[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-_sbrPGPykedSVBGppea3mk56a1QST1x4RxXoCOC5G0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1458,"Mehiläispyytäjä","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"1458-cooper-james-fenimore-mehilaispyytaja","1458__Cooper_James_Fenimore__Mehiläispyytäjä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1848,1913,45884,320034,false,53714,[25,26,27],"American fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction","Indians of North America -- Fiction",[29,30,31,32],"Adventure","American Literature","Historical Novels","Novels","\"Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta\" by James Fenimore Cooper is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Benjamin Boden, also known as Pemu-Penu or the Bee-Hunter, who becomes embroiled in the dynamics of frontier life in early America, balancing the wilderness's untamed nature with human interactions, particularly with Native Americans. As he undertakes the task of harvesting honey, the narrative also hints at the turbulent socio-political tensions brewing between American settlers and British interests, foreshadowing potential conflict.  At the start of the novel, we are introduced to the setting of a wild, forested area in Michigan during the summer of 1812. The opening scene features Benjamin Boden in the midst of a honey-harvesting activity, where he is observed by two Native Americans and a scruffy white man named Gershom Waring. Cooper vividly describes Boden's expertise and the delicate operation of capturing bees, highlighting interactions that showcase the multifaceted relationships among Native Americans and settlers. As the chapter unfolds, the characters engage in discussions that not only underscore their cultural differences but also reveal looming dangers as they discuss the possibility of war. The peaceful endeavor of honey-harvesting contrasts sharply with the underlying tensions foreshadowed in the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Hämeen-Anttila, Väinö",284,"Seikkailuromaani sijoittuu vuoden 1812 sodan aikaiseen Michiganin erämaahan. Mehiläispyytäjä Benjamin Boden joutuu keskelle intiaanien ja valkoisten välisiä selkkauksia ja vaarallisia tilanteita pyrkiessään suojelemaan seuruettaan villissä luonnossa.","James Fenimore Cooperin 'Mehiläispyytäjä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1458. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MEHILÄISPYYTÄJÄ\n\nKertomus Lännen saloilta\n\n\nKirj.\n\nJAMES FENIMORE COOPER\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Bee-Hunter\"] suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\nKariston 50 p:n romaaneja N:o 22\n\n\nTekijän elämäkerralla varustettu\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     James Fenimore Cooper.\n  1. Erämies toimessaan.\n  2. Sotaisia viestejä.\n  3. Intiaanit sotajalalla.\n  4. Pelastettu vanki.\n  5. Onnistunut pako.\n  6. Uutta seuraa.\n  7. Hunajalinnan varustaminen.\n  8. Yöllinen neuvottelu.\n  9. Nuori pari.\n 10. Heimottoman tappio.\n 11. Verityö.\n 12. Kaksi auttajaa.\n\n\n\n\nJames Fenimore Cooper\n\n\nJames Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa\nYhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita\nOtsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti\nvastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen\nCooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen\nvarhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään.\nEnsimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta\naarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli,\nvalkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja\nhirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.\n\nHän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi\nvuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen\navioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi\nhoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin\ntöihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien\nmukaan \"salonkiromaanin\", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja,\nvaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä\nseuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei\nolisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura\nedessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon\nomintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa\npiirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan\nvarsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa,\nsuuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa\nhuipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan,\ntämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin\nteokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen\n\"mestarinsa seuraamisen\" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden\nkahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten\npikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä\ntuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta\nmuistakin kirjailijoista.\n\nMutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä\nhavainnut, että hänen oli _sisältöön_ nähden turvauduttava\nomaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä,\n-- ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen\nkunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee\nherättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli\nnostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen\nromaani, \"Vakooja\", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa\ntäydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen,\nmutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti\nyleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin\npian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta\nkirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli\nvasta ensimäisessä alussaan.\n\n\"Vakoojassa\" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi\nHarvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset\nominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott\nparhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa\nromaanissaan (\"Uutisasukkaat\") Cooper taasen osotti, että hän oli\n_luonnonkuvauksessa_ esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän\nsovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin\nihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen\nvaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden\ntervettä elämää. Cooperin teoksissa -- erämaa -- kuten\nmeriromaaneissakin -- saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina\nviehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa\nvain ohimennen. -- \"Uutisasukkaissa\" esiintyy myös ensi kertaa\nNahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon\nantama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on\nomaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat\nominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on\nepäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia\nja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo \"Vakooja\" ja\n\"Uutisasukkaat\" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan\nkirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli\nsiten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt\nyhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin \"Waverley\"-sarjan alottaja;\nkumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.\n\nNäin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin\n\"Merirosvon\" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi\nsaavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta\nkuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin\n\"Waverley\"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa\nhorjutti se käsitys, että \"Merirosvo\" muka ilmaisi erityistä meren\nja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina\ntiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin\nnähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan\nyksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena\ntahtoi hän osottaa -- kuten sittemmin itse kertoi --, miltä _oikeat_\nkuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper\nei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten\narkielämästä -- sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana\n20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä\nkaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena\noli maailman ensimäinen meriromaani \"Luotsi\", jossa nykyaikainen\nlukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon\nmielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja\nmerielämän oudoista oloista.\n\nSiten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi\noman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon\nseuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper\nnähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli\nkaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia\nhuomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä,\nantaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli\nmieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. \"Peveril of the Peak\" Note\nVI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään.\nMolempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset\nsaavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet\ntekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui\nepäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen\nvälttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti\nvoimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat\nmyös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain\nkeskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli\nkolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella\nikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren\nkansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen\nmerkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti\ntunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan,\nmuodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.\n\nCooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan\nettä Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan\nseitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta\non m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, \"Palkkamurhaaja\" (\"The\nBravo\"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon\nmuuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta\nsuuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja\nsamaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla\nkirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin,\njoiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen\ntahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä\namerikalaisista, toiselta puolen -- suoraluontoisena isänmaan\nystävänä -- huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan,\nsaadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja\nmonissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan\nliiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä\noli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.\n\nPaitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa\nmonipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin,\nsaaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti\nkaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja\nelämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen\ntaiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon\nhänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi\nhän myöskin \"Yhdysvaltain merihistorian\" ja valmisteli muitakin\nhistoriallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin\nsuurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.\n\nCooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu,\nja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä\nluonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän\nesim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa,\nsakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti.\nMutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle\nvääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin\nviihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan\nsuurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa,\nennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.\n\nCooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat\nne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä\noivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja\nkuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien\nelämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten,\nintiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä,\nalituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten\nilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä\nnimeltään \"Hirventappaja\", \"Viimeinen mohikaani\", \"Polunlöytäjä\",\n\"Uutisasukkaat\" ja \"Ruoho-aavikko\" (\"The Prairie\"), kolme niistä\njo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli\ntekijä vielä vanhuudessaan. \"Viimeinen mohikaani\" ilmestyi v. 1826;\nsiinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin \"Uutisasukkaissa\",\nja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen\nmielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen\npuutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki\npoikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta\nkyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita,\nja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on\nCooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton\nesikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan\n\"Ruoho-aavikon\", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka\nsuuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä\npatriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota\npunanahkojen metsästysmaitten äärellä. \"Polunlöytäjässä\" osotti\nCooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy\nsanoa puuttuneen -- tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta\npiirtämistä --, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta\nsukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää\nkorpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun\nkastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä\nmyötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana.\nHyvin ovat naisluonteet myös \"Hirventappajassa\" kuvattuja. --\nEdellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä\nalalta romaanit \"Wyandotte\" ja v. 1848 ilmestynyt \"Tammistoahot eli\nMehiläispyytäjä.\"\n\nViimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena,\nsisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän\nväittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne\nenimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. \"Mehiläispyytäjän\"\nnäyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja\nsaloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät\nmeikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina\nesimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.\n\nLopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista.\nEpäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet\nosaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut\nniihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa\nsellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla,\nvarsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti\npuute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat\nlukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren\nmajesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja\nerinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin\nkerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten\nvaltain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla\non suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat \"Kaksi amiraalia\",\n\"Maalla ja merellä\" ja sen jatko \"Miles Wallingford\" sekä \"Jack\nTier eli Floridan riutta\" mainittavat; \"Jack Tier\" ilmestyi\nryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös \"Mehiläispyytäjä\" päätti\naarniometsäkuvausten sarjan.\n\nCooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan\nkankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään\nseikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin\nsilloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja\nmalttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat\nhänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan\nkuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut\nsilminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta\nkehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta,\nettä olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n1. LUKU.\n\nErämies toimessaan.\n\n\nKertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa\nheinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa\nmetsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea,\nvaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja\nmiellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun\namerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle\nkohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia\nhajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti\njäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja\n\"takkiaistammia\", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa,\nja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein\nharvinaisen viehättäviä.\n\nTällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan\ntienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään\nkokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia,\nhiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat\nmuodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta\nvaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne\nkohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina,\ntoisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja,\nmissä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat\nkuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan\njohtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat\nmetsästysmaitaan.\n\nTällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla\nrinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä,\njoista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita\nmukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin\nasumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen\nvedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka\nlänteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen.\nKylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea,\nmutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin\njokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan\nmökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset\nasuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta\nmuuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan\nkaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa\nsellaisissa seikkailuelämän toimissa.\n\nViimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa\nolivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili\nkolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea,\ntavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja\nrehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne\nolivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden,\nvaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun\nlisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli\nmelkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli \"Kuhnuri\". Tämä ei johtunut\nhänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta,\nettä hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden\noli sanalla sanoen \"mehiläispyytäjä\", ja niinkuin hän oli ensimäisiä\nsen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti\ntaitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty\npuhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä\ntuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana.\nDetroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka\neivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti\nPemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen\ntätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle.\nKaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai\nvehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia\nLe Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien\nmaustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli -- syystä tai syyttä --\nparemmassa maineessa kuin kotoisten.\n\nLe Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä\noli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty\nvihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli\namerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin\nolevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä\nympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti\ntehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa\nolivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät\njo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli\nhänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä\nväkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli\nhuolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa\nvasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei\nniitä voitu nykyhetkenä tarvita.\n\nNiin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin\nuskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti\nvaruillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa,\nmutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies\noli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä\nnuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja\npyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn\nsaaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen\ntulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä\nkuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.\n\nVanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa,\nnimeltään Hirvenjalka, -- hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan\nkauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori\nchippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi\nmatkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt\nviittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa\nlukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli \"juoksijana\".\n\nSattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt\ntammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka\nkohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla\ntavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja\nse seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa\nherätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin\neri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa\njännittävimpiin tehtäviin -- ja se näyte sai katsojilta osakseen niin\nsuurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi\nsyrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti\ntähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan\nomistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen\nhäntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain\nenglanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki\nnäkyivät ymmärtävän.\n\n\"Annas nähdä, annas nähdä, vieras\", huudahti Gershom, \"mihin pystyt\nlekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta\nikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu\noppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin\nWhisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää\".\n\n\"Whisky-Keskuksen\" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille\ntiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet\nlisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen,\nmolemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.\n\nSäveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta\nkieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa\nyksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin\nleveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan\ntoimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat,\nkääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan.\nHirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet\nvälittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran\nvähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän\nollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän\nuteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä\nasioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä\noikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi\nseikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin\nyhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin\nolisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.\n\nJännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin.\nPemu-Penun \"lekkeet\", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät\nolleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen\nkannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa\npaikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut\nesille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä\nhimmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin -- parempaa lasia\nei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin\nkotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut\nsen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä\nkumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena\nkesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan\nkorkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja\nnäillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja.\nKannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt\nkirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten\nniitä perätysten.\n\nEnsin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi\nLe Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen\nhunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt\ntuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin\nerä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes\njokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte\nkäteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä\naurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.\n\nNäistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa\nruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli\nkulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä\nnukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se\nalkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle,\nja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat\npikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita\ntaakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus\nniille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä\nvierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain\nkatseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee\nhiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin\nomituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin\nkaiken maailman hunajan.\n\nViimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän\nparhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän\nvarovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen.\nHeti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon\nja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden\ntaitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä\nhän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale\nhunajakennoa.\n\nNiin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden\nvankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa.\nSitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle.\nPuoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin\nnähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli\nlaskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun\nBenjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli\nruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto\noli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä\ntoivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt\nkävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys\noli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä\ntarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan\nkennolle.\n\nMehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt\nkohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa\ntoisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten\nedellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen\npainunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon\nviittasi kumppaneitaan lähemmäksi.\n\n\"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa\", sanoi hän, puhuen\nenglantia ja osottaen mehiläisiä. \"Vähänpä ne ajattelevat tuota\nkennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle\npesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme\nparhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja\nköyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme.\nTällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja\nmietiskelevällä tuulella.\"\n\n\"Kuinka vaaraa pesälle?\" tiedusti Hirvenjalka, joka oli\nasiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. \"Ei näke sitä, ei kuule\nsitä -- muutoin hunajaa saa.\"\n\n\"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti\nmökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen\ntyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä\nelokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun\nitikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta\nminä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että\ntämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin.\"\n\nTämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori\nintiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo\nolevan salaista ymmärrystä.\n\n\"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!\" huudahti Gershom;\n\"onpa vainkin -- mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna\ntavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on\nmilloinkaan mehiläinen imenyt!\"\n\n\"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa\nkyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä\", vastasi Ben nauraen.\n\"Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut\nkyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee _Hunaja_-Keskusta\nkohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan\nsivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni.\"\n\nMiehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa\ntehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt\nkantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä.\nTuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli\nkohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei\nhetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti\nmatkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin\nmuut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden\ntähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.\n\n\"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan\", virkkoi\nhän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita\nkuin rinneniityn tienoilla, \"tai se on liitänyt metsikön yli ja\ntakana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan\nmetsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6\nkm. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä.\"\n\n\"Mitä toinen tekee?\" kysyi Hirvenjalka ilmeisen uteliaasti.\n\n\"Aivan oikein -- toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina\nlähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle\non aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se\nauttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa.\"\n\nKumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa\nmuutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se\nkatseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan\nmehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden\nteolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä\nlentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa\njokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi\nkaksi, ja aivan eri tahoilla.\n\nTuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt\ntoisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin.\nKyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen\npaikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan\nsamalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen\nlentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän\nkannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen\nharjaannus.\n\n\"Me muutamme majaa, ystävät\", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun\noli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan.\n\"Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän,\nettä se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani\ntämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin\nmehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi\npesän, mutta eivät osaa onkia sitä.\"\n\nKuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet,\nvaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä\nasteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä\nasemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai\ntelineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli\nLe Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet\npäänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina\nkoettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom\ntaasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen\nkatsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään\nseikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.\n\nMehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi\ntoinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia\nvetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden,\nja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä\ntovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli\nodottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti\nhän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti\ntoisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle\nalkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki,\nja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.\n\nMutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti\nmatkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi\nlentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi\nmehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan.\nJos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste\nolisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan\npesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä\nmilloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä,\njotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei\nsiis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen\nkuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat\nmuodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta\noli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti\nhuomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan,\nettä ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.\n\nNyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille\nsuojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin\naskelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli\npuolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka\nolivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman\nminuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi\nrivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan\nlopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla\nvälineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit\nilmaisivat mehiläisten asuntoa.\n\nTottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä\nhuomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys.\nYleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti\nhavaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne\nmelkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä\noli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän\npuun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti\nulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat\nmehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden\nuutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen\nkodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella\nkukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat\nsuuntailivat Benin etsintää.\n\nAmmattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi,\ntuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin\ntarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho\njalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla\nhän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa,\nkerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen\ntähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki\nvirtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut\nkapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.\n\n\"Hyvä mies\", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen\nlastun, \"kenties on sinun parempi antaa _minun_ suorittaa se osa\nurakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita\nkaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään\nkaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin\nvetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen\nulkopuolella.\"\n\n\"Yritä pois, jos haluttaa\", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. \"Puun\npystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle\nole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni.\"\n\n\"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen\nnäpertelyyn\", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen\nterää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen\ntyökalua, tunteakseen sen \"vauhdin\". \"Kiittää en juuri saata\nkirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun\nkouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan\nkeikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa\nmettiäistä.\"\n\nSe ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa\nsuhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti\nse joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä,\nmihin kohtaan puu piti \"kellistää\", ja ryskähtäessään maahan kaatui\nse juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat\nmehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui.\nPilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi\nvetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä\nkärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos\nne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti\nsaatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan\nhäntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä,\nsilloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat\nvakavissa aikeissa.\n\nTällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään\nvahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset\nasukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa\nniinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten\ntemmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta\nkeräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan\ntapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat\nenemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin\nsaaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja\nGershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä.\nPuun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin\nlokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi\nsittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa\n-- kenno mukaan luettuna -- annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän\nja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät\nkuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.\n\nHunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo\nmyöhäinen, ja Le Bourdon -- aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan\nole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi\nsanottuna -- tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille\nkumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen\nseuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.\n\n\"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja\", jatkoi hän säveän\ntotisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen\nillalliseensa; \"ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta.\nWhisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn\nkerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät\nkaikki avaamaan korvamme.\"\n\nIntiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka\nei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän\nkulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia\nhuomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää\nsalomaiden erämiehen metsäpirtistä.\n\n\n\n\n2. LUKU.\n\nSotaisia viestejä.\n\n\nLe Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä\nkauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan,\nvaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut\nraikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli\nhänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät\nmatkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja\nmyyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa\noivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja\nperäpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.\n\nAsunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta.\nTämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten\nvihollisten varalta -- ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen\ntaholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa\npeljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin\nlaaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai\nliian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä\nahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina\nlevisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei\nihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen\npuoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja\nvirrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin\nsittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia\nintiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten\nheimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät\nsitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut\npaljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa\nja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin\noli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös\nvalkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen\ntilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa\nenemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli\ntunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan\nkanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta\nmetsäpirtilleen.\n\nKarhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle.\nAseellisen miehen -- ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman\nrihlapyssyään -- ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan\ntavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen\notus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea\nhätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan\nhuolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan\ntavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi.\nSe ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen\ntähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen\npäästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan,\njota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti,\nja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella.\nSe tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka\noli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän\nvarovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että\nsiihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan\ntyöläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin\nmännynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.\n\nToista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon \"Hunajalinnassa\", joksi sen\noli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä\nkesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen\nseurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. _Château au Miel_,\nkuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta\nmitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta\nhiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan\nsalvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty\npaksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä.\nTämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä\nkarhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn\nkaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen\nkäsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä\noli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi\nlasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se\noli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin\nsuojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla.\nKolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi\njykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei\nniitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.\n\n\"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana,\nveikkonen\", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän\nmunalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, \"koska talletat sitä\nnäin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja\nKukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa\nkotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi\nulkosalla.\"\n\n\"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?\" vastasi mehiläispyytäjä,\npitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.\n\n\"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat\npaikkaa nimittävät.\"\n\n\"Ja missä on Whisky-Keskus?\" tiedusti Pernu-Penu hiukan\nitsepintaisesti.\n\n\"No, sen luulin olevan joka miehen tietona\", selitti Gershom, \"koska\nwhisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä\nmissä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla.\"\n\n\"Jo ymmärrän\", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa\nvetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. \"Veriveljeksinä olette\nsinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani\njoelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään\nsellaisesta keskuksesta.\"\n\n\"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin\nsitä kautta\", vakuutti Waring. \"Kotiväeksi jäi nyt Dolly -- vaimoni,\nnäes -- ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että\nminäkin olen siihen nimitykseen takeltunut.\"\n\nTupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin\netäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna\noli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman\nvähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse,\nopittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä\nyltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei\nhän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan\noli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime\nkuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti\nmajan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella\npölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli\nvain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui\ntyökaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme\nrihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli\nmehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi\nkuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan\nnäkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja\npari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja\nneljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan\nsiksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan\nkohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.\n\nKaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta\noli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli\npikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta\ntuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän\nsäilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa\nsekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta\nevästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä.\nTilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista\nvain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli\nomistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain\ntultua kulutetuiksi.\n\nVieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten\nkeskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään\nsellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna.\nPian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului\naimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään,\nkäristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös\nKalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää\nja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä\npari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom\nerityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta\nintiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista.\nJälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui\nkaikille illastajille.\n\nAterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue\nraikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui\nvähin erin keskusteluun.\n\n\"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa\", virkkoi Le Bourdon,\nkohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille\nkyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt\nomasta tupakkakukkarostaan; \"luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia\nserkuksia, vaikka niillä on eri nimi\".\n\n\"Kansa -- chippewa\", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa\ntarkkaavaisuuden herättämiseksi.\n\n\"Heimo -- pottawattamie\", lisäsi juoksija samaan mahtipontiseen\ntapaan.\n\n\"Tupakka hyvä\", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään\nkestitykseen.\n\n\"Eikö talossa ole mitään juotavaa?\" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei\nantanut suurtakaan arvoa muulle kuin \"tulijuomalle\".\n\n\"Lähde on tuolla\", vastasi Le Bourdon vakavasti; \"lippi riippuu\noksantyngässä\".\n\nGershom nyrpisti nenäänsä, hievahtamatta paikaltaan.\n\n\"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?\" kysyi mehiläispyytäjä,\noltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu\nosottavan naisellista uteliaisuutta.\n\nHirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi\narvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan,\nkopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari\nvirittävää vetäisyä ja lausui säveästi:\n\n\"Kysy nuoremmalta veljeltä -- hän juoksija -- hän tietää.\"\n\nMutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin\npottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti,\nmehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi\nvieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia\nHirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään,\nkääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:\n\n\"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja\nkaivavat ylös kirveen.\"\n\n\"Jotain sellaista olen kuullutkin\", sanoi Le Bourdon, ja hänen\nkasvonsa pilvistyivät; \"pelkäsin niin saattavan käydä.\"\n\n\"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?\" kysyi Kyyhkynsiipi.\n\n\"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja\nhupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja\namerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua\nkaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla.\"\n\n\"Ei tiedä -- ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi\nrunsas Kanadassa.\"\n\n\"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä\nmain. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi.\"\n\n\"Mikä hän on, luulet?\" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin,\njoka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt\nlähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä.\n\"Aika hyvä päänahka hänellä?\"\n\n\"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa -- mutta hän ja minä olemme\nmaanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan.\"\n\n\"Sitä en usko. Selvä yankee hän!\" Le Bourdon hymyili\ntarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä\nGershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti\nhyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.\n\n\"_Siinä_ kyllä osaat oikeaan\", vastasi hän, \"mutta puhdasverinen\nyankee minäkin olen.\"\n\n\"Ei, sitä älä sano\", kielsi chippewa; \"ei sitä. Englantilainen, ei\nyankee. Hän ei yhtään samanlainen.\"\n\n\"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun\nsuuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin.\"\n\nChippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin\nsydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku\nhyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen\ntapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä\npäin maailmaa.\n\n\"Brittiläinen runsas metsissä\", huomautti hän ilmeisen harkitusti.\n\"Yankee ei vielä tullut.\"\n\n\"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa\", huudahti Le Bourdon.\n\"Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua\nyhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet,\nsyttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?\"\n\n\"Toiset niin sanovat, toiset näin\", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen.\n\"Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas\npunanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas.\"\n\n\"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä\", sanoi Ben,\n\"vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä,\nvaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että\nkesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki\ntorkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?\"\n\n\"Kyllä pian heräävät. Kanadan soturi ottaa linnan.\"\n\n\"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle\nheitä hälyttämään.\"\n\n\"Ei -- ajattele paremmin.\"\n\n\"Lähtisin kuin lähtisinkin, vaikka henkeni heti menisi!\"\n\n\"Ajattele paremmin -- älä ole se hupsu, minä sanon.\"\n\n\"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka\nkoko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja\naion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli.\"\n\n\"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta\",\nmuistutti chippewa hiukan ivallisesti.\n\nLe Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa\npuheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin\ntietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät\nenglantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää\nvillejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja\nkieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä\nkansat käydä _amerikalaisia_ sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja\nmurhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden\ntunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti,\nettä vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä\nilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit\nolivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana\njoku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen\nmielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla\nvieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin\nmokomin hillitä tunteensa.\n\n\"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia\", virkkoi\nhän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja\nvälinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.\n\n\"Saaneet sen, minä sanon\", vastasi Kyyhkynsiipi pontevasti.\n\n\"Saaneet minkä, chippewa?\"\n\n\"Sen -- Mac-nawin -- saaneet linnan, saaneet sotamiehet -- koko\nsaaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä.\"\n\nSepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä\nvaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut\nvihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt\nLe Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin\nMichilimackinacia -- se oli varustuksen virallinen nimi -- toisena\nGibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti\nvarustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian\nmiehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen\nturvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan\nasutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan\nmenetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista,\ntukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista\nlikeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten\nliikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17\np:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin\nkuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa\nsuhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi\nkokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan\nChicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista\nvarsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat\namerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä\niskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!\n\nSanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta.\nKukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta,\nmutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen.\nIllan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan\npiipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni\nmajaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan\nvalmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä\nparin tunnin ajan.\n\nSilti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan\njuuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä\nmielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien\nkukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku\nkosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki\nchippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.\n\n\"Pottawattamiella pitkä korva -- tule edemmä\", kuiskasi Kyyhkynsiipi;\n\"mennään keittiölle -- kai aamiainen tarvitaan.\"\n\nBen noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä\nlirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta\nsuoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa\nneuvottelua varten.\n\n\"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä\", alotti chippewa viitaten\nbrittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. _\"Tiedän_\nsaanut -- _tiedän_ pitää.\"\n\n\"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, -- puheittesi sävystä päättelin sinutkin\nkuninkaan intiaaniksi?\"\n\n\"Puhun niin -- en yhtään tunne niin. Minulla sydän yankee.\"\n\n\"Ja eikö sinulle ole lähetetty wampum-vyötä niinkuin muillekin?\"\n\n\"Se totta -- saanut sen -- en pidä sitä.\"\n\n\"Mitä! Uskalsitko muka lähettää sen takaisin?\"\n\n\"En hupsu, vaikka nuori. Pidän -- en pidä. Pidän Kanada-isälle; en\npidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa\nlöydä. Ei -- Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla\nsisään.\"\n\nTällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin\nheimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli\nsyystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.\n\n\"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen?\nMutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni\n_vastaan_?\"\n\nWaubkenewh tarttui Le Bourdonia käteen ja puristi sitä lujasti.\n\n\"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi --\nse kovin hyvä sodan aikana.\"\n\n\"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin,\nvai omiasiko panit siinäkin?\"\n\n\"Se totta -- mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas,\npottawattamie runsas, Ottawa runsas -- punanahka runsas siellä.\"\n\n\"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos\nkerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa -- oman\nkansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella\nolet ystävä.\"\n\n\"Liian moni kysymys yhteen aikaan\", vastasi chippewa hiukan\npahaksuen. \"Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan -- kysy\ntoinen, minä vastaan taas.\"\n\n\"No, millä asialla liikut täällä?\"\n\n\"Menen Chicagoon kenraalilta.\"\n\n\"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta\nsanoma Chicagon päällikölle?\"\n\n\"Niin juuri -- se asia. Arvaa heti -- he, he, he.\" Intiaani nauraa\nniin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.\n\n\"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?\" hän tiedusti. \"Hän\nDetroitissa -- hänellä kokonainen armeija siellä -- soturi runsas\nkuin tammi täällä.\"\n\nTämä oli erämiehelle kaikki uutta, ja hän mietti tovin ennen kuin\njatkoi:\n\n\"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta\nvastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka\nminä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi\nmeikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi\nolet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon\nrantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?\"\n\n\"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso\nkuinka varusväki jaksaa -- sitten mene Chicagoon ja sano soturille\nsiellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?\"\n\n\"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko\nsinulla mitään todistetta sanoillesi?\"\n\nJostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli\nchippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai\npettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen\nkatselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta\nsisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla\nsidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän\nnäytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: \"Kapteeni Healdille,\nChicagon päällikölle.\" Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä\nsanat: \"Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä.\"\n\n\"Tuo hyvä\", kysyi chippewa terävästi, \"tuo sanoo totta -- uskot sen?\"\n\nLe Bourdon puristi sydämellisesti intiaanin kättä.\n\n\"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi\", sanoi hän\nvilpittömästi. \"Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä\ntosiaankin vihollisena?\"\n\n\"Vihollinen -- ottaa sinulta päänahan -- ottaa minulta päänahan --\nvaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo.\"\n\n\"Ja mitä on mustarastas-heimolla hankkeissa?\"\n\n\"Mustarastas sotapolulla -- ottaa päänahan mistä voi.\"\n\n\"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole\nvalkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija,\nerämies tai matkalainen.\"\n\n\"Ottaa _häneltä_ päänahan -- kaikki päänahat hyvät sodan aikana.\nSillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?\"\n\n\"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon.\nSiinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä\npottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta.\"\n\n\"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan,\ntaikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän.\"\n\n\"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen\nkahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo\nilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä.\"\n\nLe Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt\nriittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki\naterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen\nhuomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit\nhankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi\nkätensä.\n\n\"Kiitokset\", lausui hän lyhyeen tapaansa; \"hyvä illallinen -- hyvä\nuni -- hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset -- kun joku ystävä\ntulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki.\"\n\n\"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka -- ja kun satut taas kulkemaan tätä\nkautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen\nmetsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi.\"\n\nPottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät\nhyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä\npani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle\nmitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa\nitsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.\n\nHirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa,\ntunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli\nkeveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten\naukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan\nja vakaasti kuin vaiston johtamana.\n\n\"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa,\nmissä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita\", sanoi Le Bourdon.\n\"Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?\"\n\n\"Täytyy mennä nyt\", vastasi chippewa suopeasti. \"Sitte taas tulen\nsyömään lisää hunajaa -- tuomaan hyviä tietoja, toivon -- ei Kanada\ntäällä\", laskien sormensa sydämelleen, \"pelkkä yankee\".\n\n\"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan\nkuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne\nmitään pelkoa.\"\n\nKyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain\nystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni\nmenojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat,\nettä chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle\npottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta\nvertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa\noli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut\nsamottavanaan jokseenkin laaja aho.\n\n\n\n\n3. LUKU.\n\nIntiaanit sotajalalla.\n\n\nKun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le\nBourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti\nkuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi\nhän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom\ntarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja\nluottamuksessa.\n\nKalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan\nkohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset\nolivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä\nseikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona\nturvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen\nmatkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös\niso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista\njohdettuna nimenä \"Kenno\"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin\nmehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli\nvireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen\nnopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he\nniemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti\nsilloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.\n\n\"Se vainuaa riistaa\", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan\nhuolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. \"En yhtään\nihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!\"\n\n\"Sellaista on kyllä sattunut minulle\", sanoi mehiläispyytäjä;\n\"kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet\nsaaliini\".\n\n\"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen\", tuumi Gershom,\nkohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja\nsankkiruutia. \"Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan _meitä_\npuulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita\ntuliaisia.\"\n\nNoustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le\nBourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan\nkuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse.\nMehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan\nhunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi\nsilmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen\nastelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu\ntiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa\nesille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä\nhunajankerääjien tilaa.\n\n\"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät\", sanoi hän\nkumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. \"Sellaisessa vimmassa en\nole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti\nne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa\nhäiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään\nuutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa.\nMutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen\nkestää piiritystä.\"\n\n\"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta\", myönsi Gershom, \"ja jos\naiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin\netumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne\npystyttää puuta takaisin kannolleen!\"\n\n\"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa -- hiukan etelämpänä?\"\nkysyi Le Bourdon.\n\n\"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes\ntakaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen.\"\n\n\"Karhut ovat siellä\", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; \"sellaiset\nliikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä,\nmutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen\nkuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja\npenikulmien päähän.\"\n\n\"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän\nmeneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet\non minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa\nsilmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa\n-- tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti,\nhymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta\nvastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. \"Ja tuolta tulee\nkokonainen karhu\", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen\nmolempia pyssyjään; \"jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät\nolevan tosissaan\".\n\nNiin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista\nkuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen\nyli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä\nsopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset\ntäysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen\nehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut\npuolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja\nluonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi\nkiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku\nsankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen\nsaavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus,\nkavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen\nilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa\nvastarintaa kuin oli odottanut.\n\nTuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen\nilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja\nvasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa\nkanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja\ntuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset\ntähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli\npakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino\ntehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden\npiehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi\naina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui\nalkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa,\nkun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän\nhosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa\nnäyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin\nosasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan.\nTätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta\nvihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä\nuusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se\ntyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota\nlukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä\ntäysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.\n\nMehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin\nhyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa\nodottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia\nrisuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta.\nTakaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä\nsiten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä\nsai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput\nläksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista\ntalletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.\n\nVasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan\npuuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen\npesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja\nkuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä,\nkiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen\nkäteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu.\nEhtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä\nsiirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä\npäättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen\npartaalle aterioimaan.\n\n\"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää\", puheli Le\nBourdon. \"Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina\nei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring,\nettä sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä\ntienoolla.\"\n\n\"Kyllä Dolly pitää varansa\", vastasi Gershom huolettomasti; \"ei häntä\nhätä heiluttele\".\n\n\"Hyvä että paikkasi on niin turvallinen\", sanoi mehiläispyytäjä\nmiettivästi; \"mutta minun asemani on liian heikko, viipyäkseni enää\nyksinäni täällä tammistoahoilla. Whisky-Keskus, minä aion lähteä\npois; palaan uutisasutukseen ennen kuin punanahat todenperään\nnousevat sotajalalle. Jos jäät auttelemaan hunajani ja muiden\nvarastojeni lastaamisessa kanoottiin ja melomisessa alas virtaa, niin\nkorvaan vaivasi kunnollisesti.\"\n\n\"Ka, yhtä mieluusti minä sen teen kuin muutakaan. Ansiohommat ovat\ntäällä salomailla siksi harvinaisia, että on parasta tarrata kiinni,\nkun tarjotaan. Tulin tänne vasiten tapaamaan sinua, kuultuani eräältä\nmatkalaiselta, että olit näillä paikoin jokivarren tammistossa\nmettiäisten haussa. Dolly ei pidä mistään maallisesta ravinnosta\nniinkuin hyvästä metsähunajasta.\"\n\nSeuraavana aamuna ryhtyi mehiläispyytäjä järjestämään majanmuuttoa,\nsillä paikoilleenjääminen tuotti nyt liian suurta vaaraa, kun\npottawattamiekin oli osunut hänen pirtilleen. Oli varsin mahdollista,\nettä vanhan päällikön heimolaisia saattoi jo parin päivän kuluttua\nilmestyä tavottamaan hänen päänahkaansa. Hyvä keskinäinen ymmärrys\nvallitsi nyt miesten kesken, sillä Gershomin paremmat ominaisuudet\nvirkosivat nopeasti, hänen älynsä ja tunteittensa vapautuessa\nalituisesta ikeestään. Hänen oma pikku whiskyvarastonsa oli\nlopussa, ja Le Bourdon katsoi turhaksi ilmottaa, että hänelläkin\noli satunnaisten tarpeiden varalla ruukullinen konjakkia; tämän\nhän saikin sitte piilotetuksi tyhjään ruutinassakkaan parilla\nmajavannahalla verhottuna, kun siirsi tavaroitansa kanoottiin,\nGershomin toimekkaasti ahertaessa apuna.\n\nMehiläispyytäjä oli päivää ennen vieraitten tuloa ampunut uroshirven\nja kantanut neljänneksen lihoista olallaan kotiin, ripustaen loput\npuun oksaan taitelle. Koska he saattoivat matkallaan tarvita\nriistaa, niin Ben arveli parhaaksi käydä Gershomin kanssa noutamassa\nsaaliinsa; taivalta oli noin kolme penikulmaa. Siltä varalta, että\nveren haju oli kerännyt susia paikalle, vaikka nämä eivät voineetkaan\nyltää saaliiseen, otti kumpainenkin rihlapyssyn kainaloonsa, ja\nKenno sai tulla mukaan. Erämies haasteli vilkkaasti kumppaninsa\nkanssa, joka osottausi hyvinkin tietorikkaaksi monilla rajalaiselämän\naloilla. Kysellessään laivojen kulkua järvillä ja muuta sellaista,\nmitä hänen täytyi ottaa lukuun matkallaan Detroitiin, oli hän\npäässyt noin kahdeksan kyynärän päähän tappopaikalta, kun koiran\nliikkeet äkkiä herättivät hänen huomiotaan. Se ei enää tapansa\nmukaan juoksennellut edes takaisin tolallaan, haistellen oikealle\nja vasemmalle, vaan eteni varovasti pää alhaalla, nähtävästi\ntunnustellen tietään vainun avulla, niinkuin olisi ilmassa ollut\nvoimakasta hajua.\n\n\"Niin totta kuin nimeni on Gershom\", virkahti Waring, juuri kun hän\nja Ben olivat pysähtyneet silmäilemään ympärilleen, \"onkin tuolla\nintiaani! Istuu, pakana, tuon ison tammen juurella -- tuolla hiukan\noikealla, ja Kenno vainusi sen. Mies nukkuu rihlapyssy polvilla; ei\npiittaa hän paljoakaan susista tai karhuista!\"\n\n\"Kyllä näen\", vastasi Le Bourdon, \"ja minua sekä kummastuttaa että\nsurettaa. On hiukan merkillistä, että juuri tähän aikaan liikkuu niin\npaljon vieraita pyyntimaillani, kun ennen sain olla hyvässä rauhassa.\nTällaisessa tungoksessa asustaminen alkaa tuntua tukalalta, Waring!\nNo, muuttamassahan olen, joten asialla ei kohtsiltään ole vähääkään\nväliä.\"\n\n\"Jo nukkuukin sikeästi!\" ihmetteli Gershom, pysähtyessään\nkymmenkunnan kyynärän päähän intiaanista tarkastamaan häntä lähemmin.\n\n\"Hän ei milloinkaan herää\", huomautti mehiläispyytäjä juhlallisesti;\n\"mies on kuollut. Katso -- ohimo on veressä, ja pyssynluoti on\njättänyt siihen reikänsä.\"\n\nPuhuessaan hän astui eteenpäin ja kohotti jonkunlaista lointa,\njoka aikoinaan somistuksena oltuaan oli nyt huolettomasti heitetty\nentisen omistajansa pään yli. Näkyviin tulivat Hirvenjalan tutut\nkasvonpiirteet -- pottawattamien, joka oli vasta edellisenä päivänä\nlähtenyt heidän luotansa! Soturilta oli luoti lävistänyt pään, ja\npäänahka oli nyljetty. Ruutisarvi oli tyhjennetty, luotikukkaro\nsamaten, mutta muuta ei kaatuneelta oltu riistetty. Ruumis oli\nasetettu istualleen puuta vasten ja jätetty siihen keskelle tammistoa\npetoeläinten saaliiksi, luut lumituiskujen ja sateiden valkaistaviksi.\n\nMehiläispyytäjää värisytti hänen katsellessaan kammottavaa\nväkivallan merkkiä; rauhallinen saloseutukaan ei siis tarjonnut\nsuojaa veritöiltä. Että Kyyhkynsiipi oli surmannut äskeisen\npöytäkumppaninsa, sitä ei Le Bourdon ollenkaan epäillyt, ja\nhäntä tympäisi se ajatus. Vaikka hän oli itse aavistellut pahaa\npottawattamien vihamielisyydestä, niin olisi hän suonut tämän teon\ntekemättömäksi. Molempien intiaanien keskinäinen epäluuloisuus oli\nollut kylläkin ilmeinen; mutta mehiläispyytäjä ei olisi osannut\naavistaa sen niin pian johtavan näin kamalaan tulokseen.\n\nYhä vakavampina käsittivät miehet, että heidän tuli valmistautua\ntukemaan toisiansa täällä saloseudulla, kun nyt alkuasukasheimot\nolivat niin selvästi joutuneet väkivallan tekoihin keskenään. Gershom\noli nähnyt säännötöntä rajalaiselämää enemmän kuin yksinäinen\nkumppaninsa, hän kun oli elänyt niin likeisessä yhteydessä\n\"tuliveden\" kanssa; mutta häntäkin kammoksutti pottawattamien\näkillinen loppu. He eivät soveliaiden työkalujen puutteessa\nyrittäneet haudata ruumista, sillä sudet olisivat helposti kaivaneet\nesille ohuesti mullatut jäännökset.\n\nHirvenlihat löytyivät koskemattomina, ja kumpainenkin nosti\ntaakkansa olalleen. Virralle palatessaan he karttoivat kuolleen\nintiaanin ohitse johtavaa polkua ja suorittivat viimeiset\npuuhansa mahdollisimman joutuisasti, kunnes kanootti kellui joen\nkeskiväylässä. Kalamazoo ei yleensä ole vuolas, joskin siinä\npaikotellen on virtaviakin taipaleita ja putouksiakin, ja enimmäkseen\nsolui kanootti tasaisesti ja keveästi alaspäin, melan hiljalleen\nlykkimänä. Miehistä ei kumpainenkaan ponnistellut paljoa, painuessaan\nmatkansa määrää kohti, vauhti kun vähällä pysyi riittävän hyvänä.\nTäten saivat he rauhallista tilaisuutta pakinoimiseen.\n\n\"On sinulla sentään harvinainen ammatti!\" huudahti Gershom Waring,\ntovin äänettömänä tarkasteltuaan veneen keskelle kasattuja\nhunajanassakoita. \"Kerrassaan kummallinen ja harvinainen ammatti!\"\n\n\"Se soveltuu luonteelleni\", vastasi mehiläispyytäjä hieman\nsurumielisesti hymyillen, sillä hän ei voinut olla pahottelematta\nmetsäpirttinsä jättämistä kylmilleen, saatuaan sille paikan valituksi\nkaikkia ammatilleen suotuisia näkökohtia silmälläpitäen. \"Tämä kesä\nolikin tuottoisa, ja hunaja erityisen hyvätuoksuista, niin että sitä\nolisi nyt saanut kaupaksi runsaamminkin ja kelpo hinnasta.\"\n\nHän haasteli kumppanilleen mielelläänkin elämäntavoistaan. Hän piti\nammatistaan; hän oli kenties liiaksikin kiintynyt yksinäisyyteen, ja\nhäntä elvytti se pikku jännitys, jota luonnollisesti tuottivat hänen\n\"mehiläis-ongintansa\", vaihtelevat löytönsä ja voittonsa. Tällainen\nammatti ei ollut juuri milloinkaan rasittavaa, mutta terveellistä\nliikuntoa ja mieluisaa ulkosalla oleskelua se antoi kylliksi. Luonnon\nsalaisuuksista huvitettuna seurasi hän viehättyneesti noiden pikku\nelävien hyörinää, joiden vaivannäköä hän tosin käytti hyväkseen\nihmiselle suotuna luonnon antimena, mutta suopeasti ja malttavasti.\nNiin suurta harrastusta herättivät Le Bourdonissa toisinaan hänen\npikku kumppaninsa, että hän oli nyt tänäkin kesänä säästänyt kolme\nlöytämäänsä pesää, havaittuaan niiden asukkaat nuoriksi mehiläisiksi,\njotka eivät olisi kunnollisesti kyenneet uuteen parveiluun.\n\nWaring kuunteli pää rintaan painuneena, syvissä mietteissä,\nnähtävästi vertaillen omaa tarkotuksetonta elämäänsä toisen terveihin\noloihin. Hänen kasvonpiirteistään saattoi vieläkin nähdä, että hän\noli ollut kaunis mies, reipas ja toivehikas kansalainen, johon nyt\nolivat väkijuomat painaneet vastenmielisen leimansa. Sen ehtoopäivää\nja koko seuraavan yön lipui kanootti esteettömästi alas virtaa,\nja sillävälin jutteli myös Gershom elämänsä vaiheista. Hän oli\nlapsuudessaan saanut jonkun verran kasvatusta eikä selvinä hetkinään\ntuntunut ollenkaan niin sivistymättömältä kuin heittäytyessään\nalkoholin tylsyttämänä rennoksi ja ylimieliseksi. Ainoan sisarensa\nhän kertoi joutuneen erään naissukulaisen hoitoon, joka oli\nsuojatilleen toimittanut enemmänkin opetusta kuin Massachusettsin\nvaltion alkeiskouluissa tarjottiin. Tuon sukulaisen kuolema ja\nGershomin naimisiinmeno toimittivat sisaren jälleen hänen luokseen,\ntämän ollessa vielä aivan nuori.\n\nSiitä ajasta alkoi perheen kiertäjäelämä. Ennen kuin Uuden\nEnglannin valtioihin perustettiin tehtaita, luovutti se alue\njärjestelmällisesti väenlisäyksensä läntisiin ja eteläisiin\nvaltioihin. Länteen siirtyi myöskin Gershom ja oppi matkoillaan\nturvautumaan alkoholin petolliseen virkistykseen. Onneksi ei\nrouva Waringilla ollut lapsia, mikä seikka lievensi nais-parkain\nkovia kokemuksia. Synnyinseudulta lähdettäessä oli Gershomilla\ntoistatuhatta dollaria rahaa, omina ja sisarensa yhteisinä varoina,\nmutta hänen tullessaan Detroitiin ei ollut jäljellä sataakaan.\nMatkalla oli kuitenkin kulunut useita vuosia. Waring liittyi\nsiellä sotakapakoitsijaan, joka oli lähdössä Michilimackinaciin\nerään sotaväenosaston mukana, ja siten oli hän lopulta johtunut\nvaihtelevissa yrityksissään pyrkimään viimeksimainitusta paikasta\nomalla kanootilla Michigan-järven päähän, missä Chicagon nykyisellä\npaikalla oli Fort Dearbornin varustus.\n\nTätä matkaansa varten ei Waringilla ollut mitään aivan määrättyä\nsuunnitelmaa. Hänen tapansa olivat herättäneet pahastusta\nMichilimackinacissa, ja oma levottomuuskin pakotti häntä\ntunkeutumaan yhä syvemmälle salomaihin. Kaikilla retkillä seurasivat\nlämminsydämiset naiset hänen vaiheitaan, toinen syystä että oli\nhäneen kiintynyt vaimona, toinen sisarrakkauden sitomana. Kanootin\nsaapuessa Kalamazoon suulle ajoi navakka tuuli sen jokeen. Gershom\nkeksi valmiiksi rakennetun hirsituvan tyhjilleen jätettynä, poikkesi\nmaihin ja oli jo metsästellyt ympäristöllään kaksi viikkoa, kun kuuli\npuhuttavan mehiläispyytäjästä ja pistäysi tämän luo vieraisille.\n\nSellaisen yleiskuvan muodosti itselleen mehiläispyytäjä hänen\npuheistaan, täydennellessään niitä omilla päätelmillään.\nHän huomautti vakavasti, että heidän täytyi piammiten sopia\ntoimenpiteistä omaksi turvallisuudekseen, joten Gershominkin oli\nmietittävä uutta suunnitelmaa elämälleen.\n\n\"Pahat ovat ajat\", huudahti tämä, kun hänen kumppaninsa oli\nselitellyt, mihin kiusoihin he saattoivat joutua ennen kuin pääsivät\nmaan asuttuihin osiin, \"pahat kerrassaan! Kyllä ymmärrän kaikki mitä\ntahtoisit sanoa, Bourdon, ja kummastelen itsekin, että ennakolta\najattelematta toimitin väkeni tällaiseen asemaan. Mutta erehdyksiä\nsattuu sentään parhaillekin ihmisille, ja minun kai piti tehdä tämä\ntyhmyys.\"\n\n\"Minun ammattini puhuu puolestaan\", virkkoi mehiläispyytäjä;\n\"jokainen oivaltaa, että mehiläisten hakijan on mentävä sinne, missä\nniitä on. Mutta minun täytyy tunnustaa, Gershom, etten oikein tajua\nsinun yritystäsi. Sanot, että sinulla on kaksi täyttä tynnyrillistä\nwhiskyä --\"\n\n\"_Oli_, Bourdon, huomaa se -- sillä toinen lienee valitettavasti\ntullut jo puoliväliin kulutetuksi.\"\n\n\"No, oli ainakin ennen kuin aloit omaksi ostajaksesi. Mutta nyt\nolet asettuneena Kalamazoon suuhun puolentoista whiskytynnyrin\nomistajaksi, itse ainoana juojana. Minun järkeeni ei mahdu, mistä\nsiinä tulee liikevoittoa.\"\n\n\"Unohdat intiaanit. Tapasin Mackinawissa miehen, joka toi\nkanootissaan vain _yhden_ tynnyrillisen ja sai sillä niin paljon\nnahkoja, että arveli voivansa perustaa Detroitiin sekatavarakaupan,\nmuutettuaan ne rahaksi. Mutta minä olin sotamiesten jäljillä ja aioin\nkäydä whiskykauppaa Fort Dearbornissa. Sotamiehille ja intiaaneille\nsaattaa myydä kannuttain päivässä, ja hyvästä hinnasta.\"\n\n\"Se on huonoa kauppaa parhaimmillaankin, Waring, ja nyt ollessasi\nmaistamattomana neuvoisin sinua pysymäänkin erilläsi koko juomasta.\"\n\n\"Kenties teen sen, jahka nuo kaksi tynnyrillistä ovat lopussa.\nOlen sitä jo useasti ajatellut, ja yhtämittaa ovat Dolly ja Kukka\nminua siihen kehottaneet; mutta vanhoista tavoista on vaikea luopua\nyhtäkkiä. Kunhan vain saisin supistetuksi määräni kortteliin päivässä\nvuodenkin ajaksi, niin luulisin vähitellen voivani tehdä täyden\nkäännöksen. Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, Bourdon, että kohtuus on\nihmiselle kaikessa paras.\"\n\nKumppanin puolustelut saivat Le Bourdonin mietiskelemään\nWhisky-Keskuksen tilaa enemmän kuin hän olisi muutoin saattanut\nvälittää siitä. Vaikka hän ei olisi katsonutkaan asiakseen huolia\nmiehen omasta menestyksestä ja hänen perheensä onnellisuudesta,\noli hänen nykyisissä olosuhteissa ainakin ajateltava yhteisen\nturvallisuuden vaatimuksia. Boden oli päättäväinen ja lujaluontoinen\nmies, ja hän oli selväjärkinen syihin ja seurauksiin nähden.\nYksinäinen elämä oli kasvattanut hänessä harkintakykyä ja\nitsenäisyyttä, joka sai hänet ratkaisemaan varovasti, mutta sitte\ntoimimaan ripeästi. Heidän laskeutuessaan alas virtaa pohti\nhän senvuoksi Gershom Waringin koko asemaa ja mahdollisuuksia\ntasapuolisesti ja tarkoin, kunnes vakautui siitä, mitä oli tehtävä ja\nmiten.\n\nKanootti ehti virran suulle vasta kolmannen vuorokauden ehtoopäivänä.\nVälimatkakin oli melkoinen, mutta viivytystä tuottivat myös virtaan\najautuneet esteet. Heidän lähestyessään paikkaa, jonne Gershom oli\njättänyt vaimonsa ja sisarensa, huomasi Le Bourdon kumppaninsa käyvän\nyhä levottomammaksi näiden kohtalosta. Hänen ilmeinen huolestuksensa\nsiitä, että kotiväen asiat eivät kenties olleetkaan toivotulla\nkannalla, osotti hänellä olevan ainakin jonkun verran sydäntä, niin\najattelemattomasta kuin hän olikin jättänyt heidät turvattomiksi.\n\n\"Pelkäänpä, että ihminen ei tule kaikkea niin miettineeksi kuin\nhänen pitäisi, kun hänellä on nestettä nupissaan\", virkkoi hän juuri\nkun kanootti kääntyi viimeisen niemen nenitse; \"muutoin en olisi\n_voinut_ jättää heitä noin yksinäiseen paikkaan. Luojan kiitos,\nmaja on toki jäljellä -- ja sieltä nousee savua, jolleivät silmäni\npetä! Se sentään viihdyttää!\" ja harhaileva puoliso ja veli huokasi\nhuojentuneesta \"Jos siellä on tulta, niin siellä täytyy olla sen\nsytyttäjät, ja tähän vuodenaikaan merkitsee tuli myös, että siellä on\njotakin syötävää. Olen pahoillani, Bourdon, etten ollenkaan muista,\njätinkö kotiin edes ruokaa --\"\n\nGershom vaikeni äkkiä ja pudotti melansa kuin herpaantuneena.\nTähystäessään ympärilleen, nähdäkseen mikä odottamaton tapaus oli\nsiten vaikuttanut miehen tunteisiin, huomasi Le Bourdon naishenkilön\nseisomassa rantatöyräällä, jolta avautui melkoisen laaja näköala\nvirralle -- epäilemättä tarkasteli tämä kanootin tuloa.\n\n\"Tuolla hän on\", virkkoi nyt Waring säveästi; \"ja tuolla on Dolly\nvarmaankin viettänyt puolet aikaansa poissaollessani, odottaen\nnäkyviinsä ensimäistä vilahdusta minusta mokomasta kotiin palaamassa.\nSellainen on nainen, Bourdon, ja taivas minulle suokoon anteeksi, jos\nolen unohtanut heidän luonnonlaatunsa silloin kun minun olisi pitänyt\nse muistaa.\"\n\n\"Tuo on kaunis näky, Gershom, ja se melkein saa minut ystäväksesi!\"\nkiitti mehiläispyytäjä. \"Miehellä, johon säälliset naiset ovat niin\nkiintyneitä, täytyy olla hyviä piirteitä. Vaimosi itkee, varmaankin\nniin iloissaan kotiutumisestasi.\"\n\n\"Se on Dollyn tapaista\", sanoi Gershom tukahtuneesti,\nponnistellessaan mielenliikutuksensa salaamiseksi. \"Laskehan kanootti\nkummun juurelle, poiketakseni siinä maihin. Minun on mentävä\nvirkkamaan pari sanaa Dolly-paralle; melo sinä sitten edelleen ja\nilmota Kukalle, että minä olen lähettyvillä.\"\n\nMehiläispyytäjä totteli ääneti, luoden uteliaita silmäyksiä\nkunnaalle, nähdäkseen millainen nainen Whisky-Keskuksella saattoikaan\nolla vaimona. Hänen kummastuksekseen ei Dorothy Waring ollut\nainoastaan siististi, vaan sievästikin puettu, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut pitää erityistä huolta ulkoasustaan, toivottaakseen\nkuljeksivaa miestänsä tervetulleeksi kotiin. Tämän verran ennätti Le\nBourdon havaita kumppaninsa astuessa rannalle, sillä hienotunteisuus\nesti häntä lähemmin silmäilemästä odottavaa. Kotvasen kuluttua ehti\nerämies itse perille, meloen kanootin rantaan juuri sen lehdon\nalapuolelle, missä tupa sijaitsi. Kenties johtui hänen pitkällisestä\nerakkoelämästään, että se olento, jonka hän nyt kohtasi, näytti\nhänestä pikemmin kuuluvan toiseen maailmaan kuin siihen, missä hän\ntavanmukaisesi asusti.\n\nHipiältänsä, hiuksiensa väriltä ja kasvojensa reunapiirteiltä\nmuistutti Margery Waring paljonkin veljeänsä, mutta runsaasta\ntaivasalla oleskelusta huolimatta oli hänen ihonsa kuulaan\nvalkoinen, jollaista saattoi odottaa näkevänsä suurkaupungin\nsuojamassa, vaan tuskin salomailla, kun taasen huulten, poskien\nsekä lievemmin leuan ja korvalehtien ruso vivahteli hohteina, joita\nolisi tottunutkin siveltimen pitäjä kenties saanut kauvan turhaan\ntavotella. Hänen kasvojansa elävöitti sama selväpiirteisyys kuin\nveljenkin, mutta sukupuolen ja iän suoman säveyden lisäksi ei\nniiden tenhoavaa säännöllisyyttä ollut haittaamassa mikään\nruumiin- tai luonteenheikkouden leima. Silmät olivat siniset ja kutrit\nniin läheisesti kullankarvaiset kuin ihmishiukset voivatkin olla.\nToiminta, vaihteleva elämä ja alituinen oleskelu ulkosalla eivät\nolleet antaneet tälle harvinaisen viehkeälle tytölle ainoastaan\nterveyttä, vaan myöskin sen ilmaukset. Kuitenkaan hän ei ollut\nmissään suhteessa karkea tai näyttänyt uurastajalta; kädet vain\nehkä hiukan ilmaisivat, että hän ei säästellyt itseään, kun kykeni\ntuottamaan hyötyä. Margaret Waringissa ilmeni se miellyttävä\nhentouden ja ruumiillisen tarmokkuuden yhtymä, jota hänen luokkaansa\nkuuluvassa amerikalaisessa tytössä kenties tavataan useammin kuin\njuuri minkään muun kansallisuuden nuoressa naisessa.\n\nVieraan lähestyessä ilmaisivat tämän viehättävän olennon kasvot sekä\nihmetystä että tyytyväisyyttä; oli kummastuttavaa, että Gershom oli\nkohdannut kumppanin tällaisella saloseudulla, ja hauskaa, että tulija\nei nähtävästi ollut tavallinen viinanhakija.\n\n\"Sinä olet Kukka\", virkkoi mehiläispyytäjä, tarttuen puolittain\nvastahakoisen tytön käteen niin kunnioittavasti ja ystävällisesti,\nettä tämä ei voinut kieltäytyä, vaikka epäilikin, tokko oli aivan\nsopivaa suoda tällainen vastaanotto ventovieraalle, \"Kukka, josta\nGershom Waring puhuu niin usein ja hellästi?\"\n\n\"Olet siis veljeni ystäviä\", vastasi Margery hymyillen niin\nherttaisesti, että Le Bourdon katseli häntä ihastuksissaan \"Kylläpä\nolemme iloissamme hänen paluustaan! Viisi kamalaa yötä olemme\nkäly ja minä viettäneet yksinämme, ja jokaista pensasta olemme\npeljänneet intiaaniksi siitä saakka kun Gershom läksi tapaamaan\nmehiläispyytäjää, jonka kuulimme asustavan tammistoahoilla. Sinäkö\noletkin se mies?\"\n\n\"Sama juuri. No, se vaara on kestetty -- mutta lähellänne on vielä\nvihollinen, joka on voitettava: täällä kuuluu olevan whiskyä\ntynnyreissä, ja jos näytät minulle säilytyspaikan, niin poistan\nsenkin vaaran ennen kuin sen aineen suosija ehtii hätään.\"\n\nKauniin neitosen kasvoja kirkasti ymmärtävä välähdys. Ensin hän\nkarahti miltei tulipunaiseksi; sitte vaalenivat hänen kasvonsa\nkalmankalpeiksi. Puristaen huulensa yhteen hän seisoi epäröivänä,\nmilloin tuijottaen suopean näköiseen muukalaiseen, milloin vakaasti\ntähystäen veljeensä ja kälyynsä päin, jotka vielä etäällä ollen\nverkalleen lähestyivät majaa.\n\n\"Uskallatko?\" kysyi Margery viimein, veljeensä viitaten.\n\n\"Kyllä uskallan. Hän on nyt ihan selvänä, joten häneen tehoo järki.\nMeidän kaikkien vuoksi käyttäkäämme tätä etua.\"\n\n\"Molemmat tynnyrit ovat vajan alla, majan takana.\"\n\nTämän sanottuaan tyttö peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuolille\nikäänkuin peljäten todistajaksi joutumista siinä kohtauksessa, joka\noli tulossa. Le Bourdon ei siekaillut hetkeäkään, vaan astui ulos\nmajan takaovesta. Siinä oli tynnyrit ja niiden vieressä kirves. Hänen\nensimäisenä ajatuksenaan oli rusentaa astiat paikoillaan, mutta\nsamassa muisti hän, että lemu olisi noin lähellä majaa vastenmielinen\nkaikille ja saattaisi ärsyttää nesteen omistajaa.\n\nOnneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla,\njonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin\nvieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi\nsen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt\nastia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti\nalas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet\nhajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen\nmukana.\n\nHiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan\ntaaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa\njännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän\npikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: \"Toinen -- toinen -- _se_ on\ntäysinäinen -- ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana.\"\n\nHävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä\nlouhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin\nedellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas\nmäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä\nsyöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.\n\n\"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!\" huudahti Le Bourdon. \"Yksikään\nihminen ei koskaan sekoa eläimeksi _tuon_ nesteen tautta.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huoahti Margery. \"Hän on kovin toisenlainen,\nvieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut\non Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!\"\n\n\"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et\nsaa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt,\nkun meillä on tämä salaisuus keskenämme.\"\n\nTyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä\njotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet\nodottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo\nsaapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei\nyrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta\nsorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän\noli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei\nGershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen\nsydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa,\nja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi,\nikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin.\nKuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään,\nennen kuin nyt tänä iltana.\n\n\"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon\", huudahti\nGershom, \"ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme\nkanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle\njuuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli\noli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi,\njos siitä mitään tiesivätkään.\"\n\n\"Jälkimäinen on todennäköisempää\", huomautti Margery, \"sillä minä\ntähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin\nollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos\njoukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja\nei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä\nsivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta\nkuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen.\"\n\n\"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista\nja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme\npäin, ikäänkuin vaanien majaa?\" kysyi Dolly.\n\n\"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä.\nMolemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan\nmiestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne\nolivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti\nyrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen\nviimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain\noli turhanaikaista levottomuuttani.\"\n\nViehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen\nvilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin\ntenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään\nnähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti\nkuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys\ntuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa\njärvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit\nkatsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat\npalata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien\nhengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden\nnyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.\n\nAsiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut\naikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat\neivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea\ntavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka\ntarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot.\nVirtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin\npääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut\nkunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa\nei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä,\njoten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos\ntuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten\nkertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia\ntakaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut.\nViimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut\nkohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan\ntapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.\n\nKaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä\nkeskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään\nvakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka,\njosta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt\nkiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja\nyhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen\nluottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.\n\n\"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka\nsaapuvat virralle\", huudahti erämies kesken muun puhelun; \"se on\nkätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei\".\n\n\"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri\ntuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut\nompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi.\"\n\n\"Ja Dolly -- missä oli hän sinun oleskellessasi täällä?\"\n\n\"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa\npyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni\nkotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!\"\n\n\"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä\nluullakseni voikaan sattua.\"\n\nMargery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän\nhuomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi,\nsillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi\nsaapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti\nkääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia\noli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että\nmehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan\nintiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle.\nTämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan\nsitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti\nja alkoi katsella sille piilopaikkaa.\n\n\n\n\n4. LUKU.\n\nPelastettu vanki.\n\n\nOli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa\n-- sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein\nkaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi\nnimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa\nkanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen\ntiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka\npolvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti\nnäkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia\nkanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit\nkiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki\nnoiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen\nkäsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän\nriensi takaisin majaan.\n\n\"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?\" olivat hänen\nensimäiset sanansa.\n\n\"Emme ole vielä selvillä\", vastasi toinen. \"Sisko pyytelee meitä\nmuuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla\ntäällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa\nturvassa, kun kerran minä olen taas kotona.\"\n\n\"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani,\nniin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin\nväleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän\nasumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan\nviedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine\nheidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa\nMontrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki\ntiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla\ntulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa\npaikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään.\"\n\n\"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy\nulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne,\nniin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme\ntaaksemme?\"\n\n\"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin\nrunsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki\nmokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on\nkallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja\nmakuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se\nnousee, ja tässä menee!\"\n\nGershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että\nhän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä,\njoita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan\nmuuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa\nvähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä\nei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä\nminuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani\nolisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat\nkannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi\nvasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin\ntallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen\naittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko\nsuojaisimmalta puolelta.\n\nHommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten\npitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman\npäässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä\nniin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja.\nKymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle\nja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi,\nmissä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly,\nkuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen\nomaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista\ntaipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan\nhyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen\nkohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.\n\nOlihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne\nniin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit\ntarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan\nkaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat\nkuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita,\noli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli\nhelppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä\nkarvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia\ntarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin\noli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja\nmuuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä\noli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo\npaeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä\nmäärin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet\nvälttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan\nkäydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta.\nTämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin\nhuolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le\nBourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi\nniin joutuin kuin jaksoivat kävellä.\n\nMehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin\nvalitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin\nrehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut\nmiestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa.\nVirran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli\notettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun\nGershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä\nvaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä\ntärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:\n\n\"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat\nvillien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun\nmennä, Dolly -- minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä.\"\n\nVaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi\nmehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.\n\n\"Whiskytynnyreistä\", oli vastaus. \"Niitä on kaksi vajassa majan\ntakana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen\nheimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!\"\n\n\"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta\nmitään hankalia seurauksia\", huomautti Le Bourdon rauhallisesti.\n\"Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi\njokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen.\"\n\nWaring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa\nasian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä\nikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä\nilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden\nmukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken\nvaralle suotavina, jollei välttämättöminä.\n\nMehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen\nmolempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi.\nSiten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa\nkahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden\nolojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli\npäästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta,\nja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen\nmatalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi\nneljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli\nilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.\n\nTunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa\ntämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla\nmehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien\nliikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi,\nettä saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski\nhän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli\nliian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa,\nettä tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava\nvarovaisesti ja valppaasti.\n\nIntiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa\npaikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan,\nkunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat\nnähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli\nsiinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta\ntähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi\nikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan.\nSoturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa\nkeräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti\nolivat siis pakolaiset menetelleet.\n\nKukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle\nhuomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja\nkälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.\n\n\"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?\" kysyi Margery\nkuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet\nhaltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.\n\n\"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia\nsotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat\nollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen,\nja se on parempi kuin majan polttaminen.\"\n\n\"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa.\nSano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon\nkätkimme tavaramme.\"\n\n\"Ei vielä -- vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja\nkuuluu ulvahduksia!\"\n\n\"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme.\nHukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo\nverikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he\nvillejä!\"\n\n\"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja\nhälistään siellä ja ympärillä -- niin, varmasti ne ovat vainunneet\nwhiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä\njättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät\n-- intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta.\"\n\n\"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi\nluulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa\nmajan ympärillä?\"\n\n\"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi\nluulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!\"\n\n\"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen,\ntulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä\nystäväksemme\", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin;\nmutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.\n\nTuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla,\nsolmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä\nkunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö\ntyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät\nkanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.\n\n\"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme\",\nsanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. \"Tynnyreistä näkyy\nläikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä.\"\n\n\"Pitäkööt hyvänään\", murisi Gershom. \"Niiden takia olen menettänyt\nkoko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan\nsaamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut\nmolemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä.\"\n\n\"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne\", vastasi Le Bourdon,\njota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo\noli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen\nja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän\nMargeryn kanssa; \"mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on\ntoinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun\npartaalle.\"\n\n\"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta\ntäällä saloseudulla\", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan\ntapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia.\n\"Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani,\nsillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille,\njotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa\nlämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata\nhänen silmilleen.\"\n\nLe Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta\nparhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden\ntulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa\nasiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä\nitse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa\netäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät\npuolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä\nmieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman\nvereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään\nolleen majassa.\n\n\"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä\", lopetti Le\nBourdon. \"Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä,\nja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja\ntunteista.\"\n\nMehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen\nMargery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja\nhalu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.\n\n\"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti\nkoko talon sisäpuolta\", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun\nlatvuksen kätköön. \"Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos,\nja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä.\nKas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön\nvalaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on\nvanki matkassaan!\"\n\n\"Vankiko!\" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta \"Eihän toki\nvalkoihoinen?\"\n\n\"Ei -- hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki -- mutta, maltas kun\nsaan tähystimeni paremmin paikalleen -- niin, oikeassa olin ensi\nnäkemällä!\"\n\n\"Mitä näet, Bourdon?\"\n\n\"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta\nintiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli\npottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja\npäänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen\non nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut\njärvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja\npäättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin.\nHyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten\nkävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta\nvasten istumaan!\"\n\n\"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle\nonnettomalle?\"\n\n\"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun\ntaasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä\ntekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin\nhänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää,\nmiten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut\nviitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla.\"\n\n\"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin\nHirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja\nkuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa.\"\n\nMehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä\ntiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä,\nja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue\noli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä\npäätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat\ntulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon\nkumppanilleen tästä.\n\n\"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi\nehtoopäivällä?\" sanoi siihen Margery. \"Niistä meni kaksi edellä, ja\nkolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne,\njoiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä,\nmeidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos\nvoimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan\nKyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella.\"\n\n\"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai\nkiduttavatko vankiansa?\"\n\n\"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee\nlevottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset\novat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä\nMargery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies\nvilliksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa\nsodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!\"\n\n\"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa\nja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?\"\n\n\"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien\nkäsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon,\nMargery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä\nkuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni.\"\n\n\"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?\"\nkysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen\nvälittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki\nmieli osottaa avoimesti.\n\n\"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei\nmiellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät\nolevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita\nolla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna\nkytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen\nistuutua.\"\n\nMargeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta.\nKallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien\nluo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö\noli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi\nsaattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat\njoutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen\näänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi\nhänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä,\njolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan\nvalmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä.\nHuomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista;\nväsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti\nkohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että\npottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.\n\nMuutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia\nolemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle\nja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan\njyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa,\nettä tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta.\nKummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä\ntäällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä.\nKunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli\nkierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä\nhänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa\npenikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän\npoikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä\npäivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta\npoistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun\ntutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat\ntienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi\nkolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli\njo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa,\narveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien\nopastelemana.\n\nMatkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle\nasti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan\npysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän\nkäännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen\nsaattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä\nosottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi\nhäntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä\nyksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn\ntulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena\nkuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään\ntoivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:\n\n\"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä\nMargery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin\nsinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani.\"\n\nMargery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat\nhänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.\n\n\"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?\" kysyi hän. \"Oletko varma\nsiitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä?\nKenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee\nminua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan\nnähnyt mustempaa yötä!\"\n\n\"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään\neteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä.\nMielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta --\"\n\n\"Älä minusta välitä, Bourdon -- anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä\nluulet minusta voivan olla hyötyä!\" huudahti tyttö innokkaasti.\n\n\"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle\nrämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni.\nPerillä kerron aikeeni.\"\n\nMargery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he\nvastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti\nvarjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön\nja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea\nsisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä\ntähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen,\nmiten tämä kykeni auttamaan häntä.\n\nJalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun\nnevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi\nmehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle,\nvaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli\ntavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa\ntämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi\najatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin\nkuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin\nhän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta\npuusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi\nnoudattaa niitä tarkoin.\n\n\"No, Jumalan haltuun, Margery\", lisäsi mehiläispyytäjä. \"Kaitselmus\non toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos\neheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni\ntehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja\nsisarensa vaaran ulottumattomiin.\"\n\n\"Auttakoon Herra, Bourdon\", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö.\n\"Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on\nkysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan\ntästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja\nluota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut.\"\n\nNämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista\npäivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä\nluottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät\ntavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin\nkuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan\nsukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri\nsukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.\n\nKun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt\nhänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä\nsuon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja\ntarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä\nvoitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä\nvarmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin.\nMehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava\nkunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa\nnäkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan\npirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja\netsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery,\nettä jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin\nkuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen\npuremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.\n\nMargery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon\nköytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna,\nodottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa\nmehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä\nrämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen\npääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli\nolettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta.\nIntiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä,\nloikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi\nhyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta,\njoita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi\nmetsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä\nvalovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin\nkorkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.\n\nRunsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja\nsyöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti\nedeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli\nkymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa\npientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis\nkatkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten\nvarustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat\nilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan.\nMutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja\nchippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien\nrauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento\ntai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan\njännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia\nainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa,\nraajojansa taikka päätänsä.\n\nSiten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman\nnimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo\nkutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä.\n\"Kyyhkynsiipi\"- ja \"chippewa\"-sanoja seurasi pian \"mehiläispyytäjä\"\nja \"Bourdon\". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa\nikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi\npuhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte\ntyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten\namerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa\nnahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi\nhänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni\nhänen korvaansa: \"Ole rohkeana, chippewa -- ystäväsi Bourdon on\ntässä. Pystytkö seisomaan?\"\n\n\"Ei seisoa\", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; \"liian paljon\nsidettä\".\n\nSeuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet.\nKaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki\noli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti\nerämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas\nolisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin\npölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja\naiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai\nhierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi\nhänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata\nMargeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen\npuulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.\n\nKaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat\ntottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan\nsusien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä\nsääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt\nkoirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin\nkyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti\npystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan\nja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että\noltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle\nKyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon\nryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.\n\n\"Näetkö, chippewa\", alotti mehiläispyytäjä, \"että päällikkö määrää\nerään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?\"\n\n\"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe.\"\n\n\"Mitäs arvelet -- odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö\nlivistää ennen kuin vartija saapuu?\"\n\n\"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy -- tomahawk -- veitsi,\nhä?\"\n\n\"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani\nrinteellä.\"\n\n\"Se paha -- aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle\ntomahawkista -- minä otan päänahan -- se kelpaa.\"\n\n\"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole\nmitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen\npidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi.\"\n\nSamassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet\nkumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi\nmajasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet\nsilmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän\nterän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan\nhäntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui\nmaahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen.\nSeuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi\nnopeasti suolle päin.\n\nPäästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon\nkatsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä,\nnähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän\nchippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti\nkytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat\nolivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti,\nsaaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan\nnousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti\nkirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.\n\nMehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän\nseistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään.\nEnsimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut\nsiteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian\nkaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta\nkotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien\ntarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen\nhavainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi\netuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja\nmolemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät\nalas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan\noli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa\nkimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin\netuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten\nhälinä oli tavaton.\n\n\n\n\n5. LUKU.\n\nOnnistunut pako.\n\n\nEnsimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti\nkoiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia\nseurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki.\nMutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa\nhänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun\nturvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa\ntaukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan\nvaloon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän\naskeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui\nKyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä\noivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä,\ntähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi\nkuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus,\nhyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan\njysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja\nkuului kieriskelevän kummun juurelle asti.\n\nLe Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä\nhyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen\nsamassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi\nvyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja\nvilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta\nei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani\nchippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin.\nTällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään\nymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan\nmehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun\nkaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää,\nkului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan\nsuoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti\nluikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen\nvyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä\nhämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis\nedelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.\n\nEnempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt\njoukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi\nmääräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään\nikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan\nvalojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että\nmehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen\nruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että\njotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le\nBourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin\nkykeni selviämään tolan vastuksista.\n\nNeva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival\nlevisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen\ntunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä\nmaamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja\nhänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat\npoistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään\nesteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset\npian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa.\nVillit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen,\nja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät\nmalttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta\njäljiltä.\n\nVihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten.\nKiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien\npuiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut\nhänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä\nmuuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat\neivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää\nlähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta\nniiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden\nhiljaisista huhuiluista toisilleen.\n\nArveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja\nsaloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä\nominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat\ntulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin.\nLujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja\nniiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten\nkuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta\nhyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja\ntutki maaperää jalkainsa juuresta.\n\n\"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa\", supatti hän. \"Tältä kohdalta\nminä kaiketi poikkesin väärään.\"\n\n\"Hyvä paikka kääntyä\", vastasi intiaani, \"koira liikaa likellä\".\n\n\"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti\",\ntuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma\noikeasta suunnasta. \"Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta\nsellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki.\"\n\n\"Parempi ampua pottawattamie\", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.\n\"Pottawattamiella hyvä päänahka -- koiran korvat ei mitään kelpaa.\"\n\n\"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!\" huudahti Le Bourdon. \"Jos\nsen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti.\"\n\nHe pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien\nnoudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen\nkostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen\nryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka\nhänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt\nMargeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti\ntaulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste\nluonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin\nriittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän.\nKostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä\ntiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja\nkatosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa\nja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt\nenää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le\nBourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan\nnevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät\npakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään\nkyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.\n\n\"Koirat ulisevat kamalasti\", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä\npanematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, \"ja kokonainen heimo\ntuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon,\nkiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen\ntuhoon!\"\n\nTilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren\nkainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön\nsydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt\npelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei\nollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja.\nSiellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin\nkuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja\noivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery\nnäki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja\npahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle\nkysymyksiä.\n\n\"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?\" tiedusti\nherkkämielinen tyttö heti.\n\nVastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen\nyrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.\n\n\"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä\", supatti vaimo; \"hän on\ntaas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa\".\n\n\"Vanhoihin tapoihinsa?\" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä\nyhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. \"Miten se on\nmahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?\"\n\n\"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom\nkeksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä\nKaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan;\nmutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista\ntavaraa!\"\n\nMehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi\nsen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä\nsaattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa\nsuurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan,\nja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien\nhaukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset\nolivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti\nsenvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden\ntarkastamaan Whisky-Keskusta.\n\nTämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun\npiiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua\nhumalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka\nsaattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä,\njoka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut\nkäyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen.\nNyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi,\nchippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään\nvirralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska\nintiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.\n\nSalaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui\nchippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa\nGershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin\npölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut\npieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen\nystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan.\nMiesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta\nerotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden\nisännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle\nkamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata\nja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon\nkanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.\n\nMelu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli\npaljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan\njalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta\nteki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen\npäin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella\nrannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet\nnäkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön\nhämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan,\nLe Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä\nsolua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä\nihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit\nryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin\nkahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat\nkanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia\nvihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.\n\n\"Sanoo nyt, ei kukaan täällä\", alotti intiaani levollisesti.\n\"Ajattelee, ei kaukana -- aikoo hakea -- arvelee, koira levoton --\nihmettelee, minkätähden koira niin levoton.\"\n\n\"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä\nkanooteista, kun olemme niin likellä\", kuiskasi Le Bourdon.\n\n\"Jos niin, ei pääse kiinni\", vastasi chippewa tyynesti. \"Ja ampuu\nsen, jos ei pidä varaa -- paha koiran ajaa soturia liikaa paljon.\"\n\n\"Nyt puhuu joku, jolla tuntuu olevan käskyvaltaa.\"\n\n\"Niin -- hän päällikkö -- kuullut hänen usein -- hän Kyyhkynsiiven\nkiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin -- nopea lintu sen tekee, hä?\"\n\n\"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide\njuuri nyt.\"\n\n\"Mitä väliä, mitä hän sanoo -- ei voi tehdä mitään -- jos\nKyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan.\"\n\n\"Sen kyllä uskon -- mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä;\nkuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein\nkäsitä heimon murretta tältä matkalta.\"\n\nChippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi\nhaastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen\njoukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.\n\n\"Päällikkö puhuu nuorille miehille -- kaikki päälliköt puhuu nuorille\nmiehille -- sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla --\nei näe kanoottia -- mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut.\nLuulee, useampi kuin yksi intiaani täällä -- ei tiedä sentään --\nkenties on, kenties ei -- ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla\n--\"\n\n\"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä _tehdä_?\" tokaisi\nmehiläispyytäjä maltittomasta.\n\n\"Älä ole squaw, Bourdon -- sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo\nnuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän\nkanootit ja viedä pois -- jos taas uinut, se chippewa lurjus ui\nalas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla -- parempi mennä\ntakaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista --\nsitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!\"\n\n\"Sepä oivallinen aatos!\" huudahti Le Bourdon. \"Melokaamme heti alas\nja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät\nsinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan\nmaataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin.\"\n\n\"Se hyvä neuvo!\" myönsi Kyyhkynsiipi. \"Sinä menet -- minä perässä.\"\n\nSanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli\noli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille.\nMaallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan\nsuolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan\nkahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi\nleirivartioksi.\n\n\"Mitä ne kiljuvat?\" virkkoi Le Bourdon chippewalle. \"Jotakin ne\ntuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin.\nSaatko sinä selvää siitä?\"\n\n\"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista --\nse kaikki -- tulkoot he -- tapaavat kaksi täällä pitämään huolta\n_heistä_ -- hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!\"\n\n\"Ei, ei, Kyyhkynsiipi -- sen työn pitää jo riittää täksi iltaa.\nMeidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta\nniin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?\"\n\n\"Kyllä pian -- niin pian, että tulee perässä\", vastasi intiaani, joka\nkanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen\npoistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. \"Nyt hyvä\naika niiden riivattujen menettää päänahka!\"\n\n\"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä\nrämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän\non siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua\nräiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa.\"\n\nLe Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko\ntotella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan,\nniin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa\nhiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden\nvoitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan\npitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon\nja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten\nintiaanitkin.\n\nKanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä\nnavakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä\nlastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta\nsamankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat\nkanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin\nkaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka\nnyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien\nmyöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä\nvirralle että suolle.\n\nMehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren\nedun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja\npohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä,\nettä intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa\npitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä\nsaattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut\nchippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen\nolevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä\npakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle\nrantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen\nhäätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta\nvalo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi\npakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa.\nKoottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le\nBourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.\n\n\"Kyllä, kaikki kerron\", vastasi intiaani; \"ei hyvä peittää jälkeä\nystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?\"\n\n\"Tietysti -- muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie\nlähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska\nsinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi.\"\n\n\"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan\ntekee\", tuumi intiaani levollisesti. \"Tämä kerta polku tuli jotenkin\nyhteen, ja pottawattamie menetti päänahan.\"\n\n\"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin\nHirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin,\nkuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain\nhyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella.\nSinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien\nomaksumasta sotimistavasta.\"\n\n\"Kuinka te sitte teette -- tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja\nriistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan?\nKumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?\"\n\n\"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia\ntai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan\nvälille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan\npäänahan.\"\n\n\"Ei se minulla enää -- hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti\nja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin\nvalkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne\nmyös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!\"\n\nPykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä\nsoturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti\nsamanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky\nnykyaikaisen armeijan soturille. \"Niin on parasta\", huomautti\nmehiläispyytäjä. \"Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois\ntuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että\nsinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä\nkristittyjen toivomusten mukaan.\"\n\n\"Mitä kristityt tekee?\" vastasi intiaani ivallisesti. \"Päihtyy\nniinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies,\nsitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? _Sen_\nkristityt tekee, hä?\"\n\n\"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään -- sinun pitää ajatella\nsuotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä.\"\n\n\"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle -- kaikki\nvalkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa.\nKerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa -- sanoi\nkaikki kristityistä -- mitä kristityt tekee -- mitä kristityt\nsanoo -- kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo -- kaikki hyvä.\nTahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit\nlinnotuksessa -- ei niillä mitään kristittyjen lailla -- tekee kaikki\nsotamiehen lailla -- kiroo, tappelee, pettää, päihtyy -- pahempi kuin\nintiaani -- sekö kristittyä?\"\n\n\"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin\nharvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti\",\nmyönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.\n\n\"Juuri niin -- nyt minä sen saan -- kysyin lähetyssaarnaajalta yksi\npäivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä --\nei kukaan metsässä -- ei kukaan ruohokentillä -- ei linnotuksessa --\nei Macnawissa -- ei Detroitissa -- mihin siis kaikki menee, niin että\nintiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa.\"\n\n\"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen\nvastasi.\"\n\n\"No, sanon sinulle -- vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa\noikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään\nkristityksi! Se intiaanin mielestä kumma.\"\n\n\"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten\nelämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella\nkertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin\nkuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon\nkäsiin.\"\n\n\"Se selvää -- kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso,\nBourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen\nasian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä -- ne\ntulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää\nKyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka\n-- suree sitä -- tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja\njoku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan\nChicagoon, missä kiduttaa -- mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis\ntapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa.\"\n\nTämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta\nvihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä\nsodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää\nväijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon\nhänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut\nnuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi\nkatkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa\nintiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli\nherättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista\npelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät\naavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin.\nKaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia\ntakaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään.\nHeidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa\nasemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä\nPilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka\nhänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille\nalituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit\nmustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka,\njoka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen\nsissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista\noli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä\nOnoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien\nbrittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.\n\nTämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla\nNylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten\nasemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä.\nLisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö,\njoka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla\nkun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa,\noli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset\nja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan\nneljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti\nelävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille\nrotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että\nhe olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi\nKalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista\njutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia\nhuolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä\ntienoin.\n\nNyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa,\nmehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle\nasettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä,\noli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä\nnousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa\nmukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku\nkummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä\npottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin\nvisusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle\ntaasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä\nsuojana.\n\nKummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi\nsilmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja\nhommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan\njoukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat\nkeittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja\nvesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui\nilmaisevan maanalaista whiskysuonta.\n\nMehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery.\nTyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä\nuhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka\nhalki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään.\nTuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt\nviimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan\ntunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi\nitkeä.\n\n\"Veljeni on hereillä\", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella\nhillittyään nyyhkytyksensä, \"mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen\non hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan\nvaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän\nniitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on\ntuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa.\"\n\n\"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa\nintiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä\nheidän nuorille miehilleen\", tuumi Le Bourdon. \"Me saatamme pitää\nsynnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut\nmiestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä\nhetkinään kironnut humalansa edistäjää.\"\n\n\"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä\", jatkoi\ntyttö-poloinen. \"Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä\nasemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan.\nNyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että\npystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät\nhätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun\nkulkuneuvon, tullakseen virran yli.\"\n\n\"Jos niillä kanoottikin olisi\", vastasi Le Bourdon tyynesti, \"niin\nne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa,\neikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi\nonkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen\nminä yhtä virkku kuin koskaan.\"\n\n\"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi\nja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa\ntilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän\njoukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä\nsoisikaan.\"\n\n\"Etkö sitä soisikaan, Margery!\" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä.\n\"Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen\nen totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani.\"\n\nUjoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän\njuuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää\nhänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan -- vaikka hän olisi\nollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti\ntuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia\nranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli\nkuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen,\nettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin\nteeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän\nluullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan\nhänen suhteensa välinpitämätön.\n\nNuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le\nBourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen\nja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan\nharkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista\nvarmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut\npitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella\nsellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa\nei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi\nlukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.\n\nAterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin\nvaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä\ntaasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän\ntavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui\nkahteen tehtävään yhtaikaa.\n\n\"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen\nerään edun\", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. \"Vesi ei jätä\njälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi\ntietää, mistä tavottaisi meitä.\"\n\n\"Se ei niin\", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. \"Hän tietää,\nme emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös\nvirtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se\nhelppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Margery säveästi, \"sinun on paras hetimiten lastata\nkanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme\npidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä\nehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin\nmeidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä\nyrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava\ntilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar -- kenties\nvaimo --\"\n\n\"Eikä ole\", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. \"Kukaan ei odota\nminua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä\nyksikään tarvitsee apuani.\"\n\nTytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli\nahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut\nmitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän\nkuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi\nmuiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä\nmitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin\nlujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli\nlopultakin parasta mennä lyömään \"rauhan kämmentä\" intiaaneille.\nChippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta,\njohon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia\nniiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa\nkartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le\nBourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa\nlyhyeen.\n\n\"Hyvä aika saada nyt lisää päänahkoja, Bourdon\", virkkoi hän.\n\n\"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa\", vastasi erämies.\n\"Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla\noltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä\nvaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme.\"\n\n\"Ei lapsia täällä\", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. \"Tuo\nsinun nainen -- sinun squaw, hä?\"\n\nSuorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi,\nja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin\nvastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena\noli.\n\n\"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä\",\nsanoi hän.\n\n\"Miksei tämä -- hän hyvä squaw\", tuumi toinen häikäilemättömästi;\n\"kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät -- hän ottaa -- tunnen hyvin\nnaisen.\"\n\n\"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun\npunanahkojen kesken\", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki\nMargeryn hämissä pahastustakin, \"mutta valkoihoisten nuoret naiset\novat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen\nillalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen.\"\n\n\"Valkoihoinen pilaa squaw'n\", arveli intiaani, \"pitää liikaa huolta.\"\n\n\"Se ei ole koskaan mahdollista!\" huudahti Le Bourdon vakavasti.\n\"Kun nuorukainen tahtoo kiinnittää itseensä sievän, vaatimattoman,\nlämminsydämisen tytön, ei hän voi milloinkaan edes kylliksi pitää\nhuolta tämän onnesta.\"\n\nMargery loi katseensa maahan, mutta näytti olevan hyvillään.\nKyyhkynsiivellä oli kokonaan toisenlainen elämänkatsomus, eikä hän\nmalttanut olla ryhtymättä hiukan väittelemään tuollaista oikean\nmiehekkyyden puutetta vastaan.\n\n\"Helppo pilata squaw\", intti hän. \"Mihin hän kelpaa, muuhun kuin\ntyöhön? Ei voi mennä sotapolulle -- ei voi ottaa päänahkaa -- ei voi\nampua hirviä -- täytyy työtä tehdä. Siihen squaw tarvitaan.\"\n\n\"Me valkoihoiset havaitsemme naisten kelpaavan muuhunkin -- me\nrakastamme heitä ja pidämme heistä huolta -- varjelemme heitä vilulta\ntalvella ja helteeltä kesällä; me koetamme toimittaa heille niin\nmukavat ja onnelliset olot kuin voimme.\"\n\n\"Se hyvää puhetta nuoren squaw'n korviin\", vastasi chippewa hiukan\nhalveksivasti, \"mutta parempi vähän epäillä. Mitä intiaani sanoo\nsquaw'lle, sitä hän tekee -- mitä valkonaama sanoo, sitä ei tee.\"\n\n\"Niinkö onkin asia, Bourdon?\" kysyi Margery nauraen intiaanin\ntotisuudelle.\n\n\"Minun on rehellisesti myönnettävä, että siinä on jonkun verran\nperää\", tuumi mehiläispyytäjä, \"sillä intiaani ei lupaa juuri mitään,\njoten hänen on helppo puolustaa menettelyään, kun sitävastoin\nvalkoihoiset sitoutuvat useinkin enempään kuin voivat aina täyttää.\"\n\nMutta tämän rupattelun keskeytti äkkiä aivan aavistamaton tapaus.\n\n\n\n\n6. LUKU.\n\nUutta seuraa\n\n\nKeskeytyksen aiheutti Dorothy, joka oli pikku ylänteelle noustuaan\nkeksinyt kanootin tulossa joen suulla ja nyt hengästyneenä\nriensi ilmottamaan havainnostaan mehiläispyytäjälle. Jälkimäinen\nkiirehti heti tähystämään. Kanootti lähestyi järveltä, nähtävästi\ntulleena myötätuuleen, jonka voima nyt alkoi hiukan heiketä; alus\noli pohjoiseen päin pyrkien poikennut jokisuuhun arvattavasti\nruuan keittämistä tai muuta sellaista tarvista varten. Suureksi\nhuolestuksekseen näki Le Bourdon villien tekevän pohjoisrannalta\nmerkkejä vieraalle kanootille savun avulla. Ei ollut hyvä vihollisten\ntäten saada tilaisuutta tulla virran yli, joten hän juoksi alas\nrantamalle sellaiseen paikkaan, missä ei kasvanut riissiheinikköä,\nja vieraille näyttäytyen viittoi heitä saapumaan eteläiselle\nrannalle. Tämä olikin paljoa lähempänä. Veneestä kohotti pian muuan\nkäsivartensa myöntymyksen merkiksi, ja samassa sen kokka kääntyikin\nsuoraan mehiläispyytäjää kohti.\n\nKanootin lähestyessä kerääntyi koko seurue vesirajaan vastaanottamaan\ntulokkaita. Näitä oli kolme, kaksi melomassa kepeän aluksen\nkumpaisessakin päässä ja kolmas istumassa keskellä jouten.\nMehiläispyytäjän tarkastellessa tulijoita kaukolasillaan kyselivät\nhäneltä seuralaisensa heidän laatuaan ja näennäisiä aikeitaan.\n\n\"Hankkeistaan saavat he itse tehdä selkoa\", vastasi erämies, \"mutta\nkeulassa melova mies näyttää olevan valkoihoinen ja sotilas -- taikka\nasustaan päättäen puolittain sotilas. Meikäläisiä on keskelläkin\nistuva mies, ja hän näyttää papilta -- niin, se hän onkin, mutta\npuku osottaa hänen hyvinkin tottuneen salomaiden elämään. Kolmas on\nehdottomasti punanahkainen.\"\n\n\"Pappi!\" toisti Margery kummastuneena. \"Mitä tekemistä saattaa\npapilla olla näillä tienoin?\"\n\n\"Liikkuuhan villien keskuudessa joitakuita lähetyssaarnaajia, ja tuo\non varmaankin niitä. Mies-parka on kaiketi kuullut sodasta ja yrittää\npalata uutisasutuksiin niin kauvan kuin hänen päänahkansa on lujassa.\"\n\n\"Ei kajota häneen\", tokaisi chippewa painavasti. \"Tiedetään,\ntarkottaa hyvää -- puhuu Suuresta Hengestä -- intiaani ei ota\nsemmoisen tietäjämiehen päänahkaa.\"\n\n\"Se on hauskaa kuulla, Kyyhkynsiipi, sillä minä olin alkanut\najatella, ettei yhdenkään ihmisen päänahka ollut turvallinen sinun\nsormiesi ulottuvissa. Mutta mitä voi tuo sotamies hommata täällä\npäin? Luulisipa kaikilla sotamiehillä olevan nyt kylliksi tehtävää\nlinnotuksessa, järven päässä. Mihin muuten joutuikaan kirjeesi,\njoka sinun piti viedä Fort Dearbornin päällikölle, hänen saadakseen\nilmotuksen sodasta, Kyyhkynsiipi?\"\n\n\"Purrut suussani niinkuin niin paljon tupakkaa\", vastasi chippewa,\n\"että pottawattamie ei sitä saanut. Ei hyvä pitää kirjettä silloin.\"\n\n\"Kenraali, joka hankki sinut viemään sitä kirjettä, tuskin kiittää\nsinua huolellisuudestasi.\"\n\n\"Kyllä sentään kiittää -- sentään maksaa -- kirje nyt turha.\"\n\n\"Mistä sen voit tietää? Se kirje olisi saattanut pelastaa varusväen\njoutumasta vihollisten käsiin.\"\n\n\"Joutunut jo. Varusväki kaikki tapettu tai vankina.\nPottawattamie-miesten puheesta se kuului.\"\n\n\"Armias taivas, onko se mahdollista? Mackinaw ja Chicago jo mennyttä\nkumpainenkin! Kyllä ovat brittiläiset kauvan vehkeilleet intiaanien\nkeskuudessa, koska nämä ovat niin valmiiseen kuntoon päässeet!\"\n\nNyt oli kanootti jo niin likellä, että saattoi paljain silmin\nhelposti havaita mehiläispyytäjän äskeiset huomiot tulijoista\noikeiksi. Kotvasen kuluttua rahisi veneen kokka hiljaa\nrantahietikossa.\n\n\"_Sago, sago_\", tervehti sotamies intiaanien tapaan, nousten astumaan\nmaihin, \"_sago_, ystävät, ja toivoakseni saavumme tervetulleeseen\nleiriin.\"\n\n\"Tervetulleita olette\", vastasi mehiläispyytäjä, \"tervetulleita\nerämaassa kohdattuina vieraina, mutta sitäkin tervetulleempia, kun\nnäen asustanne, että te olette sotavanhus kotimaisesta rykmentistä.\"\n\n\"Aivan oikein, hra mehiläispyytäjä, sillä sen näen teidän\nammatiksenne hunajapikarista ja tähystimestä sekä muusta\nsonnustuksestanne. Olemme matkalla Mackinawiin ja pistäymme vain\npikimältään teidän ystävälliseen seuraanne.\"\n\n\"Aiotteko Mackinawissa tavata amerikalaisen vai englantilaisen\nvarusväen?\"\n\n\"Omia miehiä tietysti\", vastasi sotamies oudostuen.\n\n\"Mackinaw on kukistunut; se on nyt englantilainen asema kuten\nChicagokin.\"\n\n\"Ka, sehän muuttaakin suunnitelmamme, pastori Amen!\" huudahti\nsotamies kumppaniinsa kääntyen. \"Jos Mackinaw on vihollisten\nhallussa, niin ei meidän kannata uskaltautua saarelle.\"\n\n\"Amen\" oli sotaväen antama lisänimi, joka oli ajan mittaan käynyt\nniin tutuksi, että miehet eivät arkailleet puhutella kelpo\nmiestä suoraan siksi. Tämä lähetyssaarnaaja oli metodisti; sillä\nlahkolla oli siihen aikaan ani harvoja korkeamman koulukasvatuksen\nsaaneita pappeja, -- sen useimmat hengenmiehet tulivat sellaisesta\nyhteiskuntaluokasta, joka ei ollut luontuvainen pahastumaan pienistä\narvokkuutensa häiriöistä, ja heidän innostuksensa ja tavanmukainen\nuhraavaisuutensa oli totuttanut heidät alistumaan suuriinkin\nhenkilökohtaisiin vaikeuksiin.\n\n\"Oikeassa olette, korpraali\", myönsi lähetyssaarnaaja. \"Näin ollen\nen näe mitään parempaa menettelytapaa kuin asettua kokonaan Onoan\nohjattavaksi. Hän on tähän asti neuvonut meitä hyvin ja kykenee\ntaatummin kuin mikään muu opas auttamaan meidät selville täältä\nsaloseudulta.\"\n\nLe Bourdon rohkeni tuskin uskoa korviaan! Onoan kamala nimi\nhämmästytti häntä nyt tavattomasti, mutta hänen kumpainenkaan\nvalkoihoinen kumppaninsa ei ilmaissut mitään mielenliikutusta. Jos\nintiaania olisi mainittu Nylky-Pietariksi, niin olisivat varmaankin\nsekä Dorothy että Margery kirkaisseet, kenties paenneetkin; mutta\nhe eivät tienneet mitään siitä nimityksestä, joka oli annettu tälle\nsalaperäiselle päällikölle punanahkaisten keskuudessa. Kuitenkin\nhavaitsi mehiläispyytäjä suuren muutoksen chippewan sävyssä, heti\nkun lähetyssaarnaaja oli lausunut tuon pahaenteisen sanan, vaikka\nhän ei näyttänyt säikähtäneeltä. Päin vastoin oli Boden huomaavinaan\nKyyhkynsiiven pikemmin mielistyvän tuosta vieraasta, vaikka nuori\nsoturi nyt näytti esiintyvän säveämpänä ja vähemmin huomiota\nherättävästi.\n\n\"Kyllä, sir\", vahvisti mitään aavistamaton sotamies, \"Onoa on hyvä\nopas ja oivallinen apu neuvotteluissa. Mutta nämä ovat sotaisia\naikoja, ja meidän on turvauduttava aseisiimme, kumpainenkin\nkasvatuksemme ja luonnonlaatumme mukaan -- pastori saarnaamalla ja\nrukoilemalla, ja minä pyssyä ja latasinta pidellen.\"\n\n\"Voi, korpraali -- saarna ja rukous merkitsisivät yhtä paljon\nteille sotureille kuin aseenne ja ampumavaranne, jos teidät vain\nsaisi ajattelemaan oikealla tavalla. Katsokaa Fort Dearbornia! Sitä\npuolustettiin inhimillisin keinoin, sillä oli aseellinen joukkonsa\npyssyineen ja miekkoineen, kapteeneineen ja korpraaleineen;\nkuitenkin olette nähnyt heidän ylpeytensä lannistuvan, heidän\npuolustuskeinojensa raukeavan ja suuren osan tovereitanne joutuvan\nsurmatuiksi. Kaikki tämä on tapahtunut aseellisille miehille,\nsillaikaa kun Herra on tuonut _minut_, aseettoman ja halvan\nsanansa opettajan, turvallisesti pois filistealaisten käsistä ja\nvahingoittumattani asettanut minut tänne Kalamazoon rauhallisille\nrannoille.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, pastori Amen, niin on Herra tehnyt samoin\nminullekin musketteineni ja latasimineni\", tuumi yksivakainen\nsotamies. \"Saarnaaminen saattaa olla hyvä muutamilla retkillä, mutta\naseet ja ampumavarat ovat varsin tähdellisiä toisilla. Kuulkaa\nheprealaista, joka tuntee kaikki salomaiden tavat, niin näette, eikö\nhän lausu samaa mielipidettä.\"\n\n\"Heprealainen on Herran hyljättyjä niinkuin hän on Herran\nvalittujakin!\" vastasi lähetyssaarnaaja. \"Yhdyn teihin kuitenkin\nsiinä, että hän on inhimilliseksi neuvonantajaksi niin taattu kuin\njuuri löytääkin, ja sentähden tahdon kysyä hänen mielipidettään.\nAbrahamin suvun lapsi\", hän lisäsi Onoaan kääntyen, \"sinä olet\nkuullut sanoman Mackinawista; emme voi enää ajatella matkamme\npitkittämistä sinne päin. Mille taholle siis neuvoisit meitä\nsuuntaamaan kulkumme? Teen tämän kysymyksen ensin sinulle, joka olet\nkokenut ja viisas saloseudun asukas; soveliaampana hetkenä aion\nkääntyä Herran puoleen ja etsiä jumalallista apua askeleittemme\nohjaukseksi.\"\n\n\"Niin\", huomautti ahavoittunut, karkeapiirteinen korpraali, joka piti\nhyvinkin suuressa arvossa innokasta, joskin hieman kiihkomielistä\nlähetyssaarnaajaa, vaikka hän uskoi intiaanin aina varmaksi\nneuvojaksi tällaisissa asioissa, \"koettakaa molempia -- ei tuki\nsuovaa alenna. Hyvä soturi pitää aina osan joukkojaan varaväkenä.\nMuistan, miten me Mawmeessa olimme kaikki ryntäämässä eteenpäin kuin\nraivostuneina paholaisina, kun Hullu Anthony antoi käskyn karata\nvihollisen kimppuun, mutta vanha mies sanoi: 'Ei, pitäkää nuo miehet\nreservissä, sillä ei tiedä, milloin voi sattua kiertoliike tai\nmuutoin tarvitaan väkeä varalla.' No, mitä Onoa sanoo, pastori Amen?\"\n\nTällävälin oli vieras intiaani astunut maihin, suoden Le Bourdonille\ntilaisuuden tarkastaa hänen ulkomuotoaan ja asuansa tiukemmin\nkuin oli tähän asti käynyt päinsä. Kuuluisa villi oli metsien\nkesätamineissa, ja jokainen pohjois-amerikalaisen intiaanin tapoihin\ntutustunut saattoi heti havaita, että hän käytti vaikutusvallan\nja arvoaseman tunnuksia. Kaulassa oli hänellä rihmaan pujotettuja\npuikkoja, jotka oli tehty Lännen punaisesta piippusavesta ja\nhuolellisesti muovailtu koruiksi. Rintaan oli keltaisella maalilla\nhahmoteltu kalkkarokäärmeen kuva. Tämä oli olevinaan hänen heimonsa\n_totem_ eli \"vaakuna\", vaikka kukaan ei tiennyt, mikä se heimo oli ja\nmissä se asui. Heimomerkkinsä alapuolelle oli Onoa järeästi piirtänyt\nojennetun käden siihen asentoon, joka ilmaisee varotusta; se oli siis\nikäänkuin hänen vaakunakilpensä valiolauseena. Pää oli ajeltu, kuten\nsoturin tavallisesti, jättäen vain ritarillisen nylkysuortuvan, mutta\npäällikkö ei ollut sotamaalauksessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat\nrohkeat ja kotkamaiset, ja vertausta tukivat hyvin hänen vakaat,\ntyynet, läpitunkevat silmänsä. Leuka oli täyteläinen ja pitkä,\nhuulet tiukat ja lujat, hampaat lyhyet, mutta tasaiset ja terveet,\nhymy kohtelias ja tilaisuuden mukaan miellyttäväkin. Nylkysuortuvaan\noli kiinnitetty yksinäinen kotkansulka, ja hänen wampum-vyönsä oli\ntavallista kallisarvoisempi; sen alle oli hän työntänyt puukkonsa\nja tomahawkinsa. Jalassa oli hänellä yksinkertaiset hirvennahkaiset\nmokkasinit ja polveen asti ulottuvat säärykset. Lisävaruksina oli\nruutisarvi ja luotikukkaro sekä pitkä amerikalainen rihlapyssy.\n\nMaalle noustessaan Pietari -- sillä siten häntä yleensä kohteliaasti\nvalkoihoiset nimittivät -- vakavasti tervehti seuruetta,\nyksinkertaisen vilpittömänä, mikäli ihmissilmä saattoi tunkeutua\nhänen salaisiin tunteisiinsa. Miehille hän tarjosi kätensä, vain\nvilkaisten molempiin naisiin.\n\n\"_Sago, sago_ kaikki, vanhat ja nuoret!\" sanoi hän syvällä\nkurkkuäänellä. \"Ystävä tullut katsomaan teitä ja syömään\nwigwamissamme -- kuka päällikkönä täällä?\"\n\n\"Meillä ei ole täällä wigwamia eikä päällikköä\", vastasi Le Bourdon,\nvaikka hän oli vähällä kavahtaa tarttumasta noin hirveän maineen\nleimaaman miehen käteen; \"olemme halpaa kansaa, minä elätän itseäni\nhunajan keruulla, ja tämä mies on sotaväen muonakauppiaan apuri. Hän\noli matkalla etelään, tapaamaan järven päähän sijotettua osastoa, ja\nminä olin menossa pohjoista kohti Mackinawiin, sieltä lähteäkseni\nuutisasutuksiin.\"\n\n\"Miksi veljelläni sellainen kiire?\" kysyi Pietari sävyisästi.\n\"Väsynytkö hankkimaan hunajaa?\"\n\n\"Ajat ovat levottomat, ja punaiset miehet ovat kaivaneet ylös\nkirveensä; valkonaama ei voi sanoa, milloin hänen wigwaminsa on\nturvassa.\"\n\n\"Missä veljeni wigwam?\" tiedusti Pietari, varovasti silmäillen\nympärilleen. \"Täällä en näe.\"\n\n\"Tuolla ahoilla, Kalamazoon ylävarrella. Me läksimme sieltä viime\nviikolla ja olimme päässeet vastapäisellä rannalla olevaan majaan,\nkun joukko pottawattamie-heimon miehiä tuli järveltä ja hääti meidät\ntänne turvaan.\"\n\nPietari kääntyi hitaasti lähetyssaarnaajaan, kohottaen sormensa\nantamaan pontta sanoilleen.\n\n\"Niin sanoin teille\", virkkoi hän. \"Tiesin, siellä pottawattamie.\nOsasin tuntea ne kaukaa.\"\n\n\"Me pelkäsimme heitä, kun seurueessamme on naisia\", lisäsi\nmehiläispyytäjä, \"ja ajattelimme heidän saattavan mieliä\npäänahkojamme\".\n\n\"Se kyllä luultavaa; kaikki intiaanit rakastavat päänahkoja sodan\naikana. Te amerikalaisia, ne brittiläisiä; ette voi kulkea samaa\npolkua ja olla ilman riitaa. Mutta ei nyt tarvis peljätä\", lisäsi hän\narvokkaasti. \"Minä tunnen pottawattamiet -- tunnen kaikki päälliköt.\nKukaan ei vastusta Onoan kieltoa; minä puhun heille.\"\n\n\"Mutta hehän ovat brittiläisten puolella, ja sinut näen amerikalaisen\nsotilaan seurassa?\"\n\n\"Ei, väliä, Onoa liikkuu missä haluaa. Väliin pottawattamien luona,\nväliin irokeesin. Kaikki chippewat tuntee Onoan, kaikki intiaanit\naukaisee korvansa, kun hän puhuu. Minä menen virran yli pudistamaan\nkättä, muutoin pottawattamie pitää kummana.\"\n\nPietarin sävyssä ei ollut mitään kerskuvaa hänen ilmottaessaan\nkoskemattomuutensa tai valtansa; hän viittasi siihen ihan\nluonnollisena seikkana kuin henkilö, joka on tottunut vallitsemaan.\nLähetyssaarnaaja katsoi tarpeelliseksi lisätä muutamia selittäviä\nsanoja, kävellen mehiläispyytäjän kanssa sivummalle. Gershomia ei\nkukaan näyttänyt pitävän minkäänlaisen huomion arvoisena.\n\n\"Te voitte luottaa Pietariin\", huomautti lähetyssaarnaaja, \"sillä\nmitä hän lupaa, sen hän täyttää. Minä tunnen hänet hyvin ja olen\ntäydellisesti uskonut itseni hänen haltuunsa. Ei hän päästä villejä\ntänne.\"\n\n\"Mutta eikö tämä samainen intiaani ole juuri se Nylky-Pietari, jolla\non niin kamala maine koko rajaseudulla?\" kysyi Le Bourdon.\n\n\"Sama mies, mutta älkää välittäkö nimistä -- niistä ei ole mitään\nhaittaa. Abrahamin, Isakin ja Jakobin jälkeläistä ei Kaitselmus ole\nsuotta asettanut tänne erämaahan; koska hän on täällä, niin siitä on\nvarmasti hyötyä.\"\n\n\"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!\" kummeksui mehiläispyytäjä,\nsamalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan.\n\"Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?\"\n\n\"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen _heimonsa_, jonka\njohtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin\ntotuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan\nsen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen,\nvaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä\ntietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin.\"\n\nJa hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla,\nmiten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita\npoikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka \"on\nnopia peura ja antaa suloiset puheet\", niinkuin punanahkaiset\ntosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta\nkaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies\nvetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti\nselvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa\nymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.\n\nJo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin,\njuutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän\nmielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. \"Ja\nkahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta,\njoka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä\nasiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään\nheidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän\nsynneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten\ntunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa\nsanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena\nkoettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan\nlukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka\nosoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä --\"\n\nVilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen\narvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti\nvirran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka\nhän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le\nBourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää\nainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että\ntarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva\nsävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti\nkuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat\nsaadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.\n\nKanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja\nkorpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku\nmatkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois.\nRiissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen,\navatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku\nkimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen\npäänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin\njälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet\nryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin\nsadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas\nmelomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja\nantoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin\nkertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota\nvoitonmerkkeihinsä.\n\nIhastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta\nsuuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta.\nVariksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret\nmiehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista\nja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen\nkättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä\nosotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.\n\n\"Isäni on hyvin tervetullut!\" huudahti Variksensulka, joka oli\njoukossa ylhäisin arvoltaan. \"Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan\nmonta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko\naurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa\novat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään\ntoivoa sen hetken näkemisestä?\"\n\n\"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle\nsuolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä,\nmutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille\nSuuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi\ntalviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä.\nNyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään\nmuukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä\npäänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas\noli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista\nei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen\nestetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein\npimittäisivät meiltä auringon.\"\n\nJoukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi\nkumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista\nmerkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli\ntaaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta\nsitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä\nsyrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten\nedellisen illan tapaukset Onoalle eli \"Heimottomalle\", kuten\nhäntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin\nintiaanikansan haaraan hän kuului.\n\nMolemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen\nneuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat\nsyrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat\nkasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä\nkäsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen\nhillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta\nja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota.\nNiillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee\nharvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen\ntulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin\nsyöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija\nolisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä,\nmutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin\nkohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin\nihmispyrkimyksen arvoinen -- kansansa hajallisten heimojen\njärjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin,\nmitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen\nliittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan\nylevää vimmaa.\n\nYlipäällikköjen neuvottelua kesti runsaasti tunnin.\n\n\"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa\nheidän päänahkansa, kun on heistä valmis\", virkkoi Variksensulka,\ntotisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä.\n\"Mutta kuka saa chippewan päänahan?\"\n\n\"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt\nhäntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi,\nmutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat\nmeloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja\nminä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka\nhelppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta\nvallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen\npunainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!\"\n\nTämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä,\nettä hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin\nhätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein\nyhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen\nja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle\naasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.\n\n\"Heitä ei voi lukea\", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian\nkuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen\nväkinäisyyttään, \"jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo,\nettä valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen\nkaikki jäljelle jääneet punaiset miehet.\"\n\n\"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän\", vastasi Pietari, ja\nhetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys\nnäkyi jälleen hänen kasvoillaan. \"Mutta sillä ei ole nyt väliä;\nveljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella\npuolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa\nmuulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma.\nPottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös\nvirtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He\ntuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä\nsiellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano\nheille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi\nainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen\nsanonut. Kosto tulee ajallaan.\"\n\nVariksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka\nottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten\ntietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen\nvelvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin\nsuuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin\ntehneet \"Heimottoman\" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi,\nja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että\njokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos\nmitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.\n\nHeti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa\nvastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti\nlyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle\njalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa\nkauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen\naterian matkan varrella saadusta riistasta.\n\nEtelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan.\nHänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut\npottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin\ntoimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat\npalatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja\nhänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa.\nSitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot\nolivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat\nsyrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään\nsaattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven\neteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin\nhyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus\noli hävitetty.\n\nPastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin\nvilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen\nseurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He\nsuostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras\nja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen.\nMackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt\npyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta\npaljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui\nuskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli\nkäytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.\n\nLe Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi\nvillien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille,\nvaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse\nuutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä\nmahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen\nkeskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta,\nja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että\nOnoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea\nhän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen\nheidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin\nluotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin\ntehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja\nnaisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.\n\n\n\n\n7. LUKU.\n\nHunajalinnan varustaminen.\n\n\n\"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä\ntällä puolella\", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa\nveneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri\nkäsissä. \"Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman\npitkän taipaleen!\"\n\n\"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin\nniin joutuin kuin voimme, Margery\", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin\nvaipuneena. \"En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa\nhuudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi\najatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan.\"\n\n\"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten\nveljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen\nsuojelijansa on tehnyt päätöksensä?\"\n\n\"Muuan, joka hyvin mielellään olisi _sinun_ suojelijasi, sievä\nMargery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko\nitsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien\nsinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin.\"\n\nMargery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan\npahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se\nosotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.\n\n\"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa -- ja velvollisuuteni on\npysyä veljeni mukana\", sanoi hän.\n\nMehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän\nnyt kovin epäröiväksi.\n\n\"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt\nhaastelevat\", virkkoi hän ajatuksissaan. \"Intiaanin ollessa niin\ntotisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni\nvoin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy\nhänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton\nystävä.\"\n\n\"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei -- ei -- sinun on\nparas lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin\nvoit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin.\"\n\n\"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin,\nMargery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn\nkäytännöllisyyteen\", lopetti mehiläispyytäjä. \"Minun on sijotettava\nhunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään\ntakaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin,\njollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä.\"\n\nTämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi\nmitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää,\nmutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan\nBourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen\nlähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.\n\nGershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti\nylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa,\njoka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun\njälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset\nvalmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna.\nSovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa\nmuiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita.\nKyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa,\nja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle\nyhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle\npuunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa\nsuojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan\nhäntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden\nmuuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin,\nihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.\n\n\"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme,\nKyyhkynsiipi\", huomautti Le Bourdon puuhassaan. \"Tuo heimoton\nintiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi\nhalunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin.\"\n\n\"Saanut squaw't -- mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa\npottawattamie-polulta -- en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan\nottaa.\"\n\n\"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa\nja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo\ntietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria.\"\n\n\"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!\"\nvirkkoi Kyyhkynsiipi. \"Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani\nluottaa intiaaniin -- niin luultavasti parasta.\"\n\n\"Kuitenkin luotan minä _sinuun_, Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et\nolekaan pettänyt minua!\"\n\nChippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että\nse kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen\nmielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden\nkahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa\nvälähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan\ntunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena\ntuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia\nhänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät\nenää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin\nkuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään\nkumppaneihinsa.\n\nPietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei\nnäkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin\nluottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä\nrannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta\nmitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein\ntyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki\nkannettiin kätköpaikastaan rantamalle.\n\nLe Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että\nhänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan\nkuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa.\nKyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme\npysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten\njärjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.\n\nNouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin\nalastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa.\nUseasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin\ntaipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin\nerin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa\noli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt\napuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut\njälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.\n\nMatkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut\nolevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa\nlähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin\nviettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut\najan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin\nviettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen\nistuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le\nBourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota\npitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa\naina kun poikettiin maihin.\n\nLähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään\nerityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari\nosannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon\nleviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti\nselvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä\nvalkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari\nkaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten\npuolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.\n\nPäivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa\nteeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä.\nAinoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden\nmuutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita\nPietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle.\nMutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin\nmenettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan\nsilloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi\nnähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat\nsenvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille.\nHän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen\nolevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin\nMichiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt.\nJos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin\noli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai\namerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen\nhänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari\ntosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven\nkuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti\nvilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa\npeljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut\nrohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.\n\nAinoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti\nedetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille\naavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili\nponnisteltuaan melkoisen \"kantamistaipaleen\", huomasi Le Bourdon\nheimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin\nperäti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä\nnopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä,\njolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava\nvoima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili\nvalkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le\nBourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt\nlisää aihetta.\n\nOli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä\nPietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta\nkuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja\nkohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi\nharras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden\nja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta\nnaisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet,\nkaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin;\nmutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen\nniin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee\nniitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä,\nja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä\npetollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa\nhuomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita\npaloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja\nlihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä\npäivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi\nja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys\nja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti\ntehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin\nvastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn\nkauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa\ntunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta\ntyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön\nluottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.\n\nVasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat\nkanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana\npitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno,\njoka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana\nlähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla\ntoivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan.\nAurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen\nviimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun\nruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei\nedes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen\nHunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen\noli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin\nnaisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun\nsitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden\nsiimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa\nrakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja\nkuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.\n\nDorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin\noloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia\nemäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin\ntämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä\nei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi\nruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti,\nvaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery\nvalmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä,\njoten seurue jakseli erinomaisesti.\n\nSiten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan.\nKyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista\nriistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa.\nSaadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan\nmeni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän\nkaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia\nläpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan\nmittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan\nkohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi\nkunkin järjestään rantaan.\n\nUusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä\noli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta,\novea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää.\nKorpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea\novikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä\nvaaja-aidalla.\n\n\"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?\" huudahti Le Bourdon hiukan\nkärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen\nsuunnitelman suhteen. \"Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi\ntyökautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta\nmajasta todellisen linnotuksen!\"\n\n\"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina\", vastasi\nkorpraali jäykästi; \"mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort\nDearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun\nvartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat\nvihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet\ntäällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin.\"\n\n\"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on\nkuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis\nhänestä pelkoa.\"\n\n\"Hänen ruumiinsa on kadonnut\", huomautti korpraali, \"ja sen\nmukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään\ntaistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään.\nEpäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön,\nja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt\ntuntevat tien.\" Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin,\nja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:\n\n\"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin\njonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa.\"\n\n\"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut\nlinnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan.\"\n\n\"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna\", esitti mehiläispyytäjä;\n\"naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa\npaalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo\nalkujaankin on turvapaikaksi.\"\n\nJa tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi\nneljä jalkaa syvän juoksuhaudan \"linnan\" ympärille, tepastellen\nperäti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa\ntyössä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan\nsotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan\napurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen\nlisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan\nhalveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin\nehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen\npiankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina\nkääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä\nvielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut\nyhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen\nkannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.\n\nIntiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun.\nKyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä,\nmutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja\nyksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut\nolevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä\nmitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai\nluottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille.\nVälinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä,\nvieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen\nlujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän\nhuomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä\nvilliä kohtaan.\n\nLe Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa\nlähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa\noli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään\ntakkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä\nkaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin\nolla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että\nintiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa\ntai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen,\nkirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli\nPietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa\nja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista\nhuomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin\nsivistyksen hienostamalle seuramiehelle.\n\nMehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa\nsukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen\nintiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas,\ntähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen.\nTarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen\ntunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia,\nvaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.\n\nKorpraalin saadessa juoksuhautansa valmiiksi oli Le Bourdonkin\nsuoriutunut paaluistaan, joita oli kaikkiaan sata; yhteisvoimin\nkuljettivat miehet ne vesirajaan, mistä ne laskettiin alas virtaa\nmäntylautalla, sillä suolaton vesi ei kannata takkiaistammen\nominaispainoa. Kaikki tarpeet saatiin toimitetuksi työpaikalle\njuuri arkiviikon päättyessä, ja alkava sunnuntai vietettiin\ntäydellisessä levossa, lähetyssaarnaajan pitäessä mieltä ylentävän\nhartaushetken. Maanantaina pani korpraali kaikki miehet pystyttämään\nja kiinnittämään vaajoja, ja jo saman päivän iltana oli Hunajalinna\nsaarrettu huipukkaalla puolustusmuurillaan. Paalut seisoivat\npystyssä ja toisiinsa kytkettyinä, ja seuraavien päivien työksi jäi\ntuon sadan jalan mittaisen juoksuhaudan täyttäminen mullalla, joka\noli survottava lujaan. Gershomin tavarain joukossa oli räikkä ja\ntinatorvi, jollaisilla amerikalaisissa maataloissa kutsutaan työväkeä\nvainioilta; edellinen annettiin nyt miehille, jotta he tarpeen tullen\nvoisivat antaa hälytyksen ulkopuolelta, kun taasen torvi ripustettiin\nHunajalinnan ovipieleen. Siten saattoivat seurueen molemmat ryhmät\nvaaran uhatessa toimittaa tiedon toiselle.\n\nAmmattimiehenä vahvisti korpraali muiden lausuman käsityksen, että\nvarustus oli tällaisenaan varsin tukeva; vettä hän päätti aina\npitää pari kolme tynnyrillistä varastossa. Koko seurueen mieltä\nkevensi lisääntyneen turvallisuuden tunne, vaikka oli vielä yksi\nhaitta olemassa. Oli nimittäin aina yllätyksen vaaraa siitä, että\nvarsinainen varusväki oli yöllä erossa linnotuksen muista asukkaista;\nmutta siihenkin pulaan keksi korpraali pian keinon. Hän laittoi\nmajan seinustalle matalan lavan, asettamalla siihen hirsiä, joiden\nyläpinta oli veistetty tasaiseksi. Sen yläpuolelle sommiteltiin\nmiehenkorkuisten salkojen päihin kaarnakatos, ja tähän vajaan saatiin\ntaljojen avulla mukavat vuoteet heinäkimpuista. Siinä alkoivat nyt\nmiehet viettää yönsä.\n\nTäten varustautuneina kykeni seurue kauvankin odottelemaan aseman\nselviämistä. Pietarin puheista tiedettiin, että lähitienoolla oli\ntulossa eri intiaaniheimojen päälliköitä neuvotteluun, mutta Pietari\ntakasi ystävilleen täydellisen koskemattomuuden.\n\n\n\n\n8. LUKU.\n\nYöllinen neuvottelu.\n\n\nMehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä\nkykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi\najan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti\nhuomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery\noli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa\nhänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään.\nSillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven\nsuhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia\nluonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo,\nsillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä,\nkoettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku\nheimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin\nkäyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli\nhän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen\nmehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai\nikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet\nherättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli\nhäntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari\ntuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.\n\nChippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli\nhän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita\nliikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten\nystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen\nkääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut\nhänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin\nodottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta\nvarovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan,\nvaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa\noli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten\nlukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin\nheimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi\nrotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia\nja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti,\nsai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön\nsuunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.\n\nPäivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen\nlauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan\ntaa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä\nposkia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa\npuhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori\nmies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja\nneitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista\nkokemuksista ammatissaan.\n\n\"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla\nkaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?\" kysyi Margery, samassa\npunehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta\nvoitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen\nvastaisen varalle.\n\n\"En ole tähän asti ollut\", vastasi Le Bourdon avomielisesti, \"vaikka\ntaitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi\nmieleni ikinä luopua.\"\n\nMargery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan -- sitte hän kohotti\nsilmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut\ntuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset,\nvaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin\nansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia\npyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili,\ntokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua\njäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan\nkuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa\nmenettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin\nlujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.\n\nSiten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen\nhajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui\nkatsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin\nsalaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti\nhänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa\nepäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.\n\nTavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa\noli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät\nmajaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan\nrakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno\nsen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se\nollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille\ntai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä\nsen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä\nyli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään\nterveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana\nvartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa,\nja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä\npakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen\nulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian\nuneen.\n\nOli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan\nkäsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä.\nSilmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.\n\n\"Etkö ole kuullut, Bourdon?\" supatti korpraali.\n\n\"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella.\"\n\n\"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan.\" Miehet lähenivät veräjää\njuuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta\nkoetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille\nselvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi\nveräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi\nisot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa\nhyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt \"varustukseen\",\nkun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le\nBourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan\nkorpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän\nvartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali\noli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä,\nvaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin\nhänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.\n\nEnnen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti\naseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja\nluotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta.\nLisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän\npainettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä\nrihlapyssyllä.\n\nLe Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta\nedelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli\ntäydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se\nmiehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan\ntekeillä.\n\n\"Eteenpäin\", vastasi korpraali. \"Yksi seikka on kuitenkin sovittava,\nBourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä\nretkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen,\nniin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan\nkuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan\netupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi,\nja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän\npitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa\nvoisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin.\"\n\n\"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne\naatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien\nalkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira\ntahtoo meille näyttää.\"\n\nKenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin\netäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki\nrotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon\nvaltasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein\njuonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan\nkuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka\ntarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti\nhän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla\nmetsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin\nvierellään.\n\n\"Nyt, korpraali\", virkkoi hän matalalla äänellä, \"luulen vainunneemme\nvillien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle\ntiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?\"\n\n\"Kyllä kai\", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. \"Tarkotatte\nnuotiota?\"\n\n\"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja\nkeräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä\nyrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava\nnäiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä\npysymään ääneti.\"\n\nViisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti\ntajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin\nmiehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi\nherrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti\nkumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt\nmurahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta\nläähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman\nvalppaimpia korvia se oli joutumassa.\n\nTuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali\njuuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan\npäässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla\nkun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta\nnäyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno\nasettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa\nmuita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa\nmitään edestänsä.\n\nNäytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso\neikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen\nlaajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa,\njoka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran\namfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin\nyksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa\ntähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn\naukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut,\nmutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.\n\nMutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen\ninhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja\nliikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta,\njoten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen\noli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi\noli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin\nluultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko\npunanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja\npohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut\nsuuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä\nhänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.\n\nPaikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat\nhiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina\nja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja\nse seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään\npuolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten\npelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät\nsilmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli\nkummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.\n\nMolemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta\nsilmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö\nseisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle\nsuunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta\nastui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen\narenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi\nLe Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen\njohti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti\nhämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan\nselittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun\nhän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä\noli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan,\nettä olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista,\noli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle\noli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna,\nvaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa\nnähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään\nkummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain\ntietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi\nhän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan\npiiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori\npäällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä\nkirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin\nkuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon\näkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia,\nmutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui\ntervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi\nLe Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.\n\nMuutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi\nhiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt\nnurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen\nkehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat\nPietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen\nomaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen\njohtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät\nnuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen\nmenoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin\npäällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen\nmeni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta\nvähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat\npiiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa\ntähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi\nsitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin\nsuuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat\njohunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta\nymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä\nhän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen\nnoiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä\nosasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali.\nEnsimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin\noli chippewain keskuudessa nimenä \"Pohjamaan neuvottelu lähellä\nlirisevän veden lähdettä\", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi\npikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua\npuhujaa.\n\n\"Chippewain monien heimojen veljet\", alotti tämä johtaja, \"Suuri\nhenki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou\non nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen\nsydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja\najatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja\najateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut,\njolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme\nhuudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän\nlapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene\nymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa.\nMutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me\nasuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret\nmiehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin.\n_Niiden_ takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme\nelää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä\npohtimaan olemme tulleet koolle.\n\n\"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän\nneuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä.\nOttawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki\novat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen\nyankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten\nkaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me\nkuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo\nkuin kuulla.\"\n\nJa Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli\nnoussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari\njaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että\nyleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja\nja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen\njokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas,\nhänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.\n\n\"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä\",\nsanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten\nsyleillä kaikkia läsnäolijoita. \"Manitou on ollut minulle hyvä. Hän\non raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion\nääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me\nkaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua\ntoiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä\nja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me\nmetsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka\nmonta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne\nlukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen\nolisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!\"\n\nPietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla\näänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen\npainua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta,\njolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui\netsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen,\nvaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli\nsuoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän\njälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni\naiheeseensa.\n\n\"Niin\", hän jatkoi, \"Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on\nManitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen\nintiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä,\nruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen\nkasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä.\nOnko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee,\nsilloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt\nväärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen\npäänahan!\"\n\nPikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri\nepäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.\n\n\"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen\nääntä, kun hän on vihoissaan\", pitkitti Pietari. \"Kymmenentuhatta\nyhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen\nkuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet,\nniin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.\n\n\"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että\nManitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan\nauringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen\njärvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova\nääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja\nkaikille kansoille ja heimoille.\n\n\"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou\nvihamiehelle ja toinen ystävälle -- eri Manitou punaiselle miehelle\nja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri\nHenki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee\nkaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat\nerossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän\ntapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin\nkaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä\nasioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit\nmitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan\nlaita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla\nyhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä\nvalkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou\nantaa niiden tulla yhteen.\n\n\"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman\nerillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen\ntässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan\ntakana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen\naikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.\n\n\"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja\nminä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan\nmielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille.\nKuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi\nja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän\nkansallemme -- kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän\nkorvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä\nmuita kuin punaisen saven lapsia.\"\n\nSiten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari\nkohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen\nihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta\nsiitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin\ntärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut\nmuutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti\nharkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut\nyksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän\nmainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä\nja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa\nja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja\nrakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.\n\n\"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi\" jatkoi hän.\n\"Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua\nkansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti\nheidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he\nsaapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa\ntalvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta -- totuuden\nja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa --\"\n\nTässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui\nnopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin\nminuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen,\njonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä\nviestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut\nmitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan\nodottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta.\nHänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli\nlähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut\nkaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai\nsanoiksi.\n\n\"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut\", virkkoi juoksija.\n\"Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä\nyankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja\" --\npäälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa --\n\"heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu.\"\n\nTyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin\namerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet\nkatsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi\npäällikkö taipui tiedustamaan:\n\n\"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?\"\n\n\"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.\nYankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään.\"\n\nJulman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä.\nHänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti\nsaaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta\nyksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen\noikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta.\nPäälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin\npuhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun\naikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin,\nettä voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään\nesitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin\njoutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan\nhalua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa;\nmutta kun Pietari vakuutti, että \"hänen ystäviensä korvat olivat\navoinna\", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta\nparhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan\nentisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että\npunaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan\nmukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.\n\nTämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta\nihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla\ntuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha,\nkun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:\n\n\"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän\nsallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa?\nMiksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta\nrikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin\neivät nämä asiat voisi näin olla.\"\n\n\"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee\nylhäältä\", huomautti lähetyssaarnaaja. \"Se mikä näyttää oudolta\nmeistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta\nmeillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin,\nlapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne\nmaahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin\nolette ammoin olleet!\"\n\nTämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan\nPietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen,\nettä punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren\nHengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt\npuhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että\nhän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä\narvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän\nherätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten\nkansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa\npuhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan\noli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen\nosasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa\nnykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi\nvaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin.\nPietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan\nsäveästi vastata:\n\n\"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut\nkansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole\nhelppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä.\"\n\nJuuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai\nkaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut\nmitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän\npois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan\nasevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin\nmielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut\nerityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten\npoissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi\nnyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma\nkintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin\npidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo\npoukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin\ntottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten\nvilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska\nolikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa\nammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit\nsurmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla\näänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan\nhälytyksen pelosta.\n\nSudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta\nkohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja\npelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin\ntoimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden\npäätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko\nkuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet\nviidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä\nuhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat\npäälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle\nlaumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi\nonnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana\nkasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle\nmehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään\nliikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.\n\nHavaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi\nuljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima\nkahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja\nvimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le\nBourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle,\njolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä\nriensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon\njalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä.\nVälttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin\nheidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.\n\nKoko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut\nliikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti\ntärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen\nkumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä\nmainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa\nseisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan\nlähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut,\nja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren\ntehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas\nrauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen,\nja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin\nlähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.\n\nPietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin\nvakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut\ntullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli\nsenvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.\n\n\"Rakastaako veljeni hunajaa?\" kysyi heimoton päällikkö viattomasti\nVariksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le\nBourdonia. \"Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos\nveljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti\ntäytetyksi wigwaminsa hunajalla.\"\n\nPietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin\nmehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään\nintiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa\npyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä,\njotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä\nhunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi.\nTämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia\ntämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä\nolikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he\neivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan\nhunajanpyyntiin tarpeellisesta \"onkimisesta\". Siten saatuaan Le\nBourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana\nlopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin\nsuuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän\nnousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän\nasian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla\nparin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi\nkeskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:\n\n\"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme\nheille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä\nneuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään.\"\n\nTämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu,\nteki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle\nlähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut\nnäkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta\nkääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon\nja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui\njuhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt\nkäsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin\nyhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.\n\n\n\n\n9. LUKU.\n\nNuori pari.\n\n\nPiiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista\naskeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa,\nsuoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään\nkohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi\nkukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran,\nettä sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan\nintiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti\nodottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he\nsaisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa\nvalmistelua.\n\n\"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus\", huomautti\nlähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. \"Kuinka\nvaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia\ntoivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle\nnyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa.\"\n\n\"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä\nHunajalinnasta\", virkkoi Le Bourdon terävästi. \"Olen kaiken aikaa\ntiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni\nsiitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni\nmukainen kuin olin luullut.\"\n\n\"Voimakas joukko niitä on\", myönsi korpraali, \"ja tuima katsella.\nNuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja\nkorvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä\nniitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput.\nMinä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne\npitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta\nniiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi\nne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana.\"\n\n\"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin -- olenpa siitä\nvarmakin\", arveli pastori Amen. \"Pietari on ystävämme, ja nuo villit\novat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan\nnähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä.\"\n\nMehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään\nPietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että\nse vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut\nlähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena\nhänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka\noli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin\nalkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja\nKukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.\n\n\"Linnotuksessa\" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi\nvuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin\noli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi\nvarmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän\noli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista\nkiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli\nomiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että\nkaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön\nturvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom\nkäyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin.\nMehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka\nhavaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.\n\n\"Olet siis taas täällä, chippewa!\" tervehti Le Bourdon.\n\"Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten\nodottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään.\"\n\n\"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos\nmetsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän\nsiitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita -- ette siitäkään pidä, jos\nhän ei tuo ruokaa.\"\n\n\"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla\ntuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä\npäällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy\noleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?\"\n\n\"Jos ei tiedä, silloin ei voi sanoa. Minä ainoastaan sanon, mitä\ntiedän.\"\n\n\"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle\ntotuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan.\"\n\nKyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen\nsävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä\nmielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.\n\n\"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä,\nchippewa, jos katsoisit hyväksi.\"\n\n\"Miksi siis viivyt täällä?\" kysyi intiaani jyrkästi. \"Saanut\nrunsaasti hunajaa -- parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä\nkotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin\nväsynyt.\"\n\n\"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi\", sanoi mehiläispyytäjä\nhuoaten. \"Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin\nkuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa\nsquaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta,\nkunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan.\"\n\n\"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin\nviipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän\nsinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä _yksin_.\nEi hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire.\"\n\nViime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani\nei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi\nlujasti:\n\n\"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan\ntee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän\nluotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa\nuskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi\nlähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut\nbrittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse\nyöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille\ntilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi.\nEmmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo\nensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival\ntakanamme.\"\n\n\"Ei kelpaa\", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. \"Jos ei voi mennä\nyksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin\nmonta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa\npäivässä -- kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan -- ei voi pitää\nsilmää auki koko yötä.\"\n\nTyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti.\nMehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo\npitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa,\najatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.\n\nKun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle\npeseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön\ntapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti\nja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana\nmenemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.\n\n\"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa\nlöydetään\", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään\npaalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. \"Minä en itse\nole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha.\"\n\n\"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani\", vastasi\nmehiläispyytäjä, \"olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä\nkauvan, ainakaan täällä päin maata.\"\n\n\"Kuinka niin? Poisko lähdössä?\" tiedusti Pietari, jonka terävä,\nlevoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun\nja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin\nolisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta\nilmeestä. \"Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee?\nParempi viipyä täällä, minä luulen.\"\n\n\"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin\numpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin\njoutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea\nkoti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku,\nja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina.\nKenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten\nOhioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja\nsiten kulkea koko matkan maitse.\"\n\nMainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin\nvain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu\nseurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa\nnaisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän\nyhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää\nsen aikeen omana tietonaan.\n\n\"Se kenties on hyvä tie\", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin\nmitään viekkautta epäilemättä. \"Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää\nopettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän\nystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän\nmaahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut\ntänne ollenkaan.\"\n\nKauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun\nHunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin.\nPäivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista\nrunsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut\ntammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana,\nPietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan,\nkoska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan.\nGershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä,\nkun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen\npyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle\nympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin\nkolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei\nmaininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt\nhuolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen\nedellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä,\nkun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi\nvalkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta\nenteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin\ntarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat\nsilmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?\n\nAavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt\nnuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston\nruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava\njalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea\nehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä\ntärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen\nolikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille\nnäyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa\ntienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli\nylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet\ntyöskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin\nja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa\ntoimintapaikoissaan.\n\nViehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta\nsai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja\npuuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville\ntulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki\npäälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin\nveitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden\nrauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt\nhyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian\nsai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei\nsopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi\nhyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän\nvalmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle,\nja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt\npysähdyspaikkansa.\n\nMilloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le\nBourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille\ntyökapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen,\nja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun\npantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat\nlikeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä\nheistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia\nhunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä\nläsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista\nainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine\nkaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.\n\nPian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen.\nHyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen\nvaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin\njoutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt\npikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien\nmielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan\npesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki\nhyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät\nintiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu\nmehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona,\ntuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin\nodottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä\nsiirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon\nja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä\nalkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.\n\n\"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin\", hän sanoi, \"niin hän pian\nnäkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla,\nja paikalla kun se on saanut taakkansa -- kas, kas -- se on\nnousemaisillaan -- noin, nyt se on ilmassa -- tuossa se nyt kiertelee\ntelineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa --\nja tuonne se nyt lähtee!\"\n\nJa mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko\njoukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen\ntässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa\nsilloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se\ntuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti\nsivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle,\nja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen\njännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi\nhänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka\noli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.\n\nVillit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt,\nmutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko\nvalkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai\noliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa\nmehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi\ntyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme\nkennollansa -- kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko\nlukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo\nkolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä?\nSellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka\nolivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt\nPietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn\nkanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.\n\n\"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen -- se on pian lähdössä\npois\", ilmotti hän intiaanimurteella. \"Jos se lähtee sen perässä,\njotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava.\"\n\n\"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?\" kysyi\nKarhunliha.\n\nMehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut\nkennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin\nverrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne\nalkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä,\nettä hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi\nsalaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä\nnäkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde\nsai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä\nniin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.\n\n\"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?\" kysyi hän vastaan. \"He\nkatselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo\nkeskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon.\"\n\n\"Minne se lähtee?\" kysyi Pietari. \"Voiko veljeni sanoa meille _sen_?\"\n\n\"Pesälleen\", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi\ntäydellisesti oivaltanut kysymystä. \"Kaikki ne lähtevät pesiinsä,\njollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!\"\n\nPäälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän\nkaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään\nhyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai\nselvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan\nsivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku\nmetsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana\nhetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin\nensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben\nosotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen\nlentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan\ntoveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.\n\nMehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä\nvillien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat\nkaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta\nollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen\nolisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät\nintiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin\nalkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi\ntällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä\nkäsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta\nsiitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.\n\nLe Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli\nhavainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja\nainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen\nmetsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko\nmatkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen\nlentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen\nkanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen\nmatkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä\notettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta,\nverhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten\nyli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät\ntunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat\noivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin\nheruttamaan kennoa.\n\n\"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?\" kysyi Pietari heti kun Le\nBourdon nosti syrjään pikarin.\n\n\"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle\", vastasi\nmehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon\nmetsikkösaarta kohti.\n\nEnnustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi\nniiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos\npitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen\nsattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset\nperäkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari\nhyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin\nmatkasuunnan.\n\n\"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?\" tiedusti hän, ja hänen\nhämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin\njärkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.\n\n\"Niinhän tietenkin\", vastasi Le Bourdon huolettomasti. \"Lähetän\ntuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä.\"\n\nJa nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti\nsen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti\nhän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen\nvalinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin\nedellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului\nsamaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte\ntosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin\nvalppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.\n\n\"Sinä käskit sen taas mennä sinne?\" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto\nnyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.\n\n\"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne\nteitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa\nvalaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön,\nmissä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme\nmehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan\nminulle näkemästänsä.\"\n\nJa Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka\nluultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän\nviekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi\nvarmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki\ntämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin\nymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin\nuseimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen\nyläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa\nkaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen\nhunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli\nparikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina\ntytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta\ntätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset\nolleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen\ntämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen\nmielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran\nomaksuttua käsitystä.\n\nJoukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le\nBourdon ja virkkoi Pietarille:\n\n\"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut\njääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne,\nja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille\npäälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle.\"\n\nNiin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja\nVariksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena\ntiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta\nkaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta\ntarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka\nsaarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä\naikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille\nsellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon\nja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys\nkohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia\nja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta\nikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita\npuiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen\naavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen\nmiehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa\nesiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi\nheti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli\nvillien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi\nsäikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le\nBourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä\nkohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää,\nettä näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja\ntulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä \"nuoret miehet\"\nennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä\nottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä\nhavaintojaan.\n\n\"Veljeni näkevät nuoret miehensä\", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti,\nheti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli\ntervehditty. \"Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin,\nja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat\ntavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?\"\n\nSuuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen\njohdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa,\njoka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan.\nTuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan\nsoturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka\nkykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!\n\n\"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?\" kysyi Pietari ilmaisten\nensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.\n\n\"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen\nyhtä helposti kuin ystävänkin.\"\n\nKun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle,\nkerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon\nsai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa,\nsamalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran\nvihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä.\nEdellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen\npetokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei\nyritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää\nperusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä\noli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien\nvillien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin\ntiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta\nkerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä\nsuoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.\n\n\"Mitä veljeni nyt tekee?\" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli\nnähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. \"Kenties hän nyt löytää hunajaa?\"\n\n\"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? -- pyydänkö mehiläisiäni\nilmottamaan, missä on pesä?\"\n\nKun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen\ntaitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka,\ntoinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä\ntiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan\naikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen\nolisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten\nhän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton\nturvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin\noli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella\ntietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä\npikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin\nkuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana.\nNäköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa\nja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät\nsiis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka\noli saatu ilmi kätköstään.\n\nMargery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le\nBourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli\ntarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle\nkostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut\ntaikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu\nsen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten\noivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt\nkuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei\nolisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen\ntähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa\ntunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi\nriippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä\nlähemmäksi päällikköä.\n\n\"Squaw pitää tietäjämiehestä?\" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä\nilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.\n\n\"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta\", vastasi\nMargery. \"Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan -- miten on\npunaisten miesten naisten laita?\"\n\n\"Juuri niin -- kovasti uteliaita. Squaw on squaw -- ei väliä värillä.\"\n\n\"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä\nnaisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta -- ei vaimoa\neikä tytärtä?\"\n\nVoimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille,\nmuistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi\nsilmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen,\njonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen\nhänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.\n\n\"Kaikilla päälliköillä on squaw -- kaikilla päälliköillä on papoose\",\noli viimein vastauksena. \"Mitä hyvää siitä?\"\n\n\"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja\nlapset itse ovat hyviä.\"\n\n\"Hyvä valkonaamalle kenties -- ei hyvä intiaanille. Valkonaama\niloitsee, kun papoose syntyy -- punanahka suree.\"\n\n\"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani\nsuruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?\"\n\n\"Nauraa pienenä -- ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu.\nMutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt,\nvainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille -- valkonaama tahtoo kaikki.\nValkonaama nuori mies nauraa -- punanahka nuori mies itkee. Niin se\non.\"\n\n\"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin\nasiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä\noikeus -- ei, hänellä on _parempi_ oikeus tähän maahan kuin meillä\nvalkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä\nosuuttansa maasta!\"\n\nMargery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä,\nluonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja\nvilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan\nsydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia\naikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi\nsiinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten\ntuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä\nMargeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta,\njossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä\nsaivat nyt aivan toisen suunnan.\n\n\"Haluaako tyttäreni tätä?\" vastasi Pietari. \"Voiko valkonaama squaw\nhaluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?\"\n\n\"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon\ntuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja\nmyöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan\nsamaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi\nlaatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää\nintiaanien maita.\"\n\nPietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina,\njolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten\nvallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha\nvarjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen\nmyötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa\nvaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä\nrohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän\nonnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka\nnyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.\n\nNäistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon\nkaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän\nkarhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen\nammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun,\njonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta\nherkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota\nsoturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli\nsiitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn\nyhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään\ntullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että\nBodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti\nepäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle\ntietäjämiehellekään.\n\nPietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan\nepäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli\nsovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden\nlopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko\nhän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin\nkaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin?\nSyvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että\nvalkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua\njälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari\nläksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona.\nLähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi\npuheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti\nhän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, \"jonka Manitou oli\ntuonut yhteen\".\n\n\"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta\", vastasi hengenmies hiukan\nihmeissään; \"mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen\nminäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia\nja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua\nkansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille\nkaikille viime yönä selittelin.\"\n\n\"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa -- tehköön hän niinkuin minä\nhaluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee,\nettä nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman\nsquaw'n wigwamiinsa.\"\n\nHe erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta\nvähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan\nnähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen\nsuunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön\nhellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja\ntuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan\nsäästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä\ninhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren\nparin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena\nsalaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.\n\nLähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin\njaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat\nBodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään\npuhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja\ntäydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä\nomituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että\nmolemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän\nesitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja\nvähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta\nsaanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat\nrakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon\npuhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli\nkuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle\ntotuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt\nMargeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä\nintiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin\npyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa\nsoturien väkivaltaisuutta vastaan.\n\nMargeryn teki mieli lykätä toimitusta ainakin siksi kunnes hänen\nveljensä ja kälynsä olisivat saapuvilla. Mutta tähän ei Le\nBourdonilla ollut halua. Hän oli ollut huomaavinaan, että Gershom\nvastusti aikaista avioliittoa, luultavimmin syystä että hän\narveli saavansa olla varmempi mehiläispyytäjän tärkeästä avusta\nuutisasutuksiin pyrkimisessä niin kauvan kuin hänen kiintymyksensä\nsisareen sai hänet likeisesti liittymään veljeenkin. Niinpä\nlopultakin lausuttiin avioliitollinen siunaus heti paikalla, luonnon\nsuurella alttarilla. Le Bourdon ja hänen viehkeä morsiamensa\nasettuivat sen eteen tilaisuuden juhlallisuuteen sopivin tuntein.\nKelpo lähetyssaarnaaja seisoi takkiaistammen siimeksessä keskellä\npuistomaista aukiota, jolla vehmas nurmikko hymyili kaunein\nkukkasin. Kun seurue polvistui rukoukseen, arvoisa korpraalikin\nkyyneliin liikutettuna, olivat puitten oksat kunniakatoksena,\njonka yläpuolella lisäksi kaartui taivaan mittaamaton siniholvi,\nTällä tavoin viettivät häitänsä mehiläispyytäjä ja Margery Waring\nsuuremmoisilla tammistoahoilla. Yksikään goottilainen rakennus\nkomeine kuorokäytävineen ja jyhkeine pilareineen ei olisi ollut\npuoleksikaan niin sovelias sellaisen pariskunnan liittoon.\n\n\n\n\n10. LUKU.\n\nHeimottoman tappio.\n\n\nSillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa\nhän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien\njoukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää\nkohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa\ntähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti\nhavainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa\npäälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka\nusein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa.\nHänellä oli merkitsevänä lisänimenään \"Kärppä\", koska hänen\noletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa\nja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja\nnäöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet\nvielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin\nollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi\npäihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai\nviljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin\npenseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä\nruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä\nkuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden\nja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä\nsaattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen\nkielestään.\n\nUngque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli\nerinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja\nliukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti\nsaaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä.\nTätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli\nparhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului\nPietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan\noli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän\noli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua\nvalkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan\nsaadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle.\nSe oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja\nPietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas.\nNyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti\nmuuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun\nhyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa\nheimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään\nmuutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.\n\nKokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja\nkiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan\nei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu\noli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan\nvaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä\nlujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa\npaljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.\n\nKokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta;\nainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella \"nuoret\nmiehet\" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua\nja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen\npoltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin\nKarhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen\ntervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt\nnousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi\npari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja\nnyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan,\nantaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen.\nMuuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli\nenemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä\ntehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin\nedellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän\nsorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen,\nmietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen\nkertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan\nistuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus\npäässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin\nsuuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja\nalottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien\npäänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä\nkorvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä\nkatsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä\najatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä\nvälitettäviksi.\n\nHän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä\nja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen\nTammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden\npätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten\nsuurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken.\nHän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä\noli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta\nitsestään lähtöisin.\n\n\"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille\", jatkoi\nhän. \"Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea,\nmitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja\nnyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa\npäänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme.\nArvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat\npeljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole\npaljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme\nmennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies.\nEn tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa.\nSaattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette\nnähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella\nmehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja\nnäkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri\nHenki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme\nmehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on\nparas menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua\nkajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille\nsuurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka\nmenetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka\notti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin\ntietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti\nhalusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen\nkoskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja\nviedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan.\"\n\nViisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri\npuheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin\ntoimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän\npäivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että\nharvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta.\nTaikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen,\nja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen\nhenkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat\nmehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko\nneuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka\nnyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä\nhyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että\ntietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä\nystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.\n\nPietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies,\njoka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat\nolivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta\nheidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä\nsuunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki\noivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön\nsuurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja\nniin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut\nrehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi\nviisaaksi vielä odottaa hetkisen.\n\nIntiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema,\nniin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä\nhillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän\noli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden\nyrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden\nhyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän\ntaas seuraavana puhujana.\n\n\"Veljet\", lausui Tammenoksa, \"minut on nimitetty puun mukaan. Te\nkaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei\nse kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se\npalaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia,\njoihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole\nmahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei\ntule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla,\nja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu\nniinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun\nei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen\npaikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta\nvalkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä\nvoin taittua, vaan en taipua. Olen luja.\"\n\nLausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen\nkatsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä\ntähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa.\nHänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin\näsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa.\nKärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa\naavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä\nvastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt\nhetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.\n\nPeräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin\nsuurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa\nilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän\nviittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja\nsiihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia\nyksityisiä tarkotusperiään.\n\n\"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon\nmehiläispyytäjän squaw'sta\", pitkitti hän. \"Hän pelkää noin suurta\ntietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa\nmatkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole _hänen_ squaw'nsa. Ei ole\ntarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota\nse tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii\npientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta\npäänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos\nsuuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa\nmehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa\nmeille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä\nintiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää\nsen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi\ntoisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä\nhaluan tietää, mikä se on.\"\n\nUngque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena\nsävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä\noli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata\nsitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa\ntuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin\njohtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren\ntarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri\nmitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään\nensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän\nodottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut\nkovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi\noli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran\nraivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän\nvetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin\nja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen\ntietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän\nmairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:\n\n\"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta\nminä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit\novat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan\ntoisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä\nvastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania\n-- heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan\nvoi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen.\nSe riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun,\nja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä\nminkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin\nminua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen\npuhunut.\"\n\nPietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella\ntodistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän\nryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt.\nHän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi\nnolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut\nväittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä,\nettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.\n\n\"Tuntematon päällikkö on vastannut\", hän sanoi. \"Se ilahuttaa minua.\nMinä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän\npuhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen\nolla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme\ntoivottaisivat hänelle pahaa.\" Tämä oli näppärä letkaus, sillä\ncherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat.\n\"On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen\nsaattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.\n\n\"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki\nvalkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta\nomistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi.\nMutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa\nkaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi\nolla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta\nvahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se\nmehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta\nsellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme.\nJos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä\ntekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä\nniitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta,\nettei kellään ole sitä lahjaa.\n\n\"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän\nkuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan\nheille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei,\nottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta\nsellainen tietämys loppuu. Olen puhunut.\"\n\nPietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa.\nUseat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa\nsiitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata\nristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut\nenempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia.\nPietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista\nvieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä\ntoteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa\nparhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran\nnousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.\n\n\"Veljet\", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, \"minä en\nole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me\nemme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen\npois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi\nelää. Kuolkoon tämä -- kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!\"\n\nTähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin\ntunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin\nPietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan\ntiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin\njännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan\nherättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen\nahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa\ntuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun\nja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko\nseurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen\nvakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä\nHunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa\nvihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän\nhänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin\nepäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien\nainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin\nvakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti\nKyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.\n\nMargery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai\nhänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi\npuhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että\nsalaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka\nhän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa\nmiehen vilpittömyyteen.\n\n\"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon\", alotti päällikkö. \"Näit\nintiaanit siellä -- päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät,\nkaikki olivat siellä.\"\n\n\"Kyllä minä ne kaikki näin\", myönsi mehiläispyytäjä, \"ja komea näky\nse olikin -- maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja\nkaikki muu varustelu!\"\n\n\"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?\" virkkoi johtaja. \"Niin, kaunis\non katsella sellaista. No, se kokous oli _minun_ kutsumani -- tiedät\nmyös sen, Bourdon?\"\n\n\"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin\nsen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi\nkeskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin\nsinä määräät.\"\n\nPietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen\nsynkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi\nhilliten itsensä kuten lavallista:\n\n\"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on\npäällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti,\nmutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja\ntunnen sen päällikön myös.\"\n\n\"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari\", oudoksui mehiläispyytäjä,\n\"ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi\nvaltiaaksi muiden päälliköiden joukossa.\"\n\n\"Siellä oli huono mies, Tammenoksa\", kertoi Pietari. \"Kuuntele,\nBourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä.\"\n\nMehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet\nesiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.\n\n\"Sen kyllä uskon, Pietari\", huudahti nuori mies hilpeästi. \"Minä\nainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on\nomasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla\ntavallasi.\"\n\n\"Niin, se on parasta\", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti.\n\"Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä\nsanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee\njalkansa minun polulleni.\"\n\n\"Se on selvä seikka, Pietari\", myönsi Le Bourdon, huolettomasti\nkorjaillessaan muutamia työkapineitaan. \"Minä muuten kuulun olevan\nsinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että\nolen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin\nkuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet,\nja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi.\"\n\nSilloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko\nsielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta,\njota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä\nsujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa\nkärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä\nepäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.\n\n\"Haluan saada valkoihoiset häviämään\", ilmotti hän häikäilemättömän\nsuoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen\nsitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. \"Näin on tehtävä, taikka\nvalkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta\nmahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen\npunainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi\nkuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset.\nHe ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on\nystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä\npäänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa\nvihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä -- se\non kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En\nusko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän,\nettä meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun\ntyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi -- hän tietää sen,\nja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä\ntarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä\naio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa\nhänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten\nkäsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun\nkäteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten\ntietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana.\"\n\nJa hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun,\noman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän\noli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena.\nTaitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen\nsitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja\nsamalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan\nseurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko\nseikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut\nniin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen\ntäpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi\nja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai\ntukea hänen paljastuksestaan.\n\nJättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen\njohdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti\njalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja\nkorpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien\nodottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari\njohti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi\nparin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä\nmielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies\nsuostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali\nei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun\npäällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti,\njonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin\nkahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä,\nkuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten\nsuuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin\nvastenmielisyytensä koko liikkeestä.\n\n\"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona,\npastori Amen\", virkkoi hyväätarkottava soturi. \"Varustus on\nvarustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota\ntuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle\npaikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän\nhyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia.\"\n\n\"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien\nkeskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka\nkanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä,\nettä meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse\nolemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin\nerämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton\nja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä,\njoita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään.\nSeuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten\naivoitustensa suojelema.\"\n\nKorpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä,\nja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat\njohtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät\npois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa\npikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen\nKyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän\naikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä\nhän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta.\nHänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään\npahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut\nPietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois\nja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen\nhuolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.\n\n\n\n\n11. LUKU.\n\nVerityö.\n\n\nNotkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat\ntai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat\nmakasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka\non intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti\nkuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä\nmetsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa\npunanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.\n\n\"Tuossa\", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin\nTammenoksaan ja Ungqueen, \"tuossa on teille vankeja. Menetelkää\nheidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat\nrohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa\nvalehtelijoita!\"\n\nTämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet\nsuoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja\nUngquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian\ntaitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien\nsuurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon\nyleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon\nleimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli\njoukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta\npuolittain säikähtyneitä uhreja.\n\n\"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä\", haastoi pottawattamie,\n\"että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut\npäällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian\npaljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt\nkuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee\npolun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää\nyankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja,\nettä niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa\nmeille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia.\nHän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin\nhirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto.\"\n\nLähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema\ntyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin\nsuuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija\ntottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten\nkärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän\nolikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet\nsaattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli\nmahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt\npunaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin\npuoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin\nseuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi\npuolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat\njoutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.\n\n\"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen\",\nhuudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että\nne olivat kunnossa, \"ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä\nolisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen\nmieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä\noikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee\nkoko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman\nsivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti\nminun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen\nsivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä\ntanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti\npuolustautua.\" Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin\nomaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden\nnäissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina\npani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat\nhiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti\njonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia.\nAlkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä\nkunniallinen kuin mikään voitto.\n\n\"Vakaasti nyt -- pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa\nvaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme\nkautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy\nantaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten\ntaustani jää aivan turvattomaksi.\"\n\n\"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint\", virkkoi\nlähetyssaarnaaja hiljaisesti; \"ne olisivat joka tapauksessa\nhyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista\ntehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun\npuolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja\nainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä\ntilaisuudessa kuten aina muulloinkin.\"\n\nSäveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa\ntavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena\nsaarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla\nkielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän\nparempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen\nsuojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa\nja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen\nkristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt\nPietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta\nsielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi\nkylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin\nmitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan\nvaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.\n\nMuut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta\nomituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan\nlähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa -- toiset ihmetellen,\ntoiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä\nkohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä\nkumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto\ntuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella\nlähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan\nnäkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali\nkiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä,\njoka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.\n\n\"Antakaa tulla, pastori Amen\", rohkaisi soturi. \"Laukaiskaa uudestaan\n-- te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen\npurkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin -- tarkatkaa\nnyt! -- valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian\nkuin syntyy kunnollinen aukko!\"\n\nSitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit\nolivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä\neivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin\noli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja\nkuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta\nilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen.\nHänen yrittäessään \"vasenta sivustaliikettä\" murtui hänen\npuolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen\nrukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa\npiiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti\nkorpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa\nja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän\nalistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen\nvankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi\nmitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali\nFlint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen.\nHänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi\nmiehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.\n\nKaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti,\nettä hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään\ntapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän\nomalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte\nrauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet\nkorpraalin.\n\nAika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa.\nTarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt\ntarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen\nsaattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin\nhänkin oli tullut tuntemaan.\n\n\"Veli tietäjämies\", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen\nlähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun\nsaattamana, \"sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle.\nMe olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä\nsanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin\njohtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja\nvähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni\nkaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat\npian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot.\nSinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun\nyhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan;\ntaival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille.\nTämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa\nhänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta\nyksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan\nsiitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua\nsille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto,\nkun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä\nmetsästysmailla?\"\n\nSiten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle\nviimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä\nkerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten\ntuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään\nvalkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista,\njoten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin\nkannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori\nkaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä\nenemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti\ntutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli\ntotuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että\nenemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.\n\nJohtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän\nyhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä.\nPari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta,\nmutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa\nneuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin\nlähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli\nnimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan\nvietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta\nsurmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös,\nettä häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.\n\nMielissään astui Kärppä lähetyssaarnaajan eteen.\n\n\"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa\nhenkiä, jotka ovat menneet hänen edellään\", huomautti hän hiukan\nivallisesti.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän\nilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. \"Hetkeni on tullut. Olen\npannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle\npakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla,\nniin nöyrryn siihen säännökseen.\"\n\nUngque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja\nantoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä\näänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli\nrauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun\nlähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui\npois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky,\njoka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle\nnyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta\npään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut\nennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät\nnöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.\n\nKorpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun\nlähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi\ntäydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta\nvastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit\nnyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat\npäälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa\nsamanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee\nensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki\ntajusi ne selkeästi.\n\nKenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin\nerilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä\nviimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli\nnöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili\nanteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan,\nkun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa.\nPelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki\nkukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli -- kuolla\nkaatuneitten vihollisten keskellä.\n\nNäinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli\nkuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia\nintiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen\nmielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen\nluetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin\nvallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi\nkohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen\ntarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin\naikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan.\nSillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.\n\nKorpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta\njännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja\nharkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen\nennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän\nnäyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.\n\n\"Intiaanit\", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, \"siinä te kyllä\npiiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi -- mutta jos meitä\nolisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan\nyhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin\nnujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä\nhän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia\npeitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä\npaljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan,\nniinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä.\"\n\nVaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti\nse melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena\nesimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa\nsilmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin\nsalavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä\nmäärin hän kykeni säilyttämään sävynsä.\n\n\"Niin, me olemme intiaaneja\", alotti jälleen Ungque niin nöyrän\nnäköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut\nluulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. \"Se\non totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me\nosaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt\ntahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies.\nMe kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat\nnuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa\nei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme\nkuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun\nkunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan.\nVeli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän\nei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka\njohtaa --\"\n\nTässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti\ntyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa\nlähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken\nhuomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan\nvapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä\npuhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien\ntilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet\nkuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi\nnyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti\nhaavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen\npidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.\n\nMoni \"hugh\" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen\nmiehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja\nhaavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi\nkorpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa\nkun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella\noli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut\nolivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien\narvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä\nparhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä\npannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan\nja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin\nrunkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan\ntai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten\nyhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti\nkohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että\ntuska on mitä kamalin.\n\nTammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka\nsuuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan\npaljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja\nTammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen,\nsillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa\nkärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään.\nTällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein\nkuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi\nsiinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon\njäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.\n\nParhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten\ntapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä\npelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta\nihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala\nkuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet\nolla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla\nyhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi\nonneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa\nkoetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä\nnoin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen\ntuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia,\njoista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet\nkouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen\njouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin\nsuoranaisen väkivallan estetyksi.\n\nKorpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian\nasetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta\ntiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti\nranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt\nniin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät\nhikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho\nkataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän\nnäköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut\nhavaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei\nhän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa\ntiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa\nolemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua\ntuntikausia tällaisessa asemassa.\n\nSillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen\npovessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin\nihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa\nnäennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä,\nmutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet\nenimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen\nsielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne\noli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli\narkiolon tason.\n\n\"Valkonaamainen soturi\", virkkoi Tammenoksa, \"me katkaisemme nyt\nvitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee\nkaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos\nolet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on\nintiaanien tapa.\"\n\nSamassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti\ntomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli\njuuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä\nsavun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä\nmehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen\nneuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset\nkatkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat\nreväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.\n\nIntiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he\ntuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät.\nSiinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen\nlatvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea\nverijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin\nhuomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan\ntoiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla\npelastunut kidutuksesta.\n\nIntiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että\npäälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin\nkuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei\nsuuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista\nmiehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti\nkipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja\nkuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat,\ntuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle\ntodellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä\ntiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä\nUngquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.\n\nMenetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan\nheikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä.\nKyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli\nsalaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin\npäänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen\nja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään\nriippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään\naamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin\nkuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa\nitsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha\ntoimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti\nnoudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen\nlähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa\ntunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen\nkuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin\nparvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina\nja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan\nolentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli\nteljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen\npuolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan\nei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut\ntullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi\njossakin lähistöllä vakoojana.\n\nIntiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat\nAmerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään\nvarustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko\ntahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin\nneuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon\nmerkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta;\nkaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa,\nmilloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi.\nTammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen\nrakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen\npuulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen\ntäytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön\nhirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli\nvähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla\nja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa\nmajan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää\nloimusi katto ilmi tulessa.\n\nRiemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin\nvireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit\nHunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin.\nVieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja\nvillit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset.\nPian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa\nmenettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle.\nLuoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha\nantoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä\nvastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen\nääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi,\nvaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki\nja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri\nparahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen\nja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista\nei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle\nkekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään\nvalkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni\nvilleille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa\noivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana\naamupäivän verisen näytöksen aikana!\n\n\n\n\n12. LUKU.\n\nKaksi auttajaa.\n\n\nLähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu,\nsaanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi\nlähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja\nheidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan\nuusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli\npelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun\nvallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat\naskareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava\nkaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki \"lähteä polulle, joka johti\nvalkoihoisten maahan\".\n\n\"Mitä on tapahtunut, Pietari?\" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen\nseisaalle. \"Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan\ntuhosanomaa.\"\n\n\"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki\nmitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista.\"\n\nEi käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki\nhyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena\nhetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.\n\n\"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään\", virkkoi hän, yrittäen\nnäyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, \"ja\nmitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että\nhän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme\nsiis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen\nkehotuksensa mukaan.\"\n\nGershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki\ntyössä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu\nruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia\nkapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä\nhyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin\nhenkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan\nkaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten\nvoittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa\nryntäämään majaa vastaan.\n\nJuuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi.\nHän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän\nlehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa\nMargeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan\nkanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan,\nsillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden\nhän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman\nkautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin\nhuomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen\nkuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän\nmerkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.\n\nLe Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä\nviholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta,\nja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa\npuolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman\ntaipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen\nsoukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja,\nja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin\nmahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta\ntakaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin\nmehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä\nniin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut\nhänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan\nkanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen\nsiis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari _ylös_ virtaa,\npäinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten\nlähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että\nkanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä,\njotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.\n\nAikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut\nsuolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne\nolivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava\nsieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset\nja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain\nrannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista\nluultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita\nlatvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen\npiiloon, oksien ja äyrään lomaan.\n\nNiin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä\nvesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin\nlähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta\nsiitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua\nolivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.\n\n\"Tämä on hyvä paikka\", huomautti suuri päällikkö kaikkien\npysähdyttyä. \"Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa\njättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä\nlähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte\ntänne. Hyvästi.\"\n\n\"Maltas, Pietari -- sana vielä, ennen kuin eriämme\", sanoi\nmehiläispyytäjä. \"Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä\nmainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua.\"\n\nPietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut\nkokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä\näänellä:\n\n\"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat\nkuolleet.\"\n\n\"Kuolleet!\" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. \"Juuri niin, intiaanit\ntappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin -- sentähden minä juoksin\npois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä\najattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään\nhyvää intiaaneille!\"\n\n\"Sen voin uskoa, Pietari\", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, \"sillä\nhän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme,\nvaikka harvat niitä tottelevat\".\n\n\"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni\", virkkoi päällikkö\nnyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti\nja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää\nvarovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja\nseurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei\nPietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet\nnousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa,\nkunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn\nja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään\nkoholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui\nsiellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä\näskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän\nsekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki\nkatottomana roihuavan majan oven.\n\n\"Valkonaamat ovat paenneet\", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle,\nkun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. \"Tuo tietäjäpyytäjä on\nkertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat\nrientäneet pois!\"\n\n\"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän\nkanoottejansa?\" kysyi Pietari rivakasti. \"Jos kanootitkin ovat\npoissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle.\"\n\nAsiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon.\nSe järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä.\nVariksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu\nylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan\nalapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä\nvietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin\näyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos\ntarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta\ntietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta\nväijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman\nmutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin.\nKanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa,\njotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha,\nTammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt\njäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon\navulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista,\nettä kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle,\nvalkonaamain paetessa maitse.\n\nHiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä\netsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin\ntarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia\nkohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän\nasemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut\npuuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa\nsiitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi.\nOlihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut\ntavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella,\nollessaan matkalla varustukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä\ntuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä\nei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien\nhuikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi.\nMehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja\nhänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa\nKyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman\npuoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä\naikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla\ntuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka\nherttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän\nmerkillisen muutoksen.\n\nNuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella\npiilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran\näyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa,\nhiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana\nkaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena,\nsillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli\nmelkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon\nnyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat\nhe kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä\nalallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua\npaikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan\nvirralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä,\nettä tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.\n\nVähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin\nyhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme\nvuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä\nmitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta\nvaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori\nvaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan,\nettä muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen\nkohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet\nKyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet\nvastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.\n\n\"Tervetuloa, chippewa\", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen\nystävänsä kättä. \"Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan\nnäe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?\"\n\n\"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon\", vastasi punanahkainen,\nhuolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen\nsäilymisestä kuivana. \"Onko kylliksi riistaa?\"\n\n\"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet\nmelkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut\nkymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin\njääneen kanoottiisi. Mutta...\"\n\n\"Niin, se hyvä jousi -- voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa.\nKala täällä hyvä, mitä?\"\n\n\"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt,\nKyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin.\"\n\n\"Ei saa olla squaw, Bourdon -- paha soturin olla squaw. Aina parempi\nolla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!\"\n\n\"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja\nampumavaroja.\"\n\n\"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori\nsoturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä\nkertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä\ntiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan.\"\n\n\"Hm, no, chippewa -- eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista\naatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?\"\n\n\"Kaikki ympärillä -- vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon,\njoku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois\nsiivellään!\"\n\nJa chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli\nmuiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon\nhyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin\njo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.\n\n\"Sen parempi\", vastasi Le Bourdon; \"ja minä toivon, että he ovat\nlähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin.\"\n\n\"Enimmät menneet -- kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon\nintiaaneja vielä täällä päin.\"\n\n\"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat\neivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen\npuhdistanut oravista.\"\n\n\"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas\ntuolla\", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas\nvirtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. \"Tuossa niin\nlihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?\"\n\nIntiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti,\nja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan\nja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse\nennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan\ntästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan\nkerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut\npakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui\njuuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen\nja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi\nselittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.\n\nIntiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä\njuoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli\nKyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut\nheitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien\nperusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman\nverran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan\nkohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta.\nPietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan\nhuolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui\nyltympärillä.\n\nSen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan\nalas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun\nvarrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten\nolisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi\nintiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen.\nKeino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit\nlastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin\nliikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat,\nkun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta\navoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti,\nmutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui.\nVarjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä\nympäröivän lehdon.\n\nKeskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan,\njossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle\npuolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan,\njonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi\npäiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin,\nmelkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä\nalavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta\nkappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen\nmaihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja\ntuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa\ntupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.\n\nPäivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa.\nIllan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset\nuudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta\nkulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut\nsuurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui\nLe Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa\nkohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi\nuuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja\nrämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli\njäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen\nvarovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat\npakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla,\njoka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.\n\nSinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä\nmuutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin\nparhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon.\nTaitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään\npeljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut\nmaitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään\nkanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.\n\nViimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla,\njota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro,\njonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi\ntarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa\njälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta\nkohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat\ntoiveet elvyttivät kaikkien mieliä.\n\nEhtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään\nympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky.\nKahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä\nhäneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa.\nVillin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä,\nsillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin\najan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään\nhievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja\nmietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä,\njolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen\nkarkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.\n\nSilmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä\nkeveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta\nei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti\nkatsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot\ntervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.\n\n\"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!\" huudahti innostunut\nMargery. \"Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!\"\n\n\"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä\nolette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita.\nTäytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren\nsquaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa\nminulla.\"\n\nHeimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta\nilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten\nauliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja\nhänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari\nsen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta\npottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.\n\nNopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi\narvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus\nollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään\npois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan.\nTovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään\ntervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja\nepäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.\n\n\"Mitä on tehtävissä?\" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti.\n\"Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?\"\n\n\"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi\nenää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee\npuoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän\ntäytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne.\nIntiaanit tulevat tunnin kuluttua.\"\n\nLe Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi\nhankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä\nilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle\nlähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan\ntunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan\nintiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui\nmehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten\nriensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille.\nOli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa.\nOnneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku\njärveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan\nennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain\nturvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit\nvetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta\nne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti\nniin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi\nhätääntyneissä sydämissä.\n\nMatalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen\nkatoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa.\nVakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että\nmissään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat\nintiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska\noli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä\njärvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka\noli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle\nvaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt\ntässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi.\nSe vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään\ntällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana.\nEnimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt\nkymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa\nlähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet\nruohistossa.\n\nTähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein\nhuomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan\nasti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta\njaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari\npysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki\nkolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus\nsiitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa\nvihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja\naavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua\ntaivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli\nkuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat,\njotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen\nkoko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten\nolopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet\npaikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja\naavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen\nviekkaimpiakin pahuuden hankkeita.\n\nMehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä\navoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui\narveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään\npiilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin\ntuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa\npitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä,\nja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään\nLe Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä\nratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä\nolisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän\nluultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli\nantauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät\nnämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi\ntunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen\ntällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen\nerään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti\nsovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille,\njoka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko\nvartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville\npäälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin\ntuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului\nulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse\nvirraltakin.\n\nKanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut\nkoko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille.\nPietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki\nkykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi\nkuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin\nkiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli\nvain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö\nselville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän\noli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös\npäättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin\npuolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että\npakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.\n\nPietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa\npimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten\noli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja\nGershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat\nhänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä\nsillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten\njärvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain\nsinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan\nnuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä\nsovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä\nheinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien\nitsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan\nGershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä,\njoista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki\nturvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas\nvirtaa.\n\nPietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa\nei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan\npäähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja\ntasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin\ntunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten\nkeskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta.\nTällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja\nLe Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä\nalussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta\nvetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset\nmiehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli\nnoudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus\ntai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät\nkyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat\nkumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen,\nyrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui\nheidän pakoyrityksensä käännekohta.\n\nPietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan\ntavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin\npistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi\nei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään\nniiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän\nhuomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti\nkuulivat hänet.\n\n\"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä\", hän sanoi. \"Soturimme ovat\nnähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan\ntänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät\nwigwamissa.\"\n\nPietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen\nsävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi\nheinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan,\nseurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja\nymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari\nhaasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia\nuusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli\nollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden\nvaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi\nhän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella\npäätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa\nkohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti\nvain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu\nsai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi\nsuuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen\nsuoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai -- kuten\nMargery hurskaammin tajusi olosuhteet. -- Kaitselmus johdatti heidät\nturvallisesti vaaran ohi.\n\nVirran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää\ntähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta\nsiellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian\njärvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni\nalus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin\nnavakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset\nmunankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden\nkäyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti\nkun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le\nBourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino\nvähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta\noli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun\nkumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi,\njoskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.\n\nHyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että\nDorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli\nheikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset\nkuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta.\nIllalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana\npäivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin\nsytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa,\nkaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän\nvarastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi\nhoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa\nsaatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.\n\nTäten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden\nvuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia.\nSuunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu\nturvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes\nsalmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen\nnäytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän\nmatkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he\nturvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt\nMackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli\nvähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon\nseurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.\n\nSuunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli\nsuotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää,\nkäyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli\nitse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he\nolivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille\nsikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta\nnähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän\nsuuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön.\nSen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat\nintiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun\nmehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä\ntietoja yleisestä asemasta.\n\n\"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi\", huudahti\näkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. \"He ovat samonneet\nniemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan.\"\n\nHavainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin\nkuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin\nalus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien\nmatkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa\noli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun\nlyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut\ntehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota\nmolemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.\n\nVähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä\nlämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin\nkatsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan.\nPietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli\nkiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan\npujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen\nviime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri\nkohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen\nhajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi\neksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia\nlisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen\nhallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin\nolivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi\nliittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen\nkintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen\nhenkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden\nmukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen\npalvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt\ntoisensa.\n\nSeurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin\nvaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen\nedessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui\nvihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten\nhallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin\nvihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi\nniemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään\nmatkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he\nhylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja\nMargeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan\nGershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin\nkaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti\nsaattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.\n\nTuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata.\nEhtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti\nSt. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun\nDetroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi\npenikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin\nkaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota\nvahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin\nmahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin\nsalmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan,\njollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa\nsaivat pakolaiset täydellistä suojaa.\n\nTämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten\nintiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut\nkaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää,\njoten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti\nheidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle\nja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen\nKanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää\npurjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen\nuutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät\nvastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain\nkansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen\nkiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.\n\nPimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin\nkuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka\njakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi\nparhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin\nmiehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat\npakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin\nsaaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin\nmuuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä\nluullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut\npakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa\nja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä\nranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä\nhetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.\n\nTosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi\noli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa\nsuoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon\nystävineen jo Erie-järvellä.\n\nPitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat\nkaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein\npelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota\nmehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu\nErien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin,\nlähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse\npujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon\naikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme\njo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin\nelementtien.\n\nPietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä\nsaapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman\nkanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan\nliikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä\nlujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi.\nKyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään\nollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle\nrihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä,\njotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet\nvastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden\nauttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen\nyksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen\nsilmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää\nkiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä,\njoilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun\njoutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.\n\n\n\n"]