[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foZNOlzKRqrBbmA2SRmHLBkGSZnoNRnIc0-MI2_Uzl0k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},146,"Yksin","Aho, Juhani",1861,1921,"146-aho-juhani-yksin","146__Aho_Juhani__Yksin",null,"romaani",[],[],"fi",1890,19935,126071,false,13593,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Yksin\" by Juhani Aho is a novel written in the early 20th century. The narrative revolves around themes of solitude, longing, and emotional disconnect, focusing on the experiences of the unnamed protagonist as he prepares to leave his homeland for abroad, reflecting on relationships he leaves behind, particularly with a woman named Anna.  The opening of \"Yksin\" introduces the protagonist after a dinner with his family, highlighting an atmosphere of discomfort and tension. As he prepares to depart, he observes Anna, who he desires for a deeper connection but feels is emotionally distant. Their farewell is marked by formalities that deepen his feelings of solitude and rejection. With an inner turmoil of jealousy and sadness for the life he is leaving behind, he feels a mix of regret and a need for independence. The scene transitions from a sense of longing in familiar surroundings to a resolve to embrace the unknown future, setting the stage for his journey both geographically and emotionally. (This is an automatically generated summary.)",[],598,"Psykologinen pienoisromaani kertoo miehestä, joka matkustaa Pariisiin paetakseen onnetonta rakkauttaan Annaan. Vilkkaan maailmannäyttelykaupungin ja uuden Eiffelin tornin keskellä hän kamppailee yksinäisyyden ja itsetutkiskelun parissa saavuttamatta mielenrauhaa.","Juhani Ahon 'Yksin' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 146. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YKSIN\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n    Soitto on suruista tehty,\n    murehista muovaeltu.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nIllallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.\nOli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.\n\nKeskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla\najavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului\nvain lampun sydämen ynisevä laulu.\n\nNäin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi\nnojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä -- sillä me olimme\nvanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin\nvielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon\npuolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena\nkudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi\nnousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin\näidille.\n\n-- Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.\n\n-- Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä\nestääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi\npitänyt.\n\n-- No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä\nja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.\n\n-- Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä? -- Ja minä koetin vivahduttaa\nääneni katkeran ylenkatseelliseksi.\n\n-- Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita\nnyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli\nminua koko illan kiusannut.\n\nAnna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa\näidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen\nlähtiessäni kotimaasta.\n\n-- Hyvästi...\n\n-- Hyvästi, onnea matkalle.\n\nKuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto\nja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!\n\nKun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan\npianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun\nminä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken\naikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt\nottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä\nvalaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit\nhyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja\nsulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä\nhänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara\nkorvan juuressa.\n\nEi, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en\nminäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.\nRämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä\npimeä käytävä vihaisesti vastasi.\n\nJumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä\nviimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.\n\nNyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan\nkulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin\nrannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän _ei voi_\nsammuttaa janoaan.\n\nOle siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi\nsiellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole\npelastustakaan.\n\nTorkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän\nkaasuliekin alla.\n\nBulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.\nVanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.\n\nYksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä\nohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet\nmukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti\nsinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut\nsaattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja\nhuiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen\nmennä?\n\nHän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan\nelä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole\nsurusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja\ntuon paljon uusia aatteita tullessani.\n\nKoko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas\nKolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.\n\nNe ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja\nniillä on maailma avoinna edessään.\n\nMutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita\nhän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään,\nyhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät\ntänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin\nrajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat\nolkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin\nvanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.\n\nPakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja\nteeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa\nkohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.\n\nMikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa,\nnumeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka\n\"erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä\". Mikä kodikas tuoksu\ntässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat\naloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä,\nja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen\nkoneellisesti: \"Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä. -- Suuri\nvarasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.\"\n\nMiksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta?\nSiksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja\nkohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni\nravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka\nkaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin\nperintöhuonekaluja.\n\nJa onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin\nedessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä\nhyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden\nhommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja\nistui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.\n\nHän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää\nmatkalaukkua. -- \"Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa\nedes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!\" -- Ja hän työnsi minut syrjään,\nkaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli\npolvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti\nojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen\nkäsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä\nkauluksista ja nenäliinoista.\n\nSeisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän\nminua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja\nminä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä\nrakastan.\n\nEn näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä\npari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen\nvain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen\nkamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.\n\nPääsen kenenkään häiritsemättä ulos -- äiti kalistelee astioita\nkeittiössä -- harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin\nrautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä,\nniin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni\npäällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana\nveljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole\nvirkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään\nsitä tekisi. Sillä hän \"ei tahdo\".\n\nHän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana\naamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä\noli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota\nvielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta\npyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.\n\nEikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä\nhuoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne\nsanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se\nherätä lähtiessä kaipausta?\n\nTiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän\npiinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini\ntyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.\n\nKuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta\niloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon\nkaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä\nmatkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä\njonkun hengiltä kuristaa.\n\nSe oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta\nsähkökellosta tuolta käytävän päästä.\n\nJahah! vahtimestari! -- \"Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.\"\n\nHyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole\nikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen\nlentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle\nhyvästiksi illan sammuva rusko!\n\nLaskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi\nkarkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää\nmalja sen kunniaksi.\n\nAstuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta\nkuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni\nmiehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet\nosoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni\nuhasta, jonka yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien\naikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.\n\nMutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka\nlaskeutuvat laskeutumistaan.\n\nRavintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton.\nPäällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi\nviime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri\nruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta,\nnäkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta...\nSiellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa,\nennenkuin he menivät maalle. -- Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla\nkeskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku\npienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka\niskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin\nkanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu\nloitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat\nmelkein yhdessä, puhellen puoliääneen.\n\nMenen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on\nlähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.\n\nMinä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!\n\nMutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä\nvarten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä.\nYht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon\nkuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat\nmaahan keinotekoisilta telineiltään.\n\nSillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.\n\nHän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni\nminut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut\nruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta.\nTahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja\nnyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin\nautiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni\nvielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa\nmikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli\nhervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.\n\nViimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut\nvaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä\nsurrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni\ntorjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän\naikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä,\nvaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMinä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni,\nkun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana\nystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän\nnäköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain\nlapsiansa varten.\n\nTuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö,\njoka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä\npeittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty\nja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy\nkärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä.\nSinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet,\najattelen minä ohimennen.\n\nMeistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa\nsattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä\nsaavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän\nkadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan,\nlumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän\nnauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin\naamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa\nkupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet\nkello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista.\nHän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja\ntöykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois\nyölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen\naikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee\nlentävän editsensä tien poikki.\n\nHän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin\nusein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän\noikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin\ntäysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta\npuolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni,\nkehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän,\nsaattaa hän sanoa: \"Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!\" Nimeni on tietysti\nhänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että\nolin siihen aikaan hänen \"ihanteensa\".\n\nMenen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei\nhäntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain:\n\"En tule!\" ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä\nuudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: \"Enkä tule!\" ja\nhankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin\ntoruvan: \"Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!\"\n\nMorsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen\nsilmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä\nnäyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.\n\nVeli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni,\njoka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä \"ruma\" ja\n\"olevinaan\" ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. \"Kyll'\non kanssa maku sillä...!\"\n\nHän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan\ntutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei\nole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö\nSuomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen,\nja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain \"flammasta\", menee\nhän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.\n\nVasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen\nkyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa\nolen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten\npurkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus\nmatkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni\nranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy\nmaaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa\nelon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii.\nKaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut\nsukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia\nketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä\nsuuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan\nantaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla\nkuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.\n\nMenen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen\nnuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että\nhänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka\nvartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa\navauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.\n\n-- Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.\n\nOlen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten\nollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä\ntarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin\nsuuri. Enintään viisitoista vuotta, -- jonka samassa lasken, astuessani\nhänen jälessään saliin.\n\nHän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne\nkeikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja\nvereni värähtelevät niiden mukana.\n\nMinä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen\nsitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki\nse, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei\nliikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi.\nEnnen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani,\njonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella\nheitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on\nhaihtuva -- niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli\nminulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi\nniitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se\non. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini,\nläpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.\n\nKuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani.\nRakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen\ntilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä\nheillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen\nikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua\nmatkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne\ntullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin\nkoulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.\n\nKevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla\nLyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,\nPariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.\n\nMe kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme\nTähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa\nliukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat\nrakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin\nedustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa\nvärikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta\npoimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun\nojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa,\ntunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen\nonnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.\n\nJos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku\ntoinen! Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin\npitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle\nkaukaisia meriä.\n\n-- Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon\nkerran.\n\nVaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän\ntervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista\nylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti,\nyhä seuraten silmillään ylioppilasta:\n\n-- Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?\n\nOlisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun,\nlohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä\non kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä\nolen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo\nhuomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin\nherrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on\nhuomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä\nihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta,\nseuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta\nsyytä alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu\nteeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen,\nkohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen\nviikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se\nsiirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he\novat jo lähdössä maalle.\n\nAsema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut\nedeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi,\nkantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä\nole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani\nkatseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani.\nÄidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle\nliikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa,\nympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei\nsitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden\nniin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja\nminä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut,\nnyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy\nvaunuunsa.\n\nMikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!\nKuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia\nja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä\nKappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.\n\nHarhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään.\nIstun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät\npurjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun\nhöyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine\nlippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.\n\nMinulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain\nasiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten\nikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat\nvalkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja\nikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan\nsitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä\nmenen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on\npapereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja\nsiinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on\nhurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että\nolen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan\nhäntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.\n\nLoion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että\nkoko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin\nkärpästen siipien surina.\n\nHän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei\nmuistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin\nvarma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa\nitseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän\nsiis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle\nkirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä\nhänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet\nsanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy,\nehkä antaa ainakin toivoa.\n\nKolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä\nlähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan\nsen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä\nulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut\nluokseen maalle.\n\nToisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta\nikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä\nja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu\nja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju.\nPysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja\nkäki kukkuu kauempana.\n\nEi ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen\nvarma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen\nitsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. \"Henkeni voimalla\",\ntoistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin\nrauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta.\nSiitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita\nonnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella\nliikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden\nkesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin\nsomemmaksi.\n\nMutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä\nodotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä\nsäikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua\nvastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni.\nVeli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni\nnaurahtaa.\n\nAnna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin,\nainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua\nedeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa,\njoka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain\nporttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.\n\n-- Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli\nhauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.\n\nEttä he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle\ntuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen\näidiltään teelaatikon avaimia.\n\n-- Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa\nvastaukseksi.\n\nJa tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis\nole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee\nedeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.\n\nIstumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta\nteetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja\nposket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta\nhänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä\ntuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä\nelämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan\nhänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa\nminua omituinen, utelias kiilto silmissä.\n\n-- Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja\nkertoo sieltä ulkomailta.\n\nKuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin\nlaitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan\ntyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta.\nSinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä\nlumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä,\nmukavuudella ja hyvinvoinnilla.\n\nEnkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa\nsuudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta\nja se asuu ainoastaan rinnassa.\n\nJa valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa,\nminä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein\nhenkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet.\nMinä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja\nminä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen\ntästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen\npäätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin\nvakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin\nolenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka\nennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.\n\nKesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän\ntodellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme\npuhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että\nsyy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee\nmieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja.\nÄiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan\nainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy\ntyytyä.\n\nMinä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin\nsitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä\ntoivon.\n\nMitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan\nkamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään\nsamanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.\n\nMinulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki\nmuut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen\novensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven,\njosta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea\nvarjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen,\nselin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla\non kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei\nole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen\nleninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin.\nToinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen\nnäkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja\ntoinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa\nkoskettaen.\n\nTeen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin\nlaudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen\nreunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka\nolen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä\novat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on\nrautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan\npäiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin\nseisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti\nja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä.\nVihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee\npuhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan\npyörien heikkenevän kolinan.\n\nHän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani\nverannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen...\nNukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän\nminun, tämän niinkuin eilisenkin.\n\nVihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista.\nIkkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas\nkäsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.\n\nMinulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos\nhän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä,\nkun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään\nedestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä\nkuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen\npikkulapsen.\n\n-- Huomenta!\n\n-- Huomenta!\n\nHän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita\nja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on\njo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja\nonnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno\nviittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni\nrisahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa\nuskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske\nmuihin kuin ihan tavallisiin asioihin.\n\nMe keskustelemme päivän ohjelmasta.\n\nEnsin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet.\nTyönnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua\nairoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme\ntyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti.\nVesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän\nlakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta,\nsiitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet\ntuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin\nonnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan\ntutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se\nveneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän\ntoruu minua, sanoo \"siksi\" ja \"semmoiseksi\". Mutta minä olen siitä\nmielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi. --\nMissä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää\nitselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä\nen saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat\nkäärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin\nsuomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy\ntyöntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan\npaperossia ja sanon melkein joka kerta: \"No, me sitä ollaan niitä\nmaailman parhaita kalamiehiä\" -- joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi.\nIltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana,\nmutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon\nvuoksi kysyy:\n\n-- Etkö tule purjehtimaan?\n\n-- En jouda.\n\n-- Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?\n\n-- Minä luen, niinkuin näet.\n\n-- Näytä, mikä kirja se on? -- Oblomoff.\n\n-- Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä\nikinä olen lukenut.\n\n-- Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.\n\n-- Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.\n\n-- Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia\nvetelyksiä kuin sinä!\n\nNoihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä\naina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.\n\nPidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen\nsisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan\nvirallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen\nväljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka\nsilkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta\nvastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo\nhieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.\n\nTuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen\nkädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja\nponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen\nkallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman\nkureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen\neteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen\nnuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse\nmenon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja\nAnna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä -- ne\nkiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä\njohdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista\nkalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen\nniemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään\nsaakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän\nhuudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi\npisaroita poskiltaan.\n\nAuringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me\nhiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja\nhelposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä,\nlainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on\nselin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus\nvettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan,\nniinkuin olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun\nvoisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan\nnäillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta,\netteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole\nsitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni\nainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.\n\nTulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia\nlähdöstäni. -- \"Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin? -- Kuinka\nteillä silloin lienee, kun minä palaani\" -- Hän sanoo siihen vain: --\n\"Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan\nviipyä?\" -- \"Kaksi vuotta vähintäänkin.\" -- \"Kaksi vuotta, vai niin.\" -- Ja\nmuuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys\nmennä kirkonkylään pariksi päivää.\n\nNuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja\nkun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle\nhyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää\nikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano.\nTämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se\nkiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen\nnäköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä\nmihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan\nairon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.\n\nKun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla.\nNiinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla\nkohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän\ntottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta\nvaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin\naseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä\nkiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa.\nNaiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja\nminä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän\netsii saksiaan. -- \"Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne\novat.\" -- \"Ne ovat minun kamarini pöydällä\". Minä nousen niitä hakemaan.\nMutta silloin sanoo äiti: -- \"Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat\nliian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.\" Ja\nsiihen lisää veli: -- \"En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin\nkohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi\". -- \"Niin menenkin\",\nsanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta\nvastalauseistani.\n\nTapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin\nsiitä, että ikäero välillämme on niin suuri.\n\nVaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu\nkoko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän\nlopulla kuin sen alkaessakin.\n\nEräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin\neräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.\n\nNaapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna\nja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen\nhöyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella,\nminulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin\nme jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon\ntodellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista\npäivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme\nkotitalosta ensi matkallemme.\n\nPäivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on\ntäynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin\ntavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme\nihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta,\njonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät\ntiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla\nvapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin\nyläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme.\nHuolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin\nei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla,\njoka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia.\nMinä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja\nkuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä.\nHänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin\nverraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt\nsiitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä\nvastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku\nkansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen\nkuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän\nseisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.\n\nKulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva\nmielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän\nnojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja\npitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä\nkukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli\npainaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä\ntahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua\nrinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän\nminua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä\nja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.\n\nJuhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me\ntuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen\nkansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella\nensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa\nkäyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti\nkotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme\nja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että\nhän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää\nhullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa\npystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso\nkeltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet \"prinsessaksi\". Ja sittemmin\nvetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän\npitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa\ntyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä\nsille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia\nhullunkurisuuksia.\n\nEmme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin\nkenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet\nverkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja\nettä kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää --\nja minä olen siitä mielissäni -- että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.\n\nIstumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle\nostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä\nhameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä\nkädestä suuhun.\n\n-- Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.\n\nÄiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.\n\n-- Kaisa.\n\n-- Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.\n\n-- Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton...\n\nJa äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.\n\n-- Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran\nrouva?\n\nMinä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa\nmakeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle\nasialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.\n\nLähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja,\njotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo\nhiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan\nkannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää\njalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset\nhaamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna\nväsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen\ntungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan\nolkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan\nsilloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle\nlaivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä.\nSilloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.\n\nTaivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea\nneljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat\nja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein\nepäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan\npäivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään\nhäiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa.\nEnkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän\nnoin levollisesti nukkuisi rinnallani.\n\nVasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta\nulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita\npudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta\nomin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua\nodottamatta.\n\nÄiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä\ntoivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että\nhän alkaisi kertoa, kuinka _meillä_ oli siellä hupaista, kuinka _meitä_\nei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja\ntarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.\n\n-- No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.\n\n-- Olihan noin, vastaa hän.\n\nJa haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten\nunisesti: \"Hyvää yötä\".\n\nVuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en\nsaa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään\naukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä\nteroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja\nkeittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella\nkattoa.\n\nEi siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään.\nHänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun\npanen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo\nhuomenna.\n\nMutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas\nystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua.\nMinussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän\njuoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.\n\nHän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään,\nniinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.\n\nKuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut\nälyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja\nmenin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä\nhäntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt\nminne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun\nikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella\nuseat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.\n\nKuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa\nminua, vanhaa houkkaa?\n\n-- Mitä on kello?\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan\nmuistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen\nnähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että\nvieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se\npieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa\nääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi\nmennessään ja laitteli kaulustaan.\n\nPalvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois\nlaseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa\nvielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia,\njossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas\nmaalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.\n\nNousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa\npoistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen\nharjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että\nhiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat\nkeltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!\n\nNiin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes\najattelisi minua säälien, surkutellen.\n\nKoko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu\nrisahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta\nkäsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.\n\nNyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan\ntämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee\nelämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin\nkivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon\nvalaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.\n\nArvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin\nKatajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni\nmenemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn\nkeisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle\nja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella\npuolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja\nlaidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on\noma hyttini perän puolella laivaa.\n\n-- Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä,\nKappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta,\nmilloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin\njotain muuta miehilleen: \"Noin kello yhdeksän\".\n\nNyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn\nErottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut\neilen illalla. \"Hufvudstadsbladetin\" kirjapainossa käy kone ja\npaperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni\nSuomalaisen Tyttökoulun kulmassa.\n\nKysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy\ntunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.\nSanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:\n\"Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!\"\n\nPuodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot,\nraskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko\nhermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat\ntulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti\nkasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.\n\nTeen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa\nvähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten\nnäkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat\nkai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt\nselviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas.\nÄiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei\ntietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.\n\nJuuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa\nbalkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu\njostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen\nvain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun\nkulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa\nsiellä mattoja.\n\nEnsi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti\nkoomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni\nylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: \"Ei,\ntämä on liian hassua, tämä on liian hassua!\"\n\nJa poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania\nkaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni \"tyhmä\nnarri\", kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.\n\nKatsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä\nsiellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja\npäässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni\nrauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen\npuhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.\n\nLaiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä\npaloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen\nmyöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone\nupottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta\npiipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen\nmaalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin\nihmisiin.\n\nEi tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy\nrannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus\nsatunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on\nlämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät\nympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava\nNikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin\nrakennuksiin.\n\nTorilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen,\njyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan.\nPerimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea\nGrönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki\nkulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse\njuoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.\n\nMinä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan.\nPakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat\nulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu\nkadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.\n\nLaiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas\nrunko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja\nlähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät,\neksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan\nhaihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse\ntoisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua,\nsyttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.\n\nHienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht'äkkiä\nedessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta,\nvaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman\neteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.\n\nNe näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden\npintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten\nlaivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan\nympärillä.\n\nHärkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa\nViaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja\nsulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa\nkuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu\nensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin\nvallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.\n\nOllaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä\ntuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen.\nHienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei\nole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri.\nSiellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen\nsaaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä\nkauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on\npäivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen\npirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.\n\nEtsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni\nsattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen.\nJokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat\nensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia,\nmuodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa.\nEn tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä\nlienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.\n\nItse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä\nkuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean,\nsuloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny\nainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en\nkaipaa mitään, en toivo mitään.\n\nTapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa\nkenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa\ntäytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa\npieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon,\ntietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole\nvoimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin\nsisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat\nperhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen\npaistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja\nraakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää\nnuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja\npurjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka\nmustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.\n\nTapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen,\njoka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen\nsäännöllinen taittuminen.\n\nJoskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian\non kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja,\nkyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on\nihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin.\nMillaisiahan lienevät olot siellä? -- Kalastaja laskee purjepurtensa\nlaivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin\nja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon,\njättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö\nloppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja\nvoinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä\nparempi.\n\nMutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva\ntaas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.\n\nAurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan.\nKoskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen\nantautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään\nmyöten ja sitten yht'äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.\n\nTulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja\nmeren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi\nhämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain\ntulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja\nsammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa\nlaiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää\nruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja\nmerkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon\nkannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden\nkohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka\nvivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta\nkuin epämääräisesti aavistan.\n\n\nMutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus\nkadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden\ntukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.\n\nKolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta\nvalosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa,\njoka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan\nkaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on \"Capella\".\n\nSe on \"Capella\", joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen\nmuutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen\nvähän ennen meitä.\n\nNojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista\nlaivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa\nunelmassa:\n\nHän on matkalla, hän, Anna, tuolla \"Capellassa\". Hän on lähtenyt\nillalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä.\nKun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän\nvalvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset\nretkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla\nhän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa,\nennenkuin oli \"Capellan\" kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti\näitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän\nmatkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka\nLyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä,\nja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut\nvain pahaa unta.\n\nJa kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse.\nMinä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle,\nvierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen\nsuojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni -- pienimmätkin\npiirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset\nsilmissä -- että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa\nkuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla\nliikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun\nmajakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat\npunaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan\nmonista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen\nkärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen\nvaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa\nja minä samalla lailla vastaan.\n\nEläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut\nsurulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta,\nhyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:\n\n    En voi sua unhottaa poies\n    vaikken ikänän' sua saa j.n.e.\n\nYmmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno\nkuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla\nikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän\nminulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin\nsurusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa\nsiksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja\nmeluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa\naina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt,\ninnoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole\nhaihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.\n\nHeräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.\n\nMatkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä,\njatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen\nsuloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme.\nUni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen\npääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin\ntulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että\nhöyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja\nsen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt\ntuosta ihan pääni päältä.\n\nNäen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan\nkapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä\nhäämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri\njättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen \"Capella\", mutta nyt se ei\nenää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista\nkylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä\nunelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki\nrunollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut.\nHöyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä\nvastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut,\njotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää\nepätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.\n\nTiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa\nulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun\ntäytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka\njuuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle\nlaskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.\n\nTämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta\nrautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee\nsielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja\nmitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas\nkoneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa\nvoisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.\n\nKunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen\nvälinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan.\nMaisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä\nminussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele\nmenneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin\ntutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin\nmielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä,\nkun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän\nräminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä\nja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä\nyht'äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä,\njossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä\nmistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen,\nrauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja\nniiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä,\njoiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on\npolvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen,\njoka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo\nmuut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja\npyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen\nluonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä\nrukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen\nantautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä\njään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo\nerakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa\npettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan\nerämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta\ntyöstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.\n\nMutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään\nulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä\nasemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman\njunan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna\nmyöhästymisestä.\n\nKuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee\njuna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja\ntulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin\nalkanut tottua.\n\nJuna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin\nkamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni,\nmutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla\ntuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni\nmuruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain\nruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen\nsiksi ja voittaa itseni. Miks'en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka\nrauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään\nerikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä\nhätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton? -- Mutta minun on turha\nvaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku\nystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo\nääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua\nherättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan\ntulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin\nperikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu\nveturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi.\nTunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku\nasemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää\nseisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä\nitseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä.\nKuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten.\nVihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki\nnaulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy\nsäpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht'äkkiä ollaankin\nlasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti\nasemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa,\njonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi\nahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska\nnielee pitkää puomia.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- C'est fini, monsieurs?\n\n-- Oui, madame.\n\n-- Pas de café, pas de cognac?\n\n-- S'il vous plait, madame.\n\n-- Vous avez l'air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?\n\n-- Non, madame, au contraire.\n\n[ -- Oletteko lopettanut, herra? -- Olen. -- Ette halua kahvia ja konjakkia?\n-- Olkaa hyvä. -- Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne? -- Ei,\npäinvastoin.]\n\nIstun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen\nlopettanut päivällis-illalliseni.\n\nHuone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on\nsinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa\njakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille.\nToisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia\nrautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä\najureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen\nisoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän\nkiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa\nkussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa\nkasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.\n\nJoka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen\najuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin\nlakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten\njytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun\ntorven toitahdusta.\n\nOn niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja\nkuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö?\nNiin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta\nsingahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.\n\nViihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla\ntäydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot\nkasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin\nsen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan\nturtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen\nkahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain\nsanomalehteä.\n\nMutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton\njono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja\njossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä\nkuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa\nmyöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen\nikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei\nole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta\nasuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti\nastellen päädyn tavalliseen kahvilaani.\n\nSiellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla\nbiljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.\n\nTällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen\nsitä valmistanut jo useampia lehtiä.\n\nMe kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet.\nTunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme\nläpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme\nseikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme\nyhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset\nhavaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka\ntarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa\nsielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.\n\nKirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen\ntilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen\ntoinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina\nkirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin\nluettavaksi kuin hänen.\n\n\"En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen\nvaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut\nmatkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on\noikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä\nkaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä\nkatselee\".\n\n\"Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme\nnäyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa,\nkun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se\nhallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla.\nMuistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia,\nonnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa\netäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht'äkkisenä\ntoivomuksenaan: \"Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa\nvoisi ihailla tätä kaunista maisemaa!\" Ja me voimme molemmat sen\njohdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä,\nepämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla\ntavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on\nkiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä\nkatselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei\nyhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka\ntuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne\nminulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua\naina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin\ntutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole\nkoskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni\nilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama,\nkenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän\nulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen\nmielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista\nsen erityiskohdista\".\n\n\"Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä\nmielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut.\nItsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies\nrakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen\ntuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää\nsiltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki\nkehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut\nkiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä\nerehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat\nminussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo\nluulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin\nmelkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen\nasti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin\nnuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä\nrakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni\".\n\n\"Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen\nkotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi\nminua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen\nvallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä\nvastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin\nteki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta\nmenneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys\nottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen\nkäynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa\nolen istunut, muisto tästä taistelusta.\"\n\n\"Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin\nse, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja\ntarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee\npuhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut\naivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä,\njolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht'äkkiä\nmuuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva\nkääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla\nvesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon\nja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä,\npuhdas profiili ja kihara korvan juuressa.\"\n\n\"Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie\nbulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä\nympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville,\nja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä\nkalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita\nvihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa\nkulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia,\navopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä\nseisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin\nikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin\nkoivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan\nsinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä,\nedessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen\nviheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia,\nkirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren\nkuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä\nkadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu\ntulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä\nsilmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan\nedustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy\npieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo\nainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi\ntörähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen\nesiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun\nsitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.\"\n\n\"Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen\nPariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin\nkuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla\nilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja.\nRaitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan.\nKadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen\npaikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi,\nmustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja\nkaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen\nhakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla\nbalkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen\nhienoleikkeisellä harsolla.\"\n\n\"Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on\nkuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään\nvuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä.\nHänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan\nrusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois.\nKuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä,\nmuiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa\nlehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn\nvähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle\n\"pardon\" kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä\nasfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki\npäivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.\"\n\n\"Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi\nja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin\nmistäkin syystä.\"\n\n\"On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun\njoka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta\ntuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva\nkorpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut\nkupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä\nylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen\nliikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja\npääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä\nväkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen\njättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta\nkuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon\nihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos,\njoiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia\nja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan\nkokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä\nkuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen\nkonesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin\npajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja\ntakovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin\njoudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin\nmaan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on\nouto levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä.\nKun sitten illan tullen \"loistavat lähteet\" alkavat soittaa\nvärisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi\ntulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan\nminäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien\nuhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.\"\n\n\"Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua\nsyrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen\npienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne\nheikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli.\nTäällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä,\npunaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin\nsyttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten\nmilloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien\nseinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain\nmaalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa\nkehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen\nkyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään\narvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja\nkaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet\ntuhannet, jotka tappelevat tuoleista \"loistavien lähteittensä\"\nympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan\nmelkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia\nhuvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei\ntästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on\npantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on\nkaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi\nkokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä\nkaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin\nja olisin innostunut.\"\n\n\"Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa\nsoittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä.\nSoitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön\nrypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä\nmiehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on\nsoittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee\nintohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen\npuvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän\niskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen\nympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle\nkukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin,\njoita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta,\njalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun\nkevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht'äkkiä vaikenevat viulut\nja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää,\njoita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt\ntäydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan\ntasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa\ntakaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi,\nvalittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja\nyht'äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet\ntotisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten\nlinjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää\nharhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen\noman maansa ilta-aurinko.\"\n\n    Kaiu soitto, kaiu katkeraan,\n    vetrehisiin vesiin asti vaan,\n    soituas näin taannu suloiseks,\n    taannu vienoks unihaaveheks.\n\n\"Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen\ntaivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat\npurren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin\nminuun, hyräillen hiukan.\"\n\n\n\"Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä\nmielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt\nyhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on\nniissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys.\nSitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen\nheiketessä ja siliävät sitten kokonaan.\"\n\n\"Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin\nmieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä\nkirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa\nitseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni,\nuurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja\nmielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla\nloistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää\nsoidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää\nminussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin\nkiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää\nkatuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman\nnäköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän\ntuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia\nhaavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen\nsijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin\nkahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat\ntoisiinsa?\"\n\n\"Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen.\nEn poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin\nasuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.\"\n\n\nKirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe\nrakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen\nkuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt\nminusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En\nuskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin\nhyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo\ntoivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä\nsalanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen:\n\"Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.\"\nMitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin\nluettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä\nhäneen kirjeeni?\n\nTuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie\nsäikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin\nkuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein\najattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni\nsyvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä.\nEnhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni\njälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin.\nRakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin\ntunteen ja samalla myöskin -- sitä en voinut salata itseltäni -- äidin ja\nveljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan\nkirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä\nrakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.\n\nOli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni\npöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän\nsiinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka\nliikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei\nvärähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.\n\nEn henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi,\nkun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin.\nBiljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen\nhelistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä\nseinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa\nalituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse\nvaunuja ja hevosia.\n\nLähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen\nputoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen\nastella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat\nloistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua.\nAvautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia\nnaisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja\nkatson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia\nnaisia: -- Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?\n\nMinä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle\nkadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni,\nja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan,\nratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa\nviistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo\nPariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun\nheittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.\n\nSoitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni\nkuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi\npimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe\nsitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri\nhaaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu\nhiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on\nalituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka\nkohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee,\nvälistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä\nalinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää\nniiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on\njuna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten\nhuutoja. Joku laulaa.\n\nKauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä\nolen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa\nyliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet\nkirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä.\nMieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja\nluulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin\ntästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten\nmäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet\nvaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön,\nsillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.\n\nRiisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta\nnäyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä\nkohisee vain kotoinen korpi.\n\nKaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.\nOlen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet\ntoiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja\nonnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin\ntuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nElän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on\ntullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän\nmahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi\nvastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se\nsiellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus\nja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta\nfatalistin tyyneen rauhaan.\n\nTyöni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen\nkäynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa.\nSiellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva\nvalo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset\ntiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja\nharmaantuneet hiukset -- ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen\ntyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten\nkävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee\nolemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta\nsamalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että\nolen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.\n\nSe on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka\noikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu\naikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja\nhermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä\nvieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä\nkirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on\ntehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus\nmenenkin, niin voin yht'äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa,\nsateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.\n\nTullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja\nkatselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen\nkasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän\nperäytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä\nhänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä.\nHän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan\nhänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani\nkauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi\njatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään\nhuoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.\n\n-- Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]\n\nJoka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen\närrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on\nhyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta\nkuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä.\nKuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä\nhän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa\npistän minä viisi frangia hänen kouraansa.\n\nMutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:\n\n-- Rien, monsieur, rien!\n\nEräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä\nvälitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun\novenvartia yht'äkkiä huutaa jälkeeni:\n\n-- Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]\n\nSe on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se\nolla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut\nkiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen\nkerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada\npyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen\nkuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on\nveljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.\n\nEn tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon,\nettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on\nkokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on\nsittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen\nsaanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.\n\nMitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se\non kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt\nlähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta\nja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut\nhänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.\n\nMutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään\nkoko asiasta.\n\nVeli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt\nkirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna\noli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu\nhänen kanssaan mitään keskusteltu. \"Varmaankin haluttaisi sinua tietää,\nminkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä\nkertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole\nmitään kadottanut, joshan et voittanutkaan. -- -- Muuten ne nuo naiset\nyleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä.\nJa sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on\nAnnalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu\nSuomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja\ntanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina\npakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen 'tunteistaan' en\ntosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla\nkihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.\"\n\n\"Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken\npuhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin\nkovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä\nsemmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää,\njota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa\nmeitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen\nmahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa\nalta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle\nkivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin\nmitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa.\nEn usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk'et häntä saisikaan.\nSinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden\nkaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin\nkuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole\nkumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä\nmukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina\ntinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä\nnaisia jälellä maailmassa.\"\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani\nperheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo\nmuutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär\nOulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka,\nvahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy\njatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja\non tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän\npalmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja\ntanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti\nhienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt\nlaudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä\ntulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut\nerinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja\nminä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo\nyksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä\nkertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä,\nmitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta\nmistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia,\njoiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää.\nKun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin\nkutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan\n(tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten\nrauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa\nminua ympäröi mukavuus ja hellyys.\"\n\n\"Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista.\nMinä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen\naviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin\nsinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat\nja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka\nynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan -- 'kotoisen lieden ääressä'.\nMinä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää. --\nOblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan\nminä olen kehittynyt.\"\n\n\"Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo\nhuolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei\nvarsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun\nsijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita\npurtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja\nsiitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut\nhiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja\nkokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli\nsinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä\nkoetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin.\nEhkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi,\nniin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa -- joka muuten\nlähettää sinulle terveisensä -- haemme ja löydämme sinulle jonkun\nuskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä\n'etevä', mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.\"\n\n\nKirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin\nhyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta.\nMutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä,\nvaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole\nlopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän\nerakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus\nheittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni\nuskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOn jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle\non kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin\nkirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan\nkokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa,\ntullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja\nkylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän\nkotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä\nkaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa\nkolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.\n\nKuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana\nsupatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään\ntyöntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa\nkiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka\nhämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan\npitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti\npiilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja\nkuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi\nsuureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen,\nei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä\nyhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän\npäästä.\n\nMutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva\ntässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan\nkulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä\nsytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle.\nHuoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo \"juttuja\", joita\nhenkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva\nkatoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota,\nmitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja\nsilmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun\nkoppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos. -- \"Kerro vielä! Kerro\nvielä! -- Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?\"\n\nEi muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht'äkkiä\nalikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin:\n\"Lapset ho-ooi!... Jo saapi tu-u-uulla!\" Sänky alkaa kuohua päitä ja\njalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli\nkaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän\nsitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan\nalaovi lukkoon. -- Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan\nkunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.\n\nNe olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat\novat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka\nasuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.\n\nOn sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas\njoulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo\nsuunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään\nminua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin\njonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen\nikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä\nelämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin,\nvasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin\nhuolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni,\nsivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja\nhopeapäinen kävelykeppi kouraan.\n\nIlma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille\nbulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla.\nNaisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten\nkäynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken\nkuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti,\nikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa\nkipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa,\nsamalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin\nhuoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan\njyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja\nsiitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa\nvauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin\nvihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä\nja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna.\nJoskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva\nja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin\nkadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten\nmustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin\nenennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.\n\nMutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu\nkadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet\näänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu\nainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen\nsukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko.\nJokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen,\nniinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti\nvonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista\nakseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja.\nKahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi\nainoa jono, jonka päätä ei näy.\n\nVaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä\npuodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat\nlakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua\nja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat\nkiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet,\nkynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen\nkuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla,\njoita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut\nlaesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat\nja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin\nlumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja\npalttinaa.\n\nNe ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden\npienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta\novelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu\nyhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan.\nKääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään,\njoka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista\nkuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien\niloisesta naurusta.\n\nJo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen\nkatukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän\nviimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät\nsilmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään.\n\nJoudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut,\nniinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas\nhenkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista\nlämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa\npäällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla\nikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni.\n\nTilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se\nvoima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen.\nSähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on\nnyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä\nsamettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset,\ntulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista,\nsinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa\nliikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta\nbulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs.\n\nMinulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole\ntullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran\npartaalle ... niin, todellakin virran partaalle ... tähän satumaiseen\nritarilinnaan...\n\nMutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas\nkuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on\nkalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen\nselkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se\njatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä\nja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten\nyli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan.\nSiellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen.\nLumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin\nEsplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat\npaksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja\najurien tiuvut kilisevät...\n\nKuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen\nalapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu\nvalaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä\nhipiä ... jos saisi koskettaa sitä huulellaan...\n\nJa enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile\nenkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni\nminäkin.\n\nTuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee ... mutta mieleni väreet\novat yht'äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä\nPariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa\nhyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt\ntätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar,\nlempeäsilmäinen ja hienohipiä, -- joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on\nvalmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään.\n\nUlos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa\nkuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista\nmaanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös\nilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön,\ntuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo\njoka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva\npariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin\nlapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja\nhaastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän\nmahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on\nhänet voittanut!\n\nMinä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen\npääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin\nhän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain\nvalaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei\ntunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule\nsanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi\ntuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa\nkoko maailman keskipisteenä.\n\nEnköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se\nkaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita\ntunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä\nkesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät\njuovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.\n\n    Siell' varjot on niin viileät\n    all' leppäin, koivujen,\n    ja lehdot kullan-kiiltävät,\n    ja laine vilpoinen.\n\n    Kuink' autuus siell' on armahin\n    kultaansa armastaa,\n    sielt' uskoisuus on syntyisin\n    ja sinne halajaa.\n\nMutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää.\nTäällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja\nnauttia elämästään kauemmin kuin muualla.\n\nJohtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä\narvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi\nminuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten\nrinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se,\nmiksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi,\nvähäpätöisempi? -- Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?\n\nEn ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn\nalas Avenue de l'Operata pitkin ja ohi Theatre Français'n. Siitä\nLouvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka\nkeskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden\npoikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen\nhaaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun\nhetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset\nkokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.\n\nOlen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita\nharvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele\nmuuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että\nkun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut\nsähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus\nsäpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut\nsinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut,\njota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan\nunohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia\nkäännekohtia elämässä.\n\nSyötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan\ntakaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan,\nsilmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.\n\nTapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina,\nja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat\novat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on\nystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi.\nAinoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja\npiippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia,\njoilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin.\n\nVähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin\nmies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja\nnäyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan.\nSovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä\nmielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen\noven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen\neditse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän\nilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta\nsisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät,\nselittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos.\n\nKuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele,\nettä se olisi _hän_, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen\nkatsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi\ntännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota\naukeata pikkutoria, Place du Theatre Français'ta. Odottaa vaunujen\nohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen\ntakana...\n\n-- Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?\n\nSe, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen,\njonka olen täällä joskus tavannut.\n\n-- Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?\n\nHänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri\nmitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä\nsanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että\naiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista,\nja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa\nmuistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja\nruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on\nsuomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.\n\nMeillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme\nsanomalehtemme taakse kumartuneina.\n\n-- Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht'äkkiä. Ne vain kihlautuvat\nsiellä kotona.\n\n-- Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.\n\nHän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta\nsuurilla kirjaimilla ilmoituksen:\n\n           Kihloissa:\n          ANNA HJELM\n          TOIVO RAUTIO\n\n-- Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.\n\n-- Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän\nniitä Pohjanmaan Rautioita?\n\n-- En minä häntä tunne.\n\n-- Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin\nulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet\nteatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä\nkanssa.\n\n-- Garçon!\n\n-- Joko aiot mennä?\n\n-- Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.\n\nNäen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen\nrattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen\nlaskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli\nkulkee suurin messinkikirjaimin sanat: \"Hôtel du Louvre\". Iso rakennus\nvasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu\njonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.\n\nNyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan.\nHuoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista\npuoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen\notsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.\n\nMinä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn...\n\nKeskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä\nvihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan\npyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta\nja irvistäviltä.\n\nMihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin\npääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun\nMontmartressa!\n\n-- Hoo-op!\n\nTakaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois.\nKuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.\n\nJos et sinä, niin en minäkään!\n\nJa lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi\ntulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia\nseinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut\nselvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole\nenää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske\nniin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!\n\nOvat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka\nmonta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia!\nPuuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä\npaksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli\nja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä!\n\nMinulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä\nvaivaa! \"Saahan se lukea sen lehdistä!\" -- Ollaan tietysti ihastuneita\nsulhaseen ja vävypoikaan.\n\nOlen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten\nväliä. Yht'äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä\nMontmartren rinteeltä eteeni \"Moulin Rouge.\" Se paistaa punaisemmalta\nkuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut\nsiivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen.\nIkkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen\nvälissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä.\nYksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja\nläheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset\ntoistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä.\nAlituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne\nmenevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja\nmiehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta\ntanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.\n\nSinnehän minäkin, juuri sinne -- jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo\nennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän\nilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös\nkaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan\nvaltakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?\n\nSeisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos\nnaisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat\nkuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten\nkäänteessä.\n\n-- Oh! oh! comme c'est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan\nulompana seisovasta ryhmästä.\n\nEpäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi\nkehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa\nkuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi\nmukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.\n\nOlen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin.\nMieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut \"tuhannesta ja\nyhdestä yöstä\", maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja\nkristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä,\nmutta jonne \"Sesam\" aukaisee oven.\n\nRohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä.\nSakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen\nkallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että\nseinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on\ntotta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat\nsähkölamput.\n\nIhmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran,\nsilmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja\npienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne\nja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet\nkiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen\nvalkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen\nkeikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee\npyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja\nyht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin\nheikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä.\nMutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja\nkohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa\npuristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä\nolentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet\nleimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä\nja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea...\n\nIlma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina\n... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu\nparhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.\n\nLaskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen,\nkuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät\nkoskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.\n\nVaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä\nja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja\njalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.\n\nJa ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään\nkokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota.\nTahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa,\nhurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin\nennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan\nensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä\nomat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis\nvirta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi\nolemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille,\nlepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä\ntahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta\nkuolemasta!\n\nEn minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus\nminullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni\nkokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä\ntahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien\nkiusat.\n\nMenee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen\nhekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja\ntarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka\nminua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä\najoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät\nuudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden,\nepäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta\nminä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa\nherättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian\nmehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä\ntäällä lieneekin.\n\nEditseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on\nvartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot,\nmelkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen.\nEi ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku\non yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on\nkiinnitetty sininen viaton orvokki.\n\nHän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran\nhän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua\nkyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan\ntanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas\ntakanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan\nkasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni\nkauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.\n\nHän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen\ntavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen\nseikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein\nolin romaaneissa lukenut.\n\nEn heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen\ntaakseen seisomaan.\n\nLuontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja\nkysyy:\n\n-- Te ette tanssi?\n\n-- Valitettavasti en tanssi.\n\n-- En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?\n\nHän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen\npyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.\n\nHänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.\n\nPalvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini\npaperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei\nhuoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa\nkotona.\n\n-- Te tietysti tulette luokseni tänään?\n\nKun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo\nonnekseni.\n\n-- Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä\nsiemauksella.\n\n-- Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän. -- Te jäätte koko\nyöksi luokseni?' Vai mitäs'\n\n-- Koko yöksi.\n\nHän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen,\nvaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon\ntaas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia\nsoittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.\n\nMiksi minua yht'äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin\nsydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois\ntäältä?\n\nMutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani\nedes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.\n\nUlkona on sill'aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki\nsateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa\noikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.\n\nSade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa\nrapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka\naskeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään\nkatuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä\nkierällä jäällä.\n\nMe mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja\nvetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:\n\n-- Ihan likellä, ihan likellä!\n\nEräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.\n\n-- Suutele minua, ystäväni!\n\nSe käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys,\nhipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran\npyytämättä.\n\nJa miten siinä kaasuliekki yht'äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa\nliepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän\nkatsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan\npiirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.\n\nHän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen\nminua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen\nsen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven\nedustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon\nnappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen\ntalous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja\nikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen\nvieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa\nsilmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki\nkauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin\nkuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä\npakenee.\n\nOven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa\nkynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia,\nlaahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.\n\nHänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä\nsohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain\nja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.\n\nOlen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.\n\nHän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää\npolvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina\nohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun\nkorsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa\nhajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen\nnäkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.\n\nKutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni,\nsuutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän\ntietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen,\nmistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.\n\n-- Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.\n\nHän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka\nhän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin\nminkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut\nhurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan\nhän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän\nvielä päivänsä päättänee?\n\n-- Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?\n\n-- Kun sinä olet niin kaunis...\n\nHänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta\nputoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian\ntulemaan.\n\n-- Pian, pian, joudu nyt!\n\nJa hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.\n\nHänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja\nystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa,\nettä hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan\nsiitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun\nsaakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen\nympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy\nusein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä\nja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?' Hän ei\ninhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän\nlepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen.\nKenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota\nyhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni\nsiihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen\ntyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon\ntoisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.\n\nNoin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla\nsormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut\nnoin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa,\nkulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun\nvalo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.\n\nHän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon,\nettä hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.\n\n-- Oliko hän kaunis?\n\n-- Ei niin kaunis kuin sinä.\n\n-- Rakastitko häntää\n\n-- Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.\n\n-- Rakastikos hän sinua?\n\nJa ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle\nuskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.\n\n-- Miekkailitteko te?\n\nMe olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.\n\n-- Sinä kostit! -- On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja\nkysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.\n\n-- En, minä rakastan nyt sinua.\n\n-- Niin, hetken vain.\n\n-- Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit\nSuomessa.\n\nHän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän\nelämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois,\npois kauas Pariisista.\n\n-- Mutta miksi sitten elät näin?\n\n-- Minun täytyy.\n\nJa me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme\ntäältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään\ntule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä\nainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään,\nhänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli,\nkävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja\nyöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa\non. Me olemme kuin vastanaineet.\n\n-- Niin, niin, me leikimme vastanaineita!\n\nJa kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni,\nja kun kävelemme bulevardeilla...\n\n-- Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?'\n\n-- On siellä bulevardejakin...\n\nJa kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen,\njoka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin \"chic\"?\n\n-- Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?\n\n-- Kyllä, paljonkin.\n\n-- Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ...\nhuomenna jo!\n\nKesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!\n\n-- Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla...\n\nJa me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut\nSeinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.\n\nJa näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen\najatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä\nylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut\nkiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki\nhienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä\ntyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani\nrakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen,\nalan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni:\n\"Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!\" Mutta\nsitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä\nkaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä\nnukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi\nja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että\nhän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.\n\nMiettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa\nhän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa\nkyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki\ntämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua\nvastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin\nvuoteen reunaa suinkin ulottuu.\n\nHän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada\nunta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja\nrattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita\nrappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja\npidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen\nläsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen\nnukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.\n\nVihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on\ntapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta,\nettä vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan\nja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa\ntuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se,\njota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä\nmolemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.\n\nKoetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän\nsitä, että hän ehkä on sill'aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti\nhuutaen olen hypähtänyt istualleni.\n\n-- Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!\n\nEn uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä\ntoistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla,\nkuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja\nja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus\npainaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun\nonnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan\ntällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä\nsamasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on\nlikaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään\nvoinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!\n\nJa yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä,\nkotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta,\nneitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea\nkuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen\nkuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä,\niäksi kadotettua!\n\nMutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee,\nnyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa\nhänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen\nunensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä\näärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä\nhänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla.\nPuolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:\n\n-- Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen\n... suutele minua! ... suutele minua!...\n\nHän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna\nhellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en\ntahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä.\n\nKynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen\nolutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen\nkirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu\nhetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa\ntasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja\nkaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen\ntähtensä elänyt viime aikoina. Yht'äkkiä ei hän minulle näytä olevan\nmuuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen\nkoulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka\ntulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi\neditseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki\ntämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko\ntodellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella\nyhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia\nja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä\nihmeestä on yht'äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin?\nMaailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti\nniinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä\nhellävaroen ja nivelien koskettaa.\n\nAlkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa\nrauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo\ntunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja\nsametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja\nloimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan\nedestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi\nja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko\npaistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään,\nhervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta\nvaloa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat\noienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu\npieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto\npiirre.\n\nEn ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät\nlaimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on\nrutistunut.\n\nAlan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja\npyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät\nsavessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus\nlikainen.\n\nKun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä.\n\n-- Joko menet? kysyy hän.\n\nHän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa,\njokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki\nylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:\n\n-- Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee\nkultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa,\nkääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän\ntarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään\nole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi\ntoisistamme.\n\nLaskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja,\nminä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja\npienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.\n\nUlkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen\nsoittoa.\n\n-- Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan\nrappusissani.\n\nKamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen\nkupolit kimmeltävät.\n\nKoneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja\nlaskeutumaan uudelleen levolle.\n\nJa siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo\ntaanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys\nruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat\nvetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin\nrauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja\npuhdistetuilta jostain pohjamudasta. \"Pyh!\" sanon minä taas\najatellessani Annaa. \"Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen\nsyvemmälle ulottuneetkaan!\" Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se\nkuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.\n\nOle siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena\nkuin se annetaan!\n\nJa levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain\nvälissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella\nylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja\nmehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä,\nsamanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.\n\nSe on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä\njärjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa\nkulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky.\nHuoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä.\nKotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä\ntaloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti\npäivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin\nvarminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa\nennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut\nlaakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren\nkuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja\nkalastelee.\n\nSiinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan\nhaavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu\nkirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon.\nTäydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot\nsoivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä\nolematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin\nmaata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani\ntuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen\nhuoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään,\nsuutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen\nmieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni\nnurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän.\n\nMinä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin,\nepätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä\njuuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä\ntulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan\nminua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin\nhänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi\nminulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen.\n\nMutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on\njoku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu\nvääntävän avainta lukostaan.\n\nMiksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä\npäästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin\npettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja\nyksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni?\n\nMutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä\nhaihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä\ntoivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina\nolemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama\nsurkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä\nelinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan, -- aina olen\nhaparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa\nhänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan, -- aina on näkyvä vesileima\nläpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.\n\n\n\n"]