[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGU0yKtKiaudjF34OILw-pVx1XzWl78QqCZp1hYFNclo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1455,"Riita","Gogol, Nikolai",1809,1852,"1455-gogol-nikolai-riita","1455__Gogol_Nikolai__Riita",null,"romaani",[14],"huumori",[16],"venalainen","fi",1834,1912,13229,87538,false,53660,[25,26,27,28],"Interpersonal conflict -- Fiction","Male friendship -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[30,31,32],"Humour","Novels","Russian Literature","\"Riita: Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh…\" by Nikolai Gogol is a humorous tale published in 1835. Two neighboring landowners in a small Ukrainian town are the best of friends until a petty dispute over a rifle leads to a bitter feud. What begins with an insult escalates into lawsuits, sabotage, and stubborn pride that consumes both men for years. This grotesque yet realistic story explores how small grievances can destroy lifelong friendships and trap people in endless cycles of resentment. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Silvanto, Reino",305,"Gogolin humoristinen kertomus kuvaa kahden erottamattoman ystävyksen turhanpäiväistä riitaa, joka paisuu elinikäiseksi oikeustaisteluksi. Mirgorodin pikkukaupunkiin sijoittuva tarina tarkastelee ihmisluonnon pikkumaisuutta ja itsepäisyyttä satiirisella otteella.","Nikolai Gogolin 'Riita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1455. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RIITA\n\nKertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh\nja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat\n\n\nKirj.\n\nN. V. GOGOL\n\n\nSuomentanut Reino Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nIvan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh.\n\n\nKyllä se Ivan Ivanovitshin turkkitakki on mainio! Se on kerrassaan\nerinomainen! Ja sellaiset reunukset kun siinä on! Hitto vieköön, kuinka\nkaunista nahkaa! Sellaista tummansinistä, ikäänkuin huurteista!\nLyönpä vaikka millaisen vedon, ettei ole kenelläkään sellaisia\nturkinreunuksia! Katsokaa Herran nimessä niitä -- etenkin jos hän\npysähtyy juttelemaan jonkun kanssa -- katsokaa niitä sivultapäin:\nkuinka hivelee silmää! Ei saata sanoin selittää: samettia! hopeata!\ntulta! Hyvä Jumalani ja sinä ihmeittentekijä Nikolai, Herran valittu,\nmiksei ole minulla sellaista turkkitakkia? Hän teetti sen jo ennen\nAgafja Fedosejevnan lähtöä Kiovaan. Tunnettehan Agafja Fedosejevnan?\nSama, joka puri eräältä oikeusmieheltä korvan.\n\nKelpo mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Ja sellainen talo kun hänellä on\nMirgorodissa! Yltympäri talon kiertää katos, jota tammiset pylväät\nkannattavat, ja katoksen alla on joka puolella penkkejä. Kun Ivan\nIvanovitshin tulee liian kuuma, niin hän heittää turkkitakin yltään,\nriisuu vaatteensa ja istuutuu paitasillaan katoksen alle levähtämään ja\nkatselemaan, mitä pihalla ja kadulla tapahtuu. Millaisia omena- ja\npäärynäpuita hänellä on aivan akkunain alla! Avatkaa vain akkuna, niin\noksat itsestään ojentuvat huoneeseen. Sellaista on talon edustalla,\nmutta katsoisittepa, millaista on puutarhassa! Mitäpä ei siellä olisi?\nLuumuja, kirsikoita, vihanneksia, auringonkukkia, kurkkuja, meloneja,\npapuja, onpa puimakatos ja pajakin.\n\nIvan Ivanovitsh on kelpo mies! Hän pitää tavattomasti meloneista; ne\novat hänen mieliruokaansa. Kun hän on syönyt päivällistä, niin hän\nmenee paitasillaan ulos katoksensa alle ja käskee Gapkan tuoda kaksi\nmelonia. Sitten hän leikkaa ne, kokoo siemenet erityiseen paperiin ja\nalkaa syödä. Sen jälkeen hän käskee Gapkan tuoda mustepullon ja kynän\nja kirjoittaa omakätisesti paperille, jossa siemenet ovat: \"Tämä meloni\nsyötiin sinä ja sinä päivänä.\" Jos joku vieras söi mukana, niin hän\nlisää: \"se ja se otti osaa\".\n\nMirgorodin tuomari-vainaja katseli aina ihastuksella Ivan Ivanovitshin\ntaloa. Eikä se ollutkaan hullumman näköinen. Minua miellyttää se, että\njoka puolelle taloa on rakennettu vajoja ja katoksia, niin että, jos\nkatsoo kauempaa, ainoastaan katot näkyvät toinen toistaan ylempänä\nmuistuttaen lautasta, joka on täynnä pannukakkuja, tai, ehkä vielä\nparemmin, puun kyljessä kasvavia sieniä. Katot ovat ruokoa; salava,\ntammi ja pari omenapuuta levittävät niitten yli tuuheita oksiaan.\nLehväin välistä vilkkuu pieniä akkunoita valkoisine, kuvioilla\nkoristettuine luukkuineen.\n\nNiin, Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Tunteepa hänet itse Pultavan\nkomisarius! Kun Dorosh Tarasovitsh Puhivotshka saapuu Horolista,\npistäytyy hän aina Ivan Ivanovitshin luo. Ja esipappi, isä Pietari,\njoka asuu Koliberdassa, tapaa sanoa vierailleen, ettei hän tunne toista\nihmistä, joka niin hyvin täyttäisi kristilliset velvollisuutensa ja\nosaisi elää niin kuin Ivan Ivanovitsh.\n\nHyvä Jumala, kuinka nopeasti aika kuluu. Siitä on jo yli kymmenen\nvuotta, kun Ivan Ivanovitsh joutui leskeksi. Avioliitto oli lapseton.\nMutta Gapkalla on lapsia, jotka juoksevat pitkin pihamaata. Ivan\nIvanovitsh antaa tuontuostakin kullekin heistä rinkelin, palasen\nmelonia tai päärynän. Aittain ja kellarien avaimet ovat Gapkan\nhallussa, mutta makuuhuoneessa olevan suuren kirstun ja keskimäisen\naitan avaimet ovat Ivan Ivanovitshilla itsellään eikä hän mielellään\nusko niitä kenenkään huostaan. -- Gapka, jolla aina on esiliina yllä,\non roteva tyttö. Hänellä on pyöreät pohkeet ja punaiset posket.\n\nJa mikä jumalaapelkääväinen mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Joka sunnuntai\nhän pukee turkkitakin ylleen ja menee kirkkoon. Astuttuaan sisään ja\nkumarrettuaan joka suunnalle hän tavallisesti asettuu kirkkokuoron\nlavalle ja laulaa mukana kauniilla basso-äänellään. Jumalanpalveluksen\npäätyttyä Ivan Ivanovitsh ei voi olla puhuttelematta kirkon luo\nkokoontuneita kerjäläisiä. Ehkei hän välittäisi niin ikävästä\ntehtävästä, jollei hänen luontainen hyväsydämisyytensä kehottaisi häntä\nsiihen. \"Hyvää päivää, poloinen!\" sanoo hän tavallisesti löydettyään\njonkun raihnaan, rääsyisen akan. \"Mistä sinä olet, akka parka?\"\n\n\"Minä olen tästä naapurikylästä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä\njuonut mitään. Omat lapseni ajoivat minut pois.\"\n\n\"Sinä onneton! Entä miksi tulit tänne?\"\n\n\"Apua tulin pyytämään. Eiköhän joku anna minulle edes vähäsen leipää.\"\n\n\"Hm! Vai tahtoisit sinä leipää?\" kysyi Ivan Ivanovitsh silloin\ntavallisesti.\n\n\"Tahdonhan minä! Olen nälkäinen kuin koira.\"\n\n\"Hm!\" virkkoi siihen Ivan Ivanovitsh. \"Ehkä tahtoisit lihaakin?\"\n\n\"Minä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä armollinen herra vain antaa.\"\n\n\"Hm! Ehkä haluaisit mieluummin lihaa kuin leipää?\"\n\n\"Ei nälkäinen valitse. Kaikki, mitä suvaitsette antaa, on hyvää.\" Sen\nsanottuaan akka tavallisesti ojentaa kätensä.\n\n\"Jumalan haltuun\", sanoi Ivan Ivanovitsh mitään antamatta. \"No mitä\nsinä vielä siinä odotat?\"\n\nJa kyseltyään tähän tapaan vielä toiselta, kolmannelta, hän palaa\nkotiin tai pistäytyy naapuri Ivan Nikiforovitshin, tuomarin tai\npoliisimestarin luo viinaryypylle.\n\nIvan Ivanovitsh pitää suuresti kestityksestä ja lahjoista.\n\nIvan Nikiforovitsh on myöskin kelpo mies. Hänen talonsa on Ivan\nIvanovitshin talon vieressä. He ovat keskenään niin hyviä ystäviä,\nettei ole maailmassa sen parempia. Anton Prokofjevitsh Pupopus, joka\nyhä vielä käyttää samaa kanelinväristä, sinihihaista takkiaan ja\npyhäpäivinä syö tuomarin luona päivällistä, tapaa sanoa, että itse piru\non köyttänyt Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin yhteen: minne\ntoinen menee, sinne toinenkin perässä.\n\nIvan Nikiforovitsh ei ole koskaan ollut naimisissa. Tosin on juteltu,\nettä hän muka on ollut naimisissa, mutta se on varmasti valhetta. Minä\ntunnen Ivan Nikiforovitshin vallan hyvin ja uskallan sanoa, ettei hän\nole edes aikonut naida. Mistä kaikki tuollaiset juorut mahtavat saada\nalkunsa? Niinpä yritettiin levittää huhua, että Ivan Nikiforovitshilla\nmuka oli syntyessään ollut häntä. Mutta tämä älli on niin järjetön ja\nsamalla rietas ja sopimaton, etten minä pidä tarpeellisena näyttää sitä\nperättömäksi valistuneille lukijoille, jotka epäilemättä tietävät, että\nainoastaan noidilla on häntä, eikä niilläkään kaikilla. Sitäpaitsi\nnoidat ovat sukupuoleensa nähden pikemmin naisia kuin miehiä.\n\nHuolimatta harvinaisen hyvästä ystävyydestään eivät nämä naapurit\nkuitenkaan olleet aivan toistensa kaltaisia. Me opimme paraiten\ntuntemaan heidän luonteensa vertaamalla niitä toisiinsa. Ivan\nIvanovitshilla on erinomainen kyky puhua tavattoman miellyttävästi.\nHyvä Jumala, kuinka hän puhuu! Tuntuu aivan siltä, kuin joku hakea\nhypistelisi jotakin päästänne tai kutkuttelisi hiljalleen sormilla\njalkapohjianne. Kuuntelet, kuuntelet -- ja annat pääsi painua alas.\nSuloista! Erinomaisen suloista! Aivan kuin nukahdus kylvyn jälkeen.\nIvan Nikiforovitsh sitävastoin enimmäkseen vaikenee; mutta annappas,\nkun hän sanan sanoo, niin pidä silloin varasi: se pystyy paremmin kuin\nterävin partaveitsi. Ivan Ivanovitsh on laiha ja pitkä; Ivan\nNikiforovitsh on lyhempi kasvultaan, mutta leveyttä on hänessä sitä\nrunsaammin. Ivan Ivanovitshin pää on kuin retikka, juuri alaspäin; Ivan\nNikiforovitshin kuin retikka, juuri ylöspäin. Ivan Ivanovitsh loikoo\nvain päivällisen jälkeen katoksen alla paitasillaan; illan tullen hän\nottaa turkkitakin ylleen ja menee jonnekin, milloin kaupungin\nvilja-aittaan, jonne hän myy jauhoja, milloin vainioille pyydystämään\npeltopyitä. Ivan Nikiforovitsh loikoo päivät pääksytysten kuistilla --\njollei päivä ole liian helteinen, antaa hän tavallisesti auringon\npaahtaa selkäänsä -- eikä häntä haluta lähteä minnekkään. Jos sattuu\naamulla hänen päähänsä pälkähtämään, niin hän menee pihalle katsomaan\ntaloustoimia ja sitten taas loikomaan. Entiseen aikaan hän tapasi\npistäytyä Ivan Ivanovitshin luona. Ivan Ivanovitsh on sangen\nhienotunteinen eikä sano kaikin puolin säädyllisessä puheessaan\nsopimatonta sanaa ja pahastuu heti, jos kuulee sellaisen. Ivan\nNikiforovitsh ei aina hillitse itseään. Silloin Ivan Ivanovitsh nousee\ntavallisesti paikaltaan ja sanoo: \"Riittää, riittää jo, Ivan\nNikiforovitsh; parempi, että mitä pikimmin menette kuistillenne\nloikomaan auringonpaisteeseen, koska puhutte noin jumalattomasti.\" Ivan\nIvanovitsh suuttuu julmasti, jos löytää kärpäsen liemestä: hän\nraivostuu, viskaa lautasen ja antaa tuta, kuka on isäntä talossa. Ivan\nNikiforovitsh kylpee mielellään, ja kun hän on kaulaansa myöten\nistuutunut veteen, niin käskee asettamaan pöydän viereensä veteen ja\nsille teekeittiön, ja mielihyvällä hörppii hän teensä tällaisessa\nviileydessä. Ivan Ivanovitsh ajaa partansa kahdesti viikossa, Ivan\nNikiforovitsh kerta. Ivan Ivanovitsh on aika utelias. Herra varjele\nketään alkamasta kertoa jotakin ja heittämästä kesken! Jos hän on\ntyytymätön, huomaa sen heti. Mutta Ivan Nikiforovitshin naamasta on\nvallan vaikea päättää, onko hän tyytyväinen vai suuttunut. Vaikkapa\nsattuu iloitsemaan, ei hän sitä ilmaise. Ivan Ivanovitsh on jonkun\nverran arkaluontoinen. Mutta Ivan Nikiforovitshin housut ovat niin\nsuurissa poimuissa, että jos puhaltaisi ne ilmaa täyteen, niin\nmahtuisipa niihin koko talo kaikkine sivurakennuksineen. Ivan\nIvanovitshilla on suuret, ilmehikkäät, tupakan väriset silmät ja\nV-kirjaimen kaltainen suu. Ivan Nikiforovitshin silmät ovat pienet,\nkellahtavat ja kokonaan uponneet tuuheiden kulmakarvain ja pulleiden\nposkien väliin; hänen nenänsä on kuin kypsä luumu. Jos Ivan Ivanovitsh\ntarjoo teille nuuskaa, niin hän aina ensin nuolaisee nuuskarasian\nkantta, koputtaa sitä sitten sormellaan ja ojentaa vihdoin rasian\nsanoen, jos olette tuttu: \"Saanko pyytää, hyvä herra, suomaan minulle\nkunnian?\" mutta jollette ole tuttu: \"Saanko pyytää, hyvä herra, vaikken\ntiedä nimeänne ja arvoanne, suomaan minulle kunnian?\" Mutta Ivan\nNikiforovitsh antaa teille nuuskasarvensa ilman muuta ja sanoo: \"Olkaa\nhyvä.\" Sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh vihaavat kirppuja\neivätkä anna yhdenkään juutalaisen mennä tavaroineen ohi ostamatta\nhäneltä muutamia rasioita syöpäläisvoidetta, kuitenkin ensin\nhaukuttuaan häntä siitä, että hän tunnustaa Mooseksen oppia.\n\nMuuten, huolimatta muutamista eroavaisuuksista, ovat sekä Ivan\nIvanovitsh että Ivan Nikiforovitsh kelpo ihmisiä.\n\n\n\n\nII LUKU,\n\njosta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi\nkeskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se\npäättyi.\n\n\nAamulla -- se tapahtui heinäkuussa -- Ivan Ivanovitsh makasi katoksen\nalla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan\nIvanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä,\nennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä,\nminne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä.\nMaatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja,\njotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: \"Hyvänen aika,\nmillainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa,\nrakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä\nvain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja,\nunikkoja ... Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä\nminulta puuttuu!\"\n\nKyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui\najatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili\naidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava\nnäky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle\ntuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi\npian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa.\nSitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin\nsyömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka\njoskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin\nmahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen\nl-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan\nNikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän\nvalmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä\nseurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös\nilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine,\nviidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi\nkultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian\nisoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni.\nKaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi.\nAuringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan,\nmilloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai\nkimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti\nhyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri\nkulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa\nyhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai\nvuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja\nmustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta\nkohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu\nhuomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja\ntäyteläisille rinnoille.\n\nPian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa,\njonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja\nkultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys\nhaalistunut.\n\n\"Siinäpä tyhmä akka!\" ajatteli Ivan Ivanovitsh. \"Kohta kai hän laahaa\nitse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!\"\n\nJa totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään\narveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan\nNikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa\nmelkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja\npyssyn.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" ajatteli Ivan Ivanovitsh. \"Minä en ole koskaan\nnähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei\nammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin\nmainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista.\nKernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni\nampumisella.\"\n\n\"Akka hoi!\" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.\n\nAkka tuli aidan luo.\n\n\"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?\"\n\n\"Näettehän itsekin -- pyssy.\"\n\n\"Mikä pyssy se on?\"\n\n\"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on\ntehty, mutta se on isännän pyssy.\"\n\nIvan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta\nja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin\nkuin miekankin, ulos tuulettumaan.\n\n\"Se mahtaa olla rautaa\", jatkoi akka.\n\n\"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?\" jupisi Ivan Ivanovitsh\nitsekseen. \"Onko se kauankin jo ollut isännällä?\"\n\n\"Paljon mahdollista.\"\n\n\"Mainio pyssy!\" jatkoi Ivan Ivanovitsh. \"Minäpä pyydän sen omakseni.\nMitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona,\neukkoseni?\"\n\n\"Kotona on.\"\n\n\"Mitä hän tekee? Makaako?\"\n\n\"Makaa.\"\n\n\"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan.\"\n\nIvan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen\nitseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin\nihmisiä, ja läksi.\n\nVaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon\nvieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan\nIvanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan,\njoka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot\nosuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa\ntoisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin\nkumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka\nkasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle\npäin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan\nNikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo\nIvan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien\nhaukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen\ntakaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki\npihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin\nomakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin\nruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen\npoikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta\ntaidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti\nmelkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli\nIvan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi\nliikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti,\njonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, -- epävarma suoja\naurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä,\nsillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä\nkantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan\nIvanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle\nsellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan\nkävellä ainoastaan iltasella!\n\nHuone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut\nolivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun\ntehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi\nvastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja\npihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän\ntähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.\n\n\"Jumalan rauhaa!\" sanoi Ivan Ivanovitsh.\n\n\"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!\" vastasi ääni huoneen nurkasta.\nSilloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi\nlattialle levitetyllä matolla.\n\n\"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen.\"\n\nIvan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.\n\n\"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?\"\n\n\"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?\"\n\n\"Hyvin nukuin.\"\n\n\"Ja nyt olette noussut levolta?\"\n\n\"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi\ntähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat\nerinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin\npitkää, pehmeätä, mehevää!\"\n\n\"Gorpina!\" huusi Ivan Nikiforovitsh, \"tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja\nkermapiirakoita\".\n\n\"Kaunis ilma tänään.\"\n\n\"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei\ntiedä minne menisi!\"\n\n\"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh,\nte vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva\nmyöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne\ntähden.\"\n\n\"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa\nsanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen\nteitä loukannut.\"\n\n\"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!\"\n\n\"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!\"\n\n\"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä.\"\n\n\"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä\nmitenkään loukannut.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata\", puhui Ivan Ivanovitsh,\nikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. \"Kaiketi ei ole\nvielä se aika... mutta pitäisihän sen jo sentään olla.\"\n\n\"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?\"\n\n\"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!\"\n\nSeurasi vaitiolo.\n\n\"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos\nriippumaan?\" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.\n\n\"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä\non antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on\nhyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää\nuudelleen.\"\n\n\"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana\ntuotu tuulettumaan?\" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin.\n\"Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?\"\n\n21\n\n\"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani.\" Ivan\nNikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. \"Se\nämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs\nse Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se\nmahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan\npalsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta,\npalsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!\"\n\n\"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh -- minä yhä siitä pyssystä -- mitä te\nsillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton.\"\n\n\"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?\"\n\n\"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa\nelämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan\nsorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen\nmukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas\nmuoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte\nvaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka\nsilloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa.\" (Ivan Ivanovitsh\npuhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin,\netenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan!\nHyvä Jumala, kuinka hän puhui!) \"Niin, teidän pitää ajatella sopivampia\ntoimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!\"\n\n\"Mitä te nyt?... Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä\netsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin\nsotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka\nsaatattekaan?... Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!\"\n\n\"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?\"\n\n\"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?... Eikö se silloin ole\nvälttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen\nenkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan\ntavara-aitassa.\"\n\n\"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki.\"\n\n\"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain\nrasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi.\"\n\n\"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista\nystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun\ntähteni ystävyytemme osotteeksi.\"\n\n\"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille\nminkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa\nminun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun\nlähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi -- ja\nolenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne\nkiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat\nkoirieni kanssa -- enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon\nkuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!\"\n\n\"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin.\"\n\n\"Mitä te annatte siitä sitten?\" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi\nkyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.\n\n\"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio\nemäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita.\"\n\n\"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua.\nMitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle\nsielumessuksi?\"\n\n\"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan\ntähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!\"\n\n\"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä\npiru ties mitä -- sian!\"\n\n\"Minkätähden on minun sikani -- piru ties mitä?\"\n\n\"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se\nteidän -- piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne,\nniin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan.\"\n\n\"Mitä pahaa on minun siassani sitten?\"\n\n\"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika...\"\n\n\"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää... Pitäkää pyssynne!\nRuostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää.\"\n\nSeurasi vaitiolo.\n\n\"Puhutaan\", alkoi Ivan Ivanovitsh, \"että kolme kuningasta on julistanut\nsodan meidän tsaariamme vastaan\".\n\n\"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja\nmikä on syynä siihen?\"\n\n\"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh.\nMutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin\nuskoon.\"\n\n\"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!\" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen\npäätään.\n\n\"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä\nvastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'.\"\n\n\"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan\nIvanovitsh.\"\n\n\"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan\nNikiforovitsh?\"\n\n\"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut\nmies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään\ntolvana...\"\n\n\"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen\npaikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu.\"\n\nTuotiin viinaa ja piirakoita.\n\nIvan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa.\n\"Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi\nsäkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää\nteidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja.\"\n\n\"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan\nolla herneitä täynnä.\" (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh\nsaattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) \"Onko koskaan kuultu tai\nnähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä\nluule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?\"\n\n\"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin\nsamalla.\"\n\n\"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?\"\n\n\"Onko se vähän sitten?\"\n\n\"Pyssystä?\"\n\n\"Pyssystä, tietysti.\"\n\n\"Kaksi säkkiä pyssystä.\"\n\n\"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko\nsian?\"\n\n\"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!\"\n\n\"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne\ntulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin\njumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä\nkasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja\nkaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus\nhuoneessa.\"\n\n\"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana\",\nsanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.\n\n\"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea _hanhi_!\"\n\nJollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat\naikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten\nainakin.\n\nMutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.\n\n\"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?\" kysyi hän ääntään korottaen.\n\n\"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!\"\n\n\"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja\nkunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin\nhävyttömällä nimityksellä?\"\n\n\"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan\nIvanovitsh?\"\n\n\"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta\nnimittää minua hanheksi?\"\n\n\"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te\nsiinä kaakotatte?\"\n\nIvan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa\nvapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n\nmuotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti\nharvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua\ntavattomasti.\n\n\"Ilmotan teille siis\", lausui Ivan Ivanovitsh, \"että minä en tahdo\nteitä enää tuntea\".\n\n\"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!\" vastasi\nIvan Nikiforovitsh. -- Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli,\nsillä hän oli ruveta itkemään harmista.\n\n\"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt\nmitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. \"Akka ja poika,\nhoi!\"\n\nOveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä\noli pitkä väljä takki.\n\n\"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet\novesta ulos!\" komensi Ivan Nikiforovitsh.\n\n\"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!\" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä\narvokkuutta ja inhoa.\n\n\"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän\nisäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!\" (Ivan Ivanovitsh\npuhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)\n\nKoko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan\nNikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta;\nakka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme;\nIvan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla.\nSe oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia\nkuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena\nkaivaen nenäänsä.\n\nVihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. \"Erittäin hyvinpä te\nkäyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan.\"\n\n\"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta\nminun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!\"\n\n\"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh\", vastasi Ivan\nIvanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven\nperässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.\n\nIvan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan\nIvanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä\nennätti.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nMitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.\n\n\nNiin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin\nkunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? -- aivan joutavasta\nseikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan,\nkatkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut\nkaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät\ntiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta\nniin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa.\nSunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan\nNikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen\nnuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan\nIvanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä\nrapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa\ntavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: \"Varokaa,\nälkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä.\" Ivan Nikoforovitsh\nosotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein\nkauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: \"Olkaa hyvä!\"\nJa kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää.\nKun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään\naikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan\nNikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun\novat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?\n\nKun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän\naikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö\ntamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä\notsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki\nkalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko\nvalmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä\nkaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu\nLjubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää\nmuistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden\npeuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei\nvälittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän\nalkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä,\nvaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli\nportaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja\nkun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään\nhuutaen: \"Taata, taata, anna piparkakku!\" katsoi Ivan Ivanovitsh niin\nuhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt\npienokainen pakeni, ties minne.\n\nVihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi\npäivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo\nkäsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen\nkarkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh\nalkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa\nsuuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli\nitsekseen: \"Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona;\nmenenpä tästä tervehtimään häntä.\" Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti\nsauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut\nportista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein\nsamanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh\nhuomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen\npihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: \"Takaisin,\ntakaisin, ei ole tarpeen!\" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää.\nMahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana\npäivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa\nolisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä\nsammumaisillaan olevaan vihan tuleen.\n\nSaman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan\nNikiforovitshin luo.\n\nTämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes\nristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä\nmatkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen\ntulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa\nuseita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti\navaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan\nNikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän\ntotteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan,\nniin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.\n\nMinä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että\nnaiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua\nteekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai\neivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että\nIvan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna\nkiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa\nIvan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa\ntalossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos\npaistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja\nhousut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä\nei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia\nvilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän\ntärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme\nnystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen\nvartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen\nvyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat\nlyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin\nkeitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa\nnäissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään\nmuuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.\n\nHeti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: \"Älä sinä,\nIvan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän\ntahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä\ntunne häntä!\" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä\njuoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää\nkuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.\n\nKaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan\npihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen\nosui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat\nparkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä\npaikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan\nIvanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että\nIvan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi\nvain: \"Mokomakin ilettävä ämmä!... Kehnompi isäntäänsäkin!...\"\n\nVihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri\nhanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta\nennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen\nhäväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän\nrakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella -- yhdessä päivässä.\n\nKaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän\nei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että\nläävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin\nlujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen\nrauhallisuutensa.\n\nNiin vietti hän sen päivän. Tuli yö... Oo, jospa olisin taidemaalaaja,\nniin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka\nkoko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet\nliikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja\nkaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut\nlukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin\nritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät\nkuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin\nniitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat\nsuloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät\nhartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka\nmatalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee\nyksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista,\nkuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka\nyölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen\nsitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän... Mutta tuskinpa minä\nvoisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän\nyöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa,\nhiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin\nkoirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta,\nsallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu\nneljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan\nsitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä\nkatsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus.\nEnsimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista\nsahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon\ntähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen\nsilmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun\nhuomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä\nkohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin\npylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata\nkolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen\ntäytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli\npuolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti... Töin tuskin hän ennätti\nhypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän\njuoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä\neikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa\nseurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä\nväkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika,\njokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina\nhävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.\n\nSeuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi,\nettä vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan,\nja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö\nmihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan\nNikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen\nsyytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme\ntietää seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nMitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.\n\n\nMirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä!\nOn olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin\nrakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista\naitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja\njonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa,\nsuuret vesimelonit kimaltavat... Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen\nkoristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä\nihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin\nroimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia,\nja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte\ntoria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on\nlätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä\nainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja\ntöllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat\nympärillä sen kauneutta.\n\nMielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se\ntammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä\nherrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin\nja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari\nsanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut\nMirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan\nlaudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi\nsekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä\nsellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen,\nettä katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein\njuoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai\njotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan\noikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa\nosassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on\nkaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on\netuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä\nkoristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä\ntuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään\npakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti\nsilloin kiillotettu saapas.\n\nIstunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies,\nvaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan\nhyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja\nteekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat\nniin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen\nsitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua\nnuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin\nkanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen\ntarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota,\nmutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse\nsyytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä.\nEpäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin\nolisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:\n\n\"Minä olen vartavasten koettanut saada selville\", sanoi hän hörppien\njäähtynyttä teetään, \"mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin.\nMinulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä\njoutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika\nkului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi\nsen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan!\nSe johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä,\npienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen\nopetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin\nkerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen...\"\n\n\"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?\" keskeytti kirjuri,\njoka vastikään oli lopettanut lukemisensa.\n\n\"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut\nmitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä\nsiellä vielä on?\"\n\n\"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä.\"\n\n\"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen... Voinpa aivan\ntarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan\npainikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän\nsampeamme, jota... (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla\nkuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)...\njota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä\nniinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan\nkohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi\nkieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu\n'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä\nen käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se,\nkuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee...\nMutta mitä minä näen ja kuulen!?...\" huusi tuomari yhtäkkiä\nhuomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.\n\n\"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!\" lausui Ivan\nIvanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä\nJumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista\nhienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa\nja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan\nluonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja\nhänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän\ntuulen merkki.\n\n\"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?\" kysyi hän. \"Ehkä\nkupin teetä?\"\n\n\"Ei kiitoksia\", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.\n\n\"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!\" toisti tuomari.\n\n\"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!\"\nvastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.\n\n\"Yksi kupponen vain!\" toisti tuomari. \"Ei kiitoksia. Älkää vaivatko\nitseänne, Demjan Demjanovitsh!\" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi\nja istuutui.\n\n\"Kupponen vain?\"\n\n\"No olkoon menneeksi... vähäsen!\" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi\nkätensä tarjotinta kohti.\n\nHyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno\nkäytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen\nvaikutuksen tuollainen menettely tekee!\n\n\"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi\", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn\nkupin tarjottimelle ja kumartaen.\n\n\"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!\"\n\n\"Kiitoksia paljon, en voi enempää.\" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi,\nkumarsi ja istuutui.\n\n\"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!\"\n\n\"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä.\" Sen sanottuaan Ivan\nIvanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.\n\n\"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!\"\n\nIvan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.\n\nOi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää\narvokkuuttaan!\n\n\"Minulla, Demjan Demjanovitsh\", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan\nviimeisen hörppäyksen, \"minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä\nnostan kanteen\". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja\nveti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän.\n\"Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan\".\n\n\"Ketä vastaan?\"\n\n\"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan.\"\n\nNämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. \"Mitä te sanotte!\"\nhuudahti hän lyöden kätensä yhteen. \"Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?\"\n\n\"Näettehän itsekin, että minä.\"\n\n\"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista!\nTe, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet\nvihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta!\nEiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän\nsijastanne?...\"\n\n\"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä\nhän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani.\"\n\n\"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo\naina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin\nkoirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia\nesimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia\nihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta\nkertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!\"\n\n\"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin\nselittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja\nottakaa tästä päästä\", se on siistimpi.\n\n\"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!\" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.\n\nTaras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla\ntavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla,\nalkoi lukea:\n\n\"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta\n[lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää\nseuraavat kohdat:\n\n\"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen\nmenevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan\nNikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt\nminua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa\nminun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja\nnimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on\ninhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä\nmoninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja\"...\n\nTässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari\npani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: \"Mikä näppärä kynä!\nHyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!\"\n\nIvan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:\n\n\"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun\nminä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua\njulkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja\nniinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole\nmilloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään\nkoskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se,\nettä Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun\nsyntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin\ntietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla\nkirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu,\nminkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt\nhenkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin\nkäsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla\nnimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.\n\n\"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun\nomistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn\nkuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön\nhän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja\nhanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään\nmuussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa\nhäväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa\npaikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun\naatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi\nkatsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan\nihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin\nepäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli\nkaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain\nisältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa\nmuistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa\nlinjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita\npesevät.\n\n\"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa,\nhautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa\ntalossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta:\nensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut\npistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan\nlaiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi,\nväentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan,\njonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta\nPererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja\ntavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen;\nsillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu\nsammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.\n\n\"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies,\nIvan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä\nmurhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen\nomaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun\nnimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi',\ntuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse\nrikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin\nvankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman\nylöslykkäystä langetetaan.\n\n\"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan\nIvaninpoika Pererepenko.\"\n\nKun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia,\ntarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin\nseuraavaan tapaan: \"Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää\nJumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin\nIvan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten\njoko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja\nkutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko\njutun!\"\n\n\"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen\", sanoi Ivan Ivanovitsh\narvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, \"asia ei ole\nsellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen\nlopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!\" jatkoi hän yhtä\narvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: \"minä toivon, että anomukseni\nsaa ansaitun huomion\". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden\nihmettelemään.\n\nTuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit\nkaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse\nlevitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.\n\n\"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?\" kysyi tuomari\nkäännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.\n\n\"En sano mitään\", vastasi alituomari.\n\n\"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!\" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän\nennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen\npuolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä\neteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin\nihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti\nlukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen\nhännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen.\nVieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva\nsotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita\nyllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui\njotakuta varpaille.\n\n\"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?\"\n\nMutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut\noveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan\nhuusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia\ntakaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa\nanoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia,\nvaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs\npaksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat\nkierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi\nIvan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin\nrinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka\npuski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he\ntyönsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän\nvalittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja\nparioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen\napulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta\nkeuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali\njoksikin aikaa muuttui kapakaksi.\n\n\"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon\näitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee\nvähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee.\"\n\nMutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään,\nsillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella\näänellä:\n\n\"Ettekö tahdo?\" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: \"Ottakaa,\nolkaa hyvä!\"\n\n\"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät\", vastasi tuomari, \"mutta en saata\nvieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja\nvalmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?\"\n\n\"Anomus...\" sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.\n\n\"Anomus? Mikä anomus?\"\n\n\"Kanne...\" (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)... \"Oh! .. Kanne\nroistoa... Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan.\"\n\n\"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin\nhyvänsuopaa miestä vastaan!...\"\n\n\"Hän -- itse saatana!\" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.\n\nTuomari teki ristinmerkin.\n\n\"Tässä on anomus, lukekaa.\"\n\n\"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh\", sanoi tuomari kääntyen\ntyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi\nylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän\nomavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti\nnenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.\n\nKirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon,\nmikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi\nyksitoikkoisella äänellä:\n\n\"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta,\nDovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:\n\n\"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään\naatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt\nminulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia\nrikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas\nkirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun\npihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman\nlääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon\nantanut vähintäkään aihetta.\n\n\"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni\nja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime\nkuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan\nkavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi\nsiitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita,\nkuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen\naikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä;\nmutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika\nPererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella\ntavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua\nkohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa\naatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa\nsyntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja\nläksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili\nMirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä\nja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat\nauttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto\nPererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella\nkäytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa\nmitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska\nadventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana\npäivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka\ntarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.\n\n\"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan\npilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta\nvarkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan\ntai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja\naatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan\ntarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan\nvahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan\nlangetettaisiin.\n\n\"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies\nMirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun.\"\n\nKun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti\nlakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.\n\n\"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?\" ehätti tuomari hänen jälkeensä.\n\"Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä\nseisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana!\nMene teetä tuomaan!\"\n\nMutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi\nkotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua\neteiseen sanottuaan: \"Älkää vaivatko itseänne... kyllä minä\nkernaasti...\" ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden\nihmettelemään.\n\nEipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia\nalkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin\nmieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin\nja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia\nkanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea\nsika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut\npiirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen,\njoka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas.\nSiepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti,\nettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa,\nhuolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.\n\nTämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään,\nsillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari,\nalituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta\ntapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin\npoliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana.\nKirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä\nja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat\nseuraavassa luvussa lähempiä tietoja.\n\n\n\n\nV LUKU,\n\njossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön\nneuvottelu.\n\n\nKun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan\nulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen\njotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka,\nsamoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein\nkiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen:\n\"Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan\".\nMutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin\nvilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista.\nPoliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli\nheltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten,\neivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari\njoka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi\nlöytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin\nakat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle.\nPoliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti\nlävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin\nkauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota\nrivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän\nsamosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt\npoliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin\ntuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään,\nsillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä -- poliisimestarin vyössä\nheilui näet uusi miekka.\n\n\"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!\" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli,\nkuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään\nvoinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän\nportaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti\nvoinut seurata johtajaansa.\n\n\"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan\nIvanovitshille!\" vastasi poliisimestari.\n\n\"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän\nhaavotettu jalkanne estää...\"\n\n\"Minun jalkani!\" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin\nsamanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka\ntanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä\nurhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa\nhuojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen\npäämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti\nkätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. -- \"Minä voin ilmoittaa\nitsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut\nmukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut.\nEsimerkiksi vuonna 1807... Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin\nkorkean aidan yli erään saksattaren luo.\" Samalla poliisimestari iski\ntoista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.\n\n\"Missä olette ollut tänään?\" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää\npoliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on\nsyynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari\naikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista\nkysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen\narveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.\n\n\"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut\", vastasi poliisimestari.\n\"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma...\"\n\nNämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.\n\n\"Mutta sallikaa\", jatkoi poliisimestari, \"minä olen tullut luoksenne\nerään tärkeän asian tähden\". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja\nkoko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen\nhyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin\nkuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: \"Mikä asia se\non? Onko se tärkeäkin?\"\n\n\"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on\nminun ilmottaminen, että te... omasta puolestani ei minulla ole mitään\nmuistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä... te\nolette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!\"\n\n\"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään.\"\n\n\"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi?\nTeidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan\noikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!\"\n\n\"Mikä elukka?\"\n\n\"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne.\"\n\n\"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet\nauki?\"\n\n\"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis\nsyypää.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi.\"\n\n\"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut!\nSuvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te\ntiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia\nelukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla.\nMyöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä.\"\n\n\"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee\nkadulle?\"\n\n\"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan\nmahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla\nkuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla\nnäkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä\nsikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen,\nettä niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin\nlukea julki kirkossa koko kansalle.\"\n\n\"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin\nkoettaisitte loukata minua.\"\n\n\"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä\nkoettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä\nsanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte\nerään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin,\nminä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois,\nrakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni... mutta\nminun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa\nitse, kun yhtäkkiä pääkadulla...\"\n\n\"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa.\"\n\n\"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse\nloukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta\nsuurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen.\nVaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se\non...\"\n\n\"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma\nolento!\"\n\n\"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies,\ntunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole\nmitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani\nkolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen\nsotamies!\"\n\n\"Hm!\" sanoi Ivan Ivanovitsh.\n\n\"Niin\", jatkoi poliisimestari, \"vuonna 1801 olin luutnanttina\nneljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian\npäällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev.\" Tässä\npoliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh\nhänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.\n\nIvan Ivanovitsh sanoi: \"Hm.\"\n\n\"Mutta minun velvollisuuteni\", jatkoi poliisimestari, \"on täyttää\nesivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että\nasiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?\"\n\n\"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa.\nMutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte\nasiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento.\"\n\n\"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'... Pyydän\nteitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta\neikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta\nennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen\nhäiritsijänä poliisin huostaan.\"\n\n\"Ei, Pjotr Fedorovitsh\", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti,\n\"siitä ei tule mitään!\"\n\n\"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä.\"\n\n\"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen\nyksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken\npiikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei\nmenetä toistakin kättänsä.\"\n\n\"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis\ntahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte.\nTeurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa\nsiitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä\nmakkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin\nsellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta.\nMinun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin.\"\n\n\"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta\nminulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut\nmeidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan\nNikiforovitshin.\"\n\n\"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen\nkanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!\" Ivan Ivanovitsh oli\nhyvin päättäväisellä tuulella.\n\n\"Kuten itse tahdotte\", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä\nnuuskalla. \"Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin\nilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä,\nniin...\"\n\nMutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui\ntavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.\n\nPoliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään,\ntäytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.\n\n\n\n\nVI LUKU,\n\njosta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.\n\n\nKuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko\nMirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt\nIvan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä\nhairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta,\nkysyi hän ainoastaan: \"Eikö se ollut ruskea?\"\n\nMutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää\nIvan Nikiforovitshia: \"Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet?\nKoko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian\nmennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi\nolisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin\npidät.\" Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai\ntoisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen,\npisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä\npaikattu, -- oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä,\nkolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn\nnauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän\nsöi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen\ntaskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua,\nettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen\npainoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento\nsorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:\n\n\"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta\nDovgotshhunilta.\n\n\"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika\nDovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan\nIvaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on\nsuvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön\nitsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset\nhenkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen\nhyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu\noikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä\nvailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä\nsilminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun\nvihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi\nnimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu\nsyylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen.\nMutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella\npuolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman\nmitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa\nvoinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus\npalvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita\nse yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies\non tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut\nkädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian\ntiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy\nkysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön\nosanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin\nyhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja\naatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan\nhuolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan\nNikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle\nasianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai\nvastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen\nedesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta,\nniin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan\nkysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta\nylioikeuteen.\n\n\"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun.\"\n\nKirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka,\nkuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin\npuoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti \"hm\" ja hänen kasvoilleen\nnousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme,\njollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen\njalkojensa juuressa.\n\nYksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten\nmenetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?\n\nKuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti\nitsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja\nsuuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi\neikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi\ntavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa.\nAsiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin,\nallekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne\npantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme... Joukko\nmorsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi\nkatu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan\nIvanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä\nne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan\nIvanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi\nentistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen,\nniin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan\n-- ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja\nsamassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.\n\nSillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti\npäivälliskemut!\n\nMistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa\njoukkoa ja loistavaa juhlaa!\n\nOttakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö\ntotta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei\nvielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei\nsiellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita,\ntoiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa\nsekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä\nvaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja,\ntoiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei\nollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina\npitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat\nkuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien\nmerestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen,\njoissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä\nlyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja\ntoisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja\nhevosia pitkin pihaa.\n\nMillaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä\nluettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh,\nJevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan\nIvanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan\nIvanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma\nGrigorjevitsh... En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy\nkirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita,\npitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja,\nettä semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan\nhuotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja!\npunaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia,\nkäännettyjä, uudestaan vaatetettuja, -- huiveja, nauhoja, käsilaukkuja!\nHyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää\nmihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna!\nKuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen\nrinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen,\nkolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin,\nmutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten\nilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista... Vihdoin Ivan\nIvanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja\nsekin kiero, lausui: \"Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni\n(yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti)\nei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia.\"\n\n\"Hän ei tahtonut tulla\", sanoi poliisimestari.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat,\nnimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee,\nsinne ei toista saa millään!\"\n\n\"Mitä te puhutte!\" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten\nkieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. \"Kun eivät enää\nsellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään,\nniin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa\naikoihin!\" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan\nIvanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi\nlasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa\ntuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja\nlaastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes\nmuuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen\nnenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli\nkierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. \"Kuulkaa!\" huudahti\nkierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi\nkuulijoita, \"kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun\nainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan\nIvanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien\nkanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää\nIvan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja\nrakennamme sulan sovinnon!\"\n\nKaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin\nehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille\nkutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta\nsiinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä?\nOltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka\nolisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin\npäätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton\nProkofjevitsh Golopus'in niskoille.\n\nMutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa\nlukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on\nkerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku\nMirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin\ntai alusvaatteet -- niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen\nnenäänsä -- niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: \"Miksi,\nAnton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat\nsiniset?\" niin hän tavallisesti vastasi: \"Niin, teillä ei sellaista\nolekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan\nyhdenväriseksi!\" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen\nkangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin\ntakkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä\nverkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei\nole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa,\nmutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut,\njoilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun\nhevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton\nProkofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä\n25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian\nkullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei\nole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla.\nTästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu\npysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin\naatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä\nnäppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti\nMustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja\nsentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.\n\nMatkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin\nlähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman\nynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi\najatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo\nsängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että\nhän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on -- minkä hän\nepäilemättä tietää -- hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton\nProkofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli\nhelteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh,\nvaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela\nmies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän\noivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan\nhän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin\npelastaa nahkaansa.\n\nSillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada\nIvan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä\nvastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi.\nEipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla\noli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin\nkoirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli\nhän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli\nhän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta\njoka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen\nhuudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan\nmeille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet\nhänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita\nvaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen\ntoista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton\nProkofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin\nkuistille.\n\n\n\n\nVII LUKU,\n\njoka on viimeinen.\n\n\n\"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?\" huudahti\nIvan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän\nkanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.\n\n\"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten\nrauhassa olla?\" vastasi Aaton Prokofjevitsh.\n\n\"Te valehtelette.\"\n\n\"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä\npäivällisille.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata.\n-- Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua\nkuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja\nlevähtämässä.\"\n\nIvan Nikiforovitsh silitti leukaansa. \"Jollei Ivan Nikiforovitsh\nnytkään tule\", jatkoi Anton Prokofjevitsh, \"niin en tiedä, mitä\najatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton\nProkofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! -- Kas niin, Ivan\nNikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa\nkoolla!\"\n\nIvan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten\nvenytti kaikin voimin kaulaansa.\n\n\"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh\", jatkoi harras asiamies,\n\"kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla\non tarjona!\"\n\nIvan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.\n\nTämä rohkaisi asiamiestä. \"Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on\nFoma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?\" lisäsi hän huomatessaan Ivan\nNikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: \"Mitä nyt. Lähdetäänkö\nvai eikö?\"\n\n\"Minua ei haluta!\"\n\nTämä \"minua ei haluta\" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo,\nettä vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten\nkunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: \"minua\nei haluta\".\n\n\"Minkätähden teitä ei haluttaisi?\" kysyi hän melkein harmistuneena,\nmikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin\npalavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja\npoliisimestari mielellään huvittelivat itseään.\n\nIvan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.\n\n\"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä\npidättää.\"\n\n\"Miksi minä sinne lähtisin?\" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. \"Siellä\nminä sen roiston kohtaisin!\" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan\nIvanovitshia. \"Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä...\"\n\n\"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei\ntule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne\ntulee!\" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka\nkymmenen kertaa yhteen henkäykseen. \"Lähtekäämme siis, Ivan\nNikiforovitsh!\"\n\n\"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!\"\n\n\"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan,\njos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi\nminulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!... Mitä,\nettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne!\nÄlköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa!\nJoko uskotte?\"\n\nIvan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski\nkamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki,\ntuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.\n\nMinä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan\nNikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen\nkaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle.\nRiittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä\nvastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen -- vaihtaa\njotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.\n\nSillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin\nIvan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus,\nettä molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään.\nUseat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä\npoliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei\nIvan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen\nIvan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun\njalkansa ja hän kieron silmänsä, -- mistä poliisimestari suuttui aika\nlailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut\npöytään, vaikka kello kävi jo kahta -- aika, jolloin Mirgorodissa,\nvieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.\n\nTuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki\nsamassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän\nvastasi kuuluvasti ja lyhyesti: \"Ei tule!\" Mutta tuskin hän oli saanut\ntämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa\nhänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui\nselko selälleen ja -- Ivan Nikiforovitsh astui sisään.\n\nJos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei\nolisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin\nodottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja\npiteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko\nseurasta pientä pilaa tekemään.\n\nOli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan\nNikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin\naatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin\nsyystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat\nudella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että\nhänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia\nja lausui: \"Olen hyvin kiitollinen\".\n\nSillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa\nnälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana\nruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia\nja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein.\nEn ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään\nkermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera,\nkalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka\nsuuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta,\njoka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä\nkoristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että\nsamalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista,\nsillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti\nkeskustelisin.\n\nIvan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren\nkera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja\nravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen\nlaidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli... Taivaitten tekijä! Mikä\nkohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!\n\nSamalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!... Ei!...\nminä en voi!... Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä,\nkuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa\nnäyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään\nvanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten\nodottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen:\n\"olkaa hyvä\" tai \"saanko pyytää suomaan minulle kunnian?\" Mutta samalla\ntämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui\nsekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.\n\nKaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä,\nvaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä\nystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien\nvalmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu,\nsuuren taiteilijan siveltimen arvoinen!\n\nVihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää,\nmutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi\navoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti\nsulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä\neivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.\n\nHeti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh\nnousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta\npois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan\nIvanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja\nasettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat\nsysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten\nlyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui\naika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se\ntosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä\npaikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari\nsitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla\ntoimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan\nottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan\npäällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli\ntarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli\nollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme\nkaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli\ntunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari,\nauttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään\nkaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia\ntoiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa\nsovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli\nruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti\nkierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi\nvielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä\nvettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset\npotkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä\nmolemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.\n\nSitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä\npäästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.\n\n\"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!\" huudettiin.\n\"Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun\njoutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!\"\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi\nhuomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), \"minä en tiedä,\nmitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi\nminun hanhilääväni ja vaani henkeäni?\"\n\n\"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen\", vastasi Ivan\nIvanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. \"Minä vannon Jumalan ja\nteidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään\npahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni\nja arvoani?\"\n\n\"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?\" kysyi Ivan\nNikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on\nsammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä\nnuuskasarvensa sanoen: \"olkaa hyvä\".\n\n\"Eikö se ole loukkaus\", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta\nkatsettaan, \"kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja\narvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?\"\n\n\"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh!\n(samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä\ntäydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä:\nsiitä, että minä tulin sanoneeksi teitä _hanheksi_...\"\n\nIvan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti\nsanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, -- sanottu kun\nsanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi\nkerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja\nraivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta\nsellaiseen tilaan, -- entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä\nmurhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden\nnähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan\nNikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut\n_lintu_ eikä _hanhi_, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut\nautettavissa. Mutta nyt -- oli kaikki lopussa!\n\nHän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen -- ja millaisen silmäyksen!\nJos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi\nsilmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat\nymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan\nIvanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä\npuhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen\nhirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!\n\nKokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli\nsulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin --\nmitä?... hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja\nnämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia\njätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman,\nettä asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos\ntalostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut,\nettä asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt -- kymmenen vuotta.\n\nNoin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi.\nIkävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli\nsynkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen\nluonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat\nsynnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi\nyhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti\nminuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin.\nMutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin\ntunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon\nmuistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli\nsiihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä,\nkaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan\nsenjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain\njoukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman\njättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä,\njoiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten\noli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan.\nAidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.\n\nOli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja\nastuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta\npuhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä\nkirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin\nihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen\nsairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen,\nvastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset\nikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin\neteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen:\n\"voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?\" Samassa\nsattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan\ntuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä\nhämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se\nolikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!\n\n\"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!\"\n\n\"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta\", vastasi Ivan\nNikiforovitsh.\n\n\"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla\nsäällä?\"\n\n\"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs...\"\n\nMinä en voinut olla huoahtamatta.\n\nMutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: \"Älkää\npelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja\nminun edukseni\".\n\nMinä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.\n\n\"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla\"; tiesi joku kertoa.\n\nMinä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen\nkasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli\nentisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi\niloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt,\nniinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi:\n\"Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?\"\n\n\"Minkä uutisen?\" utelin minä.\n\n\"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin\nylioikeudessa.\"\n\nMinä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten -- sillä olin\nmatkalla tärkeän asian tähden -- ja istuuduin kuomurattaihini.\n\nLaihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi,\nlähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan\nsynnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen\npäälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus\ntunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa\nrampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti\ntaakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä,\nmustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää,\nväsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan\nkirkkaampaa kohtaa. -- Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa\nmaailmassa.\n\n\n\n\nNikolai Vasiljevitsh Gogol\n\n\nNikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia\nkirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan\nkotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: \"Illat\ntalonpoikaismajassa lähellä Dikankaa\" (1831-32). Kirjotettuaan\nsenjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian \"Naimapuuhat\" ja\nkoetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa\nGogol v. 1835 julkaisi kokoelman \"Mirgorod\", joka sisältää m.m.\nmahtavapiirteisen kasakkakuvauksen \"Taras Bulba\" ja humoristisen\nkertomuksen \"Riita\". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa\n\"Reviisori\", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi\ntoista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen\npääteoksensa \"Kuolleiden sielujen\" 1:nen osa (ilm. 1842) ja\nkertomus \"Viitta\" valmistuivat. -- Mutta painostavien olosuhteiden\nvaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen\nuskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän\nyhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli\npaljastanut etenkin \"Reviisorissa\" ja \"Kuolleissa sieluissa\", näissä\nmaailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.\n\nGogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori\nja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis --\nhänen omien sanainsa mukaan -- kuin \"naurua kyynelten takaa\".\n\n\n\n"]