Erämaan murhenäytelmä
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Niilillä risteilevä joukko eurooppalaisia ja amerikkalaisia turisteja joutuu aavikkoryöstäjien vangiksi Nubian erämaassa. Matkalaiset joutuvat kamppailemaan hengestään ja vakaumuksestaan, kun heidät pakotetaan valitsemaan kuoleman ja islamiin kääntymisen välillä.
Arthur Conan Doylen 'Erämaan murhenäytelmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1460. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
ERÄMAAN MURHENÄYTELMÄ
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Suomennos.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus O.Y., 1924.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Yleisö varmaan ihmettelee, miksi se ei koskaan ole saanut lukea Korosko-laivan matkustajain kohtalosta. Riittää, jos mainitsemme, että oli olemassa sekä henkilökohtaisia että valtiollisia, tärkeitä syitä, jotka vaativat vaitioloa. Useat sen ajan ihmiset tunsivat verraten tarkoin asiaan liittyvät yksityiskohdat, ja huhuja jos jonkinlaisia levisi, mutta yleensä ei niihin uskottu. Ne on nyt valettu kertomuksen muotoon, ja tietoja ovat antaneet eversti Cochrane Cochrane, sotilas- ja merikerhon jäsen, joka valallaan on vakuuttanut kertomansa oikeiksi sekä miss Adams Bostonista. Kapteeni Archer, joka kuuluu egyptiläiseen kameelijoukkueeseen, on täydentänyt tietoja Kairon tutkintotuomioistuimelle antamallaan kertomuksella. Mr. James Stephens on kieltäytynyt antamasta mitään kirjallista selontekoa kokemuksistaan, mutta kun hän ei ole tehnyt minkäänlaisia muutoksia tähän teokseen tutustuttuaan siihen oikolukuvedoksena, saattaa olettaa, ettei hän ole havainnut mitään pahasti totuudesta poikkeavaa.
Korosko, litteäpohjainen, pyöreäperäinen, 30 tuumaa syvässä kulkeva potkurihöyry lähti helmikuun 13 p:nä Shellalista, ensimmäisen putouksen yläpuolelta, määränpäänään Wady Halfa. Hallussani on tuon vuoron matkustajaluettelo, jonka julkaisen tässä:
Höyrylaiva Korosko, helmik. 13 p.
Matkustajat:
Eversti Cochrane Cochrane ............. Lontoo.
Cecil Brown ........................... Lontoo.
John H. Headingly ..................... Boston.
Miss Adams ............................ Boston.
Miss S. Adams ......................... Worchester.
Mons. Fardet .......................... Pariisi.
Herra ja rouva Belmont ................ Dublin.
James Stephens ........................ Manchester.
Pastori John Stuart ................... Birmingham.
Rouva Shlesinger sekä imettäjä ja lapsi Firenze.Tämä seurue lähti Shellalista aikoen matkustaa 200 englannin penikulmaa nubialaista Niiliä pitkin, matkan, joka on ensimmäisen ja toisen putouksen välillä.
Tämä Nubia on ihmeellinen maa. Ollen leveydeltään vuorotellen joitakin peninkulmia ja joitakin jalkoja kulkee se kapeana, vihreänä, palmujen reunustamana siekaleena kummankin puolen leveätä, kahvinväristä virtaa. Kaukana etäällä leviää Libyan rannalle koko Afrikan levyinen villi ja rajaton erämaa. Toisaalla rajoittaa yhtä kolkkoa erämaata vasta etäinen Punainen meri. Näiden molempain mahtavain ja alastomain tasankojen välissä kiemurtelee Nubia virranmukaisena, viheriänä hiekkakäärmeenä. Siellä täällä se tykkänään häviää, ja Niili virtaa mustain ja auringonhalkaisemain kukkulain läpi oranssinvärisen lentohiekan muodostaessa kuin jäätikköjä notkoihin. Kaikkialla tapaa hävinneiden kansojen ja menneen sivistyksen jälkiä. Suunnattomia hautoja on kuin siroitettu kukkuloille, ja niiden ääriviivat kuvastuvat Taivaanrannalle: pyramiidihautoja, kumpuhautoja, kalliohautoja – kaikkialla hautoja. Ja toisinaan laivan sukeltaessa esiin kalliokielekkeen takaa tapaa katse hyljätyn kaupungin taloineen, valleineen ja linnoituksineen, jonka tyhjäin akkuna-aukkojen läpi aurinko paistaa. Milloin tiedetään niiden olevan entisaikain roomalaisten, milloin egyptiläisten asuinpaikkoja; toisinaan ovat tietoisuudesta tykkänään hävinneet niiden aikaisemmat vaiheet ja nimi. Kaameina ja hiljaisina seisovat nuo kaupungit, ja kukkuloilla näkyvät sen asukkaiden haudat kuin sotalaivan tykkiaukot. Tämän lumoavan, kuolleen seudun läpi kulkevat huvimatkailijat tupakoiden, laverrellen ja rakastellen aina Egyptin rajamaille asti.
Koroskon matkustajat muodostivat iloisen seurueen, sillä useimmat heistä olivat yhdessä matkustaneet Kairosta Assuan'iin, ja anglosaksilainenkin jää sulaa Niilillä. Tällaisella pienellä laivalla saattaisi jo yksikin epämiellyttävä henkilö sumentaa muitten ilon, mutta sellaista ei onneksi ollut matkalle sattunut. Laivalla, joka tuskin on suurempi kuin kookas höyryvene, on kiukkupussilla, kyynikolla tai mörököllillä kaikki muut matkustajat vallassaan. Mutta Korosko oli vapaa kaikista sellaisista aineksista. Eversti Cochrane Cochrane oli niitä upseereita, jotka brittiläinen hallitus julistaa kelpaamattomiksi jatkuvaan sotilaspalvelukseen, kun he määrätyn, verraten lyhyen ajan ovat uhrautuneet isänmaalleen, ja todistaakseen muka tämän järjestelmän paikkansapitäväisyyden he käyttävät nämä vanhuuden heikontamat vuotensa tekemällä tutkimusmatkoja Marokkoon ja ampumalla leijonia Somalin niemimaalla. Hän oli tummahko, komea, kotkannenäinen mies, esiintyi kohteliaasti ja huomaavaisesti, hänen katseensa oli terävä ja kysyvä, hän pukeutui loistavasti ja oli tavoiltaan täsmällinen – siis maailmanmies, aina hyvinhoidettuihin kynsiin saakka. Hänellä oli harmahtavat, sotilaalliset viikset, mutta hänen hiuksensa olivat hänen ikäiselleen harvinaisen mustat.
Cecil Brown – ottaaksemme nimet siinä järjestyksessä, kuin ne ovat matkustajaluettelossa – oli nuori diplomaatti eräässä mannermaan lähetystössä, oli omaksunut Oxfordin ylioppilaalle ominaisen esiintymisen ollen ylenmäärin hienostunut, mutta puhetoverina mielenkiintoinen ja täynnä nerokkaita ajatuksia. Hänellä oli kauniit, surumieliset kasvot, pienet, vahatut viikset, matala ääni ja välinpitämätön esiintyminen, jota miellyttävästi vilkastutti satunnainen hymy ja kasvojen kirkastuminen silloin, kun jokin asia kiinnitti hänen mieltään. Hän valitsi matkalukemisekseen Walter Pater'in ja istui aamusta iltaan hillittynä mutta kohteliaana aurinkokatoksen alla kirjoineen muistiinpanovihko vieressään olevalla telttatuolilla.
Amerikkalaiset muodostivat oman ryhmänsä. John H. Headingly oli kotoisin Uudesta Englannista, oli suorittanut akateemisia tutkintoja ja oli nyt matkalla maailman ympäri täydentääkseen kasvatustaan. Hän oli tyypillinen, nuori amerikkalainen, parasta laatua – eloisa, tarkkanäköinen, vakaantunut, tiedonhaluinen ja ennakkoluuloton, painolastinaan vakava, kaikesta lahkolaisuudesta vapaa uskonnollisuus. Hänellä oli enemmän tosisivistystä kuin nuorella Oxfordin valtiomiehellä, sillä hänessä oli vilkkaampaa tunteellisuutta, vaikkakin vähemmän opittua tietoa. Miss Adams ja miss Sadie Adams olivat täti ja veljentytär, edellinen pieni, tarmokas, luiseva bostonilainen ikäneito, joka karkeitten, mustapintaisten piirteittensä taakse kätki paljon käyttämättä jäänyttä hellyyttä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut kotoa poissa, ja hänellä oli nyt täysi työ vapaaehtoisesti asettaessaan ajatuksissaan Itämaat samalle tasolle kuin Massachusettsin. Tuskin hän oli noussut maihin Egyptissä, ennenkuin hän oli havainnut, että maata oli autettava, ja heti saatuaan tämän vakaumuksen, oli hän ollut täydessä työssä. Satulankalvamat aasit, nälkiintyneet pariakoirat, pikkulasten silmien ympärillä lentelevät kärpäset, alastomat kakarat, julkea kerjääminen, repaleiset, epäsiistit vaimot – kaikki nämä vetosivat hänen omaantuntoonsa, ja hän ryhtyi rohkeasti uudistuspuuhiinsa. Mutta kun hän ei osannut sanaakaan kansan kieltä eikä kyennyt kellekään "uhreistaan" lausumaan julki toivomuksiaan, pysyivät vanhentuneet Itämaat hänen Niilin matkansa jälkeen täsmälleen samanlaisina, kuin hän ne oli tavannut, mutta matkatovereilleen hän oli valmistanut monta hauskaa hetkeä. Ketään eivät niin huvittaneet hänen ponnistuksensa kuin hänen veljentytärtään, Sadiea, joka oli suosituin kaikista laivan matkustajista. Hän oli hyvin nuori – vasta koulunsa lopettanut – ja hänellä oli monet lapsen hyveet ja viat. Hän oli lapsellisen ujostelematon, herkkäuskoisen luottavainen, yksinkertaisen avomielinen ja iloinen, mutta myös liiaksi puhelias ja vailla kunnioituksen tunnetta. Mutta hänen virheensäkin olivat huvittavia, ja vaikkakin hänellä vielä oli monia lahjakkaan lapsen ominaisuuksia, oli hän pitkä, kaunis nuori nainen, joka näytti vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa oli, siksi että kampasi tukkansa korville muodin mukaisesti. Hänen hameensa kahina, hänen kirkas äänensä ja miellyttävä, tarttuva naurunsa tunnettiin hyvin, ja ne olivat Koroskon kannella tervetulleita ääniä.
Muut matkustajat voimme kuitata vähällä. Toiset olivat mielenkiintoisia, toiset mitättömiä, mutta kaikki rakastettavia. Monsieur Fardet oli hyväntahtoinen, mutta sanakiistaan valmis ranskalainen, jolla oli mitä tarkimmat mielipiteet Suurbritannian vehkeistä ja sen laittomasta asemasta Egyptissä. Herra Belmont oli raudanharmaa, karkeatekoinen irlantilainen, kuuluisa erinomaisesta ampumataidostaan, kaikkien suurten maaliinammuntakilpailujen voittaja. Hänen puolisonsa oli hyvin hieno ja miellyttävä nainen, joka uhkui kansakunnalleen ominaista leikillistä huumoria. Rouva Shlesinger oli hiljainen, keski-ikäinen leski, joka ei ajatellut muuta kuin kuusivuotiasta lastaan. Pastori John Stuart oli birminghamilainen lahkolaispappi – presbyteriläinen tai kongregatiolainen – harvinaisen lihava herra, tavoiltaan hidas, mutta täynnänsä kuivanlystikästä hupaisuutta, jonka johdosta hänestä saarnamiehenä paljon pidettiin. Lopuksi herra James Stephens, manchesterilainen asianajaja (nuorin osakas Hickson, Word & Stephens liikeyhtymässä), joka matkusti päästäkseen vapaaksi influensan seurauksista. Stephens oli mies, joka 30 vuodessa oli liikkeen ikkunanpesijästä ylennyt sen osakkaaksi. Suurimman osan tästä ajasta oli hän ollut syventynyt kuiviin, teknillisiin tehtäviin ja elänyt vain tyydyttääkseen vanhoja asiakkaita ja hankkiakseen uusia, niin että hänen sielunsa lopuksi oli tullut yhtä kuivaksi ja järjestelmälliseksi kuin ne lainopilliset asiakirjat, joita hän penkoi. Hänen hieno ja tunteellinen luonteensa oli vaarassa kutistua samanlaiseksi kuin jonkun työnorjan. Työstä oli hänelle tullut juurtunut tapa, ja ollen vanhapoika hänellä tuskin oli elämässä ainoatakaan harrastusta, joka olisi hänet siitä eroittanut. Mutta lopuksi tuli tämä sairaus, ja luonto työnsi James Stephensin vanhoilta raiteiltaan ja lähetti hänet suureen, avaraan maailmaan kauaksi meluavasta Manchesterista ja kirjahyllyistä, jotka olivat täynnään vasikannahkakansiin sidottuja, viisaita lakiteoksia. Aluksi tämä kaikki kiusasi häntä suuresti. Hänestä tuntui kaikki kuivalta hänen työhönsä verrattuna. Mutta vähitellen avautuivat hänen silmänsä, ja hän alkoi hämärästi huomata, että juuri hänen työnsä oli kuivaa verrattuna tähän ihmeelliseen, vaihtelevaan, harvinaiseen maailmaan, jota hän ei lainkaan tuntenut. Hän sai kaikenlaisia uusia, voimakkaita harrastuksia, ja tuo keski-ikäinen vanhapoika eli kirjainsa parissa viettämänsä nuoruuden jälkikesän. Hänen luonteensa oli muodostunut liian tarkoin rajoitetuksi, niin että hän tavoiltaan ei voinut olla muuta kuin kuiva ja kankea ja puheessaan jonkinverran pikkumainen, mutta hän luki ja ajatteli ja teki havaintoja ja muistiinpanoja ja alleviivasi Baedekeriänsä aivan kuten ennen lainopillisia kirjojaan. Hän oli liittynyt seuraan Kairosta ja tullut hyväksi tutuksi neiti Adamsin ja tämän veljentyttären kanssa. Tuo puhelias, reipas, tyhjentymätön, hyvätuulinen, nuori amerikkalainen huvitti ja harrastutti häntä, ja neitonen vuorostaan tunsi sekaisin kunnioitusta ja myötätuntoa hänen tietojensa ja puutteittensa tähden. Niinpä heistä tuli hyvät ystävät, ja hymyiltiin, kun toisen pilviset ja toisen aurinkoiset kasvot tutkivat samaa matkakäsikirjaa.
Pieni Korosko kulki sauhuten ja sylkien virtaa ylöspäin, potki valkeaa vettä jälkeensä ja sai aikaan suuremman hälinän kuin amerikkalainen linjalaiva. Kannella, paksun aurinkoteltan suojassa, istuivat matkustajat; silloin tällöin laiva hiljensi vauhtiaan lähestyen rantaa antaakseen matkustajain nähdä yhä uusia noista lukemattomista temppeleistä. Mutta muinaismuistot tulevat Kairoa lähetessä yhä uudenaikaisemmiksi, ja matkustajat, jotka ovat nähneet vanhimmat ihmiskätten pystyttämät rakennukset, nyrpistävät nenäänsä temppeleille, jotka tuskin ovat kristinuskoa vanhemmat. Raunioita, joita missä muussa maassa tahansa katsottaisiin kunnioittaen ja ihaillen, Egyptissä tuskin huomataan. Matkailijat tarkastivat unisella mielenkiinnolla nubialaisten korkokuvain puoleksi kreikkalaista rakennustapaa; he kiipesivät Koroskon komentosillalle nähdäkseen auringon nousevan itäisestä, villistä erämaasta; hämmästyttäen yllätti heidät Abu-Simbelin mahtava hautakaivos, jonka jokin entisaikain ihmisrotu on louhinut juustoa muistuttavaksi onkaloksi; ja lopuksi saapuivat he neljäntenä päivänä Wady Halfaan pari tuntia myöhästyneinä, siksi että konetta oli kohdannut pieni onnettomuus. Seuraavana aamupäivänä oli aikomus tehdä huvimatka Abusir-kalliolle, josta saattaa nähdä yli toisen putouksen. Puoli yhdeksän tienoissa matkustajain istuessa kannella päivällisen jälkeen tuli Mansur-tulkki tavalliseen tapaansa kertoen tästä ohjelmannumerosta.
"Naiset ja herrat", sanoi hän rohkeasti alkaen vuolaan, murteellisen englantinsa, "huomenna emme saa unohtaa nousta ylös, kun gong-gong kutsuu teitä, että me voimme tehdä huvimatkamme ennen kello 12. Kun olemme tulleet sille paikalle, jossa aasit odottavat, on meillä 5 penikulman matka erämaan läpi, ja sitten me tulemme Abusirin kuuluisalle saarnatuolikalliolle. Sen luullaan saaneen nimensä siitä, että se on saarnatuolin näköinen. Sen huipulta voi nähdä koko toisen putouksen villine, vaihtelevine luonnonkauneuksineen. Kaikki kuuluisat henkilöt kaivertavat tänne nimensä – ja siksi on arvoisan herrasväen myös kaiverrettava omansa." Mansur pysähtyi odottaakseen tirskuntaa ja kumarsi sen kuullessaan. "Sitten palaamme Wady Halfaan, jonne pysähdymme kahdeksi tunniksi tutustuaksemme kameelirykmenttiin ja eläinten ruokintaan ja myymäläkojuihin ennen takaisinlähtöä, ja nyt toivotan teille hyvin hyvää yötä."
Hänen hampaansa salamoivat lampunvalossa, ja sitten hävisi vähitellen hänen pitkä, tumma hameensa, lyhyt englantilainen päällystakkinsa ja punainen fetshipäähineensä portaisiin. Keskustelun hillitty surina, jonka hänen saapumisensa oli keskeyttänyt, alkoi uudestaan:
"Toivon, että te, herra Stephens, annatte minulle täydelliset tiedot Abusirista", sanoi miss Sadie Adams. "Tahdon mielelläni tietää, mitä katselen juuri sitä katsellessani, enkä tyydy sitä tietämään kuutta tuntia myöhemmin hytissäni."
"Luulen, etten minä koskaan voi saada sitä selville", sanoi hänen tätinsä. "Kun onnellisesti saavun kotiin Commonwealth Avenue'lle taas, on minulla aikaa lukea kaikesta ja silloin luulen varmaan voivani ihastua. Mutta teette todellakin hyvin kiltisti, herra Stephens, koettaessanne antaa meille jotain tietoja."
"Luulin, että tahdoitte kuulla tarkkoja yksityiskohtia, ja siksi olen laatinut yleiskatsauksen asiasta", sanoi Stephens ja ojensi miss Sadielle paperiliuskan. Tämä katsoi sitä lampunvalossa ja purskahti sydämelliseen nauruun.
"Mem. Abusir", hän luki. "Mitä te tarkoitatte sanalla mem., herra Stephens? Viime paperissa, jonka annoitte minulle, oli mem. Ramses II."
"Se on tapa, johon olen tottunut, miss Sadie", sanoi Stephens. "Juristeilla on se tapa laatiessaan memorandumeja."
"Mitä?"
"Muistiinpanoja, ymmärrättehän. Merkitsemme mem. X. Y. Z. osoittaaksemme, mistä on kysymys."
"Se on ymmärtääkseni käytännöllinen tapa", sanoi miss Sadie, "mutta kyllä se toisinaan näyttää hassulta, kun kysymyksessä ovat luonnonkuvat tai kuolleet egyptiläiset kuninkaat. Mem. Cheops – eikö se kuulu hullunkuriselta?"
"En voi sitä sanoa", sanoi Stephens.
"Lieneekö totta, että englantilaisissa on vähemmän huumoria kuin amerikkalaisissa, vai onko se vain eri laatua", sanoi nuori tyttö. "Olen aina luullut, että heillä oli vähemmän sitä ainesta, mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, huomaan, että ihailemamme Dickens ja Thackeray ja monet muut humoristit ovat englantilaisia, ja koskaan elämässäni en ole kuullut ihmisten nauravan niin kuin eräässä Lontoon teatterissa. Takanamme istui eräs herra, ja täti luuli joka kerran hänen nauraessaan jonkin oven avautuneen, sillä syntyi sellainen veto. Mutta teillä on monia lystikkäitä sanontatapoja, herra Stephens."
"Mikä muu teistä on lystillistä, miss Sadie?"
"Esimerkiksi, lähettäessänne minulle lipun temppeliin ja kartan, aloitte kirjeenne: 'Tähän liitän', ja arkin alareunassa oli sulkumerkeissä: 2 liitettä'."
"Liikekirjeenvaihdossa on sellainen tapana."
"Niin, liikekirjeenvaihdossa", sanoi Sadie nyrpeänä, ja sitten syntyi vaitiolo.
"Yhtä asiaa minä toivoisin", sanoi miss Adams sillä kovalla, metallille kalskahtavalla äänellä, jolla hän peitti hyvän sydämensä, "nimittäin, että saisin puhutella tämän maan lainsäätäjiä saadakseni esittää heille joitakin yksinkertaisia tosiasioita. Tahtoisin omasta keksinnöstäni kehittää järjestelmän ja hankkia sille puolustajia. Lain pykälä, joka määräisi silmäpesuveden pakollisen käytön, olisi yksi puolueohjelmani ponsi, toinen kieltäisi noiden yashmaks-harsojen käytön, jotka tekevät naisesta silmillä varustetun tavaramytyn."
"En voinut ennen ymmärtää, miksi he niitä käyttivät", sanoi Sadie, "ennenkuin eräänä päivänä näin erään, joka oli nostanut huntunsa ylös. Silloin ymmärsin."
"Nuo naiset kiusaavat minut kuoliaaksi", lausui miss Adams harmistuneena. "Yhtä hyvin saattaisi saarnata velvollisuudentuntoa ja siveellisyyttä vaatekasalle. Viimeksi eilen, herra Stephens, kuljin Abu-Simbelissä erään heidän talonsa ohi – jos nyt voi sanoa tuollaista likaläjää taloksi – ja näin ovella kaksi lasta, joilla oli tuo tavallinen kärpäskuori silmäinsä ympärillä ja suuret reiät kurjissa sinisissä rääsyissään. Kiiruhdin pesemään heitä nenäliinallani ja kuromaan kokoon heidän repaleitaan – sillä tässä maassa on minun yhtä mahdotonta astua maihin ilman ompelurasiaani kuin ilman valkeata päivänvarjoani. Alkuun päästyäni menin sisään huoneeseen – kauhea huone! – Ajoin kaikki sisällä olijat ulos ja tein puhdistuksen, aivan kuin olisin ollut heidän apumuijansa. En nähnyt tuosta Abu-Simbel-temppelistä enempää kuin olisin Bostonia jättämättä nähnyt, mutta näin enemmän pölyä ja rikkoja kuin olisin luullut mahtuvan tuollaiseen tuskin tavallisen kylpyhytin kokoiseen taloon. Kesti vain tunnin tai korkeintaan puolitoista siitä kun nostin hameeni ryhtyäkseni työhön siihen kun mustana kuin tuo savupiippu astuin ulos, mutta olin saanut tuon talon niin puhtaaksi ja somaksi kuin ihkasen uusi nukkekaappi. Matkassani oli Newyork-Herald ja asettelin siitä paperisuikaleita heidän hyllyilleen. No niin, herra Stephens, kun olin puhdistautunut talon ulkopuolella, kuljin uudestaan oven ohi, ja näin molempain lasten istuvan silmät kärpästen peitossa aivan samanlaisina kuin aikaisemminkin, paitsi että heillä kummallakin oli päässään pieni Newyork-Heraldista laitettu paperihattu. – Ei Sadie, kello on jo pian 10, ja huomenna on meidän aikaisin lähdettävä huvimatkalle."
"Tuo purppuranpunainen taivas ja nuo suuret hopeatähdet ovat liian kauniit", sanoi Sadie. "Katso hiljaista erämaata ja kukkuloiden mustia varjoja. Se on suuremmoisen kaameata; ja kun ajattelee, että todella olemme kaiken sivistyksen rajalla, että tuolla etäällä ei ole muuta kuin raakuutta ja veren vuodatusta, tuolla missä Etelän Risti kimaltelee niin kauniina, niin tuntuu kuin seisoisi elävän tulivuoren kauniilla harjalla. Hyvää yötä, herra Stephens, hyvää yötä, kaikki muut myös!" Ja molemmat naiset poistuivat hyttiinsä.
Monsieur Fardet keskusteli puoliääneen Headinglyn, nuoren yliopistomiehen kanssa.
"Derviisejä, herra Headingly", sanoi hän moitteettomalla englanninkielellä korostaen kuitenkin tavuja ranskalaisesi, "ei ole olemassa derviisejä".
"Ja minä luulin metsäin olevan niitä täynnänsä", sanoi amerikkalainen.
Monsieur katsoi siihen suuntaan, jossa eversti Cochranen palava sikari hehkui pimeässä.
"Te olette amerikkalainen, ettekä pidä englantilaisista", kuiskasi hän, "mannermaalla tiedetään yleisesti, että amerikkalaiset eivät pidä englantilaisista."
"Niin", sanoi Headingly venyttävään ja ajattelevaan tapaansa, "en kiellä, että saatamme olla vähän huonoissa väleissä, ja kansassamme on useita, – etenkin irlantilaisten joukossa –, jotka aivan ovat harmissaan Englannille, mutta useimmat meistä suhtautuvat ystävällisesti emämaahan. Katsokaa, englantilaiset saattavat kyllä olla harmillisia, mutta kun kaikki käy ympäri, ovat he sentään meidän kansaamme, ja sitä emme voi poistaa historian kivitaulusta."
"Hm!" sanoi ranskalainen. "Sitten voin kuitenkin sanoa teille, mitä en voisi sanoa muille heitä harmistuttamatta. Toistan vielä kerran, että ei ole olemassa derviisejä. Ne keksi lordi Cromer v. 1885."
"Mitä te sanotte", hämmästyi Headingly.
"Se on yleisesti tuttu asia Pariisissa, ja siitä on mainittu La Patrie'ssa ja muissa meidän tietorikkaissa sanomalehdissämme."
"Tämä on ennenkuulumatonta", sanoi Headingly. "Onko tarkoituksenne sanoa minulle, herra Fardet, että Khartumin piiritys ja Gordonin kuolema ja kaikki muu siihen liittyvä oli suurta humbuugia?"
"En kiellä, että syntyi kapina, mutta se oli paikallinen, ymmärrättehän, ja on nyt aikoja sitten unohdettu. Siitä asti on täydellinen rauha vallinnut Sudanissa."
"Mutta olen kuullut puhuttavan ryöstöistä, herra Fardet, ja olen lukenut taisteluista ja siitä miten arabialaiset koettivat vallata Egyptin. Viimeksi toissapäivänä sivuuttaessamme Taskin, sanoi tulkki, että siellä oli taisteltu. Onko sekin humbuugia?"
"Voi, voi, ystäväni te ette tunne englantilaisia. Te oletatte heidät sellaisiksi, joina heidät näette piippuineen ja hyväntahtoisine ilmeineen ja sanotte: 'Nuo ovat reiluja, hyväntahtoisia ihmisiä, jotka eivät tahdo koskaan ketään vahingoittaa.' Mutta he ajattelevat ja odottavat ja suunnittelevat koko ajan. 'Tässä on Egypti heikko', sanovat he. 'Allons', ja niin he hyökkäävät kuin lokki leipäpalan kimppuun. 'Täällä teillä ei ole mitään sanomista', huutaa maailma. 'Korjatkaa luunne!' Mutta Englanti on jo ryhtynyt järjestämään kaikkea, aivan kuin kiltti neiti Adams, tunkeutuessaan arabialaisen taloon. 'Tule ulos', sanoo maailma. 'Kyllä, kyllä', sanoo Englanti, 'odota vain minuutti, kunnes olen kaiken tehnyt hienoksi ja siistiksi.' Maailma odottaa vuoden ja sanoo sitten jälleen: 'Tule ulos'. – 'Odota vielä vähän', sanoo Englanti. 'Khartumissa on levottomuuksia, ja järjestettyäni ne kaikki tulen ilomielin ulos!' He odottavat, kunnes ne ovat ohi, ja sitten he taas sanovat: 'Tule ulos'. – 'Kuinka voin tulla ulos', sanoo Englanti, 'kun ryöstöt ja taistelut yhä jatkuvat? Jos vetäytyisimme täältä, vallattaisiin Egypti äkkirynnäköllä'. – 'Mutta eihän tapahdu mitään ryöstöjä', sanoo maailma. 'Eikö todellakaan', sanoo Englanti, ja viikkoa myöhemmin ovat sanomalehdet täynnään selostuksia derviisien tekemistä hävitystöistä. Emme me ole kaikki sokeita, herra Headingly. Joitakin beduineja, vähän ruudinhajua, muutamia tyhjiä patruunia, ja niin on ryöstöjuttu valmis!"
"No niin", sanoi amerikkalainen, "mutta mitä Englanti tästä hyötyy?"
"Se saa maan."
"Ymmärrän. Tarkoitatte esimerkiksi, että englantilaisilla tavaroilla on edullinen tullitaksa?"
"Ei, se on sama kaikilla."
"Vai jätetäänkö kaikki tuottavat liikeyritykset englantilaisten käsiin?"
"Aivan niin."
"Tuleeko esim. rautatiestä, jota he paraikaa rakentavat läpi koko maan, oivallinen kauppa englantilaisille?"
Monsieur Fardet oli totuuttarakastava mies, vaikka hänellä olikin vilkas mielikuvitus.
"Eräs ranskalainen yhtiö, herrani, on saanut tuon rautatierakennushankkeen urakalle", sanoi hän.
Amerikkalainen näytti hämmästyneeltä.
"Silloin he eivät näytä saavan paljoa vaivoistaan", sanoi hän. "Mutta tietysti Egyptin on maksettava ja ylläpidettävä kaikki Kairon punatakit."
"Egyptin! Ei, heille maksetaan Englannista käsin."
"No niin, he ymmärtävät kai itse parhaiten oman etunsa, mutta mielestäni he vaivautuvat tuntuvasti niin pienen voiton takia. – Lähdettekö, herra Fardet? Hyvää yötä siis!"
Nuori amerikkalainen tuumi ja harkitsi, menisikö hän alas tekemään tämän päivän muistiinpanoja päiväkirjaansa, jota hän piti kotonaolevaa sisartansa varten. Mutta eversti Cochranen ja Cecil Brownin sikarit loistivat vielä eräässä kannen etäisessä nurkassa, ja hän halusi hankkia lisää tarkempia tietoja. Hän ei tiennyt, miten saisi alulle keskustelun asiasta, mutta pian tuli eversti hänelle avuksi.
"Istukaa, Headingly", sanoi hän työntäen esiin nojatuolin. "Näen, että Fardet on teille toitottanut politiikkaansa."
"Näen aina hänen tuttavallisesti eteenpäin kumartuneesta selästään, milloin hän puhuu viisasta politiikkaa", sanoi hieno diplomaatti. "Mutta tälläisenä yönä se on kuin pyhäinryöstö. Millaiseen sinisenhopeaiseen notturnoon saattaisikaan saada innoituksen kuun noustessa yli erämaan! Eräässä Mendelsohnin laulussa on aiheena juuri kaiken tämän ilmaiseminen – autiuden tunne, samalla tunne jostain ikuisesta, tuulen ulvonta yli äärettömäin lakeuksien. Hienoimmat tunnelmat, joita ei voida sanoin julkituoda, on vielä esitettävä sävelin ja soinnuin."
"Tänä iltana on kaikki villimpää ja autiompaa kuin tavallisesti", sanoi amerikkalainen. "Tämä herättää minussa samanlaisen käsityksen armottomasta voimasta kuin Atlantti kylmänä, synkkänä talvipäivänä. Ehkäpä se riippuu siitä tietoisuudesta, että täällä olemme kaiken sivistyksen rajalla. Miten pitkän matkan päässä arvelette derviisien olevan täältä, eversti Cochrane?"
"Arabian puolella", sanoi eversti, "on Sarrasin egyptiläinen linnoitusleiri noin 40 englannin penikulman päässä meistä etelään. Sitten seuraa 60 penikulman levyinen erämaa ennenkuin tullaan Akasheh'in derviisileirille. Mutta toisella puolella ei ole mikään eroittamassa meitä heistä."
"Abusir'han on sillä puolella, eikö totta?"
"Kyllä, siksi Abusir-huvimatka viime vuonna kiellettiin. Mutta olot ovat nykyään levollisemmat."
"Mikä estää heitä tulemasta tänne alas asti?"
"Ei mikään", sanoi Cecil Brown välinpitämättömään tapaansa.
"Ei mikään muu kuin heidän pelkonsa. Heille saattaisi paluumatka käydä vaikeaksi, jos heidän kameelinsa nääntyisivät, ja Halfan varusväki lähtisi heitä takaa-ajamaan."
"Ei juuri ole otettava lukuun, että derviisi pelkäisi", huomautti Brown. "Heitä eivät johda samat vaikutteet kuin muita ihmisiä. Monet heistä toivovat saavansa katsoa kuolemaa kasvoihin, ja kaikilla on varma, rajaton usko kohtaloon. Heidän mielipiteensä mukaan on kaikki teennäinen uskonnollisuus hyödytöntä, ja se osaltaan on pitänyt heitä täydelleen raakalaistasolla."
"Luuletteko heistä olevan vakavaa vaaraa Egyptille?" kysyi amerikkalainen. "Päätellen siitä, mitä olen kuullut, on asiasta eroavia mielipiteitä."
"En ole rikas mies", sanoi eversti Cochrane tuokion hiljaisuuden jälkeen, "mutta olen valmis lyömään koko omaisuudestani vetoa, että kolmen vuoden päästä siitä, kun englantilaiset upseerit ovat jättäneet Egyptin, ovat derviisit tunkeutuneet aina Välimerelle asti. Miten kävisi egyptiläisen sivistyksen, miten kävisi niiden satojen miljoonien, joita on uhrattu tähän maahan, miten kävisi niiden muistomerkkien, joita kaikki kansat pitävät menneisyyden kallisarvoisimpina perintönä?"
"Eihän, kuulkaa toki, herra eversti" virkkoi Headingly, "ette kai tarkoita, että he repisivät maahan pyramiidit?"
"Miksi ei? Maailmassa ei ole pahempaa kuvainraastajaa kuin yltiöpäinen muhamettilainen. Viimeksi tunkeutuessaan tähän maahan polttivat he Aleksandrian kirjaston. Kuten tiedätte, kieltää koraani tekemästä ihmiskasvojen kaltaista kuvaa. Mitä nuo lurjukset välittävät Euroopan tunteista? He hävittäisivät kyllä sfinxin, kivimöhkäleet, Abu-Simbelin kuvapatsaat – kuten Cromwellin joukot kaatoivat Englannissa maahan pyhimyskuvat."
"No niin", sanoi Headingly. "Olettakaa, että myönnän derviisien voivan vallata Egyptin, ja myös, että te englantilaiset nyt estätte heidät siitä, mutta tahtoisin kysyä, mitä syytä meillä on uhrata kaikki nämä miljoonat dollarit ja niin monen teidän maamiehenne elämä? Mitä te voitatte sillä enemmän kuin Ranska tai Saksa tai jokin muu maa, joka ei asettaudu mihinkään vaaraan, eikä koskaan uhraa penniäkään?"
"Monen monet englantilaiset tekevät saman kysymyksen", huomautti Cecil Brown. "Mielestäni olemme kyllin kauan olleet maailman järjestyksenvalvojina. Meitä kolhitaan kovin, emmekä saa mitään kiitosta, ja miksi sen teemme? Antaa Euroopan itsensä hoitaa karkeistyönsä."
"Ei", sanoi eversti Cochrane asettaen toisen jalkansa toisen päälle ja nojasi eteenpäin kuten päättäväinen mies, jolla on varmat mielipiteet. "En ole lainkaan samaa mieltä kuin te, Brown, ja mielestäni miehellä, joka suosittelee sellaista toimintatapaa, on hyvin ahdas käsitys kansallisista velvollisuuksistamme. Luulen, että kansallisia harrastuksia ja diplomatiaa ja kaikkea sellaista on johtamassa suuri voima, – toisin sanoen kohtalo –, joka aina houkuttelee kansan parhaan aineksen esiin käyttäen sitä hyödyksi kokonaisuudelle. Kun jokin kansa lakkaa tottelemasta sellaista kutsua, on sen aika asettautua sairasvuoteelle joksikin vuosisadaksi kuten Espanja ja Kreikka, – ne ovat menettäneet voimansa."
Headingly nyökkäsi myönteisesti.
"Joka kansalla on oma tehtävänsä. Saksa on ylivoimainen, kun on kysymyksessä abstraktinen tieto, Ranska kirjallisuudessa, taiteessa ja makukysymyksissä. Mutta te ja me – sillä kaikki englantia puhuvat kuuluvat samaan leiriin huolimatta siitä, että jotkin Amerikan lehdet eivät sitä myönnä, – meidän ja teidän parhailla miehillämme on korkeampi käsitys moraalisesta tunnosta ja yleisestä velvollisuuskäsitteestä kuin missään muussa kansassa. Ja nämä molemmat ominaisuudet tarvitaan heikomman kansan johtamiseen. Ei heitä voi auttaa abstraktisella tiedolla tai kaunotaiteilla, vaan vain siveysopin mukaan käsittäen, että kaikille on tehtävä oikein ja säilyttäen itsensä vapaana kaikesta turmeluksen tartunnasta. Niin me hallitsemme Intiaa. Tulimme sinne kuin jonkin luonnonlain pakosta, aivankuin kuin ilma tunkeutuu tyhjään avaruuteen. Kaikkialla maailmassa riippumatta meidän välittömästä halustamme ja suunnitelmistamme johdetaan meitä siten. Teidän on käyvä aivan samoin. Kohtalon paino pakottaa teidät johtamaan koko Amerikkaa Mexikosta Cap Horniin asti."
Headingly vihelsi.
"Yltiöisänmaallisemme olisivat ihastuneet, jos kuulisivat teitä, eversti Cochrane", sanoi hän. "He valitsisivat teidät senaattiimme ja ulkoasiain valiokuntaan."
"Maailma on pieni ja pienenee päivä päivältä. Se on yksi ainoa elimistö, ja yksikin pieni mätähaava riittää tuhoamaan kokonaisuuden. Siinä ei ole tilaa epärehellisille, velvollisuutensa unhottaneille, tyrannimaisille, epäluotettaville hallituksille. Mutta on olemassa monia rotuja, jotka näyttävät olevan niin kykenemättömät tekemään parannusta, että emme koskaan voi toivoa saavamme nähdä heidän aikaansaavan hyvää hallitusta. Mitä silloin on tehtävä? Ennen maailmassa oli kohtalon toimenpiteenä sellaisessa tapauksessa antaa jonkin miehekkäämmän sukukunnan hävittää nuo heikot. Nykyään vain jalomielisesti vaihdetaan hallitusmiehiä, tai ehkäpä vain sallitaan jonkin kehittyneemmän rodun antaa varoitus. Niin on laita Keski-Aasian kaanien ja Intian suojeluksenalaisten valtioiden. Jos työ on tehtävä, ja jos me parhaiten sovimme tähän työhön, olisi mielestäni rikos vetäytyä siitä syrjään."
"Mutta kuka ratkaisee onko kysymyksessä tapaus, jossa teidän siihen ryhtymisenne on sopivaa?" keskeytti amerikkalainen. "Sellaisella tekosyyllä saattaisi jokainen saaliinhimoinen valtio kurottaa kätensä mihin maailman valtioon tahansa."
"Tapaukset – järkähtämättömät, välttämättömät tapaukset ratkaisevat sen. Vuonna 1881 ei kansamme ajatuksiin olisi saattanut pälkähtääkään sekoittautua Egyptin oloihin. Mutta kuitenkin saimme v. 1882 maan käsiimme. Tapausten ketju ei koskaan jätä valinnan varaa. Aleksandrian kaduilla sattunut verilöyly ja meidän laivastomme karkoittamiseksi kuntoonpannut tykit – laivasto oli siellä, kuten tiedätte pyhäin, sopimuksenmukaisten sitoumusten tähden – aikaansaivat pommituksen. Pommitus johti maihinnousuun, jotta kaupunki pelastuisi tuhoutumasta. Maihinnousu johti laajennettuihin toimenpiteisiin, – ja nyt olemme täällä Egyptiä hoivaamassa. Kun koetimme siitä vapautua, syntyi tämä villi derviisiliike, ja meidän oli tarrauduttava entistä itsepäisemmin kiinni. Emme koskaan halunneet tätä tehtävää, mutta nyt sen saatuamme on meidän se arvokkaalla tavalla hoidettava loppuun. Olemme tuoneet maahan oikeuden, olemme puhdistaneet hallinnon ja hankkineet turvaa köyhille. Sillä tavalla on edistystä kehitetty enemmän kahtenatoista viime vuotena kuin seitsemännellä vuosisadalla tapahtuneesta muhamettilaisten maahantulosta. Paitsi parin sadan miehen palkkausta, jotka kuluttavat rahansa maan hyväksi, ei Englanti ole välittömästi eikä välillisesti ansainnut shillinkiäkään täällä, enkä luule teidän historiasta löytävän toista menestyksellisempää tai epäitsekkäämpää työtä."
Headingly imeskeli ajatuksissaan savukettaan.
"Lähellä meidän taloamme Back-Bayn varrella Bostonissa on rakennus, joka pilaa koko näköalan", sanoi hän. "Vanhoja, rikkinäisiä tuoleja seisoo hujan hajan parvekkeella, kattopäreet ovat irtautuneet, ja puutarha on villiytynyt, mutta siltikään en luule, että naapureilla on oikeutta rynnätä sisään, polkea kaikkea maahan ja tehdä muutoksia oman mielensä mukaan."
"Eikö sittenkään, jos tuli pääsisi siellä irti?" kysyi eversti. Headingly nauroi nousten nojatuolistaan.
"Tätä tapausta ei ole aavistettu presidentti Monroen selityksissä, joka koskee eurooppalaisten torjumista heidän sekaantuessaan Amerikan oloihin", sanoi hän. "Alanpa uskoa, että nykyajan Egypti on aivan yhtä mielenkiintoinen kuin entinenkin, ja että Ramses II ei ollut viimeinen tämän maan elävä olento."
Molemmat englantilaiset nousivat haukotellen.
"Niin, ihmeellinen kohtalon oikku on lähettänyt pieneltä Atlantin saarelta miehiä hallitsemaan Faaraoiden maata", huomautti Cecil Brown. "Mutta tuolta saapuu maihinnoussut seurue takaisin."
Alhaalta kuului rouva Belmontin pehmeä murre ja hänen miehensä, raudanharmaan mestariampujan, syvä bassoääni. Pyylevä pastori Stuart järjesteli maksukysymystä kovaäänisen aasinajajapojan kanssa, ja muut auttoivat häntä parhaansa mukaan. Sitten häly hälveni, ylhäällä istunut seurue astui alas rappuja, sanottiin hyvää yötä, ovia suljettiin, ja pieni höyryalus makasi hiljaa, tummana ja liikkumatta korkean Halfa-rannan varjossa. Ja tämän ainoan sivistystä ja mukavuutta edustavan pisteen takana lepäsi ääretön, villi, muuttumaton erämaa oljenkeltaisena ja unta muistuttavana kuutamossa kukkulain mustain varjojen kirjailemana.
TOINEN LUKU.
Höyrylaiva oli puuskuttanut pehmeään, ruskeaan mutaan, ja virta oli ajanut sen sivun rantaa vasten. Pitkä maihinnousukäytävä oli asetettu paikoilleen, ja sudanilaisen vartioston kuusi sotilasta oli marssinut sitä myöten kirkkaassa aamuauringossa häikäisevän loistavissa, vaalean sinisissä, kultanauhakkein koristetuissa zuavi-univormuissaan. Yläpuolella, rantavallin korkeimmalla harjalla, seisoivat riviinasetetut aasit, ja ilman täytti poikain kiljuna.
Eversti Cochrane ja herra Belmont seisoivat yhdessä laivan perässä molemmilla päässään suuri, valkoinen, harsolla koristettu matkailijahattu. Miss Adams veljentyttärineen seisoi kaiteeseen nojaten heidän vieressään.
"Valitan, ettei vaimonne tule mukaan, Belmont", sanoi eversti.
"Hän sai varmaan liiaksi aurinkoa eilen. Hänellä on paha päänsärky."
Hänen äänensä oli voimakas ja paksu kuten hänen olemuksensakin.
"Aioin jäädä pitämään hänelle seuraa, herra Belmont", sanoi vanhempi amerikkalaisista naisista. "Mutta kuulin että rouva Shlesingerin mielestä ratsastus on hänelle liian pitkä, ja hänellä on jotain tänään lähetettäviä kirjeitä kirjoitettavanaan, niin että rouva Belmont ei jää yksin."
"Te olette aivan liian hyvä, neiti Adams. Kuten tiedätte, tulemme takaisin kello kahdelta."
"Nyt, naiset ja herrat", huusi Mansur-tulkki astuen esiin ja muistuttaen jollain tavoin pappia pitkine viittoineen ja sileäksi ajettuine kasvoineen. "Meidän on aikaisin lähdettävä päästäksemme takaisin ennen keskipäivän paahdetta." Hän antoi tummain silmäinsä isällisen katseen kulkea yli tuon pienen matkailijaseurueen. "Ottakaa mukaanne viheriät silmälasinne, miss Adams, sillä auringonpaahde on erämaassa hyvin voimakas. Herra Stuart, teille olen vartavasten tilannut hyvin kauniin aasin. Ei ole tarvis tänään ottaa mukaan mitään pääsylippua muistomerkille. Nyt, naiset ja herrat, suvaitsetteko lähteä!"
Suurta harjakoristetta muistuttaen kulki seurue yksitellen yli maihinnousukäytävän ylös ruskeata, alasvyöryvää törmää. Herra Stephens kulki ensimmäisenä, laiha, kuiva, vakava olemuksensa suunnattoman olkihatun varjossa. Hänen toisessa kainalossaan loisti hänen punainen Baedekerinsä, ja kädessään hänellä oli muistiinpanopaperi, aivan kuin se olisi ollut julistus, joka hänen pitäisi lukea. Hän tarjosi miss Sadielle toisen käsivartensa ja tämän tädille toisen ja tallusti heidän kanssaan ylös hiekkatörmää, ja nuoren tytön nauru soi niin raittiina ja kirkkaana läpi aamuilman Baedekerin pudotessa heidän jalkoihinsa. Herra Belmont ja eversti Cochrane seurasivat heitä vajonneina vilkkaaseen keskusteluun. Heidän jäljessään kulki Cecil Brown välinpitämättömänä ja hillittynä. Paksu pappi kiipesi hiljalleen ja puhisten mäkeä ylös lasketellen hengästyneenä sukkeluuksia omista puutteistaan. "Olen yksi niistä, jotka kantavat kaiken edessään", sanoi hän onnettomana silmäillen pyöreitä muotojaan. Viimeisenä tulivat Headingly, solakkana ja notkeana, koukkuselkäisenä kuten lukumies ainakin, ja hyväntahtoinen, toimelias, kiistanhaluinen parisilainen Fardet.
"Kuten näette, on meillä tänään saattojoukko", kuiskasi hän toverilleen.
"Näin sen".
"Pyh"! virkkoi ranskalainen pilkallisin liikkein. "Yhtä hyvin tarvittaisiin saattojoukko matkalla Pariisista Versaillesiin. Kaikki tämä kuuluu näytelmään, herra Headingly. Se ei ketään petä, mutta se kuuluu näytelmään. Minkä tähden nuo naurettavat sotilaat ovat täällä, tulkki?"
Tulkin velvollisuus oli vastata kaikkeen, hän katsoi siksi ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, että englantilaiset olivat nousseet aasiensa selkään, eivätkä voineet enää kuulla.
"Se on naurettavaa, herra!" sanoi hän nostaen olkapäitään. "Mitäs niille mahtaa. Se on virallinen egyptiläinen määräys."
"Egyptiläinenkö? Ei, vaan englantilainen – aina vain englantilainen!", huudahti harmistunut ranskalainen.
Harjakoriste oli nyt naurettavampi kuin koskaan; se oli äkkiä muuttunut syvänsinistä, egyptiläistä taivasta vasten tarkoin kuvastuvaksi ratsastavaksi tauluksi. Niiden, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet ratsastaneet, täytyi Egyptissä ratsastaa, ja kun aasit alkavat laukata lyhyin askelin, ja Niilin sotilaat hyökkäävät pikamarssissa eteenpäin, muodostavat liehuvat hunnut, kouristuksentapaisesti kangistuneet nyrkit, kokoonpainuneet, hölkkyvät ruumiit ja säikähtyneet kasvot mitä ihmeellisimmän kokonaisuuden. Belmont, jonka karkeatekoinen olemus keinui pienen, valkean aasin selässä, heilutti hattuaan vaimollensa, joka oli noussut Koroskon peräkannelle. Cochrane istui hyvin suorana, kankeana ja sotilaallisena ryhdiltään, ja hänen vieressään ratsasti nuori oxfordilainen, joka katsoi ympärilleen tutkivin katsein, aivan kuin hän ei olisi pitänyt erämaata luotettavana, ja kuin hänellä olisi ollut vakavia epäilyksiä kaikkeudesta. Heidän jäljessään tuli koko seurue ratsastaen hiekkavallia myöten hölkkyen ja kärsien; ruskeaihoinen, huhuileva poika juoksi joka aasin jäljessä. Katsoessaan taakseen näkivät he pienen, nahanvärisen aluksen, jonka kannelta rouva Belmontin huiskuttama nenäliina valkeana loisti. Taempana virtasi leveä, ruskea joki muodostaen suuria mutkia, ja synkillä, terävähuippuisilla korkeuksilla näkyivät viiden englannin penikulman etäisyydessä Wady Halfan neliskulmaiset, valkeat paalutalot.
"Oi, miten ihastuttavaa!" huudahti Sadie iloisesti. "Olen saanut aasin, joka kulkee eteenpäin aivankuin pyörillä, ja satula on vallan loistava. Oletteko koskaan nähneet mitään niin sievää kuin nuo sen kaulalla olevat helmet ja koristukset? Teidän on laadittava erikoinen mem. aasit, herra Stephens. Enkö käyttänyt oikeaa virallista lakikieltä?"
Stephens katsoi kauniita, vilkkaita, veitikkamaisia kasvoja, jotka näkyivät veikistelevän olkihatun alta, ja hän toivoi, että uskaltaisi sanoa tytölle tämän omalla kielellä, että hän itse oli ihastuttavampi kuin mikään muu. Mutta hän pelkäsi, että tyttö loukkaantuisi ja lopettaisi heidän nykyisen, miellyttävän tuttavallisuutensa. Hänen kohteliaisuutensa lausuttiin siis vain hymyilynä.
"Herra Stephens, olkaa hyvä ja lyökää aasipoikaani piiskallanne, jos hän kerran vielä lyö aasiani", huusi miss Adams, joka hölkkyi korkean, luisevan elukan selässä. "Halloo, Mansur-tulkki, sanokaa tälle pojalle, etten salli eläimiä rääkättävän, ja että hän hävetköön! Niin, pikku roisto, hävetä sinun pitäisi! Jos lähettäisin parin villasukkia tuolle sotilaalle, luuletteko, herra Stephens, että hän saisi luvan käyttää niitä? Sillä miesraukalla on siteet sääriensä ympärillä."
"Hän pitää niitä käytännöllisistä syistä, miss Adams", sanoi eversti Cochrane kääntyen häneen päin. "Olemme tehneet Intiassa sen kokemuksen, että ne antavat säärille marssittaessa parhaan tuen. Ne ovat paljon paremmat kuin sukat."
"No, en minä koskaan ole moista kuullut! Ne muistuttavat minusta enimmin sairasta hevosta. Mutta muhkeata on joka tapauksessa, että matkassamme on sotilaita, vaikka herra Fardet sanoo, ettei meillä ole mitään syytä pelätä."
"Se on vain minun mielipiteeni, miss Adams", sanoi ranskalainen nopeasti. "Eversti Cochrane on ehkä toista mieltä."
"Myönnän kuitenkin", sanoi eversti kylmästi, "että he tekevät taulun maalauksellisemmaksi".
Heidän oikealla puolellaan olevan erämaan muodostivat pitkät hiekkakiemurat, jotka olivat kuin aution merenrannan särkkiä. Näiden hiekkaharjujen laelta saattoivat he nähdä ihmeellisten Libyan puolella kohoutuvien tulivuorikorkeuksien mustat, rosoiset huiput. Silloin tällöin näkivät he vilaukselta muhkean, taivaansinisen sotilaan, joka reippaasti marssi kivääreineen. Silmänräpäyksen ajan kuvastui hoikka, sotainen olento terävästi taivasta vasten. Sitten hän liukui syvennykseen kadoten toisen äkkiä hetkeksi sukeltaessa esiin pari sataa metriä etäämpänä, hänkin jälleen vuorostaan kadotakseen.
"Mistä nuo on saatu?" kysyi Sadie, joka oli tarkastanut näitä liikkuvia ilmestyksiä. "Niillä on mielestäni aivan samanlainen ihonväri kuin Newyorkin ravintolatarjoilijoilla."
"Ajattelin juuri, että heistä tulisi kysymys", sanoi herra Stephens, joka ei koskaan ollut niin iloinen, kuin voidessaan täyttää jonkun tuon kauniin amerikattaren toivomuksista. "Siksi tein joitakin muistiinpanoja tänä aamuna laivan kirjastossa. Tässä ne ovat – mem., – hm, se tahtoo sanoa tietoja mustista sotilaista. Olen merkinnyt, että ne kuuluvat egyptiläisen armeijan kymmenenteen sudanilaiseen pataljoonaan. Ne ovat Dinka- ja Shilluk-heimojen rekryyttejä, seuduilta joilla asuu neekerejä muistuttavia kansoja, derviisialueiden eteläpuolelta, lähellä ekvaattoria."
"Kuinka he sitten pääsevät derviisien ohi?", kysyi Headingly terävästi.
"Se kai ei ole niin vaikeata", sanoi herra Fardet salaa viitaten amerikkalaiselle.
"No niin, niin kauan kuin heitä ei tarvita, näyttävät he koko hienoilta sinisissä takeissaan", huomautti miss Adams. "Mutta jos syntyisi mellakka, toivoisimme, että he olisivat vähemmän hienot, mutta valkoisemmat."
"En ole siitä niin varma, miss Adams", sanoi eversti. "Olen nähnyt noita ryökäleitä taistelussa, ja vakuutan teille, että minulla on heidän rohkeudestaan paras käsitys."
"Niin, uskon mieluimmin vakuutukseenne ilman mitään todistuksia", sanoi miss Adams, ja kaikki nauroivat.
Tähän asti oli heidän tiensä kulkenut virran suuntaan, joka kiitäen ja muodostaen voimakkaita pyörteitä kulki eteenpäin yläpuolella olevilta putouksilta. Siellä täällä katkaisi virran kulun musta, kiiltävä kivi, jonka yli vaahto pärskyi. Korkeammalla näkivät he putousten valkoisen helmeilyn, ja rannan hietatörmät muuttuivat rosoisiksi vuoriksi, joita kruunasi omituinen, korkea, puoliympyrän tapainen kalliomuodostuma. Tulkin ei ollut tarvis erikoisesti mainita, että se oli heidän huvimatkansa paljon puhuttu päämäärä. Pitkä, sileä taival levittäytyi heidän eteensä, ja aasit kulkivat sen laukaten. Sen toisella puolella siellä täällä oli kallioita, kuvastuen mustina oranssinväristä taustaa vasten; ja suoraan heidän edessään kohosi joitakin poikkinaisia pylvään runkoja ja harmaa, vankka, kaiverruksin peitetty muuri, joka enemmän muistutti luonnonmuodostumaa kuin ihmiskäden tuotetta. Lihava, kiiltävä tulkki oli noussut aasinsa selästä ja seisoi jalkoihin ulottuvassa kauhtanassaan odotellen, että matkailijat kokoontuisivat hänen ympärilleen.
"Tämä temppeli, naiset ja herrat", sanoi hän huutokaupanpitäjän äänellä, aivan kuin hän aikoisi sen myydä enimmän tarjoavalle, "on hyvin kaunis kahdeksannentoista hallitsijasuvun aikainen muistomerkki. Tässä on Thutmes kolmannen nimitaulu", hän osoitti ruoskallaan seinässä näkyviä karkeita, syviä hieroglyyfimerkkejä. "Hän eli 16 vuosisataa ennen Kristusta ja tämä on rakennettu hänen voittoisan Mesopotamiaan hyökkäämisensä muistoksi. Tässä on hänen elämäntarinansa aina hänen lapsuudestaan, jonka hän eli äitinsä kanssa, siihen asti kun hän palaa vaunuihinsa ketjuin kiinnitettyine vankeineen. Tässä näemme hänet ala-Egyptin hallitsijaksi kruunattuna ja tässä uhraamassa Ammon-Raa jumalalle ylä-Egyptissä. Tässä antaa hän tuoda vankeja eteensä, jolloin hän katkaisi jokaisen oikean käden. Tässä nurkassa näemme pienen röykkiön – ne ovat kaikki oikeita käsiä."
"Voi, hyvä Jumala, enpä olisi tahtonut olla täällä siihen aikaan", sanoi miss Adams.
"Ei täällä ole vielä monikaan asia muuttunut", huomautti Cecil Brown. "Itämaat ovat yhä edelleen Itämaat. Enpä epäile, että tuskin sadan englannin penikulman päässä tästä paikasta..."
"Olkaa hiljaa!" kuiskasi eversti ja seurue siirtyi vähän kauemmaksi muurin alapuolelle katsoen ylöspäin hatut niskassa. Aurinko heidän takanaan loisti hyvin voimakkaasti vanhaan, harmaaseen muuriin, ja matkailijain suuret varjot sekoittuivat synkkiin, konkkanenäisiin, leveäharteisiin sotilaihin ja omituisiin, kankeisiin jumalankuviin, joita oli seinään kuvattu. Pastori John Stuartin leveä varjo nieli sekä pakanakuninkaan että sen jumalan, jota tämä palveli.
"Mikä tämä on?" kysyi hän hengästyneellä äänellä osoittaen keltaisella Assuan-kepillään seinään.
"Se on virtahepo", sanoi tulkki, ja kaikki matkailijat tirskuivat, sillä kuvio muistutti tavallaan pastori Stuartia itseään.
"Mutta sehän ei ole pientä porsasta suurempi", väitti hän. "Kuningashan työntää vaikeudetta keihäänsä sen lävitse."
"Se on tehty pieneksi, osoittamaan että kuninkaalle sen tappaminen on pikkuseikka", sanoi tulkki. "Kuten näkyy, ei kukaan kuninkaan vangeista ylety hänen polveansa korkeammalle – joka ei todista, että hän olisi ollut heitä suurempi vaan heitä mahtavampi. Samoin on laita näiden, teidän tässä näkemäinne naisten; he ovat vain hänen pieniä, mitättömiä vaimojaan."
"Paljon kiitoksia", huudahti miss Adams närkästyneenä. "Jos tuon kuninkaan sielu olisi veistetty, olisi tarvittu suurennuslasi, jotta se olisi näkynyt. Ajatelkaa, että saattoi antaa kuvata vaimonsa tuolla tavoin!"
"Jos hän olisi antanut tehdä sen meidän päivinämme, miss Adams", sanoi ranskalainen, "olisi hän joutunut pahempiin mellakoihin kuin ennen Mesopotamiassa. Mutta aika on voimakas kostaja. Se aika on ehkä pian koittava, jolloin maalataan suuri, voimakas vaimo, ja pieni, mitätön miesrukka, – eikö totta?"
Cecil Brown ja Headingly olivat jääneet jälkeen, sillä tulkin virtaava puhetulva ja matkailijain tyhjänpäiväinen, ajatukseton jaarittelu häiritsi heidän tunnelmaansa. He seisoivat hiljaa katsellen kömpelöä kulkuetta suurine aurinkopäähineineen ja vihreine harsoineen sen liikkuessa eteenpäin voimakkaassa auringonpaisteessa vanhan, harmaan muurin alapuolella. Heidän yläpuolellaan leijaili kaksi töyhtöpäistä harjalintua, ja kohta kaikui niitten ääni raunioista.
"Eikö tämä ole pyhäinryöstöä?" sanoi lopuksi oxfordilainen.
"Kas, minua ilahuttaa, että te ymmärrätte asian niin, sillä minuun tekee tällainen aina sen vaikutuksen", vastasi Headingly vakavasti. "Minulle ei ole oikein selvillä, miten on sellaisia asioita lähestyttävä, – jos niitä yleensä on yhtään lähestyttävä –, mutta tämä ei ole oikea tapa, siitä olen varma. Kaiken kaikkiaan pidän niitä raunioita parempina, joita en ole nähnyt näihin näkemiini verrattuina."
Nuori diplomaatti katsoi ylös omituisella, kirkkaalla tavallaan hymyillen. Valitettavasti hymy vallan liian nopeaan hävisi hänen välinpitämättömiltä, veltostuneilta kasvoiltaan.
"Minulla on kartta", sanoi amerikkalainen, "ja toisinaan näen siinä, etäällä kaikesta, keskellä vedetöntä, tietöntä erämaata sanan: raunioita – tai ehkä: temppelin jäännöksiä. Esim. Jupiter Ammonin temppeli, maailman suurimpia pyhättöjä, oli satojen penikulmain päässä ihmisasumuksista. Sellaiset ovat yksinäisiä, outoja, vuosisatojen aikana muuttumattomina pysyneitä raunioita, jotka kiehtovat mielikuvitusta. Mutta jättäessäni pääsylippuni ovenvartijalle astuessani nykyaikaiseen Panoptikoniin, katoaa kaikki romantiikan hieno tuoksu."
"Täydelleen"! sanoi Cecil Brown antaen tumman, kylmän katseensa liukua yli erämaan. "Jos voisi täällä yksiksensä vaeltaa, tavata tämän paikan sattumalta – aivan yksin oleskella temppelin hämäryydessä ympärillään nämä suunnattomat olennot, olisi se suorastaan suurenmoista. Varmasti ihmetys ja säikähdys vallan lamaannuttaisivat ihmisen. Mutta kun Belmont imeskelee piipunnysäänsä, ja Stuart puhisee, ja miss Sadie Adams nauraa..."
"Ja tuo tulkki lurjus huutaen selittää aivankuin ulkoläksyä", sanoi Headingly. "Pysähtyisin niin mielelläni ajattelemaan, mutta siihen en saa koskaan tilaisuutta. Olin ihan suunniltani aivan kuin olisin tehnyt murhan seistessäni suuren pyramiidin juurella, enkä saanut olla hetkeäkään rauhassa, kun muut tahtoivat laahata minut huipulle. Yhdelle miehelle annoin potkun, joka olisi saattanut lennättää hänet pyramiidin huippuun, jos se vain olisi osunut. Ajatelkaahan, että on matkustanut koko tuon pitkän matkan Amerikasta nähdäkseen pyramiidin, ja kun seisoo sen juurella, ei voi tehdä muuta kuin potkaista arabialaista."
Oxfordilainen nauroi.
"Nyt he taas lähtevät", sanoi hän, ja molemmat herrat kiiruhtivat vanhoille paikoilleen tuon hassunkurisen kulkueen päähän.
Heidän matkansa kulki nyt suurten, hajanaisten kiviröykkiöiden ja tummien kalliokumpujen läpi. Kapea polku kiemurteli kallioitten välitse. Heidän takanaan peittivät näköalan tummat, eriskummaiset kukkulat, jotka muistuttivat kaivosaukon viereisiä kuonaläjiä. Hiljaisuus vallitsi pienessä seurassa, ja Sadienkin iloisista kasvoista kuvastui luonnon vakavuus. Saattojoukko oli nyt yhtynyt heihin marssien heidän rinnallaan; irtonainen, tumma sora ritisi heidän jalkainsa alla. Eversti Cochrane ja Belmont ratsastivat yhä joukon ensimäisinä.
"Tiedättekö, Belmont", sanoi eversti matalalla äänellä, "mielestänne minä ehkä olen hassu, mutta en pidä tästä pienestä huvimatkasta."
Belmont naurahti.
"Se tuntui hyvin järjestetyltä Koroskon salongissa, mutta nyt täällä ollessamme tuntuu kaikki kieltämättä seikkailulta", sanoi hän.
"En välitä vaaroista ollessani sodassa", jatkoi eversti. "Siellä ne ovat paikallaan ja kuuluvat ammattiin. Mutta kun seurassa on naisia ja avuton karavaani kuin tämä, saattaa kyllä käydä hullusti. Onhan tietysti hyvin luultavaa, että meillä ei ole mitään pelättävää, mutta jos niin sattuisi, – ei, sitä en tahdo ajatellakaan. Ihmeellisintä on heidän tietämättömyytensä siitä, että saattaa olla vaara kyseessä."
"Niin, herra Stephens, pidän siitä tavasta, jolla englantilaiset naisräätälit ompelevat kävelypukuja", sanoi miss Sadie heidän takanaan. "Mutta mitä tulee illallispukuihin, on mielestäni ranskalaisilla räätäleillä parempi maku kuin englantilaisilla. Teidän ompelijanne leikkaavat kömpelömmin, eikä heillä ole samaa kevyttä hienoutta koristelutavassaan."
Eversti hymyili Belmontille.
"Hän nyt kuitenkin on täysin rauhallinen", sanoi hän. "Tietysti en tahdo kellekään muulle sanoa, mitä ajattelen, ja toivon kaikkien ennakkoluulojeni osoittautuvan perusteettomiksi."
"Voin hyvin kuvitella derviisit ryöstöretkellä", sanoi Belmont. "Mutta sitä en oikein voi ymmärtää, että he tulisivat juuri saarnatuolikalliolle samana aamupäivänä, jolloin me olemme siellä."
"Kun matkasuunnitelmamme on yleisesti tuttu, ja jokainen tietää viikkoa aikaisemmin, mikä on ohjelmamme ja mistä meidät tavataan, ei se minusta tunnu niin ihmeelliseltä."
"Se on hyvin heikko mahdollisuus", sanoi Belmont itsevarmaan sävyyn, mutta ajatuksissaan oli hän tyytyväinen tietäessään vaimonsa olevan varmassa tallessa laivalla.
Nyt loppuivat taas kalliomuodostumat, ja leveä, kova, keltainen hiekkavyö levisi heidän edessään avautuvan vuoriharjanteen jatkoksi. "Oi-hii! oi-hii!" huusivat pojat piesten kepeillään aaseja, niin että ne rupesivat laukkaamaan, ja koko seurue saapui tasangolle.
Vasta kun he olivat saapuneet vuorta ylös luikertelevalle polulle, huusi tulkki pysähtymiskäskyn.
"Nyt, naiset ja herrat, olemme saapuneet Abusirin kuululle saarnatuolikalliolle. Sen huipulta saamme kohta nauttia harvinaisen rehevästä näköalasta. Mutta ensin pyydän kiinnittää huomionne kaikkialla vuorenseinämissä näkyviin nimiin, jotka tätä kautta kulkeneet suuret miehet matkoillaan ovat hakkauttaneet. Jotkut nimistä ovat Kristuksen aikoja vanhemmat."
"Onko siellä Mooseksen nimeä?" kysyi miss Adams.
"Täti, ihmettelen sinua!" huudahti Sadie.
"Varmaan siellä on Mooseksen nimi ja samoin Herodotoksen", sanoi tulkki vakavasti. "Mutta molemmat ovat aikoja sitten kuluneet pois. Mutta tuossa ruskeassa kivessä on Gordonin nimi. Sudanissa on tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä, jota ei se löydä, joka etsii. Ja nyt lähdemme, luvallanne, ylöspäin polkua, ja te saatte nähdä virran ja erämaan kallion laella."
Parin minuutin kiipeämisen päästä olivat he ylhäällä puoliympyrämäisellä korokkeella, joka muodosti kallion huipun. Heidän allaan vastaisella puolella oli pystysuora, musta, 150 jalkaa korkea kallio, ja sen alapuolella kohisi vaahtoileva virta. Kuuman, tyynen ilman kostutti pärskyvä kuohu, ja virta kumahteli sen keskessä kohoavia kallioita vasten. Molempiin suuntiin saattoivat he nähdä virran leviävän neljännespenikulman laajuiseksi, jossa siellä täällä vilahtivat kiiltävän mustat pyörteet valkeine kuohusilmineen. Toisella puolella oli ääretön, mustain, hajallisten kivipaasien peittämä erämaa. Paadet oli aikoinaan tulva kuljettanut. Missään ei näkynyt inhimillisten olentojen tai asuntojen jälkiä.
"Toisella puolella", sanoi tulkki, "on Wady Halfaa ja Sarrasia yhdistävä sotilasketju. Nuo molemmat siniset vuoret, jotka näemme etäisyydessä, ovat Dongalossa, yli sadan penikulman päässä Sarrasista. Siellä kulkeva rautatielinja on 40 penikulmaa pitkä, ja derviisit, jotka erikoisrakkaudella muuttavat raiteet keihäiksi, ovat sitä ankarasti ahdistaneet. Myöskin pitävät he paljon sähkölennätinlangoista. Jos nyt tahdotte kääntyä katsomaan taaksenne, selitän, mitä näette toisella puolella."
Silmien eteen avautui näköala, joka ei hevillä unohdu, kun sen kerran on nähnyt. Tuo villi, tasainen erämaa olisi paremminkin saattanut olla kylmentyneen ja tyystin palaneen planeetan pinta kuin meidän viljavaa siunattua maapalloamme. Se ulottui äärettömiin ja kangasti etäisyydessä sinipunaisena usvana. Etualalla oli hiekka räikeän kullankeltaista ja vallan häikäisi auringonpaisteessa. Siellä täällä epäjärjestyksessä seisoivat nuo kuusi komeata neekerisotilasta liikkumatta nojaten kivääreihinsä; jokainen muodosti itsensä kokoisen, mahtavan varjon. Mutta tämän kultaisen tasangon toiselle puolelle ulottui jono matalia kuonakasoja, joita erottivat toisistaan kiemurtelevat hiekkalaaksot. Näitten yläpuolelle kohoutui korkeampia ja satumaisemman muotoisia kumpuja, ja näitä hallitsivat vuorostaan uudet samanlaiset, jotka kurkistelivat edessään olevain selän yli – kunnes tuo sinipunerva usva ne etäisyydessä nieli. Mikään näistä kummuista ei ollut erikoisen korkea – enintäin pari sataa jalkaa, – mutta niitten ihmeelliset sahanterämäiset laet ja niitten jyrkät, auringonpaahtamat kiviseinät antoivat niille omituisen villin luonteen.
"Libyan erämaa", sanoi tulkki ylpein liikkein. "Maailman suurin erämaa. Jos täältä lähdettäisiin matkaan suoraan eteenpäin, olisivat ensimmäiset talot, jotka eteen sattuisivat Amerikassa. Luulen, että teidän tulee koti-ikävä, miss Adams!"
Mutta vanhempi amerikkalainen nainen ei häntä kuunnellut; Sadie oli tarttunut hänen käteensä osoittaen yli erämaan.
"Jos tämä ei ole silmääkiehtovaa, niin sitä ei ole mikään", huudahti hän, ja hänen kauniit kasvonsa hehkuivat innostuksesta. "Katsokaa, herra Stephens! Tuota vain puuttui, että kaikki olisi oikein suurenmoista! Katsokaa noita miehiä, jotka ratsastavat tänne päin kameeleillaan kukkulain välitse!"
Kaikki tarkastivat pitkää ratsastajariviä, joka punaisine turbaaneineen luikerteli esiin veden aikoinaan muodostamasta uomasta. Eversti Cochrane oli sytyttänyt tulitikun, ja hän seisoi tikku toisessa ja sytyttämätön paperossi toisessa kädessään, kunnes liekki poltti hänen sormensa. Belmont vihelsi. Tulkki seisoa töllisteli suu puoliavoimena, ja hänen punaiset huulensa olivat saaneet ihmeellisen harmaankalpean värin. Muut vaihtoivat katseita turvattomina aavistaen asiain olevan hullusti. Eversti keskeytti hiljaisuuden.
"Tuhat tulimmaista, Belmont, luulenpa, että nyt on tapahtunut tuo uskomaton asia", sanoi hän.
KOLMAS LUKU.
"Mitä tämä merkitsee, herra?" huusi Belmont karkealla äänellä.
Tulkki koetti pakottautua rauhalliseksi ja nuoleskeli kuivia huuliaan, ennenkuin vastasi.
"En tiedä ketä he ovat", sanoi hän vapisevin äänin.
"Ketäkö he ovat?" huudahti ranskalainen. "Kyllä sen näkee, ketä he ovat. Ne ovat kameeleillaan ratsastavia aseistettuja miehiä, senkin lurjus, sanalla sanoen beduiineja, jollaisia hallitus käyttää rajavartioina."
"Tällä puolen rajaa ei ole mitään ystävällismielisiä joukkoja", sanoi eversti närkästyneenä. "Mitä hyödyttää salata totuutta? Valmistautukaamme pahimpaan."
Mutta näistä sanoista huolimatta seisoivat he liikkumatta yhteenahdettuna ryhmänä tuijottaen yli lakeuden. Heidän hermonsa olivat äkkinäisen pelon lamaannuttamat, ja kaikista tuntui tapaus usvaiselta, persoonattomalta, epätodelliselta unelta. Kameelimiehet olivat äkkiä ilmestyneet yhden englannin penikulman etäisyydessä olevasta solasta sen tien viereltä, jota matkailijat olivat kulkeneet. Heidän pakotiensä oli niin ollen täydelleen katkaistu. Päätellen pölystä ja jonon pituudesta näytti heitä olevan kokonainen armeija, joka lähestyi kukkulain välitse, sillä kameeleilla ratsastavat 70 miestä muodostavat melkoisen jonon. Tultuaan hiekkatasangolle järjestäytyivät he hitaasti rintamaan, ja kimeän merkkivihellyksen kuultuaan ravasivat he eteenpäin, niin että tummaihoiset kasvot keinuivat ylös ja alas, ja kameeleitten kavioiden nostattama hiekka muodosti keltaisen pilven. Samassa silmänräpäyksessä tarttuivat nuo kuusi mustaa sotilasta kivääreihinsä, juoksivat asemiin sukeltaen näkymättömiin kukkulan reunustalla olevain kallionkielekkeiden taakse kuin harjoitetut haja-ampujat.
Nyt hävisi äkkiä matkailijain veltto ensihämmästys, ja sitä seurasi villi, mieletön tarmo. He juoksentelivat vuorenharjanteella päämäärättömän, tyhmän touhukkaina kuin pelästyneet kanat takapihalla. He eivät voineet myöntää, että kaikki turvaanpääsymahdollisuudet puuttuivat. Yhä uudestaan ryntäsivät he suuren, rannasta kohoutuvan kallion reunalle, mutta eivät edes nuorimmat ja rohkeimmat heistä olisi saattaneet laskeutua alas sitä myöten. Molemmat naiset tarrautuivat vapisevaan Mansuriin vaistomaisesti tuntien, että tämä oli virallisesti vastuussa heidän turvallisuudestaan. Kun hän juoksenteli epätoivoissaan edestakaisin, tarttuivat hänen ja heidän liepeensä toisiinsa. Stephens, juristi, painautui hyvin lähelle Sadie Adamsia, koneellisesti mumisten: "Älkää olko levoton! Älkää ollenkaan olko levoton!" vaikka hänen omat jalkansa vapisivat epätoivosta. Monsieur Fardet juoksi edestakaisin kiroillen ja noituen, ja lihava pappi seisoi avatun päivänvarjon alla tuijottaen tylsänä suurin, pelästynein silmin kameelimiehiä. Cecil Brown kierteli pieniä, somia viiksiään ja oli kalpea, vaikka katse osoittikin halveksimista. Eversti, Belmont ja nuori Harvard-maisteri olivat seuran kylmäverisimmät ja neuvokkaimmat jäsenet.
"Parasta on, että pysyttelemme yhdessä", sanoi eversti. "Emme pääse pakoon, joten on viisainta pysyä koossa."
"Jospa piilottaisimme naiset", virkkoi Headingly. "Eiväthän ne tiedä, miten monta meitä on."
"Oivallista!" huudahti eversti Cochrane. "Oivallista!" Osa kallionhuipusta oli näkymättömissä alhaalta katsoen, ja siihen he kuumeisella kiireellä rakensivat pienen kiviröykkiön. Yltympärillä oli paljon liuskamaisia kivipaasia, eikä kestänyt kauan, ennenkuin suurimmat niistä oli asetettu erästä kalliota vasten, niin että ne muodostivat kaltevan etupinnan, ja sitten asetettiin kaksi paatta sivuseiniksi. Liuskat ja kallio olivat samanväriset, niin että nopeasti katsoen oli piilopaikkaa tuskin mahdollinen huomata. Molemmat naiset työnnettiin sisään, ja he kyyristyivät maahan, Sadie pitäen käsivarttaan tätinsä vyötäröllä. Kun heidät oli kätketty, voivat miehet hieman keventynein mielin tarkastaa, mitä ympärillä tapahtui. Samalla kuului saattojoukon ampuma terävä laukaus, jota seurasi toinen ja vielä yksi, mutta nämä yksityiset laukaukset hukkuivat tasangolta kuuluvan epäsäännöllisen ampumisen keskeytymättömään kuminaan, ja ilman täytti kuulien vinkuna. Kaikki matkailijat kyyristäytyivät kallioiden suojaan, paitsi ranskalainen, joka yhä kulki kiukuissaan edestakaisin lyöden nyrkillään aurinkohattuaan. Belmont ja Cochrane ryömivät sudanilaissotilaiden luokse, jotka hitaasti ja kylmäverisesti ampuivat tukien kivääreitään edessään oleviin mukulakiviin.
Arabialaiset olivat pysähtyneet noin viidensadan jalan päähän, ja heidän verkkaisista liikkeistään saattoi nähdä heidän hyvin tietävän, miten mahdotonta matkailijain oli päästä heidän käsistään. He olivat pysähtyneet saadakseen selville saaliinsa lukumäärän, ennenkuin hyökkäsivät. Useimmat ampuivat kameelin selästä, mutta jotkut olivat astuneet maahan polvistuen sinne tänne pieniksi, loistaviksi, valkeiksi pisteiksi kullankeltaiseen hiekkaan. Toisinaan heidän laukauksensa kuuluivat yksitellen terävinä pamauksina, toisinaan kuului kumisevaa, rätisevää yhteisammuntaa, aivan kuin pikkupoikain vetäessä keppejään rauta-aitausta myöten. Vuoren ympärillä surisi kuin mehiläispesässä, ja luodit osuivat kiviin synnyttäen kovia pamauksia.
"Teette väärin asettautuessanne näkyviin", sanoi Belmont vetäen eversti Cochranen suuren, kulmikkaan kiven taakse, jonka suojassa jo oli kolme sudanilaista.
"Paras, mitä voimme toivoa, on tappava kuula", sanoi Cochrane synkästi. "Kylläpä olen ollut kirottu narri, kun en tarmokkaammin vastustanut tätä naurettavaa huviretkeä! Kyllä tämä on kaikki ansaittua, mutta säälin niitä mukanaolevia raukkoja, jotka koskaan eivät ole tunteneet vaaraa."
"Ei suinkaan meillä ole pelastumisen toivoa?"
"Ei vähääkään."
"Ettekö luule, että tämä ampuminen saattaa houkutella tänne Halfan sotaväkeä?"
"Ei se kuulu sinne. Täältä on vähintäin kuuden penikulman matka alukselle, ja sieltä Halfaan on vielä viisi."
"Mutta ellemme palaa takaisin, tekee laiva hälyytyksen."
"Missä me silloin olemme?"
"Norah' raukka! Norah' raukka!" mumisi Belmont harmahtaviin viiksiinsä.
Heidän vieressään ollut sotilas oli äkkiä istuutunut nojaten ruumistaan polviansa vasten. Hänen liikkeensä ja asentonsa olivat niin luonnolliset, että tuskin saattoi ymmärtää hänen saaneen luodin päähänsä. Ei hän liikkunut eikä valittanut. Hänen toverinsa kumartuivat hetkeksi häntä tarkastamaan, sitten he kohauttivat olkapäitään ja latasivat uudelleen kiväärinsä. Belmont otti kuolleen miehen aseen ja patruunalaukun.
"Jäljellä on vain 3 panosta, Cochrane", sanoi hän pitäen kädessään noita pieniä kuparisylintereitä.
"Te olette oiva ampuja, Belmont", virkkoi eversti. "Ettekö usko, että voisitte kaataa joukon johtajan?"
"Kuka se on?"
"Minun käsitykseni mukaan se on mies, joka ratsastaa tuon valkean kameelin selässä oikealla. Tarkoitan tuota miestä, joka nyt katsoo ylös varjostaen molemmilla käsillään kasvojaan."
Belmont asetti patruunan paikalleen ja tähtäsi. "On vaikeata tässä valaistuksessa arvioida välimatkaa", sanoi hän. "Mutta yritänpä viidensadan etäisyydellä". Hän laukaisi, mutta ei valkoinen kameeli enempää kuin sen ratsastajakaan muuttanut asentoaan.
"Näittekö hiekan pöllähtävän?"
"Ei, en nähnyt mitään."
"Tähtäsin varmaan vähän liian korkealle."
"Koettakaa vielä kerran!"
Mies, kivääri ja kivi olivat kukin yhtä horjumattomat, mutta kameeli ja sen ratsastaja pysyivät nytkin vahingoittumattomina. Kolmas laukaus varmaan sattui lähemmäksi maalia, sillä mies siirtyi joitakin askeleita oikealle aivan kuin tullen levottomaksi. Belmont heitti tyhjän aseen kädestään harmistuneena huudahtaen:
"Se on tämän kirotun valaistuksen syy", sanoi hän puhisten kiukusta. "Jos hän olisi ulottuvillani kotona Irlannissa, ampuisin turbaanin hänen päästään, mutta tämä väräjävä ilma aikaansaa näköhäiriöitä. Mikä ranskalaiselle on tullut?"
Monsieur Fardet kiersi kukkulanharjaa aivan kuin ampiaisen pistämänä. "Peijakas! Peijakas!" huusi hän näyttäen suuria, valkeita hampaitaan mustien, vahattujen viiksiensä lomasta. Hän huitoi oikealla kädellään kiivaasti ilmaa, ja silloin pärskyi verta hänen sormenpäistään. Luoti oli hipaissut hänen rannettaan. Headingly hypähti piilopaikastaan, jossa hän oli istunut kyyristyneenä aikoen viedä mielettömän ranskalaisen varmempaan paikkaan, mutta hän ei ollut kulkenut kolmea askelta, ennenkuin luoti osui hänen lantioonsa, ja hän kaatui kumoon kivikkoon. Hän kömpi ylös, mutta kaatui samaan paikkaan kiemurrellen kuin selkänsä taittanut hevonen. "Olen lopussa!" kuiskasi hän everstin tullessa juosten hänelle avuksi, ja sitten makasi hän hiljaa kalpea poski vasten kiveä. Kulkiessaan vuosi takaperin Cambridgen jalavain alla olisi hän varmaan viimeisenä mahdollisuutena ajatellut kuolevansa uskonkiihkoisen muhamettilaisen luodista villissä Libyan erämaassa.
Sillävälin oli saattojoukon ammunta lakannut, sillä he olivat kuluttaneet loppuun patruunansa. Yksi mies lisäksi oli kuollut, sitäpaitsi oli kolmas – korpraali – saanut luodin pohkeeseen. Hän istui kivellä sitoen haavaansa ryppyisillä, mustilla kasvoillaan vakava ja ajatteleva ilme aivan kuin vanha nainen, joka kokoaa rikkimenneen lautasen siruja. Kaksi muuta kiinnitti pistimet kivääreihinsä kasvoillaan päättäväinen ilme kuten miehillä, jotka aikovat myydä elämänsä kalliista hinnasta.
"He tulevat!" huusi Belmont, joka katsoi tasangolle.
"Antaa heidän tulla!" vastasi eversti pistäen kädet housuntaskuihin. Äkkiä veti hän esiin toisen nyrkkinsä heiluttaen sitä raivoissaan ilmassa. "Ne konnat! Ne kirotut lurjukset!" huusi hän silmät raivosta tulta iskien.
Aasipoikaraukkojen kohtalo oli vienyt muuten niin hillityn sotilaan tavallisen levollisuuden. Kivääritulen aikana he olivat istuneet kyyristyneinä surkeaksi ryhmäksi kivien seassa, kukkulan alapuolella. Varmoina siitä, että derviisit hyökätessään ensiksi yllättäisivät heidät, olivat he heittäytyneet eläintensä selkään kauhusta tolkuttomasti ulvoen ja laukanneet yli tasangon. Pieni, noin 8-10 miestä käsittävä sivustajoukkue oli kameeleineen kiertänyt heidät pamauttaen yhteislaukauksen, ja nyt he tavoittivat pakenevat aasipojat kylmäverisellä julmuudella. Liehuvaan viittaan puettu pieni poika oli saanut etumatkan takaa-ajajistaan, mutta pitkin loikkauksin kulkeva kameeli saavutti hänet, ja eräs arabialainen iski keihäänsä hänen koukistuneeseen selkäänsä. Pienet, valkopukuiset ruumiit näyttivät erämaahan hajalleen eksyneeltä lammaslaumalta.
Mutta ylhäällä kukkulalla olevilla ihmisillä ei ollut aikaa ajatella aasipoikain katkeraa kohtaloa. Everstikin oli ensimmäisen raivonpurkauksensa jälkeen unohtanut heidät. Eteenpäinryntäävät kameeliratsastajat olivat laukanneet kukkulan juurelle, astuneet alas jättäen kameelit polvilleen ja hyökänneet eteenpäin hurjaa vauhtia. Yht'aikaa kiipesi viisikymmentä miestä ylös polkua kallioiden yli; heidän punaiset turbaaninsa tulivat näkyviin ja katosivat, kun he kiiruhtivat eteenpäin. Ampumatta laukaustakaan tai pysähtymättä silmänräpäykseksikään, hyökkäsivät he noiden kolmen mustan sotilaan yli polkien heidät nopeiden jalkojensa alle ja ryntäsivät huipulle, jossa odottamaton este heidät hetkeksi pysäytti.
Painautuneina toisiinsa olivat matkustajat, kukin kohdaltaan, pitäneet silmällä lähestyviä arabialaisia. Eversti seisoi kädet housuntaskuissa yrittäen kuivilla huulillaan viheltää. Belmont pani käsivarret ristiin rinnalle nojaten kivipaatta vasten synkillä kasvoillaan katkera ilme. Cecil Brown seisoi suoraselkäisenä sormeillen hermostuneesti somia pystyviiksiään. Monsieur Fardet manasi haavoittunutta rannettaan. Herra Stephens pudisti synkän tajuttomana hitaasti päätään ollen kuin proosallisen lain ja järjestyksen elävä vertauskuva. Herra Stuart seisoi yhä avattu päivänvarjo kädessään ilman ainoatakaan ilmettä karkeilla kasvoillaan tai tuijottavissa, ruskeissa silmissään. Headingly makasi liikkumatta kivikossa kalpein kasvoin. Hänen hellehattunsa oli pudonnut päästä ja hän oli melkein pörröpäisen, keltatukkaisen ja sileäkasvoisen pojan näköinen. Tulkki istui kivellä leikkien hermostuneesti aasipiiskallaan. Sellaisina tapasivat heidät arabialaiset saapuessaan kukkulan huipulle.
Mutta juuri kun etummainen hyökkäsi tarttuakseen heihin, pysähdytti heidät odottamaton tapaus. Aina siitä asti, kun derviisit ilmestyivät näkyviin, oli birminghamilainen paksu pappi ollut kuin unissakävijä. Ei hän ollut liikkunut eikä sanonut sanaakaan. Mutta nyt hän äkkiä havahtui innokkaan ja sankarillisen tarmokkaasti. Joko pelon mielettömyys tai jokin kiihoittunut raivioveri alkoi virrata hänen suonissaan, yhtä kaikki, hän aikoi villisti kirkua, sieppasi käteensä kepin ja löi vasemmalle ja oikealle arabialaisia suuremmalla raivolla kuin näiden olikaan. Eräs, joka on avustanut tätä kertomusta laadittaessa, on maininnut, että kaikista hänen aivoihinsa piirtyneistä kuvista ei mikään ole niin selvä kuin tämä mies, joka hien virratessa hänen kasvoillaan ja pyylevän ruumiin liikkuessa kömpelön notkeasti huitoili ulvovia, peräytyviä raakalaisia. Silloin suhahti keihäänterä esiin kallion takaa, pappi putosi eteenpäin, ja joukko hyökkäsi hänen ylitseen tarttuakseen uhreihinsa, jotka eivät tehneet vastarintaa. Veitset välähtivät heidän edessään, voimakkaat kädet tarttuivat heitä ranteista ja kurkusta, ja niin heitä tyrkittiin ja raastettiin väkivalloin alas jyrkkää, luikertelevaa polkua kameelien odotuspaikalle. Ranskalainen heilutti haavoittumatonta kättään kulkiessaan. "Eläköön kaliifi! Eläköön mahdi!" huusi hän, kunnes takaapäin suunnattu kiväärinperän töytäisy sai hänet vaikenemaan.
Ja nyt heidät ajettiin yhdeksi ryhmäksi Abusir-kallion alapuolelle, nämä uudenajan oliot, jotka olivat joutuneet seitsemännen vuosisadan teräviin kynsiin, – sillä lukuunottamatta arabialaisten käyttämiä aseita, ei mikään eroittanut heitä niistä erämaan rosvoista, jotka ensimmäisinä lähtivät Arabiasta puolikuulipun liehuessa heidän merkkinään. Itämaat eivät muutu, ja derviisit olivat yhtä rohkeat, julmat ja uskonkiihkoiset kuin heidän esi-isänsä. He seisoivat kivääreihinsä ja peitsiinsä nojautuvana ryhmänä voittoisin katsein tarkastaen vankejaan. Heillä oli jonkinlaisten univormujen tapaiset vaatteet, pään ja niskan ympärille kierretyt punaiset turbaanit, niin että ruskeat kasvot pilkistivät punaisesta kehyksestä. Jaloissa heillä oli keltaiset, parkitsemattomasta nahasta valmistetut jalkineet ja hartioilla neliskulmaisin, ruskein lapuin koristetut vaipat. Kaikilla oli pyssyt, mutta vain yhdellä oli olalla pieni merkinantotorvi. Toinen puoli heistä oli neekereitä, jotka olivat kuin hiilestä tehty vankkalihaksinen ja jäntevä Herkules, toiset olivat baggara-heimoon kuuluvia, pieniä, ruskeita ja notkeita arabialaisia, joilla oli pienet, ilkeät silmät ja julmuutta todistavat, ohuet huulet. Myös johtaja kuului baggara-heimoon, mutta hän oli muita kookkaampi. Hänellä oli musta paita, joka ulottui rinnalle asti, ja kovat, kylmät silmät, jotka loistivat lasimaisina hänen paksujen, mustien kulmakarvojensa alta. Ne hän nyt kohdisti vankeihin, ja hänen kasvonsa olivat vakavat ja ajattelevat. Herra Smith oli tyrkätty kumoon, hänen hattunsa oli pudonnut, ja hänen housunsa olivat tarttuneet eräässä kohdassa sääreen. Molemmat henkiinjääneet sudanilaiset seisoivat tämän onnettoman, epätoivoisen ihmisryhmän vieressä kasvoillaan ja sinisissä takeissaan veriläiskiä.
Karkealla, käskevällä äänellä sanoi johtaja jotain, joka sai tulkin astumaan esiin kyyryselkäisenä rukoilevasti ojennetuin käsin. Matkailijain mielestä tässä heiluvakauhtanaisessa ja lyhyttakkisessa oliossa oli aina ollut jotain naurettavaa, mutta nyt keskipäivän paahtaessa, kaikkien näiden kasvojen häntä töllistellessä, lisäsi hän vain kohtauksen julmaa kauhua. Tulkki kumarteli yhä uudestaan kuten kömpelö nukke, ja johtajan lausuessa pari ankaraa sanaa heittäytyi hän äkkiä maahan hieroen otsaansa hiekkaan.
"Miten on laita, Cochrane?" kysyi Belmont.
"Ymmärtääkseni on kohtalomme ratkaistu", vastasi eversti.
"Mutta tämähän on ennenkuulumatonta", huudahti ranskalainen kiivaasti. "Miksi nuo ihmiset tahtoisivat tehdä minulle pahaa? En ole koskaan heitä loukannut. Päinvastoin olen aina ollut heidän ystävänsä. Jos vain osaisin heille puhua, saisin kyllä heidät sen ymmärtämään. Halloo, tulkki, Mansur!"
Monsieur Fardet'n kiivaat liikkeet kiinnittivät baggarajohtajan huomion häneen. Hän teki jälleen lyhyen kysymyksen, ja Mansur, joka makasi polvillaan hänen edessään, vastasi siihen.
"Sanokaa hänelle, että olen ranskalainen, tulkki. Sanokaa hänelle, että olen kalifin ystävä."
"Päällikkö kysyy, mitä uskontoa tunnustatte", sanoi Mansur.
"Sano, että me Ranskassa hyväksymme kaikki uskonnot."
"Päällikkö sanoo, että vain pakanakoira ja koiran penikka voi sanoa kaikkien uskontojen olevan hyviä. Hän sanoo, että jos olette kalifin ystävä, on teidän paikalla tultava Koranin uskolliseksi palvelijaksi. Jos tahdotte siihen suostua, lähettää hän teidät elävänä Khartum'iin."
"Entä muussa tapauksessa?"
"Käsitellään teitä samoin kuin toisia."
"Tervehtikää puolestani herra päällikköänne, ja sanokaa hänelle, että ranskalaiset eivät tapaa antaa pakoittaa itseään vaihtamaan uskontoa."
Päällikkö lausui joitakin sanoja ja kääntyi sitten puhuttelemaan lyhytkasvuista, tanakkaa arabialaista, joka seisoi hänen takanaan.
"Hän sanoo, monsieur Fardet", sanoi tulkki, "että, jos vielä lausutte sanankaan, tekee hän teistä koirain ruokakupin. Älkää sanoko mitään, mikä häntä ärsyttää, sillä nyt hän aikoo sanoa, mikä kohtalomme on."
"Kuka hän on?" kysyi eversti.
"Hän on Ali Wad Ibrahim, sama joka toissa vuonna teki ryöstöretken tappaen erään nubialaisen kylän koko väestön."
"Olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi eversti. "Hänet mainitaan rohkeimmaksi ja uskonkiihkoisimmaksi kaikista derviisijohtajista."
Molemmat arabialaiset olivat keskustelleet siihen vakavaan, hillittyyn tapaan, joka on niin ominainen näille etelän lapsille. Nyt kääntyivät molemmat tulkkiin päin, joka yhä oli polvillaan hiekassa. He tekivät hänelle joukon kysymyksiä osoittaen milloin mitäkin vankia. Sitten he neuvottelivat vielä kerran ja sanoivat sitten jotain Mansurille halveksivin liikkein, joka osoitti, että hän voisi kertoa sen muille.
"Jumalan kiitos, herrat, luulen, että nyt olemme pelastetut", sanoi Mansur pyyhkien hikiseen otsaansa tarttuneen hiekan pois. "Ali Wad Ibrahim sanoo, että vaikka profeetan pojan pitäisi käsitellä uskotonta vain miekkansa terällä, on ehkä Omdurmanin hallitsijalle enemmän eduksi saada se kulta, jonka teidän sukulaisenne maksavat hengestänne. Siihen asti, että se saapuu, on teidän tehtävä työtä kalifin orjina, ellei hän käske tappaa teitä. Nyt on teidän noustava varakameeleitten selkään ja ratsastettava joukon mukana."
Johtaja oli odottanut tämän esityksen loppumista. Nyt antoi hän käskyn, ja eräs neekeri astui esiin kädessään pitkä, tumma miekka. Tulkki äännähti kuin jänis nähdessään ajokoiran ja heittäytyi uudestaan hiekkaan.
"Mitä nyt, Cochrane?" kysyi Cecil Brown, sillä eversti oli ainoa matkustajista, joka vähän ymmärsi arabiankieltä.
"Minun ymmärtääkseni hän sanoo, että ei kannata säästää tulkin henkeä, sillä kukaan ei maksa hänestä lunnaita, ja hän on liian lihava kelvatakseen kunnon orjaksi."
"Ukko rukka!" huudahti Brown. "Kuulkaa Cochrane, sanokaa, että he päästäisivät hänet vapaaksi. Sanokaa, että me kokoamme rahat. Minä takaan huomattavan summan."
"Sitoudumme maksamaan yhteisesti kohtuullisen korvauksen", sanoi juristi. "Jos minulla olisi paperia ja kynää, laatisin silmänräpäyksessä laillisen sopimuksen."
Mutta eversti ei osannut kylliksi arabiaa ja Mansur itse oli niin pelästyksestä suunniltaan, ettei hän ymmärtänyt sitä ehdotusta, joka hänelle tehtiin. Neekeri katsoi kysyen johtajaan ja heilutti sitten miekkaa hänen edessään. Mutta tulkki oli huutanut jotain, joka esti iskun ja houkutteli johtajan ja tämän lähimmät miehet hänen ympärilleen. Päällikön mustapiirteisillä kasvoilla oli uusi innostus.
Eversti ei ollut ymmärtänyt tätä äkkinäistä muutosta, eivät myöskään muut, vain Stephens sai vaistomaisen, kauhean aavistuksen.
"Roisto!" huusi hän raivoissaan. "Pidä suusi kiinni, kurja konna! Kuole mieluummin, kuole tuhannesti mieluummin!"
Mutta se oli myöhäistä, ja kaikki ymmärsivät jo sen halpamaisen suunnitelman, jolla tuo raukka toivoi voivansa pelastaa henkensä. Hän aikoi ilmiantaa naiset. He näkivät johtajan tekevän ylpeän, myönteisen liikkeen, ja sitten puhui Mansur nopeasti ja totisena osoittaen ylös kukkulalle. Baggara-päällikön käskystä hyökkäsi tusina derviisejä polkua myöten ylös häviten kukkulan huipulle. Nyt kuului kimeä kirkaisu, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ryövärit uudestaan laahaten naisia mukanaan. Sadie, jolla oli nuori, notkea ruumis, astui tasaisesti heidän rinnallaan huutaen rohkaisun sanoja yli olkansa tädilleen. Vanhempi nainen, jota nopsat, valkopukuiset oliot laahasivat välissään, muistutti kapeine säärineen ja töllistelevine suineen kananpoikaa, jota hätyytetään häkistään.
Johtajan tumma katse kohdistui välinpitämättömänä miss Adamsiin, mutta siirtyi sitten polttavan hehkuvana nuoreen tyttöön. Sitten antoi hän lyhyen käskyn, ja vangit ajettiin raa'an väkivaltaisesti polvistuneiden kameeleiden luo. Heidän taskunsa oli jo tutkittu, ja niitten sisältö heitetty yhden kameelin reppuun, jonka Ali Wad Ibrahim omin käsin sulki.
"Tiedättekö, Cochrane", kuiskasi Belmont, "minulla on pieni taskuase, jota he eivät löytäneet. Ammunko tuon kirotun tulkin, kun hän kavalsi naiset?"
Eversti pudisti päätään.
"Piiloittakaa se mieluummin", sanoi hän. "Naisille voi olla siitä suurempi hyöty, ennenkuin kaikki on lopussa."
NELJÄS LUKU.
Valkeita ja ruskeita kameeleja oli polvillaan pitkässä jonossa; niitten märehtivät leuat liikkuivat tahdissa puolelta toiselle, ja niitten sirosti pystyt päät kääntyivät vasempaan ja oikeaan teeskentelevän itsetietoisesti. Useimmat olivat kauniita eläimiä, oikeita arabialaisia juoksijoita, joilla oli jäntevät jalat ja hienosti kehittyneet, täysverisyyttä todistavat kaulat; mutta joukossa oli myös joitakin hitaita ja kömpelöitä eläimiä, joilla oli ruma, vanhojen polttomerkkien pilaama turkki. Nämä kuljettivat ryöväreiden ruokavaroja ja vesileilejä, mutta pian niitten kuormat olivat jaetut toisten kannettaviksi, ja vangit saivat asettautua näin tyhjiksi tulleille paikoille kameeleitten selkään. Ketään muuta vangeista ei sidottu, paitsi herra Stuartia, sillä arabialaiset ymmärtäen, että hän oli pappi, ja tottuneina asettamaan uskonnon ja väkivaltaisuuden läheiseen yhteyteen olivat pitäneet hänen villiä vihanpurkaustaan aivan luonnollisena ja pitivät häntä nyt vaarallisimpana ja yritteliäimpänä vangeistaan. Siksi hänen kätensä sidottiin yhteen punotulla kameeliriimulla, mutta muut, myös tulkki ja molemmat haavoittuneet neekerit, saivat nousta selkään ilman mitään muita toimenpiteitä mahdollisen paon varalta, kuin että heillä oli hitaat kameelit. Miesten äänekkäästi huutaessa ja eläinten kiljahdellessa pakoitettiin kameelit nyt potkuin nousemaan, ja pitkä, keinuva seurue lähti liikkeelle jättäen joen taakseen kulkien kimaltelevaa, sinipunaista usvaa kohden, joka peitti äärettömän, kauniin, pelkoaherättävän, mustakallioisen ja kultahiekkaisen, tiikerin selkänahkaa muistuttavan erämaan.
Kukaan muu valkeista vangeista, paitsi eversti Cochrane, ei ollut koskaan istunut kameelin selässä. Kun he katsoivat alas, oli välimatka maahan pelottava, ja ihmeelliset, keinuvat liikkeet ja satulan epävarmuus pelotti heitä ja sai heidät pahoinvoiviksi. Mutta ulkonaisen mukavuuden puute unohtui tykkänään katkerain ajatusten tulvaan. Mikä pohjaton syvyys olikaan erottamassa heidän entisen ja nykyisen elämänsä! Ja kuitenkin oli vain niin lyhyt aika niiden välillä! Vajaa tunti takaperin olivat he seisoneet tämän kallion huipulla nauraen ja puhellen ja harmitellen kuumuutta ja kärpäsiä ollen tyytymättömät turhain pikkuasiain takia. Headingly oli pitänyt liian ankaran arvostelevia esitelmiä maiseman värisävystä. He eivät saattaneet unohtaa hänen omaa väriänsä hänen maatessaan poski vasten mustia kiviä. Sadie oli jaaritellut muotiräätäleitten puvuista. Nyt hän puoleksi tajuttomana tarrautui puusatulaan, ja hänen mielikuvituksessaan kajasti itsemurha punaisena toivon tähtenä. Inhimillisyys, järki, oikeus – kaikki oli poissa, vain raa'an väkivallan nöyryytykset olivat jäljellä. Ja tuolla alhaalla, tuon toisen kallionkielekkeen kyljessä odotti sillävälin heidän aluksensa salonkeineen, valkeine pöytäliinoineen, kiiltävine laseineen, uusimpine romaaneilleen ja Lontoon-lehtineen. Kaikkein huonoimmalla mielikuvituksella varustettu saattoi nähdä selvänä edessään valkean aurinkoteltan, rouva Shlesingerin päässään keltainen aurinkohattunsa, rouva Belmontin loikomassa keinutuolissaan. Tuolla se oli melkein heidän näkyvissään, tuo pieni osa kotia, ja jokainen kameelien kuulumaton, kömpelö askel vei heidät yhä toivottomammin etäämmäksi siitä. Viimeksi aamulla oli heistä kohtalo tuntunut niin suopealta ja elämä ollut niin miellyttävä – ehkä vähän jokapäiväinen, mutta niin rauhallinen ja tyynnyttävä! Ja nyt!
Punaiset päähineet, ruudulliset vyönauhat ja keltaiset jalkineet olivat jo vakuuttaneet everstille, että nämä miehet eivät olleet mitään kierteleviä rosvoja, vaan kalifin sotajoukon osasto. Ja ratsastaessaan erämaassa osoittivat he, että heitä hallitsi ammattinsa vaatima ankara kuri. Englannin penikulman etumatkan päässä ja kaukana kummallakin puolella ratsastivat teidän tähystäjänsä sukeltaen esiin ja taas kadoten keltaisten hiekkakukkuloiden väliin. Ali Wad Ibrahim johti karavaania, ja hänen lyhytkasvuinen, hintelä alapäällikkönsä ratsasti viimeisenä. Kulkue oli noin parin sadan metrin pituinen, ja masentuneitten matkustajain pieni joukko oli asetettu sen keskiväliin. Ei heitä edes koetettu eroittaa, ja herra Stephens järjesti äkkiä niin, että hänen kameelinsa pääsi molempain naisten kameelein väliin.
"Älkää olko niin huolissanne, miss Adams", sanoi hän. "Tämä on väkivallanteko, jota vastaan emme voi puolustautua, mutta on varmaa, että viranomaiset ryhtyvät toimeen pelastaakseen meidät. Ellei Mansur-tulkkia olisi ollut, ei teidän koskaan olisi tarvinnut näyttäytyä."
Oli liikuttavaa nähdä sitä muutosta, joka oli tapahtunut pienessä Bostonin naisessa, sillä hän oli tunnissa muuttunut vanhaksi eukoksi. Hänen ruskeaihoiset poskensa olivat tulleet kuoppaisiksi, ja silmät tuijottivat villeinä syvistä, mustain renkaiden ympäröimistä kuopistaan. Hän suuntasi tavan takaa pelästyneitä katseita Sadie'in. On varmasti olemassa pelastavia enkeleitä, jotka kokoavat parhaat aarteensa onnettomuuksien hetkinä kuten hylkysirut. Sillä nyt kulkivat kaikki nämä suurmaailman ihmiset vasten surullista kohtaloansa, ja jo nyt olivat pintapuolisuus ja itsekkyys haihtuneet heistä, ja jokainen ajatteli vain lähimmäistään, oli huolissaan vain toisten takia. Sadie ajatteli tätiään, täti ajatteli Sadie'a, miehet ajattelivat naisia, Belmont ajatteli puolisoaan, – ja sitten hän vielä ajatteli muutakin, ja silloin kannusti hän kameeliansa korollaan, kunnes hän tuli aivan lähelle miss Adamsia.
"Tässä minulla on jotain teitä varten", kuiskasi hän. "Me ehkä pian joudumme erillemme, joten on paras järjestää kaikki sen varalta."
"Erillemme!" vaikerteli miss Adams.
"Älkää puhuko ääneen, pirullinen Mansur saattaa taas kavaltaa meidät. Toivon, että niin ei tapahdu, mutta mahdotonta se ei ole. He saattavat esim. päättää päästää meidät miehet hengiltä ja säilyttää teidät."
Miss Adams värisi.
"Mitä minun on tehtävä? Jumalan tähden, sanokaa minulle, herra Belmont, mitä minun on tehtävä? Minä olen vanha nainen, elämä on takanani. Mutta Sadie – tulen vallan hulluksi ajatellessani häntä."
"Ojentakaa kätenne pölyviittani alle", sanoi Belmont antaen kameelinsa tulla hyvin lähelle. "Tarttukaa lujasti ja varmasti siihen! Piilottakaa se nyt vaatteisiinne, ja teillä on kädessänne avain, joka avaa jokaisen oven."
Miss Adams tunsi mitä hänen käteensä oli kätketty, ja hetken tuijotti hän ihmeissään antajaan. Sitten puristi hän huulensa yhteen pudistaen tyytymättömänä päätään. Mutta hän piilotti sentään pienen aseen jatkaen ratsastustaan ajatukset villin sekaisina. Oliko tämä todellinen hän, Eliza Adams Bostonista, jonka proosallinen, onnellinen elämä tähän asti oli keskittynyt mukavan Commonwealth Avenue-kadun varrella olevan kodin ja presbyteerisen kirkon välille? Hän istui nyt hoippumassa kameelin selässä puristaen pistoolinperää kädessään ja ajatuksissaan harkiten murhan oikeutusta. Voi, salakavala, ilkeäjuoninen, petollinen elämä, miten koskaan voimme luottaa sinuun? Näytä meille uhkaavimmat kasvosi, me voimme niihin katsoa; enimmin meidän on pelättävä sinua, kun näytät meistä suloisimmalta ja kiehtovimmalta.
"Ei, en pelkää, herra Stephens", sanoi Sadie kääntäen häneen päin kuolemankalpeat kasvonsa, jotka kumosivat hänen sanansa. "Olemme kaikki Jumalan käsissä, eikä Hän varmaankaan tahdo olla julma meitä kohtaan. On helppoa sanoa uskovansa Häneen, kun kaikki käy hyvin, mutta nyt on oikea koettelemuksen hetki. Jos hän on olemassa tuolla korkealla sinitaivaassa..."
"Kyllä hän on", sanoi ääni heidän takanaan. Birminghamin pappi oli yhtynyt heihin. Hänen sidotut kätensä olivat tarttuneet satulaan, ja hänen lihava ruumiinsa heilui puolelta toiselle jokaisella kameelin askeleella. Kärpäsiä surisi hänen sääressään olevan verisen haavan ympärillä, ja kuuma erämaan aurinko poltti hänen paljasta päätään, sillä hän oli mellakassa kadottanut sekä hattunsa että päivänvarjonsa. Yltyvä kuumuus väritti hänen paksut, kalpeat poskensa läikällisen punaisiksi ja sytytti tulen hänen ruskeisiin häränsilmiinsä. Hän oli aina vaikuttanut matkaseurastaan aika mitättömältä ja yksinkertaiselta ihmiseltä. Nyt oli surun katkera lääke muuttanut hänet. Hän oli puhdistunut, henkevöitynyt, intoutunut. Hän oli saanut levollisen voiman, joka vaikutti muihinkin rohkaisevasti heidän häneen katsoessaan. Hän puhui elämästä ja kuolemasta, nykyisyydestä ja heidän tulevaisuuden toivostaan, ja heidän kurjuutensa mustaan usvaan alkoi ilmestyä kultainen repeämä. Cecil Brown kohautti olkapäitään, sillä hän ei voinut yhdessä hetkessä muuttaa koko elämänsä vakaumusta, mutta muut, vieläpä Fardet'kin, ranskalainen, tulivat liikutetuiksi ja saivat uutta voimaa. He kaikki ottivat hatut päästään rukoillakseen. Sitten laittoi eversti itselleen turbaanin punaisesta silkkinenäliinastaan ja kehoitti hartaasti herra Stuartia ottamaan sen päähänsä. Eurooppalaisessa arkipuvussaan ja tuossa satumaisessa päähineessä näytti hän mieheltä, joka lapsia huvittaakseen oli pukeutunut narrinpukuun.
Vähitellen tuli vielä janon tukahduttava, sietämätön tuska lisäämään ahdistavaa väsymystä, jonka kameelien liikkeet aikaansaivat. Aurinko valoi heihin polttavia säteitään, jotka uudestaan heijastuivat keltaisesta hiekasta, ja suuri tasanko salamoi ja hehkui, kunnes tuntui siltä, kuin he olisivat ratsastaneet sulan metallin jäähtyvää pintaa. Heidän huulensa olivat kuivat kuin pergamentti ja heidän kielensä kuin nahkankappale. He sammalsivat ihmeellisesti puhuessaan, sillä he voivat ääntää vain vokaalit ilman rasitusta. Miss Adams oli antanut päänsä painua rinnalle, ja suuri hattu peitti hänen kasvonsa.
"Täti pyörtyy, ellei hän saa vettä", sanoi Sadie. "Voi herra Stephens, emmekö mitään voi tehdä?"
Kaikki lähempänä ratsastavat derviisit kuuluivat baggara-heimoon, paitsi eräs neekeri, jolla oli kömpelö ruumis ja rokonarpiset kasvot. Hänen ilmeensä näytti hyväntahtoiselta verrattuna hänen tovereihinsa, ja Stephens uskalsi koskettaa hänen käsivarttaan osoittaen ensin vesileiliä ja sitten vanhaa naista. Neekeri pudisti ankarana päätään heittäen samalla merkitsevän katseen arabialaisiin, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että ellei heitä olisi ollut, olisi hän toiminut aivan toisin. Sitten pani hän mustan etusormensa rinnalleen.
"Tippy Tilly", sanoi hän.
"Mitä se on?" kysyi eversti Cochrane.
"Tippy Tilly", toisti neekeri matalalla äänellä, aivan kuin hän olisi tahtonut, että vain vangit häntä kuulisivat.
Eversti pudisti päätään.
"Minun arabiantaitoni ei ole paljon arvoinen. En tiedä, mitä hän sanoo", sanoi hän.
"Tippy Tilly. Hicks Pascha", toisti neekeri.
"Luulen, että mies on meille ystävällinen, mutta en oikein ymmärrä häntä", sanoi Cochrane Belmontille. "Luuletteko, että hän tarkoittaa, että hänen nimensä on Tippy Tilly, ja että hän on tappanut Hicks Paschan?"
Neekeri näytti suuret, valkeat hampaansa kuullessaan omia sanojaan toistettavan. "Ariva!" sanoi hän. "Tippy Tilly – Bimbashi Mormer – bum!"
"Tuhat tulimmaista, nyt sen keksin", huudahti Belmont. "Hän koettaa puhua meidän omaa kieltämme, Tippy Tilly on olevinaan 'egyptiläinen tykistö.' Hän on palvellut egyptiläisessä tykistössä Bimbashi Mortimerin sitä komentaessa. Hänet otettiin vangiksi silloin, kun Hicks Pascha voitettiin ja hänen piti tulla derviisiksi säilyttääkseen henkensä. Eikö totta?"
Eversti lausui pari sanaa arabiankielellä saaden vastauksen, mutta kaksi arabialaista lähestyi, ja neekeri kiirehti kameelinsa askeleita jättäen heidät.
"Olette aivan oikeassa", sanoi eversti. "Mies on ystävämme ja taistelisi mieluummin kedivin kuin kalifin joukoissa. En tiedä, voiko hän olla meille avuksi, mutta olen minä ollut pahemmassakin pälkäässä kuin tämä ja pelastunut siitä. Emmehän ole missään tapauksessa niin kaukana, etteivät ystävämme voisi tulla meille avuksi – niin, sen he saattaisivat tehdä jo ennenkuin kuluu kaksi vuorokautta."
Belmont teki laskelmia veltolla, tyynellä tavallaan. "Olimme kahdentoista tienoissa vuorella", sanoi hän. "Laivalla tultaisiin levottomaksi, ellemme palaisi ennen kello kahta. Kapteeni oli vanha unikeko, mutta luotan varmasti vaimoni ripeyteen ja päättäväisyyteen. Hän ei varmastikaan hellitä ennenkuin tehdään hälyytys. Olettakaa, että laiva lähti liikkeelle puoli kolmelta; silloin se olisi Halfassa noin kello 3. Kauanko kestää, ennenkuin kameelijoukkue on saatu hälyytetyksi?"
"Sanokaamme tunnin."
"Toinen tunti kuluu, ennenkuin se on kulkenut yli virran. He olisivat kello kuudelta tulleet Abusir-kalliolle ja saaneet selville jälkemme. Sitten on kysymyksessä tavallinen kilpa-ajo. Meillä on vain neljän tunnin etumatka, ja toiset kameeleista ovat hyvin väsyneet. Vielä voimme pelastua, Cochrane!"
"Ehkä jotkut meistä. En luule, että pappi on huomenna elossa, eikä myöskään miss Adams. Kuulkaa Belmont, jos te pelastutte ja minä en, pyydän teitä pitämään huolta eräästä panttausasiastani." He jatkoivat ratsastusta hyvin lähellä toisiaan syventyneinä keskustelemaan asian yksityiskohdista.
Ystävällinen neekeri, joka oli puhunut Tippy Tillystä, oli salaa pistänyt veteen kastetun kangaskappaleen herra Stephensin käteen, ja miss Adams oli kostuttanut sillä huuliaan. Nämä harvat pisarat olivat antaneet hänelle uusia voimia, ja nyt kun ensimmäinen, musertava pelästys oli ohi, alkoi hänen sitkeä, joustava yankee-luontonsa päästä oikeuksiinsa.
"Eivät nämät ihmiset näytä siltä, kuin he tahtoisivat tehdä meille pahaa, herra Stephens", sanoi hän. "Uskon varmasti, että heillä on uskonto, olkoon se sitten millainen tahansa, ja että se mikä meistä on syntiä, on myös heistäkin."
Stephens pudisti vaitiollen päätään. Hän oli nähnyt aasipoikain kuoleman, jota nainen ei ollut nähnyt.
"Tiedättekö, mitä koko ajan ajattelen?" sanoi Sadie. "Muistatteko temppelin, jonka näimme? – milloin se olikaan? Ai, vastahan se oli tänä aamuna!"
Kaikki kolme huudahtivat hämmästyksestä. Niin, todellakin, vasta tänä aamuna he sen olivat nähneet, mutta heistä tuntui, kuin tuo muisto olisi kuulunut heidän elämänsä kaukaiseen, hämärään aikakauteen, niin suuri oli muutos, niin uusia ja valtavia ne ajatukset, joita oli tullut väliin. He ratsastivat vaitiollen, vallan hämmästyksissään siitä, että ajalla on niin ihmeellinen kyky venyä; mutta lopuksi muistutti Stephens Sadie'a, että tämä ei ollut lopettanut lausettaan.
"Niin, ajattelin temppelin seinämaalauksia. Muistatteko sitä surkeata vankijonoa, joka laahattiin kuninkaan jalkoihin – miten kurjilta he näyttivätkään sotilasvartioihinsa verrattuina? Kuka saattoi ajatella, että kolmen tunnin kuluessa sama kohtalo saavuttaisi meidät? Ja herra Headingly..." Hän käänsi kasvonsa pois alkaen itkeä.
"Älä ajattele sitä, Sadie", sanoi hänen tätinsä, "muista, mitä pappi aivan äsken sanoi, että me kaikki olemme Jumalan käsissä. Minne luulette meidän nyt matkaavan, herra Stephens?"
Baedekerin punainen syrjä pilkisti vielä lakimiehen taskusta, sillä ryöväreistä sen takavarikoiminen ei ollut vaivan arvoinen. Hän vilkaisi siihen.
"Jos he vain antavat minun pitää tämän, katson sitä levähtäessämme. Minulla on yleiskäsitys seudusta, sillä piirsin siitä eräänä päivänä kartan. Virta juoksee etelästä pohjoiseen, niin että käsittääkseni kuljemme nyt suoraan länteen päin. Oletan, että he pelkäsivät takaa-ajoa, jos olisivat kulkeneet lähellä Niilin rantaa. Muistan, että eräs karavaanitie kulkee samansuuntaisena virran kanssa noin 70 englannin penikulman päässä siitä sisämaassa. Sen varrella on useita lähteitä. Se loppuu Assiut'issa, jos oikein muistan, egyptiläisellä puolella. Toinen haara johtaa derviisien alueelle, joten on mahdollista, että..."
Hänen lauseensa keskeytti korkea, kimeä ääni, joka äkkiä purkaantui pursuvien, ajatuksettomain sanojen virtana kohisuttaen kuohuvia harmin huudahduksia ja mielettömiä, toistuvia sanoja. Herra Stuartin poskien puna oli tummentunut purppuraksi, hänen silmänsä olivat kangistuneet loistaen kuin hehkuvat hiilet, ja hän puhui, puhui taukoamatta jatkaen ratsastustaan. Hellä luontoäiti! Hän ei tahdo lapsiaan liian julmasti pahoinpideltävän. "Tämä menee liian pitkälle", sanoo hän, "haavoittunut jalka, haljenneet huulet, epätoivoinen, väsynyt mieli... uuvu hetkeksi, kunnes ruumiisi jälleen tulee sopivammaksi asunnoksi sielullesi!" Ja sitten hän nukuttaa mielen houreen Nirvanaan pienten soluolioiden ahkerasti järjestellessä ruumisraukkaa kuntoon. Kun näkee luonnon käyttämän harson, on koetettava katsein tunkea sen lävitse, ja sen takana näkyvät ystävälliset kasvot.
Arabialaiset näyttivät huolestuneilta papin saadessa tällaisen äkillisen kohtauksen, sillä se lähenteli mielipuolisuutta, ja mielipuolisuus on jotain pelottavaa ja yliluonnollista. Yksi heistä ratsasti puhuttelemaan emiiriä. Tullessaan takaisin sanoi hän jotain tovereilleen, ja kaksi heistä asettautui ratsastamaan kummallekin puolelle papin kameelia estääkseen häntä putoamasta. Ystävällinen neekeri ratsasti everstin luo kuiskaten tälle jotain.
"Pysähdymme pian lepäämään, Belmont", sanoi Cochrane. "Jumalan kiitos! Silloin ehkä saamme vettä. Täten ei kauan voi kestää."
"Olen sanonut Tippy Tillylle, että jos hän voi auttaa meitä, teemme hänestä rikkaan miehen, palatessamme Egyptiin. Luulen, että hän sen mielellään tekisi, jos hänellä vain olisi valta. Tuhat tulimmaista, Belmont, katsokaa virralle päin!"
Heidän tiensä, joka oli kulkenut yli hiekkaharjujen, joitten musta laki oli rosoisen epätasainen, niin että ei olisi saattanut ajatella kameelin voivan sitä myöten kiivetä, avartui nyt aallon muotoiseksi tasangoksi, joka oli täynnään pyöreitä piikiviä ja ulottui pehmeinä laineina taivaanrannalla näkyviin sinipunaisiin vuoriin saakka. Pitkät, ruskeat, piikiven peittämät syvennykset olivat niin säännölliset, että ne muistuttivat jonkin jättiläismäisen, maanalaisen lähteen tummia hyökyaaltoja. Siellä täällä pisti maasta kivien välistä pieni, vaivainen, salvianvihreä kameeliruohoturve. Ruskeita tasankoja ja sinipunervia vuoria – muuta he eivät nähneet edessään. Takana olivat mustat, rosoiset kalliot, oranssinkeltaisine hiekkarinteineen, joiden välitse he olivat matkanneet, ja etäällä osoitti kapea, vihreä juova virran kulun. Miten tämä vihreä tuntuikaan vilvoittavalta ja ihanalta tässä alastomassa, sietämättömässä erämaassa. Toisella puolella näkivät he korkean kallion, – kirotun kallion, joka oli houkutellut heidät turmioon. Toisella puolella luikerteli joki, ja aurinko loisti veden pinnalla. Voi, tätä hopeanhohtavaa vettä ja yhä lisääntyvää näläntunnetta, joka heidät sillä hetkellä tykkänään oli ottanut valtaansa! He olivat kadottaneet omaisensa, isänmaansa, vapautensa, kaiken, ja ainoa, jota he voivat ajatella, oli vettä, vettä, vettä! Herra Stuart oli mielenhäiriössään alkanut houria appelsiineista, ja muiden oli sietämätöntä häntä kuunnella. Vain vahva ja karaistu irlantilainen kesti nämä ruumiilliset tuskat. Tämä salamoiva, aavistuksellisena näkyvä osa jokea oli jossain Halfan luona, ja hänen vaimonsa oli ehkä juuri niillä vesillä, jotka mies näki. Hän veti hattunsa varjostamaan silmiään ratsastaen synkän hiljaisuuden vallitessa pureskellen paksuja, raudanharmaita viiksiään.
Aurinko painui hiljalleen länttä kohden, ja heidän varjonsa kääntyivät siihen suuntaan, jonne he itse olisivat halunneet kulkea. Tuli viileämpää, ja kuiskaileva erämaan tuulenhenki kulki yli aaltoilevan, kivisen tasangon. Emiiri oli kutsunut luokseen alapäällikkönsä, ja he katsoivat ympärilleen varjostaen silmiään kädellään keksiäksensä maamerkin. Tyytyväisesti muristen oli johtajan kameeli äkkinäisin, kulmikkain liikkein asettautunut maahan makaamaan. Jokainen perässä tuleva kameeli tullessaan sen kohdalle asettautui myös maahan, ja nyt makasivat kaikki pitkänä, suorana rivinä. Ratsastajat nousivat selästä, levittivät hienonnettua maissiolkea kangaskappaleille niitten eteen, sillä mikään hyvinkasvatettu kameeli ei koskaan syö paljaalta maalta. Niitten hurskaissa silmissä, niitten levollisessa, laiskassa syömätavassa ja niitten alentuvissa, teeskennellyissä liikkeissä oli jotain sekä naisellista että suloista, aivan kuin joukko sievisteleviä, vanhoja neitejä olisi eksynyt kauas Libyan erämaahan.
Vankeja ei vartioitu, ei miehiä enemmän kuin naisiakaan, sillä eiväthän he olisi päässeet pakoon keskellä suurta tasankoa! Emiiri tuli kerran heidän luoksensa, seisoi haroen sormillaan sinisenmustaa partaansa ja katsoi heitä ajatuksissaan tummin, kaamein silmin. Miss Adams näki väristen, että hänen katseensa yhä uudestaan suuntautui Sadie'in. Ymmärtäen heidän tuskallisen tilansa antoi hän käskyn, että neekeri toisi vesileilin, josta hän antoi kullekin puoli pikarillista. Emiiri sanoi pari sanaa tulkille ja poistui.
"Naiset ja herrat", alkoi Mansur hiukan entiseen, suurentelevaan tapaansa, mutta everstin terävä katse sai hänet tukahuttamaan jo huulillaan olevat sanat, ja hän alkoi selitellä laajoin, vaikertelevin anteeksipyynnöin käytöstään.
"Mitä muuta saatoin tehdä", voivotteli hän, "kun veitsi jo hipoi kurkkuani."
"Te saatte hirttoköyden kaulaanne, jos joskus pääsemme takaisin Egyptiin", murisi Cochrane tiukasti. "Siihen as..."
"Olette oikeassa, eversti", sanoi Belmont. "Mutta oman etumme vuoksi kai olisi meidän paras saada kuulla mitä johtaja sanoi."
Cochrane nosti olkapäitään. Nälkä ja jano olivat tehneet hänet ärtyisäksi, ja hänen oli puraistava huultaan, että olisi voinut tukahduttaa terävän vastauksen. Hän poistui hitaasti jäykin, sotilaallisin ryhdein.
"Mitä hän sitten sanoi?" kysyi Belmont heittäen tulkkiin yhtä ankaran silmäyksen kuin everstikin.
"Hän näyttää olevan vähän paremmalla tuulella kuin aikaisemmin. Hän sanoi, että jos hänellä olisi vähän enemmän vettä, saisitte tekin, mutta hänellä on niukat varastot. Hän sanoi, että huomenna saavumme Selimalen lähteille, ja siellä saamme kaikki juoda – ja kameelit myös."
"Sanoiko hän, miten kauan viivymme täällä?"
"Lyhyt pysäys, sanoi hän, ja sitten eteenpäin! Voi, herra Belmont..."
"Suu kiinni!" tiuskasi irlantilainen alkaen uudestaan arvioida aikaa ja välimatkoja. Jos kaikki kävi hänen laskelmainsa mukaan, jos hänen vaimonsa oli saanut hitaan kapteenin heti ilmoittamaan asiasta Halfaan, olivat heidän pelastajansa jo heidän jäljillään. Kameelijoukkue tai egyptiläinen ratsuväki kulkisi kuutamolla nopeammin kuin keskellä päivää. Kestää vähintäin tunnin, ennenkuin karavaani lähtee liikkeelle. Siten heille tulee tunnin puhdas voitto. Ehkä he seuraavana aamuna...
Tässä hänen ajatusjuoksunsa pysähtyi kauhealla tavalla. Sätkytellen kuin hullu näkyi eversti äkkiä lähimmän törmän laella. Hänen kummassakin ranteessaan riippui arabialainen. Hänen kasvonsa olivat raivosta purppuranpunaiset, ja hän nyki ja kierteli ja väänsi itseään koettaen mielettömin ponnistuksin päästä vapaaksi. "Kirotut murhaajat!" kiljui hän, ja nähdessään muut edessään huusi hän: "Belmont, he ovat tappaneet Cecil Brownin!"
Oli tapahtunut seuraavasti: taistellen huonoa tuultaan vastaan oli Cochrane kulkenut yli lähimmän kukkulan löytäen sen alla olevasta laaksosta pari kameelia ja niitten vierestä joukoin vihaisia, kovaäänisiä miehiä. Brown oli ryhmän keskellä kalpeana, katse tylsänä, viikset terävästi ylös kierrettyinä seisten tavallisessa veltossa asennossaan. Aikaisemmin he olivat tutkineet hänen taskunsa, mutta nyt he olivat päättäneet riisua kaikki hänen vaatteensa toivoen löytävänsä jotain kätkettyä. Inhottava neekeri, korvissaan hopearenkaat, kiusaili ja irvisteli nuorta valtiomiestä suoraan tämän edessä. Everstin mielestä tämän kalpea, levollinen olemus ja ilmeettömät silmät osoittivat sankarillisuutta ja melkein yliluonnollista suhtautumista asiaan. Hänen takkinsa oli jo avattu, ja neekerin suuri, musta koura tarttui kaulukseen repien rikki paidan rintamuksen aivan vyötäröön asti. Kuullessaan tämän repimisäänen ja tuntiessaan näitten karkeitten sormien kosketuksen, heitti tuo suurkaupungin mies, tuo yhdeksännentoista vuosisadan täydellistynyt kuva luotaan elämänsä kaikki perinnäistavat, ja myös hänestä tuli raakalainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, suupielet vetäytyivät alas, hän puri hampaitaan kuin apina, ja hänen silmänsä – nuo välinpitämättömät, jotka aina olivat katsoneet niin velttoina – pyörivät päässä hurjasti. Hän heittäytyi neekerin kimppuun antaen korvapuustisateen rapista tämän mustalle, leveälle naamalle. Hän löi kuin tyttö käsivarsi koukussa ja suorin sormin. Mies vetäytyi hetkeksi taaksepäin säikähtäen tätä äkkinäistä, villiä hyökkäystä. Sitten vetäisi hän kärsimättömästi kirkaisten esiin veitsen pitkästä, leveästä hihastaan ja tähtäsi altapäin tuohon lyövään käsivarteen. Brown vajosi istuvaan asentoon alkaen yskiä – yskiä kiivaasti, keskeyttämättä, kouristuksentapaisesti, kuin hän olisi saanut kurkkuunsa jotain. Sitten muuttui raivon nostama purppuranpuna läikälliseksi kalpeudeksi, hänen kurkustaan kuului koriseva ääni, hän pani käden suun eteen vierien kyljelleen. Raa'asti, halveksivasti karjaisten pisti neekeri taas veitsen hihaansa, samalla kun ympärilläseisojat tarttuivat everstiin, joka sylki kuin villikissa, laahasivat hänet raivosta villinä takaisin muun seurueen luokse. Hänen kätensä sidottiin kameeliriimulla, ja lopuksi hän makasi maassa närkästyneenä vaieten hourailevan papin vieressä.
Headingly oli siis poissa. Cecil Brown oli poissa, ja jäljellä olevain kauhistunut katse kulki toisista kalpeista kasvoista toisiin arvaillen, kenet he seuraavalla kerralla menettäisivät tästä suruttomasta ratsastajajoukosta, joka niin selvästi oli kuvastunut sinistä aamutaivasta vasten, kun sitä katsottiin Koroskon peräkannella olevista ruokotuoleista. Kaksi kymmenestä oli kuollut ja kolmas mielenvikainen. Huvimatka läheni huippuansa.
Fardet, ranskalainen, istui leukaansa käteen nojaten, kyynärpäät polvilla, synkkänä katsellen yli erämaan, kun samalla Belmont näki hänen hätkähtävän, nostavan päätään kuin koira, joka kuulee vieraita ääniä. Sitten hän nojautui eteenpäin tirkistellen lakkaamatta mustia vuoria, joitten välitse he olivat kulkeneet. Belmont seurasi hänen katsettaan, ja – niin, tuolla etäisyydessä liikkui jokin! Hän näki metallin loistavan ja valkeitten vaatteiden vilkkuvan. Yksi derviisien sivustamiehistä käänsi kameelinsa kahdesti ympäri osoittaakseen vaaran lähestyvän ja ampui laukauksen ilmaan. Sen kaiku oli tuskin hälvennyt, ennenkuin kaikki neekerit ja arabialaiset jo istuivat satuloissaan. Seuraavassa hetkessä olivat kameelit jalkeilla lähtien hiljalleen liikkeelle sitä pistettä kohden, josta hälyytysmerkki oli annettu. Monet aseistetut miehet ympäröivät vangit ladaten Remington-kiväärinsä ikäänkuin osoittaakseen, että heidän oli pysyttävä hiljaa.
"Jumalan tähden, kameeleilla ratsastavia miehiä lähestyy". huudahti Cochrane, ja nyt unohtuivat kaikki surut, ja hän terästi katseensa oikein eroittaakseen äskentulleet.
"He ovat olleet nopeammat kuin luulin", sanoi Belmont. "He ovat täällä runsaat kaksi tuntia aikaisemmin kuin mitä otaksuimme voivamme heitä odottaa. Eläköön, herra Fardet, tämähän käy mainiosti, eikö totta?"
"Eläköön, eläköön, oivallisen hyvin! Eläkööt englantilaiset!" huusi innostunut ranskalainen, kun kameeliratsujoukon etupää alkoi luikerrella esiin kallioiden välitse.
"Kuulkaa, Belmont", sanoi eversti. "Nuo roistot koettavat varmaan ampua meidät nähdessään kaiken toivon olevan lopussa. Olkaa valmis heittäytymään tuon yksisilmäisen lurjuksen niskaan, niin minä otan tuon neekerin omalle osalleni, jos vain saan käteni irti. Stephens, teidän on tehtävä, mitä vain voitte. Te Fardet, ymmärrättehän mitä on tehtävä? On välttämätöntä tehdä nuo veitikat vaarattomiksi, ennenkuin he ehtivät ampua meidät. Te, tulkki, sanokaa molemmille sudanilaisille sotilaille, että heidän on oltava valmiit – mutta – mutta..." Hänen sanansa kuolivat mutinaksi, ja hän nielaisi pari kertaa. "Ne ovat arabialaisia", sanoi hän, ja hänen äänensä oli muuttunut.
Tämä oli tuon surullisen päivän surullisin hetki. Onnellinen pastori Stuart makasi maassa piikivillä nojaten kameelinsa kylkeen ja nauroi hillittömästi jollekin kujeelle, jonka nuo pienet soluoliot olivat keksineet jossain hänen aivojensa sokkelossa. Hänen lihavat kasvonsa olivat aivan naurun vääristämät. Mutta kaikki muut olivat aivan epätoivoissaan! Naiset itkivät. Miehet kääntyivät poispäin synkän hiljaisuuden vallitessa, joka ei tunne kyyneleitä. Monsieur Fardet heittäytyi maahan ja koko hänen ruumiinsa hytkyi nyyhkytyksestä.
Arabialaiset laukaisivat kiväärinsä tervehtiäkseen tovereitaan, ja tulokkaat laukkasivat kameeleineen yli tasangon vastaten tervehdykseen heiluttaen ilmassa kivääreitään ja peitsiään. Heidän joukkonsa oli vähälukuisampi kuin ensimmäisten, – vain 30 miestä –, mutta he olivat puetut samanlaisiin punaisiin päähineisiin ja suuriruutuisiin vöihin. Yhdellä oli pieni, valkea lippu, johon oli jotain kirjoitettu.
"Mitä heillä on keskessään?" huusi Stephens. "Katsokaa, miss Adams! Varmaan se on nainen."
Tuo "jokin" oli kameelin selässä, mutta oli vaikeata nähdä, mitä se oli. Mutta äkkiä molempain karavaanien tavatessa toisensa avautui ratsastajain joukko, ja he näkivät selvästi.
"Se on valkoihoinen nainen."
"Laiva on vallattu!"
Belmont huudahti niin että hänen äänensä kuului yli muiden: "Norah, rakkaani, älä menetä rohkeuttasi! Minä olen täällä, ja kaikki on hyvin!"
VIIDES LUKU.
Korosko oli siis anastettu, ja ne pelastuksen mahdollisuudet, joihin he olivat toivonsa panneet, – kaikki tarkat ajan ja välimatkan laskelmat – olivat muuttuneet yhtä epätodellisiksi kuin kangastus ilmassa. Kukaan ei Halfassa tekisi hälyytystä, ennenkuin illalla huomattaisiin, ettei alus ollut palannut. Vieläkään, vaikka Niili enää oli vain kapea, vihreä juova taivaanrannalla, ei takaa-ajoon oltu ryhdytty. Heillä tuskin oli enää sadan englannin penikulman matka derviisialueelle. Miten pienet olivatkaan ne mahdollisuudet, että englantilaiset joukot voisivat heidät saavuttaa! He vajosivat äänettömään, synkkään epätoivoon, muut paitsi Belmont, jota vartioiden oli estettävä kiiruhtamasta puolisonsa avuksi.
Molemmat kameeliratsujoukot olivat yhtyneet, ja arabialaiset vaihtoivat vakavalla ja arvokkaalla tavallaan tervehdyksiä ja tiedonantoja. Neekerit irvistelivät ja puhuivat ja kiljuivat suruttoman hyväntuulisella tavalla, jota ei edes koraani ollut heistä voinut pois juurruttaa. Äskentulleitten johtaja oli harmaapartainen, kuivettunut, askeettinen, vanha mies, jolla oli suuri konkkanenä, kankea, luotaantyöntävä esiintymistapa ja sotilaallinen ryhti. Tulkki murahti nähdessään hänet.
"Hän on Abderrahman emiiri", sanoi hän. "Nyt pelkään, ettemme elävinä pääse Khartumiin."
Muille ei nimi merkinnyt mitään, mutta eversti Cochrane oli kuullut mainittavan hänet julmuuden ja uskonkiihkon harvinaisena edustajana, vanhan rodun muhamettilaisena, joka sekä taistelee että saarnaa, ja joka ei koskaan epäile toteuttaa koraanin ankarimpiakaan käskyjä äärimmäisyyksiin saakka. Äskentulleella ja emiiri Wad Ibrahimilla oli vakava neuvottelu. Heidän kameelinsa seisoivat kylki kyljessä, heidän punaiset turbaaninsa painuivat yhteen, ja valkea parta sekaantui mustaan. Sitten kääntyivät molemmat katsoen kauan toivotonta vankiparkain ryhmää.
"Kuka tuo valkopartainen, kaunis vanhus on?" kysyi miss Adams.
"Hän on nyt heidän johtajansa", vastasi Cochrane.
"Ette kai tarkoita, että tämä ottaa johtajan vallan tuolta toiselta?"
"Kyllä", sanoi tulkki. "Hän on nyt heistä kaikkein ylhäisin."
"Sehän on meille hyvä. Joka tapauksessa olen minä mieluummin hänen vallassaan kuin tuon mustatukkaisen pikisilmän. Sadie, rakkaani, eikö sinun nyt ole parempi olla, kun on tullut vilpoisempaa?"
"Kyllä, täti. Älä ole huolissasi puolestani. Miten itse voit?"
"Kiitos, olen todella vahvempi kuin ennen. Näytin huonoa esimerkkiä, Sadie, mutta säikähdin aivan mielettömäksi, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä... ja kun ajattelin, mitä äitisi, joka oli jättänyt sinut hoitooni, sanoisi. Taivasten tekijät, kyllä tästä tulee olemaan pitkiä juttuja Boston Heraldissa. Kyllä monia kyyneleitä puristuu esiin, kun tästä luetaan."
"Voi, herra Stuart parkaa!" huudahti Sadie, kun hourailevan miehen yksitoikkoinen ääni jälleen tunkeutui heidän korviinsa. "Tule, täti, katsomaan, emmekö jollain tavoin voisi lieventää hänen tuskiaan!"
"Olen huolissani rouva Shlesingerin ja hänen lapsensa takia", sanoi eversti Cochrane. "Näen teidän vaimonne, Belmont, mutta en ketään muuta."
"Nyt he tuovat hänet tänne", sanoi Belmont. "Jumalalle kiitos! Nyt saamme tietoja. Eivät kai he ole tehneet sinulle pahaa, Norah?" Hän riensi suutelemaan vaimonsa kättä, jonka tämä hänelle ojensi ja auttoi hänet kameelin selästä.
Irlannittaren ystävälliset, harmaat silmät ja hänen levolliset, suloiset kasvonsa antoivat koko seurueelle toivoa ja lohdutusta. Hän oli hurskas roomalaiskatolinen, ja se uskonto antaa hädän hetkinä varman turvallisuudentunteen. Hänelle, eriuskolaispapille, presbyteeriselle amerikkalaiselle, niin, ja myös molemmille pakanasotilaille, oli uskonto eri muodoissa samana hyväätekevänä apuna. Se kuiskasi alituiseen, että vaikka maailma kohtelikin mitä kovimmin, oli se mitätöntä, ja vaikka kohtalon oikut näyttävätkin ankarilta, on meidän sentään parasta ja viisainta alistua iloisin mielin korkeimman käden johdettaviksi. Ei näillä onnettomuustovereilla ollut mitään yhteisiä uskonkappaleita, mutta heillä oli sisäinen, syvä henki, se levollinen usko sallimukseen, joka on uskonnon ikivanha ydin, vaikka uusia uskonnon muotoja kasvaa kuin katoavaa sammalta sen graniittipinnalle. "Ystävä raukkani", sanoi hän. "Näen, että teillä on ollut paljon suurempia vaikeuksia kuin meillä. Ei, rakas John, ei minua mikään vaivaa, en ole edes janoinen, sillä täytimme vesileilimme Niilistä. Mutta en näe herra Headinglyä enkä herra Brownia – ja herra Stuart parka – missä surkeassa tilassa hän onkaan!"
"Headinglyn ja Brownin kärsimykset ovat loppuneet", vastasi hänen miehensä. "Et tiedä miten monta kertaa olen tänään kiittänyt Jumalaa, Norah, siitä, että et ollut kanssamme. Ja täällä sinä nyt olet!"
"Missä sitten olisin, ellen puolisoni luona? Olen täällä paljon, paljon mieluummin kuin turvassa Halfassa."
"Onko kaupunkiin lähetetty mitään tietoja?" kysyi eversti.
"Kyllä. Yksi vene pääsi pakoon. Rouva Shlesinger lapsineen ja hoitajineen oli siinä. Minä olin alhaalla hytissäni, kun arabialaiset ryntäsivät laivaan. Ne, jotka olivat kannella, ehtivät pakoon, sillä vene makasi laivan kyljessä. Arabialaiset ampuivat heitä hetken."
"Tekivätkö he sen?" huudahti Belmont riemuiten, sillä hänen herkkä irlantilaisluonteensa keksi silmänräpäyksessä jokaisen valonpilkahduksen. "Silloin me, hitto vieköön, vielä nujerramme heidät, sillä varusväkeen varmasti kuultiin laukaukset. Mitä luulette, Cochrane? He ovat varmaan päässeet jäljillemme näinä kuluneina neljänä tuntina. Missä hetkessä tahansa saatamme nähdä brittiläisen upseerin valkean hattuharson tulevan esiin tuon kukkulan takaa."
Mutta vastukset olivat tehneet everstin kylmäksi ja epäileväksi.
"Ei heitä tarvita ollenkaan, elleivät tule mieslukuisina", sanoi hän. "Nämä lurjukset ovat voimakkaita miehiä, joilla on taitavat johtajat, ja täällä omalla alueellaan eivät he hevillä antaudu." Hän vaikeni äkkiä katsellen arabialaisia. "Tuhat tulimmaista!", sanoi hän. "Tämäpä on näky, joka kelpaa katsella!"
Suuri, punainen aurinko oli puolittain painunut sinipunervan vuorijonon ja taivaanrannan taakse. Oli arabialaisten rukoushetki. Vanhempi ja oppineempi sivistyskansa olisi kääntynyt tätä muhkeata taivaan kappaletta kohden ja rukoillut sitä. Mutta nämä erämaan villit lapset olivat siinä suhteessa jalommat kuin esim. hienostuneet persialaiset. Heille oli aatemaailma korkeampi kuin aineellisuus, ja he rukoilivat selkä vasten aurinkoa ja kasvot suunnattuina uskontonsa korkeinta pyhättöä kohden. Ja miten nämä uskonkiihkoiset muhamettilaiset rukoilivat! Täydelleen vajoten hartauteensa uneksivin silmin ja säteilevin kasvoin kohoutuivat ja polvistuivat he, kumartuivat rukousmatoilleen, painaen otsansa sitä vasten. Ei kukaan, joka näki heidän kiihkeän, sydäntäyteisen hartautensa voinut epäillä, että he, nämä lukemattomat miljoonat, joilla kaikilla on sama usko Kap Jubysta aina Kiinan rajalle asti, muodostivat suuren, elävän maailmanmahdin, taantumuksellisen, mutta pelottavan. Anna yhteisen myrskyn heidän ylitseen raivota, anna suuren soturin tai valtiomiehen syntyä heidän keskuuteensa ja käyttää käsissään olevaa, runsasta raaka-ainetta, niin kuka tietää, eikö kohtalo voi käyttää häntä aseenaan ruoskiakseen mätää, rappeutunutta, mahdotonta, sydämetöntä etelä-Eurooppaa, kuten se teki tuhat vuotta sitten, kunnes syntyy terveempi sukupolvi! –
Kun he nousivat maasta, kaikui torvi, ja vangit ymmärsivät, että he matkattuaan koko päivän, jatkaisivat ratsastustaan myöskin läpi yön. Belmont murisi, sillä hän oli laskenut, että takaa-ajajat saavuttaisivat heidät, ennenkuin he jättävät tämän leiripaikan. Mutta muut olivat jo eläytyneet välttämättömyyden pakkoon. Jokainen heistä oli saanut litteän arabialaisen leivän – mikään laivakokin mestariteos ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä kuin tämä kuiva, ruskea leipä! – ja sitten ylellisyyden huippuna saivat he vielä lasillisen vettä, sillä äskentulleiden vastatäytetyt vesileilit olivat huomattavasti lisänneet varastoa. Kunpa ruumis vain yhtä valmiina seuraisi sielun johtoa kuin sielu seuraa ruumiin, miten taivaallista elämä silloin olisikaan! Kun alhaiset, aineelliset tarpeet olivat täksi kerraksi tyydytetyt, tuntui kuin sydän heidän rinnassaan olisi laulanut, ja he nousivat kameeleittensa selkään tuntien vain tilanteensa romanttisuuden. Pastori Stuart makasi yhä maassa laverrellen, eivätkä arabialaiset näyttäneet aikovan nostaa häntä satulaan. Hänen leveät, valkeat, ylöskäännetyt kasvonsa loistivat enenevässä pimeydessä.
"Hei, tulkki, sanokaa heille, että he unohtavat herra Stuartin", huusi eversti.
"Ei kannata", sanoi Mansur. "He sanovat, että hän on liian lihava, eivätkä he tahdo kuljettaa häntä eteenpäin. Hän kuolee kuitenkin, sanovat he, ja miksi he siis vaivautuisivat hänen tähtensä?"
"Eivät ota häntä mukaan!" huudahti Cochrane. "Silloinhan hän kuolee nälkään ja janoon. Missä on emiiri? Hei!" huusi hän mustapartaisen arabialaisen kulkiessa ohi aivan samalla äänellä, kuin hän puhutteli laiskaa aasinajajaa. Päällikkö ei vaivautunut vastaamaan hänelle, vaan sanoi jotain eräälle vahdille, joka tuuppasi everstiä kylkeen kiväärinperällään. Vanha soturi kaatui läähättäen kameelin kaulalle ja ratsasti eteenpäin puoleksi tajuttomana tarrautuen kiinni satulannappiin. Naiset alkoivat itkeä ja miehet mutisivat kirouksia painaen kätensä nyrkkiin kiemurrellen mielettömän kärsimyksen aikaansaamassa helvetissä, jossa raaka väkivalta vallitsee hillittömänä. Belmont haparoi pientä revolveriansa, mutta muisti sitten, että hän oli sen jo antanut miss Adamsille. Jos hän olisi saanut sen käsiinsä, olisi seurauksena ollut emiirin kuolema ja verilöyly koko seurueelle.
Heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin näkivät he edessään egyptiläisen erämaan harvinaisimpia ilmiöitä. Kun aurinko oli laskenut, oli taivaanranta saanut harmahtavan sinipunaisen värin. Mutta nyt se alkoi vaaleta jonkinlaiseksi sarastukseksi, ja näytti siltä kuin väreilevä aurinko olisi palannut samaa tietä, jota se oli äsken kulkenut. Länsi oli kalpeanpunainen, ja sitä elävöittivät merenvihreät juovat taivaanrannan yläpuolella. Vähitellen tummenivat nämä värit lyijynharmaiksi, ja yö oli tullut. Ei ollut kulunut kuin kaksikymmentäneljä tuntia siitä, kun he istuivat nojatuolissaan Koroskon peräkannella ja keskustelivat valtiollisista kysymyksistä tähtien valossa. Miten moninainen uusien vaikutteiden sarja heitä olikaan siitä asti kohdannut! Miten kovakouraisesti heidät olikaan temmattu suruttomasta turvallisuudestaan! Samat olivat tuikkivat hopeatähdet, sama oli kapea kuunsirppi – mutta heidän entisen upean elämänsä ja nykyisyyden välillä oli syvä kuilu!
Pitkä kameelijono liukui aavemaisena erämaassa. Edessä ja takana ratsastivat äänettömäin, valkeain arabialaisten haamut. Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei heikointakaan äännähdystä ympäristössä. Vain etäältä takaansa kuulivat he ihmisäänen laulavan äänekkäästi, rämisten ja epämusikaalisesti. Tuo kaukainen ääni teki omituisen vaikutuksen tässä ihmeellisessä erämaassa. Sitten kuului etäisen laulun tuttu sävelmä, ja saattoi melkein eroittaa sanatkin:
"Joka ilta määränpää lähempänä häämöittää!"
Oliko herra Stuart taas selvänä, vai sattumaltako hän oli houraillessaan juuri tämän laulun valinnut? Kostean katseen suuntasivat hänen ystävänsä taaksensa pimeyteen, sillä he tiesivät varsin hyvin, että koti tälle kulkijalle oli lähellä. Vähitellen heikkeni ääni epäselväksi hyminäksi ja häipyi lopuksi erämaan juhlalliseen hiljaisuuteen.
"Rakas, vanha ystäväni, toivon, että ette ole loukkautunut?" sanoi Belmont pannen kätensä Cochranen polvelle.
Eversti oli suoristautunut, vaikkakin hänen hengityksensä oli vielä vähän läähättävä.
"Näyttäkää, kuka noista miehistä teitä löi!"
"Tuo tuolla etupäässä – se, joka ratsastaa Fardet'n vieressä. Tuo viiksikäs nuori mies... en näe häntä oikein tarkoin tässä hämärässä, mutta kyllä sitten tunnen hänet myöhemmin. Kiitos, Belmont!"
"Luulin, että pari kylkiluutanne murskautui."
"Ei, lyönti vain esti hengittämistäni."
"Olette varmaan raudasta. Saitte kauhean iskun!"
Eversti selvitti kurkkuaan – ja sanoi sitten epäröiden: "Asia on niin, rakas Belmont, – olen varma, ettette kerro siitä muille – ainakaan naisille –, mutta näytän nykyään vanhemmalta kuin tavallisesti, sillä... etten menettäisi sitä sotilaallista ryhtiä, jota aina olen pitänyt niin arvokkaana, käytän..."
"Hitto vieköön!" huudahti hämmästynyt irlantilainen.
"Niin – vähän keinotekoista tukea", sanoi eversti juhlallisesti alkaen sitten puhua tähtitieteestä.
Ne, jotka seurueesta säilyttivät henkensä, uneksivat vielä joskus tästä pitkästä, yöllisestä matkasta erämaan halki. Tuo syvä hiljaisuus itse oli kuin unta näiden pehmeiden, sienimäisten jalkain heitä kantaessa eteenpäin, samalla kuin heidän ympärillään häämöitti liihoittelevia, keinuvia olentoja. Kaikkeus näytti riippuvan jättiläismäisenä kellotauluna heidän edessään. Tähti tuikki kuin lyhty aivan kuin tienviittana heille. Kun he uudestaan sitä katsoivat hetken päästä, oli se kuin kämmenenleveyttä korkeammalla, ja toinen loisti sen alapuolella. Siten ne liukuivat hitaasti taivaalla, ensin kavuten ylöspäin, sitten pitkän ajan pysyen aivan kuin paikoillaan ja lopuksi kovalla vauhdilla laskeutuen, kunnes ensimmäinen rusko ilmestyi itään, ja matkustajat saattoivat eroittaa toistensa kalpeat kasvot.
Päivällä oli kuumuus heitä rasittanut, ja nyt oli yön koleus ollut vielä sietämättömämpänä vaivana. Arabialaiset kietoutuivat viittoihinsa ja peittivät päänsä. Vangit hieroivat käsiään ja palelivat julmasti. Miss Adams kärsi siitä enimmin, sillä hän oli hyvin laiha, ja hänen vanha verensä virtasi hitaasti. Stephens riisui nuttunsa ja levitti sen hänen olkapäilleen. Hän ratsasti Sadie'n vieressä ja vihelsi ja jutteli kuvitellakseen tälle, että hänen tätinsä todella teki hänelle palveluksen vapauttaessaan hänet takistaan, mutta hänen teeskentelynsä oli liian remuavaa vaikuttaakseen uskottavalta. Ja kuitenkin oli hitunen totuuttakin siinä, että Stephens paleli vähemmän kuin muut, sillä ikivanha tuli paloi hänen sydämessään, ja ihmeellinen riemu sekoittautui vastustamattomasti kaikkiin hänen onnettomuuksiinsa, niin että hänen olisi ollut vaikeata sanoa, oliko hänen seikkailunsa ollut hänen elämänsä suurin onnettomuus vai suurin siunaus. Laivalla olivat Sadien nuoruus, kauneus, viisaus ja iloinen luonne herättäneet hänessä sen käsityksen, että tämä parhaassa tapauksessa juuri saattaisi sietää häntä. Mutta nyt hän tunsi todella olevansa tytölle hyödyksi. Hän tunsi, että tämä tunti tunnilta yhä enemmän oppi kääntymään hänen puoleensa kuin todellisen suojelijan puoleen, ja ennenkaikkea hän itse oli alkanut ymmärtää, että sen toisen luonteen takana, joksi hänen tapansa vähitellen olivat hänet muovailleet, oli voimakas ja luotettava mies. Pieni itseluottamuksen pisara alkoi lämmittää hänen vertansa. Hän oli laiminlyönyt nuoruutensa ollessaan nuori, ja nyt hänen ollessaan keski-ikäinen mies puhkesi se kauniiseen, myöhästyneeseen kukkaan.
"Luulenpa todellakin teidän nauttivan tästä, herra Stephens", sanoi Sadie jonkinlaisella katkeruudella.
"Sitä en tahdo väittää", vastasi tämä. "Mutta olen aivan varma siitä, etten jättäisi teitä tänne."
Tämä oli ensimmäinen hellältä vivahtava sana, jonka hän koskaan oli lausunut, ja nuori tyttö tarkasti häntä hämmästyneenä.
"Luulen olleeni häijy tyttö koko elämäni ajan", sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Kun minulla kaikki aina on ollut hyvin, en ole koskaan ajatellut niitä, jotka ovat olleet onnettomat. Sen olen nyt oikein vakavasti ymmärtänyt. Jos joskus pääsen takaisin täältä, tulee minusta tulevaisuudessa parempi ja vakavampi."
"Minä aion myös tulla paremmaksi. Oletan, että juuri sentähden olemme saaneet tämän koettelemuksen. Tarkatkaapa, miten se on houkutellut esiin hyvät ominaisuudet ystävissämme. Esim. herra Stuart raukka. Olisitteko koskaan saaneet tietää, mikä jalo ja lujaluonteinen mies hän on? Katsokaa Belmontia ja hänen vaimoaan, miten säikkymättä he matkaavat eteenpäin käsi kädessä ja vain ajattelevat toisiaan. Ja Cochrane, joka laivalla aina vaikutti itsetietoiselta ja ahdasmieliseltä ihmiseltä! Pankaapa merkille hänen rohkeutensa ja vilpitön närkästyksensä, kun jotakuta kohdellaan huonosti! Myös Fardet on rohkea kuin leijona. Luulen, että onnettomuus on tehnyt meille kaikille hyvää."
Sadie huokasi.
"Niin, voimmehan sanoa siten, jos kaikki loppuu hyvin. Mutta jos näin jatkuu, ja sitten lopuksi tulee kuolema, en tiedä, missä saamme korjata hedelmän siitä parannuksesta, jonka olemme tehneet. Olettakaa, että pelastutte, mitä silloin teette?"
Lakimies epäröi, mutta hänen ammattivaistonsa oli vielä voimakas.
"Silloin ajattelen, eikö ole syytä nostaa oikeusjuttua jotakuta vastaan. Joko retkikunnan järjestäjiä vastaan, siksi, että he veivät meidät Abusir-kalliolle – tai egyptiläistä hallitusta vastaan siksi, ettei se vartioi rajojaan. Siitä tulee mielenkiintoinen oikeusjuttu. Ja mitä te aiotte tehdä, Sadie?"
Ensimmäisen kerran jätti hän tuon muodonmukaisen puhuttelusanan "miss" pois, mutta nuori tyttö oli liian vakavalla tuulella huomatakseen sen.
"Aion olla hellätuntoisempi lähimmäisiäni kohtaan", sanoi hän. "Koetan tehdä jonkun muun onnelliseksi sen kurjuuden muistoksi, jonka itse olen kokenut."
Ja nyt oli kylmä, pitkä, väsyttävä yö ohitse, ja mustansininen taivas oli vaalennut ihmeellisen malvansinipunaiseksi väriltään; suuremmat tähdet tuikkivat vielä kirkkaina. Heidän takanaan oli harmaa vuorijono yhä hämärtynyt saaden hienon, ruusunpunaisen vivahduksen, ja sen yläpuolella hehkuivat vielä näkymättömän auringon viuhkamaiset, väreilevät säteet. Äkkiä tunsivat he sen lämmön selässään, ja heidän eteensä hiekkaan muodostui teräviä, mustia varjoja. Derviisit avasivat viittansa alkaen keskustella hilpeästi keskenään. Myös vangit virkistyivät syöden halukkaasti sitä leipää, jota heille tarjottiin aamiaiseksi. Pysähdyttiin hetkeksi, ja kukin sai lasillisen vettä.
"Saanko puhua kanssanne, eversti Cochrane?" kysyi tulkki.
"Ette saa", tiuskasi eversti.
"Mutta se on hyvin tärkeätä – meidän kaikkien pelastus ehkä riippuu siitä."
Eversti näytti tyytymättömältä ja kierteli viiksiään.
"Mistä sitten on kysymys?" kysyi hän lopuksi.
"Teidän pitää uskoa minua. Sillä minulle on Egyptiinpaluu yhtä tärkeä kuin teille. Toisaalla puolisoni, kotini ja lapseni, toisaalla elinkautinen orjuus. Ette kai epäile sitä?"
"Hyvä on. Jatkakaa!"
"Musta mies, joka puhui kanssanne, tiedättehän – se joka oli ollut Hicksin kanssa yhdessä?"
"Mitä hänestä?"
"Hän puhui kanssani yöllä. Meillä oli pitkä keskustelu. Hän sanoi, ettei oikein saattanut teitä ymmärtää, ja siksi hän tuli minun luokseni."
"Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, että arabialaisten joukossa on kahdeksan egyptiläistä sotilasta – kuusi mustaa ja kaksi fellahien heimoon kuuluvaa. Hän pyysi, että te lupaisitte heille kaikille runsaan palkinnon, jos he auttaisivat teidät pakoon."
"Sen he tietysti saisivat."
"He pyysivät kukin sata Egyptin puntaa."
"He saavat sen."
"Sanoin hänelle että kysyisin teiltä, mutta, että olin varma suostumuksestanne."
"Mitä he voivat tehdä?"
"He eivät voineet mitään luvata, mutta heidän mielestään oli viisainta ratsastaa teidän lähellänne, niin että he sopivan tilaisuuden tarjoutuessa olisivat valmiit."
"Hyvä, voitte mennä hänen luokseen ja luvata kullekin kaksisataa puntaa, jos he auttavat meitä. Ettekö luule, että voisimme lahjoa joitakuita arabialaisia?"
Mansur pudisti päätään. "Liian vaarallista yrittää", sanoi hän poistuen sinne, missä Tippy Tilly hoiti kameeliansa odotellen vastausta.
Emiiri oli aikonut levätä korkeintain puoli tuntia, mutta kuormakameelit, joilla vangit ratsastivat, olivat niin lopen uupuneet pitkästä, nopeasta kulusta, että oli melkein mahdotonta vielä vähään aikaan saada niitä liikkeelle. Molemmat päälliköt pudistivat päätään tutkiessaan niitä, ja tuo teräväpiirteinen, kivenkova, pelkoaherättävä vanha mies tarkasteli vankeja. Sitten hän sanoi jotain Mansurille, jonka kasvot tulivat entistäkin kalpeammiksi.
"Emiiri Abderrahman sanoo, että ellette käänny muhamettilaisiksi, on turhaa pidättää koko karavaania siksi, että teitä kuljetetaan kuormakameleilla. Jos ette te olisi esteenä, voisimme kulkea kahta vertaa nopeammin, sanoo hän. Hän tahtoo siksi saada tiedon, aiotteko suostua Allahin palvelijoiksi." Sitten jatkoi hän samalla äänellä, aivan kuin hän vielä tulkitsisi: "On paras, että suostutte, sillä muuten meitä kaikkia odottaa varma kuolema."
Onnettomat vangit vaihtoivat epätoivoisia katseita. Molemmat emiirit odottivat vakavin ilmein.
"Minä puolestani", sanoi Cochrane, "voin yhtä hyvin kuolla nyt kuin tulla orjaksi Khartumiin."
"Mitä sanot sinä, Norah?" kysyi Belmont.
"Jos kuolemme yhdessä, John, en pelkää."
"On kohtuutonta, että kuolisin sen uskonnon tähden, johon en koskaan ole uskonut", sanoi Fardet. "Ja kuitenkin on ranskalaisen kunnialle sopimatonta antaa kääntää itseään tällä tavalla." Hän suoristautui, vioittunut käsi pistettynä takin alle.
"Minä olen kristitty ja sellaisena pysyn", huudahti hän.
"Mitä te sanotte, herra Stephens?" kysyi Mansur rukoilevalla äänellä. "Jos joku teistä suostuisi kääntymään, tulisivat he ehkä lempeämmiksi."
"Ei, en voi sitä tehdä", sanoi lakimies levollisesti. "Entä te, miss Sadie? Te, miss Adams? On aivan paikallaan suostua heti ja pelastua."
"Pitäisikö meidän sinun mielestäsi suostua, täti?" kysyi pelästynyt nuori tyttö.
Vanha nainen syleili häntä.
"Ei, ei, oma rakas pikku Sadie'ni", kuiskasi hän. "Sinun on oltava vahva! Sinä halveksisit itseäsi silloin ikuisesti. Luota minuun, rakkaani, ja rukoile, jos tunnet, että menetät voimasi. Älä unohda, että vanha Eliza-tätisi koko ajan pitää kättäsi omassaan."
Nämä ihmiset, jotka tähän asti olivat eläneet vain huviksensa, olivat hetken sankarillisia. Kaikki katsoivat kuolemaa silmiin, ja mitä kauemmin he sitä tuijottivat, sen vähemmän he sitä pelkäsivät. Paremminkin valtasi heidät uteliaisuudentunne, johon sekoittui ihossa tuntuva, hermostunut pisteleminen – sama joka vaivaa, kun lähestymme hammaslääkärin tuolia. Tulkki teki liikkeen käsillään ja olkapäillään, joka osoitti, että hän oli koettanut ja epäonnistunut. Emiiri Abderrahman sanoi jotain eräälle neekerille, joka kiiruhti pois.
"Mitä hän tekee saksilla?" kysyi eversti.
"Hän aikoo pahoinpidellä naisia", sanoi Mansur samoin toivottomin liikkein.
Väristys kulki heidän lävitsensä. He katsoivat ympärilleen avuttomassa kauhistuksessaan. Kuolema sellaisenaan oli toista, nämä sietämättömät sivuseikat aivan toista. Jokainen omalta osaltaan oli valmis kärsimään mitä tuskia tahansa, mutta heidän sydämensä tunsivat vielä hellyyttä toisia kohtaan. Naiset eivät sanoneet mitään, mutta miehet kuiskailivat innolla keskenään.
"Teillä on pistooli, miss Adams", sanoi Belmont. "Antakaa se minulle! Emme anna rääkätä itseämme. Sitä emme voi kestää!"
"Tarjotkaa heille rahaa, Mansur! Tarjotkaa heille mitä tahansa!" huudahti Stephens. "Kuulkaa, lupaan kääntyä Muhametin uskoon, jos he jättävät naiset rauhaan. Tarkoin ottaenhan se ei ole sitovaa, kun se tapahtuu pakosta. Mutta en voi nähdä naisia pahoinpideltävänä."
"Ei, odottakaa vähän, Stephens!" sanoi eversti. "Älkäämme kadottako järkeämme. Luulen näkeväni apukeinon. Kuulkaa, tulkki. Sanokaa tuolle harmaapartaiselle, vanhalle pirulle, että emme ollenkaan tunne hänen kirottua, väärää uskontoaan. Mutta sanokaa se kohteliaasti kääntäessänne sen hänelle. Sanokaa, ettei hän voi pyytää, että me omaksumme sen, ennenkuin tiedämme, mitä moskaa hän haluaa meidän uskovan. Sanokaa hänelle, että jos hän tahtoo opettaa meitä, olemme valmiit kuulemaan hänen saarnaansa, ja voitte lisätä, että mikä uskonto tahansa, joka voi luoda niin jaloja tuotteita kuin hänet ja tuon toisen mustapartaisen lurjuksen, on omiaan herättämään jokaisessa kunnioitusta."
Kumarrellen ja rukoilevin liikkein selitti tulkki, että kristityt jo olivat täynnä epäilyä ja että vain puuttui vähän lisää tiedon valoa, ennenkuin heidät voitaisiin johtaa Allahin tielle. Molemmat emiirit silittelivät partojaan katsellen heitä epäilen. Sitten puhui Abderrahman karkealla, raa'alla tavallaan tulkille, ja he vetäytyivät syrjään. Hetken päästä kaikui torvi matkalle lähdön merkiksi.
"Hän pyytää sanoa seuraavaa", selitti Mansur ratsastaessaan vankien keskessä. "Tulemme lähteille päivällisaikaan ja siellä lepäämme. Hänen oma moolahinsa, hyvin hyvä ja oppinut mies, tulee antamaan teille oppitunnin. Sen tunnin jälkeen on teidän tehtävä päätöksenne. Tämä on hänen viimeinen sanansa."
"Eivätkö he huoli lunnaista?"
"Wad Ibrahim sen kyllä tekisi, mutta Abderrahman on kauhea ihminen. Neuvon teitä noudattamaan hänen tahtoansa."
"Mitä olette itse tehnyt? Olettehan kristitty!"
Mansur punastui hiukan.
"Olin sitä eilen aamulla. Ehkä tulen siksi jälleen huomenna aikaisin. Palvelen Jumalaa, niin kauan kuin se on järjellistä, mutta tämä on aivan toista."
Hän ratsasti vartiain välissä huolettomin ryhdein, joka näytti, että hänen uskostaluopumisensa oli saattanut hänet aivan eri asemaan kuin muut vangit.
He saisivat siis parin tunnin harkinta-ajan, vaikka he ratsastivat synkässä kuolonusvassa, joka yhä tiiviimmin heidät ympäröi. Mikä elämässä saa meidät siihen niin kiinteästi tarttumaan? Eivät sen huvitukset; sillä ne, joitten olemassaolo on keskeytymätöntä tuskaa, peräytyvät kauhuissaan nähdessään armeliaan kuoleman kurottavan lohduttavat käsivartensa heitä kohden. Eivät sitä tee ystävyyssuhteemme, sillä kaikista niistä on meidän luovuttava, ennenkuin vapaaehtoisesti lähdemme kulkemaan sitä leveätä tietä, jota jokaisen ihmislapsen on vaellettava. Vaikuttaako sen pelko, että menetämme sen rakkaan minämme, jonka luulemme niin hyvin tuntevamme, vaikka se tavantakaa tekee sellaista, joka meitä hämmästyttää? Sama voimako panee itsemurhantekijän villin epätoivoisena tarttumaan siltapölkkyyn, jonka ohi virta häntä kuljettaa? Vai pelkääkö luonto, että kaikki sen väsyneet työntekijät heittävät luotaan työaseensa ja tekevät lakon, ja on siksi keksinyt tämän tavan pidättääkseen heidät nykyisessä työssään? Lyhyesti sanoen, kaikki nämä lopenuupuneet, vaivautuneet ja nöyryytetyt ihmiset iloitsivat niistä tunneista, joina he vielä edelleen joutuivat kärsimään.
KUUDES LUKU.
Jatkaessaan matkaansa olisivat he melkein voineet luulla olevansa samassa paikassa, jossa he edellisenä iltana auringonlaskiessa olivat olleet. Satumaiset, tummat kukkulat ja keltaisen hiekan olivat he aikoja sitten jättäneet taakseen, ja nyt he kaikkialla näkivät samanlaista ruskeata, aaltomaista soratasankoa, jossa siellä täällä oli kiiltäviä, pyöreitä piikiviä ja paikoittain kasvoi salviavihreitä kameeliruohomättäitä. Se levisi heidän eteensä ja taaksensa; kaukana etäisyydessä suoraan heidän edessään yleni se sinipunaiseksi kukkulajonoksi. Aurinko ei ollut vielä kyllin korkealla synnyttääkseen tuota tuttua troopillista usvaa, ja laaja, ruskea, sinipunaisella reunustettu maisema piirtyi tarkasti ja kirkkaana kuivaa, puhdasta ilmaa vasten. Pitkä karavaani liikkui hitaasti eteenpäin. Etäällä siitä ratsastivat sivutähystäjät, jotka pysähtyivät joka kukkulalle katsellen ympärilleen varjostaen kädellä silmiään. Kaukaa katsoen näyttivät heidän keihäänsä ja kiväärinsä törröttävän kuin suorat ja kapeat sukkapuikot.
"Miten kaukana Niilistä luulette meidän olevan?" kysyi Cochrane. Hän ratsasti tukien leukaansa olkaansa ja katse tähdättynä idän taivaanrantaan.
"Runsaasti viisikymmentä penikulmaa", vastasi Belmont.
"Liian kaukana, että avustusjoukkue saattaisi meidät saavuttaa", sanoi eversti. "Ei minun mielestäni asiamme ole parantunut, vaikka saimme lykkäystä. Mitä meillä on syytä toivoa? Voimme yhtä hyvin milloin tahansa juoda maljamme pohjaan!"
"Ihmisen ei koskaan pidä menettää toivoa!" huudahti iloluontoinen irlantilainen. "Päivälliseen on pitkä aika. Kameelijoukkueen Hamilton ja Hedley ovat reiluja poikia, ja he lähtevät nuolena jälkeemme. Enpä juuri ajatellut syödessäni päivällistä heidän kanssaan viimeisenä iltana laivan kajuutassa, että meidän olemassaolomme tulisi heistä riippumaan."
"No niin, pelaamme kai pelimme loppuun, mutta ei minulla ole suuria toiveita", sanoi Cochrane. "Meidän on tietysti näytettävä mahdollisimman rohkeilta ollessamme naisten seurassa. Näen, että Tippy Tilly on pitänyt sanansa, sillä nuo viisi neekeriä ja nuo molemmat ruskeat vekkulit ovat varmaan ne, joista hän mainitsi. He ratsastavat kaikki yhdessä pysyen verraten lähellä meitä, mutta en ymmärrä, miten he voivat meitä auttaa."
"Olen saanut takaisin pistoolini", kuiskasi Belmont tarmokkailla kasvoillaan graniitinkova ilme. "Jos he hätyyttävät jollain tavoin naisia, ammun heidät kaikki kolme, ja sitten voimme me kuolla omatunto levollisena."
"Te olette hyvä ihminen!" sanoi Cochrane, ja he jatkoivat ääneti ratsastustaan. Kukaan ei paljoakaan puhunut. Omituinen, unta muistuttava tunne, jota he eivät voineet voittaa, valtasi heidät. Tuntui kuin jokainen olisi nauttinut jotain unijuomaa, armahtavaa, tuskaa lieventävää ainetta, jota luonto käyttää, kun vaikea taudin käännekohta liiaksi on jännittänyt hermoja. He ajattelivat ystäviään ja mennyttä elämäänsä sillä tarkkanäköisyydellä, jolla tarkastetaan valmiiksi suoritettua työtä. Heidän kohtalonsa surulliseen käänteeseen sekoittui vienoa kaihomielisyyttä. Heidät valtasi epätoivon levollisuus.
"Täällä on hiton kaunista", sanoi eversti katsellen ympärilleen. "Minulla on aina ollut se mielikuva, että haluaisin kuolla oikein todellisessa keltaisessa Lontoon sumussa. Eipä sitä tässä vaihtokaupassa menetä."
"Yksin kuoleminen on kauhistavaa", sanoi rouva Belmont. "Jos kaikki me ja meidän rakkaamme voisivat kuolla samana hetkenä, emme pitäisi asiaa muuna kuin muuttona."
"Käyneepä miten käyneekin, emme kuitenkaan kuole yksin", sanoi hänen miehensä. "Me lähdemme kaikki yhdessä, ja me tapaamme Brownin ja Headinglyn ja Stuartin, jotka odottavat meitä toisella puolella."
Ranskalainen nosti olkapäitään. Hän ei uskonut tätä seuraavaan elämään, mutta hän kadehti molempia katolilaisia heidän levollisen varmuutensa tähden. Hän nauroi ajatellessaan, mitä hänen ystävänsä Cafe Bignon'issa sanoisivat, jos saisivat tietää, että hän on uhrannut elämänsä kristinuskon tähden. Joskus se häntä huvitti, toisinaan harmitti, ja hän jatkoi ratsastustaan mielialansa vaihdellessa naurunhimon ja raivon välillä. Koko ajan hän hoiteli loukkaantunutta rannettaan kuten äiti sairasta lastaan.
Kivisen erämaan ruskealla pinnalla oli hetkisen näkynyt pitkä, kapea, vaalea juova. Se oli vain parin sadan metrin levyinen hiekkaharjanne ja korkeintain kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkea. Mutta vangit havaitsivat ihmeekseen, että arabialaiset osoittivat sitä varsin huolestunein ilmein, ja he pysähtyivät tullessaan sen reunalle, aivan kuin he olisivat olleet ylipääsemättömän virran rannalla. Se oli hyvin kevyttä, tomumaista hiekkaa, ja pieninkin tuulenhenkäys nostatti siitä ilmaan hyttyspilvimäisiä pyörteitä. Emiiri Abderrahman koetti pakottaa kameelinsa astumaan hiekalle, mutta parin askeleen päästä pysähtyi eläin vavisten pelosta. Molemmat päälliköt keskustelivat hetkisen, ja sitten kääntyi koko karavaani pohjoiseen päin jättäen hiekkaharjanteen vasemmalle.
"Mitä se on?" kysyi Belmont tulkilta, joka ratsasti hänen vieressään.
"Lentohiekkaa", vastasi Mansur. "Toisinaan tuuli ajaa sitä tuollaiseksi pitkäksi harjanteeksi. Jos huomenna tuulee, ei ehkä ole hiukkastakaan jäljellä, sillä kaikki häviää ilmaan. Arabialaisten on usein kuljettava viisikymmentä jopa satakin penikulmaa voidakseen kiertää tuollaisen 'kinoksen'. Jos siitä yrittää ylitse, saattaa kameeli taittaa jalkansa, ja itse hän vajoaa siihen ja kuolee."
"Kuinka pitkältä tätä kestää?"
"Sitä ei kukaan tiedä."
"Hyvä, Cochrane, siitä on meille etua. Mitä pitempiaikaiseksi matkamme venyy, sen suuremmat mahdollisuudet on takaa-ajavilla virkeillä kameeleilla saavuttaa meidät." Ja sadannen kerran katsoi hän taakseen tuonne yli erämaan ylettyvälle taivaanrannalle. Siellä oli suuri, autio, tummanruskea tasanko, mutta missä oli hänen odottamansa teräksen ja valkeitten kypäräin vilahdus?
Pian he vapautuivat edessään olevasta esteestä. Se katosi olemattomiin kuten tyhjän pinnan peittävä pölyviiva. Oli ihmeellistä nähdä, että vaikka "kinos" oli niin kapea, että melkein saattoi hypätä sen ylitse, arabialaiset mieluummin ratsastivat satoja metrejä kuin uskalsivat kahlata sen yli. Kun heillä jälleen oli kova, varma maa allaan, saivat uupuneet kameelit maistaa piiskaa, ja ne laukkasivat eteenpäin kaksinkertaisella vauhdilla, niin että vangit hölkkyivät ylös ja alas tavalla, joka näytti sekä surkuteltavalta että hullunkuriselta. Alussa se oli hauskaa ja he hymyilivät toisilleen; mutta lopuksi se tuli surulliseksi, kun "kameelisärky" ahdisti heidän selkärankaansa ja lantioitaan tuottaen ankaria tuskia, jotka vähitellen enenivät sietämättömäksi rasitukseksi.
"En voi tätä kestää, Sadie", huudahti miss Adams äkkiä. "Olen koettanut vastustaa sitä, mutta nyt putoan pian."
"Ei, ei täti, taitat jalkasi, jos putoat. Pidätä vähän eläintäsi, niin ehkä he pysähtyvät."
"Nojatkaa taaksepäin, pysytelkää satulan takaosassa", sanoi eversti. "Kas noin, tuo vaimentaa tuskaa." Hän otti harson hatustaan, sitoi päät yhteen ja asetti sen hänen satulannuppiinsa. "Pankaa jalkanne silmukkaan", sanoi hän. "Se antaa tukea kuten jalusta."
Hän tunsi heti helpotusta, ja Stephens teki samoin Sadielle. Mutta nyt kaatui yksi väsynyt kameeli, ojenteli jalkojaan, ja karavaanin oli kuljettava entistä, hidasta vauhtiaan.
"Onko tuolla uusi hiekkaharjanne?" kysyi eversti.
"Ei, tuo on jotain valkoista", sanoi Belmont. "Kuulkaa, Mansur, mitä meillä on edessämme?"
"En tiedä, mitä se on. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista."
Poikittain yli erämaan pohjoisesta etelään näkyi valkea juova, ja se oli niin suora ja selvä, että se oli kuin ruskealle pöydälle vedetty liituviiva. Se oli hyvin kapea, mutta jatkui keskeytymättömänä toisesta taivaanrannasta toiseen. Tippy Tilly sanoi jotain tulkille.
"Se on suuri karavaanitie", sanoi Mansur.
"Mikä sen sitten tekee valkeaksi?"
"Luut."
Tuo tuntui uskomattomalta ja kuitenkin oli se totta, sillä tullessaan lähemmäksi näkivät he, että se todella oli erämaan halki kulkeva, poljettu tie, joka oli pitkällisestä käytöstä laskenut ja niin luitten peittämä, että kokonaisuus näytti yhtenäiseltä, valkealta nauhalta. Pitkiä, terävänokkaisia kalloja oli hujan hajan kaikkialla, ja rintakehiä oli niin lukuisasti, että tie paikoittain näytti jättiläiskäärmeen luurangolta. Loputon tie loisti auringossa, aivan kuin se olisi ollut norsunluulla peitetty. Tuhansien vuosien ajan oli tämä ollut yleisenä valtatienä läpi erämaan, ja koko tänä aikana olivat kaikkien lukemattomain karavaanien kuolleet eläimet säilyneet kuivassa, antiseptisessä ilmassa. Ei siis ollut ihmeellistä, että tuskin voi ratsastaa tätä tietä polkematta niitten luurankoja.
"Tämä on varmaan se tie, josta puhuin", sanoi Stephens. "Muistan merkinneeni sen siihen karttaan, jonka piirsin teille, miss Adams. Baedeker sanoo, että sitä ei enää käytetä derviisien tähden, mutta että entisaikoina sitä myöten kuljetettiin nahkoja ja gummia Darfurista etelä-Egyptiin."
He tarkastivat tietä välinpitämättömän uteliaina, sillä nykyään heillä oli kylliksi ajateltavaa omassa kohtalossaan. Karavaani alkoi kulkea etelään vanhaa, kolkkoa tietä, ja tämä Golgata näytti olevan sopiva tie sille, mikä odotti heitä sen lopussa. Uupuneet kameelit ja väsyneet ratsastajat pyrkivät eteenpäin synkkää päämääräänsä kohden.
Ja nyt, kun tuo kriitillinen hetki, jonka piti ratkaista heidän kohtalonsa, lähestyi, antoi eversti Cochrane vallan sille pelolle, että jokin kauhistava odottaisi naisia, ja hän nöyrtyi siinä määrin, että kysyi tulkilta neuvoa. Mies oli lurjus ja roisto, mutta hän oli sentään itämaalainen, ja hän ymmärsi arabialaisen käsitystavan. Hänen uskostaanluopumisensa oli asettanut hänet lähempään kosketukseen derviisien kanssa, ja hän oli kuullut, mitä he keskenään olivat jutelleet. Cochranen kankea, ylimyksellinen luonne taisteli kauan vastaan, ennenkuin hän saattoi pyytää neuvoa sellaiselta mieheltä, ja lopulta, kun hän sen teki, tapahtui se mahdollisimman harmistuneella ja epäystävällisellä sävyllä.
"Te tunnette nuo roistot, ja teillä on sama katsantokanta kuin heillä", sanoi hän. "Aikomuksemme on jatkaa tätä kulkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia. Sitten on aivan yhdentekevää, miten meidän käy, sillä silloin ei mikään avustuskunta enää voi meitä saavuttaa. Mutta miten voimme välttää noita vielä yhden päivän?"
"Te tiedätte, mikä on neuvoni", vastasi tulkki, "olen teille jo sen sanonut. Jos kaikki teette, kuten minä olen tehnyt, tulette varmaan elävinä Khartumiin."
Eversti heitti ylpeästi päätään, ja vihan puna nousi hänen poskilleen. Hän ratsasti hetken vaiti, sillä Intiassa suorittamanaan palvelusaikana oli hänen luonteeseensa tullut suuri määrä ryytipippuria, johon lisäksi oli sekoittunut valkopippuria hänen viimeisten kokemustensa aikana. Kesti joitakin minuutteja, ennenkuin hän uskalsi vastata.
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän lopuksi. "Jotkin asiat ovat mahdollisia, toiset mahdottomia. Tämä kuuluu mahdottomiin."
"Teidän on vain teeskenneltävä."
"Kylliksi siitä", sanoi eversti tylysti.
Mansur nosti olkapäitään.
"Mitä kannattaa kysyä minulta, kun suututte vastatessani? Jos ette tee niinkuin minä sanon, niin toimikaa omin neuvoin."
"En ole vihainen", vastasi eversti lempeämmin, "mutta tämä menisi pidemmälle kuin voimme sallia. Olen ajatellut asiaa seuraavasti: voitte, jos tahdotte, antaa tuolle papille tai moolahille, joka tulee luoksemme, viittauksen, että emme todella ole vallan taipumattomat hänen käännytysyrityksiinsä. Ei kai ole mitään väärää siinä, kun ottaa huomioon sen ahdingon, jossa olemme. Hänen tullessaanhan voimme teeskennellä ja olla olevinamme innostuneet ja pyytää lisäopetusta, ja siten pidentää aikaa yhdellä tai kahdella päivällä. Ettekö usko, että se olisi viisainta?"
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Mansur. "Jos toivotte, että puhun moolahille, teen sen. Hän on tuo pieni, lihavahko, harmaapartainen mies, joka ratsastaa tuon ruskean kameelin selässä tuolla edellä. Hän on kuulu siitä, että kykenee kääntämään uskottomia, ja hänelle se on kunnianasia, niin että mieluimmin hän tahtoisi välttää teidän pahoinpitelyänne, jos hän luulee voivansa saada teidät kääntymään Islamin uskoon."
"Sanokaa hänelle siis, että sielumme ovat vastaanottavaiset", sanoi eversti. "En luule, että pappimme olisi siihen suostunut, mutta nyt, kun hän on kuollut, on kai meidän vähän hellitettävä. Menkää hänen luokseen, Mansur, ja jos toimitatte asianne hyvin, unohdamme menneet. Asiasta toiseen, onko Tippy Tilly sanonut mitään?"
"Ei. Hän on pitänyt väkensä koossa, mutta hän ei tiedä, miten voi auttaa teitä."
"Sitä en tiedä minäkään. Hyvä, puhukaa nyt moolahille, ja minä kerron tovereilleni, mistä me olemme sopineet."
Kaikki vangit suostuivat everstin suunnitelmaan, paitsi tuo vanha Uuden Englannin nainen, joka jyrkästi kieltäytyi edes teeskentelemästä olevansa innostunut Muhammetin uskosta "Olen kai liian vanha polvistumaan Baalin eteen", sanoi hän. Ainoa, mihin hän saattoi suostua, oli, ettei hän julkisesti sekaantuisi siihen, mitä hänen toverinsa sanoisivat tai tekisivät.
"Ja kuka puhuu papille?" kysyi Fardet heidän yhdessä ratsastaessaan ja neuvotellessaan asiasta.
"Sen kai Cochrane tehnee, koska ehdotus on hänen", sanoi Belmont.
"Anteeksi", sanoi ranskalainen, "en tahdo sanoa sanaakaan pahaa eversti ystävästämme, mutta ei ole mahdollista, että yksi ihminen voi kelvata kaikkeen. Pappi saattaisi älytä everstin tarkoituksen."
"Todellako?" sanoi eversti arvokkaasti.
"Niin, ystäväni, sen hän tekisi, sillä samoin kuin useimmat maamiehenne, olette te aivan liian ankara arvostellessanne muitten ihmisten mielipiteitä, ja se juuri on suuri vika kansassanne."
"Voi, jättäkää politiikka syrjään!" huudahti Belmont kärsimättömästi.
"En puhu politiikkaa. Puhun vain hyvin käytännöllisestä seikasta. Miten voi eversti Cochrane sanoa tuolle papille todella olevansa innostunut tämän uskonnosta, kun hän itse asiassa ei hyväksy mitään muuta maailman uskontoa kuin sen pienen lahkon, joka on hänet synnyttänyt ja kasvattanut? Sanon everstin kunniaksi, etten ollenkaan usko hänen osaavan viekastella, ja olen varma, ettei hän osaisi niin hyvin näytellä tätä huvinäytelmää, että hän saattaisi pettää tuon papin kaltaisen miehen."
Eversti istui hyvin suoraselkäisenä ilmeettömin kasvoin, aivan kuin hän olisi ollut epävarma siitä, oliko tuo hänelle lausuttu imartelu vai loukkaus.
"Voitte itse puhua, jos haluatte", sanoi hän lopuksi.
"Luulen olevani sopivin, koska olen yhtä innostunut kaikista uskonnoista. Jos pyydän opetusta, teen sen siksi, että sitä todella haluan, enkä näytelläkseni jotain osaa."
"Uskon varmaan, että olisi paras, jos herra Fardet ottaisi hoitaakseen asian", sanoi rouva Belmont varmalla äänellä, ja niin oli asia ratkaistu.
Aurinko oli nyt korkealla taivaalla, ja se paahtoi häikäisevän voimakkaasti haalistuneita luita, jotka olivat tiellä. Pienen vankijoukon valtasi taas tuskallinen jano, ja ratsastaessaan eteenpäin kuivin huulin ja kieli kitalakeen tarttuneena näkivät he aivan kuin kajastuksena Koroskon ruokahuoneen, valkoiset pöytäliinat, viiniluettelot jokaisen lautasen vieressä ja tarjoilupöydällä olevat erilaiset pullot. Sadie, joka tähän asti oli kestänyt niin hyvin, sai äkkiä hermokohtauksen, ja hänen ajatukseton naurunsa teki muut hermostuneiksi. Hänen tätinsä ratsasti hänen toisella puolellaan ja Stephens toisella, ja he tekivät kaikkensa rauhoittaakseen häntä, mutta liikarasittunut tyttö vajosi lopuksi unen ja pyörtymyksen sekaiseen tilaan, ja riippui kuin riepu satulassa, ja vain hänen ympärilleen keräytyneet ystävät estivät häntä putoamasta. Kameelit olivat yhtä väsyneet kuin niitten ratsastajat, ja tavantakaa piti heidän kiskoa niiden riimuista estääkseen niitä laskeutumasta makaamaan. Toisesta taivaanrannasta toiseen ulottui pilvetön, kirkkaansininen taivaankaari, ja sen jättiläiskupoolia myöten ylös ryömi ankara aurinko säteilevänä, mutta raakalaismaisena jumaluutena, joka vaati ikuisena oikeutenaan verona inhimillistä kärsimystä.
Heidän matkansa suuntautui yhä samaa tietä, mutta he kulkivat vain hitaasti eteenpäin, ja useammin kuin kerran ratsastivat molemmat emiirit takaisinpäin ja pudistivat päätään tarkastaessaan kuormakameeleita, joitten selkään vangit oli sälyytetty. Kaikkein suurimmalla hidastelijalla ratsasti haavoittunut sudanilainen sotilas. Se lönkytti surkeasti eteenpäin kankein säärin, ja vain pistämällä sitä takaapäin saatiin se pysymään muitten joukossa. Emiiri Wad Ibrahim nosti Remington-kiväärinsä, kun eläin ontui hänen ohitseen ja ampui luodin sen aivoihin. Haavoittunut mies kaatui eteenpäin pudoten kovalle tielle. Kun hänen onnettomuustoverinsa katsoivat taakseen, näkivät he hänen nousevan pelästynein ilmein. Samassa silmänräpäyksessä liukui yksi baggara-arabialainen alas kameelinsa selästä miekka kädessä.
"Älkää katselko! Älkää katselko!" huusi Belmont naisille, ja he ratsastivat kaikki eteenpäin kasvot etelään käännettyinä. He eivät kuulleet äännähdystäkään, mutta baggara ratsasti parin minuutin perästä heidän ohitseen. Hän kuivasi miekkaansa kameelin karvaiseen kaulaan ja hymyili heille ohimennen pahanilkisesti ratsastaessaan. Mutta ne, jotka ovat inhimillisen kurjuuden alimmalla asteella, ovat kuitenkin tulevaisuudestaan varmat. Tämä ilkeä, uhkaava hymy, joka aikaisemmin olisi heitä pelottanut, ei tehnyt nyt mitään vaikutusta, tai korkeintaan herätti se vastenmielisyyttä.
Moni seikka tällä vanhalla kauppatiellä olisi saattanut olla heistä mielenkiintoinen, jos he olisivat olleet siinä mielentilassa, että olisivat sen huomanneet. Siellä täällä oli puoleksi raunioituneita vanhojen rakennusten jäännöksiä, niin vanhoja, ettei kukaan voinut määritellä niiden ikää. Ne oli rakennettu menneinä aikoina tarjoamaan matkustajille varjoa aurinkoa vasten tai turvaa erämaan aina ilman lakia liikkuvilta lapsilta. Mutatiilet, joista nämä pakopaikat oli kyhätty, todistivat, että raaka-aine oli tuotu etäisen Niilin rannoilta. Kerran näkivät he erään pienen kukkulan huipulta Assuan punaisesta graniitista veistetyn, murskautuneen pylväänkannan ja poikkipuolin sen päällä egyptiläisen jumalan leveäsiipisen tunnuskuvan ja sen alla Ramses II:n nimitaulun. Vielä 3000 vuotta tuon sotaisen kuninkaan kuolemasta saattaa tavata hänen häviämättömiä jalanjälkiänsä. Hänen konkkanenäinen ja mahtava ruumiinsa, joka on nähtävänä Gizeh-museossa lienee ihmeellisimpiä kaikista historiallisista jätteistä. Hän makaa kädet ristissä rinnalla, vielä rappiotilassakin ruhtinaallisena. Vangeissa herätti tämä nimitaulu toivonkipinän, sillä se osoitti, että he olivat vielä egyptiläisellä maalla. "He ovat jättäneet tänne kerran nimikorttinsa, ja he voivat tehdä saman vielä toisenkin kerran", sanoi Belmont, ja kaikki koettivat hymyillä.
Nyt saapuivat he paikalle, mistä oli mahdollisimman moninainen näköala. Siellä täällä tien kummallakin puolen olevissa syvennyksissä olivat he nähneet heikkoa, viheriää ruohoa, joka todisti, että vettä oli ehkä lähelläkin maanpintaa. Ja äkkiä sukelsi tie maljanmuotoiseen syvennykseen, jossa kasvoi hurmaava palmupuuryhmä, ja jonka peitti vihreä ruoho. Aurinko, joka loisti tähän kirkasväriseen, silmäälepuuttavaan erämaan tummanruskean värin ympäröimään pintaan, antoi sille mitä puhtaimman smaragdihohteen. Eikä se ollut ainoastaan kaunis näky, vaan myös toivoa herättävä näky; vettä, varjoa, siis kaikkea, mitä väsynyt matkustaja saattaa toivoa. Sadiekin virkistyi, ja väsyneet kameelit korskuivat ja kulkivat nopeammin, kuroittelivat pitkiä kaulojaan ja haistoivat ilmaa. Kuljettuaan luotaantyöntävän, vakavan erämaan läpi eivät he mielestään koskaan olleet nähneet mitään niin kaunista. He katsoivat tummain, tähtimäisten palmunhuippujen varjostamaa ruohokenttää, käänsivät sitten katseensa kirkkaansinistä taivasta vasten kuvastuviin tummanvihreihin lehtiin ja unohtivat uhkaavan kuoleman nähdessään tämän luonnon kauneuden, jonka äidinhelmaan he pian palaisivat.
Lähteitä oli lehdon keskessä seitsemän suurta ja kaksi pientä syvennystä, täynnä turpeenväristä vettä, joka olisi hyvin riittänyt kokonaisen karavaanin tarpeiksi. Kameelit ja ihmiset joivat sitä himokkaasti, vaikka sillä olikin tuon kaiken läpi tunkeutuvan natronin väri. Kameelit kiinnitettiin liekaan, arabialaiset levittivät makuumattonsa varjoon, ja kun vangit olivat saaneet annoksen taateleita ja leipää, ilmoitettiin heille, että he saivat tehdä mitä halusivat kuuman ajan kestäessä, ja että moolah tulisi heidän luokseen ennen auringonlaskua. Naiset asettautuivat akasiapuun tiheään varjoon, ja miehet heittäytyivät palmujen alle. Suuret, viheriät lehdet liikkuivat hiljaa heidän yläpuolellaan, he kuulivat arabialaisten äänten ja kameelien hillityn sorinan, ja omituisimman ja selittämättömimmän ihmeen vaikutuksesta oli eräs heistä äkkiä irlantilaisessa laaksossa, toinen näki edessään Commonwealth Avenue'n pitkän, suoran linjan, kolmas söi päivällistä Lontoon sotilasklubissa, ja hänelle oli palmunoksain suhina muuttunut Pall-Mall'in yksitoikkoiseksi sorinaksi. Kunkin sielu kulki siis omaa tietänsä, vaelsi takaisinpäin muiston omituisia, sokkeloisia polkuja väsyneitten ruumiitten maatessa tunteettomina libyalaisen keitaan palmupuiden alla.
SEITSEMÄS LUKU.
Eversti Cochrane heräsi horroksestaan jonkun koskettaessa häntä olkapäähän. Avatessaan silmänsä näki hän edessään vanhan egyptiläisen tykistömiehen, Tippy Tillyn, mustat, levottomat kasvot. Hän oli pannut koukkuisen sormensa maksanruskeille huulilleen, ja hänen tummat silmänsä tähyilivät oikealle ja vasemmalle tarkan valppaina.
"Maatkaa hiljaa! Älkää liikkuko!" kuiskasi hän arabiankielellä. "Paneudun makaamaan tähän viereenne, niin he eivät eroita minua muista. Ymmärrättekö, mitä sanon?"
"Kyllä, jos puhutte hitaasti."
"Hyvä on. En erikoisesti luota tuohon tummaan Mansur-mieheen. Puhuisin mieluummin suoraan teille".
"Mitä teillä on sanottavaa?"
"Olen odottanut kauan, kunnes kaikki nukahtivat, ja tunnin perästä kutsutaan meidät iltarukoukseen. Tässä on ensiksikin pistooli, joten ette voi sanoa olevanne aseeton."
Se oli kömpelö vanhanaikainen kapine, mutta eversti näki sen lukossa loistavan nallin ja tiesi sen siis olevan ladatun. Hän pani sen takkinsa povitaskuun.
"Meitä on kahdeksan, jotka haluaisimme kotiin Egyptiin. Teidän joukossanne on neljä miestä. Yksi meistä, Ali Mehemet, on sitonut 12 nopeinta kameelia liekaan, tosin ei emiirien omia. On asetettu vartioita, mutta ne ovat hajallaan siellä täällä. Nuo kaksitoista kameelia ovat aivan täällä lähellämme – nuo tuolla akasiapuun takana. Jos vain pääsisimme niitten selkään, ja lähtisimme matkaan, en luule, että juuri monikaan meitä saavuttaisi. Heidän varalleen on meillä pyssymme. Kaikki vesileilit ovat täydet, ja huomenillalla saatamme olla perillä Niilillä."
Eversti ei ymmärtänyt kaikkea, mutta silti kylliksi, että pieni toivon tähti pilkahti hänen synkässä mielessään. Tämä viimeinen kauhun päivä oli jättänyt jälkensä hänen harmaankalpeisiin kasvoihinsa, ja hänen hiuksiinsa, jotka äkkiä olivat alkaneet harmeta.
"Oivallista", sanoi hän. "Mutta mitä teemme kolmelle mukanaolevalle naiselle?" Musta sotilas nosti olkapäitään. "Pyh", sanoi hän. "Yksi heistä on vanha, ja ainahan Egyptissä on laumoittain naisia, jos joskus sinne saavumme."
"Puhutte tyhmyyksiä", sanoi eversti ankarasti. "Joko otamme naiset mukaan, tai emme ollenkaan karkaa."
"Luulen paremminkin, että te puhutte tyhmästi", vastasi musta mies harmistuneena. "Miten saatatte pyytää, että minä tovereineni ryhdyn asiaan, joka pakostakin epäonnistuu? Vuosikausia olemme odottaneet tämän kaltaista tilaisuutta, ja nyt, kun se on tullut, tahdotte, että menetämme sen, siksi että hulluttelette noitten naisten takia."
"Mitä olemme luvanneet teille, jos pääsemme Egyptin?" kysyi Cochrane.
"Kaksisataa egyptiläistä puntaa ja korotuksen armeijassa, kaikki vahvistettuna englantilaisen kunniasanalla."
"Hyvä, saatte kukin kolmesataa puntaa, jos voitte laatia uuden suunnitelman, joka auttaa teitä ottamaan naiset mukaan."
Tippy Tilly raastoi epätietoisena villatukkaansa.
"Saisimme ehkä jollain tekosyyllä tuoduksi kolme nopeata kameelia lisää tänne. Tuolla kokin tulen luona on todella kolme hyvin hyvää kameelia. Mutta miten saamme naiset niitten selkään? Jos he jo istuisivat satulassa, tiedämme varsin hyvin, että he putoaisivat, kun ne alkoivat laukata. Pelkäänpä, että te miehetkin putoatte; sillä ei ole helppoa istua laukkaavan kameelin selässä, ja naisille se on suorastaan mahdotonta. Ei, jättäkäämme heidät tänne, ja ellette siihen suostu, jätämme teidät kaikki ja lähdemme yksin."
"Hyvä on. Lähtekää vain!" sanoi eversti kiivaasti.
Neekeri kääntyi ja konttasi pienen matkan erään toverinsa, fellah-heimoisen Mehemet Alin luo, joka vartioi kameeleita. He neuvottelivat hetkisen, sillä noista luvatuista kolmestasadasta kultarahasta he eivät mielellään tahtoneet luopua. Sitten ryömi neekeri takaisin eversti Cochranen luokse.
"Mehemet Ali on suostunut", sanoi hän. "Hän on mennyt sitomaan riimuun vielä kolme kameelia. Mutta on hullutusta, että kaikki menemme kohti kuolemaamme. Tulkaa nyt kanssani herättämään naiset, että saamme puhua asiasta heille."
Eversti herätti toverinsa ja kuiskasi heille mistä oli kysymys. Belmont ja Fardet suostuivat alistumaan mihin vaaraan tahansa. Stephens, joka ei säikkynyt passiivista kuolemaa, joutui silmittömän kauhun valtaan ajatellessaan, että hän ryhtyisi sellaiseen tekoon, olipa se mikä tahansa, joka hänet pelastaisi surman suusta, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. Sitten otti hän esiin Baedekerinsä alkaen kirjoittaa testamenttiaan ensimäiselle puhtaalle sivulle, mutta hänen kätensä vapisi niin, että kirjoitusta tuskin saattoi lukea. Tälle lakimiessielulle oli kuolemalla, vaikkapa väkivaltaisella, jos siihen levollisena alistui, määrätty paikkansa tapausten ketjussa. Mutta sellainen kuolema, joka ihmisen kohtaa hänen ajaessaan hurjaa laukkaa erämaassa, oli vallan ennenkuulumattoman epäsäännöllinen ja järkyttävä. Ei hän itse kuolemaa pelännyt, vaan turhaan sitä vastaan taistellessa syntyvää nöyryytystä ja kauhua.
Eversti Cochrane ja Tippy Tilly olivat yhdessä kömpineet suuren akasiapuun varjoon siihen paikkaan, jossa naiset makasivat. Sadie ja hänen tätinsä makasivat sylitysten, nuoren tytön pää oli vanhemman naisen rinnoilla. Rouva Belmont oli hereillä ja suostui heti tuumaan.
"Mutta teidän on jätettävä minut tänne", sanoi miss Adams vakavasti. "Mitä se merkitsee minun iälläni?"
"Ei, ei, Elizatäti, en liiku paikaltanikaan ilman sinua! Älä luulekaan sitä!" huudahti nuori tyttö. "Sinun on seurattava mukana, muuten jäämme molemmat tänne."
"Kas nyt, miss, ei nyt ole aikaa riitelemiseen", sanoi eversti ankarasti. "Kaikkien meidän elämämme riippuu siitä, että teette parhaanne, emmekä millään voi jättää teitä tänne."
"Mutta minä putoan."
"Sidon teidät harsollani. Toivoisinpa, että minulla olisi Stuart raukalle lainaamani huivi. Niin, Tippy, luulenpa, että uskallamme yrittää!"
Mutta musta sotilas tuijotti tyytymättömänä yli erämaan.
"Katsokaa!" sanoi hän nyrpeästi. "Tuolla näette kaiken hullun puheenne tuloksen!"
Puoli tusinaa kameeliratsastajaa näyttäytyi äkkiä maljamaisen syvennyksen reunalla. He ratsastivat nopeasti heilutellen pyssyjään. Silmänräpäyksen päästä puhalsi torvi lähtömerkin, ja koko leiri oli kädenkäänteessä kuin ylösalaisin käännetty mehiläispesä. Eversti juoksi takaisin tovereittensa luokse ja musta sotilas kameelinsa viereen. Stephens näytti tyytyväiseltä ja Belmont harmistuneelta, ja monsieur Fardet heilutti tervettä kättään ilmassa huutaen:
"Kaikkien kuilujen pirujen nimessä, eikö tämä koskaan lopu? Emmekö koskaan pääse näitten kirottujen derviisien vallasta?"
"Niin, ovatko he todella derviisejä?" sanoi eversti. "Luulin, että ne olivat Englannin hallituksen keksintö."
Mies-paran mieli oli tullut araksi ja ärtyiseksi. Everstin pilanteko vaikutti kuin palava tulitikku ruutitynnyrissä, ja ranskalainen tanssi hänen edessään syytäen suustaan raivoavan sanatulvan. Ennenkuin Belmont ja Stephens ennättivät hillitä häntä, tarrasi hän kourallaan Cochranen kurkkuun.
"Ellette olisi harmaapäinen...", sanoi hän.
"Kirottua julkeutta!" huudahti eversti.
"Jos meidän on kuoltava, niin tehkäämme se herrasmiehen eikä katupoikain tavalla", sanoi Belmont.
"Tarkoitin vain että minua ilahutti se, että monsieur Fardet on oppinut jotain seikkailustaan", sanoi eversti nenäkkäästi.
"Vaietkaa nyt, Cochrane! Mitä hyödyttää ärsyttää häntä?" huudahti irlantilainen.
"Kunniani kautta, Belmont, unohdatte miten käyttäydytte. En salli kenenkään puhutella itseäni siten."
"Voisittepa samalla huolehtia omasta tavastanne."
"Herrat, herrat, naiset tulevat!" huudahti Stephens, ja vihaiset, ärtyneet miehet vajosivat taas synkkään äänettömyyteen kulkien edestakaisin pureskellen viiksiään. Huonotuulisuus on hyvin tarttuvaa, sillä itse Stephenskin alkoi harmistua heittäen heihin tyytymättömiä silmäyksiä heidän kulkiessaan ohi. He olivat nyt kohtalonsa käänteessä, ja kuoleman varjo peitti heidät, ja kuitenkin antoivat he henkilökohtaisten erimielisyyksien vallata itsensä, vaikka ne olivat niin turhanpäiväisiä, että he tuskin saattoivat niitä sanoin ilmaista. Onnettomuus kiristää ihmismielen jänteet mahdollisimman tiukoiksi, mutta heiluri on silti liikkeellä.
Mutta äkkiä suuntautui heidän huomionsa tärkeämpiin seikkoihin. Toisella puolen lähteitä pidettiin sotaneuvottelua, ja molemmat emiirit kuuntelivat vakavin, harkitsevin ilmein partion johtajan monisanaista tiedoitusta. Vangit huomasivat, että tuo vanha mies seisoi kuin kivikuva, ja nuorempi emiiri silitti hermostunein liikkein pari kertaa partaansa, ja kapeat, ruskeat sormet vapisivat koskettaessaan pitkiä, mustia partahaivenia.
"Luulen, että egyptiläiset ajavat meitä takaa", sanoi Belmont.
"Siltä näyttää. Jokin on säikyttänyt heidät."
"Nyt hän antaa määräyksen. Mitähän se lienee? Kuunnelkaa, Mansur, mitä on tekeillä!" Tulkki tuli juosten kasvot toivosta loistaen. "Luulen, että he ovat nähneet jotain, joka on säikyttänyt heidät. Sotilaat varmaan ajavat meitä takaa. He ovat määränneet, että vesileilit on täytettävä, ja että meidän on oltava lähtövalmiit pimeän tullen. Mutta minun on käsketty koota teidät kaikki, sillä moolah tulee kääntämään teidät. Olen jo sanonut hänelle, että olette hyvin taipuvaiset uskomaan hänen mielipiteitään."
Sitä tuskin koskaan voi saada selville, miten paljon Mansur oli vakuuttanut, mutta joka tapauksessa saapui muhamettilainen pappi kasvoillaan tyytyväinen ja isällinen ilme, joka osoitti hänen pitävän tehtäväänsä miellyttävänä ja helppona. Hän oli yksisilmäinen mies. Hänellä oli harmahtava, seppelemäinen parta ja täyteläiset kasvot, jotka joskus näyttivät olleen vielä pulleammat, sillä ne olivat monien vakojen uurtamat. Hänen päässään oli viheriä turbaani, joka osoitti hänen tehneen pyhiinvaelluksen Mekkaan. Toisessa kädessään hänellä oli pieni, ruskea matto, toisessa pergamentille painettu koraanijäljennös. Hän levitti maton maahan, viittasi Mansurin luokseen, teki kädellään kokoavan liikkeen, jotta vangit ymmärtäisivät keräytyä hänen ympärilleen ja osoitti sitten maahan antaakseen heille merkin, että he saivat istuutua. He ryhmittyivät hänen ympärilleen ruohokentälle palmujen alle, nämä seitsemän vieraan uskonnon harhaanjoutunutta edustajaa, ja heidän keskessään istui tuo pieni, lihava pappi antaen ainoan silmänsä harhailla toisista kasvoista toisiin, samalla kun hän selitteli uuden, raa'anpuoleisen, karkean uskontonsa peruslakeja. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja nyökkäsivät, kun Mansur käänsi jokaisen uskontokäskyn, ja jokaisesta hyväksymisen osoituksesta tuli moolah yhä rakastettavammaksi tavassaan ja yhä hellemmäksi puheissaan.
"Sillä miksi te kuolisitte, suloiset karitsani, kun ei teiltä muuta vaadita kuin että hylkäätte ne ajatukset, jotka johtavat teidät ikuiseen pätsiin, ja hyväksytte Allahin lain sellaisena kuin se on hänen profeettansa kirjoittamana ja joka varmasti tarjoaa teille rajattomia riemuja, sellaisia, joita Kameeli-kirja lupaa. Sillä mitä sanoo valittu?" Hän lukea paukutti yhden sellaisen säkeen, joita jokaisella uskonnolla on tunnuslauseina. "Sitäpaitsihan on selvää, että Jumala on kanssamme, koska alusta asti, jolloin meillä vain oli keppejä aseinamme turkkilaisten ampumakivääreitä vastaan, voitto silti aina on seurannut meitä? Emmekö ole vallanneet El Abeidia ja Khartumia ja kukistaneet Hicks'iä ja tappaneet Gordonin ja voittaneet jokaista, joka on tarttunut aseisiin meitä vastaan? Kuinka siis voidaan väittää, ettei Allahin siunaus lepää yllämme?"
Eversti oli katsonut ympärilleen moolahin pitkän saarnan aikana ja huomannut, että derviisit puhdistivat kiväärejään, laskivat panoksiaan ja ryhtyivät kaikkiin toimenpiteisiin, aivan kuin olisivat odottaneet, että heidän pian piti ryhtyä taisteluun. Molemmat emiirit neuvottelivat vakavin ilmein, ja partion johtaja viittasi siihen ilmansuuntaan, jossa Egypti sijaitsi. Oli selvää, että oli olemassa pelastuksen mahdollisuus, jos he voisivat kuluttaa aikaa vielä pari tuntia. Kameelit eivät olleet vielä kylläksi levänneet pitkän marssin jälkeen, ja jos takaa-ajajat olivat verraten lähellä, saattaisi helposti uskoa heidän saavuttavan karavaanin.
"Jumalan tähden, Fardet, koettakaa saada hänet jatkamaan puhettaan", sanoi hän.
Mutta ranskalaisen loukattu arvokkuus ei olekaan helposti parannettu. Monsieur Fardet istui nyrpeissään selkä vasten palmunrunkoa mustat kulmakarvat rypyssä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan sormeili vain paksuja, tuuheita viiksiään.
"Tehkää parhaanne, Fardet! Kohtalomme on käsissänne", sanoi Belmont.
"Antaa eversti Cochranen tehdä se", vastasi Fardet ärtyisesti. "Hän on aivan liian röyhkeä, tuo eversti Cochrane.".
"Kas nyt", sanoi Belmont lepytellen aivan kuin olisi puhutellut itsepäistä lasta. "Olen vallan varma, että eversti on valmis pahoittelemaan sitä, mikä on tapahtunut ja myöntämään, että oli väärässä."
"Sitä en totisestikaan tee", kivahti eversti.
"Kysymyksessä on sitäpaitsi vain yksityinen riita", jatkoi Belmont nopeasti. "Toivomme koko seurueen puolesta, että puhuisitte moolahille, koska kaikki olemme sitä mieltä, että te olette siihen sopivin."
Mutta ranskalainen nosti vain olkapäitään ja näytti entistä nyrpeämmältä.
Moolah katsoi toisesta toiseen ja tuo hänen leveitten, pulleitten kasvojensa hyväntahtoinen ilme alkoi kadota. Hän veti alas suupielensä, ja hänen katseensa muuttui kovaksi ja ankaraksi.
"Ovatko nämä uskottomat ilveilleet kanssamme?" sanoi hän tulkille. "Miksi juttelevat he keskenään, ja miksi heillä ei ole minulle mitään sanottavaa?"
"Hän tulee kärsimättömäksi", sanoi Cochrane. "Ehkä on parasta, että minä teen, minkä voin, Belmont, koska tuo kirottu mies jättää meidät pulaan."
Mutta naisen kekseliäisyys pelasti tilanteen.
"Olen vakuutettu, herra Fardet", sanoi rouva Belmont, "että te, joka olette ranskalainen ja siis gentlemanni ja kunnian mies ette anna loukattujen tunteittenne estää itseänne täyttämästä lupaustanne ja velvollisuuttanne kolmea avutonta naista kohtaan."
Fardet nousi silmänräpäyksessä pannen kätensä sydämelleen.
"Te ymmärrätte luonteeni, madame", lausui hän. "En saata jättää naista pulaan. Teen kaikkeni. Hei Mansur, sanokaa pyhälle miehelle, että olen valmis ajatustenvaihtoon hänen kanssaan hänen uskonnostaan."
Ja hän teki sen niin näppärästi, että hänen toverinsa kummastelivat. Hänen äänensä todisti, että häntä asia suuresti houkutteli, mutta että viimeinen epäilys vielä pidätti häntä. Mutta kun moolah poisti tämän epäilyksen, keksi hän aina jonkun pikku kohdan, joka jäykkäniskaisesti esti häntä täydelleen hyväksymästä Islamin uskoa. Ja hänen kysymyksiinsä sisältyi niin paljon papille tarkoitettuja kohteliaisuuksia ja ilonilmauksia siitä, että he olivat saaneet tilaisuuden nauttia niin viisaan miehen ja oppineen jumaluustieteilijän opetusta, että moolahin silmäin alla riippuvat ihopoimut väreilivät tyytyväisyydestä, ja hän antoi toivorikkaana houkutella itsensä yhä uusiin selittelyihin sinisen auringon tullessa sinipunaiseksi ja vihreitten lehtien tummetessa ja suurten, levollisten tähtien lopulta pilkistäessä palmulatvojen lävitse.
"Mitä tulee teidän mainitsemaanne uskontoon, karitsani", vastasi moolah erääseen Fardet'n väitteeseen, "olen itse opiskellut Kairon El Azhar-yliopistossa, ja tunnen asian, johon viittaatte. Mutta uskovaisen opit ovat erilaiset kuin uskottoman, eikä ole soveliasta liian syvältä tutkia Allahin ajatuksia. Toisilla tähdillä on pyrstöt, rakkahin karitsani, toisilla ei, mutta mitä meitä hyödyttää osata eroittaa niitä toisistaan? Jumala on ne kaikki luonut, ja hänen käsissään ne ovat turvassa. Siksi ystäväni, älä täytä itseäsi länsimaiden tyhmillä opeilla, tiedä ja ymmärrä, että on olemassa vain yksi viisaus, ja se sisältyy Allahin tahdon noudattamiseen sellaisena kuin sen on hänen valittu profeettansa tähän kirjaan kirjoittanut. Ja nyt, ystäväni, näen, että olette valmiit kääntymään Islamin oppiin, ja jopa siihen on aikakin, sillä torvi ilmoittaa meille, että meidän on lähdettävä, ja oivallisen emiiri Abderrahmanin tahto oli, että teidän oli tehtävä valintanne, ennenkuin jätämme lähteet."
"Mutta on olemassa vielä muita kohtia, isäni, joiden selvittämiseksi haluaisin lisää opetusta", sanoi ranskalainen, "sillä on tosihuvitus kuulla teidän selviä sanojanne sen jälkeen kun olemme kuulleet muitten saarnaajain hämäriä selityksiä."
Mutta moolah oli noussut ja hänen ainoassa silmässään näkyi epäilyksen vilkahdus.
"Sen lisäopetuksenhan saatatte saada perästäpäin", sanoi hän, "sillä matkustammehan yhdessä aina Khartumiin saakka." Hän meni tulen luokse, kyykistyi lihavan miehen kömpelöllä hitaudella ja tuli takaisin kädessään kaksi puoleksi hiiltynyttä puutikkua, jotka hän pani ristiin maahan. Derviisejä kiiruhti lähemmäksi saadakseen nähdä miten äskenkäännetyt hyväksyttiin yhteiseen laumaan. He seisoivat muodostaen ympyrän, ja heidän kookkaat, satumaiset olentonsa näyttivät epäselviltä himmeässä valaistuksessa. Ja kameelien pitkät kaulat ja ylpeät päät liikkuivat heidän takanaan.
"Kas niin", sanoi moolah, ja hänen äänestään oli nyt hävinnyt sen lempeä ja houkutteleva sointu, "aika on nyt täytetty. Tähän maahan olen kahdesta puutikusta muodostanut teidän entisen uskontonne yksinkertaisen ja taikauskoisen vertauskuvan. Teidän on astuttava sen päälle merkiksi siitä, että luovutte siitä, ja teidän on suudeltava koraania osoittaaksenne, että hyväksytte sen, ja sen lisäopetuksen, jota vielä tarvitsette, saatte matkalla."
Nuo neljä miestä ja kolme naista nousivat läpikäydäkseen kohtalon uuden vaiheen. Vain miss Adamsilla ja rouva Belmontilla, ei muilla, oli jonkinlainen syvempi, uskonnollinen vakaumus. Kaikki muut olivat maailman lapsia, ja jotkut heistä eivät lainkaan hyväksyneet omaa uskontoansa ja sen tunnusmerkkiä maan päällä. Mutta eurooppalainen ylpeys, valkean rodun ylpeys kiehui heissä ja pidätti heitä maamiestensä uskossa. Se oli synnillinen, inhimillinen, epäkristillinen vaikutin, ja kuitenkin oli se vähällä tehdä heidät kristinuskon marttyyreiksi. Tässä hermojensa äärimmäisessä jännitystilassa kuulivat he äkkiä heikkoja ääniä etäältä. Huojuvat palmunlehdet heidän päittensä päällä kohisivat kuin kuohuva virta, ja etäältä kuulivat he laukkaavan kameelin kumeata, pehmeätä kavionkopsetta.
"Jotain on tekeillä", kuiskasi Cochrane. "Koettakaa viivyttää heitä vielä viisi minuuttia, Fardet."
Ranskalainen astui esiin tehden terveellä kädellään kohteliaan liikkeen, kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen olevan valmiin alistumaan mihin tahansa.
"Sanokaa tälle pyhälle miehelle, että olen valmis vastaanottamaan hänen oppinsa, ja samoin ovat varmasti myös kaikki ystäväni", sanoi hän tulkille. "Mutta tahdon, että hän ensin tekee erään asian tukahduttaakseen kaiken epäilyksen, jota mahdollisesti vielä voi olla sydämissämme. Jokainen tosi uskonto vahvistuu niitten ihmeitten kautta, joita sen tunnustajat voivat suorittaa. Vieläpä minäkin, joka olen vain vähäpätöinen kristitty, voin – kiitos uskontoni – suorittaa joitakin sellaisia! Mutta koska teidän uskontonne on ylivoimainen, voitte epäilemättä tehdä vielä enemmän, ja siksi pyydän, että annatte meille merkin, niin että voimme sanoa tietävämme, että Islamin usko on vahvin."
Kaikessa arvokkuudessaan ja vaatimattomuudessaan on arabialaisessa hyvä annos uteliaisuutta. Tungos kuuntelevien arabialaisten joukossa osoitti, että tulkin kääntämät ranskalaisen sanat olivat sen herättäneet eloon.
"Sellaiset asiat ovat Allahin kädessä", sanoi pappi. "Ei meidän sovi järkyttää hänen lakejaan. Mutta jos teillä itsellänne on sellainen voima, kuin väitätte, niin antakaa meidän saada näyte siitä."
Ranskalainen astui esiin, nosti kätensä ja otti suuren kiiltävän taatelin moolahin parrasta. Sen hän nieli ja otti sen heti uudestaan esille vasemmasta kyynärpäästään. Hän oli moneen kertaan suorittanut tämän saman silmänkääntäjätempun laivalla, ja hänen matkatoverinsa olivat makeasti nauraneet hänelle, sillä hän ei ollut kyllin kätevä voidakseen pettää arvostelukykyistä euroopalaista. Mutta nyt näytti siltä kuin heidän kohtalonsa olisi riippunut tästä pikku kujeesta. Arabialaisten joukosta kuului ihmetyksen suhina, ja sen voimakkuus vain kasvoi, kun ranskalainen otti vielä yhden taatelin kameelinturvasta, heitti sen ilmaan, josta se ei koskaan pudonnut alas, kuten näytti. Hänen toverinsa näkivät selvästi, että hän kätki taatelin hihaansa, mutta himmeä valaistus oli taikatempuntekijälle apuna. Katsojat olivat niin ihastuneet, että he eivät huomanneet kameeliratsastajaa, joka karahutti esiin palmunrunkojen välitse. Kaikki olisi ollut hyvin, ellei Fardet oman menestyksensä innostamana olisi koettanut tehdä temppuaan uudestaan sillä tuloksella, että taateli putosi hänen kädestään, ja petos oli paljastettu. Turhaan koetti hän heti näyttää toisen varastossa olevan kepposen. Moolah sanoi pari sanaa, ja eräs arabialainen löi Fardet'ta selkään keihäänsä paksulla varrella.
"Olemme saaneet kylliksi lastenleikistä", sanoi vihastunut pappi. "Olemmeko miehiä vai lapsia, koska koetatte pettää meitä tällä tavalla? Tässä on risti ja tässä koraani – kumman valitsette?"
Fardet katsoi avuttomana ympärillään seisoviin seuralaisiinsa.
"Pyysitte viittä minuuttia, ne olette saanut", sanoi hän eversti Cochranelle.
"Ja siinä onkin kai kylliksi", sanoi sotilas. "Emiirit ovat täällä."
Kameeliratsastaja, jonka saapumisen he kaukaa olivat kuulleet, oli mennyt molempien arabialaispäällikköjen luokse ja antanut lyhyen tiedoituksen heille viitaten siihen suuntaan, josta oli tullut.
Emiirit vaihtoivat joitakin nopeita sanoja ja sitten menivät he vankeja ympäröivän ryhmän luo. Vaikka olivatkin raakalaisia ja yltiöpäisiä, näyttivät he silti ruhtinaallisilta kulkiessaan palmulehdon katveessa. Tuo tuima, vanha harmaaparta nosti kätensä ja lausui vilkkaasti pari lyhyttä, katkonaista lausetta, ja hänen villit seuralaisensa ulvoivat vastaukseksi niinkuin koirat haukkuvat metsästäjäänsä. Sama tuli, joka hehkui hänen uhmaavissa silmissään, kuvastui sadoista muista. Tässä nähtiin mahdi-kapinan vaarallinen voima, näissä vääntyneissä kasvoissa, tässä huitovien käsivarsien metsässä, näiden ihmisten tulenhehkuisessa raivossa, ihmisten, jotka eivät mitään toivoneet niinkuin veristä kuolemaa, jos vain heidän omat kätensä olivat veressä heidän astuessaan kohtaloansa vastaan.
"Ovatko vangit omaksuneet oikean uskon?" kysyi emiiri Abderrahman ja tarkasteli heitä julmilla silmillään.
Moolahin oli säilytettävä arvokkuutensa, eikä hän voinut myöntää epäonnistuneensa.
"He olivat juuri aikeissa kääntyä, kun..."
"Jättäkää asia hetkeksi, moolah."
Hän antoi määräyksen, ja kaikki arabialaiset kiirehtivät kameeleittensa luo. Emiiri Wad Ibrahim karahutti heti matkaan melkein puolen joukon kanssa. Muut istuivat valmiina satuloissaan kiväärit riippuen selässään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Belmont.
"Valkenee", huudahti eversti. "Luulenpa todella, että nyt pelastumme. Egyptiläinen kameelijoukkue on kintereillämme."
"Voi, eversti, luuletteko todella, että pelastumme?" huokasi Sadie. Heidän pitkälliset, yksitoikkoiset kärsimyksensä olivat niin tylsyttäneet heidän hermonsa, että ne olivat kykenemättömät ottamaan vastaan mitään uusia vaikutteita, mutta tämä äkkinäinen toivonkipinä toi myötään kauhua aivankuin paleltuneen jäsenen virkoaminen tuottaa kipua. Vieläpä voimakas, hillitty Belmontkin oli epäilevä ja ennakkoluuloinen. Hän oli toivonut silloin kun tuskin oli toivon mahdollisuuttakaan, mutta nyt hän vapisi, kun pelastus lähestyi.
"Eivät kai he vain tule liian vähäisin joukoin!" huudahti hän. "Jos päällikkö on lähettänyt heidät liian harvalukuisina, pitäisi hänen todella joutua sotaoikeuden eteen."
"Olemme kaikissa tapauksissa Jumalan käsissä", sanoi hänen vaimonsa lempeällä tavallaan. "Polvistu kanssani, rakas John, jos tämä on viimeinen hetkemme, ja rukoile, ettei meitä erotettaisi maan päällä eikä taivaassa."
"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!" huusi eversti huolestuneesti, sillä hän näki moolahin katselevan heitä. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä molemmat katolilaiset olivat polvistuneet ja tehneet ristinmerkin. Raivon ilme lensi muhamettilaispapin kasvoille, kun hän näki tämän julkisen todistuksen siitä, että hänen rasittavat lähetyssaarnapuuhansa olivat epäonnistuneet. Hän kääntyi sanomaan jotain emiirille.
"Nouskaa!" huusi Mansur. "Jos elämä on teille rakas, niin nouskaa! Hän pyytää lupaa surmata teidät."
"Antaa hänen tehdä, kuten haluaa!" sanoi itsepäinen irlantilainen, "nousemme, kun olemme lopettaneet rukouksemme, mutta emme ennen."
Emiiri seisoi kuunnellen moolahia, ja tämä heitti pahaaennustavia katseita molempiin polvistuneihin. Sitten antoi hän pari nopeaa määräystä, ja neljä kameelia tuotiin esiin. Kuormakameelit, joilla he tähän asti olivat ratsastaneet, seisoivat vielä satuloimattomina siellä mihin ne oli sidottu.
"Älkää olko hullu, Belmont!" huudahti eversti, "Kaikki on sen varassa, että teemme heille mieliksi. Nouskaa, rouva Belmont! Te vain ärsytätte heitä."
Ranskalainen kohautti olkapäitään katsoessaan heihin. "Jumalani!" lausui hän. "En ole koskaan nähnyt niin epäkäytännöllisiä ihmisiä. Kas niin!" lisäsi hän, kun molemmat amerikattaret polvistuivat rouva Belmontin viereen. "He ovat samanlaisia kuin kameelit, – kun yksi asettuu levolle, tekevät sen kaikki muutkin. En ole koskaan nähnyt mitään niin mieletöntä!"
Mutta Stephens oli langennut polvilleen Sadien viereen ja kätkenyt epätoivoiset kasvonsa pitkiin, kapeihin käsiinsä. Vain eversti ja monsieur Fardet seisoivat. Cochrane katsoi ranskalaiseen kysyvin ilmein.
"Kun kaikki käy ympäri", sanoi hän, "on hullua rukoilla koko elämänsä ajan ja olla nyt rukoilematta, kun emme muuhun voi toivoamme panna kuin kohtalon hyvyyteen." Hän polvistui sotilaallisen suoraselkäisenä tukien harmaapartaista, ajamatonta leukaansa rintaan. Ranskalainen katsoi polvistuneita tovereitaan, ja sitten suuntautuivat hänen silmänsä emiirin ja moolahin raivostuneisiin kasvoihin.
"Sapristi!" murisi hän. "Kuvittelevatkohan he, että ranskalainen pelkää heitä?" Ja mielenosoituksellisesti tehtyään ristinmerkin polvistui hänkin muitten viereen. Likaantuneina ja ulkonainen asunsa kurjassa kunnossa olivat nuo seitsemän ihmistä siinä polvillaan odottaen nöyrinä kohtaloaan palmujen synkässä varjossa.
Emiiri kääntyi moolahiin pilkallisin ilmein osoittaen tämän saarnaamisen tuloksiin. Sitten antoi hän käskyn, ja paikalla olivat noitten neljän miehen kädet kireästi sidotut kameelinsuitsilla. Fardet huudahti, sillä köysi oli sattunut hänen avonaiseen haavaansa. Muut suhtautuivat asiaan epätoivon arvokkuudella.
"Olette pilanneet kaiken, myös minun asiani!" huusi Mansur väännellen käsiään. "Naiset pannaan noitten kolmen kameelin selkään."
"Ei koskaan!" huusi Belmont. "Emme tahdo erota!" Hän teki villejä yrityksiä päästäkseen irti, mutta hän oli vastuksien heikontama, ja kaksi vahvaa miestä piteli kiinni häntä.
"Älä ole huolissasi, John!" huusi hänen puolisonsa, kun he laahasivat häntä kameelin luo. "Minulle ei tapahdu mitään pahaa. Älä taistele vastaan, rakas, muuten tekevät he pahaa sinulle."
Nuo neljä miestä olivat suunniltaan, kun he näkivät naisia kuljetettavan pois. Kaikki heidän aikaisempi epätoivonsa oli mitätön tähän verrattuna. Sadie ja hänen tätinsä näyttivät olevan puoleksi tajuttomat pelosta. Vain rouva Belmont pysyi rohkeana. Kun he olivat asettuneet paikoilleen, nousivat kameelit, ja ne kuljetettiin sen puun luokse, jonka vieressä nuo neljä miestä seisoivat.
"Minulla on pistooli taskussani", sanoi Belmont katsoen vaimoansa. "Tahtoisin uhrata sieluni, jos voisin antaa sen sinulle."
"Pidä se, John, se voi vielä olla hyödyksi. En pelkää. Siitä asti, kun rukoilin, tuntuu kuin suojelusenkelimme levittäisivät siipensä ylitsemme." Hän oli itse kuin suojelusenkeli kääntyessään Sadien puoleen, ja hän valoi vähän toivoa hänen epätoivoiseen sydämeensä.
Lyhytkasvuinen, paksu arabialainen, joka oli johtanut Wad Ibrahimin jälkijoukkoa, oli tullut emiirin ja moolahin luo; he neuvottelivat katsoen silloin tällöin vankeihin. Sitten puhui emiiri Mansurille.
"Päällikkö haluaa tietää, kuka teistä on rikkain?" sanoi tulkki. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti ja hypistelivät lakkaamatta päällystakin edustaa.
"Miksi hän tahtoo sen tietää?" kysyi eversti.
"En tiedä sitä."
"Sehän on selvää", lausui monsieur Fardet. "Hän tahtoo tietää, kenet meistä hänen on paras säilyttää panttina."
"Siitä asiasta me mielestäni voimme sopia", sanoi eversti. "Teidän asianne, Stephens, on ratkaista se, sillä olen melkein varma siitä, että te olette meistä rikkain."
"En tiedä sitä", vastasi lakimies, "mutta missään tapauksessa en tahdo, että minut tuomitaan muun näkökannan mukaan kuin muut."
Emiiri puhui jälleen kovalla, karkealla äänellään.
"Hän sanoo", käänsi Mansur, "että kuormakameelit ovat loppuunväsyneet, ja että on vain yksi eläin, joka jaksaa kantaa. Hän odottaa yhtä teistä, ja saatte itse päättää, kuka sen selkään istuutuu. Jos joku on muita rikkaampi, on hänellä etuoikeus."
"Sanokaa, että olemme kaikki yhtä rikkaat."
"Siinä tapauksessa on teidän heti päätettävä, kuka ratsastaa kameelilla, sanoo hän."
"Ja muut?"
Tulkki nosti olkapäitään.
"Siis hyvä", sanoi eversti, "jos vain yksi meistä voi pelastua, oletan, että olette yksimieliset kanssani siitä, että se on Belmont, koska hän on naimisissa."
"Antakaamme todella Belmontin pelastua", huudahti Fardet.
"Olen samaa mieltä", sanoi Stephens.
Mutta siitä ei irlantilainen tahtonut kuulla puhuttavankaan.
"Ei, ei, meidän on jaettava oikein", lausui hän. "Kaikki uppoavat tai kaikki uivat rantaan, ja sen, joka horjuu, periköön piru."
He riitelivät asiasta, niin että lopuksi vallan katkeroituivat. Joku oli sanonut, että eversti vanhimpana nousisi kameelin selkään, ja eversti oli perin raivoissaan.
"Tuo kuuluu siltä, kuin olisin kahdeksankymmenvuotias", huudahti hän. "Tämä keskustelu ei lainkaan ole paikallaan."
"Siis hyvä on", sanoi Belmont, "kieltäydymme jokainen seuraamasta."
"Mutta se ei ole viisasta", sanoi ranskalainen. "Kuulkaapa, ystäväni! Naiset viedään nyt yksinään pois. Olisi tietysti paljon parempi, jos joku meistä seuraisi heidän neuvojanaan."
He katsoivat toisiaan neuvottomina. Fardet oli selvästi lausunut viisaan ajatuksen, mutta kuinka saattoi joku heistä hyljätä toverinsa? Emiiri itse ratkaisi asian.
"Päällikkö sanoo", sanoi Mansur, "että ellette voi sopia siitä, kuka ratsastaa, niin on paras jättää asia Allahin ratkaistavaksi ja vetää arpaa."
"Minäkin luulen, että niin on paras", sanoi eversti, ja kaikki kolme nyökkäsivät hyväksyen.
Moolah tuli heidän luokseen tuoden neljä palmukaarnan kappaletta, jotka pistivät esiin hänen sormiensa lomitse.
"Hän sanoo, että se joka vetää pisimmän, ratsastaa kameelilla", sanoi Mansur.
"Sitoudumme alistumaan tähän ratkaisuun ilman vastaansanomista", sanoi Cochrane, ja jälleen nyökkäsivät hänen toverinsa.
Derviisit olivat muodostaneet puoliympyrän heidän eteensä; taustan muodostivat kameeleitten huojuvat kaulat. Heidän edessään paloi leirituli, joka levitti ryhmään punaista hohdetta. Emiiri seisoi selkä siihen päin katsoen ankarin ilmein vankeja. Noiden neljän miehen takana seisoi vartijaketju, ja näitten takaa katsoivat kameeleittensa selässä istuvat kolme naista tätä murhenäytelmää. Pahanilkisesti hymyillen astui paksu, yksisilmäinen moolah esiin käsissään nuo neljä pientä kaarnankappaletta.
Ensiksi hän ojensi ne Belmontille. Irlantilainen huokasi itsetiedottomasti, ja hänen vaimonsa päästi puoleksi tukahtuneen valituksen, sillä kaarnankappaletta tuskin näki hänen kädessään, Sitten oli ranskalaisen vuoro, ja hänen kappaleensa oli puoli tuumaa pidempi kuin Belmontin. Sitten tuli eversti, jonka kappale oli pidempi kuin molempien edellisten yhteensä. Stephensin ei ollut suurempi kuin Belmontinkaan. Eversti oli voittanut tässä kauheassa arvanvedossa.
"Saatte mielellänne ottaa paikkani, Belmont", sanoi eversti.
"Ei, mitä on sanottu, se on sanottu."
"Emiiri sanoo, että teidän on noustava selkään heti paikalla", sanoi Mansur, ja yksi arabialaisista veti everstin odottavan kameelin luo.
"Hän saa ratsastaa jälkijoukossa", sanoi emiiri alapäällikölleen. "Naiset jäävät samaan joukkoon."
"Ja tulkki, tuo koira?"
"Jää muitten kanssa."
"Ja he...?"
"He kuolkoot kaikki."
KAHDEKSAS LUKU.
Kun kukaan noista kolmesta ei ymmärtänyt arabiankieltä, olisivat he jääneet epätietoisiksi emiirin määräyksistä, elleivät he olisi ymmärtäneet niitä Mansurin käytöksestä. Kaiken petoksensa ja kaiken luikertelemisensa jälkeen huomasi tuo onneton tulkki pahimpain epäilystensä toteutuvan, kun derviisipäällikkö jakoi lyhyitä määräyksiään. Kauhusta kiljaisten heittäytyi tuo roistomainen raukka maahan ja tarrautui arabialaisen jibbeh-viittaan. Emiiri koetti irtautua, mutta tuntiessaan toisen yhä pitävän kiinni kouristuksen tapaisella otteella, kääntyi hän ja potkaisi Mansuria kärsimättömästi, aivan kuin olisi ajanut koirarakin tiehensä. Tulkin kirkkaanpunainen fetshi lensi ilmaan, ja hän itse makasi voivotellen vatsallaan siinä asennossa, jossa arabialaisen kengän kova isku oli hänet kohdannut.
Ympärillä syntyi liikettä ja sekamelskaa, sillä vanha emiiri oli noussut kameelinsa selkään, ja jotkut hänen joukostaan alkoivat jo seurata tovereitaan. Paksu alapäällikkö, moolah ja noin tusina derviisejä ympäröi vangit. He eivät olleet nousseet kameeleittensa selkään, sillä heidän piti huolehtia surmaamisesta. Nuo kolme miestä ymmärsivät nyt, ettei heidän tiimalasissaan ollut jäljellä montakaan hiekkajyvästä. Heidän kätensä olivat vielä sidotut, mutta heidän vartiansa olivat hellittäneet otteensa. He kääntyivät kaikki kolme ja sanoivat hyvästi kameelinselässä istuville naisille.
"Kaikki on nyt lopussa, Norah!" sanoi Belmont. "Olipa tämä nyt huono onni, kun jo oli ilmaantunut pelastuksen mahdollisuuksia, mutta olemme tehneet parhaamme."
Ensimäisen kerran oli hänen vaimonsa nyt menettänyt malttinsa. Hän piti käsiään kasvojensa edessä ja nyyhkytti kouristuksentapaisesti.
"Älä itke, rakas puolisoni! Tervehdi kaikkia ystäviäni Brayssa. Älä unohda sanoa terveisiä Amy Mac Carthy'lle ja Blessingtoneille. Saat nähdä, että jätän jälkeeni verraten suuren omaisuuden, mutta seuraa Rogersin neuvoa kiinnitysten suhteen. Muista se!"
"Voi John, en tahdo elää ilman sinua!" Suru, jonka hänen vaimonsa surun näkeminen tuotti, mursi tuon voimakkaan miehen, ja hän kätki kasvonsa kameelin karvaiseen kaulaan. Molemmat nyyhkyttivät avuttomina yhdessä.
Sillä aikaa oli Stephens mennyt Sadien kameelin luo. Tyttö näki hänen vääntyneitten, vakavain kasvojensa katsovan häneen hämärässä.
"Älkää olko huolissanne tätinne ja omasta puolestanne", sanoi hän. "Olen varma, että pelastutte. Eversti Cohrane suojelee teitä. Egyptiläiset eivät voi olla kaukana. Toivon, että saatte juoda kylliksi, ennenkuin jätätte lähteet."
Hän puhui aivan rauhallisesti, aivan kuin mies, joka järjestää huvimatkan yksityiskohtia. Tytön vastaanottava sydän lämpeni äkkiä ihailemaan tätä kylmäverisen lujaluontoista miestä.
"Miten olette epäitsekäs!" lausui hän. "En ole koskaan nähnyt ketään teidän kaltaistanne. Puhutaan pyhimyksistä! Te seisotte katsoen suoraan kuolemaa kasvoihin ja ajattelette vain meitä."
"Tahdon vielä lopuksi sanoa teille sanan, Sadie, ellette vastusta sitä. Silloin kuolen sitäkin onnellisempana. Olen usein aikonut puhua teille, mutta luulin, että te ehkä nauraisitte, sillä ettehän koskaan ole suhtautunut mihinkään oikein vakavasti, eikö totta? Sehän on aivan luonnollista teidän iloiselle luonteellenne, mutta minulle se oli vakava asia. Mutta nyt olen kuollut mies, niin että nyt ei paljon merkitse, mitä sanon."
"Voi älkää sanoko mitään, herra Stephens!" huudahti tyttö.
"Tahdoin vain sanoa teille, miten olen teitä rakastanut. Olen aina rakastanut teitä. Alusta asti olin toinen ihminen ollessani kanssanne. Sehän oli tietysti hassua, sen tiedän varsin hyvin. En sanonut koskaan mitään, ja koetin olla tekemättä itseäni naurettavaksi. Mutta tahdon, että sen nyt tiedätte, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Ymmärrätte, että todella olen teitä rakastanut, kun kerron, että ellen olisi tietänyt, että te olitte peloissanne ja onneton, olisivat nämä kaksi viime päivää, jotka aamusta iltaan olemme olleet yhdessä, olleet elämäni kaikkein onnellisimmat."
Tyttö istui kalpeana ja vaiti ja katsoi kummastuneena Stephensin ylöskäännettyjä kasvoja. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa kuullessaan tästä rakkaudesta, joka paloi niin juhlallisena ja kirkkaana kuolon varjossa. Hänen lapsellinen sydämensä piti tätä käsittämättömänä, – ja kuitenkin hän ymmärsi, että tämä oli suloista ja myös kaunista.
"En tahdo sanoa muuta", sanoi Stephens, "näen että asia teitä vain kiusaa. Mutta tahdoin, että tietäisitte sen. Hyvästi, pikku Sadie! En voi ojentaa teille kättäni; ettekö te tahdo ojentaa omaanne minulle?"
Hän teki sen, ja Stephens suuteli sitä. Sitten hän kääntyi ja asettui entiselle paikalleen Belmontin ja Fardet'n väliin. Koko taistelevan ja menestyksellisen elämänsä aikana hän ei ollut tuntenut sellaista levollista tyydytystä, joka nyt valtasi hänet tänä hetkenä, kun kuoleman käsi oli häneen tarttuva. Ei voi taistella rakkautta vastaan. Se on elämän sisin tosiasia, – se loistaa yli kaiken ja muuttaa kaiken. Tuska muuttuu nautinnoksi, puute muuttuu hyvinvoinniksi, kuolema muuttuu onneksi, kun tämä kultainen sädekehä sen kerran ympäröi. Siksi olisi Stephens saattanut laulaa riemusta katsoessaan murhaajiaan. Hänellä ei todella ollut aikaa ajatella heitä. Tärkeä, kaikkea hallitseva ja ihana asia oli, että nainen ei enää voinut pitää häntä satunnaisena tuttavana. Koko elämänsä ajan hän nyt ajattelisi häntä, kun hän tiesi asian.
Eversti Cochranen kameeli oli heidän vieressään, ja vanha sotilas, jonka kädet oli irroitettu siteistään, oli katsonut tätä kohtausta aprikoiden itsepäiseen tapaansa, oliko todella luovuttava kaikesta toivosta. Oli selvää, että ne arabialaiset, jotka olivat ryhmittyneet vankien ympärille, jäisivät jälkeen, kun ne, jotka jo istuivat satulassa, vartioisivat kolmea naista ja häntä itseään. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi hänen tovereittensa kurkkuja ei jo oltu katkaistu, ellei mahdollisesti itämaalaisten harkitulla julmuudella tahdottu odottaa, kunnes egyptiläiset olisivat vallan heidän kintereillään, niin että uhrien vielä lämpimät kuolleet ruumiit olisivat loukkauksena takaa-ajajille. Se oli epäilemättä oikea selitys. Eversti oli aikaisemmin kuullut samanlaisesta tapauksesta.
Mutta niin ollen jäisi vain kaksitoista arabialaista vankien luokse. Oliko heidän joukossaan joku noista ystävällismielisistä? Jos Tippy Tilly ja kuusi hänen miestänsä kuuluisi heihin, ja jos Belmont voisi saada kätensä vapaiksi ja saisi käteensä revolverinsa, voisivat he vielä pelastua. Eversti kierteli niskaansa ja valitti kun huomasi pettyneensä. Hän saattoi tulen valossa nähdä vartijain kasvot. He olivat kaikki baggara-arabialaisia, miehiä, joilta ei saattanut odottaa sääliä, ja jotka eivät olleet lahjottavissa. Tippy Tilly joukkoineen lienee lähtenyt etujoukossa. Ensi kerran luopui tuo jäykkäniskainen, vanha sotilas toivosta.
"Hyvästi, toverit! Jumala teitä siunatkoon!" huusi hän, kun eräs neekeri nykäisi hänen kameeliansa turparenkaasta ja pakoitti hänet seuraamaan muita. Naiset seurasivat häntä sanoin kuvaamattoman epätoivoisina. Heidän lähtönsä tuotti kolmelle jäljelle jätetylle miehelle helpotuksen.
"Olen iloinen, että he ovat poissa", sanoi Stephens, ja ne sanat tulivat sydämen pohjasta.
"Niin, niin, parashan on näin", virkkoi Fardet. "Miten kauan on meidän odotettava?"
"Ei erikoisen kauan", sanoi Belmont synkästi, sillä arabialaiset ympäröivät heidät.
Eversti ja nuo kolme naista katsoivat taaksensa tullessaan keitaan äärelle. Palmujen suorain runkojen lomitse näkivät he tulen hehkuvan, ja arabialaisryhmän yli eroittivat he kolmen hellehatun viimeisen pilkahduksen. Silmänräpäyksen kuluttua alkoivat kameelit laukata, ja heidän uudestaan taakseenkatsoessaan oli palmulehto vain tumma rykelmä, jonka keskessä loisti valonsäde. Silmäillessään kaihoavin katsein tätä pimeydessä loistavaa punaista pistettä sivuuttivat he syvennyksen ylimmän reunan, ja silmänräpäyksessä levisi suuri, äänetön, kuun valaisema erämaa heidän ympärilleen, eikä heidän äsken jättämästään keitaasta näkynyt enää jälkeäkään. Kaikkialle laskeutui sametinpehmeä, sinimusta taivas tuikkivine tähtineen yli laajan, ruskean tasangon. Molemmat äärettömät avaruudet sulivat yhteen yhtymäviivassaan.
Naiset olivat istuneet vajonneina epätoivoiseen äänettömyyteen, ja myös eversti oli ollut vaiti – sillä mitä saattoi hän sanoa? – mutta äkkiä kavahtivat kaikki satulassaan, ja Sadie huudahti pelästyksestä. Sillä yön hiljaisuudessa kuului heidän takaansa kiväärin terävä laukaus, sitten vielä toinen, sitten monta yhtaikaa ja hetken päästä vielä yksi.
"Tuo on apujoukko! Egyptiläiset tulevat!" huudahti rouva Belmont äänessään äkkinäinen toivon kipinä. "Eversti Cochrane, ettekö usko, että ne ovat egyptiläisiä?"
Eversti oli kuunnellut täynnä jännittynyttä toivoa, mutta nyt oli kaikki taas hiljaa. Hän riisui hattunsa hartaan vakavana.
"Ei meidän kannata antautua harhakuvien tuuditeltaviksi, rouva Belmont", sanoi hän. "On parasta katsoa totuutta suoraan kasvoihin."
"Mutta miksi he ampuisivat? Heillähän oli... heillähän oli keihäänsä."
"Se on totta", sanoi eversti. "En toki millään ehdolla tahdo ryöstää teiltä todellista syytä toivoon, mutta toisaalta on turhaa, että petämme itseämme. Jos olemme kuulleet hyökkäyslaukauksia, olisimme varmasti myös kuulleet vastattavan niihin. On epäilemättä hiukan omituista, kuten sanotte, että he ovat kuluttaneet ammuksiaan – tuhat tulimmaista, katsokaa noita!"
Hän viittasi itään. Kaksi haamua liikkui nopeasti aavassa erämaassa. He näkivät niiden epäselvinä sukeltavan esiin ja taas katoavan epätasaisella maanpinnalla. He pakenivat arabialaisia. Ja sitten pysähtyivät he äkkiä erään hiekkakukkulan huipulle, ja vangit saattoivat nähdä heidät selvinä. He olivat kameeliratsastajia, mutta istuivat hajareisin, aivan kuin hevosen selässä.
"Egyptiläinen kameelijoukkue!" huudahti eversti.
"Korkeintaan kaksi miestä", sanoi miss Adams epätoivoisesti.
"He ovat vain tiedustelijoita. He lähettävät vakoilijoita yli koko erämaan. Pääjoukko on varmasti kymmenen penikulman päässä täältä. Näitten on siellä tehtävä hälyytys. Kunnon vanha kameelijoukkue."
Itsensähillitsevä, pikkumainen sotilas oli äkkiä melkein kangistunut mielenliikutuksesta. Hiekkaharjanteen huipulta näkyi salama, sitten toinen, ja niitä seurasi kiväärin laukaus. Sitten hävisivät molemmat haamut äkkiä.
Arabialaiset olivat hetkeksi pysähtyneet aivan kuin harkitakseen, oliko heidän ajettava takaa heitä vai ei. Nyt ei ollut ketään takaa-ajettavaa, sillä epätasaisella maalla olivat vakoilijat saattaneet ratsastaa mihin suuntaan tahansa. Emiiri laukkasi takaisin joukon sivustaa myöten jaellen käskyjä ja määräyksiä. Sitten alkoivat kameelit laukata, ja vankien toiveet hukkuivat kauheisiin, tuskallisiin täräyksiin. Penikulmamääriä he laukkasivat yli suurien lakeuksien; naiset tarrautuivat satulaan parhaansa mukaan, ja eversti oli melkein yhtä nääntynyt kuin he, mutta tähyili lakkaamatta nähdäkseen edes vilaukselta takaa-ajajia.
"Luulen... luulen", huudahti rouva Belmont, "että jokin liikkuu edessämme."
Eversti kohousi satulassa ja varjosti kädellään silmiään kuunvalossa.
"Toden totta, olette oikeassa. Tuolla kaukana on ratsastajia."
Nyt saattoivat kaikki nähdä hajalla olevan ratsurintaman kaukana edessään erämaassa.
"He kulkevat samaan suuntaan kuin me", virkkoi rouva Belmont, jonka silmät näkivät tarkemmin kuin everstin.
Cochrane kirosi viiksiinsä.
"Katsokaa noita jälkiä", sanoi hän, "tietysti he ovat omaa etujoukkoamme, joka lähti palmulehdosta ennen meitä. Päällikkö antaa meidän ratsastaa tätä pirullista vauhtia, että saavuttaisimme sen."
Tullessaan lähemmäksi näkivät he selvästi, että se todella oli toinen arabialaisosasto, ja nyt tulla ravasi emiiri Wad Ibrahim takaisinpäin neuvotellakseen emiiri Abderrahmanin kanssa. He viittasivat siihen suuntaan, jossa vakoilijat olivat näkyneet. Sitten yhtyivät molemmat rosvojoukot pitkäksi, hajalliseksi riviksi, ja koko ryhmä kulki eteenpäin Etelän Ristiä kohden, joka tuikki aivan taivaanrannassa heidän edessään. Tuntimääriä kesti tätä kauheaa vauhtia, ja lopenuupuneet naiset koettivat kouristuksentapaisesti pidättäytyä eläintensä selässä, ja Cochrane, loppuunkulunut mutta horjumaton mies, koetti rohkaista heitä kestämään, ja katsoi ympärilleen pimeässä nähdäkseen mahdollisesti ensimäisen, ilahuttavan vilauksen takaa-ajajista. Veri takoi hänen ohimoissaan, ja hän huusi kuulevansa rummunpäristystä pimeydestä. Kuumehoureissaan näki hän takaa-ajajain parven aivan heidän kintereillään, ja tavan takaa huusi hän muille tuon pitkän yön aikana iloisia uutisia, jotka tuottivat pettymystä ja surua. Kun aurinko nousi, näkivät he erämaan levittäytyvän heidän ympärilleen ilman ainoatakaan muuta elävää olentoa kuin vain he.
Naisista oli sydäntäsärkevää nähdä seuralaisensa, kun he ajattelivat sitä pirteää ja vilkasta vanhaa sotilasta, joka oli ollut heidän matkatoverinaan Kairosta. Samoin kuin miss Adamsin näytti vanhuus yllättäneen everstinkin yhdellä harppauksella. Hänen hiuksensa, jotka tunti tunnilta olivat yhä harmaantuneet, olivat nyt lumenvalkoiset. Valkea parrantynkä oli myös peittänyt hänen leukansa, muuttaen sen hienot, päättäväiset ääriviivat toisiksi. Hänen syvien uurteitten peittämille kasvoilleen olivat siniset suonet pullistuneet. Hän ratsasti selkä koukussa, leuka rintaa vasten tuettuna, sillä vanha ruumis oli kulunut, mutta hänen kirkkaissa, pirteissä silmissään vilahti vielä rohkea sielu, joka asui raihnaassa tomumajassa. Vaikka hän houraili, oli loppuunkulunut ja kuolemaisillaan, säilytti hän yhä ritarillisen, suojelevan ilmeensä kääntyessään naisten puoleen ja lausuessaan heille lohduttavia rohkaisun sanoja, samalla kun hän lakkaamatta tähyili ympärilleen nähdäkseen sen avun, jota ei kuulunut tulevaksi.
Tunti auringonnousun jälkeen pysähtyivät rosvot, ja ruokavaroja ja vettä jaettiin kaikille. Sitten jatkoivat he kulkuaan hiukan hillitymmällä vauhdilla etelää kohden, ja heidän pitkä, hajallinen rintamansa ulottui neljänneksen englannin penikulman alalle. Päätellen heidän huolettomasta asennostaan ja puhelutavastaan ratsastuksen aikana saattoi olettaa, että he mielestään olivat päässeet vainoojistaan. Heidän matkansa suuntautui kaakkoon, ja heidän tarkoituksensa oli selvään jälleen tämän pitkän matkan jälkeen päästä Niilille egyptiläisten rajavartiostojen yläpuolella. Maiseman luonne oli taas muuttumassa, he eivät enää nähneet ympärillään suuria, kivisiä erämaantaipaleita, vaan he olivat jälleen tulleet satumaisille, auringonpaahtamille, mustille kallioille ja oranssinvärisille hiekkakentille, jollaisten yli he jo aikaisemmin olivat kulkeneet. Molemmin puolin kohousivat liuskamaiset kartiokukkulat, joita peitti irtonainen kuonasora. Kukkulain terävähuippuisten harjanteiden välitse kulki solateitä, joitten hiekkapinta muistutti luikertelevia tulvapuroja. Kameelit kulkivat perätysten kallioiden välitse ja sipsuttivat sienimäisillä jaloillaan yli sellaisten paikkain, joissa hevosten olisi ollut mahdotonta kulkea. Oikullisesti muodostuneitten kivipaasien välitse näkivät viimeisenä kulkevat toisinaan vain etummaisten kameelien pitkät, heiluvat kaulat; jono näytti satumaiselta käärmekulkueelta. Vangeista tämä kaikki tuntui kuin unelta, sillä ei kuulunut muuta ääntä kuin kameelijalkain pehmeä, kumea astunta. Tuo omituinen kulkue liikkui hitaasti ja ääneti eteenpäin mustien kivien ja keltaisen hiekan keskessä kattonaan kirkkaansininen taivaankaari ja seininä solatien rosoiset kalliot.
Nuo neljä olivat hetken ratsastaneet vaiti; äkkiä löi eversti tyytymättömänä otsaansa.
"Taivaan Jumala!" huudahti hän. "Olen aivan kuin suunniltani..."
Sen he olivat yön kuluessa moneen kertaan huomanneet, mutta päivän sarastettua oli hän tuntunut aivan tavalliselta. He säikähtivät tätä äkkinäistä purkausta ja koettivat rauhoittaa häntä.
"Olen aivan huimapäinen!" sanoi hän. "Arvatkaapa mitä kuvittelin näkeväni?"
"Älkää olko levoton, olipa se mitä tahansa", sanoi rouva Belmont, pannen kätensä everstin kädelle, kun kameelit olivat aivan rinnatusten. "Ei ole ihme, että olette hermostunut. Olette niin kauan huolehtinut meistä. Lepäämme pian, ja parin tunnin uni on saattava teidät entiselleen."
Mutta eversti katsoi jälleen ylös, ja nyt hän huudahti vallan liikutettuna:
"En koskaan elämässäni ole nähnyt mitään niin selvästi. Tuolla oikealla olevan kallion huipulla hän seisoo, vanha Stuart raukka, minun punainen nenäliinani päässään aivan sellaisena kuin hänet jätimme."
Naiset olivat seuranneet everstin pelästyneen katseen suuntaa, ja nyt he kaikki huudahtivat.
Heidän oikealla puolellaan tämän kaamean solatien vieressä oli musta, pyöreä kukkula. Sen huipulla seisoi yksinäinen, liikkumaton olento, muuten puettuna mustiin paitsi, että hänellä oli purppuranpunainen huivi päässä. Ei saattanut olla olemassa kahta samanlaista lyhytkasvuista, pientä oliota, jolla oli leveät, värittömät kasvot täällä Libyan erämaassa. Hänen yläruumiinsa oli etukumarassa, ja hän näytti taukoamatta tuijottavan solatielle. Hänen asentonsa ja ääriviivansa muistuttivat Napoleonin pilakuvaa.
"Onko mahdollista, että se on hän?"
"Se on varmasti hän. Hän se on!" huusivat naiset.
"Taivaan Jumala! He ampuvat hänet! Heittäytykää maahan, hullu, muuten he ampuvat teidät", huusi eversti. Mutta hänen kuivasta kurkustaan kuului vain käheää korinaa.
Jotkut derviisit olivat nähneet tuo vuoren huipulla olevan ihmeellisen olion ja olivat tarttuneet kivääreihinsä, mutta pitkä käsivarsi sukelsi äkkiä esiin Birmingham-papin takaa ja hän katosi kädenkäänteessä. Korkeammalla kallioaukossa näkyi emiiri Abderrahmanin muhkea olio. Hän oli hypännyt kalliopaadelle ja huusi ja huitoi käsillään, mutta huudot hukkuivat solatien toiselta puolelta kuuluvaan räiskyvään kiväärituleen. Vallin sarvimaista kukkulaa reunustivat kiväärinpiiput ja punaiset fetsit. Myös toiselta kallionkielekkeeltä näkyi tulenleimauksia ja kuului ampumisen vihaista paukkumista. Derviisit olivat joutuneet väijytykseen. Emiiri seisoi vielä ja heilutti. Hänellä oli veripilkku pitkässä, valkeassa puvussaan. Hän jatkoi viittailujaan ja huitomistaan, mutta hänen hajallaan olevat toverinsa eivät voineet ymmärtää, mitä hän tahtoi. Jotkut tulivat laukaten solan lävitse, ja toisia tuli päinvastaiselta puolelta. Jotkut hyppäsivät kameeleittensa selästä ja koettivat kiivetä miekka kädessä piipunsuiden muodostamalle uhkaavalle kallioreunamalle, mutta heidät ammuttiin yksitellen. He putosivat kalliolta toiselle ja romahtivat lopuksi solatien pohjalle. Heidän oli mahdoton ampua. Yksi neekeri pääsi ehjin nahoin aina kallion kielekkeelle asti, mutta ylhäällä halkaisi kiväärinperä hänen pääkallonsa. Emiiri oli syöksynyt kallioltaan ja makasi maassa ruskean- ja valkoisenkirjavana tilkkupeittona. Kun puolet joukosta oli kaatunut, selveni näille yltiöpäisille, hurjille miehillekin, että heidän oli enää turhaa toivoa, ja että heidän oli lähdettävä erämaahan näiltä onnettomilta kallioilta. He laukkasivat sola-aukon lävitse, ja epätasaista maata myöten laukkaava kameeli on kauhea nähtävä. Eläimen oma pelko, sen epäsirot loikkaukset, sen neljä heiluvaa jalkaa, jotka kaikki samaan aikaan ovat ilmassa, sen kaamea ulvonta ja jokaisella loikkauksella korkealle ilmaan lentäväin ratsastajain kirkuminen muodostavat unohtumattoman kuvan. Naiset huusivat, kun tämä säikähtyneitten eläinten villi virta syöksyi heidän ohitsensa, mutta eversti ajoi omansa ja naisten kameelit yhä syvemmälle kallioiden väliin pakenevain arabialaisten tieltä. Ilmassa sinkoili luoteja, ja he kuulivat niitten kovasti paukkuvan ympärillä oleviin kivipaasiin.
"Pysykää hiljaa, niin he ryntäävät ohitsemme", kuiskasi eversti, joka nyt oli täydelleen entisellään, kun toiminnan hetki oli tullut. "Toivonpa hartaasti, että näkisin Tippy Tillyn tai jonkun hänen ystävänsä. Nyt he voisivat auttaa meitä". Hän tarkasti pakenevain villiä virtaa sen kiitäessä ohi ontuvien, huojuvien, väsyneiden kameeleittensa selässä, mutta egyptiläisen tykistömiehen mustia kasvoja ei näkynyt joukossa.
Nyt näytti todella siltä, kuin koko arabialaisjoukko kiiruhtaessaan notkelmasta kokonaan olisi unohtanut vangit. Pääjoukko oli sivuuttanut heidät, ja joitakuita myöhästyneitä oli enää jäljellä suorittamassa kujajuoksuaan pelottavain laukausten lävitse, joita heihin ylhäältä suunnattiin. Viimeinen heistä, nuori baggara-arabialainen, jolla oli mustat viikset ja suippoparta, katsoi ohijuostessaan ylös ja heilutti voimattomassa raivossaan miekkaansa egyptiläisiä ampujia kohden. Samassa hetkessä sattui luoti hänen kameelinsa, ja eläin syöksyi maahan ojennellen kaulaansa ja sääriään. Nuori arabialainen hyppäsi sen selästä, tarttui sen turparenkaaseen ja löi sitä miekkansa lappeella pakoittaakseen sen nousemaan, mutta sen hämärät, lasimaiset silmät puhuivat selvää kieltä, ja erämaan taistelussa merkitsee kameelin surma ratsastajan kuolemaa. Arabialainen heitti ympärilleen aivan kuin takaa-ajetun jalopeuran villejä katseita, hänen tummat silmänsä hehkuivat surmaa punaisen turbaanin alta. Hänen tummaan ihoonsa ilmestyi purppuranpunainen täplä, sitä seurasi toinen, mutta haavat eivät saaneet häntä päästämään ainoatakaan valitusta. Hänen villi katseensa oli kohdistunut vankeihin, ja voitokkaasti huutaen ryntäsi hän heitä kohden, ja leveäteräinen miekka salamoi hänen päänsä yläpuolella. Miss Adams oli häntä lähinnä, mutta nähdessään tuon esiinryntäävän olennon ja hänen mielettömiksi vääntyneet kasvonsa, heittäytyi hän kameelin selästä toiselle puolelle sitä. Arabialainen sinkautti itsensä kallionkielekkeelle ja suuntasi iskun rouva Belmontiin, mutta ennenkuin miekan terä tapasi tämän, nojautui eversti eteenpäin kivääreineen ampuen miestä otsaan. Pingottuneella raivolla, joka voitti kuolinkamppailunkin, makasi arabialainen maassa potkien ja huitoen ja kieriskellen irtonaisten kivien seassa kuin kala hiekassa.
"Älkää pelästykö, naiset", huusi eversti, "vakuutan, että hän on aivan kuollut. Valitan, että minun oli toimittava näin teidän tähtenne, mutta mies oli vaarallinen. Minulla oli omalta osaltani vähän selvitettävää hänen kanssansa, sillä hän juuri yritti murskata kylkiluuni Remington-kiväärillään. Toivon, että ette loukkaantunut, miss Adams! Odottakaa vähän, tulen heti luoksenne."
Mutta vanha bostonilaisnainen ei ollut loukkaantunut, sillä kalliot olivat niin korkeat, ettei hän ollut pudonnut syvälle. Sadie, rouva Belmont ja eversti Cochrane, olivat kaikki laskeutuneet kameelin selästä eräälle paadelle kiiveten siitä maahan. Mutta he tapasivat miss Adamsin jaloillaan, ja hän huiskutti voitokkaana vihreän harsonsa jäännöstä.
"Eläköön, Sadie! Eläköön rakkaani!" huusi hän. "Olemme pelastuneet, tyttöni, olemme lopultakin pelastuneet!"
"Niin olemme, kaikkien pyhimysten nimessä!" huudahti eversti, ja kaikki riemuitsivat äänekkäästi.
Mutta Sadie oli näitten kauheiden koettelemuksen päivien aikana oppinut ajattelemaan muita. Hän kiersi kätensä rouva Belmontin ympärille ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
"Te rakas, suloinen olento", lausui hän, "kuinka saatammekaan iloita, kun te... kun te..."
"En usko että asia on niin", sanoi rohkea irlannitar. "En usko, että asiat ovat huonosti, ennenkuin näen Johnin ruumiin edessäni. Mutta jos sen näen, en luule eläväni nähdäkseni enää mitään muuta."
Viimeinen elossaoleva derviisi oli päässyt ulos solatieltä, ja he näkivät nyt ylhäällä kummallakin puolella egyptiläisiä, pitkiä, solakoita, leveäharteisia miehiä, jotka kuvastuessaan sinistä taivasta vasten muistuttivat vanhanaikaisten korkokuvien sotilasolentoja. Heidän kameelinsa seisoivat taustalla, ja he kiiruhtivat hakemaan niitä. Samaan aikaan tuli toisia ratsastaen kauempana olevaa solatietä kasvot hiestyneinä ja silmät voitonriemusta hehkuen. Heidän joukkonsa etummaisena ratsasti hyvin pieni englantilainen, jolla oli oljenkeltaiset viikset ja veltot liikkeet. Hän pidätti kameelinsa pakolaisten edessä ja tervehti naisia. Hänellä oli yllään ruskeat saappaat ja ruskea, terässolkinen vyö, joka näytti varsin sopivalta hänen khakiväriseen sotilaspukuunsa.
"Tapasin teidät lopultakin", sanoi hän. "Minua ilahuttaa, että olen voinut olla avuksi."
"Oletan teidän olevan Halfasta?" virkkoi eversti.
"Ei, kuulumme toiseen osastoon, Sarrasin pataljoonaan. Jouduimme vastatusten erämaassa, ja toiset yllättivät heidät takaapäin. Nyt he ovat pinteessä, uskokaa se. Kiivetkääpä tuolle kalliolle, niin saatte nähdä jotain hauskaa."
"Onko joukossanne muita englantilaisia kuin te?"
"Archer kuuluu sivustajoukkueeseen. Hän tulee kyllä kulkemaan tästä ohi, sillä ei varmaan olekaan muuta tietä. Eräs joukkoonne kuuluva herra on tuolla ylhäällä, hullunkurinen vanha hölmö, jolla on punainen päähine. Näkemiin, toivottavasti!" Hän läiskäytti kameeliansa ja seurasi miehiään.
"Emme voi muuta tehdä kuin jäädä tähän, kunnes kaikki ovat meidät sivuuttaneet", sanoi eversti, sillä oli selvää, että kaikkien ylhäällä olevien miesten oli kuljettava sitä tietä. Sekaisena jonona ratsastivat he yksitellen ohitse. Heitä oli mustia ja ruskeita miehiä, sudanilaisia ja fellaheja, mutta kaikilla oli reilu ulkonäkö, sillä kameelijoukkue on egyptiläisen armeijan valiojoukko. Jokaisella oli ruskea olkavyö ja kivääri. Suurikasvuinen mies, jolla oli riippuvat, mustat viikset ja kiikari kädessä, ratsasti heidän vieressään.
"Hei, Archer!" huudahti eversti.
Upseeri loi häneen tyhjän, välinpitämättömän silmäyksen aivan kuin vallan tuntemattomaan.
"Olen Cochrane, totta vie! Matkustimmehan yhdessä."
"Anteeksi, mutta minulla ei ole kunniaa tuntea teitä", sanoi upseeri. "Tunnen erään eversti Cochrane Cochranen, mutta te ette ole hän. Hän oli kolme tuumaa pitempi, mustahiuksinen ja..."
"Aivan oikein", keskeytti eversti ärtyisesti. "Koettakaapa olla pari päivää derviisien joukossa, niin saatte nähdä, tuntevatko ystävänne teitä."
"Taivaan Jumala, Cochrane, tekö se todella olette? Sitä en koskaan olisi uskonut. Voi, miten olette mahtanut kokea paljon! Olen ennen kuullut, että ihminen voi tulla yhdessä yössä harmaatukkaiseksi, mutta tuhat tulimmaista, minä..."
"Niinpä kuitenkin on asia", sanoi eversti punastuen. "Sallikaa minun sentään huomauttaa, Archer, että jos voisitte hankkia näille naisille vähän syötävää ja juotavaa, olisi siitä paljon enemmän käytännöllistä hyötyä kuin minun ulkonäköni vatvomisesta."
"Aivan niin", sanoi kapteeni Archer. "Ystävänne Stuart tietää, että olette täällä, ja hän tuo teille vähän ruokavaroja. Köyhää ruokaa, hyvät naiset, mutta parempaa ei meillä ole. Olette vanha sotilas, Cochrane. Kiivetkää heti kallioille, niin näette hauskan, pienen kahakan. Tässä seuraakin nyt vakava selvitys. Voinko palvella teitä jollain tavoin, ennenkuin lähden?"
"Ei kai teillä sattumalta ole sikaaria?" kysyi eversti odottaen vastausta jännittyneenä. Archer veti esiin paksun, kunnioitettavan havannan kotelostaan, ojensi sen ja puoli tusinaa vahatikkuja everstille. Sitten laukkasi hän joukkonsa jälkeen, ja vanha sotilas nojasi kalliota vasten imeskellen tuoksuvaa sikaaria. Koskaan ennen ei hän ollut pannut tupakkaan niin suurta arvoa. Se on tuskaa lieventävää ainetta, joka ylläpitää heikkeneviä voimia ja rauhoittaa kiihoittuneita aivoja. Hän katseli sinertävää, väreilevää savua ja tunsi sen miellyttävän, karvaan tuoksun kitalaessaan, samalla kuin levon ja hyvinvoinnin tunne hiipi hänen väsyneeseen, kuluneeseen ruumiiseensa. Nuo kolme naista istuivat yhdessä litteällä kivellä.
"Taivaan valtias, miltä näytät, Sadie!" huudahti miss Adams, ja tämä osoitti hänen vanhan minänsä ensimäistä heräämistä. "Mitä äitisi sanoisi, jos hän näkisi sinut? Hiuksesi ovat täynnä heinänkorsia, ja pukusi on kuin vanha riepu."
"Luulen, että jokainen meistä tarvitsee vähän kuntoonlaittamista", sanoi Sadie äänellä, joka oli paljon nöyrempi kuin entisen Sadien. "Rouva Belmont, te olette kaikissa olosuhteissa suloinen, mutta jos sallitte, autan vähän kuntoon pukuanne."
Mutta rouva Belmontin katse oli kaukana, ja hän pudisti suruissaan päätään, samalla kun hän lempeästi työnsi nuoren tytön käden syrjään.
"En välitä siitä miltä näytän. En voi ajatella sellaista", sanoi hän. "Voisitteko te niin tehdä, jos olisitte jättänyt rakastamanne miehen jälkeenne, kuten minä?"
"Alan... alan uskoa, että sen olen tehnyt", nyyhkytti Sadie raukka ja kätki kuumat kasvonsa rouva Belmontin äidilliselle rinnalle.
YHDEKSÄS LUKU.
Kameelijoukkue oli rientänyt pois solatieltä seuratakseen pakenevia derviisejä, ja muutamassa minuutissa olivat pelastuneet vangit yksinään. Mutta nyt he kuulivat nimiään huudettavan iloisella äänellä, ja kallioiden välistä näkyi punainen turbaani ja sen alapuolella lahkolaispapin suuret, valkoiset, hymyilevät kasvot. Hän nojasi paksuun keihääseen tukeakseen loukkaantunutta jalkaansa, ja tämä murhaseiväs yhdessä hänen hyväntahtoisten kasvojensa kanssa saattoi hänet ihmeellisesti muistuttamaan lammasta, jolle äkkiä oli kasvanut suden kynnet. Hänen takanaan seisoi kaksi neekeriä, jotka kantoivat koria ja vesileiliä.
"Ei sanaakaan! Ei sanaakaan!" huusi hän ontuen heidän luokseen. "Tiedän tarkasti miltä teistä tuntuu. Olen itse sen kokenut. Tule tänne leileinesi, Ali! Vain puoli pikaria, miss Adams; saatte sitten enemmän. Nyt on teidän vuoronne, rouva Belmont. Voi, voi, rakkaat ystäväni, miten säälin teitä! Korissa on leipää ja lihaa, mutta teidän pitää aluksi olla hyvin kohtuulliset." Hän naureskeli ihastuksissaan lyöden yhteen lihavia käsiään, kun hän katsoi heitä.
"Mutta muut?" kysyi hän, ja nyt muuttuivat hänen kasvonsa taas vakaviksi.
Eversti pudisti päätään. "Heidät jätimme jälkeemme lähteitten luokse. Pelkään, että he ovat menetetyt."
"Puhetta", puhkesi pappi kovaäänisesti sanomaan voimatta sentään peittää äänensä masentunutta sävyä, "uskoitte tietysti, että minäkin olin mennyttä miestä, ja kuitenkin olen nyt tässä. Älkää kadottako rohkeuttanne, rouva Belmont. Miehenne tilanne ei likimainkaan saata olla niin toivoton kuin minun oli."
"Kun näin teidän seisovan tuolla kallion huipulla, luulin hourailevani", sanoi eversti.
"Pelkään, että käyttäydyin hyvin pahasti. Kapteeni Archer sanoo, että olin pilaamaisillani koko heidän suunnitelmansa, ja että sietäisin joutua sotaoikeuden eteen ja tulla teloitetuksi. Asia oli niin, että kuullessani arabialaisten olevan alapuolellani, unohtauduin innoissani saada tietää, oletteko te vielä elossa."
"Minua ihmetyttää, ettei teitä ammuttu ilman sotaoikeuden tuomiota", sanoi eversti. "Mutta miten ihmeessä jouduitte tänne?"
"Halfalaiset olivat jäljillämme, silloin kun minut jätettiin joukosta, ja he löysivät minut erämaasta. Minä kai hourailin, sillä he sanovat, että he kuulivat pitkän matkan päästä minun laulavan virsiä, ja se lähinnä Jumalan armollista suojelusta toi heidät luokseni. Heillä oli mukanaan kameeliambulanssi, ja seuraavana päivänä olin taas aivan reipas. Seurasin Sarras-joukkoa, kun olimme sen tavanneet, sillä sillä oli tohtori mukanaan. Haavani on mitätön, ja hän sanoo, että minunlaiselleni miehelle on hyödyllistä menettää vähän verta. Niin, ystäväni", hänen suuret, ruskeat silmänsä lakkasivat loistamasta ja tulivat hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi. "Olemme kaikki olleet kuoleman kidassa, ja rakkaat toverimme ovat ehkä vielä tänä hetkenä. Sama voima, joka pelasti meidät, on ehkä pelastava heidätkin, ja rukoilkaamme yhdessä, että niin olisi aina muistaen, että jos vastoin rukouksiamme ei niin olisikaan, niin on meidän alistuttava ja uskottava, että kaikki tapahtuu parhaalla ja viisaimmalla tavalla."
He polvistuivat mustien kivien keskelle ja rukoilivat tavalla, jolla jotkut heistä koskaan aikaisemmin eivät olleet rukoilleet. Oli helppo keskustella rukouksen voimasta ja käsitellä sitä kevyesti ja filosofoiden Koroskon kannella. Oli helppoa tuntea itsensä vahvaksi ja tyytyväiseksi kannella olevassa korituolissa, kun tohveleihin puetut arabialaiset tarjosivat kahvia ja liköörejä. Mutta heidät oli temmattu tästä rauhallisesta olosta ja heitetty elämän orjantappurapiikkeihin. Hädässään oli heidän tartuttava johonkin. Oli aivan liian sietämätöntä uskoa sokeaan, horjumattomaan kohtaloon. Kurittava voima, joka toimi järkevästi ja tarkoituksenmukaisesti – elävä, toimiva voima, joka tempasi heidät vanhoilta raiteiltaan, mursi heidän ahtaan käsitystapansa ja vei heidät paremmalle tielle, – sen he olivat oppineet tuntemaan näinä kauheina päivinä. Voimakas käsi oli äkkiä tarttunut heihin ja muovaillut heidät uusiksi ja tehnyt heidät sopiviksi uusiin tarkoituksiin. Voivatko inhimilliset rukoukset taivuttaa sellaista voimaa? He muodostivat viimeisen huutotuomioistuimen, joka käsitteli pahoinpidellyn ihmisyyden asioita. Ja siksi he kaikki rukoilivat, niinkuin rakastaja rakastaa, niinkuin runoilija kirjoittaa sielunsa syvyydestä, ja he nousivat rukousasennostaan mielessään sisäisen rauhan ja tyydytyksen omituinen, epäloogillinen tunne, jonka vain rukous antaa.
"Hiljaa!" sanoi Cochrane. "Kuunnelkaa!"
Kivääritulen ääni tunkeutui kapealle solatielle, ja se jatkui yhä. Eversti marssi levottomana edestakaisin aivankuin vanha hevonen, joka kuulee metsästystorven toitotuksen ja koirain haukunnan.
"Mistä voimme seurata asiain kulkua?"
"Tulkaa tätä tietä... tännepäin, jos haluatte nähdä! Täältä johtaa tie huipulle. Jos naiset seuraavat minua, vältytte näkemästä jotain epämiellyttävää."
Pappi kuljetti heitä vuorenseinämää myöten välttääkseen ruumiita, jotka lojuivat hajallaan solatien pohjalla. Oli vaikeata kulkea epätasaisten mukulakivien yli, mutta lopuksi he pääsivät ylös huipulle. Heidän alapuolellaan levisi suuren erämaan aaltoileva pinta, ja etualalla näkivät he näytelmän, jota varmaan kukaan heistä ei tule unohtamaan. Kuivassa, kirkkaassa valaistuksessa, muuttumattoman ruskea erämaa taustana näkyi jokainen yksityiskohta niin kirkkaana, aivan kuin heidän edessään aivan lähellä olisi ollut pöydälle asetettuja nukkeja.
Derviisit – tai ne, jotka heistä olivat säilyneet – ratsastivat hitaasti vähän etäämpänä epäjärjestyneenä parvena, ja heidän ruudulliset jibbeh'insä ja punaiset turbaaninsa liehuivat kameelien liikkuessa. He eivät näyttäneet voitetuilta sotilailta, sillä heidän liikkeensä olivat hyvin hillityt, mutta he katsoivat ympärilleen ja muuttivat rintamaansa, aivan kuin olisivat olleet epävarmat, mitä taisteluohjelmaa heidän oli seurattava. Eikä ole ihme, että he olivat neuvottomat, sillä kun heidän kameelinsa olivat vallan nääntyneet, oli heidän tilanteensa mahdollisimman toivoton. Koko Sarras-joukko oli tullut esiin solatieltä ja astunut eläintensä selästä, heidän kameelinsa seisoivat nelittäin, ja ampujat polvistuivat pitkäksi riviksi pehmeän, aaltoilevan savupilven taakse ja lähettivät laukaustulvan toisensa jälkeen arabialaisia kohden, jotka ilman harkintaa vastasivat laukauksiin istuen kameeleittensa selässä. Mutta katsojat eivät tarkastelleet derviisijoukkuetta, eivät myöskään pitkää ampujariviä, joka oli polvillaan. Kaukana erämaassa lähestyi Halfan kameelijoukkue tiheänä parvena, joka teki kauniin, laajan, puoliympyrän muotoisen kaaren tullessaan. Arabialaiset olivat kahden tulen välissä.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti. "Katsokaapa!"
Kaikki derviisien kameelit polvistuivat yhtaikaa, ja miehet hyppäsivät niitten selästä. Etumaisena oli komea, pitkä mies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Wad Ibrahim. He näkivät hänen polvistuvan hetkeksi rukoukseen. Sitten hän nousi, otti jotain satulastaan, levitti sen vallan rauhallisena hiekalle ja asettautui sille.
"Herra Jumala!" virkkoi eversti, "hän seisoo lampaannahallaan."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Stuart.
"Jokaisella arabialaisella on lampaannahka satulassaan. Kun hän huomaa asemansa vallan toivottomaksi ja on kuitenkin vakaasti päättänyt taistella kuolemaansa asti, ottaa hän lampaannahkansa ja seisoo sen päällä kunnes kuolee. Kas, he seisovat kukin omalla lampaannahallaan. Nyt he eivät anna eivätkä huoli anteeksiantoa."
Näytelmä heidän alapuolellaan läheni huippuansa. Halfa-joukkue oli nyt perillä, ja tuli- ja savurengas ympäröi polvistunutta derviisijoukkoa, joka vastasi parhaansa mukaan. Monet heistä olivat jo kaatuneet, mutta muut latasivat ja ampuivat sillä horjumattomalla rohkeudella, joka aina oli tehnyt heidät arvokkaiksi vastustajiksi. Tusina khakipukuisia hiekalla makaavia olioita osoitti, että egyptiläiset eivät saaneet veretöntä voittoa. Mutta nyt kuului rummunpäristys Sarrasin joukosta, ja siihen vastasi toinen, joka kuului halfalaisten riveistä. He istuutuivat kaikki satulaan ja laukkasivat taistelukentän keskukseen. Hetken oli kaikki pitkien, heiluvien kameelinkaulain, nousevien ja laskevien aseiden ja auringossa loistavien miekanteräin muodostamana sekasortona. Sitten pärähti rumpu vielä kerran, egyptiläiset peräytyivät, muodostivat rintaman hyväkuristen joukkojen nopealla tarkkuudella, ja keskellä makasi rohkea raakalainen rosvotovereineen kukin lampaannahkallaan. Yhdeksästoista vuosisata oli kostanut seitsemännelle.
Nuo kolme naista olivat tuijottaneet kauhistuneina, mutta silti vilkkaan jännittyneinä järkyttävää näkyä. Eversti oli kääntynyt heidän puoleensa lausuen rohkaisun sanoja; silloin tuli hän katsoneeksi rouva Belmontin kasvoihin. Ne olivat yhtä valkeat ja jäykät, kuin jos ne olisivat olleet veistetyt norsunluusta, ja hänen suuret, harmaat silmänsä katsoivat eteenpäin innostuneina.
"Taivaan Jumala, rouva Belmont, mistä on kysymys?" huudahti hän.
Vastaukseksi viittasi hän yli erämaan. Kaukana sotatantereen toisella puolella tuli heitä kohden pieni ratsastava miesjoukko.
"Niin, hitto vieköön, tuolla on joku... kuka lieneekin?"
Kaikki jännittivät silmiään, mutta välimatka oli niin suuri, että he vain voivat nähdä, että tulijat ratsastivat kameeleilla, ja heitä oli luvultaan noin tusina.
"Ne ovat noita piruja, jotka jätimme jälkeemme palmulehtoon", sanoi Cochrane. "He eivät voi olla muita. Onpa lohdullista, etteivät he voi päästä pakoon. He ovat joutuneet suoraan jalopeuran kitaan."
Mutta rouva Belmont tuijotti yhä samoin kankein katsein ja kasvot yhtä norsunluuvalkeina. Nyt löi hän kätensä yhteen ja kirkaisi onnellisena. "He ovat siellä!" huusi hän. "He ovat pelastuneet! He ovat siellä, eversti, he tulevat!" Hän hyppi ja tanssi silmät säteillen kuin kiihoittuneella lapsella.
Hänen seuralaisensa eivät olleet uskoa häntä, sillä he eivät voineet nähdä mitään, mutta on hetkiä, jolloin aistimemme ovat terävämmät kuin ne saattavat ymmärtää, jotka eivät ole koskaan tunteneet koko sydämellään ja sielullaan. Rouva Belmont oli rientänyt kalliopolkua pitkin kameelinsa luokse, ennenkuin muut eroittivat sen, mikä paljon aikaisemmin oli tuottanut hänelle tuon ilosanoman. Tuon lähestyvän seurueen etumaisina loisti kolme valkeata pistettä auringossa, ja ne eivät voineet olla muuta kuin kolme valkeata hellekypäriä. Ratsastajat kulkivat nopeasti, ja kun heidän toverinsa riensivät heitä vastaan, näkivät he selvästi, että tulijat olivat todella Belmont, Fardet ja Stephens sekä tulkki Mansur ja haavoittunut sudanilainen. Kun he tulivat lähemmäksi, näkivät he, että saattoväkenä oli Tippy Tilly ja muut entiset egyptiläiset sotilaat. Belmont kiiti eteenpäin tavatakseen vaimonsa, mutta Fardet pysähtyi tarttuen everstin käteen.
"Eläköön Ranska! Eläkööt englantilaiset!" huusi hän. "Kaikki käy hyvin, eikö totta, eversti? Voi tuota roskajoukkoa! Eläkööt kristityt ja risti." Hän tuskin tiesi, mitä sanoi ihastuksessaan.
Myös eversti oli niin hurmaantunut, kuin hänen anglosaksilainen luonteensa salli. Hän ei osannut tehdä käsiliikkeitä, mutta hän nauroi hermostunutta, katkonaista naurua, jolla tavalla hän osoitti mielenliikutuksen korkeinta astetta.
"Rakas poikani, olen hiton iloinen saadessani nähdä teidät kaikki. Olin pitänyt teitä menetettyinä. En koskaan elämässäni ole näin iloinnut mistään. Miten teidän onnistui pelastua?"
"Se oli kaikki teidän ansiotanne."
"Minun?"
"Niin, ystäväni, ja minä olen riidellyt kanssanne, minä kiittämätön konna!"
"Mutta miten olen minä voinut teidät pelastaa?"
"Te sovitte Tippy Tillyn ja noitten muitten kanssa, että he saisivat niin ja niin paljon, jos he voisivat viedä meidät elävinä takaisin Egyptiin. He hiipivät joukosta pimeässä ja piiloittuivat palmulehtoon. Kun meidät jätettiin joukosta, ryömivät he esiin kivääreineen ja ampuivat arabialaiset, juuri kun nämä aikoivat surmata meidät. Olenpa pahoillani, että he ampuivat tuon vietävän moolahinkin, sillä luulen, että olisin voinut kääntää hänet kristinuskoon. Ja nyt syleilen luvallanne miss Adamsia, sillä Belmontilla on vaimonsa ja Stephensilla on Sadie, joten lienee selvää, että miss Adams on varannut hellyytensä minulle."
Neljätoista päivää oli kulunut, ja se ylimääräinen laiva, joka oli asetettu pelastuneiden matkustajain käytettäväksi, oli jo paljon Assiutin pohjoispuolella. Seuraavana aamuna piti heidän saapua Baliani'in, josta pikajuna kulkee Kairoon. Siksi he viettivät viimeistä iltaa yhdessä. Miss Adams oli ollut hyvin sairas kaikista koettelemuksistaan, ja tänään hän ensi kerran oli saanut luvan tulla kannelle päivällisen jälkeen. Hän istui nyt lepotuolissa, ja Sadie seisoi hänen vieressään kietoen huopapeitteitä hänen harteilleen. Stephens kantoi heille kahvia ja asetti sen heidän vieressään olevalle pöydälle. Kannen toisella puolella istuivat Belmont ja hänen vaimonsa vaieten hiljaisen tyytyväisyyden vallassa. Monsieur Fardet nojasi kaidepuuta vasten ja harmitteli, että Englannin hallitus oli laiminlyönyt Egyptin rajojen täydellisen vartioimisen. Eversti seisoi hänen edessään suoraselkäisenä ja punainen sikaarinpätkä loisti hehkuvana hänen viiksiensä lomasta.
Mutta mitä everstille oli tapahtunut? Se, joka vain oli nähnyt tuon vanhan, murtuneen miehen Libyan erämaassa, olisi tuskin nyt tuntenut häntä! Viikset olivat ehkä vähän harmahtavat, mutta tukka oli jälleen yhtä kiiltävä ja musta kuin alkumatkalla, jolloin sitä oli niin ihailtu. Kivenkovin kasvoin ja luotaantyöntävästi hän oli Halfaan palattaessa vastaanottanut kaikki valittelut, jotka lausuttiin hänen kokemainsa vaikeuksien aikaansaamasta harmaantumisesta; sitten ryntäsi hän hyttiinsä ja tuli tunnin kuluttua sieltä takaisin aivan samallaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin hänet suljettiin sivistyksen runsaitten käyttöaineitten ulkopuolelle. Ja hän heitti niin ankaran kysyviä silmäyksiä jokaiseen, joka häneen tuijotti, että kukaan ei uskaltanut tehdä huomautuksia tämän uudenaikaisen ihmeen johdosta. Siitä hetkestä asti saattoi huomata, että jos everstin oli ratsastettava vaikka vain pari sataa kyynärää erämaahan, aloitti hän aina valmistelunsa panemalla pienen, mustan pullon, jossa oli punainen nimilappu, rintataskuunsa. Mutta ne, jotka olivat oppineet tuntemaan hänet parhaiten sellaisessa tilanteessa, jolloin ihminen näyttää oikean luonteensa, sanoivat, että tuolla vanhalla sotilaalla on nuoren miehen sydän ja mieli, niin että ei ollut lainkaan kohtuutonta, että hän myös tahtoi säilyttää nuoren miehen ulkonäön.
Peräkannella vallitsi hyvin miellyttävä ja rauhallinen tunnelma. Ei kuulunut muuta ääntä kuin veden kohina laivan kyljissä. Lännen taivaalla näkyi vielä auringonlaskun jälkeinen punoitus, joka valoi leveään virtaan purppuraläiskiä. He voivat epäselvinä eroittaa hiekkasärkillä seisovat, komeat haikarat, ja kauempana rannasta liukuivat taatelipalmut heidän ohitseen juhlallisena kulkueena. Uudestaan syttyivät hopeatähdet, samat kirkkaat, levolliset, tunteettomat tähdet, joihin heidän väsyneet silmänsä niin usein olivat suuntautuneet pitkinä, kauheina, erämaassa vietettyinä öinä.
"Missä aiotte asua Kairossa, miss Adams?" kysyi rouva Belmont lopuksi.
"Arvatenkin Shepheardin hotellissa."
"Ja te, herra Stephens?"
"Varmasti Shepheardissa."
"Me asumme Continentalissa. Toivon, että emme kadota teitä näkyvistämme."
"En tahdo koskaan kadottaa teitä näkyvistäni, rouva Belmont", huudahti Sadie. "Teidän on tultava Amerikkaan, ja siellä valmistamme teille hauskan olon."
Rouva Belmont nauroi miellyttävää, pehmeää nauruaan.
"Meillä on velvollisuuksia Irlannissa, ja olemme jo liian kauan laiminlyöneet ne. Miehelläni on liikkeensä, ja minulla on kotini, ja molemmat ovat tuuliajolla. Sitäpaitsi", lisäsi hän veitikkamaisesti, "on hyvin mahdollista, että jos tulisimme Yhdysvaltoihin, emme tapaisi teitä siellä."
"Meidän on kaikkien taas tavattava toisemme", sanoi hänen miehensä, "vaikkapa vain saadaksemme uudestaan jutella seikkailuistamme. Se on helpointa vuoden tai parin kuluttua. Vielä olemme liian lähellä niitä."
"Ja kuitenkin, miten sanomattoman kaukaiselta ja satumaiselta tuntuukaan kaikki", sanoi hänen vaimonsa. "Armollinen on kohtalo, joka vaimentaa sielussamme piinalliset muistot. Kaikki tämä tuntuu minusta tapahtuneen jossain aikaisemmassa olotilassa."
Fardet piti koholla rannettaan, joka vielä oli sidottu.
"Ruumis ei unohda yhtä nopeasti kuin sielu. Tämä ei näytä kaukaiselta eikä satumaiselta, rouva Belmont."
"Miten on katkeraa, että toiset säästyvät, toiset eivät", sanoi Sadie. "Jospa vain herrat Brown- ja Headingly-raukat olisivat täällä joukossamme, ei minulla koko maailmassa olisi mitään suremisen syytä. Miksi heidät otettiin pois, ja me jäimme jäljelle?"
Pastori Stuart oli tullut kannelle kädessään avoin kirja. Hän nojasi paksuun keppiin tukeakseen haavoittunutta säärtään.
"Miksi poimitaan kypsä hedelmä ja raaka jätetään?" sanoi hän vastaukseksi nuoren tytön huudahdukseen. "Emme tiedä mitään näitten nuorten miesraukkain henkisestä tilasta, mutta suuri Yrttitarhanhoitaja poimii omat hedelmänsä omain tietojensa perusteella. Olen tullut tänne lukeakseni teille vähän."
Pöydällä oli lyhty, ja hän istuutui sen viereen. Sen keltainen valo loisti hänen lihavilla kasvoillaan ja punakantisella kirjalla. Voimakas, vakava ääni kaikui yli veden solinan.
"Kiittäkööt ja ylistäkööt ne Herraa, jotka Hän on vapahtanut ja pelastanut vihollisen käsistä ja koonnut heidät yhteen idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. He joutuivat eksyksiin tieltä erämaassa, eivätkä löytäneet kaupunkia, jossa oleskella. Heidän sielunsa nääntyivät nälästä ja janosta. Silloin he huusivat Herraa avuksi hädässään, ja Hän pelasti heidät tuskasta. Hän saattoi heidät oikealle tielle, niin että he löysivät kaupunkiin, jossa asuivat. Oi, että ihmiset ylistäisivät Herraa Hänen hyvyytensä tähden ja selittäisivät niitä ihmeitä, joita Hän tekee ihmisten lapsille."
"Tämä kuulostaa meille kirjoitetulta ja kuitenkin se kirjoitettiin tuhat vuotta sitten", sanoi pappi sulkien kirjansa. "Kaikkina aikoina on ihmisen ollut pakko myöntää, että on olemassa käsi, joka häntä johtaa."
"Tuo kaikki on hyvin hyvää, pastori Stuart", sanoi ranskalainen, "tahdotte, että kiittäisin Jumalaa, kun hän on pelastanut minut vaaroista ja kärsimyksestä, mutta tahtoisin tietää, miksi Hän koskaan saattoi minut tähän vaaraan ja kärsimykseen, koska hän kaiken järjestää. Ette te kiittäisi minua, jos vetäisin teidät ylös virrasta, jos minä ensin olisin teidät siihen työntänyt."
"En kiellä tätä vaikeutta", sanoi pappi hitaasti, "ei kukaan, joka ei tahdo pettää itseään, voi sitä kieltää. Se on salaisuuksien salaisuuden sydän – synnin ja kärsimyksen probleemi. Mutta ottakaamme oma tapauksemme esimerkiksi. Minä omalta osaltani olen aivan selvillä, mitä olen voittanut tästä tapauksesta. Sanon sen vallan nöyrästi, että minulla mielestäni on paljon selvempi käsitys velvollisuuksistani nyt kuin koskaan ennen."
"Ja minä", lausui Sadie, "tiedän oppineeni enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä. Olen nyt aivan toinen tyttö."
"En koskaan aikaisemmin käsittänyt omaa luonnettani", sanoi Stephens. "En voi juuri sanoa, että minulla olisi ollut luonnetta, jonka olisin voinut ymmärtää. Elin sellaisen puolesta, joka oli arvotonta, ja laiminlöin sen, millä oli todella elämänarvoa."
"Niin, ketään ei vahingoita kelpo ravistelu", huomautti eversti. "Elämä, joka kulutetaan liiaksi untuvapatjoilla ja johon kuuluu neljä päivittäistä ateriaa, ei ole hyväksi miehelle enempää kuin naisellekaan."
"Varma vakaumukseni on", sanoi rouva Belmont vakavasti, "että jokainen meistä kohosi noitten erämaassa vietettyjen päiväin aikana korkeammalle kuin koskaan ennen tai myöhemmin. Kun syntimme joskus punnitaan, annetaan meille paljon anteeksi noiden epäitsekkäiden päiväin tähden."
He istuivat kaikki hetken ääneti; purppuranpunaiset juovat kalpenivat, ja harmaat varjot tummuivat, ja villejä kanalintuja lensi ohi pitkinä, levenevinä kiiloina yli mahtavan, tasaisesti eteenpäin virtaavan Niilin. Kylmä tuuli puhalsi erämaasta, ja jotkut seurasta nousivat jättääkseen kannen. Stephens kumartui Sadien puoleen:
"Muistatteko, mitä lupasitte minulle, kun olimme erämaassa?" kuiskasi hän.
"Mitä sitten?"
"Lupasitte, että jos pelastutte, koetatte tulevaisuudessa tehdä jonkun onnelliseksi."
"Minun kai on se siis tehtävä."
"Olette tehnyt sen", sanoi hän, ja heidän kätensä tapasivat toisensa pöydän alla pimeässä.