[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjVkjv8DIIve1I2WQWpX77kYwANaFC1jygK-O9ouLxDE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},145,"Muistoja lapsen ja hopeahapsen III","Ramsay, August",1832,1910,"145-ramsay-anders-muistoja-lapsen-ja-hopeahapsen-iii","145__Ramsay_Anders__Muistoja_lapsen_ja_hopeahapsen_III",null,"muistelmat",[],[],"fi",1904,1908,27956,198113,false,16483,[23,24],"Finland -- Biography","Ramsay, Anders, 1832-1910",[26,27],"Biographies","History - Other","\"Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3\" by Anders Ramsay is a collection of memoirs written in the late 19th century. This work reflects on the author's experiences and observations as a young boy during a vibrant period of aristocratic life in Finland. The narrative focuses on the Armfelt family and their social circle, exploring themes of family dynamics, societal expectations, and personal relationships within this noble setting.  The opening of the memoir introduces readers to the Armfelt family home where the author recounts his childhood interactions in an aristocratic milieu. The author recalls the warm receptions he received from Countess Armfelt, as well as the lively atmosphere that characterized the household and its visitors, including anecdotes about their social games and familial disputes. The text sets the scene for a vivid exploration of the family’s connections, their celebrations, disputes, and character portraits, laying the groundwork for deeper reflections on the passage of time and societal change within the Finnish nobility. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Sarlin, Knut",310,"Ramsay kuvaa muistelmissaan elämäänsä ja kohtaamisiaan 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa. Teos tarjoaa yksityiskohtaisia havaintoja aatelisperheiden arjesta, seurapiireistä sekä historiallisista henkilöistä, kuten Armfeltin suvusta.","Anders Ramsayn 'Muistoja lapsen ja hopeahapsen III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 145. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN\n\nKuvauksia\n\n\nKirj.\n\nANDERS RAMSAY\n\n\nSuomentanut Knut Sarlin\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nXXII.\n\nERÄS YLIMYKSELLINEN KOTI.\n\n1852-55.\n\n\nÄitini oli kreivitär Louise Armfeltin nuoruudenystävä ja senvuoksi minä\njo poikavuosinani seurustelin kreivittären talossa paljon, mutta\nvarsinkin sitten kun olin saanut lyyran lakkiini odotti minua Armfeltien\nperheessä aina mitä ystävällisin kohtelu, sanoisinko äidillinen hellyys.\nPitkän ajan kuluessa olen minä näinollen ollut tilaisuudessa\nsilmäilemään tuon perheen elämää, ja minä muistankin siitä monta pientä\npiirrettä, jotka -- pian unholaan unohtuneina -- ansainnevat muistoon\nmerkitsemistä.\n\nSiihen aikaan, josta tässä kerron, oli kreivitär Armfeltin koti suuren\nsukulaispiirin yhtymäpaikka, piirin, jonka kaikki jäsenet elivät mitä\nparhaimmista yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa, uhkuen\nonnea ja täysinäistä elämänhalua. Heidän hilpeä leikinlaskunsa saleissa\nkajahteli ja vapaa, riemukas seurustelusävy löi leimansa kaikkeen,\ntarttuen vastustamattomasti jokaiseen, joka Armfeltien seurapiiriin\njoutui.\n\nNurkittain vastapäätä toria Elisabetinkadun päässä sijaitsi Armfeltien\ntalo -- nykyjään jonkunlainen venäläinen kansakoulu -- kaksikerroksinen\npuutalo. Matalahuoneisessa alakerroksessa asui kreivi Gösta Armfelt,\nkuuluisan kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ja hänen puolisonsa, syntyisin\nde la Gardie, vanhin poika, kenraaliluutnantti, Uudenmaan läänin\nmaaherra ja sittemmin senaattori. Hän oli jo silloin vanha\nvalkotukkainen mies; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja\njalot, silmänsä hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä säteilevät, hän oli jalon\nsukunsa täydellinen perikuva.\n\nYläkerrokseen tultua avautui ensimäisenä eteen suuri sali, nurkkahuone,\njonka pitkällä seinällä oli kolme, päätyseinällä kaksi ikkunaa.\nHuonekalut olivat ajan tavan mukaan järjestetyt pitkin seiniä niin että\nkoko lattian pinta välkkyi vapaana ja avonaisena. Keskimäisen ikkunan\nedessä seisoi jalustallaan Neapelin kuningattaren Carolinan marmorikuva\n-- Kustaa Mauri Armfeltin \"ystävättären\" ja suojelijattaren kuva. Sen\nmolemmilla puolin riippui seinällä soikeissa puitteissa kaksi\nmuotokuvaa. Toinen niistä esitti Kustaa Mauri Armfeltia Mars-jumalana,\njolla ei ollut päällään muita pukimia kuin kupeellaan kilpi; toinen\nkuvasi taas hänen veljeään, parooni A. F. Armfeltia Backuksena, jolla\noli verhona vain muutamia viinipuunlehtiä ja rypäleterttuja hiuksissa.\nToista päätyseinää somisti \"Pohjolan Alcibiadeen\" kolmen ihanan\n\"ystävättären\", neiti Magdalena Rudenschöldin, ruhtinatar Menschikoffin\nja Sadun herttuattaren muotokuvat; viimeksi mainitulla ei kuvassa ollut\nminkäänlaista muuta pukua yllään kuin toisella hartialla riippuva karhun\nkäpälä.\n\nVastakkaisella päätyseinällä riippui ikkunain välissä suuri muotokuva,\nkuvaten kreivittären isää, loordi Brookea espanjalaisessa\nkeskiaikaispuvussa; taulu oli kerrassaan mestariteos ja oli sen\nmaalannut kuuluisa maalari Angelika Kauffmann. Loordi Brooke oli siinä\nkuvattu polviin saakka. Pitkällä seinällä vastapäätä ikkunoita levisi\nuunin molemmille puolille suuret taulut, täyttäen seinän korkeuden\nmilt'ei kokonaan. Toinen niistä kuvasi Jupiteria, joka pilven muodossa\nsyleili Iota; toinen esitti Plutoa Proserpinaa ryöstämässä. Olivatko\nsitten nämäkin maalaukset muotokuvia, sitä en tiedä, vaan ajan maku,\njoka ihaili alastomuuden ihanteita, ja Armfeltin monet vaihtelevat\nmielijohteet antavat jonkun verran aihetta sellaiseen olettamukseen.\n\nTämä sali jäykkine kalustoineen teki katsojaan omituisen yksinkertaisen\narvokkuuden vaikutuksen, johon oli yhdistyneenä Kustaa kolmannen keveän\nja irstailuun vivahtavan ajan taiteellinen peittelemättömyys. Olen\nmyöhemmin elämäni varrella nähnyt ja ollut useissa hienoissa saleissa,\nvaan en ole tavannut yhtään, jossa olisi ollut vallalla sellainen\naateluuden, hienon sävyn ja taiteellisesti vapaan käsityksen leima. Ei\nole useallakaan suvulla tilaisuutta saliinsa koota sellaisia muistoja.\nTunsi hyvästi olevansa siellä ylhäisessä, joskin jonkun verran keveässä\nseurassa.\n\nTästä etumaisesta salista astuttiin sisempään, jossa siinäkin oli kolme\nikkunaa. Senkin seiniä koristivat muotokuvat, mutta täällä olivat ne\nkaikki, päinvastoin kuin etusalissa, täysissä pukimissaan. Parhaimpia\nniistä oli kuuluisan sotamarskin, kreivi Jaakko de la Gardien suuri\nmuotokuva, jossa kreivi täysissä rautavarustuksissa esiintyi, sekä muut\ntämän suvun jäseniä kuvaavat taulut. Siellä nähtiin myöskin muutamia\nLindin maalaamia muotokuvamaalauksia, jotka kuvasivat elävää sukupolvea\nja jotka räikeästi erosivat vanhoista, todellisen taiteilijakäden\nmuovailemista maalauksista.\n\nYläkerros oli talon emännän, kreivitär Louise Armfeltin, syntyisin\nCuthbert-Brooke, yksinomaisessa huostassa. Tultuaan Suomeen kasvavana\ntyttösenä, seuraten äitiään kun parooni O. W. Klinckowström hänet\nNeaappelista mukaansa ryösti, meni hän naimisiin vuonna 1821, jolloin\nrikas äiti osti Armfeltien suuren maatilan, Åminnen kartanon Halikon\npitäjästä ja muutti sen tyttärensä mies- ja naispuolisten jälkeläisten\nsukukartanoksi.\n\nHe olivatkin kaikki nyt parhaassa ijässään ja heidän vierailunsa\nelähyttivät usein rattoisaa kotia. Poika, Gösta nuorempi, oli ollut\nsotilas, ottanut eron, asui nyt Joensuun kartanossa ollen avioliitossa\nserkkunsa hovineiti Marienne Armfeltin kanssa; sittemmin meni hän\njälleen sotapalvelukseen, sai kenraalin arvon keisarillisessa seurueessa\n1870 ja otti senjälkeen eron. Vanhin tytär, Matilda, oli naimisissa\nWienissä ruotsalaisen ministerin, parooni Wedel-Jarlsbergin kanssa,\nkuoli 1862; toinen tytär Adelaide oli naimisissa majuri Gripenwaldin\nkanssa, ja nuorin, Olga, rohkenen sanoa kaunein nainen mitä vielä\nSuomessa oli ollut, pyhää neitsyttä muistuttava, oli avioliitossa kreivi\nAugust Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.\n\nKreivitär itse oli komea nainen, \"dame du grand monde\" (suuren maailman\nnainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen\nkaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet\nterävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin\nmitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten\nruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä\narvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää\nkomeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella,\nkohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä,\nlähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia\nvaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.\n\nSeurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää,\nja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin\nhänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta,\nmutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä\neikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin\nettä se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.\n\nHän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen\nkotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä\nkieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia\nsekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia\nherrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli\npahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille,\nettä \"minun puolisoni on sairas\". Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti\nkäskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: \"Minun puolisoni\non sairas\". Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta,\navoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla\nhuhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.\n\nKreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä\naina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua\npelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan\nmäärä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa\npari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni\nnähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita\nrikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta\nusein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota\nilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen\ntahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja\npaikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella\n\"maalannut\" tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä\nolisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen\n\"pietin\" häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä\nmolemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin,\nsingautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään\nmuotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin.\nKatkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös\nja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia\npelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan\nestänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä\npelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen --\nkunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten\nkohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät\npuolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: \"Sano nyt, eikö Emelie ole\nväärässä?\" ja toinen taas: \"Sano, oliko oikein, että Louise löi\npata-sotamiehen pöytään?\" Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli\npurjehtia onnellisesti molempien karien läpi.\n\nKreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan\npersoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin\nkanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat\npaljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen\n\"les classes inferieures\"in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin\nsukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä\nettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja\nkuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän\nyhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.\n\nKreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti\nsai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion\nratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja\navioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän\nperheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän\nonnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten\nuuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna\n1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla\nnimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä\njonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin\nkenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja\nrauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.\n\nHänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota\nkuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja\njoka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että\nhän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra\nsitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.\n\nMutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa\nkuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta --\nhän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa\nseurustellut \"rouva\" Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi,\nvieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että \"rouva\"\nBohman tulisi hänen kälykseen -- hänkin kreivittäreksi -- se on\nkerrassaan mahdotonta -- se ei voisi käydä koskaan päinsä!\n\nSiitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa\navioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä\nmatkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen\non täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja\nhaava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin\nHelsinkiin saapuu.\n\nKevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi\noli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti\nkreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi\nsunnuntaiksi.\n\nMäärättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin\nrikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi\nennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen\ntahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut\nlauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt\nmatkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena\nenglantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin\nnäinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti\njumalanpalveluksen jälkeen.\n\nMe olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan\njäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven\neteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin\npuikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi\nhänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja\nverhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu\nlattialle -- kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa\nsiellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut\nkreivi Masenia ja \"rouva\" Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut\nkreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.\n\nHajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi.\nKreivitär toipuu ja huudahtaa: \"Onko se totta, Masen? Ei suinkaan\nsellainen ole mahdollista?\"\n\nVihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee,\neikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin:\n\"En tiedä -- ehkä se on vain erehdys -- hän on varmaan kuullut väärin\",\nj. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää\nkuulla eikä vastailla.\n\nKun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli\nasettunut, matkusti kreivitär.\n\nPari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin,\nhänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti\ntavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: \"Tahdotko tulla meille tänä\niltana?\"\n\nMinä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä\nollut. \"Kiitos vain\", vastasin minä, \"mutta minut on jo muualle illaksi\npyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?\"\n\n\"No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan\njuupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan\nBohmanskan kanssa\". -- Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla\nmukana tuossa \"perhejuhlassa\", sai se mennä menojaan minun puolestani.\n\nVilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin\njuuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille\nkiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli\ntullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä \"jeunesse orageuse\"\n(turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa\nerityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan\n\"perhepoikiin\" nähden aina käytettiin -- nimittäin lähettämällä nuori\nmies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin\nsopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan\nriehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet\nmuuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä\nraivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui.\nParannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä\nsangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan\neräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana\nSkottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden\njoukossa hän, vihdoin -- useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin\nPohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja -- pelastuivat\nNorjan rannikolle.\n\nMutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea,\nvoimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin\nraihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit\nkasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista\npuolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään\noli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja\nsilmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.\n\nTullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan,\nperhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja\nvarsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä,\nonnistuen m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin\nmidshipsmaniksi laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet.\nLuultavasti pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona.\nEikä hänen virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että\nhän päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla\nja iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen\nväliin sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.\n\nJa sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään\npääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti\nArvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen,\nsai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja\nsanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa\nodotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa\nliittoa minään epäsäätyisaviona -- vaan että hän piti velvollisuutenaan\najoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä\nse, sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi\nVilhelm, joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon\nvaroituksen itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan,\nsillä heidän avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.\n\nMutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän\nmielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli\nyksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut\nenää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen\nnäyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja\nsellaisena esiintyä -- se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei\nsaanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen\ntuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli\ntoimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua ristiin asiassa\ntekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö\nHelsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden\nainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja\nkaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.\n\nOltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle\nSiperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti\nhän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen, jossa\nhän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä viime\nhetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.\n\n[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin kuolinvuodeksi\n1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea vuosiluku on\n1882.]\n\nKun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle\nehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa\ntahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän:\n\"Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi.\nAntakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran\nmuistoksenne maljan juoda\". Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun hän\nsitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa\nviimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja\nlausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:\n\n      \"Mä muistan ajan ihanan\n      kuin ois se eilispäivä;\n      nyt nään sen loppuun häipyvän,\n      pois -- malja! -- huolten häivä.\n\nHän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen\nhenkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.\n\nHänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi\nhäntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi tukehtui\nsavuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt hänen\nvuoteensa palamaan.\n\nNyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja\nelämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa seurustelivat\nkuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien loppujen\nlopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu venäläiseksi\nkansakouluksi.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKOLME SUKUPOLVEA.\n\n\nJo poikavuosiltani asti, mutta vielä enemmän ylioppilaaksi tultuani olin\nläheisissä tuttavuussuhteissa molempien veljesten, Arthur ja Vilhelm\nKlinckowströmin kanssa, ja heidän kauttaan tulin minä jo aikaisin\ntuntemaan tämän perheen sisäiset olot, joihin perehdyin yhtä perinpohjin\nkuin olisivat ne omaa perhettämme koskeneet. Siten oli minulla tilaisuus\nkolmen sukupolven aikana tarkasti seurata kaikkia niitä monia,\nkirjavasti vaihtelevia kohtaloita, joiden alaisena Klinckowströmien\nperhe oli.\n\nSiihen aikaan oli tämä perhe parhaimmassa kukoistuksessaan. Korkea ja\nkunnioitettu yhteiskunnallinen asema, toiveikas jälkeläisjoukko ja\nhuomattava varallisuus näytti varmasti turvaavan sen jatkuvan\npystyssäpysymisen. Ja kuitenkin on jo pari vuosikymmentä kulunut siitä\nkun suvun viimeinen jäsen muutti manan majoille, samoinkuin\nvarallisuuskin jo ennen oli hävinnyt ja häipynyt kuin akanat tuuleen.\nTuota nimeäkään, joka siihen aikaan oli niin korkea ja arvossa pidetty,\nei enää tapaa koko maassamme ja lienee monelle nyt aivan tuntematonkin.\n\nKoska ei ole enää olemassakaan yhtään tämän suvun jäsentä, joka siis\nvoisi syyttää minua siitä, etten ole pitänyt suutani kiini, rohkenen\ntässä avomielisemmin kuin muutoin esittää kuvaukseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolisataa vuotta on jo kulunut siitä ja minä olin silloin vain kasvava\npoikanen, mutta vielä muistan minä aivan selvään tuon vanhan, pitkän ja\nkookkaan miehen, jolla oli niin kauniit ja jalot kasvonpiirteet, joka\nkäyttäytyi aina kohteliaasti ja hienosti ja jonka huulilla väikkyi\nalituinen hymy ja leikinlasku. Tuollaiset näyt pysyvät kauan muistissa.\nHän oli hänen ylhäisyytensä, todellinen salaneuvos, parooni Vilhelm\nKlinckowström, yksi maan vaikutusvaltaisimmista ja mahtavimmista\nhenkilöistä siihen aikaan.[1]\n\n[1] Vapaaherra Otto Vilhelm Klinckowström oli ylihovimarsalkan,\npresidentti, serafiimiritari ja \"valtakunnan herran\", vapaaherra Thure\nKlinckowströmin ja kreivitär Hedvig Eleonora von Fersenin poika,\nsyntynyt 1778. Hän tuli luutnantiksi henkivartiohusaareihin 1797,\nkavalieeriksi Södermanlandin herttuattaren seurueeseen 1800,\nhevoshenkivartioston ratsumestariksi 1806, kuningattaren kamariherraksi\n1809 ja muutti sitten Suomeen 1816, jonka jälkeen tuli Venäjän\nkeisarilliseen hoviin kamariherraksi 1817, Viipurin läänin maaherraksi\n1820, senaatin jäseneksi 1825, sai salaneuvoksen arvon 1835, ylennettiin\nkenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Suomen insinöörikunnan päälliköksi\n1841, saaden vielä 1847 todellisen salaneuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna\n1850. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1810 Sara Cuthbergin kanssa,\njoka kuoli 1838, sekä toiseksi Elisabeth Krausen kanssa, syntynyt 1815,\nkuollut 1889.\n\nPoika ensimäisestä aviosta:\n\nVilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli\nluutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831,\nmeni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan\nlinjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844,\ntuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla\n1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n kanssa,\nsyntynyt 1812, kuollut 1868.\n\nHeidän poikiaan:\n\nArthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan\nSauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin\npostinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883.\nOli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.\n\nVilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.\n\nHänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja\nylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä\nsukuperää voitiin laskea yllinkyllin.\n\nHänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja \"yksi\nvaltakunnan herroista\", hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure\nKlinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen,\nkuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja sotamarskin,\nkreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la Gardien\ntytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama\nvaltakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.\n\nTällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin\nmaailmassa ja hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa\nkaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen\nsuuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja\nseurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis\nyhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan\nSödermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi\nhenkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi kamariherraksi.\n\nMutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt\nrakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin\nolevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet.\nMutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan\ntäyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan\nNorrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä kun\nhän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu kiehahti\nsuureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla\nkiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi\nhäipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.\n\nSillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan\nkaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja\nsangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies siihen\naikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä Espanjassa\nloordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua) johdannolla\nNapoleonin joukkoja vastaan.\n\nJonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen\nsydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni,\nvidi, vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot\nalkoivat herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa\nalla, päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran\ntyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He\ntahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan\npohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat\nlady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi.\nMutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen\nvastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin\njoutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna\n1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa -- ja silloin oli Vilhelm\npoika jo kolmen vuoden vanha.\n\nVihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä\nsijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli\nsaanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät\nmuutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.\nKuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja\nylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi\nkokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen aivan\neroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle\nmielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä\nuteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta\nromantillisesta parista.\n\nMutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja\nyksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat\nluonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja\nkeisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet\nnimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820,\nViipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se\nrakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi\nilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä\nseurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet.\nAviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän\nsyynä. No niin -- rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa\ntilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin\nmuotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli\nkerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja\njosta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen\nlaitettu, huomaa tuon \"näytelmän\" jälkiä. Vaimon kiivaus ja\nmustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja\nenemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään\ntoisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.\n\nLähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan\nhassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa\nerosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat\nkokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas\nasettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei\nheidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi\nnäin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän\najatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa\nasianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin\ntoisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten\nvihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti\nallekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen\nlähtövalmiina. Parooni -- vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina\noivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän -- asteli\nsilloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi\njäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita\nalas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso \"hellät\"\nhyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä\nkuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti\nkorvalle. -- He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.\n\nVapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön\npitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat\nrakennukset, asuen siellä aina \"dramaattisesti\" surulliseen kuolemaansa\nasti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä\nnäytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu\npaljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään,\nvaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran\ntäyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden\npauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä\nkovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa.\nSeurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän,\nseistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa,\nyht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin\nseitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen\nensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: \"Isoäiti on kuollut!\" Voi\nhyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat\nvieraat.\n\nHänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista\nkohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä\ntyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen\nkamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen\ntiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin\nvoiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli\nkuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti\nnauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin,\njoka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi\nsäikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen\nkintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten\nryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti\nerääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara\nrouvakin huutaen: \"Onko West täällä?\" Kreivi naurahti ja kysyi: \"Mitä\nasiaa anopilla olisi hänelle?\" \"Minä tapan hänet!\" Silloin kiljahtaa\nWest vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa\nsiten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten\ntikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää\njaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen,\nsuututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin\nvävylleen vihaisesti: \"Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit\ntällaiselle nauraa!\" -- Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset\nkohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun\nasti hänen uskollisena palvelijattarenaan.\n\nYleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi\nvuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi.\nEntinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan\nkokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin\nsenvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä\nelämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli\npikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja\nvarsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon\ntulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon\nhämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi\nkiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä\nkoetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle\nvahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut -- hän oli\nluultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä -- vaan oli hänen\nesiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy,\nvastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania\nkohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten\nolisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui\nhänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos\nmaassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa,\nniin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.\n\nMutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin\nneuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys\nPietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä,\nvarsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin\nhänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän\nsiellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja\nvapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan,\nettä hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan\npahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, \"c'est le ton qui\nfait la chanson\", säveleestä laulu syntyy.\n\nErityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan\nkenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän\nliukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä\nleikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia\nteitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään,\njotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren\nsuosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta\nsenaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle\nikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan\nmaatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden\nperillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta\nitselleen sievosen voiton.\n\nHänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä\nmillekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa\nsuosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen\nloistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla\nkorkeimmissa piireissä.\n\nHänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän:\narmon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen\ntielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja\nritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen,\nmäärättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja,\nkaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari\nnimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita,\nkenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! -- Sittemmin\nsai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin\nhovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko\nkorkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia\nnuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja\nmilloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja\nloistelias elämänsä vaati paljon.\n\nSuurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean\ntalonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat\npuutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt\nentisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja\ntilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema\nkauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni\nsuurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat\nkokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten\nmuotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin\nmaalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan\nlöytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta\nvarten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere\nja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat\nkuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat\naikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.\n\nKun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren\nkahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää\nvapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen.\nHän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan\nillanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona\nalkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti\nsuuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen\nsananlaskun: \"on ne badine pas avec l'amour\", ei hakkailua ilman\nrakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen\nvertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman\npitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja\nkiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli\nkosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän\nvastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli\nhovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen\nparoonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein\nparhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström\nlasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei\nkeisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo\navioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli\nkuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka\nsittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40\nvuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain\ntunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän\nmaalle oli tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden\naikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä\ntuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui\nse vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten\nisänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen\nlahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli\nhyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei\nollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia\nkohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna\nsukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.\n\nVaikka \"pitkä Vilhelm\" oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin\nkömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa\npiireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin\nerityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla\nsopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan\nsäännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan\nj. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse\nPietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.\n\nSuku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi\nkoitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori\nluutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi\najatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen\nkotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta\nleikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli\npaljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet,\nsanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin...\n\nSeurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa\nhulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni\nopettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä\nhäväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä\ntahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar,\nkreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen\ntäytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa\nrykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista\navioliittoa.\n\nKaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin.\nVapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja\nviisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä\ntapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua\njälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen\nlinjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä\ntoiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän\nvihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden\nvakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53\nvuoden ijässä.\n\nVapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä\npää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan\njoskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi\nmukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä\nsiihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian\n\"löysikin armon\" heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet\ntietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta,\nja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja\nvälttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä\nkeskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.\n\nKodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja\nvapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli\nkykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin\nse pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa\noli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään\nepäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä,\nsillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he\nitse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan\nHiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen\nkuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan\nja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo\nlapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin\naikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina\nyhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja\ntaipumukset.\n\nMyöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten aivan\nvastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan\nisänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin\nisänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä,\nhiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä\nyhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka\nystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen\nvälinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo\naikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo\nnuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.\n\nVanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan\nisoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa\nulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti\nisoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti\nsitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii\nja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle,\nei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä\narvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla\ntavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten\nmuodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä\nkomeilee, pelkän narrin.\n\nMolemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä\nmuistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä\naamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:\n\n\"Missä sinä yöllä olet ollut?\"\n\n\"Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin\nyöksi.\"\n\n\"Vai niin. -- No oletko Vilhelmiä nähnyt?\"\n\n\"En. -- Eikö hän sitten ole kotona?\"\n\n\"Ei ole. -- Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin\ntullut.\"\n\nHieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä\nkysellä:\n\n\"Missä olet ollut yöllä?\"\n\n\"Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on\nviisainta jäädä sinne yöksi.\"\n\n\"Vai niin. -- Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?\"\n\n\"Arthurinko? -- En minä häntä ole nähnyt.\"\n\n\"Sepä merkillistä -- hänhän oli kuitenkin siellä.\"\n\n\"Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää,\nettä Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla\nyhden illan tapaamatta toistaan.\"\n\nÄiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili\njuttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.\n\nKorkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen\njälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti\nArthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti\ntuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle\nsijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin\nonnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän\noli todellinen \"Don Ranudo\" suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden\nusein ivan ja pilkan maalitauluksi.\n\nKun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli\npuheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur\nkiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos\ntodellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen\naatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle\npaikalleen yhteiskunnassa. -- \"Sellainen ei ole taas mikään helppo\ntehtävä\", puuttui joku puheeseen. \"Niinpä esimerkiksi aivan tässä\nlähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä\npitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko\nJohansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605\nurhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka\nKaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi\nnimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi\nvapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä\nolivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun \"sisäänottoa\", ja niin on\nkoko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain\nmökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen\njälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan\nantamaa arvokirjaa.\"\n\nArthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti\nleikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan\nliikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä\ntuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän\nkävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä\nRauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona,\nja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut\nkotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli\nmaisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen\narvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin\nCarolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin\ntoiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät,\noli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää\nvanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona\nkäymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu\nnäyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä\nkatseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli\nniinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan\nja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi\nkorkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle\ntakasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen\nmielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko\njuttu olikin ollut pelkkää kujetta.\n\nVaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä\nperusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan\nristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän\nkielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä\npiireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa.\nKaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista\nepäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.\n\nHän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin,\nhauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä\nsai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen\nlemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että\nhän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa.\nMutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan\nyhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin\nturhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä,\nettä joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme\nkuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka\nhalkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa,\najattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin\npurjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei\nrahaa eikä edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta hän ei\npalannut.\n\nHän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja\nTukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella\nsijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä\nisäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä\nkuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa\nkun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten\nvenhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi\npurjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet\nsanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi.\nSieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar\nsilloin asusti.\n\nSiellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme,\nnäyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten\nmuodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty,\nvuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen\näitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa\nvihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman\nulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen\npäivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.\n\nSyksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan\njohonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin\nhuolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui\nkaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan\nmahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua\nja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta\nkevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella\nurkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän\nsoitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana\nvalepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan\ntuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille\nportaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli\nvihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti\nenää voitu salata.\n\nVanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli\njo nyt tehty, \"fait accompli\", eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja\nhyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet\npyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.\n\nVaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli\nhän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi\nett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi\nmyödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna\n1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät\nmuotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät\nkuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.\n\nHänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön\ntilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli\nkuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa\nesiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin\naina ennenkin.\n\nHänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä\nseitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän\nleivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota\nsuurta nimeä.\n\nSic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan,\nettä Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa\n\"Haablöse slægter\" tämän suurellisen suvun näistä kolmesta viimeisestä\nsukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja\nosoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja perinnäistapoja,\nsolmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla\ntuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen\nsekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma, huonommaksi,\nkunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden hämäryyteen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nMUUTAMIA AATELISHOVEJA.\n\n1850--60.\n\n\nUseissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän\nkanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin,\nelettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin\nkuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi\ntahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää\nesittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa,\ntutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli\nsiihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut\nminkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia.\nSiihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla \"kaleskallaan\" ja usein\nomilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja\nsitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien\nluo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten.\nTavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet,\njotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin\nkanssakäymispiiriin kuuluviksi.\n\nKun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi\nhuvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni\nvierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos\nperheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että\nvieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan\nmuodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka\nlaiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.\n\nPyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella\nmatkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin\naatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä-\nja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille\nsuunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.\n\nMatkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran\nPikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla\nsamannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali,\nparooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin\nrakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan\nkuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei\ntarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin\naikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä,\nleski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen,\nhieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa,\nAxel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä\nminä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl\nolivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin\noli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa,\nmilloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.\n\n[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin\nkomissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron\npalveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.\n\n[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849,\nPiikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.\n\nVielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne\nvanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana\njätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä,\noli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista\nelämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli\nhänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli\naatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä,\nsuoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki\nmielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen\nja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja\nviihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma\nerityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja,\ntaidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia\nItä-Aasiasta oli kerätty.\n\nKun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa\ntavallisesti suoraan Fagervikiin.\n\nTämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista\nmaatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon,\nKarjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella\nsijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn\ntehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat\nolivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä\nvanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen,\njotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän\nijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista\ntuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun\neri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja\nkaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot\npuulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän\nlapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.\n\nTilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1]\njonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja\nsukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.\n\n[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803,\nkamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin\nolevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.\n\nHeidän lapsiaan:\n\n*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857,\nnykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858\nhovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.\n\n*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin\n1856.\n\n*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.\n\n*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.\n\n*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni\n*Knut von Troilin* kanssa.\n\n*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti\nSkogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee\nulkomailla.\n\n*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni\n*Rabbe Wreden* kanssa.\n\n*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt\nulkomailla.\n\nVanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva.\nHänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia,\nnykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan.\nOllen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän\nulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen\nkohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla\nainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen\nseuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti\npunnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän\npuheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella\nsananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää\nkaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus\nnauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului\npääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen\nkertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli\nkuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä \"ohjelmisto\" ei ollut suuri,\nse loppui aina pian.\n\nElämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän\nvanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella\nvastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana\nyllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli\nkulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan\nnähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen\nlaitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun\nmaahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen\nyhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään\nsäännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa\ntäytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin\nummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista\niljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha\nylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten\nja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä\nelämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta\nmaailmasta eristettynä.\n\nPäivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain\nruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian\naikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti\nharkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me\nnuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina\nsangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten\nseurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä\nmielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.\n\nHän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin\nFagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei\nainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty\nhyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien\nsuojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen\nkasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä\nsai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten\npyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja\nmuita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen\nmeidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät\npuoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja\nvarten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja\nvarten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan\nmaassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään\npaljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja\nmuotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.\n\nHäntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne\nlempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien\nharvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja\ntutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen\nturhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani\nhuomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten\naina \"serkkua\" kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui\nusein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat\nhenkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan\njotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään --\nesitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen\nalkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja\nkuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti\nsuretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt\nhäntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan\npuutarhansa harvinaisia aarteita.\n\nItse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan\nnauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo\nensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle\nliikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti.\nMuutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien\nvuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi\nihanasta kukkaismaailmasta.\n\nHuomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti\nominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies\nylevine tarkotusperineen, \"l'ancien regimen\" edustaja, ja sellaisena\nhäntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä\nlähemmin tunsivat.\n\nVapaaherratar, hänen puolisonsa oli kaunis ja komea nainen; hänen\nkäytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias\ntalossa käypiä vieraita kohtaan.\n\nMutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen\naikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan\nsukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset\nharvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko\nkasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä\njotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin\nkasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi\nsamanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan\nkenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt,\nkuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti\nAnna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf\nNordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin\nja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta\npoissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta,\nkursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien\nläsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme\njonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa\npuistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja\nkujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa,\nlabyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon\nhelmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen,\njossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja\nmenneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan\nperästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.\n\nLäheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari\npenikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan\nvuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra,\navioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me\nolimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin\nhänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän\nnäinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa\nvelvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]\n\n[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan\nisäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion\nsukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar\n*Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.\n\nHeidän lapsensa:\n\n*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi\n1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.\n\n*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.\n\nMustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen\nkuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä\njoukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka\nparooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.\n\nSe sijaitsi kauniin, suuren Lohjanjärven päässä, josta Karjanjoki eli\nSvartå juoksunsa alkaa, muodostaen tehtaan kohdalla viisi voimakasta\nvesiputousta aivan peräkkäin. Paikka on luonnonihanimpia koko siinä\nosassa maatamme. Pauhaavain, vaahtoavain putousten reunuksilta ylenee\nmahtavia, satavuotisia puita kasvava puisto ja puiden tuuhealehväiset\noksat riippuvat kuohuina kiehuvain koskien yllä. Pitkät käytävät,\nkiemurrellen huimaavan korkeiden puiden lomitse, johtivat ylös\nlinnanmuotoiseen huvihuoneeseen, josta ihana näköala yli kauniin\nympäristön avautui katsojan eteen. Sinne vietiin tavallisesti vieraat\nkirjoittamaan nimensä ja samalla joskus myös pienen runopätkän tahi\nlauselman siellä olevaan muistokirjaan. Kun tuo muistokirja on ollut\nolemassa aina vuodesta 1813 asti, on se ainoa laatuaan ja mielenkiintoa\nherättävä kirja, sisältäen suuren osan Suomessa lähemmä vuosisadan\nkuluessa oleskelleiden ylhäissukuisten ja loisteliaiden henkilöiden\nnimikirjoituksia.\n\nMustion tehdas perustettiin vuonna 1605 ja on se siis maamme vanhin\nrautatehdas. Kaikki siellä osoittaakin, että se on satavuotinen\nsivistyspaikka ja oikea aatelishovi. Kaksikerroksinen päärakennus\nullakoineen on suuri ja upea ja vielä nytkin säilynyt hyvässä kunnossa\nhuolimatta ijästään ja vaikkakin se on puusta rakennettu, mutta se\nrakennettiin aikana, jolloin vielä meidän metsissämme löytyi teräslujaa\npuutavaraa, kerrassaan kovaa kuin rauta.\n\nKun astuu sisään tuohon vanhaan rakennukseen, kohtaa siellä tulijaa\nnykypäivinä harvinainen näky, kahdeksannentoista vuosisadan\nloppupuoliskolta muuttumattomana säilynyt huoneusto. Melkein joka\nhuoneessa on kuuluisa koristemaalari Desprez aikaa ja tyyliä\nuskollisesti seuraten koristellut ja maalannut öljyvärikankaalla\npäällystetyt seinät. Erittäinkin vetää huomion puoleensa eräs huone\nalakerroksessa, jonka seinille on maalattu grisaille-väriin vivahtava\nmielikuvituksellinen maisema. Useissa huoneissa nähdään seisovan vielä\nerinomaisen kauniit, vanhat hollantilaiset kaakeliuunit messinkisillä\njaloillaan. Muutamissa taas ovat kullatut, silkkikankaalla päällystetyt\nrokokotyyliset huonekalut samoilla paikoillaan ja yhtä hyvinä säilyneinä\nkuin Kustaa kolmannen aikana, ja eräässä huoneessa nähdään vielä sama\nsuuri, kullattu uudinsänky, jossa Kustaa kuningas lepäsi 1787 ja keisari\nAleksanteri I 1812. Muissa huoneissa on taas säilytetty tarkasti viime\nvuosisadan alussa vallinnut mahonki-empire-tyyli, joka on myöskin jo nyt\nvanhanaikainen. Kaikki on tässä talossa säilytetty niin tarkasti ja\nmenneisyyttä kunnioittavasti, ett'ei ajan kuluttava hammas eivätkä\nuudemmat maku- tai kuosisuunnat ole pystyneet sinne tunkeutumaan, vanhaa\nsiellä järkyttämään tai hävittämään taikkapa sen sijalle siellä tuomaan\nkaikenlaista uudenaikaista ja arvotonta, niinkuin on käynyt useimmissa\nmuissa paikoissa.\n\nOn vielä huomattava, että sukutilan nykyinen omistaja, kamarijunkkari\nHjalmar Linder on yhä lisännyt talon vanhanaikaista kalustoa hankkimalla\nsen lisäksi kokoelman todellisia taideaarteita, arvokkaita tauluja,\npronssi- ja marmorikapineita sekä kallisarvoisia vanhoja huonekaluja,\nseinämattoja ja muuta sellaista, kaikki sopien tyylinsä puolesta hyvin\nyhteen entisten tavarain ja itse paikan kanssa; siten on hän yhä\nylentänyt tämän kokonaisuuden hienoutta, ylevyyttä ja kuosin kauneutta.\n\nNämä molemmat suuret tilukset, Fagervik ja Mustio, olivat monessa\nsuhteessa suuresti toistensa kaltaiset ja kilpailivat keskenään niin\nsisäisiin kuin ulkopuolisiinkin oloihin nähden. Molemmat olivat\nsuuremmoisia ja hyvin rakennettuja aatelishoveja kauniine puistoineen ja\npuutarhoineen, ja molemmissa niissä oli vallalla samanlainen harkittu ja\nylimyksellinen sävy, sama vanhoillisuus ja eristäytyminen muusta\nmaailmasta, samallainen jäykkyys ja samallaiset vaatimukset. Mutta\nkuitenkin oli näiden paikkojen välillä huomattava eroitus olemassa,\nsillä samalla kun sävy, perussävel Fagervikissa oli lämmin, joskus\nsydämellinenkin, oli se Mustiossa, varsinkin mitä emäntään tulee, kylmä,\nusein pureva ja karvas. Keskusteluissa tuntui, joskin se yleensä kävi\nkohteliaasti, jonkunlainen pippurin liikamaku, varsinkin jos oli puhe\nyleisistä asioista, mutta myöskin joskus yksityisseikoista puheltaessa.\n\nFagervikissa oli joukko nuorta väkeä, joka kylvi eloisuutta ympärilleen\nja täytti ilolla kartanon salit, mutta Mustiossa vallitsi tuskallinen\nhiljaisuus ja pakonperäinen jäykkyys. Ainoaa tytärtä, neiti Augustaa,\njoka jo oli vanhemmanpuoleinen tyttö, oli luonto äitipuolen tavoin\nkohdellut, hän oli siitä katkeroitunut ja vetäytyi maailman menoista\nsyrjään, arastellen asettua maailman silmäin arvosteltavaksi. Poika\ntaas, kaikkialla nähty ja tunnettu parooni Fridolf, siihen aikaan\n\"sotakamreeri\" ja virkamies \"erityisiä toimia varten\" kreivi Bergin\nkäytettävänä, oli omasta arvostaan otaksumainsa suurten ajatusten ja\ntyhjänpäiväisten puuhainsa kautta ylhäisten ja korkeiden viranomaisten\nkintereillä sekä terävän, armottoman kielensä tähden voittanut\npuolelleen useiden vastenmielisyyden ja vain harvojen myötätuntoisuuden\nsen sijaan että hän olisi kohottautunut sellaiseen kunnioitettuun ja\nriippumattomaan asemaan kuin hänellä sukuperänsä perusteella niin perin\nhyvin olisi ollut tilaisuutta.\n\nKun ylhäisempiä vieraita tuli Mustion herrasväen luo, joka muuten\njokapäiväisessä elämässä eleli sangen yksinkertaisesti ja\nsäästäväisesti, pidettiin siellä vieraita ylen isoisesti ja\nloisteliaasti. Äkkiä sammutettiin silloin talikynttelit ja valovirta\nkattoruunuista ja haarakynttelijaloista tulvehti tulijoita vastaan.\nRuoka-ateriat, joihin kuului lukematon joukko eri ruokalajeja,\ntarjoiltiin välkkyviltä hopea-astioilta, ja useat livrépukuiset\npalvelijat pitivät tarjoilusta huolta. Mutta vaikkakin tällaisesta\nulkonaisesta komeudesta hyvää huolta pidettiin ja kaikki sisäinen elämä\nhuolellisesti kätkettiin vieraiden katseilta, tuntui kuitenkin, joskin\nepäselvästi, kuin kulissien takana kaikki olisi toisenlaista. Minä en\nkuitenkaan voinut koskaan kuvitella, että tuo eroitus olisi niin suuri\nkuin sen sitten paljon myöhemmin havaitsin todellisuudessa olevan. Minä\nhämmästyin huomatessani vastakohdan loistavan juhlapäiväiskomeuden ja\nyksinkertaisen jokapäiväiselämän välillä.\n\nHuolimatta näistä pienistä heikkouksista ja vaikka mitalin takapuoli ei\netupuolta vastannutkaan, osasi Mustion vanha herrasväki kuitenkin\nympäröidä itsensä ja olonsa sellaisella suurellisuuden ja ylhäisen sävyn\nsädekehällä, että kaikki, ylhäisimmätkin ja vaatelijaimmat pitivät\nkunnianaan vierailla tässä talossa.\n\nYhtä suuressa määrässä kuin Mustion nykyinen omistaja on kaunistellut\nkartanonsa sisuspuolta, on hän myöskin ulottanut toimintansa sen\nulkopuoliseen kohottamiseen. Vanhan jättiläismäisen kankirautapajan\npaikalla kohoaa nyt suuremmoinen puuvanuketehdas, uudenaikaisin ja\nhienoin laitos alallaan koko maassamme; siellä nähdään nyt sitä paitsi\nsähkövoimalla käypä sahalaitos, sähkörata rautatieasemalle, kaikkialla\nsähkövalaistus, viljavia ja hyvin muokattuja vainioita, uudet talli- ja\nnavettarakennukset, uusia kasvihuoneita ja hauskoja työväenasuntoja\nhävinneiden hökkelien sijalla. Minne tahansa silmänsä luokaan, huomaa\ntyövoiman yhdistyneenä kauneusaistiin, ja niin onkin Mustio kaikkine\nvanhoine muistoineen ja muinaistapoineen muutaman vuoden kuluessa\nmuodostunut myöskin uudenaikaisen herraskartanon perikuvaksi, jollaisia\nikävä kyllä ei monta maassamme löydy.\n\nKun sitten jatkoi matkaansa länteenpäin, oli Fiskarsin tehdas Pohjan\npitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli siihen aikaan maamme paras\nrautatehdas ja yksi suurimmista maatiloista. Vuonna 1822 oli se oston\nkautta joutunut silloiselle apteekkarille, sittemmin vuorineuvos John\nvon Julin'lle, joka yhä laajensi aluetta niin että se nyt kuvaamanani\naikana, jolloin sitä ei vielä oltu jaettu perillisten kesken, käsitti\npaitsi itse Fiskarsia vielä Kosken, Kytäjän ja Trollshofdan\nrautatehtaat, Antskogin tehtaat, Kärkelän vaskitehtaan ja Orijärven\nvaskikaivokset -- suuremmoinen tilusryhmä, joka ulottui Pohjan, Kiskon,\nTenholan ja Perniön pitäjiin.\n\nSuuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas,\nhienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa\nlaaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen,\nkolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin\nhuomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.\n\nTähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä\nEmil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo\nlapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi\nja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta\nterveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen,\nvieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.\n\n[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut\n1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt\n1842.\n\nSenvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin\nyhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi\nhänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin\nkenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi\nkaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi\npäinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja\nvaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti\npidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty,\nja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja\nriemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi\niloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman --\nluullakseni isännän alituinen päävieras -- joka kauniin äänensä ja\nloppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa\nkautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.\n\nVaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla\nnuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja\nhän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin\nhuvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta\neränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa\nriehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä,\nja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen\nkuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein,\ntulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat\nhätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.\n\nKerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä\ntuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle\nkeskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun\naikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa\n(syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon\nhöyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti\nsieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso!\nYli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi\navaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. --\nAjatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki\nhöyhensäkkinsä tyhjinä. -- Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli\nhänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien\nmittaan talttui tyynemmäksi.\n\nHuonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti\nsen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin\npysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat\nTammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin\nhänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän\ntutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja\neriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan\nmihinkään.\n\nVaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti\nmuuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen,\nystävällinen ja oikeinajatteleva.\n\nLähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen\netelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee,\nsijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti\neverstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se\nsuurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja\nmitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat\nvastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli\nvieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko\nolennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin\npäivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät\ntavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas\nja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut\nelähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui\nsotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään\nsäilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista.\nHän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu\nkauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa\nolikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.\n\n[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni\nsitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli\nsittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä,\naateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla\n1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von\nWistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena\nvon Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.\n\nTämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten\nvaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin\nosakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu\nrautatehtaaksi.\n\nHiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi\nluonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin\nsuvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi\nAdolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska\nyksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten\nvarattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä\nkuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta\nkreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka\nmonessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli,\njoka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein\nmainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan\nKustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän\nsukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha\nkirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset\nkootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle\nvuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.\n\n[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823,\notti osaa Turkin sotaan 1828--29 ja Puolan 1831--32, nimitettiin\nkapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun\nruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858,\nkenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868,\nkenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840\n*Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.\n\nKartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli\n\"le premier gentilhomme\", ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin\nsekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin\nritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa\nsellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa\nkatsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan\nsydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä,\nvierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia\nkohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että \"noblesse oblige\", aateluus\nvelvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin\nuudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.\n\nKohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan,\nettä hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin\nkeisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän\nlopuksi sai.\n\nHän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828--29 ja Puolan sodassa\n1831--32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti\njohdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden\nmaalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa\ntaistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838\neverstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista\nyksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka\nritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä\nvuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen\nsodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli\nkenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin\nkenraaliluutnantiksi.\n\nKun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä\nkruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän\ntulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff\nmäärättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n\ntervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo\nmuutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön.\nOllen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti\nAminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet\nja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen\nhairahtuva tekonsa määräyksiä ja \"etikettiä\" vastaan. Vasta Tromsössä\nsaavutti hän kuningas Oskarin, joka -- ollen aina ystävällinen ja\nkohtelias -- otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei\noikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla\nmerkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa\nTrondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo\ntäydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena,\nkiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä\noli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa\nsuoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa\noleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi\nministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff\nsiihen vastasi, että kuningas Oskar itse \"erityisesti\" oli hänet\nkutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet\nsamassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä\nvetäytyä pois ja koska Aminoff oli \"erityisesti kutsuttu\", tuli tietysti\nhäntä pitää \"envoyé extraordinairena\", ylimääräisenä lähettiläänä ja oli\nsiis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta\nkruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä\nkolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän\nnäinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen\nedustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).\n\nKun kuningas Oskar oli suonut Aminoffille miekkaritariston suurristin\npalkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja\nonnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta\nsiellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun\nkenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti\nvastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan\nsotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin\nilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää\nhuomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia.\nKreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan\nkeisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista,\npuolustaa esiintymistään.\n\nSäikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff\nneuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti\nleipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa\nodotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä\nmuutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja\nitsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja\nystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka\nennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi\nkeisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt\nollut: \"Miksi ei teillä ole olkanauhoja?\" Aminoff koetti soperrella\njotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti\nhänet ja sanoi: \"Ahaa! Minä huomaankin, että te olette\nkenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille\nminun olkanauhani\", ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään\nomansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten\ntuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali\n-- koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin\npuhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana\nsilmänräpäyksenä.\n\nVaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen\naatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme\nhienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja\nkorkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn\nedustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy,\nelämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen\nkylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen\nisäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin\nkermakerrokset.\n\nJa Aminoff olikin sellainen isäntä, että hänen vertaisiaan harvoin\ntapaa. Hän oli aina ystävällinen ja sangen kohtelias, aina iloinen,\nluonteeltaan tasainen ja vieraanvarainen, ja osasi niin huvittaa\nvieraitaan, että heidän mielessään hänen kauniilla maatilallaan\nviettämänsä päivät pysyivät kauan mitä herttaisimpina muistoina. Aika\nkului siellä nopeasti alituisesti vaihtelevissa huvituksissa, ja luonnon\nihanuus muodostui ikäänkuin taustaksi, joka ylensi kokonaisuuden siellä\nyhä ehommaksi. Milloin toimeenpantiin venetialainen juhla värillisine\nlyhtyineen ja bengaalitulin valaistuine luolineen, milloin taas tehtiin\nkala- ja venheretkiä luonnonihanaan ympäristöön taikkapa puuhattiin\njonkunlainen \"fête champetre\", jolloin ruoka-ateria tarjottiin jossakin\nsievässä saaressa, milloin taas järjestettiin joku Watteau'n tapainen\nkuvaelma paimenineen ja paimentyttöineen, joilla oli yllään silkkipuvut\nja päässään puuteroidut peruukit ja ympärillään pieniä lampaita\nvärilliset silkkinauhat kaulassa; silloin tanssittiin aina siro minuetti\nluonnon helmassa. Tällaisissa tilaisuuksissa johti järjestelyjä\nuseimmiten parooni Aug. Mannerheim, jonka hieno maku ja taideaisti oli\nhyvin tunnettu.\n\nHänen rakkain huvinsa oli saada vieraanvaraisena isäntänä esiintyä\nsukukartanossaan ja kuulla vieraittensa ihailevia tunnustuksia sen\nkauneudesta. Ja aina tunsi hän onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita,\nkun hänen isännyyttään ylistettiin.\n\nNaapuripitäjässä Tenholassa sijaitsi Prästkullan kartano, Tauben suvussa\nkulkeva sukutila; senkin perheen kanssa olimme me sukulaisuussuhteissa\nisoisäni äidin, Anna Juliana Tauben kautta. Tämä tila oli, kuten\nRiilahtikin, luonnonihanalla paikalla saaristossa ja sen ympärillä\nlevisi laaja saaristomeri; samoin oli sen päärakennus vähäpätöisen\nnäköinen, mutta sen ympärillä kohosi kaunis puisto satavuotisine\nkastanjakujanteineen.\n\nTila oli siihen aikaan Reinhold Tauben[1] hallussa, joka lyhyen\nvirkamiesuran jälkeen asusti ja viljeli isiltä perimäänsä maata. Hän\nhoiti sitä tämän suvun vanhemmille sukupolville ominaisten, tunnettujen\nperiaatteiden mukaan. Ei mitään saatu turhuuteen käyttää, ei mikään\nsaanut turmeltua ja tarkka taloudenhoito, ehkä joskus liian pitkällekin\nmennyt, täytyi olla kaikkialla vallalla. Hän oli sangen terävä, sukkela\nja valmis vastauksien antoon, eikä silloin sanottavasti säästänyt\nlähimäisensä pieniä vikoja ja puutteita, mutta unohti helposti omansa.\n\n[1] *Reinhold Taube*, syntynyt 1823, senaatin kopisti 1851, otti eron\n1858, kamariherra 1880, hovimestari 1885, kuollut 1898. Oli avioliitossa\nensin vuodesta 1856 *Alexandrine Saltzmanin* kanssa, joka kuoli 1867,\nsekä sitten vuodesta 1873 *Ida Amnorin*'in kanssa.\n\nHän oli pieni kasvultaan ja se oli sangen arka kohta, jos joku siitä\nhänelle huomautti. Kun hän kerran astuskeli virkahuonettaan kohden\nsalkku kainalossa \"herassyötinkien\" luvallisen tavan mukaan, sattui hän\npudottamaan salkkunsa. Eräs matami, joka kulki muutaman askeleen päässä\nhänen perässään, otti salkun ylös ja huusi hänelle: \"pikku herra!\nseisahtukaa! pikku herra, teiltä putosi kirjoituskirja!\" Hyvin voi\nymmärtää, etteivät hänen tunteensa matamia kohtaan olleet erittäin\nystävälliset. Kuvaavana piirteenä hänen säästäväisyydestään mainittakoon\ntässä vain eräs pieni kasku. Joku kysyi häneltä kerran miksi hän aina\nmatkusti rautatiellä kolmannessa luokassa. Hän vastasi siihen: \"aivan\nyksinkertaisesti siksi, ettei ole olemassakaan neljättä luokkaa\".\n\nTenholasta tultiin Perniön pitäjään. Siellä oli siihen aikaan monta sekä\nsuurempaa että pienempää maatilaa, hauskoja koteja, joissa asui\nsäätyläisiä. Nyttemmin on suurin osa niistä joutunut joko talonpoikien\ntahi yhtiöitten käsiin. Paras niistä oli huomattava Teijon tehdas, jonka\nsilloin omisti vuorineuvos Viktor Zebor Bremer.[1] Se oli suurenlainen\nmaatila, hyvin rakennettu ja sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla.\nPäärakennus oli ijäkäs kaksikerroksinen kivirakennus, 1600-luvulta\nsäilynyt, jolloin tila oli vapaaherrallisen Creutzin suvun hallussa.\n\n[1] *Viktor Zebor Bremer*, syntynyt 1804, vuorineuvos, Teijon ja\nMatildedalin tehtaiden omistaja, kuollut 1869. Oli avioliitossa ensin\n*Ida Bassin* kanssa, joka kuoli 1896, sekä sitten vuodesta 1850\nvapaaherratar *Matilda Rehbinderin* kanssa, syntynyt 1825, kuollut 1901.\n\nTalo oli 1800-luvun keskivaiheilla iloinen ja vieraanvarainen koti,\njossa useita kasvavia poikia mellasti, ja sen vuoksi sinne usein\nkokoontui paljon nuorisoa.\n\nVuorineuvos Bremer oli toimelias mies, hänen ajatuksensa ahertelivat\nväsymättä suurennussuunnitelmissa ja hän antautuikin kaikin voiminsa\nteollisuuslaitostensa laajennuspuuhiin ja perusti noin penikulman päähän\nTeijosta Matildedaalin tehtaan, rakennuttaen sen kivestä upeaksi; se oli\nensimäinen rautavalssilaitos Suomessa.\n\nMutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet\nvaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa\nhänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli\njoutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän\nkuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen\nvoivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi\nepätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä.\nSilloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä\näijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.\n\nToiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista\nvoimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin\nvapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty\nja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan\ntehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa\ntoteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt\nmenetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä,\nkun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan\nvelaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä\nhän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän\nkuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse\ntorille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut,\nja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja\nnuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin\nonnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana\nhallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka\nkelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin\nelämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka\nhänelle yleisesti annettiin.\n\nPerniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan\nuseita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä\noli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta\nelämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva\nkuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.\n\nTaalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850\nvanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin\nhänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista -- joukko juuri\ntäysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin\ntuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.\n\nMeidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin\njo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti\npois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme\nystävällisissä naapuruussuhteissa.\n\nHieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis\npaikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila;\nsen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti\nGustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei\naution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka\nansaitsee erityistä mainitsemista.\n\n[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi\nVästmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli\nnaimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa,\njoka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.\n\nTilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta\ntalo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat\nränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden\nolevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana\nvälttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias\nruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa,\ntarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja\nedellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko\ntilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo\nikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko\nhän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta\nyrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä,\nsitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu\njo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu.\nSilloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta\nFredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan\nsukuun.\n\nVästankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain\npienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata,\njosta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin\nsenvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu\nkerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi,\nesittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori\ntilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli\nvähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka\nsuurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän\ntilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi\nhänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea\nkaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin\nulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja\nmallikelpoisia.\n\nVäsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin\npitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti\nja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä.\nHänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut\nmaamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa\nsenvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen\nesimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin\nyksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen\nluisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo\ntalonpoikaiskäsissä.\n\nHän oli myöskin innostunut kunnalliseen elämään, jo luonnostaan\nesiintyen aina vastustusmielisenä, ja oli usein liiaksi riidanhaluinen\nja turhamainen sellaisissakin asioissa, joista ei olisi maksanut vaivaa\nkiistellä.\n\nKerran pidettiin kuntakokous sen johdosta että pitäjän makasiiniin\ntäytyi laittaa uusi katto. Rovasti Forsman, minä ja monet muut esitimme\nettä katto tehtäisiin peltilevyistä, mutta Silfversvan ja joukko\ntalonpoikia panivat tiukasti vastaan tällaista ehdotusta, se kun muka\ntulisi liian kalliiksi, ja ehdottivat sensijaan pärekattoa. Tästä\ntärkeästä kysymyksestä sukeutui pitkällinen ja kiivas taistelu, joka\njakoi pitäjän kahteen vastakkaiseen osaan -- toiset puolustivat, toiset\nvastustivat peltikattoa -- ja tämän kiistan aikana ei\nhenkilökohtaisiakaan iskuja säästetty, josta taas oli seurauksena, että\nSilfversvanin ja minun välilläni ennen vallinneet hyvät suhteet\nrikkoontuivat pitkiksi ajoiksi.\n\nSilfversvan näytteli valtiopäivillä, kuten tiedetään, sangen huomattavaa\nosaa, kuuluen vapaamieliseen puolueeseen. Kodissaan oli hän ystävällinen\nja hauska ja otti mielellään vieraita vastaan.\n\nHänen vapaamieliseen ohjelmaansa kuului myöskin vapaakaupan\nperiaatteiden kannattaminen, jonka vuoksi hän innokkaasti vastustikin\nsuojelustullin kannattajain suuntaa, jolle pohjalle meidän\nteollisuutemme kysymyksessä olevana aikana vielä perustui ja nojasi.\nSitä vastaan soti hän lakkaamatta. Kun minulla teollisuusmiehenä oli\naivan vastakkaiset mielipiteet ja harrastukset, jouduimme me pian\nkiivaaseen otteluun keskenämme. Ja pitkä kynäkiista sukeutui meille\nHelsingin sanomalehdissä vuonna 1859 tästä asiasta, jonka kuluessa usein\nkiivaat henkilökohtaiset iskut singahtelivat ja joka sanasota herätti\naikanansa suuria huomiota maassa.\n\nPitäjän toisessa kolkassa sijaitsi Sjölahden kartano, Jägerskjöldien\nsukutila, sangen suuri, etuisa ja kaunis maatila. Sen omisti minun\naikaisimpina nuoruusvuosinani eversti Christer Jägerskjöld,[1] yksi\nharvoja silloin vielä elossa olevia luonteita menneeltä hienolta\nvuosisadalta, kohtelias, ylevämielinen ja hieno koko olemukseltaan.\nHänellä oli erinomainen taito lausua julki sanottavansa, jonka\nvaikutusta hänen miellyttävä soinnukas äänensä yhä lisäsi. Kerrottiin\nettä kun hän oli päättänyt mennä naimisiin, matkusti hän sukulaisensa,\nparooni August Filip Armfeltin luo Viikin kartanoon kysyäkseen häneltä\nneuvoa puolison valintaan nähden. Tämä oli silloin vastannut: \"Ota kenet\ntahansa, kunhan et vain jotakin Taubea niinkuin minä, sillä silloin voi\nsattua, että saat tyhjin vatsoin nousta pöydästäsi, etkä aina ole herra\nomassa talossasi\". Mutta tämä ei vähimmässäkään määrässä peljästyttänyt\nJägerskjöldiä, päinvastoin piti hän sitä pikemmin suosituksena. Hän\npäätti varoituksesta huolimatta matkustaa heti Prästkullaan, kosi ja sai\nmyöntävän vastauksen.\n\n[1] *Christer Jägerskjöld*, syntyi 1784, tuli kornetiksi Uudenmaan\nrakuunarykmenttiin 1802, otti osaa Suomen sotaan 1808--09, ylennettiin\neverstiksi 1819 ja nimitettiin Suomen yliesikunnan päälliköksi, otti\neron 1822, omisti Sjölahden sukutilan, kuoli 1856. Oli avioliitossa\nvuodesta 1807 *Gustava Tauben* kanssa, joka syntyi 1790 ja kuoli 1870.\n\nRitaristo ja aateli valitsi hänet edustajakseen kruunausjuhlallisuuksiin\nMoskovassa vuonna 1856. Matkalla sairastui hän Pietarissa koleraan ja\nkuoli siellä.\n\nSukukartano siirtyi hänen kuoltuaan hänen vanhimman poikansa, sittemmin\neversti Ludvig Jägerskjöldin haltuun,[1] jolle myöskin isän kohtelias ja\nhieno luonne oli jossain määrin perinnöksi jäänyt.\n\n[1] *Ludvig Jägerskjöld*, syntynyt 1812, tuli luutnantiksi Moskovan\nkaartiin, otti eron kapteenin arvolla 1839, nimitettiin majuriksi Turun\nruotuväkipataljoonaan 1854, otti eron everstin arvolla 1868, kuoli 1904.\nOli avioliitossa vuodesta 1850 serkkunsa *Jenny Tauben* kanssa, joka\nsyntyi 1820 ja kuoli 1882.\n\nTodellisuus on usein eriskummallinen kuin kuvailtu kertomus. Siitä on\nesimerkkinä elämä Sjölahdessa, joka ei tosiaankaan ollut mitään\nerityisen romantillista. Ludvig Jägerskjöld rakastui, palvellessaan\nkaartinrykmentissä Pietarissa, sydämensä pohjasta erääseen nuoreen\nnaiseen, Pietarissa asuvan rikkaan englantilaisen tyttäreen, ja sai\nosakseen neitosen vastarakkauden. Mutta tytön isä oli jyrkästi tätä\nliittoa vastaan -- en tiedä mistä syystä; ja tyttären täytyi alistua\nisänsä tahtoon ja jättää sikseen kaikki ajatuksensakin liitosta\nrakkaimpansa kanssa. Jägerskjöld otti eron palveluksestaan, eleli sitten\nkymmenkunnan vuotta Sjölahdessa ja alkoi jo tulla vanhemmanpuoleiseksi\nnuoreksi mieheksi, kun hän vihoviimein taipui isänsä väsymättömiin\nkehoituksiin, joilla vanhus kehoitti poikaansa avioliittoon menemään\nennenkuin se olisi liian myöhäistä. Niinpä meni hän kihloihin serkkunsa,\nneiti Jenny Tauben kanssa ja häät piti vietettämän Prästkullassa. Kun\nhän sitten isänsä kanssa lähti häihin Sjölahdesta, muistivat he että he\ntiellä tulevat tapaamaan postinkuljettajan ja ottivat senvuoksi oman\npostilaukkunsa avaimen mukaansa. Tavanmukaisella välinpitämättömyydellä\navasivat he laukun, mutta siellä sattuikin sillä kertaa olemaan eräs\nkirje Ludvig Jägerskjöldille, joka sai hänen sydämensä kiivaasti\npamppailemaan. Kirje oli hänen nuoruutensa rakastetulta, jossa tämä\nilmoitti että hänen isänsä oli kuollut ja hän siis nyt vapaa rakkautensa\nrakastamalleen antamaan, ja kysyi oliko Ludvig myöskin vielä vapaa,\njolloin ei mikään enää estäisi heidän liittoaan.\n\nKirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.\n\nVielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti\ntavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92\nvuotta.\n\nKemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla\npaikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten\ntammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli\nsuuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo -- peräisin\n1600-luvulta -- joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että\nomintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti\nminun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen\ntämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä,\nkreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen\nnuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään\nviinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta\nminun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni,\nkäyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä.\nMuistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain\nhassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan\nsiihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan\nnaurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin\nyltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja\ntukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli\nJägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman\npöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus\nhiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään\neikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä\ntyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen\nlettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti\nsokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin\npahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi\nvaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.\n\n[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen\nluutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788--90, ylennettiin\nkenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819,\nkuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben*\nkanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.\n\nHänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin\nTaube, jota tavallisesti sanottiin \"Viikin kartanon vanhaksi\nvapaaherrattareksi\". Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen\nahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta\nhallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen\ntäytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva,\njollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat\nitsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen\nympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain\nmitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen\njuuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.\n\nHän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus\nArmfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä\nHedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa\nluutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]\n\n[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi\nmeriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli\navioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt\n1833 ja kuoli 1882.\n\nSilloin muuttuikin heti elämä talossa toisenlaiseksi. Talo oli ollut\nvähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän\nvieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa\nja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään.\nNiinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun\njäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin\nvallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut\nturhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä\nja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden\nkanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä\nväsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi\nkokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää\nhilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin\nsiihen aikaan usein ja mieluisasti.\n\nWrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin,\nsangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja\nvainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi\nkorottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta,\nikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin\nSilfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan\nja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.\n\nJos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon\npitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien\nkantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme\nparhaimmista ja suurimmista maatiloista.\n\nVaikka kartano sijaitsikin jonkun matkaa meren rannasta, oli paikka\nkuitenkin sangen kaunis laajan puiston ja puutarhan ympäröimänä. Itse\npäärakennus, vaikka olikin vain vanha, tilava yksikerroksinen puutalo,\noli kuitenkin kaikitenkin näky sellainen, joka herätti mielenkiintoa ja\nkunnioitusta, sillä siellä oltiin paikassa, jossa joka askel palautti\nmieleen kuuluisan Kustaa Maurin, pohjolan Alkibiadeen, ja hänen\nkuninkaallisen ystävänsä hurmaajakuninkaan. Hänen jälkeläisensä olivat\nmitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja\nhoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja. Vanha kirjasto\nseinissä kiini olevine komeine mahonkikaappeineen, joita kullatut\nkoristepiirrokset kaunistivat, Kustaa kuninkaan suuri ja kaunis, Bredan\nmaalaama muotokuva, kirjoituspöytä ja kaikki muu tässä huoneessa oli yhä\nsäilytetty koskemattomana mainehikkaan ylhäisyyden ajoilta. Salissa oli\nkuninkaan kaunis pronssinen rintakuva, jonka Sergei oli tehnyt,\nvierashuoneessa nähtiin Angelika Kauffmannin taitavan käden maalaamia\nihania muotokuvia ja Sergelin veistämä marmorinen ryhmäveistos Amor ja\nPsyke, ruokasalissa taas riippui seinällä suuren Kustaa Aadolfin ja\nsuvun kantaisän, karoliinin, vapaaherra Carl Gustaf Armfeltin (syntynyt\n1666, kuoli 1736) kuvat luonnollisessa kokonaiskoossa, sekä useiden\nmuidenkin ylhäisten henkilöiden kuvia -- kaikki osoittaen, että siellä\noltiin vierailulla perheen luona, jolla oli vanhat ja jalot\nperinnäistavat.\n\nJoensuun kartanon omisti siihen aikaan kenraaliluutnantti, senaattori,\nkreivi Gustaf Armfelt[1] ja hänen vaimonsa, kreivitär Louise, syntyisin\nCuthbert-Brooke, jonka äiti Sara Cuthbert oli muodostanut tilan\nsukukartanoksi.\n\n[1] Kreivi *Gustaf Armfelt*, syntynyt 1792, tuli luutnantiksi\nyliesikuntaan 1812, kenraalimajuriksi 1828, Uudenmaanläänin maaherraksi\n1832, senaattoriksi 1847, otti eron 1853 ja kuoli 1856. Oli avioliitossa\nvuodesta 1819 *Louise Cuthbert-Brooken* kanssa, joka oli syntynyt 1801\nja kuoli 1865.\n\nOlen jo kertomuksessa \"Eräs ylimyksellinen koti\" koettanut kuvailla tätä\nperhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui\nkuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä\nselvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen,\nsuuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen\nmuistojen kanssa. Kreivitär, pitkä, komea ja aina sekä maalla että\nkaupungissa hienosti puettu, oli aina yhtäläinen \"grande dame du monde\",\nsuurmaailman nainen, arvokas olematta silti jäykkä, ystävällinen\nilmaisematta kuitenkaan minkäänlaisia alentuvaisuuden merkkejä, hyvä,\niloluontoinen ja sydämellinen ja osoittaen käytöksessään sellaista\nyksinkertaisuutta, joka ilmaisi sisäistä aateluutta ja kehoitti jokaista\nlähestymään häntä, mutta ei silti julkeuteen eikä nenäkkäisyyteen\nluiskahtamaan; hänen seurassaan tunsi jokainen joka hetki, että siinä\noli nainen, jolla oli maailman taitoa ja jota lähestytään vain\narvonantavalla kunnioituksella. Näin täydellinen todellisen ylhäisyyden\nkuva, sellaisen kehyksen ympäröimänä kuin on Joensuun kartano,\nmuodostaakin taulun, joka ei voi häipyä sen muistista, joka kerran on\nnähnyt ja oppinut tuntemaan nämä henkilöt.\n\nHeti Joensuun kartanon pohjoispuolella, aivan sen välittömänä naapurina\nsijaitsi Armfeltien toinen suuri maatila Viurila.\n\nSe oli kauniilla paikalla Halikonlahden rannalla. Tilan päärakennus oli\nsuuri ja pulska, kaksikerroksinen, rakennettu kivestä niinkuin kaikki\ntaloushuoneustotkin; talo teki kokonaisuudessaan komean vaikutuksen\nkatsojaan ja oli sillä todellisen aatelishovin leima.\n\nNuoruuden päivinäni sain kerran seurata vanhempiani vierailulle\nViurilaan. Sen omisti silloin kreivi Magnus Armfelt[1] ja hänen\npuolisonsa, kaunis kreivitär, Vava, Kustaa Mauri Armfeltin ja Sadun\nherttuattaren luonnollinen tytär, jota kuitenkin sanottiin hänen\nylhäisyytensä serkun, parooni Fredrik Armfeltin tyttäreksi, vaan jonka\nhänen ylhäisyytensä itse sittemmin otti lapsekseen.\n\n[1] Kreivi *Magnus Armfelt*, syntynyt 1801, tuli luutnantiksi Moskovan\nrykmenttiin 1819, otti eron palveluksestaan ja asettui asumaan\nViurilaan, kuoli 1845. Oli avioliitossa vuodesta 1825 kreivitär *Vava\nArmfeltin* kanssa, joka syntyi 1801 ja kuoli 1881.\n\nNuoreen mieleeni teki tämä vierailu voimakkaan vaikutuksen, joka on\nkauan säilynyt. Kreivi Magnus oli itse tavattoman kaunis ja komea mies,\nehkä kuitenkin hieman liian jäykkä, tapoihin pinttynyt ja pöyhkeilevä,\nhieman liian kopea ja liian paljon muotoihin kiintyneesti ylhäinen\nkäytökseltään, jonka vuoksi kaikki pysyivätkin vissin välimatkan päässä\nhänestä; mutta tavoiltaan ja esiintymiseltään oli hän muuten oikean\n\"suurmaailman miehen\" esikuva, jollaista ei senkoomin maassamme ole\nnähty. Hänen vaimonsa, hänkin täydellinen kaunotar, oli koko\nolemukseltaan miehensä vastakohta. Hän oli herttainen ja suoramielinen,\nluonnollinen ja sydämeltään hyvä, voittaen siten heti kaikkien\nmyötätuntoisuuden. Viurilassa oli elämä siihen aikaan tavattoman\nylhäistä ja hienoa. Rivi livrépukuisia palvelijoita seisoi valmiina\ntarjoilemaan runsasruokaista päivällisateriaa, ja iltasin tulvehti\nhienosti sisustetun suuren huoneuston pitkä kamaririvi sädehtivää valoa.\n\nKerrottiin, ett'ei heidän avioliittonsa ollut onnellinen, että tuo\nyksinkertainen, hyväsydäminen kreivitär ei viihtynyt hänen ympärillään\nvallitsevassa ulkonaisessa jäykkyydessä, mallitavoissa, turhuudessa ja\nkomeudessa, jotka kaikki taas olivat hänen miehelleen ominaisia, ja että\nsenvuoksi juuri heidän välillään eripuraisuutta olisi ilmennyt. He\nelivätkin sentähden enimmäkseen erillään, myöskin Helsingissä, jossa\nkreivitär asui lasten kanssa eräässä talossa Bulevardinkadun varrella ja\nkreivi Kruununhaassa, joten he molemmat voivat asettautua ja järjestää\nolonsa oman mielensä mukaan.\n\nKreivi Magnuksen kuoltua vuonna 1845, otti tuon suuren maatilan\nhaltuunsa hänen vanhin poikansa, kreivi August Armfelt.[1] Hän oli\nnaimisissa vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär Olga Armfeltin kanssa,\njoka oli varmaan yksi kauneimmista naisista mitä koskaan meidän\nmaassamme on ollut, kaunein koko kauniissa suvussa.\n\n[1] Kreivi *August Armfelt*, syntynyt 1826, Viurilan omistaja, kuoli\n1894. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär *Olga\nArmfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1828 ja kuoli 1855, sekä sitten\nkreivitär *Sigrid Creutzin* kanssa, syntynyt 1837, kuollut 1892.\n\nJäykkä ja ulkonaisiin menoihin piintynyt elämä, joka edellisen omistajan\naikana oli Viurilassa vallinnut, muuttui heti nuoren parin aikana\nluonnollisen sydämelliseksi ja turhamaisuuksista vapaaksi, joka oli\nparemmin sopusoinnussa heidän luonteidensa ja tapojensa kanssa ja joka\nmuodosti Viurilasta heidän aikanaan paikan, jonne laaja suku usein\nkokoontui ja jossa tunnettu, Armfelteille ominainen iloisuus ja\nvieraanvaraisuus vapaasti sai vallita. Mutta ikävää kyllä ei tätä\nonnellista elämää kestänyt kauan. Nuori aviovaimo sattui sairastumaan ja\ntauti tempasi hänet vuonna 1855 tuonen tuville rakkaan ja kaipaamaan\njäävän seurapiirin keskuudesta.\n\nUseimpain senaikuisten suurta sukua olevain ja varakkaiden nuorten\nmiesten tavoin ei kreivi August Armfeltkaan astunut valtion virkoihin,\nvaan jätti muiden huoleksi, joille se oli paremmin tarpeen, kiistellä\nkruunun leipäpaloista. Hän piti parempana riippumatonta, vapaata elämää\nomalla tilallaan ja omisti aikansa ja työnsä sen hoitoon ja\nvaurastuttamiseen. Ollen innokas ja taitava maanviljelijä kohottikin hän\ntilansa korkealle viljelysasteelle. Hän oli komea mies, herttainen,\nylevämielinen ja hyvä ja hänestä pidettiin ja häntä kunnioitettiin\nkaikkialla sekä yksityisenä henkilönä että kunnallis- ja\nvaltiopäivämiehenä, jolloin hänen tervejärkisiä, viisaita sanojaan\nmielihyvin kuunneltiin ja ne usein painoivat vaa'assa paljon.\n\nJos jatkettiin matkaa Turkuun, tavattiin noin penikulman päässä\nkaupungin eteläpuolella Armfeltien kolmas maatila, Kuusiston salmen\nrannalla kauniilla paikalla sijaitseva Rauhalinna.\n\nKuvauksieni ensimäisessä osassa, luvussa \"Turussa\", olen kertonut\nRauhalinnassa siihen aikaan vietetystä hilpeästä elämästä. Minä olin\nkimnasistina ollessani siellä usein vierailulla ja vietin siellä monta\nunohtumattoman hauskaa päivää.\n\nSenjälkeen oli talossa tapahtunut sellainen muutos, että maisteri I. A.\nvon Essen, joka oli naimisissa leskikreivitär Vava Armfeltin kanssa, oli\nrakennuttanut itselleen eräälle tilasta lohkaistulle palsta-alueelle\nkomean kartanon, jota sanottiin uudeksi Rauhalinnaksi; vanha kartano jäi\nsilloin kreivittären nuorimmalle pojalle, nuorelle ja uljaan kauniille\nkreivi Carl Armfeltille.[1]\n\n[1] Kreivi *Carl Armfelt*, syntynyt 1836, tuli ylioppilaaksi 1854,\nomisti Rauhalinnan tilan ja Turun rautateollisuuspajan, kuoli 1890. Oli\navioliitossa vuodesta 1860 *Eugenie Palmfeltin* kanssa, syntynyt 1840.\n\nAivan lähellä toisiaan sijaitsi siellä siis kaksi Armfeltien taloa.\nKaksinkertaisesti oli siten aihetta sinne vierailulle lähteä ja suvun\nsiellä yhteen yhtyä. Kun tuona aikana minun tieni johtivat enimmäkseen\nmuille haaroille, en ollut tilaisuudessa siellä käymään yhtä usein kuin\nkimnasistiaikoinani. Mutta silloin tällöin satuin kuitenkin siellä\npistäytymään ja silloin jouduinkin aina nuoren väen joukkoon, joka\ntäytti molemmat vieraanvaraiset talot. Kaikkien Armfeltien talojen\njoukossa luulen Rauhalinnan olleen kantatilan, jossa sukulaiset ja\nystävät useimmiten tapasi ja jonne he mieluimmin menivät, ja vanhan\nkreivittären luona, jota kaikki sukupolvet rakastivat, olikin riemukas,\nvapaa ja suora, luonnollinen sävy parhaiten vallalla. Siellä tunsi\njokainen hyvin viihtyvänsä.\n\nAinoastaan lyhyen matkan päähän näistä molemmista taloista oli Gustaf\nFilip Armfelt rakentanut pienen huvilan Kuusluotoon. Kun oltiin sitten\nRauhalinnassa käymässä, täytyi myöskin pistäytyä huvilassa ja viettää\nsiellä muutamia hilpeitä hetkiä. Kun hän erään kerran tarjosi minulle,\nlapsuuden ystävälleen, päivällistä, kertoi hän, että hänen oli täytynyt,\nvoidakseen tämän juhlallisen tilaisuuden kyllin arvokkaasti viettää,\nteurastaa puolet kotikarjastaan -- toisin sanoen: toisen hänen kahdesta\nlampaastaan ja toisen kahdesta kanastaan. Sen suuntainen oli tuo huvila.\n\nMonen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä\nmuodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1]\nkuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset\nlahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen\nvuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat\nvoineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman\nkirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen\nnäyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri\nhumoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti\nkasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain\ntilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi\nolikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.\n\n[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen\nlehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.\n\nMenetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli\npannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat\nrahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi\nhänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä\nei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut\nvanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja\njoka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä\nansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi\nyliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina\nhyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli\ntoimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja\nsäästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä\nsievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa\nsäästöerän.\n\nMutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti -- käännekohtaan ja\npäämäärään.\n\nTarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä\nsijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka\nvuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen,\njoka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun\nmukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus\nLydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti\neräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman\nFleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen\ntekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka\nLouhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä\npitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija\nlähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi\nvaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua\npylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa,\njossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano\nsisuspuoleltaan joutuikin \"ison vihan\" aikana ryöstön ja hävityksen\nalaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset\nseinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet\nkuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka\nvieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat\nkellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit,\njoista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa\nkirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä\nnähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine\nmaalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta\nesittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa\npieni huone, \"pirun kamariksi\" nimitetty, seinämaalauksineen, jotka\nesittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa\nhuoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa\npaikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.\n\nTuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että\naallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee\njoka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu\nParatiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä\npatolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja\nkastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa\nettä tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi.\nSenvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi\nnäyttänyt.\n\nTämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin\nhovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun\nhallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään,\nsamoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut\ntalonpoikaiskäsiin.\n\n[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian\ntohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834\nsekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli\navioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt\n1810 ja kuoli 1895.\n\nHeidän lapsiaan:\n\n*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866\nitalialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.\n\n*Carl*, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1853, kamarijunkkariksi 1876\nja on nyt liikemiehenä Helsingissä. Oli avioliitossa ensin *Helena von\nJulin'in* kanssa, joka oli syntynyt 1842 ja kuoli 1881, sekä sitten\nhovineiti *Sofie Nordenstamin* kanssa, joka oli syntynyt 1849.\n\n*Vilhelmina*, jota sanottiin Mimmiksi, syntynyt 1836.\n\n*Anna*, syntynyt 1840, naimisissa vuodesta 1863 professori, sittemmin\nvapaaherra *Adolf Nordenskiöldin* kanssa, syntyi 1832, kuoli 1901.\n\n*Gustaf*, syntynyt 1846, kuoli kimnasistina 1865.\n\nSinne johti perheen vanhimman pojan, nuoren Carl kreivin ja minun\nvälilläni vallitseva ystävyys ja sydämellinen suhde tieni siihen aikaan\nusein; hän oli kanssani melkein yhdenikäinen ja samanaikainen\nylioppilas. Siihen aikaan oli meillä vielä monessa suhteessa samallaiset\nmielipiteet, samallaiset käsitykset ja sympatiiat; nuoruuden haaveilut\nja kangastavat unelmat olivat meille yhteisiä, korkealentoisia, vaan\ntuskinpa sittemmin todellisuudeksi muodostuneita. Kukapa voi nuoruutensa\nkeväässä aavistaa mitä tulevaisuus helmassaan toi? Oltiin ylioppilaita,\najateltiin, tunnettiin ja elettiin vain päiväkseen ja sen huvituksia\nvarten.\n\nLouhisaaren perheeseen kuului, paitsi isäntäväkeä vielä kaksi nuorta\npoikaa ja kolme tytärtä. Heidän ystäviään kävi siihen aikaan paljon\nheidän luonaan, jolloin aina hilpeä ilonhälinä suurissa saleissa\nkajahteli. Voikohan kukaan, joka kerrankaan oli nähnyt ihmeen kauniin\nneiti Sofie Mannerheimin ymmärtäväisen hienoine kasvonpiirteineen, hänet\nunohtaa? Hänestä, joka neiti Sofien sattui vain häthätää näkemään\ntanssisalissa, voi hän näyttää kylmältä, liian itsetietoiselta ja ylen\nylhäiseltä. Kömpelö ja huonommuutensa tunteva henkilö tunsikin\nkohdatessaan vaikkapa vain yhden kerran hänen silmäyksensä, todellakin\nsellainen olevansa, ja pysyttelikin senvuoksi kaukana. Kerrotaanpa vielä\nkaiken muun lisäksi, että itse Kaarle XV olisi hänestä lausunut: \"Hän on\nminun rinnallani aivan liian ylhäinen\".\n\nTänne kokoontui joukko nuorisoa, joka oli jotakuinkin erilaista kuin se\nnuoriso, josta Fagervikin yhteydessä olen kertonut ja jonka\ntunnusmerkkinä oli yksinkertainen sydämellisyys, tahi nuoriso Armfeltien\nperheissä, jonka keskuudessa riemastunut, pinttyneistä tavoista\nvälittämätön ilo vallitsi. Täälläkin virtasi suonissa sinisin veri,\nmutta täällä oli vallalla ylimysvaltaisen arvokkuuden jyrkkämuotoinen\nsävy ja täällä kiinnitti kukin suurempaa huomiota itseensä ja\nsoveliaisuuden vaatimuksiin. Niistä nuorista naisista, jotka siihen\naikaan useammasti tähän seuraan kuuluivat, muistan nyt erityisesti\nkauniin ja herttaisen neiti Alma von Kothen'in (sittemmin vapaaherratar\nvon Oertzen), Anna Björkenheimin (joka sittemmin oli naimisissa\nvapaaherra Alfons Walleen'in kanssa), Ninni von Haartman'in (sittemmin\navioliitossa Eugen von Knorringin kanssa ja Constance Furuhjelmin (joka\njoutui naimisiin Robert Lagerborgin kanssa). Kotiopettajattaria en ota\ntässä lukuun; ilman heitä ei siihen aikaan voitu tulla toimeen ja oli\nheitä tässäkin talossa usein yhtä monta kuin nuoria tyttäriäkin, joiden,\nollen kaikki neljä äidittömiä, täytyi olla heidän suojeluksensa\nalaisina. Tässä seurapiirissä tavallisimmin tavattavat nuoret herrat\nolivat Reinhold von Nassokin, Robert Björkenheim, Eugen von Knorring ja\nnäiden kuvausten kirjoittaja.\n\nKreivitär, kaunis ja komea, esiintyi arvokkaasti emäntänä talossaan,\njossa kaikki suoritettiin erinomaisen hienosti ja suurellisesti -- pöytä\noli aina oivallinen ja tarjoilu hienoa. Kreiviä taas, joka oli\njäykkäluontoisempi ja totisempi, näkyi harvoin, sillä hänellä oli joko\nvirkamiestehtäviään suoritettavanaan tahi oli hän sitten innokkaana\ntiedemiehenä ja etevänä tutkijana, hyönteistieteilijänä syventynyt\nopinnoihinsa ja tutkielmiinsa. Mutta jos hän joskus astui niihin\nsaleihin, joissa me nuoret huvittelimme, tuntui minusta kuin ilomme\näkkiä olisi kankisuitsiin takertunut ja leikinlasku vaimeni\nhiljaisuudeksi hänen totisen ja arvostelevan katseensa edessä.\n\nPääasiallisesti huvittelimme Louhisaaressa esittämällä pieniä\nnäytelmällisiä tilapäistekeleitä. Sekä neiti Sofiella että Carlella oli\nharvinaisen paljon näyttämöllisiä taipumuksia, he olivat kerrassaan\ntaitureita, ehkä kuitenkin parhaiten kehittyneitä häikäisevän\nluontevassa jäljittelyn ja ivamukailun taidossa. Sukkelasti ja ilman\nsuurempaa vaivannäköä kyhäsi Carl jonkun näytelmällisen\ntilapäistekeleen, useimmittain helkkyvässä runomitassa; niissä usein\nleikinlaskun alla purevasti ivattiin päivän tapahtumia tahi henkilöitä.\nKokkapuheille ja pistosanoille naurettiin makeasti; siihen eivät\nkuitenkaan yhtyneet ne, joihin usein sangen terävä kärki sattui osumaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\nERÄS KEISARIVIERAILU.\n\n1854.\n\n\nKevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti\nuudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat\ntanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat\nvaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus\nhuomisesta oli kaikkialla vallalla.\n\nMutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia\nräikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle\ntaivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain\narmeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen\noltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä\nkuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella\nnoita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että\nkoko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa\nkuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren\nvaltakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista.\nKeisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja\nmyötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi\nmahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.\n\nHän lähetti silloin meidän kenraalikuvernöörimme, ruhtinas\nMenschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien\nsuojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli\nkeskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen,\nsaapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan\nharmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän\nloppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois,\ntoukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian\nratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff\nturkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa\nkeisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa\nOmer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli.\nMolemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain,\neikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.\n\nMutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona\nloistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin.\nKun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen\nyhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa\nolevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta\nitämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta\nei vielä oltu annettu.\n\nJokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat\nmeidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa\nnauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin\njoukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä\nkuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja\nmuonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä\nvauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen\nsäilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin\nlevähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin;\nkorkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne,\ntoimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e.\nPäivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän\nlähestyvän.\n\nSilloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta\nolisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja\nlänsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän\npuolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin\nkaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan\npuolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin\nkehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä\nkuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen\ntakaisin mitä oli menetetty.\n\nEi ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta\nja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli\ntuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan\nemämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta\nennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt\ntahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran\nkorkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli,\nosoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen\nsuosiotaan itsevaltijaan silmissä.\n\nMutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin\nvakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi\nensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti\nmieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan\nhänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut\nkäynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa\nmuodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt\nkoetuksen hetken tultua oikeastaan oli.\n\n\"Keisari tulee!\" leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja\npääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä,\nkuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja\nmuutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.\n\nOli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut\nkorkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla.\nSilmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta\nhuolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella\ntulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua\nja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut\nmonet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta\nikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan\nkiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan,\nkuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan.\nKärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes\nyht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti\nläheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua\njylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä\nja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine\nkuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli\nvaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä\nistui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet\nkoskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia\neläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.\n\nKeisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja\nriemastus oli rajaton.\n\nEnsimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty\ntapahtuvaksi kello 12 päivällä.\n\nMeidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä\nyliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli\nylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin\n350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet\nylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset\nkäyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista\nkuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat,\nkäyttivät tavallista hännystakkipukua.\n\nKokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile,\npedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen\npaljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä,\njotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja\nvälkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua\nlähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen\npuuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja\nsijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen\njärjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset\nvirkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.\n\nHieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi\nAleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo,\ntervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän\ntapaan:\n\n\"Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari,\nmeidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa\nkäynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia\nystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että\nsivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin\ntavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion\nosoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu\naivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä\nsalissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin\nminäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.\" Ja tämän\nsanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.\n\n\"Herrat\" tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin.\nMutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä,\njolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen\nsekasotku.\n\nTuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän\nkaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman\naskeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin\npitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi\nhän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen\npoikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse -- Aleksanteri, Konstantin,\nNikolai ja Mikael -- ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi\nkumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä\nkullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin\nkoristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.\n\nMinun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi\naivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka\npaljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin\nloihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut\nniin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen\nmielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän,\nerinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi\nselvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan\nmiljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui\nAhvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen\nkatseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä\nikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen\näänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän\noli henkilöitynyt majesteetillisuus.\n\nMuutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta\njoukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä,\njosta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt\nilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen\nkorkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan\nmiekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia,\njotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja\nsortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan\nhäikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja\nEnglanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja\nkateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen\nvihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on\nvoimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja\nisänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.\n\nTässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen\nhavaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.\n\n\"Herrat\", jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan\nluulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi\n\"korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan\", ratkesivat nyt\nraikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä\nettä he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan\nhallitsijalle.\n\nNäki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin\nhuonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen\nja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi,\nsillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava\nkatseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee\npääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä\nvaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt\nnuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti\nsotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.\n\nVaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat\nkuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi\nkohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta\nkajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja\nsuosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä\nosoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja\npontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa\nsaattamana.\n\nSenjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä\nmuualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja\nkajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja\nmieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla\nomistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan\nviranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa\ntilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti\nluotti suomalaiseen kansaansa.\n\nTulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla\neloisuus, liike ja riemastus -- kaikki olivat ulkosalla, \"mies talosta\",\nsillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin\nmahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli\nvaltijaskatse.\n\nMitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan\nvakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän\nitse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille\nkeisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko\nylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen\nlaulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten\nMaamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat\npuettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja\nkiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti\nvalaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.\n\n\nTuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna \"keisarin päivänä\" oli\nmeidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja\nriemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja\ntoreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa\nitsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia\nloistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki\ntahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.\nKaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat\nolivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä\ntungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin\nitselleen puuhatuksi.\n\nKuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala.\nSamppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli\ntavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti.\nVihdoin \"pikkutunneilla\" täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman\nhoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.\n\nKun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä\npassarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä\nhieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti,\nettä eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani,\nvaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi\nerittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.\n\nKärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä\nriville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein\nkäsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni,\nkenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello\nkymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän,\nettä hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja\nsentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä\nunivormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti\nett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi\nsitä laimiinlyödä. -- \"Tulevaisuutesi riippuu tästä\", lopetti hän\nkirjeensä.\n\n[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn\npoika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi\nPreobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin\npäävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi\nja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti\nosaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin\nkenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän\ntarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847,\nedusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856,\nkorotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin\nkenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen\njoukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli\nm. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen\nluokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877.\nOli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance\nReuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä\nsitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli\nsyntynyt 1817 ja kuoli 1843.\n\nSilmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun\ntulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä\nuudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne\nkirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat \"täydessä\nunivormussa\" olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun\ntarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta\nselvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin\nerittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota\ntuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla\ntottelematta hänen käskyään.\n\nOhimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä\nedellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin\nvain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet\nja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään\nveteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus\nherkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa -- se oli\njo kolme -- siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun\npiti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran\nmaata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä\nhieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä\nnäin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.\n\nNiin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä\nhetkellä olin setäni luona.\n\nHän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten\njälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he\njoko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen\nkehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He\nolivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet\nantaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he\nkuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat\nolisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi\nerinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti\nihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka\njo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin\nasiasta.\n\nMinä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en\nmyöskään luullut kenenkään sitä tekevän.\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.\"\n\nMinusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä\nmoisesta ehdotuksesta vastasin:\n\n\"Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan\nminkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.\"\n\n\"Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä\nmitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä\nhetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä\ntärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä\nmenen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata\nminua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei\nkuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se\nsaa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.\"\n\n\"Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään\npakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja\nilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.\"\n\nHän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja\nvaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi\nmeidän keskenäiseksi asiaksemme.\n\nNoin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi\nmuitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan.\nKreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja\ntuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla\nkuin setäni minut.\n\nHetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään\nperintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän\nlausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan,\nmeille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme\nymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti\nettä minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi\npikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui\nhän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.\n\nOvet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja\nkeisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva\nja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka\nmajesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään\nminulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin\nja kuinka koko ruumiini vapisi.\n\nSitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin\npuheilla käynti tehty.\n\nKun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut\nsuuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle\nylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.\n\nIltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin\naamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja\nerittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään\nnähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi\nettä tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut\nmuutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa,\nolin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä\ntahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle\nniin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme\nkuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon\nkaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja\nhän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen\npoikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.\n\nKun setä kertoi tuosta keisarin erinomaisesta suosionosoituksesta, aloin\nminä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan\nminua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin\nnopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava\nunivormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki\ntuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä\npäinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa\ntapauksessa -- niin ajattelin silloin -- olisi tuollainen elämä toki\nhauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä\nHelsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä\ntuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä\nneuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.\n\nVastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti\nkieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen\nmerkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua\nhoukutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia\nsotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian\ntaloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä\npalveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo\nsiinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja\nnöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi\nkilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat\neivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään\nvaaditaan, j. n. e.\n\nSeurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta\nolen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi\nmuodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut\nsotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa\nkeisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan\nsetäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä\ntapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali,\nehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että -- piirtelen näitä\nkuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta.\nMutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun\nsitä minulle on tarjottu.\n\nMeistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen\nilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi -- ja hänkin\nvain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.\n\nKeisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko\nmuutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja\nennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt\nmaallisen katoavaisuuden.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nENSIMÄINEN SOTAVUOSI.\n\n1854.\n\n\nJo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin\nnopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen,\nsota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.\n\nKeisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle\nkansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea\noikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä\nylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei\nollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa.\nManifesti loppui tuttuihin sanoihin: \"Uskon ja kristikunnan puolesta me\ntaistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan\nseistä?\"\n\nTämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen\nratkaisuun.\n\nKenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen\nylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan\ntoimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi\nesikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun\nrannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan\nj. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen\nluultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti\n(sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun\nsuomalaista krenatööriväkeä.\n\nSuomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen,\nvaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä\nkeisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se\nsuuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin\nolivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa\nriemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa\nse sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman\nravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta,\nhuveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta\nmiehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä,\nHämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220\nmiestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään,\noli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.\n\nMutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä\nmatkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle,\njossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin\nmatkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta\ntakaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa\naamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti\npataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain\nsanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:\n\n      \"Malja urhojen kaatuvien!\n      ja malja niiden mi palaa!\n      Joku tai monta voittojen miestä,\n      tervetultua kotiin taas!\n      Suomen kaarti ei konsaan petä\n      isänmaata ja kunniaa.\"\n\nInnostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten\nkaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja\npuristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti.\nSeuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko\nkaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet\nlähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen\njäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa\nvoi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.\n\nPienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois,\nsamoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän\nväliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa\nkrenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden\nkunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot\nrykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja,\nsapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita\njoukkoja toinen toisensa jälkeen.\n\nNiinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti,\npäällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta\nmuita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin\nvastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen\ntoimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja\nvilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret\nratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he\npystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten\nupseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti\nkolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä\naina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn -- tanssin päämiehen.\nMuutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun\nkohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit\njos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin\ntanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke\noli miltei loppumaton.\n\nVeljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin\nitsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä\nystäviä.\n\nKaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät\nlikimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen,\ntäytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin.\nKaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja,\nravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja\nsamppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain\niltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.\n\nKaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla\nnähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä,\nampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi\nkaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja\nruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä\nvalmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka\npaikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja\nViaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli\nedestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin\nkuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain\nkylvettiin ympäriinsä.\n\nKaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi\nkaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä\nvastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut\nHelsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki\nalun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään\nkatsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se\nvaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin\narkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat,\nyleiset kassat ynnä muut.\n\nKun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut\nviranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät\nnopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki\nsellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät\nloppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen\nkelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen\nkaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti\nkuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni\nkerrassaan pilalle ja turmeltui.\n\nPidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan\nHelsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys,\njoka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi\npari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina\nsammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä\ntuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo\nkaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä\npuuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa.\nKaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää,\nsamoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle\npalosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.\n\nKevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan\njäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo\nhuhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta\ntähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana\nmeren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja\nvaltavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet\nsuuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle,\nihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat\nyhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka\noli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet\nSuomenlahdelle.\n\nKaupungin harvalukuiset kauppalaivat makasivat yhtä hyvässä turvassa\nkuin venäläiset sotalaivatkin pohjois-satamassa, linnoituksen tykkien\nsuojassa. Mutta niin ei ollut asianlaita kaikeksi onnettomuudeksi moniin\nsuomalaisiin laivoihin nähden, jotka sota valtamerien kaukaisilla\nulapoilla yllätti. Vain harvat, mitätön osa niistä ennätti pelastua,\nosaksi puolueettomiin satamiin, joissa moni laiva täytyi polkuhinnasta\nmyödä, mutta suurimman osan -- arvellaan enemmän kuin puolet -- ottivat\nenglantilaiset hyvänä makupalana kiini, jolloin ne auttamattomasti\njäivät vihollisen saaliiksi. Ne muodostuivat sodan ensimäiseksi suureksi\nuhriksi Suomessa.\n\nPian sulivat kinokset huhtikuun auringon niitä säteillään suudellessa,\nja kuukauden lopulla olivat jo sisimmätkin satamat jääpeitteensä\nluoneet. Silloin valtasi levottomuus jokaisen ja pelättiin mitä nyt\ntulisi tapahtumaan kun eivät jäämöhkäleet enää olleet estämässä\nvihollista meidän rannoillemme lähestymästä. Päivät pääksytysten seisoi\nsuuret joukot kansaa vuorilla, levottomasti tähystellen meren ulapalle\nja odotellen mitä huomispäivä mahdollisesti mukanaan toisi. Mutta\nvihollisen suuret, komeat laivat, kaikkiaan noin 70, liikuskelivat vain\nhiljoilleen kaukana ulapalla, milloin yhdessä joukossa useampia, milloin\nvain kaksittain tahi kolme samassa joukossa. Hyökkäyksestä tahi\nmaallenoususta ei kuulunut mitään.\n\nMutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että\nensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli\nlähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan\nLapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen\nsuomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien\nsateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä\npitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja,\njoihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa\nrievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan\npöllähteli -- mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja\nkuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja\nluulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he\nolivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia -- englantilaisten\ntavallinen sotasukkeluus merellä.\n\nMolemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona\njoutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia\nlaukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin.\nPaikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan\nvähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle\nratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen\nhänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä\n\"ensimäinen veripisara\", joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan\nhelläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä\ntahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.\n\n      \"-- -- -- vain Luoja yksin tietää\n      mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!\"\n\nHvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään\nvälittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta.\nTammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja\nhinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle,\njossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.\n\nMutta \"Hvitsandin taistelu\" se alkoi sodan Suomessa.\n\nPuolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti\nHelsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava\nsinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta.\nSamoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla\ntaistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri\noli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn\nkartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät\nsydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan\nmielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja\nsekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja\ntoivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin\nvetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.\n\nMeidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan\nvallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään\nsiitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin\nlevottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä\nlaukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja.\nIllalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli\npommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta\nolivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen\nvetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi\nluottamusta uusiin menestyksiin.\n\nMutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa\nenglantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen\npäällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta\nsanottiin \"Paloamiraaliksi\". Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän\nvarustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä\nkaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa\nsilloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä\ntalviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän\nilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja\nvarustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13\nlaivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät\nlankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.\n\nTäältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja\nlähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja\nveistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä,\njotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali\nvon Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä\nsotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja\nkanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin\nheidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat\npakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden\nkanuunavenheen miehistöineen päivineen.\n\nTämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään\nesiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti\nkyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.\n\nMutta ei ainoastaan meidän maassamme kuulunut voimakasta nurinaa\nPlumridgen sodankäyntitavasta, johon kuului tulipalot ja rauhallisten,\nturvattomain asukkaiden omaisuuden hävittämiset, vaan herättipä se\nankaraa moitetta Englannin parlamentissakin, jonka vuoksi tuollaiset\nhävitykset eivät senjälkeen enää uusiintuneetkaan sodan aikana.\n\nHelsingissä odotettiin joka päivä hyökkäystä linnoituksen kimppuun,\nsillä Porkkalan luokse oli liittoutuneitten laivasto -- noin 80 suurta\nlaivaa -- kokoontunut, ja näytti se valmistelevan hyökkäystä. Useita\nkuljetuslaivoja oli saapunut sinne, tuoden ampuma- ja muonavaroja, ja\nkaikki näytti heinäkuun puolivälissä olevan valmiina päällekarkaukseen,\nkun koko laivasto silloin yhtäkkiä purjehti länteen päin.\n\nOli mitä ihanin alkukesä ja luulenpa etten milloinkaan ennen enkä\njälkeen ole nähnyt niin iloista, sanonpa surutonta elämää kaupungissamme\nkuin silloin. Tosin ei enää ollut suurien tanssiaisten aika, mutta\nsensijaan oli rajaton määrä pienempiä huvitilaisuuksia, joiden\netunenässä olivat aina Rokassoffskyt, matkoja luonnon helmaan ja\npienillä valtion höyryaluksilla saaristoon, soittokunta aina laivalla\nmukana, ulkoilmajuhlia mitä erilaisimpia, ohjelmassa usein tanssiakin.\nTämän tavattoman eloisuuden sai aikaan kaupunkiin majoitetun sotaväen\npaljous ja etenkin Grodnon husaarit. Minä oletankin nyt, että tällaista\neloisaa elämää vartavasten ylläpidettiin kenraalikuvernöörin taholta,\njotta kaupunkilaisista saataisiin rauhattomuus ja ehkä miehuuttomuuskin,\njoka muutoin olisi heidät vallannut, karkoitetuksi. Ja aivan varmaan\nolikin tämä hyvä keino kaikkien pelkurien rohkaisemiseksi.\n\nYliopistossa oli lukukausi sodan tähden lopetettu jo 15 päivänä\nhuhtikuuta, mutta hauska elämä ja monet yhä jatkuvat huvitukset\npidättivät minut kaupungissa lähelle juhannusta, jolloin minun kuitenkin\ntäytyi totella isäni järkähtämätöntä määräystä ja vaikkakin kaipuulla\njättää Helsinki ja matkustaa maalle.\n\nLiittoutuneitten laivastot olivat Porkkalasta lähteneet länteen päin ja\nheinäkuun lopulla kokoontuneet Ahvenanmaan saaristossa. Sinne saapui\nniinikään marsalkka Baraguay d' Hilliers mukanaan 15000 miestä\nranskalaista sotaväkeä. Myöskin englantilaista meriväkeä nousi näiden\nkeralla maihin lähellä Skarpansin kylää. Elokuun 13 p:nä alkoi\nBomarsundin pommitus. Tuon komean linnoituksen rakentamiseen oli Suomen\nvaltion varoista uhrattu suuret summat ja sitä oli rakennettu jo 25\nvuotta ja sittenkin siitä vasta osa oli valmiina. Ulkovarustusten\ntekemiseen ei vielä oltu edes ryhdyttykään.\n\nPitkästä välimatkasta huolimatta meren yli voimme me tyynenä kesäpäivänä\nhyvin tarkkaamalla kuulla Björkbodaan laukausten vaihdon, jylinän ja\njyskeen. Kolme vuorokautta kesti pommitus. Jo 14 päivänä täytyi yhden\ntornin rohkean vastarinnan jälkeen antautua ja seuraavana päivänä\nmolempain toisten. Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa\npäälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco\nurhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua.\nSekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva\npuolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa\nEnglantiin osa Ranskaan. 40:llä yht'aikaa sytytetyllä miinulla\nräjäytettiin tuo komea ja kallisarvoinen linnoitus sitten ilmaan niin\nett'ei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Lienee ollut erinomaisen\nsuuremmoinen näky, kun koko tuo mahdottoman suuri kivirakennusten joukko\nyhdessä silmänräpäyksessä lensi ilmaan.\n\nKun tieto Bomarsundin kukistumisesta saapui Pietariin, alettiin siellä\npelätä, että laivastot kääntyisivät hyökkäämään paljon heikomman\nHankoniemen kimppuun ja että Bomarsundin kohtalo odottaisi tuota pientä\nlinnoitusta, joka jo kerran sinä kesänä oli niin mainiosti\npuolustautunut. Estääkseen tämän linnoituksen joutumasta vihollisen\nkäsiin, lähetettiin hetimiten käsky räjäyttämään se ilmaan, ja\npantiinkin tämä toimeen 27 p:nä elokuuta.\n\nTähän loppuivat varsinaiset sotatapahtumat kesällä 1854. Laivastot\npysyttäytyivät kuitenkin kauan vesillämme, mutta ryhtymättä mihinkään\nmainittavampiin tekoihin, ja vasta joulukuun alussa, kun sisäisemmät\npurjehdusväylät alkoivat jäätyä, vetäytyivät ne kotimaihinsa.\n\nKokonaisen vuoden olimme jo olleet eristettynä kaikesta liikenteestä\nmeritse ulkomaille. Varastot alkoivat tyhjetä ja monien tarvevälineiden\npuutetta alkoi ilmetä. Ainoa tie, jota myöten varmuudella voitiin\ntavaroita kuljettaa, oli Tornion kautta, mutta pitkä kuletusmatka teki\nne arveluttavan kalliiksi. Antautumalla suureen vaaraan kiinijoutumiseen\nnähden purjehtivat kuitenkin muutamat pienehköt ahvenanmaalaiset veneet\nmeidän ja Ruotsin rannikon väliä, kulettaen mukanaan varsinkin\ntarpeellisimpia tavaroita. Mutta maan koko varsinainen kauppa, vienti ja\ntuonti oli sodan aikana kokonaan lamassa, aiheuttaen siten mahdottoman\nsuuren tappion niin maalle kuin liikkeenharjoittajillekin. Kaikista\nmuistakin tuntui raskaalta ja painostavalta olla niin kauan eroitettuna\nkeskinäisestä liikenteestä muun maailman kanssa.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nTOINEN SOTAVUOSI.\n\n1855.\n\n\nTalvi oli tullut, meri oli jäässä, vihollinen vetäytynyt omille mailleen\nja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo.\nMutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen\nilmiliekkiinsä leimahtamaan.\n\nUusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille\ntulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja\nilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin\nmaan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja\nlaajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja\nkenraalikuvernöörin vaihdosta.\n\nKaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt\nyritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä\nluottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan.\nYhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin\nsen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali,\nparooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut\nlähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus.\nKäsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille\nodottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet\ntilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi\ntuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan\nrasittavalta.\n\nTosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan\nhartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin\nvaltasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme\nkoossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle\npohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin,\nhäipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla\nmaassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella,\nsäädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain\nsovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat\nkaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun\nmiehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä\noli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.\n\nSopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja\njoukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen\nsopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet\ntapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta\nlöytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat\nmaaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat\npalvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä\nmeriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja\naselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin\nhyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet\nkotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja\nkehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja\nhyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen\nrintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria\ntalonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään\nkiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se\nkuitenkin meidän oma sotaväkemme -- jotakin kerrassaan ja puhtaasti\nkansallista -- ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä\ntervehdittiinkin.\n\nParooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi\npiirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen\nSeveri Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin\ntehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden\nväriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun\nerityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin\nne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine\nkullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri\nhyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien\nhistoriallisten sotilaspukujen kaltainen.\n\nVanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri\nRokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä\nmyöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita\nnäytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18\npäivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin\nhänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan\nkatsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon\nsijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t.\nkenraalikuvernööriksi.\n\nTieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta\nnimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten\nvain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin\noli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä\nvoittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän\nrakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän,\nmissä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.\n\nNämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa\nmuodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen\nadressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi\neroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka\noli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin\nvieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa,\nhienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt.\nLähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä\npaikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli\npidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon\nheittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.\n\nJoulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä\nhuolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki,\nhuomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta,\njotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin\nihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä\nteennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä\nkuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista\nhampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja\nviiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä\nposkillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin\nsaakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti\nsuurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka\nsattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa\nsuorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää\njonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi.\nMutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön\nkielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa\nilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen\nsuustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille\naatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella,\nmilloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä\njoskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.\n\nPian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä\nsopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa;\nräikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän\nyksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa\nkohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että\nhänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli\nkerrassaan rajaton.\n\nLuontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky.\nHän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei\nvuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset\nvirkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä.\nSillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa\nasioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja\ntouhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä\nvähääkään väsymättä.\n\nUusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla.\nKaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. \"Kaikki on tehtävä\nuudelleen\", oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja\nrakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin\nympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi\nkaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen\nulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet\nmitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen\nhöyrylaivan, \"Medvedin\", ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja\nvarastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja,\njoita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille\nulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen\ntyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen\nlevottomuus tunkeutunut kaikille aloille.\n\nEikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava\nuuteen uskoon, \"tehtävä uudelleen\". Mielialan sävy oli saatava\nsotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen\nkäsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden\ntunteista. Tällaisen \"korkeamman tunnelman\" herättämiseksi julaistiin\nsiihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele \"Sana aikanaan\", jonka\nsyntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli\nkirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja\nlevitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen\ntarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman\npulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan\nonnelliseen päättymiseen.\n\nAinehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa,\nniinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia\ntilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä\ntahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi\nja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli\nennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää\ntappiota.\n\n\"Verenkarvainen peto\" oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän\nvuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja\nkutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi\n\"portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan\nkuninkaat huorin tehneet ovat\", \"ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla\nja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja\npäärlyillä\", mutta \"juopuneena pyhäin verestä\" ja \"istuvana\nverenkarvaisen pedon päällä\". Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi\nhienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka\nPärttylinyönä ja vallankumouksen aikana \"oli juopunut pyhäin verestä\" ja\nnyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa \"istui tuon verenkarvaisen\npedon päällä\". Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on\nmyöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan\najallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt,\nkauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt\nkoettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin\nmahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta\nliitolta, joka \"pedon\" ja \"porton\" kanssa tehty on, kuten sitä\nilmestyskirjassa kuvaillaan? -- Tällä tavoin todistellen ja\ntoteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa,\nlopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan\nmukaan, että \"meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään\njoutua\".\n\nIkävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä\njälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo\nhänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä \"verenkarvainen\nportto\" muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava\nliittolainen ja valtiollinen tuki -- tosiaankin todistus siitä kuinka\nepävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.\n\nSamaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi\nympäri maata myöskin eräs tekele, \"Suomen sotaväen marssiveisu\", jota\nsilloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti\nlauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa\neri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä\nyhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan\nmakupalan:\n\n      \"Vihollinen rikas ompi --\n      sitä kehuu, kerskailee --\n      sivistyksens' itse onki,\n      meille sit' nyt jakelee.\n      Kiitos paljon! -- Meil' on hyvä,\n      itse sivistykses' pidä!\n      Hei fallera, fallera, falleralla,\n      fallera, fallera.\"\n\nJa runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin,\nilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:\n\n      Kell' ois' hätä, kuka suris',\n      keisar' asuu Pietarpuriss'!\n      Hei fallera, fallera, falleralla,\n      fallera fallera.\"\n\nHuolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin\npääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista,\nsanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin.\nKaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia\ntoimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan\nsuurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran\nsupistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään\ntanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut\n\"silkkitanssiaiset\", sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon\nseurapiiriin kuuluva \"la crême\", kerma, ja vain ne, jotka tuohon\nkermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff\notollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin\ntanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti \"sekoittamaton\" seurapiiri.\n\nYliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan\ntähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia\nkehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä\npäättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin\nkäsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa\npakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa\nmoisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti\nollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini\ntällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien\nkajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa\nvoitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. \"Inter arma\nsilent musae\" (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha\nlauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin\nmuulloin -- ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun\njylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen\nasettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta\ntämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta\nedeltäjäänsäkin.\n\nNiin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa;\nmutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.\n\nOli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda,\nken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin\njostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui\nhuoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut\nsekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.\n\n\"Sevastopol on kukistunut!\" vastasin minä vähääkään epäröimättä.\n\n\"Ei. -- Väärin arvasit. -- Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.\"\n\n\"No, lieneepä sitten keisari kuollut.\"\n\n\"Niin asia onkin.\"\n\nMuutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos\nsaamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti\nepäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu\nettä tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan\ntapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu\nkertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa\nja elämää käsittää -- että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen\nniinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen.\nKeisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut\nPietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta,\nsähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten\nyöllä.\n\nSiis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan\nsiivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli\nsellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa\nmäärääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi\navattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen;\n-- tuntui \"kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut\". Ihmetellen\najateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi\nainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen\nkanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä\njärjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat\nlähestyivät.\n\nKaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen.\nNaisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt\nheittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun.\nMyöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä\nmustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko\nmaata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen\nvirkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja\nupseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään\nsurunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle\nhallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja\nvannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin\nseuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan\nsuuressa konsistoriosalissa.\n\nSananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi\nsellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen.\nSeuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen\nmaallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka\noli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff,\nRokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä\nmaaliskuuta vapautettu \"terveydellisistä syistä\" sekä korkeimmasta\npäällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että\nmyöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt\nkenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi\njärjestelmänmuutokseen.\n\nPaljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt\nkeisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat\nsalaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A.\nDonner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle\nhallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto\ntoimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää,\n27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja\nesitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti;\ntoisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck\nsuomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että\nsilloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin\nopetusistuimelta.\n\nKevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus,\njännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä\ntuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä,\ntärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan\njatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että\ntäällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan\nWenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja\nRanska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu\nveden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset\npuuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä.\nYlipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali\nDundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla\nlevottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.\n\nVihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien\nkeväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80\nalusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas\nHankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden.\nVenäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti\nKronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka\nhetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti\njoihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului\naikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut\nhavaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.\n\nKoko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina\nmitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja\nkirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä,\nheloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä\nkintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta\nvallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä\npiireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei\nluonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia\nhuvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan\ntoimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne\nsijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.\n\nNiinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin\nkodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle,\njolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei\nvihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin.\nTavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle,\njolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten,\nkatselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka\nmereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin -- kaukana\netäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta --\ntällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin\nhuomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin\ntanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki\nvoitiin odottaa.\n\nLukukausi oli jo kauan sitten loppunut, juhannuskin livahtanut ohi,\nmutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä\nkaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään.\nEikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä,\nsillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus,\noli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin\nvieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi\nolemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään\nkiirettä matkustaa sinne.\n\nPäätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin,\nsyntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun\nsen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni\nmuuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa,\noli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast,\nveljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin\nhovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja\nhänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.\n\nHeinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa\nvarten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin.\nKun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne\nsijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli\nnäyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli\nannettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman\npaikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään\ntienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin\nmeidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein,\nsittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen\nsiitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään\nvalepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus\nannettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että\nilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä\nlähtömme seuraavaan päivään.\n\nJatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme\nennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota\nsakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta\nlähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia\nsavupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta\nkuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja\nnuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja\nlaajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.\n\nVihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin\nsyrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon,\njotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan\nkauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada\nhevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä\nkaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen\ntodistajina.\n\nNähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea\nnäytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun,\nepätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita,\nasettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä\npelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja\nsekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan\njoutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat\nvanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja\nkodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa,\nmonen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.\n\nEpätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko\nonnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin\nulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen\nSvartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan\ntähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon\nolikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut\nhuolimattomuus, ja \"vihollinen\" sensijaan osoitti huomattavaa\nihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät\nkaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän,\npahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun\nkoittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki --\n90 taloa -- palanut poroksi.\n\nOltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon\ntodistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme\nvihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä\nvietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien\nystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg\nPalmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. -- Hän oli\nvielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea\nnainen. -- Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain\nmuutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen\nvieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin\naikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä,\njolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä\noli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin\nja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät\nmaaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella\nja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista\ntaloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun\nhe kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla,\npyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä\nkaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat\nnähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä.\nTällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät\nerinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon\nuseampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni\nonnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin\nystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän\niloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan\nvanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä\nne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla\nKirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt\nmitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja\npitämästään ystävästään, minun äidistäni.\n\nWiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren\ninsinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan\nrakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja\ntoiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin\neverstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin\nratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle\nSaimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava.\nKun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli\nparhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä\nkauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja\nniinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme\nsovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin\nvaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.\n\nOli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa\npäilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut.\nLukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona\nlaskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli\nvaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin\nhalki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla\nja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja\nne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien\neteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten\nvihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on\nsiroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä\nvain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto\nsurumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva,\nvaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi\nyksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja\nrauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään\nviljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme.\nKaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja\nihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla,\nja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia\npäivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan\nkirkonkylän edustalla.\n\nSieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista\nvieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla\nsaavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla\nkiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen\nhauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän\ntunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää\nvaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi\nherättänyt.\n\nSeuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen\nympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran\nympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme\npaluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun\nPunkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja\nitse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen\nvaltaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä\nhämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien\nmaamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta,\npaikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa\nmetsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja\njärvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa\nkangastavaan syleilyyn yhtyi.\n\nPunkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin\nyksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä\ntavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta\npitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella,\nmatkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella\nViipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa,\njonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.\n\nAinoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta\nhuomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään\nHankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas\nräjäytettiin \"fort Slavan\" pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin\nmuutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia\nSantahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli\nkenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman\nvähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle\nja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja.\nKaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston\npäällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka\nvuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa\ntehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla\nmuuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku\nedelleen voimassa.\n\nEnglantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja\ntiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta\nniille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen\nkohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn\nkaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat\nolivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida\nAiriston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs\nsoma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.\n\nSikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen\nhaluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha\nsilmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään\nvenelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään\nenglantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo\ntaaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja\nja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen\nsuojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten\nlaivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli\njo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet\nvesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille\nmenijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden\njuuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen\nnäkivät ja huusi täyttä kurkkua:\n\n\"Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen\nTojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat\njuustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä\nmenojani!\"\n\nMutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä\nhe tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he\nsitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja\nett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he\nniistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.\n\nVene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo\nPukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä\ntyönnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan\nmatkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli\nSuomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se\nkulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt\nmummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman\nkuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin\nyhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi\nlakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.\n\nKun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla\nsaamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai\nrauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä\nsuuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi\nkuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.\n\nMatkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi\ntullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin\nviipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli\nisäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä\ntahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin\nviipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan\naikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä\nyleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.\n\nSillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet\nPorkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä\ntykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki\nosoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua\nhaluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.\n\nElokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja\nkaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät\nmeidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan\ntuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan\nvälille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin,\nlinnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset\npatterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat\nedestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi\nkantavia tykkejä.\n\nKun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan\nUllanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä\npuuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli\ntuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä\nepäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse\nja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä.\nJoukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa\nkalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian\nolivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa\nsamalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin\nolivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja\nSörnäisten viereisille rannoille.\n\n9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat\ntulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun\ntuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja\nhämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla\ntarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa\nputosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä\nalkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja\nenemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat\npuusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja\nruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten\nliekkien uhriksi.\n\nEnsialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta\nmontakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei\nheidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen.\nSiihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka.\nSenpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan\nvanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen\nrakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia\nlaukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään\nsanottavaa vaikutusta.\n\nYöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit\npalavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti\ntyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti\nheijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa,\nja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan\nräjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat\npöllähtivät korkealle taivasta kohden.\n\nPelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut\nkaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin,\nympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi.\nKauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät\nvielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät\nsaaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.\n\nYön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin\nolosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla,\nkaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja\nperhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden\nihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui\nkulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia\nkohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet;\ntoiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan\nkahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta;\njotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana\nhetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla\nluonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.\n\nSeuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä\nvoimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa\nnäytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki\nmikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä\nvain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana\nkuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien\nryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä\nnyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos\nvihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän\nhyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi,\nkoskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se\nsellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.\n\nPommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello\n5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46\ntunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.\n\nLaivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten\nvetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.\n\nKaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen\nkampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä,\nettä vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.\n\nKun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat\njälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun\ntapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin\nLouhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin\nBjörkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta\nnyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä.\nTahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja\nsaavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.\n\nTultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään\nViaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen\nnoiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan\nhalkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä\nkivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli\nkuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin\nponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet\nerittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia\norkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat\nne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen\nitse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran\nturmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä -- ei yksikään pommi ollut sattunut\nEhrensvärdin hautaan.\n\nLiittoutunut laivasto viipyi tänä syksynä kuten edellisenäkin meidän\nvesillämme aina marraskuun puoliväliin saakka, kuitenkaan ryhtymättä\nenää mihinkään urotöihin; vasta talven lähestyessä vetäytyi se pois\nrannoiltamme.\n\nTosin tuntui kerrassaan helpotukselta nähdessä laivaston purjehtivan\nnäiltä vesiltä matkoihinsa, mutta pitkä talvi, joka nyt jälleen\nedessämme värjötti, eroitti meidät kuitenkin muusta maailmasta ja\nvaikutti, että täällä yhä raskaammalta tuntui se eristetty tila, jota jo\noli kestänyt kaksi vuotta. Levottomuudella ja jonkunlaisella\nvavistuksella kysyikin kukin itseltään, vieläkö tällaista tilaa kauemmin\ntulisi kestämään ja tulisiko vihollinen jälleen näyttäytymään\nvesillämme, kun aallot ensi kerran taaskin vapaina rantojamme huuhtovat?\n\nHuolimatta parhaillaan kestävästä sodasta ja ajan suuresta vakavuudesta\nei iloinen seuraelämä Helsingissä kuitenkaan näyttänyt siitä\nehkäisevästi ensinkään kärsineen. Keisarisuru oli nyt jo ohi ja samalla\nmyöskin poissa se painostus, joka edellisenä talvena oli estänyt\ntoimeenpanemasta suurempia ja yleisiä huvituksia ja muita sellaisia\ntilaisuuksia. Eloisa, hilpeä tunnelma hulmahti jälleen valloilleen, nyt\nvielä entistään ehompana, ikäänkuin tahtoen korvata sen mitä tässä\nsuhteessa oli menetetty. Huvi- ja tanssikaudesta näytti senvuoksi\ntulevan erinomaisen loistava ja se alkoikin tänä vuonna tavallista\naikaisemmin. Huvikausi alotettiin jo syyskuun lopulla, jolloin ruhtinas\nTscherkaski ja hänen puolisonsa toimeenpanivat suuren juhlan ja\ntanssiaiset siihen aikaan asumassaan Valleenin (sittemmin Karamsinin)\nHakasalmi-nimisessä huvilassa. Mikä tämän harvinaisen juhlan aiheutti,\nsiitä kertoo oma pikku tarinansa.\n\nEräs Venäjän rikkaimmista ja mahtavimmista ylimyksistä, nuori monien\nmiljoonain omistaja, ruhtinas Tscherkaski asui hovilinnassaan Moskovassa\nerinomaisen kauniin, komean puolisonsa kanssa, joka oli sanotun\nkaupungin kuvernöörin, kenraali Uschakoffin tytär. Mutta hän oli\nkiihkeästi, hillittömästi ja intohimoisesti kiintynyt erääseen\ntanssijattareen sikäläisessä suuressa oopperassa. Kun tanssijatar\nkuitenkin ylenkatseellisesti hylkäsi kaikki hänen houkuttelevat\ntarjouksensa, antoi hän eräänä iltana ryöstää neitosen, kun tämä\nteaatterista lähti kotiinsa päin, ja tuoda hänet palatsiinsa. Kun nainen\nsielläkin kylmäverisesti teki tenän, sanotaan nuoren ruhtinaan, viinin\nja rakkauden huumaamana, hillitsemättömän, rajun vihan ja intohimon\nhetkenä murhanneen hänet ja heittäneen ruumiin ikkunasta kadulle.\n\nTämä tapahtui keisari Nikolain, tuon ankaran, aikana. Ei ruhtinaan\nsyntyperä, ei varallisuus, eikä mahtavain sukulaisten rukoukset\npystyneet häntä pelastamaan. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi\nSiperiaan. Hän olikin jo matkalla sinne kun vihoviimein muutamain hänen\nvaikutusvaltaisten ystäväinsä onnistui saada rangaistus lievennetyksi\nsiten, että ruhtinas alennettiin sotamieheksi koko elinijäkseen. Hänet\npantiin sitten erääseen rykmenttiin, joka sodan aikana lähetettiin\nSuomeen ja sijoitettiin Helsinkiin.\n\nSiten tuli tämä rikas ruhtinas-sotamies kaupunkiimme, jossa hän\npuolisonsa kanssa vuokrasi silloin vapaana olevan Valleenin huvilan ja\njärjesti sinne itselleen erittäin mukavan ja hienon kodin. Tosin täytyi\nhänen toisinaan saapua huvilan lähellä sijaitsevaan venäläiseen\nkasarmiin ja siellä astua toisten sotamiesten kanssa riviin, puettuna\nkarkeisiin sotilasvaatteisiin, tehdä kiväärillä kunniaa ja harjoitella\nsotatemppuja, mutta sillä välin sai hän asua kotonaan ja oli silloin\naina siviilipukuun puettuna. Usein nähtiin hänen ajelevan\nruhtinattarensa kanssa sangen hienoissa ajopeleissä.\n\nPian olivat he tulleet tutuiksi kaupungin koko hienomman seurapiirin\nkanssa, joka oli sangen mielissään saadessaan seurustella ruhtinaallisen\nmurhaajan kanssa. Hänen selitettiin tehneen inhoittavan rikoksensa\ntilapäisen mielenhäiriön vallassa ja annettiin se senvuoksi\nsyyntakeettomana anteeksi. Myöskin vaikutti tähän suvaitsevaiseen\nmielialaan osaltaan se yleinen myötätuntoisuus ja kunnioitus, jonka tuo\nihastuttava, mainio ruhtinatar oli voittanut puolelleen.\n\nTuli sitten sota. Kun vihollisten laivastot Viaporia pommittivat, oli se\nrykmentti, jossa ruhtinas palveli, sijoitettu Drumsön pattereille,\njoista muutamia laukauksia ammuttiin. Kun vihollinen oli mennyt\nmenojaan, annettiin sodan menosta täydellinen selostus, jossa m. m.\nerityisesti mainittiin siitä kuolemaa halveksivasta urhoollisuudesta,\njota ruhtinas Tscherkaski oli osoittanut, ja suositeltiin hänelle tämän\nurhoollisuutensa johdosta annettavaksi jonkunlainen palkinto.\n\nOnnellista kyllä hänelle oli nyt keisari Aleksanterin lempeä aika. Armo\nsai silloin käydä oikeuden edellä, ja ruhtinaallinen rikkoja ylennettiin\nupseeriksi. Se olikin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi, sillä tällä\narvoasteella ollen oli hänellä oikeus pyytää ero, eikä hän pyyntöään\nviivytellytkään.\n\nTämän upseeriksi nimittämisen johdosta toimeenpani ruhtinaallinen\npariskunta kysymyksessäolevan loistavan juhlan. Kenraalikuvernööristä,\nkreivi Berg'istä alkaen oli näissä suuremmoisiksi järjestetyissä\ntanssiaisissa läsnä kaikki hienoimpaan seurapiiriin kuuluvat, ja tämä\njuhlatilaisuus muodostui samalla kertaa heidän hyvästijätökseen sille\nyhteiskunnalle, joka oli heille osoittanut niin suurta hyväntahtoisuutta\nja suvaitsevaisuutta.\n\n\n\n"]