[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhTQ2p7QT6K8lOkPN909Umyrmrk_FB3tdJKH-6WA0BtY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1462,"Äiti","Gorki, Maksim",1868,1936,"1462-gorki-maksim-aiti","1462__Gorki_Maksim__Äiti",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1906,1907,62758,400426,false,75073,[24,25,26,27,28],"Italian fiction -- Translations into Finnish","Italy -- Fiction","Mothers and sons -- Fiction","Priesthood -- Fiction","Sardinia (Italy) -- Fiction",[30,31],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Äiti: Romaani\" by Grazia Deledda is a novel written in the late 19th century. The book explores complex themes of motherhood, sacrifice, and moral struggle as the protagonist, Maria Maddalena, grapples with the troubling behavior of her son, Paulo. Central to the narrative is the relationship between mother and son, particularly as Paulo becomes increasingly entwined with a mysterious woman, leading to strife and emotional turmoil within their household.  At the start of the story, we meet Maria Maddalena, who is anxiously waiting for her son Paulo, who she suspects is sneaking out at night. As she listens to his stealthy movements, her worry intensifies and she recalls Paulo's recent troubling behaviors, which include spending more time grooming himself and showing interest in women, actions she fears may steer him into sin. When she decides to follow him one night, she discovers that he is heading to a home not far from theirs, one that harbors a young woman who is alone and alluring. The tension of Maria’s protective instincts and Paulo’s desires sets the stage for a conflict that delves deeply into themes of temptation and the frailty of human morality, all while the ominous force of the night serves as a backdrop to their unfolding drama. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hahl, Jalmari",269,"Sosialistisen realismin klassikko kertoo työläisäidistä, joka havahtuu poikansa vallankumouksellisen toiminnan myötä yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Teos kuvaa työläisten ankeaa arkea Venäjällä sekä äidin kasvua pelokkaasta tarkkailijasta aktiiviseksi aatteen puolustajaksi.","Maksim Gorkin 'Äiti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1462. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","ÄITI\n\nKirj.\n\nMaxim Gorki\n\n\nSuom. Hanna Kunnas\n\n\n\n\n\nFitchburg, Mass.,\nSuomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön Kustannuksella,\n1907.\n\nRaivaajan Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tuhkassa\n Hiiloksen herääminen\n Sydämen valo\n Hirmuinen sana\n Sydämet tasapainossa\n Ihmisen turva\n Valoa hakemassa\n Suon usvat\n Osalliseksi liitetty\n Ystävät neuvottelemassa\n Vapauden henki\n Valistuksen jano\n Lähetyssaarnaajan lähtö\n Vankeudessa\n Mielenosoituksen suunnitteleminen\n Sissin kuolema\n Viesti kedoilta\n Ensimäinen taistelu\n Äidin ääni\n Uudessa maailmassa\n Miehet riveissä\n Yö metsäkämpällä\n Toverit työssä\n Vieläpä kuolemassa\n Poliisi ja talonpoika\n Vankilan voima\n Venäläisen oikeuden edessä\n Vankien paljastukset\n Äidin uhrikuolema\n\n\n\n\nTuhkassa\n\n\nJoka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä\nmylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen\nilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina\nhöyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan\nkaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan\nkuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta.\nKylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja\nmyöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella,\nvalaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla\nsilmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän\njalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului\nunisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät\nilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi\nkoneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn\npullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut\nvartensa korkealle kylän yläpuolelle.\n\nIltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot\nhimmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä\nulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein\nkasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua\nja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään\njotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus\noli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.\n\nTehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten\nlihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt\npois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen\nhautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen\nsekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.\n\nPyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat\nja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja\nripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät\nhe kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he\npopsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat\ntaas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli\nhivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he\nensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa\nkitkerällä ja väkevällä oluella.\n\nIltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla\noli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva,\nja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi\npaistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen\nvuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä\nkuin naapurinsa.\n\nTavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän\nmoitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä\nhyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan\nharvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten\nyksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa.\nKotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein\npehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki\nistuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona,\npelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli\nkaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.\n\nPuolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja\njokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen\närsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen\ntekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen\nlaukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista\nvähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella,\nantautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät\nvaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.\n\nTämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin\nheidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään\nperineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se\nheitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat\nhirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.\n\nSunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin\nvaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen\nmiten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he\nolivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja\nloukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan\nhumalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja\nisät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi\nkapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja\nnoituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa,\njotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät\nenemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä\nheidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä\nääni kaikui heidän korviinsa.\n\nHe haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat,\nymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle\nmoitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille\nihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja\ntapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä\noli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti\nalas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli\njokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä\ntekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi\nollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.\n\nJoskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään.\nEnsimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo.\nSitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa\nentisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden\nviehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota\nherättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten\nelämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa\noli jauhamista?\n\nJoskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei\nkoskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan,\nmutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen\nsanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä\nhämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt\nheikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet\nmistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa\nmatkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.\n\nHavatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset\nvastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat\nhäntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin\nheidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää.\nSurullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset\nolivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä\nsamalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin,\nkatselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään\nheidän kuormaansa.\n\nJa maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia\nasioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle,\nja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet\nsekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten\nkanssa.\n\nElettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti\nvaivainen työjuhta henkensä.\n\nSiten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen\nmies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen\nalta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa\nhymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin\nmies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut\nesimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi\nvähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen\nvuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.\n\nUseamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan,\nmutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin,\notti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte\nvihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat\nkokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka,\nja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa\nkauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä.\nPienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse\nkuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että\nhänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli\ntuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.\n\n\"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!\" huusi hän vihaisesti. Hänen\nrumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran\nsisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.\n\n\"Likaiset madot!\" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin\nterävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt,\npaksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina\nvähän päästä: \"Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?\"\n\nEi kukaan halunnut.\n\nHän puhui vähän ja \"likainen mato\" oli hänen lempilauseensa. Sitä\nnimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin\ntervehti hän tavallisesti vaimoansa: \"Sinä likainen mato, etkö näe\nettä vaatteeni on revitty?\"\n\nKun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli\nVlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel\ntempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: \"Älä koske\nminuun.\"\n\n\"Mitä!\" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.\n\n\"Kylliksi!\" sanoi Pavel. \"Minä en anna enää kurittaa itseäni.\"\n\nJa avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa\nilmassa.\n\nIsänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi\nhymyten: \"Hyvä on.\"\n\nSitte veti hän syvän henkäyksen ja lisäsi: \"Sinä likainen mato!\"\n\nHetkinen sen jälkeen virkkoi hän vaimolleen. \"Älä pyydä rahaa enää\nminulta. Pavel elättää sinut nyt.\"\n\n\"Ja sinä aijot juoda kaikkityyni?\" uskalsi hän kysyä.\n\n\"Se ei kuulu sinulle, likainen mato!\"\n\nTästä ajasta kuolemaansa saakka, koko kolmeen vuoteen, ei hän\nhuomannut eikä puhutellut poikaansa.\n\nVlasovilla oli koira, yhtä karvainen ja iso kuin hänkin. Se saattoi\nhänet tehtaalle joka aamu, ja odotteli häntä joka ilta portilla.\nPyhäsin läksi Vlasov kiertomatkallensa kapakoihin. Hän astui hiljaa,\nja tirkki ihmisten kasvoihin ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta.\nKoiransa astua luntusti hänen jälessänsä koko päivän. Palatessansa\nkotiin juopuneena istui hän alas syömään. Hän syötti koiraa omasta\nkupistansa; hän ei koskaan lyönyt sitä, ei koskaan torunut, eikä\nkoskaan hyväillyt. Illallisen jälkeen lennätti hän astiat pöydältä\nellei vaimonsa korjannut niitä ajoissa, asetti pullon viinaa\neteensä, ja nojaten selkäänsä seinään, alkoi hän laulamaan karkealla\näänellänsä, silmät ummessa ja suu selkisen selällään, levittäen\nkauhua ympärilleen. Rämeät äänet sekaantuivat hänen partaansa,\npudotellen sinne kerääntyneitä leivän murenia. Hän pyyhki partaansa\nalaspäin, ja hajotti huulipartaansa paksuilla sormillansa -- laulaen\nkäsittämättömiä sanoja, joita hän veteli pitkään. Sävel muistutti\nsuden ulvontaa talvella. Hän lauloi niin kauan kuin hänellä oli\nviinaa pullossa, sitte pyllähti hän sivuttaisin penkille tai vaivutti\npäänsä pöytää vasten, ja nukkui kunnes pilli alkoi puhaltaa. Koira\nmakasi hänen vieressään.\n\nKun hänen kuolinhetkensä koitui, oli se hyvin ankara. Viitenä päivänä\npyöri maailma mustana hänen silmissään, hän kiemurteli tilallaan\nhammasta purren silmät tiukasti ummessa. Toisinaan sanoi hän\nvaimolleen: \"Anna minulle arsenikkia. Myrkytä minut.\"\n\nVaimo kutsui lääkärin. Hän määräsi kuumia puurohauteita, mutta sanoi\nmyös että leikkaus oli välttämätön ja että sairas pitää paikalla\nviedä sairashuoneeseen.\n\n\"Piru teidät periköön! Minä tahdon kuolla yksinäni, te likaiset\nmadot!\" sanoi ukko.\n\nSilloin lääkäri puikki tiehensä, ja kun eukkonsa kyynelsilmin ehdotti\nleikkausta, puristi hän molempia nyrkkejänsä ja huusi uhaten:\n\"Uskallappas vaan! Siitä koituu pahaa sinulle, jos tästä paranen!\"\n\nHän kuoli aamusella samalla hetkellä kun pilli puhalsi miehiä\ntyöhön. Hän makasi ruumisarkussa suu auki ja silmäkulmat tiukasti\nrypistettyinä. Hänet saattoivat hautaan vaimonsa, poikansa, koiransa,\neräs vanha juoppo ja varas, Daniel Vyesovshchikof, virkaheitto\nsulattaja ja muutamia kylän kerjäläisiä. Vaimonsa itki vähän ja\nhiljaa; Pavel ei kastellut silmiänsä ollenkaan. Kyläläiset, jotka\nkohtasivat tiellä saattojoukon, pysähtyivät, ristivät silmänsä ja\nkuiskasivat toinen toisellensa: \"Arvaan Pelagajan olevan iloisen\nhänen kuolemastaan.\"\n\nJa toinen korjaten sanoi: \"Hän ei kuollut; hän märkäni kuin elukka.\"\n\nKun ruumis laskettiin hautaan ja väki oli mennyt pois, jäi koira\nhaudalle kauvaksi aikaa, istuen hiljaa tuoreen haudan päällä ja\nnuuskien multaa.\n\n\n\n\nHiiloksen herääminen\n\n\nKaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin\njuovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille,\nja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä:\n\"Illallista!\"\n\nÄiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja\nkiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa\nvasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä\nolkapäähän, ja huusi: \"Kiireesti äiti!\"\n\n\"Sinä hupsu poika!\" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä,\nkoettaen voittaa poikansa vastustuksen.\n\n\"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu\", sokelsi Pavel\nepäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.\n\nTämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa,\nmutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri\nkysymys: \"Juopunut? Juopunut?\"\n\nÄitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen\nkatseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja\nvoittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.\n\nÄiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä:\n\"Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä.\"\n\nHäntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti\näitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen.\nHän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui\nkeinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi\nhappamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja,\najatellen katkonaisesti: \"Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle.\nToiset juovat, eikä mitään tapahdu -- mutta minä käyn kipeäksi.\"\n\nJostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni:\n\"Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!\"\n\nHän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: \"Kaikkihan juovat.\"\n\nÄiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään\npaikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei\nollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: \"Mutta\nälä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut\nkyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?\"\n\nKuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui\nPavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan\nhuomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt\nalituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut\nharvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut\näidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen\ntarkastavasti.\n\nÄitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa,\njoka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut,\nliikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut\nalituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät\nkasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia\nsilmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla\nkylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi\nkulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan\nhieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden\nleiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen\npaksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä.\nYleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan\nvaikutuksen.\n\nKyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina\nalas poskille.\n\n\"Odota, älä itke!\" pyyteli poika pehmoisella äänellä. \"Anna minulle\njuomista.\"\n\nHän nousi sanoen: \"Minä tuon sinulle jäävettä.\"\n\nMutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen\nylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa\nkädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi\nrukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen\nrahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui\nsumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama\nkiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet\nrepivät ilmaa.\n\nElämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta\nrauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan\nerilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.\n\nTalo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä\nkäänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi\nhuoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu\nkeittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti\nnelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi\nPavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja,\npesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari\npyhäinkuvaa -- tämmöinen oli koko kalusto.\n\nPavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret\npoikanulikat suinkin saattoivat tehdä -- osti itsellensä harmonikan,\ntärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit,\nkepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta.\nHän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa.\nMutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina\nsuuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen\npäätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja\nelottomat.\n\nKerran kysäsi äitinsä häneltä: \"No oliko sinulla hauska eilen?\"\n\nHän vastasi synkästi ja ärtyisästi: \"Oh, ikävä kuin hautajaisissa!\nJokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi\nostanut itselleni pyssyn.\"\n\nHän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen,\nja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat\ntyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan,\nmutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän\nkulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän\nmeni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä\ntarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa\nkellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi.\nHän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella\ntavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin\nhän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä\nkalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun\neivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein\nkäymästä.\n\nÄiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta\ntehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet\nkuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli\nitsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään\nuomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta -- että\nhänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.\n\nHän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota\nherättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen.\nJoskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.\n\n\"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?\" kysyi äiti kerran.\n\n\"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin\", vastasi hän.\n\n\"Sinä olet niin laihtunut\", virkkoi äiti huoaten.\n\nHän oli ääneti.\n\nHe puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän.\nAamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä\npalasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita\ntehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja\niltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa\nja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin\nläksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi\nettä hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan\nkoskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi\npoikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla\nhuomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti\nuusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat\nja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä\nkäytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin\nhuomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon\ntarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja\nliikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja\nyksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta\nja huomiota.\n\nKerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea\nhenkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.\n\n\"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen\", selitti\nPavel.\n\nÄiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: \"Sinä kunnioitat\nKristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa.\"\n\nVähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja\nilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle\nsirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.\n\nHän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä \"äidiksi\",\neikä enää \"mammaksi\". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja\nsinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:\n\n\"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä\ntänään.\"\n\nTämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä\nomituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.\n\nMutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa\nmuuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä\nvaltaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin\ntällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti\nmielessään: \"Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän\non aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole\nsopusoinnussa hänen ikänsä kanssa.\"\n\nToisinaan ajatteli hän: \"Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön\ntuolla alhaalla.\"\n\nMutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi\nmelkein joka kopekan äidillensä.\n\nSiten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti\nhuomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää\ntäynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.\n\nKerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen,\nistui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä\nhänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja\nasteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli\nääneti äitiänsä kysyvin silmin.\n\n\"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!\" kiiruhti hän sanomaan\nja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti.\nMutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa\nvajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi\nhän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.\n\n\"Haluaisin kysyä sinulta\", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä,\n\"mitä sinä luet kaiket ajat.\"\n\nPavel pani kirjan pois luotansa ja sanoi hänelle: \"Istu alas, äiti.\"\n\nÄiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi,\ntuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.\n\nKatsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta\njonkin syyn takia erittäin vakaasti:\n\n\"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä\nkerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut\nsyvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan\nvankeuteen -- minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää\ntotuuden.\"\n\nÄiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen\nkatseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta.\nHänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän\nhypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan.\nÄiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.\n\n\"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?\"\n\nHän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä\näänellä: \"Haluan tietää totuuden.\"\n\nÄänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät\npäättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut\nikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat\nelämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta;\nhän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan\nitki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan\nvallassa.\n\n\"Älä itke\", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että\npoikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.\n\n\"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden\nvanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua.\nNyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä\nviheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt\nmistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi\ntyöjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta,\nja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset\nkuolevat, raatamalla niiden hyväksi.\"\n\nHän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat\nkauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä\näitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten\nkostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka\nhän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella,\nja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui\nhän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa\näidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia\nmielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja\nsilloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi\npaistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä\nhämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja\nalkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.\n\n\"Mitä iloja olet tuntenut?\" kysyi hän. \"Mimmoista menneisyyttä voit\nmuistella?\"\n\nÄiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta,\nennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta,\naivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli\nensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta\nelämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia,\njo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen\ntunne, hämillinen tyytymättömyys -- ajatuksia ja tunteita kaukaisesta\nnuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli\npaljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan\nvalittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja\nraskasta.\n\nNyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä\n-- silmänsä, kasvonsa, sanansa -- kaikki painuu hänen sydämeensä,\ntäyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä\nelämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii\nhäntä.\n\nÄitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun\nhän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta\nkaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli\nkatkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä\ntodelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä\nenemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.\n\n\"Mitä siis aiot tehdä?\" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.\n\n\"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia.\nMeidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille\nniin kova.\"\n\nHänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät,\njotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt\nsäteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä.\nViehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet\nvielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden\ntunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää\nkaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän\nsurun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa,\nsillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt\nastua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse\nlukuunotettuina, olivat tottuneet.\n\nHän halusi virkkaa hänelle: \"Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset\ntulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon.\"\n\nMutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti\nhäiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja\nviisaana, vaikkapa jotenkin outona.\n\nPavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa,\nrakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet\nymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan\nvoima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi\nhän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha\nleimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran,\nankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla\näänellä: \"Onko todella niin, Pasha?\"\n\n\"Niin on!\" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle\nihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden\nsiementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset\npolkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen,\najoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.\n\n\"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!\" huudahti Pavel kiihkeästi. \"He ovat\nparhaita ihmisiä maailmassa!\"\n\nNuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä\npojaltansa: \"Onko se niin, Pasha?\"\n\nMutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia\nihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat,\njotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: \"Päivä\nvalkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy\nmennä työhön.\"\n\n\"Aivan oikein, menen heti vuoteelle\", myönsi hän. \"Ymmärsitkö minua,\näiti?\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät\nuudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi:\n\"Sinä joudut perikatoon, poikani!\"\n\nPavel käveli edestakasin huoneessa.\n\n\"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin\nsinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä\nestele minua!\"\n\n\"Rakkaani, lemmityiseni!\" huudahti hän, \"kenties olisi ollut parempi\netten olisi mitään tiennyt!\"\n\nPavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti.\nSana \"äiti\", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä\nkädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen\nmieltänsä.\n\n\"Ei sillä ole väliä!\" sanoi hän murtuneella äänellä. \"Mutta ole aina\nvaruillasi! Ole aina varuillasi!\"\n\nTietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja\nymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: \"Sinä\nalat käydä niin laihaksi.\"\n\nJa ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin\nmuodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä:\n\"Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä.\nYhtä vaan sinulta pyydän -- älä puhu kenellekään varomattomasti!\nSinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen\ntoistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he\ntoistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta.\nKun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja\nsyöksevät teidät perikatoon!\"\n\nPavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja\nkun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: \"aivan niin, ihmiset\novat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy\nmaailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta.\"\n\nHän hymyili uudelleen ja lisäsi: \"En tiedä itsekään kuinka lienee\nkäynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi\naloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia -- no niin,\nen tiedä minkätähden -- aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan\nerilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä\nsitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä\npiilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja\nlikaisuudestansa.\"\n\nHän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä.\nSitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: \"Sillä tavoin\ntotuus elää.\"\n\nÄiti katsoi häneen suopeasti.\n\n\"Jumala sinua suojelkoon!\" huokasi hän. \"Sinun elämässäsi on\ntapahtunut vaarallinen muutos.\"\n\nKun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui\nkuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä,\ntotinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä\nvasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen\nääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet\ntippuivat alas poskiansa myöten.\n\n\n\n\nSydämen valo\n\n\nTaas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä\ntoisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel\nvalmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: \"Minä odotan\nmuutamia vieraita meille lauantaina.\"\n\n\"Mitä vieraita?\" kysyi äiti.\n\n\"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia.\"\n\n\"Kaupunkilaisia?\" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän\nnyyhkyttää.\n\n\"No mutta äiti, mitä tämä on?\" huudahti Pavel tyynesti. \"Minkätähden?\"\n\nKuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: \"En tiedä,\nmutta minusta tuntuu niin pahalta.\"\n\nPavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi:\n\"Pelottaako teitä, äiti?\"\n\n\"Minua peloittaa\", myönsi hän. \"Nuo ihmiset tuolta kaupungista --\nkukapa heidät tuntee?\"\n\nPavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi\nloukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä:\n\"Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä,\nkäyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä\nenemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat\nja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa\nrohkeiksi, aika on läsnä!\n\n\"Oli miten hyvänsä\", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; \"he\nkokoontuvat talossani kumminkin.\"\n\n\"Älä suutu minuun!\" pyyteli äiti pahoillaan. \"Kuinka saattaisin olla\npelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!\"\n\n\"Anna anteeksi!\" kuului poikansa lempeä vastaus, \"mutta minä en voi\nmenetellä toisin\", ja hän meni matkoihinsa.\n\nKolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka\nkerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen\ntaloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät\nolevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen\ntien pojallensa, jota hän nyt kulki.\n\nLauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui\npuhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä,\nhäneen katsahtamatta: \"Kun he tulevat, sano heille että tulen pian\ntakaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä\npelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset.\"\n\nÄiti putosi penkille melkein tajuttomana.\n\nPoikansa katsoi häneen totisena. \"Kenties olisi parempi, jos menisit\njonnekin niin kauaksi\", esitti hän.\n\nTämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi\nhän: \"Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?\"\n\nOltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta\nsatanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän\nikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät\nikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen\njotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen\novea.\n\nHänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt\ntalon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle,\nomituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan\nlähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.\n\nKuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus,\nsurullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn,\nnäyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli\nse ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään.\nEtehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös\npakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.\n\nOvi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää\nhuoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten\nitsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen\nraskaasti.\n\nÄiti kumarsi ääneti.\n\n\"Pavel ei ole vielä kotona?\"\n\nMuukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä\njalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa\nnurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä,\nastui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä\nlaattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin\nvakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä\nhaukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen\nja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi\npientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.\n\nTarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla\nharmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin,\nkurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: \"Onko tämä teidän oma\ntalo, vai onko se vuokrattu?\"\n\nÄiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: \"Me olemme sen\nvuokranneet.\"\n\n\"Eipä tämä ole erittäin hieno talo\", huomautti vieras.\n\n\"Pasha tulee kyllä kohta kotiin\", virkkoi äiti tyynesti.\n\n\"Niin, niin, minä kyllä odotan\", sanoi vieras.\n\nHänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja\nkasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen\navonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä\nvaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa,\nohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa\nvetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät\nhousut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka\nhän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen\npoikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen\neteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:\n\n\"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?\"\n\nHänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla\nhymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä\nhyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi\nhetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: \"Ja mitä teillä on sen\nkanssa tekemistä, herra?\"\n\nÄskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa,\nvirkkoi vieras: \"No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun\nkasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen\nmiehensä äimäsi siihen kerran lestillä -- hän kun näet oli suutari.\nVaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin\nhän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin\njostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän\npieksi häntä -- sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta.\"\n\nTämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän\narvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa\noudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:\n\n\"En ole vihainen, mutta -- näettekös -- te kysyitte minulta niin\npian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen\nsielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?\"\n\nMuukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen\nviiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän\nvakavasti: \"En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen.\"\n\n\"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä\",\nselitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.\n\n\"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!\" sanoi vieras nauraen.\n\"Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista.\"\n\n\"Oletteko ollut täällä kauan?\"\n\n\"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä\nviikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja\nmuutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa\", virkkoi hän viiksiään\nkierrellen.\n\nMies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla\nystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän\nuudelleen:\n\n\"Kenties haluatte lasin teetä?\"\n\n\"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?\" vastasi hän hartioitansa\nkohauttaen. \"Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat.\"\n\nTämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.\n\n\"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!\" oli hänen hartain toiveensa.\n\nTaas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi\nylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan\nkyökkiinsä -- köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö,\nkasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean\ntukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: \"Olenko\nmyöhäinen?\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta.\n\"Tullut jalkaisin?\"\n\n\"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on\nNatasha.\"\n\n\"Ja sukunimenne?\" kyseli äiti.\n\n\"Vasilyevna. Entä teidän?\"\n\n\"Pelogaja Nilovna.\"\n\n\"Niin me siis olemme tutut keskenämme.\"\n\n\"Aivan niin\", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin\nhuojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.\n\nVähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: \"Onko siellä\nkylmä?\"\n\n\"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!\"\n\nHänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä,\nvartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän\npunaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat\npunaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin,\nkantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.\n\n\"Hän kulkee ilman päällyskenkiä\", huomautti äiti mielessään.\n\n\"On todella kylmä\", kertasi tyttö. \"Koko ruumiini on jäädyksissä --\nhuuh!\"\n\n\"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!\" virkkoi äiti\nkiireisesti ja toimessaan. \"Tuossa tuokiossa se on valmis\", huusi hän\nkyökistä.\n\nMitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön\nkauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla\nrakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa\nvieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä,\nvalmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.\n\n\"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?\" kysyi tyttö.\n\n\"Leskellä on hyvännäköiset silmät\", vastasi vähävenäläinen.\n\"Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät.\nTiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi.\"\n\n\"Sanoitte että hän oli kuollut?\"\n\n\"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen\nolevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa.\"\n\n\"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?\"\n\n\"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät\nhäntä.\"\n\n\"Oi sinua raukkarukkaa!\" ajatteli äiti huoaten.\n\nNatasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului\nvähävenäläisen kaikuva ääni.\n\n\"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas\", virkkoi hän. \"Ette ole\nsyöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat\nihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon\nvaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi.\"\n\n\"Mikä omituinen ajatus hänellä on\", ajatteli äiti, ja hetkiseksi\nteki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle\nettä hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi.\nUlko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov,\nvanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan\nnimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä\nihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.\n\n\"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?\" kyseli äiti ihmeissään.\n\nMitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla\nsilmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä\nkämmenellänsä.\n\n\"Onko Pavel kotona?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Ei.\"\n\nHän katsahti kamariin ja virkkoi: \"Hyvää iltaa toverit!\"\n\n\"Hänkö myös. Onko se mahdollista?\" ihmetteli äiti miettivästi, ja\noli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen\nkouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.\n\nNyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia.\nYhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov.\nToinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli\nhänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.\n\nVihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän\ntunnusteli tehtaan työmiehiksi.\n\n\"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!\"\nvirkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.\n\n\"Kenties hakisin viinaa\", esitti hän, tietämättä miten osoittaa\nkiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.\n\n\"Ei, emme sitä tarvitse!\" vastasi hän riisuen takin päältään ja\nhymyili hänelle herttaisesti.\n\nÄkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja\nehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.\n\n\"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?\" kuiskasi hän.\n\n\"Juuri sellaisia!\" vastasi Pavel ja astui kamariin.\n\nHän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä\nmiettivästi: \"He ovat aivan kuin lapsia!\"\n\nKun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi\nistumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan\nistumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.\n\n\"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti\", virkkoi Natasha.\n\n\"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja\", lisäsi vähävenäläinen.\n\n\"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää --\"\n\n\"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!\" puheli äiti kaataessansa teetä.\n\nKaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.\n\n\"Mikä nyt on, äiti?\" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.\n\n\"Mitä?\" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät\ntähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: \"Minä tässä vaan puhelin\nitsekseni.\"\n\nNatasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi:\n\"Kiitoksia teestä, äiti.\"\n\n\"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää\", tuumi hän itsekseen. Katsoen\npoikaansa hän kysyi: \"Enkö minä ole tiellänne?\"\n\n\"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?\"\nvastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella:\n\"Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä;\njalkani ovat aivan kohmettuneet.\"\n\n\"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!\" huudahti äiti touhussaan.\n\nJuotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti\ntukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta\nkuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä\nlaseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan\ntytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin\nohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko\nraakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja\nkivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului\nsadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä\nettä mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian\nhän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita,\nheidän ja poikansa huomaamatta.\n\nPavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen\nheistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse.\nTuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa\ntaapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein\nkatsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa.\nVähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi\nkatsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä\nkuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui\ntuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä,\nja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana\nkuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti\nkiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä,\nmessinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku\nSomov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut\nkuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä\nkoukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili\nhajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin\nkanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen\nnuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän\nkäänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja\nlyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas\nlattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.\n\nHuoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän\nomituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut.\nHäneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui\nteekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista\nillanvietoista hänen nuoruudessansa -- nuorten miesten raakuudesta,\njoiden henki aina haisi viinalta -- heidän karkeista kompasanoistaan.\nHän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli\nhän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä\nsydämessänsä.\n\nEteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän\ntarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää\nvasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: \"Tahdotko tulla\nmuijakseni?\"\n\nHänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi;\nmutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja\nhengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin\nvoimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.\n\n\"Älä yritäkään!\" ärjyi hän. \"Vastaa minulle! Mitä?\"\n\nMutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.\n\n\"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet\nmahdottomasti mielissäsi!\"\n\nJoku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: \"Lähetän\nluoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina.\"\n\nHän teki niin.\n\nÄiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.\n\n\"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka\nheidän pitäisi elää!\" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön\nääni huoneesta.\n\n\"Aivan niin!\" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.\n\n\"Mutta minä en sitä hyväksy!\" huusi Somov. \"Jos aiomme edistyä,\ntäytyy meidän tietää kaikki.\"\n\n\"Totta, totta!\" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.\n\nNyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin\ntulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät.\nKaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä\nkäyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin\ntuttuja.\n\n\"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi\", päätteli hän\nitsekseen.\n\nNatashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli\nkaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi\nhenkilö kohtelee lapsia.\n\n\"Odottakaa, toverit\", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja\nkiinnittävät silmänsä häneen.\n\n\"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa.\nMeidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset\njotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan\njokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän\ntäytyy tietää koko totuus, koko petollisuus.\"\n\nVähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen\nsanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan\ntyömies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän\nkolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.\n\nKun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: \"Onko\nvatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?\"\n\n\"Ei!\" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen.\n\"Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka\nistuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me\nnäemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että\nme emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset\nkonsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme\npalvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä\nmeitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että\nhenkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä.\"\n\nÄiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa\npaisutti hänen poveansa -- kuinka jalosti hän puhui.\n\n\"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset,\nmutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa\",\nvirkkoi vähävenäläinen. \"Meidän pitäisi rakentaa silta tämän\nmäränneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on\nmeidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!\"\n\n\"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa\nsormeansa\", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.\n\n\"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme\ntappeluun asti!\" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.\n\nOli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä\nläksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies -- joka taas ei\nmiellyttänyt äitiä.\n\n\"Hm! kuinka he kiiruhtavat!\" ajatteli hän, nyökäyttäen heille\nkylmänlaisen hyvästin.\n\n\"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?\" kysyi Natasha.\n\n\"Tietysti\", vastasi vähävenäläinen.\n\nKun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle:\n\"Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa\nmuutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?\"\n\n\"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat\", vastasi Natasha\nhymyillen.\n\n\"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi.\"\n\nNatasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen\nkatseensa loukkasi äitiä.\n\n\"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman\nmuuta tarkoitusta.\"\n\n\"Kuinka hyvä te olette!\" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen\npikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.\n\n\"Hyvää yötä, äiti!\" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä.\nHänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.\n\nÄiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.\n\n\"Iltamme oli onnistunut\", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä\nnyykäyttäen. \"Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt\nlevolle, jopa on aika.\"\n\n\"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa.\"\n\nHän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen\nmiellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin\nhyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.\n\n\"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä\nhyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti,\nmikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?\"\n\n\"Opettaja\", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.\n\n\"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi!\nKuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen\nsukulaisensa?\"\n\n\"Moskovassa\", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. \"Näetkös, hänen\nisänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon\nomaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan\nnäitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja\nhäntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa -- ja nyt\nhän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin.\"\n\nÄitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä\npoikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: \"Onko hän menossa kaupunkiin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ja hän ei pelkää?\"\n\n\"Ei\", virkkoi Pavel myhähtäen.\n\n\"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua\nminun kanssani.\"\n\n\"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna,\nemmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin.\"\n\nÄiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä\nulos ikkunasta ja kysyi: \"En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on\nvaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai\nkuinka?\"\n\nHän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi\nkuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi\nrauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä:\n\"Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin\nodottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää.\"\n\nÄidin kädet vavahtelivat. \"Kenties sallii jumala teille jonkun\npakotien\", virkkoi hän painuneella äänellä.\n\n\"Ei\", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. \"En voi valehdella\nsinulle. Me emme pääse pakenemaan.\" Hän hymyili. \"Mene nyt levolle.\nOlet väsynyt. Hyvää yötä.\"\n\nJäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja\narmotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten\nkatoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se\nseinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia\nlumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.\n\n\"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!\" rukoili äiti. Kyyneleet\nalkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti\nhänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä\npoikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja\nvakuutuksella.\n\nTarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä\netempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon\npoikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne\ntänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja\nsyytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni\njalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän\neteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla\npuolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat\nvärisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana\netäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.\n\n\"Armahda taivaan Herra!\" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä\nja epäselvän pelon kauhusta.\n\n\n\n\nHirmuinen sana\n\n\nPäivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet\nrukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka\nlauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka\nkokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin\nkaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä\nylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.\n\nUusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä\nja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja\nväsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta\nhyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin\njalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi\nja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:\n\n\"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista,\nPelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää,\nja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin --\nnoissa!\" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas\nitsestään.\n\n\"Katsokaas minkälainen te olette\", vastasi vanhempi nainen. \"Olette\njättäneet oman perheenne ja kaikki --\" Hänen oli mahdotonta lopettaa\najatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja,\nkiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui\nlaattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki\nleikiksi.\n\n\"Minäkö jättänyt perheeni?\" toisti Natasha, painaen päänsä alas.\n\"Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni -- ja\njuoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni -- onneton, kurja olento -- meni\nnaimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas,\nkorkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on\nvaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha,\naivan kuin pieni hiiri -- hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia\nihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni -- omaa\näitiäni!\"\n\n\"Lapsi raukkani!\" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.\n\nTyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: \"Oi, ei! Usein tunnen\nsuurta iloa, suurta onnea!\"\n\nKasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä\näidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan\naivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa:\n\"Jospa tietäisitte -- jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa\ntyötä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!\" huudahti hän\nvakuutuksella.\n\nMelkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös\nlaattialta virkkoi hän vaikeroiden: \"Minä olen liian vanha siihen --\ntyperä ja vanha.\"\n\nPavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä\nkiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui -- laihemmaksi ja laihemmaksi.\nÄidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen,\nkävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko\nkäytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.\n\n\"Taivas suokoon!\" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa\nvaimona, hymyili hän mielessään.\n\nMilloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja\nmyrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään\nedestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla\näänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän\nkiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov\nkiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat\nSamoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina\nIvan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset,\njoka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan,\ntai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen,\nmatalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi\nkammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla\näänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.\n\nToisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin\njostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi\nsilmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla\näänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin\njostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita --\nperhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja\nlihasta -- kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään;\nja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden\npahantarkoituksen rahvaalle.\n\nÄidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta,\njossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa\nelämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa\nse välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että\nse herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman\nluonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään\nympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja\nkätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko\nkäden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan\nkädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.\n\nUusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin\nmuodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti\nsuuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja\nliikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat\nkulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen\nsuoran nenänsä hienot sieramet.\n\nHän oli ensimäinen, joka sanoi: \"Me olemme sosialisteja!\" Kun hän sen\nlausui, oli äänensä luja ja rohkea.\n\nKun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä\ntytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa.\nkovaa ja päättävästi: \"Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden\nelämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo\nvastaanottaa palkintoa.\"\n\nÄiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui\nhänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että\ntilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat\nvannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi\nmurhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi.\nEikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä\nnimitettiin sosialisteiksi.\n\nKun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:\n\n\"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?\"\n\n\"Olen\", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten\naina. \"Kuinka niin?\"\n\nÄiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: \"Niinkö,\nPavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden.\"\n\nPavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja\nvirkkoi myhäillen: \"Me emme tarvitse sitä tehdä!\"\n\nHän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti\nkatsoi häntä kasvoihin ajatellen: \"Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa;\nhän on kykenemätön pahaan!\"\n\nJa tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla\ntuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui\nyhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle\nkäsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun\nhän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.\n\nKerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön\npiirre: \"Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän\nkomentaa sinkauttelee! -- Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää\ntehdä näin!\"\n\nVähävenäläinen nauroi ääneen.\n\n\"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä,\nPavel?\"\n\nJa viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään:\n\"Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei\nedes pumppaamalla!\"\n\nPavel huomautti kuivasti: \"Hän on hyvä nainen!\" ja kasvonsa\npunastuivat.\n\n\"Se on totta myös!\" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. \"Hän vaan ei\nymmärrä että hänen pitäisi --\"\n\nHe alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei\nymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista\njäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel\nhymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä\nkatseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei\nmiellyttänyt äitiä.\n\nKokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja\nkun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen\npoikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey\nIvanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia,\nunohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa\npäiviä omassa nuoruudessaan.\n\nJoskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja\niloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet\nja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli\nsurullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti,\nmiettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa\nkalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja\nmahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.\n\n\"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla\",\nvirkkoi Vyesovshchikov synkästi.\n\nJoskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa,\nhuudahti Nikolay kumppaneillensa: \"Nyt voimme pitää kokouksia meidän\ntalossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!\"\n\nMelkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki\nhänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat\nhe toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät\nillallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa\naikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.\n\n\"Meidän täytyy saada sanomalehti!\" huudahti Pavel hyvin usein.\n\nElämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen\nriennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat\nmehiläiset kukasta kukkaan.\n\n\"He puhuvat jo meistä!\" virkkoi Vyesovhchikov kerran. \"Meidän täytyy\nmennä pois täältä pian.\"\n\n\"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?\" puheli vähävenäläinen.\n\nVlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän\nkutsui häntä \"äidiksi\", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen\ntaputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa,\nhakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa\nhartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen\nporraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan\nvähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis\nja salaperäinen.\n\nKerran virkkoi äiti pojallensa: \"Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen\nluoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette\ntarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!\"\n\n\"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen\npuuhaan?\" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.\n\n\"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä\ntähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan.\"\n\n\"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se\nminua.\"\n\nJa vähävenäläinen muutti heille asumaan.\n\nPieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin\njoka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui\nuhkaavasti heidän päänsä päällä.\n\n\n\n\nSydämet tasapainossa\n\n\nIhmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla\nraoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin\ntällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte\nlivistämään tiehensä.\n\nKerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha\nmies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän\nkaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia.\nTerävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja,\nkilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä\nrauhallisen \"kaniinin silmiksi\".\n\nSamalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella\nVlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.\n\n\"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän\npoikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka\njuuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi,\nsitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä\npaljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on\nperhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne,\nnaittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan\nvahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää\naivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan,\nja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa\njumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat\nsalassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen\nvuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua\nihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn?\nOnko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä\nkirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut\nsalaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen\nharhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä.\"\n\nKohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen\nsitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään\nhämmästykseen.\n\nVlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa\ntehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle:\n\"Katsokaa poikanne perään Pelagaja!\"\n\n\"Mikä nyt on?\"\n\n\"Ihmiset puhuvat!\" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä.\n\"Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne\nmuodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit\n-- lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys --\"\n\n\"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!\"\n\nÄiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa\näänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.\n\n\"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!\" virkkoi äiti.\n\"Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon\ntyömiehiä, eikä kukaan teistä juo -- mutta te vaan ette lainaa heille\nhuomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa\nolevia naisia käy luonanne.\"\n\n\"Niin, tietysti!\" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.\n\n\"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!\" virkkoi\nvähävenäläinen huoaten. \"Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille\ntytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi\nsaamaan luunsa murskatuksi?\"\n\n\"Nähkääs\", virkkoi äiti, \"he näkevät kurjuuden edessään, he\nkäsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta\nvalintaa!\"\n\n\"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa\", huomautti Pavel, \"muutoin he\nkyllä voisivat keksiä jotakin muuta.\"\n\nÄiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.\n\n\"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä\nkokouksiinne?\"\n\n\"Se ei käy päinsä!\" vastasi poika kuivasti.\n\n\"Mitähän, jos koettaisimme?\" virkkoi vähävenäläinen.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:\n\n\"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut\nmenisivät naimisiin, siinä kaikki.\"\n\nÄiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi\nettä yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin\nesim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki\nhäntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.\n\nKerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen\nyhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa\nohkaisen väliseinän lävitse.\n\n\"Tiedäthän, että rakastan Natashaa\", virkkoi äkkiä vähävenäläinen\nhillityllä äänellä.\n\n\"Tiedän\", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Niin!\"\n\nÄiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen\navojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä\nkuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:\n\n\"Ja onko hän sen huomannut?\"\n\nPavel vaikeni.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.\n\n\"Hän tietää sen\", vastasi Pavel. \"Sen vuoksi on hän kieltäytynyt\ntulemasta kokouksiimme.\"\n\nVähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja\nuudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: \"Ja\njos sanon sen hänelle?\"\n\n\"Minkä?\" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.\n\n\"Että olen --\" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.\n\nÄiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.\n\n\"Ja miksi?\" keskeytti Pavel.\n\n\"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen\nhänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta.\"'\n\nPavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.\n\n\"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?\"\n\nKumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.\n\n\"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä\",\nvirkkoi Pavel hitaasti. \"Otaksukaamme että hän rakastaa sinua --\nen usko sitä -- mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin.\nSangen mieltäkiinnittävä yhteys -- sivistynyt ja työmies! Lapsia\nalkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti.\nElämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon\nsuojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä\nmolemmista olemattomat henkilöt!\"\n\nSeurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla\näänellä:\n\n\"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene\nmieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi\ntie.\"\n\n\"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta\nelää ehyttä elämää -- koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla --\nmuistatko?\"\n\n\"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä?\nSe ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy\nmeidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa -- kaikkityyni, veli!\"\n\n\"Se on vaikeaa ihmiselle!\" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.\n\n\"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!\"\n\nVälinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja\ntasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:\n\n\"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?\"\n\n\"Kysyin, mikä muu on keinona?\"\n\nKirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea\nuudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli\nvalmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti\nvielä enemmän poikansa puolesta.\n\n\"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani\", ajatteli hän.\n\nYhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: \"Minun pitää siis vaieta?\"\n\n\"Se on paljon rehellisempää, Andrew\", vastasi Pavel aivan hiljaa.\n\n\"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa.\" Ja muutaman\nsekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä:\n\"Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi.\"\n\n\"Se on jo nyt minulle kyllin kova.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\nTuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia\nsekunteja.\n\n\"Hm!\" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. \"Tästä on leikki kaukana.\"\n\nÄiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.\n\nAamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja\nmiellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja\nlaihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew\nStepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä\nehdottomasti ja tietämättänsä:\n\n\"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä\npian aikaa vilustut.\"\n\n\"Maksupäivänä, äiti\", virkkoi hän hymyillen, \"ostan itselleni uudet\nsaappaat.\" Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa,\nlisäsi hän: \"Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et\ntahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma.\"\n\nÄiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon\nsuloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä\nsanat lähteneet hänen huuliltaan.\n\nKylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä\nmusteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin\nhyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa\nja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun\nvalvomaan omia etujansa.\n\nVakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat\nkauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti:\n\"Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada\nnaamansa mustiksi.\"\n\nJa he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä\njulistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: \"Se on kaikki\ntotta!\"\n\nEnemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta,\nvirkkoivat laiskasti: \"Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!\"\n\nMutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman\nniiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: \"Ei vielä\ntänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty.\"\n\nSitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi\nkiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.\n\nKapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä,\njoita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen\nkaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä,\nnuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion,\njotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä\ntungettelemisellaan.\n\nÄiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki\nkuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin\neikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa\nsekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa\nheittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.\n\nEräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle,\nja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: \"Olkaa\nvaruillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan!\nTeidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin\nMaxinin ja Vyesovshchikovin --\"\n\nÄiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen\npahaa ennustavaksi rääkynäksi.\n\nMarian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti\nhänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat\nmolemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä\nurkkimassa.\n\n\"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille\nmitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?\"\n\nSamassa katosi hän.\n\nÄiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa,\nja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa,\nkohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja\nkierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin\nluokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet\nikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata\nkättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa\nuutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja\nnaamansa kalpeni.\n\n\"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!\" mutisi hän.\n\n\"Mitä meidän on tekeminen?\" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois\nkasvoistansa vapisevin käsin.\n\n\"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö\", vastasi Fedia, pyyhkäisten\nterveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.\n\n\"Mutta tehän itse pelkäätte!\"\n\n\"Minä?\" Hän punastui ja hymyili hämillään. \"Niin hm -- Minut\nvalloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy\nsaada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää\nnyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään.\"\n\nPalattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä\nrintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen\nuniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön.\nHän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää\nkotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena\npenkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän\nvärähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen\npalasivat tehtaasta.\n\n\"Tiedättekö?\" huudahti hän liikahtamatta.\n\n\"Tiedämme kyllä\", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. \"Pelkäätkö,\näiti?\"\n\n\"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani.\"\n\n\"Et tarvitse peljätä\", virkkoi vähävenäläinen. \"Se ei auttaisi meitä\nollenkaan.\"\n\n\"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon\", huomautti Pavel.\n\n\"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta -- en koko aikana -- minä olin\n--\"\n\nPavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä.\nPavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle\nkätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.\n\n\"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan\nhäpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet,\nharmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa,\ntulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He\nkatsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on\nkellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän\nnaamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina\nja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi\nja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät\nsen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa\nkaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä\nkaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut\nvankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan.\nSitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle\nsotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää\nväkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet\nkaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän\ntakaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin\ntänne -- heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte\npäästävät he teidät menemään. Siinä kaikki.\"\n\n\"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!\" huudahti äiti ehdottomasti.\n\nPolvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti\npiippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset\nponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä\nmolemmin käsin, kysyi hän: \"Ja kuinka minä sitte puhun?\"\n\n\"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä.\"\n\nHän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen:\n\"Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa\nmaailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen\nmenettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset\neivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa,\nestävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa.\nMutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan,\nse on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus\nvihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä\nsärjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt,\nettä naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa\nedelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä.\"\n\nPuheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin\nhuomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen\nloistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin\nomituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.\n\nÄiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: \"Suokoon jumala\nsinulle onnea, Andriusha!\"\n\nVähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen\nsen ääreen kantapäilleen ja mumisi: \"Jos hän antaa minulle onnea,\nniin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä\nhankkia.\"\n\nHän alkoi viheltää.\n\nPavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: \"He eivät löydä\nniitä!\" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella,\nlisäsi hän: \"Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että\ntalossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä\ntehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään\npahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen\nkaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?\"\n\n\"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!\" vakuutti äiti\nhänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa\nhillitsemään, huudahti hän: \"Toivoisin että he tulisivat pian, ja\nkaikki olisi ohitse!\"\n\nMutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi\nkiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa\nvuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.\n\n\n\n\nIhmisen turva\n\n\nSissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi\ntämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin\nkotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo\nmyöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla,\npuoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä\nnousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen\noven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi\nlensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin,\nilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: \"Kuulen kannuksen kilinää kadulta!\"\n\nÄiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla\nkäsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: \"Pysykää\nvuoteella, äiti, te ette voi hyvin.\"\n\nEtehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja\nkoputtaen siihen kädellään kysyi: \"Kuka siellä?\"\n\nPitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi\nsantarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin,\nja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: \"Ähä, ette tainneet odottaa\nketään?\"\n\nNämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset,\nmustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan\nviereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen\nkasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: \"Tämä on hänen\näitinsä, teidän ylhäisyytenne!\" ja viitaten kädellään Pavelia kohti,\nvirkkoi hän: \"Ja tässä on hän itse.\"\n\n\"Pavel Vlasov?\" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel\nääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: \"Minun\ntäytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!\"\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.\n\n\"Nimenne?\" Äänensä kuului toisesta huoneesta.\n\nKaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja\nTveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka\ntummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä:\n\"Hyvää iltaa, Nilovna!\"\n\nÄiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen,\nikäänkuin rohkaistakseen itseään: \"Mitähän tämäkin oikein lienee? He\ntulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat --\"\n\nHuoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti\nkenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin,\njoiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja\npois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi\nmuuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle.\nEräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain\nrokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen\npienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin.\nVähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen,\nhymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.\n\nKoettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten\ntavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna,\njoka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä\nkopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.\n\nUpseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli\nsivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa\näkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi\nlaattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit\nhuokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala\nkysymys: \"Oletteko katsoneet täältä?\"\n\nÄiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa\nristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat\nupseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen\nkatseensa.\n\nÄkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:\n\n\"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?\"\n\nÄiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi\näimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita\nhuomaavaisesti.\n\nUpseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli\nsilmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa\nselailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja\nkalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän\nsuuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt\nsietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut\npuhjeta auttamattomaan huutoon.\n\n\"Sotilaat!\" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. \"Poimikaa kirjat ylös\nlaattialta!\"\n\nKaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte\nupseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen\nläpitunkevasti Nikolaihin: \"No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat.\"\n\nYksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja,\nkurkistellen kierosti Nikolaihin päin.\n\n\"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?\" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti\nhartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.\n\n\"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?\"\n\n\"Minä\", virkkoi Pavel.\n\n\"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?\"\n\n\"Minun ne ovat\", vastasi Pavel.\n\n\"Vai niin!\" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän\nratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle,\nja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: \"Oletko Andrei Nahodka?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti\nkätensä ja veti häntä hartioista takasin.\n\n\"Hän erehtyi; minä olen Andrei!\"\n\nUpseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: \"Olkaa\nvaroillanne.\"\n\nHän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen\nkuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi\nnarisi hänen askelensa alla.\n\n\"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta\nrikoksesta?\" kyseli upseeri.\n\n\"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä\nkutsuivat santarmit minua herraksi!\"\n\nUpseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi,\nnäyttäen valkoisia hampaitaan: \"Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin\njuuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka\nlevittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla?\nMitä?\"\n\nVähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri\nsanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt\nääni kuului uudelleen:\n\n\"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!\"\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin\narpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi\npystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas\nkatseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.\n\n\"Viekää tämä koira täältä ulos!\" virkkoi upseeri.\n\nKaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet\ntörkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti\nlaattiaan, huutaen: \"Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!\"\n\nPoliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: \"Ei siellä ulkona ole\nmitään. Olemme hakeneet kaikkialta!\"\n\n\"Niin, tietysti ei!\" huudahti upseeri nauraen. \"Tiesinhän sen! Täällä\non kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään.\"\n\nÄiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla\nnoita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen\nilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa\nkohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista\nhenkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.\n\n\"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet\",\najatteli hän.\n\n\"Minä panen teidät kiinni, _herra_ Andrei Anisimov Nahodka.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.\n\n\"Sanon sen teille perästä päin!\" Vastasi upseeri halveksivalla\ntyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: \"Osaatteko\nlukea tahi kirjoittaa?\"\n\n\"Ei\", vastasi Pavel.\n\n\"En kysynyt teiltä!\" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi:\n\"Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?\"\n\nÄiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus\nvaltasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän\noikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui\nmatalaksi.\n\n\"Älkää mahtailko!\" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. \"Olette\nvielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat --\"\n\n\"Rauhoitu, äiti!\" keskeytti Pavel.\n\n\"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten\nväliin, ja pitää sitä siellä tiukasti\", virkkoi vähävenäläinen.\n\n\"Odota hetkinen, Pasha!\" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja\nkysyen upseerilta: \"Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?\"\n\n\"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!\" kiljasi upseeri, nousten.\n\n\"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!\" komensi hän, ja alkoi lukea\nääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.\n\nNikolai tuotiin sisälle.\n\n\"Hatut pois!\" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.\n\nRybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä\nselkään: \"Älä kiihoitu, Äiti.\"\n\n\"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?\" kysyi\nNikolai.\n\nUpseeri asetti paperin pöydälle.\n\n\"Allekirjoittakaa\", virkkoi hän lyhyesti.\n\nÄiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen\nkiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa.\nSilmänsä täyttyivät kyynelillä -- polttavilla loukatun voimattomuuden\nkyynelillä -- sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut\nkaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina\nvuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä\nkalvavan maun.\n\nUpseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa,\nhuomauttaen: \"Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää\nvaranne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!\"\n\n\"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän\nkyllä sen tietää!\"\n\nUpseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli\nkiiltävä lukko.\n\n\"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!\" virkkoi hän kääntyen\npoliisikomisariuksen puoleen.\n\n\"Tottelemattomia roistoja!\" mutisi poliisikomisarius.\n\n\"Mars!\" komensi upseeri.\n\n\"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!\" virkkoi Pavel lempeästi,\nmatalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.\n\n\"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!\" rähisi upseeri.\n\nVyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa\nja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen\nsilmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot\nsäteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin\näidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.\n\n\"Jumala muistaa rehellistä ihmistä\", kuiskasi hän.\n\nVihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja\nheidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä.\nHän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja\nvirkkoi miettivästi: \"No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!\" ja\nrykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.\n\nPavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa,\nastellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut\nlaattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:\n\n\"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti --\nniin! He jättivät minut jälelle.\"\n\nKatsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä,\nkuiskasi äiti surullisesti: \"He vievät sinut myös, ole varma siitä.\nMutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?\"\n\n\"Luulen että hän pelästyi\", virkkoi Pavel tyynesti. \"Niin -- heille\non mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!\"\n\n\"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois\", mutisi äiti,\nheiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti\nsydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa\npisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. \"Kuinka hän\nhalveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee.\"\n\n\"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!\" virkkoi Pavel päättävästi.\n\"Poimikaamme nämä ylös!\"\n\nHän kutsui äitiänsä \"mammaksi\", jota sanaa hän käytti ainoastaan\nsilloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa,\nkatsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: \"Loukkasivatko he sinua?\"\n\n\"Loukkasivat\", vastasi hän. \"Se on vaikeaa -- hyvin vaikeaa kärsiä!\nOlisin mieluummin mennyt heidän kanssansa.\"\n\nÄidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten\nlohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti,\nvirkkoi hän huoaten: \"Odota hetkinen -- he vievät kyllä vielä\nsinutkin!\"\n\n\"Niin tekevät!\" vastasi hän.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: \"Kuinka\nkova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta\nsinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä\nsiihen pahempaa.\"\n\nPavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi:\n\"En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!\"\n\n\n\n\nValoa hakemassa\n\n\nSeuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja\nviisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu\njalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä\noikeana sankarina.\n\n\"Peloittiko teitä, Fedja\", kyseli äiti.\n\nHän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.\n\n\"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän\non roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia\nsilmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja\npolki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa.\nEikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua\nsillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään,\nmutta minä säästyn aina.\"\n\nHän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi\ntukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja\nkatsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: \"Jos kuka minuun\nkoskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi\n-- minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että\nhän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa\nyhdellä kertaa!\"\n\n\"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus\", virkkoi Pavel. \"Mutta varo\nettet hyökkää!\"\n\n\"Olette niin hento ja laiha\", huomautti äiti. \"Mitäpä hyvää olisi\ntappelemisesta?\"\n\n\"Minä tahdon tapella!\" vastasi Fedya matalalla äänellä.\n\nHänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: \"Tämä nuorukainen menee\nkadotukseensa pikemmin muita kaikkia.\"\n\nPavel vaikeni.\n\nMuutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin\nastui sisään.\n\n\"Hyvää iltaa!\" virkkoi hän hymyillen. \"Tässä minä olen taas. Eilen he\ntoivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani.\nNiin, niin!\" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä\näidin olkapäälle ja virkkoi: \"Annattehan minulle teetä?\"\n\nPavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen\npaksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen\nvakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora\nvartalonsa herätti luottamusta.\n\nÄiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas,\nsilitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli\nPavelia hyvin tarkkaan.\n\n\"Tämmöistä se on\", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin\nalotettua keskustelua. \"Minun täytyy saada puhua avonaisesti\nkanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme\nmelkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä\nyhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos\nihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla.\nMiksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun,\nkun elän erilläni, enkä loukkaa ketään.\"\n\nHänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka\nvoitti luottamusta.\n\n\"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä\nkerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy\nkirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?\"\n\n\"Minä!\" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin\nkatsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.\n\n\"Sinäkö yksin!\" huudahti äiti, tullen huoneeseen. \"Sinä et ollut\nyksin.\"\n\nPavel hymyili, samoin teki Rybin.\n\nÄiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen\nsanoillensa lainattu mitään huomiota.\n\n\"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on\nilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi\nselviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies\npuhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee\naatteensa siinä muodossa.\"\n\nRybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.\n\n\"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin\nmikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän\naineikseen!\" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli\nikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. \"He huomasivat päätöksenne.\nTe teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me\nteemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku\npäivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin\nmielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on\nainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun,\nPavel?\"\n\n\"Luotan, minä luotan teihin!\" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.\n\n\"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen\nkaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa\nenemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka,\nmarssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen\nmatkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän\nmestareita, ei, sitä he eivät ole.\"\n\nÄiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä\nmiellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja\npuhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti\nkohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada\nkeskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: \"Kenties haluatte\njotain syödä?\"\n\n\"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette,\nPavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?\"\n\nPavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen\nkätensä selkänsä taakse.\n\n\"Se kulkee hyvää latua\", vastasi hän. \"Nytkin juuri, esimerkiksi, toi\nse teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme\nkoko elämämme -- kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän\njoka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään\ntoisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty\nmeille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse\nmeidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se\nitse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki\najattelemme juuri siten miten elämme.\"\n\n\"Totta, totta. Mutta odottakaahan!\" Rybin keskeytti hänet. \"Ihmisen\npitäisi uusiutua -- sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi,\nvie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet\nhänen päälleen -- ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän\nkäypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta\nvuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin\nvoisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!\"\n\nPavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista,\nhallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa\ntyöväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi\nsormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson.\nSilloin tällöin huudahti hän lyhyesti: \"Niin!\"\n\nJa kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: \"Te olette niin nuori. Tunnette\nihmisiä niin vähän!\"\n\nPavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: \"Älkäämme puhuko\nnyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen\najatukset ovat todellisempia.\"\n\n\"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös\najattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen.\"\n\nTässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja\nkaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen\nkatseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen\nsydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui\nettä Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta\nkun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut\nenää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: \"Kun puhutte\njumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä\ntahdotte, onhan teillä palkinto työssänne.\" Riipaisten henkeänsä\njatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: \"Mutta minä olen vanha\nnainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta\npois.\"\n\nSilmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa\nvapisivat.\n\n\"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!\" virkkoi Pavel lempeästi ja\nystävällisesti.\n\n\"Anteeksi, äiti!\" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä.\nHän katsoi Paveliin ja hymyili. \"Unohdin että olette liian vanha\nleikkaamaan poikki siteenne.\"\n\n\"En puhunut\", jatkoi Pavel, \"hyvästä ja armollisesta jumalasta,\njohon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat\nrangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia\ntoteuttamaan muutamien pahaa tahoa.\"\n\n\"Niin juuri, te olette oikeassa!\" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää\nsormillansa. \"He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat\nkääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että\njumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen\nvuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa.\nMutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan\npetoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme.\nMeidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet!\nHe ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he\novat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme.\"\n\nHän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana\nkohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa\nmustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä\nnäyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä\ntumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja\ntäytti kauhulla hänen sydämensä.\n\n\"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois\", virkkoi äiti,\npudistaen päätänsä kieltävästi. \"Voimani eivät riitä tällaisen\nkuuntelemiseen. En voi!\"\n\nJa hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa:\n\"Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on\nsellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa.\"\n\n\"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan\", virkkoi Pavel\nvakuutuksella.\n\n\"Järki ei anna voimia!\" väitti Rybin innostuneena. \"Sydän antaa\nvoimia, eikä pää, sanon teille.\"\n\nÄiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti\nja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin\nvakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa\nvihaa.\n\n\"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!\" ajatteli hän mielessään, kuunnellen\nhänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. \"Hän\nmyös on tullut -- hän on ollut välttämätön!\"\n\nRybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. \"Pyhä paikka ei saa jäädä\ntyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän\nkatoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani!\nOn tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda\njumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen,\njoka on kaikkien kansojen ystävä.\"\n\n\"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!\"\n\n\"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois\nminulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala\nei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän\nei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin\npaljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän\ntarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten\ntoimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän\ntuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin\nei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko\nminä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!\"\n\nMolemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat\ntakertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa\ntemmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia\nnatisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut\nhänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului\nkellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä,\naivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.\n\n\"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala\non kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan\npolttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta\nei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä.\"\n\n\"Ja myöskin mielessä\", lisäsi Pavel.\n\n\"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se\njuuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet\nitsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja\nmieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se\ntekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen.\nJumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja\nkaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät,\nkulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja.\"\n\nÄiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.\n\nMutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat\nläsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus:\n\"Aivan niin.\"\n\nJa kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla\nkatseellansa, virkkoi hän synkästi: \"Meidän täytyy puhua siitä mikä\non olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun\nkansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on\nparasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista,\njota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa\nheidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko\nelämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että\nkaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti\nkaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen\nitsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä\nahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se\ntekee työtä.\"\n\nMutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat\nhe heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti,\nseuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus\nnäytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen\ntalonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet\nsokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät\nkolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että\nhe tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät\nkaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä\njaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat\njokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja\nkylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.\n\nHe totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia\ntarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet\nniin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois\nkorvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei\nhän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.\n\nKerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle\nvankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja\nkotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: \"Hän on siellä myös aivan\nkuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee\nleikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen\nsydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua\nsitä näyttää.\"\n\n\"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä\",\nhuomautti Rybin. \"Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon,\nsamoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta\nja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään\nkerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat\nsilmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä\nkärsiä.\"\n\n\n\n\nSuon usvat\n\n\nVlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten\nhuomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli\nennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla\nsuuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja\nkatseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: \"Kas vaan, veliseni,\nsinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä\nminullekin, sillä -- --\"\n\nJa hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen\npuolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen\nystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän\nasian itse.\n\nVähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta,\nvakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti,\nja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli\njokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi\njonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki\nihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.\n\nVlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti\nkaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui,\nriemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.\n\nPavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa\n\"Mutainen penni\" alkoi painosta ilmestyä.\n\nTehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi\nkoko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin\npeitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain\nhyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo\nkuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä,\nmietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan\nsiitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille\nkuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien\nyleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden\nkopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa\nsuon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he\nkieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat\nvapautetut tästä uudesta verottamisesta.\n\nPavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden\nveron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään\ntästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni\nvanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja\nkertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.\n\n\"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun\",\nvirkkoi Sizov, puhuen vakavasti, \"olemme puhuneet asiasta keskenämme,\nja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te\nolette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka\noikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme\nkustannuksella?\"\n\n\"Ajatelkaahan!\" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa,\n\"kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää.\nKolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo\nruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?\"\n\nPavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita\ntehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät\npois katkeralla mielellä.\n\nÄiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: \"Nyt,\nPasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta\nnoutamaan.\"\n\nMitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.\nMuutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: \"Ole hyvä, äiti, ja mene\nviemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla.\"\n\n\"Onko se jotain vaarallista?\" kysyi äiti.\n\n\"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy\njoutua ensi numeroon.\"\n\n\"Lähden ihan paikalla\", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.\n\nTämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän\noli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän\nkenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.\n\n\"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha,\" virkkoi hän. \"Sehän on täydellistä\nryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.\n\nHän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta\nonnellisena.\n\n\"Tapasin Sashenkan\", virkkoi hän pojallensa. \"Hän lähetti sinulle\nterveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen\nmies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua.\"\n\nEi maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti.\nMutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena,\niloisena ja hengästyneenä.\n\n\"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua\nhakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin\nkukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!\"\n\nPavel alkoi pukeutua hitaasti.\n\n\"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!\"\n\n\"Minä lähden myös\", selitti äiti. \"Sinä et voi hyvin, ja -- mitä he\ntekevät siellä? Minä menen myös.\"\n\n\"Tule\", virkkoi Pavel lyhyesti.\n\nHe kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti\nnopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain\nsuurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia\nkeskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme\ntunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka\nsurvoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli\nkäännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi\ntai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan\npäällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän\npäälle; miehet huuhtoivat käsillään.\n\n\"Vlasov tulee!\" huudahti joku.\n\n\"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!\"\n\nPaveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi\njälemmä yksin.\n\n\"Hiljaa!\" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin\nääni:\n\n\"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta.\nMeille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin\nmuutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta\nkuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!\"\n\nSanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan\nvastakaikuun:\n\n\"Se on oikein! Hyvä, Rybin!\"\n\n\"Hiljaa! Piru teidät periköön!\"\n\n\"Vlasovalaiset tulevat!\"\n\nÄänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan\njyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien\nläiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen\nkäsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla\npistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt\npurkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä\nrinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän\nsuustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa\nolleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin\nja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa\nvasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi.\nTomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa\nleimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten.\nSilmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.\n\nPavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä\nkaikui:\n\n\"Toverit!\"\n\nÄiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän\ntunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.\n\n\"Mihin matka, vanha vaimo?\"\n\nHän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän\nei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja\nkyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen\nhaluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan,\njohon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui\nhänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton\nhalu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä\nkansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.\n\n\"Toverit!\" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. \"Me\nolemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita\nja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä\nvoima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti.\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti Rybin.\n\n\"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä\nelämässä.\"\n\n\"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä\nihmisinä? Ei kukaan!\"\n\nPavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti\nja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään,\nsulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se\nkatseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi\nhänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.\n\n\"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki\ntovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti\ntoisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla -- toivolla taistella\noikeuksiemme puolesta.\"\n\n\"Palaja pääasiaan!\" huusi joku räikeästi äidin lähellä.\n\n\"Älkää keskeyttäkö!\" \"Vaiti!\" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat\neri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta;\nuseat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.\n\n\"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!\" huomautti joku.\n\n\"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!\" virkkoi pitkä työmies, taputtaen\näitiä olkapäälle.\n\n\"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät\nmeidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy\nymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien\nja kaikki yhden puolesta -- se on meidän lakimme, jos tahdomme\nmusertaa sortajamme.\"\n\n\"Hän on oikeassa, pojat!\" huudahti Makhotin. \"Kuunnelkaa totuutta!\"\nJa leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.\n\n\"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla\", virkkoi\nPavel. \"Meidän pitää kysyä häneltä.\"\n\nOli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui\nedestakasin. Joukko ääniä huusi: \"Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa\nhänen tulla! Antaa hänen selittää!\"\n\n\"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!\"\n\n\"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!\"\n\nÄiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös\npoikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen\nkunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja\nolivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä\nja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten,\nkuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja\nvaloja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas\nväkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin\nheidän joukostaan.\n\n\"Lähettiläät!\"\n\n\"Puhukoon Sizov!\"\n\n\"Vlasov!\"\n\n\"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!\"\n\nVihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän\nkanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului\nmatalia ääniä joukosta:\n\n\"Täällä hän tulee itse!\"\n\n\"Isännöitsiä?\"\n\n\"Ah!\"\n\nJoukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta,\npitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.\n\n\"Sallikaa minun\", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä\nlyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian\ntottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä\nkatseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän\nastui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa\nteki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa\nväkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat\nhe olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta\nmenettelystään.\n\nNyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen\nkasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista\nojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein\nja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen.\nKatsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: \"Mitä tämä\nkokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?\"\n\nHiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti\nlakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.\n\n\"Tein teille kysymyksen!\" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen\nhänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja\nRybinia: \"Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä\nperuuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.\n\n\"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!\" vastasi Pavel rohkeasti ja\nlujasti.\n\n\"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun\nryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se\nniin?\"\n\n\"Niin on!\" vastasi Pavel.\n\n\"Ja te myös?\" kysyi isännöitsiä Rybinilta.\n\n\"Olen aivan samaa mieltä!\"\n\n\"Entäs te, arvoisa ystäväni?\" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.\n\n\"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme.\" Ja painaen\npäänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi\nkatseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja\nsitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: \"Te näytätte\nälykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?\"\n\nPavel vastasi varmasti: \"Jos tehdas kuivaisi suon omalla\nkustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!\"\n\n\"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!\" huomautti\npäällikkö kuivasti. \"Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!\"\n\nJa hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja\nkatsomatta kehenkään.\n\nJoukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.\n\n\"Mitä?\" kysyi isännöitsiä pysähtyen.\n\nKaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: \"Menkää\nitse työhön!\"\n\n\"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät\nkaikki pois työstä!\" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.\n\nJa taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs\nmurina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi\nkadota näkyvistä.\n\n\"Puhukaa hänelle!\"\n\n\"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!\"\n\nJoku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: \"Kuule, sinä suuri lakimies,\nmitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä\nkun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!\"\n\n\"Niin, Vlasov, mitä nyt?\"\n\nKun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä\nja sanoi: \"Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän\nluopuu tuosta kopekasta!\"\n\nHillittömiä ääniä alkoi kuulua: \"He luulevat että me olemme hulluja!\"\n\n\"Meidän pitäisi se tehdä!\"\n\n\"Työlakkoko?\"\n\n\"Yhdestä kopekasta?\"\n\n\"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?\"\n\n\"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!\"\n\n\"Ja kuka on tekevä työn?\"\n\n\"Onhan niitä aina toisia!\"\n\n\"Ketä? Judaksia?\"\n\n\"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä\nkopekkaa hyttysille!\"\n\n\"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!\"\n\nPavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut\nnyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti\ntoistensa kanssa.\n\n\"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!\" virkkoi Rybin, tullen\nPavelin luokse. \"Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla\nliian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä\nseuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et\nkykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!\"\n\nPavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen\nhäntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä\nnäytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon\njättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat,\njotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi\ntoisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon\nmenestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja\nkuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.\n\nPavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa.\nHänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän\nasti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän\nitkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli\npuhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin,\nnäytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä\nvaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän\noli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan\nsentähden havainnut sen kauneutta.\n\nHe menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä\nja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen\nkorvaansa: \"Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä!\nSiinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen\nsopukkaan!\"\n\n\"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina\", virkkoi\nPavel matalalla äänellä.\n\n\"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei\ntahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki\nhyvin pian. Siinä on juuri pulma.\"\n\nSizov puheli sitte äidin kanssa.\n\n\"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi\nkansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme\npolvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on\nuusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä\npahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän\nlaisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle\nkuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei\neläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta,\nveli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät\njonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!\" Ja hän meni\nmatkoihinsa.\n\n\"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!\" mutisi Rybin. \"Te ette ole\nmitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin\ntäytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua\nedustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi\n-- agitaattoriksi -- niin juuri! -- ajattelen että sinä olisit tullut\najetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!\"\n\n\"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!\" virkkoi Pavel.\n\n\"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!\" Rybinin\nkasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.\n\nKoko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut\njotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli\nkadottanut.\n\nYöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan,\nilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa -- pihalla\nja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri\nkäyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti,\nnauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti\nseisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa\nkasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään,\nmutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa\nhermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta\nja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä,\nkuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin,\nkannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.\n\nPavel koetti kuiskata: \"He vangitsevat minut.\"\n\nNyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: \"Minä ymmärrän.\"\n\nHän ymmärsi -- he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä\nhän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat\nyhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta\nhäntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.\n\nHän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla\nseisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa\nvapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi\nupseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan.\nPonnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin\nmahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen\nlausui hiljaa, matalalla äänellä: \"Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi\nkaikki mitä tarvitset?\"\n\n\"Kaikkityyni. Älä murehdi!\"\n\n\"Kristus olkoon kanssasi!\"\n\n\n\n\nOsalliseksi liitetty\n\n\nKun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja\nalkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää\nvastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin.\nTuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan,\nitki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat\nloukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään\nväikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot\nohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä\nmielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen\nrinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden\ntunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että\nhän etsii totuutta.\n\nOli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän\nseinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden\nolentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine\nkasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että\nhän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.\n\n\"Toivon että olisivat minut vieneet!\" ajatteli hän.\n\nVihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin\nmatalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui\nsisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois\nparrastansa.\n\n\"He sieppasivat hänet pois, niinkö?\" kysyi hän.\n\n\"Niin tekivät, koirat!\" vastasi äiti huoaten.\n\n\"Niin he menettelevät\", virkkoi Rybin hymähtäen; \"he kävivät minun\nluonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot -- niin\ntekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet\nminulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan\ntaloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja\nkatso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi\ntarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä.\"\n\n\"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!\" huudahti äiti, kohoten\nseisaalleen. \"Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!\"\n\n\"Kenen pitäisi puolustaa häntä?\" kysyi Rybin.\n\n\"Teidän kaikkien!\"\n\n\"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat\nkoonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja\ntäyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa\nitsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä\nseisomasta aivan toistemme vieressä.\"\n\nJa sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa\nvaltaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.\n\nPäivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt\nvalkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan\nmyöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui\nhänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää,\nniin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli\nhän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen,\nhyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten,\nvoimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset\nkasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän\ninnostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli\nmennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut\nkäynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.\n\nIkkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen\nruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman\nvaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan\nhiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan\ntarpeetonta ja vailla tarkotusta.\n\nHiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte\ntoisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä\npeljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään,\nepämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan\nhartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.\n\nSamoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot\nolivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun\nhatun varjoon.\n\n\"Herätimmekö me teidät?\" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot\nsynkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.\n\n\"En ollut nukuksissa\", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.\n\nSamoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja\nröhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha\ntuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: \"Hyvää\niltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?\"\n\n\"Tekö se olette?\" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. \"Jegor\nIvanovitch?\"\n\n\"Juuri sama henkilö!\" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista\npäätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa\nsilmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin\nteekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet.\nKasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän\nhengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä\nnatinaa.\n\n\"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa\", virkkoi äiti.\n\n\"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia\", virkkoi Samoilov\nmiettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.\n\nJegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: \"Nikolai\non pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?\"\n\n\"Kuinka kauan oli hän siellä?\" kysyi äiti.\n\n\"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka\nlähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä\nja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo\nhän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on\nhänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan.\nTiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?\"\n\n\"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?\" huudahti hän.\n\n\"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!\" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi.\n\"Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra\ntässä, esimerkiksi.\"\n\n\"Niin, minä myös!\" virkkoi Samoilov kolkosti.\n\nNilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.\n\n\"Hän ei ole siellä yksin\", mietti hän.\n\nKun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen\nrohkaisevasti: \"Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska\novat vanginneet niin monta.\"\n\n\"Olette oikeassa,\" lisäsi Jegor Ivanovitch; \"mutta jos me\nonnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään\naivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me\nlakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat\nsantarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa,\nja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan\nvankeudessa.\"\n\n\"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?\" huudahti äiti\npelästyneenä.\n\n\"Se on itsestään selvä\", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella\näänellä. \"Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain!\nPavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt\non Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel\njakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo\nsantarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että\nhänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto.\"\n\n\"Näen sen, tajuan sen\", virkkoi äiti innolla. \"Oi, jumala! Mitä nyt\non tehtävä?\"\n\n\"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!\"\nkuului Samoilovin ääni kyökistä. \"Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa\ntyötämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös\npelastaaksemme toverimme!\"\n\n\"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi\", lisäsi Jegor hymähtäen.\n\"Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti.\nMutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!\"\n\n\"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle\",\nvirkkoi Samoilov.\n\nÄiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän\nvoisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: \"No\nniin? Mitä meidän pitää tehdä?\"\n\nSamoilov oli valmis vastaamaan.\n\n\"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?\"\n\n\"Tunnen kyllä. Niin mitä?\"\n\n\"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen\nkirjallisuutta.\"\n\n\"Me maksaisimme hänelle\", lisäsi Jegor.\n\nÄiti teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne\ntulevat minulta, tästä talosta -- oh, ei!\"\n\nSitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella\nja hillityllä äänellä: \"Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle!\nMinä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa\nottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni;\nminun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa\ntehtaaseen. Minä kyllä onnistun!\"\n\nPuristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän\nvarsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin\nhuudahti hän voitonriemulla: \"He tulevat huomaamaan -- Pavel Vlasov\non poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka.\nHe saavat sen nähdä!\"\n\nKaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti\nkämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: \"Kuomaseni, se on suuremmoista,\nihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää -- erinomaista!\"\n\n\"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä\nonnistuu\", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.\n\n\"Te olette mainio, äitiseni!\" huudahti Jegor kähisten.\n\nÄiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä\nilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen\npoikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi\nhän vapista onnesta.\n\n\"Kun menette Pavelia katsomaan\", sanoi Jegor, \"sanokaa hänelle että\nhänellä on hyvä äiti.\"\n\n\"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille\", virkkoi\nSamoilov hymyillen.\n\nÄiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: \"Sanokaa hänelle että\nolen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen\ntietää.\"\n\n\"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?\" kysyi Jegor,\nosottaen Samoilovia.\n\nÄiti huokasi ja virkkoi surullisesti: \"Sitte, niin, emmehän voi sitä\nauttaa!\"\n\nMolemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan\npuheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä\nalas: \"Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi.\"\n\n\"Sehän on luonnollista!\" huudahti Jegor. \"Ja mitä Paveliin tulee,\nette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana\nmiehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme -- jota emme\nlöydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme\nkertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen\nehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni.\"\n\n\"Te hengitätte vaivaloisesti\", virkkoi äiti, katsellen\nmyötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.\n\n\"Siihen on omat syynsä\", vastasi hän, sormeansa kohottaen. \"Siis on\nasia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset\n-- ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön,\nalkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin\nsydän! Hyvästi, kunnes tavataan.\"\n\n\"Hyvästi!\" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen.\n\"Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!\"\n\n\"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa\", virkkoi Nilovna, haluten\nmiellyttää häntä. \"Jokainen tulee ymmärtämään.\"\n\nKun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle,\nalkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta\nrukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka\nPavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet\nhänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä.\nJa he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen\nläheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä\nelämässä.\n\nAikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse.\nRuokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti\nhäntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.\n\n\"Te murehditte?\" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. \"Oi, älkää\ntoki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta?\nEi kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään\nvankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he\nilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta\nhän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He\neivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä.\nMinun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä\nkeitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni\nkenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne\nnakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut\nhaalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka\nvie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa.\nSen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen\nkanssa eläminen on vielä tukalampaa.\"\n\n\"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne\",\nyhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen,\nnyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.\n\n\"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa\nminua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen\npitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen\nkansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat\nniin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä\nsanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä\nkiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu.\nKuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä,\nrakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä\nkantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy\nsellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä\nvihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea\nkärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä\npitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan\näkkiä!\"\n\n\n\n\nYstävät neuvottelemassa\n\n\nKeskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta\npäivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä\ntäynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse\nvei pääasiallisia ruokatavaroita torille.\n\nTyömiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä\nlähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: \"Oletteko ruvennut\nkauppiaaksi, Nilovna?\"\n\nHe lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian\npäästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset\ntäyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin\nmuutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä\njälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat\nkatselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa\nIsai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: \"Jos minä olisin\nkuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!\"\n\nTämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä\nkouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin,\nkesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.\n\nHän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat\npieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän\nnäköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä\njoka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä\nnaurua.\n\nKaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi\nkäsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.\n\nNoin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia\nkirouksilla ja sadatuksilla.\n\n\"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?\" irvisteli yksi.\n\n\"He tekevät meille miekkosille kunniaa!\" ilkkui toinen. \"Kun me\nmenemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme\", virkkoi\nkolmas, päästäen julman kirouksen.\n\n\"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!\" huudahti pitkä,\nyksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. \"Ja sen vuoksi\nvangitsevat he rehellisiä ihmisiä.\"\n\n\"He eivät tee sitä enää öillä!\" huudahti muuan. \"He tulevat ja\nlaahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä,\nhävyttömät roistot!\"\n\nPoliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää\nväkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille\npanetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat\nisoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat\nhe: \"Varokaa itseänne siinä, kalastajat!\"\n\nKun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi\nhymyillen: \"Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on\nvangittu.\"\n\nÄiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat\nniin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen\nhymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen\nhellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä\nhuvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen\nviranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.\n\nLähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla,\nauttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa.\nMyöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja\nepämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa,\ntietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä,\nja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut\nvielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.\n\nIkkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen\nkuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne\nvesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.\n\nKuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös\nja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja\nensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton\nlihominen.\n\n\"Hyvää iltaa!\" virkkoi äiti, \"olen onnellinen saadessani vieraan\ntänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä\npitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?\"\n\n\"En, minä olin vankilassa\", vastasi tyttö hymyillen. \"Jegor\nIvanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?\"\n\n\"Luulisinpä hyvinkin muistavani!\" huudahti äiti. \"Jegor Ivanovitch\nilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en\ntiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit\nsiellä telkien takana.\"\n\n\"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin\nJegor Ivanovitch tulee!\" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.\n\n\"Sinä olet läpimärkä!\"\n\n\"Olen tuonut lentolehtiä.\"\n\n\"Anna ne tänne, anna ne minulle!\" huudahti äiti kärsimättömästi.\n\n\"Heti paikalla\", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli\nsitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko\nohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne\nylös nauraen ja sanoi: \"Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut\nniin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko\njalkaisin?\"\n\n\"Tulin\", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka\noma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että\ntummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.\n\n\"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja\nsiihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!\"\nvirkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.\n\n\"Se oli tehtävä!\" lausui tyttö. \"Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin\nlaita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?\"\nSashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä\nalas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.\n\n\"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy\nuskollisena itsellensä.\"\n\n\"Kuinka voimakas hän on!\" puheli tyttö hiljaa.\n\n\"Hän ei ole ollut koskaan sairas\", vastasi äiti. \"Mutta, sinähän\nvapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa.\"\n\n\"Sepä oivaa!\" huudahti tyttö heikosti hymyillen. \"Mutta älkää\nvaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse.\"\n\n\"Mitä! Noinko väsyneenä?\" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän\nalkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin,\nistui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse,\nennenkuin vastasi:\n\n\"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista\nkauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen\ntuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa.\nTiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta.\nMe olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme\nsalvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se\nkuivettaa aivan sydämen!\"\n\n\"Kuka palkitsee teidät tästä?\" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän\nsiihen itse: \"Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen\nliioin?\"\n\n\"Emme!\" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.\n\n\"Mutta minä en usko teitä!\" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä\npurkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä\nesiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:\n\n\"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää\njota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?\"\n\nPorstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti\nsäpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti:\n\"Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä\nkuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te\nriisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?\"\n\n\"Miksi, rakkaani, minkätähden?\" kyseli äiti lempeästi.\n\n\"Odottakaa hetkinen!\" virkkoi Sashenka kuunnellen. \"Luulen että se on\nJegor.\"\n\nSe oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.\n\n\"Aha! Samovari!\" huusi hän. \"Se on paras koko tässä elämässä,\nkuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!\"\n\nHänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti\npitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.\n\n\"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan\nsaakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että\nhän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan\npäivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei\nole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku.\"\n\n\"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään\nperäkkäin?\" kyseli äiti ihmeissään.\n\n\"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi\", vastasi tyttö\nstoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä\nvastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.\n\n\"Entä jos olisit kuollut?\" kysyi hän uudelleen.\n\n\"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?\" virkkoi tyttö tyynesti. \"Hän\npyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa\nloukkausta, ei koskaan!\"\n\n\"Ni-in!\" virkkoi äiti hitaasti. \"Täällä löytyy naisia, joita on\nloukattu koko heidän elämän ikänsä.\"\n\n\"Minä olen purkanut itseni!\" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. \"Onko\nsamovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!\"\n\nHän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: \"Omalla isälläni\noli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi\nhänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä,\nsillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä\neläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta\nherättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon\nvartija, Voskresenskin kylässä.\"\n\n\"Oletteko Ivanin poika?\" huudahti äiti.\n\n\"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?\"\n\n\"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!\"\n\n\"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?\"'\n\n\"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja.\"\n\n\"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin\ntutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!\"\n\nHe seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen\ntoisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi\nvalmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.\n\n\"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa\nentisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä.\"\n\n\"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni\ntällä tavoin talossanne!\" virkkoi Sashenka. \"Mutta kello on jo\nyksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi.\"\n\n\"Minne? Kaupunkiinko?\" kysyi äiti ihmetellen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt.\nJää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme\ntäällä.\"\n\n\"Ei, minun täytyy mennä\", virkkoi tyttö koruttomasti.\n\n\"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä.\nOlisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna.\"\n\n\"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?\"\n\n\"Yksin\", virkkoi Jegor nauraen.\n\nTyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi\nsen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.\n\n\"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en\nvoisi. Minua peloittaa!\"\n\n\"Häntä peloittaa myös\", virkkoi Jegor. \"Eikös teitä peloita, Sasha?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\nÄiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä:\n\"Miten omituista --\"\n\n\"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri\", keskeytti Jegor häntä.\n\nKun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä\nhiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi\nSashenka: \"Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa\nhyvä.\" Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi\nmatalalla äänellä: \"Saanko suudella teitä?\"\n\nÄiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.\n\n\"Kiitos!\" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.\n\nPalattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät\nlumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.\n\n\"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?\" kysyi Jegor. \"Hänellä\noli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla\nteevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama.\"\n\n\"Kyllä, kyllä muistan\", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen.\nHän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui\nvaikeroiden: \"Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?\"\n\n\"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä\", yhtyi Jegor. \"Vankila on\nhuonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi.\nSitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää\nkuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka\nmuistuttaa keuhkotautista.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri\nroisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te\ntiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole\nvoineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja\npäinvastoin.\" Jegor nauroi.\n\n\"En tiennyt sitä!\" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. \"Pasha ei\nkoskaan puhu mitään itsestään.\"\n\nNyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen\nvierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: \"Teidän\nolisi pitänyt saattaa hänet kotiin.\"\n\n\"Mahdotonta\"' vastasi Jegor tyynesti. \"Minulla on kädet täynnä työtä\ntäällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun\nkulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun\nminussa on tuo hengenahdistus.\"\n\n\"Hän on jalo tyttö!\" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään,\nmitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun\nei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan\nmuukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen\nkulmakarvojansa hyvin alas.\n\n\"Niin, jalo tyttö!\" nyökäytti Jegor myöntävästi. \"Hänessä on\npalanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi\nja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se\nhyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan\nkaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty\nmeille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi\njoku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse,\nodottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui\nSmolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa\nvuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa\nnaimisissa, on hyvin huonoa -- epämukavaa miehelle, epämukavaa\nvaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla\nmyös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta\nsaattoivat hänet hautaan.\"\n\nHän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä\nkuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän\noli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia\nja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja\nSiperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen,\nihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka\noli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.\n\nMutta palatkaamme asiaan.\n\nÄänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä\nmillä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi\ntehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa\nyksityiskohdissa.\n\nSitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa\nsynnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi\nomaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka\nvuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten\nalituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa\nkukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi\nvuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja\nmätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön\ntuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine,\npäättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö\nkulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä\nja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa,\nrautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa,\nkenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä.\nHänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset,\nkuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet\nkärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.\n\n\"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle\", virkkoi Jegor\nhymyillen.\n\nÄiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön,\nmielensä kukkuroillaan katkeruutta.\n\nAamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: \"Entä jos vangitsevat teidät\nja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat.\nMitä te sanotte?\"\n\n\"Sanon mitä se teihin kuuluu!\" vastasi hän hymyillen.\n\n\"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!\" vastasi Jegor\nvakuuttavasti. \"Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille.\nHe tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin\nkauan.\"\n\n\"Minäpä en virka sittekään!\"\n\n\"He panevat teidät vankeuteen!\"\n\n\"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen\nkelvollinen\", virkkoi hän huoaten. \"Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee\nminua? Ei kukaan!\"\n\n\"Hm!\" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. \"Hyvän ihmisen\npitäisi hoitaa hyvin itsensä.\"\n\n\"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä\",\nvastasi äiti nauraen.\n\nJegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli\nhänen luoksensa ja sanoi: \"Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa\nteille!\"\n\n\"Se on työlästä jokaiselle\", vastasi äiti, tehden liikkeen\nkädellään. \"Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee\nhelpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän\nainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää.\"\n\n\"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että\njokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!\" virkkoi Jegor juhlallisesti\nja totisesti.\n\nÄiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.\n\n\n\n\nVapauden henki\n\n\nPuolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän\nkirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi\nmaiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: \"_Oikein hyvin!_ niinkuin\nsaksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta.\nKirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä,\nkookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat\nteille siunauksensa työhönne!\"\n\nPuolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa\nkuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita\ntyömiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan,\nkohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja\nkapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään\nvalppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä,\nämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä\nsilmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.\n\nEräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty\ntakaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat:\n\"Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!\"\n\n\"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin\nihmisten metsästäminen!\" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen\nkieroon, nopeasti.\n\n\"Päästäkää minut sisään!\" pyyteli äiti. \"Katsokaa, minä painun ihan\nkaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa.\"\n\n\"Menkää sisään! menkää sisään!\" huusi vahti nyrpeästi. \"Hän tulee\nmyös keskusteluinensa.\"\n\nÄiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä\notsaltaan, katseli ympärillensä.\n\nGusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja\nvanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen:\n\"Onko teillä piirakoita?\"\n\n\"Tuon niitä huomenna\", vastasi hän.\n\nTämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei\nvoinut hillitä itseään, huudahti: \"Oi te kultainen äiti!\"\n\nVasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi\nsamalla hänen povelleen.\n\n\"Ivan!\" virkkoi hän ääneen. \"Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme\npäivällisemme häneltä.\" Ja hän tunki kiireesti kirjasia\nsaapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. \"Meidän täytyy antaa hyvä alku\nuudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?\"\n\n\"Niin, todella!\" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.\n\nÄiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: \"Hapankaalia! Kuumaa\nvermisellisoppaa! Paistettua lihaa!\"\n\nSitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen\npoveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi\nhänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen\nsilmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys\npimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon\nilolla: \"Ottakaa tämä, herra!\" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön,\nlisäsi hän tyytyväisen näköisenä: \"Ja täällä on vielä enemmän,\nottakaa!\"\n\nTyömiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat\nlähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani\ntyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa\nkuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.\n\n\"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!\"\n\n\"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan\", huomautti\nhänen hyyryläisensä vakavasti. \"He ovat näpistäneet teidän\nleivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan\nedestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä\nmenettelette hyvin.\"\n\n\"Kiitos hyvästä sanasta!\" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän\nhänen toiselle sivulleen, virkkoen: \"Se ei maksa minulle paljoa,\nvaikka sanon yhden hyvän sanan!\"\n\n\"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan\", huomautti lukkoseppä,\nhymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä:\n\"Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei\nkukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!\"\n\nVasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja\nhuudahti: \"Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua\nvilustavan!\"\n\nJa hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti\nviheltäen.\n\nHyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: \"Kuumaa,\nkuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!\"\n\nHän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä\nkokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen\nsilmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä\nvavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin\nhermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo\ntykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen\nkuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: \"Täällä on\nenemmän! täällä on enemmän!\"\n\nKoko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka\nsyleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella,\nkun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan\nteetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen\nkaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle.\nJoku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten\novipieleen, avasi hän oven jalallansa.\n\n\"Hyvää iltaa, äiti!\" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää\nkättä asettui hänen olkapäilleen.\n\nIlo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen;\nja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka\nympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa\nAndrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja\nkätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän\nsilitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: \"Älä itke äiti.\nÄlä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee\npian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki\npojat vaikenevat kuin keitetyt kalat.\"\n\nAsettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet\nhuoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti\npois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä\nsanojaan.\n\n\"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja\non niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta.\nHe ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä\nettä kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin.\nVankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan\nväsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet.\nHe eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He\nsanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista.\nÄlkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin.\nMe puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme\nruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta\nhiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he\nauttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin.\nSiellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun\nteille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään\nvankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu\nja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä\nsilmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen\njoku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle\nrauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei\nuudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan\npinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten\nkallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat\nhänet pian pois.\"\n\n\"Pian?\" virkkoi äiti hymyillen. \"Tiedän kyllä että hänet päästetään\npian vapaaksi!\"\n\n\"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti.\nJa nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet\naikaanne.\"\n\nHän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin\ntuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa\nsamalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä\nsinisistä silmistään.\n\n\"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!\" virkkoi äiti, syvällä\nhuokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat\nsäännöttömän parran peittämät.\n\n\"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan!\nTiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta\nkaikille: teillä on jalo sydän\", virkkoi vähävenäläinen, keinuen\ntuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.\n\n\"Ei, minä rakastan teitä erilailla!\" väitti äiti. \"Jos teillä olisi\näiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen\npoika.\"\n\nVähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin\nkäsin.\n\n\"Minulla on äiti jossakin!\" virkkoi hän matalalla äänellä.\n\n\"Tiedättekö mitä tein tänään?\" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja\ntyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka\nhän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.\n\nVähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät\nsuurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja\npaukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: \"Ohhoh! Tämä ei ole\nenää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule\niloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista\nkuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille\ntovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!\"\n\nHän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan\nkaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi\nvastakaikua äidissä.\n\n\"Rakkaani, oma Andrjushani!\" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä\näkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena\nsanavirtana. \"Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus!\nMinkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin\nmieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin\nkuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni\neläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen\nasiaan -- ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä\nruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä\naina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän\njättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että\nhän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin -- ei niinkuin vaimoa\nkuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan.\nKaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului\nennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita\nseikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea\nihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä -- olemme samasta kylästä\nkumpikin -- ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta\nmiten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui\ntälle -- olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen\n-- kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty\nminusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä\nsuljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!\"\n\nHänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui\neteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: \"Kun mieheni kuoli,\nkäännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut\nvaltasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli -- sillä jos hän\nhukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen\ntuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.\n\n\"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme\nsitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te\nmurehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät\nkärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan,\nja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret\ntytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat\nseitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa\nheitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he\nuskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä -- enkä voi rakastaa heidän\ntavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!\"\n\n\"Voitte kyllä!\" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois\nhänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa\nmukaan. \"Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä\", jatkoi\nhän. \"Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä.\nTe, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky\näidillisyyteen!\"\n\n\"Jumala suokoon!\" vastasi hän tyynesti. \"Tunnen että on hyvä elää\ntällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties\nrakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän\ntahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään\nminulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa.\"\n\n\"Se ei ole totta\", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois\nhänestä. \"Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa\nhäntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin?\nEi, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel -- hän ei\nvoinut, eikä hän tahdokaan!\"\n\n\"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!\" virkkoi äiti tyynesti,\nkiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen\nkasvoihin. \"Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!\"\n\n\"Pavel on harvinainen, mies!\" virkkoi vähävenäläinen matalalla\näänellä. \"Hän on raudasta tehty mies!\"\n\n\"Nyt istuu hän vankilassa\", jatkoi äiti miettivästi. \"Se on kauheaa,\nse on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on\nerilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen\npelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun\nsilmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla\nkertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin\nkatkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No\nniin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että\nte olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan\nelämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden.\nTotuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin\nkauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta\nkuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä\nminä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä\nvaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden\nvoimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja\non repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni\nvuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen\nitseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän.\"\n\nVähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi\nhän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena\nja ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Hyvin sanottu!\" huudahti hän matalalla äänellä. \"Oikein hyvin!\nOlipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran\nkirjoitti hän näin:\n\n    \"'Ken syyttömänä katuu,\n    totuutta eloon auttaa.'\n\n\"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi\ntotuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän\nilmoitti totuuden!\"\n\n\"Tässä puhun minä\", jatkoi äiti. \"Puhun, enkä kuule omaa ääntäni,\nenkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin\naina yhtä asiaa -- kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta,\njottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea.\nKenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat\nlähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää\nkaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille.\"\n\nVähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja\nkääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi\näiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka\nlämmitti hänen mieltään.\n\nKävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:\n\n\"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen:\nVyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi.\nIsänsä istuu vankilassa -- epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus\nnäkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa\nsilloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä\ntoveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta\nhän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua.\"\n\n\"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas\",\nvirkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nKun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin\nhänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa:\n\"Oletteko nukuksissa, Andrjusha?\"\n\n\"En, miksi niin?\"\n\n\"Ei mitään! Hyvää yötä!\"\n\n\"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;\" vastasi hän lempeästi.\n\n\n\n\nValistuksen jano\n\n\nKun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa\nkanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea\nmaahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.\n\n\"Ruokani jäähtyy tykkänään\", huomautti hän tyynesti, kun he\nkopeloivat hänen pukuansa.\n\n\"Pidä suus' kiinni!\" virkkoi vartia synkästi.\n\nToinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: \"Nuo\nkirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!\"\n\nVanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi\nkuiskaavalla äänellä: \"Kuulitteko, äiti?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen.\nHe ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle.\nPaljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet\naikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne\non viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!\" Ja\nhivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: \"Se ei ole kansa,\nvaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä\nkiinniottaa!\"\n\nHän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois\nmennessään: \"Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että\nolette aivan ypö yksin.\"\n\nÄiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman\nhyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.\n\nTyömiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat\nyhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä\ntyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä\nja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä\nkuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.\n\n\"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin\", kuuli hän\nyhden sanovan.\n\nNuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla\nmiehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät\nhuolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet\nnäkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos\njäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja\nkiihoittuneina vihasin katsein.\n\nTyömiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina.\nGusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli\nympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden\nesimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin\nohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli\ntyömiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta\npunaista partaansa: \"He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä\npaljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole\nvähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä\non tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan\nkyntäminen tässä on tarpeen!\"\n\nVosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen\npuristettuina.\n\n\"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!\" huusi hän ääneen.\n\"Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!\"\n\nVasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: \"Minä tulen uudelleen\nsyömään teiltä. Onko se hyvää tänään?\"\n\nJa taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän\nsalaperäisesti: \"Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti,\noikein hyvin!\"\n\nÄiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev,\npahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä \"teiksi\", haastellessaan\nkanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa\nmiellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: \"Mitä tekisivät\nhe ilman minua?\"\n\nKolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä,\nja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: \"En ole nyt löytänyt\nyhtä ainoata mistään!\"\n\nJoku toinen huomautti: \"Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea\nsitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan.\"\n\nKolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: \"Käykäämme\nhöyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!\"\n\n\"Se vaikuttaa!\" kuiskasi Gusev, silmää iskien.\n\nNilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka\nkirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.\n\n\"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea\", virkkoi\nhän Andreille, \"ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani,\nmutta olen kaikkityyni unohtanut.\"\n\n\"Opetelkaa uudelleen\", esitti vähävenäläinen.\n\n\"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?\"\n\nAndrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä\nkansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: \"Mikä tämä on?\"\n\n\"R\", vastasi hän nauraen.\n\n\"Ja tämä?\"\n\n\"A.\"\n\nHän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti\nkuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden\nkatsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen\nkorvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä\nkerran. Ne olivat vakaat.\n\n\"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?\" kysyi hän vaikeasti\nnaurahtaen.\n\n\"Miksi en?\" myönsi hän. \"Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet\nlukea, selviää se teille hyvin pian.\"\n\n\"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa.\"\n\n\"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi\ntämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' -- eikös ole\nsoma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee\nniistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku\ntarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?\"\n\n\"Ihmiset!\"\n\n\"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?\"\n\nTirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän\nvaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen\nintoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian\nalkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja\nväsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan\nlehdille.\n\n\"Minä opettelen lukemaan\", virkkoi hän nyyhkyttäen. \"On aika jo\nkuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan.\"\n\n\"Ette saa itkeä\", virkkoi vähävenäläinen hellästi. \"Eihän se ole\nteidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin\nymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia\nihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin\nelukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää\non heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he\nitsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas\nitsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen -- tekevät\ntyötä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he\nlapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä\nliian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin\nahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä\ntyöhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset\nalkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa\nelämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän\nsieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus,\njoka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset -- aina\nkerjäten; toiset elävät kuten varkaat -- kaapaten aina mitä suinkin\nsaavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille,\nasettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa\nlakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta\nkansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset\nvastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin,\nrusentaaksensa järjen mäsäksi.\"\n\nNojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä\nsilmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: \"Ainoastaan\nne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista\nja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön\nparhaan kykynne mukaan.\"\n\n\"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä --?\"\n\n\"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen\nravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin --\" Hän pysähtyi\nnauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin\nedestakaisin huoneessa.\n\n\"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin,\nkuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!\"\n\n\"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa.\nMutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa,\nvähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä.\"\n\nIltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui\npöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki\nepämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa\nnostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja\nottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi\nympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa.\nKun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan\nkämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten\nsilmänsä, kuiskasi hän: \"E-z-a.\"\n\nSuurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea\ntik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.\n\nNaputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan\nhyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: \"Kuka siellä?\"\n\n\n\n\nLähetyssaarnaajan lähtö\n\n\nEräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli\nsisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja\nkurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän:\n\"Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä\nhe olivat. Oletteko yksin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli\ntäällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se\nturmelee useimmat.\"\n\nHän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille:\n\"Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille\nsanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!\" Kasvoissansa näkyi\npaljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella\nodottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti\nmykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.\n\n\"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas\ntaaksenne\", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. \"Ne jotka\ntyöskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään\nomasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää\ntotuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka\nkatselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo\nsotia itseänsä vastaan.\" Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla\nruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: \"Ei mitään hyvää lähde\nhallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!\"\n\n\"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?\" kysyi äiti, yhä\nenemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.\n\n\"Niinkö minäkö?\" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi\nsitte: \"Varokaa johtajia. Siinä se on!\" Hän painui taas äänettömäksi,\nja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.\n\n\"Lähden pois täältä, äiti\", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. \"Halusin\nliittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva\ntyöhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä\nmikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta\nnyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä.\nTiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia.\nKaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska\nlöytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa.\"\n\nHän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa.\nVihdoin virkkoi hän: \"Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien\nliepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian\nomiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään\n-- ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan\nherättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä\nheillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma\nymmärryksensä! Ja tämä on totuus!\"\n\n\"He vangitsevat teidät!\" virkkoi äiti matalalla äänellä.\n\n\"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan\ntaas samalla tavalla!\"\n\n\"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään\nvankeuteen.\"\n\n\"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas\njatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti,\nkahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan\nkuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua;\npyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat,\nuskovat he minua.\"\n\nHän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. \"Menen\nkapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei\nkuulu. Onko hän jo täydessä työssä?\"\n\n\"On!\" Äidin täytyi hymyillä. \"Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun\njo kiirehtivät työhönsä.\"\n\n\"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta.\"\n\nHe kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat\nlyhyitä hyvästelyjä.\n\n\"Sanon hänelle\", lupasi hän.\n\n\"Hyvä on, hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?\"\n\n\"Olen jo jättänyt.\"\n\n\"Milloin lähdette?\"\n\n\"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!\"\n\nHän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti,\nja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita,\npoistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä.\nSitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen\nikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi\nsiellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.\n\n\"Minä elän yössä!\" ajatteli hän. \"Ikuisessa yössä!\" Hän tunsi sääliä\nmustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja\nvoimakas -- ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten\nkaikissa talonpojissa.\n\nNyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle\nRybinista, huudahti hän: \"Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota\nkylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää\nväkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme.\"\n\n\"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?\" uteli hän\nhartaasti. \"Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?\"\n\n\"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?\" Vähävenäläinen nauroi. \"Oh,\näiti hyvä -- sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja\nkuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch.\nHän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän\nantaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset\nylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat\npenni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia\nheidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät\nmeidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat\nkanssamme juhlapäiväämme kohti.\" Hän taputti käsiänsä ja virkkoi,\nhieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: \"Mutta eivät edes kotkan\nsiivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme\npienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa.\"\n\nHänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe\noli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa\npuhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: \"Tiedättehän, että\ntoisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää,\nettä minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki\npalavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman\nsanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä\ntaikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko\nelämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa.\nJa laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan\nriemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun\najattelette että tämä tulee tapahtumaan -- että emme voi sitä estää,\nvaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä\nhaluttaa itkeä -- te tunnette itsenne onnelliseksi.\"\n\n\"Ja kun heräätte\", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa\nvasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, \"ja\nkatsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista.\nKaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu\nsekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain\nalle!\" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä,\njatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä:\n\"Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää -- teidän pitää epäillä\nihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen\non paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte\nainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka\nvoitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten\nvillieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii\nteitä kasvoihin? -- ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se\nei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin\npitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja\nsuositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne\npieksäisivät toisia!\"\n\nSilmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi\npäättävämmällä äänellä: \"En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa\ntarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa.\nJos sallin itseäni loukattavan tänään -- vaikkapa kykenisin niille\nnauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan -- mutta\nloukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla\nvalmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän\neroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella\njokainoa olento -- nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita.\"\n\nTällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja\näidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki\ntienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä\nkursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä\nvälähtäessä somasti: \"Luemmeko hieman, äiti, mitä?\"\n\nÄiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen\nsilmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä\nloukkautumisella: \"Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät\nminua lukemaan?\"\n\nVähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla\ntuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi\naina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä.\nHän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän\nymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa.\nVähän jälkeen päin virkkoi äiti: \"Silmäni alkavat tuntua heikoilta,\nAndriusha. Luulen että tarvitsen laseja.\"\n\n\"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin\nlääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit.\"\n\n\n\n\nVankeudessa\n\n\nÄiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi\npuhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi\nsantarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat\npurppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.\n\n\"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon\npäästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!\"\n\nVihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä\nsunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa\nmuutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä\nsukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen\nnäki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat\ntoistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.\n\nSilloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä,\njaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan\nsisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja\nhiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin\nvapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet\nympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin\nkatsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa\nkäyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja\nhän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän\nyksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.\n\nLähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka\nsilmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa,\nkuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella\nhuomion kiinnolla.\n\n\"Kuka teillä on täällä?\" kysyi Vlasova vienosti.\n\n\"Poika, ylioppilas\", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä\näänellä. \"Ja teillä?\"\n\n\"Poika myöskin, työmies.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Vlasov.\"\n\n\"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut\nvankilassa?\"\n\n\"Seitsemän viikkoa.\"\n\n\"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta\", virkkoi vanha\nvaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä\nhuomasi.\n\nKeskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen\nkiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki\npuhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista\nvihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri\ntavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.\n\nLihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi\nhänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien\nhäntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä\nja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut\nnopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi\nhän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi\nsilmää nopeasti, kysyen lempeästi: \"Kuinka voit, kuinka voit?\"\n\n\"Hillitse itsesi, äiti.\" Pavel puristi hänen kättänsä.\n\n\"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!\"\n\n\"Äiti\", virkkoi vartia huoaten, \"mitähän jos siirtyisitte hieman\nkauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne.\" Hän\nhaukotteli ääneen.\n\nPavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona.\nÄiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä,\nmutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa\nolivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.\n\n\"Sasha lähetti sinulle terveisiä\", sanoi hän. Pavelin silmälaudat\nvärisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja\nkirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi\näidin sydämeen.\n\n\"Päästävätkö he sinut pian pois?\" kyseli hän äkkinäisellä\nloukkaantuneella kiihkolla. \"Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen?\nNuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen.\"\n\nPavelin silmät välähtivät ihastuksesta.\n\n\"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?\"\n\n\"On kielletty puhelemasta näistä asioista!\" ilmoitti vartia\nlaiskasti. \"Saatte puhella perheasioista.\"\n\n\"Ja eikö tämä ole perheasia?\" kiirehti äiti kysymään.\n\n\"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella\nhänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta\", intti\nvartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.\n\n\"Olkoon niin\", virkkoi Pavel. \"Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te\nteette nykyisin?\"\n\nÄiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: \"Minä kannan näitä kaikkia\ntehtaaseen.\" Hän pysähtyi ja jatkoi: \"Hapankaalia, puuroa, kaikkia\nMarian ruokia ja muita tavaroita.\"\n\nPavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän\nhiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä,\njommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: \"Oma, rakas äitini!\nSepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se\ntunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän,\näiti?\"\n\n\"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin\", virkkoi hän\njonkunmoisella ylpeydellä.\n\n\"Taas sama aine!\" virkkoi vartia loukatulla äänellä. \"Sanoin teille\nse on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä\nvapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä\ntuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on\nkiellettyä.\"\n\n\"No niin, jätä se, äiti\", virkkoi Pavel. \"Matvei Ivanovitch on\nhyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme\ntoimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan\nsattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa\ntilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit\nsanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi.\"\n\n\"Aika on ohitse!\" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. \"Sanokaa\njäähyväisenne!\"\n\n\"Kiitos kaikesta, äiti\", virkkoi Pavel. \"Kiitos, sinulle, rakkahin\näitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi.\"\n\nHän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli\nhäntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti\näiti itkuun.\n\n\"Nyt erotkaa!\" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa,\nvirkkoi hän hänelle: \"Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he\nlaskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta.\"\n\nKotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja\nhänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.\n\n\"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän\nymmärsi!\" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: \"oh, niin, hän\nymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei\nole ikinä ollut ennen sellainen.\"\n\n\"Ah, äiti\", nauroi vähävenäläinen. \"Huolimatta mitä toiset ihmiset\nvaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri\nsydän yhdelle miehelle.\"\n\nIltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä\nsukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien\nkapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni\navaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki\ntakaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.\n\n\"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin\nsisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta.\"\n\nHän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä\nhirvittävän lujasti, lisätessään: \"Terveisiä Pavelilta!\" Ja istuen\nneuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin\nkatsein.\n\nÄiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa\npäässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti\nhäntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn\nvalaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla\näänellä:\n\n\"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme\nhäntä teellä.\"\n\n\"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!\" kuului vähävenäläisen ääni\nkyökistä.\n\n\"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos,\npaitsi teitä?\"\n\nNikolai painoi päänsä alas, sanoen: \"Minä olen ainoa päästetty.\" Hän\nkohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa\nvälistä voimakkaalla innolla: \"Minä sanoin heille, 'kylliksi!\nPäästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni\npäällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!\"\n\n\"Hm, hm -- ni-in!\" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä\nhänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa\nkohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.\n\n\"Ja kuinka voi Fedja Maxim?\" huudahti vähävenäläinen keittiöstä.\n\"Kirjoittaa runoja, eikö niin?\"\n\n\"Jaa! En ymmärrä sitä\", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. \"He ovat\npistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten\nhalua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä\ntänä yönä?\" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.\n\n\"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!\"\nkiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja\nolonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi\nhänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:\n\n\"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää\nnyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan\nteitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua\nhänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat\nasettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt\nSiperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi\ntehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja\njärjestäisin heidän pakomatkansa.\"\n\nÄiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi\nsydämessään.\n\nAndrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: \"Minä\nmenen valmistamaan jotain haukattavaa.\"\n\nVyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä:\n\"Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!\"\n\n\"Oho! Ja minkätähden?\" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.\n\n\"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta\nitsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas --\"\n\n\"Oh!\" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä\nNikolain viereen.\n\n\"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen\nruumiistaan! Saattepa nähdä!\"\n\n\"Minkätähden?\" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.\n\n\"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan\nihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen\nvaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi\", virkkoi\nVyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.\n\n\"Oh, vai niin!\" huudahti vähävenäläinen. \"Ja ketä saatte tästä\nsyyttää? Hulluja!\"\n\n\"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!\" virkkoi\nNikolai raskaasti. \"Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös.\nNo, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai\nSamoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää\nvalehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut\njonnekin erilleen, kokonaan yksikseni.\"\n\n\"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!\" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja\nystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.\n\n\"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta\noma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme\nkaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte\ntähän?\"\n\nHän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen\npuserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi\nja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.\n\n\"Minulla ei ole mitään sanomista\", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten\nVyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka\nsamalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. \"Tiedän että\njos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta\nvuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli.\"\n\n\"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi\", murisi Nikolai,\npainaen alas silmänsä.\n\n\"Ajattelen\", jatkoi vähävenäläinen, \"että jokainen meistä on mennyt\nsen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin\nylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä,\nkuten te nyt.\"\n\n\"Teillä ei ole mitään minulle sanomista\", virkkoi Vyesovshchikov\nhitaasti. \"Ei mitään! Minun sydämeni on -- on sellainen, kuin jos\nsudet siellä ulvoisivat!\"\n\n\"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette\nvoittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen\nkuitenkin!\" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään:\n\"Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin\ntapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin,\nheikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt\noman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa\nelämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne,\nnäyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla,\njota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja\nettä kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan\nkuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten\nrinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne,\nja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi\nkiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu\nlainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että\nköörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa\nhukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen\nhukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Kenties käsitän\", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. \"Minä vaan en\nvoi sitä uskoa.\"\n\nVähävenäläinen purskahti nauruun. \"Andrjusha!\" huuteli äiti kyökistä.\n\"Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!\"\n\nAndrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt\nyksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla\njalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin,\nkäännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä\npohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti\nhuolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli\nturpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla.\nHän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.\n\nKun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin\nedessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:\n\n\"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani.\" Sitte\nnauroi hän ja lisäsi: \"Minulla on ruma naamarustinki!\"\n\n\"Mitä sillä on väliä?\" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä\nuteliaasti.\n\n\"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili\", vastasi Nikolai,\nvenyttäen sanoja hitaasti.\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti vähävenäläinen. \"Hänen oma nenänsä on\nkuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä\nsäteilee kuin pieni tähti.\"\n\nHe istuivat alas juomaan teetä.\n\nVyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan\nja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.\n\n\"Ja mitäs tänne kuuluu?\" kysyi hän suu täynnä.\n\nKun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen\nkirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen\näreäksi ja huomautti synkästi:\n\n\"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä\nnopeammin!\"\n\nÄiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä\nkohtaan.\n\n\"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan\npiiskanlyönnillä.\"\n\nMutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:\n\n\"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun\ntehdä?\" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.\n\n\"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän\ntehtävämme!\" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.\n\nVyesovshchikov kysyi:\n\n\"Ja milloin me alamme tapella!\"\n\n\"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen\ntiedän!\" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. \"Mutta milloin meidät\nkutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän\nvarustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni.\"\n\n\"Ja sydän!\" virkkoi Nikolai lyhyesti.\n\n\"Ja sydän myös.\"\n\n\n\n\nMielenosoituksen suunnitteleminen\n\n\nElämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä.\nJokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää\npelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin,\nja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän\nnäköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset\npystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja\näänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa,\njota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos\nheillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa.\nKaikki -- ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset\nkatkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset -- kaikki he olivat\näidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja\nvaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat\nheidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon,\nsyvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti\nvarmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.\n\nÄiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille\nyhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi\nvihollisillensa.\n\nEräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista\ntuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän\nVlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: \"Hyvästi, toveri!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen\novelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle\ntoveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien\npientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin\nperhonen.\n\n\"Toveri!\" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut\nnäkyvistä.\n\nHuokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä,\njossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten\nohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä\nnykyisessä elämässänsä -- joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa\nja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä\ntarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää\ntyötä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä\nsuoraksi hartiainsa välissä.\n\nNyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti\ntehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa\nkiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen\nkäynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan\nhäneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen\njälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei\nollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää\nvakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli\nolevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen,\nylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin\nlystillisyydestä.\n\nJoka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan\nlentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai\nmyös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai\npari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin\nkeskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän\nviipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja\nAndrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:\n\n\"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!\"\n\n\"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on\nollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella\nhäntä kateudella tai muulla huomiolla\", virkkoi vähävenäläinen\nleikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.\n\n\"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko\nhe oikeassa?\"\n\nVähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään\nviiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja\nihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset\nolivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen\nhuuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti\nei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois\ntyytymätönnä ja murheellisena.\n\nKerran virkkoi hän: \"Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia\nihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko\nelämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman\nvähintäkään armoa.\"\n\n\"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!\"\nvirkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.\n\n\"Isai?\"\n\n\"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee\njoka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja\nkurkistelee ikkunoihimme.\"\n\n\"Kurkistelee ikkunoihimme?\"\n\nÄiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi\nsanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan\nNikolaita.\n\n\"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän\ntappaa aikaa.\"\n\n\"Ei, lopettakaa!\" virkkoi Nikolai. \"Nähkää nyt, hän on moitteen\nalainen!\"\n\n\"Moitteen alainen, mistä?\" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä.\n\"Senkötähden, että hän on hullu?\"\n\nMutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.\n\nVähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja\nväsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli\njo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut\nja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:\n\n\"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei\nlämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä.\"\n\n\"Niin, niin!\" myönteli vähävenäläinen. \"Hän on pikavihainen. Ei ole\nhyvä puhua hänelle Isaista.\"\n\nKerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun\nhän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt,\näkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului\nsisältä.\n\n\"Siinä hän on!\" huudahti vähävenäläinen.\n\nÄiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen\nkasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.\n\n\"Siinä sinä olet -- tullut kotiin!\" toimitti äiti puoleksi\ntoperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua\npenkille.\n\nPavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet\nkiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti\nhetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.\n\nVähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja\nmeni pihalle.\n\n\"Kiitos, äiti\", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen\nhänen kättänsä vapisevilla sormillansa. \"Kiitos teille, minun rakas,\nminun oma äitini!\"\n\nRiemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä\nsilitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää\ntykytystä. Hän kuiskasi heikosti: \"Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen\nminä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet.\nSinä itse olet sen tehnyt --\"\n\n\"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!\" virkkoi hän. \"Kun mies\nvoipi kutsua äitiään omaksi hengekseen -- se on harvinainen onni!\"\n\nÄiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja\nihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin\nlähellä.\n\n\"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi\nsinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa.\nOlin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin,\nettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit\nhiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa.\"\n\n\"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!\" selitti äiti,\nhaluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.\n\n\"Niin, hän puhui minulle sinusta\", virkkoi Pavel nauraen.\n\n\"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha\nhalusi opettaa minua lukemaan.\"\n\n\"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa\nhiljaisuudessa.\"\n\n\"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!\" huudahti hän hämillään. Sitte\nesitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:\n\n\"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi.\nHänellä ei ole äitiä.\"\n\n\"Andrei!\" huusi Pavel avaten oven porstuaan. \"Missä olet?\"\n\n\"Täällä. Halusin hakata puita.\"\n\n\"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Minä tulen!\"\n\nMutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän\ntaloudellisella äänellä: \"Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille\npuita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä\nPavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että\nheitä rankaisisi.\"\n\nÄiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan\npyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet\ntoivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että\ntämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen\nsydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja\nvartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan,\nsamoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on\njoutunut hänen käsiinsä.\n\n\"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?\" kysyi\nhän hätäisellä kiireellä.\n\n\"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen\ntähden syödä mitään tänään.\"\n\n\"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov\", jatkoi Pavel\nAndreille. \"Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen\nkatua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi\nnyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen\nalainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet\nhänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti\nvankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen\nvankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin\nsopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja\nkun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen,\nvastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei\nole mitään roskaväkeä suvussamme.\"\n\nKevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista\nlähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset\nkatsoivat -- mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti\npesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän\nkuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry\nkihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot\njääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko\nilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi,\nvirratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut\nväristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.\n\nHe valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle\nselittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin\njulistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: \"Niin, meidän\ntulee järjestää juhlapäivä!\"\n\nVyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: \"Aika on läsnä! Aika on\ntullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!\"\n\nFedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi.\nHermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen\noli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin\nkanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka\ntyöskenteli kaupungissa.\n\nSamoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev,\nkiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.\n\nJegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina\nleikkiä laskien.\n\n\"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja\njaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa\nitselleni pari saappaita\", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä\nkenkiänsä. \"Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä\nkostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa\nmaasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja\navonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden\nehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina\nja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia\nsaappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan\nsuuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin\nsuurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä.\"\n\nSamalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille,\nkuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan\nkeventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.\n\nKerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: \"Tiedätkö, Andrei, että\nihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?\"\n\nVähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä\nräpäyttäen: \"Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi\nkoko Venäjä laidoiltansa naurusta.\"\n\nNatasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa\nkaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen\nläsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä\nkaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa.\nMutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa\nsurumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa,\nhiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.\n\nSashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina\nkiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran\nkun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen\nkeskustelunsa.\n\n\"Aiotko sinä kantaa lippua?\" kysyi tyttö matalalla äänellä.\n\n\"Aion.\"\n\n\"Onko se päätetty asia?\"\n\n\"On, se on minun oikeuteni.\"\n\n\"Siis vankeuteen uudelleen?\"\n\nPavel ei vastannut.\n\n\"Eikö ole mahdollista --\" tyttö pysähtyi.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?\"\n\n\"Ei!\" vastasi hän lujasti.\n\n\"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta;\nsinusta pidetään paljon -- sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä\nuudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon\nvoisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut\nlähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!\"\n\nNilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä;\nja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.\n\n\"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä\nluopumaan!\"\n\n\"Vaikkapa minä rukoilisin sinua -- jos -- minä --\"\n\nPavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.\n\n\"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi\nniin puhua!\"\n\n\"Minä olen ihmisolento!\" virkkoi hän painuneella äänellä.\n\n\"Ja hyvä ihmisolento myös!\" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan\nkuin olisi hapuillut hengitystänsä. \"Olet rakas ihmisolento minulle,\nniin juuri! Ja siksipä -- sinun ei pidä puhua sillä tavoin!\"\n\n\"Hyvästi!\" virkkoi tyttö.\n\nÄiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän\npoistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä\npihalle.\n\nRaskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei\nymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi\nonnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja\najatuksensa pysähtyivät kysymykseen: \"Mitä haluaa hän tehdä?\"\n\nAjatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän\nseisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen\ntaivaaseen.\n\nPavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen\nvirkkoi, päätänsä pudistaen: \"Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen\nkanssaan?\"\n\n\"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan\", virkkoi Pavel\nsynkästi.\n\n\"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet\nkanssansa\", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.\n\n\"Pasha, mitä aiot tehdä?\" kysyi äiti, painaen päänsä alas.\n\n\"Milloin? Nytkö?\"\n\n\"Ensi -- ensimäisenä päivänä toukokuuta.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. \"Te kuulitte sen! Aion\nkantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä.\nOtaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen.\"\n\nÄidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti\nhänen kätensä ja silitti sitä.\n\n\"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!\"\n\n\"Enhän virka mitään\", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja\nkun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi\nhän ne taas alas.\n\nHän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti:\n\"Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä\noleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?\"\n\n\"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?\" sanoi äiti. \"Minä en sekaannu\nsinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin\ntunnetta.\"\n\nPavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat\nsanansa: \"Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää\nelämää.\"\n\nÄiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun\nhänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:\n\n\"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä,\nsinun täytyy se tehdä toveriesi tähden.\"\n\n\"Enkä!\" vastasi hän. \"Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän\ntähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!\"\n\nÄiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi\nhän äkkiä: \"Oi rakkaani! -- minä unohdin --\" ja hän meni etehiseen.\nSiellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.\n\nOven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.\n\n\"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?\"\n\n\"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin\", huusi Pavel.\n\n\"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin\nitsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?\"\n\n\"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy\nolla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän\nja varman kun hän sanoo ei.\"\n\n\"Hänelle -- hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?\"\n\n\"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä,\njoka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua.\"\n\n\"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle.\nSinun olisi pitänyt sanoa se hänelle.\"\n\n\"Minä sanoin.\"\n\n\"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit\nlempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut\nsitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken\nsankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole\nkopekan arvoinen!\"\n\nHetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti,\nkatsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä\nhuulillaan.\n\n\"Anna anteeksi, äiti!\" virkkoi hän suloisesti. \"Olen vielä poika,\nhullu.\"\n\n\"Et saa loukata minua!\" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä,\npainaen päätänsä hänen rintaansa. \"Jätä sanomatta! Jumala olkoon\nkanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka\nvoisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei\noma äitisi?\"\n\nIstuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri\nja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen,\nystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja\npyöreään takaraivoon.\n\n\"Näin se olla pitää\", virkkoi vähävenäläinen. \"Sillä huomatkaa, äiti\nrakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki\nsydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä\nsokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina,\nliasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki\nihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa.\nKukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen\non tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh,\nho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille\nymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee\nelää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on\nyksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee\ntovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja\nhänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi,\nlujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja\nkuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen\nihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei\nviha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri\nmaailman!\"\n\n\"Minä kuulen sen myös!\" huudahti Pavel.\n\nÄiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi\nsilmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.\n\n\"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla\nkuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös -- tiedän\nsen -- väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa,\nvastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta\naurinkoa, joka nousee ihmissydämessä.\"\n\nPavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta\näiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n\"Älä häiritse häntä!\"\n\n\"Tiedättekö?\" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä,\nsilmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, \"vielä löytyy paljon\nkärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä\nvuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki -- kaikki\nkärsimykseni, kaikki vereni -- ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo\nliikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen\njo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon\nkestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei\nkukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma\nvoimaa!\"\n\nHe joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja\nkeskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä\nja tulevaisuudesta.\n\n\n\n\nSissin kuolema\n\n\nSeuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti\nKorsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: \"Isai on tapettu! Tulkaa\nnopeaan!\"\n\nÄiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.\n\n\"Kuka sen teki?\" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan\nhartioilleen.\n\n\"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja\npakeni!\"\n\nKadulla virkkoi Maria: \"Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä\nmurhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä\nvoin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun\nkurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä.\"\n\n\"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia\nsellaista heistä?\" huudahti äiti pelolla.\n\n\"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!\" virkkoi\nKorsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. \"Jokainen tietää että hän\nvakoilee heitä.\"\n\nÄiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. \"Miksi te\nsen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää\noman satonsa.\"\n\nÄiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten\nVyesovshchikovin puolesta.\n\n\"Siinäpä se -- hän sen on tehnyt!\" Mielensä oli kiintynyt yhteen\nainoaan aatokseen.\n\nEi kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli\npalanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja\ntupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia.\nJoukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan\npassari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella,\nhopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.\n\nIsai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä\nleväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja\nvasemman käden sormet maata puristaen.\n\nÄiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin\nkiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti\nhaaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta;\npieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen,\nnäytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli\nollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista\nsääliä häntä kohtaan.\n\n\"Ei yhtään verta!\" huomautti joku matalasti. \"Hänet on nakattu maahan\nnyrkin iskulla.\"\n\nIvaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: \"He ovat tukkineet\npäällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!\"\n\nSantarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet\ntiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: \"Kuka se oli? Kuka\nteki tämän huomion?\"\n\nIhmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään.\nOsa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat\nivalliseen nauruun.\n\nÄiti meni kotiin. \"Ei kukaan ole surullinen\", mietti hän. Nikolain\nleveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä\noli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi\nse ollut vioittunut.\n\nKun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen\nkysymyksensä: \"No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?\"\n\n\"Emme ole kuulleet siitä mitään\", vastasi vähävenäläinen.\n\nHän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.\n\n\"Eikö Nikolaita epäillä?\" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.\n\nPavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: \"Ei,\nhäntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän\non poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole\nvielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. \"Jumalan\nkiitos!\"\n\nVähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.\n\n\"Hän makasi siinä\", jatkoi äiti mietteissään, \"ja näytti olevan\nikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan\nsääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on\nsellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten\nsärkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut\njohonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!\"\n\nPäivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti:\n\"Sitä minä en ymmärrä!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena\nja äänettömänä.\n\n\"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta\npedon tappamisen -- villipedon -- sen minä käsitän. Luulen että\nvoisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi.\nMutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon -- en\nymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!\"\n\nVähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: \"Hän\nei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin.\"\n\n\"Tiedän sen.\"\n\n\"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme,\" lisäsi\nvähävenäläinen matalalla äänellä.\n\n\"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin\ninhottavaa.\"\n\n\"Mitäpä muuta voisi tehdä?\" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen\nhartioitaan.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: \"Voisitko sinä tappaa\ntuollaisen olennon?\"\n\nVähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi\nsurullisesti, mutta varmasti: \"Omasta puolestani en haluaisi\nkoskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen\ntakia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman\npoikani.\"\n\n\"Oh, Andrjusha!\" huudahti äiti hengittämättä.\n\n\"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän\ntäytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa,\njolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän\ntäytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka\nmyyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa\nitsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten\nja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen\nhäntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän\nhallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita\nja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja\nkaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat\nitsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu,\nettä minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun\nsilloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En\nsuinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain.\nSe oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä\nvihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs\nminua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän\ntehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä\nmenen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä\nei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja\nhedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on\nhöystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä\nmenee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin\nomille hartioilleni -- minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi!\nPuhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee\nkanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta\nkuin oman itseni -- en ketään muuta kuin oman itseni.\"\n\nHän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään,\nkuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli\nhäntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli\nkolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset\nmurhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut\nIsaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel\nkuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi\nitsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: \"Eteenpäin marssissa\nsattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne\nvastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki -- oma\nsydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne -- se on\nyksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin\nkoko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on\nrakkainta teille -- oman totuutenne!\"\n\nHän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja\nsilmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä,\nalkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä\nuskoa ja lujuutta: \"Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät\nenemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle,\nja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa.\nVapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria\nvapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän\non oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko\nihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka\neroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa\nsuuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin\n-- sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa.\nSilloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan\nparaimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja\njoitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan\nparaimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva\nkorkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee\nolemaan suuri, joka elää tätä elämää.\"\n\nHän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten\nkellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: \"Siten, tätä elämää\nvarten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on\ntarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!\"\n\nKasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret,\nraskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.\n\nPavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin\nsilmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain\nsuurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Andrei?\" kysyi Pavel lempeästi.\n\nVähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja\nvirkkoi, äitiin katsoen:\n\n\"Minä löin Isain!\"\n\nÄiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko\nruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean\nkätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:\n\n\"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään -- ei mitään -- mitään,\nPasha! Andriushenka -- oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas\nsydänkäpyseni!\"\n\n\"Vaiti, äiti\", sopersi vähävenäläinen käheästi. \"Kerron teille kuinka\nse tapahtui.\"\n\n\"Älä!\" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. \"Älä, Andriusha!\nSe ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!\"\n\nPavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten\nkostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti\nhymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: \"Tule, anna minulle\nkätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei,\nkäsitän kuinka vaikeata se on sinulle!\"\n\n\"Odota!\" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen\npäätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui\nirtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi\nsitä kiihkeästi.\n\n\"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?\" virkkoi äiti.\n\"Ei, _sinä_ et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi\nsitä uskoa.\"\n\n\"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän\ntuomiomme ulkopuolella.\"\n\nPuristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen\nolkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa\nvapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja\nvirkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: \"Tiedäthän, Pavel, etten\nsitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin\njälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä\nkatsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin\ntehdasta kohti -- Isai rinnallani!\" Andrei pysähtyi, huokasi syvään\nja jatkoi: \"Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut\nkuin tuo koira!\"\n\nÄiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja\nonnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse\nlikitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään,\npitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.\n\n\"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle\", hän virkkoi.\n\n\"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme\nsantarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun\nensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän\nrupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun\npitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän\n--\"\n\nVähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti\npäätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.\n\n\"Minä ymmärrän!\" virkkoi Pavel.\n\n\"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi.\"\nVähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. \"Lain kätyriksi!\n-- kirottu kappale!\" sähisi hän hampaittensa välistä. \"Olisi\nollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi\ntuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle\nmyös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla\ninhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!\"\n\nAndrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä,\nja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: \"Minä läimäytin\nnyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja\nkävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin\nhänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut\nmistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta\nkuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte -- mitä tämä kaikki\nmerkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai\non murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi\n-- ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut,\nmutta tuntui käyneen lyhemmäksi.\" Hän katseli kättänsä katuvasti\nja sanoi: \"Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista\ntahraa siitä.\"\n\n\"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!\" virkkoi äiti lempeästi,\npurskahtaen kyyneleihin.\n\n\"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!\" virkkoi vähävenäläinen\npäättävästi. \"Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista\ntahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut\nvälttämätöntä pakkoa.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.\n\n\"Mitäkö minä teen?\" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen\npäänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: \"Tietysti en\npelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä\nsanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen,\nkenties, sellaisesta -- joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta\nahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin\nmenköön kaikki niinkuin menee itsestään -- minä en voi!\"\n\nHän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: \"En voi! Minua\nhävettää!\"\n\nTehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen\nvonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: \"En mene työhön\nnyt.\"\n\n\"Enkä minä\", virkkoi Pavel.\n\n\"Menen saunaan\", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli\nitseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja\npahoillaan.\n\nÄiti seurasi häntä osanottavalla katseella.\n\n\"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa\nuskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on\nsynti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen\nKristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen\npahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä\nmakaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni\nhänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa\nhäntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin\nsurulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en\nedes sure häntä enää.\"\n\nPavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin\npäin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella\näänellä: \"Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä,\näiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan.\nEtte haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta\nolentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on\ntyperä. Poliisi, santarmit, sissit -- ovat kaikki vihollisiamme, ja\nkuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on\nimetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän\nihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut\nyhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla,\nsitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän\nverensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat\nmuuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä\nsivistykseksi, hallitukseksi.\n\n\"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia\nihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän -- he murhaavat sieluja!\nNäette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi\ntaitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja\npääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia\nkylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen\nkouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He\nrutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden,\nettä tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi,\nhuonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa -- ja kaiken\nhalpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse.\nAjattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa,\njonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen\ntallaamisen avulla -- mutta he tekevät sitä varjellaksensa\nrikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin,\nvaan ulkoa päin.\"\n\nPorstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja\nkatsahtivat toisiinsa.\n\n\"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita --\" kuiskasi Pavel.\n\n\"Silloin minä en tiedä mitään -- en mitään!\" kuiskasi äiti vastaan.\n\"Oi, jumala!\"\n\n\n\n\nViesti kedoilta\n\n\nOvi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.\n\nHän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita\npisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.\n\n\"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta?\nEntäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?\" hymyili hän leveästi, näyttäen\nvalkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja\npartansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.\n\nÄiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen\nleveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua\nvirkkoi: \"Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät\nnähdessäni!\"\n\nPavel hymyili ja virkkoi: \"Sinä näytät oivalliselta mushikalta [=\ntalonpoika].\"\n\nRiisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: \"Niin, minä\nrupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi,\nja minä päin vastoin. Niinpä niin!\"\n\n\"Haluatteko teetä?\" kysyi äiti.\n\n\"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte\nminulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin\niloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!\"\n\n\"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?\" kyseli\nPavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.\n\n\"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko\nkoskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on\nkahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet\novat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue\non jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön\neräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti\nkuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä.\nSaan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon\nselkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä\nseitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki\nnuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki\nosaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen\nsielu!\"\n\n\"Puhutteletteko heitä?\" kysyi Pavel huvitettuna.\n\n\"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki\nlentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä\n-- kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä\nkirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä,\njoka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!\" Hän\nviittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: \"Mutta siinä kyllin! Olen\ntullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme\ntervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne.\nTe tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei\ntarvitse tietää liian paljon.\"\n\n\"Äiti\", virkkoi Pavel, \"mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät\nkyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille.\"\n\n\"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen.\"\n\n\"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?\" kysäsi Rybin\nhymyillen. \"Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä\non eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies,\nsanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja,\njoka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä\nkiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä,\njotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja,\nteräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa\nlomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat\nlaittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja\nsillä välin minä olenkin niiden takana.\"\n\nPavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:\n\n\"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein,\nMihail Ivanovitch.\"\n\n\"Miksi ei se olisi oikein?\" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi\nhämmästyksestä.\n\n\"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos\njärjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä\nitse olet tehnyt.\" Pavelin ääni oli kova.\n\nRybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:\n\n\"En ymmärrä sinua.\"\n\n\"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko\nettä heitä ei panna vankeuteen?\"\n\n\"Mikä omituinen mies sinä olet!\" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien\nkättä polveensa. \"Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista\ntoimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he\nsaavat niistä vastata.\"\n\nÄiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka\nhänen katseensa jo muuttui -- joka oli suuttumisen merkki. Sentähden\nsekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: \"Mihail\nIvanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen\njatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä\nrangaistus.\"\n\n\"Aivan niin!\" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.\n\n\"Äiti\", kysyi Pavel kuivasti, \"otaksutaan että esim. Andrei tekee\njotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen,\nmitä sanoisit siitä?\"\n\nÄiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen\npäätään kieltävästi: \"Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä\ntavoin toveria kohtaan?\"\n\n\"Aha! Niin!\" venytti Rybin. \"Minä ymmärrän, Pavel.\" Ja koomillisella\nliikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:\n\n\"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti.\" Ja kääntyen Pavelin puoleen,\nlausui hän tuomarin ääntä matkien: \"Ajatuksesi tästä asiasta ovat\nhyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa.\nAjattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he\nlöytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi,\nvaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja\nlukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin\nlaittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet\novat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että\nopettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä,\njota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli,\nmitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä,\njalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan\nkanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi;\nmutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär,\nmiksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa\novat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen,\nsen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia\novat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja\nnylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata\ntalonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja\ntämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää\nhuomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta.\"\n\n\"Löytyy sellaisia herroja\", virkkoi äiti, muistellen mielessään\njoitakin tunnettuja kasvoja, \"jotka kuolevat kansan tähden, ja\nantavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa.\"\n\nRybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.\n\n\"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte\nmenin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut\nenää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä,\nettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa\nihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei\ntoivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu\nmuuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät\nhirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä\nvaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko\nmurenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat\nhe sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa\nkaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja\nsortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän\nsydäntäni kuin veitsi.\"\n\nOtsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui\nhitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja -- sellaisia kirjoja,\njoita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato\nhänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille\nkirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot\nhe sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan\nkiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä\nkuolemaansakin.\"\n\nHän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi\nkäheästi: \"Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa --\nmutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt\nhe!\"\n\nKyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.\n\n\"Se on Jefim\", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. \"Tule tänne, Jefim.\nJa mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy\npaljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen\nnimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä.\"\n\nPavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva\nnuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin\nkäsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä\nPavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän\nkatseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse\nhitaasti.\n\n\"Meni suoraan niiden luo!\" virkkoi Rybin.\n\nJefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:\n\n\"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole\ntäällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on\nenemmän aikaa lukuun.\"\n\n\"Mutta vähemmin halua, vai miten?\"\n\n\"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös\", vastasi\nnuorukainen, poskeansa hangaten. \"Nyt on sellainen aika, että jos\nette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta\nihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä\naivoillansa. 'Geologia' -- mitä se on?\"\n\nPavel selitti.\n\n\"Me emme sitä tarvitse!\" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin\nhyllylle.\n\nRybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: \"Talonpoika ei ole halukas\ntietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt,\nkuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa\npalttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu --\nsillä ei ole väliä -- saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos\nhaluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni\ntaivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa.\"\n\n\"Orjuuden historia\", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: \"Onko se\nmeistä?\"\n\n\"Se sisältää myös Venäjän orjuuden\", virkkoi Pavel, antaen hänelle\ntoisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi\ntyynesti:\n\n\"Se ei ole tämänpäiväisiä.\"\n\n\"Onko teillä maata itsellänne?\" kyseli Pavel.\n\n\"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän\nkunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä -- kaikki santaa --\nkelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän\nkasvattamiseksi.\" Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: \"Minä vapautin\nitseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs\nvuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun\nmennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä\nlähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen.\nArmeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on\ntullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?\" kysyi\nhän katsellen terävästi Paveliin.\n\n\"Niin, aika on tullut.\" Vastausta seurasi hymy. \"Mutta se on vaikeaa.\nTeidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen\nsanotte.\"\n\nAndrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi\nJefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili\nkatsellessansa häneen.\n\n\"Oletteko tekin työmies?\" kysyi Jefim, nyökäten päällään\nvähävenäläiseen päin.\n\n\"Olen\", vastasi Andrei. \"Miksi?\"\n\n\"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät.\"\n\n\"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan\", selitti Rybin. \"Hän tuntee\nmaan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies\non kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna\nsiellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle.\nPienimmästäkin loukkauksesta -- hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee\nkatselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa\nolojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa\ntulee äiti!\" Ja Rybin meni keittiöön.\n\nJefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: \"Kenties annatte minulle\njonkun kirjan?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nTalonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: \"Minä\nlähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei\nkaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille\ntästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä\nmeille.\"\n\nRybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä,\ntuli sisälle, virkkoen Jefimille:\n\n\"Tule, nyt on aika mennä.\"\n\n\"Nyt minulla on jotain lukemista!\" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja\nhymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti,\nkääntyen Andrein päin: \"Huomasitko noita miehiä?\"\n\n\"Ky-yllä!\" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. \"He ovat kuten pilvet\nauringonlaskussa -- paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti.\"\n\n\"Olen pahoillani, ettet ollut täällä\", virkkoi Pavel Andreille, joka\nistui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. \"Olisit saanut\nnähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin\nhöyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes\nvastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka\nhuokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on\nkauhistuttavaa voimaa sisällään.\"\n\n\"Huomasin sen\", vastasi vähävenäläinen kolkosti. \"He ovat\nmyrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan,\nmyllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja\nhe tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle.\" Hän puhui hitaasti,\nja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.\n\nUseita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä\nsiivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin\nkoskaan ennen.\n\n\"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?\" Hän pysähytti kömpelön\nkävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.\n\n\"Emme!\" virkkoi Pavel lyhyesti.\n\n\"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa\", rehenteli hän. \"Ja\nminä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko -- juuri\nminulle sopiva!\"\n\n\"Älä löpise joutavia, Nikolai\", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.\n\n\"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin\ntämä oli!\" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. \"Minä ajattelen\nja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta\nminulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan,\nenkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet\nja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin,\nminun sieluni on mykkä.\" Hän asteli Pavelin luokse painunein päin;\nja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: \"Anna minulle jotain kovaa\ntyötä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin\njärjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja\nminä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella.\nMinä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen\nvoipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle\njotain kovaa työtä.\"\n\nUutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: \"Nikolai, minä opetin\nsinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö\nniin?\"\n\nNikolai meni hänen luokseen, sanoen: \"Jos opetat minulle sitä, annan\nsinulle puukkoni:\"\n\n\"Mene paholaisen luokse veitsinesi!\" huudahti vähävenäläinen nauraen.\n\n\"Se on hyvä veitsi\", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.\n\nVyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: \"Nauratteko\nminulle?\"\n\n\"Tietysti!\" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. \"Minä\nsanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on\nihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!\"\n\n\"Mennään vaan!\" virkkoi Pavel.\n\n\"Ja minä lähden kanssanne!\" selitti Nikolai. \"Minä haluan kuulla\nnauruasi, vähävenäläinen.\"\n\n\"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja\", vastasi\nvähävenäläinen, hymyillen.\n\nPäivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt\npaljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän\noli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä,\nja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.\n\n\"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!\"\n\nAamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja\nvähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen\ntusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri\nja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja\nkeitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin\nhenkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja\nsitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.\n\nTehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä,\njoissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä\npäivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää,\nkiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista.\nPuolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen\npitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista\ntuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti\ntarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi\ntaas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.\n\nPavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin\njuuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä,\näänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia\nmetsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli\nkylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien\ntehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten\njonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras\npelastus.\n\nOmituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä.\nKahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista,\nkuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken\nhalunsa siihen.\n\nMaria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin\narveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti,\nkuin kenenkä muun kanssa tahansa.\n\n\"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi\nIsaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä\nolisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän\nsapettanut jokaista.\"\n\nVähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle;\nsilmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten\nsilmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät\nvastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä\nsuupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä\nasioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta,\nja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta\ntulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he\nkunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen\nhänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin\nkukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan\ntulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan\ntutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen\nsurullisesti:\n\n\"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä\nomia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle.\nHeillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon,\nhe välittävät vaan heidän rahoistaan -- ainoastaan niistä.\" Ja\näkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: \"Ja minä surkuttelen\ntuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata,\nen totisesti!\"\n\n\"Kylliksi, Andrei\", virkkoi Pavel vakavasti.\n\n\"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni\npalasiksi\", lisäsi äiti matalalla äänellä.\n\n\"Olette oikeassa -- mutta se ei ole mikään lohdutus.\"\n\nUsein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat\nomituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.\n\n\n\n\nEnsimäinen taistelu\n\n\nVihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta!\nPilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja\nkäskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä,\nhypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu\nkuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja\nAndrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän\npalasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.\n\nRyhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti\nkalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä\ntehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti\nseurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas,\nsilmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys\nasui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli\nvaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.\n\n\"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin.\nNukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun,\nmolemmat heistä.\"\n\nIloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä\nkohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen\nystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois\npiipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja\nalkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa\nkuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa\nnousi ja laski säännöllisesti.\n\nToinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman\ntäyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä\nvihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas\nselvä ääni kaikui huoneesta:\n\n\"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä.\"\n\nÄiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa\nhaukotusta.\n\n\"Samovari on valmis\", huudahti äiti.\n\n\"Me jo kömmimme ylös!\" vastasi Pavel iloisesti.\n\n\"Aurinko nousee\", virkkoi vähävenäläinen. \"Pilvet ajelevat kilpaa\ntoisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa.\" Hän meni\nkyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen\njälkeen. \"Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?\"\n\nÄiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: \"Andriusha, pysy lähellä\nhäntä.\"\n\n\"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina\ntoistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu.\"\n\n\"Mitä te siellä kuiskailette?\" kysyi Pavel.\n\n\"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt\nminusta tykkäisivät\", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan\npeseytymään.\n\n\"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!\" lauloi Pavel hiljaisesti.\n\nPäivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli\nastioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen\nettä he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun,\nvaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja\nkaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni,\nmelkeinpä onnellinen.\n\nHe istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa.\nPavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin\nlusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen\nmielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla -- hän ei\nvoinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka\nleikkivät seinillä ja katossa.\n\n\"Kun minä olin kymmenen vanha tenava\", muisteli hän, \"halusin ottaa\nauringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin,\npaiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan\npalkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon\nrapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin\nolin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä\npiti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä\npunanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos\nhänelle. Siitä tunsin lohdutusta.\"\n\n\"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?\" kysyi Pavel nauraen.\n\n\"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja\näärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä.\"\n\nÄiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:\n\n\"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne.\"\n\n\"Kaikki on jo järjestetty\", virkkoi Pavel.\n\n\"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan\nsekoittaa meitä\", jatkoi vähävenäläinen. \"Jos meidät kaikki\nvangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on\ntekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.\n\n\"Lähtekäämme\", virkkoi Pavel haaveksien.\n\n\"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä\", vastasi Andrei.\n\"Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut\ntarpeeksi hyvin.\"\n\nFedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut\nposkissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa\nhävitti heidän levottomuutensa.\n\n\"Se on jo alkanut!\" ilmoitti hän. \"Kansaa on jo kaduilla, posket\nterävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat\nseisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät\ntakaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika!\nKello on jo kymmenen!\"\n\n\"Minä menen!\" virkkoi Pavel päättävästi.\n\n\"Saatte nähdä\", vakuutti Fedia, \"että koko tehdas seuraa\nesimerkkiämme päivällisen jälkeen.\"\n\nJa hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: \"Hän palaa\nkuten vahakynttilä tuulessa.\"\n\nHän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.\n\n\"Minne menette, äiti?\"\n\n\"Lähden kanssanne\", vastasi hän.\n\n\"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele\nminulle. Ymmärräthän, äiti?\"\n\n\"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!\" kuiskasi hän.\n\nKun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen\nhuminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain\nihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi\nepämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin\nläpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.\n\nKansa tervehti heitä -- tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista.\nKorviinsa sattui katkenneita huomautuksia:\n\n\"Täällä tulevat johtajat!\"\n\n\"Me emme tunne ketä johtajat ovat!\"\n\n\"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta.\"\n\nToisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:\n\n\"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!\"\n\n\"Ja entä sitte?\" lisäsi toinen ääni.\n\nVähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:\n\n\"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat\nnaimattomia, eivätkä välitä!\"\n\nKun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos\nikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja\njoka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: \"Pavel, sinä roisto, he\nkääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!\"\n\nÄiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä.\nHän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin,\njoka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen,\nsaavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja\nAndrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia,\njotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja\npuhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov,\nvaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja\nvakavan käytöksensä takia.\n\n\"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella --\nsärkeä ylipäällikön ikkunat.\"\n\n\"Mitä, olemmeko me juopuneet!\" huudahti Pavel.\n\n\"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa\nlauluja\", virkkoi vähävenäläinen. \"Saatte tilaisuuden kuulla\nlaulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme.\"\n\n\"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne\", virkkoi Mironov\nmiettivästi. \"Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna\", huudahti hän,\nhymyillen äidille paljon tietävällä katseella. \"Oletteko tekin\naikomuksessa kapinoida?\"\n\n\"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka\nolkapäässä kiinni totuuden kanssa.\"\n\n\"Minäpä tiedän!\" virkkoi Mironov. \"Arvaan että he olivat oikeassa\nsanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen.\"\n\n\"Kuka niin sanoi?\" kysyi Pavel.\n\n\"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!\"\n\nÄiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin\nhänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:\n\n\"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!\"\n\n\"Yhden tekevä\", vastasi hän.\n\nAurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen\nvihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät\nohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen\nja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää,\npyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden\nihmisten kasvoilta.\n\nEräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen\nkeskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:\n\n\"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta.\" Sanansa sattuivat\nväkeen kuin vasaran iskut.\n\n\"Se on totta!\" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.\n\n\"Poika tekee parastaan\", virkkoi vähävenäläinen. \"Minä autan\nhäntä.\" Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää,\nkiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin\nkorkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:\n\n\"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä --\njuutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en\nusko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa,\nkaksi leppymätöntä ihmissukua -- rikkaat ja köyhät. Ihmiset\npukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta\nranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja\nsaattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä\nkohdellessa -- rutto heidät syököön!\"\n\nVäkijoukko purskahti nauruun.\n\n\"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia\ntyömiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me,\nvenäläiset työmiehet.\"\n\nEnemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen\npakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen\nkaulojansa. Andrei kohotti äänensä:\n\n\"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen\ntotuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä,\nveljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He\njättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä,\nmittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien\ntyömiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet\novat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät\nveljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa\nkaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen --\ntoverit!\"\n\n\"Poliisi!\" huusi yksi.\n\nValtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä,\nratsastaen suoraan väkijoukkoon.\n\n\"Hajotkaa!\"\n\nKansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä.\nVähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti\nhäntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen\nkäteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:\n\n\"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta\nlaukkaat terävää veistä vasten ypö yksin.\"\n\n\"Tunnustan syyllisyyteni\", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.\n\nHe saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi.\nKirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko\nnuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista,\nvilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui\npuolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi\nuseille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta\nnäytti olevan ilmaperässä.\n\nPilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat\nistualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen\naikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.\n\n\"Toverit!\" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.\n\nKuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla\nliikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan.\nKaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten\nrauta magnetin vaikutuksesta.\n\n\"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän\nelämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja\nväärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme\nole ihmisolentoja.\"\n\nHän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä.\nÄiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät,\nrohkeat, palavat silmät.\n\n\"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme;\nme kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun!\nNyt minä sen kohotan!\"\n\nLipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin,\nkadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse\nylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen\nsiipiänsä kuten punainen lintu.\n\nPavel kohotti kättänsä -- tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen\npehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.\n\n\"Kauan eläköön työkansa!\" huusi hän.\n\nSadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.\n\nJoukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen\ntunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat\naivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse\nnotkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä\nnuorukaisia tuuppi häntä.\n\n\"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!\" huudahti Pavel.\n\nJa yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen\nkaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.\n\n\"Toverit!\" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun\ntäyteläisellä ja kauniilla äänellään. \"Toverit! Me olemme nyt\nalkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja\nvalistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme\ntässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä\nmyöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu\non lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole\nrohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät\nusko itseensä ja pelkäävät kärsimistä -- sellaiset joukostamme\nväistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat\nvoittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt\nne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan\nkurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön\nensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!\"\n\nVäki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja\npurjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja\nhehkuvana.\n\nÄiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli\nhänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä\nnäkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien\nloistoa; ja kaikkien etunenässä -- poikansa ja Andrei. Hän\nkuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan\nsopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:\n\n    \"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!\n    Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!\"\n\nMiehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte\nyhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa\nvallankumouksen voimakkaaseen lauluun.\n\nÄiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu\nhillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt.\nMutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun,\nyhdistymään taisteluun.\n\n    \"Me riennämme pelottomin mielin,\n    Kärsiviin veljihimme yhtymään.\"\n\nLaulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet\nja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja\nvapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:\n\n\"Mitä! Minne menet?\"\n\nÄiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:\n\n\"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä\nitse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena -- hän joka\nkantaa lippua -- hän on minun poikani.\"\n\nSizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja\nheiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: \"He marssivat julkisesti, vai\nmitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?\"\n\n    \"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu,\n    Antakaa tok' hälle omat poikanne --\"\n\n\"He eivät näytä pelkäävän mitään\", virkkoi Sizov. \"Ja minun poikani\nlepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!\"\n\nÄidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet\ntyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki\nvirtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti\nja hän oli tyytyväinen.\n\n    \"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!\n    Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!\"\n\nNäytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja\nhurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas\nriemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka\npani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita\nkiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan\nluonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut\nvuosien varrella.\n\nIhmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa.\nKaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet\nhukkuivat mahtavaan lauluun -- uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva\nsurumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta\nyksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun\nnääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä,\nyksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt\nhuokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen\nuhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä\nhyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä\nvaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta\neli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on\nvoimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta,\norjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti\nrautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja\nselvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka\njohti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan\nvaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan --\nkärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä\nkuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.\n\n\"Kerettiläiset!\" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä\nikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.\n\nRäikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: \"Kapinoitteko\nkeisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?\"\n\n\"Emme!\"\n\nTuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu -- hän näki poikansa\nkatsomatta häneen -- hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta\ntoivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän,\njossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen\neteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki\non loppuva.\n\nÄkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan;\nsen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi,\nsitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin\njos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin.\nÄäniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului\nyrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:\n\n    \"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!\"\n\nMutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta,\nmikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen\njo sekaantua.\n\nVaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa\netuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä\nnopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin,\njotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen\nhämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi\nsurulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa\nselvitystä.\n\n\"Toverit!\" kuului Pavelin ääni. \"Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin\nmekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden,\nettä me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille?\nTotuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he\nsitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat\nyhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien\nlipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän\npitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä\npikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!\"\n\nPavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen\nselvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti\noikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen\nvierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka\nterävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi\npunasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin,\nvaruillansa, lentoon valmiina.\n\nKadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan\nvallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja.\nJokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä\nliikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan,\niskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.\n\nHän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa,\nja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle\ntuntemattomien keralla.\n\nHän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka\nnaama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää\npäänsä jäykästi.\n\n\"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?\" kysyi hän.\n\n\"Pavel Vlasovin äiti\", vastasi hän, polviensa vapistessa ja\nalahuulensa tarmottomana.\n\n\"Toverit!\" huusi Pavel. \"Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy\nmuuta tietä! Laulakaamme!\"\n\nIlmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten\npäiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti\nvapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; \"Oh -- oh!\"\n\nPavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat\neteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.\n\nFedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. \"Kuolon\ntaistelossa --\" alkoi hän laulaa.\n\n\"Kaadutte --\" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat\nparina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella\nkovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:\n\n    \"Hänen tähtensä te annoitte\n    Henkenne, verenne.\"\n\nFedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.\n\n\"A-ha-ha-ha!\" huudahti joku pilkkaavasti. \"He ovat alottaneet\nhautausveisun, nuo likaiset koirat!\"\n\n\"Pieksäkää hänet!\" kuului äkäinen vastaus.\n\nÄiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja\nnäki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana,\nkatsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan\ninnokkaan seuraamana.\n\n\"Tyranni on kaatuva --\" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.\n\n\"Ja kansa kohoaapi!\" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja\nuhkaavasti.\n\n\"Käyttäkää keihäitä!\" kuului terävä ääni edestä.\n\nPistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat\nne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.\n\n\"Eteen-päin!\"\n\n\"He tulevat!\" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa,\nharppasi pitkän hypyn syrjään.\n\nÄiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja\nhorjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se\nastui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä\nkampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti\notti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka\nAndrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine\nvartaloinensa. \"Käy pois siitä rinnalleni!\" huusi Pavel tiukasti.\nAndrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel\ntuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:\n\n\"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!\"\n\n\"Hajotkaa!\" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen\nsapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa,\npaiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka\nkiiltävät hänen saappaansa olivat.\n\nYhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi\najetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää,\nharmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli\nkeltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli\nkädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia,\nkohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.\n\nÄiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman\najatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä\nharveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut\nheidät kuni syksyn lehdet.\n\nMiehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden\nkasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti\nlitistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli\nepätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat\njulmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä\naivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden\nkerrallaan syrjään.\n\nÄiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon.\nKuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:\n\n\"Hajotkaa, pojat!\"\n\n\"Juokse, Vlasov!\"\n\n\"Peräydy, Pavel!\"\n\n\"Laske lippu alas, Pavel!\" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. \"Anna\nse minulle! Minä kätken sen!\"\n\nHän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.\n\n\"Anna sen olla!\" jyrisi Pavel.\n\nNikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen\npolttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo\nlujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä\nhiljaisuus.\n\nLipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta\nhe seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi\nsisällisen halun sanoa heille jotakin.\n\n\"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti.\" Tämän lausui vanha,\npitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo,\ntarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:\n\n\"Hellitä se!\"\n\nPunainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten\nvielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin\nluokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.\n\n\"Ottakaa heidät kiinni!\" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat\nsotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä.\nLippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.\n\n\"Oh!\" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin.\nMutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:\n\n\"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!\"\n\n\"Hän elää! Hän muisti minua!\" huudahti äiti hiljaa sydämessään.\n\n\"Hyvästi, äiti rakas!\" huusi Andrei.\n\nHuiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä\nvilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden\nyläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.\n\n\"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!\" huusi hän.\n\n\"Hyvästi, toverit!\" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.\n\nMoniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin\nikkunoista ja katoilta.\n\nÄiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa\nlomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja\ntuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:\n\n\"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!\"\n\nÄiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena\nkappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän\nkumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen\nkäsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:\n\n\"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!\"\n\nSotilasten keskeltä kajahti laulu:\n\n    Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!\n\nKaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma,\nkumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri\nhyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:\n\n\"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!\"\n\nÄiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt\nloitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.\n\n\"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa.\"\n\nLaulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku\npyöräytti äitiä hartioista virkkaen:\n\n\"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!\"\n\nKymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven\nihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua\nalas päin.\n\n\"Menetkös sinä pirulta riivattu!\" äyskäsi äidille eräs nuori\nsotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes\noli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten\nlipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat\nkoukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin.\nPian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen\nnäki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun\ntorille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän\nharmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin,\nmutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle,\ntyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli,\nhuoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän\nläksi jatkamaan matkaansa.\n\n\n\n\nÄidin ääni\n\n\nSivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti\ntiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:\n\n\"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän\nedessänsä ilman pelkoa!\"\n\n\"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!\"\n\n\"Entäpä vähävenäläistä!\"\n\n\"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen.\"\n\n\"Rakkaani! Omaiseni!\" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka\nkunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: \"Katsokaa\nhäntä, hänellä on lippu kädessä.\"\n\n\"Pidä suusi!\" virkkoi toinen mies kuivasti.\n\nÄiti levitti sylensä ja huusi:\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja\nhyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa,\nilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on\nuhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja\nuusille teille -- suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein\nteidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet\nelämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle\npäivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää,\nelämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi.\"\n\nSydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana\nja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus\nvallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet\ntiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan\nhänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat\njoutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät\naivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.\n\n\"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta\n-- koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia\nhe menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä,\nälkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan --\nhe menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te\nkaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa\nheissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!\"\n\nÄänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä\nkäsivarresta.\n\n\"Hän puhuu jumalan sanoja!\" huudahti eräs mies käheästi ja innolla.\n\"Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!\"\n\n\"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt\",\nvirkkoi Sizov äänekkäästi.\n\nHän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä\nrypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa\ntäyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:\n\n\"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos\nhän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin -- noiden\nmukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!\"'\n\nHän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys\nvaltasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren\nkosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov\nkohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:\n\n\"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki!\nOlen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on\nviisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan,\njoka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin\nVlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden.\nMe olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja\nnojatkaa siihen!\" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.\n\nKaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton\nääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja\nkaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina\nkotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän\nheidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.\n\n\"Kiitän teitä!\" virkkoi hän lempeästi.\n\nVäkijoukko katseli häntä äänettömänä.\n\nHän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin\nsaattaessa häntä sisälle huoneeseen.\n\nPäivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa,\njoka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille.\nNuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi,\nlaulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana\ntahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän\nvilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.\n\nHän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli\nkadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän,\nkatsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.\n\nHän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut\ntukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta.\nPäivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä,\nmutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti\nhänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja\nhämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:\n\n\"Ja mitä nyt?\"\n\nHän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan\nkuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen\nväristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.\n\nIltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä\nja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella\nkevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama\nupseeri virkkoi hampaansa paljastaen: \"No, kuinka kuuluu? Minulla on\nkolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?\"\n\nÄiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli\npaljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto\nhänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne\neivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina\nhänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: \"Se on oma\nsyynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä\njumalaa ja tsaaria kohtaan\", jolloin hän vastasi värittömästi,\nkatsoen häneen: \"Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät\nrangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle.\"\n\nUpseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa\nsoivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli\ntodistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja\nkun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina\nnopeasti, syvään kumartaen: \"En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan\nvaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella,\ntuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään.\"\n\n\"Pidä sitte suusi kiinni!\" komensi upseeri.\n\nHäntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään,\navasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: \"En osaa, teidän\nylhäisyydenne!\"\n\nUpseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan,\nja sanoi rukoilevasti äidille: \"Mitä on tehtävä? Teidän täytyy\nalistua siihen, Pelagaja Nilovna.\"\n\nEtsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna\nhänen poskiinsa ja hän kuiskasi: \"Oh, nuo koirat!\"\n\n\"Mitä sinä siellä puliset?\" huusi upseeri kolkosti, katsellen\nnurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.\n\n\"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne\", mutisi Maria\npelästyneenä.\n\nKun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti,\ntottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: _Pelagaja Nilovna_,\ntyömiehen leski.\n\nHe menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet\nristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä\nräpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti\nsuljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi\npakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle,\nsammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa;\njalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän\nvuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin\nolisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.\n\nHän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan\nkorvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli\npuhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen\npuhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat\nsikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli\npoljettu mutaiseksi.\n\nHän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta.\nKyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale\npunaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri\nheittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti\nkankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa.\nSitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte\nlaattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti\nsamovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä\nilmestyi kysymys hänen eteensä: \"Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?\"\n\nEilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät\nkiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti\nhänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua\njonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.\n\nJuuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen\npäivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin\nhänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.\n\n\"Oi, ystäväni\", virkkoi hän hiljaisesti, \"turhan vuoksi tulitte\ntänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista\nloppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät\nhäikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä.\"\n\nHän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja,\npainaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti:\n\"Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät\nvangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin\njo seuraavana päivänä.\"\n\nHänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä.\nHän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta\nystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.\n\n\"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus --\"\n\n\"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin;\nsisareni tulee vain harvoin luokseni.\"\n\n\"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi\", virkkoi hän ääneensä ajatellen.\n\n\"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina.\"\n\nÄidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja\nAndrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi\nhieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi:\n\"Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?\"\n\n\"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika.\"\n\n\"En puhu nyt siitä, en taloustöistä\", virkkoi äiti hiljaa. \"Tarkoitan\nyleismaailmallista työtä.\"\n\nJa hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei\nhän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa,\nvirkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: \"Te tulette löytämään\nitsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä.\"\n\n\"Mihin arvelette minun kykenevän?\" kysyi äiti tyynesti.\n\n\"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi\nhäneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä --\"\n\n\"Minä tiedän sen!\" huudahti äiti riemastuneena. \"Tiedän missä he ovat\nja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne.\nLöydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka\nluulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja\nsain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon\nylistys!\"\n\nHänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien\nläpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.\n\n\"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan\ntyöskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua\nlähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti,\ntotuuden tähden.\"\n\nNikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä\nkädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: \"Me puhelemme tästä\nsitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne.\nTeidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä.\"\n\n\"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin\nenää, etten tämän aatteen tähden?\" Hänen sielussaan välähti poikansa\nkuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.\n\n\"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä\ntotuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne,\nKristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa\nminut mukaan!\"\n\n\"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja.\"\n\n\"Mitä muuta voisin sanoa?\" vastasi äiti pudistaen päätänsä\nsurullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. \"Jos minulla\nlöytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä --\" Hän nousi sydämessänsä\nkasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi\nmerkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. \"Silloin moni\nja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla,\ntulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he\npakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään\njuottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!\"\n\nNikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin,\nvirkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: \"Jonakin päivänä\ntulette puhumaan heille, luulen!\"\n\nHän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: \"Se on\nsiis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?\"\n\nÄiti nyökkäsi päätään myöntävästi.\n\n\"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte.\" Ja hän lisäsi lempeällä\näänellä: \"Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!\"\n\nÄiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä\npäivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden\narkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän\npäätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti\nkylän ainaiseksi -- paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja\nraskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä\noli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen\npäivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja\niloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.\n\nTehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki,\nnostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet,\nyksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja\nIitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä.\nNe katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä\nikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen,\nkuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin\ntehtaan piiput.\n\n\n\n\nUudessa maailmassa\n\n\nNikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla,\npienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan,\nkaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä\npituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut\nvähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen\npoppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen\nhuoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti\nja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt\ntäyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja\nvakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.\n\n\"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?\" kysyi Nikolai, johtaen äidin\npieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen\nruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös\npeitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.\n\n\"Olisin mieluummin kyökissä\", virkkoi äiti. \"Pieni kyökki on valoisa\nja puhdas.\"\n\nHänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui\nhänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän\niloisemmaksi.\n\nKoko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta\nja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan\nvoinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden\nrauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka\nkatselivat alas seiniltä.\n\n\"Kukat tarvitsevat kastelua\", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa\nikkunoilla.\n\n\"Aivan niin\", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. \"Pidän niistä\nsangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen.\"\n\nKun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti\nhän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä.\nEnsi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä\nhän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa\nNikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi\nhänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä\nhuvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi\noikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin.\nHän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko\ntoukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.\n\nAikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean,\nja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle.\nSitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä.\nJopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti\nsamovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä\nlaattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten\ntyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.\n\nKun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: \"Minä kuulun\nZemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka\ntalonpojat kulkevat perikatoansa kohti.\"\n\nJa hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: \"Se on niin aivan kirjaimen\nmukaan -- näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan\nennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja\nkipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet -- tiedämme kaiken tämän, ja\ntunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme\nsaamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme\nkansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme.\"\n\n\"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?\"\n\n\"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla,\nja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän\ntalonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni\nrupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään\nkäyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja\nlähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin\nkuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle,\njossa olin viisi vuotta.\"\n\nHänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan\nhuoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein\ntällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne\nolivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen\nviattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä\npidettiin niin välttämättöminä.\n\n\"Sisareni tulee tänne tänään\", ilmoitti hän.\n\n\"Onko hän naimisissa?\"\n\n\"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta\nhän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli\nulkomailla kaksi vuotta sitte.\"\n\n\"Onko hän teitä nuorempi?\"\n\n\"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte\nkuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon\nhänelle kuuluvaa, kirjani --\"\n\n\"Missä hän asuu?\"\n\n\"Kaikkialla\", vastasi hän hymyillen. \"Missä vaan lujaa sielua\ntarvitaan, sieltä hänet löydätte.\"\n\n\"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?\"\n\n\"Tiettävästi!\"\n\nVähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan\ntätä \"uudistusliikettä\", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä\ntoisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.\n\nPuolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut\nvallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen\nkeltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen\nkysyen: \"Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?\"\n\n\"Olen\", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta\npukineesta.\n\n\"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni\", virkkoi\nhän, riisuen hattunsa peilin edessä. \"Me olemme olleet Pavel\nMichailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein.\"\n\n\"Puhuiko Pasha minusta?\"\n\n\"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?\"\n\n\"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi\nse tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin,\nenkä minä liioin.\" Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: \"Mikä teidän\nnimenne on?\"\n\n\"Sofia\", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä:\n\"Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan\naikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti\ntapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan\nmaanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä\nei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön.\"\n\n\"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?\"\n\n\"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain\nmuut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän\non myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen\nhyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi,\nmutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden\nnäytän minä sellaiselta _vallasnaiselta_. Luuletteko että aina\npukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä,\ntällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan,\nja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti -- kauniisti mutta\nyksinkertaisesti.\"\n\nÄiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä\nalakuloisesti, virkkoi: \"En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun\nensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen\nitseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta\neri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana\nhetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että\nte olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te\ntunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!\"\n\n\"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!\" nauroi Sofia.\n\n\"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta\",\nvirkkoi äiti huokauksella. \"Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin\nyksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan\ntätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan\nhirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on\nkulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara\ntodella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi\nsitä käsittää.\" Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen\ntotisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut,\nlöytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse\nkeskusteluun.\n\n\"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia,\nmikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän\nalkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen\ntyönsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus _löytyy_. Ei ole yhtä\nihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi -- mutta minun\ntäytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta.\"\n\nHän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi\nja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä\nerilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota\nastioita pöydältä.\n\nNikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä\nyhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja\npiilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän\nhavaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka\nnaurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti\nSofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn,\nomaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen\nleninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa\npoimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti\npitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja\nliikkeensä vähemmin hermostuneilta.\n\n\"Nyt, Sofia\", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, \"minulla on eräs\ntoinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä\nmetsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa\nkatkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna\non ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä\nsanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Sofia. \"Me menemme Pelagaja Nilovna.\"\n\n\"Niin, me menemme.\"\n\n\"Onko se etäällä?\"\n\n\"Noin viidenkymmenen virstan päässä.\"\n\n\"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa,\nPelagaja Nilovna?\"\n\n\"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä\",\nvastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar\nalkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin,\nnäytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he\nhuomaamatta häntä vetivät.\n\n\"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. -- Sulje\nikkuna.\"\n\nEnsin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle\nkäsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut\njuoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli\nhän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian\nvakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi\ntuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde\nensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa,\nlaskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta.\nAkasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi\nmusiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä.\nKolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi\nmuiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus\njoku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka\nkäärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi\nniitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän\neroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien\nkeskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.\n\nJa jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä,\nkauan unohtuneet vääryydet.\n\nViimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja\nkylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.\n\nSofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: \"Piditkö siitä?\"\n\n\"Hyvin paljon\", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. \"Hyvin paljon.\"\n\nSofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.\n\n\"Sanotaan\", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle\nsohvaan, \"että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta.\nMutta minä en voi.\"\n\n\"Enkä minä\", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.\n\n\"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä\nluonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti\nkysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden\nuusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen\nvastineen: 'En tiedä.\"\n\nÄiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta\nymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi\nenemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus\nhänessä: \"Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät\nrauhallisesti ja hiljaisesti -- heillä on musiikkia ja kirjoja -- he\neivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa -- he eivät\nriitele virkistyksekseen -- he eivät halua loukata toinen toistansa,\njolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee.\"\n\nSofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä\nse puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään\nyhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi\nnäkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka\npaikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja\nsamalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi.\nNe täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne\ntuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.\n\nHyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille\nkahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili\nvienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi\ntekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat\nympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta\nkuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei\nrauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään,\nja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti,\ninnostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin\nherttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja\nitselleen.\n\n\"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu\nvaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme.\nMe häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä\nsanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja\nniille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme.\nSillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan\nmeille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat\najatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin.\"\n\nNikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa\nahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä\nseposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän\nistui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla\nsormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat\nsattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi\nuusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.\n\n\"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska\nymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia.\nTätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän\nvaltiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan\nkuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat\nperäti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla\ntavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen\nitse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä\nrinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua\nmihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän\nsen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa\nhyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille.\nHalusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti\ntoivon teille menestystä.\"\n\n\"Näemme sen\", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. \"Te teette meille\njuhlapäivän.\"\n\nÄiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille\nomasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä\nkärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen\nhymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta\nelämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja\nkertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä\noman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.\n\nVeli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä,\nliikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä\nmerkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka\nilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä\nkohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat\nihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli\nollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen\nkansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan\nheidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään.\nNikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen\nlasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi\ntaapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan\nmutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden\nosoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.\n\n\"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta\",\nvirkko Sofia. \"Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä\nsyrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään\najattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni\nyhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä.\nSitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois\nkorkeakoulusta häväistyksellä -- heitettiin vankeuteen, lähimmän\ntoverini ilmiannon johdosta -- mieheni vangitseminen -- uudestaan\nvankilaan ja maanpakoon -- vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki\nonnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta\nelämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä\npäivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?\"\n\n\"He tottuvat siihen\", vastasi äiti huokauksella.\n\n\"Luulin tuntevani tuon elämän\", virkkoi Nikolai lempeästi. \"Mutta\nkun nyt kuulen siitä puhuttavan -- ei omien kirjojeni kautta, eikä\noman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään\nelävin kielin -- se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat\nhirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat\ntehdyt.\"\n\nKeskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se\nhaarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta.\nÄiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän\npäivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta,\nmykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi\nhän: \"Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo\npäästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea.\"\n\nSisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa.\nNikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin\nkoskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi\nhäntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: \"Nyt levähtäkää.\nToivon teille rauhallista hyvääyötä.\"\n\nHänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat\nsilmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian\nkäteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: \"Kiitoksia! Te olette\nhyviä ihmisiä.\"\n\nKului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa.\nÄiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi\nylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään.\nHänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar\nhäntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä,\nvapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.\n\nNeljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän\nNikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin\nkarttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä\npuku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen\nkalpeille kasvoilleen.\n\n\"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa,\"\nhuomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen\nkättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä\ntoisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei\nsuuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän\nvälillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin\neroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset\nsuutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta\nkumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.\n\nNaiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle\nmaantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten\nkaksinkertaisen koivurivin välitse.\n\n\n\n\nMiehet riveissä\n\n\n\"Eikö teitä väsytä?\" kysyi äiti.\n\n\"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä\nminulle.\"\n\nIloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden\nmuistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta\ntyöstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä\npapereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä\nnuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä\nkirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon\ntuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli\nollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä\nhajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla\nennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia\ntiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän\nkohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä\nja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa\ntalvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen\nkaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös,\nhuomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä\nluona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen\narvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja\nastui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän\nselitti avonaisesti missä pulassa hän oli.\n\n\"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule\nettä sen teette\", virkkoi hän luottavasti.\n\nTalonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä.\nJoka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan\neivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja\nseuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.\n\nKerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien\njunassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan\nkanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle\nmiten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa\nolevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli\nhän takaisin, virkkoen: \"En näe häntä missään. Hän lienee mennyt\nlevolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin.\"\n\nÄiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli\nhäntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi\nja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa\nja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin\nvoimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli\npaljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden\njanoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän\nhaki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä\nlapsellisella ilolla.\n\n\"Katsokaa, mikä komea petäjä!\" huudahti hän, osoittaen äidille erästä\npuuta.\n\nÄiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan\nkorkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.\n\n\"Nii-in, nii-in, sievä puu\", virkkoi äiti hymyillen.\n\n\"Kuuletteko? Se on leivonen!\" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan\nsiniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä\nsäteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta\nkohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika\najoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen\nohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja\nkauniisti.\n\nHeidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma\nvärähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka\npetäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava\nilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.\n\nKaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja\nkirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen\nkanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin\nolisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.\n\nTäyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei\nnopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän\noli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa -- iloa, jota\nhän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen\nluostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.\n\nToisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia\nlauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta\nlaulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy\nhuulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan\nintoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä,\nkuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.\n\nKolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä\ntalonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat.\nPian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet\npuunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään\nhakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä\nja hakatuilla, tervatuilla puilla.\n\nTie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja\nsiinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu\nkolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana\nnaamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta\nmiestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi.\nVarjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.\n\n\"Kuinka voitte, veli Mihail?\" huudahti äiti jo kaukaa.\n\nHän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin,\npysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.\n\n\"Me olemme toivioretkellä\", virkkoi äiti, häntä lähestyen. \"Ja niin\najattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on\nystäväni Anna.\"\n\nYlpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian\nvakaviin, totisiin kasvoihin.\n\n\"Kuinka voitte?\" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä,\nkumarsi Sofialle ja virkkoi: \"Älkää valehdelko. Eihän tämä ole\nkaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa\nväkeä, hyviä ihmisiä.\"\n\nJefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin\nja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän\nääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut,\neikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.\n\n\"Me elämme täällä kuin munkit\", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä\nolkapäälle. \"Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä,\nja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen\nylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne?\nJefim, tuo maitoa.\"\n\nTervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen\ntulioita.\n\n\"Tässä on veli Jaakob\", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, \"ja\ntämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?\"\n\n\"Hän on vankilassa\", huokasi äiti.\n\n\"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä\".\n\nIgnati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä,\nvirkkoen: \"Istukaa tähän, pikku äitiseni.\"\n\n\"Niin, miksi ette istu alas?\" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.\n\nHän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja\ntarkkaavasti.\n\n\"Milloinka he hänet kaappasivat?\" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä\näitiä, päätänsä huojuttaen. \"Teillä on paha onni, Nilovna.\"\n\n\"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa.\"\n\n\"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus.\"\n\nJefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen\nvedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle.\nHän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun\näiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen\ntoisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä\npöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen\nolkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan\nyli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.\n\n\"Niin\", venytti Rybin synkkänä. \"Tämä on heidän mieluinen\nmenettelytapansa -- käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!\"\n\n\"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita\", virkkoi Rybin\nhappamin hymyin, \"hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset.\"\n\n\"Varmasti niin tekisivät\", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. \"Ei;\nkyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi.\"\n\n\"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?\" kysyi Rybin.\n\n\"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi.\"\n\n\"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?\"\n\n\"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan\", vastasi äiti tyynesti. Kolme\nnuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä\nalentaen, hitaasti:\n\n\"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?\"\n\n\"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi.\"\n\n\"Hän tiesi\", vastasi Sofia äänekkäästi.\n\nKaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän\naatoksen valtaamina.\n\n\"Vai niin\", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. \"Minä luulen myös,\nettä hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa,\npojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi\ntuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta\nhän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin\nhänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt\ntietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?\"\n\n\"Olisi kyllä\", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän\nhuokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.\n\n\"Siinä on teille mies!\" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat\nsilmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.\n\nÄkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin,\nkääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:\n\n\"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä\npistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch.\"\n\n\"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?\" ehätti Rybin\nkoleasti. \"He kuristavat meidät omilla käsillämme.\"\n\n\"Minä menen sittekin sotapalvelukseen\", virkkoi Jefim itsepintaisesti.\n\n\"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?\" huudahti Ignati. \"Mene!\" Hän\nkatseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: \"Sinä aiot\nampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa\nkerrallaan.\"\n\n\"Kuulkaa, pojat\", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen\nseurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla\nkädellänsä. \"Tässä on vaimo\" -- hän osotti äitiä - \"jonka poika on\nvarmasti mennyttä kalua.\"\n\n\"Miksi puhutte noin?\" kysyi äiti surumielin.\n\n\"Se on tarpeellista\", vastasi hän synkästi. \"On tarpeellista että\ntukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta.\nKuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se\ntappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko\nkirjoja tullessanne?\"\n\nÄiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: \"Toin.\"\n\n\"Siinäpä se\", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään.\n\"Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla\ntänne, ellei juuri sen takia?\" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia\nsilmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen:\n\"Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan\nhänen paikalleen.\"\n\nÄkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa,\nja katseella, joka ei ennustanut hyvää: \"Nuo --\" -- tässä seulasi\nkarkea kirous -- \"nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti.\nHe tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja\nkun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen\ntietävät!\"\n\n\"Eräänä päivänä\", jatkoi Rybin, \"eräs hallitusvirkamies kutsui minut\nluoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?'\n'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni\notsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui\nja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin\nlukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin.\n'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee\nkostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei\nteille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet\npahaa; älkää odottako armoa!'\n\n\"Ja mitä olin sitte lausunut papille?\" jatkoi hän keveämmällä\näänellä. \"Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa\nkadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän,\n'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon\nminä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan\npaljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun\nkieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja\nrukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä.\nJa minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että\nvarmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin\nalkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen.\nVastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa\nrukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä\nja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani.\n-- Oletteko vallasnainen?\" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä\nkertomuksensa.\n\n\"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?\" kysyi hän säpsähtäen\näkkinäisestä kysymyksestä.\n\n\"Miksikö?\" nauroi Rybin. \"Se on kumminkin tähti, jonka alla olette\nsyntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää\nylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi\npuettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne\nmärälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on\nselkänne liian suora työläisnaiseksi.\"\n\nPeljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla\näänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi:\n\"Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt\ntukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin --\"\n\nRybin henkäsi syvään.\n\n\"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?\"\n\nSofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: \"Te halusitte sanoa jotakin\nminulle?\"\n\n\"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin\nserkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista.\nKutsummeko hänet tänne?\"\n\n\"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?\" vastasi Sofia.\n\nRybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille\nmatalalla äänellä: \"Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä\niltana.\"\n\n\n\n\nYö metsäkämpällä\n\n\nJefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi\nkehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään\nsiihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi:\n\"Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja\nJakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti:\n'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa,\nhän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää\nsotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä\npuskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät -- minne? He\neivät näe -- he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä\non sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti.\"\n\n\"En ollenkaan!\" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen\nja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. \"He kääntävät hänen\nmielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet.\"\n\n\"Tuskinpa vaan\", vastasi Rybin miettivästi. \"Mutta silloin on parempi\njuosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet\nkynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä\nkylään.\"\n\n\"Niin aion minäkin tehdä\", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa\npuupalasella. \"Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan,\non paras mennä kohti suoraan.\"\n\nKeskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä\nheidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä\nlaulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: \"Nyt täytyy meidän\ntaas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja\nvajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti,\nantakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?\"\n\nÄiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän\nluokseen virkkoen: \"No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä\nolekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja\nmikä on nimenne?\" Hän kääntyi Sofian puoleen.\n\n\"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?\"\n\n\"Muuten vaan.\"\n\n\"Oletteko olleet vankilassa?\"\n\n\"Olen.\"\n\nHän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi\nhänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: \"Älkää panko\npahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin\nterva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi\ntoisistaan.\"\n\n\"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento\", virkkoi Sofia nauraen.\n\n\"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta\nsanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran\nsusi. Nyt piilotan kirjat.\"\n\nIgnati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.\n\n\"Anna meille muutamia.\"\n\n\"Ovatko ne kaikki samoja?\" kysyi Rybin Sofialta.\n\n\"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä.\"\n\n\"Oh!\"\n\nKaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.\n\n\"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä\", kuiskasi äiti matalalla\näänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.\n\n\"Niin\", vastasi Sofia. \"En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja --\nne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä\nkatsella.\"\n\nKun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet\nsanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä\npolvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä,\nkatsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen.\nRybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi\nvalaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki\npolvillaan rinta lautaa vasten.\n\nSofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa\nkirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti\nhän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli\näänetönnä.\n\n\"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille\", mutisi Jakob\nlehdestään vilkaisematta.\n\nRybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: \"Rakkaudesta meihin,\nnäet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä\ntahansa.\"\n\nIgnati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti\nja virkkoi, ummistaen silmänsä: \"Tässä se sanotaan, 'Talonpoika\non lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti.\" Hänen avonaisten\nkasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. \"No niin, koettakaapa\npistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä\nympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!\"\n\n\"Minä käyn levolle vähäksi aikaa\", virkkoi äiti tyynesti. \"Olen\nlopultakin väsyksissä.\"\n\nHän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen\nvieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin\nkasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.\n\nRybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: \"Onko hän nukuksissa?\"\n\n\"On.\"\n\nHän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja\nvirkkoi hiljaa: \"Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut\npoikansa askelia -- aivan ensimäinen.\"\n\n\"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan\", esitti Sofia.\n\n\"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne\nkernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat.\"\n\nKaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte\nrupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku\nkiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan\nmetsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen\nlintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi\nmetsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi.\nPunastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen\nlaulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut\nnäyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja\ntekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan.\nLehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki\nneljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.\n\nHeräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen\nja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt\nsynkältä, kuten tavallisesti.\n\n\"Ignati\", virkkoi hän, \"laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen\nemäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme.\"\n\n\"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni\", virkkoi Ignati,\nkeräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.\n\n\"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme\", sanoi Jefim, istuen alas\nSofian viereen.\n\n\"Minä autan sinua\", virkkoi Jakob vilkkaasti.\n\nHän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja\nalkoi leikata siitä palasia pöydälle.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahti Jefim. \"Kuuletteko tuon rykinän?\"\n\nRybin kuunteli ja nyökäytti päätään.\n\n\"Aivan oikein, hän on tulossa\", virkkoi hän Sofialle. \"Todistaja on\ntulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet\njulkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan.\nHän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla.\"\n\nMetsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja\ntukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka\nhengenvedolla.\n\n\"Täällä tulee Soveli!\" huudahti Jakob.\n\n\"Tässä olen\", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.\n\nRäsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän,\nrypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa.\nVaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia\nkasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet\nsyvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.\n\nKun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:\n\n\"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle.\"\n\n\"Toin kyllä.\"\n\n\"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden\nkirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo\noppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan.\" Hän läähätti\nnopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä\nmurtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa\ntakkia.\n\n\"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään,\nsillä täällä on kosteaa ja suljettua\", huomautti Sofia.\n\n\"Ei mikään ole minulle hyvä enää\", vastasi hän melkein tukehtuneena.\n\"Ainoastaan kuolema!\"\n\nTuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin\nhäntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.\n\nPuut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja\nvavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan.\nIgnatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat\nja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut\nvetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä\nhuomiolla kipeän miehen puhetta.\n\n\"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa\nminua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo\nkuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi\nsataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin\nnäkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan,\nja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät\novat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois\nelämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta.\"\n\n\"Tämä on hänen laulunsa\", virkkoi Rybin synkästi.\n\nPöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:\n\n\"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät\nihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini\n-- hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa -- mestarini\nlahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen\npesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni,\nkoko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä,\ntyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen\npesuastian minun verelläni.\"\n\n\"Minua paleltaa\", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan\nja vei hänet kokon äärelle.\n\nKokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot\nväijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat,\nläpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli\nja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja\nhänen toverinsa kulkivat.\n\nSofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat\nkävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista\nentisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan\ntalonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.\n\nMetsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon\nääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa\njälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi\nkansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen,\nkylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden\nnimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.\n\nSofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä\nsaakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura\nkuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta\nhengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät\nvastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä\nsyyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä -- loppumaton taistelu\nvapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi -- tuli elävämmäksi ja muuttui\npyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa\nloitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla,\nkeskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että\nsydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä\nystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä\nja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä,\nvuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.\n\nMiehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista\nkirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan\nsilloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti\nkannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta,\nhäsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.\n\nKerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: \"Odottakaa hetkinen, olkaa\nhyvä.\" Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi\nhäntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin\nsaakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.\n\nAamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen\nmiettiviä, kirkastuneita kasvoja.\n\n\"Jo on aika meidän lähteä\", virkkoi äiti.\n\n\"Niin, jo on aika\", vastasi Sofia valittaen.\n\n\"Olen pahoillani teidän lähdöstänne\", virkkoi Rybin.\n\n\"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne\", virkkoi\nJefim. \"Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan\nheitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset\nalkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä\nmatkailijoita täällä.\"\n\n\"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne\", virkkoi Rybin,\nkeskeyttäen Jefimin. \"Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni\nja te olette vaeltaneet oikeaa tietä.\"\n\nHän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy\nkasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita\npäällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen\nvoimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: \"Paras olisi että\npanisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä.\"\n\n\"Sisälläni palaa valkea.\"\n\nKolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla\näänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena,\npeitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät;\nlehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.\n\n\"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille\", virkkoi Rybin, puristaen\nSofian kättä. \"Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?\"\n\n\"Teidän täytyy käydä minua katsomassa\", virkkoi äiti.\n\nNuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo\nja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan\nmiehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.\n\n\"Hyvästi!\" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen\nsana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.\n\nHe vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin.\nÄiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: \"Kaikki tämä tuntuu niin\nhyvältä -- se on aivan kuin unta -- niin hyvälle se tuntuu. Kansa\nhaluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden.\nTuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole\nvielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu\nkolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään\npyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat\nne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen.\"\n\n\"Totta\", virkkoi Sofia. \"Mutta sillä erotuksella, että tässä on\njumalanhuoneena koko maailma.\"\n\n\"Niin, koko maailma\", kertasi äiti. \"Se tuntuu niin hyvältä että sitä\non vaikea uskoa.\"\n\nHe kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja\nnuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina\nja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista\nystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa\navoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä\nnäkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia\nsäteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä,\nsäteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä\nlaulua, joka oli reipas kuin itse aamu.\n\n\n\n\nToverit työssä\n\n\nNilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian\npois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä,\niloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua\nja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli\nhommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan\naamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille.\nYhdeksän aikaan meni hän virastoon.\n\nÄiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti\npuhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia\nja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset\nsaivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään\nsanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten\nlapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman\nuusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja\nilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja,\nmuistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat\nluoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen.\nElämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia,\nsuuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla\nherännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin\nmieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti\noli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan\nselvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.\n\n\"Maailma on avara\", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.\n\n\"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan\npuutteessa.\"\n\nHyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.\n\n\"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch\", huomautti hän. \"Ja\nkuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla,\nmutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän\nhuomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia\nmistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni\ntuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja\nkuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää.\"\n\nNikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia\nkuvakirjoja.\n\nIltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän\njoukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista.\nPitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko\nmaailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli\nlämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista,\njoiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta\nheidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset\njännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.\n\nÄiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä\nihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän,\njonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella\nalakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia,\njotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita\ntoisiinsa.\n\nToisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja\npuheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut\nkysyä lähtiessään: \"Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän\ntervennä?\"\n\nJoskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan\nvankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin\nhänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja\nvaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli\nkiusauksessa sanoa hänelle: \"Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä\n-- tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen,\" Mutta Sashenkan\nkylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen\nkäytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki\ntunteenpurkaukset.\n\nKerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään,\nsuuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: \"Äitini kuoli, äiti\nraukkani on kuollut!\" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän\nsilmänsä, jatkaen: \"Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut\nvielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä\nelämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta,\ntäytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä --\naina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut\n-- voitteko kutsua sitä elämäksi?\"\n\nNatasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli\nkangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja,\nlentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt\nkirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna\nmilloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan\nvaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin\ntuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.\n\nHän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän\nkertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa\nja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja\nvärikkäämpänä -- tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa\ntavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea\nviljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät\npuutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla.\nKaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala\nei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan\nodotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.\n\nKuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän\noli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta\nkirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen,\nnäki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä\nja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa\nalkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta\nja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät\nolisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa\nmukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten\njakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.\n\nÄiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista\nhavainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja\ntyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.\n\n\"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon\", virkkoi hän\nNikolaille iltasella. \"Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on\njärjestetty.\"\n\nJa joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia,\nhavaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä\npyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja\nihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein\nnenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle\njotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän\nsilloin kysyä häneltä epäuskoisesti: \"Onko se mahdollista?\"\n\nTyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa\ntulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa\nvälitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.\n\n\"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen\nvoimansa on tyhjentymätön\", virkkoi hän. \"Mutta maailma on kuitenkin\nvielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän\npäivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on\npakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset\nkerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä\norjallisesta työstä --\"\n\nÄiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan\nharvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen\nheidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.\n\nKerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli\ntyöstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi,\nhieroen kämmeniänsä ihastuksesta: \"Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään\nvierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta!\nMutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on.\"\n\nÄidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän\nistui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: \"Kenties se on\nPavel?\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme,\nkuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen.\"\n\n\"Minä menen myös\", virkkoi äiti, nousten.\n\n\"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä\nmitään\", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.\n\nÄiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja,\näkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti\nnopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin\nkäytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri,\nhuudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai\nVyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä\nhymyten.\n\n\"Nikolai, Nikolai\", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan.\nHänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.\n\nSitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten\nhänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:\n\n\"Nikolai on poissa vankilasta.\"\n\n\"Kuka Nikolai?\" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. \"Siellä on\nniitä kaksittain.\"\n\n\"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!\"\n\n\"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään.\"\n\nVyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä,\nja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen\nhiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.\n\n\"Ole kuin kotonasi\", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.\n\nNikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin\nvankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt\nlaitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin\nkävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä\nnäen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä.\"\n\n\"Kuinka onnistuitte pakenemaan?\"\n\nVyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin\nkättä.\n\n\"En tiedä kuinka se oikein tapahtui\", virkkoi hän vaivaloisella\ntavalla. \"Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat\npieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta\nvarkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen\nelämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut\nvanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin\nportin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille\nja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä,\nkuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?'\nKatsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin\nkäydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni\ntuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata.\"\n\n\"Hm!\" virkkoi Jegor. \"Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut\nkunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi',\nolisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt\nolen.\"\n\n\"Niin\", jatkoi Nikolai hymyillen. \"Se olisi ollut myös typerää,\nymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille\ntovereille -- minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään!\nNo niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa\nsamaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista\nilmasta.\"\n\n\"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin,\nmiettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean\nnälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua\nkuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista\nkulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan\nkäsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan.\nMinä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu.\"\n\n\"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla\nmielellä\", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä\nja virkkoi totisesti ja vakavasti: \"Mutta leikki pois, meidän täytyy\nsinut kätkeä -- joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa.\nEn jaksa nousta ylös --\" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä\nrinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.\n\n\"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch\", virkkoi Nikolai synkästi,\npainaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen\nympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.\n\n\"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä\ntässä välinpitämättömäksi\", virkkoi Jegor.\n\nVyesovshchikov hymyili leveästi. \"Pavel voi hyvin. Hän on luja ja\nreipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin\nkanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä\nkyllä.\"\n\nVlasova nyykäytti päätänsä.\n\n\"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti\nnälissäni\", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.\n\n\"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään\nja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen\naikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää\nsyötävää ja tulee tänne.\"\n\nÄiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan\najatellen Jegorista: \"Hän on kuolemaisillaan.\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi joku oven sisäpuolelta.\n\n\"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään\nluonansa.\"\n\n\"Tulen heti paikalla\", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti\nvielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä,\nlasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.\n\nKun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: \"Olen\nvalmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo\nVasilievna, tämä mies karkasi vankilasta -- jokseenkin röyhkeä teko.\nAntakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari\npäivää.\"\n\nVaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.\n\n\"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se\nei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti\nheidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin\nhuolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin\nkuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat\nJegorin pian sairashuoneeseen.\"\n\n\"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?\" kysyi\nJegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.\n\n\"Me lähdemme nyt\", virkkoi nainen Nikolaille, \"mutta minä palajan\npian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja\nälkää antako hänen puhua.\" Hän poistui Nikolain kanssa.\n\n\"Viehättävä nainen\", virkkoi Jegor huoaten. \"Erinomainen nainen! Hän\ntekee kaikki painotyömme.\"\n\nLudmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan\npuoleen virkkaen: \"Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä\npikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja\nhankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa\nne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa\non tovereiden piilottaminen.\"\n\n\"Varokaa nuuskijoita\", kuiskasi nainen.\n\n\"Kyllä tiedän\", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.\n\nHän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka\nsuunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni\njo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.\n\nTällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli\nkatua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan\nkauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti\nja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi\nostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla\nvarokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin\nasuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle.\nEräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli\npäännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän\nkotiin päin helpotuksen huokauksella.\n\n\n\n\nVieläpä kuolemassa\n\n\nEnnen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän\ntouhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia\njoivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.\n\n\"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa\", virkkoi hän. \"Hän tuntui\nminusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä\nviha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit'\n-- teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu\n-- sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen\nyksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas\ntyöskentelemään.\"\n\n\"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan\",\njatkoi Sasha. \"Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun\npitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen\nsaapi aikaan hyvin helposti.\"\n\n\"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide\", virkkoi Nikolai\nvakuuttavasti. \"Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko\ntoverit haluavat paeta.\"\n\nSasha painoi päänsä alas.\n\n\"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?\" kysyi äiti\nhuokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo.\nÄiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen,\nja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen\nmahdollisuudesta.\n\nNikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle:\n\"Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen,\npuhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada\ntietää heidän mielensä.\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän\", vastasi äiti nopeasti. \"Minä annan sen hänelle\nhelposti. Se on juuri minulle sopiva toimi.\"\n\n\"Minun täytyy lähteä\", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän\nkaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman\nraskaasti.\n\n\"Tyttö parka\", virkkoi Sofia lempeästi.\n\n\"Ni-iin\", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja\nistui sitte tuolille hänen viereensä.\n\n\"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?\" Sofia katseli ihan hänen\nsilmiinsä.\n\n\"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!\"\nhuudahti Nilovna valmiina itkemään.\n\nSeuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen\novella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti\nympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan,\ntarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua\nkatselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.\n\nPortti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä,\njoihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä\nääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden\nseuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä\nkomentavalla äänellä: \"Ottakaa pois nauhat!\"\n\nMiehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He\nhuusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä\nlähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä\nmuutamien silmissä.\n\nSekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla.\nÄiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle\nettä vasemmalle: \"Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he\nkerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat.\nMitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?\"\n\nKova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:\n\n\"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette\nrääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa.\"\n\n\"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!\"\n\nIhmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas\nvoimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun\njalkojensa töminällä.\n\nHeidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine\nseppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka\nolivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit\nkupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.\n\nHautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät\nkapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin\ntuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:\n\n\"Naiset ja miehet!\"\n\n\"Toverit!\" alkoi nuorukainen juhlallisesti.\n\n\"Sallikaa minun!\" huusi poliisi-kapteeni. \"Poliisipäällikön käskystä\nkiellän hautapuheet.\"\n\n\"Lausun vaan muutaman sanan\", virkkoi nuori mies tyynesti.\n\"Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa\nitseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin\nkohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden\nsyylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle\nhallitukselle.\"\n\n\"Vangitkaa hänet\", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen\nhuutoon:\n\n\"Alas itsevaltainen hallitus!\"\n\nPoliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka\npuolelta huusi: \"Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla\nsille!\"\n\nÄiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat\nhänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja\nnaiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa\ntömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä\npiirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä\nloitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina\nja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa\nja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.\n\nNuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä\nsoi kaiken sekasorron ylitse:\n\n\"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää\nälyämme.\"\n\nHän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi\ntoisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain,\njonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään,\nkiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:\n\n\"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!\"\n\nÄiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli\navopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta\npoikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla\nhuusi: \"Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään.\"\n\n\"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on\nnenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!\" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja\npistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:\n\n\"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!\"\n\nVäki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi\npoliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.\n\n\"Kiiruhtakaamme!\" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja\nnenäliinallaan. \"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Ivan.\" Veri pursusi hänen suustaan. \"Älkää peljätkö, en ole paljon\nloukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla.\"\n\n\"Anna minä sidon pääsi.\"\n\n\"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli\nrehellistä -- hän löi minua -- minä annoin takasin --\"\n\nSofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä,\nmutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen\nhaavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.\n\n\"Ivan Danilovitch!\" virkkoi hän, \"hänet on tuotu tänne. Te olitte\nvarmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä.\"\n\nToisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori\nIvan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin\niilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona.\nÄitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen\nkättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: \"Oh, kuinka kauheaa se oli! He\ntallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!\"\n\n\"Näin sen!\" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten\npäällään. \"Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko\nlevoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään\nhaavoittunut vaarallisemmin.\"\n\nTänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi\njo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui\nhän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli\nsumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi\nsopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän\npuristi tiukasti kädessään.\n\n\"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin\", virkkoi Pavel lempeällä\näänellä. \"Ja kuinka itse voit äiti?\"\n\n\"Jegor Ivanovitch kuoli\", virkkoi hän koneellisesti.\n\n\"Vai niin\", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.\n\n\"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden\nmiehen\", virkkoi äiti viattomasti.\n\nOhuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:\n\n\"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe\npolitiikasta on kielletty.\"\n\n\"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron\ntappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi\nyhden pojan pään.\"\n\n\"Yhtä kaikki. Vaietkaa -- pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta,\npaitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja\nkotiolojanne.\"\n\nÄiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän\nhengitti helpommin.\n\n\"En ymmärrä mitä puhuisin.\"\n\nPavel hymyili.\n\n\"En minäkään.\"\n\n\"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?\" virkkoi vartia\nhermostuneesti. \"Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy\ntulla tänne minua kiusaamaan.\"\n\n\"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?\" kysyi äiti hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa\npian.\"\n\n\"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta.\"\n\nÄitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää,\nVyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen\nääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: \"Minäpä näin\nsinun lempilapsesi.\" Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä\nVyesovshchikovin rokonarpisia poskia.\n\n\"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian\nammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?\"\n\nPavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.\n\nKotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä,\njolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.\n\n\"Kuinka hän voi?\"\n\n\"Hyvin, vallan hyvin.\"\n\n\"Annoitteko lipun hänelle?\"\n\n\"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti.\"\n\n\"Lukiko hän sen?\"\n\n\"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?\"\n\n\"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä.\nLuuletteko että hän suostuu siihen?\"\n\n\"En tiedä. Luulen hänen suostuvan\", arveli äiti. \"Ja miksi ei hän\nsuostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?\"\n\nSasha pudisti päätänsä.\n\nKasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät\nhuulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:\n\n\"Haluaisin pyytää teitä -- tiedän ettei hän tule suostumaan --\nettä koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on\ntuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme -- sanokaa myös\nettä pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole\nmäärätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo\nkulunut -- minä rukoilen teitä!\"\n\nHän puhui suurella vaivalla.\n\n\"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei\nkoskaan!\"\n\nMolemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha\nirroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.\n\n\"Niin, olette oikeassa\", virkkoi hän vavisten. \"Se on kaikki\ntyperyyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein.\"\n\nIltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:\n\n\"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen.\"\n\n\"Miksikä? Ja milloin?\"\n\n\"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"Ajakaa sinne\", kehoitti Nikolai. \"Vuokratkaa postihevoset ja\nvalitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt -- Nikolskin kautta.\nNäettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt\nlevottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta\nRybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin\nvarovaisia.\"\n\n\"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän\npelkää, mennä, Nilovna?\" kyseli Sofia.\n\nÄiti oikein loukkaantui. \"Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt\npelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä --\" Hän painoi\npäänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se\ntuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja\nhänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.\n\n\"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä\", huokaili hän. \"Ne\nihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä\non minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen\npuolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä\nen nyt kärsi hituistakaan -- niin mitäs sitte?\"\n\n\"Oletteko loukkaantunut!\" huudahti Sofia.\n\n\"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste.\"\n\nÄidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki\nkolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.\n\n\n\n\nPoliisi ja talonpoika\n\n\nSeuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa\nretuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.\n\nIltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni\nravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin\nalle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti\nkellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja\njyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla\nistui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.\n\nEräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen\nniskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja\nastioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:\n\n\"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne.\"\n\n\"Todellakin? Mimmoisen varkaan?\"\n\n\"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen\nvahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet\nvanginneet. He tuovat häntä tänne.'\"\n\nÄiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin\nalle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa\nylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse\nja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.\n\n\"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!\" huusi joku vaimo joukosta.\n\nPoliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui\ntummalta:\n\n\"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen\nihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat\nhe minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa\ntalonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis,\nnoiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle.\"\n\nVäki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.\n\n\"Kuulitteko?\" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten\nsinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:\n\n\"He pelkäävät\", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui.\nOvenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi\nhänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet\nja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.\n\nVäki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan\nkauempana kuului puhetta.\n\n\"Talonpojat!\" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. \"Uskokaa näitä\nsanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset\npieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne\nsaanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä\nkirjotuksissa loistaa totuus.\"\n\nSantarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella\näänellä:\n\n\"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?\"\n\nÄkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen\npäätänsä taaksepäin ja eteenpäin. \"Sinäkö roisto täällä puhut,\nsinäkö roisto?\"\n\nVäkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas\navuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin\npuhui uudelleen: \"Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!\"\n\n\"Vaiti!\" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.\n\n\"Älkää pieksäkö häntä!\" huudahti joku joukosta.\n\n\"Älkää!\" kuului voimakas ääni joukosta. \"Pojat, älkää salliko sitä!\nHe vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat\nettä me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!\"\n\n\"Talonpojat!\" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin\nkiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. \"Ettekö ymmärrä elämäänne.\nEttekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän\nvertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää\nteidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki\nmaanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta\n-- se on teidän oikeutenne.\"\n\nMelu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten\nja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös\nkorkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat\näänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat,\ntavattomat sanansa kuuluivat.\n\n\"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän\nelämänne puolesta.\" Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen\nkätensä. \"Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden.\"\n\n\"Pitäkää varanne, pojat!\" huusi joku varottaen.\n\nPoliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen.\nVäki väistyi hänen tieltään.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen\nhäntä silmillään. \"Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri,\nvastatkaa? Sitokaa ne.\" Äänensä oli käskevä, mutta väritön.\n\n\"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne\", vastasi yksi\npoliiseista.\n\n\"Kansa? Mikä kansa?\" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka\npuoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi\nhän: \"Ketkä ne olivat?\"\n\nSamassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen\ntalonpojan rintaan. \"Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te,\nMishin?\" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.\n\n\"Hajotkaa, te kirotut!\"\n\nEi kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai\nuhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien\nkäsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä\noleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät\ntoisaalle.\n\n\"No\", kääntyi hän poliisien puoleen, \"mikä teitä vaivaa? Sitokaa\nhänet!\" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen\nhalveksivasti: \"Kädet selän taakse!\"\n\n\"En halua käsiäni sidottavan\", virkkoi Rybin. \"Minä en juokse pois,\nenkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?\"\n\n\"Mitä?\" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.\n\n\"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!\" huusi Rybin\nkorkealla äänellä. \"Punainen päivä on saapuva teille myös pian.\nSilloin maksetaan teille kaikki takaisin!\"\n\nPoliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.\n\n\"Ette tapa totuutta nyrkillänne\", huusi Rybin. \"Ettekä ole oikeutettu\nminua pieksämään.\"\n\n\"Nikita!\" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. \"Nikita!\"\nJoukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen\nturkkiin.\n\n\"Nikita\", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen\nviiksiänsä, \"anna hänelle korvapuusti ja oiva!\"\n\nTalonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin,\npuhui Rybin erityisellä äänenpainolla:\n\n\"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla\nkäsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? --\nmiksi? kysyn.\"\n\nTalonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.\n\n\"Lyö paremmin, sanon!\" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa\nniskasta.\n\nTalonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi:\n\"En tee sitä uudestaan.\"\n\n\"Mitä?\" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi\nja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin\nhorjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö\nhänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan,\nsivuihin ja päähän.\n\nKansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen\npoliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen\nmiekkansa.\n\n\"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?\"\n\nÄänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti\nryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle,\nkumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle,\nvetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti\ntakanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:\n\n\"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te,\nkirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut\ntsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen?\nKeisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette\nkapinallisia! Aha -- o --!\"\n\nPaikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena,\nseisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa.\nÄrtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen\nkorvissaan.\n\n\"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen.\"\n\n\"Älkääkä pieksäkö häntä!\"\n\n\"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!\"\n\nKansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä,\nhuutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn\nmiehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin\npyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen.\nKatseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja\nhuiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan\nkuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että\nRybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä,\nkasvojensa vavahdellessa.\n\n\"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?\"\n\nÄiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta\nilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika\nseisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa\nhuomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.\n\n\"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni.\"\n\nTalonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.\n\n\"Mutta vähät siitä\", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla\näänellä. \"En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko\ntotuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu,\non paljon ystäviä ja tovereita jälellä.\"\n\n\"Hän puhuu tämän minulle\", päätti äiti itsekseen.\n\nPoliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen\nkanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin\nilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa\nolivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan\nvaunuun.\n\n\"Hyvästi, hyvät kansalaiset\", kajahti hänen äänensä kylmässä\niltahämärässä. \"Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä\njoka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö\nitseänne totuuden tähden.\"\n\n\"Hiljaa, sinä koira!\" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.\n\nKotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli\nepäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.\n\n\"Näin pian?\" huudahti hän iloisesti. \"Te palasitte hyvin pian. Olen\nkovin mielissäni, oikein mielissäni.\"\n\nSilmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi\näitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:\n\n\"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä.\nIhmettelin että mikä mahtoi olla syynä -- kunhan teille ei vaan olisi\njotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos\nteidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty.\"\n\nHän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: \"Kuitenkin uhkasivat\nhe että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua.\nOlin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia\ntalonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen\nkumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin\njättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt\nsai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua.\"\n\nÄiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että\njoku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa\nulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret\nkuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät\nkielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi\nikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa.\nÄiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.\n\n\"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä\", huomautti\nNikolai.\n\nPöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja\njuustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen,\nkirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös\nvaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.\n\n\"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin.\nMutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että\nhe aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä\nsiistimään. Mutta miten onnistui retkenne?\"\n\nÄiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä\ntuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja\nkuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän\nkoetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi\ntulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan,\nkäyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei\nollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.\n\nKun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin\nhuoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti\nhän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka\nkasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. \"Mutta, Nilovna,\nemme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä\nasioitamme.\" Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja\nkuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: \"Missä on kapsäkkinne?\"\n\n\"Kyökissä.\"\n\n\"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla -- meidän täytyy saada\ntuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota\nherättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä\nluulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että\nteidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä,\ntäytyy meidän se polttaa.\"\n\n\"Mitkä?\"\n\n\"Koko kapsäkin sisältö.\"\n\nVihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen\nkasvonsa.\n\n\"Se on tyhjä -- ei yhtä lehtiä jälellä.\" Ja vähitellen kasvavalla\nvilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien\nkesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti\nkun hänet oli viety pois.\n\nNikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti\nvihdoin, kesken hänen puheensa:\n\n\"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö\" -- änkytti hän, ja\npuristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: \"Te aivan liikutatte\nminun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme\nvoittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat\ntalonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi\nolla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa!\nMeillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä\nlisää.\"\n\n\"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!\" virkkoi äiti\nhiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.\n\n\"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon\nsen kumminkin -- tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään\nvankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota\ntäyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen\ntarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta.\"\n\nÄiti huokasi ja vastasi hiljaa:\n\n\"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle.\"\n\n\n\n\nVankilan voima\n\n\nÄiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna\nhiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän\nkyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Avatkaa.\" Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.\n\nÄiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui\nsisälle, huudahtaen iloisesti:\n\n\"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan\", kuiskasi hän, lukiten\noven jälkeensä.\n\nVaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat,\nsilmänsä olivat kuopassa.\n\n\"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä\", kuiskasi hän.\n\n\"Tiedän sen.\"\n\nVastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen:\n\"Mitä? Mistä?\"\n\nÄiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: \"Veivätkö he toisetkin\ntoverit?\"\n\n\"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli\nvangittu, setä Rybin niiden joukossa.\"\n\nHän aivasteli ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä.\nMutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta.\nSiellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat\nluotettavia.\"\n\n\"Kuinka löysitte tämän paikan?\" hymyili äiti.\n\n\"Niin minäkö?\" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi\nhän: \"He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen\njuoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää\npuolenne, pojat, he lähestyvät!'\n\n\"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä\nhuutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan\nsen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti\npienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua\nselkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla\npensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni\npensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin\nsitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee\npakottamaan koko viikon.\"\n\n\"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan\nsillä aikaa samovarin kuntoon.\"\n\n\"Minä annan teille lapun.\" Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja\npani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.\n\nNikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja\nnousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.\n\n\"Istukaa paikallanne!\" huudahti äiti.\n\n\"Kuinka voitte, toveri?\" virkkoi Nikolai. \"Sallikaa minun auttaa\nteitä.\"\n\nPolvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät\nkääreet.\n\nIgnati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi\ntämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.\n\n\"Lukekaa.\"\n\n    \"Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa\n    sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa\n    enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin.\"\n\n\"Se on mainiota!\" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.\n\nÄiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle,\nja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.\n\nIgnati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Antakaa minulle jalkanne, pian!\"\n\n\"Ja minä tuon alkoholia\", virkkoi Nikolai.\n\nIgnatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös\navuttomasti suurilla silmillänsä.\n\nNikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois\nhitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.\n\n\"Herrasmies? Niinkö?\"\n\n\"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita.\"\n\n\"Jopa se on minusta outoa\", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.\n\n\"Mikä on outoa?\"\n\n\"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa\npesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?\"\n\nNikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:\n\n\"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä\nkasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä\non keskusta.\"\n\nIgnati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään:\n\"Niin se on!\"\n\nNuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.\n\n\"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset\nkiitokset.\"\n\nHänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät\npunasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän\nlämpösesti ja liikutettuna:\n\n\"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin.\"\n\nNikolai virkkoi vakavasti: \"Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin\nvangitsemisesta kirkonkylään?\"\n\n\"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen.\" Ignati hieroi käsiänsä\nja silmänsä loistivat. \"Sallikaa minun!\"\n\nÄiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.\n\n\"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene\nsinne enää uudelleen!\"\n\n\"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!\"\nKäytöksensä oli tyyntä ja asiallista. \"Mutta minä tunkeudun sinne\njotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet.\nMenen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille:\n'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse\njoutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan.\nMeidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme\non niin harvinaista!\"\n\nNikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta\ntalonpoikaa.\n\n\"Te ette mene sinne!\"\n\n\"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?\" kysyi Ignati\npahoillaan.\n\n\"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä\ntavoin hänen pitää menetellä.\"\n\n\"Hyvä niinkin!\" virkkoi Ignati taipuvasti.\n\n\"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä\nmetsänvartian.\"\n\nNuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:\n\n\"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte\nteen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä\nminua.\"\n\n\"Älkää olko levoton!\" rauhoitti Nikolai häntä. \"Te ette tarvitse\nsitoa heitä. Luottakaa meihin!\"\n\n\"No niin, no niin!\" virkkoi Ignati helpommin.\n\nMyöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon\nalakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi\nmatalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: \"Keskimäiselle ikkunalle,\nneljä kertaa.\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Ensin kolme kertaa, näin\" -- hän laski kolme kertaa ääneen,\nkoputtaessansa pöytään etusormellaan. \"Sitte odotatte hetken ja\nnapautatte kerran vielä.\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy\nteiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki\nlähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne.\"\n\nIgnati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani\nhänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin\nhänelle kätensä lausuen:\n\n\"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa\nja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä.\"\n\n\"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti\", virkkoi Vyesovshchikov,\nmennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. \"Nilovna, kuulitteko, kuinka\nhe aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?\"\n\n\"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna\", vastasi äiti huoaten\nehdottomasti. \"Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis.\"\n\n\"Sanokaa niille vanhemmille -- he kuuntelevat teitä, että se on\nhyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen\nvastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla\nkadut -- kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa\nlamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös,\nvääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut\npihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he\ntarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan\nmetelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät\nnuoratikapuita myöten muurin ylitse -- yks', kaks', se on tehty. Ja\nhe astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään\nkaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla.\"\n\n\"Ja he ampuvat hänet\", virkkoi vaimo vapisten.\n\n\"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat\nkäyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä\nettä kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis\nmatkalle.\"\n\nSunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi\näiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen\nkätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa\nkasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.\n\nKotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen\neteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman\ntoivoa; mutta Nikolai sanoi:\n\n\"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi,\nei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa\nja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki.\nPavel'.\"\n\nÄiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi\nylpeästi ja varmasti:\n\n\"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän.\"\n\nNikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä\näänekkäästi ja mutisi: \"Olen kylmettynyt, kuten näette!\" Ja\npeittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli\nhän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: \"Emme olisi muutoin\nonnistuneetkaan.\"\n\n\"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!\" virkkoi äiti\nkylmästi.\n\n\"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista --\"\n\n\"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?\"\n\n\"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä\ntulevaisuudessa; tuomio on varma -- maanpako kaikille!' Näettekö,\ntuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä.\"\n\n\"Lopettakaa!\" virkkoi äiti päättävästi. \"Ette tarvitse lohduttaa\nminua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä\noikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta.\" Hän pysähtyi hengittääkseen.\n\"Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua.\nNäettehän kuinka hän ajattelee minua.\"\n\n\"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon.\"\n\n\"Minäpä sanon jotakin -- ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille\",\nesitti äiti.\n\nKello soi.\n\n\"Se on Sasha\", kuiskasi Nikolai.\n\n\"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?\" kuiskasi äiti takaisin.\n\n\"Niin -- se on vaikeaa!\"\n\n\"Surkuttelen häntä suuresti.\"\n\nOvikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija\nkäynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai\nkääntyi takaisin kyökin ovelta.\n\n\"Sanokaa te ennemmin\", virkkoi hän.\n\n\"Hän ei halua?\" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tiesinhän sen!\" Sashan kasvot kalpenivat. \"Voiko hän hyvin?\"\n\n\"Varsin hyvin.\"\n\n\"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä --\"\n\n\"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi.\" Äiti katsoi pois päin\ntytöstä.\n\n\"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän\ntarkoitukseen.\"\n\n\"Niin ajattelen minäkin\", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. \"Kuinka\nvoitte, Sasha?\"\n\nTyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: \"Mistä on kysymys? Eivätkö\nkaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän\nettä ovat sen huomanneet.\"\n\n\"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire.\"\n\n\"Uskokaa se minulle\", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen.\n\"Minulla on aikaa!\"\n\nHän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.\n\n\"Sinun pitäisi levähtää hieman\", kehoitti äiti.\n\nSasha hymyili ja vastasi lempeästi:\n\n\"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt.\" Ja puristaen ääneti\nheidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.\n\nKello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen\ntakki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat\npurppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän\nharmistuneella äänellä:\n\n\"Juttu tulee esille viikon sisällä.\"\n\n\"Todella?\" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.\n\n\"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo\nlangetettu.\"\n\nÄiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti\ntulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan.\nEpätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten\nodotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena\npäivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:\n\n\"Kaikki on valmista tunnin sisällä!\"\n\n\"Kaikki valmista? Niin pian?\" Hän oli ihan hämmästynyt.\n\n\"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä,\noli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun\ntoimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse\nkaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu\nedeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa\nhänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan\nhänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista.\"\n\n\"Minä menen vankilan luo\", virkkoi äiti äkkiä.\n\n\"Miksi?\" kysyi Sasha.\n\n\"Rakkaani!\" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. \"Ota\nminut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on\nmahdollinen.\"\n\n\"Voihan hän tulla.\"\n\n\"Olkoon se hänen omassa vallassaan\", vastasi Nikolai.\n\nTuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla.\nVinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä\nmaata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse\nvaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi\nääniä muassaan vankilan pihalta.\n\nÄidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin\nseitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä\nhautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja\neräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan,\nvihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä.\nÄidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:\n\n\"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?\"\n\nYksi heistä vastasi: \"Emme.\"\n\nHän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle,\nkatsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa\nkäyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet\nmaahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen\nlampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli\npieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin;\nhe tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi\nheidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo\nmuuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä\npihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa\nsekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen\nkoko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen\nrinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi\nkulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.\n\n\"Juokse, juokse!\" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen\nkorvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi\nvallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen,\nmutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä\näänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä\npiiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin,\npian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan\nvankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan\nhyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä.\n\"Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina\", ja hän\nkuiskasi itsekseen: \"Nopeammin, nopeammin!\" Vankilan muurin takana\npaukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista\nponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen\nluokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki\nsuussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli\nkolmikolkkalakki.\n\nPelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten\nkaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota\nhän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä\nyksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä\nhämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt -- pitkä mies vaan nähtiin\nohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa\nhyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet\nojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen\nturhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki\nhänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja\nniiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän\nhautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat\npian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi\nvankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki.\nJostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.\n\nHäntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine\nkiharapartoineen.\n\n\"Seisahtukaa!\" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.\n\n\"Näittekö -- miestä -- partaniekkaa -- eikö hän juossut tästä?\"\n\nÄiti viittasi pihaa kohti ja vastasi: \"Hän meni tätä tietä!\"\n\n\"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?\"\n\n\"Kyllä -- luulisimpa -- noin minuutti!\"\n\nÄiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä.\nKun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu\nhänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä\najavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös\nkatseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa\ntakia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.\n\nKotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.\n\n\"Hengissä? Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!\"\n\nJa koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi\nhän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.\n\n\"Näettekös, me olimme hyväonnisia!\" virkkoi Nikolai, käsiänsä\nhieroen. \"Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin\nteidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta\noikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä\npikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut\nsisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin\nhyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla\nSiperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin.\" Hän alkoi kertomaan\nmiten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin\njotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.\n\n\n\n\nVenäläisen oikeuden edessä\n\n\nIstuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan,\njoka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset\nhäntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan\nraatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä.\nSalissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla\näänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt.\nKuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman\nmielialansa.\n\n\"Istukaamme vierekkäin\", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui\nalas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä.\nSilmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja\nniiden seassa.\n\n\"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme\", virkkoi eräs\nnainen hänen rinnallaan, tyynesti.\n\n\"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!\" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.\n\nNilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.\n\nHimmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista\nikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä\nriippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa.\nSuorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot\nmaahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen\nmelkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty\npöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen\nympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.\n\nÄkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi\nvapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin\nkäteen.\n\nSalin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies\nastui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä\nnaamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli\nsilmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän\nsitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea\nunivormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään\nkaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli\nposliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme\nmiestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme\nsiviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He\nkatselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin.\nKun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan\nnäköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle\nmiehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus\nkuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä\nliikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän\nkaksi pikkuruista, väritöntä silmää.\n\nPöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja\nkäsitteli papereita.\n\nPieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän\näänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti\nhiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.\n\n\"Minä avaan --\"\n\n\"Katsokaa!\" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.\n\nOikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu\nmiekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja,\nMaxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta\nnuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili\nlempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään\näidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi\nheidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui\nheidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni\nunivormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki\ntunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan,\njossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului\npuoliäänistä kuiskeen huminaa.\n\n\"He eivät vapise!\" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla\npuolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.\n\n\"Hiljaa!\" kuului kylmä huomautus.\n\nÄiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen\nepäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja\nhänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa.\nHän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei\nvanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai\njulmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän\narvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.\n\nVanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä\ntuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja\nkumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin\nselkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät\nmiettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt,\narvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari,\nkomea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä\nmarsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies,\njolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton\ntalonpojan päällystakki.\n\n\"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita\", kuului Pavelin varma\nääni, \"täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!\"\n\nHiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti\nainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.\n\nVanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen\napulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:\n\n\"Hm! niin -- Andrei Nahodka, tunnustatteko --\"\n\nJoku kuiskasi: \"Nouskaa!\"\n\nAndrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli\nhän vanhukseen silmänurkistaan.\n\n\"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?\" virkkoi vähävenäläinen\nhitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. \"En ole\nmurhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin\noloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan\ntoinen toisiansa.\"\n\n\"Fedja Maxin, vastatkaa!\"\n\n\"En tahdo vastata!\" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen.\n\"Kieltäydyn puolustautumasta -- en aio sanoa mitään -- sillä en pidä\nteidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa\nvaltuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole\ntehnyt! En tunne teitä!\"\n\nHän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein\nolkapäiden taakse.\n\nÄiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta\njohonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa\nmasentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat\nolivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat\nolleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.\n\nKaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä\nkädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään\njulmuutta.\n\nMutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili\nlevottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä\nkiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti.\nTuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet\nnäille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet\nheidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä\nepäilevällä katsannolla: \"Mitäpä tämä hyödyttää?\" Heiltä puuttui\nkokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.\n\nÄidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:\n\n\"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi.\"\n\n\"Entä Nahodka?\" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella\näänellään.\n\n\"Hän myös.\"\n\nEntisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen\nPavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä.\nÄidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; \"Etpä tiedä,\näijä parka, kovinkaan paljon.\"\n\nJa nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän\npuolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin\ntunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.\n\nKun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta\nja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat\nhe sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi\njollekin pehmosella äänellä: \"Älä kadota rohkeuttasi, Jegor.\"\n\nÄiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli\nhäntä -- vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä\nhousun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään\nmatalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän\nkääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin\nperästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:\n\n\"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\nHän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat,\nseisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa,\nmustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina\npolviin saakka.\n\nUudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää\nselitystä.\n\nVahti aukasi oven saliin ja huusi: \"Sukulaiset, astukaa sisään;\nnäyttäkää pilettinne!\"\n\nKellonhelinä kuului, ja joku ilmoitti: \"Istunto alkaa.\"\n\nUudelleen nousivat kaikki, ja taas astuivat tuomarit sisälle samassa\njärjestyksessä ja istuutuivat; sitte johdettiin vangit sisälle.\n\n\"Olkaa tarkkaavainen!\" kuiskasi Sizov, \"yleinen syyttäjä aikoo puhua.\"\n\nÄiti kurotti kaulaansa ja venytti koko ruumistaan. Taas antautui hän\nodottamaan jotakin hirmuista.\n\nSeisten sivuttaisin tuomareihin, nojaten kyynäspäätänsä pöytään,\nhuokasi yleinen syyttäjä, ja heilauttaen jyrkästi oikeata kättänsä,\nalkoi puhua.\n\nÄiti katsahti tuomareihin. Eipä saattanut sanoa että he juuri\nkuuntelivat hänen puhettansa. Joskus joku heistä vähän kohotti\nkylkeänsä, mutta tämmöinen laiska liike ei kyennyt herättämään\nheidän uneliaita sielujansa. Vanhin tuomari ei katsonut minnekään\npäin; hän pysyi uskollisesti jäykässä asennossaan, ja harmaat pilkut\nsilmälasiensa takaa näyttivät joskus katoavan kokonaan. Äiti huomasi\nhänen täydellisen välinpitämättömyytensä, tämän erimielisyyden ilman\nilkeyttä, ja hän kysyi itseltänsä hämillään: \"Aikovatko he tuomita?\"\n\nYleisen syyttäjän puhe sujahti huomaamatta korvien ohitse. Hän\notti muutamia nopeita, lyhyitä askelia, kumarsi tuomareille ja\nistui alas hieroen käsiään. Aatelinen marsalkka nyökäytti päätänsä\nhänelle, pyörittäen silmiänsä; pormestari ojensi hänelle kätensä, ja\nkylänvanhin hymyili.\n\n\"Nyt\", virkkoi vanhin tuomari, vetäen paperin kasvojensa eteen,\n\"astukoot syyttäjien lakimiehet, Fedosejev, Markov ja Zagarov,\nesille.\"\n\nLakimies, jonka äiti oli nähnyt Nikolain luona, nousi ylös. Kasvonsa\nolivat leveät ja hyväluontoiset, ja hänen pienet silmänsä hymyilivät\nsäteilevästi. Hän puhui kiirehtimättä, miettivästi ja selvästi:\n\n\"Elävä, voimakas mies, jonka rinnassa asuu tunteellinen, rehellinen\nsydän, ei saata olla kapinoimatta kaikin voimin tätä elämää vastaan,\njoka on niin täynnä kouraan tuntuvaa halveksimista, mädännäisyyttä,\nja on niin peräti vaipunut voimattomuuteen. Nämä päivänselvät\nvastakkaisuudet eivät voi estää rehellisiä ihmisiä näkemästä --\"\n\nViheriänaamainen tuomari kumartui presidentin puoleen ja kuiskasi\njotain hänen korvaansa, joka jälkeen vanhus virkkoi kuivasti:\n\"Pyydän, olkaa varovaisempi!\"\n\nÄiti katsahti heihin, ja hän huomasi toden totta vähäistä\nlevottomuutta kaikkien tuomarien torkkuvissa kasvoissa. Toinen\npuolustaja puhui nyt, pieni lakimies, jolla oli terävät, kalpeat ja\nivalliset kasvot. Hän puhui hyvin kunnioitettavasti:\n\n\"Kaikella kunnioituksella otan itselleni oikeuden vetää\noikeusistuimen huomion siihen tapaan, jolla kunnianarvoinen\npäällekantaja, suojelusosaston puolesta, jota yleisellä nimellä\nkutsutaan sissiseuraksi --\"\n\nViheriänaamainen tuomari alkoi taas kuiskata jotakin presidentille.\nPäällekantaja hypähti ylös. Lakimies jatkoi muuttamatta ääntään:\n\n\"Sissi Gyman kertoo meille todistajasta: 'Minä peloitin häntä.'\nYleinen syyttäjä myös, kuten oikeusneuvosto on kuullut, uhkaili\nvieraitamiehiä; jonka seurauksena, puolustajain vaatimuksesta, hän on\nansainnut muistutuksen viralliselta tuomarilta.\"\n\nYleinen syyttäjä alkoi puhumaan nopeaan ja vihaisesti; vanha tuomari\nyhtyi häneen ja lakimies kuunteli heitä kunnioittavasti, taivuttaen\npäätänsä. Sitte virkkoi hän:\n\n\"Minä voin muuttaa sanojeni järjestyksen, jos yleinen syyttäjä sitä\nvaatii, väittäen etteivät ne ole oikealla paikalla, mutta se ei\ntule muuttamaan puolustukseni sisältöä. Ja kaikessa tapauksessa jää\nminulle käsittämättömäksi yleisen syyttäjän kiihottuminen.\"\n\n\n\n\nVankien paljastukset\n\n\nSitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.\n\n\"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen\nedessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten\ntoverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen\nsijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti\nesiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää\nvaltaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia\ntsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole\nainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista.\"\n\nTuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka\noli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä\nnaamalla.\n\n\"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden\nvihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne\ntoisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin\npyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä\nainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se\non meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään.\nMe haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen\nruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me\ntulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon,\njoka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me\nolemme työmiehiä -- miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty,\njättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa\nkäyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä\nsaavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin\nmahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on\nyksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle;\nkaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille.\nAlas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia.\"\n\n\"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!\" virkkoi päätuomari selvästi\nja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa\npahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio\npoikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana\nja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä\nkohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:\n\n\"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin\nyksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut\ntyöskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne,\nvasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa,\nja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet.\nMe tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei\nole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä\nomaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia\nihmisiä, jotka se on kahlehtinut -- tämä sama voima joka antaa\nsille vallan ylitsemme -- herättää epäsointua omissa riveissään,\nhävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee\näärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa\nolette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me -- te olette\nhenkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää\nennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä\nhenkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat.\nKuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta\nihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka\novat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun\ntuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden\nalalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa;\nse hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin,\njärjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän\nnäyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet\nyhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän\nuudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja\nihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt\non todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka\ntänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä\ntoveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen\ntarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on\nnylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on\nperustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta.\nMeidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista,\njotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät\nkansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja\nhajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman,\njonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja\ntämä tulee tapahtumaan!\"\n\nPavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä,\nsuuremmalla vakuutuksella: \"Tämä tulee tapahtumaan!\"\n\nVanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle\njotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä\nhiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä.\nVihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle\nvastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:\n\n\"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata\nteitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani\ntodistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden\nistunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin\nihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa\nolisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan\npalvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan.\"\n\nSamassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.\n\nAndrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti.\nSamoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti.\nHän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta.\nHän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi\nkysynyt: \"Eikö niin?\"\n\nÄiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä\nettä poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä\ntyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan\nhyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa,\njoka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.\n\nAndrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti\ntuomareihin sivuttain ja virkkoi:\n\n\"Herrat puolustajat --\"\n\n\"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!\" huomautti tuomari,\njonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.\n\n\"Niinkö se onkin?\" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen.\n\"Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan\npuolustautujoita --\"\n\n\"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan\",\nhuomautti vanha herra kuivasti.\n\n\"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut\nitseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita,\nriippumattomia ihmisiä, kunniallisia --\"\n\n\"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne.\"\n\n\"Eikö se tarvitse _sellaista_ luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa\ntapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa\nitsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä\non nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut';\nja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on\naseita' --\"\n\n\"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka\nsuoranaisesti kuuluu asiaan.\"\n\nVähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.\n\n\"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?\" kysyi hän vakavasti. \"Kyllä,\nmutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu\nasiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut.\nLoppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta --\"\n\nVanha tuomari nousi ja julisti: \"Kiellän teitä puhumasta. Vasili\nSamoilov!\" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen\nalas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään,\npudistaen kiharapäätänsä.\n\n\"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi',\n'sivistyksen vihollisiksi' --\"\n\n\"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne.\"\n\n\"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille\nihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen\non teidän sivistyksenne?\"\n\n\"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!\" virkkoi vanha\ntuomari, irvistäen.\n\nAndrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen,\nhänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.\n\n\"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte\nmiehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin;\nte turmelette heidät viinalla -- kansainvälisellä lahtaamisella,\nyleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja\nkurjuudella -- siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän\nsivistyksen vihollisia!\"\n\nNojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi\nunivormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän\nlukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.\n\n\"Hän lukee tuomiota\", virkkoi Sizov kuulostaen.\n\nTuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin,\npunaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli\nhänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.\n\n\"Maanpako!\" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. \"Jumalan kiitos!\nKuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä,\näiti, se ei ole mitään!\"\n\nHe astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa\npoikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja\nhyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän\ntavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka\näkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan\nsurullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan.\nTilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja\nvaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset\npuhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden\nhuolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia\ntarpeettomasti.\n\nNuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:\n\n\"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo.\"\n\n\"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä.\"\n\nÄiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista,\nvaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista\nkysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman\npelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan\nmuiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka\njostakin nurkasta vaani tuomareita.\n\n\"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen\",\nvirkkoi hän pojallensa.\n\n\"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä\nrikoksiin\", vastasi Pavel.\n\nVihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja\noli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse,\nkatulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla.\nRyhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä\nhuomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin\ntuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia\npuheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.\n\n\"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!\" huudahti joku\nja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.\n\n\"Sallikaa minun puristaa kättänne.\"\n\nJonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi\nkiihkeästi:\n\n\"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille.\"\n\n\"Kauan eläköön venäläinen työmies!\" huusi kaikuva ääni.\n\n\"Kauan eläköön vallankumous!\"\n\nHuudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös\nkaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään,\njonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä\nkaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili;\nja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja\nkumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen\nkurkkuansa.\n\nJuuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet\nnopeasti pois toiselle puolelle katua.\n\n\"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli\nvoimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti\nankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää\nolla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus\nitse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!\"\nSashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen,\nrauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa\ntakaisin.\n\n\"Milloin menet hänen luokseen?\" kysyi hän Sashalta puristaen häntä\nkäsivarresta.\n\nKatsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:\n\n\"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän\nettä minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he\nminut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi\nsamalle paikkakunnalle.\"\n\nKotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti\nalkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen\nmiettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen\nsuurilla, haaveksivilla silmillänsä.\n\n\"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä\npolvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin\ntäällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet.\"\n\n\"Niin\", vastasi Sasha mietiskellen. \"Sehän on hyvä --\" Ja äkkiä\nsäpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua\nyksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: \"Hän ei ala siellä elää. Hän\nmenee pois, tietysti.\"\n\n\"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!\"\n\n\"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa\ntapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä\nsitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa -- vaimonsa,\ntietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin\nsaata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän\nettä tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen\nkestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani.\nEn aio häntä estellä, en.\"\n\n\n\n\nÄidin uhrikuolema\n\n\nNikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.\n\n\"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin\nvoit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta\nsaakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista.\nTunnen sen luissani -- jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta\ntoiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista\nja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen\ntoimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin,\nNilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo\nvakoojia, Sasha. Odota -- kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne\nesimerkiksi vaikka Ivanille.\"\n\nPuhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi\nnopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista\nhän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti\nhajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.\n\n\"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki\nlaatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi,\npaholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään\nnukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota\nei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä\ntarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan.\"\n\nMahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista\näidille ja hän vastasi:\n\n\"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen\npelosta.\"\n\nSasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti\nniiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.\n\n\"Mene, Sasha\", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. \"Hyvästi! Älä\nunohda kirjoja -- jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu.\nHyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi.\"\n\n\"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?\" kysyi Sasha.\n\n\"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna,\nmenettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun\n-- kas niin!\"\n\n\"Minä menen.\" Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka\nvähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi,\nvälittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain\nyksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa\nvangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.\n\nKun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä,\nsanoen:\n\n\"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee\nolemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni\nei tee pahaa kenellekään; mutta -- vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän\nkadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?\" Hän asteli hänen\nluokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. \"Hyvästi, Nilovna.\nOlkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla -- Ludmillalla\non poika tähän tarkotukseen -- menköön hän talonvartian luokse\nkysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki\nvalmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin,\nhyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille.\"\n\nKadulla virkkoi Sasha äidille:\n\n\"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se\nolisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään\npaikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema\nkolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'\"\n\n\"Minä rakastan häntä\", kuiskasi äiti.\n\n\"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen\nkuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään\ninhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos\nluulette että vakooja on jälissänne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", virkkoi äiti.\n\nMutta Sasha vielä lisäsi: \"Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä\ntapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi.\"\n\nÄiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä\nistui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa\nuunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti,\nmutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen\nnopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi\nitsensä ja käveli äidin luokse.\n\n\"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun\npärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies.\"\n\nHän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.\n\n\"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut\nhäntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä\ntuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa\nteille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on\nnuori -- se on selvää -- mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua\nhyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika.\"\n\n\"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta.\"\n\nLudmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi\nhiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan,\nhillityn hymyn varjo.\n\n\"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli\nankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä\nen mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua\nauttamaan.\"\n\nKun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella\ntalvipäivällä.\n\n\"Hyvää huomenta!\" virkkoi Ludmilla. \"Kello on jo pian kymmenen.\nNouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä.\"\n\n\"Miksi ette ole minua herättänyt?\"\n\n\"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin\nsikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista\nunta.\"\n\nÄiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona.\nSydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut\npitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja\njonkun selvä ääni tuntui sanovan: \"Tämä on Pavel Vlasovin äiti!\"\nSashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä\nvartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot\nja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä\nkaikki ylös keveällä huokauksella.\n\n\"Nikolai oli oikeassa\", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen\nhuoneeseen. \"Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne,\nkuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla\npuutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin\npiilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika\ntuntee niiden naamat.\"\n\n\"Vai niin! Nikolai parka!\"\n\n\"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja\nylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä\nkorjuuseen\", virkkoi Ludmilla kolkosti. \"Toverit kehottivat häntä\npakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on\npidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä.\"\n\nLudmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan\nkatsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.\n\n\"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä.\"\n\n\"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi\nsuurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen\nensin.\"\n\n\"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja\nesikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös\nmaaseudulle. Tunnetteko Natashan?\"\n\n\"Viekää ne sitte hänelle.\"\n\nAika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet\nteensä, oli päivä jo melkein puolessa.\n\n\"Olkoon kuinka tahansa!\" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti\novelle.\n\nPienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti:\n\"Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna.\nHeidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet\nvangittiin?\"\n\n\"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne.\"\n\n\"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä.\nToiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta\nhektografilla. Näin ne -- eivät olleet hullumpia, olivat selviä\nja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön\nseudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia\nkaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne.\"\n\n\"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!\" huudahti äiti innokkaasti.\n\"Antakaa ne minulle.\"\n\nLudmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:\n\n\"Se on vaarallista teille.\"\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti äiti kiihkeästi.\n\n\"Kuinka niin!\" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti.\n\"Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain\nvangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan\nopettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen\nilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä\nsitoisi nuoran kaulaanne.\"\n\n\"He eivät huomaa minua siellä\", intti äiti, innosta hehkuen.\n\"Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut.\" Hetkisen\nhiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: \"Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja\nsieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä --\nSizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon\njälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika\nvangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli\nyhteinen suru. Näettekös nyt?\"\n\n\"No niin, no niin\", virkkoi lääkäri taipuvasti.\n\n\"Te kaikki pidätte huolta minusta\", virkkoi äiti hymyillen. \"Mutta\nette huolehdi lainkaan itsestänne.\" Ja ilo nousi yhä korkeammalle.\n\n\"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän\npitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa\nvoimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte\npuheet rautatieasemalla.\" Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki\njärjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: \"No\nniin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?\" Ja hän meni\npois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen\njälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:\n\n\"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!\" Ja ottaen häntä\nkäsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa.\n\"Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän\nelää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä.\nKenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan.\nMikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni.\" Hänen\nvoimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä:\n\"Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä\npidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni.\nHän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä\nkahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika -- kahdeksan vuotta!\"\n\nPysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: \"Jos\nhän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin\ntätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa\nhän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle --\" Hän pysähtyi\nuudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: \"Silloin tietäisin\nettä hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi\nkuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette\nonnellinen\", lisäsi Ljudmilla hymyten. \"Se on mainiota -- äiti ja\npoika rinnakkain. Se on harvinaista!\"\n\nÄiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:\n\n\"Niin -- se on mainiota!\" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän\nmatalalla äänellä: \"Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te --\nNikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden -- olette myös\nrinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi -- ymmärrän\nkaikki -- sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan\nkaiken!\"\n\nKadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen\nkurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen\nhengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä,\naution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä\nlähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden\nväliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.\n\n\"Sotamies on lähetetty asialle puotiin\", arveli äiti. Hän saapui\nasemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis\nlähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli\ntäynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle\nkaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut\nkodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli\nmatkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös\npulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka\noli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita.\nMiehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa;\njoku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse;\novi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin\nkiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.\n\nNuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti\näkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.\n\n\"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?\" kysyi hän matalalla äänellä.\n\n\"Niin. Tanajaan.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nHän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti\npaperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa\nkohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen\nkyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri\nhuonetta.\n\nEräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli\nhäntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti\npäätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä:\nhän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä\ntoisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen\nläpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi:\nhän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä\npainavaksi.\n\n\"Olen nähnyt hänet jossakin\", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa\nlevottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut\ntuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä\nhiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa,\ntäyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet\nkatsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli\npistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän\nvuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.\n\nÄiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni\nkiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti\nja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa.\nMuistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen\nkahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä -- kerran kedolla,\nkaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran\noikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli,\njolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat\nhäntä nuuskimassa -- selvähän se.\n\n\"Olenko satimessa?\" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän\nitsellensä, samassa säpsähtäen: \"Kenties löytyy vielä --\" mutta\nsamassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä:\n\"Olen satimessa. Turha vaiva.\"\n\nHän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen\naivoissaan, yksi toisensa jälkeen.\n\n\"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?\"\n\nMutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon\nkirkkaammin: \"Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani\npuhe sellaisten käsiin?\"\n\nHän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.\n\n\"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?\"\n\nNämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi\nniitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden\npalo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen\nsydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä;\nne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja\nkaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi\nettä vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä\nhartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet\nmustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.\n\nSitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka\nnäytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin\nnuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti\nmielessänsä:\n\n\"Kylliksi!\"\n\nHän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti,\nkoko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: \"Älä häpäise poikaasi! Ei\nkukaan tarvitse peljätä!\"\n\nSeuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän\nhänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä\ntasaisesti.\n\n\"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?\" ajatteli\näiti huomaavasti.\n\nSissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen\nkorvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin.\nToinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas.\nHän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti\nistui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.\n\nVanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset\nsilmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. \"Kun he\nvaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!\"\n\nHän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.\n\n\"Mitä te niin katselette?\" kysyi mies matalalla äänellä.\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin --\"\n\nÄidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.\n\n\"En ole varas! Te valehtelette!\" huusi hän. Hän pudisti samassa\nkapsäkkiä, joka aukeni.\n\n\"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!\" huusi hän, nousten ylös ja\nheiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli\nnopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon,\njotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.\n\n\"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Tuolla on vakooja.\"\n\n\"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Sanovat häntä varkaaksi.\"\n\n\"En ole varas\", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin\nrauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen\nkapsäkkinsä ympärillä.\n\n\"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli\nyksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä\nkansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta.\"\n\nJoku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti\ntaas ilmaan.\n\n\"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!\" huudahti joku pelästyneellä äänellä.\n\nÄiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin\npoville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä\nhallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti,\nja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet\nkauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan,\nalkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja\nheittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi\nniitä noukkia.\n\n\"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa.\nTiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen\nharmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat\nteille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden.\"\n\nJoukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti\nviskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä\nkapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.\n\n\"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!\" virkkoi hän, kumartuen alas.\n\nLikanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi:\n\"Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?\"\n\nHän ei vastannut.\n\n\"Pois tieltä!\" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät\nhitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret,\nrehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti\npuoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän\nmurheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän\nlämpimän henkityksen kasvoissansa.\n\n\"Nouskaa penkille\", virkkoivat he.\n\n\"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista.\"\n\n\"Puhukaa nopeammin, he tulevat!\"\n\n\"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit,\nälkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te\nolette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan\ntyötänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä\nkuin omat itsenne!\"\n\n\"Pois tieltä! Hajotkaa!\" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja\nlähempää.\n\n\"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?\" kuiskasi joku.\n\n\"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!\" virkkoi äiti.\n\n\"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman\nsielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä;\nne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea\nvastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden.\"\n\nÄiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien\nnyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja\nhartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki\nalkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.\n\nIso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä\nja kuristi häntä.\n\n\"Suus' kiinni!\"\n\n\"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille\ntarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!\"\n\n\"Hiljaa, sanon!\" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi\nmenemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten\npitkiä askelia, kuljetti häntä pois.\n\n\"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä\nkalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen\nvoimanne.\"\n\nSissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi\nhän:\n\n\"Vaiti, sinä noitaämmä!\"\n\nÄidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat.\nAsettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän,\npannen viimeiset voimansa liikkeelle: \"Minä herätän sielua; he eivät\nvoi sitä tappaa.\"\n\n\"Koira!\"\n\nSissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.\n\nJotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen\nsilmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.\n\nKovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: \"Älkää rohjetko\nlyödä häntä!\"\n\n\"Oh, te roistot!\"\n\n\"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!\"\n\nÄitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin\nhartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään,\nmuuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja\nvihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen\nkorvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia\nalkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat,\nruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui\nvoimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki\ntoisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen\nsydämelleen.\n\nHänet raastettiin ovelle.\n\nHän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.\n\n\"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!\"\n\nHe löivät häntä kädelle.\n\n\"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän\nylitsenne --\"\n\nJoku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa\nkorahti.\n\n\"Te kurjat, onnettomat olennot --\"\n\n\n\n"]