[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc-EdlpiZGD670PHMRH5lAql12Szm6IQ3s5qw-ThRu90":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1452,"Miehuullisuutta","Amicis, Edmondo de",1846,1908,"1452-amicis-edmondo-de-miehuullisuutta","1452__Amicis_Edmondo_de__Miehuullisuutta",null,"romaani",[],[],"fi",1868,1891,4836,31560,false,38882,[23,24],"Italian fiction -- Translations into Finnish","Short stories",[26],"Novels","\"Miehuullisuutta\" by Edmondo De Amicis is a narrative novella written in the late 19th century, likely during the 1890s. The book explores themes of human character and moral integrity, focusing particularly on the concept of bravery and its testing in dire circumstances.   The story unfolds through the eyes of a narrator who becomes intrigued by a man living across the street, labeled a \"petty merchant\" by a friend, who expresses disdain for such characters. The protagonist investigates the man's life, revealing a deeper story of courage and resilience amidst adversity during a time of chaos in southern Italy. The narrative takes a dramatic turn when the protagonist encounters a soldier who, despite being captured by bandits, exhibits courage and fortitude, leading to a chain of events that culminates in acts of sacrifice and honor. Through bold actions and an unyielding spirit, characters confront their inner moral struggles, illustrating the rich tapestry of human virtues against a backdrop of societal turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Kertomus miehestä, jonka näennäinen mukavuudenhalu ja itsekkyys herättävät tarkkailijassa ärtymystä. Tarina pohtii todellista sankaruutta ja luonteenlujuutta, jotka voivat kätkeytyä arkisen ja vaatimattoman ulkokuoren alle.","Edmondo de Amicisin 'Miehuullisuutta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1452. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MIEHUULLISUUTTA\n\nKirj.\n\nEdmondo de Amicis\n\n\nKäännös Italian kielestä\n\n\nPieni novellikirjasto III.\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Katso tuonne!\" sanoi minulle muutamia päiviä sitten eräs ystäväni,\nosoittaessaan huoneensa akkunasta, joka vietti vähäiselle torille,\nvastapäätä sijaitsevan rakennuksen neljännessä kerrassa olevaa pientä\nbalkongia; \"näetkö miestä tuolla? Katso tarkkaan, niin huomaat hänen;\ntoisen kätensä pitää hän kaidepuiden ulkopuolella. Hänen kasvojansa et\nkumminkaan voi nähdä. Tuo mies tuolla on minulle niin vastoinmielinen,\nettä usein olen ajatellut muuttaa asuntoa päästäkseni näkemästä häntä.\nKysyt, minkätähden, ja minä vastaan etten ole koskaan puhunut hänen\nkanssaan, en koskaan kuullut hänen ääntään, en tiedä kuka hän on, en\nmitä hän toimii, enkä edes minkä näköinen hän on, minä kun en\nkiikarillanikaan näe niin kauas. Mies on minulle vastoinmielinen\nsentähden että hän joka ilta juuri tähän aikaan nousee pöydästään ja\nmenee istumaan tuohon nurkkaansa, ja joka ilta, samaten kuin nyt, laskee\nkäsivartensa kaidepuille, niin että käsi riippuu niiden ulkopuolella, ja\nsitten heittää hän toisen jalkansa toisen päälle. Ei tapahdu koskaan\nettä hän liikuttaisi jalkaa ennenkuin kättä, ei, kuinka se kävisi\nlaatuun! ensinnä kättä ja sitten jalkaa. Myönnäthän, että mies on\nvastoinmielinen jo yksin tuostakin syystä? Vähät toki siitä. Mutta joka\nilta, ennenkuin hän balkongille astuu, tulee eräs nainen, joka näkyy\nolevan hänen vaimonsa, asettamaan tuolin paikallensa, tuo sitten hänelle\npiipun, panee sen hänen käteensä, sytyttää sen ... joka ilta -- ja näin\npassauttaa mies itseään joka ilta jäykkänä ja ylpeänä kuin sulttaani,\ntekemättä mitään itse, vieläpä tietämättä edes että häntä passataan. Ja\njoka silmänräpäys tarvitsee hän jotakin, ja nainen nousee ja kiiruhtaa\npois ja palaa, tuoden milloin juomaa, milloin mitäkin, ja mies ottaa\nvastaan, juo ja pyyhkii viiksiään ilkeän itsekkäisellä katseella,\nvaivaamatta itseään edes lasin takaisin antamisella. Väliin tulee\ntuttavia hänen luokseen, mutta hän ei koskaan huoli edes nousta niitä\ntervehtiäkseen, eikä hän koskaan kävele balkongillaan, niinkuin esim. me\nkaksi. Hän ei koskaan katso ylös eikä alas, ei edes ympärilleen;\nlyhyesti, hän näkyy olevan balkongille asettunut, jotta koko maailma\nkiertäisi hänen ympärillään; hän on olevinansa epäjumala; hän on\nsyntynyt passattavaksi ja huomattavaksi. Sinä naurat, sinä! Minusta on\ntämä kaikki jotakin, joka tekee miehen perin inhottavaksi. Minä olen\nsemmoinen kuin olen: toinen ei siitä välittäisi mitään, mutta minua se\nraivostuttaa. Luulen tuntevani tuon miehen yhtä hyvin kuin tunnen sinun.\nTahdotko tietää kuka hän on? Sitä en ensinkään tiedä, mutta voin sen\nsinulle sanoa yhtä varmaan sittenkin. Mies tuolla\" -- ja puhuessaan\nviittasi hän sormellaan kysymyksessä olevaa henkilöä ja tirkisteli\nhäntä, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sydämensä sisimmät\nsalaisuudet -- \"mies tuolla on epärehellinen pikkukauppias, joka alkaa\npäästä varoihin; nyt paraikaa kasvattaa hän ylpeyttään rikkautensa\npäiviä varten, ja tuon naisen on hän nainut säästääksensä itselleen\npuotipalvelian ja samalla piian palkan, mutta häntä hän kohtelee\nhuonommin kuin piikaa ja tuskinpa paremmin kuin puotirenkiään. Hän on\ninhottavan ahnas kaikessa muussa paitsi omien nautintojensa\ntyydyttämisessä; hän voisi asua kolmannessa kerrassa, mutta sulasta\nsäästäväisyydestä asuu hän neljännessä, vaikka hänellä ei ole lapsia\neikä toivo semmoisia saavansa; hän ylönkatsoo kaikkea, joka ei mahdu\nkäsitteeseen 'kauppapuoti', sanoo kaikkia virkamiehiä varkaiksi,\nkaikkia, jotka harjoittavat opintoja, typeriksi, ja kaikkia, joilla on\nvähemmän rahoja kuin hänellä, roistoiksi. Sinä naurat, sinä! Sinä et\ntiedä, mitä kaikkia vastoinmielisyys voi aavistaa. Minä, näetsen, olisin\noikein onnellinen, jos tulisin tilaisuuteen osottamaan hänelle\nepäkohteliaisuutta, sillä minä inhoon häntä. On mahdollista että\nhaaveksin, että olen paha ihminen, mutta sydämeni sanoo: tuo mies on\nhuono ihminen, minä _en saata kärsiä häntä_; minun _täytyy_ se hänelle\nsanoa, minun täytyy purkaa vastenmielisyyteni.\"\n\nSen, joka ei tunne nuorta, kaksikymmen-vuotista ystävääni, hänen\nhyväsydämisyyttänsä, hänen ainaista sisällistä levottomuuttansa, hänen\nomituisia vihanpurkauksiansa, semminkin esineitä vastaan, joita hän itse\nluo, sen olisi ollut vaikea uskoa, että hän täytenä totena piti koko\ntuon joukon tyhjiä sanoja, jotka hän miltei yhdellä henkäyksellä oli\nlausunut. Minä katselin sillä välin \"pikkukauppiasta\" ja naista, joka\nhänen vieressään istui jakkaralla ajattelevaisen näköisenä, kädet\nristissä polvillansa. Ja kun minulla on paremmat silmät kuin\nystävälläni, tulin siihen päätökseen että vihattu mies oli noin\nneljänkymmenen vanha ja nainen vähän vanhempi, vaikka en selvään voinut\nerottaa kumpaisenkaan kasvojenjuonteita. Otin kiikarin ja suuntasin sen\n\"rouvaan.\" Alussa tanssi jotakin sekavaa silmieni edessä, mutta sitten\nnäin minä naisen, jonka kasvot osottivat alttiiksiantaumista; hivukset\nharmaat, otsa ryppyinen, silmät suuret, surulliset ja niissä jotakin,\njoka sanoi: kärsin, olen kauan kärsinyt. -- \"Näyttää siltä kuin olisi\nystäväni oikeassa\", sanoin itselleni ja suuntasin kiikaria miestä\nkohtaan. Hän kääntyi samassa hieman, jotta sain koko hänen naamansa\nkiikariini.\n\n\"Mitä näen! Valehtelevatko silmäni?\" olin hämmästyksestä huutaa ja\npitensin kiikaria nähdäkseni paremmin. \"Hän se on, ei epäilemistä: nuo\nkasvot olen nähnyt satoja kertoja -- kuvattuina.\" Ja nyt johtui mieleeni\ntapaus, jonka jo aikoja sitten olin unhottanut, ja miltei samassa\nsilmänräpäyksessä koko se kertomus alusta loppuun saakka, jonka kohta\nolen lukialleni laativa.\n\nYstäväni kysyi:\n\n\"No, mitä sanot, eikö hän ole petturi, lurjus, ylpeä, konna?\"\n\nEn voinut enää hymyillä, kuten äsken. Vastasin vaan ettei mies näyttänyt\nmiellyttävältä, mutta lisäsin että luulin nähneeni hänet ennen, että\nhalusin tietää, kuka hän oli, ja että koettaisin hankkia tietoja\nhänestä.\n\nSeuraavana päivänä kiiruhdinkin vihatun miehen luo, saadakseni,\nkuten verukkeeni kuuluivat, täyden selvän siitä tapauksesta,\njossa hän oli ollut päähenkilönä, minä kun muka olin aikeessa kirjoittaa\nsiitä kertomuksen. Tottuneena minun kaltaisiini vieraisiin, vastaanotti\nhän minut ystävällisesti, kertoi kerrottavansa suurella\nvälinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi hän toisesta henkilöstä puhunut,\nsekä lausui yhtä ja toista siitä naisesta, joka hänen luonansa asui ja\njoka ei ollut hänen vaimonsa, vieläpä muutamia sanoja elintavoistaankin.\n\n\"Olemme eläneet yhdessä kymmenen vuotta\", lopetti hän. \"Minulla on\nkärsivällisyyttä, hänellä myös, ja jotenkuten tulemme toimeen. Minun\nsuuri lohdutukseni on ihmisten kunnioitus ja tämän onnettoman naisen\nuskollinen taipumus.\"\n\nMenin kotiin, kirjoitin koko illan ja seuraavaan aamuun. Sitten\nkolmantena päivänä läksin kirjoituksineni ystäväni luo. Satuinpa\ntulemaan juuri siihen aikaan, jolloin \"pikkukauppiaalla\" oli tapana\nhengittää raitista ilmaa balkongillaan. Puhuttuamme yhtä ja toista,\njoutui ystäväni \"vastoinmielisyys\" taaskin keskustelumme esineeksi.\n\n\"Olet iskenyt kiveen, ystäväni\", sanoin hänelle.\n\n\"Minä, en! mahdotonta!\" huudahti hän tavallisella vireydellään.\n\n\"Pilat sikseen nyt\", lausuin vakavasti. \"Lue nämä lehdet; ne sisältävät\nsanasta sanaan tosikertomuksen, jonka näinä päivinä olen kirjoittanut.\nPäähenkilö siinä on sinun vihaamasi 'pikkukauppias', ja kunniasanallani\nvakuutan sinulle että -- jos emme pidä lukua jokaisesta keskusteluissa\nesiintyvästä pikku sanasta, -- kertomukseni ei niin rahtuakaan poikkea\ntotuudesta.\"\n\nYstäväni otti käsikirjoitukseni ja alkoi sitä lukea. Jonkun ajan\nkuluttua loi hän silmänsä minuun, sitten mieheen, joka istui\ntavallisella paikallaan balkongilla; sitten jatkoi hän taasen\nlukemistaan. Ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä useammin heitti hän\nsilmäyksiä minuun ja tuohon \"vihattuun mieheen\", samalla käyden yhä\nvakavammaksi. Viimein ehdittyänsä loppuun, huudahti hän, tarttui käteeni\nja sanoi äänellä, joka värisi liikutuksesta:\n\n\"Kunniasanasi, että tämä kaikki on totta?\"\n\n\"Tässä käteni! Totta jokainoa kirjain.\"\n\n\"Ja että -- se on hän?\"\n\n\"Myös siitä käteni.\"\n\nLausumatta mitään sen enempää, otti ystäväni hattunsa ja ryntäsi ulos.\nMinä asettausin akkunaan ja näin hänen kiirein askelin kulkevan poikki\ntorin vastapäätä olevaan rakennukseen. Parin minuutin kuluttua katosi\nmies balkongilta. Kului hiukan aikaa, niin taasen ilmestyi hän sinne.\nMutta melkein samassa näin ystäväni -- tällä kertaa hitain askelin --\npalaavan ja suuntaavan kulkuansa kotiin.\n\n\"Kyllä tunnen sinut, ystäväni\", sanoin itselleni, mennessäni häntä\nvastaan, \"tiedän, mistä syystä sinä kiirehdit ulos.\"\n\n\"Sinä menit painamaan suutelon miehen otsalle?\"\n\nYstäväni katsahti minuun, hymyili, lankesi kaulaani ja vastasi\niloisesti:\n\n\"En, siihen en ollut kelvollinen. Minä menin suutelemaan hänen\nkäsiänsä.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nPalaamme syksyyn vuonna 1861, siihen aikaan, jolloin etelä-Italiassa\nriehuvat ryövärit herättivät kauhistusta koko Europassa, jolloin\nPietropaolo kantoi taskussaan \"liberaalisen\" leuan, minkä pujoparta oli\nleikattu à la _Napoleon_; jolloin ne, jotka Montemiletton luona olivat\nhuutaneet: \"eläköön Italia!\" elävinä haudattiin ruumiskasojen alle;\njolloin Viestissä syötiin lihat niistä talonpojista, jotka olivat\nvastustelleet ryövärien käskyjä; jolloin översti Negri Pantelandolfon\nlikisyydessä näki verisiä sotilasjäännöksiä voiton merkkeinä riippuvan\nakkunoissa; jolloin luutnantti Bacci parka haavoitettuna vangittiin\njulkisessa taistelussa ja sitten, kärsittyään kahdeksantuntiset kauheat\nrääkkäykset, ruhjottiin kuoliaaksi; jolloin hurjistunutta roistoväkeä\nsuurissa parvissa öisin matkusti ulos kylistä, tulisoitot kädessä,\nriemuhuudoilla vastaanottaessaan ryöväreitä; jolloin laihot pelloilla\npoltettiin, huoneita revittiin maahan ja koko perhekuntia iskettiin\nkahleisiin; jolloin aseita, rahaa ja siunauksia lähetettiin Tiber-joen\noikeanpuoleiselta rannalta kauhean verenvuodatuksen jatkamiseksi.\n\nEräänä päivänä Heinäkuun lopulla nähtiin kohta auringon nousun jälkeen\nCapitanata maakunnan kolkossa laaksossa pyssyratsuri, joka näytti olevan\nmatkalla San Severoon. Hän oli yöllä lähtenyt vastamainitusta\nkaupungista viemään överstiltä käskykirjettä \"lentävän kolonnan\"\npäällikölle ja tallensi nyt napitetun nuttunsa sisäpuolella päällikön\nvastauksen, jossa tämä ilmoitti kello 8 seuraavana aamuna lähtevänsä\neräälle salaiselle paikalle lähellä olevassa vuoristossa, jossa sanoi\ntietävänsä muutamien näitä seutuja rasittaneiden ryövärien pitävän\nmajaa.\n\nKirjeen kuljettaja oli noin kolmenkymmenen ikäinen mies, kookas, laiha,\ntulisilmäinen, varustettu pienillä, huippupäisillä viiksillä sekä\ntuollaisella kohtisuoralla otsarypyllä, joka ilmaisee tottumusta\najattelevaisuuteen. Hänen kasvoissaan oli luettava äkkikypsynyttä\nvakavuutta, jota hänen suuri, musta, kolmikulmainen hattunsa ikäänkuin\nkuvasti, ja hänen tuima katsantonsa ja uljaat liikkeensä puhuivat sielun\nvoimasta, joka oli sopusoinnussa ajan ja paikan kanssa. Hän ratsasti\nravia mutkistelevaa polkua ja käänteli päätään sinne tänne, tarkatakseen\nautiota laidunmaata, vuoristoa ja kirkasta taivasta, kuulematta muuta\nääntä kuin hevosen kavioiden synnyttämää kopsetta ja sapelin räminää.\n\nRatsastaessaan kahden korkean varvikon keskeä näki hän äkkiarvaamatta\nleimauksen ja kuuli pyssyn pamahtavan. Kääntäessään ratsunsa ja\ntarttuessaan pistooliinsa, huomasi hän että hevonen hoiperteli. Paremmin\nsaadaksensa selkoa asiasta kumartui hän, mutta tunsi siinä samassa, että\njokin tarttui häneen takaa; kun hän sen johdosta kääntyi, törmäsi\nvarvikosta, josta laukaus oli tullut, hänen päällensä toinen mies, ja\ntätä seurasi varjona kolmas, ja ennenkuin pyssyratsurimme oli ehtinyt\nkäyttää aseitaan, hypätä alas hevosensa selästä ja asettautua\npuolustus-asentoon, oli hän heitetty maahan. Hän kyllä siinä koetti\ntehdä vastarintaa, hän hosui ympärilleen, potki ja puri, mutta ei\nonnistunut pääsemään ylös, jonka tähden hän viimein väsyneenä antausi ja\nluovutti päällekarkaajilleen aseensa. Taistelussa oli hän kumminkin\ntomupilven ympäröimänä saanut nuttunsa auki ja kirjeen pistetyksi\nsuuhunsa, kenenkään sitä huomaamatta. Roistot sitoivat nyt hänen\nkätensä, nostivat hänet pystyyn ja ripustivat sapelin, sotilaskaapun ja\nrensselin hänen kaulaansa; sitten laahasivat he hevosen varvikkoon ja\nlähtivät metsään kiroten, uhaten ja nauraen, ja ajoivat edessään\npuoleksi typertynyttä ja hoipertelevaa sotilasta.\n\nKun he olivat ehtineet puolen tunnin matkaa tieltä, hiljensivät he\nvauhtiaan. He olivat nyt saapuneet metsässä olevan vuoren juurelle,\nmissä ei näkynyt vähintäkään jälkiä ihmis-asunnosta. Pyssyratsuri, joka\nkulki kumarruksissa kuormansa alla, ei osottanut pelkoa eikä vihaa,\nmutta hänen kalpeista, muuten muuttumattomista kasvoistansa saattoi\nlukea, että hän aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, ja että hän oli\nvalmis siihen antaumaan. Hän, näetsen, tiesi että ryövärien käsiin\njoutuminen näinä julman koston päivinä oli sama kuin kuolema, ja\nsentähden olikin koko hänen olennossaan jotakin, joka muistutti kuoleman\njuhlallista tyyneyttä, ja senkin, joka ei sitä tiennyt, olisi vaan\ntarvinnut katsoa hänen silmiinsä, sanoaksensa: \"Tämä mies menee\nkuolemaan.\" Ryöväri, joka nyt kulki hänen edellään, kääntyi silloin\ntällöin ja heitti uhriinsa milloin uteliaan, milloin epäluottoisen\nsilmäilyn. Se, joka kulki hänen rinnallaan ja näkyi olevan rosvojen\npäällikkö, loi myöskin silmänsä milloin vankiin, milloin toveriin, ja\nvaihtoi tämän viimeksi mainitun kanssa pirullisia ivahymyjä.\n\n\"Kas tässä, kanna tämä\", sanoi hän äkkiä ja riipusti pyssynsä vangin\nkaulaan.\n\n\"Jaksat sinä kantaa minunkin\", lausui toinen, joka kulki edellä.\n\n\"Entäs sinä?\" kysyi päällikkö kääntyen kolmanteen ryöväriin, joka kulki\ntakana ja näytti olevan nuorin joukossa.\n\n\"Minä?\" vastasi tämä, \"minä kannan mieluummin itse pyssyni. Ken tietää\nmitä voi tapahtua.\"\n\n\"Pöllöpää!\" mumisi toinen ja heitti häneen ylönkatseellisen\nsilmänluonnin. Sitten kääntyi hän vankiin ja sanoi: \"Nyt, ystävä, sopii\nsinun sanoa, mihin olit matkalla.\"\n\nPyssyratsuri oli ääneti.\n\n\"Vai niin!\" huudahti ryöväri ja kumartui ottaaksensa maasta raipan,\njolla sivalsi vankia käsille. \"Et lie ymmärtänyt kysymystäni?\"\n\nPyssyratsuri kulki yhä ääneti eteenpäin.\n\n\"Ole sinä olevinasi, junkkari, kyllä vielä ääneen saat\", jatkoi ryöväri.\n\"Kaikki alkavat, niinkuin sinä, ja sinä olet lopettava, niinkuin muut.\nOn sinussakin lihaa ja verta; ja kun tunnet että pistää, kyllä huudat,\nole varma siitä!\"\n\nJa samassa töyttäsi hän häntä saadakseen häntä poikkeemaan pienelle\npolulle, joka kulki puron rantaa pitkin. Tätä kulkivat he jonkun matkaa,\nsitten ylivievää siltaa, kiersivät erästä kumpua ja alkoivat kiivetä\nylös jyrkkää vuorta. Vanki, jonka kurkkua pyssyjen hihnat ahdistivat ja\njonka kädet olivat selän taakse sidotut, oli vähällä kuristua; hän\nhikoili kauheasti, hoiperteli joka askeleella, lankesi usein polvilleen\nja nousi ainoastaan suurimmalla vaivalla, jälleen langetaksensa, jolloin\nryövärit löivät ja potkivat häntä ärjyen:\n\n\"Ylös, pelkuri! Kun te saatte käsiinne jonkun meikäläisistä, sidotte te\nne hevosiinne; nyt on sinun vuorosi, Piemontesilainen!\"\n\nVuoren keskivälillä odotettiin heitä. Siinä, missä kaikkialla näkyi vaan\njyrkkyyksiä, syvyyksiä ja kohtisuoria kallionseiniä, mutta\ntuskin nimeksikään pensaita ja kasvia, oli ontelon yläpuolelta\nholvin kaltaisan louhen alla pieni ala tasankoa. Tätä ympäröivät\nkalliomöhkäleet, joista muutamat olivat pudonneet ylhäältä, kun taasen\ntoiset, pienimmät olivat käsivoimalla työnnetyt edellisten lomiin, jotta\nne niiden kanssa muodostivat jonkunmoisen rintavarustuksen. Tasangon\nneljänneksen osan anasti eräs puukoju, jonka katon ja seinät\nyllämainittu louhi muodosti. Möhkäleiden sisäpuolella oli pieniä,\nhakkaamalla tehtyjä syvennyksiä ruoka- ynnä muiden tavarain\nsäilyttämistä varten, sekä omituiset rappuset, joilta voitiin katsoa\nalas koko kaltevuutta pitkin. Paikalle kuljettiin aukon kautta, joka oli\nhiukan suurempi kuin ihminen tarvitsi sisään päästäksensä. Ulkoa ei\nnäkynyt mitään, joka olisi osottanut, että täällä asui ihmisiä.\nSisäpuolen syvennyksissä nähtiin laseja, läkkiastioita, pannuja, leipiä\nja veitsiä; möhkäleiden ulospäin pistävillä kärjillä riippui laukkuja,\nrensseleitä ja pulloja; eräässä nurkassa oli suuri kasa tuhkaa ja tämän\nyläpuolella oli kallion seinä musta savusta; kojussa makasi vaatteita ja\nolkia sekaisin. Jos katseli ylöspäin tahi seinille, niin ei näkynyt\nmuuta kuin louhia, syviä rotkoja ja kauhean suuria kallion möhkäleitä,\njotka näyttivät heiluvan ilmassa, ynnä joku yksinäinen puu siellä\ntäällä. Alempana olivat vuoren seinät lohkoilleet, ja kauempana pisti\nesiin kenttä, sekä taivahan rannalta korkeita vuoria.\n\nSeuruetta odotti keski-ikäinen mies, joka seisoi pienien rappusten\nylimmällä astuimella, kyynäspäät kivimöhkälettä vastaan ja kasvot kahden\nkiven suojassa, joiden välistä hän tähysteli seutua kuin ampumareijästä.\nNähdessään vangin, alkoi hän tyytyväisyytensä merkiksi taputella\nkäsillään kumpaistakin kiveä, seurasi sitten tarkkaavasti hänen\njokainoata askeltaan, ja liitti jokaiseen iskuun, jonka onneton sai,\nkoikkauksen ja kirouksen, ikäänkuin sillä lisätäkseen lyönnin voimaa ja\nlyödyn kipua.\n\nKun tuliat ehtivät likisyyteen, astui mies alas rappusilta ja meni\nportille heitä vastaanottamaan. Pyssyratsuri, joka töyttäyksellä\ntyönnettiin sisään, vaipui voimatonna maahan; toiset seurasivat häntä\nläähättäen ja puuhkien, heittivät sinne tänne rensselinsä, hattunsa ja\naseensa, istuutuivat kiville, mikä millekin, ja olivat vähän aikaa vaiti\nhengittääkseen ja pyyhkiäkseen pois hikeä kasvoistaan.\n\n\"Tässä on meillä yksi\", huudahti vihdoin päällikkö, kääntyen toveriin,\njoka oli tullut häntä vastaanottamaan.\n\n\"Ja terve ja reipas, näen\", vastasi toinen. Sitten, käytyään likemmin\ntarkastamaan vankia ja nähtyään että tällä oli kannukset, lisäsi hän:\n\"entäs hevonen?\"\n\n\"Älä kysy!\" vastasi päällikkö ärtyisesti. \"Tahtoisin lyödä mäsäksi\nkirotun pyssyni. Ammuin näetsen hevosen kun tähtäsin ratsastajaa.\"\nSitten kertoi hän muutamilla sanoilla tapauksen.\n\n\"Vähät hevosesta, olette sittenkin kunnostaneet itsenne\", sanoi toinen.\n\nSitten meni hän pyssyratsurin luo, auttoi häntä nousemaan, tutkisteli\ntylsällä uteliaisuudella hänen kasvojansa, vapautti hänet pyssyistä,\nkaapusta ja sapelista ja otti viimein hänen päästään hatun, jota hän\ntutki sisältä ja ulkoa ja sitten hymyen viskasi nurkkaan.\n\nPyssyratsuri, jonka voimat olivat loppuneet, nojausi kojua vastaan ja\nalkoi tarkastaa rosvoja, mutta kuoleman kynsissä olevan sairaan\nraukeilla ja vakavilla silmillä, jonka ajatukset jo vierailevat haudan\ntoisella puolen. Ryövärit ryhtyivät nyt tutkimaan hänen rensseliään.\n\nIlkiöiden kasvot, paikka ja toiminta -- kaikki olivat täydessä\nsopusoinnussa toistensa kanssa. Päällikkö, noin neljättäkymmentä käyvä,\nlyhyt, mutta vahva mies, oli varustettu suurella pääkallolla,\npuhumattakaan olkapäistä, jotka ulettuivat miltei korviin saakka,\nväärillä säärillä ja tavattomilla pohkeilla; sanalla sanoen: hän oli\nkireestä kantapäähän niin tanakka, lyhyt, paksu ja leveä, että hän tuli\njättiläiseen, joka oli vetäynyt kokoon, mutta samassa määrässä paisunut\nlaajuudelleen; hän oli siihen lisäksi mustanverinen ja niin parrakas ja\nkarvainen, ettei koko hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin hiukan otsaa,\nnoin kahden sormen leveydeltä, ynnä hiukan poskipäistä. Toisista\nkolmesta näytti kaksi olevan veljeksiä, päättäen siitä että heillä oli\nsamanmuotoinen, matala otsa, samankaltainen lyssänenä, samankaltaiset\nsudensilmät, samanlaiset, alaspäin kaarevat, huulettomat suut ja\nsamanlaiset parrattomat leuat; tämän kaiken ohessa olivat hekin\nlyhytläntäisiä ja vahvoja. Kaikkien kolmen silmissä oli jotakin samaa\nomituisen kamalaa, viekasta, himollista ja petomaista, jota tavataan\nesiinpistävänä ominaisuutena kaikilla tämänkaltaisilla, tai'asta ja\njulmuudesta, uhkarohkeudesta ja kurjasta pelkuruudesta muodostetuilla\nluonteilla. Vaikkakin jo olivat pitkälle ehtineet elämän alasmäkeä, oli\nheillä käytöksessään, liikunta-tavoissaan, vieläpä vihansa\npurkauksissakin jonkunlaista tiikerintapaista pehmeää nuorteutta. Heidän\npukuunsa kuului sokuritopan muotoinen hattu, korkeat säärystimet sekä\nlaaja, etupuolelta auki oleva nuttu, ja tämän ja housujen väliltä pisti\npienissä poimuissa heidän vyötäriensä kohdalta esiin paita, jonka\nkiinnitti ihoon leveä, sininen vyö. Neljäs, joka näytti olevan nuorin,\nesiintyi toki ihmisellisempänä, vaikka hänkin oli parraton ja\npienikasvuinen, niinkuin nuo molemmat vastamainitut, veljeksiltä\nnäyttävät.\n\n\"Saakaamme nyt hänet riisumaan yltään ryysynsä\", sanoi päällikkö,\nkun oli lopettanut rensselin tutkimisen. \"Sitten syömme hiukan, ja\nsitten ... saammehan nähdä.\"\n\nVeljekset menivät pyssyratsurin luo; toinen heistä löysäsi hänen\nkäsivartensa, sillaikaa kun toinen piti tikarinsa hänen rintaansa\nvastaan. Löysätyt käsivarret vaipuivat hervotoinna alas, kuten ruumiin.\n\n\"Univormu pois!\" ärjäsi toinen veljeksistä.\n\nPyssyratsuri tarkisteli häntä ja seisoi vähän aikaa hervotonna, otsa\nrypyssä ja toinen huuli hampaitten välissä. Nuorin ryöväreistä katseli\nhäntä surusilmin.\n\n\"Mene vartiapaikallesi\", huudahti hänelle portin vieressä istuva\npäällikkö.\n\nIkäänkuin tavallista käskyä totellen nousi nuorukainen samoja rappusia,\njoilta kotona oleva ryöväri äsken oli katsellut toverien tuloa, tukesi\nkäsivarsiaan kalliomöhkälettä vastaan, asetti kasvonsa molempien kivien\nväliin ja jäi siihen liikkumattomana seisomaan.\n\n\"Riisu univormu!\" huusivat veljet vangille, kohottaen kumpikin kätensä.\n\n\"Iske häntä korvalle, että sormien jäljet näkyy!\" huusi päällikkö.\n\nPyssyratsuri teki liikkeen, ikäänkuin olisi häntä joku pistänyt,\ntaivutti sitten nöyrästi alas päänsä ja riisui yltään univormutakin.\nRyöväriveljekset tempasivat sen, tutkivat sen taskut ja hihat, käänsivät\nsen nurin, ratkoivat vuorin ja -- heittivät sen kojuun. Toinen otti\nsitten tutkiakseen vangin housuntaskuja ja sanoi päällikköön kääntyen:\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Syyttäköön sitten itseänsä\", vastasi päällikkö. \"Sitokaa hänet\nrautaan!\"\n\nVeljesheittiöt sitoivat uudelleen pyssyratsurin kädet selän taa ja\nkiinnittivät hänet kojun seinässä olevaan koukkuun. Onneton oli kuoleman\nkalpea, hänen hampaansa tärisivät kuin olisi hän vilutautia sairastanut.\n\nRoistot ottivat esiin syvennyksistä syötävää, istuutuivat kivelle ja\nalkoivat aterioida. Siinä syödessään puhelivat he, mutta katkonaisesti,\nniinkuin se, joka enemmän tarkkaa, mitä hän syö, kuin mitä hän puhuu.\n\n\"Oletko kuullut uutiset Casalvecchiosta?\"\n\n\"Don Alession asiastako?\"\n\n\"Niin. Lunnaita kaksisataa tukaattia.\"\n\n\"Maksettu?\"\n\n\"Viimmeiseen penniin.\"\n\n\"Hyvä saalis!\"\n\n\"Ja kolmesataa syndikolta.\n\n\"Vaatimattomasti pyydetty. Hänellä ja hänen veljellään on suuria\nomaisuuksia. Portoreen päin on maa kahden peninkulman matkalla hänen.\"\n\n\"Mutta paras saalis saatiin kumminkin Biccarin luona: kuusi hevosta,\nviisi pyssyä, tuhannen tukaattia ja kahdeksan säkkiä kauroja -- ja ne\nkerrassaan.\" -- Tässä heitti puhuja appelsiinin kuoren vangin kasvoihin\nja sanoi: \"Tuossa sinun osasi!\"\n\n\"Kuuma kuuluu ottelu olleen Cerignolan luona\", jatkoi toinen.\n\n\"Salvatore Codipietron joukon ja Piemontesilaisten välillä -- niin. Ne\nyllätettiin. Syy siihen oli syndikon vakoominen. Seitsemän vangittiin.\"\n\n\"Päällikkökin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ammuttiin?\"\n\nRyöväri nyykäytti päätään myöntäen.\n\n\"Pyhä neitsyt!\" huudahti toinen veljeksistä ja jatkoi sitten kääntyen\nvankiin: \"Kuulitko? Me mittaamme samalla mitalla, ole varma siitä. Päivä\non tuleva, jona Piemontesilaisen sisuksia riippuu jokainoan puun\noksalla, jahka vaan saamme aikaa.\"\n\nJa tätä sanoessaan tyhjensi hän lasin viiniä.\n\n\"Katsos vaan\", sanoi toinen ja osoitti tovereilleen vankia; \"hän on\nvaipunut ajatuksiin.\"\n\n\"Mitä mietit?\" kysyi päällikkö, pyyhkäisten viiksiänsä.\n\n\"Kentiesi äitiäsi?\" kysyi ensimäinen.\n\n\"Minne olet jättänyt hänen?\"\n\n\"Nyt saamme kuulla.\"\n\nHe kääntyivät kaikki vankiin. Tämä ummisti silmänsä, piti ne kotvan\naikaa kiinni, avasi ne taasen kosteina ja tirkisteli etäisyyteen.\n\nRyövärit hymyilivät.\n\n\"Naurettavinta on, ettei hän puhu mitään\", sanoi yksi. \"Mistähän se\ntulee? Ylpeydestäkö?\"\n\n\"Eikö mitä! Vaatimattomuudesta\", vastasi toinen raa'alla naurulla.\n\n\"Vielähän! Pelvosta, arvaan\", sanoi päällikkö.\n\nPyssyratsuri pudisti kieltävästi päätään.\n\n\"Vai niin, vai olin väärässä. No, saammehan nähdä!\" huudahti päällikkö\nja hypähti ylös. Kääntyen tovereihinsa sanoi hän sitten jyrkällä\näänellä: \"Tuolla miehellä on joku kirjallinen käsky, joka tarkoitti\nmeidän kiinni ottamista pesässämme. Olemme jo menettäneet paljon aikaa;\npakoittakaamme nyt hänet puhumaan.\"\n\n\"Niin, pakoittakaamme\", säestivät toiset ja nousivat.\n\nPyssyratsuri kohotti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: minä\nolen valmis! Ryövärit asettausivat hänen eteensä. Jos joku tänä hetkenä\nolisi luonut silmänsä vartioivaan nuorukaiseen, niin olisi hän nähnyt\nhänen haavan lehden kaltaisesti vapisevan ja, kalman väri kasvoissaan,\nkääntyvän, jottei hänen liikutustaan huomattaisi. Päällikkö huomasi sen\nkumminkin ja neuvoi häntä käskevällä viittauksella pitämään huolta\ntehtävästään.\n\nSitten kääntyi hän pyssyratsuriin ja ärjäsi äänellä, joka ei myöntänyt\nvitkutusta: \"Sano, mistä tulit sinä?\"\n\nVanki rypisti silmäkulmiansa eikä vastannut mitään, mutta kysyjään loi\nhän läpitunkevan silmäyksen, joka ilmaisi tahdon lujuutta.\n\nSanaa sanomatta iski ryöväri nyrkkinsä hänen leukapieleensä, jotta\nratinaa kuului, juuri kuin olisivat onnettoman hampaat musertuneet.\n\n\"No, joko nyt vastaat?\"\n\nPyssyratsuri kallisti päätään ja antoi veren, joka täytti hänen suunsa,\nvirrata maahan; sitten loi hän ryöväriin uuden silmäilyn, joka puhui\njärkähtämättömästä miehuullisuudesta, ja pudisti kieltävästi päätään.\n\nPäällikkö puri huuliaan ja katseli tovereitansa väkinäisellä hymyllä,\nsitten pisti hän kätensä taskuun, otti sieltä kynäveitsen, avasi sen,\nrepi rikki vangin paidan kaulan kohdalta alaspäin ja asetti veitsen\nhänen kurkkunielullensa. Uhri vavahti, kuin olisi jo veitsi häneen\ntunkeunut.\n\n\"Oh, älä pelkää!\" ivasi ryöväri ja veti veitsellä suoran viivan kaulasta\nvyötäisiin asti. Onnettoman rinnalla näkyi punainen juova, joka pian\ntäyttyi verellä, mikä sitten virtasi vaatteiden alta ja päältä maahan.\n\n\"Jo kait alkavat nyt silmäsi au'eta, vai kuinka?\" huusi päällikkö\nvillipetoa muistuttavalla äänellä.\n\n\"Kas vaan, kuinka veri virtaa!\" sanoi toinen tovereista.\n\nVartioiva nuorukainen peitti käsillään kasvonsa.\n\n\"Joko nyt saat ääneen?\" kysyi päällikkö.\n\nPyssyratsuri seurasi silmillään alasvirtaavaa verta, kohotti sitten\npäätään ja heitti kysyjään entisestä järkähtämättömyydestä puhuvia\nsilmäyksiä.\n\nTämä niskoittelu näkyi enemmän herättävän ryövärien hämmästystä kuin\nvihaa.\n\n\"Tahdotko kuolla, hölmö?\" ärjäsi päällikkö nyrkkiään pudistaen ja asetti\nkasvonsa niin liki vangin kasvoja, että miltei koskettelivat toisiaan.\n\"Etkö jo ymmärrä että olet täällä meidän käsissämme ja että voimme\nreväistä auki vatsasi niinkuin koiran! Mitä odotat sinä? Että joku tulee\nsinua pelastamaan? Lausu edes sana, että saamme kuulla ääntäsi.\"\n\nPyssyratsuri pysyi äänetönnä.\n\nRaivossaan kohotti yksi ryöväreistä veitsensä, iskeäksensä sen vankiin.\nToinen pidätti häntä ja sanoi:\n\n\"Ei veistä! Koettakaamme, mitä tämä vaikuttaa.\"\n\nJa samassa sieppasi hän pyssyn ja antoi sen perän semmoisella vauhdilla\npudota vangin jalalle, että luut nauskivat. Onneton päästi kimeän huudon\nja vetäysi tempovaisesti kokoon. Mutta melkein samalla rohkaisi hän\nmieltään, hakien voimia itse tuskastansa, tömisytti maata haavoitetulla\njalallaan ja huusi ärjyen:\n\n\"Ei!\"\n\nRyövärit ryntäsivät hänen päälleen, tarttuivat kaikki kolme yht'aikaa\nhänen kurkkuunsa ja olivat juuri repimäisillään silmät hänen päästään,\nkun vartioiva nuorukainen, rohkeaksi tulleena kauhistuksestaan, jota hän\nei voinut kukistaa, riivatun tavoin huudahti:\n\n\"Tappakaa hänet yhdellä tiellä, Jumalan tähden! Ampukaa kuula hänen\npäähänsä. Mitä hyödyttää teitä hänen kärsimisensä?\"\n\nNuorukaisen rohkeus vaikutti ryöväriin enemmän kuin hänen sanansa.\nHämmästyneinä loivat he häneen silmänsä. Mutta tämä hämmästys ei kauan\nkestänyt. Päällikkö ryntäsi nuorukaiseen ja antoi nyrkillään hänelle\nsellaisen iskun, että poika lensi pää edellä kalliomöhkälettä vastaan.\n\nPuoleksi taintuneena nousi hän ja asettausi sanaa sanomatta\nentiseen asemaansa. Mutta kun hän loi silmänsä alas kaltevuutta,\nteki hän ihmetystä osottavan liikenteen, työnsi päänsä syvemmälle\ntähystys-aukkoon ja pysyi sitten liikkumattomana asennossaan. Ryövärien\npäällikkö ei huomannut mitään tästä; hän kääntyi jälleen uhriinsa\nsinisen kalpeana, kiristi hampaitaan ja värisi vihasta, jotta hänen\ntoverinsakin katselivat häntä kauhistuksella. Vasemman kätensä laski hän\npyssyratsurin päälaelle, oijensi oikean kätensä etusormen uhkaavalla\ntavalla, loi mieheen veristävät silmänsä ja mumisi sähisevällä äänellä:\n\n\"Kuulehan! Onneton oli hetki, jona päätit niskotella meitä vastaan. Sinä\net tunne minua. Olen saanut ihmisten karvat kohoomaan kauhusta, vieläpä\nsemmoistenkin, joiden miehuullisuudelle ei sinun vedä vertoja. Et osaa\naavistaakaan, mitä rääkkäyskeinoja minä olen keksinyt. Minä kidutan\nsinua huomispäivään asti; sinä et kuole, sinä vaan kärsit ja vielä\nsilloinkin, kun ulkomuotosi ei enää ole ihmisen; silmätkin päästäsi\nrevin. Sinä tiedät, miten on muitten käynyt; älä siis pakoita minua\nviimeisiä keinojani käyttämään. Sano, mitä sinun täytyy sanoa, ennenkuin\nviha valtaa minut kokonaan.\"\n\nViime sanoja sanoessaan otti hän kätensä vangin päälaelta, ja kun hän\nhuomasi että siinä oli koko joukon hivuksia, heitti hän vihoissaan nämät\nuhrinsa suuhun. Pyssyratsuri sylki ne pois. Tämän pitivät ryövärit\ntahallisena ylenkatseen-osotteena, ja nyt nousi heidän raivonsa\nkorkeammilleen. Metsänpedon tavoin ulvoen ryntäsivät he kaikki\nonnettoman päälle ja alkoivat raadella häntä kynsillään, hampaillaan,\npolvillaan ja jaloillaan, silloin tällöin kehoittaen toisiaan\nvarovaisuuteen, jottei vanki kuolisi heidän käsiinsä; he löivät,\npistivät ja purivat häntä, ja verta, paidanriepuja ja hivuksia sinkoili\nkaikkialle heidän ympärillään. Pyövelien läähötykset, toisiaan\nkoskettelevien tikarien helinä ja uhrin häädetty ähkyminen sekausivat\nomituisella tavalla yhteen. Ryövärit olivat muuttuneet kolmiruumiiseksi\nvillipedoksi, joka on kietounut ihmisen ympäri; he esiintyivät nyt\nyhteiskuvana kaikesta siitä kauheasta, minkä hulluus, pelkuruus ja\njulmuus luo.\n\n\"Älkää häntä vielä tappako!\" alkoi nuorukainen mitä suurimmassa tuskassa\ntaas huutaa, kääntyen milloin ryövärien puoleen, milloin taasen alankoon\npäin, ja vähitellen kohottaen ääntänsä, ikäänkuin voittaaksensa niitä\nvieraita ääniä, jotka lähestyivät. \"Älkää häntä vielä tappako!\nOdottakaa, hän on sanova, mitä te tahdotte tietää. Jos hänet tapatte,\nette saa tietää mitään. Hän on viitannut, että hän tahtoo puhua. Sitten\nvoitte hänet tappaa. Minä itse kyllä työnnän tikarin hänen rintaansa,\njollette te sitä tee. Tikarit pois, käyttäkää nyrkkejä. Ettekö näe, että\nhän on kuolemaisillaan?\"\n\nYhä edelleen huutaen heitti hän silmäyksen rintavarustuksen ulkopuolelle\nja hyppäsi sitten alas ryövärien luo. Mutta hänen äänensä ja\nkäytöstapansa muuttuivat nyt. Mitä julkeimmalla ylönkatseella ärjäsi\nhän:\n\n\"Roistot! Kolme yhtä vastaan!\"\n\nKirouksia lausuen kääntyi päällikkö häneen, tikari kädessänsä.\n\n\"Myöhään, liian myöhään!\" sanoi uhattu tyyneesti. Sitten viittasi hän\nkädellään portille päin ja lisäsi: \"Katsokaa tuonne!\"\n\nSamassa kun nyt yksi varoituksen saaneista ryöväreistä heitti laajan\nviitan maassa makaavan uhrin päälle ja päällikkö sieppasi pyssyn,\nhyökätäksensä salaperäistä vihollista vastaan, kuului aseiden kalsketta,\naskeleita ja ääniä; painetteja ja kivääriä välkkyi portilla ja sisään\nmurtausi joukko pyssyratsureita, jotka muutamassa silmänräpäyksessä\nympäröivät ja kaasivat maahan ryövärit. Sitten seurasi vähäksi aikaa\näänettömyyttä, jolloin ei kuulunut muuta kuin väsyneiden\npyssyratsureiden läähätyksiä.\n\n\"Auttakaa kuolemaisillaan olevaa!\" huudahti äkkiä nuori ryöväri, joka,\nsamaten kuin toiset, oli polvillaan, kädet maassa, pyssyratsurin\npainetin uhkaamana.\n\n\"Ketä kuolemaisillaan olevaa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Tuota tuolla nurkassa\", vastasi nuorukainen, viitaten sormellaan.\n\nKaikki kääntyivät ja tähystelivät osoitettua suuntaa, mutta ei mitään\nhuomattu.\n\n\"Viitan alla\", sanoi ryöväri.\n\nKaikkien silmät seurasivat kapteenia, kun tämä nyt meni kojuun. Viitan,\njonka hän kohta näki, heitti hän syrjään, ja kun sen alla piileillyt\nraadeltu ihminen tuli näkyviin, kajahti kaikkien suusta yht'aikaa\nkauhistuksen huuto. Onneton vanki, joka siinä polvillaan makasi, kädet\nselän taakse sidottuina ja pää rintaa vastaan vaipuneena, oli sinisen\nkalpea, kokonaan veressä ja niin täynnä haavoja, jotta näytti\nnyljetyltä. Hän teki ponnistuksen, koettaakseen kohottaa päätään.\n\n\"Poistakaa hänen siteensä\", huusi kapteeni, \"ja antakaa hänelle jotakin\njuotavaa.\"\n\nKolme pyssyratsureista ryntäsi nyt esiin; ne avasivat onnettoman siteet,\nasettivat hänet maahan makaamaan ja alkoivat tutkia hänen haavojaan,\nsillaikaa kuin toiset vihansa vimmassa ryhtyivät pyssynperillä kolhimaan\nryöväreitä.\n\n\"Kiväärit alas!\" huusi kapteeni, ja sitten, kääntyen\nryöväri-nuorukaiseen, lisäsi hän: \"Puhu sinä!\"\n\nPyssyratsuri, joka oli vartioinut nuorukaista, antoi hänen nousta\nseisomaan.\n\n\"Milloin joutui tämä onneton teidän käsiinne?\" kysyi kapteeni. \"Puhu\ntotta, muuten olet kuoleman.\"\n\n\"Tuon miehen\", alkoi pelosta ja kauhistuksesta vielä vapiseva\nnuorukainen änkyttäen kertoa -- \"tuon miehen ottivat he kiinni\naamulla ... kuljettivat tänne ... sitoivat ... vaativat puhumaan, ...\nmutta hän ei puhunut... Silloin ryntäsivät ne hänen päällensä ... minä\nnäin kaikki... Oi Jumala!\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" huudahti kapteeni ja sieppasi nuorukaisen päästä\nlakin.\n\nSilloin kuului kaikkien suusta huuto: \"nainen!\"\n\n\"Niin! minä olen nainen\", huusi valhepuvussa oleva haltioissaan; \"he\novat ryöstäneet minut tyhjäksi ... siitä on nyt neljätoista päivää... He\npanivat tikarin minun kurkulleni ... veivät minut tänne. Mutta minä en\nole tahrannut käsiäni verellä; minä vannon sen. Minä seurasin heitä, kun\nhe uhkasivat tappaa minut muuten. San Severo on kotini ... olen köyhä\ntalonpoikaistyttö.\"...\n\n\"Mutta mikset ole ampunut kuoliaaksi jonkun heistä?\"\n\n\"En ole uskaltanut... He olisivat kiduttaneet minut kuoliaaksi. Ei tiedä\nkukaan, mitä he ovat tehneet ja mitä he kykenevät tekemään -- muu kuin\nse, joka on sen nähnyt... Luulin tulevani hulluksi. Jos olisitte\nnähneet! Mutta hän, tuolla\" -- ja hän viittasi haavoitettua -- \"hän on\nenkeli; hän on kestänyt kaikki ääneti, ainoatakaan sanaa sanomatta.\"\n\n\"Laahatkaa heittiöt heidän uhrinsa jalkoihin!\" käski kapteeni.\n\nPyssyratsurit laahasivat ryöväripäällikön ja hänen molemmat toverinsa\nhaavoitetun luo, jonka pää nyt oli kääritty nenäliinaan, mikä peitti\nmyöskin hänen silmänsä.\n\nKumartuen alas onnettomaan, joka vähitellen alkoi herätä tainnuksistaan,\nsanoi kapteeni: \"minä olen täällä. Olet pelastettu, olet toverien\nparissa; rohkaise mieltäsi; sinä näet, että kiduttajasi polvistuvat\nsinun jaloissasi.\"\n\nPyssyratsuri kohotti vitkallisesti päätänsä, koko hänen ruumiinsa\nvärisi. Hän nosti oikean kätensä ja laski sen ryöväripäällikön\npäälaelle; hänen veriset huulensa vetäysivät ikäänkuin hymyyn ja hän\nsylki kiduttajansa silmiin.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi kapteeni, ottaen maasta jotakin pehmoista ja\nvalkeaa, minkä hän luuli lähteneen haavoitetun suusta.\n\n\"Vastaus överstille ... San Severossa\". vastasi pyssyratsuri heikolla\näänellä.\n\n\"Överstille San Severossa? Minun vastaukseni? Sekö, jonka aamulla annoin\nsinulle?\"\n\n\"Niin\", mumisi haavoitettu.\n\nKapteeni heittäysi pyssyratsurin viereen, syleili häntä ja suuteli hänen\notsaansa. Sitten hypähti hän ylös, ja huusi sotilailleen:\n\n\"Osoittakaa kunnioitusta tälle uljaalle miehelle, pojat! Minä lähetin\nhänet viemään överstille kirjeen, missä ilmaisin että olimme valmiit\nmarssimaan; ilmaisin myös lähtöaikamme ja matkamme määrän. Jos ryövärit\nolisivat saaneet lukea kirjeen, olisivat he nyt pelastetut; mutta tämä\nmies tässä pisti kirjeen suuhunsa eikä puhunut sanaakaan, jottei\nilmaisisi salaisuuttansa. Hän on sankari, marttyyri, ylevä henki!\"\n\n\"On!\" vastasivat yksin suin kaikki äänellä, joka tuli heidän\nsydämistään.\n\n\"Suudelkaa hänen jalkojansa, roistot!\" ärjäsi kapteeni ryöväreille.\n\nToinen toisensa jälkeen roistoista ryömi maata pitkin haavoitetun luo ja\nsuuteli hänen jalkaansa.\n\n\"Kapteeni\", huusi nyt nainen ja tuijotti pyssyratsurien komentajaa\nhullun silmillä; \"minä olisin voinut antaa heille tietoa teidän\ntulostanne, mutta minä en sitä tehnyt; minä annoin teidän tulla.\nOsoittakaa minulle armo palkinnoksi. Olen kadotettu, en voi palata\ntakaisin omaisteni luo. Ampukaa minut näiden rosvojen kanssa!\"\n\n\"Ei!\" huusi haavoitettu, ponnistaen viimeisiä voimiaan.\n\nKaikki kääntyivät nyt häneen.\n\n\"Teidän täytyy tehdä laupeuden työ\", jatkoi onneton heikolla äänellä ja\noijensi naista kohtaan verisen kätensä.\n\n\"Laupeuden työ! Mikä? Oi sanokaa!\" huudahti nainen ja heittäysi kädet\nristissä hänen jalkoihinsa.\"\n\n\"Teidän tulee seurata minua\", mumisi onneton mies.\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Kaikkialle, alati seurata minua.\"\n\nSaapuvilla oliat katselivat toisiaan kummastuksella.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi nainen uudelleen.\n\n\"Ette ole nähneet ... kaikkia haavojani\", vastasi pyssyratsuri.\n\"Katsokaa tänne!\"\n\nTätä sanoessaan otti hän pois nenäliinan, joka peitti hänen otsaansa.\n\nKaikki lähestyivät häntä likemmäksi, loivat häneen silmänsä ja\nhuudahtivat kauhistuksesta ja säälistä. Onneton oli sokea!\n\n\"Surma ryöväreille!\" huusivat nyt yksin suin sotilaat, potkien ja takoen\nheitä pyssynperillä.\n\nKapteenin ääni ei enää hallinnut pyssyratsureita; he laahasivat ryövärit\nalas laaksoon päin.\n\n\"Tahdotteko tehdä tuon laupeuden työn?\" kysyi haavoitettu mies, kun hän\nja nainen olivat kahden kesken jääneet.\n\nNainen nosti silmänsä taivasta kohden ja vastasi:\n\n\"Minä uhraan teille elämäni.\"\n\nHe puristivat toistensa käsiä, ja kumisevat pamaukset, jotka kuuluivat\nlaaksosta ja jotka ilmaisivat että ilkiöt nyt saivat rangaistuksensa,\nolivat samalla kunnian osoitus jalolle liitolle, joka jo 10 vuotta on\nyhdistänyt säälivän naisen ja sankarin.\n\n\n\n"]