[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7Reb1BxNRPw8bV7XtZReXgOpPY8klPBWLH5v5dajCsY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1450,"Erämaan halki","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"1450-sienkiewicz-henryk-eramaan-halki","1450__Sienkiewicz_Henryk__Erämaan_halki",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"nobel","fi",1911,1922,69456,424474,false,53605,[25,26,27],"Adventure stories","Africa -- Fiction","Bildungsromans",[29,30,31],"Adventure","Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Erämaan halki\" by Henryk Sienkiewicz is a young adult novel written in 1911. When a Polish boy and English girl are kidnapped by rebels during the Mahdist War in Sudan, they face a harrowing journey through desert and wilderness. After a desperate act of survival leaves them stranded deep in Africa, the children must navigate dangers, diseases, and unknown territories in hopes of finding their way home. Their adventure transforms them into unexpected heroes among the tribes they encounter. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Silvanto, Reino",208,"Seikkailuromaani kertoo puolalaisen Stasin ja englantilaisen Nelin matkasta halki Afrikan mannermaan. Lapset joutuvat keskelle Mahdi-kapinan kuohuja, pakenevat kaappaajiaan ja selviytyvät erämaan vaaroista pyrkiessään kohti rannikkoa.","Henryk Sienkiewiczin 'Erämaan halki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1450. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN HALKI\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nPuolankielestä lyhennellen suomentanut\n\nRisto Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1922.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\n-- Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle\nystävättärelleen, -- että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon\nja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on\nmonesti käynyt isiemme konttorissa.\n\nKuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi\nihmetys ja pelko äänessään:\n\n-- Vietiinkö hänet vankilaan?\n\n-- Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä,\neikä hän saa poistua kaupungista.\n\n-- Minkä tähden?\n\nStas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti\npikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi.\nPoika selitti itsetietoisesti.\n\n-- Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu,\nei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan\nkoko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?\n\n-- Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.\n\nPoika hymähti säälivästi.\n\n-- En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi.\nMutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin\nulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on\ntappanut niin paljon ihmisiä.\n\n-- Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.\n\n-- Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle\nhän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma\nkrokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: \"epäkohtelias\"... Niin\npuhutaan vain pikkuvauvoille.\n\nMutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken\nkuluttua hän jatkoi:\n\n-- Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin\nsinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.\n\n-- Niin, tyttö vastasi huolestuneena. -- Mutta jos Mahdi tulee sitä\nennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?\n\n-- Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port\nSaidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut,\nniin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.\n\nTämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat\nNelin rauhoittumaan.\n\n-- Niin, minä tiedän, hän sanoi. -- Sinä et antaisi minua. Mutta\nmiksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?\n\n-- Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut\nEgyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin,\nmissä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet\neurooppalaiset.\n\n-- Smain on siis hyvä?\n\n-- Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät\nluottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin\nhänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on\nollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan\npalanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että\nmahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on\npettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja\nhänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin\ntykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks\nkaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset\nampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet.\nMutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja\njuuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan\nkaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on\nnähtävästi selvillä miehensä toimista.\n\n-- Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?\n\n-- Hallitus sanoo Mahdille: \"Luovuta vangit meille, niin päästämme\nFatman.\"\n\nKeskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän\nMenzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja\nkuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka\nvitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten\nlentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa\npitkin heilauttaen käsiään.\n\n-- Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.\n\nStas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta\npurppuraista kukkasta.\n\n-- Flamingoja! Flamingoja!\n\n-- Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. -- Olisipa\nminulla nyt pyssy?\n\n-- Miksi sinä niitä ampuisit?\n\n-- Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin,\nehkä niitä on siellä enemmänkin.\n\nSitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle\nasemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin\nentinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia,\njoka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui\nluotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.\n\nIlta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi\nalkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella\nrannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa\n-- autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman\ntaivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei\nnäkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä\nkanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja\nMenzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät -- tuolla, Arabian\npuolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski\nmuuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas\nsyksyllä pohjoisessa.\n\nEgyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä\nvastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää\nhuolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona\nauringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla\nRawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui\nmyöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja\nkoko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin\nopettajatar, istuutui pöytään.\n\nHerra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw\nTarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet\nhyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska.\nsyntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista\nvuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön\nollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port\nSaidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti\nheidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta\nystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa\nja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin\ntähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin\nenglantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana.\nRohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka\nsai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut\nnäin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä\ntaistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta\nhänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän\npakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden\nhän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan\nkanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa\nja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin\nhuomattuun virkaan.\n\nStas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port\nSaidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit,\nsanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut\njo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia\nmatkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden\ntarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka.\nHän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä\narabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki\npitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa\nArabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin\ntai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.\n\nIsä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä\noloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän\nkekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi\nikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen\nhuomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa\nliiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana\nhän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut\nvähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä\noli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja\negyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä\ntarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa\nKeski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia\nsudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi\nsuuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin\nsyystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö,\nSuezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä,\nmutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä\nsitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa.\nRuoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää,\nmutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat\npaikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia,\nsomaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin\nValkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen\nMahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä\ntoveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia\nkieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli\nEgyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen.\nSansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä,\nhän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen \"ki-suaheli\"-kielen,\ntulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa,\njoita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui\nsujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin.\nMutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas,\nvaan sanoi aina \"Stes\". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus\nsanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet\nalkoivat kimaltaa. Silloin \"Stes\" pyysi häneltä anteeksi syyttäen\nitseään.\n\nPojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön\nkahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava\noma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on\ntäyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri\ntäysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin\njos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi\nhartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin\npuolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja,\nja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos\nesimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä\nkrokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei\njuolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki\nheidän mielikuvituksensa keksinnöt.\n\n\n\n\n2\n\n\nSillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja\nRawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten\nkutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat\nkäynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin\nkaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin\nJussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden\npäivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska\njoulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin\nottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän\nuutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi\nvain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja\nsen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he\nolivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain\nlyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää\nkokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El\nWastista länteen kohti Libyan erämaata.\n\nStas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan,\nmiten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja,\nsusia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin\nvasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että\nsillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat\nnähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille,\nsen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden.\nVain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon.\nVeden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus\ntekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat\nrauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita.\nMutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja\nsudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.\n\nKun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden\ntarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa\nlasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä\nNel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas\nei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa\nkoskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä\nasuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät,\nvaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat\ntavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa\nMedinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit,\nmuonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan\nei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin\nkallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä,\nkoska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan\nkanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat\nmenot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli\nsaanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän\nyhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa,\nsaisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön\nja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen\nkoulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja\nkaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä\narvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja\npäätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.\n\nTällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen\nkului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin\niloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta\nhuvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että\npiti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman\nkerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu --\nkuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien\neurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän\nei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen\nselän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton\ndromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen\npäivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä\nvarmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva\nOlivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen\nsopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä\nvaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille\neikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta\ninhottavaan meritautiin.\n\nMitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin\nsyystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin\nkapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt\ntarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan,\nettä se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin\ntiedustella asiaa Rawlisonilta.\n\nMutta tämä hymähti ja sanoi:\n\n-- Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon\npuolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?\n\n-- Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.\n\n-- Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.\n\n-- Ainakin, vahvisti Stas. -- Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin\nyhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.\n\nVanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava\nasia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien\njoukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja\nEnglannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään\nlähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta\nhuolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun.\nPäivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus\noli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin\nKordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja\nriistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti\nhänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan,\nsillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata\nmielensä mukaan.\n\n-- Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän\nsanoi, -- vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille.\nKordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut\nainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas\non esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut\nniitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston\nmuodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis\nihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut\nolivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa\nkimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja.\nKaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat\nkauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään\nkuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat\nkauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen\nnorsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin,\nDarfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun\nympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät\nahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että\nEgyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä\noli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta\nja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti\nparempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat\nelää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista,\nettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun\nMohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän\nkeskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä\nmuka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä\naseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä\non ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot\nkaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin;\nhänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista\nkohti läheten Nubian rajaa.\n\n-- Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.\n\n-- Eivät, Rawlison vastasi. -- Mahdi väittää kyllä valloittavansa\nkoko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän\nei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.\n\nKeskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että\nFatma Smain pyysi päästä puheille.\n\nItämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin\nhaaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät\npelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin\nvaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa,\njosta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo\naikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen\ntulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. -- Nyt saamme\nkuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.\n\nHetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot\npeittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä\nsilmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi\nkasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän\nkohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.\n\n-- Sidi, sanoi nainen, -- siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja\nkarjaasi!\n\n-- Mitä tahdot? kysyi insinööri.\n\n-- Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna\nPort Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.\n\n-- Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne,\nvieläpä öiseen aikaan.\n\n-- Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet\nminut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa\nmeidät.\n\n-- Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään\nkohauttaen. -- Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman\ntuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius\nole putoava sinun eikä lastesi päästä.\n\nMutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi\nanoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: --\nEnglantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä\nkaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta\nse ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka\nsaapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa\nja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa\nsairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen,\njotta saisi antaa siunauksensa...\n\n-- Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.\n\nMutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän\nselitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki\nkristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan\nsukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan,\nmihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä\nrinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt\nmiestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen\nja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille,\nettä on Mahommed-Ahmedin sukulainen?\n\nFatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi,\nkoska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin\nhallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan\nja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä\nja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa\nkuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi\nääneti odottamaan.\n\nNel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa,\nvirkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen\nja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: -- Auta häntä, isä,\nauta häntä!\n\nFatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä\nnostamatta kasvojaan matosta:\n\n-- Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto,\ntahraton tähti!\n\nVaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset\nvaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua\nStas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen\nkaikki kuulisivat:\n\n-- Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.\n\n-- Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, -- teet\nparemmin, kun et sekaannu toisten asioihin.\n\nRawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän\nei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli\njoka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa\nhän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa\neikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään.\nArabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata\nSudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset\neivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät\nja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein\nvarmasti valhetta.\n\nMuita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei\ntahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:\n\n-- Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta\nsiitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen\ninsinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon,\nsillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa\nohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta\nenempää en voi tehdä enkä luvata.\n\nFatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:\n\n-- Minä olen pelastettu!\n\n-- Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, -- koska kuolema\nei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että\nkediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan\npetturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt\nostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.\n\n-- Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti,\n-- ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon\nsinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen\nMahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.\n\n-- Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.\n\nFatma alkoi kumarrella maahan saakka.\n\n-- Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän,\nettä saisin palvella sinua orjana.\n\n-- Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. --\nPalvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi\nkäyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me\nmatkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin\n(uuteen vuoteen) saakka.\n\n-- Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden\ntulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan,\nettä kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr,\novat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle\npalveluaan ja kamelinsa.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, -- mutta siitä pitää huolen\nCookin toimisto enkä minä.\n\nFatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin\nNelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi\nRawlison:\n\n-- Vaimo parka... mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain\nItämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.\n\n-- Epäilemättä, vastasi Tarkowski. -- Mutta olkoonpa Smain petturi\ntai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä,\nkoska tämä ei voi vastata miehestään.\n\n-- Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa\nmatkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan\nFatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön,\nja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan\nsukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja\nne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä\nturkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten\narabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään\npakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen,\njoka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät\nuskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo\npaennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka\nkulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi\npaeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin\nsukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.\n\n-- Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?\n\n-- Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä\nsyystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.\n\n-- Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on\ntuhansia maileja!\n\n-- Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.\n\n-- Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.\n\n-- Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.\n\nTähän keskustelu päättyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin\npojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme\nkasvoillaan:\n\n-- Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään\nMedinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi\nBellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset\novat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta\nkeinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun\nisäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.\n\n\n\n\n3\n\n\nMolemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat\nkäydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.\n\nStas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen\nlaskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana\nhän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: \"Teltat ovat\nvalmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta\nFatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen.\"\n\nRouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija\nDinahin avustamana matkavalmisteluihin.\n\nPelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä\ntapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana\npäivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi\nskorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta.\nTällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole\nhengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin\nvakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja\npurrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut\neläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se\nsaattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä\noli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua.\nKaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume\ntavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian\nnäin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan\nvuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on\nannettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan\nopettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa\nmuistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei\nalistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän\nkysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua.\nHän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut\ntältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin\nuusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa\nlähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän\nhoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin\nkanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin\nei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä\nmatkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata\nmuuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä\ntoimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius\ntule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin\ntuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.\n\nKaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset\nmatkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä\nrautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen\nseuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he\nnäkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen\nisänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan\nmukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie\nkulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi\njuoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo\nennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa\ntyössä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä.\nKanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön\nerämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta\noli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista\nvaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia,\nkameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia,\nhirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla\noli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen;\nfellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä\nhärkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja\ntoisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla\nasteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat\ntaatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.\n\nMutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan\nollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin\nmeren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen\nhiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi\nharmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen\nvälissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia\nkaravaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä\njonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli.\nJokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta\nja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat\nRaamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät\nisraelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan\ntällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja,\nsillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka\npeittivät näköalan.\n\nMutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan\nnäköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:\n\n-- Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka\nhaluaisi katsella kameleja?\n\nMolemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen\nheistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan\nnosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.\n\nStas aloitti nyt esitelmänsä:\n\n-- Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille\nhänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä\nuusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu\nmuuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.\n\nVaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan\nsittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä\nkysyi:\n\n-- Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?\n\n-- Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun\nhuostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja\nkanavainsinöörin poika.\n\nKeskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan\nhuvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat\nmyöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin\nlähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan\nvaralle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli\nStasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä\nmäärä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä\nhaltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun\nasti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta,\ntiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella\nja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin\nvaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja,\npuhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-,\nlähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän\nkadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä\nhäntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja\npuhvelihärkiä.\n\n-- Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni\nGlen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota\nhänen viereensä.\n\n-- Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. -- Minä olen vain hänen\nholhoojansa matkalla.\n\nToinen upseereista kääntyi ja kysyi:\n\n-- Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli\nBombayssa?\n\n-- Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.\n\n-- Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni.\nMinun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen\nsiitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.\n\nJa tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port\nSaidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu,\nettä hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla\nhe Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista\njo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä\nMedinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi\nkirjoittaa tytölle Mombasasta.\n\nMolemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että\nStas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla\nmandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).\n\nMatka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit\nsuutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla\nkun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi\npuoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:\n\n-- Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa\nolosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit\nluottaa minun myötätuntooni ja apuuni.\n\n-- Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.\n\n\n\n\n4\n\n\nSekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta.\nNuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja,\njotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten\nvieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia,\nkaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla\nvuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin\nsuuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen\nvoisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki\nhuolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää\nviettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien\nummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa\nasumista.\n\nMedinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä\nja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota\n\"ruusujen maaksi\". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta\njohtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla\nEgyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan\nkaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys.\nTaatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja\nappelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut\netelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat,\nsireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että\njokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä\nhengittää täysin rinnoin \"eikä haluta kuolla\", kuten paikkakunnan\nasukkaat sanovat.\n\nSamantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella\npuolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus\nole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin\nmielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti\nMedinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja\nhän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille\nmukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän\nvoisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle\npäästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden\nsuunnitelmia.\n\nSillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat\nvielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit.\nMutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta\nhuomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa\nilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan.\nHän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison\noli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli\nennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin\njuoksupojakseen.\n\nMyöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki\nKopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat\nmatkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä\nkiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita\nvuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren\nkanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti\nmieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista\nja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti\nmyös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti\nsen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään\nuutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti,\nettä englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä\npaikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi\ntäysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa\ntai vaikka kuollut.\n\nPäivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö,\nlämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä.\nKaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät\nvihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui\nruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa.\nHiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne\nlensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti\nkoiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli\nmatkatarpeita varten varatusta teltasta.\n\n-- Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.\n\nTarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja\nvirkkoi hänkin hymyillen:\n\n-- Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi\nlapsille:\n\n-- Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut\nlahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun\nkertoa siitä jo tänään.\n\nKuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä\nhänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:\n\n-- Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!\n\nSyleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö\nseisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan\nsilmiin.\n\n-- Setä Tarkowski...\n\n-- Mitä Nel?\n\n-- ... Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?\n\n-- Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, -- ettei\ntuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.\n\nTarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:\n\n-- Chamis, tuo koira tänne!\n\nNuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua\ntaluttaen koiraa kaulanauhasta.\n\nNel vetäytyi äkisti taaksepäin.\n\n-- Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.\n\nMutta Stas innostui.\n\n-- Sehän on leijona eikä mikään koira.\n\n-- Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, -- ja se kuuluu\nmastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi\nvuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on\nlauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.\n\nChamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi\nheiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se\nvanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.\n\nLapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja\nkäpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta\nmuistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään\nnähneet mitään tähän verrattavaa.\n\n-- Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan\nhalki, huudahti Stas.\n\n-- Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.\n\nSaba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin\nystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä\nsen päätä.\n\n-- Saba, oma rakas Saba.\n\nRawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti\nja sanoi:\n\n-- Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi\nhäntä hyvin -- kuuletko?\n\n-- Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi\nymmärtänyt, mistä oli kysymys.\n\nSe olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä\nkunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.\n\nTämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään\nkasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban\nseisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli\naivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.\n\nTuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä\nvielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä.\nTuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan\nkoiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa\nkoiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten\nkoetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira\nlaskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen\nhiekalta koiran hännän vierestä.'\n\nLapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle\nilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti.\nLempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä\nChamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen\nviittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.\n\n-- Kuka siellä? Tarkowski kysyi.\n\n-- Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.\n\n-- Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?\n\n-- Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?\n\n-- Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei\nsovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.\n\n-- Kiitoksia, efendi.\n\n-- Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.\n\n-- Bismillah! Idrys vastasi. -- Oikeita heginkameleja\n(ratsukameleja)... kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).\n\n-- Huojuvatko ne ajettaessa?\n\n-- Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso,\nyksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.\n\n-- Kylläpäs te liioittelette... kuten aito arabi ainakin, tuumi\nTarkowski naurahtaen.\n\n-- Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.\n\nIdrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen\ntarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa\nhohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla\nvihreinä.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi Rawlison.\n\n-- Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!\n\nSen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti\nkaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät\nnähtävästi miellyttäneet sitä.\n\n\n\n\n5\n\n\nLähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun\nensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti\nsatakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin\npuutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia\nja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi\npitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän\nsai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel\nhypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka\najattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava.\nHuomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään\nkäsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien\nkeskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.\n\nJouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi\nhartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa.\nUusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä\npäivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei\nkuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin\nkasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa\nkaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi.\nMutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät\npuolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen.\nEnsin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei \"ihme\"\nollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin\ntäyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti.\nKun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu\nheidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat,\nlevittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi\nlapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille\nmakeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.\n\nKolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi\nkapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt\nkävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei\nainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa.\nSudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään\nhuolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja\npitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina\npelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että\npikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden\ntullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin \"omasta sielustaan\".\nRawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen\nkukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä,\njoka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen\nsudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.\n\nViidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin\nrauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen\nSobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava\nretki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se\noli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen\nranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita\nlukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven\neteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat\nvesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan.\nHän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät\nihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: \"Bismillah!\" tai\n\"Mashallah!\"\n\nArabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja\nhyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai\nvarmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa\nlähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat\nbeduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli\nmetsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä\ntarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia\nvesirakennustöitä.\n\nRawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan\nsaapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli\nuusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port\nSaidissa.\n\nTämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt\ninsinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita\nmukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän\npiti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka.\nLyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin\nja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja\nseudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä\ntarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin\nkäydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän\ntulisi Medinetin läheisyyteen.\n\n-- Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, -- ja lähetämme hänet\ntuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta\npidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.\n\n-- Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. -- Minä pidän Nelistä\nhuolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy,\nkoettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.\n\n-- Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. -- Saba ja pyssy eivät\ntule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita\nitseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään\nlääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään.\nLuulen, ettemme viivy kauaa poissa.\n\nTarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille,\nettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko\nmaakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli\nvain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin\nkanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä\najaminen on rasittavaa.\n\nKuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi\nlohduttaa häntä.\n\n-- Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, -- kun tulemme tai\nkun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. -- Emmekö\nsaa edes vähäsen?... kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen,\nettä lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla,\neivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan\npuutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata\nlapsia.\n\nSitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain\nHamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata\nyöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes\nhe olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi\nlähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain\naamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen\njotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää\nisiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli\nkuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel\npitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia\nominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit\npalasivat Medinetiin.\n\nMutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä\nkertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka\nja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee\nNiilin vartta pitkin kauas etelään.\n\nSenpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena\npäivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin.\nStas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet\nensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa\nnoutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan,\nminne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti\nkertomaan Nelille hauskasta uutisesta.\n\n-- Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.\n\n-- Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta\nhypähdellen.\n\n-- Ja pitkälle matkalle.\n\n-- Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.\n\n-- En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.\n\n-- Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?\n\n-- Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla\nedellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä,\nmissä isä on ja mistä retki sitten alkaa.\n\nNeljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:\n\n-- Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua\nensimmäisellä junalla.\n\n-- Minne?\n\n-- El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla\nWadi-Rajaniin.\n\nStasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät\nhäntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja\nLibyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja\nRawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan\nNiilille päin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. -- Isä ja setä Rawlison eivät siis\nolekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?\n\n-- Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.\n\n-- Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.\n\n-- Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet\nEl-Garakiin.\n\nHän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:\n\n-- O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.\nJuoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.\n\nJa hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä\nvälin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka,\nDinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään,\nmutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli\ntapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.\n\nChamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena,\nettä hän huohotti pitkän aikaa.\n\n-- Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. -- Minä\njuoksin... mutta turhaan. Eipä hätää... saammehan kirjeen\nEl-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä\nmukaan?\n\n-- Kuinkas muuten?\n\n-- Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet\nhänestä mitään, arveli Chamis.\n\n-- Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja\nnyt hänen on lähdettävä.\n\nChamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:\n\n-- Rientäkäämme, muuten juna jättää.\n\nTavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle.\nMatka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat\nhiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi\najanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta\ntuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian\npitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi\nrasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet\nvielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.\n\nPieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja\nmyyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä\nIdryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti\nkuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.\n\n-- Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon\nja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.\n\n-- Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä?\nkysyi Stas.\n\n-- He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen\nkaravaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan\nainoata silmäänsä ja sanoi:\n\n-- Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat\nnopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.\n\nStas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman\nalakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.\n\nAsemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä\nja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa\nkatsella eurooppalaisia lapsia.\n\n-- Nämä lapset ovat niitten \"inglesien\", jotka aamulla ajoivat\npyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.\n\nStas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä\nsatula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen\ntaa, muut muille kameleille. Lähdettiin.\n\nJos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut,\nettä he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne\nenglantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo\nennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää\nainoatakaan junaa.\n\nKello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko\npainui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli\nniin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi\nsinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko\nmaailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.\n\nNiin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin,\nkamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti\nkun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki\nmuuttui kerrassaan.\n\n-- Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului\npiiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri\nlennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.\n\n-- Jalla! Jalla!\n\nHurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus\nalkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt,\nrupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.\n\n-- Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen\nmatkatoverinsa puoleen.\n\n-- Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty\nhillitsemään niitä, Stas vastasi.\n\nMutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa\nedellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin.\nVastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: \"Jalla! Jalla!\", ja\nkamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.\n\nEnsin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta\nhuudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä\nvain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät\nkamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin\njostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.\n\nHänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja\nnyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä\nmyöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin.\nRawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä\ntämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta\nja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.\n\n-- Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.\n\n-- Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.\n\nJa he kiisivät eteenpäin.\n\nEgyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis\npian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu\nlevittäen lempeätä valoa erämaan ylle.\n\nHiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten\nkolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin\nuuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä,\neikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi\nnähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset\nkatselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja\neikä tulia missään.\n\nStasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että\nheidät oli ryöstetty.\n\n\n\n\n6\n\n\nRawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät\nWadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua\nmatkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa,\nsamannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti\nauringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet\nMedinetistä saman päivän aamulla.\n\n-- Niin, vastasi Tarkowski, -- olen lähettänyt Stasille kirjeen,\njossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on\nNelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä\ntekeekin rientää tänne.\n\n-- Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.\n\nYstävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja\ntätä puuhaa kesti iltaan asti.\n\nKello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät\nedestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.\n\nMerkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken\nkuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui\njono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.\n\n-- Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.\n\n-- Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.\n\nMatkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä\narabeja. Lapsia ei näkynyt.\n\n-- Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski\nsurullisena, -- tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja\nsiinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.\n\n-- Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.\n\n-- Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?\n\n-- Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.\n\n-- Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.\n\n-- Niin, lähdetäänpä sinne.\n\nMutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen\nkasvoi.\n\n-- Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. -- Jos\nChamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille\nmitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut,\nettä he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää\nymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.\n\n-- Ja minä Fajumin mudirille.\n\nHe lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä\nolla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja\nnousivat varhain aamulla.\n\nMudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:\n\n\"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen\nGarak-el-Sultaniin.\"\n\nSaattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että\nsuututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi\nymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä\npöytään ja sanoi:\n\n-- Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet\nsellaisesta.\n\n-- Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken\nkuluttua: -- Entä Chamis?\n\n-- Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on\nhän lähtenyt ajamaan heitä takaa.\n\n-- Niin minäkin luulen.\n\nTuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat\ntietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla\nvakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin.\nAsia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.\n\nTällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.\n\nAsemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen\nfetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä\nneljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen\nneekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei\nmuistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi\noli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella\nbeduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti\nmyös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat\nenglantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.\n\n-- Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.\n\n-- Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi\nasemapäällikkö, -- ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman\nlapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut\nminulle.\n\nSen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.\n\nAsemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi.\nTuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti\nkätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin\nkaatumaisillaan.\n\n-- Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. -- Lapsemme on ryöstetty.\nMeidän täytyy pelastaa heidät.\n\n-- Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.\n\n-- Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti\npetetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa.\nChamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.\n\nNyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat\nDangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on\nsamaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt\nhän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan\nvaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.\n\nMutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua\nerämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin\nvarsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat\nsiis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.\n\nTuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän\nhillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten\nvoisi pelastaa lapset.\n\n-- Fatmalla, hän arveli, -- ei ollut syytä kostaa meille eikä\nlapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi.\nOnni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa\nväkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja\npelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.\n\nHän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:\n\n-- Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan,\nettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on\ntunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka\nheidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten\nkuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä\nkediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille,\nettä sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä\ntakaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien\nkiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat\nnoutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten\nkäsiin ja me saamme lapsemme.\n\nRawlison rauhoittui.\n\n-- Minä matkustan, hän sanoi. -- Ne roistot ovat unohtaneet, että\nWolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo\nmatkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti\nsähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä\nsinä aiot tehdä?\n\n-- Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden\najamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.\n\n-- Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.\n\n-- Hyvä on! Nyt toimeen!\n\n-- Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.\n\n\n\n\n7\n\n\nSillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen\nyli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin\npyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät\nhopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan\nnäkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin\nkuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.\n\nKului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen\nsiten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi\nyhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja\nja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö\nennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.\n\n-- Nel, hän sanoi, -- ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.\n\n-- Minkä tähden, Stas?\n\nStas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:\n\n-- Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.\n\nNel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi\npäästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti\nsen maahan.\n\n-- Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. -- Minä olen jo\nomani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne\novat vaaleat.\n\nKun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:\n\n-- Älä säikähdä, Nel... Mutta näetkös... ehkä me emme tapaakaan\nisiämme täällä... sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta\nälä pelkää... Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan\ntakaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä\nsyystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat\npääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta\nminä koetan myöhemmin keksiä jotakin... Aivan varmasti minä keksin\njonkun keinon... älä siis pelkää, vaan luota minuun.\n\nMutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he\najavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään.\nHän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli\nvarastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin\nkuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti\nRawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan\nheitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti\npuolustavansa Neliä.\n\nMutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän\naikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan\nvalkoisia hietikkoja pitkin.\n\nStasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin.\nHän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti\nkerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli\nluullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin\nselviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena\nja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan.\nNyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla\nvastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti\nsitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten\nasettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä\nihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi\ntapahtua.\n\nHän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan\nitselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.\n\nItkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi\nlopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan\nkamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin\nkiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua\nhän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli\ntasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita,\nkuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti\nheikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa\nkuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään.\nMaaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi\nkeskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli,\njotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen\nrotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti\nkeskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät\nkukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat\ntarvitsivat lepoa.\n\nEräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan\nja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän\nesimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne\nvaljaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä\nkiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta\nChamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa\nStas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä\npelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi\nlämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas\nkysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi\npaljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan.\nSitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: \"Saat nähdä\" ja\nuhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi\nkuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja\nalkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa.\nLapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä\nrupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen\nGebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan\nkaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:\n\n-- Kenen nämä ovat?\n\n-- Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.\n\n-- Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. --\nVai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?\n\nJa hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin\npaksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta\nettä pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa,\nkun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun\nkiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen\nmaahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin.\nVaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin\nvoiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi\npiiskalla lyödä Stasia selkään.\n\nVillin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi\nauttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli\nvanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko\npaon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas\nsyrjään ja sanoi:\n\n-- Pois, tolvana.\n\n-- Minä ruoskin tämän skorpionin!... vastasi Gebr hammasta purren.\n\nTarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi\nhiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:\n\n-- Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat\nhäntä puolustaneet...\n\n-- Minä lyön hänet kuoliaaksi!... uhkasi Gebr.\n\n-- Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta\nsaat itse kymmenen.\n\nJa hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.\n\n-- Nämä lapset, jatkoi hän, -- ovat Smainin omaisuutta, ja jos\njompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon\nhänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.\n\nMahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr\npainoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:\n\n-- Allah akbar! Allah akbar!\n\nStas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos\nisä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti\nurheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti\nlohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:\n\n-- Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla\nrauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!\n\nPikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä\nhänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän\nitkee, kun säälii Stasia niin kovasti.\n\nGebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan\nkäydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään.\nBeduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä\nja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja\nnukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien\nhampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat\nkuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien\nsurkeaa ulvontaa.\n\nParin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka\nkantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan\nnuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa\nherätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja\nChamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:\n\n-- Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.\n\n-- Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.\n\n-- Eikö kukaan nähnyt teitä?\n\n-- Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain\nhaukkuivat jossakin kaukana.\n\n-- Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa\nsitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken\nonnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia\nprofeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.\n\nChamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:\n\n-- Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa,\nmutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin.\nVasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän\ntäytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä\nsanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan\nkameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin\nkolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan\nvoimme rauhassa \"juoda savua\" piipuistamme.\n\nHän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja\nIdrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.\n\n-- Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi,\n-- mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä\nmahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme\nNiilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa.\nJumala antakoon kamelien kestää.\n\n-- Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.\n\n-- Puhutaan, huomautti Chamis, -- että Mahdin joukot (Jumala suokoon\nhänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.\n\nStas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi,\nnousi ja sanoi:\n\n-- Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.\n\n-- La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.\n\n-- Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, -- sillä hänen\naivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka\nkolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin\ntänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun\nolisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien\nsotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen...\n\nKun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:\n\n-- Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat\nsotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia\nlankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion\nläpi?\n\n-- Erämaa on laaja, vastasi beduiini.\n\n-- Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.\n\n-- Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.\n\n-- Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.\n\n-- Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja\nturkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.\n\n-- Idrys, sanoi Stas, -- minä en puhu Chamikselle, jonka pää on\ntyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali,\nvaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja\nantaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin\nmuistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin\nkaikki sudanilaiset yhteensä.\n\n-- Mitäs sitten? Idrys keskeytti.\n\n-- Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä\nrahojaan, eikä minun isänikään...\n\n-- Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.\n\n-- Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan\nkiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte\nvapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette\nrikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä\nvakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin\nkuin sanon.\n\nStas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison\nsata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin\npäästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja\nlevottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen\nkeskuuteen.\n\nPamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin\nvitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:\n\n-- Sinä vakuutat, että pienen \"bintin\" ja sinun isäsi antavat meille\npaljon rahaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin,\njonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?\n\n-- Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.\n\nStas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka\nihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa\npuolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman\naarteilla.\n\nHuudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan\nsaadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:\n\n-- Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän\nprofeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan\nsukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen\n\"bintin\" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja\nsiunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin\nmääräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa\nsynnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!\n\n-- Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui\nviimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:\n\n-- Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku \"bintin\"\ntakaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.\n\n-- Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:\n\n-- Vastaako isäsi sinun teoistasi?\n\n-- Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.\n\n-- Hänet vangitaan ja hirtetään.\n\nNyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:\n\n-- Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä\nvielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole\nenää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti\nbeduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät\ntien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa\neikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan\nvettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei\nvirran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä\npitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset\nheimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä\ntarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He\ntuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat\nharhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös,\nettä jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä\nprofeetta polvillaan rukoilee.\n\n-- Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.\n\nSaattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut.\nStas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä\nsudanilaisten ilkeydeltä sanoi:\n\n-- Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte\nluulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin\nminäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?\n\nIdrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:\n\n-- Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat\ntietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän\ntyhmyytenne?\n\nSudanilainen havahtui ja vastasi:\n\n-- Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon\nkautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö...\n\nIdrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja\nlisäsi lempeästi:\n\n-- Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei\nhän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin\nnyt.\n\nSen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien\nkanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten.\nSitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta\nvihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka\nmuistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta\npelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin\nmahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.\n\nStas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan\nheidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät\nsaavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus\nlohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa\nitsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää\ntarvinnut tukea Neliä.\n\nYö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä\nliikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman\naskelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä\nKoraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden\nasemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat\naamurukousta nimeltä \"subg\". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi\nerottaa sanatkin: \"Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty\nolkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua\nme kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata\nmeitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi,\nmutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat\neksyksissä. Amen.\"\n\nKuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä\nkaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:\n\n-- \"Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti...\"\n\n\n\n\n8\n\n\nYö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä\njoku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti\nolevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä\nei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit\nlevottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi\nmerkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista\nkiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan\nhän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.\n\n-- Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. -- Leijona juoksee suoraan\nmeitä kohti. Se on aivan lähellä!\n\nSamassa kuului kallion takaa matala \"vou\"! ja Stas ja Nel huudahtivat\nyhteen ääneen:\n\n-- Saba!\n\nKoska sana \"saba\" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat\narabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:\n\n-- Tuon leijonan tunnen kyllä!\n\nChamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi\nlapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli\nojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli\nhaukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin\nviereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen\nruveten haukottelemaan.\n\nKoira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta\nse heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä\nnyt olen!\"\n\nLapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä.\nBeduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa,\nkatselivat sitä ihmeissään toistaen: \"Allah! o kelb kebir!\" (Hyvä\nJumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba\nnosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion\npaikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja\nvuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.\n\nSudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat\nChamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.\n\n-- Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. --\nKuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat\nrautateitse Garakiin?\n\n-- Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.\n\n-- Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme\nja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä\nsiitä.\n\n-- Mutta miten? kysyi Chamis.\n\n-- Onhan meillä pyssy. Ammu koira.\n\n-- Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?\n\nChamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman\nkerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa,\njosta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa\nMedinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää\nuudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.\n\n-- Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, -- niin\nainoastaan tuo pieni \"nusrani\" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta\ntällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en\nainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.\n\n-- Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. -- Hän ampuisi meidät kuin\nparven lintuja.\n\n-- Meillä on veitset, huomautti Gebr.\n\n-- Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree\npoikki ennenkuin olet surmannut sen.\n\n-- Mitä on siis tehtävä?\n\nChamis kohautti olkapäitään.\n\n-- Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen\nraadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät\nluut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme\ntätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä\nnoutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä\nse ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten\nse olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin\nruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää\nsakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa\nkeskusteluun.\n\n-- Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.\n\n-- Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan\nNiilistä ja näyttäytymään kylissä.\n\nNäin päätettiin Saban kohtalosta.\n\nHe ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut\nvakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä\nliitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen.\nNäkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä,\nyhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa\niloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.\n\n-- Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, -- muuten joku vielä huomaa\nmeidät kaukaa.\n\nLevänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit.\nSaba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän,\nsillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti.\nDromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin\nvieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija\nosoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu\npesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti\nhäntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin\nsydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät,\ntäytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili\nensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.\n\n-- Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei\nIdrys ymmärtäisi.\n\n-- En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän\npäästä.\n\n-- Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?\n\n-- Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin\nEl-Wastaan.\n\n-- Se on hyvä.\n\nNel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut\nsiitä kylläkseen.\n\nSillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas\nhuomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.\n\nHorjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen\nsamalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät,\nStas sanoi:\n\n-- Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja\nBahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan\nerämaasta.\n\n-- Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi\nnähdä virran rantoja? Idrys kysyi.\n\n-- Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan\nselkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.\n\n-- Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.\n\nPuoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko\nalkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen\ntottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin\nympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden\naikana muuttuivat joiksi eli \"khoreiksi\", harvenivat. Beduiinit\npysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden\nkeskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien\nselästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri\nkäärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen\npohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi\nbeduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista,\nettä käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä,\nja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset\nhuudahdukset kaikuivat:\n\n-- Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella\nStasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat\nsilmäykset tarkoittivat.\n\nNel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin\nrasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan,\ntasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit\nkokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja\nkulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului\ntäydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei\nStasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:\n\n-- Näitkö tuon käärmeen?\n\n-- Näin.\n\n-- Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?\n\n-- En.\n\n-- Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet\nkäärmettä tapetuksi.\n\n-- Teitä kohtaa hirsipuu.\n\n-- Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?\n\n-- On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset\nihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa\nkiinni.\n\n-- Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, -- mutta\nmuistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.\n\n-- Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat\nteille jos loukkaatte minua.\n\n-- Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi\nollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista,\nsinä ja pikku \"bint\".\n\n-- Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!\n\nVastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:\n\n-- Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin\nkuin olisit herramme...\n\nMutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Sinä olet ihmeellinen \"uled\" (poika); en ole sinunlaistasi vielä\nnähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat\nmeitä.\n\n-- Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata,\nettä pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen\nlevottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman\nkerran: \"Olenhan minä ollut teille hyvä\", ikään kuin painaakseen\nsen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan\nsiirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.\n\nKello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa,\nvaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa,\nmutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella\nlenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät\nhietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui\npalaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista\nkummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:\n\n-- Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.\n\n-- Mitä?\n\n-- Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka\nnyt rientää meitä vastaan.\n\nIdrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:\n\n-- Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha\nkuin kmasin, kevätmyrsky.\n\n-- Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä\nkokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen\npäältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien\nsieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.\n\n-- Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.\n\n-- Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.\n\n-- Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.\n\nIdrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun\naikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka\npaukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus\nei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat\nkorkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat\nlopulta kokonaan.\n\nIlma oli tukahduttava.\n\nArabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he\nvaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina.\nKaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen\nsuuntaan.\n\nSama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen\noudolla äänellä:\n\n-- Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.\nSe käärme on syypää kaikkeen...\n\n-- Tiedän, vastasi Idrys.\n\n-- Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.\n\nHehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta\nmyös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean\npäähineensä ja sanoi:\n\n-- Erämaan sydän värisee tuskasta.\n\nYhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi\nhuutaa:\n\n-- Se lähestyy jo, se lähestyy!\n\nMyrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi,\njoka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat\ntanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat\nlennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku\nolisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin\nkohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat\nylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies\noli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin\nsuuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli.\nTuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä.\nPölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat\nnäkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei\nsuhina -- sillä erämaassa ei ole puita -- vaan tuulen pauhina\ntukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui\npalaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen\nja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei\nkoskettivat maata.\n\nSudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit,\njotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä\non paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi\njoutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset\ntuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.\n\nSeurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä\nauringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan\nhiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat\nkuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden\npoimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä,\njoka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi\nnousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti,\nettä jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi\najaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät\nhuomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin\nBahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he\nolisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa\nsinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.\n\nStas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:\n\n-- Anna minulle vettä.\n\nIdrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja\nkamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän\ntiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi\nsade, joka täyttää syvänteet vedellä.\n\nStasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä\ntakaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:\n\n-- Pysäytä karavaani.\n\n-- Miksi? sudanilainen kysyi.\n\n-- Tahdon nousta pikku \"bintin\" kamelille ja antaa hänelle vettä.\n\n-- Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.\n\n-- Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän\ntekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä,\nmiten sen kanssa on meneteltävä.\n\nIdrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.\n\n-- Mikset vastaa? kysyi Stas.\n\n-- Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa\nkätesi selän taa?\n\n-- Hulluttelet!\n\n-- En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.\n\n-- Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.\n\n-- Erämaa on Jumalan käsissä.\n\nHe vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa\noli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti\nkuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi.\nKaravaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla\nteräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä\nkorkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin\nleveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja\nbeduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä\nja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen\nainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja\npelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:\n\n-- Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!\n\nMutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin\nhirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet\nkokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka\nnousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti\nkaravaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä\nmustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit,\njotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi.\nHuminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua\ntai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja.\nKaravaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin,\nettä suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä\nhietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky\njoskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.\n\nStasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta.\nHän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain\ntyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä\nrykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä\nhiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja\nrohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja\nojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi\nhänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen,\nasetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko\npojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta\nturhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä\nhalunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä\npaeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi\nhuutaa:\n\n-- Pelastakaa pikku \"bint\"!... Pelastakaa pikku \"bint\"!...\n\nMutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin\ntuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet\nseistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät\nmaahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin\ntakapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen\nlujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja\nkaravaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä\nkiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen... Asema kävi yhä\nvaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta\nkamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat\nFajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.\n\n-- Surkeata! Idrys ajatteli. -- Mutta myrsky pidättää myös\ntakaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.\n\nHän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.\n\nSamassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.\n\nTummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys\nkasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä\nukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian\nja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita\nolisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan,\nvapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus\nsellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan;\nsitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla,\närsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi...\n\nTuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin\näärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi\nkuolonhiljaisuus.\n\nSitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:\n\n-- Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!\n\nHe lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei\nkameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen\ntähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi\ntoisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat\nsinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa,\nettä pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena\najavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen\nlevottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin\nkulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet\njuoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että\nkoko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret\nsadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni\npimeydessä:\n\n-- Kohr!...\n\nHe olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten\nvarovasti laskeutua.\n\n\n\n\n9\n\n\nSyvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä\nkasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän\nmuodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja\nkoloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän\nsalamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen,\nmutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti\nsijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle\nluolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset\nriisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin\nlevätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista\npensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita,\nmutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin\nrankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita\nsattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin\nkanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt,\njoita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä\nnähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen\npohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko\nmikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa\nsateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki\nnäyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin\nkädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja\nvirkkoi:\n\n-- Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti\nhirmumyrskyn ja lähetti sateen.\n\nStas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli\nmenehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi\npyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah\nei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa\nsilmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä\ntahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas\noli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt\nhänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan\nkaulaan.\n\nStasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja,\nvanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi\nrakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin\nkoskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta\npitänyt myöskin \"pienokaisena\", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut\nkoskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle\nhyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä\nuinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.\n\nMentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa\nvapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä\nhaavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla,\netteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan\ntodellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun\nNelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja,\nmutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin\nhän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen... näki kamelien\nryömivän päänsä sisään -- ja nukahti.\n\nVarustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen,\nsillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui,\nluola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa.\nNäin kului yö.\n\nAamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että\nkalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen.\nPoika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää,\nmissä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nVähitellen hän tuli tajuihinsa.\n\n-- Ahaa! hän ajatteli. -- Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt\nluolassa sadetta paossa.\n\nHän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että\nsade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi\nlaskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi\nnähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi\nvieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin\nvieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää\nmyötätuntoa tyttöä kohtaan.\n\n-- Nel nukkuu... Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, -- mutta minä en\nnuku ja... minun täytyy pelastaa hänet.\n\nKatseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:\n\n-- Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot...\n\nHän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen\njoululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen\nja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.\n\nHänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä\npyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi\nvain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten\nväliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.\n\n-- Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, -- ja\nhuomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta\nulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi\nensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on\npyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan\ntulen kyllä toimeen...\n\nHän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa\ntäyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti\nnähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan\nrautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli\nnäyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi\nneljä!... Synti ja kauhistus!... Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.\n\nHän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei\nsitä tekisi... Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta,\npelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan\nkuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä\nmerkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako\ntällaisissa tapauksissa epäillä?\n\n-- Nelin tähden! Nelin tähden!...\n\nMutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten\nkäy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti\nja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä\npois? Miten silloin käy?\n\n-- Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, -- me heti antaudumme.\n\nTuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.\n\nKuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi.\nArabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa,\nkunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.\n\nEntä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli\nviattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa\nneljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan\nmiehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin\nStas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he\nsaisivat rahaa... eikä auttaisi muu kuin palata.\n\nNiin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan\ntappavat hänet heti.\n\nMutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän\nvoisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin\ntekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen.\nSitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä\nBahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa\novat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit\nvarovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei\nhaittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä\nniistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät\nnukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat\nkohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun\nsaattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli\npyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi\nvoivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja\nliittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta,\nsillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.\n\nHetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon\nkädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle\npuolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti,\nmutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa.\nKun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan\notsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis\nei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli\npatruunalaukun vieressä.\n\nStas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä\näänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän,\npiilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja\nvarustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko\nkaravaani hänen vallassaan.\n\nStasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja\nhän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa\nkalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin... olisi jo\nmyöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten\nkolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo\npäänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun\nyhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.\n\nKeskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen\nkoko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän\nsilmiinsä -- Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.\n\nVoi Saba, mitä sinä teit!\n\n\n\n\n10\n\n\nSilmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun,\nriistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan,\nsitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes\nIdrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi.\nSitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten\nihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.\n\n-- Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja\nmielenliikutuksesta kalpeana.\n\n-- Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi\nGebr.\n\n-- Oh, ellei tuo koira olisi...\n\n-- Jumala sen lähetti.\n\n-- Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.\n\n-- Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.\n\n-- Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,\n\n-- Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. -- Kuolema liikkui\nmeidän päällemme.\n\nHe katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten\ntuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen\nja perikatoon.\n\n-- Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. -- Varokaamme,\nettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me\nMahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!\n\n-- Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.\n\nBeduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut\nsuostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat\nsaavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden\nkauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas\nkuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel,\njolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.\n\nKun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys\ntarttui hänen käteensä sanoen:\n\n-- Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä\npenikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi\nkiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.\n\nGebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen\nja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan,\nettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua\nasiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai\njostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen.\nMutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui\nodottamaton este.\n\nNel ja Saba tulivat luolasta.\n\nNel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti\nheittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien\nhuudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä\nsekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin\nettä aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta\nkun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni\nkatsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä\nvalossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska\nkädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini\nei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan\nitsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa\nhuusi epätoivoisesti:\n\n-- Saba! Saba!\n\nSaba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus -- ja se\noli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät\nveristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova\nkuin ukkosen jyrinä.\n\nRypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret\nvalkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään\noikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää\nsudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:\n\n-- Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti,\nkoska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä,\nja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi\nempimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi\nlähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen\ntoisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät\nniin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin\nsiteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi\nhammasta purren miehille:\n\n-- Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat\nvaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti\nhyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät\nsilmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:\n\n-- Eteenpäin! Eteenpäin!\n\n\n\n\n11\n\n\nKului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti\npysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan,\njuottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja\nnälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen,\nsillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten\ntarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain\nseitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet\nolisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja\nkalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan,\nniin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin.\nRankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt\nainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä\ntaivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.\n\nKamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin\nhyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin\nensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi\nihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja\nkallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että\nhe olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä\nkeskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin\nhengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin\nhelposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä\noli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen\nkuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai\nmuille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei\nollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan\nMedinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.\n\nToisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta\nmuistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin\nnimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan\nantautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili\nihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. \"Kaikki,\nmitä olen yrittänyt\", hän ajatteli, \"on päättynyt tappioon. Mutta\nvaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin\nkuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa\nNelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat\nheidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa\nmyös toimia itsenäisesti.\"\n\nKun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja\nottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi\nolevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä\nkohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen\nyrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi\nvihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että\nviha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset,\njotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas\nainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.\n\nSen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän\nymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua\nStasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti,\nettä pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi\nmahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä\nsovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan\nhänelle seuraavassa levähdyspaikassa.\n\n-- Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi\nrangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä\nkielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.\n\nKun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:\n\n-- Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät\nlupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen \"bindin\" pään kautta\nvannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa\nsinua yöksi.\n\nStas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi\npuhuvansa turhaan.\n\nKaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr\nja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti\npiti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:\n\n-- Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä\nlähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.\n\nJa siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku\nöisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta\nsuunnitelmiaan täytäntöön.\n\nMutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla\npaljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa\nStas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi\ntytön käsiä sanoen:\n\n-- Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle,\nja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin\nkolmetoistavuotias.\n\nStasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän\ntäyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin\nhänelle ei olisi mikään mahdotonta.\n\n-- Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö\nsanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.\n\nMutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat\nhyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt\nvarastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin\nrantaan.\n\n-- Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.\n\n-- Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.\n\n-- Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi\nhaukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.\n\nTytön mieli kuohahti.\n\n-- Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en\nmuuta kuin että se on paha.\n\nStas hymähti:\n\n-- Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja\nkuitenkin sanoa, että se on paha?\n\nNelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:\n\n-- Se näkee sen minun kasvoistani.\n\n-- Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä\noli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.\n\nTämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan\ntahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.\n\nVähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi,\nnousi kiveltä ja sanoi:\n\n-- Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi\nvarpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut\nlohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei\nlöytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle\nja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä\nkovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä\nnopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan\nsakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen\nlapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan\nalkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit\nkeskeyttivät heidät.\n\nChamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki\nistuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.\n\n\n\n\n12\n\n\nHe olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa\nkahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan\nhyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat\nkestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin\npelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja\nsitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara\nuhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille\nNiilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä\nja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että\nhallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten\nvangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita.\nAinoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta\nsiellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää\nsähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman\npäivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi\nkuoleminen janoon uhkana.\n\nRuokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari\npäivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja\nmäärättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle\nMedinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat,\ntäytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä\nsaattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa\nkoko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä\nepätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten\nmielettömään tekoon oli ryhtynyt.\n\n-- Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki\nitsekseen levottomana.\n\nHän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat\njo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut\nmerkille, että tuo valkoihoinen \"uled\", joka oli toista mieltä, tiesi\nenemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana\nolevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä\ntoimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien\nmukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen\nerämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja\neläinten ruokavarat silminnähtävästi.\n\nKaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia,\nsillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko\nkeskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt\nolivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin\nkamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä\nvilustumiselta.\n\nPojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai\noikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta.\nStasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä\nmitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin\nhänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru,\npelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät\nvahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta\nhänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut\nviime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa.\nMutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt\nhänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja\nnukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin,\nantoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.\n\nStas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle\nvarta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan\narabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista\nja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli\ntottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle\nhelliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei\nolisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti\nkaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät\narabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn\nnuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu\nhopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet\nirrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä\nmaiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!\n\nSeuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät\njotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle\nläpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua\nkorkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit\nolivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä.\nIlma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri\ntullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä\nhuomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut,\nmandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine\ntorneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit -- kaikki tämä\nnäkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin\npuolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.\n\n-- Mitä tämä on? Stas huudahti. -- Nel, katso!\n\nNel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta\nhetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:\n\n-- Medinet! Isän luokse!\n\nStas kalpeni mielenliikutuksesta.\n\n-- Todellakin... Ehkä se on Kharge... Ei! Sen täytyy olla Medinet...\nMinä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla...\n\nAmerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin\nsuuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin\nselvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.\n\n-- Se on Medinet!...\n\nStas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa\ntoisinaan esiintyy kangastus, \"fata morgana\". Matkamies saattaa nähdä\nkeitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä -- kaukaisten, todellisten\nesineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli\nniin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin.\nTuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun\ntehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa\ntutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei -- tämän täytyy\nolla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset\nolivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa\nhiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa\nsammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä\nnoin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan,\nmutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai\nlevottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli\nhänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen.\nHän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin,\nolisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja,\njotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei\nnäkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti\npieneltä kuin haukka.\n\n-- Fata morgana, Stas ajatteli.\n\nSamassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:\n\n-- Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?\n\nHänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi\nviimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen\nhälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä\njohti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.\n\nEnsin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan\nheiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään\nkaravaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa\nhätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi\nsyvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini\ntaluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä\nja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin\nlyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa\nainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan\nsyvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia.\nYksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen\nsekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi\nlevolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien,\njotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt\npuhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä\nkamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat\nneuvotella keskenään.\n\n-- Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän\ntäytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. -- Tästä\neteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.\n\n-- Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.\n\n-- Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli\nkallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme\nhänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa,\nettä hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä\nhänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei\nolisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla\nlaukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: \"Seis! Me ajamme takaa\nkarkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta\nsaapuu koko takaa-ajajain joukko tähän.\" Mies oli nuori ja typerä,\nuskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi\nsuokoon syntimme anteeksi...\n\n-- Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. -- Puhu, mitä sitten teitte?\n\n-- Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, -- sanoin miehelle: \"Mutta\nkuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat\nvarastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä\nestää takaa-ajajia?\" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja\nluotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja\npitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko\ntakaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria\npalkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä\nNiilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee\nalinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista\nsotaväkeä...\n\n-- Eivät auta \"badurit\" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan\nvoimaa vastaan...\n\n-- Tapahtukoon niin kuin sanot!\n\n-- Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini\nosoitti toveriaan.\n\n-- Abu-Anga, hän jatkoi, -- kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä\nmuitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin\nAbu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei\ntämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme\nkivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin\nluo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.\n\n-- Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin\npelastanut, virkkoi siihen Idrys.\n\n-- Niin... pelastanut on, sanoi Abu-Anga, -- sillä nyt tiedämme, että\nmeidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä\npaitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.\n\n-- Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, -- ovat täynnä vettä ja\nlaukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.\n\n-- Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan\npyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista\nja kelpaa meidänkin pyssyymme.\n\nSen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi\nhyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen\nkuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei\nStaskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.\n\nStas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että\ntakaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu\nmääräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa\nilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista\nsotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella\negyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin\nsotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas\nepäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien\nvoittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: \"Vaikka meidät\nvietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme\nei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa.\" Mutta tätä iloa\nsynkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia\nviikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko\ntämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa.\nMuistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet\nkuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta\nsiitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut\nbeduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö\nistui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä\nkyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä\npidättääkseen kyyneleitään.\n\n-- Nel, Stas virkkoi. -- Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt\nvarmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.\n\nTyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella\näänellä:\n\n-- Ei, Stas... minä en tahdo itkeä... mutta minun silmiäni\nkirveltää...\n\nSamassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta\nvalui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.\n\nStas rupesi lohduttamaan:\n\n-- Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat\nottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee?\nSe merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa\nnuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi\nkerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee\nhöyrylaivoja... Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla\npalaammekin. Älä pelkää!...\n\nHän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen\nääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan\nhiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian\nalkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus,\nettä arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen.\nPojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran\nsudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys,\nKebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa\nleipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän\najan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin\njääden lasten viereen seisomaan.\n\n-- Hietikot alkavat laulaa.\n\nStas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta\nIdryksen kanssa, ja kysyi:\n\n-- Hietikot? Mitä se merkitsee?\n\n-- Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei\npitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan,\nsillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.\n\nEnempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä\nääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua\nlänteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.\n\n\n\n\n13\n\n\nPäivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa\nkallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat\nlevähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen\nkoskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista\npäättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino\nolisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi\nkääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan\npäässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran\nrantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella\noli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa\nkohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana\ntoisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa\ntuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli\nmyöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit\nalkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi,\nkyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan\nkahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he\nvoivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään,\njosta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe\nei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat\nsille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia\nravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono\nveressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt,\nniin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat\nhuulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut\nsyvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan\nkulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan\nvettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat\njanonsa.\n\nSabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat\nyhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se\nnäytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt\njotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt,\nheiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille\nja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr\npelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan\npyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä\nmerkillistä eläintä.\n\nAssuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja\nalkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan.\nHän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä\nEgyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista\netelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen\nmääräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo\noli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa\najaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan\nsieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta\nkaravaanilta tien etelästä käsin.\n\nStas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin\nvoimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään\nvarten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita.\nPoika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä\njos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää\nkäsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia\nkeksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen\nmielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen\npyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia\npatruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät\nkyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja\nunohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa\npoveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.\n\nStas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan)\ntakana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän\nlähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi.\nAjatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä\nChamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän\nmurhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä\nNelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion\nvihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.\n\nMutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella\nheti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa\ntehdä se niin pian kuin suinkin.\n\nHänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä,\nkun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen\ntäytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia\nvähemmän ja Stas päätti: \"Nyt tai ei koskaan!\" Hän kääntyi Idryksen\npuoleen kysyen:\n\n-- Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?\n\n-- Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei\nmeidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian\nkameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.\n\n-- Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka\ntyperästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka\nAssuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin\nmuuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä\nja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten\nkimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot\nhyökkäävät päällemme?\n\nStas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin\ntulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein\netelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.\n\nIdrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän\nmennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.\n\n-- Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.\n\n-- Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.\n\n-- Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa\nampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.\n\n-- Ettekö lataamattomanakaan?\n\n-- Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.\n\n-- Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua\nluulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua\nlataamattomalla pyssyllä.\n\n-- Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. -- Mahdi voi ampua vaikka\nsormellaan.\n\n-- Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi\ntutkivasti poikaa silmiin.\n\n-- Miksi sinä tahtoisit pyssysi?\n\n-- Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.\n\n-- Mitä sinä sillä?\n\n-- Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki.\nMutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.\n\nIdrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki\ntodellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän\nosaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa\narvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi\npuolustautua.\n\n-- Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. -- Chamis, tuo pyssy, ja ota\nsinä se ulos.\n\nChamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa\nkäskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.\n\nStas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne\nIdrykselle.\n\n-- Katso, se on tyhjä, sanoi poika.\n\nIdrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.\n\n-- Siinä ei näy olevan mitään.\n\n-- Katso nyt, sanoi Stas, -- näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti\npiipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin\nsaat itse yhdistää...\n\nSudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi\nyrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä\novat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.\n\n-- Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.\n\n-- Yhdistä!\n\nNyt se meni entistä helpommin.\n\n-- Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy\nladataan.\n\nIdrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa\nStasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.\n\n-- No niin, sanoi Stas, -- nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa\npyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta.\nVielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota\ntyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän... pane tuonne kivelle\nja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.\n\nIdrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä\nmäärätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas\nottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan.\nVerisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli\npäänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki,\nvoiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!\n\nIdryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen\nja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi\npuolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua\nihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa\nsuoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta\notettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää\nChamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin\nennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he\nlöytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten\nhän ajaa kameleilla Niilin rantaan.\n\nVihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen\nhän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat\ntulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä,\nRawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt\ntyttöä -- viha kuohahti hänessä voimakkaasti.\n\nIdrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen\nhymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti\nhänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja\nkuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin\nviisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja\nalkoi tähdätä.\n\nMutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn\nliipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa\najoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys\nhämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa\nhänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin\nodotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä\nkiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi\nsen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo\ntuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi\nhengästyneenä puhua:\n\n-- Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!... Ja pikku \"bintille\" olen\nollut hyvä... muistakaa se...\n\nStas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan.\nTulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia\npyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon\netupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti\nkäsiään ja viittojaan.\n\nParin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset\nlaskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät\nsatulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi\nsanaa: \"Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!\"\n\nKohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli\npolvillaan Stasin edessä:\n\n-- Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta\nvieläkään kuulemaansa.\n\n-- Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n-- Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he\nlähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.\n\nStasin silmissä musteni...\n\n\n\n\n14\n\n\nViimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi\ntehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät\nmatkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen\nainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä\nvarten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi.\nMutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä?\nKestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi\nvastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä\nvihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa\npelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän\nvoisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä\ntappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.\n\nMutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut\nvasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat\nmenneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja\nantaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli\nlähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli\nsaanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren\nenglantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla\nNiiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta\nvasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa\nkaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille\nmyötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän\nprofeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka\nolleet voittamattomia.\n\n-- Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. -- Ja nyt heidät\non kuitenkin voitettu!\n\n-- Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, -- Mahdi lähetti Dshalno-,\nBarbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä\ntuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti.\nAbu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi\nvoiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen\nsotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut\novat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen\ntuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja\nme luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään\nvapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: \"Loppu on tullut!\" Mutta\nJumala määräsi toisin.\n\n-- Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.\n\n-- Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. -- Mahdi\nvalloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää\npoikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa\nGordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan\nkääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen\nsotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin,\nemmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät\nkyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he\nvaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen\ntappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä\nEgyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä\nneljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä,\nmutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että\nMahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja\nMedinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että\nvangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin\nyhdessä teidän kanssanne profeetan luo.\n\n-- Meidät oli siis käsketty vangita?\n\n-- Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu\nsellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa,\njota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui \"sabdeja\" (santarmeja),\njotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät\nkiinni. Mashallah... se on suunnaton rikkaus!... Suunnaton!...\n\nIdrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.\n\n-- Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?\n\n-- Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin\nrunsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.\n\n-- Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka\nsulkee meiltä tien edemmäksi?\n\n-- Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella\nasiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään,\nniin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa\ntuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä,\nketä totella.\n\n-- Aivan oikein, Idrys vastasi, -- pitää rientää, ennenkuin nuo\ntoipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.\n\nStas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon\nkipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin\nlaivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa\njoku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että\nse lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt.\nMutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin\nantautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa\nkaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä\nsamoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta\ntyötä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen\npelastamista.\n\nKaravaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa\nkiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta\npysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan\njuottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa\nrohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia\nratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa\ntiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko\nkansan keskuudessa \"turkkilaisille\" myötämielisiä asukkaita. Jos he\njoutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja\nusein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.\n\nIdrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat\nenimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen\noli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei\ntällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita.\nSudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.\n\nKun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät\ntahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin\nhiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen\nkaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin.\nMitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus,\nja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä\nvastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat\nkaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia\nsikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut\nsaavansa nähdä Etelän ristin -- ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän\ntähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime\naikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo\nhopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.\n\n\n\n\n15\n\n\nKaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan,\nkaravaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa\najaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä,\njossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja\nei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla\nkasvoi vihreää ruohoa ja \"dshunglaa\". Siellä täällä oli okaisia\nakaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita\njättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan\nauringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten\ntermiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa.\nRuohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää\nhietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.\n\nEräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he\nhuomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita\nkohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään\nja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat\npohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli\nniin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen\nväkivallantekoja.\n\nStas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista\narabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet\ntunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä\nsuuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia\nkuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit.\nNeekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen.\nHeidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli\nkuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti,\ntoisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli\nommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä,\nhuulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla\noli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta\ntavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten\narabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja\npunertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen\nsiten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka\nnäyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla\nRemington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan\nkäydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa\noli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania\nkohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi\nkauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt\npääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita\nvuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään\ntällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin\nsotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.\n\nNur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin\nkediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut\nmahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta\nnyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että\nmahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa\nprofeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska\nhän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen\nprofeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat\nkaravaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi\nIdryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko\nemiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:\n\n-- En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja.\nPäälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta\non suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja\naina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti.\nMahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.\n\nIdrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista\nja sanoi kärsimättömästi:\n\n-- Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat\nsiis profeetan sukulaisia.\n\nNur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:\n\n-- Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella\nkaikkia.\n\nVähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:\n\n-- Koska me saavumme Khartumiin?\n\n-- Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka\nalkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.\n\n-- Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään\nsittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme...\n\n-- Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna,\nOmdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä\npäin, että se ei tule olemaan helppoa.\n\n-- Miksi?\n\n-- Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet\nvainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute,\nalkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa\nnykyään välistä enemmän kuin orja.\n\n-- Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. -- Mutta minä näin\nkameleja ja karjaa arolla.\n\n-- Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien... Baggareilla, joitten\njohtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta\ntoisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.\n\nNur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:\n\n-- Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi\npalkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi...\n\nMutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:\n\n-- Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.\n\nIdrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän\nFajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää\nja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:\n\nKotvan kuluttua hän kysyi:\n\n-- Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?\n\n-- Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää\nkukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan\nmuun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon\nsaastuttamassa kaupungissa.\n\n-- Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi\nhän hankkii minulle elintarpeita.\n\n-- Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen\nkasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen\nasuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät\nMahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään\nlepoa... Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan\njäljen.\n\nMahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.\n\n-- Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.\n\n-- He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan\ntaljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta\nkohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa.\nMutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle\ntämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen\nylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.\n\nTuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului\npärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin\nsuuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.\n\nStas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:\n\n-- Eikö sinua palella?\n\n-- Ei, vastasi tyttö, -- mutta... nyt ei kukaan enää suojele meitä...\n\nHän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä,\nsillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.\n\nHe olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He\nolivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä,\nei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille\nja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta\nlasta sen myrskyn vallasta?\n\nKuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat.\nSakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla\nikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta\npaljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla\nmuita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja.\nHe saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä\npitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin,\ntasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot\ntahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.\n\nPuolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil\ntönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:\n\n-- Khartum!\n\n\n\n\n16\n\n\nHe pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut\nrikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa\ntullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille.\nEmiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka\nKhartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät\n\"sydänkäpyselle\" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten\nhe veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.\n\nStas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten\nkeskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin,\nhän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon\ntuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli\nkovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi\npitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen,\nkoska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet\nolivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan\ntyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri\nkoira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa\ndervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.\n\nIdrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut\noikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli\nriistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus\nnäytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän\nolisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi\ntavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja\nhänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska\nhe olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi,\nkunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa\nja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella,\nmitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen\nvaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei -- hän ajatteli katkerana\n-- kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain\niloitsekaan näitten lasten tulosta.\n\nKello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi\nliikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän\nilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin\nsuureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat\nvallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina\nylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti\nNeliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah\nja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät\nKhartumiin.\n\nStas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu\nkaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema\nValkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan\netelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän\nsai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut\nniin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka\nhelpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta,\nja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut\nkestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat\ntapettiin.\n\nVaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä\ntaistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja\njuoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan\nhaudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa\nruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko\npaahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta,\nja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä\negyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli\nsisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.\n\nStas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi\nkauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin.\nMutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla.\nVangitut \"englantilaiset\" lapset ja Saba, jota Chamis talutti\nköydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat.\nTungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä.\nJoka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot\nkumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät\nilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot,\npurivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata\nlapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan\nNel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta\nluuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli\nvillien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten\nympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat\nkauemmaksi.\n\nVirran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas\nlohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he\nlakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel\noli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että\nhän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää.\nHän hoki kuin kuumeessa: \"Minä pelkään! Minä pelkään!\"\n\nStas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä\ntunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen\nPort Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin\nDangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.\n\nNur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut\npuhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan\negyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut\nsuuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia\nseuraavalla tavalla:\n\n-- Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen,\nniin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä\nrukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi\nMahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä\non Smainkin emiirien joukossa.\n\n-- Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?\n\n-- Saat olla sotilaitteni kanssa.\n\n-- Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?\n\n-- Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.\n\nJonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain\nairojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä\nvastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa\nniillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita,\nei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin\nkuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet\nsaastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne\nruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana\nkasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin\nsaakka.\n\nMutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:\n\n-- Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme\nsiis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?\n\n-- Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. -- Voithan siis mennä torille,\nmissä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus\nhirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin,\nOmdurmanissa kärsitään nälkää.\n\n-- Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä\nlapset.\n\n-- Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa,\nniin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.\n\nTämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti\nkuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene\nkarahti rantaan.\n\nOmdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa\nsankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia\nkivitaloja, kuvernöörin palatsi -- mudirium -- kirkko, sairaala,\nlähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä\npuutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri\nleiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus.\nMuuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia\nmajoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa\njokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä.\nMuutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli\nkiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa\nvain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät\nja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä,\nettä sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut\nkurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta,\norjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen\npaljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä\nlähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan\nEgyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.\n\nValkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja\nhuutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin\nKhartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös\ntottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.\n\nOmdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät\neurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti\neläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa.\nKuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset\nharhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla.\nPunatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten\nraivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit\nraahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne\nhiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin\nyläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat\nvalkoiselle hiekalle.\n\nKun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille\nolisi parasta kuolla mitä pikimmin.\n\nMutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys\nkuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen\nkreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi\nheitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen\nmuita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se\nkohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista\npoikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset\nlapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu\ntänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti\nosaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen\nkuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva.\nSitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui\nvirkkaen englanniksi tytölle: \"Poor little bird!\" (Pienoinen lintu\nparka.)\n\n\n\n\n17\n\n\nMutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli\nkeskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä,\njoilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta\nja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä\ntupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit\nnoudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat\nitselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan\nköyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä\nennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi\nnälkäkuolema kansaa.\n\nEnsimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen\npistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali\nGordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä.\nNoin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja\nSudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet\najoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin\nraakalaisten häväistäväksi.\n\nStas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli\nkuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan\nvaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt\ntoivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut,\nniin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin\nsaakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän\nnäki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin\nEnglannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.\n\nHän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli\nvaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä\nväkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän\nkatseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset\nmyyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä,\ntulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja\nniitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista\nhinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita,\nviikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin\nhunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi\nhuomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta\nsaamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu\nedessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä,\nhän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.\n\nNoin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota.\nHänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla\ntuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän\nvastasi äreästi:\n\n-- Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää\nkuin etsiä sinun Smainiasi?\n\n-- Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?\n\n-- Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja\nantanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla\nmissään tekemisissä kanssasi.\n\n-- Entä missä saan olla yötä?\n\n-- Se on minulle yhdentekevää.\n\nSen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai\nhänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista\nsekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan\nvälillä.\n\nNyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä\nIdryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan\nja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja\nneuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla\nyötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.\n\nMajojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen\njälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille\nvalmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten\nväkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja\nympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli\npuinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli\nlevitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä\nvarten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa\nloistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat\nrivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli\nläpäisemätön keihäsmetsä.\n\nIdrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että\nheidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät\npaikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.\n\nMahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin,\nsyntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot.\nToiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua:\n\"Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!\" Tätä kesti kunnes Mahdi\nastui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti\nkätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.\n\nLapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli\nkeski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi,\nettä hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui\nsuuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja\npieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli\nottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan\nviereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen.\nToisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota\nuskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut\naivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja\nmurhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat\nkasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun\nhän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen\nhartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän\nnäkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti\ntäysikuuta.\n\nProfeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti\nyli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan.\nHän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka\neivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat\nitsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista\ntai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt\nkeskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean\nvahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen\nvesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet.\nMutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen\nvoittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon\ntähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti\nonnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!...\n\n-- Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti\nhuutaen.\n\nSyntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit\nlöivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus\nyltyi kuin tuli. Toiset huusivat: \"Uskomme on voittava!\", toiset:\n\"Kuolon kautta paratiisiin!\"\n\nStas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt\nvoittamaan näitä villejä laumoja.\n\nKun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi\nnäyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli\nkäskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan.\nKen ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen\nkadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa\nvelvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne\nmerentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä\nkukaan voi sitä muuttaa.\n\nProfeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:\n\n-- Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät,\nsoturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne.\nMinä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa...\n\nHän hyrskähti itkuun.\n\nMelu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista.\nKaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat\nprofeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän\npolvistui.\n\nIdrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.\n\n-- Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. -- En näe\nhäntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.\n\nPäivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset\nsaattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa,\nsillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta,\nmissä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät\ntoisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja\nparantaa sairaita.\n\nRukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän\noli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa\nyömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla\nantanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän\neteensä.\n\n-- Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, -- ja\nprofeetta tahtoo nähdä teidät.\n\n-- Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. -- Ehkä me\nlöydämme Smaininkin Mahdin luota?\n\n-- Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi\nStasin puoleen ja sanoi englanniksi:\n\n-- Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen\nnimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että\nsiten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain\nkeskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota\nsuojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin\ntai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet\npuolellenne, ja se riippuu sinusta.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.\n\n-- Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä,\nsuutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.\n\nSamassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:\n\n-- Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?\n\n-- Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia\nyksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.\n\n-- Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua\nkaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua,\njos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että\nsuostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo\nlankesi sinun päällesi. Muista: \"armon käsittämätön valo\"... Se on\noleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa,\nyksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot\nja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista... Jos toisin\nmenettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka\ntahdon parastanne. Ymmärrätkö?\n\nStas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja\nsilmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:\n\n-- Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa\nkeino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat\nomaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja\ndiakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on\naivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä\nainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten\nonkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä\nMahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit,\nenglantilaiset, kreikkalaiset... minä itse...\n\nJa hiljentäen ääntään hän lisäsi:\n\n-- Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia.\nHengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli... Jumala näkee\nsen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti...\nIhmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan\noma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun\nkäsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa\nsinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä\ntee.\n\nPuhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi\nmyöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista\npoikaa.\n\n-- Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. -- Hän asuu mieluummin näissä\npuuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua\nkenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä\nmielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei!\nHän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.\n\nSen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle\njoukolle, että se tekisi tietä profeetan \"vieraille\".\n\n\n\n\n18\n\n\nKun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa\nympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja\nkaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit\nAbdullah ja Sherif läsnä.\n\nNähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi\nlavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat\nkasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin,\njotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä,\nkumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta\nsilmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan\nsaattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut\nvarmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt\nsen, koska oli kovin levoton.\n\nMahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen\ntavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin\npuoleen.\n\n-- Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti\notsallaan lattiaa ja vastasi:\n\n-- Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden\nolemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua\njalkojesi juureen.\n\n-- Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä\nlähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te\nette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.\n\n-- Minä kiitän sinua, pelastaja.\n\n-- Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä\nvaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port\nSaidissa.\n\n-- Me tahdomme palvella sinua.\n\n-- Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis\navanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni...\nmutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin,\nsilloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.\n\n-- Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!...\n\nMahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja\nsanoi viitaten Stasia luokseen:\n\n-- Tule tänne, poika.\n\nStas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi\nuudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.\n\n-- Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.\n\n-- Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti\nviety isiltämme.\n\nTämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään\ntyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti\nkulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään\nnyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.\n\n-- Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. -- Tahdotko juoda\nsiitä lähteestä?\n\nSeurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt\nhänen kysymystään, hän toisti selvemmin:\n\n-- Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?\n\n-- Profeetta, sanoi Stas, -- minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä\nnyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin\narka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi\nyhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?\n\nSanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.\n\nSeurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.\n\nMutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä\nosannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi\nmielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn\nvesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin\nsaadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.\n\nMutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen\nlaihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat,\nhänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. \"Kaikki muut\", hän\najatteli, \"ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en\nkiellä uskoani enkä myy sieluani\". Pelko uhkarohkeuden seurauksista\nkatosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.\n\nMahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:\n\n-- Sinä siis hylkäät minun oppini?\n\n-- Olen kristitty niinkuin isänikin.\n\n-- Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti\nmuuttuneella äänellä -- kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.\n\nAnkaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti,\nniin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja\nsanoi:\n\n-- Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun\nkurittaa häntä.\n\n-- Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.\n\nMutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri\nmaailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä\npoikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa\nprofeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui\nsitten:\n\n-- Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen\nyhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön\nSmainille. Se on minun tahtoni.\n\n-- Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.\n\nMahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.\n\n-- Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet\npitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.\n\nSitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.\n\nKun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui\nkreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja\nepätoivoissaan.\n\n-- Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti\nhän ja osoitti Neliä, -- saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.\n\n-- En voinut muuta, Stas vastasi.\n\n-- En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka\non sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi -- ymmärrätkö?\nFashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä,\nmiksi hän lähettää teidät Smainin luo.\n\n-- Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.\n\n-- Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa\nte ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä\ntiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä\nminut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot!\nAbdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen\nmennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!...\n\nHän poistui.\n\nHe menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä\nkaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat\nkuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään\nnopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin\nStas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt\ntahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin,\nmutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: \"Nel,\nNel, Nel...\" ja painoi tyttöä rintaansa vasten.\n\nKun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen\nkäsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain\nIdryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja\nse oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä,\nkun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa\noleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he\nosanneet ajatella mitään muuta.\n\n-- Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, -- mutta nähdessäni\nprofeetan minä parannuin.\n\n-- Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja\nhänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.\n\n-- Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.\n\n-- Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,\n\nGebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja\nsäkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.\n\nNäistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka\nkantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:\n\n-- Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?\n\n-- Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.\n\n-- Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen\nvääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.\n\n-- Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin\nkäsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja\nJumalan valitun vastustaminen.\n\n-- Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:\n\n-- Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät\nturkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä\nFatmaa.\n\n-- Ehkä hän palkitseekin meitä?\n\n-- Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin\nolemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme\nhänelle palkinnosta.\n\n-- Aiot siis jäädä Omdurmaniin?\n\n-- Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme\nlevähtää.\n\nYömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat\nhidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä,\nniin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat\npojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr\njopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän\nääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen\nbeduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän\nheille hammasta purren:\n\n-- Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat\narabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten\nonneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen\ntäytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta\nsudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:\n\n-- Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!\n\n-- Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat\nperille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan\nDinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli\nvalmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.\n\nKun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät\nväsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha\nDinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut\nkameleilta.\n\nMutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut\ntaakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun\nepäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä,\nmutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa\npikku ystävättären ja sisaren.\n\nKun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin\nlapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.\n\n\n\n\n19\n\n\nKäynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet\nparantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja\noli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit\nsaivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan\nylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla\ntuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja,\nmutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja\nhevosen.\n\nBeduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä\ntappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan\nja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän\narveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.\n\nNyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr\nei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne\nkaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta.\nStas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat\nhänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta\nOmdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku \"bintiä\".\nHeti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun\npojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi\nuseat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät\ntoisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät\nhiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.\n\nTorihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja\nsuurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas\nteki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja\nkuhmuja.\n\nChamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan\nSaballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta\nhän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja\nvaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi\nhiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:\n\n-- Mene kerjäämään.\n\nJa Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä\nkerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut\ntuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin\narmeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja\nviikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä\npäivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.\n\nKuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä\nheillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä\ntapaamassa lapsia majalla.\n\nSeuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset\nluoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat\nheidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai\nriisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski\nsäilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa\nkuumetautiin.\n\n-- Te joudutte nyt, hän sanoi, -- Valkoisen Niilin seuduille eli\nniin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden\nvirtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita,\njoilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko\npaljaalla maalla ilman nuotiota.\n\n-- Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.\n\nSilloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta,\nrukoili ja siunasi pojan sanoen:\n\n-- Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen\narmonsa suojelee sinua.\n\nStas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä\nrakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi\ntyöntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava\nvanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen\nlahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää\nNelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.\n\nYlpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä\nsai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota\notti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi\njakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan\nolkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:\n\n-- Stas, syö puolet! Syö nyt!\n\n-- Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili,\nmutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä\nhänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta\ntoisin kävi.\n\nAamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti\nlähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit\nvalmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti,\nettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa,\nja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät\nOmdurmaniin.\n\nPalvelija vastasi:\n\n-- Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi\nsiis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä\nmatkustat Fashodaan.\n\n-- Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.\n\n-- Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos\nväkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.\n\nSudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua\nhirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä\nkoristettiin uusilla ruumiilla -- ja hän kauhistui. Ei auttanut muu\nkuin matkustaa.\n\n-- En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään\noli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli\nepätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä\nsairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä,\nettä Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että\nSmain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat\neivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki\netupäässä Stasiin.\n\nSe päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut\nmennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan\nhänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka\nolikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein\nvarma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin\nväsymyksestä.\n\nKaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään\nlapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria,\nlasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että\nIdrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja\nChamiksen puoleen sanoen:\n\n-- Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.\n\nKun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.\n\n-- Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi\nkreikkalainen, -- ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille\nteidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos\nsieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille\nkuolemantuomion.\n\nUusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.\n\nKreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille\nenglanniksi:\n\n-- Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle\nmitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että\nteidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä\nperille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin\npuheille ennen matkalle lähtöä.\n\nSitten hän sanoi Stasille erikoisesti:\n\n-- Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että\nolit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja\nminun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni\nMahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään\ntapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta\nminä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä... Minulla on\nsamanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen\ntähtensä olen tehnyt kaiken tämän... Hän kantaa vieläkin povellaan\npientä hopeista ristiä... Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku\ntyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin\neläisin tässä helvetissä.\n\nHän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi\nsitten puhua muusta:\n\n-- Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette\nsiellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä\nolet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä\narmeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina... Mutta kuka tietää,\nkenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää\nteidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän\non palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti\ntiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan\nautioitten ja epäterveellisten seutujen kautta -- hoitakaa siis kuin\nsilmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.\n\n-- Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää\nNeliä nälässä, Stas pyysi.\n\n-- Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan,\njoka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut\nhänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.\n\nKreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi\nhänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:\n\n-- Jumala sinua siunatkoon, lapseni!...\n\nSillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului\nhevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.\n\n\n\n\n20\n\n\nVanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja\nhuolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta\nylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen\nläpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren,\njolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa\npuussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset\npainanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua.\nEnglantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki\nrämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan,\nvieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut\nyli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä)\nkasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja\nja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla\npaikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät\narabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta\nAbban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit\nolivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi\nSisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut\nvälttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi\nValkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä.\nSorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa.\nVillit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan\nsuussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta\nluodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta,\nmoksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:\n\n-- Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää,\nkoska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta\nKhartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit\njoskus umbaha-torvia varten.\n\nHe näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula\nhuojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja\nantilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä\ntoivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono\nmetsästysonni.\n\nElintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta\nei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit\nkernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan.\nHatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti\nvähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski\npanna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä\nkertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana\npäivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä,\njolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.\n\nStas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta\nOmdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina\nuneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt\nhyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt\nhän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta\nsaattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti\nhäntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista\nlähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen,\nvaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman\nnäköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä\nei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim\nhuolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea\nja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän\nheikon tytön voimia.\n\nGoz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria\nkiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä\nlääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään.\nMutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta\ntulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin,\nettä Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän\nkerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.\n\nMutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah,\njoka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni\ntajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat\nhänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin\njäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.\n\nKun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat\nnäyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja\nvaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin\ntehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja\nNelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin\nkunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja\nokaisilla pensailla.\n\nLapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat\nkadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel\nmasentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan\npäivänkin.\n\nMatkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa\nkorkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa\nja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti\nkyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia\nnokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka\negyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti\ndervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu\nmahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen,\nmutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan\nsheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi\nheille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi\npäivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata\noli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio\nalkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan\npäässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin\nkävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei\nuskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.\n\nSeki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille.\nNeuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli\nkutsuttu.\n\n-- Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, --\nhyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on\nhöyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata\nOmdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua.\nTäällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat.\nMinä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa\nnämä lapset kuukauden kuluessa.\n\n-- Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. -- Olen\nsen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska\nystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en\nsoisi lasten liiaksi kärsivän.\n\n-- Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät\nSmainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät\nOmdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville\nseuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.\n\n-- Entä miten he löytävät Smainin?\n\n-- Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä\nkallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen\nneekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon...\nSmainia ei ole vaikea löytää.\n\n-- Entä voivatko he saavuttaa hänet?\n\n-- Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa.\nVaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he\nsaavuttaisivat Smainin.\n\n-- Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa\nFashodaan?\n\n-- Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän\nsaaliinsa suoraan markkinoille.\n\n-- Mitä on siis tehtävä?\n\n-- Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset\nkuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.\n\n-- Kautta profeetan, se on totta!\n\nEipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle\nvaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että\nGebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat\nsotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi\ntälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa\nSmainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan\npikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja\nSmainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin\nkun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka\nkasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.\n\nStas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis\nvastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.\n\nGebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan,\nkoska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita\nvoisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat\nuseasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle\nkuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.\n\nMatkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä\ntarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin\nhevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika,\nsaivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut\nheille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa\nja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut\nantaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta,\npalmumatoista ja bambusta.\n\nKolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat\nsuunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä\nlenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet,\nmutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port\nSaidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja\nsilmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät\nmatkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.\n\n\n\n\n21\n\n\n-- Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei\nkuitenkaan näy.\n\n-- En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen\npian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo\npäästä hänen luokseen?\n\nTyttö nyökäytti vaaleata päätään.\n\n-- Miksi sitten?\n\n-- Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali\nparkaa niin julmasti.\n\n-- Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia\norjilleen.\n\n-- Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.\n\nYhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti\nkaravaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja\nnuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle\ntien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle,\njonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi\nja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli\njakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin\nmetsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä,\nja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin.\nSitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä\nmaaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin\nkasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita,\njoitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja,\nmutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi\nvettä.\n\nSmainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani\nolisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon\ntuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli\npuissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin\nsai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin\nraskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä\nuseita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin\nvanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä\nHatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä\nei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton\nsiitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin\nantilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla.\nMutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut\nsitä pojan käsiin.\n\nGebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo\nkääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he\nvoisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja\norjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan.\nMutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan\nretkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle\nemiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.\n\nKaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei\nenää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran\nselkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja\nlähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili\nGebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen\ntämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä\nsydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta.\nPäivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.\n\nNel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta\nkun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta\npurren.\n\nMutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti\nheitä syvästi.\n\nViimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa,\njonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli\ntäynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt\nkulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä\nhän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi\nnähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin\nniin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin,\nmutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot\nympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät\nkeskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.\n\nIltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr\najatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa\nzeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin\nsuojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita,\nja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.\n\nMutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi\ntäyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien\nvälissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta\nratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.\n\nVähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin\nkivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.\n\nPienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli\nkorkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin\nhuomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin.\nLaskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja\ntässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka\nkoristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.\n\nHevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat\ntienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia:\n\"Allah! Bismillah! Allah Akbar!\"\n\nErämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin\npronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka\nostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien\nkaravaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia.\nMutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta\nsiinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.\n\nKuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:\n\n-- Mitä tehdä?\n\n-- Allah! Ehkä se väistyy!\n\n-- Ei väisty!\n\nTaas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten\nhätäistä hengitystä.\n\n-- Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, -- ja\npaetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.\n\n-- Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.\n\nMutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle\nkallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten\nhän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi\nheidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.\n\nGebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta\nStas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.\n\n-- Mitä sinä teet, roisto?\n\nGebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei\nse niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:\n\n-- Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta\nAllahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!\n\nStas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän\nkiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:\n\n-- Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät\nkuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan\nPort Saidissa, huusi samassa:\n\n-- Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!\n\nGebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran\nuhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis\naukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi\nladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.\n\nEnsi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä\nja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai\nläheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen\nedessään oli leijona.\n\nKun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät\nja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli\nPort Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan\ntoista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit\npidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään\ntällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten\nkeskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama,\nylivoimainen, julma petoeläin.\n\nTahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden\njaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin\nhänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän\noli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli\nmuuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä?\nMitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu... Siis lähemmäksi!\nlähemmäksi! Neljäkymmentä askelta... liian paljon... kolmekymmentä...\nkaksikymmentä... Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua...\n\nStas pysähtyi.\n\n-- Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. --\nNimeen Isän ja Pojan...\n\nLeijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat\nja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut\nlähestyä sitä liian lähelle -- ja se valmistautui hyökkäykseen\nvetäytyen hiukan takakäpälilleen...\n\nStas näki pedon pään tähtäimen keskellä -- ja veti liipasimesta.\n\nPamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten\ntaaksepäin.\n\nKuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.\n\nStas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki\nkouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana,\nhän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.\n\nGebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut,\nkoska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he\nalkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei\nolisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.\n\nStas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa\nGebriin.\n\n-- Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. -- Nyt sinä et surmaa enää\nNeliä etkä ketään muutakaan.\n\nStas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta,\nvaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä\nrautapalaseksi.\n\n-- He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän\nkäsissään!... Tämä ei ole murha! ajatteli hän.\n\nStas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti\npyssynperän poskelleen.\n\nKaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten\nkeskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti\neteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.\n\nMolemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja\nhyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet\nja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he\nluulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi\npyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria\nkymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja\nbeduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.\n\nToinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi\nseisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen\nniskaan.\n\nSeurasi kuolonhiljaisuus.\n\nSen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen,\nojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:\n\n-- Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset,\nmutta älä tapa Kalia!\n\nStas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa\nmielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja\npelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:\n\n-- Nel! Älä pelkää!... Nel! Me olemme vapaat!...\n\nHe olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa\nMustien maassa.\n\n\n\n\n22\n\n\nEnnenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan\nruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi,\nja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa\nja sanoi suutaan maiskutellen: \"Msuri njama\" (hyvää lihaa). Mutta\nlähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni\nhevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.\n\nMusta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut\nhevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä\nkauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä\nniistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä\nnäinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten\naikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa,\nmissä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä,\nmutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne\nkallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat\nja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat\nratsut sen esimerkkiä.\n\nVaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja\npysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi\norjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.\n\n-- Herra, nuori neekeri sanoi, -- Kali tekee tulen, suuren tulen!\n\nHän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut\nkuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita.\nKun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin\nvaralle.\n\nYhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean\nkallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen\nokaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun\nmetalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat\nsidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä\nhakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti\nsekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin\nkuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.\n\nIllallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori\nneekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän\noli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi\nillallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että\ntahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi\nosoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli,\nettä oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali\nsanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi \"suuren\nherran\" ja \"bibin\" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin\nviereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat\nsanat: \"Simba kufa!\", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on\ntapettu.\n\nMutta \"suuri herra\" ja \"bibi\" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä\nNel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei\nhänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen\nkuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet\nmenemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan,\ntarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän\nistuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä\nsiltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.\n\nSanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: \"Minä olen\ntappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan --\nme olemme vapaat.\" Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen\nkorvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän\ntunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli\ntapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.\n\nVihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa\nsuuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä\nalkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon\ntuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.\n\nYmpärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa\nharvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä\ntaivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi,\nettä Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että\nNel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja\nistuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään\nuneen.\n\nYhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan.\nKali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat\nliikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti\npimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti\nvikkelästi kuivia oksia nuotioon.\n\n-- Herra, hän kuiskasi, -- ota pyssy, ota pyssy! Stas otti\nluodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi\nnotkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista,\nsitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi\nollut tulossa nuotiolle päin.\n\nStas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä\nne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos\nnotkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi\nkaravaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä\neteen osuu.\n\nEntäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt\nruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei\nitsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi\norjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä\narmahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat\nheidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. \"Suokoon Jumala\", hän\najatteli, \"niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!\"\n\nJyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi\npimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät\nkiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.\n\n-- Hevosia! huusi Kali.\n\nNe olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat\npeloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja\nnähtyään toverinsa pysähtyivät.\n\nStas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta\nnäkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin\nlaakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat\nnopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran\npaikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja\nsulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli\nkääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut\nkallioilla.\n\n-- Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, -- kun\njuoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.\n\n-- Herra, neekeri vastasi, -- Kali luulee, että niin on tapahtunut.\nPaljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään\nruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia,\nsillä ne syövät Gebriä ja niitä muita...\n\n-- Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo\nne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.\n\n-- Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään\nhän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.\n\nSaba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin\ntakaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.\n\n-- Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.\n\n-- Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten\ntöminä sinut?\n\n-- Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta,\nmutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Minä ajattelin, että sinä suutut.\n\n-- Minä? Sinulle?\n\nNel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä\nihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.\n\n-- Hän pelkää minua! Stas ajatteli.\n\nAluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä\nhän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka\nlevittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä\nhänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön\nilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä\nverenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti,\nettä tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli\npurrut toisen beduiinin kuoliaaksi.\n\nStas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea\nPort Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät\nkaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse\ntehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän\nkuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa\nja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että\nellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai\npaennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt,\nja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään\npeloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän\nei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan\nomituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi.\nEnsi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä\nkyyneltyivät, ja jos \"julman soturin\" vain olisi sopinut, hän olisi\nitkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja\nkysyi:\n\n-- Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:\n\n-- On niin... kauheaa!\n\nStas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle,\njolla hän oli istunut, ja sanoi:\n\n-- Istu tähän, Nel, nuotion viereen... Yö on kylmä. Kun sinun tulee\nuni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.\n\nMutta Nel toisti:\n\n-- On niin kauheata!...\n\nStas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten\ntoisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten\npärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.\n\n-- Kuule Nel, Stas sanoi, -- minun täytyi tehdä niin... Gebr uhkasi\ntappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi\najamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan\nminua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi\nuhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin\nsellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen\nraakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin\nkärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät!\nTiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia?\nGebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin.\nMinua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua\nja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja\nsanonut meidät kuolleen kuumeeseen... Nel, minä en tehnyt sitä\nraakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun\nparastasi minä vain ajattelin.\n\nHänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel\noli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas\njatkoi:\n\n-- Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta\nhuolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella\npelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset\novat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä.\nJos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä\nAbessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei\nonnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen,\nettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä\nbeduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan\njättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään\nAbessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään\nsinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan\nparemmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla\nole... Älä pelkää minua, Nel...\n\nTyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi\nsanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän\nkallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen\nkasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:\n\n-- Stas...\n\n-- Mitä, aarteeni?\n\n-- Eivätkö he tule tänne?...\n\n-- Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.\n\n-- Ne...tapetut...\n\n-- Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?\n\n-- Minä pelkään!\n\nTytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.\n\nHe vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta\nkun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen\nolo.\n\n-- Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. -- Tuo on Dinahin puhetta\nhengistä... Kuolleet eivät...\n\nHän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön\nhiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää\nääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva...\n\nNel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi\npoikaa. Saba nousi ja alkoi murista.\n\nMutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi\nmelkein iloisesti:\n\n-- Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle...\n\n\n\n\n23\n\n\nEdellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja\nNeliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta\nkeskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja\nkäskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka...\n\nNuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla\nlounas, koska oli jo myöhä.\n\nKirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä\nlevänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli\nvoimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi\npaikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian\njälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.\n\nTähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja\nyksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon\nhelottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin,\nlinnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto\nmuuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta\nhengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä\nantoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa\npaahtavalta helteeltä.\n\nStas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä\nSmainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä\nsyystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.\n\nMaa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden\nseinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli\nrikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata\nhiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan\nhajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon,\ntuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät\nmielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat\nkoristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.\n\nEläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina\nkallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka\nIntiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat\nnäyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan,\nloikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta\nSaba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.\n\nHe ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä\nkiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä,\nkuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien\nvangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan\naution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin\nsuuntaan oli kuljettava.\n\nStas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan\nAbessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia.\nHeidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa.\nOli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan\nkääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt\nkuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut\nNiili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut\nkohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu\nperusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan\nSobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä\nvedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan\nvarma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta\nitäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan,\nvaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa\nsamaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän\nrupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin\nvievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän\njätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen\nsamaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi,\nettä Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä\nmaa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa\ndervishit vartioivat tarkasti.\n\nStas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata\nneekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin\nmahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa\nheitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi\nneekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan\njoko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin\nyläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali,\njoka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli\nruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka,\nharteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui\ntuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka\non levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut\nkanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin\njostakin eteläisestä maasta.\n\n-- Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.\n\n-- Wa-hima, vastasi neekeripoika.\n\n-- Onko se suurikin kansa?\n\n-- Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.\n\n-- Entä missä on sinun kotikyläsi?\n\n-- Kaukana, kaukana!... Kali ei tiedä, missä.\n\n-- Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?\n\n-- Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.\n\n-- Mikä sen veden nimi on?\n\n-- Musta vesi.\n\nStas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta,\njotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen\nvarmuuteen hän kysyi vielä:\n\n-- Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia\nsavuavia laivoja ja sotajoukko?\n\n-- Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia... (Kali\nharitti sormensa) yksi, kaksi, kolme!... Niin, kolme valkoihoista on\nkäynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä\nKali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.\n\n-- Mikä isäsi on?\n\n-- Wa-himan kuningas.\n\nStasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan\npoika.\n\n-- Tahtoisitko nähdä isäsi?\n\n-- Kali tahtoo nähdä äidin.\n\n-- Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?\n\n-- Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.\n\n-- Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita\nisäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.\n\n-- Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa\nsuurta herraa ja kuun tytärtä.\n\nStas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:\n\n-- Nel, sinusta on tullut kuun tytär!\n\nTyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli\nhetken vaiti. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei\ntappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.\n\nNeekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:\n\n-- Paljon lihaa, paljon, lihaa!\n\nStas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien\nvangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni\npyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli\nkulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä\nselvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi\nkotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta,\nmissä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt\nkuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen\nherätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian\nkaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan\njossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata\nwa-himalaisia.\n\nMuutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja\nvaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa\nkasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja\nvahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat,\nStas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.\n\nTuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan\nlaskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei\nnäkynyt, mutta että siellä oli \"njama\". Saattoi helposti arvata,\nettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän\nosoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi,\nettä ne olivat sarvipäisiä.\n\nNyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti\nkallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria\npuita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa\noli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää\npuhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi\nniistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa\nrauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja\nampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä.\nMuut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka\noli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei\nampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti\nhetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin\nhoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen\nmaastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.\n\nKun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä\nGebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.\n\nKun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi\nnylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa.\nHän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.\n\n-- Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.\n\n-- Näitkö?\n\n-- Kali näki.\n\nSen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle.\nStas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi\nhän meni Kalin jälkeen.\n\n-- Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan\nkyni lintua. -- Se lähti teidän peräänne.\n\n-- Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen\nhieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita,\nettä leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se\nrupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.\n\nNel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan\nennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas\npahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi\nlohduttelemaan.\n\n-- Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, -- mutta\nne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet.\nPuhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian.\nJoka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa\npakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.\n\nStas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa\nafrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se\non vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii\nmetsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan\nilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.\n\nTuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.\n\nMutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi\nvihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika\nlupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä.\nNel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta\nkysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel\nnukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.\n\n-- Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin\nkanssa rupesi makuulle. -- Kali ei tahdo sitä.\n\n-- Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.\n\n-- Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.\n\nSitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä,\nkun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro\noli vartioida tulta, oli nukahtanut.\n\nKalin paikka oli tyhjä,\n\nStas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:\n\n-- Missä Kali on?\n\nMea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:\n\n-- Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo\npuuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.\n\n-- Onko siitä kauankin?\n\n-- On.\n\nStas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten\ntahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?\n\nHänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys\nherättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan,\nvapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen\nkohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä,\nmissä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin.\nStas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit\novat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen\nKalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai\njoutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.\n\n-- Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!\n\nStas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi\nhänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi\nkiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä -- kaikki tämä\njäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen\noli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta\ntehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.\n\nAurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten\ntropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta,\nmutta kampa kädessä ja tukka hajalla.\n\n-- Onko Saba tullut? hän kysyi.\n\n-- Ei vielä.\n\nTytön huulet alkoivat vapista.\n\n-- Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. -- Muistahan, että se\nhietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.\n\n-- Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.\n\n-- En voi.\n\n-- Mikset?\n\n-- En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.\n\n-- Entä Kali?\n\n-- Kali on poissa.\n\nStas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi\nkauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.\n\n-- Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois.\nKuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin,\nvieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä... Mutta ehkä hän\nvielä huomaa tehneensä tyhmästi ja...\n\nSaban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman\nmaahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban\noksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli\nKalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.\n\nLapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä\noli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa\nneekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.\n\n-- Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, -- ja sentähden\nKali etsi koiran.\n\n-- Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. --\nMutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?\n\n-- Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla\nhän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä\nlasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille\nmukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi\nylpeästi Meaan ja virkkoi:\n\n-- Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.\n\nSabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo\ntoisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista\nkerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba\nkuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää,\nmutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja\njollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.\n\nSitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja\nantiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä,\nja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt\nki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli\nollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin\nsatanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut\npehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali\noli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka\noli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta\nsen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren\nkappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin\nse oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia,\njotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali\noli uhannut sitä \"suuren herran\" ja \"bibin\" vihalla, tarttunut sen\nkaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.\n\nSiihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.\n\nIloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin.\nMutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban\nkaulusta ja ajatteli surullisena: \"Noilla molemmilla on kaulanauha,\nmutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa.\"\n\n\n\n\n24\n\n\nSeuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa\nkohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika\nläheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa.\nSadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.\n\nKolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän\nyläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella.\nSitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä\nlintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta\nniitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen\nraittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus\nkarkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin\ntoivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän\nratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti\nleikkiä.\n\nIltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät\nmaakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei\nollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana\nmuuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön\nylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali\nkertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä\napinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin\nmatkalla tapaamansa paviaanit.\n\nKun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat\naivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät\nleirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle\nja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi\nyhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman\naskeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa\nsateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka\nmetsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat\nkuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli\nKalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista\noleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta\nputoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat\nhedelmät vasta alulla.\n\nStas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he\nvahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen\nvoimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui\npainostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia\ntähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä.\nPikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat\napinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut\nviidakon levottomat äänet.\n\nÄkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan\nkarjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa,\nrupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla\netujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä\nkoipien välissä ihmisten turviin.\n\nTaas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan\nmaan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat\nkolkoksi, synkäksi huokaukseksi.\n\n-- Kali, lisää tulta, Stas komensi.\n\nNeekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät\nsinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.\n\n-- Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?... eihän? Nel\nkuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.\n\n-- Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on...\n\nStas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän\npelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.\n\nSillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi,\nettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas\nloi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat\nhuulet ja kosteat silmät, hän sanoi:\n\n-- Älä pelkää, älä itke!\n\nNel vastasi kuten kerran erämaassa:\n\n-- En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee...\n\nSamassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset\nyrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen,\nelleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi\nja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:\n\n-- Herra! Niitä on kaksi!...\n\nKun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet\nhetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui\nherkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei\npystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku\nsekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät\nlähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban\nympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti\nniitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta\nnähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia,\nkoska hän levitti sormensa ja sanoi:\n\n-- Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi... ei kaikkia!... ei\nkaikkia!...\n\n-- Enemmän tulta! Stas komensi.\n\nTaas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti\npäänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.\n\n-- Mitä siellä on? Stas kysyi.\n\n-- Sataa! vastasi neekeri.\n\nStas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban,\neikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa,\nmutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan\nja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän\nsuuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria\nvaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa\nrankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien\nläpi.\n\nNuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain\nhöyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.\n\n-- Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti\nStas Neliä.\n\nSitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli\nitse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne\nkuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.\n\nSade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se\nolisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta\nkuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.\n\nKali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun\nja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.\n\n-- Mitä sinä nyt?... kysyi Stas.\n\n-- Kali kiipeää puuhun.\n\n-- Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.\n\nKirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui\nvaltavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi\npyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa,\nhehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.\n\nLäpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama\nseurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi\nihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen\nsamassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä,\nettä olisi luullut kallioiden sortuvan.\n\nSitten oli taas pilkkosen pimeä.\n\nStas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli\nvielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi\nkaataa sen ja viskata ties minne.\n\nMyrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli\nepätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako\nhänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta.\nPurjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa,\nmissä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen\nmetsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua\nne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky\noli hajoittanut zeriban täydellisesti.\n\nSilloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:\n\n-- Suuri herra, puuhun!\n\nSamassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.\n\n-- Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.\n\nStas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti\nköyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja\nhuusi: Vedä!\n\nPuun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli\nlyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan\nrungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle\ntusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi\npuhaltaa häntä sieltä pois.\n\nSaatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten,\nmutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua\nviimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.\n\nKalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi\npuuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin\nsukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava\nvoimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja\nhänellä oli kivääri selässä.\n\nNyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään\nhuolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko\nNel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti.\nSitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta.\nMutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo\ntehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes\nnähneet toisiaan. \"Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä\ntulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!\" Stas ajatteli epätoivoisena,\nettä likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma\nmuuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän\nmennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa.\nRajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä\nhurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta\nsade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään\nsuojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi\nmuuttunut järveksi.\n\nHe istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin\nkuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut\nmerkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi\nkäskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta\njuuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren\nhyytymään suonissa.\n\nKeskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua,\nkauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman\nkammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja,\nraskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.\n\n-- Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.\n\nTässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja\nturvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin\nhirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään.\nMutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä.\nKorkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten\nruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka\nolivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin\npääsi.\n\nStasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat\njääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta\ntäällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut\nheidät varmasta kuolemasta.\n\nHe istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä\nalapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen\nmörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan\nja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan\nnoin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin\nkauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja\nampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi\nkantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja\npunaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja\nsakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.\n\nNäin kului pitkä yö.\n\n\n\n\n25\n\n\nVihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän.\nKun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat\nleijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean\ntuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän\nkaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan\nhävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.\n\nZeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi\nensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä\noli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa\noli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että\nhän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä\nesiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen\nkalloon.\n\nMutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta\ntekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän\notaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita\nruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi\njoutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi\nmuuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut\nkovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun\nväliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä\ntapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla\ntakajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan\nhuomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli\nkäynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.\n\nStas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas\nnotkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada\nkiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku\nhevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut\nniin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta\nhevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman\nääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat\nvaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden\nmielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.\n\nStas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan\ntakaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi\njonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin\nliaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas\noli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin\nkuin mitkään oksista kyhätyt majat.\n\nMutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin\nliaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja\nhäntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo\nja laski hänen eteensä pienen hyeenan.\n\nSitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi\ntahtonut sanoa:\n\n-- Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.\n\nSaba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella\nvaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi\nNelille.\n\nKun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli\ndurraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo\nkuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että\nStas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.\n\n-- Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.\n\n-- Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.\n\n-- Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat\nkylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä\nminäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?\n\n-- Päätäni särkee hiukan.\n\nStas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin.\nSe merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:\n\n-- Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis\nsää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.\n\nNel katsoi peloissaan häneen.\n\n-- Emmehän jää tänne yöksi?\n\n-- Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me\netsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne\nzeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.\n\nMutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he\najaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi\nummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.\n\n-- Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, -- sillä\nsiten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat\nväsyä tai tunnet voivasi huonosti.\n\n-- En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua\nmainiosti.\n\n-- Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea\nsaavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.\n\n-- Hyvä on! Hyvä on!\n\n-- Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme\nkuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin\npaljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta\nkokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää\ntänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua\nmuutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.\n\n-- Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen,\nettä minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä...\n\n-- Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse\nvälittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut\nyökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta\nsinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta\ntänään näytät... Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät\nja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.\n\nStas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti\npäivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi,\nettä tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. \"Mutta mitä minä sitten\ntekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?\" poika ajatteli.\n\nHän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun\nluo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli\nviimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä\n\"mustan hetken\" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset\noireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää\nsen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin\ntulisi käymään.\n\nPeittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön\nluo ja sanoi:\n\n-- Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.\n\n-- Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.\n\n-- Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää\nvastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut\nsudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut\nhyvä ja pitänyt hänestä huolta.\n\nSitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen\nmaistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti\naamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa\nkaravaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset,\nkuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät\nvoineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että\nhe nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.\n\nKello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan\nmatkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat\ntoisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan\najoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla\noli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana,\nmutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin\nosasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä\ntulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään\nleirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi\nei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita,\nvakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että\nsiitä oli kulunut kymmenkunta päivää.\n\n-- Se todistaa, Stas sanoi, -- että Smain mahdilaisineen on niin\nkaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.\n\nSitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta,\nsillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin\nläheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä\nruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka\npaikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien\nkukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka,\nkasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä\neläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä\njasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat\nkasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten\naina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja,\nviikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia\nsuuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi\nvierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään,\nsillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä\nluikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai\nriippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi,\nvalkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli\npienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen\neikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit\nolivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli\nmuodostunut syviä käytäviä.\n\nLintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei\nkuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia\nääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin\nkattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa,\nmilloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä\nihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja\nvalkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat\npuikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten\npikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä\noli valkoisia viiruja.\n\nLapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen\nihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia\nhaukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli\nvahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen\nnousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän\nväliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi\nniin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas\nhevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:\n\n-- Siellä siafit söisivät sinut.\n\n-- Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?\n\n-- Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on\nkuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena\nihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain\nhevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit\nja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa\nvastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki\nväistyvät niitten tieltä.\n\n-- Entä selviytyisitkö sinä niistä?\n\n-- Minäkö? Tietysti!\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Tulen tai kuuman veden avulla.\n\n-- Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.\n\nTämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta\niloisesti:\n\n-- Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun\nhuolekseni.\n\n-- Minun pääni ei ole enää kipeä.\n\n-- Jumalan kiitos!\n\nAurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut\nkauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä\nhiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti\nkaravaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.\n\nViileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen\nkestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään\nseurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä\ntytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa\nsatulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti,\njottei tyttö heräisi.\n\nNel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti\nniin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut\nviimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin\nhengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi\najattelemaan:\n\n-- Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt\npitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen\nme pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi\non mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä.\nMoni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt\nhänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi\nvarmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän -- kuinka hyvin hän\nnukkuukaan! Jumalan kiitos!\n\nTällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan\nNelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:\n\n-- Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina\npitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!\n\nKun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:\n\n-- Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin\npaljon ja että hän on minun holhokkini.\n\nStas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään \"pikku tyttösen\"\nvyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi\nitseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi\nettä Kali mutisi Stasia ylistellen:\n\n-- Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah!\nSuuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon\nlihaa! Jah! Jah!\n\n-- Kali, kysyi Stas hiljaa, -- metsästävätkö Wa-himan asukkaat\nleijonia?\n\n-- Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset\nkaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin\nwa-himalaiset nauravat.\n\n-- Mitä he sitten tekevät?\n\n-- Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona\non kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät.\nLeijona on hyvää.\n\nHän taputti tapansa mukaan vatsaansa.\n\nSellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi,\nmitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa\nantiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes\nkuulivat veden kohinaa.\n\n-- Mitä se on, kysyi Stas, -- joki vai koski? Kali nyökäytti päätään.\nHe ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.\n\n-- Koski! huudahti Stas uteliaana.\n\nMutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este\nsulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.\n\n-- Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.\n\n-- Katsohan! Stas vastasi. -- Suuri kivenjärkäle sulkee tien.\n\n-- Mitä siis teemme?\n\n-- Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen\nmatkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös.\nIltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset\nvähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?\n\n-- Kuulen.\n\n-- Tuonne me asetumme yöksi.\n\nHän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää\nsamanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa\njärkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:\n\n-- Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä\nmöhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei\nkasva sammalta eikä muita kasveja.\n\nStas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka\njuuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.\n\n-- Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet\njärkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi\nkovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa\ntapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen\nlohkare irtautua ja syöksyä alas.\n\n-- Mikähän sen sitten on irroittanut?\n\n-- Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka\njuuri eilinen.\n\nSamassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku\nolisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen\nja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja\nselkäkarvat pystyssä.\n\nStas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli\npelottanut.\n\n-- Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, -- siellä on ehkä leijona.\n\nMutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi\nmielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:\n\n-- Vai leijona -- päivällä!\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:\n\n-- Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!\n\n-- Mikä siellä on? Stas kysyi.\n\nNeekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen\nkasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.\n\n-- Elefantti! hän huusi.\n\n-- Elefantti?\n\n-- Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. -- Tämän kallion takana\nvesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin,\nniin Kali saa syödä -- aah! syödä! syödä!\n\nJa hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa\nja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että\nvalkoiset hampaat välkkyivät.\n\nStas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan,\nettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän\nnousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin\nistuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat\netsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että\nelefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt\nhaljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut\nelefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja\njäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.\n\nJonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta\nsaattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi\nnousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin\nkorkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä\nnotko, ja he todella näkivät elefantin.\n\nSuuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei\nnoussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen\nreunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti\nkärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.\n\nLapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä\nääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:\n\n-- Se kuolee nälkään! huusi hän.\n\nElefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin\nkuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut\nnäkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että\nse ei jaksanut nousta seisomaan.\n\nRotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja\nsen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut\nja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat\nliaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli\nkitketty viimeiseen korteen.\n\nKun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti\nmielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan\njättiläisen viimeisiä hetkiä.\n\n-- Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta\npäättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi\nsanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja\nakaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.\n\nHe katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä\nsilmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.\n\n-- Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.\n\nSen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen\ntakkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.\n\n-- Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin\nsääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!\n\nNel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen,\nmutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:\n\n-- Kuulehan, Nel...\n\n-- Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun\nkuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!...\n\nTämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken,\nkun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:\n\n-- Hyvä on, hyvä on... Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan\nympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian\nantaa elefantille ruokaa.\n\nKali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei \"Bwana Kubwa\" ammu\nelefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja\nmuuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen\nmeloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon\nreunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:\n\n-- Minä, minä, minä!\n\nMutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa.\nHän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan\nputoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:\n\n-- Heitä!\n\nSuuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi\nelefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa\nkatosi lasten näkyvistä.\n\n-- Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas\nkärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan\näänensä kuulua:\n\n-- Hrrumf!\n\n-- Se tahtoo enemmän!\n\n-- Sen uskon! sanoi Stas siihen.\n\nToinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas,\nneljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa,\nlehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä\nalkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti\nsöi, nosti taas kärsänsä ja mörähti \"hrrumf\" merkiksi, että se tahtoo\nenemmän, ja -- kuten Nel väitti -- kiittääkseen.\n\nMutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet\nkovalla kiireellä luullen \"Bwana Kubwan\" ensin tahtovan lihottaa\nelefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski\nlopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli\naika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä\nkolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja\nvain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.\n\nNel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä\nilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.\n\n-- Nyt se etsii kärsällään! Tai: -- Nyt se liikuttaa suuria korviaan!\nJa vihdoin: -- Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!\n\nStas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli\ntodellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen\nkaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja,\njoita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta\nnäin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa\nkallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään\nmyöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa\npitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta\nsuhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.\n\n-- Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. -- Kun se nousee takajaloilleen\nja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.\n\nMutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa\nketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa\nvesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen,\njossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.\n\n-- Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, -- muuten se\nolisi jo kuollut.\n\nElefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:\n\n-- Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?\n\n-- En tiedä, poika vastasi nauraen, -- mutta kun kerran olet ottanut\nsen holhotiksesi, niin varoita.\n\nNel kumartui partaalle ja huusi:\n\n-- Riittää jo, rakas elefantti, riittää!\n\n\"Rakas elefantti\" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja\nalkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa,\nsitten selän ja molemmat kyljet.\n\nSillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa\nillallinen odotti.\n\nMolemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että\noli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät\nloistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko\nmatkalla Kartumista tänne.\n\nStasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan\nrauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli\nheitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja\nMea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista\nniin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä\nlävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet\ntaivaalle.\n\n-- Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.\n\nHe alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua\nmistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa,\npitkää kärsää ja torahampaita.\n\nElefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut\ntarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä\nvapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:\n\n-- Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos\nkokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?\n\n-- Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi\nNel hätäisesti.\n\nMutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli\nnuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa,\nhymyili ja sanoi:\n\n-- Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta,\net! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa\ntapahtunut.\n\nJa hän alkoi jäljitellä tyttöä:\n\n-- En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee...\n\nMutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara\nuhannut heitä.\n\n-- Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, -- niin minun silmiäni\nei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.\n\n-- Miksei?\n\n-- Sillä elefantti suojelee meitä.\n\nStas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta\nelefantille, ajatteli hetken ja sanoi:\n\n-- Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne\niäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti... Päinvastoin;\npaikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä\ntässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa.\nNiin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka\nse ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me\nvoi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se\njää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä\nenemmän sääli sitä...\n\nNel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä\nvastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet\nhiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:\n\n-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että jos sinä tahdot, niin saat sen\nrotkosta pois.\n\n-- Minäkö?\n\nNel kosketti Stasin kättä ja toisti:\n\n-- Sinä juuri.\n\n\n\n\n26\n\n\nYö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui\npilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.\n\nKali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita,\ntuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel\nitse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä\nviikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi\npudottaa elefantille syötävää.\n\nSe oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli\nnälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli\nsitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä\nkohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta.\nNel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle\nsyötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi\nauttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin\neleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi,\nmutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun\nosui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään\nylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma\nherkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi\nmielissään heilutella suuria korviaan. -- Olen varma, sanoi Nel, --\nettä jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.\n\nJa tyttö alkoi huutaa sille:\n\n-- Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi\nmeille mitään pahaa?\n\nKun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:\n\n-- Näetkö, se sanoo, että se on totta!\n\n-- Ehkä, Stas vastasi. -- Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties\nymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka\nse tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme\nainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä\nsen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan\nnekin voivat ystävystyä.\n\nKali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka\npäivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti\nhymyillen ja sanoi:\n\n-- Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille\nruohoa ja oksia.\n\nMutta \"suuri herra\" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja\nkoska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:\n\n-- Sinä olet aasi.\n\nMutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi\nenglanniksi \"donkey\". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä\nkohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan\nMealle:\n\n-- Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!\n\nJa hän lisäsi:\n\n-- Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.\n\nStas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos\njotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja\nmeni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä\njoka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se\noli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun\nja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän\nkuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen\naskeleen päässä teltasta.\n\nStas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi:\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n-- Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.\n\n-- Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy\nsavustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?\n\nNeekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:\n\n-- Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan,\nmutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.\n\n-- Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui\nsukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:\n\n-- Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa\nmyöskin!\n\nStas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin,\nmissä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian\nsenjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut\nnuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.\n\nKali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas\nitse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja\nkoputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.\n\n-- Mitä sinä teet? Nel kysyi,\n\n-- Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. -- Edes\nviisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on\nehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on\naukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti\nsisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.\n\n-- Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.\n\n-- Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan\neilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et\ntahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat\njo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma\nkaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle,\nja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi,\nmutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös\nturvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka\nilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä\nhaluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta\nalkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä\nsen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin\nmuualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.\n\nNel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua\nbaobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän\nasuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai\npäivällisellä.\n\nNel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä\npäivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.\n\n-- Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, -- meidän täytyy ajaa\nedelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.\n\nSen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti\nsavuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä\nsuuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden\nvieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.\n\n\n\n\n27\n\n\nPuussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta,\ntoinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros\nkaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta\npalavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita,\njotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä.\nMutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri\nboakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään.\nHuomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta,\nStas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli\nsäikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä\ntakaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin\npiiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.\n\nLapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi\nhakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan.\nMutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä,\nmissä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja\nputosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.\n\nLapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän\nuusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti\nmusersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös\nja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan\nnostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa\nsankarityöstään.\n\nNel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan\nviikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne\ntarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille\nkäsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti\nviikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi\nvaikka heti mennä sen luo.\n\n-- Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää\nleijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä\nvarmasti.\n\n-- Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, -- että minä voin uskoa\nsinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä\nmetsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa\nturvaa.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että\nesimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin.\nIntiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt\nlapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät\nlapsensa niitä lepyttämään.\n\n-- Siinä sen näet!\n\n-- Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.\n\nNelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi\nvarpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja\nkysyi:\n\n-- Minä tein kuin olisin -- sano! -- kuinka monta vuotta vanha?\n\n-- Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.\n\n-- Sinä teet aina pilaa.\n\n-- Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?\n\n-- Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.\n\n-- Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, -- mutta se ei ole\nniinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan\nvasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja\ntottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.\n\nKalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen\nvarsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi,\nettä se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut\ntekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen\nhengettömäksi.\n\nStas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli\nsuuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei\nmiellyttänyt häntä.\n\n-- Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, -- kun heitti niokan (käärmeen)\nkoskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden\nKali menee hakemaan sen ja paistaa sen.\n\nStas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan\nasuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen\npuun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi\nniitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko\npäässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään\neläintä jäisi puuhun puremaan \"suurta herraa\" ja \"bibiä\". Toimitus\nosoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli\ntäyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia\nhyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun\nkokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä\nhyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi\naiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos,\nsaattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan\nkuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka\nolivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla\naukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.\n\n-- Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. -- Luuletko, että sieltä tulee\nvielä toinenkin käärme?\n\n-- Ei. Kali pelkää Mzimua.\n\n-- Mikä se Mzimu on?\n\n-- Paha henki.\n\n-- Oletko koskaan nähnyt Mzimua?\n\n-- En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on\nnostanut poppamiesten majoissa.\n\n-- Noidat eivät siis pelkää sitä?\n\n-- Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja\nsanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille\nbanaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.\n\nStas kohautti olkapäitään.\n\n-- Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, -- elefantti ei\nolisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on\nkuolema...\n\nOmituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta\naukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin\nkovemmin.\n\n-- Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.\n\nStaskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen\nkylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän\nselitti:\n\n-- Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut,\nromahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu.\nHeitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu\nsyttyä palamaan hiilistä.\n\nKun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja\nhuutavan: \"Aka! Aka!\" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi\nneekeripojalle:\n\n-- Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä\npolvilleen.\n\n-- Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?\n\nKali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään\nMean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt\nhäneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi\nseepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.\n\nSitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä.\nKului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta,\nhiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas\noli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone,\njossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle.\nSuurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa\nei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan\nkahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja\nSaballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne\nsisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin\nvirran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.\n\nTyötä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi\nsavustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka\nalituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika\notti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän\nselitti Stasille vielä samana päivänä:\n\n-- Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse\nrakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.\n\n-- Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.\n\n-- Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain\ntäytyy tehdä työtä.\n\n-- Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?\n\n-- Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä\nsuurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö\nbibiä.\n\nMutta pelkkä ajatus lyödä \"bibiä\" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja\nhuutamaan:\n\n-- Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?\n\n-- Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.\n\n-- Bibi on... bibi on... hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä\nistumaan.\n\nKun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä,\nlankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:\n\n-- Aka! Aka! Aka!...\n\nNel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla\nsilmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut,\neikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.\n\n\n\n\n28\n\n\nUusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä\ntäysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret\nolivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.\n\nSadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä\npohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin\npilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli\npyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko\npaistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen\nkalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi\nihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut\npuhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota.\nIlmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko\nhohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken\nalapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen\nrauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja\nsuuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.\n\nMutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä,\nettä baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän\nantoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka\nhän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen\nheijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin\nyölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.\n\nPäivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään,\ntai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita\noli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan\nelefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja\nhöristi korviaan kuullessaan tytön äänen.\n\nEräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken\nalapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo\nryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä\nhuomannut Nelin poistumista.\n\nTyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa.\nKun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä\noli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö\nempi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle.\nHän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi\nselin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui\nkallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman -- kun\njättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä\nkohti.\n\nNel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin\nhän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin\nosasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:\n\n-- Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle\npahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua... ja antamaan nämä\nkukkaset...\n\nElefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin\nkäsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa\nNel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta,\nkiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten\ntoista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen\nhuojumaan edes ja takaisin.\n\n-- Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö,\nvaikkei pelko ollut vieläkään poissa.\n\nKuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä\nvastatusten, elefantti suuri kuin kallio -- tyttö pieni olento, jonka\neläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä\nelefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja\noli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.\n\nNel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin\nolisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:\n\n-- Saako sinun kärsääsi taputtaa?\n\nElefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä\nse oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä\npään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla\nkädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän\nympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.\n\nElefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua\nse kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa\ntyttöä ilmassa.\n\n-- Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.\n\nTätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi\njotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin\ntai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi\nelefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa\npois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia\nvitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa\nkyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat,\nsitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei\njätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön\ntarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan\nkynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka\naiheuttivat sille suurta tuskaa.\n\nSillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä\nneiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä\nsisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa\nkorviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö\nistui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että\nolisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä\nolisi liikkuneet.\n\n-- Nel, Stas huusi.\n\nTyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:\n\n-- Kohta, kohta!\n\nStas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti\nliaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti\nkorviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri\nja sanoi:\n\n-- Älä pelkää, elefantti, se on Stas.\n\nStas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat\nvielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut\npelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:\n\n-- Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!...\n\nMutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut\ntehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli\nvain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun\nelefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen\nkanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi,\nse keinuttaisi häntäkin.\n\nNel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti\ntoista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:\n\n-- Keinuta Stasiakin, elefantti.\n\nViisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi\nkärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.\n\nPojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri\nja huvittava vastakohta, että pikku \"Mzimu\" alkoi nauraa ja taputtaa\nkäsiään huutaen:\n\n-- Vielä, vielä!\n\nKun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin\nrupesi nauramaan.\n\nKun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita\nelefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.\n\nNyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin\nheti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti\nei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä,\nse tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui\nvakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut\npäättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä\ntehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois,\nmutta eläin seurasi heitä.\n\nKun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin,\nkatsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:\n\n-- Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.\n\n-- Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.\n\n-- Peräydy, toisti Stas painokkaasti, -- muuten minun täytyy ampua se.\n\nTyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä\njättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.\n\nNäin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin\nkorvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä\nnousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.\n\n-- Kuolema! ajatteli hän.\n\nMutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli\ntavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin\nkoskaan ennen.\n\nStas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki\nkivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun.\nPojan olisi tehnyt mieli sanoa: \"Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä\njoutua surman suuhun sinun tähtesi.\" Mutta nyt ei ollut aikaa\nnuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää\nnopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä\nomalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin\nylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä\nkiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi\nturhaan.\n\nKun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas\nmeni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen\npieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä\nja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin\nvarsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein\niltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi\nselville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret\nilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja\nsanoi:\n\n-- Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä\nsaisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Ja saisipa niistä vielä muutakin.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.\n\n-- Leijoja.\n\n-- Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs\nmuutamia.\n\n-- Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein\nparempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi\nlentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas...\n\nSamassa hän läimäytti otsaansa:\n\n-- Sainpa ajatuksen!\n\n-- Minkä?\n\n-- Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle.\nElefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule...\n\n-- Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.\n\nHe menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.\n\nMutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:\n\n-- \"Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet\nFashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat...\"\n\nHän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:\n\n-- Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?...\n\n-- Mitä sinä, Stas?...\n\n-- Ei mitään, ei mitään... Nyt tiedän: \"Oleskelevat kuukauden matkan\npäässä Valkoisesta Niilistä itään\"... Kun tuulee pohjoisesta tai\nlännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata...\nja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.\n\n-- Leijoja?\n\n-- Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä\nkuin sadasta elefantista.\n\nHe olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli\nlevoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel\nvain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle\nelefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen\ntäytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui\nvasta, kun Nel pudotti sille syötävää.\n\nVielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen \"King\", sillä\nNel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut\nAfrikan kaikkien elefanttien kuningas.\n\n\n\n\n29\n\n\nNel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut.\nElefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän\ntulee pian takaisin.\n\nKali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään,\nmutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että \"hyvä Mzimu\" oli\nnoitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä.\nKing oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta\nainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin\nviikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita,\nmiten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo\nselvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän\nlykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut\nkenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille,\nvaikka pitikin häntä vielä lapsena.\n\n-- Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta\npatruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava\nsyvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja\nKing pääsee vapaaksi.\n\n-- Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?\n\n-- Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. -- Se on minulle\nyhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.\n\nStas jatkoi kuitenkin:\n\n-- Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio\nei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää\npatruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin\nolemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa\nravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että\nme ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet\njoko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on\nhevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.\n\nNel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:\n\n-- Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja\npuolustaa meitä.\n\n-- Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi,\nniin kuin minä luodikollani.\n\n-- Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön\nkaloja.\n\n-- Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että\nkun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.\n\n-- Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.\n\n-- Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä\nhedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on\nelettävä lihalla.\n\nStasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun\nelefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää\nja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa\npatruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.\n\nStas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:\n\n-- Ehkä huomenna keksin toisen keinon.\n\nSillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt\nmehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet\nhäntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel\nja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa\nhaavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi.\nOnneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman,\nmutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.\n\nMyös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin\nsairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet\nkovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho\noli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä\nhevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja\nsieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet\nenää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat\nsairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän\ntiesi heti, mikä niitä vaivasi.\n\n-- Tse-tse! hän sanoi Stasille. -- Nyt ne kyllä kuolevat.\n\nStas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä\nkärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä\nniin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa.\nTse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee\nparissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla\nlaiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy\nja juoksee henkensä edestä pakoon.\n\nTse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi\nniitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla\nkasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset.\nMutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana,\nmiten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että\nainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa\nKingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.\n\nYhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet\ntaivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään\nmuu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.\n\n\n\n\n30\n\n\nEräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:\n\n-- Minä en saata syödä.\n\nStas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden\nkiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua\nNel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa\npiirissä.\n\n-- Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, -- muuten joku ryöstää\nsinut.\n\nMutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:\n\n-- Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?\n\nHänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli\nlevottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:\n\n-- En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- Tuntuu niin kummalliselta.\n\nNel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä\nitkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä\njotakin pahaa:\n\n-- Stas, minä taidan olla sairas.\n\n-- Nel!\n\nStas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti\nhänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.\n\n-- Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.\n\n-- Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.\n\nTytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas\noli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.\n\nHän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle.\nSitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän\nKhartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty\nlampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko\nyön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta\nensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian\nhän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten\nalla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt\naikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista\nliikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen,\nettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä.\nMutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi\npojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja\njuosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska\nhän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi\nkyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.\n\nSamana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon\ntuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan\nsairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis,\nmutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia\nmeloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki\nKalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.\n\n-- Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.\n\nMusta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi\nsalaperäisesti:\n\n-- Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.\n\n-- Miksi?\n\n-- Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta\ntuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.\n\nKun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet\nvapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen\nvaroen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella,\nnykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen\nsiten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta\nja kilpikonnien alakuloista valitusta.\n\nYhtäkkiä Nel nousi istumaan.\n\n-- Stas!\n\n-- Tässä olen, Nel.\n\nVäristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen\nyhä kiihkeämmin:\n\n-- Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!\n\n-- Älä pelkää, olenhan minä luonasi.\n\nJa Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä\ntehdä, hän suuteli kättä.\n\n-- Älä pelkää, Nel, älä pelkää!\n\nSitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas\njoi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi\nottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.\n\nTuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas\nistumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.\n\n-- Stas!\n\n-- Mikä sinun on, aarteeni?\n\n-- Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?\n\nStasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin\nhänen ruumistaan.\n\n-- Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.\n\nMutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:\n\n-- Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?\n\nStas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten\nsanoen:\n\n-- Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika...\n\nOlihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin\nmaininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä\nrauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin\nnopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun\nkoittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.\n\n-- Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. -- Stas, minä putoan!\n\nStas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta\nensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea:\nvain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta\nei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja\nlähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä\nmuutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon\nkuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että\nkiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta\nkiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.\n\nKun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi\nrukoilla tytön puolesta.\n\nSillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa\naamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä.\nStas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä.\nHän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut\nniin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret\nlintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli\nmyös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli\nGebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä\nluoden silmänsä taivasta kohti: \"Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin\ntähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta\njos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!\"\n\nMatkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu\nsyönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti \"bibiä\" ja rukoili hänen\npuolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että\njos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa,\nmutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin\nhäntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen.\nEhkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu\nmuuttunut sakaaliksi.\n\nKali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi\nneekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin.\nEräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä\nkasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli\nhaikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia,\njoilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia,\npunajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä\nkurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat\nedestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.\n\nStas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika\nantoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui\nuneen.\n\nStas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi\nvoivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut\nhänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.\n\nVasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut\nNelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat,\nhuulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä.\nHän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan,\nettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla\nolisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.\n\n\n\n\n31\n\n\nRaskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen\ntaudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin\nensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän\noli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo.\nStas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta --\nhän odotti sitä joka päivä, joka hetki.\n\nPoika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä\nonnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan\ntytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: \"Siksikö olen hoitanut\nhäntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne\ndshunglaan?\" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän\nsoimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi\neikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.\n\nNel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä.\nStas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen\nhänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet\nulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän\nnukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa\nkuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa\nvoimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi\nkuolemaa.\n\n-- Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, -- mutta\nsano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan\nluokseni...\n\n-- Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei\nvoinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet\ntakaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun\nKali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen\nnäköisenä:\n\n-- Suuri herra! Suuri herra!\n\n-- Mitä nyt?\n\nNeekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:\n\n-- Savua!\n\nStas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi\nlaskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi\nkaukana kahden korkean vuoren välissä.\n\nKali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian\nhyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että\nsavu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se\nole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä\npuuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta -- dervishit.\nUusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai\nAbdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee\nensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen.\nJa vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä\nolisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä\nRawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin\nhyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?\n\nTällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet\nvaltasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi\naskelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä\nsammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.\n\nNel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba\nmakasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö\noli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:\n\n-- Ehkä minä en kuolekaan.\n\n-- Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet\nvoimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.\n\nTyttö ajatteli jotakin ja sanoi:\n\n-- Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun\nniin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen -- muistatko? -- niin minä\nen vähääkään ajattelisi kuolemaa.\n\n-- Oh! huokasi Stas, -- antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes\nhiukkasen kiniiniä.\n\nStas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa\nalkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli,\nnousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat\narabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia\nhaeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka\novat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren\nrannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää,\nvaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät\nlähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata\nsellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa.\nToinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt\nKhartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat\nkuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta\ntai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta\nluopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin\nolevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.\n\n-- Minä lähden sinne, Stas ajatteli, -- lähden Nelin tähden.\n\nKun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä,\nolkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi,\nettä koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan\nkatkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli\nviety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten\nryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja\nkahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja\nainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän\nvarmaan välittäisi. \"Sanon hänelle\", Stas ajatteli, \"jos viet meidät\njohonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin,\nniin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat\nFatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet\nsuostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi\". Stas oli\nvarma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen\nehdotuksen.\n\nSe ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän\npelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se\noli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua\nyöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata\npimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja\nleopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas\nmuisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään\nSabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen\nsamoin: \"Minä pelkään, mutta minä menen.\"\n\nStas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman\npimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin\nluokseen ja sanoi:\n\n-- Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean\nkanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne\nihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.\n\n-- Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!\n\n-- Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. -- Minä kiellän sinua\nlähtemästä perääni.\n\nSitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:\n\n-- Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen,\nettä sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti\nkuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille\nkorkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.\n\nHän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole\nhänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi\nluo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan\nsuuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä,\njotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja\nkangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?\n\nNeekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain\nympäri ja hoki alakuloisesti:\n\n-- Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!\n\nMustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä\nneekerin päälaelle ja sanoi:\n\n-- Mene sisälle, Kali, ja... Jumala teitä siunatkoon!\n\nKuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet\nalkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin\nkorkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua\nsiihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi,\nsaatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen\nlatvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että\nleiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin\npäässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän\npäässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua.\nDshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan,\nkuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki\nhänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että\njaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä\neteenpäin.\n\nHänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja\nruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla\nkallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin\nkovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä\noli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai\nvillejä neekereitä?\n\nHänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut.\nHän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen\nhengitystään.\n\nKuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten\npärskyntää -- ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta.\nDervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan\nkorkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan\nvapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan\npetoeläimiä.\n\nTulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas\nkiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi\nyhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.\n\nEnsimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä\noli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli\neurooppalainen puku.\n\nPieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen.\nTeltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.\n\nStas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.\n\n\n\n\n32\n\n\nVäsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa\nsuustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä,\njoka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.\n\nSitten mies huusi:\n\n-- Nasibu, missä olet?\n\n-- Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.\n\n-- Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?\n\nEnnenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:\n\n-- Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa\npaennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla.\nMutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.\n\nTuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden\notsalleen:\n\n-- Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. -- Tämä ei\nole siis mikään harhanäky!... Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua.\nOlen haavoittunut.\n\nSamassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja\nsanoi ilosta säteilevin silmin:\n\n-- Valkoihoinen poika!... Olen siis saanut nähdä vielä yhden\nvalkoihoisen!... Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit\nsairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?\n\nStas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että\nkaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi,\njollei saa kiniiniä.\n\n-- Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. -- Mutta kiniiniä\nvoit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia\npulloja, joita en tule tarvitsemaan.\n\nSen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon,\nmatka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi\nStasille:\n\n-- Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle\nainakin yhdeksi vuodeksi.\n\nStas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin\nhänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.\n\nTuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:\n\n-- Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin\nZürichistä... Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua\nhyvin pahasti.\n\nHän kääntyi mustaan poikaan päin.\n\n-- Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas\nStasille.\n\n-- Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan\nsekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi\ndervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?\n\n-- Niin sanoin, herra.\n\n-- Entä mitä aiot nyt tehdä?\n\n-- Paeta Abessiniaan.\n\n-- Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat\nAbessinian rajoilla.\n\n-- Muuta emme voi tehdä.\n\n-- Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt\nolen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas\nkatseli häneen ihmetellen.\n\n-- Entä tämä leiri?\n\n-- Tämä on kuoleman leiri.\n\n-- Entä nuo neekerit?\n\n-- Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.\n\n-- En ymmärrä...\n\n-- Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien\nseuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki\nkuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle...\n\n-- He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei\nolisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.\n\n-- Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!... sanoi Linde.\n\nDshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen\nsanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.\n\n-- Hevoset siellä vain... sanoi sveitsiläinen. -- Minä olen ottanut\nne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli\nnoin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun\nminun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt\novat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai\npatruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat... Ota myös hevonen,\njotta pääset pikemmin sairaan luo... Kuinka vanha hän on?\n\n-- Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.\n\n-- Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä,\nkahvia, viiniä... Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna\nhakemaan lisää.\n\n-- Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja\nauttamaan parhaan taitoni mukaan.\n\nMutta Linde sanoi:\n\n-- Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet\naikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta,\nkoska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?... Ei!... Minä tiedän,\nettä olet yksin ja että tämä on vain malariaa... Voi tätä Afrikkaa!...\n\nJa hän sulki silmänsä.\n\nNeljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä\nmerkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella.\nOli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista,\njotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli\nlähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina\nkuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet\nvoimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen\nitsekseen: \"Mitä minä leijonista ja panttereista! -- onhan minulla\nnyt kiniiniä pikku aarteelleni!\" Ja hän koetti tuon tuostakin\nkädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne\ntodella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen\nmielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä\nhän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein\nNeliin. -- Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä\nkokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi\nlähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.\n\nLähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas\nhuomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut\nvesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat\nympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat\njyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät\nöisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli,\nkun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi\nonnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla.\nEnsimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen\ntunne, että hän oli palaamassa kotiin.\n\nHän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden\nhän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen\nherännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:\n\n-- Bwana Kubwa! Hevosella!\n\nNeekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi\nStasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas\nolisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja\nlyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.\n\n-- Sido hevonen, Stas sanoi, -- tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä\nvettä.\n\nSitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas\nmeni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat\nkasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.\n\n-- Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.\n\n-- Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta\nmikset sinä nuku?\n\n-- Olin poissa.\n\n-- Missä?\n\n-- Apteekissa.\n\n-- Apteekissa?\n\n-- Niin. Kiniiniä noutamassa.\n\nTytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä\nvälttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän\nhuoahti ja virkkoi:\n\n-- Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.\n\nStas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja\niloisesti:\n\n-- Mitä tämä sitten on?\n\nNel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin\nmielin:\n\n-- Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen\nviikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot\nminuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?... On minulla toinenkin\npullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän\nmailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä\non Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä\nneuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin.\nLuuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista\nkertaa en menisi mistään hinnasta!\n\nSen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan\nsaman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen\nteetä ja palasi takaisin.\n\nNel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin\nutelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut\nhänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut\nkiniiniä. \"Mutta oli se Stas sentään... meni yöllä dshunglan halki\nkuin ei mitään!\"\n\nVaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että\nkaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan.\nOnhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta\ntytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän\nolisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä\nhellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen\nikäisensä poika olisi tehnyt.\n\nKun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä,\ntyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä\nsydämellisesti, sanoen:\n\n-- Stas, sinä olet niin hyvä minulle.\n\n-- Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. -- Erinomaista!...\nOta nyt lääkettä!\n\nStas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä.\nRiemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:\n\n-- Mea, tuo nyt bibille teetä!\n\n\n\n\n33\n\n\nStas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen\nlevätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi\nmielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja.\nLinde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta\ntäydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten\nNel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin\nvarmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä\nauringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.\n\nLinden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka:\nkuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat\nFashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat\neteenpäin.\n\nSveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan\nhetken vaiti sanoi:\n\n-- Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä\nnyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea\nja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi\npoika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.\n\n-- Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.\n\n-- Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä\ntäysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa\nolette?\n\n-- En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta,\nkuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli...\n\n-- Se oli Sobat, Linde keskeytti.\n\n-- Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli\nkuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla\nvaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se...\n\n-- Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään\nja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät\ntunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee\nluultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään\nvarma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi\nlienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä\ntäällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla\nasuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on\nrutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille.\nAfrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on\nhuomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan\nkilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo,\nmutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen\nmaahansa.\n\n-- Entä Abessiniaan? sanoi Stas.\n\n-- Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy\nsotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien\nkäsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot\nsiellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa\nhiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.\n\n-- Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.\n\n-- Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.\n\nSitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa\nääneti.\n\n-- Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, -- on noin\nyhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja\nerämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat\nvirallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja,\njotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä\nlähetysretkikuntiakin... Kun minä huomasin, etten dervishien tähden\nvoi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin\npäin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti...\n\n-- Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.\n\n-- Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut\ntoisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen.\nAinoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt\nse on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä\npurin käsiäni tuskasta...\n\n-- Kyllä te vielä paranette.\n\n-- Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität\nminut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle\nse on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella...\nRaskas on kuolla näin kaukana omaisistaan...\n\nSairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:\n\n-- Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta,\nvaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren\nrannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette\nmatkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi\nkuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on\nmennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen\ntaukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein\nterveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren\npintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää\nkuumetta. Vie pikku englannitar vuorille...\n\nPuhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi\nkärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä\ntäältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800\nmetriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on\nkivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin\nkaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla,\njoka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen\nneekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat\norjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli\nsama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan,\nmutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana\nNiilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä\nlähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita.\nMajoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä\nsaavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen\ntulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei\nsiellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin\nkorkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä\nkylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse\nvoit koota uusia voimia.\n\n-- Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?\n\n-- Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat\nrannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he\nostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.\n\n-- Wa-hima? Kali on wa-himalainen.\n\n-- Sehän on hyvä, sanoi Linde. -- Hän voi olla teille suureksi\navuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän\nkiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia,\njotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.\n\n-- Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä\nolen varma.\n\n-- Ehkä, sanoi Linde. -- Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet\nminun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.\n\n-- Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.\n\n-- Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, -- minä toivon sen pian\ntulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan\nturvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut,\nosuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan.\nNuo eivät enää herää, -- hän viittasi nukkuviin neekereihin, --\ntai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa,\nmutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa...\nKahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat\npaenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla\nmailla... Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän\nruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta.\nToisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta\nnämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.\n\n-- Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.\n\n-- Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia\nkyläkuntia.\n\nEnnen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli\nkauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin\nKarlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut\nsuuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä,\nmutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli\nsuorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden\nja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen\nMahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien\nkanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä\nja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset\nseurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle\nmatkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut\nsuurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman\nKaramojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren\nrannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi\ntai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa\nkeskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä\npalkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa \"pagazia\". Nyt\nLinde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin\npuhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti -- ja koko\nkaravaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta\npeläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta\nlihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen\nmetsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi\nvaromattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja\nmurskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun\nnähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan\nja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja\nverenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.\n\nStas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka\npäivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä\npeitteellä asuntoonsa.\n\nLinde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut\nmuuttamaan.\n\n-- Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, -- että\nnoitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille\nennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa,\npysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:\n\n-- Minä en voi, en voi, en voi!\n\nPian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella\näänellä:\n\n-- Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos\nsinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois\nnäiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman.\nKoska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä\nvatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä\nheidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: \"Minä kastan sinut Isän\nja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!...\"\n\nMielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.\n\n-- Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, -- etten ole tehnyt\nniille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy\nkuolema minunkin ylläni... ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin\njäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle...\n\nKuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä\nvierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.\n\nStas itki.\n\n\n\n\n34\n\n\nSeuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui\nkallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen\notsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat,\nmutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka\nheidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien\nkastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa,\nerämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea,\nharmaansininen ja ikään kuin surullinen.\n\nLinde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu,\nhän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat.\nSen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano\nvaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla.\nHän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas\netelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.\n\nSeuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää\nmyöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä\nsydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen\nvuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.\n\nStas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä\nvartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse\nhän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita\nja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä\nperimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen\nkalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.\n\nOnneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä\nkiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto.\nStas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban\nhuostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden\nja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti,\nmutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän\nkuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa\nmukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.\n\nSillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit\nkuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat\npaikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli\nvain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun\nkuluttaneena.\n\nVihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King\nvapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä\nnosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin\nmyös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani\nsen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen\nkannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin\nkärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne\nrupesivat leikkimään keskenänsä.\n\nEniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä\nsiltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa\nviikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella,\nmutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin\nkäskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti\nvähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.\n\nKun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja\ntukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään\nnäkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja\njuoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut\nmuut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta\npoika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän\npäivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet\npamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.\n\nVihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin\ntärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi\nrotkoon.\n\nRäjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli\nsärkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.\n\nRiemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin,\nKalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä\ntuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen\nnimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King,\nja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.\n\nSamana päivänä Nel johti elefantin \"ulos maailmaan\". Jättiläinen\nseurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen\nkylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä\npuita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa.\nIllalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi\nNeliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.\n\nPäivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei\ntarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään\nhelppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta\nlaulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:\n\n-- Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra\nhalkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa\nlaiskoitella ja syödä jah! jah!\n\nSadekausi, niinsanottu \"massika\", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä\nja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.\n\nStas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena\naamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä\neksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän\nkaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin\nvielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös\nmelkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan\nkuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä\nNelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin\nkatseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä\npalaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka\npiti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä\nkaravaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon\nLinde-parka jäi.\n\nMuutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he\nolivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän\npeittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja\nalkoi nousta ylös sitä pitkin.\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla.\nMetsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä\noli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä\nhän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa\nruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten\nsuurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja\npoltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut\nkylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että\nräystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.\n\nKun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski\nKalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita\noli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne\nohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan,\nettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli\nhoukutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa\npuissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas\nei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban\nhaukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.\n\nAurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten.\nKun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan\nmajaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt\nStasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka\nhe olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut\nväsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi,\nettä luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.\n\n-- Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.\n\n-- Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät\noltavat.\n\n-- Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.\n\n-- Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka\nlopun ikäänsä.\n\n-- Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme\npaikkaa?\n\n-- Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun\nnimesi: Nel.\n\n-- Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.\n\n-- Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.\n\n\n\n\n35\n\n\nSeuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain\ntutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat\nja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli,\noli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli\nmahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti\nKingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua\nyöt rauhassa. Keskellä \"saarta\" oli kirkas lähde, josta juoksi\npuro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen.\nEteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin\nmieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.\n\nDshunglameri ympäröi \"saaren\", jolta oli mahtava näköala. Idässä\nkohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän\npeittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä\nsilmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla\nyhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja\nyksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä\nruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja\nja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin\nlaiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita\nKali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.\n\nItse \"saarella\" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin\nlumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja\ntunturikyyhkysiä.\n\nStas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. -- Ilma on\nterveellistä, hän ajatteli, -- ravintoa on runsaasti, ja täällä on\nkaunista kuin paratiisissa!\n\nPalattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä\nyksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt\ntiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät\nolleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun\nystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin\ntuoretta maitoa.\n\n-- Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun\nhe olivat kotiutuneet vuorelle.\n\n-- Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä.\n-- Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on\nSansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia,\nja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä\nolevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään.\nKolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon\nampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi\npyssymiestä. Neljänneksi -- oletko unohtanut leijat?\n\n-- Leijat?\n\n-- Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa.\nSe olkoon sinun tehtäväsi.\n\n-- En minä halua leikkiä niillä.\n\n-- Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä\nsaattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan\nniitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.\n\n-- Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.\n\nStas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi\njokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat\ndervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he\naikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen\nPort Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään\npäästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.\n\n-- Monet niistä, hän sanoi, -- putoavat lähelle, mutta jos yksikin\nlentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin\nolemme pelastuneet.\n\nNel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille\nviisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät\nrannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä\naamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta\npeläten hillitä häntä.\n\nStasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää\nmahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja\nvei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan\nkahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä,\nsillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat\nkuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua\nStas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen\ntavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys\noli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.\n\nEnsimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen\npuhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän\nleikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan\nKaramojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen,\nilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja\nkatosi pian näkyvistä.\n\nNel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi,\nettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren\nterveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa\nkolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.\n\nStas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume\ntarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli\nkasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat\nlisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan\nolivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja.\nKun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä\ntuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä\nhän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä\nniitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi\nsarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti\nhänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria\nkaravaaneja, hän ei myöskään pelännyt.\n\nStas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He\nalkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se\nolikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli\nmielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille\nominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja\nparatiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he\ntulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin\nKali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:\n\n-- Söikö Kain hänet myös.\n\nMusta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä,\nmutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa\nperintötietona sukupolvesta toiseen.\n\nHän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa\nMzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito\nafrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:\n\n-- Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.\n\n-- Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän\nhetken mietittyään.\n\n-- Oikein! sanoi Stas. -- Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika\narvelematta:\n\n-- Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi\nmustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui\nlämpimiin sydämiin.\n\nJonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista.\nRistivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista\npumpulikangasta ja sinisen helminauhan.\n\nMea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan\nvalkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä,\nettä hänen sielunsa oli nyt valkoinen.\n\n\n\n\n36\n\n\nStas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon\nparemmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää\nharjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin,\nsitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä\nsamoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä\nvaromattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä\npensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen\nhuutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin\nheittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas\nei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat\niltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut\nsen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja\nSamburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla\nitään valtameren rannikolle.\n\n-- Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, -- että me tulemme sinun\nkotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?\n\n-- Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen\nsurullisesti päätään.\n\n-- Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin\nnousee suuren meren takaa.\n\n-- Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. -- Bassa Narok! (Suuri\nmusta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!\n\n-- Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla\nwa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän\nluokseen.\n\n-- Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän\nMzimun eteen.\n\n-- Entä tottelisivatko he sinua?\n\n-- Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.\n\nSe merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan\nvanhin poika.\n\n-- Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä\nja että vanha kansa sen vielä muistaa.\n\n-- Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli\nkierretty kangasta.\n\n-- Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, -- vaan\narabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat\nvaaleampia iholtaan.\n\n-- Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista\nihmisistä?\n\n-- Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.\n\n-- Miksi?\n\n-- Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan\njuoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.\n\n-- Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme\nmeren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta,\nhelmiä ja pyssyjä?\n\n-- Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy\nensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven\ntoisella puolella.\n\n-- Entä keitä asuu samburulaisten takana?\n\n-- Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.\n\nSiihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää\nmatkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi\ntavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia.\nHän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta\neiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden\njälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa.\nKorkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät,\nettä täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa\noli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää\nharvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli,\nettä keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat\nnähneet Libyan erämaassa.\n\nStas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien\nhyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan\nkuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli\nlihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko\nmatkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.\n\nHän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille\navuksi, ehkäpä turvaksikin.\n\nNäin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin\nnäitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi\nlännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas\nvuorten taa.\n\nStas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa\ntyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.\n\nPikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja\njauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien\nraskaimmat hedelmäkimput.\n\nMutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa\nkokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä\nkuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että\nvalkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä\nja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä\nkarvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja\nnokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.\n\nOnneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain\ntakajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen\nhelposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.\n\nAlkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua\nhäviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta\napinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti\nsaalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan\nvaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen\ntakaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun\nja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista,\nja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava\n\"metsäpaholainen\", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa\npää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä\ntorahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun\nmetelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää\nuhrinsa.\n\nGorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä,\nsuurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat\nolivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa\nNasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.\n\nStas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta\npelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel\nvuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei\nollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.\n\nStas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli\nuteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:\n\n-- Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?\n\n-- Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha\npelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.\n\n-- Entä milloin lähdemme?\n\n-- Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata.\nVoimme matkustaa vaikka jo huomenna.\n\n-- Isän luo! Isän luo!\n\n-- Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.\n\n\n\n\n37\n\n\nHe läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui\nheti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat\nrukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain\nselkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi\nSaba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja\nMea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin\njonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu\nmatkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat\nolivat yhtä lihavia.\n\nSateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla\npaikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin.\nAaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen\nauringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.\n\nKingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset\nja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään\nmatkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa,\njossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti\ntarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä\non antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi\nkoko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta\npaikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King\nleijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka\nkajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat\nymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.\n\nMutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että\nhe kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä\npäivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden\nkuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata\nLinden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä\nAbessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden\nlaskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä\nsijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa\nkestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia\nja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua\nvillien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he\ntapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan\npyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään\nsaattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta\nKalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä\nLindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut\nerään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali\nvakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven\ntoisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei\nsitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin\nkoulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä,\nhän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli\ntullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei\nollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys,\nettä kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta\nkoilliseen päin.\n\nStas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät\nhe lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että\nheitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla,\nluoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin\nkuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä\nvaltamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta,\nei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin\nvoimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa\nkello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.\n\nVettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin\noli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli\nkristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta,\nsillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on\nkaloja.\n\nMatka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti\nkahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja\nlääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä\noli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan.\nAseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli\nrunsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön,\nmutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut \"valkoiset tunnit\"\nsuurten puitten varjossa.\n\n\n\n\n38\n\n\nViidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä,\nsillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli\nniin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin\nelefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen\naamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä\ntulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.\n\nNel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon\nheidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille:\n\"Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun\nodottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa\nuteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka\nhauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko\ntalo joutuu riemun valtaan... ja isät iloitsevat... ja kaikki\niloitsevat... ja sitten he tulevat meitä vastaan... ja minä kierrän\nkäteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä...\"\n\nLeikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet\ntulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki\nikävästä ja ilosta.\n\nMutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että\nhänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: \"Sinä olet käyttäytynyt\nkuten kunnon puolalainen!\" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään\nheräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. \"Minun on pelastettava\nNel\", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja\neikä vastuksia ollut.\n\nMutta voittoon oli vielä pitkä tie.\n\nParaikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat\nhaavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni,\nja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen\nantilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet\nviimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki\njotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja\npellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.\n\n-- Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.\n\nHänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä\ntakaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin\nennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän\nohjasi elefantin peltoa kohti.\n\nSamassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:\n\n-- Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on\nnaisia työssä. Ajanko heidän luokseen?\n\n-- Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. -- Sano sinä heille, että me\ntulemme ystävinä.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.\n\nHän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja\nalkoi huutaa:\n\n-- Jambo, he! Jambo sana!\n\nManiokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan\nhetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.\n\nPienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta\nkuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys\nsotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.\n\nStas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä\nsotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän\nvahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs.\nVyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho.\nHeidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai\npaviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta,\nmutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen\ninnostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen\nauringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin.\nElefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat\nalituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat\nheidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut\nihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet\nikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä\nnäkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.\n\nKali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:\n\n-- Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan,\nFumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa\nmieleenne joka sana!\n\n-- Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.\n\n-- Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan\nkorvansa, jotta hän paremmin kuulisi.\n\n-- M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen.\nHän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut\nsuinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat\nniin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen\npystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat\nkuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti\näänensä:\n\n-- M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan\npuhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven\nrannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät\nkuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika,\npuhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän\ntuo teille hyvän Mzimun!\n\nJa hän huusi vielä kovemmin: \"Niin juuri! Hyvän Mzimun!\"\n\nSiitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että\nKalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä\nsyntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä.\nKotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet\ntoistivat: \"Mzimu! Mzimu!\" Sieltä täältä huudettiin: \"Jantsig!\nJantsig!\" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja\nlausuvat tervetulleeksi.\n\nMutta Kalin ääni kajahti yli melun:\n\n-- Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa\nsuuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin\norja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä\nnähneet mitään tällaista...\n\n-- Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!\n\nKali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja\nusko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että\nvalkoisen \"bibin\" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana\nhän siis kertoi hyvästä Mzimusta:\n\n-- Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko\nnousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo\nSuurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana\naikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne\nsekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne\nhyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?\n\n-- Tahdomme! Tahdomme!\n\n-- Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille\ntuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa\nruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?\n\n-- Tahdomme! Tahdomme!\n\n-- Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä\nvihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta,\npanttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva\npeltonne hävitykseltä...\n\n-- Se on hyvä!...\n\n-- Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin\nkorvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja\nmahtava, jota elefanttikin pelkää...\n\n-- Oh!\n\n-- ... Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä...\n\n-- Oh!\n\n-- ... Ja tappaa leijonia...\n\n-- Oh!\n\n-- ... Joka sylkee tulisia käärmeitä...\n\n-- Oh!\n\n-- ... Joka halkaisee kallioita... Mutta hän ei tee teille mitään\npahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.\n\n-- Jantsig! Jantsig!\n\n-- Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia,\ntuoretta maitoa ja hunajaa.\n\n-- Jantsig! Jantsig!\n\n-- Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!\n\nM'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman\naskelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen\nkunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta\npitemmälle.\n\nSaban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat\nkoiraa \"woboksi\", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä\nseuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat\npelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa\nja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta\nneekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan\n\"woboa\" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen\nherran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen\nelefanttiin ja Sabaan:\n\n-- Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?\n\nJuhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin,\ntyönsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti\nkansanjoukolle \"hyvän Mzimun\". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat\nkasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien\nsydämessä vieläkin enemmän, kun King -- liekö se tehnyt sen Stasin\nkäskystä vai omasta aloitteestaan -- nosti kärsänsä pystyyn ja\nkarjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä\nkurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: \"Aka! aka! aka!\" -- kunnes Kali\ntaas kohotti äänensä:\n\n-- M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle\nkunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin,\nsillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko\nrinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee,\nsiellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.\n\nNämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä\nhyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja\nhänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät\ntodellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän\nsilmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä\njumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä\nlempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen\nkukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät\nvapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet\nojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.\n\n-- Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!\n\nMutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean\nruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan\nmajaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.\n\nSillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista\nosaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä\nneekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista\nkädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä,\nettä hän oli kaikkivoipa \"velho\", joka suojelee heitä vaaroilta ja\nonnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen:\n\"Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!\"\n\nM'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran\nkasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista\njumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta\nherraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä\npetosta?\n\nKali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun\nneekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa,\nniin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:\n\n-- Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota\nelefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia\nveljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki\nrangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen\nKalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö\npalasen sinua?\n\n-- Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.\n\n-- Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut\nKalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran\nwa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat\nkunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.\n\n-- Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali\npalasen M'Ruaa.\n\n-- Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.\n\nMutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä\nvaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi.\nYksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin\nleijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden\nhuutoa... King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat\nkeihäänsä... Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: \"Meidän\nMzimu! Meidän Mzimu!\" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus\nvieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin.\nUhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä\nmajassa.\n\nKali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla\nkatkonaisella äänellä:\n\n-- Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää\nmenettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita\npoppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo\nhyökkää meidän kimppuumme.\n\n-- Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.\n\nMutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta\nja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat\nkasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui\nGebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet\npuristuivat yhteen ja posket kalpenivat.\n\n-- Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.\n\nSen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali\nei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.\n\nSoturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat\nkeksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen\nmaahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken\nkuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun\nkärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen\nnoitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.\n\n-- Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden\neteen. -- Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen\nKamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te\npelkäätte kuin lapset!\n\nHän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi\nkaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.\n\nHajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata\nääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.\n\n-- Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.\n\nStas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää\nsitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet.\nKun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan\njalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:\n\n-- Tuossa on teidän Mzimunne!\n\nSitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja\nM'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt\nheitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät\nhäntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää\nkansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti?\nMiksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?\n\nKali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri\nherra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan\nja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton\nonnettomuus kohdata heitä.\n\nTätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat\nnähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin\nvalkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan\nheidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä\nhenkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä\ninnokkaammin huutamaan: \"Jantsig! Jantsig!\"\n\nKun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli\npetkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet.\nM'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he\nennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa\nhänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä,\nmissä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski\najaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut\ntuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti\nhäntä pelastuksesta.\n\nNyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän\npaaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti\nharvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu\nsaada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.\n\nStas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä,\njoiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina\noli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki\nolivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai\nluurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli\npingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla\nsotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai\nmessinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon,\njoka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan\nhyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän\njalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin\nvarsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä,\nmutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he\nolivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut\nrumentavia huulikiekkoja.\n\nKun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat\nkilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa,\nkanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.\n\nKun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja\nkirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä,\nniin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä\npienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.\n\nSitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin.\nLopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä.\nKun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön,\npantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä\nteurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi\nsitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta\nlausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin\nkääntyneenä:\n\n-- Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa\n-- ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban\npoikaa?\n\n-- Tahdon, vastasivat tulevat veljet.\n\n-- Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan\nsydän Kalin sydämeksi.\n\n-- Tahdomme.\n\n-- Ja kädet ja keihäät ja karja?\n\n-- Tahdomme.\n\n-- Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?\n\n-- Mitä omistaa ja tulee omistamaan.\n\n-- Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?\n\n-- Eikä vihaa!\n\n-- Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?\n\n-- Ei koskaan!\n\n-- Ja että teistä tulee veljet?\n\n-- Veljet!\n\nRukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat\ntarkasti sen pyörintää.\n\n-- Ao! huusi vanha neekeri, -- jos toinen teistä pettää toisen,\nvarastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän\nkirottu!\n\n-- Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.\n\n-- Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan\nsylkeköön sen suustaan meidän nähden!\n\n-- Meidän nähden!\n\n-- Ja kuolkoon!\n\n-- Kuolkoon!\n\n-- Raadelkoon wobo hänet!\n\n-- Wobo!\n\n-- Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!\n\n-- Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.\n\n-- Ja pistäköön käärme häntä!\n\n-- Käärme!\n\n-- Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!\n\n-- Mustaksi.\n\n-- Ja käyköön hän jalat pystyssä!\n\n-- Ha! Jalat pystyssä!\n\nEi ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi\nnauruun.\n\nSillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin\nvimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti,\nkunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.\n\nKotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän\nhaavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti\nlihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi\nkuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan\nniin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa\nkäsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.\n\nSotilaat huusivat iloissaan:\n\n-- Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis\ntosiystäviä!\n\nTämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden\npuolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa\nheille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä\nkunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta\n-- Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari -- ja samana\npäivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen\nheille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli\nrajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut\nneekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön\nM'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin\nnorsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.\n\nMutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten\npojan korvaan vain kaksi sanaa: \"Et jätä!\" ja alkoi sitten hyppiä\nilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle\ntäällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti.\nTämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha\nM'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi\nväärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen\nesimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset,\nlapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki\nolisivat menettäneet järkensä.\n\nTämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti,\nettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle\nja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät\nbanaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman\nkerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin\nodotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat\nkarjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla\nvarma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan\nnäkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön\ntanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.\n\nKali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat\nheistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä\npäin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin\npuheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli\ntodellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan\njoutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin\nja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän\npäätteli, että nimitys \"Wa-hima\" on paikannimi ja että Kalin\nmainitseman \"Bassa Narokin\" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin\nsuurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas\nitään.\n\n\n\n\n39\n\n\nKoko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä\nkyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja\nmuistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako\nneekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden\ntavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat\nherättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän\nrauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui\nheille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä \"njamaa\"\n(lihaa) lohdutti heitä surussa.\n\nSeuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen\nhalki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli\nkorkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten\nohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea\npäästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita;\ntulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja\npanttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan\nneekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa\ntekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.\n\nEräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat\nolivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne\nolivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa,\nettä näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata,\nettä niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein\nsamalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin\ntulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin\nheitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä\npakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään.\nNeekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä,\nkun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein\npäättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi \"palasen\" paikallista\nkuningasta ja kuningas \"palasen\" Kalia, minkä jälkeen ystävyys\noli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen\nmerkiksi kanoja, munia ja hunajaa. \"Suuri herra\", norsun, salamoiden\nja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian\nmuuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa\nveti vertoja hänen mahtavuudelleen.\n\nToisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla\nvieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä\nrummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa\nheitä kaikessa ystävyydessä vastaan.\n\nEräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies,\njoka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille \"suuren\njumalan\". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin\nsuuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta\npuusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen\naskeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä \"jumala\" oli vähän\naikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen.\nStas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä,\nja se pitikin paikkansa, sillä tämä \"suuri jumala\" oli eräs heidän\nleijoistaan.\n\nLapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä\nlentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja\nlähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski\nyhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa,\nettä hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja\nsiis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.\n\nEniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain\nkymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat\nsieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi\n\"Doko\" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat\nwa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa\nsitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin\nsotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja\nsyvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.\n\nReippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he\ntapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä\njyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä\ntakana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät\nmustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava,\njos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne\nkasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat\nlevähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.\n\nMetsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia\nlintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja\nkauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin\nvärein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui\nkauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin\nlintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja\nsinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten\nlentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin\nsuurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei\nolisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa\nherättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat\nihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti,\nmutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä\nviimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja\nkuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon\nja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua\nkeskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan\ntätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään\nkuoron mukana: \"Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!\"\n\nEräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle\nnoin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli\njättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen\ntieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta\njonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa\ndshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain\nkahdeksi päiväksi.\n\n-- Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi\nnäyttää, ettei hän ollut enää lapsi, -- niin suuri, että osaan palata\nsinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.\n\n-- Minä pelkään sinun eksyvän.\n\n-- En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä,\nmutta tuolla... Katso, kuinka ruoho on matalaa.\n\n-- Joku eläin voi hyökätä päällesi.\n\n-- Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele\npäivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä\nikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun\nääniä.\n\nJa tyttö alkoi pyydellä.\n\n-- Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.\n\nStas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi.\nKing mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut\nmitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei\npitänyt häntä enää pikkulapsena.\n\n-- No mene sitten, hän sanoi, -- mutta älä viivy matkalla.\n\n-- Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen\npunaisia kukkasia.\n\n-- Saat.\n\nSitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu\nkohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.\n\nMutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus\niski häneen. \"Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin\ntyperä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme\nvoi yhtäkkiä syöksyä pensaasta... Suuri apina karata rotkosta ja\nryöstää hänet tai purra...\" Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi.\nEnempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus\nolisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina\nja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin\npantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin\nhän kurkotti ruohikosta, katsoi -- ja jäykistyi kauhusta.\n\nNel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut\npunainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen\naskeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa\ntyttöä kohti.\n\nStas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin\nkasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän\nruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.\n\nVielä hetki -- hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka\noli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän\nole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän\nvain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä\nmäärin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa\nyhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä\nmustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin\ntäplää kohti ja laukaisi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon\nkorahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon\nväliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.\n\nToinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono\nruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli\nmurskannut takaraivon.\n\nNuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa,\nmilloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui\njotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään\nja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä,\nkalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän\nja huusi:\n\n-- Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!...\n\nNiin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että\nhän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain\njännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä\nnäkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja\nniin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin!\nMinuutti, sekunti -- ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli\nlannistanut hänen voimansa.\n\nKun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa\nStasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet\nsilmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:\n\n-- Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti\njonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän\nmyöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei\n\"Bwana Kubwa\" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa\nviedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän\npysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.\n\n-- Wobo! hän huusi.\n\nNyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä\npedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista\nsuurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi,\nettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen\nharmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta\nsen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden\nnäköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät\nsuuremmat.\n\nKali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella\näänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:\n\n-- Wobo!... Suuri herra on tappanut wobon!\n\nMutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään\nkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja\nsanoi:\n\n-- Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi\nkulkea yksin tällaisilla seuduilla.\n\n-- Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.\n\n-- Kerro nyt, miten se tapahtui... Kuulitko sinä sen lähestyvän?\n\n-- En... Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä\nkatsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Se pysähtyi katsomaan minua.\n\n-- Katsoiko se kauankin?\n\n-- Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä\npeitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua\nkohti...\n\nStasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin\npeto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi\nnähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti\nvarma siitä, mitä tehdä.\n\nTaas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.\n\n-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!...\n\nSitten hän kysyi edelleen:\n\n-- Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?\n\n-- Minä tahdoin huutaa sinua... En kuitenkaan voinut... mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua... en tiedä\nitsekään, miksi ajattelin niin...\n\nNel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen\ntukkaansa.\n\n-- Etkö pelkää enää?\n\n-- En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.\n\n-- Tapan.\n\nMolemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan\nmuistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään\nhänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo\nvielä hyökkää hänen päälleen.\n\nVälikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon\nköydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada\nsen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli\naikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti,\netteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui\nkärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan,\nhakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi\nmöhkäleeksi.\n\n\n\n\n40\n\n\nNeljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa\nlepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran\nLinde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana\nSaba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan\njäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla\nnähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan\nvinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija\njoutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin\nretkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin\ntekstin myös arabiaksi.\n\nKuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli\ntuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut\nkuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta\nriippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään\nlaakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen\nheistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat\nneekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti\noutoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät,\neivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha\nnäytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka\noli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut\nhänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban\nmaa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä\netelään.\n\nKun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut\nhänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.\n\nEi ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta\nStas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi\nkuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään,\netteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan,\nyksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.\n\n-- Tiedätkö, hän sanoi Nelille, -- että me olemme jo ohi puolivälin\nmatkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata\npaljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.\n\n-- Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.\n\n-- Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni\nja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua\nMzimuksi.\n\nTytön silmät alkoivat loistaa.\n\n-- Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?\n\n-- Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme\npaljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!\n\nHän viittasi Kalin luokseen:\n\n-- Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?\n\n-- On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin\nsuuri.\n\n-- Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? -- Samburulaiset pakenevat\nsuurta herraa, Kingiä ja Kalia.\n\n-- Sinuakin?\n\n-- Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.\n\nStas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että\nheidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.\n\nSeuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta.\nSamburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja\nanastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi\nsuuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri \"boma\", eli\nzeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.\n\nTämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian\nkulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän\nvakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat\nkulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi\nlapsuudestaan.\n\nMutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut\nalkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen\ntie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat\nparemmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan\nkautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan\nrajalla.\n\nStas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku\nvuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella\nisänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen\nneekeripoika läksi matkalle.\n\nStas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina.\nKali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti\npolvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.\n\n-- Suuri herra! sanoi hän. -- Samburulaiset ovat lyöneet Fumban\nsotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja\nFumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa\nja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he\njoutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia\nsamburulaisia.\n\nHän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan\nja mietti, mitä tekisi.\n\n-- Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?\n\n-- Kali näki heidät: he tulevat tänne.\n\n-- Paljonko heitä on?\n\nNeekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen,\nmutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä\npitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki \"wengi\", paljon.\n\n-- Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan\nisääsi, Stas sanoi.\n\n-- He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta\nsuurta herraa he seuraisivat.\n\nStas mietti uudelleen.\n\n-- Ei, hän sanoi sitten, -- minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä\nliioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.\n\nKali nousi, risti kätensä ja huusi: -- Luela! Luela! Luela!\n\n-- Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.\n\n-- Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa,\nvastasi neekeri.\n\nJa Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli\nkäyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja\nja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen\npaikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa\naskareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain\nmiehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään\nLuelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa.\nSinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia\nhyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui\nsen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat\nmuuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset\nnostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa,\neikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina\nsilmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.\n\n-- Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. -- Suuri herra\nvie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö\npahat samburulaiset.\n\nStas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin\nkuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän\nmuisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran\nPort Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva\nsotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja\nettä taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa;\nkoskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa.\nStas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin\nrannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä\nuhannut mikään vaara sotilaiden taholta.\n\nHän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli\nhänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen\nkuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että\nsamburulaisten apua.\n\nStas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti\nselvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi\nsamburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja\nkäskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.\n\n-- Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.\n\n-- Puolen päivän matkan päässä.\n\n-- Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä\nvapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani\ntaistelemaan heitä vastaan.\n\n-- Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.\n\nNeekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä,\nnauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen\nilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa\nvirtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä\nveitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla,\npaviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.\n\nKun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset\nihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään\naivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani\noli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat\nnähdä \"hyvän Mzimun\" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat\nlähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti,\nihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua\nvai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo\nyliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto\nmuuttuu äkkiä tappioksi.\n\nStas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka\ntarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä\nlupauksen, että he vapauttavat Fumban.\n\nKohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.\n\nKali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan\nmolempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä\n\"hyvä Mzimu\". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset,\njotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan\nleikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba\nja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun\nnaiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä\nvalkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun\nvastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan\nvihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin\nitse paholainen.\n\nMutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli\npystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon,\nkoristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla.\nSitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko\nkuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat\nMeallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja\nja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.\n\nKoska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan.\nHän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että\nhänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.\n\n\n\n\n41\n\n\nJonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas\nlähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta\nFumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun,\nsillä hän laski, että pimeässä hänen \"tulikäärmeensä\" vaikuttaisivat\npelottavammin.\n\nMatkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä,\nmeni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman\nläheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.\n\nStas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan\nhiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.\n\nBoma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat\nsytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä\nseinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset\ntaisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen\npärinää ja sotilaitten laulua ja melua.\n\nStas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen\npäähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät\nerottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä\nkäskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen\nnauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti\nsiellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.\n\nKaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.\n\nKotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen\nilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä\nkohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista\nryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.\n\nAlkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot\ntallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset\njoutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden\naiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli\ntapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat\nhyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä.\nSuurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja\nnuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen\nsatakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan.\nMutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin\nja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat,\nniin hekin lannistuivat.\n\nKun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan,\nniin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta\nkuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään\nja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi,\nettä jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa\nvälähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos\nhän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki\nbomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki\npakenevilta tien.\n\nPeläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali\nlakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen\nrivejä kohti.\n\nSamburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan\nkautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän\npakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka\nantautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus\ntai pikainen kuolema voittajan käden kautta.\n\nMamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi\nhänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.\n\nStas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen\nkarjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse\nampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille\nolla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä\nsurmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille\nmitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton\nwa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi\nilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa\ntaistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.\n\nJonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena\nStasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:\n\n-- Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!\n\n-- Tapettu?\n\nKali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba\nantaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin\ntoiselta heistä kuolettavan haavan.\n\nTieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta\npaljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen\nkeihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka\nvaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä\nmahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen\nvoittajan.\n\nHänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo\nkuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:\n\n-- Jantsig! Jantsig!\n\nPian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.\n\nKali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät\npäähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat\nkasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut\nKalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä\nsyystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli\nvoittanut.\n\nSillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua,\nsamantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli\najanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan,\nvaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut\nalkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat\nsotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi,\nkääntyi Stasin puoleen ja sanoi:\n\n-- Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt\nwa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.\n\nStas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne\nvielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada\nlevätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois\nja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä\nkorppikotkia.\n\nNeekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti\nvallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.\n\n-- Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta\ntakaisin.\n\nNel katsoi häneen ihmetellen.\n\n-- Hän on sinun palveluspoikasi.\n\n-- Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.\n\nTämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin\norjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä\nomituista että huvittavaa.\n\nMutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka\neivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään\ntoteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle,\njuoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä\ntapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin\nsanomansa sanat:\n\n-- Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin\nkuningas.\n\nHän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan\nnähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää\nenemmän pikku bibistä kuin itsestään.\n\nKali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta,\nmuutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat\nseuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen\nihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen\nhuoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta\nväsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan\nhiljaa.\n\nMutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja\nkun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen,\nkumarsi ja sanoi:\n\n-- Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja\nKalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä,\nmutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun,\nMamban pojan, ja \"wengi\" muita samburulaisia.\n\nStas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin\nsilmiin ja sanoi:\n\n-- Minä kiellän sinua sellaisesta.\n\n-- Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, -- wa-himalaiset tappavat\naina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori\nkuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske\ntappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.\n\nStas katsoi häneen tuimasti.\n\n-- Mitä! huudahti hän. -- Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin\nLinde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?\n\n-- Kali on kristitty, suuri herra.\n\n-- Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla\npitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa,\nniin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta\nja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee\nsinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa,\nsillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka\nvuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta\nsinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle -- sinä\nkristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat,\npahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä\nbibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.\n\nPoppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä\nkuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:\n\n-- Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta.\nMutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua\npeloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle\nbomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät,\nettä noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille\nalamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä\nhyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.\n\nStasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan\nvakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:\n\n-- Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja\nilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä\nhyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille\nsamburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?\n\nStas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:\n\n-- Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis\npää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että\nwa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä\nrauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta\nHengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on\nrakastava sinua kuin veljeään.\n\n-- Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.\n\nTähän keskustelu päättyi.\n\nVähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat,\nsillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat\nhengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin\nnähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin\nontto, apinannahalla peitetty puunrunko.\n\nNuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei\ntapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali\ntulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan\ntietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot\nmaahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel\ntuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän\ntarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä\npäälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.\n\nWa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta\nkun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei\nuskaltanut vastustaa.\n\nMutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat\npoppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen,\nvannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.\n\nSillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman\nläheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen,\nja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa,\njottei yöllä kummittelisi.\n\n\n\n\n42\n\n\n-- Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka?\nkysyi Stas.\n\n-- Osaan.\n\nTyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.\n\n-- Heti paikalla. Fajumista Khartumiin -- yksi; Khartumista Fashodaan\n-- kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin -- kolme;\nLinde-vuorelta tälle järvelle -- neljä. Entä koska me lähdemme\nviidennelle taipaleelle?\n\n-- Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa\nniitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.\n\n-- Entä matkustammeko kauaksi?\n\n-- Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.\n\n-- Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!\n\nTämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi\njälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat\nuhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin\nja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta\nwa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin\nhenkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä\nKingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten\nkuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä\nja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista,\njotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä\nyhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui\nvillejä samburuheimoja.\n\nStas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että\nhän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun\nmiehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta\nlähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja -tytön kanssa ja\nilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä\nenglantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä\nhänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset\nhuojensivat hänen vaivojaan.\n\nStas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä\nhänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri\nvalkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa\nNarok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka\npitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä\nvain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi,\njonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti\nantaen sille nimen Rudolf-järvi.]\n\nSamburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön\nerämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi\nneekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja\njättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli\nsentähden jokia.\n\nMutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä\nhän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle\nitään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa\nNarukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli\nlaitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää\nvaltameren rannalle.\n\nMatkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän\nedellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo,\nkumarsi syvään ja sanoi:\n\n-- Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten\nihmisten suuret laivat laskevat.\n\nStasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli\nmenettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka\nolisi hänelle niin vaarallinen.\n\n-- Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.\n\n-- Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin\nkiharaiselle päälle.\n\n-- Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi\nsinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?\n\n-- M'Tana, Kalin äidin veli.\n\n-- Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä\nkotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.\n\n-- Kali tulee sitten takaisin.\n\n-- M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä\nrupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi\npojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut\npois.\n\n-- M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.\n\n-- Mutta jos tekee?\n\n-- Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja\nbibin luo.\n\n-- Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.\n\n-- Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.\n\nHän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:\n\n-- Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.\n\nKaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.\n\nStas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että\nnuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako,\nkenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset\nheitä vastaan.\n\n-- Parempi on, että jäät, hän sanoi, -- ehdottomasti parempi.\n\nSamassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän\nkeskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne\nja kääntyi sitten Stasiin päin.\n\n-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.\n\n-- Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. -- Se ei\nriipu sinusta.\n\n-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.\n\n-- Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.\n\n-- Minä tahdon, että hän lähtee!\n\nTyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.\n\nStas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli\ntapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään\nja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:\n\n-- Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!... Mitä sinä itket?\nKuulitko? Hän lähtee!\n\nJa niin hän lähtikin.\n\nStas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi\nhyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten\nennenkin.\n\n\n\n\n43\n\n\nSeuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori\nneekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja\nStas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata\nsamburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä\noli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli\nkolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he\nvaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän\ntodellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan,\nettä meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon\nkuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan.\nHeillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia,\nvalkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu\njauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla\noli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä\nvesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä\nmääräyksiä -- ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta\n-- ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.\n\n-- Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, -- niin voisin päästä kaikkien\nBoko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski\nMadagaskarilla!\n\nKaravaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä\nvoidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea\nohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli\nkepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän\npysäytti heidät ja kysyi:\n\n-- Kuka teidät on käskenyt mukaan?\n\n-- Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään\noli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme,\nettä Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän\njätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.\n\n-- Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti\nKalin nähdessään.\n\n-- Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.\n\n-- Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä\nkotiin?\n\n-- Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat\nyllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin.\nMutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.\n\n-- Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, --\nmutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa\nuhkuvat kostonhalua.\n\n-- Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.\n\nKaravaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että\naseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse\nvalinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat\ntottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina,\nkoska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania\nsilmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa,\nettä moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.\n\nAlkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani\ndshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa\npäätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman\nasteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin\nse tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet.\nHänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis\npelännyt eksyvänsä.\n\nEnsimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen\nneekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät\neräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet\nnälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne \"Bwana\nKubwa\" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat,\ntoiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä\nheitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta\nauringon noustua ilma lämpeni.\n\nVarhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät\npientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli\nmuodostanut laaksoon.\n\n-- Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, -- tuolla menee\nnorsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä\nniillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.\n\nNe painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana\nluodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden\npinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.\n\n-- Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien\npäitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.\n\n-- Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?\n\n-- Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.\n\n-- Elävätkö ne sitten vedessä?\n\n-- Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat\nvedessä kuten virtahevoset.\n\nStasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon\nlaskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun\nsilloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä,\nhän antoi käskyn jatkaa matkaa.\n\n\n\n\n44\n\n\nKymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja\ntuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli\nmuuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä\nkohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava\neuforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi\nrunsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin.\nAukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät\nhelteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.\n\nMatka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin\nkaravaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja\ntylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä,\nKingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.\n\nStas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella\nollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät\npaeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä.\nMutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä\nbambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli.\nStas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka\nKali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se,\njoka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin\nkuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän\nhuomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin\ntäytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle,\nmissä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan\nparin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.\n\nMutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi\nwa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua\neivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.\n\nSeutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa.\nEi näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin\nsyötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun\nkasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä,\nmutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se\noli liian suolaista juomavedeksi.\n\nStas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita\nhelpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin\njo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat\nhimmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei\nollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.\n\nPäivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken\nkosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä.\nHe näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen\njoen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät\nsuulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen\nkuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt,\nvaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta\nKing teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi\nsen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi\nrauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.\n\nKoko karavaanin iloksi Stas oli päättänyt viipyä kaksi päivää joen\nrannalla. Kun neekerit olivat levänneet ja syöneet, he menivät\nkatsomaan, olisiko palmuissa taateleja. Palatessaan he toivat pari\nStasin leijaa, joissa yhdessä oli numero 7, mikä todisti, että se oli\nlähetetty Linde-vuorelta. Tämä ilahdutti ja rohkaisi Stasia.\n\n-- Enpä olisi luullut niitten lentävän näin kauaksi, hän sanoi. --\nNyt on varmaa, että ne leijat, jotka me laskimme viimeksi, ovat\nvoineet lentää valtameren rannalle asti.\n\nKolmantena päivänä karavaani lähti taas liikkeelle, tällä kertaa\nvesisäkeillä varustettuna. Kun tuli ilta, he olivat taaskin\ntaittaneet pitkän, aution taipaleen. Maa oli niin kuiva, että siinä\nkasvoi vain okaisia kasveja, joita eläimet eivät voineet syödä, tai\nniin kuivaa ruohoa, että se mureni kun siihen kosketti.\n\nKoko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui\nkuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä.\nMaa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes\nhyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.\n\nHiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat\nmatkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas\nantoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka\neivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava\nvartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon\ntunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.\n\nSeuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu\ntehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä.\nMutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä,\nminkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli\npitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä.\nTyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka\nriippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen\nhädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.\n\nNeljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä\nvettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta\nkoska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla\nsaaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan\npäivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä\nvielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin\nkun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat\nsammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat\naivan kuivia.\n\nVaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin\njoksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani\nheti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin\nväsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.\n\nMuutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä\nvoisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa\nkauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon.\nHän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän\npaikkaan saakka. -- Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän\najatteli, -- niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi\nhukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut\nminua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle,\nkoska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset\nvoittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole\nmikään Sahara.\n\nHänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella\nnähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän\nheikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he\nselviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat -- korkeilla vuorilla\noli melkein aina vettä.\n\nElefantin raskas hengitys keskeytti tuon tuostakin hänen ajatuksensa\njuoksun. Mutta vähän ajan kuluttua hän oli kuulevinaan voihkimista\nleirin toiselta puolelta, sieltä päin, missä vesisäkit olivat. Kun\nvoihkiminen uusiintui, Stas meni katsomaan, mikä siellä oikein\noli. Yö oli siksi valoisa, että hän näki jo matkan päässä kahden\nmustan ihmisen makaavan vierekkäin ja kaksi pyssynpiippua hohtavan\nkuutamossa.\n\n-- Neekerit ovat aina neekereitä! hän ajatteli. -- Noiden oli määrä\nvartioida vettä, mikä on nyt meille kaikkea muuta kalliimpaa, mutta\nsiinä he nyt nukkuvat kuin omissa majoissaan. Huomenna saa Kalin\nbambukeppi taas työtä.\n\nNäin ajatellen hän lähestyi heitä ja kosketti jalallaan toista maassa\nmakaavaa vartijaa, mutta peräytyi samassa kauhistuen.\n\nNukkuvalta näyttävä neekeri makasikin veitsi kurkussa, ja toisen\nkaula oli silvottu melkein poikki.\n\nKaksi vesisäkkiä oli kadonnut, kolme muuta oli puhkottu ja jätetty\nruohokasalle, jolla säkit oli yöksi peitetty.\n\nStas tunsi hiustensa nousevan pystyyn.\n\nHänen huudostaan juoksi Kali ensimmäisenä paikalle, tämän jälkeen\nkaksi vartijaa, joitten oli määrä vähän ajan kuluttua astua\nmurhattujen sijaan, ja sitten kokoontuivat kaikki wa-himalaiset ja\nsamburulaiset huutaen murhapaikalle.\n\nSyntyi sekasorto. Miehistö välitti vähemmän murhasta kuin menetetystä\nvedestä, jonka maa oli jo niellyt. Muutamat neekerit heittäytyivät\nmaahan ja rupesivat sormillaan kaivamaan sitä imeäkseen siitä edes\nviimeisen kosteuden. Toiset huusivat, että paha henki oli murhannut\nmiehet ja särkenyt säkit.\n\nMutta Stas ja Kali tiesivät mitä tapahtumasta ajatella, sillä\nM'Kunje ja M'Tua olivat kadonneet. Puhkotut säkit todistivat,\nettä kysymyksessä oli kosto ja kuolemantuomio koko karavaanille.\nPoppamiehet olivat täten kostaneet nuorelle kuninkaalle sen, että\ntämä oli paljastanut heidän petoksensa.\n\nKali oli muitten huolten tähden unohtanut sitoa heidät yöksi kiinni,\nkuten hän oli tehnyt joka ilta sen jälkeen kun he olivat yrittäneet\nkarata. Vartijat olivat kaikesta päättäen nukkuneet, joten roistojen\noli helpompi tehdä rikoksensa ja paeta.\n\nKului vähän aikaa ennen kuin hämminki asettui, Mutta rikoksentekijät\neivät voineet olla kaukana, sillä maa oli puhkottujen säkkien alla\nkostea ja murhattujen veri oli hyytymättä.\n\nKali nousi hevosen selkään ja ajoi parin muun pyssymiehen saattamana\nluoteeseen. Stas olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutta hän ei\nuskaltanut jättää Neliä yksin kiihtyneitten neekerien luo. Hän käski\nKalin ottaa Saban mukaansa.\n\nNeekerit kiihtyvät helposti turhistakin asioista, mutta kun heitä\nkohtaa onnettomuus ja etenkin kun kuoleman armoton käsi liikkuu\nheidän päällään, niin he alistuvat tahdottomasti. Niinpä nytkin.\nKun ensimmäinen kiihtymys oli ohi, he kävivät pitkälleen maahan\nodottamaan kuolemaa. Oli turhaa pelätä heidän nousevan kapinaan;\npikemmin he saattoivat huomenna nousta ja jatkaa matkaa. Tämä herätti\nStasissa myötätuntoa.\n\nKali palasi ennen päivän tuloa, laski kaksi rikkinäistä nahkasäkkiä,\njoissa ei ollut pisaraakaan vettä, Stasin eteen ja sanoi:\n\n-- Bwana Kubwa! Madi apana! (Ei ole vettä!)\n\n-- Entä M'Kunje ja M'Tua! kysyi Stas.\n\nKali kertoi, että hän oli löytänyt molemmat murhamiehet melko kaukana\nleiristä makaamassa raadeltuina lähekkäin. Kali arveli, että joku\npetoeläin, joka oli vainunnut vettä, oli tappanut molemmat, repinyt\nsäkit ja juonut veden.\n\n-- Jumala on heitä rangaissut, Stas sanoi, -- ja wa-himalaiset saavat\nnähdä, ettei paha Mzimu voi pelastaa ketään.\n\n-- Jumala on heitä rangaissut, toisti Kali. -- Mutta meillä ei ole\nnyt yhtään vettä.\n\n-- Kaukana idässäpäin on vuoria. Siellä on varmasti vettä.\n\n-- Kali on myös nähnyt ne, mutta sinne on monen päivän matka.\n\nSeurasi hiljaisuus.\n\n-- Herra, alkoi Kali sitten. -- Sano hyvälle Mzimulle, että hän\nrukoilee Suurelta Hengeltä sadetta tai joen.\n\nStas ei vastannut, vaan poistui. Teltan edessä hän näki Nelin, jonka\nneekerien huudot olivat herättäneet.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö juosten Stasin luo.\n\nStas laski kätensä Nelin pään päälle ja sanoi vakavasti:\n\n-- Nel, rukoile Jumalalta vettä, muuten me kaikki kuolemme.\n\nTyttö kohotti kalpeat kasvonsa taivasta kohti, katsoi hopeiseen\nkuuhun ja alkoi rukoilla apua Häneltä, joka johtaa tähtien retkiä\ntaivaalla ja tyynnyttää maan päällä raivoavat myrskyt.\n\n\n\n\n45\n\n\nUnettoman, rauhattoman yön jälkeen aurinko nousi yhtäkkiä\ntaivaanrannan takaa, kuten tropiikissa aina, ja tuli kirkas päivä.\nRuohossa ei ollut kastehelmeä eikä taivaalla pilveä. Stas käski\nmiehistön kokoontua ja puhui heille lyhyesti. Hän selitti heille,\nettä oli mahdotonta palata takaisin joelle, jonne oli viiden päivän\nja viiden yön matka. Sitävastoin voi päinvastaisella suunnalla olla\nlähempänä joku lähde tai puro, sillä eilen oli nähty muutamien\neläinten kulkevan sinne päin. Joka ei ole typerä ja arka kuin jänis,\nse tahtoo mieluummin janoakin kärsien kulkea eteenpäin kuin jäädä\ntähän haukkojen ja hyeenojen syötäväksi.\n\nStas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa\nkaravaanin yläpuolella.\n\nWa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten\nkuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan\nmutisivat: \"Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?\"\n\nKaravaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan\nvettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä\nsellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä.\nSaattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi\nkaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.\n\nStas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi.\nViimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa\npullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä,\nilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili\nStasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun\nhuulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen\njanon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa.\nSilmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä,\nkuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin\nkovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän\nkaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin\nvaralle.\n\nKului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta\nseuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään.\nAurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta\noli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja\npensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja\njyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa,\nvaan poutaa.\n\nKeskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään.\nKaravaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville,\nettä yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle.\nKenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa\nkurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon\nsanoen: \"Olen juonut, olen juonut!\" ja pakeni leirin toiseen päähän\npeläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi\njakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa\nkoko matkalla.\n\nStas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja\nleukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai\nsulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä\noli vasta kärsimyksen alkua.\n\nKello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa\nkohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin\nheittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.\n\nHelle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa.\nKing, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän\nkuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä\nsilmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet,\nkaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.\n\nKello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi:\n\n-- Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.\n\n-- Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. -- Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo\nlievitystä.\n\n-- Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.\n\nMiehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet\nheti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla,\nkäsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa\npoltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin\nhe olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.\n\nKali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti\nhengityksen lomassa:\n\n-- Bwana Kubwa, vettä!\n\nStas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.\n\n-- Bwana Kubwa, vettä!\n\nSilloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän\njanosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen\nympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:\n\n-- Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän\nristi ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja\nvalaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli\nvaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä\nhiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja\nodottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon,\nStasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban.\njoka istui lasten edessä hiljaa vikisten.\n\nViimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi,\nettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän\ntunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta\nja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan\nviedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää\ntyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan\neikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika\nja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua\naurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten\nmuumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.\n\nStasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän\nalkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi,\nkuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat \"Jalla! Jalla!\" kannustaen\nkameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle\nkysyen: \"Tahdotko juoda totuuden lähteestä?\"... Sitten leijona katsoi\nhäneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: \"Riennä,\nriennä, muuten tyttönen kuolee!\" Vihdoin hän näki vain kalpeat,\nrakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä\nkohti.\n\nSamassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa\njuuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:\n\n-- Stas, vettä!\n\nTyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.\n\nMutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen\npisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta\nväräjävällä äänellä:\n\n-- Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut\npisaraakaan.\n\nHän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi\ntytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui\nvoimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri\nhyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut\npoikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta\nauttamaan Stasia.\n\nStas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki\nvirvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta\nmennäkseen Nelin luo.\n\nViileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi\nitään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa\nmatalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei\nkuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen\nhaukahduksia.\n\nStas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan\nhuolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.\n\nVähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton,\nkatsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui\nvihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.\n\nStas toipui kokonaan.\n\n-- Mitä se nyt? ajatteli hän. -- Koira on joko menettänyt järkensä\njanosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen\nkuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei\ntehnyt mieli illalla syödä... Mikähän siellä on?...\n\nYhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin...\n\n-- Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua... Ehkä on siellä\nneekerikylä?...\n\nToivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira\nkoetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen\nsuuntaan.\n\nLeirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli\ntytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei\nvälittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi\nsen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn\nja sytytti raketin.\n\nSamassa lensi punainen käärme vinkuen ja suhisten ilmaan. Stas katsoi\netäisyyteen. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.\n\nKului minuutti, kaksi kolme, neljä -- ei mitään! Pojan kädet\nretkahtivat rennosti riippumaan, pää painui alas, ja sanomaton suru\nkouristi hänen rintaansa.\n\n-- Turhaan! Turhaan! kuiskasi hän. -- Minä menen istumaan Nelin\nviereen, niin kuolemme yhdessä...\n\nKaukana, hyvin kaukana hopeahohteisessa yössä kohosi yhtäkkiä tulinen\nrihma ilmaan ja hajosi kultaisiksi tähdiksi, jotka putosivat hitaasti\nkuin kyyneleet maahan.\n\n-- Pelastus! huusi Stas.\n\nIhmiset, jotka äsken makasivat puolikuolleina tasangolla, riensivät\nnyt nopeasti yli ruohikon, halki kuivien pensaitten. Ensimmäistä\nrakettia seurasi siellä kaukana toinen, kolmas. Kuului jo laukauksia.\nStas komensi miehensä ampumaan, ja kaukaa kuului yhä selvemmin\nvastalaukauksia. Stas ja Nel riensivät ratsain tasangon yli\npelastusta kohti. Saba juoksi sivulla, King tömisti takana.\n\nLeirit olivat monen kilometrin päässä toisistaan, mutta kun\nmolemmilta puolilta kiirehdittiin yhtaikaa toinen toistaan päin,\nvälimatka lyheni nopeasti. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun saattoi\njo, ei ainoastaan kuulla, vaan vieläpä nähdä laukaukset. Jo lensi\nraketti muutaman sadan askelen päästä ilmaan. Sitten näkyi muita\nvaloja, ja hetken kuluttua Stas seisoi neekeririvin edessä loimuavien\ntulisoihtujen valossa.\n\nStas tunsi heidät ensi silmäykseltä. He olivat kapteeni Glen ja\ntohtori Clary.\n\n\n\n\n46\n\n\nKapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan\nollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu\nretkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan\nKilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella\nolevia tuntemattomia seutuja.\n\nSekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli\nryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä\nenglantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat,\nettä lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi;\nyhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.\n\nClary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä\nhän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon\ntuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty.\nVasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken\ntoivonsa.\n\nRetkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon\nrinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä\nKenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt\nlaajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.\n\nKolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada\nlevätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä,\nhän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää\nkestävän levon alkaneen.\n\nLepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät\ntai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä\nmuistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa --\nlaiskotteluun.\n\nEräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten\ntöllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:\n\n-- Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)\n\nTohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta\nja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.\n\n-- Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.\n\nKapteeni tuli.\n\n-- Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei\nhämmästynyt vähemmän kuin tohtori.\n\n-- Leija! huudahti hän.\n\n-- Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis\nvoinut joutua tänne?\n\n-- Tämäpä vasta kummallista!\n\n-- Täytyy ottaa leija alas.\n\n-- Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda\nleijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa\ntuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti\nalas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä\nkirjoitusta.\n\n-- Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja\nalkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat\nvavista.\n\n-- Glen, sanoi hän, -- ota ja lue, niin saan kuulla, olenko\nhourupäinen vai valehtelevatko silmäni!\n\nKapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty\npaperi, ja luki:\n\n-- Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista\nFashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä.\nKuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on\nAbessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista\napua.\n\nLeijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: \"Tämä leija, N:o 54, on\nlähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä\nei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko\nkanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. --\nStanislaw Tarkowski.\"\n\nKapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.\n\n-- Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.\n\n-- Siinä on selvästi kirjoitettu: \"Nelly Rawlison ja Stanislaw\nTarkowski.\"\n\n-- Aivan selvästi...\n\n-- Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?\n\n-- Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.\n\n-- Mutta mistä me etsimme heitä?\n\n-- Eikö leijassa ole enempää?\n\n-- On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa.\nTuskinpa siitä saa selvää.\n\nMolemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa\ntarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: \"Sadekausi on ohi.\"\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.\n\n-- Poika on unohtanut ajanlaskun.\n\n-- Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen.\nOlet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.\n\n-- Jos niin on, he saattavat olla lähellä.\n\nHe harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä\nuskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan\ntuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin\npäässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että\njonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista\nlehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan.\nMistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä\njoltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he\nolisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta,\nkuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja\nvilleiltä!\n\nKaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.\n\n-- Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. -- Se mahtaa olla\noikein Jumalan ihme!\n\n-- Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. -- Mutta poika!... Sehän on\nhänen ansionsa!\n\n-- Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!\n\n-- He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!\n\nNiin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin\ntoivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla\nhe kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle\ntasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät\ntulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen\nkaravaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten\nhe luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.\n\nKului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri\nolivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.\n\nEtsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle\nja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia\nainakaan elävinä.\n\nMutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi\nsattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin\nvoitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi\nerämaahan.\n\nTuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu,\nkoskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat\nkokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä,\nmikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.\n\n-- Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten\npiipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.\n\n-- On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi\nClary vähän ajan kuluttua. -- Minä ajattelen, että jos he vielä\nelävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä... ypö\nyksinään... sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön\nenkelimäisiä kasvoja?\n\n-- Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.\n\n-- Minä antaisin katkaista käteni, jos...\n\nHän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä kapteeni Glen karkasi pystyyn,\nikäänkuin jokin olisi yhtäkkiä polttanut häntä.\n\n-- Raketti!... kaukana! huusi hän. -- Raketti!\n\n-- Raketti! toisti tohtori Clary.\n\n-- Siellä lienee jokin karavaani...\n\n-- ... joka on löytänyt lapset...\n\n-- Paljon mahdollista -- äkkiä sinne!\n\n-- Eteenpäin!\n\nKapteenin käskyt kajahtivat leirissä. Sansibarilaiset olivat tuossa\ntuokiossa jalkeilla. Soihdut sytytettiin. Useampia raketteja ja\nlaukauksia ammuttiin vastaukseksi.\n\nKaukaa kuului vastalaukauksia. Oli varmaa, että siellä oli joku\neurooppalainen karavaani, joka jostakin tuntemattomasta syystä pyysi\napua.\n\nKapteeni ja lääkäri riensivät pelon ja heikon toivon kannustamina\neteenpäin. Löytävätkö he nyt lapset vai eivätkö? Tohtori ajatteli,\nettä jolleivät he löydä, ei auttaisi muu kuin ruveta etsimään lasten\nruumiita kuivista erämaista.\n\nPuolen tunnin matkan jälkeen maa muuttui epätasaiseksi eikä voinut\nenää nähdä kauemmas. Mutta he olivat niin lähellä, että saattoivat\nkuulla hevosten töminää.\n\nVielä vähän aikaa -- ja kummulle ilmaantui ratsastaja, jonka sylissä\noli suuri valkoinen esine.\n\n-- Soihdut ylös! komensi Glen.\n\nSamassa ratsastaja pysähtyi ja huusi:\n\n-- Vettä! Vettä!\n\n-- Lapset! huusi tohtori Clary.\n\n-- Vettä! huusi Stas yhä.\n\nPoika työnsi tytön kapteenin käsiin ja hyppäsi satulasta alas, mutta\nsamassa hän alkoi horjua ja kaatui maahan kuin kuollut.\n\n\n\n\nLOPPU\n\n\nKapteeni Glenin ja tohtori Claryn leirissä vallitsi rajaton ilo.\nMutta englantilaisten uteliaisuus joutui kovalle koetukselle. Oli\njo kyllin vaikea käsittää, että lapset saattaisivat omin neuvoin\nkulkea suunnattomien erämaiden ja aarniometsäin halki Fashodasta\nnäille seuduille, mutta aivan mahdotonta oli tajuta, millä ihmeen\ntavalla nuori puolalainen, jota sanottiin Stasiksi, oli suorittanut\ntämän matkan, ja päälle päätteeksi johti eurooppalaisesti aseistettua\nkaravaania, johon kuului aurinkokatosta kantava elefantti, hevosia,\ntelttoja ja runsaat ruokavarat. Kapteeni levitteli ihmetyksestä\nkäsiään ja toisti tuon tuostakin:\n\n-- Clary, paljon minä olen nähnyt, mutta tuollaista poikaa en ikinä!\n\nJa hyväntahtoinen tohtori lisäsi yhtä suuresti ihmetellen:\n\n-- Ja hän on vapauttanut pikku tytön vankeudesta ja pelastanut hänet!\n\nSitten he kiiruhtivat telttoihin katsomaan, mitä lapsille kuului ja\nnukkuivatko he hyvin.\n\nKun lapset olivat saaneet juoda ja syödä, he kävivät levolle ja\nnukkuivat koko seuraavan päivän kuin kuolleet; heidän miehistönsä\nsamoin. Kapteeni Glen koetti saada Kalilta tietoja matkasta ja Stasin\nteoista, mutta nuori neekeri raotti unisena vain toista silmäänsä ja\nsanoi: \"Suuri herra voi mitä hyvänsä...\" Ja nukkui uudelleen.\n\nHeidän täytyi, niin uteliaita kuin olivatkin, odottaa vielä\nseuraavaan päivään.\n\nSillä välin kapteeni ja hänen ystävänsä neuvottelivat paluumatkasta\nMombasaan. He olivat kulkeneet kauemmaksi ja tutkineet suuremman\nalueen kuin mitä olivat alkujaan ajatelleet ja päättivät siksi\npalata heti takaisin. Kapteeni olisi mielellään tutkinut sen\ntuntemattoman järven, josta Stas oli kirjoittanut leijaan, mutta\nlasten terveyden tähden ja siksi, että lapset mahdollisimman pian\nvoitaisiin viedä kotiin, hän luopui aikeestaan. Lääkäri arveli, että\ntäytyi vielä levätä jollakin korkealla paikalla joko Kenialla tai\nKilimandsharolla. He päättivät lähettää vasta sieltä sanoman isille\nja kehoittaa heitä matkustamaan Mombasaan.\n\nKun he olivat levänneet tarpeeksi, he läksivät kolmantena päivänä\npaluumatkalle.\n\nSinä päivänä lasten piti erota Kalista. Stas selitti Nelille,\nkuinka itsekästä olisi viedä Kali Egyptiin. Hän sanoi tytölle, että\nEgyptissä tai vaikkapa Englannissa Kalista tulisi vain palvelija,\njota vastoin hän kuninkaana kotimaassaan voisi levittää kristinuskoa\nalamaistensa keskuuteen, poistaa wa-himalaisista pahat tavat ja tehdä\nheistä kunnon ihmisiä. Melkein saman hän sanoi Kalille.\n\nErotessa he vuodattivat runsaasti kyyneleitä. Stas ei hävennyt sitä,\nsillä olivathan he eläneet yhdessä niin monta hauskaa ja surullista\nhetkeä. Stas ja Nel eivät ainoastaan pitäneet arvossa Kalin hyvää\nsydäntä, vaan he rakastivat häntä vilpittömästi. Nuori neekeri oli\npitkän aikaa polvillaan \"Bwana Kubwansa\" ja hyvän \"Mzimunsa\" edessä.\nHän kääntyi kaksi kertaa takaisin saadakseen nähdä heidät vielä\nviimeisen kerran, mutta sitten löi eron hetki, ja kaksi karavaania\nläksi kumpikin omalle suunnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla Stas ja Nel kertoivat matkansa vaiheista. Stas oli\nennen Port Saidissa hiukan kerskailevainen, mutta nyt hänessä ei\nhuomannut sellaista. Hän oli kokenut ja kehittynyt niin paljon, että\nymmärsi tekojen aina olevan sanoja suurempia. Ja hänen tekonsa olivat\nsitä paitsi kyllin suuret vaatimattomastikin kerrottuina. Lasten\nkertoessa ystävykset näkivät hengessä ryöstön Medinet-el-Fajumista,\nkauhean matkan kameleilla erämaan halki, Khartumin, Omdurmanin, joka\noli kuin helvetti, ja pahansuovan Mahdin. Kun Stas kertoi, mitä oli\nsanonut Mahdille, kun ei tahtonut kieltää uskoaan, niin molemmat\nystävät nousivat ja puristivat Stasin kättä. Sitten kapteeni sanoi:\n\n-- Mahdi ei elä enää!\n\n-- Eikö Mahdi elä? kysyi Stas ihmetellen.\n\n-- Ei elä, selitti tohtori. -- Hän on kuollut lihavuuteensa eli\ntoisin sanoen sydänhalvaukseen. Abdullah on astunut hänen sijaansa.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo.\n\n-- Mahdi ei suinkaan ajatellut lähettäessään meidät Fashodaan\nkuolemaan, että kuolema korjaisi hänet ennen meitä... sanoi Stas. --\nMutta Abdullah on vielä julmempi kuin Mahdi.\n\n-- Kapinat ja kahakat profeettaa vastaan ovatkin jo alkaneet, kertoi\nkapteeni. -- Ennemmin tai myöhemmin romahtaa Mahdin pystyttämä\nrakennus.\n\nMyöhemmin Stas kertoi matkasta Fashodaan, vanhan Dinahin kuolemasta,\nlähdöstä Fashodasta asumattomille seuduille ja Smainin etsimisestä.\nKun hän kertoi, kuinka hän oli ampunut leijonan ja heti sen jälkeen\nGebrin, Chamiksen ja molemmat beduiinit, niin kapteeni keskeytti\nhänet huudahtaen: hyvä, ja puristi lujasti pojan kättä. Sitten\nenglantilaiset saivat kuulla, kuinka vaeltajat kesyttivät Kingin,\nkuinka he asuivat ontossa puussa, sitten Nelin sairaudesta, Lindestä,\nleijoista. Tohtori Clary, joka päivä päivältä kiintyi yhä lujemmin\npikku Neliin, kiihtyi niin kovasti kaikesta siitä, mikä oli uhannut\npikku tyttöä, että hänen tuon tuostakin täytyi vahvistaa itseään\nrohtoryypyllä. Kun Stas sitten kertoi, kuinka Nel oli joutua julman\n\"wobon\" tai \"abasanton\" uhriksi, niin tohtori otti tytön syliinsä\neikä pitkään aikaan päästänyt häntä ikään kuin olisi pelännyt jonkun\npedon vielä väijyvän tyttöä.\n\nMitä hän ja kapteeni ajattelivat Stasista, näkyy kahdesta\nsähkösanomasta, jotka he Kilimandsharon juurelle saavuttuaan\ntoimittivat parin ratsastajan mukana Mombasaan sieltä edelleen\nlähetettäviksi lasten isille. Toinen oli kirjoitettu varovasti,\njottei se herättäisi liiallista mielenliikutusta, ja osoitettu\nPort Saidiin. Se kuului: \"Lapsista hyviä tietoja; kiitos Stasin.\nMatkustakaa Mombasaan.\" Toinen Adeniin osoitettu kuului: \"Lapset\nluonamme -- terveinä. Stas on sankari.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe viipyivät viileillä ylängöillä Kilimandsharon juurella pari\nviikkoa, sillä lääkäri oli määrännyt niin, jotta Nel ja Staskin\nennättäisivät täysin voimistua. Lapset ihmettelivät taivasta\ntavoittelevaa Kilimandsharoa, jolla on kaikki maailman eri ilmanalat.\nIlta-auringon punertavassa valossa, kun alhaalla oli jo pimeä, hohti\nikuinen lumi vielä vuoren huipulla, ja koko vuori muistutti suuren\nsuurta alttaria. Tätä suurenmoista näkyä katsellessa lasten kädet\npainuivat ristiin ja mielet kohosivat rukoukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStasin huolet ja vaivat olivat olleet ja menneet. Mombasaan oli\nvielä kuukauden matka. Tie kulki kauniin, mutta epäterveellisen\ntaweto-metsän läpi. Kuinka paljon helpompaa olikaan matkustaa hyvin\nvarustetussa karavaanissa tunnettua tietä pitkin kuin harhailla\noudossa erämaassa Kalin ja Mean kanssa! Kapteeni Glen oli nyt\nvastuussa matkasta. Stas lepäsi tai metsästeli huvikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin varovaisesti kuin Port Saidiin lähetetty sähkösanoma olikin\nkirjoitettu, se vaikutti niin tärisyttävästi, että Nelin isä oli\nkuolla ilosta. Mutta myöskin Tarkowski, joka oli karaistunut mies,\nlankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa, ettei sanoma olisi petosta.\nKuinka paljon vaivaa molemmat isät olivatkaan nähneet saadakseen\nedes tietää, olivatko lapset elossa! Rawlison oli lähettänyt\nkokonaisia karavaaneja Sudaniin, ja Tarkowski oli arabialaiseksi\npukeutuneena henkensä uhalla tunkeutunut aina Khartumiin saakka --\nturhaan. Ihmiset, jotka mahdollisesti olisivat voineet antaa heille\njonkinlaisia tietoja lapsista, olivat kuolleet rokkoon, nälkään tai\nsaaneet surmansa verisissä kahakoissa -- ja lapset olivat kadonneet\nkuin maan alle! Vihdoin isät olivat menettäneet viimeisenkin toivonsa\nja elivät vain muistoista, varmoina, etteivät voineet elämältä enää\nmitään odottaa ja että kuolema vasta yhdistäisi heidät rakastettuihin\nlapsiin.\n\nIlo kävi yli voimien.\n\nMutta he olivat rauhattomia eivätkä voineet heti ymmärtää, miksi\nsanoma tuli siltä puolelta Afrikkaa, nimittäin Mombasasta. He olivat\nkuitenkin varmoja siitä, että tiedot lapsista olivat todella hyviä,\nsillä muussa tapauksessa kapteeni ja tohtori eivät olisi rohjenneet\nherättää heissä toivoa, vielä vähemmän käskeä heitä matkustamaan\nMombasaan.\n\nMatkavalmistelut oli nopeasti suoritettu. Seuraavana päivänä molemmat\ninsinöörit ja Nelin opettajatar matkustivat jo Punaista merta pitkin\nhöyrylaivalla, joka kulki Adeniin, Mombasaan ja Sansibariin. Adenissa\nhe saivat toisen sähkösanoman: \"Lapset ovat luonamme -- terveinä.\nStas on sankari.\"\n\nKun Rawlison oli lukenut tämän sähkösanoman, hän oli tulla hulluksi\nilosta. Hän puristi Tarkowskin käsiä ja sanoi: \"Näetkö, Stas on\npelastanut tyttäreni. Häntä minä saan kiittää Nelin elämästä.\"\n\nTarkowski, joka ei tahtonut näyttää heikkouttaan, virkkoi vain:\n\"Niin, poika on käyttäytynyt miehuullisesti.\" Mutta kun hän oli\npäässyt kajuuttaansa, hän rupesi itkemään ilosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLöi vihdoin se hetki, jolloin lapset juoksivat isiensä syliin.\nRawlison nosti aarteensa käsivarrelleen, ja Tarkowski painoi pitkän\naikaa sankarillista poikaansa rintaansa vasten. Onnettomuudet\nolivat nyt ohi -- kuin erämaan myrsky. Heidän elämänsä oli taas\noleva pilvetön ja onnekas. Suru ja ero kohottivat nyt iloa. Lapset\nihmettelivät, että isien hiukset olivat eron aikana harmaantuneet\nniin paljon.\n\nHe palasivat erään ranskalaisen yhtiön komealla höyrylaivalla\ntakaisin Sueziin. Kun tieto lasten seikkailuista oli levinnyt\nmatkustajien keskuuteen, tuli Stasista kaikkien ihmettelyn ja\nuteliaisuuden kohde.\n\nOnnelliset isät ja lapset viihtyivät parhaiten suuressa kajuutassa,\njonka laivan kapteeni oli heille luovuttanut ja jossa lapset\nyökylmällä yhä saivat kertoa matkastaan. Nel viserteli kuin\npikkulintu, ja kaikkien iloksi hän alkoi joka lauseensa sanalla \"ja\".\nIsänsä polvella istuen tyttö puhui tähän tapaan: \"-- -- Ja isä kulta!\nJa he varastivat meidät ja veivät kameleilla pois -- ja Gebr löi\nminua -- ja Stas puolusti minua -- ja sitten me saavuimme Khartumiin\n-- ja siellä kuoli niin paljon ihmisiä nälkään -- ja Stas teki työtä\nsaadakseen minulle taateleita -- ja sitten me olimme Mahdin luona --\nja Stas kieltäytyi luopumasta uskostaan -- ja Mahdi lähetti meidät\nFashodaan -- ja sitten Stas ampui leijonan ja kaikki me asuimme\nontossa puussa -- ja King oli meidän kanssamme -- ja minussa oli\nkuumetta -- ja Stas paransi minut -- ja hän tappoi wobon -- ja hän\nvoitti samburulaiset -- ja hän oli aina niin hyvä minulle, isä kulta!\"\n\nSamalla tavalla Nel kertoi Kalista. Measta, Kingistä, Sabasta,\nLinde-vuoresta, leijoista ja loppumatkasta.\n\nStas kertoi kaikesta asiallisesti. Kun hän tuli siihen kohtaan, jossa\nkertoi Gebrin ja hänen matkakumppaniensa tuhosta, putosi raskas\ntaakka hänen sydämeltään. Poika arasteli ja katsoi levottomasti\nisäänsä, mutta isä rypisti kulmakarvojaan, ajatteli hetken ja sanoi\npäättävästi:\n\n-- Ihminen ei ole kuoleman herra, mutta jos joku uhkaa sinun\nisänmaatasi tai naisen henkeä, niin ammu kuula hänen kalloonsa äläkä\nvälitä siitä sen enempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua Rawlison muutti Nelin kanssa Englantiin ja\nasettui sinne asumaan. Tarkowski lähetti Stasin Aleksandriaan\nkouluun, sillä siellä tiedettiin vähemmän hänen seikkailuistaan ja\nteoistaan. Lapset kirjoittivat usein toisilleen, mutta kävi niin,\nettä kymmeneen vuoteen he eivät nähneet toisiaan. Päätettyään\nkoulunsa Stas kirjoittautui Zürichin teknilliseen korkeakouluun ja\noli suoritettuaan diplomi-insinööritutkinnon tunnelitöissä Sveitsissä.\n\nVasta kymmenen vuoden kuluttua, kun Tarkowski oli eronnut virastaan\nkanavalla, hän ja Stas matkustivat Englantiin tervehtimään ystäviään.\nRawlison pyysi heitä viettämään kesän kanssaan talossaan lähellä\nHampton-Courtia. Nel oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja oli nyt\nkaunis nainen. Stas ajatteli niin paljon viehättävää Neliä, että\nrupesi vihdoin etsimään yksinäisyyttä.\n\nMutta silloin setä Rawlison eräänä päivänä laski kätensä nuoren\ninsinöörin olkapäille ja katsoen syvälle hänen silmiinsä sanoi\nlämpimästi:\n\n-- Sano minulle itse, Stas, onko maailmassa toista miestä, jolle\nluottavaisemmin voisin luovuttaa aarteeni?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkowskit -- nuori aviopari -- viipyivät setä Rawlisonin kuolemaan\nsaakka Englannissa. Vuotta myöhemmin he läksivät pitkälle matkalle.\nHe matkustivat ensin Egyptiin. Mahdin ja Abdullahin valtakunta\noli hävinnyt. Kairosta Khartumiin oli rautatie. Niilin yläjuoksun\n\"suddit\" oli perattu, niin että nuori pari pääsi mukavasti\nhöyrylaivoilla ei ainoastaan Fashodaan, vaan vieläpä aina suurelle\nViktoria-järvelle asti. Florence-nimisestä pikku kaupungista, joka\nsijaitsee Viktorian rannalla, he ajoivat rautateitse Mombasaan.\nKapteeni Glen ja tohtori Clary olivat muuttaneet Nataliin, mutta King\neli vielä Mombasassa, jonka englantilaiset viranomaiset pitivät siitä\nhyvää huolta. King tunsi heti vanhat ystävänsä ja tervehti etenkin\nNeliä niin kovasti möristen, että lähimmät mangrovepuut vapisivat\nkuin tuulessa. Se tunsi myöskin vanhan Saban, joka seurasi Neliä ja\nStasia kaikkialle.\n\nStas sai matkalla tietää, että Kali voi hyvin ja hallitsi Englannin\nyliherruuden alaisena Rudolf-järven -- se on nyt Bassa Narokin\nnimi -- eteläpuolella olevia alueita ja että hän oli kutsunut\nmaahansa lähetyssaarnaajia levittämään kristinuskoa villien heimojen\nkeskuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän matkan suoritettuaan nuoret palasivat Eurooppaan ja elivät\nyhdessä Stasin vanhan isän kanssa kotonaan Puolassa.\n\n\n\n"]