[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwKAcUZwoRI45ZuA_pTNdATe8QGKeXfx5eghC4AEHxVI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1459,"Orlowit: mies ja vaimo","Gorki, Maksim",1868,1936,"1459-gorki-maksim-orlowit-mies-ja-vaimo","1459__Gorki_Maksim__Orlowit_mies_ja_vaimo",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1897,1908,15457,93529,false,53760,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Orlowit: mies ja vaimo\" by Maksim Gorky is a novella written in the early 20th century. The book explores the tumultuous relationship of a working-class couple, Grigori and Matrjona Orlow, as they navigate the despair of their lives marked by poverty, alcoholism, and domestic violence. The story unfolds in a gritty, oppressive setting that reflects their struggles and emotional turmoil.  The opening portion of the novella introduces Grigori Orlow, a cobbler with a fierce temper, and his wife Matrjona, who endures both physical and emotional abuse. The scene is tense, depicting a chaotic environment where neighbors gossip about the couple's frequent fights. Grigori grapples with feelings of shame and guilt over his violent behavior, yet feels trapped in a cycle of anger and despair. Their conversations reveal deep-rooted issues of boredom, frustration, and resentment in their marriage. Through Gorky's vivid portrayal, readers witness the oppressive nature of their lives and the impact of societal conditions on personal relationships, setting the tone for the haunting exploration of human vulnerability and resilience. (This is an automatically generated summary.)",[],294,"Kertomus seuraa suutari Grischka Orlowin ja hänen vaimonsa Matrjonan väkivaltaista arkea ja keskinäisiä riitoja. Heidän elämänsä muuttuu, kun he hakeutuvat työhön kolerasairaalaan ja yrittävät löytää olemassaololleen tarkoituksen sairauden keskellä.","Maksim Gorkin 'Orlowit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1459. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ORLOWIT: MIES JA VAIMO\n\nKirj.\n\nMaksim Gorki\n\n\n\n\n\nTampereella,\nK. Kaatra,\n1908.\n\nIsak Julinin kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\n... Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen\ntalon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä\nkirkunaa.\n\n\"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!\" kirkui nainen syvällä\nalttiäänellä.\n\n\"Hellitä!\" vastasi miehen tenori.\n\n\"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto.\"\n\n\"Valehtelet! Sinä hellität!\"\n\n\"Tapa minut, en hellitä.\"\n\n\"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!\"\n\n\"Herra Jumala! Se tappaa minut... Apuun!\"\n\n\"Sinä hellität.\"\n\n\"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!\"\n\n\"Odota vaan... toisen kerran lisää!\"\n\nTämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka\npäivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä\nloistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:\n\n\"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!\"\n\nTschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi\nOrlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen\nveijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa,\nakkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan,\njosta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli\nraivoisasti kaksi olentoa.\n\n\"Ihanhan sinä tapat minut!\"... kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.\n\n\"Eipä väliä!\" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.\n\nKuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen\ntukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.\n\n\"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla\", kuvasi Tschischik tapausta, ja\nyleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen -- Schneider, raastuvan\npalvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien\nystävät -- kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja\nhousujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:\n\n\"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?\"\n\n\"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan...\" kertoi Senka ja vapisi\nmielenhalusta näkemistään nauttien.\n\nYleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun\nyksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow\nkäytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.\n\n\"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut.\"\n\n\"Koko nenä on verissä\", selitti Senka.\n\n\"Hyvä Jumala\", huusivat naiset.\n\n\"Kylläpä on peto.\"\n\nMiesten lausunto oli puolueettomampi.\n\n\"Kuoliaaksi kai se sen nuijii...\" sanoivat he.\n\nJa soittoniekka selitti profetan äänellä:\n\n\"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan\nkestä, kerrassa siitä loppu tulee.\"\n\n\"No nyt loppui!\" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi\nnurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi\nGrischka Orlowin tulevan pihalle.\n\nYleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle\nhurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä\nmieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow\ntuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen,\npaita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow\nveristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain\naskelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä\nvihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun.\nSitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta\notsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta,\nkirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana\ntyöstä tullessaan puhdistella siveltimiään.\n\nOrlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä,\nhienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset,\njoiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli\nolivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina\nepävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle\njänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn\nkumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin\njäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja.\nAurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu\nöljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain\nkerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin\ntirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.\n\nMaalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat\ntoisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan.\nYläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle -- puoliksi pukeutuneita,\nlaihoja, vääräsäärisiä ihmisiä -- tekevät pilaa maalarien puhetavasta,\njoka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä,\niloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia... Orlow istuu nurkassaan\nvaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei\nuskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt\non hurja peto.\n\nSiinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet\nvavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja,\nisoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä,\nviinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma\nhelpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja\nrääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori\nOrlowin.\n\nHän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän\nmyöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla\nmakaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää\nsisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on\nhänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain\nhänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan\nilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu\nniin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa\nvaltaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään\nhelpottaa.\n\nSilloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään\nsamettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin\npistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä,\nmustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja\nkasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon\noman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen\nkevyttä, huoletonta elämäänsä.\n\n    \"Sua onnittelen voitostas\n    ja haavoistasikin.\"\n\nOrlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä\nsoittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä\nsukkeluuksia.\n\n\"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?\" kysyy\nKistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. \"Voi sinä, Grinia, oletpa\naika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki\nkäymme... Mennäänkö jo?\"\n\n\"Kohta, kohta...\" vastaa Orlow päätään nostamatta.\n\n    \"Mä sua kaihoon ja odotan.\"\n\nHän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.\n\nSilloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin\nhapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä\nsekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja\nistahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen\nilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu\nsiinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän\ntulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös\ntaluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat\nrikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas\nja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä\ntyötä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.\n\nSiitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen\nkanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen\naliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja\nharmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:\n\n\"Jokos taas olette tapelleet?\"\n\n\"Mitä se sinulle kuuluu!\" sanoo Matrjona kipsakasti.\n\n\"Minä vaan tarkotin...\" selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.\n\nMatrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.\n\n\"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?\" alkaa taas\nvähävenäläinen.\n\n\"Se on meidän asiamme...\" sanoo Matrjona Orlow.\n\n\"Niinpä kyllä, omahan asianne on\", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää\nsanansa vahvikkeeksi päätään.\n\n\"Miksi tulet luokseni?\" kysyy Orlowa tuikeasti.\n\n\"Perhana... kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä\nteitä katselen -- niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka\npäivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin... Kylläpä\nsitte muuttuisitte.\"\n\nVihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan\non huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä\nkierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka\nhuolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee\nsotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään\nhuolimatta voimakas ja reipas.\n\nSilloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.\n\n\"On tuo Orlowin akka aika lammas!\" kuiskaa hän Lewtschenkolle,\nviekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.\n\n\"Minä selitän sinulle kyllä sen asian\", vastaa vähävenäläinen nauraen\npartaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti\ntämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.\n\n\"Ei sen kimppuun pääse niin marssien\", jatkaa Tschischik. \"Maschinka,\nse maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan\nse leikkiä, päin naamaa vaan sai.\"\n\nHän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä,\nvilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin\nitseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy,\njoka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.\n\n... Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa\nnäyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin\nkatsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja\nodottaen juopunutta miestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi,\njoka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat\npian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä\nholvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän\nvälitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi\npihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on\nkostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä,\ntänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä\ntomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin\nkuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine\nkukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään\nja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee\nOrlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa\nleipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille\nliimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja\nniiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla\nseinällä.\n\nPäivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi\nMatrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli\nsaanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden\nkiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti\nsitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui\nteekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat\nteensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.\n\nGrigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään\nnäkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja\nauttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta.\nTalvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys.\nKesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä\nsilloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän\nsipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty\njonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori\nsuutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.\n\nNiin tehtiin työtä vaieten -- mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun\ntyötä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen\ntuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona\nhuokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli\nmetallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian\nvalittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi\ntulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan\nrinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai\nlentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi\nlauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja\nsurullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka\nkokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin\npuol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei\nkumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he\nvierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä,\ntahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat\najatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.\n\nVäliin teki Grischka omia laulunpätkiä:\n\n    Oi, mun elämäin... sua kiroon...\n    Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!\n\nMatrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:\n\n\"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?\"\n\nMies suuttui silloin heti:\n\n\"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!\"\n\n\"Ulvot, ulvot ja haukut vielä...\"\n\n\"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä\nrehentelet ja saarnailet? Hä!\"\n\nKun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja\nsilmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti\nmielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha\nnopeasti haihtui.\n\nVaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja\nodotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi.\nMutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän\nsovintoon -- sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista... He\nmolemmat -- hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan\nja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis\nja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat\nkirkkaasti. \"Komea eukko\", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He\nrakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia\nvaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa\nvaihtelua -- kiihtymystä, ajatusta, lepoa -- sanalla sanoen:\ntyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole\nhenkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat\nkorkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on\nlaki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän\ntarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle,\nniin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.\n\nMutta sitä ei heillä ollut.\n\nHe näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat\njoka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään\nvaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin\nihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului\ntaasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten\nihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä\närtymisellä.\n\nUsein sanoi Grischka: \"Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä\nolenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä...\" Vaikeni\nhetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: \"Äitini on\nminut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt... siitä ei mitään sanomista!\nOlen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut... Mitäs sillä?\neikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten,\nmitä iloa siitä on?... Istu rummullasi ja ompele... No, ja sitten\nkuolen. Kerrotaan, että se kolerakin... No, entäs sitten? Onhan Grigori\nOrlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä\nmerkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?\"\n\nMatrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän,\nettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka\nkyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli\nsillä tuulella, sanoi hän miehelleen:\n\n\"Et joisi viina -- eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi\npäähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat\nverstaan ja elävät kuin herrat.\"\n\n\"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä\njoisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia,\nnoita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä?\nJos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni\nhappamaksi, senkin sammakko.\"\n\nMatrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa.\nKun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas -- toisia tunsi hän vain\nmielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen.\nSilloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies... Ja nyt tuollainen\nelukka.\n\n\"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?\" ajatteli hän. Ja\nhänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän\nsääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti\nsilmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.\n\n\"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä\"... sanoi Grischka myristen ja\noli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja\npuristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen\nsilmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli\nhäntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen\nikäänkuin peläten jonkun kuulevan:\n\n\"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat...\nMutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty...\nihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa.\"\n\nMutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan\nrintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein\nmaaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja\nhuokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja\niskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies\ntaas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi\nvaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja\nsanoi:\n\n\"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun\nsinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa,\nniin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa\nihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty.\"\n\nToisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti\nsynkästi: \"Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua\nkohtaan... Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen\nsieluseni... Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten\nväliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa\nnauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut\nihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän\ntahtoisin sinua lyödä...\"\n\nVaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni\nrauhoitti häntä. \"Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme\ntoisiimme\", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat\ntoisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.\n\n\"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille...\" sanoi hän\nusein huoaten. \"Olisihan leikkikalu ja huolehdittava.\"\n\n\"No, mitäs siten haikailet, laita se...\"\n\n\"Niin mutta... Kun sinä lyöt -- en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan\nja lanteille... Jollet sinä edes potkisi...\"\n\n\"Hoh\", myrähti Gregori nolona. \"Voiko sitä sitten aina ajatella, millä\nsitä lyö. Enhän minä ole pyöveli... Enkä minä ilokseni lyö vaan\ntuskassa.\"\n\n\"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?\" sanoi Matrjona\nsurullisesti.\n\n\"Se on nyt kerran kohtaloni\", filosofeerasi Grischka, \"kohtaloni ja\nluonnonlaatuni... Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo\nvähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin,\nei ole vaimoa... Minä en sinutta tulisi toimeen... Mutta hän ei ole\nmilläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se\nperhana. Mutta minun ei käy... Minä olen kai tullut maailmaan sellainen\nlevottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen.\nVähävenäläisellä on luonto kuin -- keppi ja minulla kuin -- vieteri.\nKun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi\nkadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se\ntuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa\njo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä... en\noikein tiedä mitä tahdonkaan... Tahdon kaikkea. No niin... Tässä minä\nnyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään... Ja sitten\nolet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo\nkuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä\nsinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo\ntuhat kertaa olen nähnyt... Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä\nmerkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on\nhauska.\"\n\n\"Miksi sitten menit naimisiin\", kysyy Matrjona.\n\n\"Miksikä\", nauraa Grischka. \"Piru tiesi, miksi... Jos minä oikein\ntuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan... Olisin\nmieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa... Siellä ollaan kyllä\nnälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman\nympäri, jos tahdot.\"\n\n\"No mene sitten ja jätä minut rauhaan\", selitti Matrjona. \"Kyllä\nminäkin pois menen.\"\n\n\"Mihin sinä menet?\" kysyi Grischka painavasti.\n\n\"Se on sitten minun asiani.\"\n\n\"Mi-ihin?\" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.\n\n\"Älä ulvo, en minä pelkää.\"\n\n\"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!\"\n\n\"Anna minun olla.\"\n\n\"Missä minä sinun olla annan?\" ulvoi Grischka.\n\nHän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut\npaaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan,\nettä parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta,\närsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen,\nmies raivostui ja löi, löi säälimättä.\n\nJa lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi\nvuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi\nsyvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä\nsuotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.\n\n\"No, jo riittää\", sanoi hän nolona. \"Onko se minun syyni, että minulla\non tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin\nsinä vaan ärsytät. Mitä varten?\"\n\nVaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu,\nhän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain\nodotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.\n\n\"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi.\" Hän\nsilitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan\nkatumuksen katkeruudessa.\n\nAkkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä.\nHeidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.\n\n\"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö\", kuiskaili Grischka\nosaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. \"Tämä loukko sen\nvaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut...\"\n\n\"Muutammeko toiseen taloon?\" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen.\nHän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.\n\n\"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin\nolisimme kuitenkin kuin loukussa... Ei yksin tämä asunto ole loukku,\nkoko elämä on loukku.\"\n\nMatrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: \"Jumalan avulla tämä kyllä\nparanee... Me totumme toisiimme.\"\n\n\"Niin, paranee, paranee... niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän\nasiamme parane Motrija... yhä useamminhan me tappelemme -- ymmärrätkö.\"\n\nTuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli\nGrischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.\n\n\"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan... Juon aika humalan\",\nselitti hän.\n\nMatrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. \"Et puhu mitään, no ole vaiti,\nvaan parempi itsellesi\", kehoitti mies.\n\nPäivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi,\nettä hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi\nvaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen\nkiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.\n\nIllalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.\n\nSitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi,\neikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään\nmustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä,\nsillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin\nkotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja\nolikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.\n\n\"Anna minulle ryyppy...\" pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi,\nkolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka\nväliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti\ntyönsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai\nheittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten\nviettivät he sopiaisia.\n\nEnsi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon\nsuloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain\nsiksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin\nsaakka.\n\n\"Turmiolle sinä itses juot\", saneli Matrjona huokaillen.\n\n\"Minä juon itseni turmiolle\", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen\nkuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. \"Ja sinä\njuokset tiehesi...\" kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan\ntutkivasti silmiin.\n\nJonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin,\nGrischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja\nhän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen\ntietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria\nja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän\nmessun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa\nvastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa\nvapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään\nvastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä\nvähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla,\nhyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.\n\nNiin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja\nihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän\ntuskaisan, järjettömän elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt\nteetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle\npoliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa\nmoittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista\naivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja\nuhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.\n\n\"Käykää tännepäin\", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.\n\n\"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin\", kuului\nnuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen\nylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli\nlyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä\nvilkkuivat pilkallisina lasien takaa.\n\n\"Hyvää päivää\", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein\nvankka. \"Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen\nottamaan selkoa, miten voitte... ja koettamaan hieman ilmaanne\ntäällä... ilma on todella huoneessanne hyvin huono.\"\n\nOrlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen\nylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja\nposkilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin\nerikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa\nheti valkeni iloisemmaksi.\n\n\"Sitten, hyvät ystävät\", sanoi ylioppilas keskeytymättä, \"tyhjentäkääpä\nlikaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä,\nkehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän\nsammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi... Hyvää se on\nkosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin\ntyytymättömän näköinen?\" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen\nvaltasuonta koetellen.\n\nOrlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että\nMatrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas\nhymyili iloissaan.\n\n\"No, ja mitenkäs maha jaksaa?\" kysyi tämä taas. \"Onkos matoja? Kertokaa\nvaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on\nepäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä\nlähtee.\"\n\n\"Hyvä meidän on... terveitä ollaan\", lausui Gregori lopuksi, \"ja vaikka\nminä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista... sillä jos\noikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja.\"\n\n\"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte\nottanut... Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin...\"\n\nHän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow\nremahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi\näänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin,\nja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään\nolivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin\nvaatimattomammilta.\n\n\"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy\nkohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan\nerillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?\"\n\nJa hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä\nkolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien\nhuoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen\noven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin\naukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä\nheilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa\npainuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän\npuoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä\ninnostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.\n\nGregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona\nniisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.\n\n\"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä\nläheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla\nkalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei\nse ole ihan kohtuullista, pysytään erillään... Ja sitten näkemiin...\nMinä pistäydyn vielä täällä.\"\n\nJa yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen\nsilmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin\npariskunnan kasvoille.\n\nHetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan\nvielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon\näkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.\n\n\"Hehhee\", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. \"Siinäpä oli...\nkemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt\ntuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli\nja koko olento... Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen\nkuin on -- kas tällainen olen. Kalkkia... Onko se vaarallista?\nSitruunahappoa... Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että\nkaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri... Voiko nyt tällä\ntavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan... Ei. Tämäkö\noli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä,\nkohtuudella. Kuulitko Motrija. No... kaadappas lasiin, onko sinulla\nmitään?\"\n\nTämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka\njostain veti esiin.\n\n\"Kyllä se oli hyvä mies\", sanoi hän naurahtaen, \"mutta ne toiset --\nkuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa.\"\n\n\"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt\", kivahti\nGregori.\n\n\"Tappaakseen ihmisiä... Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä\non käsky toimittaa liiat pois maailmasta\", selitti Matrjona.\n\n\"Kuka sen sanoi?\"\n\n\"Kaikkihan sanovat... tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut.\"\n\n\"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako?\nmiten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi\nvahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista...\nTyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää,\nniin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai\nasumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan...\nYmmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä\nedullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole\nihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi\nihmisten tappamisessa mitään järkeä... Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten\nylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on\nniinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei\ntuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa\nja kuuleehan sen puheestakin.\"\n\nKoko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli\nilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että\nhänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta\nrivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta\npuolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä,\nmutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja\nantoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa\npuhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat\nhe edelleen ylioppilaastaan.\n\n\"Olipa se aika poika\", sanoi Gregori ihastuneena, \"tulee sisälle ja\nheti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut... Nuohtoo joka\npaikan... selittää kaikki... eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda,\nvaikka onkin esivaltaa... Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen\nnäki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta.\nTyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä... Kysyi, onko\nmaha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun\nmahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne\nmahaan olisi madellut?\"\n\n\"Satua se on\", myhäili Matrjona. \"Sen se vaan sanoi pelotellakseen,\nettä ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa.\"\n\n\"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin... Kosteudessa ne madot\nsikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole\nsatua... kyllä minä tiedän... ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta\nen saa sanottua.\"\n\nVielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta\nsamalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi\nvaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa\nhe nukahtivat.\n\nAikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä\nseisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset\nja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.\n\n\"Mitäs nyt tehdään\", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia\nhuuliaan, \"meidänkin talossa on nyt kolera... Jumala koettelee meitä.\"\nJa hän hyrähti itkuun.\n\n\"Mitäs sinä... valehtelet\", kirkasi Gregori.\n\n\"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt\", sanoi Matrjona\nsyyllisyyden tunnossa.\n\n\"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle\", sanoi keittäjä.\n\n\"Kehen se sattui?\" kysyi Gregori nousten.\n\n\"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon\nvettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia\nollut.\"\n\n\"Harmonikan soittajaan\", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että\nsoittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä\neilen. Kulki pihalla. \"Minä menen katsomaan\", päätti Orlow epäilevästi\nnaurahtaen.\n\nMolemmat naiset kirkasivat.\n\n\"Grischka, sehän tarttuu.\"\n\n\"Mihin menet rakas, mihin menet?\"\n\nGrigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja\nmeni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen\nhartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.\n\n\"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!\" rähähti hän ja meni\ntöykästyään vaimoaan rintaan.\n\nPiha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea\nkohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän\najatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan\nsoittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien\nkatselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti\npäätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys\nSenka Tschischikin muodossa.\n\nTämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille\nraosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen,\nettä vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.\n\n\"Kylläpä on käynyt huonoksi\", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia\nterävin katsein. \"On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala.\"\n\nOrlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja\nkoetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.\n\n\"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä\", ehdotti\nTschischik.\n\nOrlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet,\nettä miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.\n\n\"Mene tuomaan vettä\", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven\nauki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.\n\nGrigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka\nmakasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen\nkäsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti\nkostealla maalla.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi\nhänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi\nmielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä\nlaskien.\n\n\"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow... Mikäs on? Olet kai juonut vähän\nliikaa?\" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla,\nkatseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.\n\nSairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina\nesiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä\nläiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen\nvärinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin\nkuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti\nhenkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan\nGregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow\nhapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen\npäässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä\nkädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian\npäästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja\nhauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.\n\n\"No\", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat\nmerkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla\näänellä sanoi hän: \"minä kuolen.\"\n\nNäiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat\nOrlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti\nhän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti\nämpäriä ovea kohti.\n\n\"Tässä on... Spiridonowin kaivosta... eivät tahtoneet antaa.\"\n\nHän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille\ntaas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:\n\n\"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera... no entäs sitte, sanoin minä,\ntulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta\noikein kivahti.\"\n\nOrlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä\nhenkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä\nkuolen.\n\nJa Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.\n\n\"Antakaa juoda\", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.\n\nTschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia\nhuuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin\nunessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin\nehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja\nsitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa,\njoista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja\nitkuisalla äänellä sanoi hän:\n\n\"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin\nkaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia.\"\n\nJoku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.\n\nÄkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa\npimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa\nvahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.\n\n\"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle\",\nselitteli keittäjätär surkealla äänellä.\n\nMatrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna\nharrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n\"Valehtelet\", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat.\n\"Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu.\"\n\nMutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä\nminutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko\nnaapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne:\ntoivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä\njotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.\n\nTschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan\nhuoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.\n\nIhmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän\nmetelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä\nkuin mieletön.\n\n\"Kas... tuolla tulee Orlow.\"\n\nOrlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella,\nniitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi\ntämä:\n\n\"Tehkää tietä\", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui\nkaikille tahoille.\n\nTämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat\näkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli\nkäynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita\ntippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä\naukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.\n\n\"No Orlow, missä on sairas?\" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä,\njoka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin\nepäystävällisesti vaikka uteliaana.\n\nJoku sanoi kovaa:\n\n\"Katsokaahan kokkia.\"\n\nToinen ääni kuiskasi ilkeästi:\n\n\"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää.\"\n\nKuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.\n\n\"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa.\"\n\nNaurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot\nhieman kirkastuivat.\n\n\"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa... Mitäs se merkitsee?\" kysyi\nmuuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli\njännitetyn ajatuksen leima.\n\nJa tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja\npuheet kaikuivat kolkkoina.\n\n\"Tuolta ne tuovat sitä.\"\n\n\"Orlow kantaa, senkin koira.\"\n\n\"Eikö se pelkää?\"\n\n\"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!\"\n\n\"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle... Noin,\nhyvä. Anna mennä, Pekka\", käski ylioppilas. \"Sano tohtorille, että minä\ntulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan\ntartuntapesät... Pian te opitte miten ne toimitetaan... Rupeatteko? Vai\nmitä?\"\n\n\"Rupean kyllä\", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.\n\n\"Kyllä minäkin auttaisin\", selitti Tschischik.\n\nHän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri\ntarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.\n\n\"Mikäs sinä olet miehiäsi?\"\n\n\"Maalari... oppilas...\" selitti Tschischik.\n\n\"Etkä pelkää koleraa?\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi Senka hämmästyneenä. \"Sitä vielä puuttuisi! minä... en\nylipäänsä pelkää mitään.\"\n\n\"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat.\" Ylioppilas istuutui\ntynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle,\nkuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.\n\nHämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi\nkeittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan.\nVähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta.\nylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän\noli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti\nesitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti\nkuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja\nkuului sen mukaisia lausuntoja.\n\n\"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä,\nhyvät ystävät\", selitti hän yhä uudelleen.\n\n\"Hyvä Jumala,\" huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, \"täytyy rukoilla\npyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta.\"\n\n\"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin\",\nselitti muuan kuulijoista.\n\nOrlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja\najatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.\n\n\"Grigori-setä\", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät\nhehkuen kuin kekäleet. \"Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä\nole sukulaisia... kuka sen harmonikan saa?\"\n\n\"Ole vaiti, pikku perhana\", ärähti Orlow.\n\nSenka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään\njotain silmillään ahnaasti etsien.\n\n\"Kalkkia, tervaa\", luetteli ylioppilas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun\ntämä istuutui teetä juomaan:\n\n\"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?\"\n\nGrigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme\nkuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen\nteevadille.\n\nPäivällisaikaan kun Grigori oli puhdistanut soittoniekan huoneen, oli\nhän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja\nvaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka\nsanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan\nsaada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla\nrauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.\n\nNaisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti\nMatrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli\ntuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.\n\n\"Voitko pahoin, Grischka?\"\n\nGrigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi\nhitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:\n\n\"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla... niin olin...\"\n\n\"Koleraparakilla\", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin;\n\"onko siellä monta?\"\n\n\"Tämän meikäläisen kanssa 53...\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Kymmenkunta on jo paranemassa... kuljeskelevat... ovat keltaisia,\nlaihoja...\"\n\n\"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?... Jos ne ovat panneet sinne\njoitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme\nihmisiä.\"\n\n\"Pässinpää\", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät\npahasti. \"Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä\nteidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään.\" Hän tempasi karskisti\nlasinsa ja vaikeni.\n\n\"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?\" kysyi Matrjona pisteliäästi ja\nhuokasi.\n\nHänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän\nvaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta\ntuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua.\nHämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi\nOrlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa\nikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan\noltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat\nastioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli\nsormellaan pöytään.\n\n\"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt\", sanoi hän äkkiä.\n\"Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin...\nkolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten... sen hajukin jo tekee\nkylläiseksi... ja hoito ja huolenpito... Ja kaikkia niitä hoidetaan\nkuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei\nsinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan\nkurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö?\nJa kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein\nparhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja... viiniä... Kuuden ja puolen\npullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini\nmaksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän\nparantamiseksi... jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi.\"\n\nVaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä\ntyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin\nsielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän\nmahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea\nhäntä.\n\n\"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä\", sanoi hän ja puri\nepäillen huulensa yhteen.\n\nGrigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi\nsitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:\n\n\"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy\nkuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa.\nSanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio\nodottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan -- sen\nymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi\non sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa!\nSotaa siis! Eipä sitten muuta... Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin\npalvelijaksi -- ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse -- kas,\nniele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin... En siellä\nvähempääkään ansaitse... kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi\nsaada palkinnonkin... Voi kai kuollakin?... Kyllä, mutta pikemmin\ntäällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa...\" Ja Orlow löi\nkiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona\nkatsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi\nsiristi hän vihasesti silmänsä.\n\n\"Se ylioppilas kai neuvoi\", kysyi hän vielä rauhallisena.\n\n\"Oma minun järkeni... tiedän itse mitä teen.\" Hän ei tahtonut vastata\nsuoraan.\n\n\"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?\" jatkoi\nMatrjona.\n\n\"Sinusta?\" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut.\n\"Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona\nyksin -- se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä.\" Orlow\npysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: \"Ylioppilas... Mitä sinusta\ntulee? Asut tässä... ja minä saan palkan...\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota\npaljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää\nmustasukkaisuuden.\n\nTämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta\narvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi\nlyhyesti:\n\n\"Mitä sinä loruat?\" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.\n\nTämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.\n\n\"No mitä tahdot sitten?\" kysyi Grigori kovalla äänellä.\n\n\"Mitäpä minä\", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli\nastioita.\n\n\"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut\", kohahti Orlow.\n\"Menen ehkä vielä kuolemaan.\"\n\n\"Enhän minä sinua lähetä... älä mene...\" keskeytti Matrjona.\n\n\"Jopa sinä olisit valmis\", sanoi Orlow ivallisesti.\n\nVaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä\nei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti\njokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.\n\n\"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka\nviimeksi nauraa... Osaan minäkin!\"\n\nHän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa\ntyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja\npelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja\nkuiski itsekseen:\n\n\"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria.\"\n\nKauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja\nkuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä.\nlaskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen\nläiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa\nrypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä\nväsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui\nmaata.\n\nHänen oli paha olla.\n\nGrigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli\nhyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä,\nhuusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite\nhänen vierelleen.\n\n\"Tiedätkö mitä?\" sanoi Orlow nauraen.\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Saat sinäkin paikan!\"\n\n\"Mistä?\" kysyi tämä värisevällä äänellä.\n\n\"Sieltä parakista mistä minäkin\", selitti mies juhlallisesti.\n\nVaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä\nsuuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi\ntämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun\nkanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.\n\n\"Mistä sinä iloitset?\" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää\nhänet maahan.\n\n\"Siitä vaan\", vastasi vaimo iloisesti.\n\n\"Teeskentele! Minä tunnen sinut!\"\n\n\"Sinä urhoollinen mies.\"\n\n\"Ole vaiti!\"\n\n\"Rakas Grisania, omani!\"\n\n\"Mikä sinun oikein on?\"\n\nKun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:\n\n\"Etkö sinäkään pelkää?\"\n\n\"Ollaanhan siellä yhdessä\", kuului yksinkertainen vastaus.\n\nTämä oli miehestä hauskaa kuulla ja hän sanoi:\n\n\"Oletpa kunnon eukko.\"\n\nJa samalla nipisti hän tätä kyljestä, niin että Matrjona kirkasten\nkiemurteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi päivänä, jona Orlowin pariskunta oli paikassaan, sattui tulemaan\npaljon sairaita ja molemmat tulokkaat, jotka olivat tottuneet\nhiljaiseen elämään, tunsivat outoa levottomuutta tässä vilkkaassa\nliikkeessä, johon olivat joutuneet. He olivat taitamattomia, eivät\nymmärtäneet käskyjä ja monien vaikutusten valtaamina juoksivat he\nhätäännyksissään edestakaisin koettaen tehdä jotain, mutta häiritsivät\nenemmän toisia. Grigori tunsi usein sangen selvästi, että hän\ntaitamattomuudessaan oli ansainnut ankaran muistutuksen, mutta hänen\nsuureksi hämmästyksekseen ei kukaan mitään rähissyt.\n\nKun muuan lääkäri, iso tumma mies, jolla oli kotkanenä ja iso luomi\noikeanpuolisten kulmakarvain yllä, käski Grigoria auttamaan muuatta\nsairasta kylpyyn, tarttui Grigori sairaaseen sellaisella kiihkolla,\nettä tämä kiljasi ja lyyhistyi kokoon.\n\n\"Hyvä ystävä, älä heti hänen luitaan riko, hän kyllä paratessaan pääsee\nitse kylpyyn\", sanoi lääkäri vakavasti.\n\nOrlow nolostui; mutta sairas, laiha pitkä riuku, naurahti hyvin\nväkinäisesti ja sanoi heikosti: \"hän on vielä tottumaton touhuun.\"\nToinen lääkäri, vanha mies, jonka harmaa parta oli suippo ja silmät\nloistivat, oli antanut Orloweille heidän tullessaan neuvoja, miten\nheidän piti seurustella sairasten kanssa, miten milloinkin menetellä,\nmiten nostaa sairaita. Lopuksi kysyi hän, olivatko he eilen kylpeneet\nja antoi heille valkeat puvut. Tällä lääkärillä oli hento ääni ja hän\npuhui nopeasti. Orlowit olivat häneen heti mieltyneet, mutta pian\nolivat he parakin kihinässä unohtaneet hänen neuvonsa. Heidän\nympärillään kuhisi valkopukuisia ihmisiä, he kuulivat käskyjä, jotka\nheti käsitettiin, sairaat yskivät ja ähkivät, veden loisketta kuului ja\nkaikki nämät äänet sekottuivat ilman terävään, kutkuavaan hajuun, joka\ntuntui siltä kuin jokainen lääkärin sana, jokainen sairaan huokaus\nolisi haissut ja revellyt nenää.\n\nEnsin tuntui Orlowista, kuin vallitsisi täällä mieletön sekamelska,\njossa hän ei paikkaansa löytäisi ja tuntui kuin tulisi hän kuuroksi,\nsairaaksi, tukehtuisi... Mutta kun muutamia tunteja kului, tempasi\nhänet ympäristön tarmokas touhu ja hän oli innostunut hakemaan\npaikkaansa. Hän tunsi, että kävisi helpommaksi olento, jos hän pääsisi\nsamaan mylläkkään, jossa muut liikkuivat.\n\n\"Karboolia!\" huusi lääkäri.\n\n\"Vielä kuumaa vettä kylpyyn\", käski laiha, pieni ylioppilas, jonka\nsilmäluomet olivat punaset, turvonneet.\n\n\"Te... mikä onkaan nimenne? Orlow... vai? Peskää tämän jalkoja... Noin\n-- noin -- katsokaas, noin... Köykäsemmin, älkää raastako hänen\npintaansa...\" -- \"Oh kun väsyttää...\" Näin puhui toinen ylioppilas,\njolla oli pitkä tukka ja rokonarpiset kasvot.\n\n\"Taas tuotiin sairas\", sanoi joku.\n\n\"Orlow, menkää ottamaan vastaan.\"\n\nGrigori oli innoissaan, hiki tippui otsalta ja silmiä tuntui\nhämärtävän. Väliin häneltä vaikutteiden lukuisuuden takia katosi\npersonallinen tietoisuus. Vihreät läiskät väsyneitten silmien alla,\ntuhkanharmaat kasvot, silmäkulmat, jotka tauti oli tehnyt pistäviksi,\nniljakas, haiseva iho, kaikki tämä kouristi hänen sydäntään ja herätti\nhänessä pahoinvoinnin tunteen.\n\nKerran näki hän ohimennen parakin käytävällä vaimonsa. Tämä oli\nlaihtunut, näytti harmaalta ja kuluneelta. Käheällä äänellä kysyi\nGrigori häneltä:\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\nTämä hymähti heikosti ja katosi vastaamatta.\n\nUusi odottamaton ajatus lennähti läpi Grigorin aivojen: Kenties oli\nmieletöntä tuoda vaimoaan tähän iljettävään työhön, saa vielä\ntartunnan, ja kun hän seuraavan kerran tämän tapasi, sanoi hän\nankarasti:\n\n\"Pese nyt usein käsiäsi ja pidä varasi!\"\n\n\"Mikäs täällä on hätänä?\" kysyi vaimo ärsytellen ja näytti pikkusia\nvalkosia hampaitaan.\n\nMiestä suututti. Oli tämäkin nyt leikin paikka! millaista väkeä ovat\nnaiset! Mutta ei hänellä ollut aikaa enempään puhelemiseen, ja kun\nMatrjona huomasi hänen ilkeän katseensa, katosi hän nopeasti naisten\nosastoon.\n\nSeuraavana hetkenä oli Orlow jo kantamassa tuttua poliisia\nruumishuoneeseen. Poliisia kuljetettiin paareilla ja lasittunein silmin\ntuijotti hän kirkasta taivasta kohti. Grigori katsoi häneen synkkä\nkauhu sydämessään. Toissapäivänä oli tämä poliisi ollut toimessaan ja\nohimennen oli hän sitä vähän ärsyttänyt -- heillä oli hanhi kynimättä\nkeskenään. Ja nyt oli tämä ihminen, terve mies, kuollut, taudin\nruntelemana!\n\nOrlow tunsi, kuinka ilkeätä tämä oli. Mitä varten sitten synnytään, jos\npäivässä voi kuolla tähän kauheaan tautiin? Hän katsahti taasen\npoliisiin ja sääli täytti hänen mielensä, mitä tulee senkin lapsista,\nniitähän on kolme? Vuosi sitten vietiin vaimo hautaan, eikä hän ollut\nuusiin naimisiin mennyt.\n\nTuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen\nkäsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi\npuoli, joka oli ollut ammollaan.\n\n\"Seis!\" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. \"Hän elää!\"\nkuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti\nympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä\nvakaumuksella:\n\n\"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten?\nKatsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää.\nKanna pois!\"\n\n\"Mutta hänhän liikkuu...\" sanoi Orlow kauhusta väristen.\n\n\"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan?\nminähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo\ntietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä\nkuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan\nsuus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja\nsitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun\ntäällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät\nmeidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne\nvasemmalle.\"\n\nProniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin\nvirkistävästi.\n\n\"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja\nkaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli,\nyksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on\npääasia. Juotko viinaa?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Orlow.\n\n\"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!\"\n\nHe menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi\nOrlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:\n\n\"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat,\nsanovat olevan vaarallista.\"\n\n\"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?\" sanoi Grigori.\n\n\"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko\nihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja\n-- täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko\nkuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin\nArdaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me\nsotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa.\nJa luodit vinkuvat... viuuh... sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen\nloppuu koko juttu...\"\n\nTämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman\nrohkeammaksi.\n\n\"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää\", sanoi hän itselleen ja\npesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:\n\n\"Juotavaa, hyvät ystävät!\"\n\nToinen vaikeroi:\n\n\"Hohoi! Lämpösempää!... Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala,\nparemmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa.\"\n\n\"Antakaa viiniä\", huusi tohtori Waschtschenko.\n\nOrlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se\nhänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän\nhuomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä\nvaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen\npoliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän\narveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se\näkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen,\nettä kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.\n\nKun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi\nkylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas.\nHän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli\nhalu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä\ntoivoaan ja murisi itsekseen:\n\n\"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut... ja pääset kirotuista\naikomuksistasi.\"\n\nHän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia,\nloukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti\njonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset\nolivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä\npistää päähän tyhmiä ajatuksia.\n\nTämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on\nsitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? -- eikä\nhän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan\nsisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä\ntarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt\nihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja\nylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa\ntyhjällä ansaitse.\n\nKun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin\npihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.\n\nPäässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut\nmitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli\ntaivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja\nnukahti kuolon raskaaseen uneen.\n\nHän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa\nhuoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.\n\nTuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat\nkeskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja\nnauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja\ntohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin\nhaikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.\n\nÄkkiä ilmestyy poliisi ovelle. \"Ahaa!\" huutaa hän synkkänä ja\nuhkaavana. \"Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa\nja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja\ntule!\"\n\nVavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen\nluonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:\n\n\"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä\nvatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja\nvielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on\nmakuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin\nannan sinulle jotain.\"\n\n\"Väsytti vaan\", myrisi Orlow.\n\n\"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja\nsinä olet ihminen, jota tarvitaan.\"\n\nOrlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän\nlääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja\nsylkäsi.\n\n\"Ja nyt minä menen maata, näkemiin.\" Ja lääkäri lähti pitkine koipineen\nkäytävää käymään.\n\nOrlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa\njuoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori.\"\n\n\"Mistä?\" Tämä jäi seisomaan.\n\n\"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus,\ntämä on minun mieleeni... ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan...\nMuuten vaan, kiitän nöyrimmästi!\"\n\nÄllistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää\nparakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.\n\n\"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja\nsitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa\nihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän\ntäytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!\"\n\nPian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän\noli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän\nnukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy\nhuomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tule teetä juomaan, Grischka\", herätti hänet vaimonsa aikaisin\naamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle.\nSileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja\npuhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies,\nettä tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat\nkatsella.\n\n\"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?\" kysyi\nhän.\n\n\"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan\", ehdotti Matrjona häntä\nrakkaasti katsellen.\n\nGrigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja\nhän vetäysi uudelleen pitkoksensa.\n\n\"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin\nystävällinen... Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana.\" Hänen kävi\nsääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan\njotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään\nitseään luopui hän tästä ajatuksesta. \"Mitä sitä naisia semmoseen\ntotuttaa! Elää se ilmankin!\"\n\nTeetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta\noli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen\nvalasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla\nolivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja\npelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.\n\nPöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä.\nGrigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot\nolivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato\nJegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä\nsairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun\nhän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä\nystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan \"oikeata\ntaivaan ilmaa\" ja katosi sitten johonkin.\n\n\"Taisit väsyä eilen?\" kysyi Orlow vaimoltaan.\n\n\"Kauheasti\", vastasi Matrjona vilkkaasti. \"Tuskin tunsin jaloillani\nseisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin,\nluulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin\nvapaavuorolle... Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua.\"\n\n\"Kyllä kai pelkäät?\"\n\n\"Sairaitako?\"\n\n\"Eivät sairaat mitään tee.\"\n\n\"Ruumiita -- pelkään. Tiedätkö...\"\n\nHän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: \"ne\nliikkuvat kuoleman jälkeen... hyvä Jumala.\"\n\n\"Sen minäkin näin\", naurahti Grigori. \"Minulle oli poliisi Nasarow\neilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä\nruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä... noin... oli\nihan sattua minuun. Kas noin!\" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi\nkuin itsestään.\n\nTämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista\noli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä\nsuuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan,\ntahtoi olla päivän sankari.\n\n\"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on\nsyytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei\nole koko mailmassa.\"\n\nHän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan\nhuomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.\n\n\"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota.\nKolera ja ihmiset -- kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla\njärki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada\nselville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä,\nOrlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja\nsinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella\nrohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen\nelämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä\nkukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!\" -- Ja Orlow pullisti\nylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.\n\nAjattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen\nGrischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen\nhäitä.\n\n\"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä.\nTohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä,\npuhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää.\"\n\n\"Taidat olla tyytyväinen?\" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.\n\n\"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä\n20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen\nsaakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me\nJumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta.\"\n\n\"Njaa, se on tärkeä juttu\", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa\nvaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan\nhartioille:\n\n\"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain\nvaruillasi, äläkä pelkää!\"\n\nTämä loisti innosta.\n\n\"Kunhan sinä vaan voisit muuttua...\"\n\n\"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi\", huoahti vaimo syvään.\n\n\"Ole vaan huoletta!\"\n\n\"Grischenka!\"\n\nHe erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä\nviimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.\n\nKolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu\njärkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja\nmuut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat\nkernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja\nhänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka\nkanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä\nkatkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain\nkiusaa. \"Huonoja miehiä\", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa\nhampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen\nmitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. --\n\"Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen\nmenestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw.\"\n\nKaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän\nväsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän\noli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi\ntulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein\nsalaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin\nryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja\npuhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä\nenemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien\nvaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän\ntunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä\njotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi\nkaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta\npuolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi\näkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain\nitselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu\nkiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.\n\nTämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia\nvaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta,\nvankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia\nsairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa\nsilmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä\ntyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä\nkiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän\nsydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.\n\nMuutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle.\nParakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota\ntoiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi\nkaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen\nyhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka\nvietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana\ntoisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko\nlaski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja\nloistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin\nlaitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain\nkuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin\nlevitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset\nvirtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä\noli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.\n\nOrlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa\npuhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.\n\n\"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?\" kysyi Matrjona\nhiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen\nrinnallaan.\n\nTällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja\nkaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo\npani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.\n\n\"Soittoko?\" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, \"vieköön piru koko\nsoiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani... sepä on\njotain!\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.\n\n\"Enpä tiedä itsekään... Enkä siis osaa sitä kertoa... Ja jos\nosaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto... se tahtoo vapautta,\nenemmän tilaa... että oikein saisin koettaa voimiani... Ah! Minussa\ntuntuu olevan sellainen voima... ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin\njos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani\nvaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas\ntaisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin... Minun\nhaudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow\nvapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita.\"\n\nHän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.\n\n\"Sinä voimakas mieheni!\" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä\nvasten.\n\n\"Ymmärrätkö... minä kävisin sen kimppuun... jos siitä vain olisi hyötyä\nja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori\nWaschtschenko, ylioppilas Kokrjakow -- ne tekevät työtä, niin että\ntäytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan... luuletko sinä\nniitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä.\nTohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran\nsairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia,\neikä käynyt koko aikana kotonaankaan... Tällä ei ole mitään tekemistä\nrahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä... ei sääli\nitseään... kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta... Mischka Usowin\npuolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on\nvaras ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä\nnauroivat, kun se nousi vuoteeltaan... Ja minä tahdon näetkös saada\ntuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että\nkuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi\nnaula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten?\nAh! Perkele!\"\n\nOrlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas\najatuksiinsa.\n\nMatrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän\npelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan\nintohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle\noli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.\n\nHe kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan... Kaukaa\nnäkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo\nsinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien\ntuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat,\npienet männytkin -- koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä\nkuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja\njonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi,\nne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen\npuistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta.\nTaivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies\nrummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.\n\nÄkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa\nvasten ja sanoi kuiskaten:\n\n\"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle!\nRakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa\nsanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi... et rääkkää minua!\"\n\n\"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa\", sanoi Grigori\nrakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.\n\nHän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä,\nisälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä\npolvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä,\nlämpimänä.\n\n\"Rakkaani\", kuiski hän.\n\nMies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle\nitselleen ja hänen vaimolleen uusia.\n\n\"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan... miten ovatkaan asiat,\nniin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle\nmonasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet\nsemmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun\nryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä.\nJa nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten\nsitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta\npuhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw\nWasinkow. Piru vieköön... Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä\nhuoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku\nraukkaseni?\"\n\nVaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.\n\n\"Ainokaiseni\", vastasi mies ja suuteli uudelleen.\n\nHe suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui\nOrlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka\nlukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen\nsurumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli\nOrlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja\nMatrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin\nkasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:\n\n\"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?\"\n\n\"En, ei mitään\", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen\nteelasinsa.\n\n\"No, mutta mikä sinun sitten on?\" kysyi Matrjona.\n\n\"En voinut nukkua... ajattelin... tulimmepas me eilen tunteellisiksi,\nmaistui ihan omenatortulta... ja minua hävettää nyt... Ei semmonen\nkelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä\nkynsiinsä, niin niin... älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en\nminä tule taipumaan, pane mieleesi se!\"\n\nHän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa.\nMatrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja\nkummasti käyristyivät hänen huulensa.\n\n\"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?\" kysyi\nhän. \"Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit.\nSekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani... hyvin katkeraa... ihan\nsydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten?\nIkäväkö sinun on minun kanssani... etkö voi minua sietää, vai mikä\nsinua vaivaa?\"\n\nHän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta,\nuhmaa.\n\n\"Ei nyt juuri niinkään\", sanoi Grigori nolona, \"sanompahan niin vaan...\nelettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä\noli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se\npanee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut... minä olen vieras\nitselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä\ntulee?\"\n\n\"Mitä herran nimessä tahdot?\" sanoi Matrjona vakavasti. \"Älä vaan kadu,\nettä eilisiltana olit niin hyvä!\"\n\n\"Jätetäänhän tämä\", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. \"Minä luulen\nsittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme,\nmutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele\nsinun kanssasi enkä hauku...\"\n\nMatrjona nauroi hermostuneesti:\n\n\"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen.\"\n\n\"Mutta juomiseen olisi aikaa\", nauroi Orlow. \"Ei ole halua, sepä on\nihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko\nomantunnonvaivoja vaiko tuskaa.\" Hän pudisti taas päätään ja kävi\najattelevaksi.\n\n\"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa\", sanoi Matrjona ja\nhuoahti syvään. \"Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä.\nKaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa,\nen vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!\"\n\n\"Siinäpä se juuri on, levoton... Minä ajattelin näinikään: Peter\nIvanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä\nsitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori\nWaschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis\nsamallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En\nymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut\nterveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta\npuhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin\nniin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?\"\n\n\"Ne säälivät ihmisiä\", väitti Matrjona. \"Kun meidänkin puolella joku\nsairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun\njoku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja\nlääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat.\"\n\n\"Niinpä sinäkin sanot -- itkeä... Minä oudostelen vaan, en muuta!...\"\nOrlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan\nepäillen.\n\nTämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti,\nettä ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja\nkatsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten\nraskas elämä on.\n\nTämä katseli häntä ja ajatteli:\n\n\"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!\"\n\n\"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos\nvallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa?\nIhmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta\ntullut paremmaksi.\"\n\nOrlow naurahti ääneensä.\n\n\"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset\nkuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää!\nHyi...\"\n\nHän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti\nhän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. \"Hyvästi\nse puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista.\"\n\nJa hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja\nvoihkinan keskeen.\n\nJoka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin\nhalu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen\nsisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan\noli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei\nvoinut iloita ihmisistä.\n\nJa yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja\nhämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen\nväliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat\nalempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin\ntuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut\nhänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli\nitseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet\nettä hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän\nmeni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti\nlemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä\noli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon\ntunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän\nja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi\najatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.\n\nMatrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä\nvahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa\nelämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei\nhän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä\nelämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja\ntaloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja\nentisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne,\njoiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä\npitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät,\nhäntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.\n\nMuutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen\nelämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki,\nmutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.\n\n\"Mitä naurat?\" kysyi lääkäri.\n\n\"Muuten vaan... elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en\nminä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein\nymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli.\"\n\nTämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa\naivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin\nniinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin\nolisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla\näänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta\nusein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja\nlevossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut\nrauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.\n\nKohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat -- nuoria,\ntyökykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat -- olettaneet väritöntä\nelämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut\nrahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi\npelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä\nhänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen\nelämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja\nProniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka\noli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.\n\n\"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta\", vastasi\najuri kysymykseen.\n\n\"Tschischik\", huudahti Orlow tuskallisesti. \"Hyvä Jumala, Senka\nTschischik, tunnetko minua?\"\n\n\"Ky-yllä\", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja\nkäänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena\nhäntä kohti.\n\n\"Sinäkin... iloinen veitikka. Mistä sen sait?\" kysyi Orlow. Häneen\nvaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi.\nMiksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti\nsurullisesti päätään.\n\nTschischik huohotti vaan. \"Kylmä on\", sanoi hän, kun hänet pantiin\nvuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.\n\n\"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen\", puheli Orlow, \"ja parannamme\nsinut.\"\n\nTschischik pudisti päätään ja kuiskasi: \"Ei, ette te minua paranna!\nGrigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen\nharmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran\nsoitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin\nvatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä\nse riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen\nsoittajan sisarelle, se kyseli sitä.\" Hän alkoi vaikerrella ja\nkyyristyi kouristuksen käsissä.\n\nKaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut\nlaiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet\nruumishuoneeseen.\n\nOrlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon,\nmutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois\najatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin\nrunnellut.\n\nHänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja\nsen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän\nnähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin\nkuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain\nkauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä\noli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen\nkanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten\nkanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin\nyritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen\nkanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.\n\nTämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta\nteekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.\n\nVaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä\nhartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä,\npalvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin\nmukaan avata kuka kulki.\n\nÄkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin\nyhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä\nkiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi:\n\"Senka on kuollut.\"\n\n\"Kuollut tulkoon autuaaksi\", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi\nsitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.\n\n\"Minun on niin ikävä sitä\", huokasi Grigori.\n\n\"Oli se aika veitikka.\"\n\n\"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä\nmillainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika...\"\n\n\"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja\najattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin\ntotuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä\nolet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa\nmeillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää... Elää,\ntehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me\noikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä.\nTämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi\ntoista!\"\n\nHän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle\npainuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä\nkalpeammaksi.\n\n\"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei\nole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!\"\n\n\"Sinä valehtelet\", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä,\n\"valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa!\nSinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi\naisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä\nvalehtelet, Grischka!\"\n\nGrigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan\neikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin\nraivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut\neikä koskaan niin painokkaasti puhunut.\n\n\"No, no\", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa.\n\"No sano vielä jotain!\"\n\n\"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota\nmoitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi,\nminä en synnytä!\" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.\n\n\"Älä kilju\", sanoi mies.\n\n\"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua\nlyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet\nminua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta\nlähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi\nen minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö\nhäpeä katsoa minua silmiin!... Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö:\nmurhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt,\nkaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna\nelämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä,\nettä itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole\nniinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo,\narvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että\nhän varjelisi kohtuni lasta sinulta -- murhaajalta... Kun minä näen\nvieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni\nkohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut!\nMikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!\"\n\nHengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman\nyhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi\nja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa.\nKalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä\nvierasta naista.\n\nHän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva\nhäneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat\nsilmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin\nhän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota,\nkuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että\nmahtava voima oli tähän asettunut. \"Sinä olet loukannut sisimpääni,\nGrischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt,\nvaiennut... Minä rakastin sinua... Mutta tuota moitetta en voi kestää.\nEi ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten\nsanojesi tähden kolme kertaa kir-- -- --\"\n\n\"Vaikene!\" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.\n\n\"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut\npaholaiset?\"\n\nGrigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja\npuhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä\nkylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa;\nsitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja\nlyykähti huohottaen sille.\n\nIlma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien\nlomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja,\nvihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn\nloppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti\nsekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten,\ntunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi\nnainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat\nsynkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja\ntuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen\nkuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan\nvakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa\nsanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa\ntarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei\nollut uskon vilpitöntä pontta.\n\nSadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut\nnukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa\ntuskaisa kauhistava kysymys:\n\nMitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys\nakkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen\nolemukseensa.\n\n\"Mitä tulee nyt?\"\n\nEi uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus\nsukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti\nraivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta,\nettä elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän\najatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin\noli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi\njuoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän\nnähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti\nhäntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja\nvihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.\n\n\"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen\nteinkään?\"\n\nRistiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi\nkoittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän\nkostean harmaan usvan läpi.\n\n\"Orlowa tulkaa toimeen!\"\n\nNoudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni\nparakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen\nhidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein\nsilmin.\n\n\"Orlowa, te ette ole terve?\" kysyi lääkäri.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne.\"\n\nMatrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle\nmutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä\nammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:\n\n\"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee,\nei ollut ensi kerran.\"\n\n\"Vaimo parka\", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.\n\nMatrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja\npurskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen,\nkoetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.\n\n\"Mitä nyt tulee?\" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen\ntahdissa.\n\nKauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita\nkuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea\nkohti.\n\nMutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt\nkokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet\ntäydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.\n\nGrigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja\nkulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen\nkasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään\ntyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli\nhänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä\nsellaiseksi kuvitellut.\n\n\"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?\"\n\nVaimo vaikeni.\n\n\"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan\nsyyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot,\nniin lankean polvilleni!\"\n\nVaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne\nkalvoi hänen sieluaan.\n\n\"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen\", sanoi\nGrigori ja kysyi äänekkäämmin: \"No, annatko anteeksi?\"\n\n\"Sinä olet humalassa\", sanoi Matrjona huoaten. \"Mene nukkumaan!\"\n\n\"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin\nympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!\"\n\nHän uhkasi sormellaan ja hymyili.\n\n\"Miksi olet vaiti?\"\n\n\"En voi puhua kanssasi.\"\n\n\"Et voi, mikset?\"\n\nMies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.\n\n\"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin\npyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!\"\n\nHän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja\nsieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen\nelämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu,\nikävä ja tuska!\n\n\"Minä huomaan\", sanoi hän terävästi, \"sinä olet taas tullut elukaksi.\"\n\n\"Elukaksi! -- Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle\nanteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun\nanteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta\nkuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?\"\n\n\"Mene matkaasi, Grigori\", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.\n\n\"Matkaani?\" nauroi Grigori ilkeästi, \"matkaani, jättäen sinut rauhaan,\nAhaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?\"\n\nHän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen\nkasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta\nrautaa.\n\n\"Jospa tappaisit minut\", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja\nirtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin\nkäännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän\noli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut,\nJa se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti\npoispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi\nhänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa\nvälinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi\nsynkällä raivolla:\n\n\"Perkele, mitä sitten tahdot?\"\n\n\"En mitään, en yhtään mitään\", huudahti Matrjona. \"Mutta mitä sinä\ntahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!\"\n\nGrigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa\nolivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan.\nEilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti\nhäntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei\ntiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua.\nKuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin\nkuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt\nperille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa\nheittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että\ntämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen,\npelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin\nvälinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt\noli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin\nvoimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen\najatuksiaan.\n\n\"Kuule\", sanoi hän, \"älähän konstaile, sinä tiedät, että minä\ntodellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan\nyksinkertaisesti.\"\n\nGrigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei\nliikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti\nteki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen\nmieleensä kysymys:\n\n\"Mitä tulee nyt?\"\n\n\"Motrija\", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja\nkumartui vaimoaan kohti. \"Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen,\netteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni.\"\n\nHän pudisti päätään ja huokasi.\n\n\"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan\nminulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani.\nToiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei\ntämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu\ntuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten\nminä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo\ntuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen\nterve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he.\nAjattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni\nkouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että\nminä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen\nmillainen olet, puukuva!\"\n\nHän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän\nsanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.\n\n\"Sinä vaan vaikenet\", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin\nuusi ja voimakas tunne. \"No, miksi vaikenet, mitä tahdot?\"\n\n\"Minä en tahdo sinulta mitään!\" huusi Matrjona. \"Miksi kiusaat minua?\nMitä sinä tahdot?\"\n\n\"Niin, sitä vaan.\"\n\nTällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa\nniin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän\nvälilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin\npoistettavissa.\n\nSilloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa\nniskaan ja eläimenä ulvoi hän:\n\n\"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut\nkuoliaaksi.\"\n\nIsku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös\nja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti\nja lyhyesti:\n\n\"Lyö!\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Mikset lyö?\"\n\n\"Sinä perkele!\"\n\n\"Ei Grigori, jo riittää!\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!\"\n\nHän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä\nmukavammin voidakseen lyödä.\n\nMutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.\n\n\"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?\"\n\nHänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut\nhänen tullessaan, sanoihan vaan:\n\n\"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken.\"\n\nJa kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.\n\n\"Miksi et ole tullut toimeesi?\" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun\närsyttämänä.\n\nGrischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:\n\n\"Oli tekemistä; omia asioitani!\"\n\n\"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?\"\n\n\"Me.\"\n\n\"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!\"\n\n\"Emmehän toki ole orjia!\"\n\n\"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän\nmissä olette!\"\n\nGrischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä\npainavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä\njotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen\nsekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden\nja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:\n\n\"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä\nolen... kidutuslaitoksessa!\"\n\n\"Mitä? Mitä sanot?\" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.\n\nGrischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut,\nkiihtyi vaan.\n\n\"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane\nmyttysi kokoon.\"\n\n\"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!\" sanoi lääkäri uhkaavan\ntyyneesti. \"Minä sinut, sinä ilkeä mies...\"\n\nGrischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin\njuoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.\n\n\"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette\nkoleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse\nteidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä\nsana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!\"\n\n\"Sinä valehtelet\", sanoi lääkäri rauhallisesti. \"Minä sinut opetan. Hei\ntulkaa tänne!\"\n\nKäytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri\nhampaansa yhteen.\n\n\"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia,\nniin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan.\"\n\n\"No sano!\"\n\n\"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa\nparannetaan?\"\n\n\"Mitä?\" Ja lääkärin silmät levenivät.\n\n\"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus.\"\n\n\"Mitä sanot, sinä perkele!\" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli\nhänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut\ntyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa\ntullut tuommoiseksi?\n\n\"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!\"\n\n\"Narri\", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että\ntuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.\n\n\"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa\", sanoi hän ja\nsilmänsä loistivat hurjasti. \"Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja\nturhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!\"\n\n\"En minä lähde\", selitti Matrjona varmasti.\n\nTohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt\nmitään.\n\n\"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?\"\n\nGrischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille\nivallisesti:\n\n\"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte\nsairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä\nmurskaan pääsi, tule!\"\n\n\"Minä en tule sinun kanssasi!\"\n\nHän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat\nvarmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan\nhuolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.\n\nTohtori sylkäsi: \"Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja\nole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!\"\n\nGrigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen.\nParempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli\nhyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.\n\n\"Minä sanon viime kerran; tuletko?\" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.\n\n\"Ei, minä en tule\", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua\nvälttääkseen.\n\nGrischka antoi kätensä pudota.\n\n\"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä\ntarvitsen.\"\n\n\"Sinäpä olet visainen\", alkoi lääkäri hyvitellen.\n\n\"Älkää te veikistelkö!\" kirkui Grischka.\n\n\"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä\nsentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun\nhuonosti, huomaa se!\"\n\nJa Orlow astui ovea kohti.\n\n\"Hyvästi, traagikko\", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen\nvierellään.\n\n\"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt\nrauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!\"\n\nHän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa\nkatsahtamatta.\n\nVaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään\ntunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Hm. Ja mihin menee hän?\"\n\n\"Juomaan\", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja\nmeni.\n\nMatrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä\nsateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata\nkenttää.\n\nMatrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen\nnurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi\nhän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan\nkuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen\nkoulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä\nkoulussa ja kertoi:\n\n\"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme\nkasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia.\nKenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen\nkengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno\nmoitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon\nminä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee,\nmiten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa\nhän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee\ntyötä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää\nvielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä\nhenkilö.\"\n\nHän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen.\nTapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen\nelämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä\nantanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet\nkäsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.\n\nKun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän\notettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi\ntänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä\nelämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja\nkirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän\ntekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään.\nKasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa\nmerkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän\nyskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan\non sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto\nlevottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.\n\nTämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole\nvaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole\nnäyttäytynyt. Kuuluu \"paljasjalkojen\" joukkoon.\n\nMinun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin\nsopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan\nsaman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:\n\n\"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole\nmitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain\ntekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin\njoukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta,\njoka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä\nsylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte\nja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks\nkaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja\nahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin:\nno Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys.\nKiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten,\npiru tiesi... Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista?\nMitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus\nsydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se\non paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen\nkulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon\ntietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu.\nKaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi\nparempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne\nhävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!\"\n\nMe istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen\nsisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti\ntoinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja\nmuut!\n\n\n\n"]