[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f50v_75PcnW3B_UUcaRJx13DoAhL_3XpL9rysPxaH2V0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1451,"Vankila","Gorki, Maksim",1868,1936,"1451-gorki-maksim-vankila","1451__Gorki_Maksim__Vankila",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1905,10814,69514,false,53584,[23],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Novels","Russian Literature","\"Vankila\" by Maksim Gorky is a novel written in the early 20th century. The story focuses on Mischa Malinin, a student who finds himself entangled in the oppressive and tumultuous environment of a prison amidst a politically charged atmosphere. It explores themes of social injustice, the human spirit, and the quest for dignity in the face of adversity.  The opening of \"Vankila\" sets a grim and atmospheric scene as a crowd is being forcefully herded into a prison surrounded by a chilly, oppressive weather. Mischa, described as a compassionate and sensitive young man, is caught up in the chaotic turmoil of the people around him, some fearful, others defiant. He bravely confronts a police officer when he sees a young girl being pushed against her will, demonstrating his inner turmoil and overwhelming sense of empathy. The narrative introduces various characters and an eerie atmosphere of despair while hinting at the underlying social tensions and the personal struggle of Mischa, as he grapples with the harsh realities of life in captivity. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lattu, Iisakki",286,"Gorkin teos kuvaa nuoren ylioppilaan Mischa Malininin kokemuksia vankilassa ja poliisien mielivaltaa 1900-luvun alun Venäjällä. Kertomus syventyy vankeuden herättämiin tunteisiin, ihmisarvon murenemiseen sekä yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen vallankumouksellisen liikehdinnän keskellä.","Maksim Gorkin 'Vankila' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1451. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANKILA\n\nKirj.\n\nMaksim Gorki\n\n\nTekijän luvalla alkukielestä suomentanut\n\nIisakki Lattu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      _Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 14. p. kesäkuuta 1905_.\n\n\n\n\nI.\n\n\n... Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvet\npeittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maan\npinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeään\nsumuverkkoon...\n\nLikaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojen\nseinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjun\nympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta.\nKulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukon\nsynnyttämien epäselvien äänien humusta.\n\nHarmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä,\nsynkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä,\ntoisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovasti\nloukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoin\nkuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeän\nepävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä -- onko nyt\njuuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseen\ntai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä. --\n\nPoliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta,\nainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinä\nikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaan\nsekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa,\nkylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaan\nvitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossa\ntaistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksi\nkäynyttä mielialaa.\n\n-- Aja heidät pihaan! -- kiljasi joku käheällä äänellä.\n\nPoliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoa\nhalkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivät\nkuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivät\nmustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhä\nkovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisia\nkirpeitä ja kimakoita naisääniä...\n\nIloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, Mischa\nMalinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisillä\nsilmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja.\nNaisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurina\nsaivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskellä\nahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuun\npurskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuin\nmahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkin\nsopukkaan erilleen kaikista.\n\n... Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsa\nhihaan -- ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteat\nsilmät. Nämä -- kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot --\nkääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huulet\nsuonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:\n\n-- Minä -- en mene!... minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua... hän\nei saa sillä tavoin... sanokaa se hänelle...\n\nTyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivat\nitsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealle\notsalleen.\n\n-- Kuinka hän uskaltaa! -- kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen äänensä\nkohosi yli kaiken ympärillä olevan nielun ja heilauttaen kättään oikasi\nhän säihkyvin silmin itsensä suoraksi aivan kuin teräsvieteri.\n\nSilloin Mischankin rinnassa leimahti tuli, joka poltti pois kaiken\nhäveliäisyyden ja palavana virtana vyöryili veri hänen suonissaan.\nHänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja rintansa täyttyi rajulla nuoruuden\nrohkeudella, Mischa rynnisti eteenpäin, -- ja musta väkiliuta hajaantui\naivan kuin lika rapakkoon putoavan kiven tieltä... Hän näki edessään\npitkäkasvuisen harmaaseen virkapukuun puetun miehen ja kiljasi tälle\nkovalla kajahtavalla äänellä:\n\n-- Teillä ei ole oikeutta lyödä!\n\n-- Mi... kuinka! Kuka on lyönyt? -- äännähti ärtyneenä käsiään\nheilauttaen harmaanuttuinen mies. Väsynyt naama ruskeine viiksineen\nvirnistyi vinoon ja halveksivalla hymyllä laski hän kätensä Mischan\nolalle lausuen:\n\n-- Pyydän, olkaa hyvä... eteenpäin!\n\nMischa, nähtyään tämän virnistyksen, tunsi sydämessään terävän\nloukkaavan pistoksen.\n\n-- Minä -- en mene! -- huusi hän raivoissaan. -- Me emme mene... emme\nme ole mikään karjalauma! Riittää jo väkivalta!\n\nKaikki kauniit mahtavat sanat vapaudesta ja ihmisarvosta, jotka vaan\nmieleen johtuivat, tulvivat tulivirtana hänen rinnastaan, säihkyivät\nsäkeninä keskellä kansajoukkoa sytyttäen toisissa suuttumusta, toisissa\nvihaa. Puheensa huumaamana, kuurona kansajoukon kirjavista huudoista\njoutui hän keskelle ihmispyörrettä kuten kipinä keskelle mustaa\nsavupilveä eikä huomannutkaan milloin ja miten hänet kansajoukosta\npois raastettiin -- ennenkuin oli ajurin rattailla, matkalla\npoliisikamariin.\n\nTiliä tekemättä itsellensäkään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut,\naukasi hän silmänsä seljälleen, vetäen ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja\nkoko ruumiinsa vavahdellessa tunsi hän rintansa täyttyneen terveestä\niloisesta liikutuksen tunteesta. -- Hänen vieressään istui nuori\nmustaviiksinen ylipoliisi, jolla oli arpi oikeassa poskessa -- ja\npiteli häntä vyötäisistä. Saattajan kasvot olivat synkät, huulet yhteen\npuristetut, silmät piirullaan. Katsellen eteenpäin -- kosketteli tämä\nalituisesti poskeansa vasemmalla kädellään.\n\n-- Minnekäs te... minua? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti.\n\n-- Ppp -- poliisikamariin... vastasi läpi hampaittensa ylipoliisi ja\nhänen kasvonsa värähtivät sairaloisesti.\n\n-- Onko teitä -- lyöty? -- kysyi Mischa osanottavaisesti.\n\n-- Hh -- hampaita särkee... piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten\nsamassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:\n\n-- Aja sukkelammin... senkin kirottu!\n\nAjuri -- pieni harmaapäinen ukkorähjä -- käänsi häneen rypynuurtamat\nkasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:\n\n-- Ky -- yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne... eihän vankila ole\nkirkko -- ainahan sinne ennättää...\n\n-- Ääntele sinä siinä! -- sihisi kiukusta ylipoliisi.\n\nAjuri nyki pelokkaasti ohjaksista ja mutisi hiljaa hevoselleen:\n\n-- No, sinä... katsos nyt... mitä sinä nyt siinä?\n\nKadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne\ntänne hyöriviä ihmishahmoja -- näytti siltä kuin he olisivat poikenneet\npois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin\npäin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan\noikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin\nkolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli\nsäkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin\n-- liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta\nväsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet,\ntuikkivat värähdellen -- mitään valaisematta -- kunnes taasen katosivat\nkokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät\nkeikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan\nrinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän\nväristyksen ohella -- joka masensi kiihtynyttä mieltä -- alkoi hänessä\nhehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä\nvelvollisuudesta.\n\nPoliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu,\nlausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä:\n\n-- Ähä! Vai toitte tuasiise yhen? Ei ole paikkoja -- -- täynn' ovat\nkaikk'!... Heidän ylhäisyytensä käskivät -- ett' -- antaa ajaa suoraa\nvankilaan...\n\n-- Piru periköön... -- voihki ähkyen ylipoliisi ja kääntäen tuskan\nrypistämät kasvonsa Mischaan, lausui moittivalla äänellä:\n\n-- Näettekö nyt, herra ylioppilas... miten asiat ovat! -- valmiita\nolette aina puhumaan että kansan puolestahan me!... ja... ja nyt\nsairaan ihmisen täytyy teitä kulettaa... välittämättä mistäkään!\n\nJa jyrkästi kääntyen, kiljasi hän ajurille:\n\n-- Hei, sinä! Anna mennä... läänin vankilaan!...\n\nMischa oli melkein nauruun purskahtamaisillaan, mutta kun ei tahtonut\nloukata sairasta ihmistä, niin pidätti itsensä ja hetkisen kuluttua\nhuomautti ystävällisesti:\n\n-- Jos koettaisitte -- kreosootilla...\n\nYlipoliisi ei ollut kuulevinaankaan, vasta vankilan portilla astuissaan\najopeleistä alas äännähti hän alakuloisesti:\n\n-- Olen koittanut kreosootillakin... ei auta!... Tehkää hyvin!\n\n\n\n\nII.\n\n\nVankilassakaan ei ollut vapaita paikkoja, ja Mischa pistettiin pieneen\nsuurempia rikosvankeja varten varattuun komeroon. Harmaapäinen,\nkorkeakasvuinen, pitkänaamainen ja suippopartainen vanginvartija, jonka\nvärittömät silmät olivat aivan liikkumattomat, sulki suurella kolinalla\npaksun likaisen oven ja kyyristyen sen ympyriäiseen aukkoon sanoi,\naivan kuin olisi puhetorveen puhunut, matalalla yksitoikkoisella\näänellä:\n\n-- Jos jotain tarvitaan -- kutsukaa, olen tässä...\n\nJa samassa katosi hän hiljakseen kuin hiiri.\n\nNuorukainen seurasi häntä uteliain katsein ja ihaillen jonkun aikaa\nomaa tyyneyttään rupesi lähemmin tarkastelemaan komeroa. Se oli pitkä,\nkapea huone; vasemmalla puolella oven vieressä tunkeutui seinästä\nsisälle raskas kolmikulman muotoinen uuni ja siihen lujasti kiinnitetty\nvähän luisu, likainen neljän hengen makuulava. Tämä ylettyi koko seinän\npituudelta suureen ruskealla ruostepeittoisella rautaristikolla\nvarustettuun akkunaan asti. Makuulavan ja oikeanpuoleisen seinän\nvälille jäi tilaa noin puolentoista arssinaa ja paitsi makuulavaa -- ei\ntässä likaisessa, synkässä huoneessa muuta ollutkaan. Raskas kivinen\nholvikaarros, joka täynnä halkeamia laskeutui vasemmalla seinällä\nmelkein makuulavan tasalle, ja tämä kaarros se juuri antoi komerolle\neriskummallisen pallonpuolikkaan tapaisen muodon, joka oli keskeltä\njaettu kahtia. Holvin korkeimmalla kohdalla oikeanpuolisen seinän\nvieressä paloi tomuinen sähkölamppu valaisten lian, tapetuista luteista\nsyntyneitten ruskeitten pilkkujen ja kaikenmoisten piirroksien\npeittämiä seiniä.\n\nMakuulavan puoleisella seinällä lähellä uunia oli luultavasti jollakin\nnaulalla piirretty suuret määrät numeroita, -- joku lienee tällä tavoin\nyhteen-, kertoma- ja jakolaskulla koettanut lieventää ikävää ja tyhjää\nyksinäisyyttään... Lähellä akkunaa oli isoilla kirjaimilla piirretty\ntummaan kuivettuneeseen homeeseen:\n\n    \"Kaks' on meitä Vjasmalaista\n    Aika reuhkanräyhkänää,\n    Mieronkierttäjää,\n    Kopekan mist' irti saamme\n    Limpun ostamme, sen jaamme\n               Ja -- hoklennamme.\"\n\nMischa naurahti miettiessään, mitähän merkinnee -- \"hoklennamme?\" --\nVarmaankin se tarkoittaa -- ahnaasti syömistä, päätti hän katsellen\nseinälle säännöttömiin riveihin hauskasti ripoiteltuja kirjaimia. Ja\n\"kaksi reuhkanräyhkänää\" tuntui hänestä olevan kaksi iloista huimapäätä\n-- aina puoleksi nälkäisiä, jotka eivät koskaan sure eivätkä mitään\npelkää, kuleksivat iäti kaupungista kaupunkiin, missä vaan sattuu\ntilaisuus -- sieltä \"kopekan irti kiskaisevat\" ja eleskelevät kuin\npetolinnut ihmisten keskellä... Mischa luki runosäkeet uudelleen ja\ntuntiessaan, mitenkä likaiset seinät alkoivat häntä yhä enemmän\nhuvittaa, purskahti hän äänekkääseen nauruun...\n\nOven takaa alkoi kuulua askeleita ja kolkko ääni kysyi äkäisesti:\n\n-- Mitä te siellä?\n\nMischa säpsähti, kääntyi katsomaan -- ja näki oveen tehdyssä reiässä\nkylmän liikkumattoman silmän...\n\n-- Kutsuitteko?\n\n-- En...\n\n-- Mitäs te sitten? -- kysyi itsepintaisesti silmä.\n\n-- En mitään... Minä vaan nauroin, -- sanoi Mischa.\n\nSilmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului\nraukea aivan kuin loukkaantunut ääni:\n\n-- Ei täällä naureta...\n\n-- Onko se kielletty? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti naurahtaen.\n\nHänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin\nkauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat\nkahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen\nsekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan\nmieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä\npyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine\nkulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine\notsineen.\n\n-- Fedjka, senkin viheriä elävä! -- kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen\njälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain\njuoksuaskelin...\n\n-- Hiljaa, pukit! -- kaikui ankara äännähdys.\n\nMischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä\npaikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua,\noli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:\n\n\"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka\nGryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski\nsuolet heilt ulos.\"\n\nMischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö -- ja\nvielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa\noikeutettu tappamaan ihmisiä.\n\nHän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä,\nUsovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa -- se ilmeni\naina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka\nkeskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.\n\nOven takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja kova ääni kajahti:\n\nReilaan!\n\nRaudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä\nnuorempi päällikön apulainen -- pienikasvuinen, tummine terävine\nkuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen\nsivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä\npois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi\nakkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo\ntuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen\nkuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen\nohitse tulla livahti sisään -- aivan kuin pilvenhattara talvisella\ntaivaalla -- harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti\nmakuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois\nläksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta\nMischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja\njysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla -- ja niin alkoivat\nvirkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän\nkolkosti kalisevia avaimiaan.\n\n-- Reila-han! -- kaikui Mischan komeroon käheä huuto.\n\nJostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva\nnirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin\nampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen;\ntäsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli\nvielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: -- Reila-han!...\n\nNyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan\nkääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen...\n\nMischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta;\nmutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne;\nheilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja\nkovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.\n\nOvireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva\nääni kuului rauhallisena:\n\n-- Viheltää ei saa!\n\n-- Ei saa? -- toisti Mischa seisahtuen.\n\n-- Ei... -- vastasi päättäväisesti vanginvartija.\n\n-- Hyvä... ollaan viheltämättä! -- sanoi Mischa hymähtäen ja vähän\nolkapäitään kohottaen.\n\nSilmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä\nreiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului\npoistuvia pehmeitä askeleita... Viereisestä komerosta, jossa\npakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista huminaa...\naivan kun joku olisi rukoillut -- vai lieneekö satuja kertoellut...\nMischa meni akkunan luo, tarttui käsillään rautaristikkoon, nousi\nakkunalaudalle, painoi otsansa vasten kylmää ristikkoa sekä alkoi\ntähystellä syksyisen yön pimeyteen... Yö oli niin synkän pimeä, että\njos olisit kätesi pistänyt akkunasta ulos, olisi sekin näyttänyt aivan\nnokimustalta... Jostakin kauempaa näkyi pieni värähtelevä tuli rohkean\niloisesti palaa tuikkivan, mutta ollen yksinäisenä, synkän pimeyden\nympäröimänä näytti sekin olevan aivan kuin vankilaan suljettuna...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHievahtamaton hiljaisuus -- joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja\noli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin -- vaikutti\nMischaan -- että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.\n\n... Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin\nuskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!... Hänen mieleensä\njohtuivat tytön kosteat silmät -- mihin on hän joutunut? Varmaankin\nehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan,\nkertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta\nsäihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen -- kehoittaen kaikkia\ntaisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien\nsydämissä halun taistoon... Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat\ninnostuksesta...\n\n-- Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen\nsamalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla\nvälähtelivät pienet tähtöset -- niitä vaan oli vaikea nähdä läpi\nlikaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä,\naukasi ilmareiän -- kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja\nkoppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.\n\n-- Vartija... Vankila... eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä\npeloittavaa! -- arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia\nvankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:\n\n-- Neurastikkoja...\n\nHänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut,\nhänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.\n\n-- Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät\naina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa... -- ajatteli Mischa\ninnostuen, -- niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi\nelämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi... sitten johtui hänelle\nmieleen hänen kortteerinsa emäntä, -- joka piti arvossa hänen\nyksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa\npoikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun\nvangitsemisestani... Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne\npäivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle\nkuukaudesta jo edeltäkäsin... Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja\nhänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten\näännähtää:\n\n-- Thja? Sehän siitä piti viimein tulla...\n\nInhoittava ihminen tuo sisareni mies... eikä hän itsekään ole sen\nparempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta\nvuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään...\n\nTähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten\ntaakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä\npalasilla... Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja\najatukset seurasivat toinen toistaan -- pyörien ympäri hitaassa\nrinkitanssissa.\n\n-- Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä\nvapaaksi pääsee... arveli hän. -- Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin...\nHänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien\nkiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä.\nMischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen\nsilmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua\nkuiskaili haltioissaan:\n\n    -- \"Ristikon lävitse tähtöset katsovat\n    koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa...\n    Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat\n    Rautaisen akkunaristikon takaa\"...\n\nNelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä.\nIloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin\nkomerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan\nnauraa hymähtäen:\n\n    -- \"Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat\n    Rautaisen akkunaristikon takaa!\"...\n\n-- Ei saa puhella! -- kuului hätäinen kuiskaus.\n\nMischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan\nsilmään joka kiilsi keskellä ovea.\n\n-- Miksi ei saa? -- kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen\nääntään.\n\n-- Se on kielletty! -- kuiskasi vanginvartija, -- Hillitkää itsenne! --\nlisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.\n\nMischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa\ntykkänään toisella -- tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin\njonkinlaista naurettavaa pelkoa.\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla\novea. -- Eihän sitä kukaan kuule -- paitsi te... vai häiritsenkö ehkä\nteitä?\n\nKyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella\nkasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:\n\n-- Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!... Luuletteko, että teidät\non tänne nauramaan tuotu?\n\n-- Olkaa hyvä, sanokaa... -- alkoi Mischa.\n\nMutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon\nhiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän\nhimmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun\nvastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja\nkeskellä ovea -- ympyriäisen valoisan aukon...\n\n-- Kuulkaahan! -- virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei\nsaanut vastausta. -- Sepä vasta kummallinen...! -- ajatteli hän. Ja\nhänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista\nkolotusta.\n\n-- Reilaan! -- kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen\njälkeen kuului \"jalalle\" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi\nuudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä\nhiljaista söperrystä:\n\n-- Kaksitoista akkunaa... kaksi koppia...\n\n-- Sinä, tsjuvasthi! muista nyt -- vaikka näetkin jonkun kallon tai\nkäden akkunasta pilkistävän -- niin muista, ett'et ammu!... -- puhui\njoku käheä ääni.\n\n-- Ymmärrän!\n\n-- Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin... Byikov, selvitä\nhänelle tarkemmin...\n\n-- Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,\n\n-- Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? -- kuului\nsyvä bassoääni.\n\n-- A-ivan oikenin...\n\nNuo kaksi murteella lausuttua sanaa kuuluivat surullisen pelokkailta.\n\n-- Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin\n-- taikka näet tuolla juoksevan?\n\n-- A-ivan oikehin...\n\n-- Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda\ntoinen... ja kolmannella -- ammu, mutta ylös -- ilmaan, hälytystä\nvarten... Sen jälkeen -- ammu myöskin juoksijaa... taikka iske\npyssynperällä, taikka pistimellä... aina sen mukaan kuin on mukavampi,\nymmärsitkö?\n\n-- A-ivan oikehin...\n\n-- No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka... ja muista katsoa\nakkunoihin... Mutta torkkua -- älä ajattelekaan!\n\n-- E-en ensinkähän...\n\n-- Et ensinkään... puujumala! No, sano nyt milloin sinun pitää ampua?\n\n-- Kun tunkeiksee joku selkä edellän...\n\n-- Mutta jos joku tulee suoraan seinästä ulos?\n\nÄänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun\njalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.\n\n-- N-noh, saatanan...!\n\n-- Si-illoin -- on lyötävä... -- kuului hiljainen, arka ääni.\n\n-- Entäs -- jos näet pään akkunasta mitä silloin on tehtävä?\n\nTaaskin äänettömyys. Pyssyn kolahdus -- ja vihainen sylkäisy...\n\n-- N-noh, senkin tammipölkky!...\n\nKovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan\npainettavaksi hyväksyisi -- sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, --\naivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty...\n\n-- Si-illoin -- ei mitäkään... -- kuului huoahtaen hiljainen vastaus.\n\n-- Valehtelet! -- kiljahti basso. -- Silloin on sanottava korjaa pois\npääsi... Ymmärrätkö? Sinä -- rupisammakko... Marsch!...\n\n... Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon,\nkoettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa\npaikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti\nsynkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin\naskelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä\nkapea pistimensä -- muistutti kalaa vedessä.\n\n-- Korjaa pois kallosi! -- kuului hätäinen, pelokas äännähdys.\n\nMischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen.\nKomerossa oli tukahduttavaa... Harmaalta seinältä sattuivat hänen\nsilmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat...\nHän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä... Sitten\nkatsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä...\n\nSamalla alkoi ovessa kiiltää himmeästi kalansilmä...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja\nunissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä\nkapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä\nhuutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:\n\n-- Herätkää! Tarkastus!...\n\nMischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä -- makuulavan vieressä seisoi\npunatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä -- ja\npitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen\npilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:\n\n-- Koettakaa nousta ylös ajoissa... ei täällä olla äidin luona!...\n\n-- Heti paikalla... -- sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti\nmakuulavalta lattialle.\n\nPäällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti\n-- vähän suopeammin:\n\n-- Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne...\nmakuuvaatteista... ja muusta semmoisesta... ja taakseen katsomatta\npoistui.\n\nSitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä\nrautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi\nvaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää\nvettä... Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut\nkädessä ja silloin tällöin kuului ääni:\n\n-- Kiehuvaa vettä hakemaan... hei!\n\nKalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea,\ntuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän\nkatsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:\n\n-- No, herra keltanokka -- satuitko satimeen?\n\nPunatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa\nteetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan\npohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.\n\nKoko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä\nkuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja\nvanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi\nnuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää\ntiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta\nrakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli\njännityksellä tuota kumisevaa humua...\n\nHän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku\noli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa\nhamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui\nolonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat\nvapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista\nyhteiskunnallisista kysymyksistä.\n\nKaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa\njo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun\nvastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään,\nmihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt,\ntuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla\nkaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa\nsielussaan...\n\nJuotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean\nmuurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän\ntakana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja\npäässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään\nvoimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli\nedelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien\nterävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle\njotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa.\nJa heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:\n\n-- Kuulkaa!...\n\nJostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja\nsanoi karkeasti:\n\n-- Hei... ei saa!...\n\nLippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi.\nMischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja\nkovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui\nettä tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää\nmyötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta...\n\nPuolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko --\nvanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi\nmuuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui\nhiljaa:\n\n-- Lähtekää kävelylle...\n\nOli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät\nseisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat\nkädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea\nlikavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin...\n\nVanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi\nhiljakseen:\n\n-- Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään... vankien kanssa on puhelu\nkielletty!\n\nTässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana \"kielletty\" kävi\nMischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään\nja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi\nrajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti\nvanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin --\nruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin\nnaurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa\nnäyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat --\naivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä\nsilmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä\nloisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan\ntraagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa...\n\n-- No, mutta -- kävelkäähän! -- sanoi vanginvartija. -- Seisahdella --\non myöskin kielletty...\n\nMischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja\nseurasi häntä vähän taampana.\n\n-- Miksi te aina kapinoitsette? -- kysyi vanginvartija hiljaa katsoen\nmaahan. -- Lukisitte vaan hiljakseen... pääsisitte prokuraattorin\napulaiseksi -- siinä kaikki! -- Mutta te -- kapinoitsette... niin nuori\nja pulska... Onko teillä äitiä?...\n\nLiikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja\npannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista,\nhellää... mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi\nympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:\n\n-- Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta... siinä\nkaikki!\n\nHän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen,\nrinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi\nkävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa...\n\nMatalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen\nlikaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana\naivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen\ntaivas... siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää... ja\nvankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä...\n\n-- Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? -- ajatteli Mischa\nitsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa\nhyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois,\ntuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu\nihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen...\n\nMuistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten\nsukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija\nlähestyi, sanoen:\n\n-- Tehkää hyvin, lähtekää komeroon... huudahti hän ihmetellen:\n\n-- Joko nyt?\n\nVanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän\nhiljaa Mischalle:\n\n-- Minun äitini on vaivaistalossa...\n\nJa painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.\n\n-- Vai niin!... No -- eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen\nlöytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi,\ntaasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat...\nMischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui\nmakuulavalle ja -- yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja\ntunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään\nkummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin...\n\nNäin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen\nsäännöllisenä, yksitoikkosen harmaana... kuitenkin tipahti joka päivä\nhänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta -- ja\njokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti\nkirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.\n\n\n\n\nV.\n\n\n... Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa\nunessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia\nomituisia ääniä... Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan.\nOven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet --\ntänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän\nkävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee\nlavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.\n\nTänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.\n\nHänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä -- neulojattaren\n-- hylkäsi hänet -- jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja\nlapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä,\nteki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut\nmitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten\nkaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa,\njolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut,\notti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua\nhankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi\nneulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn\nperästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli\nhellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei\njaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi\npäällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi\nvuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita\npalvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä\nja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä\nseitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja\npelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä\nanomassa almuja kirkon rappusilla... Vielä silloinkin lahjoitti äiti\npojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän\npuolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut --\nkaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.\n\nMoneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli\nniillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai\nhän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen\ntoimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo\nsukkia pojalleen...\n\n-- Siinäpä nainen! -- tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten\npaljon rakkautta hänen elämässään... miten yksinkertaista ja\nliikuttavan kaunista!\n\nHän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän\nkuiskaavaa ääntä...\n\n-- Mutta -- miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella\nja työllä, jos poika kuitenkin...\n\n-- Herra Malinin! -- kuului kova kuiskaus.\n\nMischa hyppäsi makuulavalta -- ovenreiässä loisti rauhattomana\nvanginvartijan silmä. -- Mitä te puhutte -- kysäsi vanhus.\n\n-- Minä? En minä puhu... -- vastasi ihmetellen Mischa.\n\n-- Kuulinhan minä!\n\n-- Saattaa olla, että...\n\n-- Sitähän minäkin... Koettakaa -- pidättää itseänne...\n\nVanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja\nvanhus puhui varoittavalla kuiskeella:\n\n-- Juuri samoin puheli itsekseen... tässä eräs... totta puhuen -- hän\noli sisareni poika...\n\n-- No? -- kysyi Mischa sukkelaan.\n\n-- No, ei muuta kuin vietiin hulluinhuoneeseen...\n\n-- Teidän sisarenne poika?\n\n-- Niin, niin... -- kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä\nkummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.\n\n-- Ja -- istui täällä? -- kysyi Mischa hiljakseen.\n\n-- Numero yhdeksässä...\n\n-- Ja te häntä... olitteko tekin silloin täällä? -- kysyi Mischa jonkun\najan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.\n\n-- Olen ollut täällä... seitsemäntoista vuotta, -- vastasi ukko\nlevollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa...\n\nKatsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa\njuuri aikeessa kysyä:\n\n-- Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?\n\nMutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi\nvaan:\n\n-- Kauanhan te olette täällä ollutkin...\n\n-- Odottakaas -- minä tuon tuolin itselleni -- kuiskasi vanhus silmää\niskien, -- muuten niin -- minun on vaikea kyyristyä... selkää kivistää!\n\nHän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia\naskeleita ja ajatteli:\n\n-- Jos ihmisellä kerran on sielu -- niin tuolla se varmaankin on\nhimmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin...\n\nVanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi\nuudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat\ntuuheat kulmakarvat.\n\n-- Kas, näin on paljoa parempi, -- puheli hän itsekseen. -- Nukkua en\nvoi -- luita kivistää... Kun tekin valvotte... niin puhellaan tässä...\nYöllä sitä kyllä saapi... päivällä on kielletty, mutta yöllä -- kuka\nsitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara\nteille... muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin\nteidänkin kanssanne puhella... Sentähden että -- ettehän te mikään\npahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut... Heh-hee!\nPunaposkinen olette, nuori... minun on sääli teitä... Te nauratte,\nolette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu... ah,\nnuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne -- niin...\n\nMischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui\nhermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:\n\n-- Mikä toimi teidän sisarenne pojalla oli?\n\nKomeroon kuului taasen kuivan värittömän äänen surina:\n\n-- Lukkoseppä... Hän ampui insinöörin... Hänestähän oli kirjoitettu\nsanomalehdissäkin... Kuinkas muuten! -- Hän itse luki minulle\nlehdestä... sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä\npainettuna... Hän luki -- ja nauroi... aivan kuten te...\nJäykkäluontoinen poika... Sisareni -- hänen äitinsä -- itki, itki,\nulvoi... Vaan auttoiko se -- kyyneleillä et saa verta pois pestyksi.\nToisinaan kysyn häneltä -- no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei\nmuuta kuin tiuskasee... Alussa -- hän ei puhunut mitään, oli\nsuutuksissaan. Vaan sittemmin -- alkoi jo puhella... ja puhui\nliiaksikin... Samoin tekin...\n\n-- Mitä hän puheli? tiedusteli Mischa hiljakseen.\n\n-- Niin vaan -- kaikenmoista... kuka sitä muistaa? Ettekös te ole\nKalugasta?\n\n-- Olen...\n\n-- No, sitähän minä jo... Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli\nMalinin...\n\n-- Minun isäni...\n\n-- Juuri niin... Kalugalainenhan minäkin olen... ihan totta! Onko\nisänne jo kuollut?\n\n-- Kuollut on...\n\n-- Niin, niin... kaikkihan me kuolemme!\n\nHe puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat\nhiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua\nlaskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan\nmaahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean\nyön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien\nsurullisenlaulava sointu.\n\n-- Eikö teillä ole ikävä täällä? -- kysyi Mischa.\n\n-- Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä... vastasi hänelle oven takaa kylmä\ntasanen kuiskaava ääni.\n\n-- Tuota... oliko teillä sääli sisarenne poikaa... silloin kun hän\ntäällä istui?\n\n-- Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi... Sisartani on\nsääli... Mutta jos ken on ihmisen tappanut...\n\nVanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat\npudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.\n\n-- Miksi sinä valehtelet? -- kuului oven takana lauhkea, hiljainen\nkysymys.\n\n-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Mischa kumartuen oven reikään.\n\nVanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti\nliikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita\nhuulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:\n\n-- Minä valehtelin... kyllä minun on sääli Fedjkaa... hän myöskin oli\nnuori, hyvä nuorukainen...\n\nYht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni\npinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä\nhuuto:\n\n-- Älä lyö... armahtakaa!\n\n-- Mitä se on? Mitä -- kiljahti säpsähtäen Mischa.\n\n-- Sch -- schsch! -- sihisi vanhus. -- Ei se mitään... Unissaan vaan...\nuseinhan ne huutavat... Jokaisella näetkös on omatuntonsa... No\netteköhän jo käy levolle... Nukkukaa Jumalan haltuun... Äsken löi jo\nkaksitoista...\n\nHän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään -- tuntui\naivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä\nlaahattu pitkin lattiaa.\n\nMischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen\nhuolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen\nholvikattoon.\n\nJa uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään,\njonka räikein kohta -- hänen \"urostyönsä\" ei ollenkaan enää muistunut\nniin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa\nvankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta\nympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän\nvertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka\nainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän\ntarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan\nhajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan -- ahnaalla\nlujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.\n\nVankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä --\nluultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi\ntämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset\nrehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily,\nkauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.\n\n-- N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? -- kysyi\nkerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.\n\n-- Minusta on hauskaa, tiedättekö! -- vastasi Mischa hymyillen.\n\nApulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan\nlaskeutuessa silmien päälle sanoi hän:\n\n-- Voi teitä... te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on\npitennetty puolella tunnilla... ja niin edespäin...\n\n-- Kiitoksia! -- sanoi Mischa.\n\n-- Ei kestä! -- vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.\n\nRokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä\nihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa\nsormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden --\nrääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi\nvankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden\nriisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään\nkiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi\ntunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan.\nTämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta,\nvaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä\nkiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata\ntytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin\nkoppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet -- vietiin hulluin\nhuoneeseen. -- Siinä kaikki! -- lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli\nlopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen,\npiilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta\ntunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana\npäivänä -- kun näki hänet komerossaan -- tuli ihmeekseen vakuutetuksi\nsiitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin\npelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa...\n\nMischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi\nkävelyllä vielä kuusi \"politillista\" vankia. Kaikesta päättäen olivat\nne työmiehiä -- hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, --\nkatselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä\nseisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina\nepämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden\nihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin\nkaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti\nkoirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja\ntekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja\nkäden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta\nmyötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että\nelinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella\nmielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta\nhyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa\nvaltiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään\nhiljaiseen puheluun näiden kanssa.\n\nKerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies,\njolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan\nmuutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä,\nseisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen\nkohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä\nvahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki,\nsolakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja\nkalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään\nmieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi\njuuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen... sitten laiskasti\nla'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja\nalkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti\nmiellyttävällä äänellä:\n\n    \"Aavalla arolla kurgano-haudoilla\n    Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla\"...\n\nTyömies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään\nkuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, -- aivan kuin\nolisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja\ntahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne\npäinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen -- lauloi edelleen:\n\n    \"Vapautta hälle ei suotuna... ei!\"...\n\nTyömiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain...\nSilmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.\n\nMischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta\nalas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä\nvieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:\n\n    \"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla...\n    Aatteeni kiitävät -- arolla... aavalla\"...\n\n... Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen\nruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa\nyhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian\ntunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin\nvaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan\nselvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja\nvalitteli:\n\n    \"Meri sininen,\n    Meri myrskyinen...\n    Tuuli raivoisa,\n    Epämieluisa\"...\n\nUseimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja\nlauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä\nlaulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä\nröyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui\nMischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän\nuusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta\npuhkuu ihmisten päälle... Kaikilta suunnilta riensivät silloin\nvanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän\nilonpurkauksen... Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele\nkaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka\nhelposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa -- he\nhalveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat\npuolustaa omaa ihmisarvoansa -- melkein koko vankilan päällystö kohteli\nvarovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat\navonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään.\n\"Politillisia\" seurasi päällysmiehistö -- niin ainakin Mischasta näytti\n-- väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen\njotain tavatonta ja ennen kuulumatonta...\n\nSaattaessaan Mischaa kävelylle kuiskasi kerran Ofizerov:\n\n-- Yöllä taas tuotiin kolme teikäläistä...\n\n-- Ylioppilaitako?\n\n-- Käsityöläisiä...\n\n-- Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan?\n-- kysyi Mischa.\n\nVanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen\nja sanoi raskaasti huoaten:\n\n-- Kun jokainen tahtoo elää omalla tavallaan... siitä tulee kina!\n\nHetkisen vaiettuaan lisäsi hän salaperäisesti:\n\n-- He ovat tyytymättömiä...\n\n-- Mihin?\n\n-- Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMelkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija --\nhänen nimensä oli Kornet Danilovitsch -- komeron ovelle, asetti mustan\nnaamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua\nlörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt\npaljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat\nsotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin,\nhyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin\ntekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne\nliikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta --\nselittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt\nniitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta\njonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon\nvaikutuksesta...\n\n-- Siitä on nyt noin... viisitoista vuotta takaperin -- kuiskasi Kornei\nDanilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja,\n-- katson -- kovin alkaa käydä miettiväiseksi... poikani, se Aleksei...\nEi käy kirkossa, ei käy kapakassa... asiat ovat hullusti! Aloin pitää\nhäntä silmällä... katson -- hän käypi stundein seuroissa... toden\ntotta... Ensityöksi haukuin hänet oikein -- katso itsesi, sanon, kyllä\nminä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään... minä menin,\nvalitin papille... noh, tulee pappilasta kotiin... näen ett' kovin on\nsuutuksissaan... Minä nauran hänelle -- että, saitkos muka papilta\npippuria? Mutta hän niin kuin synti -- suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu\npapin pataluhaks... Minä sanon -- sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka\nsinä uskallat? Mutta hän minuakin... Silloin minä suutuin\nsilmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen\npaiskasin sillä häntä vasten kuonoa... niin tein! Kasvot kokonaan\nmenivät rikki... Hän läksi heti pois... ja siitä saakka ei ole häntä\nkuultu ei nähty... Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret... niin!\n\n-- Eikö teillä nyt ole sääli häntä? -- kysyi Mischa hiljakseen.\n\nUkko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi\nhetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:\n\n-- Toisinaan on sääli... On kaikkia sääli... Joskus on sääli\nmurhaajiakin... ni-in! Eiväthän kaikki -- syyttä murhaa... usein\ntapahtuu, että asiasta... Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi\nkiittääkin... Pyöveli esimerkiksi... Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan\nyleiseksi hyödyksi... Jos pahantekijän tappaa -- eihän se synti ole\nvai... tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?\n\nMischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen\nilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa\ntyönsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten\nennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja\nsilmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta...\n\n-- Mitä katsotte? -- kysyi vanhus.\n\n-- En mitään... niin vaan... -- vastasi Mischa hiljakseen. --\nSanokaappa Kornei Danilovitsch... miksi te ette pitänyt siitä, että\npoikanne tutustui stundisteihin?\n\n-- Siitä kerrottiin, että se on vaarallista... se stundismi... Vaikka\nistuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä... eikä\nniistä mitään -- vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia,\nhiljaisia... eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata,\noikein kunnon vankeja olivatkin... Kysyinhän minä heiltä, että\ntuntevatko Alekseita -- emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon,\nsanoivat. Se saattaa olla tottakin -- useinhan niitä täällä on\nistumassa...\n\nVähän vaiettuaan hän jatkoi:\n\n-- Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän... Ennen\noli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on\nalkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta\nkaikenmoista..., tulee tulvimalla...\n\n-- Nyt te olette väärässä! -- keskeytti Mischa sukkelaan ja\ninnokkaasti. -- Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä... ihmiset\ntahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi...\n\nOven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään\nvastasi vanhus:\n\n-- Olen kuullut kaiken tuon... juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat\naivan samoin...\n\nHän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja\nsuuttuneena.\n\nKerran taasen hän kertoeli seuraavan tarinan:\n\n-- Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen... olen itse paljon kärsinyt\nmaailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun\nkäytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, --\ntuommoinen kookas, komea, kohtelias... Tavallinen moukka, mutta hymyili\nkuin hieno herra... sattui monasti että -- pyytää ja hymyilee, niin et\nvoi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa -- haen...\nMutta mitenkäs kävi... mistä lieneekin varasti veitsen, teki\nsiitä sahan, hankki rasvaa -- ja ei muuta kuin nakertelemaan\nakkunaristikkoa... Mutta minä huomasin sen heti... kovin tuli minun\nhäntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle\nonnistu! Kaikessa tapauksessa -- en tahdo häntä häiritä, antaa\nnuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on... Kauan hän\nhommaili -- noin -- kolmen viikon paikoilla... minä aina vaan seuraan\nhiljakseen... ja säälittelen miestä... Sahaa vaan huviksesi, arvelin...\n\nKornei Danilytseh naurahti lempeästi.\n\n-- Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu -- silloin minä menin ja\nilmoitin päällikölle...\n\n-- Mutta minkä tähden? -- huudahti Mischa surullisesta -- Minkä tähden\npäällikölle?\n\n-- Kuinkas muuten? -- kysyi vanhus.\n\n-- Olisitte parempi pakkotyöläiselle itselleen sanonut!\n\n-- Lystikäs te olette, -- naurahti Kornei. -- Entäs rautaristikko? Kun\nse kerran oli poikki sahattu.\n\n-- Olisihan saattanut heti sanoa, kun hän alkoi sahata!\n\n-- Niin... jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut... se on totta...\nMutta ehkä se näin oli sittenkin parempi -- ihminen sai hommata\njotain...\n\n-- Tietysti häntä siitä rangaistiin?\n\n-- Kuinkas muuten? Eihän ilman voi... rangaistiin...\n\n-- Ja -- kovin?\n\n-- E-en muista nyt... taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa...\nsitten oikeus vielä määräsi sille jotain... en muista enää...\n\n-- Mikä tomppelimaisuus! -- äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.\n-- Minkälaisia runneltuja ihmisiä... ja elämä sitten... koko elämä!\n\nVanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja\nhuoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua\nhitaasti:\n\n-- N-niin... sen sanoitte oikein... parantumaton elämä!\n\n... Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat\npitkät hetket, toinen -- huoletonna ja kylmänä, toinen -- täynnänsä\nvoimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään\nseisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka\npienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen\nsieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi\nkasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole\nvankila -- tämä vanha kömpelö kivirakennus -- joka häntä painostaa,\nvaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu\ntiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät,\nahtaat, pimeät seinät...\n\nUnettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin\npuristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon\nkaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi\nkokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta -- ei voinut...\n\nKerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:\n\n-- Kuulkaahan -- viihdyttekö te todellakin täällä?\n\n-- Jos eivät tappelisi niin -- menisihän se mukiin... -- vastasi\nruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.\n\n-- Lyödäänkö -- teitä? Ken?\n\n-- Eihän minua usein lyödä... joskus toisinaan päällikön vanhin\napulainen antaa nyrkillään hampaita vasten... Minä puhun ylipäänsä...\nkaikista... Vangit tappelevat... pieksävät toinen toistaan niin että --\npeloittaa!... Ja vanginvartijat lyövät heitä... ei kaikkia... jokaista\nei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!\n\nHän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi\nkauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:\n\n-- Mutta minä -- en voi mitenkään... kun lyödään... minua peloittaa! En\nvoi nähdä... että lyödään!\n\n-- Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, -- kehoitti\nMischa...\n\n-- Mistä? -- sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. --\nKaikkialla tapellaan... koko elämä on -- tappelua, minä tiedän...\nAinoastaan äitini... kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu\nsemmoista... Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt... jos\nvaan...\n\nHän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä\nroukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista\nsoraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti\ntummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta\nsärkyneitä, hajanaisia ääniä...\n\n-- Mitä -- jos vaan? -- kysyi Mischa.\n\n-- Suokaa anteeksi -- sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli\nsilmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta,\n-- suokaa anteeksi -- ehkä se on vaan -- minun suurta tyhmyyttäni --\neikä mitään muuta...\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen\nääntään.\n\nOfizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Se on -- Jumalasta... Uskotteko te?\n\nMischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:\n\n-- Hm, en tiedä...\n\n-- En minäkään tiedä! -- tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. --\nMinä ajattelen hyvin paljon Hänestä... jos Jumala todellisesti on...\nniin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?... Ja julmuus?\nTe -- olette oppinut... mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?\n\nHänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään\nkaristi hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPolkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen\nedestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin\nkuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät\nnäyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen\nsijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen\nkriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän\nkäveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen\npäällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas,\nhän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen\npysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili\nhymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään\nsiveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa,\naika ajoin keikauttaen päätään... Vankilan harmaa muuri taustanaan,\nmuistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti\nliekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä...\n\n-- Kuka se uusi on? -- kysyi Mischa Korneilta.\n\n-- Vasilij Nikititsch...\n\n-- Onko se työläisiä?\n\n-- Kuka hänet tietää? -- sanoi rauhallisesti vanhus. -- Näyttää siltä\n-- niin kuin olisi työläisiä... myöskin jotain niitä politillisia...\neikö liene vähän niin kuin -- tärähtänyt... Useinhan se täällä\noleksii...\n\n-- Oleksii! -- toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla\nsanottavan tästä miehestä että hän -- \"oleksii\" vankilassa, eikä\n\"istuu\".\n\n-- Se ihminen ei pelkää mitään! -- sanoi Ofizerov Mischalle,\ntavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen\nääntään vähitellen kuiskaukseksi. -- Hän saattaa sanoa totuuden suoraan\njokaiselle, -- prokuraattorille, päällikölle... Varakuvernööri kävi\ntäällä, sillekin hän valoi kuulan -- minä, sanoi, ajattelen näin, te --\ntoisin... ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset\nkunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen -- ihminen ja\nte myös olette -- ihminen... ja kaikki muu paitsi tätä -- on\nerehdystä... Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin\nsiitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä\nkerrassaan ei merkitse mitään... se on suorastaan -- tyhmyyttä! Mitä\nkarsseri, sanoi, tässä voipi todistaa...\n\nOfizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen\nsilmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.\n\n-- Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä\nannatte minua vasten kuonoa... niin tokkohan totuus siitä siirtyy\nteidän puolellenne?\n\n-- Oletteko puhellut hänen kanssaan? -- kysyi Mischa.\n\n-- En... herra paratkoon! -- vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään\nhyvin pelokkaana. -- Minä -- pelkään! Minä -- ainoastaan teidän\nkanssanne... te puhelette hiljakseen... mutta hän ei osaa ollenkaan\nhiljaa puhua... ääni on jo sellainen!\n\nJa vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:\n\n-- Minulla olisi yksi runo... joka soveltuu hyvin häneen!\n\n-- Minkälainen? Kertokaa! -- pyysi Mischa.\n\nOfizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi\nhuoattuaan:\n\n-- Jälkeenpäin... minä jollain tavoin... Kävelkää te... minä menen\ntuonnemmaksi... etteivät huomaisi!\n\n-- Kuulkaa Ofizerov -- sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni\nvirkatakin hihasta: -- teidän pitää... ymmärrättekö, välttämättömästi\nlähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian\nherkkä luonto...\n\n-- Ah... mutta minne minä menen? -- huudahti hiljakseen vanginvartija\ntemmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. -- Se on yhden tekevää...\njoka paikassa on samanlaista... hiljaiselle ihmiselle on -- koko elämä\nvankilaa... yksi paikka on hänelle vain sopiva -- hauta!\n\nPainaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin\nja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan\nseinänvierustaa, ajatellen harmissaan:\n\n-- Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta... onko?\n\nTaivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti\nlumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle\nmaanpinnalle haihtuen näkymättömiin.\n\nVankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän -- yksi\nheistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin\nvainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi\nnaurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän\nkäheästi puoliääneen:\n\n-- Veljet... minä en ollut! Tämän ristin nimessä -- en!\n\nHänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet,\nyksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:\n\n-- Älkää häntä peloitelko, pojat... älkää lyökö häntä!\n\nJa äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti\njalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan\nalapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:\n\n-- Älkää lyökö... minkä tähden te? No, mitä se nyt on?\n\nVanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin\njauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä\nalkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa\nkohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat\nsotkeneet suurta saviläjää... Kengän korkojen mäksähtävät iskut\npehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä,\nkun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja\ntasaisesti:\n\n-- Älkää lyökö!... riittää!... älkää lyökö!... y-yks!\n\nViha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin\nsavusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa,\nmustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin...\n\nKolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:\n\n-- No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit... noh?\n\nMischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon\nsurvottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella\näänellä:\n\n-- Antaahan olla... kyllä -- minä maksan... hyvä!\n\n-- Roistot! -- kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.\n\nPitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti\nhänelle \"kukuskaa\"... [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti\npeukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä -- osottaen siten\nsyvintä halveksumistaan.]\n\n-- Antaahan olla! -- vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti\nvapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski\nja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja\nviikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä\nkalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli\nkylmä, villi julmuus... Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan\ntaskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja\npuhui nuhdellen:\n\n-- Taas te herra lähentelette! Montako kertaa...\n\n-- Ne juuri löivät häntä! -- sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.\n\n-- Onhan teille sanottu -- ei saa lähestyä...\n\n-- Mutta ettekö ymmärrä! -- ne löivät häntä! -- toisti Mischa\nvakuuttaen.\n\n-- Se ei kuulu teille! -- sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien\nMischan perässä.\n\n-- Ettehän te ole täällä mikään päällysmies... siis kävelkääkin\nitseksenne teille määrätyssä paikassa... Mutta jos vielä lähentelette\ntoisia... niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit...\n\n-- Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! -- kiljahti Mischa\nummistaen silmänsä kauhistuksesta...\n\n-- Entäs sitten? Se on heidän asiansa... kuka lyö, se saa itse\nvastata... teillä ei siinä ole mitään pelättävää... jos ette lähesty\nketään... -- muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.\n\nMischa kääntyi äkkiä -- sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea,\njohon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.\n\n-- Meikäläisen täytyy teistä vastata -- puhui hän liikutellen laiskasti\nhuuliaan...\n\nMischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut\npäättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti\nhämärästä heille joku:\n\n-- Takaisin! Odota rappusilla...\n\n-- Mitä se on? -- kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen\npihalle.\n\n-- Teille viedään naapuria...\n\n-- Ketä?\n\n-- En tiedä...\n\nVankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron\nsivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:\n\n-- Saa viedä!\n\nJa äkkiä kiljasi raivokkaasti:\n\n-- Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma... Laita kuntoon... p...\npenikka!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan\nilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen\nvalitteleva laulun sävel -- se ei ollut mikään kaunis laulu, se\nmuistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:\n\n-- A-a-a! o-o-oi! e-oi...\n\nKoko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan\nkuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon\nhänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään\nkuin vaatien häneltä selvitystä.\n\nHänen \"sankarityönsä\" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä,\nkäsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta\nitsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään\nhuitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana\nkatseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman\nhelppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat,\nupseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa\nhuutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen -- kaikki tämä uiskenteli\nnuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti\npainajaisena hänen aivojaan... -- Varmaankin he häpesivät tekoansa\nmeitä voimattomia kohtaan... -- arveli Mischa, mutta samalla hän myös\nmuisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä\ntottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä\ntuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka\non heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo.\nHänelle johtui mieleen ajuri -- miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun\nylipoliisi hänelle kiljui... Korvissaan kajahteli poliisikamarin\nportinvartian välinpitämätön ääni -- miehen, joka puheli ihmisistä\nkuten tukeista taikka tiilikivistä... Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka\nei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän\nvirkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan\naihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan\nsekä naurun esineeksi... Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov\nviettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa... Mieleen\njohtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä\nruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä... Ofizerov, jonka ihmisten\njulmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi... surkuteltava\nukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle\nkahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa\nkömpelöä lausetta: -- \"ei saa!\" -- eikä koskaan elämässään kysynyt edes\nitseltänsäkään -- minkätähden ei saa?\n\nIhmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun\nvaltaamina kirkuvat keskellä yötä:\n\n-- Älä lyö! Armahda...\n\n-- Ihmisiä -- ei ole, ei ole ihmisiä! -- ajatteli Mischa suruissaan. --\nMaan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen\ntahdon toimeenpanevia -- pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein\nyksinomaan -- kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin\nymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä\nyksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä\nlausetta -- en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä\nheidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa...\n\nMischa seisahtui keskelle komeroa -- inhoittava, jonkinlainen tarttuvan\ntahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa\nkuului alakuloinen laulu:\n\n-- A-a-o-oi...\n\nMischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan\nvapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein\nihmisten puolesta...\n\n-- Kuulkaahan... -- kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni\nmelkein ilomielin ovelle -- ja sen keskellä reiässä loistivat\nystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.\n\n-- Mitä nyt? -- kysyi Mischa.\n\n-- Niin vaan... ettekö vielä nuku?\n\n-- En...\n\n-- Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa... jos\nhaluttaa...\n\n-- Tehkää hyvin... lukekaa!\n\n-- Minä luulen vaan -- että se on kiellettyä runoutta... Tämä oli\ntoisessa kerroksessa... tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä...\nIhan varmaan tämä on kiellettyä...\n\nOfizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle\nasetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä\nkuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja\npelolla:\n\n    -- Eli kerran miesi moinen...\n    Totuutta mi rakasti,\n    Siitä syystä kaikki häntä\n    Vihasivat ainiaan...\n\n    Kaikki häntä kadehtivat,\n    Pelkäsivät, parjasivat.\n    Kotia ei miehell' ollut,\n    Suojaa häll' ei kukaan suonut..\n\n        Vankilassa yksinäisnä\n        Kurjuudessa kuoli hän,\n        Eikä ketään saattamassa\n        Ollut häntä hautahan...\n\n    Kunne kurja kuopattihin\n    Totuuden tää ystävä,\n    Sydämeni yksin sen\n    Tietää... vaan ei ilmoita...\n\nVanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain,\njoka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia,\nsurullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän\nkumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin\npuu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa,\nyksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla\nhuokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota\nnyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin\noven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama\nhuokausten loppumaton valitus-laulu.\n\nOvireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen\nlämpimästi kuin tulenliekit.\n\n-- Pidittekö siitä? -- kuiskasi hän.\n\nMischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa.\nHän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen\npäätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan\nvarmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:\n\n-- Jaa... pidin... Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn\nkirjallisuuteen?\n\n-- Mitenkäs muuten, -- siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta\nVasili Nikititsaa?\n\n-- En tiedä... ehkä... Ettekö te itse milloinkaan... kirjoittele\nrunoja?\n\n-- Minä? -- kysyi hämmästyen Ofizerov. En... mitenkä minä? En minä --\nuskalla... Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin\nitselleni rukouksen...\n\n-- Minkälaisen? Kertokaa!\n\nMuutama sekuntti vaitioloa ja -- komerossa suhahteli uudelleen\nsydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:\n\n-- Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta\nja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?...\n\nTämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti\nMischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja\nruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui\nmakuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja\ntuijotti liikahtamatta oveen -- ikään kuin jotain odotellen...\n\nOfizerov puhui levollisesti:\n\n-- Se oli ennen jotenkin pitkä... nyt olen sen jo unohtanut...\nTiedättekö -- minä rakastan äärettömästi runoja... ne eivät ollenkaan\nmuistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat...\n\nMischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä\ntarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi\nsisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel... Uunista hänen\nselkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.\n\n-- Voitteko pahoin? -- kysyi vanginvartia. -- Ilmakin on nyt semmoinen\npainostava...\n\n-- Ei, ei se mitään... mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa\ntukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin\nsyövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli\nvaikea hengittää.\n\n-- Käykää levolle, -- kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.\n\nJa hän lisäsi odottamatta:\n\n-- Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin...\n\nMischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja\nkatosivat.\n\nNyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka\nlävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi\ntasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti\nMischa siihen ja luki itsekseen:\n\n    -- Kotia ei miehell' ollut\n    Suojaa häll'ei kukaan suonut...\n\nAkkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen\npimeydessä... Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä\nkeskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän\nyksitoikkoisen valituksen valtaan...\n\nSenjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään\nrapinaan... aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia\nsadepisaroita...\n\n\n\n\nX\n\n\nMischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron\nnurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös\nmuisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin\nruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti\npitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä\nrautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui\najatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.\n\nUlkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli\näänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat,\nkuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, -- hiljaa\nsurumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään\nkitaan...\n\nMischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan,\nsamean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki\nihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän\nmielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla\nrääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi,\nmilloin -- syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna -- hienona, villinä\ntai kömpelönä ja raskaana -- maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän\nsyksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja\nkalvavaa kylmyyttä... Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä\ntungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät,\nhyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä...\nMischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:\n\n-- Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta\nja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?\n\nHauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, \"kaksi\nreuhkanräyhkänää\", sekä Jakov Usov... joka varmasti vakuutettuna uskoi\nolevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä...\n\nJa mistä lieneekin -- kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät\nyksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin\nvankilan seinän vierustaa ja \"ovat tyytymättömät kaikkeen\" heidän\najatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko\nelämää käsittävään ajatukseen...\n\n-- Mitä ajattelevat he?\n\nMischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen\npitkin komeroa.\n\nOven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului\nkummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui\nsitä kuuntelemaan... Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja\njoku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut\nläkähtymäisillään -- kuului myöskin valitusta... Käytävän päässä\npuhelivat hiljakseen vanginvartijat.\n\nSiinä kaikki! -- Mischa kuuli vielä Ofizerovin haaveksivaisen\nhuudahtuksen.\n\nKomeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, -- muutamia tiheitä\nlyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti\nsynkkämielisenä ympärilleen -- lattialla juoksi keveästi hiiri -- aivan\nkuin pieni karvapallo olisi vierinyt -- ja katsoi makuulavan alle.\nVielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa\narvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä\nkovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta,\naivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.\n\nHänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, --\nsenjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi,\nnosti kätensä ylös... laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja\nilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään... Senjälkeen\nkuunteli -- ja kaikki oli hiljaista...\n\nHän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja\nhuudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:\n\n-- Ofizerov! Vartija...\n\nKun Ofizerov ilmestyi ovelle, kuiskasi Mischa sukkelaan,\nhermostuneesti:\n\n-- Kuulkaa... ystäväni! hän koputtaa...\n\n-- Vasilij Nikititsch?\n\n-- Niin? Hänkö se on?\n\n-- Hän... mutta...\n\n-- Sanokaa... kuiskatkaa hänelle -- minä en osaa!\n\n-- Minä en uskalla...\n\n-- Ei se mitään! Me -- hyvin varovaisesti...\n\n-- Mutta jos tulee ilmi... silloin minut...\n\n-- Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä... Minä en\nosaa...\n\nOfizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä\nkuiskauksensa:\n\n-- Hyvä... minä sanon...\n\nHän meni... Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset\nsilmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:\n\n-- Kuunnelkaa...\n\nSanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui\njännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi\nvapisuttava halu saada puhella, puhella!\n\nSuu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä,\nvalmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin...\n\nSeinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta\nvarmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden\nsormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen\nuudelleen.\n\n... Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä\nakkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja\nkatseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia\npiirustuksia.\n\nVankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön\naurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi.\nLunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma,\njäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi\nkohti taivasta...\n\nKylmästä vavisten -- muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia,\njoita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli\nsanellut, hän muisteli -- sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi...\n\nNiin! Elämä on -- kovaa ja armotonta... Elämä on -- orjille taistelu\nvapaudesta ja herroille -- vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja\nrauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on\nolemassa herroja ja orjia!...\n\nMinkähänlainen ääni sillä on? -- ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen\nhänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että\näänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä\npuuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja\nlempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen\nsilmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama\nmies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa\nlyhdyssä.\n\nNuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä\nriveinä miehekkäät, varmat -- kylmät kuten jääpalaset -- sanat,\nasetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:\n\n-- Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat\nturmeltuvat hallitsemalla ja orjat -- nöyrtymällä... Ei! Elämä tulee\nolemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset\ntulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla\nherrana kuin orjanakin...\n\nAamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään.\nRäpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen\npiirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella,\njota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi\ntahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa\ntyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia\nja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän\nsamanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee\nakkunalaseihin.\n\nMutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä\npohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:\n\n-- Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää... Kuinka saattaa\nihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?... Esimerkiksi minä? Enhän\nminä todellisuudessa ole mikään -- herra ja... enkä myöskään orja!\n\nVälähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete\nheti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne\nasettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen\nhuomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään\njärkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla\nyksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän\noman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä,\nvanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä,\nauktoriteeteistä ja tavoista...\n\n-- Voinko minä tämän tehdä? -- kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna\nitseltään.\n\nMutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan,\njonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin -- eikä\nniin kuin olisi pitänyt.\n\nSitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:\n\n-- Tahdonko minä tämän tehdä?\n\n... Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi -- käytävässä\nkumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet\novien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot,\nkuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja\närtyneitä vankien ääniä.\n\nMischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut\nläpi vanhojen vankilan-seinäkivien:\n\n-- Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta -- sitä\nvarten ei ole vankilaa olemassa, -- koska näin me pakoitamme kivet\npuhumaan, -- ja kivet puhuvat meidän puolestamme!...\n\n... Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa -- kovasti\njalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan -- käveli miettiväisenä\nvahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja\nseurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään... Mischa\nkatseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.\n\n\n\n"]