[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBf9tlJ5HKbwgiMk48H169KxdZuZx_fJ_kZ6trbtgt5w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1460,"Erämaan murhenäytelmä","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1460-doyle-arthur-conan-eramaan-murhenaytelma","1460__Doyle_Arthur_Conan__Erämaan_murhenäytelmä",null,"romaani",[],[],"fi",1898,1924,29395,196998,true,[],[],[],"Niilillä risteilevä joukko eurooppalaisia ja amerikkalaisia turisteja joutuu aavikkoryöstäjien vangiksi Nubian erämaassa. Matkalaiset joutuvat kamppailemaan hengestään ja vakaumuksestaan, kun heidät pakotetaan valitsemaan kuoleman ja islamiin kääntymisen välillä.","Arthur Conan Doylen 'Erämaan murhenäytelmä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1460. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN MURHENÄYTELMÄ\n\nKirj.\n\nArthur Conan Doyle\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus O.Y.,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nYleisö varmaan ihmettelee, miksi se ei koskaan ole saanut lukea\nKorosko-laivan matkustajain kohtalosta. Riittää, jos mainitsemme,\nettä oli olemassa sekä henkilökohtaisia että valtiollisia, tärkeitä\nsyitä, jotka vaativat vaitioloa. Useat sen ajan ihmiset tunsivat\nverraten tarkoin asiaan liittyvät yksityiskohdat, ja huhuja jos\njonkinlaisia levisi, mutta yleensä ei niihin uskottu. Ne on nyt\nvalettu kertomuksen muotoon, ja tietoja ovat antaneet eversti\nCochrane Cochrane, sotilas- ja merikerhon jäsen, joka valallaan on\nvakuuttanut kertomansa oikeiksi sekä miss Adams Bostonista. Kapteeni\nArcher, joka kuuluu egyptiläiseen kameelijoukkueeseen, on täydentänyt\ntietoja Kairon tutkintotuomioistuimelle antamallaan kertomuksella.\nMr. James Stephens on kieltäytynyt antamasta mitään kirjallista\nselontekoa kokemuksistaan, mutta kun hän ei ole tehnyt minkäänlaisia\nmuutoksia tähän teokseen tutustuttuaan siihen oikolukuvedoksena,\nsaattaa olettaa, ettei hän ole havainnut mitään pahasti totuudesta\npoikkeavaa.\n\nKorosko, litteäpohjainen, pyöreäperäinen, 30 tuumaa syvässä kulkeva\npotkurihöyry lähti helmikuun 13 p:nä Shellalista, ensimmäisen\nputouksen yläpuolelta, määränpäänään Wady Halfa. Hallussani on tuon\nvuoron matkustajaluettelo, jonka julkaisen tässä:\n\nHöyrylaiva Korosko, helmik. 13 p.\n\n    Matkustajat:\n\n    Eversti Cochrane Cochrane ............. Lontoo.\n    Cecil Brown ........................... Lontoo.\n    John H. Headingly ..................... Boston.\n    Miss Adams ............................ Boston.\n    Miss S. Adams ......................... Worchester.\n    Mons. Fardet .......................... Pariisi.\n    Herra ja rouva Belmont ................ Dublin.\n    James Stephens ........................ Manchester.\n    Pastori John Stuart ................... Birmingham.\n    Rouva Shlesinger sekä imettäjä ja lapsi Firenze.\n\nTämä seurue lähti Shellalista aikoen matkustaa 200 englannin\npenikulmaa nubialaista Niiliä pitkin, matkan, joka on ensimmäisen ja\ntoisen putouksen välillä.\n\nTämä Nubia on ihmeellinen maa. Ollen leveydeltään vuorotellen\njoitakin peninkulmia ja joitakin jalkoja kulkee se kapeana,\nvihreänä, palmujen reunustamana siekaleena kummankin puolen\nleveätä, kahvinväristä virtaa. Kaukana etäällä leviää Libyan\nrannalle koko Afrikan levyinen villi ja rajaton erämaa. Toisaalla\nrajoittaa yhtä kolkkoa erämaata vasta etäinen Punainen meri. Näiden\nmolempain mahtavain ja alastomain tasankojen välissä kiemurtelee\nNubia virranmukaisena, viheriänä hiekkakäärmeenä. Siellä täällä se\ntykkänään häviää, ja Niili virtaa mustain ja auringonhalkaisemain\nkukkulain läpi oranssinvärisen lentohiekan muodostaessa kuin\njäätikköjä notkoihin. Kaikkialla tapaa hävinneiden kansojen ja\nmenneen sivistyksen jälkiä. Suunnattomia hautoja on kuin siroitettu\nkukkuloille, ja niiden ääriviivat kuvastuvat Taivaanrannalle:\npyramiidihautoja, kumpuhautoja, kalliohautoja -- kaikkialla hautoja.\nJa toisinaan laivan sukeltaessa esiin kalliokielekkeen takaa tapaa\nkatse hyljätyn kaupungin taloineen, valleineen ja linnoituksineen,\njonka tyhjäin akkuna-aukkojen läpi aurinko paistaa. Milloin tiedetään\nniiden olevan entisaikain roomalaisten, milloin egyptiläisten\nasuinpaikkoja; toisinaan ovat tietoisuudesta tykkänään hävinneet\nniiden aikaisemmat vaiheet ja nimi. Kaameina ja hiljaisina seisovat\nnuo kaupungit, ja kukkuloilla näkyvät sen asukkaiden haudat kuin\nsotalaivan tykkiaukot. Tämän lumoavan, kuolleen seudun läpi kulkevat\nhuvimatkailijat tupakoiden, laverrellen ja rakastellen aina Egyptin\nrajamaille asti.\n\nKoroskon matkustajat muodostivat iloisen seurueen, sillä useimmat\nheistä olivat yhdessä matkustaneet Kairosta Assuan'iin, ja\nanglosaksilainenkin jää sulaa Niilillä. Tällaisella pienellä laivalla\nsaattaisi jo yksikin epämiellyttävä henkilö sumentaa muitten ilon,\nmutta sellaista ei onneksi ollut matkalle sattunut. Laivalla,\njoka tuskin on suurempi kuin kookas höyryvene, on kiukkupussilla,\nkyynikolla tai mörököllillä kaikki muut matkustajat vallassaan. Mutta\nKorosko oli vapaa kaikista sellaisista aineksista. Eversti Cochrane\nCochrane oli niitä upseereita, jotka brittiläinen hallitus julistaa\nkelpaamattomiksi jatkuvaan sotilaspalvelukseen, kun he määrätyn,\nverraten lyhyen ajan ovat uhrautuneet isänmaalleen, ja todistaakseen\nmuka tämän järjestelmän paikkansapitäväisyyden he käyttävät nämä\nvanhuuden heikontamat vuotensa tekemällä tutkimusmatkoja Marokkoon\nja ampumalla leijonia Somalin niemimaalla. Hän oli tummahko, komea,\nkotkannenäinen mies, esiintyi kohteliaasti ja huomaavaisesti, hänen\nkatseensa oli terävä ja kysyvä, hän pukeutui loistavasti ja oli\ntavoiltaan täsmällinen -- siis maailmanmies, aina hyvinhoidettuihin\nkynsiin saakka. Hänellä oli harmahtavat, sotilaalliset viikset, mutta\nhänen hiuksensa olivat hänen ikäiselleen harvinaisen mustat.\n\nCecil Brown -- ottaaksemme nimet siinä järjestyksessä, kuin ne ovat\nmatkustajaluettelossa -- oli nuori diplomaatti eräässä mannermaan\nlähetystössä, oli omaksunut Oxfordin ylioppilaalle ominaisen\nesiintymisen ollen ylenmäärin hienostunut, mutta puhetoverina\nmielenkiintoinen ja täynnä nerokkaita ajatuksia. Hänellä oli\nkauniit, surumieliset kasvot, pienet, vahatut viikset, matala ääni\nja välinpitämätön esiintyminen, jota miellyttävästi vilkastutti\nsatunnainen hymy ja kasvojen kirkastuminen silloin, kun jokin asia\nkiinnitti hänen mieltään. Hän valitsi matkalukemisekseen Walter\nPater'in ja istui aamusta iltaan hillittynä mutta kohteliaana\naurinkokatoksen alla kirjoineen muistiinpanovihko vieressään olevalla\ntelttatuolilla.\n\nAmerikkalaiset muodostivat oman ryhmänsä. John H. Headingly\noli kotoisin Uudesta Englannista, oli suorittanut akateemisia\ntutkintoja ja oli nyt matkalla maailman ympäri täydentääkseen\nkasvatustaan. Hän oli tyypillinen, nuori amerikkalainen, parasta\nlaatua -- eloisa, tarkkanäköinen, vakaantunut, tiedonhaluinen ja\nennakkoluuloton, painolastinaan vakava, kaikesta lahkolaisuudesta\nvapaa uskonnollisuus. Hänellä oli enemmän tosisivistystä kuin\nnuorella Oxfordin valtiomiehellä, sillä hänessä oli vilkkaampaa\ntunteellisuutta, vaikkakin vähemmän opittua tietoa. Miss Adams\nja miss Sadie Adams olivat täti ja veljentytär, edellinen pieni,\ntarmokas, luiseva bostonilainen ikäneito, joka karkeitten,\nmustapintaisten piirteittensä taakse kätki paljon käyttämättä\njäänyttä hellyyttä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut kotoa\npoissa, ja hänellä oli nyt täysi työ vapaaehtoisesti asettaessaan\najatuksissaan Itämaat samalle tasolle kuin Massachusettsin. Tuskin\nhän oli noussut maihin Egyptissä, ennenkuin hän oli havainnut,\nettä maata oli autettava, ja heti saatuaan tämän vakaumuksen, oli\nhän ollut täydessä työssä. Satulankalvamat aasit, nälkiintyneet\npariakoirat, pikkulasten silmien ympärillä lentelevät kärpäset,\nalastomat kakarat, julkea kerjääminen, repaleiset, epäsiistit\nvaimot -- kaikki nämä vetosivat hänen omaantuntoonsa, ja hän\nryhtyi rohkeasti uudistuspuuhiinsa. Mutta kun hän ei osannut\nsanaakaan kansan kieltä eikä kyennyt kellekään \"uhreistaan\"\nlausumaan julki toivomuksiaan, pysyivät vanhentuneet Itämaat hänen\nNiilin matkansa jälkeen täsmälleen samanlaisina, kuin hän ne oli\ntavannut, mutta matkatovereilleen hän oli valmistanut monta hauskaa\nhetkeä. Ketään eivät niin huvittaneet hänen ponnistuksensa kuin\nhänen veljentytärtään, Sadiea, joka oli suosituin kaikista laivan\nmatkustajista. Hän oli hyvin nuori -- vasta koulunsa lopettanut --\nja hänellä oli monet lapsen hyveet ja viat. Hän oli lapsellisen\nujostelematon, herkkäuskoisen luottavainen, yksinkertaisen\navomielinen ja iloinen, mutta myös liiaksi puhelias ja vailla\nkunnioituksen tunnetta. Mutta hänen virheensäkin olivat huvittavia,\nja vaikkakin hänellä vielä oli monia lahjakkaan lapsen ominaisuuksia,\noli hän pitkä, kaunis nuori nainen, joka näytti vanhemmalta kuin\nmitä hän itse asiassa oli, siksi että kampasi tukkansa korville\nmuodin mukaisesti. Hänen hameensa kahina, hänen kirkas äänensä\nja miellyttävä, tarttuva naurunsa tunnettiin hyvin, ja ne olivat\nKoroskon kannella tervetulleita ääniä.\n\nMuut matkustajat voimme kuitata vähällä. Toiset olivat\nmielenkiintoisia, toiset mitättömiä, mutta kaikki rakastettavia.\nMonsieur Fardet oli hyväntahtoinen, mutta sanakiistaan valmis\nranskalainen, jolla oli mitä tarkimmat mielipiteet Suurbritannian\nvehkeistä ja sen laittomasta asemasta Egyptissä. Herra Belmont oli\nraudanharmaa, karkeatekoinen irlantilainen, kuuluisa erinomaisesta\nampumataidostaan, kaikkien suurten maaliinammuntakilpailujen\nvoittaja. Hänen puolisonsa oli hyvin hieno ja miellyttävä nainen,\njoka uhkui kansakunnalleen ominaista leikillistä huumoria.\nRouva Shlesinger oli hiljainen, keski-ikäinen leski, joka ei\najatellut muuta kuin kuusivuotiasta lastaan. Pastori John Stuart\noli birminghamilainen lahkolaispappi -- presbyteriläinen tai\nkongregatiolainen -- harvinaisen lihava herra, tavoiltaan hidas,\nmutta täynnänsä kuivanlystikästä hupaisuutta, jonka johdosta hänestä\nsaarnamiehenä paljon pidettiin. Lopuksi herra James Stephens,\nmanchesterilainen asianajaja (nuorin osakas Hickson, Word & Stephens\nliikeyhtymässä), joka matkusti päästäkseen vapaaksi influensan\nseurauksista. Stephens oli mies, joka 30 vuodessa oli liikkeen\nikkunanpesijästä ylennyt sen osakkaaksi. Suurimman osan tästä\najasta oli hän ollut syventynyt kuiviin, teknillisiin tehtäviin\nja elänyt vain tyydyttääkseen vanhoja asiakkaita ja hankkiakseen\nuusia, niin että hänen sielunsa lopuksi oli tullut yhtä kuivaksi\nja järjestelmälliseksi kuin ne lainopilliset asiakirjat, joita\nhän penkoi. Hänen hieno ja tunteellinen luonteensa oli vaarassa\nkutistua samanlaiseksi kuin jonkun työnorjan. Työstä oli hänelle\ntullut juurtunut tapa, ja ollen vanhapoika hänellä tuskin oli\nelämässä ainoatakaan harrastusta, joka olisi hänet siitä eroittanut.\nMutta lopuksi tuli tämä sairaus, ja luonto työnsi James Stephensin\nvanhoilta raiteiltaan ja lähetti hänet suureen, avaraan maailmaan\nkauaksi meluavasta Manchesterista ja kirjahyllyistä, jotka olivat\ntäynnään vasikannahkakansiin sidottuja, viisaita lakiteoksia.\nAluksi tämä kaikki kiusasi häntä suuresti. Hänestä tuntui kaikki\nkuivalta hänen työhönsä verrattuna. Mutta vähitellen avautuivat hänen\nsilmänsä, ja hän alkoi hämärästi huomata, että juuri hänen työnsä\noli kuivaa verrattuna tähän ihmeelliseen, vaihtelevaan, harvinaiseen\nmaailmaan, jota hän ei lainkaan tuntenut. Hän sai kaikenlaisia\nuusia, voimakkaita harrastuksia, ja tuo keski-ikäinen vanhapoika eli\nkirjainsa parissa viettämänsä nuoruuden jälkikesän. Hänen luonteensa\noli muodostunut liian tarkoin rajoitetuksi, niin että hän tavoiltaan\nei voinut olla muuta kuin kuiva ja kankea ja puheessaan jonkinverran\npikkumainen, mutta hän luki ja ajatteli ja teki havaintoja ja\nmuistiinpanoja ja alleviivasi Baedekeriänsä aivan kuten ennen\nlainopillisia kirjojaan. Hän oli liittynyt seuraan Kairosta ja tullut\nhyväksi tutuksi neiti Adamsin ja tämän veljentyttären kanssa. Tuo\npuhelias, reipas, tyhjentymätön, hyvätuulinen, nuori amerikkalainen\nhuvitti ja harrastutti häntä, ja neitonen vuorostaan tunsi sekaisin\nkunnioitusta ja myötätuntoa hänen tietojensa ja puutteittensa tähden.\nNiinpä heistä tuli hyvät ystävät, ja hymyiltiin, kun toisen pilviset\nja toisen aurinkoiset kasvot tutkivat samaa matkakäsikirjaa.\n\nPieni Korosko kulki sauhuten ja sylkien virtaa ylöspäin, potki\nvalkeaa vettä jälkeensä ja sai aikaan suuremman hälinän kuin\namerikkalainen linjalaiva. Kannella, paksun aurinkoteltan suojassa,\nistuivat matkustajat; silloin tällöin laiva hiljensi vauhtiaan\nlähestyen rantaa antaakseen matkustajain nähdä yhä uusia noista\nlukemattomista temppeleistä. Mutta muinaismuistot tulevat Kairoa\nlähetessä yhä uudenaikaisemmiksi, ja matkustajat, jotka ovat nähneet\nvanhimmat ihmiskätten pystyttämät rakennukset, nyrpistävät nenäänsä\ntemppeleille, jotka tuskin ovat kristinuskoa vanhemmat. Raunioita,\njoita missä muussa maassa tahansa katsottaisiin kunnioittaen ja\nihaillen, Egyptissä tuskin huomataan. Matkailijat tarkastivat\nunisella mielenkiinnolla nubialaisten korkokuvain puoleksi\nkreikkalaista rakennustapaa; he kiipesivät Koroskon komentosillalle\nnähdäkseen auringon nousevan itäisestä, villistä erämaasta;\nhämmästyttäen yllätti heidät Abu-Simbelin mahtava hautakaivos, jonka\njokin entisaikain ihmisrotu on louhinut juustoa muistuttavaksi\nonkaloksi; ja lopuksi saapuivat he neljäntenä päivänä Wady Halfaan\npari tuntia myöhästyneinä, siksi että konetta oli kohdannut pieni\nonnettomuus. Seuraavana aamupäivänä oli aikomus tehdä huvimatka\nAbusir-kalliolle, josta saattaa nähdä yli toisen putouksen. Puoli\nyhdeksän tienoissa matkustajain istuessa kannella päivällisen\njälkeen tuli Mansur-tulkki tavalliseen tapaansa kertoen tästä\nohjelmannumerosta.\n\n\"Naiset ja herrat\", sanoi hän rohkeasti alkaen vuolaan, murteellisen\nenglantinsa, \"huomenna emme saa unohtaa nousta ylös, kun gong-gong\nkutsuu teitä, että me voimme tehdä huvimatkamme ennen kello 12. Kun\nolemme tulleet sille paikalle, jossa aasit odottavat, on meillä\n5 penikulman matka erämaan läpi, ja sitten me tulemme Abusirin\nkuuluisalle saarnatuolikalliolle. Sen luullaan saaneen nimensä\nsiitä, että se on saarnatuolin näköinen. Sen huipulta voi nähdä koko\ntoisen putouksen villine, vaihtelevine luonnonkauneuksineen. Kaikki\nkuuluisat henkilöt kaivertavat tänne nimensä -- ja siksi on arvoisan\nherrasväen myös kaiverrettava omansa.\" Mansur pysähtyi odottaakseen\ntirskuntaa ja kumarsi sen kuullessaan. \"Sitten palaamme Wady Halfaan,\njonne pysähdymme kahdeksi tunniksi tutustuaksemme kameelirykmenttiin\nja eläinten ruokintaan ja myymäläkojuihin ennen takaisinlähtöä, ja\nnyt toivotan teille hyvin hyvää yötä.\"\n\nHänen hampaansa salamoivat lampunvalossa, ja sitten hävisi vähitellen\nhänen pitkä, tumma hameensa, lyhyt englantilainen päällystakkinsa ja\npunainen fetshipäähineensä portaisiin. Keskustelun hillitty surina,\njonka hänen saapumisensa oli keskeyttänyt, alkoi uudestaan:\n\n\"Toivon, että te, herra Stephens, annatte minulle täydelliset tiedot\nAbusirista\", sanoi miss Sadie Adams. \"Tahdon mielelläni tietää, mitä\nkatselen juuri sitä katsellessani, enkä tyydy sitä tietämään kuutta\ntuntia myöhemmin hytissäni.\"\n\n\"Luulen, etten minä koskaan voi saada sitä selville\", sanoi hänen\ntätinsä. \"Kun onnellisesti saavun kotiin Commonwealth Avenue'lle\ntaas, on minulla aikaa lukea kaikesta ja silloin luulen varmaan\nvoivani ihastua. Mutta teette todellakin hyvin kiltisti, herra\nStephens, koettaessanne antaa meille jotain tietoja.\"\n\n\"Luulin, että tahdoitte kuulla tarkkoja yksityiskohtia, ja siksi olen\nlaatinut yleiskatsauksen asiasta\", sanoi Stephens ja ojensi miss\nSadielle paperiliuskan. Tämä katsoi sitä lampunvalossa ja purskahti\nsydämelliseen nauruun.\n\n\"Mem. Abusir\", hän luki. \"Mitä te tarkoitatte sanalla mem., herra\nStephens? Viime paperissa, jonka annoitte minulle, oli mem. Ramses\nII.\"\n\n\"Se on tapa, johon olen tottunut, miss Sadie\", sanoi Stephens.\n\"Juristeilla on se tapa laatiessaan memorandumeja.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Muistiinpanoja, ymmärrättehän. Merkitsemme mem. X. Y. Z.\nosoittaaksemme, mistä on kysymys.\"\n\n\"Se on ymmärtääkseni käytännöllinen tapa\", sanoi miss Sadie,\n\"mutta kyllä se toisinaan näyttää hassulta, kun kysymyksessä ovat\nluonnonkuvat tai kuolleet egyptiläiset kuninkaat. Mem. Cheops -- eikö\nse kuulu hullunkuriselta?\"\n\n\"En voi sitä sanoa\", sanoi Stephens.\n\n\"Lieneekö totta, että englantilaisissa on vähemmän huumoria kuin\namerikkalaisissa, vai onko se vain eri laatua\", sanoi nuori tyttö.\n\"Olen aina luullut, että heillä oli vähemmän sitä ainesta, mutta\nkun tarkemmin ajattelen asiaa, huomaan, että ihailemamme Dickens ja\nThackeray ja monet muut humoristit ovat englantilaisia, ja koskaan\nelämässäni en ole kuullut ihmisten nauravan niin kuin eräässä Lontoon\nteatterissa. Takanamme istui eräs herra, ja täti luuli joka kerran\nhänen nauraessaan jonkin oven avautuneen, sillä syntyi sellainen\nveto. Mutta teillä on monia lystikkäitä sanontatapoja, herra\nStephens.\"\n\n\"Mikä muu teistä on lystillistä, miss Sadie?\"\n\n\"Esimerkiksi, lähettäessänne minulle lipun temppeliin ja kartan,\naloitte kirjeenne: 'Tähän liitän', ja arkin alareunassa oli\nsulkumerkeissä: 2 liitettä'.\"\n\n\"Liikekirjeenvaihdossa on sellainen tapana.\"\n\n\"Niin, liikekirjeenvaihdossa\", sanoi Sadie nyrpeänä, ja sitten syntyi\nvaitiolo.\n\n\"Yhtä asiaa minä toivoisin\", sanoi miss Adams sillä kovalla,\nmetallille kalskahtavalla äänellä, jolla hän peitti hyvän sydämensä,\n\"nimittäin, että saisin puhutella tämän maan lainsäätäjiä saadakseni\nesittää heille joitakin yksinkertaisia tosiasioita. Tahtoisin omasta\nkeksinnöstäni kehittää järjestelmän ja hankkia sille puolustajia.\nLain pykälä, joka määräisi silmäpesuveden pakollisen käytön, olisi\nyksi puolueohjelmani ponsi, toinen kieltäisi noiden yashmaks-harsojen\nkäytön, jotka tekevät naisesta silmillä varustetun tavaramytyn.\"\n\n\"En voinut ennen ymmärtää, miksi he niitä käyttivät\", sanoi Sadie,\n\"ennenkuin eräänä päivänä näin erään, joka oli nostanut huntunsa\nylös. Silloin ymmärsin.\"\n\n\"Nuo naiset kiusaavat minut kuoliaaksi\", lausui miss Adams\nharmistuneena. \"Yhtä hyvin saattaisi saarnata velvollisuudentuntoa\nja siveellisyyttä vaatekasalle. Viimeksi eilen, herra Stephens,\nkuljin Abu-Simbelissä erään heidän talonsa ohi -- jos nyt voi\nsanoa tuollaista likaläjää taloksi -- ja näin ovella kaksi lasta,\njoilla oli tuo tavallinen kärpäskuori silmäinsä ympärillä ja\nsuuret reiät kurjissa sinisissä rääsyissään. Kiiruhdin pesemään\nheitä nenäliinallani ja kuromaan kokoon heidän repaleitaan --\nsillä tässä maassa on minun yhtä mahdotonta astua maihin ilman\nompelurasiaani kuin ilman valkeata päivänvarjoani. Alkuun päästyäni\nmenin sisään huoneeseen -- kauhea huone! -- Ajoin kaikki sisällä\nolijat ulos ja tein puhdistuksen, aivan kuin olisin ollut heidän\napumuijansa. En nähnyt tuosta Abu-Simbel-temppelistä enempää kuin\nolisin Bostonia jättämättä nähnyt, mutta näin enemmän pölyä ja\nrikkoja kuin olisin luullut mahtuvan tuollaiseen tuskin tavallisen\nkylpyhytin kokoiseen taloon. Kesti vain tunnin tai korkeintaan\npuolitoista siitä kun nostin hameeni ryhtyäkseni työhön siihen kun\nmustana kuin tuo savupiippu astuin ulos, mutta olin saanut tuon\ntalon niin puhtaaksi ja somaksi kuin ihkasen uusi nukkekaappi.\nMatkassani oli Newyork-Herald ja asettelin siitä paperisuikaleita\nheidän hyllyilleen. No niin, herra Stephens, kun olin puhdistautunut\ntalon ulkopuolella, kuljin uudestaan oven ohi, ja näin molempain\nlasten istuvan silmät kärpästen peitossa aivan samanlaisina kuin\naikaisemminkin, paitsi että heillä kummallakin oli päässään pieni\nNewyork-Heraldista laitettu paperihattu. -- Ei Sadie, kello on jo\npian 10, ja huomenna on meidän aikaisin lähdettävä huvimatkalle.\"\n\n\"Tuo purppuranpunainen taivas ja nuo suuret hopeatähdet ovat liian\nkauniit\", sanoi Sadie. \"Katso hiljaista erämaata ja kukkuloiden\nmustia varjoja. Se on suuremmoisen kaameata; ja kun ajattelee, että\ntodella olemme kaiken sivistyksen rajalla, että tuolla etäällä ei ole\nmuuta kuin raakuutta ja veren vuodatusta, tuolla missä Etelän Risti\nkimaltelee niin kauniina, niin tuntuu kuin seisoisi elävän tulivuoren\nkauniilla harjalla. Hyvää yötä, herra Stephens, hyvää yötä, kaikki\nmuut myös!\" Ja molemmat naiset poistuivat hyttiinsä.\n\nMonsieur Fardet keskusteli puoliääneen Headinglyn, nuoren\nyliopistomiehen kanssa.\n\n\"Derviisejä, herra Headingly\", sanoi hän moitteettomalla\nenglanninkielellä korostaen kuitenkin tavuja ranskalaisesi, \"ei ole\nolemassa derviisejä\".\n\n\"Ja minä luulin metsäin olevan niitä täynnänsä\", sanoi amerikkalainen.\n\nMonsieur katsoi siihen suuntaan, jossa eversti Cochranen palava\nsikari hehkui pimeässä.\n\n\"Te olette amerikkalainen, ettekä pidä englantilaisista\", kuiskasi\nhän, \"mannermaalla tiedetään yleisesti, että amerikkalaiset eivät\npidä englantilaisista.\"\n\n\"Niin\", sanoi Headingly venyttävään ja ajattelevaan tapaansa, \"en\nkiellä, että saatamme olla vähän huonoissa väleissä, ja kansassamme\non useita, -- etenkin irlantilaisten joukossa --, jotka aivan\novat harmissaan Englannille, mutta useimmat meistä suhtautuvat\nystävällisesti emämaahan. Katsokaa, englantilaiset saattavat kyllä\nolla harmillisia, mutta kun kaikki käy ympäri, ovat he sentään meidän\nkansaamme, ja sitä emme voi poistaa historian kivitaulusta.\"\n\n\"Hm!\" sanoi ranskalainen. \"Sitten voin kuitenkin sanoa teille, mitä\nen voisi sanoa muille heitä harmistuttamatta. Toistan vielä kerran,\nettä _ei_ ole olemassa derviisejä. Ne keksi lordi Cromer v. 1885.\"\n\n\"Mitä te sanotte\", hämmästyi Headingly.\n\n\"Se on yleisesti tuttu asia Pariisissa, ja siitä on mainittu La\nPatrie'ssa ja muissa meidän tietorikkaissa sanomalehdissämme.\"\n\n\"Tämä on ennenkuulumatonta\", sanoi Headingly. \"Onko tarkoituksenne\nsanoa minulle, herra Fardet, että Khartumin piiritys ja Gordonin\nkuolema ja kaikki muu siihen liittyvä oli suurta humbuugia?\"\n\n\"En kiellä, että syntyi kapina, mutta se oli paikallinen,\nymmärrättehän, ja on nyt aikoja sitten unohdettu. Siitä asti on\ntäydellinen rauha vallinnut Sudanissa.\"\n\n\"Mutta olen kuullut puhuttavan ryöstöistä, herra Fardet, ja olen\nlukenut taisteluista ja siitä miten arabialaiset koettivat vallata\nEgyptin. Viimeksi toissapäivänä sivuuttaessamme Taskin, sanoi tulkki,\nettä siellä oli taisteltu. Onko sekin humbuugia?\"\n\n\"Voi, voi, ystäväni te ette tunne englantilaisia. Te oletatte heidät\nsellaisiksi, joina heidät näette piippuineen ja hyväntahtoisine\nilmeineen ja sanotte: 'Nuo ovat reiluja, hyväntahtoisia ihmisiä,\njotka eivät tahdo koskaan ketään vahingoittaa.' Mutta he ajattelevat\nja odottavat ja suunnittelevat koko ajan. 'Tässä on Egypti heikko',\nsanovat he. 'Allons', ja niin he hyökkäävät kuin lokki leipäpalan\nkimppuun. 'Täällä teillä ei ole mitään sanomista', huutaa maailma.\n'Korjatkaa luunne!' Mutta Englanti on jo ryhtynyt järjestämään\nkaikkea, aivan kuin kiltti neiti Adams, tunkeutuessaan arabialaisen\ntaloon. 'Tule ulos', sanoo maailma. 'Kyllä, kyllä', sanoo Englanti,\n'odota vain minuutti, kunnes olen kaiken tehnyt hienoksi ja\nsiistiksi.' Maailma odottaa vuoden ja sanoo sitten jälleen: 'Tule\nulos'. -- 'Odota vielä vähän', sanoo Englanti. 'Khartumissa on\nlevottomuuksia, ja järjestettyäni ne kaikki tulen ilomielin ulos!'\nHe odottavat, kunnes ne ovat ohi, ja sitten he taas sanovat: 'Tule\nulos'. -- 'Kuinka voin tulla ulos', sanoo Englanti, 'kun ryöstöt\nja taistelut yhä jatkuvat? Jos vetäytyisimme täältä, vallattaisiin\nEgypti äkkirynnäköllä'. -- 'Mutta eihän tapahdu mitään ryöstöjä',\nsanoo maailma. 'Eikö todellakaan', sanoo Englanti, ja viikkoa\nmyöhemmin ovat sanomalehdet täynnään selostuksia derviisien tekemistä\nhävitystöistä. Emme me ole kaikki sokeita, herra Headingly. Joitakin\nbeduineja, vähän ruudinhajua, muutamia tyhjiä patruunia, ja niin on\nryöstöjuttu valmis!\"\n\n\"No niin\", sanoi amerikkalainen, \"mutta mitä Englanti tästä hyötyy?\"\n\n\"Se saa maan.\"\n\n\"Ymmärrän. Tarkoitatte esimerkiksi, että englantilaisilla tavaroilla\non edullinen tullitaksa?\"\n\n\"Ei, se on sama kaikilla.\"\n\n\"Vai jätetäänkö kaikki tuottavat liikeyritykset englantilaisten\nkäsiin?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tuleeko esim. rautatiestä, jota he paraikaa rakentavat läpi koko\nmaan, oivallinen kauppa englantilaisille?\"\n\nMonsieur Fardet oli totuuttarakastava mies, vaikka hänellä olikin\nvilkas mielikuvitus.\n\n\"Eräs ranskalainen yhtiö, herrani, on saanut tuon\nrautatierakennushankkeen urakalle\", sanoi hän.\n\nAmerikkalainen näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Silloin he eivät näytä saavan paljoa vaivoistaan\", sanoi hän.\n\"Mutta tietysti Egyptin on maksettava ja ylläpidettävä kaikki Kairon\npunatakit.\"\n\n\"Egyptin! Ei, heille maksetaan Englannista käsin.\"\n\n\"No niin, he ymmärtävät kai itse parhaiten oman etunsa, mutta\nmielestäni he vaivautuvat tuntuvasti niin pienen voiton takia. --\nLähdettekö, herra Fardet? Hyvää yötä siis!\"\n\nNuori amerikkalainen tuumi ja harkitsi, menisikö hän alas tekemään\ntämän päivän muistiinpanoja päiväkirjaansa, jota hän piti\nkotonaolevaa sisartansa varten. Mutta eversti Cochranen ja Cecil\nBrownin sikarit loistivat vielä eräässä kannen etäisessä nurkassa,\nja hän halusi hankkia lisää tarkempia tietoja. Hän ei tiennyt, miten\nsaisi alulle keskustelun asiasta, mutta pian tuli eversti hänelle\navuksi.\n\n\"Istukaa, Headingly\", sanoi hän työntäen esiin nojatuolin. \"Näen,\nettä Fardet on teille toitottanut politiikkaansa.\"\n\n\"Näen aina hänen tuttavallisesti eteenpäin kumartuneesta selästään,\nmilloin hän puhuu viisasta politiikkaa\", sanoi hieno diplomaatti.\n\"Mutta tälläisenä yönä se on kuin pyhäinryöstö. Millaiseen\nsinisenhopeaiseen notturnoon saattaisikaan saada innoituksen kuun\nnoustessa yli erämaan! Eräässä Mendelsohnin laulussa on aiheena juuri\nkaiken tämän ilmaiseminen -- autiuden tunne, samalla tunne jostain\nikuisesta, tuulen ulvonta yli äärettömäin lakeuksien. Hienoimmat\ntunnelmat, joita ei voida sanoin julkituoda, on vielä esitettävä\nsävelin ja soinnuin.\"\n\n\"Tänä iltana on kaikki villimpää ja autiompaa kuin tavallisesti\",\nsanoi amerikkalainen. \"Tämä herättää minussa samanlaisen käsityksen\narmottomasta voimasta kuin Atlantti kylmänä, synkkänä talvipäivänä.\nEhkäpä se riippuu siitä tietoisuudesta, että täällä olemme kaiken\nsivistyksen rajalla. Miten pitkän matkan päässä arvelette derviisien\nolevan täältä, eversti Cochrane?\"\n\n\"Arabian puolella\", sanoi eversti, \"on Sarrasin egyptiläinen\nlinnoitusleiri noin 40 englannin penikulman päässä meistä etelään.\nSitten seuraa 60 penikulman levyinen erämaa ennenkuin tullaan\nAkasheh'in derviisileirille. Mutta toisella puolella ei ole mikään\neroittamassa meitä heistä.\"\n\n\"Abusir'han on sillä puolella, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä, siksi Abusir-huvimatka viime vuonna kiellettiin. Mutta olot\novat nykyään levollisemmat.\"\n\n\"Mikä estää heitä tulemasta tänne alas asti?\"\n\n\"Ei mikään\", sanoi Cecil Brown välinpitämättömään tapaansa.\n\n\"Ei mikään muu kuin heidän pelkonsa. Heille saattaisi paluumatka\nkäydä vaikeaksi, jos heidän kameelinsa nääntyisivät, ja Halfan\nvarusväki lähtisi heitä takaa-ajamaan.\"\n\n\"Ei juuri ole otettava lukuun, että derviisi pelkäisi\", huomautti\nBrown. \"Heitä eivät johda samat vaikutteet kuin muita ihmisiä. Monet\nheistä toivovat saavansa katsoa kuolemaa kasvoihin, ja kaikilla on\nvarma, rajaton usko kohtaloon. Heidän mielipiteensä mukaan on kaikki\nteennäinen uskonnollisuus hyödytöntä, ja se osaltaan on pitänyt heitä\ntäydelleen raakalaistasolla.\"\n\n\"Luuletteko heistä olevan vakavaa vaaraa Egyptille?\" kysyi\namerikkalainen. \"Päätellen siitä, mitä olen kuullut, on asiasta\neroavia mielipiteitä.\"\n\n\"En ole rikas mies\", sanoi eversti Cochrane tuokion hiljaisuuden\njälkeen, \"mutta olen valmis lyömään koko omaisuudestani vetoa,\nettä kolmen vuoden päästä siitä, kun englantilaiset upseerit ovat\njättäneet Egyptin, ovat derviisit tunkeutuneet aina Välimerelle\nasti. Miten kävisi egyptiläisen sivistyksen, miten kävisi niiden\nsatojen miljoonien, joita on uhrattu tähän maahan, miten kävisi\nniiden muistomerkkien, joita kaikki kansat pitävät menneisyyden\nkallisarvoisimpina perintönä?\"\n\n\"Eihän, kuulkaa toki, herra eversti\" virkkoi Headingly, \"ette kai\ntarkoita, että he repisivät maahan pyramiidit?\"\n\n\"Miksi ei? Maailmassa ei ole pahempaa kuvainraastajaa kuin\nyltiöpäinen muhamettilainen. Viimeksi tunkeutuessaan tähän maahan\npolttivat he Aleksandrian kirjaston. Kuten tiedätte, kieltää\nkoraani tekemästä ihmiskasvojen kaltaista kuvaa. Mitä nuo lurjukset\nvälittävät Euroopan tunteista? He hävittäisivät kyllä sfinxin,\nkivimöhkäleet, Abu-Simbelin kuvapatsaat -- kuten Cromwellin joukot\nkaatoivat Englannissa maahan pyhimyskuvat.\"\n\n\"No niin\", sanoi Headingly. \"Olettakaa, että myönnän derviisien\nvoivan vallata Egyptin, ja myös, että te englantilaiset nyt estätte\nheidät siitä, mutta tahtoisin kysyä, mitä syytä meillä on uhrata\nkaikki nämä miljoonat dollarit ja niin monen teidän maamiehenne\nelämä? Mitä te voitatte sillä enemmän kuin Ranska tai Saksa tai jokin\nmuu maa, joka ei asettaudu mihinkään vaaraan, eikä koskaan uhraa\npenniäkään?\"\n\n\"Monen monet englantilaiset tekevät saman kysymyksen\", huomautti\nCecil Brown. \"Mielestäni olemme kyllin kauan olleet maailman\njärjestyksenvalvojina. Meitä kolhitaan kovin, emmekä saa mitään\nkiitosta, ja miksi sen teemme? Antaa Euroopan itsensä hoitaa\nkarkeistyönsä.\"\n\n\"Ei\", sanoi eversti Cochrane asettaen toisen jalkansa toisen päälle\nja nojasi eteenpäin kuten päättäväinen mies, jolla on varmat\nmielipiteet. \"En ole lainkaan samaa mieltä kuin te, Brown, ja\nmielestäni miehellä, joka suosittelee sellaista toimintatapaa, on\nhyvin ahdas käsitys kansallisista velvollisuuksistamme. Luulen,\nettä kansallisia harrastuksia ja diplomatiaa ja kaikkea sellaista\non johtamassa suuri voima, -- toisin sanoen kohtalo --, joka aina\nhoukuttelee kansan parhaan aineksen esiin käyttäen sitä hyödyksi\nkokonaisuudelle. Kun jokin kansa lakkaa tottelemasta sellaista\nkutsua, on sen aika asettautua sairasvuoteelle joksikin vuosisadaksi\nkuten Espanja ja Kreikka, -- ne ovat menettäneet voimansa.\"\n\nHeadingly nyökkäsi myönteisesti.\n\n\"Joka kansalla on oma tehtävänsä. Saksa on ylivoimainen, kun on\nkysymyksessä abstraktinen tieto, Ranska kirjallisuudessa, taiteessa\nja makukysymyksissä. Mutta te ja me -- sillä kaikki englantia\npuhuvat kuuluvat samaan leiriin huolimatta siitä, että jotkin\nAmerikan lehdet eivät sitä myönnä, -- meidän ja teidän parhailla\nmiehillämme on korkeampi käsitys moraalisesta tunnosta ja yleisestä\nvelvollisuuskäsitteestä kuin missään muussa kansassa. Ja nämä\nmolemmat ominaisuudet tarvitaan heikomman kansan johtamiseen. Ei\nheitä voi auttaa abstraktisella tiedolla tai kaunotaiteilla, vaan\nvain siveysopin mukaan käsittäen, että kaikille on tehtävä oikein\nja säilyttäen itsensä vapaana kaikesta turmeluksen tartunnasta.\nNiin me hallitsemme Intiaa. Tulimme sinne kuin jonkin luonnonlain\npakosta, aivankuin kuin ilma tunkeutuu tyhjään avaruuteen.\nKaikkialla maailmassa riippumatta meidän välittömästä halustamme\nja suunnitelmistamme johdetaan meitä siten. Teidän on käyvä aivan\nsamoin. Kohtalon paino pakottaa teidät johtamaan koko Amerikkaa\nMexikosta Cap Horniin asti.\"\n\nHeadingly vihelsi.\n\n\"Yltiöisänmaallisemme olisivat ihastuneet, jos kuulisivat teitä,\neversti Cochrane\", sanoi hän. \"He valitsisivat teidät senaattiimme ja\nulkoasiain valiokuntaan.\"\n\n\"Maailma on pieni ja pienenee päivä päivältä. Se on yksi ainoa\nelimistö, ja yksikin pieni mätähaava riittää tuhoamaan kokonaisuuden.\nSiinä ei ole tilaa epärehellisille, velvollisuutensa unhottaneille,\ntyrannimaisille, epäluotettaville hallituksille. Mutta on olemassa\nmonia rotuja, jotka näyttävät olevan niin kykenemättömät tekemään\nparannusta, että emme koskaan voi toivoa saavamme nähdä heidän\naikaansaavan hyvää hallitusta. Mitä silloin on tehtävä? Ennen\nmaailmassa oli kohtalon toimenpiteenä sellaisessa tapauksessa\nantaa jonkin miehekkäämmän sukukunnan hävittää nuo heikot. Nykyään\nvain jalomielisesti vaihdetaan hallitusmiehiä, tai ehkäpä vain\nsallitaan jonkin kehittyneemmän rodun antaa varoitus. Niin on laita\nKeski-Aasian kaanien ja Intian suojeluksenalaisten valtioiden. Jos\ntyö on tehtävä, ja jos me parhaiten sovimme tähän työhön, olisi\nmielestäni rikos vetäytyä siitä syrjään.\"\n\n\"Mutta kuka ratkaisee onko kysymyksessä tapaus, jossa teidän siihen\nryhtymisenne on sopivaa?\" keskeytti amerikkalainen. \"Sellaisella\ntekosyyllä saattaisi jokainen saaliinhimoinen valtio kurottaa kätensä\nmihin maailman valtioon tahansa.\"\n\n\"Tapaukset -- järkähtämättömät, välttämättömät tapaukset ratkaisevat\nsen. Vuonna 1881 ei kansamme ajatuksiin olisi saattanut pälkähtääkään\nsekoittautua Egyptin oloihin. Mutta kuitenkin saimme v. 1882\nmaan käsiimme. Tapausten ketju ei koskaan jätä valinnan varaa.\nAleksandrian kaduilla sattunut verilöyly ja meidän laivastomme\nkarkoittamiseksi kuntoonpannut tykit -- laivasto oli siellä,\nkuten tiedätte pyhäin, sopimuksenmukaisten sitoumusten tähden --\naikaansaivat pommituksen. Pommitus johti maihinnousuun, jotta\nkaupunki pelastuisi tuhoutumasta. Maihinnousu johti laajennettuihin\ntoimenpiteisiin, -- ja nyt olemme täällä Egyptiä hoivaamassa.\nKun koetimme siitä vapautua, syntyi tämä villi derviisiliike,\nja meidän oli tarrauduttava entistä itsepäisemmin kiinni. Emme\nkoskaan halunneet tätä tehtävää, mutta nyt sen saatuamme on meidän\nse arvokkaalla tavalla hoidettava loppuun. Olemme tuoneet maahan\noikeuden, olemme puhdistaneet hallinnon ja hankkineet turvaa\nköyhille. Sillä tavalla on edistystä kehitetty enemmän kahtenatoista\nviime vuotena kuin seitsemännellä vuosisadalla tapahtuneesta\nmuhamettilaisten maahantulosta. Paitsi parin sadan miehen palkkausta,\njotka kuluttavat rahansa maan hyväksi, ei Englanti ole välittömästi\neikä välillisesti ansainnut shillinkiäkään täällä, enkä luule teidän\nhistoriasta löytävän toista menestyksellisempää tai epäitsekkäämpää\ntyötä.\"\n\nHeadingly imeskeli ajatuksissaan savukettaan.\n\n\"Lähellä meidän taloamme Back-Bayn varrella Bostonissa on rakennus,\njoka pilaa koko näköalan\", sanoi hän. \"Vanhoja, rikkinäisiä tuoleja\nseisoo hujan hajan parvekkeella, kattopäreet ovat irtautuneet, ja\npuutarha on villiytynyt, mutta siltikään en luule, että naapureilla\non oikeutta rynnätä sisään, polkea kaikkea maahan ja tehdä muutoksia\noman mielensä mukaan.\"\n\n\"Eikö sittenkään, jos tuli pääsisi siellä irti?\" kysyi eversti.\nHeadingly nauroi nousten nojatuolistaan.\n\n\"Tätä tapausta ei ole aavistettu presidentti Monroen selityksissä,\njoka koskee eurooppalaisten torjumista heidän sekaantuessaan Amerikan\noloihin\", sanoi hän. \"Alanpa uskoa, että nykyajan Egypti on aivan\nyhtä mielenkiintoinen kuin entinenkin, ja että Ramses II ei ollut\nviimeinen tämän maan elävä olento.\"\n\nMolemmat englantilaiset nousivat haukotellen.\n\n\"Niin, ihmeellinen kohtalon oikku on lähettänyt pieneltä Atlantin\nsaarelta miehiä hallitsemaan Faaraoiden maata\", huomautti Cecil\nBrown. \"Mutta tuolta saapuu maihinnoussut seurue takaisin.\"\n\nAlhaalta kuului rouva Belmontin pehmeä murre ja hänen miehensä,\nraudanharmaan mestariampujan, syvä bassoääni. Pyylevä pastori Stuart\njärjesteli maksukysymystä kovaäänisen aasinajajapojan kanssa,\nja muut auttoivat häntä parhaansa mukaan. Sitten häly hälveni,\nylhäällä istunut seurue astui alas rappuja, sanottiin hyvää yötä,\novia suljettiin, ja pieni höyryalus makasi hiljaa, tummana ja\nliikkumatta korkean Halfa-rannan varjossa. Ja tämän ainoan sivistystä\nja mukavuutta edustavan pisteen takana lepäsi ääretön, villi,\nmuuttumaton erämaa oljenkeltaisena ja unta muistuttavana kuutamossa\nkukkulain mustain varjojen kirjailemana.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nHöyrylaiva oli puuskuttanut pehmeään, ruskeaan mutaan, ja virta\noli ajanut sen sivun rantaa vasten. Pitkä maihinnousukäytävä oli\nasetettu paikoilleen, ja sudanilaisen vartioston kuusi sotilasta\noli marssinut sitä myöten kirkkaassa aamuauringossa häikäisevän\nloistavissa, vaalean sinisissä, kultanauhakkein koristetuissa\nzuavi-univormuissaan. Yläpuolella, rantavallin korkeimmalla harjalla,\nseisoivat riviinasetetut aasit, ja ilman täytti poikain kiljuna.\n\nEversti Cochrane ja herra Belmont seisoivat yhdessä laivan\nperässä molemmilla päässään suuri, valkoinen, harsolla koristettu\nmatkailijahattu. Miss Adams veljentyttärineen seisoi kaiteeseen\nnojaten heidän vieressään.\n\n\"Valitan, ettei vaimonne tule mukaan, Belmont\", sanoi eversti.\n\n\"Hän sai varmaan liiaksi aurinkoa eilen. Hänellä on paha päänsärky.\"\n\nHänen äänensä oli voimakas ja paksu kuten hänen olemuksensakin.\n\n\"Aioin jäädä pitämään hänelle seuraa, herra Belmont\", sanoi vanhempi\namerikkalaisista naisista. \"Mutta kuulin että rouva Shlesingerin\nmielestä ratsastus on hänelle liian pitkä, ja hänellä on jotain\ntänään lähetettäviä kirjeitä kirjoitettavanaan, niin että rouva\nBelmont ei jää yksin.\"\n\n\"Te olette aivan liian hyvä, neiti Adams. Kuten tiedätte, tulemme\ntakaisin kello kahdelta.\"\n\n\"Nyt, naiset ja herrat\", huusi Mansur-tulkki astuen esiin ja\nmuistuttaen jollain tavoin pappia pitkine viittoineen ja sileäksi\najettuine kasvoineen. \"Meidän on aikaisin lähdettävä päästäksemme\ntakaisin ennen keskipäivän paahdetta.\" Hän antoi tummain silmäinsä\nisällisen katseen kulkea yli tuon pienen matkailijaseurueen. \"Ottakaa\nmukaanne viheriät silmälasinne, miss Adams, sillä auringonpaahde\non erämaassa hyvin voimakas. Herra Stuart, teille olen vartavasten\ntilannut hyvin kauniin aasin. Ei ole tarvis tänään ottaa mukaan\nmitään pääsylippua muistomerkille. Nyt, naiset ja herrat,\nsuvaitsetteko lähteä!\"\n\nSuurta harjakoristetta muistuttaen kulki seurue yksitellen yli\nmaihinnousukäytävän ylös ruskeata, alasvyöryvää törmää. Herra\nStephens kulki ensimmäisenä, laiha, kuiva, vakava olemuksensa\nsuunnattoman olkihatun varjossa. Hänen toisessa kainalossaan\nloisti hänen punainen Baedekerinsä, ja kädessään hänellä oli\nmuistiinpanopaperi, aivan kuin se olisi ollut julistus, joka hänen\npitäisi lukea. Hän tarjosi miss Sadielle toisen käsivartensa ja tämän\ntädille toisen ja tallusti heidän kanssaan ylös hiekkatörmää, ja\nnuoren tytön nauru soi niin raittiina ja kirkkaana läpi aamuilman\nBaedekerin pudotessa heidän jalkoihinsa. Herra Belmont ja eversti\nCochrane seurasivat heitä vajonneina vilkkaaseen keskusteluun. Heidän\njäljessään kulki Cecil Brown välinpitämättömänä ja hillittynä.\nPaksu pappi kiipesi hiljalleen ja puhisten mäkeä ylös lasketellen\nhengästyneenä sukkeluuksia omista puutteistaan. \"Olen yksi niistä,\njotka kantavat kaiken edessään\", sanoi hän onnettomana silmäillen\npyöreitä muotojaan. Viimeisenä tulivat Headingly, solakkana ja\nnotkeana, koukkuselkäisenä kuten lukumies ainakin, ja hyväntahtoinen,\ntoimelias, kiistanhaluinen parisilainen Fardet.\n\n\"Kuten näette, on meillä tänään saattojoukko\", kuiskasi hän\ntoverilleen.\n\n\"Näin sen\".\n\n\"Pyh\"! virkkoi ranskalainen pilkallisin liikkein. \"Yhtä hyvin\ntarvittaisiin saattojoukko matkalla Pariisista Versaillesiin. Kaikki\ntämä kuuluu näytelmään, herra Headingly. Se ei ketään petä, mutta se\nkuuluu näytelmään. Minkä tähden nuo naurettavat sotilaat ovat täällä,\ntulkki?\"\n\nTulkin velvollisuus oli vastata kaikkeen, hän katsoi siksi\nympärilleen tullakseen vakuutetuksi, että englantilaiset olivat\nnousseet aasiensa selkään, eivätkä voineet enää kuulla.\n\n\"Se on naurettavaa, herra!\" sanoi hän nostaen olkapäitään. \"Mitäs\nniille mahtaa. Se on virallinen egyptiläinen määräys.\"\n\n\"Egyptiläinenkö? Ei, vaan englantilainen -- aina vain\nenglantilainen!\", huudahti harmistunut ranskalainen.\n\nHarjakoriste oli nyt naurettavampi kuin koskaan; se oli äkkiä\nmuuttunut syvänsinistä, egyptiläistä taivasta vasten tarkoin\nkuvastuvaksi ratsastavaksi tauluksi. Niiden, jotka koskaan\naikaisemmin eivät olleet ratsastaneet, täytyi Egyptissä ratsastaa,\nja kun aasit alkavat laukata lyhyin askelin, ja Niilin sotilaat\nhyökkäävät pikamarssissa eteenpäin, muodostavat liehuvat hunnut,\nkouristuksentapaisesti kangistuneet nyrkit, kokoonpainuneet,\nhölkkyvät ruumiit ja säikähtyneet kasvot mitä ihmeellisimmän\nkokonaisuuden. Belmont, jonka karkeatekoinen olemus keinui pienen,\nvalkean aasin selässä, heilutti hattuaan vaimollensa, joka oli\nnoussut Koroskon peräkannelle. Cochrane istui hyvin suorana, kankeana\nja sotilaallisena ryhdiltään, ja hänen vieressään ratsasti nuori\noxfordilainen, joka katsoi ympärilleen tutkivin katsein, aivan\nkuin hän ei olisi pitänyt erämaata luotettavana, ja kuin hänellä\nolisi ollut vakavia epäilyksiä kaikkeudesta. Heidän jäljessään\ntuli koko seurue ratsastaen hiekkavallia myöten hölkkyen ja\nkärsien; ruskeaihoinen, huhuileva poika juoksi joka aasin jäljessä.\nKatsoessaan taakseen näkivät he pienen, nahanvärisen aluksen, jonka\nkannelta rouva Belmontin huiskuttama nenäliina valkeana loisti.\nTaempana virtasi leveä, ruskea joki muodostaen suuria mutkia, ja\nsynkillä, terävähuippuisilla korkeuksilla näkyivät viiden englannin\npenikulman etäisyydessä Wady Halfan neliskulmaiset, valkeat\npaalutalot.\n\n\"Oi, miten ihastuttavaa!\" huudahti Sadie iloisesti. \"Olen saanut\naasin, joka kulkee eteenpäin aivankuin pyörillä, ja satula on vallan\nloistava. Oletteko koskaan nähneet mitään niin sievää kuin nuo sen\nkaulalla olevat helmet ja koristukset? Teidän on laadittava erikoinen\nmem. aasit, herra Stephens. Enkö käyttänyt oikeaa virallista\nlakikieltä?\"\n\nStephens katsoi kauniita, vilkkaita, veitikkamaisia kasvoja, jotka\nnäkyivät veikistelevän olkihatun alta, ja hän toivoi, että uskaltaisi\nsanoa tytölle tämän omalla kielellä, että hän itse oli ihastuttavampi\nkuin mikään muu. Mutta hän pelkäsi, että tyttö loukkaantuisi ja\nlopettaisi heidän nykyisen, miellyttävän tuttavallisuutensa. Hänen\nkohteliaisuutensa lausuttiin siis vain hymyilynä.\n\n\"Herra Stephens, olkaa hyvä ja lyökää aasipoikaani piiskallanne,\njos hän kerran vielä lyö aasiani\", huusi miss Adams, joka hölkkyi\nkorkean, luisevan elukan selässä. \"Halloo, Mansur-tulkki, sanokaa\ntälle pojalle, etten salli eläimiä rääkättävän, ja että hän\nhävetköön! Niin, pikku roisto, hävetä sinun pitäisi! Jos lähettäisin\nparin villasukkia tuolle sotilaalle, luuletteko, herra Stephens, että\nhän saisi luvan käyttää niitä? Sillä miesraukalla on siteet sääriensä\nympärillä.\"\n\n\"Hän pitää niitä käytännöllisistä syistä, miss Adams\", sanoi\neversti Cochrane kääntyen häneen päin. \"Olemme tehneet Intiassa sen\nkokemuksen, että ne antavat säärille marssittaessa parhaan tuen. Ne\novat paljon paremmat kuin sukat.\"\n\n\"No, en minä koskaan ole moista kuullut! Ne muistuttavat minusta\nenimmin sairasta hevosta. Mutta muhkeata on joka tapauksessa, että\nmatkassamme on sotilaita, vaikka herra Fardet sanoo, ettei meillä ole\nmitään syytä pelätä.\"\n\n\"Se on vain minun mielipiteeni, miss Adams\", sanoi ranskalainen\nnopeasti. \"Eversti Cochrane on ehkä toista mieltä.\"\n\n\"Myönnän kuitenkin\", sanoi eversti kylmästi, \"että he tekevät taulun\nmaalauksellisemmaksi\".\n\nHeidän oikealla puolellaan olevan erämaan muodostivat pitkät\nhiekkakiemurat, jotka olivat kuin aution merenrannan särkkiä. Näiden\nhiekkaharjujen laelta saattoivat he nähdä ihmeellisten Libyan\npuolella kohoutuvien tulivuorikorkeuksien mustat, rosoiset huiput.\nSilloin tällöin näkivät he vilaukselta muhkean, taivaansinisen\nsotilaan, joka reippaasti marssi kivääreineen. Silmänräpäyksen ajan\nkuvastui hoikka, sotainen olento terävästi taivasta vasten. Sitten\nhän liukui syvennykseen kadoten toisen äkkiä hetkeksi sukeltaessa\nesiin pari sataa metriä etäämpänä, hänkin jälleen vuorostaan\nkadotakseen.\n\n\"Mistä nuo on saatu?\" kysyi Sadie, joka oli tarkastanut näitä\nliikkuvia ilmestyksiä. \"Niillä on mielestäni aivan samanlainen\nihonväri kuin Newyorkin ravintolatarjoilijoilla.\"\n\n\"Ajattelin juuri, että heistä tulisi kysymys\", sanoi herra Stephens,\njoka ei koskaan ollut niin iloinen, kuin voidessaan täyttää jonkun\ntuon kauniin amerikattaren toivomuksista. \"Siksi tein joitakin\nmuistiinpanoja tänä aamuna laivan kirjastossa. Tässä ne ovat --\nmem., -- hm, se tahtoo sanoa tietoja mustista sotilaista. Olen\nmerkinnyt, että ne kuuluvat egyptiläisen armeijan kymmenenteen\nsudanilaiseen pataljoonaan. Ne ovat Dinka- ja Shilluk-heimojen\nrekryyttejä, seuduilta joilla asuu neekerejä muistuttavia kansoja,\nderviisialueiden eteläpuolelta, lähellä ekvaattoria.\"\n\n\"Kuinka he sitten pääsevät derviisien ohi?\", kysyi Headingly\nterävästi.\n\n\"Se kai ei ole niin vaikeata\", sanoi herra Fardet salaa viitaten\namerikkalaiselle.\n\n\"No niin, niin kauan kuin heitä ei tarvita, näyttävät he koko\nhienoilta sinisissä takeissaan\", huomautti miss Adams. \"Mutta jos\nsyntyisi mellakka, toivoisimme, että he olisivat vähemmän hienot,\nmutta valkoisemmat.\"\n\n\"En ole siitä niin varma, miss Adams\", sanoi eversti. \"Olen nähnyt\nnoita ryökäleitä taistelussa, ja vakuutan teille, että minulla on\nheidän rohkeudestaan paras käsitys.\"\n\n\"Niin, uskon mieluimmin vakuutukseenne ilman mitään todistuksia\",\nsanoi miss Adams, ja kaikki nauroivat.\n\nTähän asti oli heidän tiensä kulkenut virran suuntaan, joka kiitäen\nja muodostaen voimakkaita pyörteitä kulki eteenpäin yläpuolella\nolevilta putouksilta. Siellä täällä katkaisi virran kulun musta,\nkiiltävä kivi, jonka yli vaahto pärskyi. Korkeammalla näkivät he\nputousten valkoisen helmeilyn, ja rannan hietatörmät muuttuivat\nrosoisiksi vuoriksi, joita kruunasi omituinen, korkea, puoliympyrän\ntapainen kalliomuodostuma. Tulkin ei ollut tarvis erikoisesti\nmainita, että se oli heidän huvimatkansa paljon puhuttu päämäärä.\nPitkä, sileä taival levittäytyi heidän eteensä, ja aasit kulkivat\nsen laukaten. Sen toisella puolella siellä täällä oli kallioita,\nkuvastuen mustina oranssinväristä taustaa vasten; ja suoraan\nheidän edessään kohosi joitakin poikkinaisia pylvään runkoja ja\nharmaa, vankka, kaiverruksin peitetty muuri, joka enemmän muistutti\nluonnonmuodostumaa kuin ihmiskäden tuotetta. Lihava, kiiltävä\ntulkki oli noussut aasinsa selästä ja seisoi jalkoihin ulottuvassa\nkauhtanassaan odotellen, että matkailijat kokoontuisivat hänen\nympärilleen.\n\n\"Tämä temppeli, naiset ja herrat\", sanoi hän huutokaupanpitäjän\näänellä, aivan kuin hän aikoisi sen myydä enimmän tarjoavalle,\n\"on hyvin kaunis kahdeksannentoista hallitsijasuvun aikainen\nmuistomerkki. Tässä on Thutmes kolmannen nimitaulu\", hän osoitti\nruoskallaan seinässä näkyviä karkeita, syviä hieroglyyfimerkkejä.\n\"Hän eli 16 vuosisataa ennen Kristusta ja tämä on rakennettu hänen\nvoittoisan Mesopotamiaan hyökkäämisensä muistoksi. Tässä on hänen\nelämäntarinansa aina hänen lapsuudestaan, jonka hän eli äitinsä\nkanssa, siihen asti kun hän palaa vaunuihinsa ketjuin kiinnitettyine\nvankeineen. Tässä näemme hänet ala-Egyptin hallitsijaksi kruunattuna\nja tässä uhraamassa Ammon-Raa jumalalle ylä-Egyptissä. Tässä antaa\nhän tuoda vankeja eteensä, jolloin hän katkaisi jokaisen oikean\nkäden. Tässä nurkassa näemme pienen röykkiön -- ne ovat kaikki\noikeita käsiä.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, enpä olisi tahtonut olla täällä siihen aikaan\",\nsanoi miss Adams.\n\n\"Ei täällä ole vielä monikaan asia muuttunut\", huomautti Cecil Brown.\n\"Itämaat ovat yhä edelleen Itämaat. Enpä epäile, että tuskin sadan\nenglannin penikulman päässä tästä paikasta...\"\n\n\"Olkaa hiljaa!\" kuiskasi eversti ja seurue siirtyi vähän kauemmaksi\nmuurin alapuolelle katsoen ylöspäin hatut niskassa. Aurinko heidän\ntakanaan loisti hyvin voimakkaasti vanhaan, harmaaseen muuriin, ja\nmatkailijain suuret varjot sekoittuivat synkkiin, konkkanenäisiin,\nleveäharteisiin sotilaihin ja omituisiin, kankeisiin jumalankuviin,\njoita oli seinään kuvattu. Pastori John Stuartin leveä varjo nieli\nsekä pakanakuninkaan että sen jumalan, jota tämä palveli.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi hän hengästyneellä äänellä osoittaen\nkeltaisella Assuan-kepillään seinään.\n\n\"Se on virtahepo\", sanoi tulkki, ja kaikki matkailijat tirskuivat,\nsillä kuvio muistutti tavallaan pastori Stuartia itseään.\n\n\"Mutta sehän ei ole pientä porsasta suurempi\", väitti hän.\n\"Kuningashan työntää vaikeudetta keihäänsä sen lävitse.\"\n\n\"Se on tehty pieneksi, osoittamaan että kuninkaalle sen tappaminen\non pikkuseikka\", sanoi tulkki. \"Kuten näkyy, ei kukaan kuninkaan\nvangeista ylety hänen polveansa korkeammalle -- joka ei todista, että\nhän olisi ollut heitä suurempi vaan heitä mahtavampi. Samoin on laita\nnäiden, teidän tässä näkemäinne naisten; he ovat vain hänen pieniä,\nmitättömiä vaimojaan.\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", huudahti miss Adams närkästyneenä. \"Jos tuon\nkuninkaan sielu olisi veistetty, olisi tarvittu suurennuslasi, jotta\nse olisi näkynyt. Ajatelkaa, että saattoi antaa kuvata vaimonsa\ntuolla tavoin!\"\n\n\"Jos hän olisi antanut tehdä sen meidän päivinämme, miss Adams\",\nsanoi ranskalainen, \"olisi hän joutunut pahempiin mellakoihin kuin\nennen Mesopotamiassa. Mutta aika on voimakas kostaja. Se aika on ehkä\npian koittava, jolloin maalataan suuri, voimakas vaimo, ja pieni,\nmitätön miesrukka, -- eikö totta?\"\n\nCecil Brown ja Headingly olivat jääneet jälkeen, sillä tulkin\nvirtaava puhetulva ja matkailijain tyhjänpäiväinen, ajatukseton\njaarittelu häiritsi heidän tunnelmaansa. He seisoivat hiljaa\nkatsellen kömpelöä kulkuetta suurine aurinkopäähineineen ja vihreine\nharsoineen sen liikkuessa eteenpäin voimakkaassa auringonpaisteessa\nvanhan, harmaan muurin alapuolella. Heidän yläpuolellaan leijaili\nkaksi töyhtöpäistä harjalintua, ja kohta kaikui niitten ääni\nraunioista.\n\n\"Eikö tämä ole pyhäinryöstöä?\" sanoi lopuksi oxfordilainen.\n\n\"Kas, minua ilahuttaa, että te ymmärrätte asian niin, sillä minuun\ntekee tällainen aina sen vaikutuksen\", vastasi Headingly vakavasti.\n\"Minulle ei ole oikein selvillä, miten on sellaisia asioita\nlähestyttävä, -- jos niitä yleensä on yhtään lähestyttävä --, mutta\ntämä ei ole oikea tapa, siitä olen varma. Kaiken kaikkiaan pidän\nniitä raunioita parempina, joita en ole nähnyt näihin näkemiini\nverrattuina.\"\n\nNuori diplomaatti katsoi ylös omituisella, kirkkaalla tavallaan\nhymyillen. Valitettavasti hymy vallan liian nopeaan hävisi hänen\nvälinpitämättömiltä, veltostuneilta kasvoiltaan.\n\n\"Minulla on kartta\", sanoi amerikkalainen, \"ja toisinaan näen\nsiinä, etäällä kaikesta, keskellä vedetöntä, tietöntä erämaata\nsanan: raunioita -- tai ehkä: temppelin jäännöksiä. Esim. Jupiter\nAmmonin temppeli, maailman suurimpia pyhättöjä, oli satojen\npenikulmain päässä ihmisasumuksista. Sellaiset ovat yksinäisiä,\noutoja, vuosisatojen aikana muuttumattomina pysyneitä raunioita,\njotka kiehtovat mielikuvitusta. Mutta jättäessäni pääsylippuni\novenvartijalle astuessani nykyaikaiseen Panoptikoniin, katoaa kaikki\nromantiikan hieno tuoksu.\"\n\n\"Täydelleen\"! sanoi Cecil Brown antaen tumman, kylmän katseensa\nliukua yli erämaan. \"Jos voisi täällä yksiksensä vaeltaa, tavata\ntämän paikan sattumalta -- aivan yksin oleskella temppelin\nhämäryydessä ympärillään nämä suunnattomat olennot, olisi\nse suorastaan suurenmoista. Varmasti ihmetys ja säikähdys\nvallan lamaannuttaisivat ihmisen. Mutta kun Belmont imeskelee\npiipunnysäänsä, ja Stuart puhisee, ja miss Sadie Adams nauraa...\"\n\n\"Ja tuo tulkki lurjus huutaen selittää aivankuin ulkoläksyä\", sanoi\nHeadingly. \"Pysähtyisin niin mielelläni ajattelemaan, mutta siihen\nen saa koskaan tilaisuutta. Olin ihan suunniltani aivan kuin olisin\ntehnyt murhan seistessäni suuren pyramiidin juurella, enkä saanut\nolla hetkeäkään rauhassa, kun muut tahtoivat laahata minut huipulle.\nYhdelle miehelle annoin potkun, joka olisi saattanut lennättää\n_hänet_ pyramiidin huippuun, jos se vain olisi osunut. Ajatelkaahan,\nettä on matkustanut koko tuon pitkän matkan Amerikasta nähdäkseen\npyramiidin, ja kun seisoo sen juurella, ei voi tehdä muuta kuin\npotkaista arabialaista.\"\n\nOxfordilainen nauroi.\n\n\"Nyt he taas lähtevät\", sanoi hän, ja molemmat herrat kiiruhtivat\nvanhoille paikoilleen tuon hassunkurisen kulkueen päähän.\n\nHeidän matkansa kulki nyt suurten, hajanaisten kiviröykkiöiden ja\ntummien kalliokumpujen läpi. Kapea polku kiemurteli kallioitten\nvälitse. Heidän takanaan peittivät näköalan tummat, eriskummaiset\nkukkulat, jotka muistuttivat kaivosaukon viereisiä kuonaläjiä.\nHiljaisuus vallitsi pienessä seurassa, ja Sadienkin iloisista\nkasvoista kuvastui luonnon vakavuus. Saattojoukko oli nyt yhtynyt\nheihin marssien heidän rinnallaan; irtonainen, tumma sora ritisi\nheidän jalkainsa alla. Eversti Cochrane ja Belmont ratsastivat yhä\njoukon ensimäisinä.\n\n\"Tiedättekö, Belmont\", sanoi eversti matalalla äänellä, \"mielestänne\nminä ehkä olen hassu, mutta en pidä tästä pienestä huvimatkasta.\"\n\nBelmont naurahti.\n\n\"Se tuntui hyvin järjestetyltä Koroskon salongissa, mutta nyt täällä\nollessamme tuntuu kaikki kieltämättä seikkailulta\", sanoi hän.\n\n\"En välitä vaaroista ollessani sodassa\", jatkoi eversti. \"Siellä ne\novat paikallaan ja kuuluvat ammattiin. Mutta kun seurassa on naisia\nja avuton karavaani kuin tämä, saattaa kyllä käydä hullusti. Onhan\ntietysti hyvin luultavaa, että meillä ei ole mitään pelättävää, mutta\njos niin sattuisi, -- ei, sitä en tahdo ajatellakaan. Ihmeellisintä\non heidän tietämättömyytensä siitä, että _saattaa_ olla vaara\nkyseessä.\"\n\n\"Niin, herra Stephens, pidän siitä tavasta, jolla englantilaiset\nnaisräätälit ompelevat kävelypukuja\", sanoi miss Sadie heidän\ntakanaan. \"Mutta mitä tulee illallispukuihin, on mielestäni\nranskalaisilla räätäleillä parempi maku kuin englantilaisilla. Teidän\nompelijanne leikkaavat kömpelömmin, eikä heillä ole samaa kevyttä\nhienoutta koristelutavassaan.\"\n\nEversti hymyili Belmontille.\n\n\"_Hän_ nyt kuitenkin on täysin rauhallinen\", sanoi hän. \"Tietysti\nen tahdo kellekään muulle sanoa, mitä ajattelen, ja toivon kaikkien\nennakkoluulojeni osoittautuvan perusteettomiksi.\"\n\n\"Voin hyvin kuvitella derviisit ryöstöretkellä\", sanoi Belmont.\n\"Mutta sitä en oikein voi ymmärtää, että he tulisivat juuri\nsaarnatuolikalliolle samana aamupäivänä, jolloin me olemme siellä.\"\n\n\"Kun matkasuunnitelmamme on yleisesti tuttu, ja jokainen tietää\nviikkoa aikaisemmin, mikä on ohjelmamme ja mistä meidät tavataan, ei\nse minusta tunnu niin ihmeelliseltä.\"\n\n\"Se on hyvin heikko mahdollisuus\", sanoi Belmont itsevarmaan sävyyn,\nmutta ajatuksissaan oli hän tyytyväinen tietäessään vaimonsa olevan\nvarmassa tallessa laivalla.\n\nNyt loppuivat taas kalliomuodostumat, ja leveä, kova, keltainen\nhiekkavyö levisi heidän edessään avautuvan vuoriharjanteen jatkoksi.\n\"Oi-hii! oi-hii!\" huusivat pojat piesten kepeillään aaseja, niin että\nne rupesivat laukkaamaan, ja koko seurue saapui tasangolle.\n\nVasta kun he olivat saapuneet vuorta ylös luikertelevalle polulle,\nhuusi tulkki pysähtymiskäskyn.\n\n\"Nyt, naiset ja herrat, olemme saapuneet Abusirin kuululle\nsaarnatuolikalliolle. Sen huipulta saamme kohta nauttia harvinaisen\nrehevästä näköalasta. Mutta ensin pyydän kiinnittää huomionne\nkaikkialla vuorenseinämissä näkyviin nimiin, jotka tätä kautta\nkulkeneet suuret miehet matkoillaan ovat hakkauttaneet. Jotkut\nnimistä ovat Kristuksen aikoja vanhemmat.\"\n\n\"Onko siellä Mooseksen nimeä?\" kysyi miss Adams.\n\n\"Täti, ihmettelen sinua!\" huudahti Sadie.\n\n\"Varmaan siellä on Mooseksen nimi ja samoin Herodotoksen\", sanoi\ntulkki vakavasti. \"Mutta molemmat ovat aikoja sitten kuluneet pois.\nMutta tuossa ruskeassa kivessä on Gordonin nimi. Sudanissa on tuskin\nainoatakaan kuuluisaa nimeä, jota ei se löydä, joka etsii. Ja nyt\nlähdemme, luvallanne, ylöspäin polkua, ja te saatte nähdä virran ja\nerämaan kallion laella.\"\n\nParin minuutin kiipeämisen päästä olivat he ylhäällä\npuoliympyrämäisellä korokkeella, joka muodosti kallion huipun.\nHeidän allaan vastaisella puolella oli pystysuora, musta, 150\njalkaa korkea kallio, ja sen alapuolella kohisi vaahtoileva virta.\nKuuman, tyynen ilman kostutti pärskyvä kuohu, ja virta kumahteli sen\nkeskessä kohoavia kallioita vasten. Molempiin suuntiin saattoivat he\nnähdä virran leviävän neljännespenikulman laajuiseksi, jossa siellä\ntäällä vilahtivat kiiltävän mustat pyörteet valkeine kuohusilmineen.\nToisella puolella oli ääretön, mustain, hajallisten kivipaasien\npeittämä erämaa. Paadet oli aikoinaan tulva kuljettanut. Missään ei\nnäkynyt inhimillisten olentojen tai asuntojen jälkiä.\n\n\"Toisella puolella\", sanoi tulkki, \"on Wady Halfaa ja Sarrasia\nyhdistävä sotilasketju. Nuo molemmat siniset vuoret, jotka näemme\netäisyydessä, ovat Dongalossa, yli sadan penikulman päässä\nSarrasista. Siellä kulkeva rautatielinja on 40 penikulmaa pitkä, ja\nderviisit, jotka erikoisrakkaudella muuttavat raiteet keihäiksi,\novat sitä ankarasti ahdistaneet. Myöskin pitävät he paljon\nsähkölennätinlangoista. Jos nyt tahdotte kääntyä katsomaan taaksenne,\nselitän, mitä näette toisella puolella.\"\n\nSilmien eteen avautui näköala, joka ei hevillä unohdu, kun sen kerran\non nähnyt. Tuo villi, tasainen erämaa olisi paremminkin saattanut\nolla kylmentyneen ja tyystin palaneen planeetan pinta kuin meidän\nviljavaa siunattua maapalloamme. Se ulottui äärettömiin ja kangasti\netäisyydessä sinipunaisena usvana. Etualalla oli hiekka räikeän\nkullankeltaista ja vallan häikäisi auringonpaisteessa. Siellä täällä\nepäjärjestyksessä seisoivat nuo kuusi komeata neekerisotilasta\nliikkumatta nojaten kivääreihinsä; jokainen muodosti itsensä\nkokoisen, mahtavan varjon. Mutta tämän kultaisen tasangon toiselle\npuolelle ulottui jono matalia kuonakasoja, joita erottivat toisistaan\nkiemurtelevat hiekkalaaksot. Näitten yläpuolelle kohoutui korkeampia\nja satumaisemman muotoisia kumpuja, ja näitä hallitsivat vuorostaan\nuudet samanlaiset, jotka kurkistelivat edessään olevain selän yli\n-- kunnes tuo sinipunerva usva ne etäisyydessä nieli. Mikään näistä\nkummuista ei ollut erikoisen korkea -- enintäin pari sataa jalkaa,\n-- mutta niitten ihmeelliset sahanterämäiset laet ja niitten jyrkät,\nauringonpaahtamat kiviseinät antoivat niille omituisen villin\nluonteen.\n\n\"Libyan erämaa\", sanoi tulkki ylpein liikkein. \"Maailman suurin\nerämaa. Jos täältä lähdettäisiin matkaan suoraan eteenpäin, olisivat\nensimmäiset talot, jotka eteen sattuisivat Amerikassa. Luulen, että\nteidän tulee koti-ikävä, miss Adams!\"\n\nMutta vanhempi amerikkalainen nainen ei häntä kuunnellut; Sadie oli\ntarttunut hänen käteensä osoittaen yli erämaan.\n\n\"Jos tämä ei ole silmääkiehtovaa, niin sitä ei ole mikään\", huudahti\nhän, ja hänen kauniit kasvonsa hehkuivat innostuksesta. \"Katsokaa,\nherra Stephens! Tuota vain puuttui, että kaikki olisi oikein\nsuurenmoista! Katsokaa noita miehiä, jotka ratsastavat tänne päin\nkameeleillaan kukkulain välitse!\"\n\nKaikki tarkastivat pitkää ratsastajariviä, joka punaisine\nturbaaneineen luikerteli esiin veden aikoinaan muodostamasta uomasta.\nEversti Cochrane oli sytyttänyt tulitikun, ja hän seisoi tikku\ntoisessa ja sytyttämätön paperossi toisessa kädessään, kunnes liekki\npoltti hänen sormensa. Belmont vihelsi. Tulkki seisoa töllisteli suu\npuoliavoimena, ja hänen punaiset huulensa olivat saaneet ihmeellisen\nharmaankalpean värin. Muut vaihtoivat katseita turvattomina aavistaen\nasiain olevan hullusti. Eversti keskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Tuhat tulimmaista, Belmont, luulenpa, että nyt on tapahtunut tuo\nuskomaton asia\", sanoi hän.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Mitä tämä merkitsee, herra?\" huusi Belmont karkealla äänellä.\n\nTulkki koetti pakottautua rauhalliseksi ja nuoleskeli kuivia\nhuuliaan, ennenkuin vastasi.\n\n\"En tiedä ketä he ovat\", sanoi hän vapisevin äänin.\n\n\"Ketäkö he ovat?\" huudahti ranskalainen. \"Kyllä sen näkee, ketä\nhe ovat. Ne ovat kameeleillaan ratsastavia aseistettuja miehiä,\nsenkin lurjus, sanalla sanoen beduiineja, jollaisia hallitus käyttää\nrajavartioina.\"\n\n\"Tällä puolen rajaa ei ole mitään ystävällismielisiä joukkoja\",\nsanoi eversti närkästyneenä. \"Mitä hyödyttää salata totuutta?\nValmistautukaamme pahimpaan.\"\n\nMutta näistä sanoista huolimatta seisoivat he liikkumatta\nyhteenahdettuna ryhmänä tuijottaen yli lakeuden. Heidän hermonsa\nolivat äkkinäisen pelon lamaannuttamat, ja kaikista tuntui\ntapaus usvaiselta, persoonattomalta, epätodelliselta unelta.\nKameelimiehet olivat äkkiä ilmestyneet yhden englannin penikulman\netäisyydessä olevasta solasta sen tien viereltä, jota matkailijat\nolivat kulkeneet. Heidän pakotiensä oli niin ollen täydelleen\nkatkaistu. Päätellen pölystä ja jonon pituudesta näytti heitä\nolevan kokonainen armeija, joka lähestyi kukkulain välitse,\nsillä kameeleilla ratsastavat 70 miestä muodostavat melkoisen\njonon. Tultuaan hiekkatasangolle järjestäytyivät he hitaasti\nrintamaan, ja kimeän merkkivihellyksen kuultuaan ravasivat he\neteenpäin, niin että tummaihoiset kasvot keinuivat ylös ja alas, ja\nkameeleitten kavioiden nostattama hiekka muodosti keltaisen pilven.\nSamassa silmänräpäyksessä tarttuivat nuo kuusi mustaa sotilasta\nkivääreihinsä, juoksivat asemiin sukeltaen näkymättömiin kukkulan\nreunustalla olevain kallionkielekkeiden taakse kuin harjoitetut\nhaja-ampujat.\n\nNyt hävisi äkkiä matkailijain veltto ensihämmästys, ja sitä seurasi\nvilli, mieletön tarmo. He juoksentelivat vuorenharjanteella\npäämäärättömän, tyhmän touhukkaina kuin pelästyneet\nkanat takapihalla. He eivät voineet myöntää, että kaikki\nturvaanpääsymahdollisuudet puuttuivat. Yhä uudestaan ryntäsivät\nhe suuren, rannasta kohoutuvan kallion reunalle, mutta eivät edes\nnuorimmat ja rohkeimmat heistä olisi saattaneet laskeutua alas\nsitä myöten. Molemmat naiset tarrautuivat vapisevaan Mansuriin\nvaistomaisesti tuntien, että tämä oli virallisesti vastuussa heidän\nturvallisuudestaan. Kun hän juoksenteli epätoivoissaan edestakaisin,\ntarttuivat hänen ja heidän liepeensä toisiinsa. Stephens, juristi,\npainautui hyvin lähelle Sadie Adamsia, koneellisesti mumisten: \"Älkää\nolko levoton! Älkää ollenkaan olko levoton!\" vaikka hänen omat\njalkansa vapisivat epätoivosta. Monsieur Fardet juoksi edestakaisin\nkiroillen ja noituen, ja lihava pappi seisoi avatun päivänvarjon alla\ntuijottaen tylsänä suurin, pelästynein silmin kameelimiehiä. Cecil\nBrown kierteli pieniä, somia viiksiään ja oli kalpea, vaikka katse\nosoittikin halveksimista. Eversti, Belmont ja nuori Harvard-maisteri\nolivat seuran kylmäverisimmät ja neuvokkaimmat jäsenet.\n\n\"Parasta on, että pysyttelemme yhdessä\", sanoi eversti. \"Emme pääse\npakoon, joten on viisainta pysyä koossa.\"\n\n\"Jospa piilottaisimme naiset\", virkkoi Headingly. \"Eiväthän ne tiedä,\nmiten monta meitä on.\"\n\n\"Oivallista!\" huudahti eversti Cochrane. \"Oivallista!\" Osa\nkallionhuipusta oli näkymättömissä alhaalta katsoen, ja siihen he\nkuumeisella kiireellä rakensivat pienen kiviröykkiön. Yltympärillä\noli paljon liuskamaisia kivipaasia, eikä kestänyt kauan, ennenkuin\nsuurimmat niistä oli asetettu erästä kalliota vasten, niin että\nne muodostivat kaltevan etupinnan, ja sitten asetettiin kaksi\npaatta sivuseiniksi. Liuskat ja kallio olivat samanväriset, niin\nettä nopeasti katsoen oli piilopaikkaa tuskin mahdollinen huomata.\nMolemmat naiset työnnettiin sisään, ja he kyyristyivät maahan,\nSadie pitäen käsivarttaan tätinsä vyötäröllä. Kun heidät oli\nkätketty, voivat miehet hieman keventynein mielin tarkastaa, mitä\nympärillä tapahtui. Samalla kuului saattojoukon ampuma terävä\nlaukaus, jota seurasi toinen ja vielä yksi, mutta nämä yksityiset\nlaukaukset hukkuivat tasangolta kuuluvan epäsäännöllisen ampumisen\nkeskeytymättömään kuminaan, ja ilman täytti kuulien vinkuna. Kaikki\nmatkailijat kyyristäytyivät kallioiden suojaan, paitsi ranskalainen,\njoka yhä kulki kiukuissaan edestakaisin lyöden nyrkillään\naurinkohattuaan. Belmont ja Cochrane ryömivät sudanilaissotilaiden\nluokse, jotka hitaasti ja kylmäverisesti ampuivat tukien kivääreitään\nedessään oleviin mukulakiviin.\n\nArabialaiset olivat pysähtyneet noin viidensadan jalan päähän, ja\nheidän verkkaisista liikkeistään saattoi nähdä heidän hyvin tietävän,\nmiten mahdotonta matkailijain oli päästä heidän käsistään. He olivat\npysähtyneet saadakseen selville saaliinsa lukumäärän, ennenkuin\nhyökkäsivät. Useimmat ampuivat kameelin selästä, mutta jotkut olivat\nastuneet maahan polvistuen sinne tänne pieniksi, loistaviksi,\nvalkeiksi pisteiksi kullankeltaiseen hiekkaan. Toisinaan heidän\nlaukauksensa kuuluivat yksitellen terävinä pamauksina, toisinaan\nkuului kumisevaa, rätisevää yhteisammuntaa, aivan kuin pikkupoikain\nvetäessä keppejään rauta-aitausta myöten. Vuoren ympärillä surisi\nkuin mehiläispesässä, ja luodit osuivat kiviin synnyttäen kovia\npamauksia.\n\n\"Teette väärin asettautuessanne näkyviin\", sanoi Belmont vetäen\neversti Cochranen suuren, kulmikkaan kiven taakse, jonka suojassa jo\noli kolme sudanilaista.\n\n\"Paras, mitä voimme toivoa, on tappava kuula\", sanoi Cochrane\nsynkästi. \"Kylläpä olen ollut kirottu narri, kun en tarmokkaammin\nvastustanut tätä naurettavaa huviretkeä! Kyllä tämä on kaikki\nansaittua, mutta säälin niitä mukanaolevia raukkoja, jotka koskaan\neivät ole tunteneet vaaraa.\"\n\n\"Ei suinkaan meillä ole pelastumisen toivoa?\"\n\n\"Ei vähääkään.\"\n\n\"Ettekö luule, että tämä ampuminen saattaa houkutella tänne Halfan\nsotaväkeä?\"\n\n\"Ei se kuulu sinne. Täältä on vähintäin kuuden penikulman matka\nalukselle, ja sieltä Halfaan on vielä viisi.\"\n\n\"Mutta ellemme palaa takaisin, tekee laiva hälyytyksen.\"\n\n\"Missä me silloin olemme?\"\n\n\"Norah' raukka! Norah' raukka!\" mumisi Belmont harmahtaviin\nviiksiinsä.\n\nHeidän vieressään ollut sotilas oli äkkiä istuutunut nojaten\nruumistaan polviansa vasten. Hänen liikkeensä ja asentonsa olivat\nniin luonnolliset, että tuskin saattoi ymmärtää hänen saaneen\nluodin päähänsä. Ei hän liikkunut eikä valittanut. Hänen toverinsa\nkumartuivat hetkeksi häntä tarkastamaan, sitten he kohauttivat\nolkapäitään ja latasivat uudelleen kiväärinsä. Belmont otti kuolleen\nmiehen aseen ja patruunalaukun.\n\n\"Jäljellä on vain 3 panosta, Cochrane\", sanoi hän pitäen kädessään\nnoita pieniä kuparisylintereitä.\n\n\"Te olette oiva ampuja, Belmont\", virkkoi eversti. \"Ettekö usko, että\nvoisitte kaataa joukon johtajan?\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Minun käsitykseni mukaan se on mies, joka ratsastaa tuon valkean\nkameelin selässä oikealla. Tarkoitan tuota miestä, joka nyt katsoo\nylös varjostaen molemmilla käsillään kasvojaan.\"\n\nBelmont asetti patruunan paikalleen ja tähtäsi. \"On vaikeata tässä\nvalaistuksessa arvioida välimatkaa\", sanoi hän. \"Mutta yritänpä\nviidensadan etäisyydellä\". Hän laukaisi, mutta ei valkoinen kameeli\nenempää kuin sen ratsastajakaan muuttanut asentoaan.\n\n\"Näittekö hiekan pöllähtävän?\"\n\n\"Ei, en nähnyt mitään.\"\n\n\"Tähtäsin varmaan vähän liian korkealle.\"\n\n\"Koettakaa vielä kerran!\"\n\nMies, kivääri ja kivi olivat kukin yhtä horjumattomat, mutta kameeli\nja sen ratsastaja pysyivät nytkin vahingoittumattomina. Kolmas\nlaukaus varmaan sattui lähemmäksi maalia, sillä mies siirtyi joitakin\naskeleita oikealle aivan kuin tullen levottomaksi. Belmont heitti\ntyhjän aseen kädestään harmistuneena huudahtaen:\n\n\"Se on tämän kirotun valaistuksen syy\", sanoi hän puhisten kiukusta.\n\"Jos hän olisi ulottuvillani kotona Irlannissa, ampuisin turbaanin\nhänen päästään, mutta tämä väräjävä ilma aikaansaa näköhäiriöitä.\nMikä ranskalaiselle on tullut?\"\n\nMonsieur Fardet kiersi kukkulanharjaa aivan kuin ampiaisen pistämänä.\n\"Peijakas! Peijakas!\" huusi hän näyttäen suuria, valkeita hampaitaan\nmustien, vahattujen viiksiensä lomasta. Hän huitoi oikealla kädellään\nkiivaasti ilmaa, ja silloin pärskyi verta hänen sormenpäistään. Luoti\noli hipaissut hänen rannettaan. Headingly hypähti piilopaikastaan,\njossa hän oli istunut kyyristyneenä aikoen viedä mielettömän\nranskalaisen varmempaan paikkaan, mutta hän ei ollut kulkenut kolmea\naskelta, ennenkuin luoti osui hänen lantioonsa, ja hän kaatui kumoon\nkivikkoon. Hän kömpi ylös, mutta kaatui samaan paikkaan kiemurrellen\nkuin selkänsä taittanut hevonen. \"Olen lopussa!\" kuiskasi hän\neverstin tullessa juosten hänelle avuksi, ja sitten makasi hän hiljaa\nkalpea poski vasten kiveä. Kulkiessaan vuosi takaperin Cambridgen\njalavain alla olisi hän varmaan viimeisenä mahdollisuutena ajatellut\nkuolevansa uskonkiihkoisen muhamettilaisen luodista villissä Libyan\nerämaassa.\n\nSillävälin oli saattojoukon ammunta lakannut, sillä he olivat\nkuluttaneet loppuun patruunansa. Yksi mies lisäksi oli kuollut,\nsitäpaitsi oli kolmas -- korpraali -- saanut luodin pohkeeseen. Hän\nistui kivellä sitoen haavaansa ryppyisillä, mustilla kasvoillaan\nvakava ja ajatteleva ilme aivan kuin vanha nainen, joka kokoaa\nrikkimenneen lautasen siruja. Kaksi muuta kiinnitti pistimet\nkivääreihinsä kasvoillaan päättäväinen ilme kuten miehillä, jotka\naikovat myydä elämänsä kalliista hinnasta.\n\n\"He tulevat!\" huusi Belmont, joka katsoi tasangolle.\n\n\"Antaa heidän tulla!\" vastasi eversti pistäen kädet housuntaskuihin.\nÄkkiä veti hän esiin toisen nyrkkinsä heiluttaen sitä raivoissaan\nilmassa. \"Ne konnat! Ne kirotut lurjukset!\" huusi hän silmät raivosta\ntulta iskien.\n\nAasipoikaraukkojen kohtalo oli vienyt muuten niin hillityn\nsotilaan tavallisen levollisuuden. Kivääritulen aikana he olivat\nistuneet kyyristyneinä surkeaksi ryhmäksi kivien seassa, kukkulan\nalapuolella. Varmoina siitä, että derviisit hyökätessään ensiksi\nyllättäisivät heidät, olivat he heittäytyneet eläintensä selkään\nkauhusta tolkuttomasti ulvoen ja laukanneet yli tasangon. Pieni,\nnoin 8-10 miestä käsittävä sivustajoukkue oli kameeleineen kiertänyt\nheidät pamauttaen yhteislaukauksen, ja nyt he tavoittivat pakenevat\naasipojat kylmäverisellä julmuudella. Liehuvaan viittaan puettu pieni\npoika oli saanut etumatkan takaa-ajajistaan, mutta pitkin loikkauksin\nkulkeva kameeli saavutti hänet, ja eräs arabialainen iski keihäänsä\nhänen koukistuneeseen selkäänsä. Pienet, valkopukuiset ruumiit\nnäyttivät erämaahan hajalleen eksyneeltä lammaslaumalta.\n\nMutta ylhäällä kukkulalla olevilla ihmisillä ei ollut aikaa\najatella aasipoikain katkeraa kohtaloa. Everstikin oli ensimmäisen\nraivonpurkauksensa jälkeen unohtanut heidät. Eteenpäinryntäävät\nkameeliratsastajat olivat laukanneet kukkulan juurelle, astuneet alas\njättäen kameelit polvilleen ja hyökänneet eteenpäin hurjaa vauhtia.\nYht'aikaa kiipesi viisikymmentä miestä ylös polkua kallioiden yli;\nheidän punaiset turbaaninsa tulivat näkyviin ja katosivat, kun he\nkiiruhtivat eteenpäin. Ampumatta laukaustakaan tai pysähtymättä\nsilmänräpäykseksikään, hyökkäsivät he noiden kolmen mustan sotilaan\nyli polkien heidät nopeiden jalkojensa alle ja ryntäsivät huipulle,\njossa odottamaton este heidät hetkeksi pysäytti.\n\nPainautuneina toisiinsa olivat matkustajat, kukin kohdaltaan,\npitäneet silmällä lähestyviä arabialaisia. Eversti seisoi kädet\nhousuntaskuissa yrittäen kuivilla huulillaan viheltää. Belmont pani\nkäsivarret ristiin rinnalle nojaten kivipaatta vasten synkillä\nkasvoillaan katkera ilme. Cecil Brown seisoi suoraselkäisenä\nsormeillen hermostuneesti somia pystyviiksiään. Monsieur Fardet\nmanasi haavoittunutta rannettaan. Herra Stephens pudisti synkän\ntajuttomana hitaasti päätään ollen kuin proosallisen lain ja\njärjestyksen elävä vertauskuva. Herra Stuart seisoi yhä avattu\npäivänvarjo kädessään ilman ainoatakaan ilmettä karkeilla kasvoillaan\ntai tuijottavissa, ruskeissa silmissään. Headingly makasi liikkumatta\nkivikossa kalpein kasvoin. Hänen hellehattunsa oli pudonnut päästä\nja hän oli melkein pörröpäisen, keltatukkaisen ja sileäkasvoisen\npojan näköinen. Tulkki istui kivellä leikkien hermostuneesti\naasipiiskallaan. Sellaisina tapasivat heidät arabialaiset saapuessaan\nkukkulan huipulle.\n\nMutta juuri kun etummainen hyökkäsi tarttuakseen heihin, pysähdytti\nheidät odottamaton tapaus. Aina siitä asti, kun derviisit\nilmestyivät näkyviin, oli birminghamilainen paksu pappi ollut kuin\nunissakävijä. Ei hän ollut liikkunut eikä sanonut sanaakaan. Mutta\nnyt hän äkkiä havahtui innokkaan ja sankarillisen tarmokkaasti.\nJoko pelon mielettömyys tai jokin kiihoittunut raivioveri alkoi\nvirrata hänen suonissaan, yhtä kaikki, hän aikoi villisti kirkua,\nsieppasi käteensä kepin ja löi vasemmalle ja oikealle arabialaisia\nsuuremmalla raivolla kuin näiden olikaan. Eräs, joka on avustanut\ntätä kertomusta laadittaessa, on maininnut, että kaikista hänen\naivoihinsa piirtyneistä kuvista ei mikään ole niin selvä kuin\ntämä mies, joka hien virratessa hänen kasvoillaan ja pyylevän\nruumiin liikkuessa kömpelön notkeasti huitoili ulvovia, peräytyviä\nraakalaisia. Silloin suhahti keihäänterä esiin kallion takaa, pappi\nputosi eteenpäin, ja joukko hyökkäsi hänen ylitseen tarttuakseen\nuhreihinsa, jotka eivät tehneet vastarintaa. Veitset välähtivät\nheidän edessään, voimakkaat kädet tarttuivat heitä ranteista ja\nkurkusta, ja niin heitä tyrkittiin ja raastettiin väkivalloin alas\njyrkkää, luikertelevaa polkua kameelien odotuspaikalle. Ranskalainen\nheilutti haavoittumatonta kättään kulkiessaan. \"Eläköön kaliifi!\nEläköön mahdi!\" huusi hän, kunnes takaapäin suunnattu kiväärinperän\ntöytäisy sai hänet vaikenemaan.\n\nJa nyt heidät ajettiin yhdeksi ryhmäksi Abusir-kallion alapuolelle,\nnämä uudenajan oliot, jotka olivat joutuneet seitsemännen vuosisadan\nteräviin kynsiin, -- sillä lukuunottamatta arabialaisten käyttämiä\naseita, ei mikään eroittanut heitä niistä erämaan rosvoista, jotka\nensimmäisinä lähtivät Arabiasta puolikuulipun liehuessa heidän\nmerkkinään. Itämaat eivät muutu, ja derviisit olivat yhtä rohkeat,\njulmat ja uskonkiihkoiset kuin heidän esi-isänsä. He seisoivat\nkivääreihinsä ja peitsiinsä nojautuvana ryhmänä voittoisin katsein\ntarkastaen vankejaan. Heillä oli jonkinlaisten univormujen tapaiset\nvaatteet, pään ja niskan ympärille kierretyt punaiset turbaanit,\nniin että ruskeat kasvot pilkistivät punaisesta kehyksestä. Jaloissa\nheillä oli keltaiset, parkitsemattomasta nahasta valmistetut\njalkineet ja hartioilla neliskulmaisin, ruskein lapuin koristetut\nvaipat. Kaikilla oli pyssyt, mutta vain yhdellä oli olalla pieni\nmerkinantotorvi. Toinen puoli heistä oli neekereitä, jotka olivat\nkuin hiilestä tehty vankkalihaksinen ja jäntevä Herkules, toiset\nolivat baggara-heimoon kuuluvia, pieniä, ruskeita ja notkeita\narabialaisia, joilla oli pienet, ilkeät silmät ja julmuutta\ntodistavat, ohuet huulet. Myös johtaja kuului baggara-heimoon, mutta\nhän oli muita kookkaampi. Hänellä oli musta paita, joka ulottui\nrinnalle asti, ja kovat, kylmät silmät, jotka loistivat lasimaisina\nhänen paksujen, mustien kulmakarvojensa alta. Ne hän nyt kohdisti\nvankeihin, ja hänen kasvonsa olivat vakavat ja ajattelevat. Herra\nSmith oli tyrkätty kumoon, hänen hattunsa oli pudonnut, ja hänen\nhousunsa olivat tarttuneet eräässä kohdassa sääreen. Molemmat\nhenkiinjääneet sudanilaiset seisoivat tämän onnettoman, epätoivoisen\nihmisryhmän vieressä kasvoillaan ja sinisissä takeissaan veriläiskiä.\n\nKarkealla, käskevällä äänellä sanoi johtaja jotain, joka sai tulkin\nastumaan esiin kyyryselkäisenä rukoilevasti ojennetuin käsin.\nMatkailijain mielestä tässä heiluvakauhtanaisessa ja lyhyttakkisessa\noliossa oli aina ollut jotain naurettavaa, mutta nyt keskipäivän\npaahtaessa, kaikkien näiden kasvojen häntä töllistellessä, lisäsi hän\nvain kohtauksen julmaa kauhua. Tulkki kumarteli yhä uudestaan kuten\nkömpelö nukke, ja johtajan lausuessa pari ankaraa sanaa heittäytyi\nhän äkkiä maahan hieroen otsaansa hiekkaan.\n\n\"Miten on laita, Cochrane?\" kysyi Belmont.\n\n\"Ymmärtääkseni on kohtalomme ratkaistu\", vastasi eversti.\n\n\"Mutta tämähän on ennenkuulumatonta\", huudahti ranskalainen\nkiivaasti. \"Miksi nuo ihmiset tahtoisivat tehdä minulle pahaa? En\nole koskaan heitä loukannut. Päinvastoin olen aina ollut heidän\nystävänsä. Jos vain osaisin heille puhua, saisin kyllä heidät sen\nymmärtämään. Halloo, tulkki, Mansur!\"\n\nMonsieur Fardet'n kiivaat liikkeet kiinnittivät baggarajohtajan\nhuomion häneen. Hän teki jälleen lyhyen kysymyksen, ja Mansur, joka\nmakasi polvillaan hänen edessään, vastasi siihen.\n\n\"Sanokaa hänelle, että olen ranskalainen, tulkki. Sanokaa hänelle,\nettä olen kalifin ystävä.\"\n\n\"Päällikkö kysyy, mitä uskontoa tunnustatte\", sanoi Mansur.\n\n\"Sano, että me Ranskassa hyväksymme kaikki uskonnot.\"\n\n\"Päällikkö sanoo, että vain pakanakoira ja koiran penikka voi sanoa\nkaikkien uskontojen olevan hyviä. Hän sanoo, että jos olette kalifin\nystävä, on teidän paikalla tultava Koranin uskolliseksi palvelijaksi.\nJos tahdotte siihen suostua, lähettää hän teidät elävänä Khartum'iin.\"\n\n\"Entä muussa tapauksessa?\"\n\n\"Käsitellään teitä samoin kuin toisia.\"\n\n\"Tervehtikää puolestani herra päällikköänne, ja sanokaa hänelle, että\nranskalaiset eivät tapaa antaa pakoittaa itseään vaihtamaan uskontoa.\"\n\nPäällikkö lausui joitakin sanoja ja kääntyi sitten puhuttelemaan\nlyhytkasvuista, tanakkaa arabialaista, joka seisoi hänen takanaan.\n\n\"Hän sanoo, monsieur Fardet\", sanoi tulkki, \"että, jos vielä lausutte\nsanankaan, tekee hän teistä koirain ruokakupin. Älkää sanoko mitään,\nmikä häntä ärsyttää, sillä nyt hän aikoo sanoa, mikä kohtalomme on.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi eversti.\n\n\"Hän on Ali Wad Ibrahim, sama joka toissa vuonna teki ryöstöretken\ntappaen erään nubialaisen kylän koko väestön.\"\n\n\"Olen kuullut hänestä puhuttavan\", sanoi eversti. \"Hänet mainitaan\nrohkeimmaksi ja uskonkiihkoisimmaksi kaikista derviisijohtajista.\"\n\nMolemmat arabialaiset olivat keskustelleet siihen vakavaan,\nhillittyyn tapaan, joka on niin ominainen näille etelän lapsille. Nyt\nkääntyivät molemmat tulkkiin päin, joka yhä oli polvillaan hiekassa.\nHe tekivät hänelle joukon kysymyksiä osoittaen milloin mitäkin\nvankia. Sitten he neuvottelivat vielä kerran ja sanoivat sitten\njotain Mansurille halveksivin liikkein, joka osoitti, että hän voisi\nkertoa sen muille.\n\n\"Jumalan kiitos, herrat, luulen, että nyt olemme pelastetut\", sanoi\nMansur pyyhkien hikiseen otsaansa tarttuneen hiekan pois. \"Ali\nWad Ibrahim sanoo, että vaikka profeetan pojan pitäisi käsitellä\nuskotonta vain miekkansa terällä, on ehkä Omdurmanin hallitsijalle\nenemmän eduksi saada se kulta, jonka teidän sukulaisenne maksavat\nhengestänne. Siihen asti, että se saapuu, on teidän tehtävä työtä\nkalifin orjina, ellei hän käske tappaa teitä. Nyt on teidän noustava\nvarakameeleitten selkään ja ratsastettava joukon mukana.\"\n\nJohtaja oli odottanut tämän esityksen loppumista. Nyt antoi hän\nkäskyn, ja eräs neekeri astui esiin kädessään pitkä, tumma miekka.\nTulkki äännähti kuin jänis nähdessään ajokoiran ja heittäytyi\nuudestaan hiekkaan.\n\n\"Mitä nyt, Cochrane?\" kysyi Cecil Brown, sillä eversti oli ainoa\nmatkustajista, joka vähän ymmärsi arabiankieltä.\n\n\"Minun ymmärtääkseni hän sanoo, että ei kannata säästää tulkin\nhenkeä, sillä kukaan ei maksa hänestä lunnaita, ja hän on liian\nlihava kelvatakseen kunnon orjaksi.\"\n\n\"Ukko rukka!\" huudahti Brown. \"Kuulkaa Cochrane, sanokaa, että he\npäästäisivät hänet vapaaksi. Sanokaa, että me kokoamme rahat. Minä\ntakaan huomattavan summan.\"\n\n\"Sitoudumme maksamaan yhteisesti kohtuullisen korvauksen\",\nsanoi juristi. \"Jos minulla olisi paperia ja kynää, laatisin\nsilmänräpäyksessä laillisen sopimuksen.\"\n\nMutta eversti ei osannut kylliksi arabiaa ja Mansur itse oli niin\npelästyksestä suunniltaan, ettei hän ymmärtänyt sitä ehdotusta,\njoka hänelle tehtiin. Neekeri katsoi kysyen johtajaan ja heilutti\nsitten miekkaa hänen edessään. Mutta tulkki oli huutanut jotain, joka\nesti iskun ja houkutteli johtajan ja tämän lähimmät miehet hänen\nympärilleen. Päällikön mustapiirteisillä kasvoilla oli uusi innostus.\n\nEversti ei ollut ymmärtänyt tätä äkkinäistä muutosta, eivät myöskään\nmuut, vain Stephens sai vaistomaisen, kauhean aavistuksen.\n\n\"Roisto!\" huusi hän raivoissaan. \"Pidä suusi kiinni, kurja konna!\nKuole mieluummin, kuole tuhannesti mieluummin!\"\n\nMutta se oli myöhäistä, ja kaikki ymmärsivät jo sen halpamaisen\nsuunnitelman, jolla tuo raukka toivoi voivansa pelastaa henkensä.\nHän aikoi ilmiantaa naiset. He näkivät johtajan tekevän ylpeän,\nmyönteisen liikkeen, ja sitten puhui Mansur nopeasti ja totisena\nosoittaen ylös kukkulalle. Baggara-päällikön käskystä hyökkäsi tusina\nderviisejä polkua myöten ylös häviten kukkulan huipulle. Nyt kuului\nkimeä kirkaisu, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ryövärit\nuudestaan laahaten naisia mukanaan. Sadie, jolla oli nuori, notkea\nruumis, astui tasaisesti heidän rinnallaan huutaen rohkaisun sanoja\nyli olkansa tädilleen. Vanhempi nainen, jota nopsat, valkopukuiset\noliot laahasivat välissään, muistutti kapeine säärineen ja\ntöllistelevine suineen kananpoikaa, jota hätyytetään häkistään.\n\nJohtajan tumma katse kohdistui välinpitämättömänä miss Adamsiin,\nmutta siirtyi sitten polttavan hehkuvana nuoreen tyttöön. Sitten\nantoi hän lyhyen käskyn, ja vangit ajettiin raa'an väkivaltaisesti\npolvistuneiden kameeleiden luo. Heidän taskunsa oli jo tutkittu,\nja niitten sisältö heitetty yhden kameelin reppuun, jonka Ali Wad\nIbrahim omin käsin sulki.\n\n\"Tiedättekö, Cochrane\", kuiskasi Belmont, \"minulla on pieni taskuase,\njota he eivät löytäneet. Ammunko tuon kirotun tulkin, kun hän kavalsi\nnaiset?\"\n\nEversti pudisti päätään.\n\n\"Piiloittakaa se mieluummin\", sanoi hän. \"Naisille voi olla siitä\nsuurempi hyöty, ennenkuin kaikki on lopussa.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nValkeita ja ruskeita kameeleja oli polvillaan pitkässä jonossa;\nniitten märehtivät leuat liikkuivat tahdissa puolelta toiselle,\nja niitten sirosti pystyt päät kääntyivät vasempaan ja oikeaan\nteeskentelevän itsetietoisesti. Useimmat olivat kauniita eläimiä,\noikeita arabialaisia juoksijoita, joilla oli jäntevät jalat ja\nhienosti kehittyneet, täysverisyyttä todistavat kaulat; mutta\njoukossa oli myös joitakin hitaita ja kömpelöitä eläimiä, joilla\noli ruma, vanhojen polttomerkkien pilaama turkki. Nämä kuljettivat\nryöväreiden ruokavaroja ja vesileilejä, mutta pian niitten kuormat\nolivat jaetut toisten kannettaviksi, ja vangit saivat asettautua\nnäin tyhjiksi tulleille paikoille kameeleitten selkään. Ketään muuta\nvangeista ei sidottu, paitsi herra Stuartia, sillä arabialaiset\nymmärtäen, että hän oli pappi, ja tottuneina asettamaan uskonnon\nja väkivaltaisuuden läheiseen yhteyteen olivat pitäneet hänen\nvilliä vihanpurkaustaan aivan luonnollisena ja pitivät häntä nyt\nvaarallisimpana ja yritteliäimpänä vangeistaan. Siksi hänen kätensä\nsidottiin yhteen punotulla kameeliriimulla, mutta muut, myös tulkki\nja molemmat haavoittuneet neekerit, saivat nousta selkään ilman\nmitään muita toimenpiteitä mahdollisen paon varalta, kuin että heillä\noli hitaat kameelit. Miesten äänekkäästi huutaessa ja eläinten\nkiljahdellessa pakoitettiin kameelit nyt potkuin nousemaan, ja\npitkä, keinuva seurue lähti liikkeelle jättäen joen taakseen kulkien\nkimaltelevaa, sinipunaista usvaa kohden, joka peitti äärettömän,\nkauniin, pelkoaherättävän, mustakallioisen ja kultahiekkaisen,\ntiikerin selkänahkaa muistuttavan erämaan.\n\nKukaan muu valkeista vangeista, paitsi eversti Cochrane, ei ollut\nkoskaan istunut kameelin selässä. Kun he katsoivat alas, oli\nvälimatka maahan pelottava, ja ihmeelliset, keinuvat liikkeet ja\nsatulan epävarmuus pelotti heitä ja sai heidät pahoinvoiviksi. Mutta\nulkonaisen mukavuuden puute unohtui tykkänään katkerain ajatusten\ntulvaan. Mikä pohjaton syvyys olikaan erottamassa heidän entisen\nja nykyisen elämänsä! Ja kuitenkin oli vain niin lyhyt aika niiden\nvälillä! Vajaa tunti takaperin olivat he seisoneet tämän kallion\nhuipulla nauraen ja puhellen ja harmitellen kuumuutta ja kärpäsiä\nollen tyytymättömät turhain pikkuasiain takia. Headingly oli\npitänyt liian ankaran arvostelevia esitelmiä maiseman värisävystä.\nHe eivät saattaneet unohtaa hänen omaa väriänsä hänen maatessaan\nposki vasten mustia kiviä. Sadie oli jaaritellut muotiräätäleitten\npuvuista. Nyt hän puoleksi tajuttomana tarrautui puusatulaan, ja\nhänen mielikuvituksessaan kajasti itsemurha punaisena toivon tähtenä.\nInhimillisyys, järki, oikeus -- kaikki oli poissa, vain raa'an\nväkivallan nöyryytykset olivat jäljellä. Ja tuolla alhaalla, tuon\ntoisen kallionkielekkeen kyljessä odotti sillävälin heidän aluksensa\nsalonkeineen, valkeine pöytäliinoineen, kiiltävine laseineen,\nuusimpine romaaneilleen ja Lontoon-lehtineen. Kaikkein huonoimmalla\nmielikuvituksella varustettu saattoi nähdä selvänä edessään valkean\naurinkoteltan, rouva Shlesingerin päässään keltainen aurinkohattunsa,\nrouva Belmontin loikomassa keinutuolissaan. Tuolla se oli melkein\nheidän näkyvissään, tuo pieni osa kotia, ja jokainen kameelien\nkuulumaton, kömpelö askel vei heidät yhä toivottomammin etäämmäksi\nsiitä. Viimeksi aamulla oli heistä kohtalo tuntunut niin suopealta ja\nelämä ollut niin miellyttävä -- ehkä vähän jokapäiväinen, mutta niin\nrauhallinen ja tyynnyttävä! Ja nyt!\n\nPunaiset päähineet, ruudulliset vyönauhat ja keltaiset jalkineet\nolivat jo vakuuttaneet everstille, että nämä miehet eivät olleet\nmitään kierteleviä rosvoja, vaan kalifin sotajoukon osasto. Ja\nratsastaessaan erämaassa osoittivat he, että heitä hallitsi\nammattinsa vaatima ankara kuri. Englannin penikulman etumatkan päässä\nja kaukana kummallakin puolella ratsastivat teidän tähystäjänsä\nsukeltaen esiin ja taas kadoten keltaisten hiekkakukkuloiden väliin.\nAli Wad Ibrahim johti karavaania, ja hänen lyhytkasvuinen, hintelä\nalapäällikkönsä ratsasti viimeisenä. Kulkue oli noin parin sadan\nmetrin pituinen, ja masentuneitten matkustajain pieni joukko oli\nasetettu sen keskiväliin. Ei heitä edes koetettu eroittaa, ja herra\nStephens järjesti äkkiä niin, että hänen kameelinsa pääsi molempain\nnaisten kameelein väliin.\n\n\"Älkää olko niin huolissanne, miss Adams\", sanoi hän. \"Tämä on\nväkivallanteko, jota vastaan emme voi puolustautua, mutta on\nvarmaa, että viranomaiset ryhtyvät toimeen pelastaakseen meidät.\nEllei Mansur-tulkkia olisi ollut, ei teidän koskaan olisi tarvinnut\nnäyttäytyä.\"\n\nOli liikuttavaa nähdä sitä muutosta, joka oli tapahtunut pienessä\nBostonin naisessa, sillä hän oli tunnissa muuttunut vanhaksi eukoksi.\nHänen ruskeaihoiset poskensa olivat tulleet kuoppaisiksi, ja silmät\ntuijottivat villeinä syvistä, mustain renkaiden ympäröimistä\nkuopistaan. Hän suuntasi tavan takaa pelästyneitä katseita\nSadie'in. On varmasti olemassa pelastavia enkeleitä, jotka kokoavat\nparhaat aarteensa onnettomuuksien hetkinä kuten hylkysirut. Sillä\nnyt kulkivat kaikki nämä suurmaailman ihmiset vasten surullista\nkohtaloansa, ja jo nyt olivat pintapuolisuus ja itsekkyys haihtuneet\nheistä, ja jokainen ajatteli vain lähimmäistään, oli huolissaan\nvain toisten takia. Sadie ajatteli tätiään, täti ajatteli Sadie'a,\nmiehet ajattelivat naisia, Belmont ajatteli puolisoaan, -- ja sitten\nhän vielä ajatteli muutakin, ja silloin kannusti hän kameeliansa\nkorollaan, kunnes hän tuli aivan lähelle miss Adamsia.\n\n\"Tässä minulla on jotain teitä varten\", kuiskasi hän. \"Me ehkä pian\njoudumme erillemme, joten on paras järjestää kaikki sen varalta.\"\n\n\"Erillemme!\" vaikerteli miss Adams.\n\n\"Älkää puhuko ääneen, pirullinen Mansur saattaa taas kavaltaa\nmeidät. Toivon, että niin ei tapahdu, mutta mahdotonta se ei ole. He\nsaattavat esim. päättää päästää meidät miehet hengiltä ja säilyttää\nteidät.\"\n\nMiss Adams värisi.\n\n\"Mitä minun on tehtävä? Jumalan tähden, sanokaa minulle, herra\nBelmont, mitä minun on tehtävä? Minä olen vanha nainen, elämä on\ntakanani. Mutta Sadie -- tulen vallan hulluksi ajatellessani häntä.\"\n\n\"Ojentakaa kätenne pölyviittani alle\", sanoi Belmont antaen\nkameelinsa tulla hyvin lähelle. \"Tarttukaa lujasti ja varmasti\nsiihen! Piilottakaa se nyt vaatteisiinne, ja teillä on kädessänne\navain, joka avaa jokaisen oven.\"\n\nMiss Adams tunsi mitä hänen käteensä oli kätketty, ja hetken\ntuijotti hän ihmeissään antajaan. Sitten puristi hän huulensa yhteen\npudistaen tyytymättömänä päätään. Mutta hän piilotti sentään pienen\naseen jatkaen ratsastustaan ajatukset villin sekaisina. Oliko\ntämä todellinen hän, Eliza Adams Bostonista, jonka proosallinen,\nonnellinen elämä tähän asti oli keskittynyt mukavan Commonwealth\nAvenue-kadun varrella olevan kodin ja presbyteerisen kirkon välille?\nHän istui nyt hoippumassa kameelin selässä puristaen pistoolinperää\nkädessään ja ajatuksissaan harkiten murhan oikeutusta. Voi,\nsalakavala, ilkeäjuoninen, petollinen elämä, miten koskaan voimme\nluottaa sinuun? Näytä meille uhkaavimmat kasvosi, me voimme niihin\nkatsoa; enimmin meidän on pelättävä sinua, kun näytät meistä\nsuloisimmalta ja kiehtovimmalta.\n\n\"Ei, en pelkää, herra Stephens\", sanoi Sadie kääntäen häneen päin\nkuolemankalpeat kasvonsa, jotka kumosivat hänen sanansa. \"Olemme\nkaikki Jumalan käsissä, eikä Hän varmaankaan tahdo olla julma meitä\nkohtaan. On helppoa sanoa uskovansa Häneen, kun kaikki käy hyvin,\nmutta nyt on oikea koettelemuksen hetki. Jos hän on olemassa tuolla\nkorkealla sinitaivaassa...\"\n\n\"Kyllä hän on\", sanoi ääni heidän takanaan. Birminghamin pappi\noli yhtynyt heihin. Hänen sidotut kätensä olivat tarttuneet\nsatulaan, ja hänen lihava ruumiinsa heilui puolelta toiselle\njokaisella kameelin askeleella. Kärpäsiä surisi hänen sääressään\nolevan verisen haavan ympärillä, ja kuuma erämaan aurinko poltti\nhänen paljasta päätään, sillä hän oli mellakassa kadottanut sekä\nhattunsa että päivänvarjonsa. Yltyvä kuumuus väritti hänen paksut,\nkalpeat poskensa läikällisen punaisiksi ja sytytti tulen hänen\nruskeisiin häränsilmiinsä. Hän oli aina vaikuttanut matkaseurastaan\naika mitättömältä ja yksinkertaiselta ihmiseltä. Nyt oli surun\nkatkera lääke muuttanut hänet. Hän oli puhdistunut, henkevöitynyt,\nintoutunut. Hän oli saanut levollisen voiman, joka vaikutti muihinkin\nrohkaisevasti heidän häneen katsoessaan. Hän puhui elämästä ja\nkuolemasta, nykyisyydestä ja heidän tulevaisuuden toivostaan, ja\nheidän kurjuutensa mustaan usvaan alkoi ilmestyä kultainen repeämä.\nCecil Brown kohautti olkapäitään, sillä hän ei voinut yhdessä\nhetkessä muuttaa koko elämänsä vakaumusta, mutta muut, vieläpä\nFardet'kin, ranskalainen, tulivat liikutetuiksi ja saivat uutta\nvoimaa. He kaikki ottivat hatut päästään rukoillakseen. Sitten\nlaittoi eversti itselleen turbaanin punaisesta silkkinenäliinastaan\nja kehoitti hartaasti herra Stuartia ottamaan sen päähänsä.\nEurooppalaisessa arkipuvussaan ja tuossa satumaisessa päähineessä\nnäytti hän mieheltä, joka lapsia huvittaakseen oli pukeutunut\nnarrinpukuun.\n\nVähitellen tuli vielä janon tukahduttava, sietämätön tuska lisäämään\nahdistavaa väsymystä, jonka kameelien liikkeet aikaansaivat. Aurinko\nvaloi heihin polttavia säteitään, jotka uudestaan heijastuivat\nkeltaisesta hiekasta, ja suuri tasanko salamoi ja hehkui, kunnes\ntuntui siltä, kuin he olisivat ratsastaneet sulan metallin jäähtyvää\npintaa. Heidän huulensa olivat kuivat kuin pergamentti ja heidän\nkielensä kuin nahkankappale. He sammalsivat ihmeellisesti puhuessaan,\nsillä he voivat ääntää vain vokaalit ilman rasitusta. Miss Adams oli\nantanut päänsä painua rinnalle, ja suuri hattu peitti hänen kasvonsa.\n\n\"Täti pyörtyy, ellei hän saa vettä\", sanoi Sadie. \"Voi herra\nStephens, emmekö mitään voi tehdä?\"\n\nKaikki lähempänä ratsastavat derviisit kuuluivat baggara-heimoon,\npaitsi eräs neekeri, jolla oli kömpelö ruumis ja rokonarpiset kasvot.\nHänen ilmeensä näytti hyväntahtoiselta verrattuna hänen tovereihinsa,\nja Stephens uskalsi koskettaa hänen käsivarttaan osoittaen ensin\nvesileiliä ja sitten vanhaa naista. Neekeri pudisti ankarana päätään\nheittäen samalla merkitsevän katseen arabialaisiin, aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa, että ellei heitä olisi ollut, olisi hän toiminut\naivan toisin. Sitten pani hän mustan etusormensa rinnalleen.\n\n\"Tippy Tilly\", sanoi hän.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi eversti Cochrane.\n\n\"Tippy Tilly\", toisti neekeri matalalla äänellä, aivan kuin hän olisi\ntahtonut, että vain vangit häntä kuulisivat.\n\nEversti pudisti päätään.\n\n\"Minun arabiantaitoni ei ole paljon arvoinen. En tiedä, mitä hän\nsanoo\", sanoi hän.\n\n\"Tippy Tilly. Hicks Pascha\", toisti neekeri.\n\n\"Luulen, että mies on meille ystävällinen, mutta en oikein ymmärrä\nhäntä\", sanoi Cochrane Belmontille. \"Luuletteko, että hän tarkoittaa,\nettä hänen nimensä on Tippy Tilly, ja että hän on tappanut Hicks\nPaschan?\"\n\nNeekeri näytti suuret, valkeat hampaansa kuullessaan omia sanojaan\ntoistettavan. \"Ariva!\" sanoi hän. \"Tippy Tilly -- Bimbashi Mormer --\nbum!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, nyt sen keksin\", huudahti Belmont. \"Hän koettaa\npuhua meidän omaa kieltämme, Tippy Tilly on olevinaan 'egyptiläinen\ntykistö.' Hän on palvellut egyptiläisessä tykistössä Bimbashi\nMortimerin sitä komentaessa. Hänet otettiin vangiksi silloin,\nkun Hicks Pascha voitettiin ja hänen piti tulla derviisiksi\nsäilyttääkseen henkensä. Eikö totta?\"\n\nEversti lausui pari sanaa arabiankielellä saaden vastauksen, mutta\nkaksi arabialaista lähestyi, ja neekeri kiirehti kameelinsa askeleita\njättäen heidät.\n\n\"Olette aivan oikeassa\", sanoi eversti. \"Mies on ystävämme ja\ntaistelisi mieluummin kedivin kuin kalifin joukoissa. En tiedä, voiko\nhän olla meille avuksi, mutta olen minä ollut pahemmassakin pälkäässä\nkuin tämä ja pelastunut siitä. Emmehän ole missään tapauksessa niin\nkaukana, etteivät ystävämme voisi tulla meille avuksi -- niin, sen he\nsaattaisivat tehdä jo ennenkuin kuluu kaksi vuorokautta.\"\n\nBelmont teki laskelmia veltolla, tyynellä tavallaan. \"Olimme\nkahdentoista tienoissa vuorella\", sanoi hän. \"Laivalla tultaisiin\nlevottomaksi, ellemme palaisi ennen kello kahta. Kapteeni oli vanha\nunikeko, mutta luotan varmasti vaimoni ripeyteen ja päättäväisyyteen.\nHän ei varmastikaan hellitä ennenkuin tehdään hälyytys. Olettakaa,\nettä laiva lähti liikkeelle puoli kolmelta; silloin se olisi Halfassa\nnoin kello 3. Kauanko kestää, ennenkuin kameelijoukkue on saatu\nhälyytetyksi?\"\n\n\"Sanokaamme tunnin.\"\n\n\"Toinen tunti kuluu, ennenkuin se on kulkenut yli virran. He olisivat\nkello kuudelta tulleet Abusir-kalliolle ja saaneet selville jälkemme.\nSitten on kysymyksessä tavallinen kilpa-ajo. Meillä on vain neljän\ntunnin etumatka, ja toiset kameeleista ovat hyvin väsyneet. Vielä\nvoimme pelastua, Cochrane!\"\n\n\"Ehkä jotkut meistä. En luule, että pappi on huomenna elossa, eikä\nmyöskään miss Adams. Kuulkaa Belmont, jos te pelastutte ja minä en,\npyydän teitä pitämään huolta eräästä panttausasiastani.\" He jatkoivat\nratsastusta hyvin lähellä toisiaan syventyneinä keskustelemaan asian\nyksityiskohdista.\n\nYstävällinen neekeri, joka oli puhunut Tippy Tillystä, oli salaa\npistänyt veteen kastetun kangaskappaleen herra Stephensin käteen, ja\nmiss Adams oli kostuttanut sillä huuliaan. Nämä harvat pisarat olivat\nantaneet hänelle uusia voimia, ja nyt kun ensimmäinen, musertava\npelästys oli ohi, alkoi hänen sitkeä, joustava yankee-luontonsa\npäästä oikeuksiinsa.\n\n\"Eivät nämät ihmiset näytä siltä, kuin he tahtoisivat tehdä meille\npahaa, herra Stephens\", sanoi hän. \"Uskon varmasti, että heillä on\nuskonto, olkoon se sitten millainen tahansa, ja että se mikä meistä\non syntiä, on myös heistäkin.\"\n\nStephens pudisti vaitiollen päätään. Hän oli nähnyt aasipoikain\nkuoleman, jota nainen ei ollut nähnyt.\n\n\"Tiedättekö, mitä koko ajan ajattelen?\" sanoi Sadie. \"Muistatteko\ntemppelin, jonka näimme? -- milloin se olikaan? Ai, vastahan se oli\ntänä aamuna!\"\n\nKaikki kolme huudahtivat hämmästyksestä. Niin, todellakin, vasta tänä\naamuna he sen olivat nähneet, mutta heistä tuntui, kuin tuo muisto\nolisi kuulunut heidän elämänsä kaukaiseen, hämärään aikakauteen, niin\nsuuri oli muutos, niin uusia ja valtavia ne ajatukset, joita oli\ntullut väliin. He ratsastivat vaitiollen, vallan hämmästyksissään\nsiitä, että ajalla on niin ihmeellinen kyky venyä; mutta lopuksi\nmuistutti Stephens Sadie'a, että tämä ei ollut lopettanut lausettaan.\n\n\"Niin, ajattelin temppelin seinämaalauksia. Muistatteko sitä surkeata\nvankijonoa, joka laahattiin kuninkaan jalkoihin -- miten kurjilta he\nnäyttivätkään sotilasvartioihinsa verrattuina? Kuka saattoi ajatella,\nettä kolmen tunnin kuluessa sama kohtalo saavuttaisi meidät? Ja herra\nHeadingly...\" Hän käänsi kasvonsa pois alkaen itkeä.\n\n\"Älä ajattele sitä, Sadie\", sanoi hänen tätinsä, \"muista, mitä pappi\naivan äsken sanoi, että me kaikki olemme Jumalan käsissä. Minne\nluulette meidän nyt matkaavan, herra Stephens?\"\n\nBaedekerin punainen syrjä pilkisti vielä lakimiehen taskusta, sillä\nryöväreistä sen takavarikoiminen ei ollut vaivan arvoinen. Hän\nvilkaisi siihen.\n\n\"Jos he vain antavat minun pitää tämän, katson sitä levähtäessämme.\nMinulla on yleiskäsitys seudusta, sillä piirsin siitä eräänä päivänä\nkartan. Virta juoksee etelästä pohjoiseen, niin että käsittääkseni\nkuljemme nyt suoraan länteen päin. Oletan, että he pelkäsivät\ntakaa-ajoa, jos olisivat kulkeneet lähellä Niilin rantaa. Muistan,\nettä eräs karavaanitie kulkee samansuuntaisena virran kanssa noin 70\nenglannin penikulman päässä siitä sisämaassa. Sen varrella on useita\nlähteitä. Se loppuu Assiut'issa, jos oikein muistan, egyptiläisellä\npuolella. Toinen haara johtaa derviisien alueelle, joten on\nmahdollista, että...\"\n\nHänen lauseensa keskeytti korkea, kimeä ääni, joka äkkiä purkaantui\npursuvien, ajatuksettomain sanojen virtana kohisuttaen kuohuvia\nharmin huudahduksia ja mielettömiä, toistuvia sanoja. Herra\nStuartin poskien puna oli tummentunut purppuraksi, hänen silmänsä\nolivat kangistuneet loistaen kuin hehkuvat hiilet, ja hän puhui,\npuhui taukoamatta jatkaen ratsastustaan. Hellä luontoäiti! Hän ei\ntahdo lapsiaan liian julmasti pahoinpideltävän. \"Tämä menee liian\npitkälle\", sanoo hän, \"haavoittunut jalka, haljenneet huulet,\nepätoivoinen, väsynyt mieli... uuvu hetkeksi, kunnes ruumiisi\njälleen tulee sopivammaksi asunnoksi sielullesi!\" Ja sitten hän\nnukuttaa mielen houreen Nirvanaan pienten soluolioiden ahkerasti\njärjestellessä ruumisraukkaa kuntoon. Kun näkee luonnon käyttämän\nharson, on koetettava katsein tunkea sen lävitse, ja sen takana\nnäkyvät ystävälliset kasvot.\n\nArabialaiset näyttivät huolestuneilta papin saadessa tällaisen\näkillisen kohtauksen, sillä se lähenteli mielipuolisuutta, ja\nmielipuolisuus on jotain pelottavaa ja yliluonnollista. Yksi heistä\nratsasti puhuttelemaan emiiriä. Tullessaan takaisin sanoi hän jotain\ntovereilleen, ja kaksi heistä asettautui ratsastamaan kummallekin\npuolelle papin kameelia estääkseen häntä putoamasta. Ystävällinen\nneekeri ratsasti everstin luo kuiskaten tälle jotain.\n\n\"Pysähdymme pian lepäämään, Belmont\", sanoi Cochrane. \"Jumalan\nkiitos! Silloin ehkä saamme vettä. Täten ei kauan voi kestää.\"\n\n\"Olen sanonut Tippy Tillylle, että jos hän voi auttaa meitä, teemme\nhänestä rikkaan miehen, palatessamme Egyptiin. Luulen, että hän sen\nmielellään tekisi, jos hänellä vain olisi valta. Tuhat tulimmaista,\nBelmont, katsokaa virralle päin!\"\n\nHeidän tiensä, joka oli kulkenut yli hiekkaharjujen, joitten musta\nlaki oli rosoisen epätasainen, niin että ei olisi saattanut ajatella\nkameelin voivan sitä myöten kiivetä, avartui nyt aallon muotoiseksi\ntasangoksi, joka oli täynnään pyöreitä piikiviä ja ulottui\npehmeinä laineina taivaanrannalla näkyviin sinipunaisiin vuoriin\nsaakka. Pitkät, ruskeat, piikiven peittämät syvennykset olivat\nniin säännölliset, että ne muistuttivat jonkin jättiläismäisen,\nmaanalaisen lähteen tummia hyökyaaltoja. Siellä täällä pisti maasta\nkivien välistä pieni, vaivainen, salvianvihreä kameeliruohoturve.\nRuskeita tasankoja ja sinipunervia vuoria -- muuta he eivät nähneet\nedessään. Takana olivat mustat, rosoiset kalliot, oranssinkeltaisine\nhiekkarinteineen, joiden välitse he olivat matkanneet, ja\netäällä osoitti kapea, vihreä juova virran kulun. Miten tämä\nvihreä tuntuikaan vilvoittavalta ja ihanalta tässä alastomassa,\nsietämättömässä erämaassa. Toisella puolella näkivät he korkean\nkallion, -- kirotun kallion, joka oli houkutellut heidät turmioon.\nToisella puolella luikerteli joki, ja aurinko loisti veden pinnalla.\nVoi, tätä hopeanhohtavaa vettä ja yhä lisääntyvää näläntunnetta, joka\nheidät sillä hetkellä tykkänään oli ottanut valtaansa! He olivat\nkadottaneet omaisensa, isänmaansa, vapautensa, kaiken, ja ainoa,\njota he voivat ajatella, oli vettä, vettä, vettä! Herra Stuart oli\nmielenhäiriössään alkanut houria appelsiineista, ja muiden oli\nsietämätöntä häntä kuunnella. Vain vahva ja karaistu irlantilainen\nkesti nämä ruumiilliset tuskat. Tämä salamoiva, aavistuksellisena\nnäkyvä osa jokea oli jossain Halfan luona, ja hänen vaimonsa oli ehkä\njuuri niillä vesillä, jotka mies näki. Hän veti hattunsa varjostamaan\nsilmiään ratsastaen synkän hiljaisuuden vallitessa pureskellen\npaksuja, raudanharmaita viiksiään.\n\nAurinko painui hiljalleen länttä kohden, ja heidän varjonsa\nkääntyivät siihen suuntaan, jonne he itse olisivat halunneet\nkulkea. Tuli viileämpää, ja kuiskaileva erämaan tuulenhenki kulki\nyli aaltoilevan, kivisen tasangon. Emiiri oli kutsunut luokseen\nalapäällikkönsä, ja he katsoivat ympärilleen varjostaen silmiään\nkädellään keksiäksensä maamerkin. Tyytyväisesti muristen oli\njohtajan kameeli äkkinäisin, kulmikkain liikkein asettautunut maahan\nmakaamaan. Jokainen perässä tuleva kameeli tullessaan sen kohdalle\nasettautui myös maahan, ja nyt makasivat kaikki pitkänä, suorana\nrivinä. Ratsastajat nousivat selästä, levittivät hienonnettua\nmaissiolkea kangaskappaleille niitten eteen, sillä mikään\nhyvinkasvatettu kameeli ei koskaan syö paljaalta maalta. Niitten\nhurskaissa silmissä, niitten levollisessa, laiskassa syömätavassa\nja niitten alentuvissa, teeskennellyissä liikkeissä oli jotain sekä\nnaisellista että suloista, aivan kuin joukko sievisteleviä, vanhoja\nneitejä olisi eksynyt kauas Libyan erämaahan.\n\nVankeja ei vartioitu, ei miehiä enemmän kuin naisiakaan, sillä\neiväthän he olisi päässeet pakoon keskellä suurta tasankoa! Emiiri\ntuli kerran heidän luoksensa, seisoi haroen sormillaan sinisenmustaa\npartaansa ja katsoi heitä ajatuksissaan tummin, kaamein silmin. Miss\nAdams näki väristen, että hänen katseensa yhä uudestaan suuntautui\nSadie'in. Ymmärtäen heidän tuskallisen tilansa antoi hän käskyn,\nettä neekeri toisi vesileilin, josta hän antoi kullekin puoli\npikarillista. Emiiri sanoi pari sanaa tulkille ja poistui.\n\n\"Naiset ja herrat\", alkoi Mansur hiukan entiseen, suurentelevaan\ntapaansa, mutta everstin terävä katse sai hänet tukahuttamaan\njo huulillaan olevat sanat, ja hän alkoi selitellä laajoin,\nvaikertelevin anteeksipyynnöin käytöstään.\n\n\"Mitä muuta saatoin tehdä\", voivotteli hän, \"kun veitsi jo hipoi\nkurkkuani.\"\n\n\"Te saatte hirttoköyden kaulaanne, jos joskus pääsemme takaisin\nEgyptiin\", murisi Cochrane tiukasti. \"Siihen as...\"\n\n\"Olette oikeassa, eversti\", sanoi Belmont. \"Mutta oman etumme vuoksi\nkai olisi meidän paras saada kuulla mitä johtaja sanoi.\"\n\nCochrane nosti olkapäitään. Nälkä ja jano olivat tehneet hänet\närtyisäksi, ja hänen oli puraistava huultaan, että olisi voinut\ntukahduttaa terävän vastauksen. Hän poistui hitaasti jäykin,\nsotilaallisin ryhdein.\n\n\"Mitä hän sitten sanoi?\" kysyi Belmont heittäen tulkkiin yhtä ankaran\nsilmäyksen kuin everstikin.\n\n\"Hän näyttää olevan vähän paremmalla tuulella kuin aikaisemmin. Hän\nsanoi, että jos hänellä olisi vähän enemmän vettä, saisitte tekin,\nmutta hänellä on niukat varastot. Hän sanoi, että huomenna saavumme\nSelimalen lähteille, ja siellä saamme kaikki juoda -- ja kameelit\nmyös.\"\n\n\"Sanoiko hän, miten kauan viivymme täällä?\"\n\n\"Lyhyt pysäys, sanoi hän, ja sitten eteenpäin! Voi, herra Belmont...\"\n\n\"Suu kiinni!\" tiuskasi irlantilainen alkaen uudestaan arvioida\naikaa ja välimatkoja. Jos kaikki kävi hänen laskelmainsa mukaan,\njos hänen vaimonsa oli saanut hitaan kapteenin heti ilmoittamaan\nasiasta Halfaan, olivat heidän pelastajansa jo heidän jäljillään.\nKameelijoukkue tai egyptiläinen ratsuväki kulkisi kuutamolla\nnopeammin kuin keskellä päivää. Kestää vähintäin tunnin, ennenkuin\nkaravaani lähtee liikkeelle. Siten heille tulee tunnin puhdas voitto.\nEhkä he seuraavana aamuna...\n\nTässä hänen ajatusjuoksunsa pysähtyi kauhealla tavalla. Sätkytellen\nkuin hullu näkyi eversti äkkiä lähimmän törmän laella. Hänen\nkummassakin ranteessaan riippui arabialainen. Hänen kasvonsa olivat\nraivosta purppuranpunaiset, ja hän nyki ja kierteli ja väänsi\nitseään koettaen mielettömin ponnistuksin päästä vapaaksi. \"Kirotut\nmurhaajat!\" kiljui hän, ja nähdessään muut edessään huusi hän:\n\"Belmont, he ovat tappaneet Cecil Brownin!\"\n\nOli tapahtunut seuraavasti: taistellen huonoa tuultaan vastaan oli\nCochrane kulkenut yli lähimmän kukkulan löytäen sen alla olevasta\nlaaksosta pari kameelia ja niitten vierestä joukoin vihaisia,\nkovaäänisiä miehiä. Brown oli ryhmän keskellä kalpeana, katse\ntylsänä, viikset terävästi ylös kierrettyinä seisten tavallisessa\nveltossa asennossaan. Aikaisemmin he olivat tutkineet hänen taskunsa,\nmutta nyt he olivat päättäneet riisua kaikki hänen vaatteensa\ntoivoen löytävänsä jotain kätkettyä. Inhottava neekeri, korvissaan\nhopearenkaat, kiusaili ja irvisteli nuorta valtiomiestä suoraan\ntämän edessä. Everstin mielestä tämän kalpea, levollinen olemus\nja ilmeettömät silmät osoittivat sankarillisuutta ja melkein\nyliluonnollista suhtautumista asiaan. Hänen takkinsa oli jo avattu,\nja neekerin suuri, musta koura tarttui kaulukseen repien rikki paidan\nrintamuksen aivan vyötäröön asti. Kuullessaan tämän repimisäänen\nja tuntiessaan näitten karkeitten sormien kosketuksen, heitti tuo\nsuurkaupungin mies, tuo yhdeksännentoista vuosisadan täydellistynyt\nkuva luotaan elämänsä kaikki perinnäistavat, ja myös hänestä tuli\nraakalainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, suupielet vetäytyivät\nalas, hän puri hampaitaan kuin apina, ja hänen silmänsä -- nuo\nvälinpitämättömät, jotka aina olivat katsoneet niin velttoina --\npyörivät päässä hurjasti. Hän heittäytyi neekerin kimppuun antaen\nkorvapuustisateen rapista tämän mustalle, leveälle naamalle. Hän\nlöi kuin tyttö käsivarsi koukussa ja suorin sormin. Mies vetäytyi\nhetkeksi taaksepäin säikähtäen tätä äkkinäistä, villiä hyökkäystä.\nSitten vetäisi hän kärsimättömästi kirkaisten esiin veitsen pitkästä,\nleveästä hihastaan ja tähtäsi altapäin tuohon lyövään käsivarteen.\nBrown vajosi istuvaan asentoon alkaen yskiä -- yskiä kiivaasti,\nkeskeyttämättä, kouristuksentapaisesti, kuin hän olisi saanut\nkurkkuunsa jotain. Sitten muuttui raivon nostama purppuranpuna\nläikälliseksi kalpeudeksi, hänen kurkustaan kuului koriseva ääni, hän\npani käden suun eteen vierien kyljelleen. Raa'asti, halveksivasti\nkarjaisten pisti neekeri taas veitsen hihaansa, samalla kun\nympärilläseisojat tarttuivat everstiin, joka sylki kuin villikissa,\nlaahasivat hänet raivosta villinä takaisin muun seurueen luokse.\nHänen kätensä sidottiin kameeliriimulla, ja lopuksi hän makasi maassa\nnärkästyneenä vaieten hourailevan papin vieressä.\n\nHeadingly oli siis poissa. Cecil Brown oli poissa, ja jäljellä\nolevain kauhistunut katse kulki toisista kalpeista kasvoista\ntoisiin arvaillen, kenet he seuraavalla kerralla menettäisivät\ntästä suruttomasta ratsastajajoukosta, joka niin selvästi oli\nkuvastunut sinistä aamutaivasta vasten, kun sitä katsottiin Koroskon\nperäkannella olevista ruokotuoleista. Kaksi kymmenestä oli kuollut ja\nkolmas mielenvikainen. Huvimatka läheni huippuansa.\n\nFardet, ranskalainen, istui leukaansa käteen nojaten, kyynärpäät\npolvilla, synkkänä katsellen yli erämaan, kun samalla Belmont näki\nhänen hätkähtävän, nostavan päätään kuin koira, joka kuulee vieraita\nääniä. Sitten hän nojautui eteenpäin tirkistellen lakkaamatta\nmustia vuoria, joitten välitse he olivat kulkeneet. Belmont seurasi\nhänen katsettaan, ja -- niin, tuolla etäisyydessä liikkui jokin!\nHän näki metallin loistavan ja valkeitten vaatteiden vilkkuvan.\nYksi derviisien sivustamiehistä käänsi kameelinsa kahdesti ympäri\nosoittaakseen vaaran lähestyvän ja ampui laukauksen ilmaan. Sen kaiku\noli tuskin hälvennyt, ennenkuin kaikki neekerit ja arabialaiset\njo istuivat satuloissaan. Seuraavassa hetkessä olivat kameelit\njalkeilla lähtien hiljalleen liikkeelle sitä pistettä kohden, josta\nhälyytysmerkki oli annettu. Monet aseistetut miehet ympäröivät vangit\nladaten Remington-kiväärinsä ikäänkuin osoittaakseen, että heidän oli\npysyttävä hiljaa.\n\n\"Jumalan tähden, kameeleilla ratsastavia miehiä lähestyy\". huudahti\nCochrane, ja nyt unohtuivat kaikki surut, ja hän terästi katseensa\noikein eroittaakseen äskentulleet.\n\n\"He ovat olleet nopeammat kuin luulin\", sanoi Belmont. \"He ovat\ntäällä runsaat kaksi tuntia aikaisemmin kuin mitä otaksuimme voivamme\nheitä odottaa. Eläköön, herra Fardet, tämähän käy mainiosti, eikö\ntotta?\"\n\n\"Eläköön, eläköön, oivallisen hyvin! Eläkööt englantilaiset!\"\nhuusi innostunut ranskalainen, kun kameeliratsujoukon etupää alkoi\nluikerrella esiin kallioiden välitse.\n\n\"Kuulkaa, Belmont\", sanoi eversti. \"Nuo roistot koettavat varmaan\nampua meidät nähdessään kaiken toivon olevan lopussa. Olkaa valmis\nheittäytymään tuon yksisilmäisen lurjuksen niskaan, niin minä otan\ntuon neekerin omalle osalleni, jos vain saan käteni irti. Stephens,\nteidän on tehtävä, mitä vain voitte. Te Fardet, ymmärrättehän mitä\non tehtävä? On välttämätöntä tehdä nuo veitikat vaarattomiksi,\nennenkuin he ehtivät ampua meidät. Te, tulkki, sanokaa molemmille\nsudanilaisille sotilaille, että heidän on oltava valmiit -- mutta\n-- mutta...\" Hänen sanansa kuolivat mutinaksi, ja hän nielaisi pari\nkertaa. \"Ne ovat arabialaisia\", sanoi hän, ja hänen äänensä oli\nmuuttunut.\n\nTämä oli tuon surullisen päivän surullisin hetki. Onnellinen pastori\nStuart makasi maassa piikivillä nojaten kameelinsa kylkeen ja nauroi\nhillittömästi jollekin kujeelle, jonka nuo pienet soluoliot olivat\nkeksineet jossain hänen aivojensa sokkelossa. Hänen lihavat kasvonsa\nolivat aivan naurun vääristämät. Mutta kaikki muut olivat aivan\nepätoivoissaan! Naiset itkivät. Miehet kääntyivät poispäin synkän\nhiljaisuuden vallitessa, joka ei tunne kyyneleitä. Monsieur Fardet\nheittäytyi maahan ja koko hänen ruumiinsa hytkyi nyyhkytyksestä.\n\nArabialaiset laukaisivat kiväärinsä tervehtiäkseen tovereitaan,\nja tulokkaat laukkasivat kameeleineen yli tasangon vastaten\ntervehdykseen heiluttaen ilmassa kivääreitään ja peitsiään. Heidän\njoukkonsa oli vähälukuisampi kuin ensimmäisten, -- vain 30 miestä\n--, mutta he olivat puetut samanlaisiin punaisiin päähineisiin ja\nsuuriruutuisiin vöihin. Yhdellä oli pieni, valkea lippu, johon oli\njotain kirjoitettu.\n\n\"Mitä heillä on keskessään?\" huusi Stephens. \"Katsokaa, miss Adams!\nVarmaan se on nainen.\"\n\nTuo \"jokin\" oli kameelin selässä, mutta oli vaikeata nähdä, mitä se\noli. Mutta äkkiä molempain karavaanien tavatessa toisensa avautui\nratsastajain joukko, ja he näkivät selvästi.\n\n\"Se on valkoihoinen nainen.\"\n\n\"Laiva on vallattu!\"\n\nBelmont huudahti niin että hänen äänensä kuului yli muiden: \"Norah,\nrakkaani, älä menetä rohkeuttasi! Minä olen täällä, ja kaikki on\nhyvin!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKorosko oli siis anastettu, ja ne pelastuksen mahdollisuudet, joihin\nhe olivat toivonsa panneet, -- kaikki tarkat ajan ja välimatkan\nlaskelmat -- olivat muuttuneet yhtä epätodellisiksi kuin kangastus\nilmassa. Kukaan ei Halfassa tekisi hälyytystä, ennenkuin illalla\nhuomattaisiin, ettei alus ollut palannut. Vieläkään, vaikka Niili\nenää oli vain kapea, vihreä juova taivaanrannalla, ei takaa-ajoon\noltu ryhdytty. Heillä tuskin oli enää sadan englannin penikulman\nmatka derviisialueelle. Miten pienet olivatkaan ne mahdollisuudet,\nettä englantilaiset joukot voisivat heidät saavuttaa! He vajosivat\näänettömään, synkkään epätoivoon, muut paitsi Belmont, jota\nvartioiden oli estettävä kiiruhtamasta puolisonsa avuksi.\n\nMolemmat kameeliratsujoukot olivat yhtyneet, ja arabialaiset\nvaihtoivat vakavalla ja arvokkaalla tavallaan tervehdyksiä ja\ntiedonantoja. Neekerit irvistelivät ja puhuivat ja kiljuivat\nsuruttoman hyväntuulisella tavalla, jota ei edes koraani ollut heistä\nvoinut pois juurruttaa. Äskentulleitten johtaja oli harmaapartainen,\nkuivettunut, askeettinen, vanha mies, jolla oli suuri konkkanenä,\nkankea, luotaantyöntävä esiintymistapa ja sotilaallinen ryhti. Tulkki\nmurahti nähdessään hänet.\n\n\"Hän on Abderrahman emiiri\", sanoi hän. \"Nyt pelkään, ettemme elävinä\npääse Khartumiin.\"\n\nMuille ei nimi merkinnyt mitään, mutta eversti Cochrane oli kuullut\nmainittavan hänet julmuuden ja uskonkiihkon harvinaisena edustajana,\nvanhan rodun muhamettilaisena, joka sekä taistelee että saarnaa, ja\njoka ei koskaan epäile toteuttaa koraanin ankarimpiakaan käskyjä\näärimmäisyyksiin saakka. Äskentulleella ja emiiri Wad Ibrahimilla oli\nvakava neuvottelu. Heidän kameelinsa seisoivat kylki kyljessä, heidän\npunaiset turbaaninsa painuivat yhteen, ja valkea parta sekaantui\nmustaan. Sitten kääntyivät molemmat katsoen kauan toivotonta\nvankiparkain ryhmää.\n\n\"Kuka tuo valkopartainen, kaunis vanhus on?\" kysyi miss Adams.\n\n\"Hän on nyt heidän johtajansa\", vastasi Cochrane.\n\n\"Ette kai tarkoita, että tämä ottaa johtajan vallan tuolta toiselta?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi tulkki. \"Hän on nyt heistä kaikkein ylhäisin.\"\n\n\"Sehän on meille hyvä. Joka tapauksessa olen minä mieluummin hänen\nvallassaan kuin tuon mustatukkaisen pikisilmän. Sadie, rakkaani, eikö\nsinun nyt ole parempi olla, kun on tullut vilpoisempaa?\"\n\n\"Kyllä, täti. Älä ole huolissasi puolestani. Miten itse voit?\"\n\n\"Kiitos, olen todella vahvempi kuin ennen. Näytin huonoa esimerkkiä,\nSadie, mutta säikähdin aivan mielettömäksi, sillä kaikki tapahtui\nniin äkkiä... ja kun ajattelin, mitä äitisi, joka oli jättänyt sinut\nhoitooni, sanoisi. Taivasten tekijät, kyllä tästä tulee olemaan\npitkiä juttuja Boston Heraldissa. Kyllä monia kyyneleitä puristuu\nesiin, kun tästä luetaan.\"\n\n\"Voi, herra Stuart parkaa!\" huudahti Sadie, kun hourailevan miehen\nyksitoikkoinen ääni jälleen tunkeutui heidän korviinsa. \"Tule, täti,\nkatsomaan, emmekö jollain tavoin voisi lieventää hänen tuskiaan!\"\n\n\"Olen huolissani rouva Shlesingerin ja hänen lapsensa takia\", sanoi\neversti Cochrane. \"Näen teidän vaimonne, Belmont, mutta en ketään\nmuuta.\"\n\n\"Nyt he tuovat hänet tänne\", sanoi Belmont. \"Jumalalle kiitos! Nyt\nsaamme tietoja. Eivät kai he ole tehneet sinulle pahaa, Norah?\" Hän\nriensi suutelemaan vaimonsa kättä, jonka tämä hänelle ojensi ja\nauttoi hänet kameelin selästä.\n\nIrlannittaren ystävälliset, harmaat silmät ja hänen levolliset,\nsuloiset kasvonsa antoivat koko seurueelle toivoa ja lohdutusta.\nHän oli hurskas roomalaiskatolinen, ja se uskonto antaa hädän\nhetkinä varman turvallisuudentunteen. Hänelle, eriuskolaispapille,\npresbyteeriselle amerikkalaiselle, niin, ja myös molemmille\npakanasotilaille, oli uskonto eri muodoissa samana hyväätekevänä\napuna. Se kuiskasi alituiseen, että vaikka maailma kohtelikin\nmitä kovimmin, oli se mitätöntä, ja vaikka kohtalon oikut\nnäyttävätkin ankarilta, on meidän sentään parasta ja viisainta\nalistua iloisin mielin korkeimman käden johdettaviksi. Ei näillä\nonnettomuustovereilla ollut mitään yhteisiä uskonkappaleita, mutta\nheillä oli sisäinen, syvä henki, se levollinen usko sallimukseen,\njoka on uskonnon ikivanha ydin, vaikka uusia uskonnon muotoja kasvaa\nkuin katoavaa sammalta sen graniittipinnalle. \"Ystävä raukkani\",\nsanoi hän. \"Näen, että teillä on ollut paljon suurempia vaikeuksia\nkuin meillä. Ei, rakas John, ei minua mikään vaivaa, en ole edes\njanoinen, sillä täytimme vesileilimme Niilistä. Mutta en näe herra\nHeadinglyä enkä herra Brownia -- ja herra Stuart parka -- missä\nsurkeassa tilassa hän onkaan!\"\n\n\"Headinglyn ja Brownin kärsimykset ovat loppuneet\", vastasi hänen\nmiehensä. \"Et tiedä miten monta kertaa olen tänään kiittänyt Jumalaa,\nNorah, siitä, että et ollut kanssamme. Ja täällä sinä nyt olet!\"\n\n\"Missä sitten olisin, ellen puolisoni luona? Olen täällä paljon,\npaljon mieluummin kuin turvassa Halfassa.\"\n\n\"Onko kaupunkiin lähetetty mitään tietoja?\" kysyi eversti.\n\n\"Kyllä. Yksi vene pääsi pakoon. Rouva Shlesinger lapsineen ja\nhoitajineen oli siinä. Minä olin alhaalla hytissäni, kun arabialaiset\nryntäsivät laivaan. Ne, jotka olivat kannella, ehtivät pakoon, sillä\nvene makasi laivan kyljessä. Arabialaiset ampuivat heitä hetken.\"\n\n\"Tekivätkö he sen?\" huudahti Belmont riemuiten, sillä hänen\nherkkä irlantilaisluonteensa keksi silmänräpäyksessä jokaisen\nvalonpilkahduksen. \"Silloin me, hitto vieköön, vielä nujerramme\nheidät, sillä varusväkeen varmasti kuultiin laukaukset. Mitä\nluulette, Cochrane? He ovat varmaan päässeet jäljillemme näinä\nkuluneina neljänä tuntina. Missä hetkessä tahansa saatamme nähdä\nbrittiläisen upseerin valkean hattuharson tulevan esiin tuon kukkulan\ntakaa.\"\n\nMutta vastukset olivat tehneet everstin kylmäksi ja epäileväksi.\n\n\"Ei heitä tarvita ollenkaan, elleivät tule mieslukuisina\", sanoi hän.\n\"Nämä lurjukset ovat voimakkaita miehiä, joilla on taitavat johtajat,\nja täällä omalla alueellaan eivät he hevillä antaudu.\" Hän vaikeni\näkkiä katsellen arabialaisia. \"Tuhat tulimmaista!\", sanoi hän.\n\"Tämäpä on näky, joka kelpaa katsella!\"\n\nSuuri, punainen aurinko oli puolittain painunut sinipunervan\nvuorijonon ja taivaanrannan taakse. Oli arabialaisten rukoushetki.\nVanhempi ja oppineempi sivistyskansa olisi kääntynyt tätä muhkeata\ntaivaan kappaletta kohden ja rukoillut _sitä_. Mutta nämä erämaan\nvillit lapset olivat siinä suhteessa jalommat kuin esim. hienostuneet\npersialaiset. Heille oli aatemaailma korkeampi kuin aineellisuus,\nja he rukoilivat selkä vasten aurinkoa ja kasvot suunnattuina\nuskontonsa korkeinta pyhättöä kohden. Ja miten nämä uskonkiihkoiset\nmuhamettilaiset rukoilivat! Täydelleen vajoten hartauteensa uneksivin\nsilmin ja säteilevin kasvoin kohoutuivat ja polvistuivat he,\nkumartuivat rukousmatoilleen, painaen otsansa sitä vasten. Ei kukaan,\njoka näki heidän kiihkeän, sydäntäyteisen hartautensa voinut epäillä,\nettä he, nämä lukemattomat miljoonat, joilla kaikilla on sama usko\nKap Jubysta aina Kiinan rajalle asti, muodostivat suuren, elävän\nmaailmanmahdin, taantumuksellisen, mutta pelottavan. Anna yhteisen\nmyrskyn heidän ylitseen raivota, anna suuren soturin tai valtiomiehen\nsyntyä heidän keskuuteensa ja käyttää käsissään olevaa, runsasta\nraaka-ainetta, niin kuka tietää, eikö kohtalo voi käyttää häntä\naseenaan ruoskiakseen mätää, rappeutunutta, mahdotonta, sydämetöntä\netelä-Eurooppaa, kuten se teki tuhat vuotta sitten, kunnes syntyy\nterveempi sukupolvi! --\n\nKun he nousivat maasta, kaikui torvi, ja vangit ymmärsivät, että\nhe matkattuaan koko päivän, jatkaisivat ratsastustaan myöskin läpi\nyön. Belmont murisi, sillä hän oli laskenut, että takaa-ajajat\nsaavuttaisivat heidät, ennenkuin he jättävät tämän leiripaikan.\nMutta muut olivat jo eläytyneet välttämättömyyden pakkoon. Jokainen\nheistä oli saanut litteän arabialaisen leivän -- mikään laivakokin\nmestariteos ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä kuin tämä kuiva,\nruskea leipä! -- ja sitten ylellisyyden huippuna saivat he vielä\nlasillisen vettä, sillä äskentulleiden vastatäytetyt vesileilit\nolivat huomattavasti lisänneet varastoa. Kunpa ruumis vain yhtä\nvalmiina seuraisi sielun johtoa kuin sielu seuraa ruumiin, miten\ntaivaallista elämä silloin olisikaan! Kun alhaiset, aineelliset\ntarpeet olivat täksi kerraksi tyydytetyt, tuntui kuin sydän heidän\nrinnassaan olisi laulanut, ja he nousivat kameeleittensa selkään\ntuntien vain tilanteensa romanttisuuden. Pastori Stuart makasi yhä\nmaassa laverrellen, eivätkä arabialaiset näyttäneet aikovan nostaa\nhäntä satulaan. Hänen leveät, valkeat, ylöskäännetyt kasvonsa\nloistivat enenevässä pimeydessä.\n\n\"Hei, tulkki, sanokaa heille, että he unohtavat herra Stuartin\",\nhuusi eversti.\n\n\"Ei kannata\", sanoi Mansur. \"He sanovat, että hän on liian lihava,\neivätkä he tahdo kuljettaa häntä eteenpäin. Hän kuolee kuitenkin,\nsanovat he, ja miksi he siis vaivautuisivat hänen tähtensä?\"\n\n\"Eivät ota häntä mukaan!\" huudahti Cochrane. \"Silloinhan hän kuolee\nnälkään ja janoon. Missä on emiiri? Hei!\" huusi hän mustapartaisen\narabialaisen kulkiessa ohi aivan samalla äänellä, kuin hän puhutteli\nlaiskaa aasinajajaa. Päällikkö ei vaivautunut vastaamaan hänelle,\nvaan sanoi jotain eräälle vahdille, joka tuuppasi everstiä kylkeen\nkiväärinperällään. Vanha soturi kaatui läähättäen kameelin kaulalle\nja ratsasti eteenpäin puoleksi tajuttomana tarrautuen kiinni\nsatulannappiin. Naiset alkoivat itkeä ja miehet mutisivat kirouksia\npainaen kätensä nyrkkiin kiemurrellen mielettömän kärsimyksen\naikaansaamassa helvetissä, jossa raaka väkivalta vallitsee\nhillittömänä. Belmont haparoi pientä revolveriansa, mutta muisti\nsitten, että hän oli sen jo antanut miss Adamsille. Jos hän olisi\nsaanut sen käsiinsä, olisi seurauksena ollut emiirin kuolema ja\nverilöyly koko seurueelle.\n\nHeidän nyt ratsastaessaan eteenpäin näkivät he edessään egyptiläisen\nerämaan harvinaisimpia ilmiöitä. Kun aurinko oli laskenut, oli\ntaivaanranta saanut harmahtavan sinipunaisen värin. Mutta nyt\nse alkoi vaaleta jonkinlaiseksi sarastukseksi, ja näytti siltä\nkuin väreilevä aurinko olisi palannut samaa tietä, jota se oli\näsken kulkenut. Länsi oli kalpeanpunainen, ja sitä elävöittivät\nmerenvihreät juovat taivaanrannan yläpuolella. Vähitellen tummenivat\nnämä värit lyijynharmaiksi, ja yö oli tullut. Ei ollut kulunut kuin\nkaksikymmentäneljä tuntia siitä, kun he istuivat nojatuolissaan\nKoroskon peräkannella ja keskustelivat valtiollisista kysymyksistä\ntähtien valossa. Miten moninainen uusien vaikutteiden sarja heitä\nolikaan siitä asti kohdannut! Miten kovakouraisesti heidät olikaan\ntemmattu suruttomasta turvallisuudestaan! Samat olivat tuikkivat\nhopeatähdet, sama oli kapea kuunsirppi -- mutta heidän entisen upean\nelämänsä ja nykyisyyden välillä oli syvä kuilu!\n\nPitkä kameelijono liukui aavemaisena erämaassa. Edessä ja takana\nratsastivat äänettömäin, valkeain arabialaisten haamut. Ei kuulunut\nhiiskahdustakaan, ei heikointakaan äännähdystä ympäristössä. Vain\netäältä takaansa kuulivat he ihmisäänen laulavan äänekkäästi,\nrämisten ja epämusikaalisesti. Tuo kaukainen ääni teki omituisen\nvaikutuksen tässä ihmeellisessä erämaassa. Sitten kuului etäisen\nlaulun tuttu sävelmä, ja saattoi melkein eroittaa sanatkin:\n\n\"Joka ilta määränpää lähempänä häämöittää!\"\n\nOliko herra Stuart taas selvänä, vai sattumaltako hän oli\nhouraillessaan juuri tämän laulun valinnut? Kostean katseen\nsuuntasivat hänen ystävänsä taaksensa pimeyteen, sillä he tiesivät\nvarsin hyvin, että koti tälle kulkijalle oli lähellä. Vähitellen\nheikkeni ääni epäselväksi hyminäksi ja häipyi lopuksi erämaan\njuhlalliseen hiljaisuuteen.\n\n\"Rakas, vanha ystäväni, toivon, että ette ole loukkautunut?\" sanoi\nBelmont pannen kätensä Cochranen polvelle.\n\nEversti oli suoristautunut, vaikkakin hänen hengityksensä oli vielä\nvähän läähättävä.\n\n\"Näyttäkää, kuka noista miehistä teitä löi!\"\n\n\"Tuo tuolla etupäässä -- se, joka ratsastaa Fardet'n vieressä. Tuo\nviiksikäs nuori mies... en näe häntä oikein tarkoin tässä hämärässä,\nmutta kyllä sitten tunnen hänet myöhemmin. Kiitos, Belmont!\"\n\n\"Luulin, että pari kylkiluutanne murskautui.\"\n\n\"Ei, lyönti vain esti hengittämistäni.\"\n\n\"Olette varmaan raudasta. Saitte kauhean iskun!\"\n\nEversti selvitti kurkkuaan -- ja sanoi sitten epäröiden: \"Asia on\nniin, rakas Belmont, -- olen varma, ettette kerro siitä muille\n-- ainakaan naisille --, mutta näytän nykyään vanhemmalta kuin\ntavallisesti, sillä... etten menettäisi sitä sotilaallista ryhtiä,\njota aina olen pitänyt niin arvokkaana, käytän...\"\n\n\"Hitto vieköön!\" huudahti hämmästynyt irlantilainen.\n\n\"Niin -- vähän keinotekoista tukea\", sanoi eversti juhlallisesti\nalkaen sitten puhua tähtitieteestä.\n\nNe, jotka seurueesta säilyttivät henkensä, uneksivat vielä joskus\ntästä pitkästä, yöllisestä matkasta erämaan halki. Tuo syvä\nhiljaisuus itse oli kuin unta näiden pehmeiden, sienimäisten jalkain\nheitä kantaessa eteenpäin, samalla kuin heidän ympärillään häämöitti\nliihoittelevia, keinuvia olentoja. Kaikkeus näytti riippuvan\njättiläismäisenä kellotauluna heidän edessään. Tähti tuikki kuin\nlyhty aivan kuin tienviittana heille. Kun he uudestaan sitä katsoivat\nhetken päästä, oli se kuin kämmenenleveyttä korkeammalla, ja toinen\nloisti sen alapuolella. Siten ne liukuivat hitaasti taivaalla, ensin\nkavuten ylöspäin, sitten pitkän ajan pysyen aivan kuin paikoillaan\nja lopuksi kovalla vauhdilla laskeutuen, kunnes ensimmäinen rusko\nilmestyi itään, ja matkustajat saattoivat eroittaa toistensa kalpeat\nkasvot.\n\nPäivällä oli kuumuus heitä rasittanut, ja nyt oli yön koleus\nollut vielä sietämättömämpänä vaivana. Arabialaiset kietoutuivat\nviittoihinsa ja peittivät päänsä. Vangit hieroivat käsiään ja\npalelivat julmasti. Miss Adams kärsi siitä enimmin, sillä hän oli\nhyvin laiha, ja hänen vanha verensä virtasi hitaasti. Stephens\nriisui nuttunsa ja levitti sen hänen olkapäilleen. Hän ratsasti\nSadie'n vieressä ja vihelsi ja jutteli kuvitellakseen tälle, että\nhänen tätinsä todella teki hänelle palveluksen vapauttaessaan\nhänet takistaan, mutta hänen teeskentelynsä oli liian remuavaa\nvaikuttaakseen uskottavalta. Ja kuitenkin oli hitunen totuuttakin\nsiinä, että Stephens paleli vähemmän kuin muut, sillä ikivanha\ntuli paloi hänen sydämessään, ja ihmeellinen riemu sekoittautui\nvastustamattomasti kaikkiin hänen onnettomuuksiinsa, niin että hänen\nolisi ollut vaikeata sanoa, oliko hänen seikkailunsa ollut hänen\nelämänsä suurin onnettomuus vai suurin siunaus. Laivalla olivat\nSadien nuoruus, kauneus, viisaus ja iloinen luonne herättäneet\nhänessä sen käsityksen, että tämä parhaassa tapauksessa juuri\nsaattaisi sietää häntä. Mutta nyt hän tunsi todella olevansa tytölle\nhyödyksi. Hän tunsi, että tämä tunti tunnilta yhä enemmän oppi\nkääntymään hänen puoleensa kuin todellisen suojelijan puoleen, ja\nennenkaikkea hän itse oli alkanut ymmärtää, että sen toisen luonteen\ntakana, joksi hänen tapansa vähitellen olivat hänet muovailleet,\noli voimakas ja luotettava mies. Pieni itseluottamuksen pisara\nalkoi lämmittää hänen vertansa. Hän oli laiminlyönyt nuoruutensa\nollessaan nuori, ja nyt hänen ollessaan keski-ikäinen mies puhkesi se\nkauniiseen, myöhästyneeseen kukkaan.\n\n\"Luulenpa todellakin teidän nauttivan tästä, herra Stephens\", sanoi\nSadie jonkinlaisella katkeruudella.\n\n\"Sitä en tahdo väittää\", vastasi tämä. \"Mutta olen aivan varma siitä,\netten jättäisi teitä tänne.\"\n\nTämä oli ensimmäinen hellältä vivahtava sana, jonka hän koskaan oli\nlausunut, ja nuori tyttö tarkasti häntä hämmästyneenä.\n\n\"Luulen olleeni häijy tyttö koko elämäni ajan\", sanoi hän lyhyen\nvaitiolon jälkeen. \"Kun minulla kaikki aina on ollut hyvin, en ole\nkoskaan ajatellut niitä, jotka ovat olleet onnettomat. Sen olen nyt\noikein vakavasti ymmärtänyt. Jos joskus pääsen takaisin täältä, tulee\nminusta tulevaisuudessa parempi ja vakavampi.\"\n\n\"Minä aion myös tulla paremmaksi. Oletan, että juuri sentähden olemme\nsaaneet tämän koettelemuksen. Tarkatkaapa, miten se on houkutellut\nesiin hyvät ominaisuudet ystävissämme. Esim. herra Stuart raukka.\nOlisitteko koskaan saaneet tietää, mikä jalo ja lujaluonteinen mies\nhän on? Katsokaa Belmontia ja hänen vaimoaan, miten säikkymättä\nhe matkaavat eteenpäin käsi kädessä ja vain ajattelevat toisiaan.\nJa Cochrane, joka laivalla aina vaikutti itsetietoiselta ja\nahdasmieliseltä ihmiseltä! Pankaapa merkille hänen rohkeutensa ja\nvilpitön närkästyksensä, kun jotakuta kohdellaan huonosti! Myös\nFardet on rohkea kuin leijona. Luulen, että onnettomuus on tehnyt\nmeille kaikille hyvää.\"\n\nSadie huokasi.\n\n\"Niin, voimmehan sanoa siten, jos kaikki loppuu hyvin. Mutta jos\nnäin jatkuu, ja sitten lopuksi tulee kuolema, en tiedä, missä\nsaamme korjata hedelmän siitä parannuksesta, jonka olemme tehneet.\nOlettakaa, että pelastutte, mitä silloin teette?\"\n\nLakimies epäröi, mutta hänen ammattivaistonsa oli vielä voimakas.\n\n\"Silloin ajattelen, eikö ole syytä nostaa oikeusjuttua jotakuta\nvastaan. Joko retkikunnan järjestäjiä vastaan, siksi, että he veivät\nmeidät Abusir-kalliolle -- tai egyptiläistä hallitusta vastaan siksi,\nettei se vartioi rajojaan. Siitä tulee mielenkiintoinen oikeusjuttu.\nJa mitä te aiotte tehdä, Sadie?\"\n\nEnsimmäisen kerran jätti hän tuon muodonmukaisen puhuttelusanan\n\"miss\" pois, mutta nuori tyttö oli liian vakavalla tuulella\nhuomatakseen sen.\n\n\"Aion olla hellätuntoisempi lähimmäisiäni kohtaan\", sanoi hän.\n\"Koetan tehdä jonkun muun onnelliseksi sen kurjuuden muistoksi, jonka\nitse olen kokenut.\"\n\nJa nyt oli kylmä, pitkä, väsyttävä yö ohitse, ja mustansininen\ntaivas oli vaalennut ihmeellisen malvansinipunaiseksi väriltään;\nsuuremmat tähdet tuikkivat vielä kirkkaina. Heidän takanaan oli\nharmaa vuorijono yhä hämärtynyt saaden hienon, ruusunpunaisen\nvivahduksen, ja sen yläpuolella hehkuivat vielä näkymättömän auringon\nviuhkamaiset, väreilevät säteet. Äkkiä tunsivat he sen lämmön\nselässään, ja heidän eteensä hiekkaan muodostui teräviä, mustia\nvarjoja. Derviisit avasivat viittansa alkaen keskustella hilpeästi\nkeskenään. Myös vangit virkistyivät syöden halukkaasti sitä leipää,\njota heille tarjottiin aamiaiseksi. Pysähdyttiin hetkeksi, ja kukin\nsai lasillisen vettä.\n\n\"Saanko puhua kanssanne, eversti Cochrane?\" kysyi tulkki.\n\n\"Ette saa\", tiuskasi eversti.\n\n\"Mutta se on hyvin tärkeätä -- meidän kaikkien pelastus ehkä riippuu\nsiitä.\"\n\nEversti näytti tyytymättömältä ja kierteli viiksiään.\n\n\"Mistä sitten on kysymys?\" kysyi hän lopuksi.\n\n\"Teidän pitää uskoa minua. Sillä minulle on Egyptiinpaluu yhtä tärkeä\nkuin teille. Toisaalla puolisoni, kotini ja lapseni, toisaalla\nelinkautinen orjuus. Ette kai epäile sitä?\"\n\n\"Hyvä on. Jatkakaa!\"\n\n\"Musta mies, joka puhui kanssanne, tiedättehän -- se joka oli ollut\nHicksin kanssa yhdessä?\"\n\n\"Mitä hänestä?\"\n\n\"Hän puhui kanssani yöllä. Meillä oli pitkä keskustelu. Hän sanoi,\nettei oikein saattanut teitä ymmärtää, ja siksi hän tuli minun\nluokseni.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi, että arabialaisten joukossa on kahdeksan egyptiläistä\nsotilasta -- kuusi mustaa ja kaksi fellahien heimoon kuuluvaa. Hän\npyysi, että te lupaisitte heille kaikille runsaan palkinnon, jos he\nauttaisivat teidät pakoon.\"\n\n\"Sen he tietysti saisivat.\"\n\n\"He pyysivät kukin sata Egyptin puntaa.\"\n\n\"He saavat sen.\"\n\n\"Sanoin hänelle että kysyisin teiltä, mutta, että olin varma\nsuostumuksestanne.\"\n\n\"Mitä he voivat tehdä?\"\n\n\"He eivät voineet mitään luvata, mutta heidän mielestään oli\nviisainta ratsastaa teidän lähellänne, niin että he sopivan\ntilaisuuden tarjoutuessa olisivat valmiit.\"\n\n\"Hyvä, voitte mennä hänen luokseen ja luvata kullekin kaksisataa\npuntaa, jos he auttavat meitä. Ettekö luule, että voisimme lahjoa\njoitakuita arabialaisia?\"\n\nMansur pudisti päätään. \"Liian vaarallista yrittää\", sanoi hän\npoistuen sinne, missä Tippy Tilly hoiti kameeliansa odotellen\nvastausta.\n\nEmiiri oli aikonut levätä korkeintain puoli tuntia, mutta\nkuormakameelit, joilla vangit ratsastivat, olivat niin lopen uupuneet\npitkästä, nopeasta kulusta, että oli melkein mahdotonta vielä\nvähään aikaan saada niitä liikkeelle. Molemmat päälliköt pudistivat\npäätään tutkiessaan niitä, ja tuo teräväpiirteinen, kivenkova,\npelkoaherättävä vanha mies tarkasteli vankeja. Sitten hän sanoi\njotain Mansurille, jonka kasvot tulivat entistäkin kalpeammiksi.\n\n\"Emiiri Abderrahman sanoo, että ellette käänny muhamettilaisiksi,\non turhaa pidättää koko karavaania siksi, että teitä kuljetetaan\nkuormakameleilla. Jos ette te olisi esteenä, voisimme kulkea kahta\nvertaa nopeammin, sanoo hän. Hän tahtoo siksi saada tiedon, aiotteko\nsuostua Allahin palvelijoiksi.\" Sitten jatkoi hän samalla äänellä,\naivan kuin hän vielä tulkitsisi: \"On paras, että suostutte, sillä\nmuuten meitä kaikkia odottaa varma kuolema.\"\n\nOnnettomat vangit vaihtoivat epätoivoisia katseita. Molemmat emiirit\nodottivat vakavin ilmein.\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Cochrane, \"voin yhtä hyvin kuolla nyt kuin\ntulla orjaksi Khartumiin.\"\n\n\"Mitä sanot sinä, Norah?\" kysyi Belmont.\n\n\"Jos kuolemme yhdessä, John, en pelkää.\"\n\n\"On kohtuutonta, että kuolisin sen uskonnon tähden, johon en koskaan\nole uskonut\", sanoi Fardet. \"Ja kuitenkin on ranskalaisen kunnialle\nsopimatonta antaa kääntää itseään tällä tavalla.\" Hän suoristautui,\nvioittunut käsi pistettynä takin alle.\n\n\"Minä olen kristitty ja sellaisena pysyn\", huudahti hän.\n\n\"Mitä te sanotte, herra Stephens?\" kysyi Mansur rukoilevalla\näänellä. \"Jos joku teistä suostuisi kääntymään, tulisivat he ehkä\nlempeämmiksi.\"\n\n\"Ei, en voi sitä tehdä\", sanoi lakimies levollisesti. \"Entä te, miss\nSadie? Te, miss Adams? On aivan paikallaan suostua heti ja pelastua.\"\n\n\"Pitäisikö meidän sinun mielestäsi suostua, täti?\" kysyi pelästynyt\nnuori tyttö.\n\nVanha nainen syleili häntä.\n\n\"Ei, ei, oma rakas pikku Sadie'ni\", kuiskasi hän. \"Sinun on oltava\nvahva! Sinä halveksisit itseäsi silloin ikuisesti. Luota minuun,\nrakkaani, ja rukoile, jos tunnet, että menetät voimasi. Älä unohda,\nettä vanha Eliza-tätisi koko ajan pitää kättäsi omassaan.\"\n\nNämä ihmiset, jotka tähän asti olivat eläneet vain huviksensa,\nolivat hetken sankarillisia. Kaikki katsoivat kuolemaa silmiin, ja\nmitä kauemmin he sitä tuijottivat, sen vähemmän he sitä pelkäsivät.\nParemminkin valtasi heidät uteliaisuudentunne, johon sekoittui\nihossa tuntuva, hermostunut pisteleminen -- sama joka vaivaa, kun\nlähestymme hammaslääkärin tuolia. Tulkki teki liikkeen käsillään ja\nolkapäillään, joka osoitti, että hän oli koettanut ja epäonnistunut.\nEmiiri Abderrahman sanoi jotain eräälle neekerille, joka kiiruhti\npois.\n\n\"Mitä hän tekee saksilla?\" kysyi eversti.\n\n\"Hän aikoo pahoinpidellä naisia\", sanoi Mansur samoin toivottomin\nliikkein.\n\nVäristys kulki heidän lävitsensä. He katsoivat ympärilleen\navuttomassa kauhistuksessaan. Kuolema sellaisenaan oli toista, nämä\nsietämättömät sivuseikat aivan toista. Jokainen omalta osaltaan oli\nvalmis kärsimään mitä tuskia tahansa, mutta heidän sydämensä tunsivat\nvielä hellyyttä toisia kohtaan. Naiset eivät sanoneet mitään, mutta\nmiehet kuiskailivat innolla keskenään.\n\n\"Teillä on pistooli, miss Adams\", sanoi Belmont. \"Antakaa se minulle!\nEmme anna rääkätä itseämme. Sitä emme voi kestää!\"\n\n\"Tarjotkaa heille rahaa, Mansur! Tarjotkaa heille mitä tahansa!\"\nhuudahti Stephens. \"Kuulkaa, lupaan kääntyä Muhametin uskoon, jos he\njättävät naiset rauhaan. Tarkoin ottaenhan se ei ole sitovaa, kun se\ntapahtuu pakosta. Mutta en voi nähdä naisia pahoinpideltävänä.\"\n\n\"Ei, odottakaa vähän, Stephens!\" sanoi eversti. \"Älkäämme kadottako\njärkeämme. Luulen näkeväni apukeinon. Kuulkaa, tulkki. Sanokaa tuolle\nharmaapartaiselle, vanhalle pirulle, että emme ollenkaan tunne\nhänen kirottua, väärää uskontoaan. Mutta sanokaa se kohteliaasti\nkääntäessänne sen hänelle. Sanokaa, ettei hän voi pyytää, että me\nomaksumme sen, ennenkuin tiedämme, mitä moskaa hän haluaa meidän\nuskovan. Sanokaa hänelle, että jos hän tahtoo opettaa meitä, olemme\nvalmiit kuulemaan hänen saarnaansa, ja voitte lisätä, että mikä\nuskonto tahansa, joka voi luoda niin jaloja tuotteita kuin hänet\nja tuon toisen mustapartaisen lurjuksen, on omiaan herättämään\njokaisessa kunnioitusta.\"\n\nKumarrellen ja rukoilevin liikkein selitti tulkki, että kristityt\njo olivat täynnä epäilyä ja että vain puuttui vähän lisää tiedon\nvaloa, ennenkuin heidät voitaisiin johtaa Allahin tielle. Molemmat\nemiirit silittelivät partojaan katsellen heitä epäilen. Sitten puhui\nAbderrahman karkealla, raa'alla tavallaan tulkille, ja he vetäytyivät\nsyrjään. Hetken päästä kaikui torvi matkalle lähdön merkiksi.\n\n\"Hän pyytää sanoa seuraavaa\", selitti Mansur ratsastaessaan vankien\nkeskessä. \"Tulemme lähteille päivällisaikaan ja siellä lepäämme.\nHänen oma moolahinsa, hyvin hyvä ja oppinut mies, tulee antamaan\nteille oppitunnin. Sen tunnin jälkeen on teidän tehtävä päätöksenne.\nTämä on hänen viimeinen sanansa.\"\n\n\"Eivätkö he huoli lunnaista?\"\n\n\"Wad Ibrahim sen kyllä tekisi, mutta Abderrahman on kauhea ihminen.\nNeuvon teitä noudattamaan hänen tahtoansa.\"\n\n\"Mitä olette itse tehnyt? Olettehan kristitty!\"\n\nMansur punastui hiukan.\n\n\"Olin sitä eilen aamulla. Ehkä tulen siksi jälleen huomenna aikaisin.\nPalvelen Jumalaa, niin kauan kuin se on järjellistä, mutta tämä on\naivan toista.\"\n\nHän ratsasti vartiain välissä huolettomin ryhdein, joka näytti, että\nhänen uskostaluopumisensa oli saattanut hänet aivan eri asemaan kuin\nmuut vangit.\n\nHe saisivat siis parin tunnin harkinta-ajan, vaikka he ratsastivat\nsynkässä kuolonusvassa, joka yhä tiiviimmin heidät ympäröi. Mikä\nelämässä saa meidät siihen niin kiinteästi tarttumaan? Eivät sen\nhuvitukset; sillä ne, joitten olemassaolo on keskeytymätöntä\ntuskaa, peräytyvät kauhuissaan nähdessään armeliaan kuoleman\nkurottavan lohduttavat käsivartensa heitä kohden. Eivät sitä tee\nystävyyssuhteemme, sillä kaikista niistä on meidän luovuttava,\nennenkuin vapaaehtoisesti lähdemme kulkemaan sitä leveätä tietä, jota\njokaisen ihmislapsen on vaellettava. Vaikuttaako sen pelko, että\nmenetämme sen rakkaan minämme, jonka luulemme niin hyvin tuntevamme,\nvaikka se tavantakaa tekee sellaista, joka meitä hämmästyttää? Sama\nvoimako panee itsemurhantekijän villin epätoivoisena tarttumaan\nsiltapölkkyyn, jonka ohi virta häntä kuljettaa? Vai pelkääkö luonto,\nettä kaikki sen väsyneet työntekijät heittävät luotaan työaseensa ja\ntekevät lakon, ja on siksi keksinyt tämän tavan pidättääkseen heidät\nnykyisessä työssään? Lyhyesti sanoen, kaikki nämä lopenuupuneet,\nvaivautuneet ja nöyryytetyt ihmiset iloitsivat niistä tunneista,\njoina he vielä edelleen joutuivat kärsimään.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nJatkaessaan matkaansa olisivat he melkein voineet luulla olevansa\nsamassa paikassa, jossa he edellisenä iltana auringonlaskiessa\nolivat olleet. Satumaiset, tummat kukkulat ja keltaisen hiekan\nolivat he aikoja sitten jättäneet taakseen, ja nyt he kaikkialla\nnäkivät samanlaista ruskeata, aaltomaista soratasankoa, jossa siellä\ntäällä oli kiiltäviä, pyöreitä piikiviä ja paikoittain kasvoi\nsalviavihreitä kameeliruohomättäitä. Se levisi heidän eteensä ja\ntaaksensa; kaukana etäisyydessä suoraan heidän edessään yleni\nse sinipunaiseksi kukkulajonoksi. Aurinko ei ollut vielä kyllin\nkorkealla synnyttääkseen tuota tuttua troopillista usvaa, ja laaja,\nruskea, sinipunaisella reunustettu maisema piirtyi tarkasti ja\nkirkkaana kuivaa, puhdasta ilmaa vasten. Pitkä karavaani liikkui\nhitaasti eteenpäin. Etäällä siitä ratsastivat sivutähystäjät, jotka\npysähtyivät joka kukkulalle katsellen ympärilleen varjostaen kädellä\nsilmiään. Kaukaa katsoen näyttivät heidän keihäänsä ja kiväärinsä\ntörröttävän kuin suorat ja kapeat sukkapuikot.\n\n\"Miten kaukana Niilistä luulette meidän olevan?\" kysyi Cochrane.\nHän ratsasti tukien leukaansa olkaansa ja katse tähdättynä idän\ntaivaanrantaan.\n\n\"Runsaasti viisikymmentä penikulmaa\", vastasi Belmont.\n\n\"Liian kaukana, että avustusjoukkue saattaisi meidät saavuttaa\",\nsanoi eversti. \"Ei minun mielestäni asiamme ole parantunut, vaikka\nsaimme lykkäystä. Mitä meillä on syytä toivoa? Voimme yhtä hyvin\nmilloin tahansa juoda maljamme pohjaan!\"\n\n\"Ihmisen ei koskaan pidä menettää toivoa!\" huudahti iloluontoinen\nirlantilainen. \"Päivälliseen on pitkä aika. Kameelijoukkueen Hamilton\nja Hedley ovat reiluja poikia, ja he lähtevät nuolena jälkeemme. Enpä\njuuri ajatellut syödessäni päivällistä heidän kanssaan viimeisenä\niltana laivan kajuutassa, että meidän olemassaolomme tulisi heistä\nriippumaan.\"\n\n\"No niin, pelaamme kai pelimme loppuun, mutta ei minulla ole\nsuuria toiveita\", sanoi Cochrane. \"Meidän on tietysti näytettävä\nmahdollisimman rohkeilta ollessamme naisten seurassa. Näen, että\nTippy Tilly on pitänyt sanansa, sillä nuo viisi neekeriä ja nuo\nmolemmat ruskeat vekkulit ovat varmaan ne, joista hän mainitsi. He\nratsastavat kaikki yhdessä pysyen verraten lähellä meitä, mutta en\nymmärrä, miten he voivat meitä auttaa.\"\n\n\"Olen saanut takaisin pistoolini\", kuiskasi Belmont tarmokkailla\nkasvoillaan graniitinkova ilme. \"Jos he hätyyttävät jollain tavoin\nnaisia, ammun heidät kaikki kolme, ja sitten voimme me kuolla\nomatunto levollisena.\"\n\n\"Te olette hyvä ihminen!\" sanoi Cochrane, ja he jatkoivat ääneti\nratsastustaan. Kukaan ei paljoakaan puhunut. Omituinen, unta\nmuistuttava tunne, jota he eivät voineet voittaa, valtasi heidät.\nTuntui kuin jokainen olisi nauttinut jotain unijuomaa, armahtavaa,\ntuskaa lieventävää ainetta, jota luonto käyttää, kun vaikea taudin\nkäännekohta liiaksi on jännittänyt hermoja. He ajattelivat ystäviään\nja mennyttä elämäänsä sillä tarkkanäköisyydellä, jolla tarkastetaan\nvalmiiksi suoritettua työtä. Heidän kohtalonsa surulliseen\nkäänteeseen sekoittui vienoa kaihomielisyyttä. Heidät valtasi\nepätoivon levollisuus.\n\n\"Täällä on hiton kaunista\", sanoi eversti katsellen ympärilleen.\n\"Minulla on aina ollut se mielikuva, että haluaisin kuolla\noikein todellisessa keltaisessa Lontoon sumussa. Eipä sitä tässä\nvaihtokaupassa menetä.\"\n\n\"Yksin kuoleminen on kauhistavaa\", sanoi rouva Belmont. \"Jos kaikki\nme ja meidän rakkaamme voisivat kuolla samana hetkenä, emme pitäisi\nasiaa muuna kuin muuttona.\"\n\n\"Käyneepä miten käyneekin, emme kuitenkaan kuole yksin\", sanoi hänen\nmiehensä. \"Me lähdemme kaikki yhdessä, ja me tapaamme Brownin ja\nHeadinglyn ja Stuartin, jotka odottavat meitä toisella puolella.\"\n\nRanskalainen nosti olkapäitään. Hän ei uskonut tätä seuraavaan\nelämään, mutta hän kadehti molempia katolilaisia heidän levollisen\nvarmuutensa tähden. Hän nauroi ajatellessaan, mitä hänen ystävänsä\nCafe Bignon'issa sanoisivat, jos saisivat tietää, että hän on\nuhrannut elämänsä kristinuskon tähden. Joskus se häntä huvitti,\ntoisinaan harmitti, ja hän jatkoi ratsastustaan mielialansa\nvaihdellessa naurunhimon ja raivon välillä. Koko ajan hän hoiteli\nloukkaantunutta rannettaan kuten äiti sairasta lastaan.\n\nKivisen erämaan ruskealla pinnalla oli hetkisen näkynyt pitkä, kapea,\nvaalea juova. Se oli vain parin sadan metrin levyinen hiekkaharjanne\nja korkeintain kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkea. Mutta vangit\nhavaitsivat ihmeekseen, että arabialaiset osoittivat sitä varsin\nhuolestunein ilmein, ja he pysähtyivät tullessaan sen reunalle,\naivan kuin he olisivat olleet ylipääsemättömän virran rannalla. Se\noli hyvin kevyttä, tomumaista hiekkaa, ja pieninkin tuulenhenkäys\nnostatti siitä ilmaan hyttyspilvimäisiä pyörteitä. Emiiri Abderrahman\nkoetti pakottaa kameelinsa astumaan hiekalle, mutta parin askeleen\npäästä pysähtyi eläin vavisten pelosta. Molemmat päälliköt\nkeskustelivat hetkisen, ja sitten kääntyi koko karavaani pohjoiseen\npäin jättäen hiekkaharjanteen vasemmalle.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Belmont tulkilta, joka ratsasti hänen vieressään.\n\n\"Lentohiekkaa\", vastasi Mansur. \"Toisinaan tuuli ajaa sitä\ntuollaiseksi pitkäksi harjanteeksi. Jos huomenna tuulee, ei ehkä ole\nhiukkastakaan jäljellä, sillä kaikki häviää ilmaan. Arabialaisten on\nusein kuljettava viisikymmentä jopa satakin penikulmaa voidakseen\nkiertää tuollaisen 'kinoksen'. Jos siitä yrittää ylitse, saattaa\nkameeli taittaa jalkansa, ja itse hän vajoaa siihen ja kuolee.\"\n\n\"Kuinka pitkältä tätä kestää?\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä.\"\n\n\"Hyvä, Cochrane, siitä on meille etua. Mitä pitempiaikaiseksi\nmatkamme venyy, sen suuremmat mahdollisuudet on takaa-ajavilla\nvirkeillä kameeleilla saavuttaa meidät.\" Ja sadannen kerran katsoi\nhän taakseen tuonne yli erämaan ylettyvälle taivaanrannalle. Siellä\noli suuri, autio, tummanruskea tasanko, mutta missä oli hänen\nodottamansa teräksen ja valkeitten kypäräin vilahdus?\n\nPian he vapautuivat edessään olevasta esteestä. Se katosi\nolemattomiin kuten tyhjän pinnan peittävä pölyviiva. Oli ihmeellistä\nnähdä, että vaikka \"kinos\" oli niin kapea, että melkein saattoi\nhypätä sen ylitse, arabialaiset mieluummin ratsastivat satoja metrejä\nkuin uskalsivat kahlata sen yli. Kun heillä jälleen oli kova,\nvarma maa allaan, saivat uupuneet kameelit maistaa piiskaa, ja ne\nlaukkasivat eteenpäin kaksinkertaisella vauhdilla, niin että vangit\nhölkkyivät ylös ja alas tavalla, joka näytti sekä surkuteltavalta\nettä hullunkuriselta. Alussa se oli hauskaa ja he hymyilivät\ntoisilleen; mutta lopuksi se tuli surulliseksi, kun \"kameelisärky\"\nahdisti heidän selkärankaansa ja lantioitaan tuottaen ankaria tuskia,\njotka vähitellen enenivät sietämättömäksi rasitukseksi.\n\n\"En voi tätä kestää, Sadie\", huudahti miss Adams äkkiä. \"Olen\nkoettanut vastustaa sitä, mutta nyt putoan pian.\"\n\n\"Ei, ei täti, taitat jalkasi, jos putoat. Pidätä vähän eläintäsi,\nniin ehkä he pysähtyvät.\"\n\n\"Nojatkaa taaksepäin, pysytelkää satulan takaosassa\", sanoi eversti.\n\"Kas noin, tuo vaimentaa tuskaa.\" Hän otti harson hatustaan, sitoi\npäät yhteen ja asetti sen hänen satulannuppiinsa. \"Pankaa jalkanne\nsilmukkaan\", sanoi hän. \"Se antaa tukea kuten jalusta.\"\n\nHän tunsi heti helpotusta, ja Stephens teki samoin Sadielle. Mutta\nnyt kaatui yksi väsynyt kameeli, ojenteli jalkojaan, ja karavaanin\noli kuljettava entistä, hidasta vauhtiaan.\n\n\"Onko tuolla uusi hiekkaharjanne?\" kysyi eversti.\n\n\"Ei, tuo on jotain valkoista\", sanoi Belmont. \"Kuulkaa, Mansur, mitä\nmeillä on edessämme?\"\n\n\"En tiedä, mitä se on. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista.\"\n\nPoikittain yli erämaan pohjoisesta etelään näkyi valkea juova, ja se\noli niin suora ja selvä, että se oli kuin ruskealle pöydälle vedetty\nliituviiva. Se oli hyvin kapea, mutta jatkui keskeytymättömänä\ntoisesta taivaanrannasta toiseen. Tippy Tilly sanoi jotain tulkille.\n\n\"Se on suuri karavaanitie\", sanoi Mansur.\n\n\"Mikä sen sitten tekee valkeaksi?\"\n\n\"Luut.\"\n\nTuo tuntui uskomattomalta ja kuitenkin oli se totta, sillä tullessaan\nlähemmäksi näkivät he, että se todella oli erämaan halki kulkeva,\npoljettu tie, joka oli pitkällisestä käytöstä laskenut ja niin\nluitten peittämä, että kokonaisuus näytti yhtenäiseltä, valkealta\nnauhalta. Pitkiä, terävänokkaisia kalloja oli hujan hajan kaikkialla,\nja rintakehiä oli niin lukuisasti, että tie paikoittain näytti\njättiläiskäärmeen luurangolta. Loputon tie loisti auringossa, aivan\nkuin se olisi ollut norsunluulla peitetty. Tuhansien vuosien ajan\noli tämä ollut yleisenä valtatienä läpi erämaan, ja koko tänä aikana\nolivat kaikkien lukemattomain karavaanien kuolleet eläimet säilyneet\nkuivassa, antiseptisessä ilmassa. Ei siis ollut ihmeellistä, että\ntuskin voi ratsastaa tätä tietä polkematta niitten luurankoja.\n\n\"Tämä on varmaan se tie, josta puhuin\", sanoi Stephens. \"Muistan\nmerkinneeni sen siihen karttaan, jonka piirsin teille, miss Adams.\nBaedeker sanoo, että sitä ei enää käytetä derviisien tähden, mutta\nettä entisaikoina sitä myöten kuljetettiin nahkoja ja gummia\nDarfurista etelä-Egyptiin.\"\n\nHe tarkastivat tietä välinpitämättömän uteliaina, sillä nykyään\nheillä oli kylliksi ajateltavaa omassa kohtalossaan. Karavaani alkoi\nkulkea etelään vanhaa, kolkkoa tietä, ja tämä Golgata näytti olevan\nsopiva tie sille, mikä odotti heitä sen lopussa. Uupuneet kameelit ja\nväsyneet ratsastajat pyrkivät eteenpäin synkkää päämääräänsä kohden.\n\nJa nyt, kun tuo kriitillinen hetki, jonka piti ratkaista heidän\nkohtalonsa, lähestyi, antoi eversti Cochrane vallan sille pelolle,\nettä jokin kauhistava odottaisi naisia, ja hän nöyrtyi siinä määrin,\nettä kysyi tulkilta neuvoa. Mies oli lurjus ja roisto, mutta hän oli\nsentään itämaalainen, ja hän ymmärsi arabialaisen käsitystavan. Hänen\nuskostaanluopumisensa oli asettanut hänet lähempään kosketukseen\nderviisien kanssa, ja hän oli kuullut, mitä he keskenään olivat\njutelleet. Cochranen kankea, ylimyksellinen luonne taisteli kauan\nvastaan, ennenkuin hän saattoi pyytää neuvoa sellaiselta mieheltä, ja\nlopulta, kun hän sen teki, tapahtui se mahdollisimman harmistuneella\nja epäystävällisellä sävyllä.\n\n\"Te tunnette nuo roistot, ja teillä on sama katsantokanta kuin\nheillä\", sanoi hän. \"Aikomuksemme on jatkaa tätä kulkua vielä\nkaksikymmentäneljä tuntia. Sitten on aivan yhdentekevää, miten meidän\nkäy, sillä silloin ei mikään avustuskunta enää voi meitä saavuttaa.\nMutta miten voimme välttää noita vielä yhden päivän?\"\n\n\"Te tiedätte, mikä on neuvoni\", vastasi tulkki, \"olen teille jo sen\nsanonut. Jos kaikki teette, kuten minä olen tehnyt, tulette varmaan\nelävinä Khartumiin.\"\n\nEversti heitti ylpeästi päätään, ja vihan puna nousi hänen\nposkilleen. Hän ratsasti hetken vaiti, sillä Intiassa suorittamanaan\npalvelusaikana oli hänen luonteeseensa tullut suuri määrä\nryytipippuria, johon lisäksi oli sekoittunut valkopippuria hänen\nviimeisten kokemustensa aikana. Kesti joitakin minuutteja, ennenkuin\nhän uskalsi vastata.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", sanoi hän lopuksi. \"Jotkin asiat ovat\nmahdollisia, toiset mahdottomia. Tämä kuuluu mahdottomiin.\"\n\n\"Teidän on vain teeskenneltävä.\"\n\n\"Kylliksi siitä\", sanoi eversti tylysti.\n\nMansur nosti olkapäitään.\n\n\"Mitä kannattaa kysyä minulta, kun suututte vastatessani? Jos ette\ntee niinkuin minä sanon, niin toimikaa omin neuvoin.\"\n\n\"En ole vihainen\", vastasi eversti lempeämmin, \"mutta tämä menisi\npidemmälle kuin voimme sallia. Olen ajatellut asiaa seuraavasti:\nvoitte, jos tahdotte, antaa tuolle papille tai moolahille, joka tulee\nluoksemme, viittauksen, että emme todella ole vallan taipumattomat\nhänen käännytysyrityksiinsä. Ei kai ole mitään väärää siinä, kun\nottaa huomioon sen ahdingon, jossa olemme. Hänen tullessaanhan voimme\nteeskennellä ja olla olevinamme innostuneet ja pyytää lisäopetusta,\nja siten pidentää aikaa yhdellä tai kahdella päivällä. Ettekö usko,\nettä se olisi viisainta?\"\n\n\"Tehkää kuten haluatte\", sanoi Mansur. \"Jos toivotte, että puhun\nmoolahille, teen sen. Hän on tuo pieni, lihavahko, harmaapartainen\nmies, joka ratsastaa tuon ruskean kameelin selässä tuolla edellä.\nHän on kuulu siitä, että kykenee kääntämään uskottomia, ja hänelle\nse on kunnianasia, niin että mieluimmin hän tahtoisi välttää teidän\npahoinpitelyänne, jos hän luulee voivansa saada teidät kääntymään\nIslamin uskoon.\"\n\n\"Sanokaa hänelle siis, että sielumme ovat vastaanottavaiset\", sanoi\neversti. \"En luule, että pappimme olisi siihen suostunut, mutta nyt,\nkun hän on kuollut, on kai meidän vähän hellitettävä. Menkää hänen\nluokseen, Mansur, ja jos toimitatte asianne hyvin, unohdamme menneet.\nAsiasta toiseen, onko Tippy Tilly sanonut mitään?\"\n\n\"Ei. Hän on pitänyt väkensä koossa, mutta hän ei tiedä, miten voi\nauttaa teitä.\"\n\n\"Sitä en tiedä minäkään. Hyvä, puhukaa nyt moolahille, ja minä kerron\ntovereilleni, mistä me olemme sopineet.\"\n\nKaikki vangit suostuivat everstin suunnitelmaan, paitsi tuo\nvanha Uuden Englannin nainen, joka jyrkästi kieltäytyi edes\nteeskentelemästä olevansa innostunut Muhammetin uskosta \"Olen kai\nliian vanha polvistumaan Baalin eteen\", sanoi hän. Ainoa, mihin hän\nsaattoi suostua, oli, ettei hän julkisesti sekaantuisi siihen, mitä\nhänen toverinsa sanoisivat tai tekisivät.\n\n\"Ja kuka puhuu papille?\" kysyi Fardet heidän yhdessä ratsastaessaan\nja neuvotellessaan asiasta.\n\n\"Sen kai Cochrane tehnee, koska ehdotus on hänen\", sanoi Belmont.\n\n\"Anteeksi\", sanoi ranskalainen, \"en tahdo sanoa sanaakaan pahaa\neversti ystävästämme, mutta ei ole mahdollista, että yksi ihminen voi\nkelvata kaikkeen. Pappi saattaisi älytä everstin tarkoituksen.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi eversti arvokkaasti.\n\n\"Niin, ystäväni, sen hän tekisi, sillä samoin kuin useimmat\nmaamiehenne, olette te aivan liian ankara arvostellessanne muitten\nihmisten mielipiteitä, ja se juuri on suuri vika kansassanne.\"\n\n\"Voi, jättäkää politiikka syrjään!\" huudahti Belmont kärsimättömästi.\n\n\"En puhu politiikkaa. Puhun vain hyvin käytännöllisestä seikasta.\nMiten voi eversti Cochrane sanoa tuolle papille todella olevansa\ninnostunut tämän uskonnosta, kun hän itse asiassa ei hyväksy mitään\nmuuta maailman uskontoa kuin sen pienen lahkon, joka on hänet\nsynnyttänyt ja kasvattanut? Sanon everstin kunniaksi, etten ollenkaan\nusko hänen osaavan viekastella, ja olen varma, ettei hän osaisi niin\nhyvin näytellä tätä huvinäytelmää, että hän saattaisi pettää tuon\npapin kaltaisen miehen.\"\n\nEversti istui hyvin suoraselkäisenä ilmeettömin kasvoin, aivan kuin\nhän olisi ollut epävarma siitä, oliko tuo hänelle lausuttu imartelu\nvai loukkaus.\n\n\"Voitte itse puhua, jos haluatte\", sanoi hän lopuksi.\n\n\"Luulen olevani sopivin, koska olen yhtä innostunut kaikista\nuskonnoista. Jos pyydän opetusta, teen sen siksi, että sitä todella\nhaluan, enkä näytelläkseni jotain osaa.\"\n\n\"Uskon varmaan, että olisi paras, jos herra Fardet ottaisi\nhoitaakseen asian\", sanoi rouva Belmont varmalla äänellä, ja niin oli\nasia ratkaistu.\n\nAurinko oli nyt korkealla taivaalla, ja se paahtoi häikäisevän\nvoimakkaasti haalistuneita luita, jotka olivat tiellä. Pienen\nvankijoukon valtasi taas tuskallinen jano, ja ratsastaessaan\neteenpäin kuivin huulin ja kieli kitalakeen tarttuneena näkivät he\naivan kuin kajastuksena Koroskon ruokahuoneen, valkoiset pöytäliinat,\nviiniluettelot jokaisen lautasen vieressä ja tarjoilupöydällä olevat\nerilaiset pullot. Sadie, joka tähän asti oli kestänyt niin hyvin,\nsai äkkiä hermokohtauksen, ja hänen ajatukseton naurunsa teki muut\nhermostuneiksi. Hänen tätinsä ratsasti hänen toisella puolellaan ja\nStephens toisella, ja he tekivät kaikkensa rauhoittaakseen häntä,\nmutta liikarasittunut tyttö vajosi lopuksi unen ja pyörtymyksen\nsekaiseen tilaan, ja riippui kuin riepu satulassa, ja vain hänen\nympärilleen keräytyneet ystävät estivät häntä putoamasta. Kameelit\nolivat yhtä väsyneet kuin niitten ratsastajat, ja tavantakaa piti\nheidän kiskoa niiden riimuista estääkseen niitä laskeutumasta\nmakaamaan. Toisesta taivaanrannasta toiseen ulottui pilvetön,\nkirkkaansininen taivaankaari, ja sen jättiläiskupoolia myöten ylös\nryömi ankara aurinko säteilevänä, mutta raakalaismaisena jumaluutena,\njoka vaati ikuisena oikeutenaan verona inhimillistä kärsimystä.\n\nHeidän matkansa suuntautui yhä samaa tietä, mutta he kulkivat\nvain hitaasti eteenpäin, ja useammin kuin kerran ratsastivat\nmolemmat emiirit takaisinpäin ja pudistivat päätään tarkastaessaan\nkuormakameeleita, joitten selkään vangit oli sälyytetty. Kaikkein\nsuurimmalla hidastelijalla ratsasti haavoittunut sudanilainen\nsotilas. Se lönkytti surkeasti eteenpäin kankein säärin, ja vain\npistämällä sitä takaapäin saatiin se pysymään muitten joukossa.\nEmiiri Wad Ibrahim nosti Remington-kiväärinsä, kun eläin ontui hänen\nohitseen ja ampui luodin sen aivoihin. Haavoittunut mies kaatui\neteenpäin pudoten kovalle tielle. Kun hänen onnettomuustoverinsa\nkatsoivat taakseen, näkivät he hänen nousevan pelästynein ilmein.\nSamassa silmänräpäyksessä liukui yksi baggara-arabialainen alas\nkameelinsa selästä miekka kädessä.\n\n\"Älkää katselko! Älkää katselko!\" huusi Belmont naisille, ja he\nratsastivat kaikki eteenpäin kasvot etelään käännettyinä. He eivät\nkuulleet äännähdystäkään, mutta baggara ratsasti parin minuutin\nperästä heidän ohitseen. Hän kuivasi miekkaansa kameelin karvaiseen\nkaulaan ja hymyili heille ohimennen pahanilkisesti ratsastaessaan.\nMutta ne, jotka ovat inhimillisen kurjuuden alimmalla asteella, ovat\nkuitenkin tulevaisuudestaan varmat. Tämä ilkeä, uhkaava hymy, joka\naikaisemmin olisi heitä pelottanut, ei tehnyt nyt mitään vaikutusta,\ntai korkeintaan herätti se vastenmielisyyttä.\n\nMoni seikka tällä vanhalla kauppatiellä olisi saattanut olla heistä\nmielenkiintoinen, jos he olisivat olleet siinä mielentilassa, että\nolisivat sen huomanneet. Siellä täällä oli puoleksi raunioituneita\nvanhojen rakennusten jäännöksiä, niin vanhoja, ettei kukaan voinut\nmääritellä niiden ikää. Ne oli rakennettu menneinä aikoina tarjoamaan\nmatkustajille varjoa aurinkoa vasten tai turvaa erämaan aina ilman\nlakia liikkuvilta lapsilta. Mutatiilet, joista nämä pakopaikat\noli kyhätty, todistivat, että raaka-aine oli tuotu etäisen Niilin\nrannoilta. Kerran näkivät he erään pienen kukkulan huipulta Assuan\npunaisesta graniitista veistetyn, murskautuneen pylväänkannan\nja poikkipuolin sen päällä egyptiläisen jumalan leveäsiipisen\ntunnuskuvan ja sen alla Ramses II:n nimitaulun. Vielä 3000 vuotta\ntuon sotaisen kuninkaan kuolemasta saattaa tavata hänen häviämättömiä\njalanjälkiänsä. Hänen konkkanenäinen ja mahtava ruumiinsa, joka\non nähtävänä Gizeh-museossa lienee ihmeellisimpiä kaikista\nhistoriallisista jätteistä. Hän makaa kädet ristissä rinnalla, vielä\nrappiotilassakin ruhtinaallisena. Vangeissa herätti tämä nimitaulu\ntoivonkipinän, sillä se osoitti, että he olivat vielä egyptiläisellä\nmaalla. \"He ovat jättäneet tänne kerran nimikorttinsa, ja he voivat\ntehdä saman vielä toisenkin kerran\", sanoi Belmont, ja kaikki\nkoettivat hymyillä.\n\nNyt saapuivat he paikalle, mistä oli mahdollisimman moninainen\nnäköala. Siellä täällä tien kummallakin puolen olevissa syvennyksissä\nolivat he nähneet heikkoa, viheriää ruohoa, joka todisti, että vettä\noli ehkä lähelläkin maanpintaa. Ja äkkiä sukelsi tie maljanmuotoiseen\nsyvennykseen, jossa kasvoi hurmaava palmupuuryhmä, ja jonka\npeitti vihreä ruoho. Aurinko, joka loisti tähän kirkasväriseen,\nsilmäälepuuttavaan erämaan tummanruskean värin ympäröimään pintaan,\nantoi sille mitä puhtaimman smaragdihohteen. Eikä se ollut ainoastaan\nkaunis näky, vaan myös toivoa herättävä näky; vettä, varjoa, siis\nkaikkea, mitä väsynyt matkustaja saattaa toivoa. Sadiekin virkistyi,\nja väsyneet kameelit korskuivat ja kulkivat nopeammin, kuroittelivat\npitkiä kaulojaan ja haistoivat ilmaa. Kuljettuaan luotaantyöntävän,\nvakavan erämaan läpi eivät he mielestään koskaan olleet nähneet\nmitään niin kaunista. He katsoivat tummain, tähtimäisten\npalmunhuippujen varjostamaa ruohokenttää, käänsivät sitten katseensa\nkirkkaansinistä taivasta vasten kuvastuviin tummanvihreihin lehtiin\nja unohtivat uhkaavan kuoleman nähdessään tämän luonnon kauneuden,\njonka äidinhelmaan he pian palaisivat.\n\nLähteitä oli lehdon keskessä seitsemän suurta ja kaksi pientä\nsyvennystä, täynnä turpeenväristä vettä, joka olisi hyvin riittänyt\nkokonaisen karavaanin tarpeiksi. Kameelit ja ihmiset joivat sitä\nhimokkaasti, vaikka sillä olikin tuon kaiken läpi tunkeutuvan\nnatronin väri. Kameelit kiinnitettiin liekaan, arabialaiset\nlevittivät makuumattonsa varjoon, ja kun vangit olivat saaneet\nannoksen taateleita ja leipää, ilmoitettiin heille, että he\nsaivat tehdä mitä halusivat kuuman ajan kestäessä, ja että moolah\ntulisi heidän luokseen ennen auringonlaskua. Naiset asettautuivat\nakasiapuun tiheään varjoon, ja miehet heittäytyivät palmujen alle.\nSuuret, viheriät lehdet liikkuivat hiljaa heidän yläpuolellaan,\nhe kuulivat arabialaisten äänten ja kameelien hillityn sorinan,\nja omituisimman ja selittämättömimmän ihmeen vaikutuksesta oli\neräs heistä äkkiä irlantilaisessa laaksossa, toinen näki edessään\nCommonwealth Avenue'n pitkän, suoran linjan, kolmas söi päivällistä\nLontoon sotilasklubissa, ja hänelle oli palmunoksain suhina muuttunut\nPall-Mall'in yksitoikkoiseksi sorinaksi. Kunkin sielu kulki siis omaa\ntietänsä, vaelsi takaisinpäin muiston omituisia, sokkeloisia polkuja\nväsyneitten ruumiitten maatessa tunteettomina libyalaisen keitaan\npalmupuiden alla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nEversti Cochrane heräsi horroksestaan jonkun koskettaessa häntä\nolkapäähän. Avatessaan silmänsä näki hän edessään vanhan egyptiläisen\ntykistömiehen, Tippy Tillyn, mustat, levottomat kasvot. Hän oli\npannut koukkuisen sormensa maksanruskeille huulilleen, ja hänen\ntummat silmänsä tähyilivät oikealle ja vasemmalle tarkan valppaina.\n\n\"Maatkaa hiljaa! Älkää liikkuko!\" kuiskasi hän arabiankielellä.\n\"Paneudun makaamaan tähän viereenne, niin he eivät eroita minua\nmuista. Ymmärrättekö, mitä sanon?\"\n\n\"Kyllä, jos puhutte hitaasti.\"\n\n\"Hyvä on. En erikoisesti luota tuohon tummaan Mansur-mieheen.\nPuhuisin mieluummin suoraan teille\".\n\n\"Mitä teillä on sanottavaa?\"\n\n\"Olen odottanut kauan, kunnes kaikki nukahtivat, ja tunnin perästä\nkutsutaan meidät iltarukoukseen. Tässä on ensiksikin pistooli, joten\nette voi sanoa olevanne aseeton.\"\n\nSe oli kömpelö vanhanaikainen kapine, mutta eversti näki sen lukossa\nloistavan nallin ja tiesi sen siis olevan ladatun. Hän pani sen\ntakkinsa povitaskuun.\n\n\"Meitä on kahdeksan, jotka haluaisimme kotiin Egyptiin. Teidän\njoukossanne on neljä miestä. Yksi meistä, Ali Mehemet, on sitonut\n12 nopeinta kameelia liekaan, tosin ei emiirien omia. On asetettu\nvartioita, mutta ne ovat hajallaan siellä täällä. Nuo kaksitoista\nkameelia ovat aivan täällä lähellämme -- nuo tuolla akasiapuun\ntakana. Jos vain pääsisimme niitten selkään, ja lähtisimme matkaan,\nen luule, että juuri monikaan meitä saavuttaisi. Heidän varalleen\non meillä pyssymme. Kaikki vesileilit ovat täydet, ja huomenillalla\nsaatamme olla perillä Niilillä.\"\n\nEversti ei ymmärtänyt kaikkea, mutta silti kylliksi, että pieni\ntoivon tähti pilkahti hänen synkässä mielessään. Tämä viimeinen\nkauhun päivä oli jättänyt jälkensä hänen harmaankalpeisiin\nkasvoihinsa, ja hänen hiuksiinsa, jotka äkkiä olivat alkaneet harmeta.\n\n\"Oivallista\", sanoi hän. \"Mutta mitä teemme kolmelle mukanaolevalle\nnaiselle?\" Musta sotilas nosti olkapäitään. \"Pyh\", sanoi hän. \"Yksi\nheistä on vanha, ja ainahan Egyptissä on laumoittain naisia, jos\njoskus sinne saavumme.\"\n\n\"Puhutte tyhmyyksiä\", sanoi eversti ankarasti. \"Joko otamme naiset\nmukaan, tai emme ollenkaan karkaa.\"\n\n\"Luulen paremminkin, että te puhutte tyhmästi\", vastasi musta mies\nharmistuneena. \"Miten saatatte pyytää, että minä tovereineni ryhdyn\nasiaan, joka pakostakin epäonnistuu? Vuosikausia olemme odottaneet\ntämän kaltaista tilaisuutta, ja nyt, kun se on tullut, tahdotte, että\nmenetämme sen, siksi että hulluttelette noitten naisten takia.\"\n\n\"Mitä olemme luvanneet teille, jos pääsemme Egyptin?\" kysyi Cochrane.\n\n\"Kaksisataa egyptiläistä puntaa ja korotuksen armeijassa, kaikki\nvahvistettuna englantilaisen kunniasanalla.\"\n\n\"Hyvä, saatte kukin kolmesataa puntaa, jos voitte laatia uuden\nsuunnitelman, joka auttaa teitä ottamaan naiset mukaan.\"\n\nTippy Tilly raastoi epätietoisena villatukkaansa.\n\n\"Saisimme ehkä jollain tekosyyllä tuoduksi kolme nopeata kameelia\nlisää tänne. Tuolla kokin tulen luona on todella kolme hyvin hyvää\nkameelia. Mutta miten saamme naiset niitten selkään? Jos he jo\nistuisivat satulassa, tiedämme varsin hyvin, että he putoaisivat, kun\nne alkoivat laukata. Pelkäänpä, että te miehetkin putoatte; sillä\nei ole helppoa istua laukkaavan kameelin selässä, ja naisille se\non suorastaan mahdotonta. Ei, jättäkäämme heidät tänne, ja ellette\nsiihen suostu, jätämme teidät kaikki ja lähdemme yksin.\"\n\n\"Hyvä on. Lähtekää vain!\" sanoi eversti kiivaasti.\n\nNeekeri kääntyi ja konttasi pienen matkan erään toverinsa,\nfellah-heimoisen Mehemet Alin luo, joka vartioi kameeleita. He\nneuvottelivat hetkisen, sillä noista luvatuista kolmestasadasta\nkultarahasta he eivät mielellään tahtoneet luopua. Sitten ryömi\nneekeri takaisin eversti Cochranen luokse.\n\n\"Mehemet Ali on suostunut\", sanoi hän. \"Hän on mennyt sitomaan\nriimuun vielä kolme kameelia. Mutta on hullutusta, että kaikki\nmenemme kohti kuolemaamme. Tulkaa nyt kanssani herättämään naiset,\nettä saamme puhua asiasta heille.\"\n\nEversti herätti toverinsa ja kuiskasi heille mistä oli kysymys.\nBelmont ja Fardet suostuivat alistumaan mihin vaaraan tahansa.\nStephens, joka ei säikkynyt passiivista kuolemaa, joutui silmittömän\nkauhun valtaan ajatellessaan, että hän ryhtyisi sellaiseen tekoon,\nolipa se mikä tahansa, joka hänet pelastaisi surman suusta, ja hänen\nkoko ruumiinsa vapisi. Sitten otti hän esiin Baedekerinsä alkaen\nkirjoittaa testamenttiaan ensimäiselle puhtaalle sivulle, mutta\nhänen kätensä vapisi niin, että kirjoitusta tuskin saattoi lukea.\nTälle lakimiessielulle oli kuolemalla, vaikkapa väkivaltaisella, jos\nsiihen levollisena alistui, määrätty paikkansa tapausten ketjussa.\nMutta sellainen kuolema, joka ihmisen kohtaa hänen ajaessaan hurjaa\nlaukkaa erämaassa, oli vallan ennenkuulumattoman epäsäännöllinen ja\njärkyttävä. Ei hän itse kuolemaa pelännyt, vaan turhaan sitä vastaan\ntaistellessa syntyvää nöyryytystä ja kauhua.\n\nEversti Cochrane ja Tippy Tilly olivat yhdessä kömpineet suuren\nakasiapuun varjoon siihen paikkaan, jossa naiset makasivat. Sadie ja\nhänen tätinsä makasivat sylitysten, nuoren tytön pää oli vanhemman\nnaisen rinnoilla. Rouva Belmont oli hereillä ja suostui heti tuumaan.\n\n\"Mutta teidän on jätettävä minut tänne\", sanoi miss Adams vakavasti.\n\"Mitä se merkitsee minun iälläni?\"\n\n\"Ei, ei, Elizatäti, en liiku paikaltanikaan ilman sinua! Älä\nluulekaan sitä!\" huudahti nuori tyttö. \"Sinun on seurattava mukana,\nmuuten jäämme molemmat tänne.\"\n\n\"Kas nyt, miss, ei nyt ole aikaa riitelemiseen\", sanoi eversti\nankarasti. \"Kaikkien meidän elämämme riippuu siitä, että teette\nparhaanne, emmekä millään voi jättää teitä tänne.\"\n\n\"Mutta minä putoan.\"\n\n\"Sidon teidät harsollani. Toivoisinpa, että minulla olisi Stuart\nraukalle lainaamani huivi. Niin, Tippy, luulenpa, että uskallamme\nyrittää!\"\n\nMutta musta sotilas tuijotti tyytymättömänä yli erämaan.\n\n\"Katsokaa!\" sanoi hän nyrpeästi. \"Tuolla näette kaiken hullun\npuheenne tuloksen!\"\n\nPuoli tusinaa kameeliratsastajaa näyttäytyi äkkiä maljamaisen\nsyvennyksen reunalla. He ratsastivat nopeasti heilutellen pyssyjään.\nSilmänräpäyksen päästä puhalsi torvi lähtömerkin, ja koko leiri oli\nkädenkäänteessä kuin ylösalaisin käännetty mehiläispesä. Eversti\njuoksi takaisin tovereittensa luokse ja musta sotilas kameelinsa\nviereen. Stephens näytti tyytyväiseltä ja Belmont harmistuneelta, ja\nmonsieur Fardet heilutti tervettä kättään ilmassa huutaen:\n\n\"Kaikkien kuilujen pirujen nimessä, eikö tämä koskaan lopu? Emmekö\nkoskaan pääse näitten kirottujen derviisien vallasta?\"\n\n\"Niin, ovatko he todella derviisejä?\" sanoi eversti. \"Luulin, että ne\nolivat Englannin hallituksen keksintö.\"\n\nMies-paran mieli oli tullut araksi ja ärtyiseksi. Everstin pilanteko\nvaikutti kuin palava tulitikku ruutitynnyrissä, ja ranskalainen\ntanssi hänen edessään syytäen suustaan raivoavan sanatulvan.\nEnnenkuin Belmont ja Stephens ennättivät hillitä häntä, tarrasi hän\nkourallaan Cochranen kurkkuun.\n\n\"Ellette olisi harmaapäinen...\", sanoi hän.\n\n\"Kirottua julkeutta!\" huudahti eversti.\n\n\"Jos meidän on kuoltava, niin tehkäämme se herrasmiehen eikä\nkatupoikain tavalla\", sanoi Belmont.\n\n\"Tarkoitin vain että minua ilahutti se, että monsieur Fardet on\noppinut jotain seikkailustaan\", sanoi eversti nenäkkäästi.\n\n\"Vaietkaa nyt, Cochrane! Mitä hyödyttää ärsyttää häntä?\" huudahti\nirlantilainen.\n\n\"Kunniani kautta, Belmont, unohdatte miten käyttäydytte. En salli\nkenenkään puhutella itseäni siten.\"\n\n\"Voisittepa samalla huolehtia omasta tavastanne.\"\n\n\"Herrat, herrat, naiset tulevat!\" huudahti Stephens, ja vihaiset,\närtyneet miehet vajosivat taas synkkään äänettömyyteen kulkien\nedestakaisin pureskellen viiksiään. Huonotuulisuus on hyvin\ntarttuvaa, sillä itse Stephenskin alkoi harmistua heittäen heihin\ntyytymättömiä silmäyksiä heidän kulkiessaan ohi. He olivat nyt\nkohtalonsa käänteessä, ja kuoleman varjo peitti heidät, ja kuitenkin\nantoivat he henkilökohtaisten erimielisyyksien vallata itsensä,\nvaikka ne olivat niin turhanpäiväisiä, että he tuskin saattoivat\nniitä sanoin ilmaista. Onnettomuus kiristää ihmismielen jänteet\nmahdollisimman tiukoiksi, mutta heiluri on silti liikkeellä.\n\nMutta äkkiä suuntautui heidän huomionsa tärkeämpiin seikkoihin.\nToisella puolen lähteitä pidettiin sotaneuvottelua, ja molemmat\nemiirit kuuntelivat vakavin, harkitsevin ilmein partion johtajan\nmonisanaista tiedoitusta. Vangit huomasivat, että tuo vanha mies\nseisoi kuin kivikuva, ja nuorempi emiiri silitti hermostunein\nliikkein pari kertaa partaansa, ja kapeat, ruskeat sormet vapisivat\nkoskettaessaan pitkiä, mustia partahaivenia.\n\n\"Luulen, että egyptiläiset ajavat meitä takaa\", sanoi Belmont.\n\n\"Siltä näyttää. Jokin on säikyttänyt heidät.\"\n\n\"Nyt hän antaa määräyksen. Mitähän se lienee? Kuunnelkaa, Mansur,\nmitä on tekeillä!\" Tulkki tuli juosten kasvot toivosta loistaen.\n\"Luulen, että he ovat nähneet jotain, joka on säikyttänyt heidät.\nSotilaat varmaan ajavat meitä takaa. He ovat määränneet, että\nvesileilit on täytettävä, ja että meidän on oltava lähtövalmiit\npimeän tullen. Mutta minun on käsketty koota teidät kaikki, sillä\nmoolah tulee kääntämään teidät. Olen jo sanonut hänelle, että olette\nhyvin taipuvaiset uskomaan hänen mielipiteitään.\"\n\nSitä tuskin koskaan voi saada selville, miten paljon Mansur oli\nvakuuttanut, mutta joka tapauksessa saapui muhamettilainen pappi\nkasvoillaan tyytyväinen ja isällinen ilme, joka osoitti hänen\npitävän tehtäväänsä miellyttävänä ja helppona. Hän oli yksisilmäinen\nmies. Hänellä oli harmahtava, seppelemäinen parta ja täyteläiset\nkasvot, jotka joskus näyttivät olleen vielä pulleammat, sillä ne\nolivat monien vakojen uurtamat. Hänen päässään oli viheriä turbaani,\njoka osoitti hänen tehneen pyhiinvaelluksen Mekkaan. Toisessa\nkädessään hänellä oli pieni, ruskea matto, toisessa pergamentille\npainettu koraanijäljennös. Hän levitti maton maahan, viittasi\nMansurin luokseen, teki kädellään kokoavan liikkeen, jotta vangit\nymmärtäisivät keräytyä hänen ympärilleen ja osoitti sitten maahan\nantaakseen heille merkin, että he saivat istuutua. He ryhmittyivät\nhänen ympärilleen ruohokentälle palmujen alle, nämä seitsemän vieraan\nuskonnon harhaanjoutunutta edustajaa, ja heidän keskessään istui\ntuo pieni, lihava pappi antaen ainoan silmänsä harhailla toisista\nkasvoista toisiin, samalla kun hän selitteli uuden, raa'anpuoleisen,\nkarkean uskontonsa peruslakeja. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja\nnyökkäsivät, kun Mansur käänsi jokaisen uskontokäskyn, ja jokaisesta\nhyväksymisen osoituksesta tuli moolah yhä rakastettavammaksi\ntavassaan ja yhä hellemmäksi puheissaan.\n\n\"Sillä miksi te kuolisitte, suloiset karitsani, kun ei teiltä muuta\nvaadita kuin että hylkäätte ne ajatukset, jotka johtavat teidät\nikuiseen pätsiin, ja hyväksytte Allahin lain sellaisena kuin se on\nhänen profeettansa kirjoittamana ja joka varmasti tarjoaa teille\nrajattomia riemuja, sellaisia, joita Kameeli-kirja lupaa. Sillä mitä\nsanoo valittu?\" Hän lukea paukutti yhden sellaisen säkeen, joita\njokaisella uskonnolla on tunnuslauseina. \"Sitäpaitsihan on selvää,\nettä Jumala on kanssamme, koska alusta asti, jolloin meillä vain oli\nkeppejä aseinamme turkkilaisten ampumakivääreitä vastaan, voitto\nsilti aina on seurannut meitä? Emmekö ole vallanneet El Abeidia ja\nKhartumia ja kukistaneet Hicks'iä ja tappaneet Gordonin ja voittaneet\njokaista, joka on tarttunut aseisiin meitä vastaan? Kuinka siis\nvoidaan väittää, ettei Allahin siunaus lepää yllämme?\"\n\nEversti oli katsonut ympärilleen moolahin pitkän saarnan aikana\nja huomannut, että derviisit puhdistivat kiväärejään, laskivat\npanoksiaan ja ryhtyivät kaikkiin toimenpiteisiin, aivan kuin olisivat\nodottaneet, että heidän pian piti ryhtyä taisteluun. Molemmat emiirit\nneuvottelivat vakavin ilmein, ja partion johtaja viittasi siihen\nilmansuuntaan, jossa Egypti sijaitsi. Oli selvää, että oli olemassa\npelastuksen mahdollisuus, jos he voisivat kuluttaa aikaa vielä pari\ntuntia. Kameelit eivät olleet vielä kylläksi levänneet pitkän marssin\njälkeen, ja jos takaa-ajajat olivat verraten lähellä, saattaisi\nhelposti uskoa heidän saavuttavan karavaanin.\n\n\"Jumalan tähden, Fardet, koettakaa saada hänet jatkamaan puhettaan\",\nsanoi hän.\n\nMutta ranskalaisen loukattu arvokkuus ei olekaan helposti parannettu.\nMonsieur Fardet istui nyrpeissään selkä vasten palmunrunkoa mustat\nkulmakarvat rypyssä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan sormeili vain\npaksuja, tuuheita viiksiään.\n\n\"Tehkää parhaanne, Fardet! Kohtalomme on käsissänne\", sanoi Belmont.\n\n\"Antaa eversti Cochranen tehdä se\", vastasi Fardet ärtyisesti. \"Hän\non aivan liian röyhkeä, tuo eversti Cochrane.\".\n\n\"Kas nyt\", sanoi Belmont lepytellen aivan kuin olisi puhutellut\nitsepäistä lasta. \"Olen vallan varma, että eversti on valmis\npahoittelemaan sitä, mikä on tapahtunut ja myöntämään, että oli\nväärässä.\"\n\n\"Sitä en totisestikaan tee\", kivahti eversti.\n\n\"Kysymyksessä on sitäpaitsi vain yksityinen riita\", jatkoi Belmont\nnopeasti. \"Toivomme koko seurueen puolesta, että puhuisitte\nmoolahille, koska kaikki olemme sitä mieltä, että te olette siihen\nsopivin.\"\n\nMutta ranskalainen nosti vain olkapäitään ja näytti entistä\nnyrpeämmältä.\n\nMoolah katsoi toisesta toiseen ja tuo hänen leveitten, pulleitten\nkasvojensa hyväntahtoinen ilme alkoi kadota. Hän veti alas\nsuupielensä, ja hänen katseensa muuttui kovaksi ja ankaraksi.\n\n\"Ovatko nämä uskottomat ilveilleet kanssamme?\" sanoi hän tulkille.\n\"Miksi juttelevat he keskenään, ja miksi heillä ei ole minulle mitään\nsanottavaa?\"\n\n\"Hän tulee kärsimättömäksi\", sanoi Cochrane. \"Ehkä on parasta, että\nminä teen, minkä voin, Belmont, koska tuo kirottu mies jättää meidät\npulaan.\"\n\nMutta naisen kekseliäisyys pelasti tilanteen.\n\n\"Olen vakuutettu, herra Fardet\", sanoi rouva Belmont, \"että te, joka\nolette ranskalainen ja siis gentlemanni ja kunnian mies ette anna\nloukattujen tunteittenne estää itseänne täyttämästä lupaustanne ja\nvelvollisuuttanne kolmea avutonta naista kohtaan.\"\n\nFardet nousi silmänräpäyksessä pannen kätensä sydämelleen.\n\n\"Te ymmärrätte luonteeni, madame\", lausui hän. \"En saata jättää\nnaista pulaan. Teen kaikkeni. Hei Mansur, sanokaa pyhälle miehelle,\nettä olen valmis ajatustenvaihtoon hänen kanssaan hänen uskonnostaan.\"\n\nJa hän teki sen niin näppärästi, että hänen toverinsa kummastelivat.\nHänen äänensä todisti, että häntä asia suuresti houkutteli, mutta\nettä viimeinen epäilys vielä pidätti häntä. Mutta kun moolah\npoisti tämän epäilyksen, keksi hän aina jonkun pikku kohdan, joka\njäykkäniskaisesti esti häntä täydelleen hyväksymästä Islamin\nuskoa. Ja hänen kysymyksiinsä sisältyi niin paljon papille\ntarkoitettuja kohteliaisuuksia ja ilonilmauksia siitä, että he\nolivat saaneet tilaisuuden nauttia niin viisaan miehen ja oppineen\njumaluustieteilijän opetusta, että moolahin silmäin alla riippuvat\nihopoimut väreilivät tyytyväisyydestä, ja hän antoi toivorikkaana\nhoukutella itsensä yhä uusiin selittelyihin sinisen auringon\ntullessa sinipunaiseksi ja vihreitten lehtien tummetessa ja suurten,\nlevollisten tähtien lopulta pilkistäessä palmulatvojen lävitse.\n\n\"Mitä tulee teidän mainitsemaanne uskontoon, karitsani\", vastasi\nmoolah erääseen Fardet'n väitteeseen, \"olen itse opiskellut Kairon\nEl Azhar-yliopistossa, ja tunnen asian, johon viittaatte. Mutta\nuskovaisen opit ovat erilaiset kuin uskottoman, eikä ole soveliasta\nliian syvältä tutkia Allahin ajatuksia. Toisilla tähdillä on pyrstöt,\nrakkahin karitsani, toisilla ei, mutta mitä meitä hyödyttää osata\neroittaa niitä toisistaan? Jumala on ne kaikki luonut, ja hänen\nkäsissään ne ovat turvassa. Siksi ystäväni, älä täytä itseäsi\nlänsimaiden tyhmillä opeilla, tiedä ja ymmärrä, että on olemassa vain\nyksi viisaus, ja se sisältyy Allahin tahdon noudattamiseen sellaisena\nkuin sen on hänen valittu profeettansa tähän kirjaan kirjoittanut. Ja\nnyt, ystäväni, näen, että olette valmiit kääntymään Islamin oppiin,\nja jopa siihen on aikakin, sillä torvi ilmoittaa meille, että meidän\non lähdettävä, ja oivallisen emiiri Abderrahmanin tahto oli, että\nteidän oli tehtävä valintanne, ennenkuin jätämme lähteet.\"\n\n\"Mutta on olemassa vielä muita kohtia, isäni, joiden selvittämiseksi\nhaluaisin lisää opetusta\", sanoi ranskalainen, \"sillä on tosihuvitus\nkuulla teidän selviä sanojanne sen jälkeen kun olemme kuulleet\nmuitten saarnaajain hämäriä selityksiä.\"\n\nMutta moolah oli noussut ja hänen ainoassa silmässään näkyi\nepäilyksen vilkahdus.\n\n\"Sen lisäopetuksenhan saatatte saada perästäpäin\", sanoi hän, \"sillä\nmatkustammehan yhdessä aina Khartumiin saakka.\" Hän meni tulen\nluokse, kyykistyi lihavan miehen kömpelöllä hitaudella ja tuli\ntakaisin kädessään kaksi puoleksi hiiltynyttä puutikkua, jotka hän\npani ristiin maahan. Derviisejä kiiruhti lähemmäksi saadakseen nähdä\nmiten äskenkäännetyt hyväksyttiin yhteiseen laumaan. He seisoivat\nmuodostaen ympyrän, ja heidän kookkaat, satumaiset olentonsa\nnäyttivät epäselviltä himmeässä valaistuksessa. Ja kameelien pitkät\nkaulat ja ylpeät päät liikkuivat heidän takanaan.\n\n\"Kas niin\", sanoi moolah, ja hänen äänestään oli nyt hävinnyt sen\nlempeä ja houkutteleva sointu, \"aika on nyt täytetty. Tähän maahan\nolen kahdesta puutikusta muodostanut teidän entisen uskontonne\nyksinkertaisen ja taikauskoisen vertauskuvan. Teidän on astuttava sen\npäälle merkiksi siitä, että luovutte siitä, ja teidän on suudeltava\nkoraania osoittaaksenne, että hyväksytte sen, ja sen lisäopetuksen,\njota vielä tarvitsette, saatte matkalla.\"\n\nNuo neljä miestä ja kolme naista nousivat läpikäydäkseen kohtalon\nuuden vaiheen. Vain miss Adamsilla ja rouva Belmontilla, ei\nmuilla, oli jonkinlainen syvempi, uskonnollinen vakaumus. Kaikki\nmuut olivat maailman lapsia, ja jotkut heistä eivät lainkaan\nhyväksyneet omaa uskontoansa ja sen tunnusmerkkiä maan päällä.\nMutta eurooppalainen ylpeys, valkean rodun ylpeys kiehui heissä ja\npidätti heitä maamiestensä uskossa. Se oli synnillinen, inhimillinen,\nepäkristillinen vaikutin, ja kuitenkin oli se vähällä tehdä\nheidät kristinuskon marttyyreiksi. Tässä hermojensa äärimmäisessä\njännitystilassa kuulivat he äkkiä heikkoja ääniä etäältä. Huojuvat\npalmunlehdet heidän päittensä päällä kohisivat kuin kuohuva virta,\nja etäältä kuulivat he laukkaavan kameelin kumeata, pehmeätä\nkavionkopsetta.\n\n\"Jotain on tekeillä\", kuiskasi Cochrane. \"Koettakaa viivyttää heitä\nvielä viisi minuuttia, Fardet.\"\n\nRanskalainen astui esiin tehden terveellä kädellään kohteliaan\nliikkeen, kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen olevan valmiin\nalistumaan mihin tahansa.\n\n\"Sanokaa tälle pyhälle miehelle, että olen valmis vastaanottamaan\nhänen oppinsa, ja samoin ovat varmasti myös kaikki ystäväni\",\nsanoi hän tulkille. \"Mutta tahdon, että hän ensin tekee erään\nasian tukahduttaakseen kaiken epäilyksen, jota mahdollisesti vielä\nvoi olla sydämissämme. Jokainen tosi uskonto vahvistuu niitten\nihmeitten kautta, joita sen tunnustajat voivat suorittaa. Vieläpä\nminäkin, joka olen vain vähäpätöinen kristitty, voin -- kiitos\nuskontoni -- suorittaa joitakin sellaisia! Mutta koska teidän\nuskontonne on ylivoimainen, voitte epäilemättä tehdä vielä enemmän,\nja siksi pyydän, että annatte meille merkin, niin että voimme sanoa\ntietävämme, että Islamin usko on vahvin.\"\n\nKaikessa arvokkuudessaan ja vaatimattomuudessaan on arabialaisessa\nhyvä annos uteliaisuutta. Tungos kuuntelevien arabialaisten joukossa\nosoitti, että tulkin kääntämät ranskalaisen sanat olivat sen\nherättäneet eloon.\n\n\"Sellaiset asiat ovat Allahin kädessä\", sanoi pappi. \"Ei meidän sovi\njärkyttää hänen lakejaan. Mutta jos teillä itsellänne on sellainen\nvoima, kuin väitätte, niin antakaa meidän saada näyte siitä.\"\n\nRanskalainen astui esiin, nosti kätensä ja otti suuren kiiltävän\ntaatelin moolahin parrasta. Sen hän nieli ja otti sen heti uudestaan\nesille vasemmasta kyynärpäästään. Hän oli moneen kertaan suorittanut\ntämän saman silmänkääntäjätempun laivalla, ja hänen matkatoverinsa\nolivat makeasti nauraneet hänelle, sillä hän ei ollut kyllin kätevä\nvoidakseen pettää arvostelukykyistä euroopalaista. Mutta nyt\nnäytti siltä kuin heidän kohtalonsa olisi riippunut tästä pikku\nkujeesta. Arabialaisten joukosta kuului ihmetyksen suhina, ja sen\nvoimakkuus vain kasvoi, kun ranskalainen otti vielä yhden taatelin\nkameelinturvasta, heitti sen ilmaan, josta se ei koskaan pudonnut\nalas, kuten näytti. Hänen toverinsa näkivät selvästi, että hän kätki\ntaatelin hihaansa, mutta himmeä valaistus oli taikatempuntekijälle\napuna. Katsojat olivat niin ihastuneet, että he eivät huomanneet\nkameeliratsastajaa, joka karahutti esiin palmunrunkojen välitse.\nKaikki olisi ollut hyvin, ellei Fardet oman menestyksensä innostamana\nolisi koettanut tehdä temppuaan uudestaan sillä tuloksella, että\ntaateli putosi hänen kädestään, ja petos oli paljastettu. Turhaan\nkoetti hän heti näyttää toisen varastossa olevan kepposen. Moolah\nsanoi pari sanaa, ja eräs arabialainen löi Fardet'ta selkään\nkeihäänsä paksulla varrella.\n\n\"Olemme saaneet kylliksi lastenleikistä\", sanoi vihastunut pappi.\n\"Olemmeko miehiä vai lapsia, koska koetatte pettää meitä tällä\ntavalla? Tässä on risti ja tässä koraani -- kumman valitsette?\"\n\nFardet katsoi avuttomana ympärillään seisoviin seuralaisiinsa.\n\n\"Pyysitte viittä minuuttia, ne olette saanut\", sanoi hän eversti\nCochranelle.\n\n\"Ja siinä onkin kai kylliksi\", sanoi sotilas. \"Emiirit ovat täällä.\"\n\nKameeliratsastaja, jonka saapumisen he kaukaa olivat kuulleet, oli\nmennyt molempien arabialaispäällikköjen luokse ja antanut lyhyen\ntiedoituksen heille viitaten siihen suuntaan, josta oli tullut.\n\nEmiirit vaihtoivat joitakin nopeita sanoja ja sitten menivät he\nvankeja ympäröivän ryhmän luo. Vaikka olivatkin raakalaisia ja\nyltiöpäisiä, näyttivät he silti ruhtinaallisilta kulkiessaan\npalmulehdon katveessa. Tuo tuima, vanha harmaaparta nosti kätensä\nja lausui vilkkaasti pari lyhyttä, katkonaista lausetta, ja hänen\nvillit seuralaisensa ulvoivat vastaukseksi niinkuin koirat haukkuvat\nmetsästäjäänsä. Sama tuli, joka hehkui hänen uhmaavissa silmissään,\nkuvastui sadoista muista. Tässä nähtiin mahdi-kapinan vaarallinen\nvoima, näissä vääntyneissä kasvoissa, tässä huitovien käsivarsien\nmetsässä, näiden ihmisten tulenhehkuisessa raivossa, ihmisten, jotka\neivät mitään toivoneet niinkuin veristä kuolemaa, jos vain heidän\nomat kätensä olivat veressä heidän astuessaan kohtaloansa vastaan.\n\n\"Ovatko vangit omaksuneet oikean uskon?\" kysyi emiiri Abderrahman ja\ntarkasteli heitä julmilla silmillään.\n\nMoolahin oli säilytettävä arvokkuutensa, eikä hän voinut myöntää\nepäonnistuneensa.\n\n\"He olivat juuri aikeissa kääntyä, kun...\"\n\n\"Jättäkää asia hetkeksi, moolah.\"\n\nHän antoi määräyksen, ja kaikki arabialaiset kiirehtivät\nkameeleittensa luo. Emiiri Wad Ibrahim karahutti heti matkaan melkein\npuolen joukon kanssa. Muut istuivat valmiina satuloissaan kiväärit\nriippuen selässään.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Belmont.\n\n\"Valkenee\", huudahti eversti. \"Luulenpa todella, että nyt pelastumme.\nEgyptiläinen kameelijoukkue on kintereillämme.\"\n\n\"Voi, eversti, luuletteko todella, että pelastumme?\" huokasi Sadie.\nHeidän pitkälliset, yksitoikkoiset kärsimyksensä olivat niin\ntylsyttäneet heidän hermonsa, että ne olivat kykenemättömät ottamaan\nvastaan mitään uusia vaikutteita, mutta tämä äkkinäinen toivonkipinä\ntoi myötään kauhua aivankuin paleltuneen jäsenen virkoaminen\ntuottaa kipua. Vieläpä voimakas, hillitty Belmontkin oli epäilevä\nja ennakkoluuloinen. Hän oli toivonut silloin kun tuskin oli toivon\nmahdollisuuttakaan, mutta nyt hän vapisi, kun pelastus lähestyi.\n\n\"Eivät kai he vain tule liian vähäisin joukoin!\" huudahti hän. \"Jos\npäällikkö on lähettänyt heidät liian harvalukuisina, pitäisi hänen\ntodella joutua sotaoikeuden eteen.\"\n\n\"Olemme kaikissa tapauksissa Jumalan käsissä\", sanoi hänen vaimonsa\nlempeällä tavallaan. \"Polvistu kanssani, rakas John, jos tämä on\nviimeinen hetkemme, ja rukoile, ettei meitä erotettaisi maan päällä\neikä taivaassa.\"\n\n\"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!\" huusi eversti huolestuneesti,\nsillä hän näki moolahin katselevan heitä. Mutta se oli liian\nmyöhäistä, sillä molemmat katolilaiset olivat polvistuneet ja tehneet\nristinmerkin. Raivon ilme lensi muhamettilaispapin kasvoille, kun\nhän näki tämän julkisen todistuksen siitä, että hänen rasittavat\nlähetyssaarnapuuhansa olivat epäonnistuneet. Hän kääntyi sanomaan\njotain emiirille.\n\n\"Nouskaa!\" huusi Mansur. \"Jos elämä on teille rakas, niin nouskaa!\nHän pyytää lupaa surmata teidät.\"\n\n\"Antaa hänen tehdä, kuten haluaa!\" sanoi itsepäinen irlantilainen,\n\"nousemme, kun olemme lopettaneet rukouksemme, mutta emme ennen.\"\n\nEmiiri seisoi kuunnellen moolahia, ja tämä heitti pahaaennustavia\nkatseita molempiin polvistuneihin. Sitten antoi hän pari nopeaa\nmääräystä, ja neljä kameelia tuotiin esiin. Kuormakameelit, joilla\nhe tähän asti olivat ratsastaneet, seisoivat vielä satuloimattomina\nsiellä mihin ne oli sidottu.\n\n\"Älkää olko hullu, Belmont!\" huudahti eversti, \"Kaikki on sen\nvarassa, että teemme heille mieliksi. Nouskaa, rouva Belmont! Te vain\närsytätte heitä.\"\n\nRanskalainen kohautti olkapäitään katsoessaan heihin. \"Jumalani!\"\nlausui hän. \"En ole koskaan nähnyt niin epäkäytännöllisiä ihmisiä.\nKas niin!\" lisäsi hän, kun molemmat amerikattaret polvistuivat rouva\nBelmontin viereen. \"He ovat samanlaisia kuin kameelit, -- kun yksi\nasettuu levolle, tekevät sen kaikki muutkin. En ole koskaan nähnyt\nmitään niin mieletöntä!\"\n\nMutta Stephens oli langennut polvilleen Sadien viereen ja kätkenyt\nepätoivoiset kasvonsa pitkiin, kapeihin käsiinsä. Vain eversti ja\nmonsieur Fardet seisoivat. Cochrane katsoi ranskalaiseen kysyvin\nilmein.\n\n\"Kun kaikki käy ympäri\", sanoi hän, \"on hullua rukoilla koko elämänsä\najan ja olla nyt rukoilematta, kun emme muuhun voi toivoamme panna\nkuin kohtalon hyvyyteen.\" Hän polvistui sotilaallisen suoraselkäisenä\ntukien harmaapartaista, ajamatonta leukaansa rintaan. Ranskalainen\nkatsoi polvistuneita tovereitaan, ja sitten suuntautuivat hänen\nsilmänsä emiirin ja moolahin raivostuneisiin kasvoihin.\n\n\"Sapristi!\" murisi hän. \"Kuvittelevatkohan he, että ranskalainen\npelkää heitä?\" Ja mielenosoituksellisesti tehtyään ristinmerkin\npolvistui hänkin muitten viereen. Likaantuneina ja ulkonainen asunsa\nkurjassa kunnossa olivat nuo seitsemän ihmistä siinä polvillaan\nodottaen nöyrinä kohtaloaan palmujen synkässä varjossa.\n\nEmiiri kääntyi moolahiin pilkallisin ilmein osoittaen tämän\nsaarnaamisen tuloksiin. Sitten antoi hän käskyn, ja paikalla olivat\nnoitten neljän miehen kädet kireästi sidotut kameelinsuitsilla.\nFardet huudahti, sillä köysi oli sattunut hänen avonaiseen haavaansa.\nMuut suhtautuivat asiaan epätoivon arvokkuudella.\n\n\"Olette pilanneet kaiken, myös minun asiani!\" huusi Mansur väännellen\nkäsiään. \"Naiset pannaan noitten kolmen kameelin selkään.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huusi Belmont. \"Emme tahdo erota!\" Hän teki villejä\nyrityksiä päästäkseen irti, mutta hän oli vastuksien heikontama, ja\nkaksi vahvaa miestä piteli kiinni häntä.\n\n\"Älä ole huolissasi, John!\" huusi hänen puolisonsa, kun he laahasivat\nhäntä kameelin luo. \"Minulle ei tapahdu mitään pahaa. Älä taistele\nvastaan, rakas, muuten tekevät he pahaa sinulle.\"\n\nNuo neljä miestä olivat suunniltaan, kun he näkivät naisia\nkuljetettavan pois. Kaikki heidän aikaisempi epätoivonsa oli mitätön\ntähän verrattuna. Sadie ja hänen tätinsä näyttivät olevan puoleksi\ntajuttomat pelosta. Vain rouva Belmont pysyi rohkeana. Kun he olivat\nasettuneet paikoilleen, nousivat kameelit, ja ne kuljetettiin sen\npuun luokse, jonka vieressä nuo neljä miestä seisoivat.\n\n\"Minulla on pistooli taskussani\", sanoi Belmont katsoen vaimoansa.\n\"Tahtoisin uhrata sieluni, jos voisin antaa sen sinulle.\"\n\n\"Pidä se, John, se voi vielä olla hyödyksi. En pelkää. Siitä asti,\nkun rukoilin, tuntuu kuin suojelusenkelimme levittäisivät siipensä\nylitsemme.\" Hän oli itse kuin suojelusenkeli kääntyessään Sadien\npuoleen, ja hän valoi vähän toivoa hänen epätoivoiseen sydämeensä.\n\nLyhytkasvuinen, paksu arabialainen, joka oli johtanut Wad Ibrahimin\njälkijoukkoa, oli tullut emiirin ja moolahin luo; he neuvottelivat\nkatsoen silloin tällöin vankeihin. Sitten puhui emiiri Mansurille.\n\n\"Päällikkö haluaa tietää, kuka teistä on rikkain?\" sanoi tulkki.\nHänen kätensä vapisivat hermostuneesti ja hypistelivät lakkaamatta\npäällystakin edustaa.\n\n\"Miksi hän tahtoo sen tietää?\" kysyi eversti.\n\n\"En tiedä sitä.\"\n\n\"Sehän on selvää\", lausui monsieur Fardet. \"Hän tahtoo tietää, kenet\nmeistä hänen on paras säilyttää panttina.\"\n\n\"Siitä asiasta me mielestäni voimme sopia\", sanoi eversti. \"Teidän\nasianne, Stephens, on ratkaista se, sillä olen melkein varma siitä,\nettä te olette meistä rikkain.\"\n\n\"En tiedä sitä\", vastasi lakimies, \"mutta missään tapauksessa en\ntahdo, että minut tuomitaan muun näkökannan mukaan kuin muut.\"\n\nEmiiri puhui jälleen kovalla, karkealla äänellään.\n\n\"Hän sanoo\", käänsi Mansur, \"että kuormakameelit ovat\nloppuunväsyneet, ja että on vain yksi eläin, joka jaksaa kantaa.\nHän odottaa yhtä teistä, ja saatte itse päättää, kuka sen selkään\nistuutuu. Jos joku on muita rikkaampi, on hänellä etuoikeus.\"\n\n\"Sanokaa, että olemme kaikki yhtä rikkaat.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on teidän heti päätettävä, kuka ratsastaa\nkameelilla, sanoo hän.\"\n\n\"Ja muut?\"\n\nTulkki nosti olkapäitään.\n\n\"Siis hyvä\", sanoi eversti, \"jos vain yksi meistä voi pelastua,\noletan, että olette yksimieliset kanssani siitä, että se on Belmont,\nkoska hän on naimisissa.\"\n\n\"Antakaamme todella Belmontin pelastua\", huudahti Fardet.\n\n\"Olen samaa mieltä\", sanoi Stephens.\n\nMutta siitä ei irlantilainen tahtonut kuulla puhuttavankaan.\n\n\"Ei, ei, meidän on jaettava oikein\", lausui hän. \"Kaikki uppoavat tai\nkaikki uivat rantaan, ja sen, joka horjuu, periköön piru.\"\n\nHe riitelivät asiasta, niin että lopuksi vallan katkeroituivat. Joku\noli sanonut, että eversti vanhimpana nousisi kameelin selkään, ja\neversti oli perin raivoissaan.\n\n\"Tuo kuuluu siltä, kuin olisin kahdeksankymmenvuotias\", huudahti hän.\n\"Tämä keskustelu ei lainkaan ole paikallaan.\"\n\n\"Siis hyvä on\", sanoi Belmont, \"kieltäydymme jokainen seuraamasta.\"\n\n\"Mutta se ei ole viisasta\", sanoi ranskalainen. \"Kuulkaapa, ystäväni!\nNaiset viedään nyt yksinään pois. Olisi tietysti paljon parempi, jos\njoku meistä seuraisi heidän neuvojanaan.\"\n\nHe katsoivat toisiaan neuvottomina. Fardet oli selvästi lausunut\nviisaan ajatuksen, mutta kuinka saattoi joku heistä hyljätä\ntoverinsa? Emiiri itse ratkaisi asian.\n\n\"Päällikkö sanoo\", sanoi Mansur, \"että ellette voi sopia siitä, kuka\nratsastaa, niin on paras jättää asia Allahin ratkaistavaksi ja vetää\narpaa.\"\n\n\"Minäkin luulen, että niin on paras\", sanoi eversti, ja kaikki kolme\nnyökkäsivät hyväksyen.\n\nMoolah tuli heidän luokseen tuoden neljä palmukaarnan kappaletta,\njotka pistivät esiin hänen sormiensa lomitse.\n\n\"Hän sanoo, että se joka vetää pisimmän, ratsastaa kameelilla\", sanoi\nMansur.\n\n\"Sitoudumme alistumaan tähän ratkaisuun ilman vastaansanomista\",\nsanoi Cochrane, ja jälleen nyökkäsivät hänen toverinsa.\n\nDerviisit olivat muodostaneet puoliympyrän heidän eteensä; taustan\nmuodostivat kameeleitten huojuvat kaulat. Heidän edessään paloi\nleirituli, joka levitti ryhmään punaista hohdetta. Emiiri seisoi\nselkä siihen päin katsoen ankarin ilmein vankeja. Noiden neljän\nmiehen takana seisoi vartijaketju, ja näitten takaa katsoivat\nkameeleittensa selässä istuvat kolme naista tätä murhenäytelmää.\nPahanilkisesti hymyillen astui paksu, yksisilmäinen moolah esiin\nkäsissään nuo neljä pientä kaarnankappaletta.\n\nEnsiksi hän ojensi ne Belmontille. Irlantilainen huokasi\nitsetiedottomasti, ja hänen vaimonsa päästi puoleksi tukahtuneen\nvalituksen, sillä kaarnankappaletta tuskin näki hänen kädessään,\nSitten oli ranskalaisen vuoro, ja hänen kappaleensa oli puoli\ntuumaa pidempi kuin Belmontin. Sitten tuli eversti, jonka kappale\noli pidempi kuin molempien edellisten yhteensä. Stephensin ei ollut\nsuurempi kuin Belmontinkaan. Eversti oli voittanut tässä kauheassa\narvanvedossa.\n\n\"Saatte mielellänne ottaa paikkani, Belmont\", sanoi eversti.\n\n\"Ei, mitä on sanottu, se on sanottu.\"\n\n\"Emiiri sanoo, että teidän on noustava selkään heti paikalla\", sanoi\nMansur, ja yksi arabialaisista veti everstin odottavan kameelin luo.\n\n\"Hän saa ratsastaa jälkijoukossa\", sanoi emiiri alapäällikölleen.\n\"Naiset jäävät samaan joukkoon.\"\n\n\"Ja tulkki, tuo koira?\"\n\n\"Jää muitten kanssa.\"\n\n\"Ja he...?\"\n\n\"He kuolkoot kaikki.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKun kukaan noista kolmesta ei ymmärtänyt arabiankieltä, olisivat\nhe jääneet epätietoisiksi emiirin määräyksistä, elleivät he olisi\nymmärtäneet niitä Mansurin käytöksestä. Kaiken petoksensa ja kaiken\nluikertelemisensa jälkeen huomasi tuo onneton tulkki pahimpain\nepäilystensä toteutuvan, kun derviisipäällikkö jakoi lyhyitä\nmääräyksiään. Kauhusta kiljaisten heittäytyi tuo roistomainen\nraukka maahan ja tarrautui arabialaisen jibbeh-viittaan. Emiiri\nkoetti irtautua, mutta tuntiessaan toisen yhä pitävän kiinni\nkouristuksen tapaisella otteella, kääntyi hän ja potkaisi Mansuria\nkärsimättömästi, aivan kuin olisi ajanut koirarakin tiehensä. Tulkin\nkirkkaanpunainen fetshi lensi ilmaan, ja hän itse makasi voivotellen\nvatsallaan siinä asennossa, jossa arabialaisen kengän kova isku oli\nhänet kohdannut.\n\nYmpärillä syntyi liikettä ja sekamelskaa, sillä vanha emiiri oli\nnoussut kameelinsa selkään, ja jotkut hänen joukostaan alkoivat\njo seurata tovereitaan. Paksu alapäällikkö, moolah ja noin tusina\nderviisejä ympäröi vangit. He eivät olleet nousseet kameeleittensa\nselkään, sillä heidän piti huolehtia surmaamisesta. Nuo kolme miestä\nymmärsivät nyt, ettei heidän tiimalasissaan ollut jäljellä montakaan\nhiekkajyvästä. Heidän kätensä olivat vielä sidotut, mutta heidän\nvartiansa olivat hellittäneet otteensa. He kääntyivät kaikki kolme ja\nsanoivat hyvästi kameelinselässä istuville naisille.\n\n\"Kaikki on nyt lopussa, Norah!\" sanoi Belmont. \"Olipa tämä nyt huono\nonni, kun jo oli ilmaantunut pelastuksen mahdollisuuksia, mutta\nolemme tehneet parhaamme.\"\n\nEnsimäisen kerran oli hänen vaimonsa nyt menettänyt malttinsa. Hän\npiti käsiään kasvojensa edessä ja nyyhkytti kouristuksentapaisesti.\n\n\"Älä itke, rakas puolisoni! Tervehdi kaikkia ystäviäni Brayssa. Älä\nunohda sanoa terveisiä Amy Mac Carthy'lle ja Blessingtoneille. Saat\nnähdä, että jätän jälkeeni verraten suuren omaisuuden, mutta seuraa\nRogersin neuvoa kiinnitysten suhteen. Muista se!\"\n\n\"Voi John, en tahdo elää ilman sinua!\" Suru, jonka hänen vaimonsa\nsurun näkeminen tuotti, mursi tuon voimakkaan miehen, ja hän\nkätki kasvonsa kameelin karvaiseen kaulaan. Molemmat nyyhkyttivät\navuttomina yhdessä.\n\nSillä aikaa oli Stephens mennyt Sadien kameelin luo. Tyttö näki hänen\nvääntyneitten, vakavain kasvojensa katsovan häneen hämärässä.\n\n\"Älkää olko huolissanne tätinne ja omasta puolestanne\", sanoi hän.\n\"Olen varma, että pelastutte. Eversti Cohrane suojelee teitä.\nEgyptiläiset eivät voi olla kaukana. Toivon, että saatte juoda\nkylliksi, ennenkuin jätätte lähteet.\"\n\nHän puhui aivan rauhallisesti, aivan kuin mies, joka järjestää\nhuvimatkan yksityiskohtia. Tytön vastaanottava sydän lämpeni äkkiä\nihailemaan tätä kylmäverisen lujaluontoista miestä.\n\n\"Miten olette epäitsekäs!\" lausui hän. \"En ole koskaan nähnyt ketään\nteidän kaltaistanne. Puhutaan pyhimyksistä! Te seisotte katsoen\nsuoraan kuolemaa kasvoihin ja ajattelette vain meitä.\"\n\n\"Tahdon vielä lopuksi sanoa teille sanan, Sadie, ellette vastusta\nsitä. Silloin kuolen sitäkin onnellisempana. Olen usein aikonut puhua\nteille, mutta luulin, että te ehkä nauraisitte, sillä ettehän koskaan\nole suhtautunut mihinkään oikein vakavasti, eikö totta? Sehän on\naivan luonnollista teidän iloiselle luonteellenne, mutta minulle se\noli vakava asia. Mutta nyt olen kuollut mies, niin että nyt ei paljon\nmerkitse, mitä sanon.\"\n\n\"Voi älkää sanoko mitään, herra Stephens!\" huudahti tyttö.\n\n\"Tahdoin vain sanoa teille, miten olen teitä rakastanut. Olen\naina rakastanut teitä. Alusta asti olin toinen ihminen ollessani\nkanssanne. Sehän oli tietysti hassua, sen tiedän varsin hyvin.\nEn sanonut koskaan mitään, ja koetin olla tekemättä itseäni\nnaurettavaksi. Mutta tahdon, että sen nyt tiedätte, koska sillä\nei ole mitään merkitystä. Ymmärrätte, että todella olen teitä\nrakastanut, kun kerron, että ellen olisi tietänyt, että te olitte\npeloissanne ja onneton, olisivat nämä kaksi viime päivää, jotka\naamusta iltaan olemme olleet yhdessä, olleet elämäni kaikkein\nonnellisimmat.\"\n\nTyttö istui kalpeana ja vaiti ja katsoi kummastuneena Stephensin\nylöskäännettyjä kasvoja. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä tai\nsanoa kuullessaan tästä rakkaudesta, joka paloi niin juhlallisena\nja kirkkaana kuolon varjossa. Hänen lapsellinen sydämensä piti tätä\nkäsittämättömänä, -- ja kuitenkin hän ymmärsi, että tämä oli suloista\nja myös kaunista.\n\n\"En tahdo sanoa muuta\", sanoi Stephens, \"näen että asia teitä vain\nkiusaa. Mutta tahdoin, että tietäisitte sen. Hyvästi, pikku Sadie! En\nvoi ojentaa teille kättäni; ettekö te tahdo ojentaa omaanne minulle?\"\n\nHän teki sen, ja Stephens suuteli sitä. Sitten hän kääntyi ja\nasettui entiselle paikalleen Belmontin ja Fardet'n väliin. Koko\ntaistelevan ja menestyksellisen elämänsä aikana hän ei ollut tuntenut\nsellaista levollista tyydytystä, joka nyt valtasi hänet tänä\nhetkenä, kun kuoleman käsi oli häneen tarttuva. Ei voi taistella\nrakkautta vastaan. Se on elämän sisin tosiasia, -- se loistaa yli\nkaiken ja muuttaa kaiken. Tuska muuttuu nautinnoksi, puute muuttuu\nhyvinvoinniksi, kuolema muuttuu onneksi, kun tämä kultainen sädekehä\nsen kerran ympäröi. Siksi olisi Stephens saattanut laulaa riemusta\nkatsoessaan murhaajiaan. Hänellä ei todella ollut aikaa ajatella\nheitä. Tärkeä, kaikkea hallitseva ja ihana asia oli, että nainen ei\nenää voinut pitää häntä satunnaisena tuttavana. Koko elämänsä ajan\nhän nyt ajattelisi häntä, kun hän tiesi asian.\n\nEversti Cochranen kameeli oli heidän vieressään, ja vanha sotilas,\njonka kädet oli irroitettu siteistään, oli katsonut tätä kohtausta\naprikoiden itsepäiseen tapaansa, oliko todella luovuttava kaikesta\ntoivosta. Oli selvää, että ne arabialaiset, jotka olivat ryhmittyneet\nvankien ympärille, jäisivät jälkeen, kun ne, jotka jo istuivat\nsatulassa, vartioisivat kolmea naista ja häntä itseään. Hän ei\nsaattanut ymmärtää, miksi hänen tovereittensa kurkkuja ei jo oltu\nkatkaistu, ellei mahdollisesti itämaalaisten harkitulla julmuudella\ntahdottu odottaa, kunnes egyptiläiset olisivat vallan heidän\nkintereillään, niin että uhrien vielä lämpimät kuolleet ruumiit\nolisivat loukkauksena takaa-ajajille. Se oli epäilemättä oikea\nselitys. Eversti oli aikaisemmin kuullut samanlaisesta tapauksesta.\n\nMutta niin ollen jäisi vain kaksitoista arabialaista vankien luokse.\nOliko heidän joukossaan joku noista ystävällismielisistä? Jos Tippy\nTilly ja kuusi hänen miestänsä kuuluisi heihin, ja jos Belmont voisi\nsaada kätensä vapaiksi ja saisi käteensä revolverinsa, voisivat he\nvielä pelastua. Eversti kierteli niskaansa ja valitti kun huomasi\npettyneensä. Hän saattoi tulen valossa nähdä vartijain kasvot. He\nolivat kaikki baggara-arabialaisia, miehiä, joilta ei saattanut\nodottaa sääliä, ja jotka eivät olleet lahjottavissa. Tippy Tilly\njoukkoineen lienee lähtenyt etujoukossa. Ensi kerran luopui tuo\njäykkäniskainen, vanha sotilas toivosta.\n\n\"Hyvästi, toverit! Jumala teitä siunatkoon!\" huusi hän, kun eräs\nneekeri nykäisi hänen kameeliansa turparenkaasta ja pakoitti hänet\nseuraamaan muita. Naiset seurasivat häntä sanoin kuvaamattoman\nepätoivoisina. Heidän lähtönsä tuotti kolmelle jäljelle jätetylle\nmiehelle helpotuksen.\n\n\"Olen iloinen, että he ovat poissa\", sanoi Stephens, ja ne sanat\ntulivat sydämen pohjasta.\n\n\"Niin, niin, parashan on näin\", virkkoi Fardet. \"Miten kauan on\nmeidän odotettava?\"\n\n\"Ei erikoisen kauan\", sanoi Belmont synkästi, sillä arabialaiset\nympäröivät heidät.\n\nEversti ja nuo kolme naista katsoivat taaksensa tullessaan keitaan\näärelle. Palmujen suorain runkojen lomitse näkivät he tulen hehkuvan,\nja arabialaisryhmän yli eroittivat he kolmen hellehatun viimeisen\npilkahduksen. Silmänräpäyksen kuluttua alkoivat kameelit laukata,\nja heidän uudestaan taakseenkatsoessaan oli palmulehto vain tumma\nrykelmä, jonka keskessä loisti valonsäde. Silmäillessään kaihoavin\nkatsein tätä pimeydessä loistavaa punaista pistettä sivuuttivat\nhe syvennyksen ylimmän reunan, ja silmänräpäyksessä levisi suuri,\näänetön, kuun valaisema erämaa heidän ympärilleen, eikä heidän äsken\njättämästään keitaasta näkynyt enää jälkeäkään. Kaikkialle laskeutui\nsametinpehmeä, sinimusta taivas tuikkivine tähtineen yli laajan,\nruskean tasangon. Molemmat äärettömät avaruudet sulivat yhteen\nyhtymäviivassaan.\n\nNaiset olivat istuneet vajonneina epätoivoiseen äänettömyyteen,\nja myös eversti oli ollut vaiti -- sillä mitä saattoi hän sanoa?\n-- mutta äkkiä kavahtivat kaikki satulassaan, ja Sadie huudahti\npelästyksestä. Sillä yön hiljaisuudessa kuului heidän takaansa\nkiväärin terävä laukaus, sitten vielä toinen, sitten monta yhtaikaa\nja hetken päästä vielä yksi.\n\n\"Tuo on apujoukko! Egyptiläiset tulevat!\" huudahti rouva Belmont\näänessään äkkinäinen toivon kipinä. \"Eversti Cochrane, ettekö usko,\nettä ne ovat egyptiläisiä?\"\n\nEversti oli kuunnellut täynnä jännittynyttä toivoa, mutta nyt oli\nkaikki taas hiljaa. Hän riisui hattunsa hartaan vakavana.\n\n\"Ei meidän kannata antautua harhakuvien tuuditeltaviksi, rouva\nBelmont\", sanoi hän. \"On parasta katsoa totuutta suoraan kasvoihin.\"\n\n\"Mutta miksi he ampuisivat? Heillähän oli... heillähän oli keihäänsä.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi eversti. \"En toki millään ehdolla tahdo ryöstää\nteiltä todellista syytä toivoon, mutta toisaalta on turhaa, että\npetämme itseämme. Jos olemme kuulleet hyökkäyslaukauksia, olisimme\nvarmasti myös kuulleet vastattavan niihin. _On_ epäilemättä hiukan\nomituista, kuten sanotte, että he ovat kuluttaneet ammuksiaan --\ntuhat tulimmaista, katsokaa noita!\"\n\nHän viittasi itään. Kaksi haamua liikkui nopeasti aavassa erämaassa.\nHe näkivät niiden epäselvinä sukeltavan esiin ja taas katoavan\nepätasaisella maanpinnalla. He pakenivat arabialaisia. Ja sitten\npysähtyivät he äkkiä erään hiekkakukkulan huipulle, ja vangit\nsaattoivat nähdä heidät selvinä. He olivat kameeliratsastajia, mutta\nistuivat hajareisin, aivan kuin hevosen selässä.\n\n\"Egyptiläinen kameelijoukkue!\" huudahti eversti.\n\n\"Korkeintaan kaksi miestä\", sanoi miss Adams epätoivoisesti.\n\n\"He ovat vain tiedustelijoita. He lähettävät vakoilijoita yli koko\nerämaan. Pääjoukko on varmasti kymmenen penikulman päässä täältä.\nNäitten on siellä tehtävä hälyytys. Kunnon vanha kameelijoukkue.\"\n\nItsensähillitsevä, pikkumainen sotilas oli äkkiä melkein kangistunut\nmielenliikutuksesta. Hiekkaharjanteen huipulta näkyi salama, sitten\ntoinen, ja niitä seurasi kiväärin laukaus. Sitten hävisivät molemmat\nhaamut äkkiä.\n\nArabialaiset olivat hetkeksi pysähtyneet aivan kuin harkitakseen,\noliko heidän ajettava takaa heitä vai ei. Nyt ei ollut ketään\ntakaa-ajettavaa, sillä epätasaisella maalla olivat vakoilijat\nsaattaneet ratsastaa mihin suuntaan tahansa. Emiiri laukkasi takaisin\njoukon sivustaa myöten jaellen käskyjä ja määräyksiä. Sitten\nalkoivat kameelit laukata, ja vankien toiveet hukkuivat kauheisiin,\ntuskallisiin täräyksiin. Penikulmamääriä he laukkasivat yli suurien\nlakeuksien; naiset tarrautuivat satulaan parhaansa mukaan, ja eversti\noli melkein yhtä nääntynyt kuin he, mutta tähyili lakkaamatta\nnähdäkseen edes vilaukselta takaa-ajajia.\n\n\"Luulen... luulen\", huudahti rouva Belmont, \"että jokin liikkuu\nedessämme.\"\n\nEversti kohousi satulassa ja varjosti kädellään silmiään kuunvalossa.\n\n\"Toden totta, olette oikeassa. Tuolla kaukana on ratsastajia.\"\n\nNyt saattoivat kaikki nähdä hajalla olevan ratsurintaman kaukana\nedessään erämaassa.\n\n\"He kulkevat samaan suuntaan kuin me\", virkkoi rouva Belmont, jonka\nsilmät näkivät tarkemmin kuin everstin.\n\nCochrane kirosi viiksiinsä.\n\n\"Katsokaa noita jälkiä\", sanoi hän, \"tietysti he ovat omaa\netujoukkoamme, joka lähti palmulehdosta ennen meitä. Päällikkö antaa\nmeidän ratsastaa tätä pirullista vauhtia, että saavuttaisimme sen.\"\n\nTullessaan lähemmäksi näkivät he selvästi, että se todella oli toinen\narabialaisosasto, ja nyt tulla ravasi emiiri Wad Ibrahim takaisinpäin\nneuvotellakseen emiiri Abderrahmanin kanssa. He viittasivat siihen\nsuuntaan, jossa vakoilijat olivat näkyneet. Sitten yhtyivät molemmat\nrosvojoukot pitkäksi, hajalliseksi riviksi, ja koko ryhmä kulki\neteenpäin Etelän Ristiä kohden, joka tuikki aivan taivaanrannassa\nheidän edessään. Tuntimääriä kesti tätä kauheaa vauhtia, ja\nlopenuupuneet naiset koettivat kouristuksentapaisesti pidättäytyä\neläintensä selässä, ja Cochrane, loppuunkulunut mutta horjumaton\nmies, koetti rohkaista heitä kestämään, ja katsoi ympärilleen\npimeässä nähdäkseen mahdollisesti ensimäisen, ilahuttavan vilauksen\ntakaa-ajajista. Veri takoi hänen ohimoissaan, ja hän huusi kuulevansa\nrummunpäristystä pimeydestä. Kuumehoureissaan näki hän takaa-ajajain\nparven aivan heidän kintereillään, ja tavan takaa huusi hän muille\ntuon pitkän yön aikana iloisia uutisia, jotka tuottivat pettymystä\nja surua. Kun aurinko nousi, näkivät he erämaan levittäytyvän heidän\nympärilleen ilman ainoatakaan muuta elävää olentoa kuin vain he.\n\nNaisista oli sydäntäsärkevää nähdä seuralaisensa, kun he ajattelivat\nsitä pirteää ja vilkasta vanhaa sotilasta, joka oli ollut heidän\nmatkatoverinaan Kairosta. Samoin kuin miss Adamsin näytti vanhuus\nyllättäneen everstinkin yhdellä harppauksella. Hänen hiuksensa, jotka\ntunti tunnilta olivat yhä harmaantuneet, olivat nyt lumenvalkoiset.\nValkea parrantynkä oli myös peittänyt hänen leukansa, muuttaen sen\nhienot, päättäväiset ääriviivat toisiksi. Hänen syvien uurteitten\npeittämille kasvoilleen olivat siniset suonet pullistuneet. Hän\nratsasti selkä koukussa, leuka rintaa vasten tuettuna, sillä vanha\nruumis oli kulunut, mutta hänen kirkkaissa, pirteissä silmissään\nvilahti vielä rohkea sielu, joka asui raihnaassa tomumajassa. Vaikka\nhän houraili, oli loppuunkulunut ja kuolemaisillaan, säilytti hän\nyhä ritarillisen, suojelevan ilmeensä kääntyessään naisten puoleen\nja lausuessaan heille lohduttavia rohkaisun sanoja, samalla kun hän\nlakkaamatta tähyili ympärilleen nähdäkseen sen avun, jota ei kuulunut\ntulevaksi.\n\nTunti auringonnousun jälkeen pysähtyivät rosvot, ja ruokavaroja\nja vettä jaettiin kaikille. Sitten jatkoivat he kulkuaan hiukan\nhillitymmällä vauhdilla etelää kohden, ja heidän pitkä, hajallinen\nrintamansa ulottui neljänneksen englannin penikulman alalle.\nPäätellen heidän huolettomasta asennostaan ja puhelutavastaan\nratsastuksen aikana saattoi olettaa, että he mielestään olivat\npäässeet vainoojistaan. Heidän matkansa suuntautui kaakkoon, ja\nheidän tarkoituksensa oli selvään jälleen tämän pitkän matkan\njälkeen päästä Niilille egyptiläisten rajavartiostojen yläpuolella.\nMaiseman luonne oli taas muuttumassa, he eivät enää nähneet\nympärillään suuria, kivisiä erämaantaipaleita, vaan he olivat\njälleen tulleet satumaisille, auringonpaahtamille, mustille\nkallioille ja oranssinvärisille hiekkakentille, jollaisten yli he jo\naikaisemmin olivat kulkeneet. Molemmin puolin kohousivat liuskamaiset\nkartiokukkulat, joita peitti irtonainen kuonasora. Kukkulain\nterävähuippuisten harjanteiden välitse kulki solateitä, joitten\nhiekkapinta muistutti luikertelevia tulvapuroja. Kameelit kulkivat\nperätysten kallioiden välitse ja sipsuttivat sienimäisillä jaloillaan\nyli sellaisten paikkain, joissa hevosten olisi ollut mahdotonta\nkulkea. Oikullisesti muodostuneitten kivipaasien välitse näkivät\nviimeisenä kulkevat toisinaan vain etummaisten kameelien pitkät,\nheiluvat kaulat; jono näytti satumaiselta käärmekulkueelta. Vangeista\ntämä kaikki tuntui kuin unelta, sillä ei kuulunut muuta ääntä kuin\nkameelijalkain pehmeä, kumea astunta. Tuo omituinen kulkue liikkui\nhitaasti ja ääneti eteenpäin mustien kivien ja keltaisen hiekan\nkeskessä kattonaan kirkkaansininen taivaankaari ja seininä solatien\nrosoiset kalliot.\n\nNuo neljä olivat hetken ratsastaneet vaiti; äkkiä löi eversti\ntyytymättömänä otsaansa.\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahti hän. \"Olen aivan kuin suunniltani...\"\n\nSen he olivat yön kuluessa moneen kertaan huomanneet, mutta päivän\nsarastettua oli hän tuntunut aivan tavalliselta. He säikähtivät tätä\näkkinäistä purkausta ja koettivat rauhoittaa häntä.\n\n\"Olen aivan huimapäinen!\" sanoi hän. \"Arvatkaapa mitä kuvittelin\nnäkeväni?\"\n\n\"Älkää olko levoton, olipa se mitä tahansa\", sanoi rouva Belmont,\npannen kätensä everstin kädelle, kun kameelit olivat aivan\nrinnatusten. \"Ei ole ihme, että olette hermostunut. Olette niin kauan\nhuolehtinut meistä. Lepäämme pian, ja parin tunnin uni on saattava\nteidät entiselleen.\"\n\nMutta eversti katsoi jälleen ylös, ja nyt hän huudahti vallan\nliikutettuna:\n\n\"En koskaan elämässäni ole nähnyt mitään niin selvästi. Tuolla\noikealla olevan kallion huipulla hän seisoo, vanha Stuart raukka,\nminun punainen nenäliinani päässään aivan sellaisena kuin hänet\njätimme.\"\n\nNaiset olivat seuranneet everstin pelästyneen katseen suuntaa, ja nyt\nhe kaikki huudahtivat.\n\nHeidän oikealla puolellaan tämän kaamean solatien vieressä oli musta,\npyöreä kukkula. Sen huipulla seisoi yksinäinen, liikkumaton olento,\nmuuten puettuna mustiin paitsi, että hänellä oli purppuranpunainen\nhuivi päässä. Ei saattanut olla olemassa kahta samanlaista\nlyhytkasvuista, pientä oliota, jolla oli leveät, värittömät kasvot\ntäällä Libyan erämaassa. Hänen yläruumiinsa oli etukumarassa, ja\nhän näytti taukoamatta tuijottavan solatielle. Hänen asentonsa ja\nääriviivansa muistuttivat Napoleonin pilakuvaa.\n\n\"Onko mahdollista, että se on hän?\"\n\n\"Se on varmasti hän. Hän se on!\" huusivat naiset.\n\n\"Taivaan Jumala! He ampuvat hänet! Heittäytykää maahan, hullu, muuten\nhe ampuvat teidät\", huusi eversti. Mutta hänen kuivasta kurkustaan\nkuului vain käheää korinaa.\n\nJotkut derviisit olivat nähneet tuo vuoren huipulla olevan\nihmeellisen olion ja olivat tarttuneet kivääreihinsä, mutta pitkä\nkäsivarsi sukelsi äkkiä esiin Birmingham-papin takaa ja hän\nkatosi kädenkäänteessä. Korkeammalla kallioaukossa näkyi emiiri\nAbderrahmanin muhkea olio. Hän oli hypännyt kalliopaadelle ja huusi\nja huitoi käsillään, mutta huudot hukkuivat solatien toiselta\npuolelta kuuluvaan räiskyvään kiväärituleen. Vallin sarvimaista\nkukkulaa reunustivat kiväärinpiiput ja punaiset fetsit. Myös toiselta\nkallionkielekkeeltä näkyi tulenleimauksia ja kuului ampumisen\nvihaista paukkumista. Derviisit olivat joutuneet väijytykseen.\nEmiiri seisoi vielä ja heilutti. Hänellä oli veripilkku pitkässä,\nvalkeassa puvussaan. Hän jatkoi viittailujaan ja huitomistaan,\nmutta hänen hajallaan olevat toverinsa eivät voineet ymmärtää, mitä\nhän tahtoi. Jotkut tulivat laukaten solan lävitse, ja toisia tuli\npäinvastaiselta puolelta. Jotkut hyppäsivät kameeleittensa selästä\nja koettivat kiivetä miekka kädessä piipunsuiden muodostamalle\nuhkaavalle kallioreunamalle, mutta heidät ammuttiin yksitellen. He\nputosivat kalliolta toiselle ja romahtivat lopuksi solatien pohjalle.\nHeidän oli mahdoton ampua. Yksi neekeri pääsi ehjin nahoin aina\nkallion kielekkeelle asti, mutta ylhäällä halkaisi kiväärinperä\nhänen pääkallonsa. Emiiri oli syöksynyt kallioltaan ja makasi maassa\nruskean- ja valkoisenkirjavana tilkkupeittona. Kun puolet joukosta\noli kaatunut, selveni näille yltiöpäisille, hurjille miehillekin,\nettä heidän oli enää turhaa toivoa, ja että heidän oli lähdettävä\nerämaahan näiltä onnettomilta kallioilta. He laukkasivat sola-aukon\nlävitse, ja epätasaista maata myöten laukkaava kameeli on kauhea\nnähtävä. Eläimen oma pelko, sen epäsirot loikkaukset, sen neljä\nheiluvaa jalkaa, jotka kaikki samaan aikaan ovat ilmassa, sen kaamea\nulvonta ja jokaisella loikkauksella korkealle ilmaan lentäväin\nratsastajain kirkuminen muodostavat unohtumattoman kuvan. Naiset\nhuusivat, kun tämä säikähtyneitten eläinten villi virta syöksyi\nheidän ohitsensa, mutta eversti ajoi omansa ja naisten kameelit yhä\nsyvemmälle kallioiden väliin pakenevain arabialaisten tieltä. Ilmassa\nsinkoili luoteja, ja he kuulivat niitten kovasti paukkuvan ympärillä\noleviin kivipaasiin.\n\n\"Pysykää hiljaa, niin he ryntäävät ohitsemme\", kuiskasi eversti,\njoka nyt oli täydelleen entisellään, kun toiminnan hetki oli tullut.\n\"Toivonpa hartaasti, että näkisin Tippy Tillyn tai jonkun hänen\nystävänsä. Nyt he voisivat auttaa meitä\". Hän tarkasti pakenevain\nvilliä virtaa sen kiitäessä ohi ontuvien, huojuvien, väsyneiden\nkameeleittensa selässä, mutta egyptiläisen tykistömiehen mustia\nkasvoja ei näkynyt joukossa.\n\nNyt näytti todella siltä, kuin koko arabialaisjoukko kiiruhtaessaan\nnotkelmasta kokonaan olisi unohtanut vangit. Pääjoukko oli\nsivuuttanut heidät, ja joitakuita myöhästyneitä oli enää jäljellä\nsuorittamassa kujajuoksuaan pelottavain laukausten lävitse,\njoita heihin ylhäältä suunnattiin. Viimeinen heistä, nuori\nbaggara-arabialainen, jolla oli mustat viikset ja suippoparta,\nkatsoi ohijuostessaan ylös ja heilutti voimattomassa raivossaan\nmiekkaansa egyptiläisiä ampujia kohden. Samassa hetkessä sattui\nluoti hänen kameelinsa, ja eläin syöksyi maahan ojennellen kaulaansa\nja sääriään. Nuori arabialainen hyppäsi sen selästä, tarttui sen\nturparenkaaseen ja löi sitä miekkansa lappeella pakoittaakseen sen\nnousemaan, mutta sen hämärät, lasimaiset silmät puhuivat selvää\nkieltä, ja erämaan taistelussa merkitsee kameelin surma ratsastajan\nkuolemaa. Arabialainen heitti ympärilleen aivan kuin takaa-ajetun\njalopeuran villejä katseita, hänen tummat silmänsä hehkuivat\nsurmaa punaisen turbaanin alta. Hänen tummaan ihoonsa ilmestyi\npurppuranpunainen täplä, sitä seurasi toinen, mutta haavat eivät\nsaaneet häntä päästämään ainoatakaan valitusta. Hänen villi katseensa\noli kohdistunut vankeihin, ja voitokkaasti huutaen ryntäsi hän heitä\nkohden, ja leveäteräinen miekka salamoi hänen päänsä yläpuolella.\nMiss Adams oli häntä lähinnä, mutta nähdessään tuon esiinryntäävän\nolennon ja hänen mielettömiksi vääntyneet kasvonsa, heittäytyi hän\nkameelin selästä toiselle puolelle sitä. Arabialainen sinkautti\nitsensä kallionkielekkeelle ja suuntasi iskun rouva Belmontiin,\nmutta ennenkuin miekan terä tapasi tämän, nojautui eversti eteenpäin\nkivääreineen ampuen miestä otsaan. Pingottuneella raivolla, joka\nvoitti kuolinkamppailunkin, makasi arabialainen maassa potkien ja\nhuitoen ja kieriskellen irtonaisten kivien seassa kuin kala hiekassa.\n\n\"Älkää pelästykö, naiset\", huusi eversti, \"vakuutan, että hän on\naivan kuollut. Valitan, että minun oli toimittava näin teidän\ntähtenne, mutta mies oli vaarallinen. Minulla oli omalta osaltani\nvähän selvitettävää hänen kanssansa, sillä hän juuri yritti murskata\nkylkiluuni Remington-kiväärillään. Toivon, että ette loukkaantunut,\nmiss Adams! Odottakaa vähän, tulen heti luoksenne.\"\n\nMutta vanha bostonilaisnainen ei ollut loukkaantunut, sillä kalliot\nolivat niin korkeat, ettei hän ollut pudonnut syvälle. Sadie, rouva\nBelmont ja eversti Cochrane, olivat kaikki laskeutuneet kameelin\nselästä eräälle paadelle kiiveten siitä maahan. Mutta he tapasivat\nmiss Adamsin jaloillaan, ja hän huiskutti voitokkaana vihreän\nharsonsa jäännöstä.\n\n\"Eläköön, Sadie! Eläköön rakkaani!\" huusi hän. \"Olemme pelastuneet,\ntyttöni, olemme lopultakin pelastuneet!\"\n\n\"Niin olemme, kaikkien pyhimysten nimessä!\" huudahti eversti, ja\nkaikki riemuitsivat äänekkäästi.\n\nMutta Sadie oli näitten kauheiden koettelemuksen päivien aikana\noppinut ajattelemaan muita. Hän kiersi kätensä rouva Belmontin\nympärille ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.\n\n\"Te rakas, suloinen olento\", lausui hän, \"kuinka saatammekaan iloita,\nkun te... kun te...\"\n\n\"En usko että asia on niin\", sanoi rohkea irlannitar. \"En usko, että\nasiat ovat huonosti, ennenkuin näen Johnin ruumiin edessäni. Mutta\njos sen näen, en luule eläväni nähdäkseni enää mitään muuta.\"\n\nViimeinen elossaoleva derviisi oli päässyt ulos solatieltä,\nja he näkivät nyt ylhäällä kummallakin puolella egyptiläisiä,\npitkiä, solakoita, leveäharteisia miehiä, jotka kuvastuessaan\nsinistä taivasta vasten muistuttivat vanhanaikaisten korkokuvien\nsotilasolentoja. Heidän kameelinsa seisoivat taustalla, ja he\nkiiruhtivat hakemaan niitä. Samaan aikaan tuli toisia ratsastaen\nkauempana olevaa solatietä kasvot hiestyneinä ja silmät\nvoitonriemusta hehkuen. Heidän joukkonsa etummaisena ratsasti hyvin\npieni englantilainen, jolla oli oljenkeltaiset viikset ja veltot\nliikkeet. Hän pidätti kameelinsa pakolaisten edessä ja tervehti\nnaisia. Hänellä oli yllään ruskeat saappaat ja ruskea, terässolkinen\nvyö, joka näytti varsin sopivalta hänen khakiväriseen sotilaspukuunsa.\n\n\"Tapasin teidät lopultakin\", sanoi hän. \"Minua ilahuttaa, että olen\nvoinut olla avuksi.\"\n\n\"Oletan teidän olevan Halfasta?\" virkkoi eversti.\n\n\"Ei, kuulumme toiseen osastoon, Sarrasin pataljoonaan. Jouduimme\nvastatusten erämaassa, ja toiset yllättivät heidät takaapäin. Nyt he\novat pinteessä, uskokaa se. Kiivetkääpä tuolle kalliolle, niin saatte\nnähdä jotain hauskaa.\"\n\n\"Onko joukossanne muita englantilaisia kuin te?\"\n\n\"Archer kuuluu sivustajoukkueeseen. Hän tulee kyllä kulkemaan\ntästä ohi, sillä ei varmaan olekaan muuta tietä. Eräs joukkoonne\nkuuluva herra on tuolla ylhäällä, hullunkurinen vanha hölmö, jolla\non punainen päähine. Näkemiin, toivottavasti!\" Hän läiskäytti\nkameeliansa ja seurasi miehiään.\n\n\"Emme voi muuta tehdä kuin jäädä tähän, kunnes kaikki ovat meidät\nsivuuttaneet\", sanoi eversti, sillä oli selvää, että kaikkien\nylhäällä olevien miesten oli kuljettava sitä tietä. Sekaisena\njonona ratsastivat he yksitellen ohitse. Heitä oli mustia ja\nruskeita miehiä, sudanilaisia ja fellaheja, mutta kaikilla oli reilu\nulkonäkö, sillä kameelijoukkue on egyptiläisen armeijan valiojoukko.\nJokaisella oli ruskea olkavyö ja kivääri. Suurikasvuinen mies, jolla\noli riippuvat, mustat viikset ja kiikari kädessä, ratsasti heidän\nvieressään.\n\n\"Hei, Archer!\" huudahti eversti.\n\nUpseeri loi häneen tyhjän, välinpitämättömän silmäyksen aivan kuin\nvallan tuntemattomaan.\n\n\"Olen Cochrane, totta vie! Matkustimmehan yhdessä.\"\n\n\"Anteeksi, mutta minulla ei ole kunniaa tuntea teitä\", sanoi upseeri.\n\"Tunnen erään eversti Cochrane Cochranen, mutta te ette ole hän. Hän\noli kolme tuumaa pitempi, mustahiuksinen ja...\"\n\n\"Aivan oikein\", keskeytti eversti ärtyisesti. \"Koettakaapa olla pari\npäivää derviisien joukossa, niin saatte nähdä, tuntevatko ystävänne\nteitä.\"\n\n\"Taivaan Jumala, Cochrane, tekö se todella olette? Sitä en koskaan\nolisi uskonut. Voi, miten olette mahtanut kokea paljon! Olen ennen\nkuullut, että ihminen voi tulla yhdessä yössä harmaatukkaiseksi,\nmutta tuhat tulimmaista, minä...\"\n\n\"Niinpä kuitenkin on asia\", sanoi eversti punastuen. \"Sallikaa minun\nsentään huomauttaa, Archer, että jos voisitte hankkia näille naisille\nvähän syötävää ja juotavaa, olisi siitä paljon enemmän käytännöllistä\nhyötyä kuin minun ulkonäköni vatvomisesta.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi kapteeni Archer. \"Ystävänne Stuart tietää, että\nolette täällä, ja hän tuo teille vähän ruokavaroja. Köyhää ruokaa,\nhyvät naiset, mutta parempaa ei meillä ole. Olette vanha sotilas,\nCochrane. Kiivetkää heti kallioille, niin näette hauskan, pienen\nkahakan. Tässä seuraakin nyt vakava selvitys. Voinko palvella teitä\njollain tavoin, ennenkuin lähden?\"\n\n\"Ei kai teillä sattumalta ole sikaaria?\" kysyi eversti odottaen\nvastausta jännittyneenä. Archer veti esiin paksun, kunnioitettavan\nhavannan kotelostaan, ojensi sen ja puoli tusinaa vahatikkuja\neverstille. Sitten laukkasi hän joukkonsa jälkeen, ja vanha sotilas\nnojasi kalliota vasten imeskellen tuoksuvaa sikaaria. Koskaan ennen\nei hän ollut pannut tupakkaan niin suurta arvoa. Se on tuskaa\nlieventävää ainetta, joka ylläpitää heikkeneviä voimia ja rauhoittaa\nkiihoittuneita aivoja. Hän katseli sinertävää, väreilevää savua ja\ntunsi sen miellyttävän, karvaan tuoksun kitalaessaan, samalla kuin\nlevon ja hyvinvoinnin tunne hiipi hänen väsyneeseen, kuluneeseen\nruumiiseensa. Nuo kolme naista istuivat yhdessä litteällä kivellä.\n\n\"Taivaan valtias, miltä näytät, Sadie!\" huudahti miss Adams, ja tämä\nosoitti hänen vanhan minänsä ensimäistä heräämistä. \"Mitä äitisi\nsanoisi, jos hän näkisi sinut? Hiuksesi ovat täynnä heinänkorsia, ja\npukusi on kuin vanha riepu.\"\n\n\"Luulen, että jokainen meistä tarvitsee vähän kuntoonlaittamista\",\nsanoi Sadie äänellä, joka oli paljon nöyrempi kuin entisen Sadien.\n\"Rouva Belmont, te olette kaikissa olosuhteissa suloinen, mutta jos\nsallitte, autan vähän kuntoon pukuanne.\"\n\nMutta rouva Belmontin katse oli kaukana, ja hän pudisti suruissaan\npäätään, samalla kun hän lempeästi työnsi nuoren tytön käden syrjään.\n\n\"En välitä siitä miltä näytän. En voi ajatella sellaista\", sanoi hän.\n\"Voisitteko _te_ niin tehdä, jos olisitte jättänyt rakastamanne\nmiehen jälkeenne, kuten minä?\"\n\n\"Alan... alan uskoa, että sen olen tehnyt\", nyyhkytti Sadie raukka ja\nkätki kuumat kasvonsa rouva Belmontin äidilliselle rinnalle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKameelijoukkue oli rientänyt pois solatieltä seuratakseen pakenevia\nderviisejä, ja muutamassa minuutissa olivat pelastuneet vangit\nyksinään. Mutta nyt he kuulivat nimiään huudettavan iloisella\näänellä, ja kallioiden välistä näkyi punainen turbaani ja sen\nalapuolella lahkolaispapin suuret, valkoiset, hymyilevät kasvot.\nHän nojasi paksuun keihääseen tukeakseen loukkaantunutta jalkaansa,\nja tämä murhaseiväs yhdessä hänen hyväntahtoisten kasvojensa kanssa\nsaattoi hänet ihmeellisesti muistuttamaan lammasta, jolle äkkiä oli\nkasvanut suden kynnet. Hänen takanaan seisoi kaksi neekeriä, jotka\nkantoivat koria ja vesileiliä.\n\n\"Ei sanaakaan! Ei sanaakaan!\" huusi hän ontuen heidän luokseen.\n\"Tiedän tarkasti miltä teistä tuntuu. Olen itse sen kokenut. Tule\ntänne leileinesi, Ali! Vain puoli pikaria, miss Adams; saatte\nsitten enemmän. Nyt on teidän vuoronne, rouva Belmont. Voi, voi,\nrakkaat ystäväni, miten säälin teitä! Korissa on leipää ja lihaa,\nmutta teidän pitää aluksi olla hyvin kohtuulliset.\" Hän naureskeli\nihastuksissaan lyöden yhteen lihavia käsiään, kun hän katsoi heitä.\n\n\"Mutta muut?\" kysyi hän, ja nyt muuttuivat hänen kasvonsa taas\nvakaviksi.\n\nEversti pudisti päätään. \"Heidät jätimme jälkeemme lähteitten luokse.\nPelkään, että he ovat menetetyt.\"\n\n\"Puhetta\", puhkesi pappi kovaäänisesti sanomaan voimatta sentään\npeittää äänensä masentunutta sävyä, \"uskoitte tietysti, että minäkin\nolin mennyttä miestä, ja kuitenkin olen nyt tässä. Älkää kadottako\nrohkeuttanne, rouva Belmont. Miehenne tilanne ei likimainkaan saata\nolla niin toivoton kuin minun oli.\"\n\n\"Kun näin teidän seisovan tuolla kallion huipulla, luulin\nhourailevani\", sanoi eversti.\n\n\"Pelkään, että käyttäydyin hyvin pahasti. Kapteeni Archer sanoo, että\nolin pilaamaisillani koko heidän suunnitelmansa, ja että sietäisin\njoutua sotaoikeuden eteen ja tulla teloitetuksi. Asia oli niin,\nettä kuullessani arabialaisten olevan alapuolellani, unohtauduin\ninnoissani saada tietää, oletteko te vielä elossa.\"\n\n\"Minua ihmetyttää, ettei teitä ammuttu ilman sotaoikeuden tuomiota\",\nsanoi eversti. \"Mutta miten ihmeessä jouduitte tänne?\"\n\n\"Halfalaiset olivat jäljillämme, silloin kun minut jätettiin\njoukosta, ja he löysivät minut erämaasta. Minä kai hourailin, sillä\nhe sanovat, että he kuulivat pitkän matkan päästä minun laulavan\nvirsiä, ja se lähinnä Jumalan armollista suojelusta toi heidät\nluokseni. Heillä oli mukanaan kameeliambulanssi, ja seuraavana\npäivänä olin taas aivan reipas. Seurasin Sarras-joukkoa, kun olimme\nsen tavanneet, sillä sillä oli tohtori mukanaan. Haavani on mitätön,\nja hän sanoo, että minunlaiselleni miehelle on hyödyllistä menettää\nvähän verta. Niin, ystäväni\", hänen suuret, ruskeat silmänsä\nlakkasivat loistamasta ja tulivat hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi.\n\"Olemme kaikki olleet kuoleman kidassa, ja rakkaat toverimme ovat\nehkä vielä tänä hetkenä. Sama voima, joka pelasti meidät, on ehkä\npelastava heidätkin, ja rukoilkaamme yhdessä, että niin olisi aina\nmuistaen, että jos vastoin rukouksiamme ei niin olisikaan, niin on\nmeidän alistuttava ja uskottava, että kaikki tapahtuu parhaalla ja\nviisaimmalla tavalla.\"\n\nHe polvistuivat mustien kivien keskelle ja rukoilivat tavalla, jolla\njotkut heistä koskaan aikaisemmin eivät olleet rukoilleet. Oli\nhelppo keskustella rukouksen voimasta ja käsitellä sitä kevyesti\nja filosofoiden Koroskon kannella. Oli helppoa tuntea itsensä\nvahvaksi ja tyytyväiseksi kannella olevassa korituolissa, kun\ntohveleihin puetut arabialaiset tarjosivat kahvia ja liköörejä. Mutta\nheidät oli temmattu tästä rauhallisesta olosta ja heitetty elämän\norjantappurapiikkeihin. Hädässään oli heidän tartuttava johonkin. Oli\naivan liian sietämätöntä uskoa sokeaan, horjumattomaan kohtaloon.\nKurittava voima, joka toimi järkevästi ja tarkoituksenmukaisesti --\nelävä, toimiva voima, joka tempasi heidät vanhoilta raiteiltaan,\nmursi heidän ahtaan käsitystapansa ja vei heidät paremmalle tielle,\n-- sen he olivat oppineet tuntemaan näinä kauheina päivinä. Voimakas\nkäsi oli äkkiä tarttunut heihin ja muovaillut heidät uusiksi ja\ntehnyt heidät sopiviksi uusiin tarkoituksiin. Voivatko inhimilliset\nrukoukset taivuttaa sellaista voimaa? He muodostivat viimeisen\nhuutotuomioistuimen, joka käsitteli pahoinpidellyn ihmisyyden\nasioita. Ja siksi he kaikki rukoilivat, niinkuin rakastaja rakastaa,\nniinkuin runoilija kirjoittaa sielunsa syvyydestä, ja he nousivat\nrukousasennostaan mielessään sisäisen rauhan ja tyydytyksen\nomituinen, epäloogillinen tunne, jonka vain rukous antaa.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Cochrane. \"Kuunnelkaa!\"\n\nKivääritulen ääni tunkeutui kapealle solatielle, ja se jatkui yhä.\nEversti marssi levottomana edestakaisin aivankuin vanha hevonen, joka\nkuulee metsästystorven toitotuksen ja koirain haukunnan.\n\n\"Mistä voimme seurata asiain kulkua?\"\n\n\"Tulkaa tätä tietä... tännepäin, jos haluatte nähdä! Täältä johtaa\ntie huipulle. Jos naiset seuraavat minua, vältytte näkemästä jotain\nepämiellyttävää.\"\n\nPappi kuljetti heitä vuorenseinämää myöten välttääkseen ruumiita,\njotka lojuivat hajallaan solatien pohjalla. Oli vaikeata kulkea\nepätasaisten mukulakivien yli, mutta lopuksi he pääsivät ylös\nhuipulle. Heidän alapuolellaan levisi suuren erämaan aaltoileva\npinta, ja etualalla näkivät he näytelmän, jota varmaan kukaan\nheistä ei tule unohtamaan. Kuivassa, kirkkaassa valaistuksessa,\nmuuttumattoman ruskea erämaa taustana näkyi jokainen yksityiskohta\nniin kirkkaana, aivan kuin heidän edessään aivan lähellä olisi ollut\npöydälle asetettuja nukkeja.\n\nDerviisit -- tai ne, jotka heistä olivat säilyneet -- ratsastivat\nhitaasti vähän etäämpänä epäjärjestyneenä parvena, ja heidän\nruudulliset jibbeh'insä ja punaiset turbaaninsa liehuivat kameelien\nliikkuessa. He eivät näyttäneet voitetuilta sotilailta, sillä heidän\nliikkeensä olivat hyvin hillityt, mutta he katsoivat ympärilleen ja\nmuuttivat rintamaansa, aivan kuin olisivat olleet epävarmat, mitä\ntaisteluohjelmaa heidän oli seurattava. Eikä ole ihme, että he olivat\nneuvottomat, sillä kun heidän kameelinsa olivat vallan nääntyneet,\noli heidän tilanteensa mahdollisimman toivoton. Koko Sarras-joukko\noli tullut esiin solatieltä ja astunut eläintensä selästä, heidän\nkameelinsa seisoivat nelittäin, ja ampujat polvistuivat pitkäksi\nriviksi pehmeän, aaltoilevan savupilven taakse ja lähettivät\nlaukaustulvan toisensa jälkeen arabialaisia kohden, jotka ilman\nharkintaa vastasivat laukauksiin istuen kameeleittensa selässä. Mutta\nkatsojat eivät tarkastelleet derviisijoukkuetta, eivät myöskään\npitkää ampujariviä, joka oli polvillaan. Kaukana erämaassa lähestyi\nHalfan kameelijoukkue tiheänä parvena, joka teki kauniin, laajan,\npuoliympyrän muotoisen kaaren tullessaan. Arabialaiset olivat kahden\ntulen välissä.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti eversti. \"Katsokaapa!\"\n\nKaikki derviisien kameelit polvistuivat yhtaikaa, ja miehet\nhyppäsivät niitten selästä. Etumaisena oli komea, pitkä mies, joka ei\nvoinut olla kukaan muu kuin Wad Ibrahim. He näkivät hänen polvistuvan\nhetkeksi rukoukseen. Sitten hän nousi, otti jotain satulastaan,\nlevitti sen vallan rauhallisena hiekalle ja asettautui sille.\n\n\"Herra Jumala!\" virkkoi eversti, \"hän seisoo lampaannahallaan.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi Stuart.\n\n\"Jokaisella arabialaisella on lampaannahka satulassaan. Kun hän\nhuomaa asemansa vallan toivottomaksi ja on kuitenkin vakaasti\npäättänyt taistella kuolemaansa asti, ottaa hän lampaannahkansa\nja seisoo sen päällä kunnes kuolee. Kas, he seisovat kukin omalla\nlampaannahallaan. Nyt he eivät anna eivätkä huoli anteeksiantoa.\"\n\nNäytelmä heidän alapuolellaan läheni huippuansa. Halfa-joukkue\noli nyt perillä, ja tuli- ja savurengas ympäröi polvistunutta\nderviisijoukkoa, joka vastasi parhaansa mukaan. Monet heistä olivat\njo kaatuneet, mutta muut latasivat ja ampuivat sillä horjumattomalla\nrohkeudella, joka aina oli tehnyt heidät arvokkaiksi vastustajiksi.\nTusina khakipukuisia hiekalla makaavia olioita osoitti, että\negyptiläiset eivät saaneet veretöntä voittoa. Mutta nyt kuului\nrummunpäristys Sarrasin joukosta, ja siihen vastasi toinen, joka\nkuului halfalaisten riveistä. He istuutuivat kaikki satulaan ja\nlaukkasivat taistelukentän keskukseen. Hetken oli kaikki pitkien,\nheiluvien kameelinkaulain, nousevien ja laskevien aseiden ja\nauringossa loistavien miekanteräin muodostamana sekasortona. Sitten\npärähti rumpu vielä kerran, egyptiläiset peräytyivät, muodostivat\nrintaman hyväkuristen joukkojen nopealla tarkkuudella, ja keskellä\nmakasi rohkea raakalainen rosvotovereineen kukin lampaannahkallaan.\nYhdeksästoista vuosisata oli kostanut seitsemännelle.\n\nNuo kolme naista olivat tuijottaneet kauhistuneina, mutta silti\nvilkkaan jännittyneinä järkyttävää näkyä. Eversti oli kääntynyt\nheidän puoleensa lausuen rohkaisun sanoja; silloin tuli hän\nkatsoneeksi rouva Belmontin kasvoihin. Ne olivat yhtä valkeat ja\njäykät, kuin jos ne olisivat olleet veistetyt norsunluusta, ja hänen\nsuuret, harmaat silmänsä katsoivat eteenpäin innostuneina.\n\n\"Taivaan Jumala, rouva Belmont, mistä on kysymys?\" huudahti hän.\n\nVastaukseksi viittasi hän yli erämaan. Kaukana sotatantereen toisella\npuolella tuli heitä kohden pieni ratsastava miesjoukko.\n\n\"Niin, hitto vieköön, tuolla on joku... kuka lieneekin?\"\n\nKaikki jännittivät silmiään, mutta välimatka oli niin suuri, että he\nvain voivat nähdä, että tulijat ratsastivat kameeleilla, ja heitä oli\nluvultaan noin tusina.\n\n\"Ne ovat noita piruja, jotka jätimme jälkeemme palmulehtoon\", sanoi\nCochrane. \"He eivät voi olla muita. Onpa lohdullista, etteivät he voi\npäästä pakoon. He ovat joutuneet suoraan jalopeuran kitaan.\"\n\nMutta rouva Belmont tuijotti yhä samoin kankein katsein ja kasvot\nyhtä norsunluuvalkeina. Nyt löi hän kätensä yhteen ja kirkaisi\nonnellisena. \"He ovat siellä!\" huusi hän. \"He ovat pelastuneet!\nHe ovat siellä, eversti, he tulevat!\" Hän hyppi ja tanssi silmät\nsäteillen kuin kiihoittuneella lapsella.\n\nHänen seuralaisensa eivät olleet uskoa häntä, sillä he eivät voineet\nnähdä mitään, mutta on hetkiä, jolloin aistimemme ovat terävämmät\nkuin ne saattavat ymmärtää, jotka eivät ole koskaan tunteneet koko\nsydämellään ja sielullaan. Rouva Belmont oli rientänyt kalliopolkua\npitkin kameelinsa luokse, ennenkuin muut eroittivat sen, mikä paljon\naikaisemmin oli tuottanut hänelle tuon ilosanoman. Tuon lähestyvän\nseurueen etumaisina loisti kolme valkeata pistettä auringossa,\nja ne eivät voineet olla muuta kuin kolme valkeata hellekypäriä.\nRatsastajat kulkivat nopeasti, ja kun heidän toverinsa riensivät\nheitä vastaan, näkivät he selvästi, että tulijat olivat todella\nBelmont, Fardet ja Stephens sekä tulkki Mansur ja haavoittunut\nsudanilainen. Kun he tulivat lähemmäksi, näkivät he, että\nsaattoväkenä oli Tippy Tilly ja muut entiset egyptiläiset sotilaat.\nBelmont kiiti eteenpäin tavatakseen vaimonsa, mutta Fardet pysähtyi\ntarttuen everstin käteen.\n\n\"Eläköön Ranska! Eläkööt englantilaiset!\" huusi hän. \"Kaikki käy\nhyvin, eikö totta, eversti? Voi tuota roskajoukkoa! Eläkööt kristityt\nja risti.\" Hän tuskin tiesi, mitä sanoi ihastuksessaan.\n\nMyös eversti oli niin hurmaantunut, kuin hänen anglosaksilainen\nluonteensa salli. Hän ei osannut tehdä käsiliikkeitä, mutta hän\nnauroi hermostunutta, katkonaista naurua, jolla tavalla hän osoitti\nmielenliikutuksen korkeinta astetta.\n\n\"Rakas poikani, olen hiton iloinen saadessani nähdä teidät kaikki.\nOlin pitänyt teitä menetettyinä. En koskaan elämässäni ole näin\niloinnut mistään. Miten teidän onnistui pelastua?\"\n\n\"Se oli kaikki teidän ansiotanne.\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Niin, ystäväni, ja minä olen riidellyt kanssanne, minä kiittämätön\nkonna!\"\n\n\"Mutta miten olen minä voinut teidät pelastaa?\"\n\n\"Te sovitte Tippy Tillyn ja noitten muitten kanssa, että he\nsaisivat niin ja niin paljon, jos he voisivat viedä meidät elävinä\ntakaisin Egyptiin. He hiipivät joukosta pimeässä ja piiloittuivat\npalmulehtoon. Kun meidät jätettiin joukosta, ryömivät he esiin\nkivääreineen ja ampuivat arabialaiset, juuri kun nämä aikoivat\nsurmata meidät. Olenpa pahoillani, että he ampuivat tuon vietävän\nmoolahinkin, sillä luulen, että olisin voinut kääntää hänet\nkristinuskoon. Ja nyt syleilen luvallanne miss Adamsia, sillä\nBelmontilla on vaimonsa ja Stephensilla on Sadie, joten lienee\nselvää, että miss Adams on varannut hellyytensä minulle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljätoista päivää oli kulunut, ja se ylimääräinen laiva, joka oli\nasetettu pelastuneiden matkustajain käytettäväksi, oli jo paljon\nAssiutin pohjoispuolella. Seuraavana aamuna piti heidän saapua\nBaliani'in, josta pikajuna kulkee Kairoon. Siksi he viettivät\nviimeistä iltaa yhdessä. Miss Adams oli ollut hyvin sairas kaikista\nkoettelemuksistaan, ja tänään hän ensi kerran oli saanut luvan tulla\nkannelle päivällisen jälkeen. Hän istui nyt lepotuolissa, ja Sadie\nseisoi hänen vieressään kietoen huopapeitteitä hänen harteilleen.\nStephens kantoi heille kahvia ja asetti sen heidän vieressään\nolevalle pöydälle. Kannen toisella puolella istuivat Belmont ja hänen\nvaimonsa vaieten hiljaisen tyytyväisyyden vallassa. Monsieur Fardet\nnojasi kaidepuuta vasten ja harmitteli, että Englannin hallitus oli\nlaiminlyönyt Egyptin rajojen täydellisen vartioimisen. Eversti seisoi\nhänen edessään suoraselkäisenä ja punainen sikaarinpätkä loisti\nhehkuvana hänen viiksiensä lomasta.\n\nMutta mitä everstille oli tapahtunut? Se, joka vain oli nähnyt tuon\nvanhan, murtuneen miehen Libyan erämaassa, olisi tuskin nyt tuntenut\nhäntä! Viikset olivat ehkä vähän harmahtavat, mutta tukka oli jälleen\nyhtä kiiltävä ja musta kuin alkumatkalla, jolloin sitä oli niin\nihailtu. Kivenkovin kasvoin ja luotaantyöntävästi hän oli Halfaan\npalattaessa vastaanottanut kaikki valittelut, jotka lausuttiin hänen\nkokemainsa vaikeuksien aikaansaamasta harmaantumisesta; sitten\nryntäsi hän hyttiinsä ja tuli tunnin kuluttua sieltä takaisin\naivan samallaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin hänet suljettiin\nsivistyksen runsaitten käyttöaineitten ulkopuolelle. Ja hän heitti\nniin ankaran kysyviä silmäyksiä jokaiseen, joka häneen tuijotti, että\nkukaan ei uskaltanut tehdä huomautuksia tämän uudenaikaisen ihmeen\njohdosta. Siitä hetkestä asti saattoi huomata, että jos everstin oli\nratsastettava vaikka vain pari sataa kyynärää erämaahan, aloitti\nhän aina valmistelunsa panemalla pienen, mustan pullon, jossa oli\npunainen nimilappu, rintataskuunsa. Mutta ne, jotka olivat oppineet\ntuntemaan hänet parhaiten sellaisessa tilanteessa, jolloin ihminen\nnäyttää oikean luonteensa, sanoivat, että tuolla vanhalla sotilaalla\non nuoren miehen sydän ja mieli, niin että ei ollut lainkaan\nkohtuutonta, että hän myös tahtoi säilyttää nuoren miehen ulkonäön.\n\nPeräkannella vallitsi hyvin miellyttävä ja rauhallinen tunnelma.\nEi kuulunut muuta ääntä kuin veden kohina laivan kyljissä. Lännen\ntaivaalla näkyi vielä auringonlaskun jälkeinen punoitus, joka valoi\nleveään virtaan purppuraläiskiä. He voivat epäselvinä eroittaa\nhiekkasärkillä seisovat, komeat haikarat, ja kauempana rannasta\nliukuivat taatelipalmut heidän ohitseen juhlallisena kulkueena.\nUudestaan syttyivät hopeatähdet, samat kirkkaat, levolliset,\ntunteettomat tähdet, joihin heidän väsyneet silmänsä niin usein\nolivat suuntautuneet pitkinä, kauheina, erämaassa vietettyinä öinä.\n\n\"Missä aiotte asua Kairossa, miss Adams?\" kysyi rouva Belmont lopuksi.\n\n\"Arvatenkin Shepheardin hotellissa.\"\n\n\"Ja te, herra Stephens?\"\n\n\"Varmasti Shepheardissa.\"\n\n\"Me asumme Continentalissa. Toivon, että emme kadota teitä\nnäkyvistämme.\"\n\n\"En tahdo koskaan kadottaa teitä näkyvistäni, rouva Belmont\",\nhuudahti Sadie. \"Teidän on tultava Amerikkaan, ja siellä valmistamme\nteille hauskan olon.\"\n\nRouva Belmont nauroi miellyttävää, pehmeää nauruaan.\n\n\"Meillä on velvollisuuksia Irlannissa, ja olemme jo liian kauan\nlaiminlyöneet ne. Miehelläni on liikkeensä, ja minulla on kotini, ja\nmolemmat ovat tuuliajolla. Sitäpaitsi\", lisäsi hän veitikkamaisesti,\n\"on hyvin mahdollista, että jos tulisimme Yhdysvaltoihin, emme\ntapaisi teitä siellä.\"\n\n\"Meidän on kaikkien taas tavattava toisemme\", sanoi hänen miehensä,\n\"vaikkapa vain saadaksemme uudestaan jutella seikkailuistamme. Se\non helpointa vuoden tai parin kuluttua. Vielä olemme liian lähellä\nniitä.\"\n\n\"Ja kuitenkin, miten sanomattoman kaukaiselta ja satumaiselta\ntuntuukaan kaikki\", sanoi hänen vaimonsa. \"Armollinen on kohtalo,\njoka vaimentaa sielussamme piinalliset muistot. Kaikki tämä tuntuu\nminusta tapahtuneen jossain aikaisemmassa olotilassa.\"\n\nFardet piti koholla rannettaan, joka vielä oli sidottu.\n\n\"Ruumis ei unohda yhtä nopeasti kuin sielu. Tämä ei näytä kaukaiselta\neikä satumaiselta, rouva Belmont.\"\n\n\"Miten on katkeraa, että toiset säästyvät, toiset eivät\", sanoi\nSadie. \"Jospa vain herrat Brown- ja Headingly-raukat olisivat täällä\njoukossamme, ei minulla koko maailmassa olisi mitään suremisen syytä.\nMiksi heidät otettiin pois, ja me jäimme jäljelle?\"\n\nPastori Stuart oli tullut kannelle kädessään avoin kirja. Hän nojasi\npaksuun keppiin tukeakseen haavoittunutta säärtään.\n\n\"Miksi poimitaan kypsä hedelmä ja raaka jätetään?\" sanoi hän\nvastaukseksi nuoren tytön huudahdukseen. \"Emme tiedä mitään\nnäitten nuorten miesraukkain henkisestä tilasta, mutta suuri\nYrttitarhanhoitaja poimii _omat_ hedelmänsä _omain_ tietojensa\nperusteella. Olen tullut tänne lukeakseni teille vähän.\"\n\nPöydällä oli lyhty, ja hän istuutui sen viereen. Sen keltainen valo\nloisti hänen lihavilla kasvoillaan ja punakantisella kirjalla.\nVoimakas, vakava ääni kaikui yli veden solinan.\n\n\"Kiittäkööt ja ylistäkööt ne Herraa, jotka Hän on vapahtanut ja\npelastanut vihollisen käsistä ja koonnut heidät yhteen idästä ja\nlännestä, pohjoisesta ja etelästä. He joutuivat eksyksiin tieltä\nerämaassa, eivätkä löytäneet kaupunkia, jossa oleskella. Heidän\nsielunsa nääntyivät nälästä ja janosta. Silloin he huusivat Herraa\navuksi hädässään, ja Hän pelasti heidät tuskasta. Hän saattoi heidät\noikealle tielle, niin että he löysivät kaupunkiin, jossa asuivat.\nOi, että ihmiset ylistäisivät Herraa Hänen hyvyytensä tähden ja\nselittäisivät niitä ihmeitä, joita Hän tekee ihmisten lapsille.\"\n\n\"Tämä kuulostaa meille kirjoitetulta ja kuitenkin se kirjoitettiin\ntuhat vuotta sitten\", sanoi pappi sulkien kirjansa. \"Kaikkina aikoina\non ihmisen ollut pakko myöntää, että on olemassa käsi, joka häntä\njohtaa.\"\n\n\"Tuo kaikki on hyvin hyvää, pastori Stuart\", sanoi ranskalainen,\n\"tahdotte, että kiittäisin Jumalaa, kun hän on pelastanut minut\nvaaroista ja kärsimyksestä, mutta tahtoisin tietää, miksi Hän\nkoskaan saattoi minut tähän vaaraan ja kärsimykseen, koska hän\nkaiken järjestää. Ette te kiittäisi minua, jos vetäisin teidät ylös\nvirrasta, jos minä ensin olisin teidät siihen työntänyt.\"\n\n\"En kiellä tätä vaikeutta\", sanoi pappi hitaasti, \"ei kukaan, joka\nei tahdo pettää itseään, voi sitä kieltää. Se on salaisuuksien\nsalaisuuden sydän -- synnin ja kärsimyksen probleemi. Mutta\nottakaamme oma tapauksemme esimerkiksi. Minä omalta osaltani olen\naivan selvillä, mitä olen voittanut tästä tapauksesta. Sanon sen\nvallan nöyrästi, että minulla mielestäni on paljon selvempi käsitys\nvelvollisuuksistani nyt kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Ja minä\", lausui Sadie, \"tiedän oppineeni enemmän kuin koko\naikaisemman elämäni aikana yhteensä. Olen nyt aivan toinen tyttö.\"\n\n\"En koskaan aikaisemmin käsittänyt omaa luonnettani\", sanoi Stephens.\n\"En voi juuri sanoa, että minulla olisi ollut luonnetta, jonka olisin\nvoinut ymmärtää. Elin sellaisen puolesta, joka oli arvotonta, ja\nlaiminlöin sen, millä oli todella elämänarvoa.\"\n\n\"Niin, ketään ei vahingoita kelpo ravistelu\", huomautti eversti.\n\"Elämä, joka kulutetaan liiaksi untuvapatjoilla ja johon kuuluu\nneljä päivittäistä ateriaa, ei ole hyväksi miehelle enempää kuin\nnaisellekaan.\"\n\n\"Varma vakaumukseni on\", sanoi rouva Belmont vakavasti, \"että\njokainen meistä kohosi noitten erämaassa vietettyjen päiväin aikana\nkorkeammalle kuin koskaan ennen tai myöhemmin. Kun syntimme joskus\npunnitaan, annetaan meille paljon anteeksi noiden epäitsekkäiden\npäiväin tähden.\"\n\nHe istuivat kaikki hetken ääneti; purppuranpunaiset juovat\nkalpenivat, ja harmaat varjot tummuivat, ja villejä kanalintuja lensi\nohi pitkinä, levenevinä kiiloina yli mahtavan, tasaisesti eteenpäin\nvirtaavan Niilin. Kylmä tuuli puhalsi erämaasta, ja jotkut seurasta\nnousivat jättääkseen kannen. Stephens kumartui Sadien puoleen:\n\n\"Muistatteko, mitä lupasitte minulle, kun olimme erämaassa?\" kuiskasi\nhän.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Lupasitte, että jos pelastutte, koetatte tulevaisuudessa tehdä\njonkun onnelliseksi.\"\n\n\"Minun kai on se siis tehtävä.\"\n\n\"Olette tehnyt sen\", sanoi hän, ja heidän kätensä tapasivat toisensa\npöydän alla pimeässä.\n\n\n\n"]