[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKYXZV8pAMtma7llOq9S4tNWGVXAv9KnQATU6LP3roGk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1463,"Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1463-dumas-alexandre-bragelonnen-varakreivi-i","1463__Dumas_Alexandre__Bragelonnen_varakreivi_I","Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista","romaani",[14,15],"seikkailu","rakkaus",[17],"ranskalainen","fi",1847,1916,236275,1615892,false,53871,[26,27,28],"Adventure stories","France -- History -- Louis XIV, 1643-1715 -- Fiction","Historical fiction",[30,31,32,33],"Adventure","French Literature","Historical Novels","Romance","\"Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I\" by Alexandre Dumas is a novel serialized between 1847 and 1850. This epic concludes the d'Artagnan Romances, following the legendary musketeers into the 1660s during Louis XIV's early reign. D'Artagnan and his aging comrades navigate political intrigue, secret fortifications, and royal machinations as the young king transforms into France's Sun King. Romance and betrayal intertwine when forbidden love blooms at court, testing loyalties and breaking hearts while power struggles threaten to topple those closest to the throne. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Hämeen-Anttila, Väinö",342,"Muskettisoturi-trilogian päätösosa sijoittuu Ludvig XIV:n hoviin ja seuraa ikääntyneiden d'Artagnanin, Atoksen, Portoksen ja Aramiksen viimeisiä seikkailuja. Valtaistuintaistelut, poliittiset juonittelut ja historialliset käänteet kietoutuvat yhteen tässä laajassa kertomuksessa, jossa nuori varakreivi Bragelonne etsii omaa tietään.","Alexandre Dumas'n 'Bragelon nen varakreivi I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1463. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BRAGELONNEN VARAKREIVI\n\n        eli\n\nMUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I\n\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XIV:n hovista\n\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nSuomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nIlmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa\nArvi A. Kariston kustannuksella\nvuonna 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   1. Kirje.\n   2. Sanansaattaja.\n   3. Nuorten kohtaus.\n   4. Isä ja poika.\n   5. Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi\n      jääneestä suuresta maalarista.\n   6. Tuntematon.\n   7. Parry.\n   8. Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.\n   9. Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.\n  10. Mazarinin luvunlaskua.\n  11. Mazarinin politiikkaa.\n  12. Kuningas ja luutnantti.\n  13. Marie de Mancini.\n  14. Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin\n      on hyvä muisti.\n  15. Pakolainen.\n  16. Remember!\n  17. Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.\n  18. Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.\n  19. Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.\n  20. Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des\n      Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.\n  21. Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet\n      ja Kumpp:n asioilla.\n  22. D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.\n  23. Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.\n  24. Aarre.\n  25. Nevalla.\n  26. Sydän ja henki.\n  27. Seuraavana päivänä.\n  28. Salakuljettajat.\n  29. Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.\n  30. Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen\n      täyteen arvoon.\n  31. Monk selittää kantansa.\n  32. Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa\n      majatalossaan.\n  33. Kaarle-kuninkaan hovissa.\n  34. Rikkauden kiusoja.\n  35. Kanavalla.\n  36. Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta\n      arkusta huvilan.\n  37. Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin\n      vakaannuttaa varapuolen.\n  38. Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo\n      seisemännellätoista vuosisadalla.\n  39. Herra de Mazarinin peliseurue.\n  40. Valtion asioissa.\n  41. Kertomus.\n  42. Mazarin heittäytyy tuhlariksi.\n  43. Guénaud.\n  44. Colbert.\n  45. Kunnon miehen rippi.\n  46. Lahjoituskirja.\n  47. Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja\n      herra Fouquet toisen.\n  48. Tuskassa.\n  49. Colbertin ensimmäinen esiintyminen.\n  50. Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.\n  51. Intohimo.\n  52. D'Artagnanin opetus.\n  53. Kuningas.\n  54. Rahaministerin kaksoisasunto.\n  55. Rahaministerin hengellinen veli.\n  56. Herra de la Fontainen viini.\n  57. Saint-Mandén parvekkeella.\n  58. Epikurolaiset.\n  59. Neljännestunnin myöhästys.\n  60. Taistelusuunnitelma.\n  61. Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.\n  62. Eläköön Colbert!\n  63. Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.\n  64. D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä\n      yli-intendentin välillä suuren eron.\n  65. Sydämen ja järjen todistelua.\n  66. Matka.\n  67. D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä\n      ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.\n  68. D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.\n  69. Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin\n      tavatessaan vanhan tuttavan.\n  70. D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset\n      alkavat hieman selvitä.\n  71. Juhlakulkue Vannesissa.\n  72. Vannesin piispan suuruus.\n  73. Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.\n  74. D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.\n  75. Herra Fouquet toimii.\n  76. D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.\n  77. Rakastavainen pari.\n  78. Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin\n      jälleen esiintyvän.\n  79. Malicorne ja Manicamp.\n  80. Manicampin mahti.\n  81. Grammont-hotellin pihalla.\n  82. Prinsessan muotokuva.\n  83. Havressa.\n  84. Merellä.\n  85. Teltat.\n  86. Yö.\n  87. Havresta Pariisiin.\n  88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.\n  89. Neiti de Montalaisin yllätys.\n  90. Neiti de Montalaisin yllätys.\n  91. Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.\n  92. For ever!\n  93. Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä\n      kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle\n      aatelismiehelle.\n  94. Iskuja ilmaan.\n  95. Herra Baisemeaux de Montlezun.\n  96. Kuninkaan peli.\n  97. Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.\n  98. Herra de Baisemeauxin aamiainen.\n  99. Bertaudière n:o 2.\n 100. Ystävättäret.\n 101. Markiisittaren kalleudet.\n 102. Myötäjäiset.\n 103. Jumalan alue.\n 104. Kolminaista rakkautta.\n 105. Monsieur de Lorrainen mustasukkaisuus.\n 106. De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.\n 107. Välittäjä.\n 108. Neuvonantajat.\n 109. Fontainebleau.\n 110. Kylpy.\n 111. Perhospyynti.\n 112. Mitä perhosia pyytäessään saa.\n 113. Vuodenaikojen tanssikuvaelma.\n 114. Fontainebleaun puiston luonnottaret.\n 115. Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.\n 116. Kuningas on huolissaan.\n 117. Kuninkaan salaisuus.\n 118. Yöllisillä retkillä.\n 119. Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla\n      saa selvän puhutusta.\n 120. Aramiksen kirjeenvaihtoa.\n 121. Järjestykseen piintynyt virkamies.\n 122. Fontainebleau toisella aamutunnilla.\n 123. Sokkelo.\n 124. Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon\n      majatalosta.\n 125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.\n 126. Yhdennentoista luokan jesuiitti.\n 127. Valtiosalaisuus.\n 128. Lähetystehtävä.\n 129. Onnellinen prinssi.\n\n\n\n\n1.\n\nKirje.\n\n\nToukokuun keskivaiheilla v. 1660 -- kello yhdeksältä aamulla, kun\naurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta --\nsaapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue\njoen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta\nvaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua\ntervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa\npuhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:\n\n\"Kas, Monsieur tulee metsästämästä.\"\n\nJa siinä kaikki.\n\nRatsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti,\nlähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta,\njonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita\nlintuja.\n\nKantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti\nilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja keskenään\nvaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen\nkannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera,\npulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä,\nminkätähden Monsieur[1] tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän\nsuurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.\n\n\"Etkö tiedä\", kuului vastaus, \"että Monsieurin päähuvituksena on olla\nikävissään?\"\n\nVilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli\nselvästi luettavissa:\n\n\"Siinä tapauksessa pidän parempana olla tänälläni kuin prinssinä.\"\n\nSillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla\nkertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti\nherättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi\nkatseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille\nanteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen\noikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat\nylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät\npäänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien,\nvaljujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen\nliikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen\njokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille\nuskaltausi.\n\nTämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa\nkunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties\nennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala\ntosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä\nLudvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa\nsuurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi\npitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että\nGaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan\nikivanhassa valtion linnassa.\n\nMutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja\nihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur\noli jo tottunut siihen käsitykseen.\n\nTästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli\nollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule\ntoimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista\nrettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut\nmenettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja\ntoimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.\n\nPrinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku\naamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur\npalasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai\nhuonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan\nmetsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.\n\nSellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen\npitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän\nsuvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta\nvaltionlinnan majesteettiselle holviportille asti.\n\nMonsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli\npäällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s.\n\"espanjalaisten saappaiden\" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko;\nMonsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen\nsamanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä\npunaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa\nparissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään\nasuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari;\noikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.\n\nPaasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen\nmetsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen\npäässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki\ntehtävänsä raukeasti.\n\nNelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan\nvartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät\ntarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen\nlinnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.\n\nHänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä\ntyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta\nratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen\nvuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään\npaikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.\n\nMonsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa,\nmissä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut\nvielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi\nsohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista\nillalla.\n\nLinnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen\nlopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille;\nhevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita\nvarpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat\ntoisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui\nkuten Monsieur.\n\nYhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas\nnaurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä\njonkun raottamaan toista silmäänsä.\n\nTämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa\npaistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita\nsavupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.\n\nIkkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke,\njolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin\naikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo\npilkoitti punertavia umppuja.\n\nKamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella\nhaarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla\nnuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä\nnuori tyttö.\n\nTyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään\nluostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut\nmolemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia\nhienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille\npolvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa\npöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui\nloppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista\nkaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt\nMonsieurin vartiosoturien unta.\n\nOlemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä\npiirtää tämän luvun kaksi viimeistä.\n\nTuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli\nyhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar,\ntummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa\nsäihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien\nkulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät\nveripunaisten korallihuulten välitse.\n\nHänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei\nelänyt, vaan ailahteli.\n\nKirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä,\njotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas.\nErinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina\nsuortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli\nhienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin\nnuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän\nikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden\nrunolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi\nhalunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.\n\n\"Montalais, Montalais!\" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka\nhiveli korvaa kuin hiljainen sävel; \"sinä naurat liian kovasti, naurat\nkuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan\net kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan.\"\n\nVaroitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:\n\n\"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että\nherrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa\nalkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on\nsinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle,\njoten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona.\nMutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä\npelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin\nväliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja\nnähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa\nvielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: _Monsieur Raoul_. Mutta\noikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta\nmuuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi\nolisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?\"\n\nJa Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.\n\nVaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki\npaperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty _Monsieur\nRaoul_, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka\nviskasi ulos ikkunasta.\n\n\"Kas, kas!\" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; \"pikku karitsamme, --\nJeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!... Älä toki ole\npeloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin\ntiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan\nluvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut\nkaksitoista vuotta, -- varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur\nRaoul?\"\n\n\"Olkoon; en kirjoita hänelle\", kivahti nuori tyttö.\n\n\"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!\" huudahti ruskeanverevä\nkujeilijatar yhä nauraen. \"No niin, toinen arkki paperia, ja\nlopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, -- parahiksi!\nVoi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän\naamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!\"\n\nKellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut\npukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle\nseurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen\nruokailuhuoneeseen.\n\nTämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot\nnauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli\nmäärätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.\n\nKilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven\navautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään\nkahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain\nkattamia ruokalajeja.\n\nEnsimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä\nvartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin\nhyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen\ntapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty\nei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin\nateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.\n\nVartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä\nateriakulkue marssi ohitse.\n\nMademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan\nseuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin\ntäytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti\nuteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei\nhäirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja\nhovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja\naurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita\nviehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita,\nesikoita ja ruusupensaita.\n\n\"Pyh\", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, \"Madame voi\nmurkinoida minuttakin!\"\n\n\"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!\" pahoitteli toinen\ntyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.\n\n\"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki;\nen parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa\nnahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle\npitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen[4] matkan\nkahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen\nedustalle, missä on Maria Mediciläinen[5] ikkuna, ja kuullakseen\nMadamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että\nMaria-kuningatar on tuosta pelastautunut!... Neljäkymmentäseitsemän\njalkaa korkealta!... Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme\nprinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta\njoka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja\nkyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme.\"\n\n\"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!\"\n\n\"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty\nvapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja\nminkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa\nkunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi,\nettä sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä\nsynkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa,\nnokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen\nvastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä\nmuistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku\nlaiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa\ntuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei\ntulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt\nvelvollisuuksiasi.\"\n\nLouise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi\navomielisesti:\n\n\"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on\nedessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas\nmenee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä\nloistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja\nherttaiseksi.\"\n\n\"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen\",\nlisäsi Montalais häijysti.\n\n\"Raoul-parka!\" huokasi Louise.\n\n\"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme\nsiis uudestaan tuo oivallinen _Monsieur Raoul_, joka komeili revityn\narkin yläreunassa.\"\n\nHän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä\nhänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.\n\n\"Sitten?\" kysyi nuorempi tyttö.\n\n\"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise\", neuvoi Montalais.\n\n\"Oletko varma siitä, että ajattelen jotakin?\"\n\n\"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon\npahempi seikka.\"\n\n\"Niinkö luulet, Montalais?\"\n\n\"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna\nnäin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, -- meri on kavala: sinun silmäsi\novat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla\nyläpuolellamme.\"\n\n\"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on\nmielessäni.\"\n\n\"Ensiksikään sinulla ei ole mielessäsi _Monsieur Raoul_, vaan _Rakas\nRaoul_.\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua\nkirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät\nsinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta\nmaalaistytön muistelusta...'\"\n\nLouise suoristausi äkkiä.\n\n\"Ei, Montalais\", hän keskeytti hymyillen, \"en ajattele sanaakaan\ntuosta. Maltahan, näin minä ajattelen.\"\n\nJa hän tarttui rivakasti kynään ja pyöräytti vakavalla kädellä\nseuraavat sanat:\n\n\"Olisin ollut kovin onneton, jos olisitte vähemmän kiihkeästi pyydellyt\nsaada minulta jotakin muistoksenne. Kaikki täällä haastaa minulle\nvarhaisista vuosistamme, niin joutuin kuluneista, niin rauhaisesti\nvierineistä, että mitkään muut eivät voi koskaan sydämessä korvata\nniiden viehätystä.\"\n\nMontalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä\nmukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet\ntaputtamalla käsiään.\n\n\"Erinomaista!\" kiitti hän. \"Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä,\nluontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin,\nettä Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta.\"\n\n\"Hän tietää, että Blois on ollut minulle paratiisi\", vastasi nuori\ntyttö.\n\n\"Sitä juuri tahdoin sanoa, ja sinä puhut kuin enkeli.\"\n\n\"Lopetan kirjeeni, Montalais.\"\n\nJa nuori tyttö pitkitti:\n\n\"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä,\nmutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa\nsydämemme ovat sykkineet lähekkäin.\"\n\n\"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni\", sanoi Montalais; \"tuossa sinä\nkaristelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä.\"\n\nLouise aikoi vastata, kun linnan holvikäytävästä kuului ratsun töminää.\n\n\"Mitä nyt?\" virkkoi Montalais lähestyen ikkunaa. \"Pulska ritari,\ntotisesti!\"\n\n\"Voi, Raoul!\" huudahti Louise, joka oli tehnyt saman liikkeen kuin\nystävättärensäkin, ja vaaleten hän vapisevana lysähti keskeneräisen\nkirjeensä ääreen.\n\n\"Kerrassaan ketterä rakastaja!\" kiusoitteli Montalais; \"ja kyllä\nsaapuikin otollisella hetkellä!\"\n\n\"Peräydy, peräydy, minä pyydän!\" sopersi Louise.\n\n\"Joutavia! Hän ei tunne minua; anna minun toki nähdä, mitä hän täällä\ntekee.\"\n\n\n\n2.\n\nSanansaattaja.\n\n\nMademoiselle de Montalais oli oikeassa, nuori ritari oli komea mies.\n\nHän oli neljän- tai viidenkolmatta vanha, pitkä, solakka, ryhdikkäästi\npitäen hartioillaan senaikuista somaa sotilasasua. Pitkät suppilomaiset\nsaappaat peittivät jalkoja, joita mademoiselle de Montalaiskaan ei\nolisi hävennyt, jos olisi mieheksi pukeutunut. Toisella sirolla ja\njäntevällä kädellään hän pysähdytti hevosensa keskelle pihaa ja\ntoisella kohotti korkeatöyhtöistä hattua, joka varjosti vakavia,\navomielisiä kasvonpiirteitä.\n\nKavioiden kopse oli herättänyt vartiosoturit hypähtämään jalkeille.\n\nNuori mies antoi erään heistä lähestyä, ja satulastaan kumartuen\ntulijaan päin hän ilmoitti selvällä ja täsmällisellä äänellä, joka\naivan hyvin kuului nuorten tyttöjen ikkunaan:\n\n\"Sanoma hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.\"\n\n\"Hei, hei!\" huudahti henkivartija; \"herra upseeri, täällä on\nsanansaattaja!\"\n\nMutta kunnon sotamies tiesi hyvin, että mitään upseeria ei ollut\ntulossa, koska se ainoa, joka olisi voinut ilmestyä, oli jäänyt linnan\ntakaosaan, missä hän asui pienessä kamarissa puutarhan laidassa. Hän\nkiirehtikin lisäämään:\n\n\"Herra aatelismies, upseerimme näkyy olevan kierroksella, mutta hänen\npoissaollessaan käydään tulonne ilmoittamassa herra de Saint-Remylle,\nhovimestarille.\"\n\n\"Herra de Saint-Remylle!\" toisti ritari punehtuen.\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Tunnen hyvin... Antakaa hänelle tieto, minä pyydän, jotta käyntini\nesitetään mahdollisimman pian hänen korkeudelleen.\"\n\n\"Näkyy olevan kiireellinen asia\", virkkoi kaartilainen kuin itsekseen\npuhuen, mutta toivoen saavansa vastauksen.\n\nSanansaattaja nyökäytti päätänsä.\n\n\"Siinä tapauksessa\", tarjousi huovi, \"lähdenkin itse hakemaan\nhovimestaria.\"\n\nNuori mies laskeusi sillävälin ratsailta, ja muiden kaartilaisten\nuteliaina tarkkaillessa kauniin hevosen jokaista liikettä, soturi tuli\ntakaisin sanomaan:\n\n\"Suokaa anteeksi, hra aatelismies, saanko tietää nimenne?\"\n\n\"Bragelonnen varakreivi, hänen ylhäisyytensä Condén prinssin asialla.\"\n\nHenkivartija kumarsi syvään ja riensi ylös portaita etuhuoneisiin\nvikkelästi kuin Rocroyn ja Lensin voittajan nimi olisi antanut hänelle\nsiivet.\n\nVarakreivi ei ollut vielä ehtinyt kiinnittää ratsuansa portaiden\nrautaiseen kaiteeseen, kun herra de Saint-Remy hengästyksissään juoksi\novelle, toisella kädellään kannatellen hyllyvää vatsaansa ja toisella\nviuhtoen ilmaa niinkuin soutaja halkoo aaltoja airolla.\n\n\"Ah, herra varakreivi, te Bloisissa!\" huohotti hän; \"jo nyt on ihme!\nHyvää päivää, herra Raoul, hyvää päivää!\"\n\n\"Nöyrin kunnioitukseni, herra de Saint-Remy.\"\n\n\"Kylläpä mademoiselle La Vall... madame de Saint-Remy, piti sanomani,\nihastuu nähdessään teidät! Mutta tulkaahan. Hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa on aamiaisella; pitääkö hänet keskeyttää? Onko asia vakavaa\nlaatua?\"\n\n\"On ja ei, herra de Saint-Remy. Tuokion viivytys voisi äkkiäkin tuottaa\nhänen kuninkaalliselle korkeudelleen ikävyyksiä.\"\n\n\"Jos niin on asian laita, niin poiketkaamme ohjesäännöstä, herra\nvarakreivi. Tulkaa. Monsieur muuten onkin tänään mainiolla tuulella. Ja\ntehän luotte uutisia, vai mitä?\"\n\n\"Suuria, herra de Saint-Remy.\"\n\n\"Ja arvattavasti hyviä?\"\n\n\"Erinomaisia.\"\n\n\"Tulkaa siis pian, joutuin vain!\" huudahti kelpo virkailija, joka\njärjesteli pukuansa lyllertäessään jo eteenpäin.\n\nRaoul seurasi häntä hattu kädessä ja hiukan säikkyen kannuksiensa\njuhlallista kajahtelua avarissa suojamissa.\n\nHeti kun hän oli kadonnut palatsin sisähuoneisiin, ilmestyivät molemmat\nnuoret tytöt jälleen pihaikkunaansa, ja vilkas supatus ilmaisi heidän\nkiihtymystään. He tulivat piankin tehneeksi jonkun päätöksen, sillä\nruskean verevän kaunottaren pää hävisi ikkunasta. Toinen jäi ulokkeen\ntaakse kukkasien suojaan, pitäen lehvien raoista tarkoin silmällä\nulkoportaita, joita myöten varakreivi oli tullut palatsiin.\n\nNoin suuren uteliaisuuden aiheuttaja pitkitti sillaikaa kulkuansa\nhovimestarin kintereillä. Kiireisten askelten sipsutus, viinin ja\nruokien tuoksu, kristallilasien ja hopealautasten helinä ilmoittivat\nhänelle, että hän oli päätymässä perille.\n\nPaashipojat, palvelijat ja talousvirkailijat, jotka olivat koolla\nruokasalin viereisessä talletushuoneessa, tervehtivät tulijaa niin\nkohteliaasti kuin tässä maakunnassa oli yleisenä tapana; muutamat\ntunsivat Raoulin, melkein kaikki tiesivät hänen tulevan Pariisista.\nVoisi sanoa, että hänen saapumisensa lakkautti hetkiseksi\npöytäpalveluksen.\n\nTotta on, että muuan paashipoika hänen ylhäisyydelleen viiniä\nkaataessaan ja samalla kuullessaan kannuksien kilinää viereisestä\nhuoneesta kääntyi lapsekkaasti katsomaan, vaistomaisesti yhä valuttaen\nnestettä, ei enää prinssin lasiin, vaan pöytäliinalle.\n\nMadame, joka ei ollut syvissä mietteissä kuten hänen korkea puolisonsa,\nhuomasi paashin hajamielisyyden.\n\n\"Mitä nyt!\" hän virkahti.\n\n\"Mitä nyt?\" toisti Monsieur; \"mitä on tekeillä?\"\n\nHerra de Saint-Remy, joka juuri pisti päänsä sisälle ovesta, käytti\nhyväkseen tilaisuutta.\n\n\"Miksi minua häiritään?\" jatkoi Gaston vetäen luokseen paksun viipaleen\nisointa lohta, mitä juuri milloinkaan nousi Loireen, joutuakseen\npyydykseen Paimboeufin ja Saint-Nazairen välillä.\n\n\"On tullut sanansaattaja Pariisista. Mutta onhan aikaa sittenkin kun\nmonseigneur[6] on päässyt aamiaiselta.\"\n\n\"Pariisista!\" huudahti prinssi haarukkansa pudottaen; \"sanansaattaja\nPariisista, sanotte? Ja kenen lähettämänä?\"\n\n\"Herra prinssin\", ilmoitti hovimestari kiireesti.\n\nSiten yleensä mainittiin herra de Condéta.\n\n\"Herra prinssin lähetti saapunut?\" änkkäsi Gaston, ja hänen\nlevottomuutensa ei välttänyt ainoankaan läsnäolijan huomiota, joten\nyleinen uteliaisuus yltyi kaksin verroin.\n\nMonsieur kenties luuli joutuneensa takaisin onnekkaiden salaliittojen\naikaan, jolloin oven käynti vavahdutti hänen sydäntään, -- jolloin\njokainen kirje saattoi sisältää valtiosalaisuuden, jokainen sanoma\npalvella pimeätä ja mutkallista vehkeilyä. Kenties myös herra prinssin\nsuuri nimi Bloisin holvikattojen alla kehittäysi jättiläiskokoiseksi\nhaamuksi.\n\nMonsieur työnsi lautasensa edemmäksi.\n\n\"Annanko lähetin odottaa?\" kysyi hra de Saint-Remy.\n\nMadamen silmänisku rohkaisi Gastonin vastaamaan:\n\n\"Ei, tulkoon hän päin vastoin heti saapuville. Kuka hän muuten on?\"\n\n\"Tämän tienoon aatelismiehiä, varakreivi de Bragelonne.\"\n\n\"Kas vain, hyvä on!... Tuokaa hänet tänne, Saint-Remy, tuokaa.\"\n\nJa tavanmukaisen arvokkaasti lausuttuansa nämä sanat Monsieur katseli\nerityiseen tapaan palveluskuntaan, jolloin kaikki -- paashit,\nkeittiövirkailijat ja saattolaiset -- jättivät ruokaliinan,\nveitsen, pikarin, ja peräytyivät toiseen huoneeseen hätäisessä\nepäjärjestyksessä.\n\nTämä pikku armeija avautui sitten heti kujaksi, jota myöten Raoul de\nBragelonne herra de Saint-Remyn johtamana astui ruokasaliin.\n\nHenkilökunnan poistumisen myöntämä lyhyt yksinäisyyden hetki oli\nsallinut Monsieurin omaksua valtioviisaan sävyn. Hän ei kääntynyt\ntulijoihin päin, vaan odotti, kunnes hovimestari oli tuonut\nsanansaattajan vastapäätä häntä.\n\nRaoul pysähtyi pöydän alapään kohdalle, joutuen siten Monsieurin ja\nMadamen väliin. Siltä paikaltaan hän teki hyvin syvän kumarruksen\nMonsieurille ja toisen peräti nöyrän Madamelle; sitten hän suoristausi\nja odotti Monsieurin puhuttelua.\n\nPrinssi puolestaan odotti ovenpuoliskojen tiukkaa sulkemista. Hän ei\nsiitä varmistautuakseen tahtonut kääntyä katsomaan, sillä se ei olisi\nollut arvokasta; mutta korviansa heristäen hän kuunteli lukon ritinää,\njoka hänelle lupasi ainakin näennäistä salaisuutensa säilymistä.\n\nOven sulkeuduttua Monsieur kohotti katseensa varakreiviin ja aloitti:\n\n\"Te kuulutte tulleen Pariisista, monsieur?\"\n\n\"Vastikään, monseigneur.\"\n\n\"Miten kuningas jaksaa?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on kaikin puolin terveenä, monseigneur.\"\n\n\"Entä kälyni?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa leskikuningatar potee yhä pistoksia povessaan.\nMutta jo kuukauden ajan on hänenkin vointinsa ollut parempi.\"\n\n\"Mitä sanottiinkaan minulle, -- että muka tulette herra prinssin\nasialla? Se oli varmasti erehdystä.\"\n\n\"Ei, monseigneur: hra prinssi on antanut toimekseni tuoda teidän\nkuninkaalliselle korkeudellenne tämän kirjeen, ja odotan siihen\nvastausta.\"\n\nRaoulia oli hiukan kuohuttanut tämä kylmäkiskoinen ja pikkumainen\nvastaanotto; hänen äänensä oli huomaamattomasti alentunut tehokkaan\nhiljaiseksi.\n\nPrinssi unohti, että hän oli tämän salaperäisyyden aiheena, ja pelko\nvaltasi hänet jälleen.\n\nJäykin katsein hän vastaanotti Condén prinssin kirjeen, repi kuoren\nkuin olisi avannut epäiltävää kääröä ja kääntyi toisaanne lukemaan,\njotta kukaan ei olisi voinut hänen kasvoistaan aavistaa sen vaikutusta.\n\nMadame tunsi melkein yhtä suurta huolestusta kuin prinssikin,\njännittyneenä tarkastaen korkean puolisonsa jokaista liikettä.\n\nJärkkymättömänä ja isäntäväen huomion siirtymisestä hiukan vapaammalle\nmielelle päässeenä Raoul silmäili paikaltaan ja edessään olevasta\navonaisesta ikkunasta puutarhaa ja sen lukuisia kuvapatsaita.\n\n\"Kah, tämäpä mieluisa yllätys\", huudahti äkkiä Monsieur riemastuneesti\nhymyillen, \"ja herttainen kirje herra prinssiltä! Tässä, madame.\"\n\nPöytä oli liian iso, jotta prinssi olisi ulottunut ojentamaan kirjettä\npuolisolleen. Raoul asettui joutuisasti välittäjäksi ja suoritti\ntehtävänsä niin soreasti, että Madame mielissään kiitti varakreiviä\nimartelevasti.\n\n\"Tiedätte varmaankin kirjeen sisällön?\" virkkoi Gaston Raoulille.\n\n\"Kyllä, monseigneur; herra prinssi antoi minulle sanoman ensin\nsuullisesti, mutta siten hänen korkeutensa näki paremmaksi kirjoittaa.\"\n\n\"Kaunista käsialaa\", sanoi Madame, \"mutta minä en saa sitä luetuksi.\"\n\n\"Lukisitteko te Madamelle, herra de Bragelonne\", esitti herttua.\n\n\"Niin, lukekaahan, minä pyydän, monsieur.\"\n\nRaoul alkoi lukea, Monsieurin uudestaan kohdistaessa sanomaan kaiken\nhuomionsa.\n\nKirje kuului seuraavasti:\n\n    \"Monseigneur! Kuningas lähtee rajalle; tietänette, että hänen\n    majesteettinsa avioliitto on tulemassa solmituksi. Kuningas on\n    suonut minulle kunnian toimia tällä matkalla majoitusmarsalkkana,\n    ja kun tiedän, kuinka suuresti hänen majesteettiaan ilahduttaisi\n    viettää päivä Bloisissa, rohkenen pyytää teidän kuninkaalliselta\n    korkeudeltanne lupaa merkitä linnanne poikkeuspaikaksemme.\n    Jos tämän pyynnön äkillisyys kuitenkin voisi tuottaa teidän\n    kuninkaalliselle korkeudellenne jotakin pulaa, niin suvainnette\n    antaa minulle siitä tiedon sanansaattajani myötä, joka on\n    saattueeseeni kuuluva aatelismies, varakreivi de Bragelonne.\n    Matkasuunnitelmani riippuu teidän kuninkaallisen korkeutenne\n    päätöksestä, ja Bloisin sijasta esittäisin viivähdettäväksi\n    Vendômessa tai Romorantinissa. Rohkenen toivoa, että teidän\n    kuninkaallinen korkeutenne käsittää pyyntöni lausutuksi\n    hyvässä mielessä, ilmauksena rajattomasta kiintymyksestäni\n    teihin ja halustani olla teille mieliksi.\"\n\n\"Ei ole mitään mieluisampaa meille\", sanoi Madame, joka lukemisen\naikana oli useaankin kertaan neuvotellut puolisonsa kanssa katseiden\nvälityksellä. \"Kuningas täällä!\" hän huudahti kenties hiukan kovemmin\nkuin olisi sopinut salaisuuden varjelemisen kannalta.\n\n\"Monsieur\", sai vuorostaan sanoiksi hänen korkeutensa, \"kiittäkää\nprinssi de Condéta ja ilmaiskaa hänelle lämmin tunnustukseni\nmielihyvästä, jonka hän minulle suo.\"\n\nRaoul kumarsi.\n\n\"Minä päivänä hänen majesteettinsa saapuukaan?\" pitkitti Monsieur.\n\n\"Kuningas saapuu kaiken todennäköisyyden mukaan tänä iltana,\nmonseigneur.\"\n\n\"Mutta miten olisi hän siis saanut tiedon, jos vastaukseni olisi ollut\nepäävä?\"\n\n\"Minun tuli ohjeitteni mukaan, monseigneur, kiireimmiten palata\nBeaugencyn kaupunkiin antamaan peruutusmääräys pikalähetille, joka\nvuorostaan olisi peräytynyt ilmoittamaan herra prinssille.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on siis Orléansissa?\"\n\n\"Lähempänä, monseigneur: hänen majesteettinsa lienee tällä hetkellä jo\nsaapunut Meungiin.\"\n\n\"Hänellä on hovi mukanaan?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Unohdin muuten kysyä teiltä kuulumisia herra kardinaalista.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä näyttää olevan hyvissä voimissa, monseigneur.\"\n\n\"Hänen sisarentyttärensä ovat kai hänen saattueessaan?\"\n\n\"Ei, monseigneur, hänen ylhäisyytensä määräyksen mukaan neidit de\nMancini ovat matkalla Brouageen. He seuraavat Loiren vasenta rantaa,\nhovin tullessa oikeanpuolista rantaa myöten.\"\n\n\"Mitä! Jättääkö mademoiselle Marie de Mancinikin hovin?\" kysäisi\nMonsieur, jonka pidättelevä sävy alkoi höllentyä.\n\n\"Mademoiselle Marie de Mancini eritoten\", vastasi Raoul säveästi.\n\nPrinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana\njäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin\nvehkeisiin.\n\n\"Kiitän teitä, herra de Bragelonne\", virkkoi Monsieur sitten. \"Te\nkenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin\nteille uskoa, -- ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on\nollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse.\"\n\nRaoul kiitti Monsieuria kumarruksella kunniasta, jota tämä hänelle\nosoitti.\n\nMonsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen\nasetettua pöytäkelloa.\n\nHerra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone\ntulvahti väkeä täyteen.\n\n\"Messieurs!\" sanoi prinssi, \"hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa\nminua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen\nveljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni\nosoittaa.\"\n\n_\"Vive le roi!\"_ huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de\nSaint-Remy ennen kaikkia.\n\nGaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli\nhänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota\nhuutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat\nhänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä\nkohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus\nikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.\n\nMadame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset.\nHän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko\npalveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin\nmehiläispesä.\n\nMadame näki tämän uteliaisuuden ja kutsui luokseen herra de\nSaint-Remyn.\n\n\"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn\", sanoi hän, sävyltään\nemäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.\n\nHerra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän\nRaoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.\n\n\"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta\", lisäsi Madame\nhovimestariin kääntyen.\n\nKunnon mies riensi heti Raoulin perään.\n\n\"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä\", ilmoitti\nhän; \"linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne.\"\n\n\"Kiitos, herra de Saint-Remy\", vastasi Bragelonne, \"mutta tiedätte,\nkuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni.\"\n\n\"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta\nnöyrät terveiset, minä pyydän.\"\n\nRaoul vapautui uudestaan vanhasta herrasta ja pitkitti kulkuansa.\n\nKun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi\nhänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. \"Herra Raoul!\"\nhuudettiin sieltä.\n\nNuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön,\njoka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.\n\nTyttö oli hänelle tuntematon.\n\n\n\n\n3.\n\nNuorten kohtaus.\n\n\nRaoul eteni askeleen tyttöä kohti, joka siten kutsui häntä.\n\n\"Mutta hevoseni, madame?\" esteli hän.\n\n\"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette\nvajan, -- sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian.\"\n\n\"Minä tottelen, madame.\"\n\nRaoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen\ntäyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä\nsalaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten\nalimmilla askelmilla.\n\n\"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?\" kysyi\nnuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.\n\nToinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He\nkapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta\nhapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka\nheilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul\nkompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: \"hiljaa!\" ja ojensi hänelle\npehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.\n\n\"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta\",\nhuomautti Raoul.\n\n\"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden,\nuupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo\nperillä.\"\n\nNuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi\nvalovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin\npitelemässä kiinni kaiteesta.\n\nTyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi\nerääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.\n\nTuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän\nkäännähti ja näki kahden askeleen päässä -- kädet ristissä, silmät\nummessa -- sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen\nkaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.\n\nJa hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea,\nettä hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen\nLouisen nimen.\n\n\"Voi, Montalais, Montalais!\" huokasi tyttö: \"tällainen petos on suuri\nsynti.\"\n\n\"Minäkö olisin pettänyt sinua?\"\n\n\"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin\nmonsieurin kiipeämään tänne.\"\n\n\"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka\nhänelle kyhäsit?\"\n\nJa hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle.\nRaoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän\nolikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä\nsopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.\n\nRaoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti\nsen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti\nhuulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman\npainaneeksi.\n\nSillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten\ntavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut\nsen povelleen.\n\n\"Älä pelkää, Louise\", takasi hän; \"monsieur ei tule ottamaan sitä\ntäältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti\nkirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta.\"\n\nRaoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä\npitelevänsä Louisen kättä.\n\n\"Kas niin\", haastoi Montalais, \"nyt olet antanut minulle anteeksi,\nLouise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle\nenää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä\nmademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat\nystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle.\"\n\n\"Herra varakreivi\", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja\navomielinen hymy huulillaan, \"minulla on kunnia esitellä teille\nmademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa\nMadamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen\nystävättäreni.\"\n\nRaoul tervehti tavanmukaisesti.\n\n\"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?\" kysäisi hän.\n\n\"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!\"\n\nTämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja\nRaoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman\nmerkitsevän: Hän tietää _meidän rakkautemme_.\n\n\"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi\", sanoi Montalais.\n\"Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte\ntänne niin kiireellisesti.\"\n\n\"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin\nkuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo.\"\n\n\"Kuningas tänne!\" huudahti Montalais käsiään taputtaen; \"me saamme\nnähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, -- oikean hovin, pariisilaisen? Voi,\nhyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?\"\n\n\"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna.\"\n\nMontalais liikahti nyreästi.\n\n\"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi\nainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me\nmuistutamme muotokuvia Henrik IV:n päiviltä!... Voi, monsieur, kylläpä\ntoitte meille häijyn viestin!\"\n\n\"Hyvät neidit, te olette aina kauniita.\"\n\n\"Tyhjää!... Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät\nvälttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny\nmuodinmukaisessa asussa... Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan\nnaurettavaksi, minut!\"\n\n\"Kuka katsoo?\" kysyi Louise yksinkertaisesti.\n\n\"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!... Mikä kysymys sekin on!\n_Katsotaan_, se on sanottuna koko maailmasta -- hovilaisista,\nylimyksistä, kuninkaasta.\"\n\n\"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä\nmeidät sellaisina kuin olemme...\"\n\n\"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi\nmaaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin\nmuotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden\nrinnalle! Tämä on toivotonta!\"\n\n\"Lohduttautukaa, mademoiselle!\"\n\n\"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä\nminua makunsa mukaisena!\" kääntyi Montalais järkeilemään.\n\n\"Nepä olisivat kovin vaateliaita\", huomautti Raoul säännölliselle\nkohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.\n\n\"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?\"\n\n\"Koko hovin kanssa.\"\n\n\"Molemmat neidit de Mancini mukana?\"\n\n\"Eivät tosiaan he.\"\n\n\"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?\"\n\n\"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän\nlähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon.\"\n\n\"Hän! Teeskentelijä!\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.\n\n\"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini\non teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan\nkuningatarta.\"\n\n\"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa\nhänen majesteetilleen puolisoksi infantinna[7] Marie-Thérèsen.\"\n\nMontalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: \"Uskotteko\nte tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten\nmeillä täällä Bloisissa.\"\n\n\"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee\nEspanjaan, -- jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis\nde Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei\nenää ole mitään leikintekoa.\"\n\n\"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?\"\n\n\"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali.\"\n\n\"Eikö siis kuningas ole ihminen? Eikö hän rakasta Marie di Mancinia?\"\n\n\"Jumaloitsee.\"\n\n\"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra\nMazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on\ntallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä\nkaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla\nseppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin\nminä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman.\"\n\n\"Montalais, sinä olet hupsu\", sanoi Louise, \"ja liioitteleva kuvailu\nviehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia.\"\n\n\"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein\nrakastaisi.\"\n\n\"Oh!\" virkahti Louise hellän moittivasti. \"Ymmärrä toki asian laatu,\nMontalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa;\npitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa\nkuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät\nrakkauden, häätäkäämme rakkaus!\"\n\nJa Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais\nhelähti nauruun.\n\n\"Minullapa ei ole vanhempia\", selitti hän.\n\n\"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa\", sanoi\nLouise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan\npaljastanut syviä sydänsuruja.\n\n\"En, mademoiselle\", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, \"en\nole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen\nluokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut;\ntoivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään\nikäviä tietoja?\"\n\n\"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!\"\n\nSyntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua\nymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti äkkiä Montalais; \"askeleita portailla!...\"\n\n\"Kuka sieltä voinee tulla?\" sanoi Louise rauhattomana nousten.\n\n\"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin\nvaromaton\", sopersi Raoul kovin hämillään.\n\n\"Se on raskasta astuntaa\", huomautti Louise.\n\n\"Kah, jos se on vain herra Malicorne\", arveli Montalais, \"niin älkäämme\nhäiriytykö.\"\n\nLouise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne\noli miehiään.\n\n\"Älkää välittäkö\", jatkoi Montalais, \"hän ei ole mustasukkainen.\"\n\n\"Mutta, mademoiselle...\" aloitti Raoul.\n\n\"Kyllä käsitän... No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin\nminäkin.\"\n\n\"Voi taivas!\" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa\novenraolle; \"tunnen äidin askeleet!\"\n\n\"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?\" tuskaili Raoul, hartaasti\nhaluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan\nymmälle.\n\n\"Niin\", myönsi tämä, \"minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva\näitisemme sieltä tulee!... Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna\non viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys.\"\n\nRaoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen\nkäsivarteensa ja pidätteli häntä.\n\n\"Kas, olenko päästäni pyörällä?\" älysi Montalais; \"eikö minulla ole\nhovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen\nvarattu.\"\n\nAika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita\nnopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais,\nniinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla\nsen ovea vasten.\n\n\"Ah\", huusi madame de Saint-Remy, \"täälläkö oletkin, Louise?\"\n\n\"Niin, madame\", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu\nkiinni suuresta rikoksesta.\n\n\"Hyvä, että tapasin!\"\n\n\"Istuutukaa, madame\", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle\nnojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään\nselkänsä vaatekaappiin päin.\n\n\"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian,\ntyttöseni, lähtekäämme.\"\n\n\"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?\"\n\n\"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?\"\n\n\"Miksi niin?\" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta\nsiinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.\n\n\"Ettekö siis tiedä uutista?\" sanoi madame de Saint-Remy.\n\n\"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?\"\n\n\"Mitä!... Ettekö ole nähneet ketään?\"\n\n\"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!\"\nhuudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja\nenemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan\nolisi uskonut itsensä.\n\nVihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen --\ntuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi\nsillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.\n\nMontalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän\nsiirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat\nvirkkaessaan.\n\n\"No\", ilmoitti madame se Saint-Remy, \"tänne saapui pikalähetti tuomaan\ntiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää\nesiintyä somina, hyvät neidit!\"\n\n\"Pian, pian!\" oli Montalais innostuvinaan; \"mene madamen kanssa,\nLouise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani.\"\n\nLouise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.\n\n\"Tule\", hän sanoi.\n\nJa ääntänsä hiljentäen:\n\n\"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt\ntäällä kuitenkin?\"\n\n\"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta.\"\n\n\"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?\"\n\n\"Äiti hyvä!\"\n\n\"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu\nse oli!\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Louise.\n\n\"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa...\nhyi!\"\n\nJa äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.\n\nMontalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen\nkorvaansa kuin kuulotorvea myöten.\n\nHän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään\ntulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:\n\n\"Montalais-parka -- ystävyytensä uhri!... Malicorne-poloinen,\nrakkautensa sortama!\"\n\nHän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori\nmies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.\n\n\"Ah, mademoiselle\", sanoi hän, \"miten voinkaan palkita\nhyväntahtoisuutenne?\"\n\n\"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme\", vastasi tyttö. \"Tällähaavaa\nteidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy\nei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi\ntoimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille\nkiusallinen. Hyvästi!\"\n\n\"Mutta Louise... miten saisi tietää...?\"\n\n\"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia.\"\n\n\"Ikävää tämä on!\" pahoitteli Raoul.\n\n\"Ja enkö minä ole mukana -- minä, joka vastaan valtakunnan koko\npostilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei\nenää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle\nsiveyssaarnan!\"\n\n\"Hän varmaan sanoisi isälleni?\" jupisi Raoul.\n\n\"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette\nhovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä\nBloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää\nMalicornelta.\"\n\nJa näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä\nhiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja\nkarautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin\nkahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.\n\n4.\n\nIsä ja poika.\n\n\nRaoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka\nBloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.\n\nLukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo\nvaremmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;[8] paikka on hänelle\ntuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman\nvivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi;\npuut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan\npitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä,\ntuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla\nlaajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.\n\nRaoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien\nsuojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä\nmilloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun\ntorninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät\nsuruttomassa sielussa.\n\nLähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen\nkäytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin\nkaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa -- surullista, synkkää,\njuhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan;\nenglantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä _splash_,\narabialaisilla _gasgasho_, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös\ntahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä\nlauselmalla: _Le bruit de l'eau tombant dans l'eau_ (veteen putoavan\nveden ääni).\n\nRunsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän\najan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.\n\nKaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä\njaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé\ntehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon.\nNiin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa,\noli hän -- alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen -- turhaan tarjonnut\ntälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä.\nPoikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena\nniille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville\nperiaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen\nSaint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén\nprinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan\nliittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun\nsitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul\njättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä\nmutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé\neivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan\nlippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa\nkymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut\nhänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.\n\nRaoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti\npalvellut Ludvig XlV:ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka\nsiihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.\n\nJälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia\nkeinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä\netujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt\nRaouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la\nFère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.\n\nVuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan;\nmuutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon\nkaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi\nBloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.\n\nMutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja\nvallatonta hovineitiä -- kahta kiusanhenkeä -- Raoul olisi viestinsä\nvietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon,\nepäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään\npysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.\n\nJa alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti\nhälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti\npahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota\nnäkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.\n\nRaoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin\npuistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti\nkäsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu\nnuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.\n\nUkko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä\nruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen\nsiten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.\n\nUskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi\nkatsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään\nvanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella\nmörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui\ntallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten\nylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut\nisän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.\n\nHän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään\ntapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena\nkoputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli\nsanan: _sisälle!_, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.\n\nKreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli\nkyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika\noli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä\njuhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän,\nenemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät\nnuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä\nharmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä\nhuulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa,\nsuora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, --\nsellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen\nnimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän\noli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen\nhänen käsialallaan.\n\nRaoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja\nsyleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut\neikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.\n\n\"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!\" ihmetteli hän. \"Onko se\nmahdollista?\"\n\n\"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!\"\n\n\"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa\njoku onnettomuus sattunut?\"\n\n\"Jumalan kiitos, monsieur\", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, \"mitään\nmuuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee\nnaimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime\nkirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa\nkulkee Bloisin kautta.\"\n\n\"Poiketakseen Monsieurin luo?\"\n\n\"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa\ntai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra\nprinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa\nvastaanottoa.\"\n\n\"Oletko tavannut Monsieurin?\" kysyi kreivi vilkkaasti.\n\n\"Minulla on ollut se kunnia.\"\n\n\"Linnassa?\"\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän\ntunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.\n\n\"Niinkö tosiaan, varakreivi?... Onnittelen sinua.\"\n\nRaoul kumarsi.\n\n\"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?\"\n\n\"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur.\"\n\n\"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut.\"\n\nRaoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.\n\n\"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?\" tiukkasi kreivi de la Fère\nerityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa\ntotisuutta.\n\n\"Kyllä kuulen, monsieur\", vastasi Raoul, \"mutta jos punnitsen\nvastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte.\"\n\n\"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden\nminua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai\nkieltääksesi.\"\n\n\"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt\ntarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne\nensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi,\nettä olen nähnyt...\"\n\n\"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?\"\n\n\"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin\", virkkoi Raoul\nsanomattoman säveästi.\n\n\"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet.\"\n\n\"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de\nla Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin\npoistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia\ntervehtiä häntä.\"\n\n\"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la\nVallièren luo?\"\n\n\"Mademoiselle de Montalais, monsieur.\"\n\n\"Kuka on mademoiselle de Montalais?\"\n\n\"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.\nHän on Madamen hovineiti.\"\n\n\"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo\nsiitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan\nmademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan\nluvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, -- et ole pyrkinyt\nlähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi\nsyyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta\nsanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään\nhuomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt\nsiinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen\nmieleesi.\"\n\nRaoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä\nsanoista.\n\n\"Nyt, ystäväiseni\", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella\näänellään, \"puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava\npalvelukseesi?\"\n\n\"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella\ntäällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon\nyhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini.\"\n\n\"Kuningas jaksaa hyvin?\"\n\n\"Oivallisesti.\"\n\n\"Ja herra prinssi samoin?\"\n\n\"Kuten aina, monsieur.\"\n\nKreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.\n\n\"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon\npuolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua... vielä\nkerran... vielä... Olet nyt kotonasi, varakreivi... Kas, tuollapa on\nGrimaud-vanhuksemme!... Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo\nsyleillä sinuakin.\"\n\nKookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin.\nMutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet\nmatkaa.\n\n\"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka\nolen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme\nviimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua\nkerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme.\"\n\nKreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen\nkainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.\n\nGrimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein\nviisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli\nvirkkaneeksi syvämielisen sanan:\n\n\"Kasvanut!\"\n\n\n\n\n5.\n\nPuhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi\njääneestä suuresta maalarista.\n\n\nKreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan\nja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin\nkatselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.\n\nRaoulin tuoman tiedon vaikutukset näyttäysivät etenkin ravintoloissa.\n\nTosiaankin, kun kuningas ja hovi saapuisivat -- sata aatelismiestä,\nkymmenet kaleesit, kaksisataa hevosta, yhtä monta lakeijaa kuin herraa,\n-- mihin sovitettaisiin koko tämä loistomaailma, ja mihin oli\nmajoitettava kaikki ne ympäristön aatelismiehet, jotka parveilivat\nkaupunkiin kenties kahden tai kolmen tunnin kuluttua, niin pian kun\nuutinen oli ehtinyt laventaa vaikutuspiiriänsä kuten tyyneen\njärvenpintaan viskattu kivi nostattaa yhä laajenevia renkaita?\n\nBloisin näimme aamulla yhtä rauhaisana kuin on maailman tyvenin järvi,\nmutta viesti kuninkaan tulosta täytti sen äkkiä touhulla ja sorinalla.\n\nKaikki linnan lakeijat läksivät talousvirkailijain valvonnan alaisina\nkaupungille hankkimaan elintarpeita, ja kymmenen pikalähettiä ratsasti\ntoimittamaan Chambordin ajopuistoista riistaa, Beuvronin kalastamoista\nkalaa ja Chavernyn kasvihuoneista kukkia ja hedelmiä.\n\nTalousaitasta otettiin esille kallisarvoisia seinäverhoja ja pitkissä,\nkullatuissa keijuissa riippuvia kynttiläkruunuja; kokonainen köyhien\narmeija lakaisi pihoja ja pesi rakennusten julkipuolia, sillaikaa kun\nheidän vaimonsa kiertelivät Loiren takana niityillä keräämässä\nlehdeksiä ja metsäkukkia. Ottaen esimerkkiä tästä siisteyden\nylellisyydestä laittautui koko kaupunki suursiivoukseen, ollenkaan\nsäästelemättä harjoja, luutia ja vettä.\n\nKaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä\nyhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin\npaikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui\nvälkkymään auringon ystävällisissä säteissä.\n\nLopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden\nlipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon\nvahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin\nmyymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja\nmausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna\nkuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua\njuhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen\nensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He\ntiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties\nseuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista\nhulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?\n\nAlakaupungissa -- tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja\nkeilaradan välissä -- kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen\nrakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan\nnimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan\ntanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja\nkahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni \"häränsilmä.\"\n\nTämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava\nsuunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti\ntunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta\neikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?\n\nPerintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III:n\naikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten\ntietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten\nmukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva\noli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.\n\nKuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään\nmanalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi\nvakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa.\nMutta Ludvig XIII:n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski\nd'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli\nottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku\nravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että\nniitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman\npiiristä.\n\nErityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria\nMediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli\nkerran lähettänyt noutamaan niitä.\n\nSe oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta\nikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli\nvain lähestynyt sitä.\n\nKolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta --\nkuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta -- oli\nCropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta\nitalialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja\nhuolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta\nitseään liian huomatuksi.\n\nTuntiessaan kuolemansa lähestyvän -- mikä tapahtui v. 1643, kuningas\nLudvig XIII:n kuoleman jälkeen -- hän kutsui luokseen poikansa, jolla\noli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi\nkyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta,\nranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi,\nkoska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä --\njo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme\npaljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, --\nleikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen\nnimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa\nja tunnussanat: _Aux Médicis_.\n\nNäiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa\nnuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli\nkaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.\n\nUrhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä\nja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan\nnimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden\ntultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen\nnimi.\n\nSitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar,\njohon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden\nalustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.\n\nNämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään\ntaiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.\n\nMaalari löytyi kädenkäänteessä.\n\nHän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija,\nmutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen\ntaidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä\nsäästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan\nmennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja\nmiellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein\nheittänyt siveltimensä loukkoon.\n\nHän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja\nvalitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa\ntärvellyt tämän kammion.\n\nHänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan -- se oli\ntaiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot\nseinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin\nsuuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.\n\nPittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään\ntämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli\nväsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin\nravintolalle.\n\nVanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen\nhänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu\nrehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja\nlukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella,\nsoivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan\nvalvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku\nsäilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän\nei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään\nvajausta tässä ruokalajissa.\n\nPeräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman\nsalaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin\nmaalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä\nhän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä\nkunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä\npullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo\n_dieu de la pittoure_ (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen\ntaiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella\nranskankielellä.\n\nPittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän\nnyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.\n\nHän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan\npikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset\nesiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, -- he esittivät\nhämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja\nruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja\nnäyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että\npormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa\näkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian\nelävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.\n\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur\", sanoi hän Pittrinolle,\n\"joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa\näitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion\ntyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää\nsiis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä\nasettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä\nCropole, ja teidän, mestari Pittrino.\"\n\nMitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen\nhyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.\n\nMutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.\n\nHän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.\n\nNiin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski\nkäsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:\n\n\"No, mestari, mitäs teemme?\"\n\n\"Otamme pois lauselman\", yritti Pittrino ahdistuneesti. \"Minulla on\noivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien\nsijalle panemme _Luonnottaret_ tai _Tenhottaret_, miten vain haluatte.\"\n\n\"Ei\", väitti Cropole, \"isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni\npiti tärkeinä...\"\n\n\"Hän piti tärkeinä kuvia\", tokaisi Pittrino.\n\n\"Sanoille hän antoi pääpainon\", vakuutti Cropole.\n\n\"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen\nvaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat\",\nmuistutti Pittrino.\n\n\"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut\nilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt\novat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi\nKatarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: _Aux Médicis_?\"\n\n\"Mutta minun kuvani?\" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi\npikku Cropolen olevan oikeassa. \"En tahdo menettää työni hedelmää.\"\n\n\"Minä en tahdo, että te joudutte vankilaan ja minä maanalaiseen\nluolaan.\"\n\n\"Pyyhkikäämme Médicit\", rukoili Pittrino.\n\n\"Ei\", vastasi Cropole lujasti. \"Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva\naatos... teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös...\nEikö lääkäri ole italiankielellä _medici_!\"\n\n\"On, monikossa.\"\n\n\"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen\nmaalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: _Aux Medici_,[11] siitä\nsukeutuu lystikäs sanaleikki!\"\n\n\"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?\" huudahti\nPittrino.\n\n\"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei\nauta. Makaroonit palavat pohjaan.\"\n\nVastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi\nkuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä\nerinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.\n\nKyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee,\nettä runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.\n\nKotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa\nedellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan\njoka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.\n\nSillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli\nMédicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä,\nkuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen\nmajatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan\nmestari Pittrino.\n\n\n\n\n6.\n\nTuntematon.\n\n\nSellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä\nCropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.\n\nMitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle\ntarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin\nkarttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja\nliikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään\nelellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.\n\nCropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan\nkuninkaan saapuvan kaupunkiin.\n\nHän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti\nkäsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin,\nniin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva\nja valitus kuin muinoin Ramassa.\n\nCropolella oli sillähaavaa yksi ainoa matkustaja.\n\nTämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas,\nyksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko\nolemukseltaan.\n\nHänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla\ngagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain\npuritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin\nkuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset\nhädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.\n\nIhmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin,\nteeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen\nsinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin\nkatse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä\nkaksintaistelussa.\n\nTuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset\nennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi,\nvallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat\nkahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, -- tuohon aikaan se\nhenkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä\nsäätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi\ntämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin\nkäsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta\nvähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat\nkeveimmästäkin koukistuksesta.\n\nTämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä\nja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston,\njonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan -- toisten mielestä\nkovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta\njärkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä\nihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.\n\nAsumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden\nikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen\nyläpuolella.\n\nMutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka\nhänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain\npari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa\nmatkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.\n\nSitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että\nCropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.\n\nNo niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä\najoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle\nja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja\nhellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen\nisännälle mainitsemansa matkustajan tulon.\n\nHän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan\nmetsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä\nrauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.\n\nNiityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä,\nkatukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain\nhälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen\nratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä --\nkaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän\njälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt\nrahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja\nleijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä\nmetsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.\n\nTuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa\nnitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä\naskelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon\npäättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla\nhidasluontoisena kuin hollantilainen.\n\nTuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui\nhuoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen\nluokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.\n\nNiinpä hän hiukan äkkipikaa harppasikin kolme askelta ovelle päin.\n\nMutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja\nhänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen\nvarsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot,\njotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen\nkauniiseen aatelismieheen.\n\nCropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin\nkumartuen.\n\nVieraan ele oli sanaton kysymys.\n\n\"Monsieur\", aloitti Cropole, \"tulin kysymään, kuinka... tuleeko minun\nsanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?...\"\n\n\"Sanokaa _monsieur_ ja puhukaa pian\", vastasi tuntematon sillä\nkorskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.\n\n\"Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko\nmonsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto.\"\n\n\"On.\"\n\n\"On sattunut semmoinen tapaus, jota emme olleet ottaneet lukuun,\nmonsieur.\"\n\n\"Mikä tapaus?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä\npäivän, kenties kaksikin.\"\n\nTuntemattoman kasvoissa kuvastui vilkas hämmästys.\n\n\"Kuningas tulee tänne?\"\n\n\"Hän on matkalla, monsieur.\"\n\n\"No, sitä suurempi syy minun jäädä\", sanoi tuntematon.\n\n\"Hyvä on, monsieur; mutta pitääkö monsieur hallussaan koko huoneiston?\"\n\n\"En käsitä teitä. Minkätähden asuisin tänään ahtaammin kuin eilen?\"\n\n\"No, katsokaas, monsieur -- teidän armonne luvalla sanoen, -- minun ei\neilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista\nhintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan\nvarojanne... kun sitävastoin tänään...\"\n\nTuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä\nepäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.\n\n\"Tänään sitävastoin urkitte\", hän täydensi jäykästi, \"saako minulta\nmaksua?\"\n\n\"Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin\nravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni\noli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala\nhänen sielulleen rauhan suokoon...\"\n\n\"En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian,\nmihin kysymyksenne tähtäävät.\"\n\n\"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni -- että hovi\nanastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja\nsilloin saa huoneista hyvänlaisen maksun.\"\n\nTuntematon punastui yhä.\n\n\"Määrätkää ehtonne, monsieur\", pyysi hän.\n\n\"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista\nvoittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta\nepäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa... No niin, huoneistonne on\nhyvinkin tilava, ja te olette yksin...\"\n\n\"Se on minun asiani.\"\n\n\"Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan.\"\n\nVeri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren\nkeittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut\nCropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä\nolisi voitonhimo naulinnut paikalleen.\n\n\"Tahdotteko, että poistun?\" kysyi aatelismies; \"selittäkää\ntarkoituksenne, mutta joutuin.\"\n\n\"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan\nhienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan\nhuonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa...\"\n\nTuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on\nenglantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden\nedustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.\n\n\"Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä\nmieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä\nkolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani;\ntuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut\nkunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan.\"\n\n\"Paljonko olen maksava eilispäivästä asti?\"\n\n\"Louisdorin, monsieur, siihen luettuna ruoka ja hevosen ruokko.\"\n\n\"Hyvä. Entä tältä päivältä?\"\n\n\"Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi\nsaapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä\nseuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa\nkuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta\nkuusi louisdoria on jo melkoinen summa.\"\n\nVieras oli punehduksestaan vaalennut hyvin kalpeaksi.\n\nSankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun\nvaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei\nvälttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.\n\nTuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme\nkaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime\nvaatimusta.\n\nKaikkiaanhan hän sentään tahtoi seitsemän.\n\nHän katseli senvuoksi vierastaan kuin sanoakseen: entä lisää?\n\n\"Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?\"\n\n\"Niin, monsieur, mutta...\"\n\nTuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli\npieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.\n\nNäistä hän sai kokoon louisdorin.\n\n\"Kiitoksia, monsieur\", sanoi Cropole. \"Nyt on minun vain saatava\ntietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa\ntapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä\npitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä\ntulee.\"\n\n\"Kysymyksenne on oikeutettu\", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin\nääneti. \"Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut\nnähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä\ntimantti tai ottakaa se pantiksi.\"\n\nCropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti\nhuomauttamaan:\n\n\"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan\npistolin arvoinen. Joku juutalainen -- kai Bloisissa sellaisen tapaa?\n-- antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä\nsiitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!\"\n\n\"Voi, monsieur\", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä\nalemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja\netuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla\nkärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan,\n\"voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte\nluulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte...\"\n\nTuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan\nkatseen.\n\n\"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän\narvaatte\", huudahti ravintoloitsija.\n\n\"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä\", sanoi vieras.\n\"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään\nloukanneeni teitä.\"\n\n\"Ette ollenkaan\", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.\n\n\"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa... Pankaa se\nvälttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur.\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää\nminut yksikseni.\"\n\nCropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui\nilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet\ntodelliselle katumapäälle.\n\nTuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli\nkukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon\ntalletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.\n\nHän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja\nvarmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.\n\nSitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja\ntoivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle\notsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa,\njossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.\n\nMyrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties\nrukoillut sydämensä pohjasta.\n\nHän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen\nääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan\njuuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen\ntäyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin\nikkunoille.\n\n\n\n\n7.\n\nParry\n\n\nTuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta\nja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen\nhuoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat\npöydän.\n\nMuukalainen ei ollut heistä millänsäkään.\n\nSitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:\n\n\"Monsieur, timantti on arvioitu.\"\n\n\"Vai niin\", virkahti matkustaja. \"No?\"\n\n\"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi\nsiitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia.\"\n\n\"Onko summa mukananne?\"\n\n\"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin\nkuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur\nhaluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa...\"\n\n\"Ei tarvitse; pyysin myymään sen.\"\n\n\"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut\nrahat.\"\n\n\"Ottakaa siitä maksunne\", käski tuntematon.\n\n\"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte.\"\n\nAatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. \"Pankaa rahat tuolle\nkirstulle\", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.\n\nCropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti\nennakolta vuokransa.\n\n\"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä\",\npyysi hän sitten. \"Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa\nMédicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja\nrohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta.\"\n\nTuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku\nvirkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.\n\nPian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja,\nalakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui\nsitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.\n\n\"Kuningas! Kuningas!\" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä\nväentungos.\n\n\"Kuningas!\" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi\nhylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden\nvaatimuksista.\n\nPortaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja\nkeittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.\n\nKuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista\npilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.\n\nMuskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion\nperässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa\nhevosta kuin vaunuja.\n\nTakana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten\nilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä\nistuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet\nratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas\nkauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään\nmuutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat,\nnuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja\nmiellyttävät kasvonsa.\n\nKuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi\nde Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka\npalveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean\nmatkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat\nhovimiehet -- ja he kuuluivat vanhempiin -- käyttivät matkapukua;\nmelkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja\nkölteri kuten Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n aikaan.\n\nParemmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja\nkasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa\nhänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta\nkateudesta.\n\nTorvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä;\nhän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.\n\n\"Hän on kuningas, hän!\" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja\ntuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.\n\nSitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki\ntuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta\nenää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä\nhokivat: \"_Vive le roi_!\"\n\nValotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita\nMédicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin\nkeittiöpoika yhtä.\n\nCropole kertasi ehtimiseen:\n\n\"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!\"\n\n\"Valohämyssä\", määritteli Pittrino.\n\n\"Ja niin ylväs katsanto!\" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien\nja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei\ntoistansa paljonkaan kuunnellut.\n\nCropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan\nhavaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä\nirlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle\nkasautuneen ryhmän läpi.\n\nMutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:\n\n\"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!\"\n\nCropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet\npääsemään esille.\n\nIkkuna sulkeutui.\n\nPittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nMuukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei\nhänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.\n\n\"Voi, ei toki, ei, mylord\", sanoi hän. \"Minäkö istuutuisin teidän\nedessänne, en koskaan!\"\n\n\"Parry\", huudahti aatelismies, \"minä pyydän... tulethan Englannista...\nniin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin\nrasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä.\"\n\n\"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord.\"\n\n\"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua... sillä jos uutisesi olisi\nollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja\nsanomasi on niin ollen ikävää laatua.\"\n\n\"Mylord\", virkkoi vanhus, \"älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei\ntoivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin\nalistuvaisuutta.\"\n\n\"Parry\", vastasi nuori mies, \"olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja\nja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt\ntätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja\nvaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana\nmyynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani\nhintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään.\"\n\nParry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi\nkädenpuristuksella ja hymyllä.\n\n\"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson\nolevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?\"\n\nVanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.\n\n\"No nyt\", jatkoi muukalainen, \"älä peittele minulta mitään: miten\nkävi?\"\n\n\"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko\nnoin!\"\n\n\"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?\"\n\n\"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan.\"\n\n\"Hän luuli sinua vakoojaksi.\"\n\n\"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord.\"\n\n\"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?\"\n\n\"Oh, kyllä\", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; \"se esitti\nuskollisesti mielialanne.\"\n\n\"Sitten, Parry?...\"\n\n\"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli\nsaanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä\nseuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä.\"\n\n\"Vangittaisiin!\" mutisi nuori mies; \"vangittaisiin sinut, uskollisin\npalvelijani!\"\n\n\"Niin, mylord.\"\n\n\"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin _Parry_.\"\n\n\"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.\nJamesin hovissa ja\" -- vanhus lisäsi huoaten -- \"Whitehallissa\".[12]\n\nNuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.\n\n\"Sen hän teki väkensä nähden\", hän virkahti koettaen pettää itseänsä;\n\"mutta syrjäteitse... ilman välittäjiä... miten hän menetteli? Vastaa.\"\n\n\"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä\nlahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet\nveivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät\nminut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä\nBretagneen, ja tässä nyt olen.\"\n\n\"Oh!\" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen\nkurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; \"siinäkö kaikki, Parry, siinäkö\nkaikki?\"\n\n\"Niin, mylord, muuta en tiedä.\"\n\nParryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain\nnuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.\n\nVanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät\naatokset häädetyksi.\n\n\"Mylord\", hän virkkoi, \"mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin\nalinomaa: Eläköön kuningas!... Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä\naiheutti juhlavalaistuksen?\"\n\n\"Ah, Parry, etpä tiedäkään\", vastasi nuori mies ivallisesti, \"että\nRanskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle\novat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet,\naatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa\nkullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri\nkokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen.\nNiinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii\nhäntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön\nkuningas!\"\n\n\"Riittää, riittää, mylord!\" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä\nkäänteestä kuin edellisestä keskustelusta.\n\n\"Sinä tiedät\", pitkitti tuntematon, \"että sillaikaa kun kaikki tämä\ntapahtuu kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi, minun äidilläni ja\nsisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden\nviikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä\nminulle vastikään kerroit... Onko ennen nähty, Parry, että minun\nsäätyasemaani kuuluva mies on...\"\n\n\"Mylord, Luojan nimessä!\"\n\n\"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään\npuolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi\nkäsivartta, Parry, minulla on miekka...\"\n\nJa hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa,\njoka oli ripustettu seinälle.\n\n\"Mitä aiotte tehdä, mylord?\"\n\n\"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen\narmeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin\nveljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä\ntahdon menetellä kuten hekin -- menen anomaan almua!\"\n\nJa hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi\nmiekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan\nviitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen\nsilmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia\nkäsiään ja sanoi:\n\n\"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä\nmielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni:\nolemmehan rikkaita kuin kuninkaat!\"\n\nHän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti\nlattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli\nsäikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja\nvalmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia\nmatkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus\nikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.\n\n\n\n\n8.\n\nKuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.\n\n\nOn nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas\nLudvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja\nnuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.\n\nValtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja\naatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin\nherttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot\nolivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.\n\nMadame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä\nsisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja\nkolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja\nkynttilöistä.\n\nRumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen\nkajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli\nseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja\nkavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo\nalkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]\n\nKaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat\nkaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon\nenemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja\nköyryselkäinen, -- kardinaali Mazarinia.\n\nLudvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka\nmuodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät\nsilmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan\nihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet\ntapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut\nmahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että\nkuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä\nvielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita\nkauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri,\njättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään,\nmilloin myrskyjään.\n\nKuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa\nmitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota\nmuutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja\nhänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.\n\nHän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä\nvuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena;\nmutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain\npikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka\nkerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi\nmieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä\nhyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: \"Kuningas ei ole niin suuri kuin\nherra kardinaali.\" Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita\ntehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat\nnuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat\nhäntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.\n\nKuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja\nkatseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko\nhänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa\nnäki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen,\nkardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki\ntaitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut\nmitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään\ntietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen,\nhalukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.\n\nAatelismiehet ja -naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja\nkardinaalille.\n\nKuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi\nesiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja\nmielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen\ntiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi\njoitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti\nheissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka\ntuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön\nja valon lähteenä.\n\nNuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään\naavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti\nkasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja\njokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.\n\nTarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä\nvieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi.\nTällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin\nhänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.\n\nKardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka\ntarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli\nleskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei\nollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.\n\nItävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei\nhäneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin\nkardinaalikaan.\n\nMitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan\nmaalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei\nmaistanut muruakaan.\n\nMadame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa\ntasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä\npöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta\nkiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän\nhovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan\nkunnostautunut erinomaisesti.\n\nAterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan\nnousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä\nseurayleisön riveissä.\n\nNaiset huomasivat silloin -- on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä\nBloisissa kuin Pariisissa, -- että Ludvig XIV:llä oli rivakka ja rohkea\nkatse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun.\nHerrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, --\nettä hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai\ntiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.\n\nKuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen\nkorviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui\nkeskustellessaan Monsieurin kanssa.\n\nTämä sana oli naisen nimi.\n\nHän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja\nlaiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi\nvain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.\n\nMonsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta\nhänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli\nnimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme\nsisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.\n\nNäiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei\nsaanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet\nniissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä\nhavainnut nähdessään heidät viimeksi.\n\nKuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus\nnäiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja\nluonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen\ntavallista äänensävyään.\n\nOlisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle\nsellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.\n\n\"Monseigneur\", hän vastasi, \"neideillä on vielä koko kasvatuksensa\npäättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee\nomaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja\nloisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta.\"\n\nViime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli\nkyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta\nsiitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.\n\n\"Eihän teillä toki liene tarkoituksena\", huomautti Monsieur, \"panna\nheitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?\"\n\n\"Ei suinkaan\", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä,\nniin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja\nvärähteleväksi, \"ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät,\nja niin edullisesti kuin mahdollista.\"\n\n\"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali\", virkkoi Monsieur\nhyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.\n\n\"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille\nsekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta.\"\n\nTämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun\nesittelykierrostaan, kuten sanottu.\n\n\"Mademoiselle Arnoux\", lausui herttuatar esitellessään hänen\nmajesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen\nneitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi\ntalonpoikaistytöksi, \"soitonopettajattareni tytär.\"\n\nKuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää\noikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.\n\n\"Mademoiselle Aure de Montalais\", pitkitti Madame, \"hyvää syntyperää ja\ntunnollinen palvelustoimissaan.\"\n\nTällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän\nensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen\nMadamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.\n\nSamalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti\nnöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä\nhänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei\nvarmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.\n\nJuuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.\n\n\"Ja mikä on kolmannen nimi?\" kysyi Monsieur.\n\n\"Marie, monseigneur\", vastasi kardinaali.\n\nTällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas\nvavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle\npiiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka\nhän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi\nasiakseen puoliääneen:\n\n\"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että\nBlois oli näin kaukana Pariisista.\"\n\n\"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?\" kysyi Madame.\n\n\"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia\nehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!\"\n\n\"No niin, tunnen heidät kyllä.\"\n\n\"Jotkut heistä ovat sieviä.\"\n\n\"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään\npyörälle.\"\n\n\"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti\", pyysi kuningas hymyillen, \"sillä\nlauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti,\ntoiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta\nvanhan muodin johdosta.\"\n\n\"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä\nPariisista.\"\n\n\"Kas, siinäpä se\", virkkoi kuningas; \"kahden vuoden viivykki päivää\nkohti.\"\n\n\"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan\nhuomaa.\"\n\n\"Mutta katsokaahan, täti\", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka\nvalitessaan näköpistettänsä, \"katsokaahan tuota yksinkertaista\nvalkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden\npäähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä\nen tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea\nesiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun\nsitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja.\"\n\n\"Hyvä sukulaiseni\", vastasi Madame nauraen, \"sallikaa minun sanoa, että\nhenkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne\nhenkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä.\"\n\n\"Onko se mahdollista, täti?\" epäili kuningas.\n\n\"Tule lähemmäksi, Louise\", kehoitti Madame.\n\nSe nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona,\npunastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä\nollessaan.\n\n\"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la\nVallièren tytär\", esitteli Madame ihan juhlallisesti.\n\nVaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin\nperin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita\nsanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.\n\n\"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli\", jatkoi Madame, \"oivallisen\nhovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän\nmajesteettinne piti niin maukkaana.\"\n\nMikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt\nvastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame\nlisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti\njoka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut\nnuoressa tytössä viehättävää ja runollista.\n\nNeiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin\nsillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen\nkyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.\n\nMutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia.\nDiana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea\nja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä\nnektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.\n\nOnneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen\nsanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka,\njolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa\njoukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, -- jos tämä kaikille\npistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät\nsanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi\nkuollut siihen paikkaan.\n\nJa itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut\nkannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa\nkaikki, kauneudenkin.\n\nMutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät\nsumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka\ntarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun,\nkiirehti palaamaan heidän lähelleen.\n\nHän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:\n\n\"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat\nseurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan\nharkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin\nkohdalla.\"\n\nNämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja\nsalaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella\nsignor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.\n\nNiinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali\nhänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki\nhän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka\nhänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se\nolikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä\nvuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?\n\nSiitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen\nmyrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen\nkatseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena,\nilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä\nsilmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä\nhaastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun\npidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden\nyhtämittaista pyytelyä.\n\nSoitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja\ntympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli\nkäsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella,\nmutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen\nilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja\nministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta\nkohti.\n\nOviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti\nerityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja\ntummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja\npitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen\nkauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin,\ntaittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne\ntakaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä\nhattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä\nhuvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa -- jos hän olisi soturin\nsijasta ollut hovimies -- hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin\naina on jotakin maksettava huvituksestaan.\n\nEttä upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa,\nsiitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili\njuhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän\ntunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä --\nja kaikki vanhat soturit järkeilevät -- ennen kaikkea tajuavan paljon\nherkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua\nedelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.\n\nSiinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun\nkuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen\nkatseensa.\n\nEnsi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän\nkäsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän\noli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä\nhallitsijan sydämessä liikkui -- sitä ahdistavan ikävystymisen, aran\npäätöksen pyrkiä pois, -- käsitti hän velvollisuudekseen tehdä\nkuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä\nmelkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa\nratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:\n\n\"Kuninkaan saattue!\"\n\nSanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne\nkajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja\nkävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta\nkummastuneina.\n\nKalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja\nastahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka\nmuskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut\nvastikään annetussa käskyssä.\n\n\"Sinä lähdet, poikani?\" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä\nkysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se\nolisi ollut niin läpitunkeva.\n\n\"Niin, madame\", vastasi kuningas; \"tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin\nsitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana.\"\n\nMinisterin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän\nkuninkaalle luvan.\n\nMonsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille,\njotka ilmestyivät esiin.\n\nKuningas tervehti, astui salin poikki ja saapui ovelle.\n\nSiellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja,\njonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja\nmiekka paljastettuna kädessään.\n\nKuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen,\nnähdäksensä hänet vielä kerran.\n\nKymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi,\njoka täytti etuhuoneet ja portaat.\n\nToiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut\nsaattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.\n\nPikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty\nhänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut\noleskellessaan valtionlinnassa.\n\nMonsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit\nastuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen\ntoiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä\nsynkkä eteinen.\n\nMonsieur pysähdytti Ludvig XIV:n.\n\n\"Nyt, sire\", hän huomautti, \"sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen\nherttua sai ensimmäisen tikariniskun.\"\n\nHistoriallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas\ntunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai\nlähemmistä yksityiskohdista.\n\n\"Ahaa!\" virkkoi hän värähtäen.\n\nJa hän seisahtui.\n\nKaikki muut pysähtyivät hänen edessään ja takanaan.\n\n\"Herttua, sire\", kertoi Gaston, \"oli jokseenkin tällä paikalla, missä\nnyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän\nmajesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla;\nde Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan\nja ympärillään. Silloin häntä iskettiin.\"\n\nKuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän\ntämän sotaisia ja urheita kasvoja.\n\n\"Niin, takaapäin\", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista\nilmaisevan liikkeen.\n\nJa hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä\npainostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet\nkavalluksen.\n\nMutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää;\nhäh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon\npaikkaan.\n\nGaston tajusi veljenpoikansa toivomuksen.\n\n\"Katsokaa, sire\", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä\nkynttilän, \"tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet\nhän repäisi tarttuessaan niihin.\"\n\n\"Mikä syvennys tuossa on, lattiassa?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Siihen kohtaan valui veri\", selitti Gaston, \"ja tunkeusi niin syvälle\ntammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin\nkovertamalla. Ja kuitenkin\", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä\nlähemmäksi, \"punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä.\"\n\nLudvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä\nveritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa\nja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen\nisänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.\n\n\"Menkäämme!\" hän sanoi.\n\nKulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli\nilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista\nei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.\n\nHeidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä\ntästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta,\nGaston sanoi:\n\n\"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin\narvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin.\"\n\n\"Hyvä setä\", vastasi nuori hallitsija, \"kiitän teitä sydämellisestä\nvieraanvaraisuudestanne.\"\n\nGaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja\npoistui.\n\nKuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei\nkymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen\nmajesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.\n\nToiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa\nhän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella,\njota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.\n\nKaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä\nhän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.\n\nHän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti\nhuulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi\nnukkumaan.\n\n\n\n\n9.\n\nMédicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.\n\n\nSiten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään\nhuolimatta raskas vastuu.\n\nKuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista\ntullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta\npaitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja\neritoten kardinaalin vartiona.\n\nSignor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa\nmatkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota,\nja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen\nseikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän\nhovin tapoja tuntemattomasta.\n\nNiinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että\nkardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että\nsiellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä\njokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja,\njotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa\nvälittäjinä.\n\nKaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä\noli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.\n\nSiellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys,\nhiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt\nmitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat\nvähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut,\ntarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen\ntottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen\n_ei_, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin\ntalossa.\n\nKuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista\nsoiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.\n\nKymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta\nhälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali\nvuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja -naisten\nsaattamana.\n\nTätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella\nikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.\n\nItse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki;\nsitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut\nkäsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat\nystävykset.\n\nNäitä kahta paria saattoivat kaikki muut, -- ylhäiset naiset, paashit\nja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin\ntulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.\n\nNyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää\nikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän\nloiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, -- ei kukaan muu\nkuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet\nlähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.\n\nHän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä\npalatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten,\nettä kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, -- Monsieurin\nhuovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa\nrunsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, -- tuntematon tunkeusi\nyleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka\njohtivat kardinaalin huoneistoon.\n\nHänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle\nvahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.\n\nMutta hänet pysähdytti rutosti musketin heilahdus ja etuvartijan huuto.\n\n\"Minne matka, ystävä?\" kysyi vahtisotilas.\n\n\"Aion kuninkaan luo\", vastasi tuntematon levollisesti ja ylpeästi.\n\nSotamies kutsui paikalle erään hänen ylhäisyytensä upseerin, joka\nvirkkoi siihen tapaan kuin virastoapulainen opastaa ministeriössä\nkävijää perille:\n\n\"Toinen porraskäytävä vastapäätä.\"\n\nJa sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen\nkeskusteluunsa.\n\nVastaamatta muukalainen astui osoitettuja portaita kohti.\n\nSillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, -- vain hämyä, jossa\nyksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät\nsiellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä\nkivilaakoja vasten.\n\nVahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen\nmuskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.\n\n\"_Qui vive_?\" huusi tämä etuvartija.\n\n\"Ystävä\", vastasi tuntematon.\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Puhutella kuningasta.\"\n\n\"Ohoh, hyvä herra, sepä tuskin käy laatuun.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Kuningas on makuulla.\"\n\n\"Jo makuulla?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, puhuteltava minun on häntä silti.\"\n\n\"Mutta minä sanon teille, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Kuitenkin...\"\n\n\"Takaisin!\"\n\n\"Onko menettelyohje niin ehdoton?\"\n\n\"Minun ei tarvitse tehdä tiliä teille. Takaisin!\"\n\nJa tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta\nkäskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa\nolisivat juurtuneet siihen paikkaan.\n\n\"Herra muskettisoturi\", hän sanoi, \"olettehan aatelismies?\"\n\n\"Minulla on se kunnia.\"\n\n\"No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun\nverran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan.\"\n\nSanoissa ilmenneen arvokkuuden voittamana etuvartija laski aseensa\nalas.\n\n\"Puhukaa, monsieur\", hän sanoi, \"ja jos pyydätte minulta jotakin\nsellaista, mikä on minun vallassani...\"\n\n\"Kiitos. Onhan teillä upseeri?\"\n\n\"Luutnanttimme, kyllä, monsieur.\"\n\n\"No niin, haluan puhutella luutnanttianne.\"\n\n\"Kas, se on toinen asia! Astukaa ylös, monsieur.\"\n\nTuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita,\nsamalla kun huuto: \"Luutnantti, vierailu!\" vartiosoturista toiseen\nsiirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä\nuinahdusta.\n\nSilmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti\nkolme askelta muukalaista kohti.\n\n\"Miten voin palvella teitä, monsieur?\" hän kysyi.\n\n\"Te olette vartion upseeri, muskettiväen luutnantti?\"\n\n\"Minulla on se kunnia\", myönsi upseeri.\n\n\"Monsieur, minun on välttämättömästi puhuteltava kuningasta.\"\n\nLuutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella\nsilmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin\ntavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.\n\n\"En oleta teitä mielenvikaiseksi\", hän sanoi, \"ja kuitenkin näytte\nkuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että\nkuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään.\"\n\n\"Hän myöntää pääsyn, monsieur.\"\n\n\"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa\nneljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö\nsitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä.\"\n\n\"Kuullessaan, kuka olen\", vakuutti tuntematon suoristautuen, \"hän\nperuuttaa kiellon.\"\n\nUpseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta\nmukautumaan.\n\n\"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet\nilmoitan, monsieur?\"\n\n\"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja\nIrlannin kuninkaan.\"\n\nUpseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa\nilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on\nkoskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.\n\n\"Ah, niin, sire\", hän sanoi, \"minun olisi tosiaan pitänyt tuntea\nteidät.\"\n\n\"Olette nähnyt muotokuvani?\"\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin\nminut häädettiin Ranskasta?\"\n\n\"En, sire, niinkään ei ole asian laita.\"\n\n\"Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt\nmuotokuvaani ettekä minua itseäni?\"\n\n\"Sire, olen nähnyt hänen majesteettinsa isänne kamalana hetkenä.\"\n\n\"Sinä päivänä, jolloin...?\"\n\n\"Niin.\"\n\nRuhtinaan otsa synkistyi; sitten hän tunnelmansa vallasta irtautuen\nsanoi:\n\n\"Huomaatteko vieläkin vaikeaksi ilmoittaa minua?\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, sire\", vastasi upseeri, \"mutta noin\nyksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin,\nkuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas\nKaarle I:n... Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle.\"\n\nSamassa hän palasi kysymään:\n\n\"Teidän majesteettinne varmaankin haluaa, että tämä kohtaus pysyy\nsalassa?\"\n\n\"En vaadi sitä, mutta jos on mahdollista saada se tapahtumaan\nhiljaisesti...\"\n\n\"Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä\nylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee\nsuostua jättämään miekkanne minulle.\"\n\n\"Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo\naseellisena.\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä\ntapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle,\nvapautuakseni vastuusta.\"\n\n\"Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen\nmajesteetilleen?\"\n\n\"Heti, sire.\"\n\nJa upseeri riensi koputtamaan välioveen, jonka hänelle avasi\nkamaripalvelija.\n\n\"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!\" virkkoi upseeri.\n\n\"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!\" toisti kamaripalvelija.\n\nNämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen\nmolemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV:n nähtiin astuvan\nesiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen\nliikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.\n\n\"Te, serkkuni, te Bloisissa!\" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja\nkamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.\n\n\"Sire\", vastasi Kaarle II, \"olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani\nteidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne.\nPitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä\nilmoitettavaa teille.\"\n\n\"Sopiiko tämä huone siihen tarkoitukseen, hyvä serkku?\"\n\n\"Varsin hyvin, sire, sillä luullakseni ei puheluamme voida kuulla.\"\n\n\"Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat\nviereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen\nsivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai\nmitä?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä.\"\n\n\"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme\nonnettomuuksia.\"\n\nRanskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin\nkuninkaan istuinta.\n\n\"Sire\", jatkoi Kaarle II, \"minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän\nmajesteettinne surkean historiani yksityiskohtia.\"\n\nLudvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän\nojensi arvoveljelleen kätensä.\n\n\"Hyvä serkku\", hän sanoi, \"minun on häveten tunnustettava, että\nkardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä\nenemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea\nitselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti\nnämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi\nvain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin\nlainkaan tutustunut.\"\n\n\"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on\nsitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä.\"\n\n\"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa.\"\n\n\"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään\nIrlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa\nSkotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä\nanastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata\nhänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani.\"\n\n\"Ja kuitenkin Skotlanti on melkein isänmaanne, hyvä serkku.\"\n\n\"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He\nolivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat\nhirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän\nei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa\nuhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli\npyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi\nkuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen\nuskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista\ntai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista,\njoka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.\n\n\"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin\nEnglantiin. Protektori[14] alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella\npakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt\nLontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä\njoutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.\n\n\"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen.\nSire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p:nä 1651, Dunbarin luona\ntapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä.\nKaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä\naskeltakaan. Lopulta minun oli paettava.\n\n\"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi.\nHellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin\npuunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi\npuulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani\nStraffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni\ntyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden\nmuistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä\nkaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi.\nSilloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin\nhovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka\nkyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan\nsyöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen\nkavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, -- niin, sire,\nkauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut\nseppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi.\"\n\n\"Omituista\", mutisi Ludvig XIV, \"minä olin tietämätön tästä kaikesta.\nMinulle oli tunnettua ainoastaan, että _te_ pääsitte alukseen\nBrighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa.\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala\", huudahti Kaarle, \"jos sallit kuninkaitten olla niin\ntietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he\nkeskinäiseen avunantoon!\"\n\n\"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku\", jatkoi Ludvig XIV, \"kuinka voitte\nvielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta\nkansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?\"\n\n\"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut\nWorcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa\nsopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne\nyläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p:nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin\ntaisteluiden vuosipäivä sekin.\"\n\n\"Hänen sijaansa tuli poika.\"\n\n\"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin\nperintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut\ntasavaltalainen eikä kuningasmielinen. -- Rikhard, joka antoi huoviensa\nsyödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui\nprotektoraatista huhtikuun 22 p:nä 1659. Siitä on nyt alun toista\nvuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin\nyrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat\nLambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa\ntähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire,\nmiljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni\ntai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen\nWhitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat\ntemppelistä!\"\n\n\"Tulette siis\", virkkoi Ludvig XIV, \"pyytämään minulta...\"\n\n\"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia\ntoisilleen, vaan kaikki kristityt, -- apuanne, sire, joko rahana tai\nmiehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia\nvastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin\nisäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai\nalamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä\nvallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa\npyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa\nkuninkuuden helmaan, -- apuanne, sire, ollakseni teidän\nmajesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on\nniin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire,\nolenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!\"\n\nJa veri nousi Kaarle II:n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi\npeitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta\nsatunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.\n\nNuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen\nvanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan\neikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.\n\nKymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan\nmielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.\n\n\"Mikä on vastauksenne, sire?\" hän kysyi. \"Odotan sitä kuin\nhengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?\"\n\n\"Hyvä serkku\", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II:lle, \"te\npyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut\nneljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä\nen ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä\nnimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua\nnäkyvällä valtaistuimella -- se on ainoana etunani teidän\nmajesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Kaarle II.\n\n\"Hyvä serkku\", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, \"olen kokenut\nkurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi\nkestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa\nteille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi\nsääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin\nkaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat\nnakerrelleet pilalle vaunuvajassa -- kuinka päivällistäni tahtoessani\nmentiin kardinaalin keittiöön kysymään, oliko siellä syötävää\nkuninkaalle. Ja vielä tänä päivänä, -- kun olen kahdenkolmatta vanha,\nkun olen sivuuttanut kuninkaiden täysikäisyyden rajan, -- tänä päivänä,\njolloin minulla pitäisi olla aarrehuoneen avain, politiikan johto,\noikeus määrätä sodasta ja rauhasta, luokaa silmäys vain ympärillenne ja\nkatsokaa, mikä asema minulle suodaan: katsokaa tätä hylättyä tilaa,\ntätä halveksimista, hiljaisuutta, kun sitävastoin tuolla toisella\npuolella... katsokaa, mitä touhua, loistoa, kunnioituksen osoittelua!\nTuolla, tuolla, hyvä serkku, on Ranskan todellinen kuningas.\"\n\n\"Kardinaali?\"\n\n\"Niin, kardinaali.\"\n\n\"Silloin minä olen tuomittu, sire.\"\n\nLudvig XIV ei vastannut mitään.\n\n\"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi\njättänyt äitini ja sisareni -- Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären\n-- kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti\nolisi lähettänyt heille puita ja leipää.\"\n\n\"Kuolemaan!\" mutisi Ludvig XIV.\n\n\"No niin\", jatkoi Englannin kuningas, \"köyhä Kaarle II -- tämä Henrik\nIV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire --, jolla ei ole parlamenttia eikä\nkardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä\nkäydä hänen sisarelleen ja äidilleen.\"\n\nLudvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa\nröyhelöstä.\n\nTämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin\nhuomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän\ntarttui nuoren hallitsijan käteen.\n\n\"Kiitos, hyvä serkku\", hän sanoi. \"Teidän tulee sääli minua; muuta en\nvoisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne.\"\n\n\"Sire\", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, \"tarvitsette\nmiljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?\"\n\n\"Miljoona riittäisi minulle kyllä, sire.\"\n\n\"Se on hyvinkin vähän.\"\n\n\"Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein\npaljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä\nainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa.\"\n\n\"Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän\nkuin yksi komppania, siinä kaikki.\"\n\n\"Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä\nisäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä\npelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi\narmeija ja saarsi kokonainen kansa.\"\n\n\"Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa\naatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon\nveljeksi?\"\n\n\"Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni\nvaltaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen,\nRanskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle\nveljenä.\"\n\n\"No niin, hyvä serkku\", sanoi Ludvig nousten, \"mitä te epäröitte\npyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan\nole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan\nkuningasta, -- sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä\nmiljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!\"\n\n\"Ah\", huudahti Kaarle, \"te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän\nmiehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä,\njonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain.\"\n\n\"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!\" varoitti Ludvig matalalla äänellä.\n\"Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen\nhankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän\nhalki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa\nkuin maan valloitus.\"\n\n\"Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä...\"\n\n\"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt\",\nkeskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan\nkalpenemaan.\n\nMutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti,\njatkoi Ludvig:\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka\nkärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä\nkuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista\nsanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella.\nMenen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen\npian takaisin.\"\n\n\n\n\n10.\n\nMazarinin luvunlaskua.\n\n\nJuuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana\nkiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen,\nastui muskettiupseeri -- huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko\npidätellä hengitystään -- ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme\nmaininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan\nollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella\nlaudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna\nvain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki,\nmitä huoneessa tapahtui.\n\nEi siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko\näskeisen keskustelun.\n\nKuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien\ntervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä\nkatseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.\n\nKuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen\ntapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu\nGascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä\nhäivytetyksi:\n\n\"Surkea palveluspaikka! Surkea herra!\"\n\nNämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa,\nojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.\n\nTämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana\n-- kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin\nhuoneistoon päin -- tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.\n\nHiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle,\nmutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän\npakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän\noli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen\nmatkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.\n\nMutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen\nliike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi\nhän Bernouinilta:\n\n\"Onko Brienne vielä saapuvilla?\"\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi kamaripalvelija. \"Herra de Brienne on teidän\nluvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on\nhänet helppo herättää.\"\n\n\"Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!\"\n\nJa kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.\n\n\"Kas, vai numerot!\" sanoi Bernouin. \"Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne\nantautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman\npäänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä.\"\n\n\"Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen,\nystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de\nColbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.\nSäntillinen mies!\"\n\n\"Enpä tiedä\", arvosteli kamaripalvelija, \"mutta minä en pidä hänen\nulkomuodostaan, -- kykenevän nuoren miehenne katsannosta.\"\n\n\"Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.\nIstuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita.\"\n\n\"Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?\"\n\n\"Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa.\"\n\n\"Kyllä näen.\"\n\n\"Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä.\"\n\n\"Kirjoitettu on.\"\n\n\"Lyonin osalta...\"\n\nKardinaali näytti empivän.\n\n\"Lyonin osalta?\" toisti Bernouin.\n\n\"Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä.\"\n\n\"Hyvä, monseigneur.\"\n\n\"Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa.\"\n\n\"Seitsemän\", kertasi Bernouin.\n\n\"Niin juuri\", vahvisti kardinaali painavasti, \"seitsemän. Käsitäthän,\nBernouin\", lisäsi hän, \"että tämä kaikki on maksettavia rahasummia.\"\n\n\"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai\nsaatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä.\"\n\n\"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken\nyhteen. No, missä olimmekaan?... Aina sinä keskeytät minua!\"\n\n\"Seitsemässä miljoonassa, Bordeauxin osalta.\"\n\n\"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle\nnimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma\ntyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen\nymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään\nomaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt\nyhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas,\nolinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto...\"\n\n\"Kirjoitanko kruununlinnojen?\" kysyi Bernouin.\n\n\"Ei, ei, se on turhaa, -- itsestään selvää. Oletko kirjoittanut,\nBernouin?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Miten ovat numerosi?\"\n\n\"Rivittäin ihan alitusten.\"\n\n\"Laske yhteen, Bernouin.\"\n\n\"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä,\nmonseigneur.\"\n\n\"Äh!\" äännähti kardinaali äreänä; \"ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!\"\n\nBernouin tarkisti laskunsa.\n\n\"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä.\"\n\nMazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.\n\n\"Yhdentekevää\", arveli Bernouin, \"kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa\nkaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha.\"\n\n\"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä\nkolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli\nmääränkin!\"\n\nBernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo\nuskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen\npäänalustaan.\n\n\"Oh\", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, \"ei vielä\nneljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen\nneljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut\npäämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen\nriutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä\njos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme\nespanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo\nmiekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi.\"\n\nHänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää\najattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin\nkaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin\ntakaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.\n\n\"No\", tiedusti kardinaali, \"mikä on hätänä?\"\n\n\"Kuningas, monseigneur, kuningas!\"\n\n\"Mitä! Kuningasko?\" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa.\n\"Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen\nmakuulla. Mitä onkaan tapahtunut?\"\n\nLudvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan\nkardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri\nsamassa.\n\n\"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali\", hän sanoi. \"Tai ei\nainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain\nilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti\ntänä iltana, siinä kaikki.\"\n\nMazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas\noli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän\npäätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti\nja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti\nilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:\n\n\"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten,\nmutta ankara jäsenkolotukseni...\"\n\n\"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali\",\nkeskeytti Ludvig ystävällisesti. \"Olen teidän oppilaanne enkä kuningas,\nsenhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne\nanojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin\nhalukkaana saamaan suotuisan vastauksen.\"\n\nKuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä\najatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli\nrakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies\nkuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon\nhäveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen\nalennustila.\n\nKelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.\n\n\"Puhukaa, sire\", hän sanoi, \"ja koska teidän majesteettinne suvaitsee\nhetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt\npuhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän\nmajesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni.\"\n\n\"Kiitos, herra kardinaali\", vastasi kuningas. \"Se, mitä minulla on\nteidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku\nseikka.\"\n\n\"Sepä ikävää\", pahoitteli kardinaali, \"kovin ikävää, sire. Olisin\nsuonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä\npalvelusta ja uhraustakin... mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen\ntyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire.\"\n\n\"No niin\", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan\nministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, \"seikka on se, että luonani\nkävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas.\"\n\nMazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun\nilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin\nnyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin\nnäki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.\n\n\"Kaarle II!\" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti\nrypistäen huuliansa. \"Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II:n!\"\n\n\"Kuningas Kaarlo II:n\", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik\nIV:n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut.\n\"Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni\nkertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra\nkardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi\nvaltaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen\nkokenut onnettomuutta -- kun olen nähnyt valtaistuimestani\nkiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan\npääkaupungistani.\"\n\n\"Niin\", huomautti kardinaali närkkäästi, \"miksei hänellä ole ollut\nlähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi\nkruunu säilynyt.\"\n\n\"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne\",\nvastasi kuningas ylpeästi, \"ja saatte uskoa, että minä puolestani en\nsitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani\nEnglannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun\npelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen\nsaman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen,\nollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä\nkykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui\nhänen isänsä mestauslavan juurelle.\"\n\n\"Sire\", haastoi Mazarin, \"kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne,\nmutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu\nvillittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa\nkaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen\njälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja\nkerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan\nmiellyttänyt, ja siihen en ryhdy.\"\n\n\"Te voittekin auttaa meitä toimittamaan sen sijalle toisen.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Juuri palauttamalla Kaarle II:n hallitukseen.\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala\", huudahti Mazarin, \"kangasteleeko tuon köyhimyksen\nmielessä semmoinen haave?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori kuningas nolostuneena vaikeuksista, joita hänen\nministerinsä varma silmä näkyi tässä suunnitelmassa huomaavan, \"eikä\nhän sitä varten pyydäkään muuta kuin miljoonan.\"\n\n\"Siinäkö kaikki? Pikku miljoonaanko hän vain tyytyisikin?\" sanoi\nkardinaali ivallisesti, tehostaen italialaista ääntämistapaansa.\n\"Vaivainen miljoona vain, olkaa hyvä, veliseni! Siinäpä oikea\nkerjäläisperhe!\"\n\n\"Kardinaali\", muistutti Ludvig XIV päätänsä kohottaen, \"tämä\nkerjäläisperhe on minun sukuni haara.\"\n\n\"Oletteko kyllin rikas lahjoittaaksenne miljoonia muille, sire? Onko\nteillä miljoonia?\"\n\n\"Voi\", vastasi Ludvig XIV tuntien ääretöntä mielenkarvautta, jonka hän\nkuitenkin voimakkaalla ponnistuksella esti ilmenemästä kasvoillaan,\n\"voi, niin, herra kardinaali, tiedän olevani köyhä, mutta Ranskan\nkruunu on lopultakin miljoonan arvoinen, ja tehdäkseni hyvän teon\npanttaisin kruununi, jos on tarpeellista. Hakisin käsille juutalaisia,\njotka hyvinkin antaisivat minulle miljoonan.\"\n\n\"Sanotte siis tarvitsevanne miljoonan, sire?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Niin sanon, monsieur.\"\n\n\"Te erehdytte suuresti, sire: te tarvitsette paljon enemmänkin.\nBernouin!... Saatte nähdä, sire, kuinka paljon te toden teolla\ntarvitsette... Bernouin!\"\n\n\"Kuinka, kardinaali\", oudoksui kuningas, \"aiotteko neuvotella lakeijan\nkanssa minun asioistani?\"\n\n\"Bernouin!\" kutsui kardinaali vieläkin, olematta huomaavinaan nuoren\nhallitsijan nöyryytystä. \"Tulehan tänne ja sano minulle se numero, jota\nsinulta juuri äsken kysyin, ystäväiseni.\"\n\n\"Kardinaali, kardinaali, ettekö kuullut huomautustani?\" vastusti Ludvig\nvaaleten suuttumuksesta.\n\n\"Älkää pahastuko, sire; minä käsittelen teidän majesteettinne asioita\naina julkisesti. Koko Ranska tietää, että tilinpitoni on avointa. Mitä\nmääräsinkään sinulle äsken tehtäväksi, Bernouin?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne käski minun suorittaa erään yhteenlaskun.\"\n\n\"Ja sinä teit sen, vai mitä?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Todetakseni summan, jota hänen majesteettinsa tällä hetkellä\ntarvitsi? Enkö sanonut sinulle sitä? Puhu suoraan, hyvä mies.\"\n\n\"Niin teidän ylhäisyytenne sanoi.\"\n\n\"No, minkä summan halusin saada kokoon?\"\n\n\"Neljäkymmentäviisi miljoonaa muistaakseni.\"\n\n\"Ja mihin määrään pääsimme yhdistäessämme kaikki varamme?\"\n\n\"Kolmeenkymmeneenyhdeksään miljoonaan\nkahteensataankuuteenkymmeneentuhanteen frangiin.\"\n\n\"Hyvä, Bernouin, sitä vain tahdoin tietää; jätä meidät nyt\", sanoi\nkardinaali tähdäten säihkyvän katseensa nuoreen kuninkaaseen, joka oli\nmykistynyt ällistyksestä.\n\n\"Mutta kuitenkin...\" änkytti kuningas.\n\n\"Ah, te epäilette vielä, sire\", sanoi kardinaali. \"No, katsokaa, tässä\non todiste sanoilleni.\"\n\nJa Mazarin veti patjansa alta numeroilla täytetyn paperisuikaleensa,\nojentaen sitä kuninkaalle, joka käänsi pois katseensa -- niin katkera\noli hänen pettymyksensä.\n\n\"Kun haluatte nyt miljoonan, sire, ja sitä miljoonaa ei ole merkitty\ntähän, tarvitsee teidän majesteettinne siis neljäkymmentäkuusi\nmiljoonaa. No, maailmassa ei ole juutalaisia, jotka antavat sellaisen\nsumman Ranskan kruunuakaan vastaan.\"\n\nPuristaen nyrkkiänsä kalvosintensa suojassa kuningas työnsi\nlepotuolinsa syrjään.\n\n\"Sille ei siis voi mitään\", hän sanoi; \"serkkuni Englannin kuningas\nkuolee nälkään.\"\n\n\"Sire\", vastasi Mazarin entiseen tapaansa, \"muistakaa sananlaskua,\njonka teille tässä esitän mitä terveimmän politiikan ohjeena: 'Iloitse\nköyhyydestäsi, milloin naapurisikin on köyhä.'\"\n\nLudvig mietti tuokion, luodessaan uteliaan silmäyksen paperiin, jonka\ntoinen pää kätkeysi patjan alle.\n\n\"On siis mahdoton tyydyttää rahantarvistani, herra kardinaali?\" yritti\nhän vielä.\n\n\"Ehdottomasti, sire.\"\n\n\"Ajatelkaa, että täten saan myöhemmällä vihollisen, jos hän minun\navuttani nousee jälleen valtaistuimelle.\"\n\n\"Jollei teidän majesteettinne muuta pelkää, niin olkaa vain huoletta\",\ntyynnytti kardinaali vilkkaasti.\n\n\"Hyvä on, en kiusaa pitempään\", sanoi Ludvig XIV.\n\n\"Olenko ainakin saanut teidät vakuutetuksi, sire?\" kysyi kardinaali\nlaskien kätensä kuninkaan kädelle.\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Pyytäkää mitä tahansa muuta, sire, niin olen onnellinen voidessani sen\nteille myöntää, evättyäni tämän toivomuksenne.\"\n\n\"Mitä tahansa muutako, monsieur?\"\n\n\"Niin, enkö ole ruumiineni ja sieluineni teidän majesteettinne\npalvelija? Hei, Bernouin, soihtuja, vartiosotureita hänen\nmajesteetilleen! Hänen majesteettinsa lähtee takaisin huoneistoonsa.\"\n\n\"Ei vielä, monsieur, ja koska tarjoatte minulle hyväntahtoisuuttanne,\naion sitä käyttää.\"\n\n\"Itseänne varten, sire?\" kysyi kardinaali toivoen, että lopultakin\ntulisi kysymys hänen sisarentyttärestään.\n\n\"En, monsieur, en itseäni varten\", vastasi Ludvig, \"vaan yhä\nKaarle-serkkuni hyväksi.\"\n\nMazarinin kasvot synkistyivät jälleen, ja hän murisi muutamia sanoja,\njoita kuningas ei kuullut.\n\n\n\n\n11.\n\nMazarinin politiikkaa.\n\n\nSen epäröimisen sijasta, jolla nuori kuningas oli neljännestunti\ntakaperin lähestynyt kardinaalia, saattoi hänen silmistään nyt nähdä\ntuon sitkeän tahdon, jota vastaan voitiin taistella ja joka kenties\ntaittui omaan voimattomuuteensa, mutta joka ainakin säilytti tappionsa\nmuistoa sydämen syvyydessä kuin kirvelevänä haavana.\n\n\"Tällä kertaa, herra kardinaali, on kysymys paljon helpommin saatavasta\nedusta kuin miljoonasta.\"\n\n\"Niinkö oletatte, sire?\" virkahti Mazarin katsellen kuningasta\nviekkailla silmillään, jotka näkivät syvimpiinkin sydänsopukkoihin.\n\n\"Niin oletan, ja kun saatte tietää pyyntöni sisällön...\"\n\n\"Ja luuletteko siis, että minä en sitä tiedä, sire?\"\n\n\"Tiedättekö muka, mitä minulla vielä on teille sanottavaa?\"\n\n\"Kuulkaahan, sire, mainitsenpa teille Kaarle-kuninkaan omat sanat...\"\n\n\"Oh, jopa jotakin!\"\n\n\"Kuulkaahan vain: Ja jos tuo saituri, tuo halpamainen italialainen, on\nhän sanonut...\"\n\n\"Herra kardinaali!...\"\n\n\"Se oli ajatuksena, elleivät sanat ihan siten sattuneet. No, hyvä\nJumala, en minä hänelle siitä pahastu, sire, jokainen näkee\nmielenkuohujensa mukaan. Hän on siis puhellut: Ja jos tuo halpamainen\nitalialainen kieltää teiltä sen miljoonan, jota häneltä pyydämme, sire,\n-- jos meidän on rahan puutteessa pakko luopua käyttämästä\nvaltiotaitoa, niin pyydämmepä häneltä viisisataa aatelismiestä...\"\n\nKuningas hätkähti, sillä kardinaali oli erehtynyt ainoastaan numerosta.\n\n\"Eikö niin ole asia, sire?\" huudahti ministeri voitokkaasti. \"Sitten\nhän on lisännyt kauniita sanoja, hän on haastanut: Minulla on ystäviä\nsalmen toisella puolella; heiltä puuttuu ainoastaan päällikköä ja\nlippua. Kun he näkevät minut, kun he näkevät Ranskan lipun, he\nkerääntyvät ympärilleni käsittäen, että minulla on teidän tukenne.\nRanskalaisen sotilaspuvun väreillä on minun joukossani sama teho kuin\nmiljoonalla, jonka Mazarin on meiltä evännyt. (Sillä hän tiesi hyvin,\nettä minä en sitä miljoonaa myöntäisi.) Voitan näillä viidelläsadalla\naatelismiehellä, sire, ja siitä tulee kaikki kunnia teille. Siten hän\non sanonut tai likipitäin, eikö niin? Ja sanoihinsa hän on sommitellut\nloistavia vertauksia, mahtipontisia mielikuvia, sillä hänen sukunsa on\nsuurellista väkeä! Isä piti puheita mestauslavalle asti!\"\n\nHäpeän hiki helmeili Ludvigin otsalla. Hän tunsi, ettei ollut hänen\narvonsa mukaista kuunnella siten häväistävän serkkuansa, mutta hän ei\nvielä osannut esiintyä itsenäisesti, olletikaan sitä miestä kohtaan,\njonka edessä hän oli nähnyt kaikkien taipuvan, äitinsäkin.\n\nVihdoin hän ponnistausi vastaamaan:\n\n\"Mutta, herra kardinaali, ei ole kysymys viidestäsadasta miehestä, vaan\nkahdestasadasta.\"\n\n\"Siinä näette, että arvasin hänen pyyteittensä suunnan.\"\n\n\"En ole milloinkaan kieltänyt terävänäköisyyttänne, monsieur,\nja sentähden juuri olenkin ajatellut, että te ette epäisi\nKaarle-serkultani niin yksinkertaista ja helposti myönnettävää\navustusta kuin nyt pyydän hänen nimessään, herra kardinaali, tai\noikeastaan omassa nimessäni.\"\n\n\"Sire\", vastasi Mazarin, \"kolmekymmentä vuotta nyt olen ottanut osaa\npolitiikkaan. Ensin olen sitä harjoitellut herra kardinaali de\nRichelieun kanssa ja sittemmin ihan yksin. Se politiikka ei ole aina\nollut kovinkaan kunniakasta, se on tunnustettava; mutta se ei ole\nmilloinkaan ollut kömpelöä. Mutta se, mitä nyt esitetään teidän\nmajesteetillenne, on sekä kunniatonta että kömpelöä.\"\n\n\"Kunniatonta, monsieur!\"\n\n\"Sire, te olette tehnyt sopimuksen Cromwellin kanssa.\"\n\n\"Niin kyllä, ja siihen sopimuskirjaankin Cromwell on piirtänyt nimensä\nminun allekirjoitukseni yläpuolelle.\"\n\n\"Miksi kirjoititte niin alas, sire? Cromwell näki hyvän sijan ja otti\nsen; se oli ihan hänen tapaistaan. Palaan siis Cromwelliin. Te olette\ntehnyt sopimuksen hänen kanssaan, toisin sanoen Englannin kanssa, koska\nsen liiton tapahtuessa Cromwell yksinään edusti koko Englantia.\"\n\n\"Cromwell on kuollut.\"\n\n\"Niinkö luulette, sire?\"\n\n\"Tottahan toki, koska hänen poikansa Rikhard on häntä seurannut ja jo\nluopunut vallastakin.\"\n\n\"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja\nEnglanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se\nRikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä\npaikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden\nvälttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään\nsitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on\nennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire,\nettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä,\nettä on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on\nkatkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja\nlyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana\nnimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se\nei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen\nperusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä\nollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike --\nmuistanettehan fronden, sire\" (nuori kuningas painoi päänsä alas) --\n\"olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän\nmajesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt\nliittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja\nkunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle\npuolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä\nvastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun\nyllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai\nkahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle\nasettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee\narmeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa,\nmikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa,\nkuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa\", -- Mazarin tähysti\nkuningasta terävästi, -- \"ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen\njäämään sikseen, -- no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti\nlähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai\nkourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne\nkunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?\"\n\nLudvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi\nkunniallisuuteen, -- hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä,\nettä puhuttiin erityisesti mazarinadeista.\n\n\"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä\",\nhuomautti kuningas, \"en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä\nEnglantiin, jos heitä haluttaa.\"\n\n\"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai\nainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat\nliittovaltiossa vihollisina.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies,\nesittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän\njoutumattamme siitä pulaan.\"\n\n\"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne\", vastasi Mazarin.\n\"Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos\ntäältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin.\nNykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön\npesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo\nkaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat\nainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot.\nMe rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä\nkun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen.\"\n\n\"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle\nnyt sanotte, herra kardinaali!\"\n\n\"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi.\nVielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte\nsanastanne ja rikotte sopimuksen, -- sitähän nähdään useinkin, että\nannetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta\nsilloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa\nliian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä\npyydetään, -- Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy\nsalmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin\nkenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!\"\n\n\"Hän ei enää joudu tekemisiin Cromwellin kanssa, monsieur.\"\n\n\"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon\nvaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli\nilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen,\npaisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen\ntynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä\nelämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on\nsiten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan\nsielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius\nsanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan\njoutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle\nvuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei\nvalitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän\ntiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet\npäämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka\naamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä\npäivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty\nsuunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen\nedellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.\n\n\"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut\npuhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui\nteille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on\nmiehiään, -- nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi\nominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät.\nSire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut\njärkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut\nkauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan\nkalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä\nasemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne\nvaltaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No,\nsire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de\nBeaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet\nhukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte\ntuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu,\njonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta.\nNiinpä kumarrankin hänen edessään, sire, -- minä, jolla on pelkkä\nsamettilakki päässä.\"\n\n\"Mitä siis ajattelette Monkin tahtovan?\"\n\n\"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä,\nsillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla\nhänen aikeitaan, -- arvailla, käsitättehän sanani? -- sillä jos luulen\narvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin\npitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana\nolen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas\non kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat\neteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota\nnäkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja\nerehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan\nyrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä\nhän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, -- pelkkä oletushan ei\nMonkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, -- luulen\nkyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän\nKaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön\nvälityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat\nsanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan\nse on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta\nTynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta:\nMonk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi\nhänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen\nmyös, -- mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, -- luulen myös,\nettä Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä\npyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä\nmeitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja\nMonkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin\nitselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän\nvoiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen\ntahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä\nkohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan,\nantaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan\nsopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole\noikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!\"\n\n\"Eikö sitäkään?\"\n\n\"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta\nvieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois\nRanskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta,\nvaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette\nserkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, -- että se on\nmahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, -- tai minä\nitsekin...\"\n\n\"Riittää, monsieur!\" keskeytti Ludvig XIV nousten. \"Te kielsitte\nminulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat\novat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta\nkaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan\nsilmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään\nminua -- kuningasta -- osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n\ntyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille,\npysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän\npääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla\ntodistelullaan ollut tavoittanutkaan, \"minä taivun aina kuninkaani\ntahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan\nseurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin,\nmutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi.\"\n\n\"Hyvää yötä, monsieur\", toivotti Ludvig XIV; \"lähden epätoivoisena.\"\n\n\"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire\",\nhuomautti Mazarin.\n\nKuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän\ntosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta,\njota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen\noli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja\nEuroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja\nhämärinä.\n\nLudvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli\nhänet jättänyt.\n\nHänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi\nsilmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa\notsalla.\n\nHän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista\ntunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.\n\n\"Kävi miten hyvänsä\", hän sanoi, \"en ikinä unohda sitä\nhyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan\nosoittanut.\"\n\n\"Oi\", vastasi Ludvig XIV kumeasti, \"hyödytöntä hyväntahtoisuutta,\nserkku!\"\n\nKaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja\ntaisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.\n\n\"Minä ymmärrän\", hän sanoi viimein; \"ei enää mitään toivoa!\"\n\nLudvig tarttui Kaarle II:n käteen.\n\n\"Malttakaa, hyvä serkku\", tyynnytteli hän; \"älkää tehkö mitään\npikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein\nturmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi\nkoettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei\nole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin\ntoisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne\nsen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne\nvalppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista\nkehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!\"\n\nKaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen\nystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.\n\n\"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire\", hän vastasi, \"mutta minä\nolen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion\nanoa Jumalalta ihmettä.\"\n\nJa hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, -- pää pystyssä, kädet\nvapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se\nsynkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa\nmenettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista\nmaailmoista.\n\nNähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui\nmuskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.\n\nHän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui\nonnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa\nkädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.\n\nPortille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli\nmenossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.\n\n\"Monsieur\", vastasi Kaarle II hiljaa, \"te, joka sanotte tunteneenne\nisäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin\nälkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä\njättämään minut saattueetta.\"\n\nUpseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.\n\nMutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n\netääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.\n\n\"Jos Atos olisi ollut täällä\", jupisi hän, \"niin hän olisi syystä\nlausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle\nmajesteetille!\"[15]\n\nSitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä\nlauselmina joka askeleella: \"Huh, kuinka kurjassa palveluksessa\nolenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo\nviimein aika minun tehdä päätökseni!... Ei enää mitään jalomielisyyttä,\nei tarmoa!\" hän pitkitti. \"Niin, mestari on onnistunut, oppilas on\nainiaaksi herpaannutettu. _Mordioux_, en kestä pitempään. No, toverit\",\njatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, \"mitä minusta noin\ntöllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah,\nte varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon\nkumppanit? Tuhmaa huolta, -- minä en ole Guisen herttua; menkää vain,\nei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi\", hän lisäsi ihan\nhiljaa, \"siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui\nkardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä!\nSeikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!\"\n\nMutta hän muutti mieltä:\n\n\"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen;\nmutta vannonpa, että siihen se päättyy, _mordioux_!\"\n\nHän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan\nkamarista kuului ääni.\n\n\"Herra luutnantti!\" kutsui ääni.\n\n\"Täällä\", vastasi hän.\n\n\"Kuningas tahtoo puhutella teitä.\"\n\n\"Kas\", virkahti luutnantti itsekseen, \"kenties asia koskee samaa, mitä\nminä ajattelen!\"\n\nJa hän astui kuninkaan huoneistoon.\n\n\n\n\n12.\n\nKuningas ja luutnantti.\n\n\nNähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja\nkamarijunkkarinsa poistumaan.\n\n\"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?\" kysyi hän sitten.\n\nUpseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:\n\n\"Minulla, sire.\"\n\n\"Mitä! Vielä teillä?\"\n\n\"Minulla yhä.\"\n\n\"Mistä se johtuu, monsieur?\"\n\n\"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne\nhuonekunnan koko vartiopalveluksesta, -- teidän, leskikuningattaren ja\nkardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin\nsuuremman osan kuninkaallista henkivartiota.\"\n\n\"Mutta väliaikoina?\"\n\n\"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle\nmiehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan.\nLouvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani\nlevähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja\nmieleni tekee hoitaa toimeni itse.\"\n\n\"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?\"\n\n\"Ja yöt, niin, sire.\"\n\n\"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja.\"\n\n\"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo.\"\n\n\"Miten tarkoitatte?\" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän\nvastauksen merkitystä.\n\n\"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos\npaholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin\nhän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi\nsaapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!\"\n\n\"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur.\"\n\n\"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja\nRanskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.\nÄlkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se\noudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut.\"\n\nKuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. \"Olette siis\ntäällä varhain aamulla?\"\n\n\"Niinkuin nytkin, sire.\"\n\nLudvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä,\nettä hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä\nkäymästä asiaan.\n\nLuutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen\nkäsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen\nviiksiänsä pureskellen:\n\n\"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä\nvetoa, että hän ei saa sanoiksi.\"\n\nKuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen\nluutnanttiin.\n\n\"Isänsä ilmetty kuva\", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; \"hän on\nyhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!\"\n\nLudvig seisahtui.\n\n\"Luutnantti?\" hän virkkoi.\n\n\"Tässä olen, sire.\"\n\n\"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan\npalveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?\"\n\n\"Kun te käskitte, sire.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Te itse.\"\n\n\"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur.\"\n\n\"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä\nselvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi\nvain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa.\"\n\n\"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?\"\n\n\"Kuinka niin, sire?\"\n\n\"Koska ne näkevät olematonta.\"\n\n\"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo\npaljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet,\nmilloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne\nhavaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja\ntähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten\nhänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne\nseurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän\nmajesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse\nkoski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän\nteidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan\noikeassa, koska poistuitte samassa.\"\n\nKuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti\nkirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus\nmuistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan\nkatsettaan alas.\n\nMutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan\nja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:\n\n\"Hän ei puhu, _mordioux!_ Hän ei puhu!\"\n\n\"Kiitän teitä, monsieur\", virkkoi kuningas nyt.\n\n\"Totisesti\", pitkitti luutnantti mietiskelyään, \"se vielä olisi\npuuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin\nmuut.\"\n\nJa karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.\n\nMutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä\ntakaisin.\n\n\"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?\" kysyi hän aivan\nerikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista\nluottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas\nheti vastasi:\n\n\"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä.\"\n\n\"Kas vain!\" arveli upseeri itsekseen; \"hän rohkaistuu viimeinkin!\"\n\n\"Kuulkaa.\"\n\n\"En menetä sanaakaan, sire.\"\n\n\"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte\nhevosen satuloiduksi minulle.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tallista?\"\n\n\"Ei, jonkun sotilaanne ratsun.\"\n\n\"Hyvä on, sire. Eikö muuta?\"\n\n\"Ja te saatatte minua.\"\n\n\"Yksin?\"\n\n\"Yksin.\"\n\n\"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?\"\n\n\"Saatte odottaa.\"\n\n\"Missä siis, sire?\"\n\n\"Puiston pikkuportilla.\"\n\nLuutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen\nenempää sanottavaa.\n\nKuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään.\nUpseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään\nlepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin\nolisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi\nsyvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan\nvaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen\nkuin äskeisen aprikoimisen.\n\n\"No, nyt hän on aloittanut\", tuumiskeli hän; \"rakkaus häntä lykkii, hän\nmarssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin\nnimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä\naamusella... Hei, hei!\" huudahti hän äkkiä suoristautuen; \"jo sainkin\nsuurenmoisen aatoksen, _mordioux!_ Kenties se vihdoin viimeinkin luo\nonneni!\"\n\nJa upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet\nihokkaansa taskuissa.\n\nVahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan\nraoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui\nsäännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui\nmarssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina\nääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen\nkallelleen ripustettuna.\n\n\"Totta tosiaan\", hän jupisi, \"ellen pahasti erehdy, niin Mazarin\nvirittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen\non tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille\nosoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee.\nOlen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla --\nsiten hän huomautti -- he ehtivät Bloisin kohdalle. _Mordioux_, tuohan\non ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo\nepäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti,\nratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi\nsanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin\nsillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen\nolen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni\nansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin,\nettä hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen\nnukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen\nrukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen\ntiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen\ntahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta\nvanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta\nvieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin\ntoimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa,\nriitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle\nmieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!\"\n\nJa luutnantti näpäytti ylenkatseellisesti sormiaan.\n\n\"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka\njuurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi\nkenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin.\nUh, _mordioux_, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi\nkerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!\"\n\nJa upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.\n\n\"Parasta nukahtaa oikopäätä\", päätti hän. \"Ilta on uuvuttanut sieluani,\naamu valkenee viisaammin ajatuksin.\"\n\nSen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti\nuhmaten kuninkaallista naapuriaan.\n\nViisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet\nhuulet päästivät kuuluviin -- ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen\nkuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen\nmajesteettisen holvikaton alla.\n\n\n\n\n13.\n\nMarie de Mancini.\n\n\nAurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden\nlatvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo\nrunsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse\navasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.\n\nHän näki sovitun hetken tulleen: iso torninkello oli jo neljännestä\nylikin.\n\nHän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä\nunessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti\nsäikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet\ntakaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti\npoissaolostaan.\n\nSitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi\npuistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.\n\nRatsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna.\nHevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin\nratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan\nsilmälle.\n\nLudvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan\nlaskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.\n\n\"Seuratkaa minua\", vastasi Ludvig.\n\nUpseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he\nsuuntasivat kulkunsa siltaa kohti.\n\nHeidän päästyään Loiren toiselle puolelle sanoi kuningas:\n\n\"Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa\nsitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän.\"\n\n\"Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka\nminun on tavattava?\"\n\n\"Näette niissä kaksi naista ja luultavasti myöskin heidän saattueensa.\"\n\n\"En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä,\nvoidakseni olla varma vaunuista?\"\n\n\"Niissä on kai kardinaalin vaakuna.\"\n\n\"Hyvä on, sire\", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen\ntuntemiseen.\n\nHän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta\nhän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin\nvetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.\n\nVaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista\nmatkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.\n\nHän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: \"Tuolla\nseurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista\nkamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja\nvaatetarpelta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. \"No, menkää, minä\npyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa\nesittää heille tervehdyksensä yksinään.\"\n\nUpseeri lähti täyttä laukkaa.\n\n\"_Mordioux_\", puheli hän karauttaessaan; \"tässäpä toki uusi ja\nkunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin\nkuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään\nrevetä!\"\n\nHän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan\nsanansaattajan tavoin.\n\nVaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar,\nvaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän\noli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut\nilmaisivat tahdonvoimaa.\n\nHänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat\nkaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt\nlemmenlauselmat.\n\nHänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli\nkenties kauniimpi, kuten mainitsimme.\n\n\"Hyvät naiset\", hän sanoi, \"olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne\non tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää\nteille tervehdyksensä.\"\n\nHänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti\nodotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos\nvaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti,\nkirkaisten: \"Oi, rakas sire!\" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.\n\nKuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat\nhämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa\nkumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on\nmilloinkaan naishuulilla muodostanut.\n\n\"Marie, rakas Marie!\" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä\nväliin mustasilmäisen naisen käden.\n\nJa itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi\nulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa\nkoskettivat maata.\n\nVaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta\nhuomatuksi.\n\nKuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi\najajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.\n\nKello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut,\njoiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin\nsilmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä.\nPensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä\naikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan\ntaivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti\ntuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan\nalkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä\nkahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa\nnojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen\nhalun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin\ntoisilleen sanottavaa.\n\nUpseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli\nympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen\nlähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin\npidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi\nnuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.\n\nMademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.\n\n\"Voi, rakas sire\", hän sanoi, \"ette siis hylkääkään minua?\"\n\n\"En\", vastasi kuningas; \"näethän sen, Marie.\"\n\n\"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette\nte enää ajattelisi minua!\"\n\n\"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa\naikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?\"\n\n\"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät\nnaitetaan!\"\n\nLudvig painoi päänsä alas.\n\nSamassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa\nkuin huotrasta lennähtävä tikari.\n\n\"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?\" kysyi neitonen\nheidän oltuaan tovin vaiti.\n\n\"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä;\nolen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni\nriippuu sinusta; olen uhannut...\"\n\n\"No?\" kysäisi Marie vilkkaasti.\n\n\"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että\nmeidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi\nkirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää\nmitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni\nsolmimista infantinnan kanssa.\"\n\n\"Mutta se ei estä teitä olemasta matkalla espanjalaisen prinsessan\nluo.\"\n\n\"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu\nvaltiosyillä.\"\n\n\"Ja mikä on kaiken loppuna?\"\n\n\"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua\nvastaan?\"\n\nMarien vuoro oli painaa päänsä alas.\n\n\"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi\", hän sanoi. \"Te\ntiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin;\ntiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, -- että minutkin naitetaan!\"\n\nLudvig vaaleni ja painoi kätensä sydämelleen.\n\n\"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin\nkokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen\nluullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen\ntaistellut vastaan teidän tähtenne.\"\n\n\"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!\" jupisi kuningas kenties\nenemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.\n\n\"Kardinaali olisi taipunut\", puhui Marie, \"jos olisitte kääntynyt hänen\npuoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut\nRanskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt\nmitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali\nolisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki\nesteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä\nkaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja\nantanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä\ntakaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä\nkuuluu rakkauteen.\"\n\nNäillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne\nolisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä.\nHän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:\n\n\"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut.\"\n\n\"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?\"\n\n\"Oi\", huokasi kuningas punastuen, \"onko minulla omaa tahtoa!\"\n\n\"Ah!\" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen\npahastuttamana.\n\n\"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää;\nvaltiosyyt ovat hänen velvoituksenaan.\"\n\n\"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!\" tuskastui Marie; \"jos te\nrakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne.\"\n\nSen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän\nkalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi\njättää synnyinmaansa.\n\n\"Moiti minua\", mutisi kuningas, \"mutta älä väitä, etten sinua rakasta.\"\n\nPitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli\nlausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.\n\n\"En saa ajatelluksi, sire\", jatkoi sitten Marie viimeiseksi\nyrityksekseen, \"että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta\ntuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni\nkaukana Pariisista, -- että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet\nkoskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden\ntotta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin\nsydänparkani pakahtuu epätoivoon.\"\n\nJa Marie de Mancini vuodattikin kyyneliä.\n\nKuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja\ntukahdutti nyyhkäisyn.\n\n\"Katsokaa\", taivutteli neitonen, \"ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni\nodottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna\nkoko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät?\nTe tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille\nrakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen,\nrakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa:\ntahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta\nsydämestäni ikuisesti teidän.\"\n\nKuningas ei vastannut mitään.\n\nSilloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena\nja ylenkatseellisena.\n\n\"Hyvästi siis\", hän sanoi, \"hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi\ntaivas!\"\n\nJa hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui\nhänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta\npäätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle\nkauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien\nsäpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.\n\nHän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja\nvavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton\nkuvata:\n\n\"Oh, sire, te olette kuningas ja itkette, -- minä lähden!\"\n\nVastaukseksi kuningas vain kätki kasvonsa nenäliinaan.\n\nUpseerilta pääsi hillitty mörähdys, joka säikytti molempia hevosia.\n\nSuuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin\nvaunuihinsa huutaen:\n\n\"Matkalle, pian matkalle!\"\n\nAjaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät\nkitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä,\nmasentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä\ntaakseen.\n\n\n\n\n14.\n\nKuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä\nmuisti.\n\n\nMaailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja\nkiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat\nnäköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja\nvasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja\najatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.\n\nUpseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan\nmenettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.\n\n\"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä;\nkannattaa odottaa\", tuumi hän.\n\nMutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä\nvaroi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.\n\nHän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:\n\n\"No, me olemme valmiita... ratsaille.\"\n\nUpseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja\napeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti\nkiirehti perässä.\n\nSillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri -- pitkämielisenä\nkuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, -- toivoi vieläkin\ntarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig\npoikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri\nlyödessä seitsemän.\n\nKuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi\nkardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti\nsyvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja\nvirkahti puoliääneen:\n\n\"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!\"\n\nKuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.\n\n\"En ota vastaan ketään ennen kello kahta\", hän sanoi, \"kuulettehan,\nmonsieur?\"\n\n\"Sire\", vastasi aatelismies, \"täällä juuri pyytää eräs pääsyä.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Teidän muskettiluutnanttinne.\"\n\n\"Joka juuri oli mukanani?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi kuningas. \"No, hän tulkoon.\"\n\nUpseeri astui huoneeseen.\n\nKuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.\n\nLudvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän\njälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:\n\n\"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken\nhuomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava\nehdotonta vaitioloa.\"\n\n\"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle\nsellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne.\"\n\n\"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät\nvaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta...\"\n\nUpseeri kumarsi.\n\n\"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?\" hän\nkysyi.\n\n\"Ei, monsieur, te voitte poistua.\"\n\n\"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut\nkuningastani, sire?\"\n\n\"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur.\"\n\n\"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti\ntärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille.\nIlman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin\nkadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut.\"\n\n\"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Sire, lyhyeen lausuen\", sanoi upseeri, \"tulin pyytämään lähtölupaa\nteidän majesteetiltanne.\"\n\nKuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.\n\n\"Lähtölupaa -- teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?\"\n\n\"Ka, iäksi, sire.\"\n\n\"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?\" äännähti Ludvig, ja hänen\nliikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.\n\n\"Sire, jätän mielipahakseni.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai\nviisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä\nheikontuneissa hartioissani, -- minun on jätettävä paikkani\nnuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen\njalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki\nnäyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko\nympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän\nmajesteetiltanne.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi\nsotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies\nvoinut kadehtia, \"te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä.\"\n\n\"Oh!\" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; \"teidän\nmajesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä\nsilmä ja kompastelematon jalka, -- koska en istu huonostikaan satulassa\nja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää\nturhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän\nkyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma\nsiitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi,\nmurtuneeksi. Senvuoksi, sire...\"\n\n\"Monsieur\", keskeytti kuningas, \"muistakaa toki eilisiä sanojanne.\nLausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että\nRanskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, -- että uupumus on teille\ntuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja\npäivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella,\nmonsieur.\"\n\nUpseeri huokasi.\n\n\"Sire\", hän myönsi, \"vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on\nannettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan\nmuu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin;\nmutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten\ntahdon vetäytyä lepoon.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään\nkuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, \"te ette ilmoita minulle\ntodellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te\nsalaatte minulta menettelynne vaikuttimen.\"\n\n\"Uskokaa, sire...\"\n\n\"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla\non järkkymätön mielenmaltti, -- Ranskan kenties parhaan soturin, ja\nulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette\nlepoa.\"\n\n\"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!\" haastoi luutnantti\nkatkerasti. \"Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas,\nvireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne\nliioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää\ntunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos\nolisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne\narvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä\nmiehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu\npalvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava,\nsire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle\noikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän\nmajesteettinne suvaitsee liioitella.\"\n\nKuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin\nsisältyvän karmeata ivaa.\n\n\"Kuulkaahan, monsieur\", hän sanoi, \"käykäämme suoraan käsiksi asiaan.\nOnko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman\nkiertelyä, se on tahtoni.\"\n\nUpseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa\nhyppysissään, kohotti nyt päänsä.\n\n\"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi\", hän sanoi. \"Noin\nsuoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi.\nTotuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan\ntyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis\nkuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin\nsuorasukaisuutta.\"\n\nLudvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen\nkiivaat liikkeensä ilmaisivat.\n\n\"No niin, puhukaa\", hän käski, \"sillä minä olen kärsimätön kuulemaan\ntotuuksianne.\"\n\nUpseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja\nsotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja\njuhlallisuuden sävyn.\n\n\"Sire\", hän aloitti, \"minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen\ntyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä\nherraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa\nhänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa\nuskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa\nminulle, ja erotkaamme.\"\n\n\"Monsieur, monsieur!\" huudahti kuningas tulistuneena.\n\n\"Voi, sire\", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, \"milloinkaan\nei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän\nmajesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja\nkun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka\nvaatisitte minua vaikenemaankin.\"\n\nUpseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista\npäättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan.\nHän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden\nvaiheilla.\n\n\"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan\nhallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä\npalveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun\nkäyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen,\nkaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen\nisänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali\nde Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden\nmuurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut\nlukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta\narkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se\nhistoria, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä\nnähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein\nrukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin\narmahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson\ntai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei\nuskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan\nesiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat\nhenkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire,\nviisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden\nmiesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä\nolivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort,\nkardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden\njärjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea\näitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En\nsatu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle\nsilloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta\nminulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että\nkertomani on historiaa.\"\n\nKuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.\n\n\"Minä ikävystytän teidän majesteettianne\", jatkoi luutnantti. \"Niin,\nsire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen;\nse haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä.\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi kuningas; \"olen kehoittanut teitä puhumaan,\npitkittäkää siis.\"\n\n\"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus,\nsire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän\nkuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään\nteidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa\ntilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla\nsilloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti\ntänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!'\nSilloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän\nnöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei\nkardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin\nasioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt\nleikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua\nhäneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle\noli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin\noli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut\nnimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan\nvirkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla,\nmikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee\nensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!\"\n\n\"Kapteeniksi, monsieur?\" oudoksui kuningas. \"Te erehdytte, tahdotte\ntietysti puhua luutnantista.\"\n\n\"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä\nkohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin\nkuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan\npalattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En\ntosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka\noli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt\njäädä.\"\n\n\"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa.\nHarrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin\nsotilaallisesti kuin se onkin esitetty.\"\n\n\"Oh, sire\", sanoi upseeri, \"teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua\nväärin; en enää tee mitään vaatimusta.\"\n\n\"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa\nasioitanne ja myöhemmällä...\"\n\n\"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut\ntyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat\nlausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne.\nMyöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt\nneljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta\nsuojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana!\nMinä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan:\n_myöhemmällä_, vastaan minä: _nyt heti_. Anon lepoa, sire. Se voitaneen\nminulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään.\"\n\n\"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan\nmieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte\npuhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää\nsyntyperää kuin tekin, ja kun sanon _myöhemmällä_, niin se on varmaa.\"\n\n\"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka\nminulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona\nmarskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire,\nettä minä yhä sanoisin _nyt heti_ enkä _myöhemmällä_. Suokaa minulle\nanteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta:\nen puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki.\"\n\n\"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva,\nmonsieur?\" huomautti Ludvig korskeasti.\n\n\"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!\" huudahti upseeri ylevästi; \"herra on\nunohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa\nherransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja\narkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi\nolla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan\nkuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin\nsaanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan\nvalittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, -- veljen\npalatsin veljelle, ja minä näin, sire, -- oi, se kourii sydäntäni! --\nminä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja\nnöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan,\nhänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori,\nkaunis, urhea, -- jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä,\nnäenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle\nmakuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle\nkaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin\naarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn\nhullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon\nnyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun,\njoka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun\ntyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne\njalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen\nvuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän\nmajesteettinne sitä vaatisi.\"\n\nKuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen\notsallaan.\n\nTätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä\npuhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.\n\n\"Monsieur\", aloitti viimein kuningas, \"te mainitsitte unohdusta. Kuulin\nvain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat\nvoineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on\ntodisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren\nlailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani,\nkun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse\nkätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun\ntähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä\nalttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka\nnimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti\", vastasi upseeri\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Katsokaahan, monsieur\", pitkitti kuningas, \"jos minulla on niin selviä\nmuistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen\nikäkautena?\"\n\n\"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat\", sanoi\nupseeri äskeiseen tapaansa.\n\n\"Kuulkaa, herra d'Artagnan\", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti,\n\"ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä\nsamoin kuin minäkin? Sanokaa!\"\n\n\"Ja mitä teette, sire?\"\n\n\"Odotan.\"\n\n\"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta\nminulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen\nkintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne\nvasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta\nminä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin\netäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan,\nkunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni.\"\n\nLudvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta\nhikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet\nkuninkaan sellaisessa tilassa.\n\n\"Hyvä on, monsieur\", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; \"te haluatte\nvetäytyä rauhaan, -- sen saatte tehdä. Te esitätte minulle\neronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?\"\n\n\"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire.\"\n\n\"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi.\"\n\n\"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen.\"\n\n\"Monsieur\", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen,\n\"luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän.\"\n\n\"Ja minä olen siitä varma, sire.\"\n\n\"Löytänettekö koskaan samanlaista?\"\n\n\"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa\nvertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan\npalvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni.\"\n\n\"Te lupaatte sen?\"\n\n\"Vannon sen teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti\", jatkoi kuningas.\n\n\"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt\npettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut\npakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan\nyläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon...\"\n\n\"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka\nnäkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa\ntoisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan,\nhyvästi, te olette vapaa.\"\n\nJa kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän\nnyyhkäisyn.\n\nD'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.\n\n\n\n\n15.\n\nPakolainen.\n\n\nD'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas\nkutsui kamarijunkkarinsa.\n\n\"Minulla on teille tehtävä, monsieur\", hän sanoi.\n\n\"Olen teidän majesteettinne käskettävissä.\"\n\n\"Odottakaa siis.\"\n\nJa nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle\nmaksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui\njotakin voitonriemun kaltaista:\n\n    'Herra kardinaali!\n\n    Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta\n    olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli\n    kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt\n    tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta\n    työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni\n    syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi\n    tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja\n    ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.\n\n    Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut\n    sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja\n    tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista.\n    Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen\n    kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.\n\n                                                 _Ludvig_.'\n\nKuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.\n\n\"Viekää tämä kirje herra kardinaalille\", hän käski.\n\nAatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin\njännittyneenä odottamassa.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi ministerin kamaripalvelija.\n\n\"Monsieur\", ilmoitti aatelismies, \"tässä on kirje hänen\nylhäisyydelleen.\"\n\n\"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken\njälkeen.\"\n\n\"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa...\"\n\n\"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen\nmajesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?\"\n\n\"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili.\"\n\n\"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen\nhuokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur.\"\n\n\"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella,\nmonsieur.\"\n\n\"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen\nmajesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan\nvain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä\nkaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret\nitkivät, se on varma.\"\n\n\"No, onnestako se itkukin lähti?\"\n\n\"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia\nlemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä\nhyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle.\"\n\n\"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy\nolevan kellekään salaisuus?\"\n\nBernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa,\nnoustessaan ylös portaita:\n\n\"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille\nmenestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä\nväliä, -- sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi\nsisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset\nmyötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan;\nkaikki saavat tyydytyksensä.\"\n\n\"No niin, minusta kuitenkin tuntuu\", huomautti kamarijunkkari päätänsä\npudistaen, \"että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä\nkaikkea.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vakuutti Bernouin, \"olen varma puheestani: herra\nd'Artagnan on kertonut minulle kaikki.\"\n\n\"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!\"\n\n\"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta,\ntietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela\nvainukoira.\n\n\"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut\nmademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'\n\n\"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että\nluulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia\nvastaan?'\n\n\"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on\nitsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän\non ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle\nde Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'\n\n\"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun,\nsatuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta\nkuin paholaisen ajamana.\"\n\n\"Luulette siis...?\"\n\n\"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän\ntahtoi ilmaista.\"\n\n\"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan...\"\n\n\"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä\nhuolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden\nedistämiseksi.\"\n\nSiten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä\ntyöhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli\njännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.\n\nBernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn\nmukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti\nkirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan\nmyhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi.\nTäten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä\nvaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.\n\n\"No niin\", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, \"tämäpä\nerinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä\nkuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen\nkaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi.\"\n\nAatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun\nkardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen\nsävynsä sikseen ja lausui synkästi:\n\n\"Kutsu herra de Brienne.\"\n\nKirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hänelle Mazarin, \"olen juuri tehnyt suuren\npalveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan\nsaanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen\nmajesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin\nte panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja\nmuut selvitykset kuuluvat.\"\n\nBrienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut\npantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan.\nSanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä\nkaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea\nhänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin\nhetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de\nBrienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion\nkuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään\ntervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä\nCondén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin\nheidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.\n\nSiten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa\ntuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille.\nLopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi\ntulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti\npaikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.\n\nSaamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija\nsallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan\nikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan\nmatkustuksesta.\n\nSe ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli\nviettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja\nkyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry\noli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen\nkohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki\nedellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan\njatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli\nKaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli\nnyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä\nja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli\nistunut.\n\nSilloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt\nhänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli\nseitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen\npelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti\nnuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia,\njotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.\n\nKaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä\nalas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken\nunohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen\nsuorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna\nisäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on\nsanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että\nmatkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä\nkaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli\nnöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta,\njoka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei\nnähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.\n\n\"Toivoakseni\", virkkoi kuningas, \"ei hevosten laita ole ollut sama. En\nvoi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa\nolisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla.\"\n\nTämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja\nvastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän\nvieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.\n\nKuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja\nmatkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri\nketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.\n\nRuhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta\nmaanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin\nonnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua\npaikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat\nhe samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen\nlähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut\nsydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi\nhuojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan\npoissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin\nonnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota\nsyntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.\n\nTovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta,\nsilloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive\noli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten\noli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan\njälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui\npelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa,\nystävänsä, -- kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista\nlapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa!\n-- kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota\nhänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset,\nkun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun\nlämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä\nihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.\n\n\n\n\n15.\n\nRemember!\n\n\nKahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä\nkaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti\nhattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta\nratsastajaa -- tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta\nvanha, -- joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä\nveräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis\npunakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen\nsuunnasta.\n\nPitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren\nmiehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta\nlähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä\nmutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän\nkohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.\n\nKuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen\nhevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun\nParry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli\nottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin\ntietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa\nveräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko\nhuudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.\n\nParrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä\ntovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen\nkasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän\nviipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti\nhatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui\npolvilleen.\n\nNiin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä\nkuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa\nvanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:\n\n\"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?\nTunteekohan hän minut?\"\n\nKiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.\n\n\"Voi, sire\", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen\npäähän yhä kumartavasta vanhuksesta, \"olen ihan hämmästyksissäni, sillä\nminä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on!\nSalliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\n\"Tekö se olettekin, hra Grimaud?\" kysyi Parry.\n\n\"Niin, minä\", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa\nsävyänsä muuttamatta.\n\n\"Sire\", huomautti nyt Parry, \"en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi\nde la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen\nmieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän\nmajesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä\nsydämeennekin.\"\n\n\"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?\" kysyi Kaarle\nsäpsähtäen.\n\n\"Aivan, sire.\"\n\n\"Ah!\" huokasi Kaarle.\n\nSitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät\nnäyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.\n\n\"Ystäväiseni\", kysyi hän, \"asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties\ntällä tienoolla?\"\n\n\"Tuolla\", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää\nkohti.\n\n\"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?\"\n\n\"Perällä, kastanjapuiden alla.\"\n\n\"Parry\", sanoi kuningas, \"en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta\nkiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista\nuskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä\nmies, minä pyydän.\"\n\nJa heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään\nAtoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä\nopastuksena Grimaudin lyhyt ohje: \"perällä kastanjapuiden alla\"; hän\njätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua\npuistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien\nja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.\n\nSaapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko\npiirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori\nruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja\nnäytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi\nusein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään\nepäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la\nFère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen\ntulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman\naskeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten\nikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:\n\n\"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo\nkauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II\nStuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli\nmestauslavalla.\"\n\nLoistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun\nhän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi\nkaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.\n\nHän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.\n\n\"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi\", sanoi Kaarle;\n\"tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi\nolla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen\nsijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa\nsydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut\nporttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei\npalvelijanne olisi tuntenut saattajaani.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen\nensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, \"teidän\nmajesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä.\"\n\n\"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!\" huokasi Kaarle.\n\n\"Toivokaamme parasta, sire.\"\n\n\"Voi, kreivi\", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, \"minä toivoin\neilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!\"\n\nAtos katseli kuningasta kysyvästi.\n\n\"Se kertomus on helposti esitetty\", sanoi Kaarle. \"Maanpakolaisena,\nvarattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran\nyrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän\nsuvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te\ntunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia,\njotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella,\nsitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään.\"\n\n\"Sire\", huomautti Atos vaatimattomasti, \"minä en ollut yksin, ja\nkumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme\naatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi\nkunnioittaa minua selityksellä...\"\n\n\"Se on totta. Minulla oli suojelijana -- suokaa anteeksi epäröimiseni,\nkreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille\ntukalia -- niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija;\nmutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo\nottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä\nvaltuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi.\"\n\n\"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!\"\n\n\"Ei sentään hän -- minun on tehtävä oikeutta nuorelle\nLudvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan.\"\n\nAtos puri huultansa.\n\n\"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen\nepäykseen?\" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.\n\n\"Se oli tosiaan ajatukseni, sire\", vastasi kreivi kunnioittavasti;\n\"tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen.\"\n\n\"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni\nviimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että\nHollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää\nonneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa\naatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia.\"\n\n\"Ja sitten, sire?\"\n\n\"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon\ntyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan\ntodellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja\nettä vihdoinkin on tullut sortumisen hetki.\"\n\n\"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen\näärimmäisyyteen!\" virkahti Atos.\n\n\"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää\ntoivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri\nkerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla\ntoivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin.\nHuomaattehan siis, että kaikki on menetetty.\"\n\n\"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?\"\n\n\"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten\nkykene oivaltamaan asemaani?\"\n\n\"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet\ntapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa.\"\n\n\"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin\nlujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan\njoudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin\nauttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin\nkaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia\nkuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja,\nmissä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne,\nkreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on\nedessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin\ntäydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin\nmaanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään\nkuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona\nHollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja\nkuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun\nhivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän\nmajesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta\npitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on\nkarkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän\non siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista\nlepoa.\"\n\n\"Kreivi\", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen,\n\"oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut\ntakaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun\navulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?\"\n\n\"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta\nsyösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien\nja taitavasti käytetyn miljoonan avulla.\"\n\n\"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin\nLudvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi.\"\n\n\"Sire\", virkkoi Atos, \"suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää\nminulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä\nminulla on sanottavaa?\"\n\nKaarle II tähysti Atosta tiukasti.\n\n\"Mielelläni, monsieur\", hän vastasi.\n\n\"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie\", sanoi\nkreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.\n\nJa hän vei kuninkaan työhuoneeseensa, pyytäen häntä istuutumaan.\n\n\"Sire\", hän aloitti, \"teidän majesteettinne huomautti äsken, että\nEnglannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne\npalauttamiseen.\"\n\n\"Ainakin sen yrittämiseen, kuollakseni kuninkaan tavoin, jollen\nonnistuisi.\"\n\n\"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella\ntietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana.\"\n\nKaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin\nkatsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.\n\n\"Sire\", hän sanoi, \"teidän majesteettinne on armollisesti muistanut,\nettä minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit\nveivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin.\"\n\n\"Luonnollisesti; se on ainiaaksi painunut mieleeni.\"\n\n\"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka\nepäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin\nesittää se jälleen yksityispiirteitä myöten.\"\n\n\"Puhukaa, monsieur.\"\n\n\"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui\nkamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki\nvalmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen\nhuoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse\ntelineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan.\"\n\n\"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur.\"\n\nAtos kumarsi ja pitkitti:\n\n\"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui\nvain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan\nilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi\nkorkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, --\ntiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin\nannan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", keskeytti Kaarle II vaaleten, \"kun te, kreivi,\ntunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta\nsalanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala\nkonna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä\nkuninkaansa murhaajaksi?\"\n\nAtos kalpeni hiukan.\n\n\"Hänen nimensä?\" hän toisti; \"kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi\nilmaista.\"\n\n\"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole\nkuullut mitään hänen kohtalostaan.\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen\nihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?\"\n\n\"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten\nsuuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi\nvaltameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen\nantakoon anteeksi.\"\n\n\"Jatkakaamme\", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut\npuhua siitä enempää.\n\n\"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi\nkuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon:\n_Remember!_'\"[18]\n\n\"Se on totta\", myönsi Kaarle kumeasti, \"sen tiedän onnettoman isäni\nviimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?\"\n\n\"Mestauslavansa alle asettuneelle ranskalaiselle aatelismiehelle.\"\n\n\"Siis teille, monsieur?\"\n\n\"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla\nkankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin\nkorvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère,\noletko siellä?' -- 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui\nalas.\"\n\nJännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui\npakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä\nsanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa\nmelkein kosketti Atoksen päätä.\n\n\"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la\nFère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt,\nvaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen\npuhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi.\nTahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni\nvaltaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'\"\n\nKaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi\nvalkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.\n\n\"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen\nhaudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä\nkaupungista.'\"\n\nKaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat\ntuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen\nsynkkyyttä vastaan.\n\n\"Miljoona!\" jupisi hän; \"voi, kreivi!\"\n\n\"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman\npoikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle\nsuurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' --\n'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä.\"\n\nKaarle II nousi ja astui painamaan kuuman otsansa ikkunaruutuun.\n\n\"Silloin\", lopetti Atos, \"kuningas lausui sanan: _Remember!_ Se\nlausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut.\"\n\nKuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien\nolkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita\nväkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin\ntukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri\nsaanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.\n\nRajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja\npalasi istumaan Atoksen lähelle.\n\n\"Sire\", aloitti tämä jälleen, \"tähän asti en ole uskonut hetken vielä\ntulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä\nEnglannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin\nkuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten\ntavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni,\nja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, \"te\nolette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja,\njonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin,\nkansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen\nihmiset ja myllertäen maan, -- luultavasti ei sen sisuksissa ole enää\nkultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta.\"\n\n\"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen\nsumman, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä\nkeksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, -- eikö\nole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?\"\n\n\"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt\nkenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa\nainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla.\"\n\n\"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin\ntavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää\nluottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen.\nMitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, -- Parry, jonka Monk\non jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän\nviimeiseen iskuun.\"\n\n\"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te\nja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?\"\n\n\"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi\", vastasi Atos kumartaen\nkuninkaalle, \"niin lähden.\"\n\n\"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!\"\n\n\"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla\nvielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja\nkuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus,\njonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis\nvain merkin, niin seuraan teitä.\"\n\n\"Voi, monsieur\", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja\nheittäytyen Atoksen kaulaan, \"te todistatte minulle, että taivaassa on\nJumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä\nhuokaileville kovaosaisille!\"\n\nPeräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä\nhyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:\n\n\"Grimaud, hevoseni!\"\n\n\"Mitä! Nyt hetikö?\" hämmästyi kuningas. \"Monsieur, te olette tosiaan\nmerkillinen mies!\"\n\n\"Sire\", vastasi Atos, \"en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän\nmajesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi\", hän lisäsi hymyillen, \"se on\nminulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa\nsitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri\nnyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?\"\n\n\"Siinäpä mies!\" mutisi kuningas.\n\nSitten hän virkkoi hetkisen mietittyään:\n\n\"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille\nkieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta.\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi Atos myhäillen; \"teidän majesteettinne laskee\nleikkiä, -- onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan\nsiitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan\nkiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita\nsukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa\nuskollisen palvelijan kanssa.\"\n\n\"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä\nvuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani.\"\n\n\"Sire\", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä,\n\"nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä,\npuolustautuaksemme rosvoilta.\"\n\nRiemu sai veren virtaamaan Kaarle II:n valjuihin poskiin.\n\nHän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla,\ntaluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.\n\n\"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot\nkaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi,\nBlaisois.\"\n\nBlaisois kumarsi, syleili Grimaudia ja sulki jälleen portin.\n\n\n\n\n17.\n\nAramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.\n\n\nKahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt\nherransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla\npapurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui\nkaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa\nvielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista\npakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet\nkääntämään päänsä, ja hän huudahti: \"Herra d'Artagnan!... Rientäkää\njoutuin avaamaan hänelle!\"\n\nKahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin\nhöyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta\nkohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon\nisännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, -- sellaisiin\nhavaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.\n\n\"Ah\", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella\nmaahan laskeutuakseen, \"missä rakas kreiviseni on?\"\n\n\"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!\" pahoitteli Blaisois; \"ja\nkyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla\nteidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois\njuuri pari tuntia sitten.\"\n\nD'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.\n\n\"Olipa menneeksi\", hän sanoi, \"huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme\nparasta lajia, -- saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä\npuheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta.\"\n\n\"Se on mahdotonta, monsieur\", väitti Blaisois; \"joutuisitte odottamaan\nliian kauan.\"\n\n\"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?\"\n\n\"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt\nmatkalle.\"\n\n\"Matkalle!\" toisti d'Artagnan; \"jo panet omiasi.\"\n\n\"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa\nuskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä\näänellään, -- vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun\nlähteneen Pariisiin.'\"\n\n\"Kas vain!\" huudahti d'Artagnan; \"koska hän on matkalla Pariisiin, niin\nen tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa,\ntomppeli... Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?\"\n\n\"Ei, monsieur.\"\n\n\"Kuka hänellä on mukanaan?\"\n\n\"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud.\"\n\n\"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä.\"\n\n\"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?\" virkkoi Blaisois\nhiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.\n\n\"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi.\"\n\n\"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; \"verukkeelta?\"\n\n\"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa\nPariisiin.\"\n\n\"Mikä sinut saa siihen uskoon?\"\n\n\"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli\nluvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen\nminulta hiukan rahaa vaimolleni.\"\n\n\"Ahaa! Sinulla on vaimokin?\"\n\n\"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän\noli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se\ntuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa\nPariisiin?\"\n\n\"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt\nvalapatoksi, ja sehän on mahdotonta.\"\n\n\"_Sehän_ on mahdotonta\", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli\ntullut täydellisesti varmaksi. \"Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos.\"\n\nBlaisois kumarsi.\n\n\"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias... Minulla olisi\ntärkeätä asiaa herrallesi, -- etkö voisi... pikku sanasella... sinä kun\npuhut niin osuvasti, -- antaa minulle hiukan vihjausta... tavukin\nriittää... kyllä arvaan muun.\"\n\n\"Kautta kunniani, monsieur, en voi... Minulla ei ole mitään tietoa\nkreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle\nvastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", tuumi d'Artagnan, \"sepä oli minulle kehno alku. No, eipä\nväliä, -- tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?\"\n\n\"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan.\"\n\n\"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele.\"\n\n\"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni\nkovasti!\"\n\n\"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!\" murisi d'Artagnan.\n\"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!... Hyvästi!\"\n\n\"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni.\"\n\n\"Se tolvana on sietämätön!\" nurkui d'Artagnan itsekseen.\n\nHän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti\npois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.\n\nPäästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.\n\n\"Katsotaanpa\", hän alkoi järkeillä, \"olikohan Atos kotona?... Ei,\nkaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä,\nolisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut\nheidät nähdä. Atos matkalla?... se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä\nkovin salaperäistä!... Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota\nkaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa\ntapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen\ntaival -- puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen\nvapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain.\"\n\nJa hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.\nNeljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.\n\nD'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia\ntietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen\naivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä,\nkolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän\netsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.\n\nMelunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi\nlaastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä\nviiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti.\nAlakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka\nmuistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua\nmunankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla\nkimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.\n\nD'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui\nsatulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta\nkarjaisemaan:\n\n\"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!\"\n\nLyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi\ntonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa,\nosittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi\nd'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan\n_poukkosi_. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä\njakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla\nrynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen\nruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin\npudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.\n\n\"Te!\" hän äännähti; \"te, herra d'Artagnan!\"\n\n\"Niin, minä juuri. Missä on Aramis... ei, chevalier d'Herblay... ei\nerehdyn taaskin, -- kenraalivikaari?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Bazin arvokkaasti, \"monsieur on hiippakunnassaan.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" ällistyi d'Artagnan.\n\nBazin toisti lauseensa.\n\n\"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?\"\n\n\"On, monsieur. Miksikä ei?\"\n\n\"Hän on siis piispa?\"\n\n\"Mutta mistä tulettekaan\", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta\nosoittaen, \"kun ette sitä tiedä?\"\n\n\"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin\njoku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta\nkun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut\nkorjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin\nkolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" varoitti Bazin kauhuissaan; \"älkää turmelko näitä\npienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita.\"\n\nLapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen\nratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin\nhe kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen\nsadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: \"lempo minut korjatkoon!\"\nkamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti\nhuvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään\nmalttinsa.\n\n\"Siivolla!\" huusi hän; \"vaietkaa toki, villityt!... Kas niin tuskin\nolette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni\nlentävät tiehensä... Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten\ntavallista... Baabel uudistuu!... Voi, hyvä Jumala, millaisia\nryökäleitä!\"\n\nJa arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat\nkoululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.\n\n\"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään\", kivahti hän.\n\n\"Niinkö luulet?\" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin\nselkäpiitä.\n\n\"Pystyy hän siihenkin\", mutisi jälkimmäinen.\n\n\"Missä herrasi hiippakunta on?\"\n\n\"Monseigneur René on Vannesin piispa.\"\n\n\"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?\"\n\n\"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme.\"\n\n\"Mitä! Herra Fouquet?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?\"\n\n\"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona\nVauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä -- saarnansa, piti\nsanomani, -- herra yli-intendentin kanssa.\"\n\n\"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa\nrunosäkeisiin?\"\n\n\"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!\"\n\n\"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?\"\n\n\"Vannesissa, Bretagnessa.\"\n\n\"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta.\"\n\n\"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan\nrakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.\n\n\"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Siitä on jo kuukausi.\"\n\n\"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut\ntarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut\nsielunpaimentasi?\"\n\n\"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä.\"\n\n\"Aakkosoppilaasi?\"\n\n\"Ja katuvaiseni.\"\n\n\"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?\"\n\n\"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!\"\n\n\"Mutta ethän liene papiksi vihitty?\"\n\n\"No\", vastasi Bazin mahtipontisesti, \"nyt monseigneurin tultua\npiispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen.\"\n\nJa hän hykersi kämmeniään.\n\n\"Selvästikin\", tuumi d'Artagnan itsekseen, \"on mahdoton urkkia näiltä\nihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin.\"\n\n\"Mitä kiireimmin, monsieur.\"\n\n\"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä.\"\n\n\"Tänään on lauantai, paastopäivä\", muistutti Bazin.\n\n\"Minulla on erivapautus\", ilmoitti d'Artagnan.\n\nBazin tähysti häneen epäluuloisesti.\n\n\"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?\" sanoi\nmuskettisoturi; \"jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi\nerivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi\nystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten\nmukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä,\nkautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä\npääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu\nkuninkaalle, joten minä olen voimallisin.\"\n\nBazin hymyili ulkokultaisesti.\n\n\"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme\", hän sanoi.\n\n\"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?\"\n\nBazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.\n\n\"Illalliseni!\" määräsi d'Artagnan; \"kello tulee jo seitsemän.\"\n\nBazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa\nkeittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.\n\n\"Pyh\", virkkoi hän halveksivasti, \"jokseenkin huononpa asunnon\nmonseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen.\"\n\n\"Meillä on lisäksi Vauxin linna\", huomautti Bazin.\n\n\"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?\" kiusoitteli d'Artagnan.\n\n\"Verrempi\", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.\n\n\"Jopa nyt!\" virkahti d'Artagnan.\n\nLuutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren\netevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi\nvielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.\n\n\"Hitto!\" hän sanoi; \"pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi,\npiispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan.\"\n\nBazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:\n\n\"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä,\njoista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän.\"\n\nVeri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän\nkatseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä\npudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi\nsanomaan:\n\n\"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta!\nSanohan minulle, arvoisa Bazin\", hän lisäsi, \"kuinka paljon herra\nyli-intendentillä on muskettisotureita?\"\n\n\"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy\", vastasi\nBazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla\npatukan läimäyksillä.\n\n\"Voi turkanen!\" sadatti d'Artagnan vielä kerran.\n\nJa kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi\nhän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen\nodotti.\n\nD'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.\n\n\"Luulenpa tosiaan\", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin\neteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa,\n\"luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta\nherralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies.\nOn totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet\nsokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin\naurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki.\"\n\nAjan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti\nd'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät\nhänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen,\nmutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja\npaitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin\nylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä\nkuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena\nd'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa\npäätä levolle.\n\nBazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin\nkehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin,\nettä Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se\nei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi,\njolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan\nkävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen,\nvaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä\nhyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri\nenempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.\n\nSitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt\nnukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän\ntahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä\nvaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen\nloimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta\npaitasillaan ja juoksi ikkunaan.\n\n\"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?\" kummasteli hän silmiänsä\nhieroen; \"sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan\nkuninkaalliselle henkilölle.\"\n\n\"Eläköön herra yli-intendentti!\" huusi tai oikeammin kirkui alakerran\nikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja\npiteli isoa kynttilää toisessa kädessään.\n\nD'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta\nhenkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista\nvaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta\nkäyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun\nnopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.\n\n\"Minun olisi pitänyt heti älytä\", tuumi d'Artagnan, \"että siinä ei\nkulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei,\nBazin!\" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta\nnähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; \"kuule, mikä tuossa meni?\"\n\n\"Siinä kulki herra Fouquet\", vastasi Bazin armollisesti.\n\n\"Ja tuo väen paljous?\"\n\n\"Se oli herra Fouquetin hovi.\"\n\n\"Hohoi\", huokasi d'Artagnan, \"mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos\nhän kuulisi tämän?\"\n\nHän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään,\nmistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin\nsuojelijanaan.\n\n\"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi\nkuin hän? Joutavia!\"\n\nTällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki\nmietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: _Mordioux!_, joka oli kannuksen\nisku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi:\n_Joutavia!_ kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.\n\n\n\n\n18.\n\nPortosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.\n\n\nTultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta\nja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään,\nd'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen\nVauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille\nhäviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen\nkaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:\n\n\"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja\nparhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa\naatos valmiina.\"\n\nSäästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset;\nkolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut\nNanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin\nLudvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle\nkuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan\nkartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit\nkohoavat sadan jalan korkeuteen.\n\nD'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan\nja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna\nlaajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut\nkunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain\nohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista\nruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä\nmetsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä\nliikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi.\nLaatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten\nlykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa\nkatsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään;\nlähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta\ntynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin\nruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten\ntämä mies ilmeni Mousquetoniksi, -- Mousquetoniksi valkotukkaisena ja\npunanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.\n\n\"Ah, _pardieu_!\" huudahti d'Artagnan; \"siinähän on rakas herra\nMousqueton!\"\n\n\"Ai!\" vastasi lihakasa; \"ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra\nd'Artagnan!... Seisahtukaa, vintiöt!\"\n\nViime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko\npysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa\nottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin\nlaatikon taakse.\n\n\"Oi, hera d'Artagnan\", päivitteli Mousqueton, \"en voi enää syleillä\npolvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette.\"\n\n\"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa.\"\n\n\"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja\nhuolista.\"\n\n\"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?\" kummasteli d'Artagnan\nratsastaen laatikon ympäri; \"mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan\nkiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!\"\n\n\"Voi, koivet, monsieur, koivet!\" valitti uskollinen palvelija.\n\n\"Mikä koipia vaivaa?\"\n\n\"No, ne eivät tahdo kantaa minua.\"\n\n\"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin,\nMousqueton.\"\n\n\"Kyllähän, -- ei niillä ole puutetta ollut\", myönsi Mousqueton huoaten.\n\"Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole\nitsekäs.\"\n\nJa Mousqueton huokasi taas.\n\n\"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?\" ajatteli\nd'Artagnan.\n\n\"Hyväinen aika, monsieur\", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta\nmietiskelystä, \"kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette\najatellut häntä!\"\n\n\"Kunnon Portos!\" huudahti d'Artagnan; \"kovin tekeekin mieleni syleillä\nvanhaa kumppania!\"\n\n\"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani\", lupasi\nMousqueton heltyneenä.\n\n\"Mitä!\" hämmästyi d'Artagnan; \"kirjoitatteko te sen hänelle?\"\n\n\"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä.\"\n\n\"Hän ei siis olekaan täällä?\"\n\n\"Ei suinkaan, monsieur.\"\n\n\"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?\"\n\n\"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän!\" vastasi\nMousqueton.\n\n\"Jo nyt otti lempo!\" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; \"minua ei\nlykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!\"\n\n\"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Kun ystävä kärttää...\"\n\n\"Ystäväkö?\"\n\n\"Niin, epäilemättä, -- arvoisa herra d'Herblay.\"\n\n\"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?\"\n\n\"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti\nmonseigneurille...\"\n\n\"Kas vain!\"\n\n\"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin\nmallin.\"\n\n\"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä\", vilkastui d'Artagnan, \"mutta\ntoimittakaa ensin nämä herrat loitommalle.\"\n\nMousqueton ärjäisi: \"Pois, tolvanat!\" niin voimakkain keuhkoin, että\nniiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat.\nD'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.\n\n\"Monsieur\", sanoi Mousqueton, \"monseigneur siis sai kirjeen\nkenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän\npäivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä... aivan oikein, siis\nviime viikon keskiviikkona.\"\n\n\"Mitä kummaa!\" keskeytti d'Artagnan; \"maalaishuvitustenne päivänä?\"\n\n\"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista\nhauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa.\nSenvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako.\"\n\n\"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni\njuolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia\nrasittamaan asti.\"\n\n\"Meillä oli\", vakuutti Mousqueton.\n\n\"No, miten järjestittekään asiat?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur.\"\n\n\"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, -- ja te muuten puhelettekin niin\nsattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen.\"\n\n\"On kyllä totta\", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli\ntunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, \"on kyllä totta, että minä\nolen paljon kehittynyt paroonin seurassa.\"\n\n\"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon\ntietää, olenko saapunut otollisena päivänä.\"\n\n\"Voi herra d'Artagnan\", virkkoi Mousqueton murheellisesti,\n\"monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!\"\n\n\"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton.\"\n\n\"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?\"\n\n\"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, -- sehän on Herran päivä.\"\n\n\"Sunnuntaista, monsieur?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur\nmenee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee\nkotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole\nkovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista\nkarmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai\npitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa\nmeidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä.\nMaanantai on maailmallisten huvitusten päivä.\"\n\n\"Kah, kah!\" tokaisi d'Artagnan; \"mitä tarkoitattekaan niillä,\nMousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista.\"\n\n\"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme\nvieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan,\nsepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan\nsuitsutusta naisten kunniaksi.\"\n\n\"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää\", kehaisi\nmuskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko\nvoima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.\n\n\"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia.\"\n\n\"Kas vain!\" virkahti d'Artagnan; \"ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle\nhiukan, hyvä Mousqueton.\"\n\n\"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää\nison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle\nlehterin, -- siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko\nja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista.\nMonseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme\nkuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin\npaikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista.\"\n\n\"No kerrassaan\", vahvisti d'Artagnan. \"Entä keskiviikkoisin?\"\n\n\"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille,\nherra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme\npaimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä,\nniinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on\nkirjastossaan. _Paimenlauluja_ on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin\nkuukausi sitten.\"\n\n\"Kenties herra Racan?\" arvasi d'Artagnan.\n\n\"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku\nkanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen\non keskiviikon ohjelma.\"\n\n\"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!\" arveli\nd'Artagnan. \"Entä torstai, -- mitä voikaan jäädä torstaiparalle?\"\n\n\"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur\", sanoi Mousqueton hymyillen.\n\"Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata,\nmonsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja\npanemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur\nei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa\nriuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään... voi onnetonta!\"\n\n\"Miten onnetonta?\"\n\n\"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi\npäitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on\nihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen\nvastakumppanikseen.\"\n\n\"Ranne on siis...\"\n\n\"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat\nalkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta\nvoima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että...\"\n\n\"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?\"\n\n\"Paremminkin, monsieur, -- hän hajoittaa muureja. Viimeksikin\nillastettuaan erään vuokratilallisensa luona -- te tiedätte, kuinka\nkansanomainen ja suopea monseigneur on -- hän huvikseen yritti\nnyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä\nja muuan akka sai surmansa.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?\"\n\n\"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme\nnirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei\njälkeäkään.\"\n\n\"Ei mitään?\"\n\n\"Ei ollenkaan, monsieur.\"\n\n\"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä\nlesket ja orvot joka tapauksessa...\"\n\n\"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on\nvarattu siihen tarkoitukseen.\"\n\n\"Siirtykäämme perjantaihin\", esitti d'Artagnan.\n\n\"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me\nmetsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia.\nLauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme\nkaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita,\nvieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme\nmonseigneurin kanuunat.\"\n\n\"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla...\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", huomautti d'Artagnan, \"herra du Vallonilla on tosiaan\nsukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden\nhuvituslajin te sentään näytte unohtaneen.\"\n\n\"Mikä se olisi, monsieur?\" kysyi Mousqueton huolestuneena.\n\n\"Aineelliset huvitukset.\"\n\nMousqueton punastui.\n\n\"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?\" hän sanoi luoden silmänsä alas.\n\n\"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja.\"\n\n\"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on\njoka päivä.\"\n\n\"Kunnon Mousqueton\", aloitti d'Artagnan jälleen, \"suokaa anteeksi, olen\nsiinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut\nkeskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on\nvoinut kirjoitta isännällenne.\"\n\n\"Se on totta, monsieur\", sanoi Mousqueton, \"huvitukset ovat kääntäneet\nmielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi.\"\n\n\"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton.\"\n\n\"Keskiviikkona...\"\n\n\"Maalaishuvitusten päivänä?\"\n\n\"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin\njo tuntenut käsialan.\"\n\n\"No, sitten?\"\n\n\"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'\"\n\n\"Peijakas!\" virkahti d'Artagnan; \"kaksintaistelu taas varmaankin?\"\n\n\"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas\nPortos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21]\ntulee. Odotan sinua.'\"\n\n\"Saakeli!\" äännähti d'Artagnan mietteissään; \"näyttää olleen kova\nkiire.\"\n\n\"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa\nkanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille.\"\n\n\"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?\"\n\n\"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin\ntiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se\nEquinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu,\njos hän minun edelläni kerkiää.\"\n\n\"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä,\nei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin\nmonseigneurilla!\"\n\nD'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen\nlyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi\nMousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän\nistuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin\nkuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta;\nuskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä\nkaikki.\n\nNukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan\nAramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä\nyhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa.\nMutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä,\njollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu,\njohon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan\nPierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi\nde la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen\nraskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää\njokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen\njoutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua\nhevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen\nunelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan\nkaunopuheisuuteen:\n\n\"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet\nniinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä\nja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani\nlevitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan\nhartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun.\"\n\nGascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin\nkaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä\npilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.\n\n\"Minne menenkään?\" mietti hän; \"mitä voin tehdä? Yksinäni... ypö\nyksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä... Joutavia!\" hän huudahti\näkkiä.\n\nJa hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut\nhavainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan\nkäytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen\nmenoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.\n\n\"Pariisiin!\" määräsi d'Artagnan itsekseen.\n\nJa seuraavana päivänä hän saapui sinne.\n\nHän oli ollut matkalla kymmenen päivää.\n\n\n\n\n19.\n\nMitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.\n\n\nLuutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän\nedustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä _Kultainen Huhmar_. Muuan\nhyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli\nharmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään\npapurikon.\n\n\"Herra chevalier\", hän sanoi, \"voi, tekö täällä!\"\n\n\"Hyvää päivää, Planchet!\" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan\npuotiin.\n\n\"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen\", huusi\nPlanchet, \"toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas\ntoimittamaan illallista!\"\n\n\"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!\" sanoi d'Artagnan touhuaville\npuotilaisille.\n\n\"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia,\nsiirappia ja rusinoita?\" puolusteli Planchet; \"ne tulevat herra\nyli-intendentin keittiöön.\"\n\n\"Toimittele, toimittele pois vain.\"\n\n\"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme.\"\n\n\"Aterioitkaamme kahden kesken\", esitti d'Artagnan; \"minulla on\npuhuttavaa sinulle.\"\n\nPlanchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. \"Rauhoitu, ei\nminulla mitään ikävää ole sanottavana\", lisäsi d'Artagnan.\n\n\"Sitä parempi, sitä parempi!...\"\n\nJa Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti\nistuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan\nympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri,\nkaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.\n\nPuotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä,\n-- muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään\nseurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella\nostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.\n\nPlanchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin\nvirkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet\nkäytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä\npuheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä\nole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti\ntyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen\npimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran\nkamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä\npaalien ja laatikoiden keskelle.\n\nD'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä\nPlanchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.\nÄlykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet\npöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä\nkuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen\nluonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin\nposkipäihin -- viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin -- eikä\nterävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet\nvallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin\nmyymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta\npariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien\nkera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan\nnäki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon\nsitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko\nelämänsä ajan.\n\n\"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur\", virkkoi\nPlanchet suopeasti hymyillen; \"nyt on minulla onni tarjota teille.\"\n\n\"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä,\nPlanchet, sillä nyt minä olen vapaa.\"\n\n\"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?\"\n\n\"Rajattomalla!\"\n\n\"Jätättekö palveluksen?\" hämmästeli Planchet.\n\n\"Mieleni tekee vetäytyä lepoon.\"\n\n\"Entä kuningas?\" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka\nkuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen\npalveluksia.\n\n\"Kuningas saa etsiä muulta taholta... Mutta nyt olemme syöneet hyvän\nillallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua\nluottamuksiin; avaahan siis korvasi.\"\n\n\"Olen pelkkänä korvana.\"\n\nJa enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet\navasi pullon valkoista viiniä.\n\n\"Annahan minun vain pitää järkeni.\"\n\n\"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur.\"\n\n\"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä\nenemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista... Miten on\npääomamme laita?\"\n\n\"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani\nkaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja\ntuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan\nvoittoa siis teidänkin osuudestanne.\"\n\n\"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?\"\n\n\"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?\"\n\n\"Paremminkin... Mutta tarvitsetko siis rahaa?\"\n\n\"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa\nhoitooni. Minä laajennankin liikettäni.\"\n\n\"Se oli suunnitelmanasi viimeksi.\"\n\n\"Toimittelen hiukan pankkiasioita... ostelen pulaan joutuneiden\nammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat\nahtaalla maksuistaan.\"\n\n\"Ilman koronkiskomistako?...\"\n\n\"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi\nkohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa... Lainanottaja antoi\nminulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä\nsaisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana.\nLainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin\nkolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta\nsataa écua. Minä tietysti kieltäysin... väittäen saaneeni hintaa vain\nyhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä\nuudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen\nkaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän\nmiekallanne.\"\n\n\"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun\", vastasi\nPlanchet; \"sellainen on luonteeni.\"\n\n\"Älä ota enempää kuin kaksitoista\", neuvoi d'Artagnan, \"ja sano muuta\nvälityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi.\"\n\n\"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?\"\n\n\"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää.\"\n\n\"Aloittakaa kuitenkin.\"\n\nD'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen\nuskottuaan.\n\n\"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?\" tiedusti Planchet.\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Hyvällä voitolla?\"\n\n\"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet.\"\n\nPlanchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot\nhypähtivät kuin pelästyneinä.\n\n\"Jumaliste, onko se mahdollista?\"\n\n\"Luulen homman tuottavan enemmänkin\", vastasi d'Artagnan\nkylmäverisesti, \"mutta mieluummin esitän alimman arvion.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista!\" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; \"sepä\nsuurenmoista!... Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?\"\n\n\"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet.\"\n\n\"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?\"\n\n\"Kuukaudeksi.\"\n\n\"Ja siitä saamme?\"\n\n\"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse.\"\n\n\"Tavatonta!... Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein\nriivatusti?\"\n\n\"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti\", myönsi d'Artagnan\nyhä yhtä levollisesti; \"mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi,\nja minä otan kaikki iskut omalle osalleni.\"\n\n\"Monsieur, en sallisi...\"\n\n\"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi\njätettävä kauppapuotisi.\"\n\n\"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ahaa! Ulkomailla?\"\n\n\"Englannissa.\"\n\n\"Oikea keinottelun maa tosiaan\", myönsi Planchet; \"tunnen sen\nhyvinkin... Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke\nkoskee, monsieur?\"\n\n\"Se on korjaushomma, Planchet.\"\n\n\"Rakennustenko korjausta?\"\n\n\"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin.\"\n\n\"Se on tärkeä yritys... Ja te luulette kuukauden riittävän?\"\n\n\"Minä vastaan siitä.\"\n\n\"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte\nsiihen...\"\n\n\"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot... kuitenkin\ntekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi.\"\n\n\"Liian suuri kunnia... minä en ymmärrä rakennustaidetta.\"\n\n\"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti -- minun\nveroiseni -- siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys.\"\n\n\"Kiitän...\"\n\n\"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni,\nmutta he ovat poissa kotoa... Ikävää kyllä, minä kun en tiedä\nrohkeampia ja älykkäämpiä miehiä.\"\n\n\"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa\nmukaanpääsemisestä?\"\n\n\"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä...\"\n\n\"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur.\"\n\n\"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet.\"\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\nJa Planchet toimitti heidät lukkojen taa.\n\n\"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi.\"\n\nPlanchet totteli.\n\n\"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia\nkuuntelijoita.\"\n\nPlanchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan\nja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan\nitsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja\naloitti seuraavasti:\n\n\"Planchet, minulla on aatos.\"\n\n\"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!\" vastasi maustekauppias\nläähättäen jännityksestä.\n\n\n\n\n20.\n\nMillainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin\nvarrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.\n\n\nD'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan\nmieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän\njatkoi:\n\n\"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo\nI:stä, Englannin kuninkaasta?\"\n\n\"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan\nhänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan\navustanne huolimatta.\"\n\n\"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet.\"\n\n\"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka\nmuistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on\nkuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan,\nkuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, -- kuinka te puoli yötä purjehditte\nmiinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan\nvedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan.\"\n\n\"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet.\"\n\n\"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin\nkertovan.\"\n\n\"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee\nvain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika.\"\n\n\"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur\", muistutti Planchet. \"Näin\ntäällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä\npäivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle\nI:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen\nhänet vain nimeltä.\"\n\n\"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, -- tätä vanhempaa poikaa,\njota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II,\nEnglannin kuningas.\"\n\n\"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur\", korjasi Pianchet viisaasti.\n\n\"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi,\nonnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri.\"\n\nPlanchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä,\njota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla\nkoskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä\nvaltiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta\nd'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen\nmieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä\noivalsi Planchetin kannan.\n\n\"Tulen nyt asiaan\", hän sanoi. \"Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas\nilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani,\nPlanchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua\nMazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta\nLudvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen\nkäsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko\nolemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat\nmiehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita.\"\n\nPlanchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen\nsilmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta.\nJälkimmäinen pitkitti:\n\n\"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään -- kuuntele tarkoin, Planchet,\nsillä me tulemme nyt asian ytimeen.\"\n\n\"Kyllä kuuntelen.\"\n\n\"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat\nlöytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on\nminun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin\naikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen\nymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden\nvaiheesta.\"\n\nPlanchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei\nvieläkään ollut selvillä.\n\n\"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan\nhellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja\nsentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä.\"\n\nPlanchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.\n\n\"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään\nmaahan.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa\nkuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.\n\n\"No, mikä tuli?\" kysyi d'Artagnan; \"sattuiko sinua?\"\n\n\"Ei, ei, monsieur.\"\n\n\"Parkaisithan?\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?\"\n\n\"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään...\"\n\n\"Käsittäväsi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle\nII:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?\"\n\nPlanchet hypähti rajusti tuolillaan.\n\n\"Oi, oi!\" änkkäsi hän tyrmistyneenä; \"sitä te siis sanotte\nkorjaukseksi?\"\n\n\"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?\"\n\n\"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Mitä kaikkea siellä on edessä.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ka, Englannissa.\"\n\n\"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet.\"\n\n\"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun\ntuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska\nesitätte minulle liikehommaa... sillä ehdotattehan yhteistä\nkeinottelua?\"\n\n\"Niin ehdotan, -- erinomaista keinottelua, Planchet.\"\n\n\"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia\nsitä.\"\n\n\"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät.\"\n\n\"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä\nparlamentti.\"\n\n\"On kyllä; entä sitten?\"\n\n\"Ja sitten armeija.\"\n\n\"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?\"\n\n\"Ja kansa.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa -- nykyisen vallanperillisen\nisän -- kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa\nkantaansa vastaan.\"\n\n\"Planchet, hyvä ystävä\", huomautti d'Artagnan, \"sinä järkeilet kuin\njuusto. Kansa... kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin\nherrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma\narvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät\nenemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä;\nsilloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa.\"\n\n\"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?\"\n\n\"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?\"\n\n\"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra\nPlanchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä\nneljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan.\"\n\nPlanchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan\nja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut\nmielenvikaan.\n\n\"Armeijan!... Ah, monsieur\", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen,\njottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. \"Armeijan... kuinka\nsuuren?\"\n\n\"Neljäkymmentä miestä\", vastasi soturi.\n\n\"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte\nkyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta\nmistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos\nlöytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?\"\n\n\"Eipä hullummin, Planchet... Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan\nhovimies!\"\n\n\"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin,\nettä ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen\nmiehenne kanssa, pelkään pahoin...\"\n\n\"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet\", keskeytti\ngascognelainen nauraen. \"Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia\nesimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden\ntarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä.\nJa sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit\njohtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua\notteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki\nliikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta.\"\n\nPlanchetilta pääsi nauru.\n\n\"On kyllä totta\", hän myönsi, \"että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät\nkätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta;\nmutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?\"\n\n\"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni\nryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti\nvaltaistuimelleen.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; \"selittäkää\nse toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin\nveisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta\njäljellä on parlamentti, joka ei veisaile.\"\n\n\"Eikä taistelekaan. Mitä, -- sinä, Planchet, järkevä mies, olet\nhuolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan _tynkäläisiksi_ ja\n_käppyröiksi_! Parlamentista minä en piittaa, Planchet.\"\n\n\"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun.\"\n\n\"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?\"\n\n\"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur.\"\n\n\"Hän oli vankka soturi.\"\n\n\"Ja etenkin aimo syömäri.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin.\"\n\n\"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti\nseuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?\"\n\n\"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän\ntäytyy olla sisältöä suurempi.\"\n\n\"Oivallista!... Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet.\"\n\n\"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta.\"\n\n\"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt\nainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin.\"\n\n\"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä\noppii yhtä ja toista.\"\n\n\"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa -- sillä suuretiedettä ja\nviisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin\n-- tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen.\"\n\n\"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, --\notti eronsa.\"\n\n\"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen\nperästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on\nvarsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut,\nja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään:\nennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii\nkaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu\nkaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen.\"\n\n\"Tuo on tosiaan oivallista\", sanoi Planchet, \"mutta tunnenpa toisen\nvaltiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä.\"\n\n\"Herra de Mazarinin kaiketi?\"\n\n\"Juuri hänet.\"\n\n\"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan\nvaltaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra\nMonk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa\nsuutansa sen nielaistakseen, -- tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n\nväelle ja itse Kaarle II:lle: _Nescio vos_...\"\n\n\"En ymmärrä englanninkieltä\", muistutti Planchet.\n\n\"Vaikket, mutta minä ymmärrän\", jatkoi d'Artagnan. \"_Nescio vos_\nmerkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies,\nniin pian kuin hän on ahmaissut sen...\"\n\n\"No?\" kysäisi Planchet.\n\n\"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni\navulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä\nsilmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa.\"\n\n\"Ja minun!\" huudahti Planchet haltioituneena. \"Me pistämme hänet\nhäkkiin ja näyttelemme rahasta.\"\n\n\"Kas sitä, Planchet, -- siinä kolmas valittava, jota en ollut\najatellut; sinäpä sen keksit!\"\n\n\"Pidättekö sitä hyvänä?\"\n\n\"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia.\"\n\n\"Antakaahan kuulla.\"\n\n\"1. Minä määrään lunnaat.\"\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun\narvoinen.\"\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\n\"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun\nlunastussumma...\"\n\n\"Tai sitten?...\"\n\n\"Taikka -- mikä on vielä parempi -- minä luovutan hänet\nKaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä\npelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse\nkorjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle\npöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot\nsiitä, Planchet?\"\n\n\"Erinomainen tuuma, monsieur!\" huudahti Planchet vapisten\nkiihtymyksestä. \"Mutta miten johduittekaan siihen?\"\n\n\"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän\nrakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä\nhellittäessään.\"\n\n\"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta...\"\n\n\"Ka, siihen tulee mutta?\"\n\n\"Sallikaa minun sanoa... hankkeemme laita on hiukan kuten karhun\ntaljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra\nMonkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä.\"\n\n\"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani...\"\n\n\"Kah, _parbleu_, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte,\nmonsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!\"\n\n\"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa\", myönsi d'Artagnan\nluontevan ylpeästi. \"Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa\nmukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi\nihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä\nvihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko\nkeinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?\"\n\n\"Liiaksikin!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy\ntoteen.\"\n\n\"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että\nminä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on\nminulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki\nd'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja\nhistoriassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen.\"\n\n\"Monsieur\", innostui Planchet, \"kun ajattelen, että tämä\njättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun\njauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini\npalatsilta!\"\n\n\"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään\nkuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole\nvaruillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra\nMonk on Mazarinin liittolainen!\"\n\n\"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri\narkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän\nosakkaaksenne.\"\n\n\"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava\nEnglannissa kahdeksan päivän kuluttua.\"\n\n\"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi.\"\n\n\"Rahat ovat siis käsillä?\"\n\n\"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko\nkultaa vai hopeata?\"\n\n\"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan.\"\n\n\"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte\nminulle vain kuitin.\"\n\n\"Ei, ei\", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, \"järjestys pitää olla\nkaikessa.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra\nd'Artagnan...\"\n\n\"Jos kuolisin tuolla meren takana, -- jos kaadun musketinluotiin, jos\npakahdun liialliseen olueen?\"\n\n\"Uskokaa minua, monsieur, -- siinä tapauksessa olisin niin tuskissani\nkuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan.\"\n\n\"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä\nlaatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, --\nasiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi.\"\n\n\"Kernaasti, monsieur.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme\nkuitenkin.\"\n\n\"Niin, koetetaanpa.\"\n\nPlanchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti\nkynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: \"Herra d'Artagnan, entinen\nmuskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella\nLa Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet,\nmaustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa,\ntoiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:\n\n\"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan\nyhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.\n\n\"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy\nsen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.\n\n\"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra\nd'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.\n\n\"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään\nkaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin\nluovuttamiin varoihin.\n\n\"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin\nhyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana\nmainitaan.\n\n\"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa\ntakaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle\nII:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana...\"\n\n\"Sataviisikymmentätuhatta livreä\", täydensi Planchet mutkattomasti,\nnähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.\n\n\"Ei hitossa, ei\", vastusti d'Artagnan; \"jakoa ei voi tehdä tasan, se ei\nolisi kohtuullista.\"\n\n\"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur\", muistutti\nPlanchet arasti.\n\n\"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet\npidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on\nkirjoitettu, pyyhimme sen pois.\"\n\nJa d'Artagnan kirjoitti:\n\n\"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman\nosuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi\nkahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa,\naatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa,\nvarsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen\nkaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi nyt Planchet.\n\n\"Onko kohtuullista?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kerrassaan kohtuullista, monsieur.\"\n\n\"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?\"\n\n\"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä\nkahdestakymmenestätuhannesta!\"\n\n\"Ja kuukauden ajalta, muista se.\"\n\n\"Mitä! Kuukaudenko vain?\"\n\n\"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Planchet jalomielisesti, \"myönnän mieluusti kuusi\nviikkoa.\"\n\n\"Kiitos!\" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.\n\nSenjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.\n\n\"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur\", kehui Planchet; \"herra\nCoquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi\nsuoriutunut siitä osuvammin.\"\n\n\"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle.\"\n\nJa kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.\n\n\"Tällä tavoin\", virkkoi d'Artagnan, \"en joudu kiitollisuudenvelkaan\nkellekään.\"\n\n\"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille\", arveli Planchet.\n\n\"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin\nkuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi.\nToden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan,\nvälttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että\nherra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra\nPlanchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne\nkaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun\nyhtiöön.'\"\n\nLoppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään\nliikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja\nvankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä\nvähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin\nensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin\nkäytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.\n\n\"Nyt\", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen\nanjouviiniä, \"menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni.\"\n\n\"Ei\", vastasi d'Artagnan, \"vaikein on vielä tekemättä, ja minun on\nmietittävä sitä.\"\n\n\"Mitäs turhia\", tuumi Planchet; \"minulla on niin suuri luottamus\nteihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren\nosinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä.\"\n\n\"Ja lempo minut korjatkoon\", vakuutti d'Artagnan, \"ellen usko, että\nolet oikeassa!\"\n\nSitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.\n\n\n\n\n21.\n\nMiten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja\nKumpp:n asioilla.\n\n\nD'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä\noli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.\n\n\"Niin, sen minä teen!\" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja\nnojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. \"Etsin käsiini\nneljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten\njoukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita\nsotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he\npalaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai\nomaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se\nhuoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa\nsuolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni\nkeralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen\nluottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista.\"\n\nMutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja\nkeskeytti.\n\n\"Ei\", hän arveli, \"sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole\nsiis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa\", hän päätti, \"niin\non tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen\nmiehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan -- en\nneljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan\npelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen\nsoturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään\ntoimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada\nneljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy\ntyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on\noikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja\njos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa\nkolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten\nviisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä\nkannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an\nheidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä\nvelvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan.\nTällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja\nja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on\noivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja\nyhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin.\nÄh, minua älytöntä!\" jatkoi d'Artagnan; \"tarvitaanhan kolmekymmentä\nhevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla\nolikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista\nkaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen;\nvoimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, -- ja ne eivät\nolekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme\njoukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta\npäälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, -- niin, mutta\nne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko\nmuu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä\nluutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen\nmieheen. Vähän se kyllä on, -- kaksikymmentä; mutta koska olin\nkolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä,\nniin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä\non pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä\non otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin... Istu ja pala,\nkylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut\nmarssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää\nkaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten\nsäästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, -- se on\nnäppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa\nmiestä, ja sitten... Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla\nurhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi\nuskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja\nminä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan\nviisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei\nmitään luutnanttia, _mordioux!_ Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä\nkuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten\njoukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten\nluutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi\nruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja\nvähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta\nlivrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton.\nMutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni\nkahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni... Mutta miksi\nolisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies\nkaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan\nsinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa,\nja d'Artagnanin johtama, -- mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä\nmarssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa\nnähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan\nlähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta\nollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä\nmaahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan\ntoimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko\nnoudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna\ntämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties\nviekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen\nhevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä\nsaankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa!\nKymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen\nmiestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja\nhevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton.\nKymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen\nPlanchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä\nammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä\nmetsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli\nkotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa\naikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä\nsillä on väliä, -- salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten\nmoniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan\ntakavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on\nverraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka\npalkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä\nkuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin\nneljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani.\nSanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.'\nSaapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään\nkolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä\nkahdestakymmenestä!\"\n\nSiten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi\ntässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan.\nHänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo\nkymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia\nonnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa.\nD'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen\nPlanchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties\npäivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä\nPariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta\nseikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen\nvajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita,\njotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä,\njota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.\n\nHe olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli\npäässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous,\nonnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin\ntaloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä\nja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen\nsielujen suurta lohduttajaa.\n\nHeidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita\nhe olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain\nriekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi\nkumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä,\nettä nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen\nkaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan,\nBerghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat\nviipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen\nhyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden,\nvoidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.\n\nNämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni\nhyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys\noli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle\nhenkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa\nyhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että\narmeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli\njonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti\npalkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, -- tuon\nkaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.\n\nPlanchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta\nlivreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina\nkolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan\neri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:\n\n\"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö,\nettä nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?\"\n\n\"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen.\"\n\nD'Artagnan pudisti päätänsä.\n\n\"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja\nratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan\nhelposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja\nsiten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä\ntotta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet\npalvellut ainoastaan jalkaväessä.\"\n\n\"Miten siis menetellä, monsieur?\" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.\n\n\"Kuulehan\", älysi d'Artagnan, \"minä maksankin armeijalle vasta\nsen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni,\nkaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa.\"\n\n\"Entä minun puoliskoni?\" muistutti Planchet.\n\n\"Sen otan mukaani.\"\n\n\"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia\", huomautti Planchet;\n\"mutta jos ette tulekaan takaisin?\"\n\n\"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että\nminua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen\ntestamenttini.\"\n\nD'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:\n\n    'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään\n    säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen\n    ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa.\n    Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja\n    viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa\n    nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille,\n    Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan\n    Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut\n    viisitoistatuhatta ystävilleni.\n\n    Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti\n\n                                            _d'Artagnan_.'\n\nPlanchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli\nkirjoittanut.\n\n\"Tuossa\", sanoi muskettisoturi, \"lue.\"\n\nViimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.\n\n\"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan\nteidän viittätuhattanne\", sanoi hän.\n\nD'Artagnan hymyili.\n\n\"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät\nkahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä\njohdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta\nyrittämällä olla menettämättä mitään.\"\n\nKuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden\nsydämet!\n\nNe, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän\npelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan\nvaltakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa,\nsyystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä,\nne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja\nPlanchetista.\n\nEdellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten\njoukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä\nsyyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä\nmaustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja\nRanskassakin.\n\nPelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä\nja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he\ntoivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin\nvaltaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja\nnoussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa\ntyperyyttä vastaan.\n\nOnneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään\nlörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja\narvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: _Toimi vakaumuksesi\nmukaan ja anna ihmisten puhua_. Planchet puolestaan noudatti sääntöä:\n_Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään_. Niinpä nämä kaksi miestä\nkaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä\nuskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka\nväittivät heidän olevan väärässä.\n\nD'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt\nainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan.\nHän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja\npäättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan\nkymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset\njärkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja\ntoimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät\nmäärittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin\nmenneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle\nvaltatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi\nneljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa\naskeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta;\nhänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon\nnuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea\nsydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.\n\nAnteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki\nintohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä\nvastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi.\nHerkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi\nvarjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi\nsilloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki\naiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.\n\nHän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa,\nja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi\nuseinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille\ntai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä,\njolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.\n\nD'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän\nolisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä\nystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen\nrehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä\nuseammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen\nseurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren\nlainehtivan Boulognen edustalla, -- ja ne vierailut olivatkin aivan\nlyhytaikaisia.\n\nMutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä,\nja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi\nitseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin\nrannikkoa.\n\nCalais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut\nmiestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt\nkalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset\nsotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet\nkolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.\n\nD'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän\nhetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä\nkunnon kumppaneita.\n\nHän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.\n\n\n\n\n22.\n\nD'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.\n\n\nGrand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli\nyhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle;\nmuutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun\nkumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta\nkaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan\nsataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä\nravintolaan.\n\nHetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit\nuhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa\nsilmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan\npuhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.\n\nPeliä jatkui kuitenkin.\n\nEräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan\nvartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan\nmuun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa\nkiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja\nvälinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.\n\nRettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja\nvuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille\nkasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle.\nSamassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä\nhopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä\nmatruusien tapellessa keskenään.\n\nAinoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen\nasettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta\ntämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he\nnäköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain\njalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän\npöytänsä alle.\n\nKaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa\nmeteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät\nkapuavat ylös välttääkseen kastumista.\n\n\"Kas, kas\", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista\nei jäänyt huomaamatta, \"sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia,\ntyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani\nsattunut hyvin!\"\n\nÄkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.\n\nNe kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat\nnyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat\nmalttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä\nsuuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään\npienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut\nJumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän\nvälikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen\nheristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.\n\nTämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti\naiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen\nmuukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu\nmatruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti\nkiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti\nliittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan\nkimppuun.\n\nYhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta\nvaromattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän\niski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli\nsortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet\nseitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan,\nettä selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät\nkumppaniansa auttamaan.\n\nOvelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja\nheidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä\nahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.\n\nIsäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat\nuteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin\nrymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.\n\nPariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista\ntaktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä\nsuuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa\nison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin\njättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan\nmatruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät\naseinaan puupukkeja.\n\nLattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin\nja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä\nastui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka\nosuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti\nmylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että\nd'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin\nNeptunus lausuessaan _quos ego_.[22]\n\nSilmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta --\nroomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme -- jokainen\nd'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä,\ntaukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.\n\nMatruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja\nkolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen\nryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen\ntehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.\n\nPariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.\n\nGrand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia\nd'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää\nansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten\naikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.\n\nPalkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa,\npuhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.\n\nMutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti\ntarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja\nkohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa\ntoistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla,\nedessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää\nodottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden\nvimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.\n\nVasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin,\nhymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi\nrauhoittavasti viitaten kädellään:\n\n\"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette\nluotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä\nnousemaan keskinäiseen hävitystyöhön.\"\n\nKaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin\nruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän\ntarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka\nvanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja\nsepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella\ngascognelaisella ponnekkuudella:\n\n\"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut\nteidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle\nretkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne\ntoimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte\nmuille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa\npäänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole\ntuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat\nkuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa\nja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se\ntappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää\nsen verran kuin voin teille sanoa.\"\n\nKaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.\n\n\"Tulkaa likemmä\", jatkoi d'Artagnan, \"jotta ylitsemme lentävä lintu,\nhiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi\nmeitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille\nilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat\nvahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen\nhavaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia,\njotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me\nkaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun\nmeitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me\nkykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät,\nnokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää\nemmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme\nmahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa\nseikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä\nkiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni\nottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos\nteidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet\nmerielämää...\"\n\n\"Ka, siitä ei ole mitään hätää!\" virkahti muuan d'Artagnanin\npalkkasoturi; \"minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen\nvankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali.\"\n\n\"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!\" sanoi d'Artagnan. Hän lausui\nihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi\nkuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen\nlaivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin.\nMutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis,\njättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti\ntäydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.\n\n\"Ja minulla\", ehätti toinen huomauttamaan, \"sattuu olemaan setä, joka\njohtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin\naluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä\nosavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi.\"\n\nTämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin;\nhän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La\nCiotatissa.\n\nKaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa\neräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä\nhävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin\npäällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että\nmerivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä\nhuimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.\n\nNyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin\ntäsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään\nHaagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten\nmatkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin\nharkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua\nkokoonnuttava Haagin päätorilla.\n\nD'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan\nkaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi\nsaattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei\nollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi\neivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä\nasussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten\nkateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän\npidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista\npukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.\n\nNäille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan,\nd'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan.\nHän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä,\nmissä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista\nkauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat\ntuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä\nkannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää\nvarmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan\npaljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti\nhänestä pettämättömältä.\n\nKahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen\nkoolla Haagissa.\n\nD'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat\nsillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt\nenemmän tai vähemmän tylysti.\n\nHän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella\nja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.\n\nHän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun\nWillem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää,\nettä Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä\nmyötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja\nettä pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen\ntaloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä\nmerenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.\n\nSiellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan\nkatselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa\nPohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se\noli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin\nkauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät\nhohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta\npaljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka\nherättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.\n\nD'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä,\nmitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään\nja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja\nauringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien\nhuomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös\nrantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.\n\nD'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa\nmittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin\nsäteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt\ntaivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä\nkotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin\noli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu\njalkojensa alla.\n\nJo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren,\njoka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja\ntalletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön\npimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka\nolivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta\naamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun\npalkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä\ntaatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.\n\n\n\n\n23.\n\nTekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.\n\n\nKuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka\nhallitsi itseään ihan yksin, -- ja sen ylistykseksi on sanottava, että\nsitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, -- muuan kohtaloitten\nkaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty\npiirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko\nmaailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi\neteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti\nettä Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain\naskelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä\ntiedettiin.\n\nMonk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta,\njota halveksien nimitettiin _Rump Parliamentiksi_. Jäljitellen\nCromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert\ntahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen\nniin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään\njäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan\nPeter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.\n\nLambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen\nedusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta\ntasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä\nsiitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja\nsitten pään.\n\nLambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan\nsotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.\n\nMonk, ankara tasavaltalainen, -- sanoivat toiset, -- tahtoi\nsäilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka\nrappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen\nvehkeilijä, -- sanoivat toiset, -- tahtoi vain tästä näennäisesti\nsuojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille\nvaltaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta\nitse istuutua sille.\n\nSiten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana\njulistautuneet toistensa vihollisiksi.\n\nMonk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman\narmeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä\npresbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert\nLontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus\nsitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.\n\nMonk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut\narmeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli\ntoistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä\nei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen\nhuotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana,\nitsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa\nyhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja\nparemminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti\nhallussaan sen keskusta, Cityä, -- sellaisessa asemassa oli Monk, kun\nhän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin\npuolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se\noli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi\nympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina\ntaipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis\nLambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin\nrajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei\nhänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut\nmarssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin.\nHän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se\nkasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi\nkunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä\nkokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti\nMonkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan\ntavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten\nasiat kehittyivät! Lontoon taholla.\n\nArmeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä\nsaapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi\nasemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin\nlähelle.\n\nLambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun\nsitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä.\nOlisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat\npitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle\ntoivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa\narmeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen\nperiaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän\nhyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat\nparlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes\nitseänsä.\n\nMonkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen\nmietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne\nvarmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo -- ja tämä kaino\nhengetärhän ei milloinkaan valehtele, -- että sinä päivänä, jona hän\nsaapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan\nlammasta.\n\nJos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi\nsaanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei\nole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat\nliharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he\nelävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka\nhämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.\n\nSkotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi\nvähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita\nvai eikö.\n\nJokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen\nvähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle\nja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.\n\nMonk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko\nkaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja\nleipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää\nvarten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.\n\nSikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä\nlohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta\nnähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin\nseuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut\narvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen\nvalloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää\nmilloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.\n\nTämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut\nmillänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli\nvarsin jäykkä valtias.\n\nKaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä\nnälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä\nvälinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen\ntuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin\ntupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti\nlähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti,\nettä oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.\n\nVastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta\ntänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli\nvielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu\ntilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä\ntämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat\nhetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen\nkeskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli\naikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja\nmuihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa\nvesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät\npitkät raajat.\n\nMonk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis\nyllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan\nselvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli\nTweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien\nsankassa siimeksessä.\n\nEdellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa\nruokotuolillaan -- kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun\naattoiltana -- sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän\noli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi\nkiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa\nvalaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli\nvastikään noussut taivaalle.\n\nÄkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä\nsotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin\ntelttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet\nhereille.\n\nSiihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.\n\n\"No, mitä on tekeillä, pojat?\" hän kysyi.\n\n\"Kenraali\", vastasivat monet äänet, \"kenraali, te saatte illallisen.\"\n\n\"Olen jo illastanut\", vastasi päällikkö levollisesti, \"ja sulattelen\njuuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja\nsanokaa, mikä teidät tänne toi.\"\n\n\"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa\nNewcastlen leiriin.\"\n\n\"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat\nnirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin\nhuonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan\narmottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus\nvaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja\nkalastajansa, jollei...\" Kenraali mietti tovin.\n\n\"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?\" tiedusti hän sitten.\n\n\"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai\nHollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme.\"\n\n\"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?\"\n\n\"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi.\"\n\nKenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi\npitemmälle.\n\n\"Hyvä on\", hän sanoi. \"Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne.\"\n\nMuuan upseeri läksi heti asialle.\n\n\"Montako heitä on?\" jatkoi Monk; \"ja millainen heidän aluksensa on?\"\n\n\"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on\njonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta.\"\n\n\"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?\"\n\n\"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan\nsaaliin.\"\n\n\"No, tarkastammepa asiaa\", virkkoi Monk.\n\nSamassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli\nviidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan\nnäköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti\nlakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja\nhänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he\naluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea\njalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he\nsuuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua\njuntaten.\n\nMonk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan,\njoka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain\nviekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.\n\n\"Puhutko englanninkieltä?\" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.\n\n\"Ka hyvin kehnosti, mylord\", vastasi laivuri.\n\nVastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on\nvallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä\npuheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla\ntienoilla.\n\n\"Mutta kuitenkin puhut sitä?\" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen\nhänen murrettaan.\n\n\"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!\" vastasi kalastaja.\n\n\"Olet siis ammattikalastaja?\"\n\n\"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri\nvähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti\nviisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia,\nparhaita paistettaviksi.\"\n\n\"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä\nKanaalissa\", huomautti Monk hymyillen.\n\n\"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä\nkalamies, mylord?\"\n\n\"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä\naioit tehdä?\"\n\n\"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä\nNewcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten\npäinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä\nkääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet\nyhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut\nsotaan\", lisäsi kalastaja hymyillen, \"oli minun toteltava.\"\n\n\"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?\"\n\n\"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin.\"\n\n\"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska\nkaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset\n-- puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne\ntahtonettekaan nimitettävän -- syötte vähän, mutta maksatte vielä\nvähemmän.\"\n\nMonk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla\nhymyilemästä.\n\n\"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet\netelästä kotoisin?\"\n\n\"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa.\"\n\n\"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa.\"\n\n\"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli\nhoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat.\"\n\n\"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?\"\n\n\"Ei toki.\"\n\n\"Ja mitä kautta siis tulit?\"\n\n\"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun\nnavakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi\ntaistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan\ntehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä\nläheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan\nlikinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi,\nkoska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä.\nKumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä\naatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin\nkulkumme Newcastlea kohti.\"\n\n\"Ja missä ovat kumppanisi?\"\n\n\"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman\nminkäänlaista sivistystä.\"\n\n\"Kun sinä itse sitävastoin...?\" sanoi Monk.\n\n\"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa\", kertoi\nlaivuri naurahtaen, \"ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja\nkaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni\nluottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia.\"\n\n\"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?\"\n\n\"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?\"\n\n\"Sen saat piankin nähdä.\"\n\n\"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa;\nälköön siitä pahastuttako kumppaneilleni.\"\n\n\"Siinä on nokkela veitikka\", ajatteli Monk.\n\nJälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: \"Sanoit\ntulevasi Ostendesta?\"\n\n\"Niin, mylord, sieltä viimeksi.\"\n\n\"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä\nRanskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.\nMitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?\"\n\n\"Voi, mylord\", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi\nhyvillään, \"sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa\nsoveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi\nsiihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen\nmyymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä,\nodotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä,\nkalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei\nnäkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin\nilmanala ei ole hänelle terveellinen.\"\n\nMonk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja\nmonisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti\nsitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan\nlasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon\nmoniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä\nettä se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat,\nja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan,\nkun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.\n\nKenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.\n\n\"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä\nnimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?\"\n\n\"Ka, kyllä\", myönsi kalastaja, \"oli siitä puhetta.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa siis?\"\n\n\"Aina vain siinä samassa\", vastasi kalastaja; \"eikö hänellä ole\nmieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin\nEnglantiin?\"\n\n\"Se on totta\", virkahti Monk mietteissään.\n\n\"Siitä puhumattakaan\", lisäsi laivuri, \"että käskynhaltija...\ntiedättehän, mylord, Willem II...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan.\"\n\n\"Ahaa, oletko kuullut sellaista?\"\n\n\"En, mutta niin luulen.\"\n\n\"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?\" sanoi Monk.\n\n\"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja\nvettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme\nmuustakaan.\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, \"väitetään, että sinä\ntoimitat meille hyviä ruokavaroja?\"\n\n\"Parastani teen, mylord.\"\n\n\"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?\"\n\n\"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille.\"\n\n\"Millä oikeudella?\"\n\n\"Väkevämmän oikeudella.\"\n\n\"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa.\"\n\n\"Olette hyvin jalomielinen, mylord.\"\n\n\"Ja täyden arvon mukaan.\"\n\n\"Niin paljon en pyydä.\"\n\n\"Mitä siis pyydät?\"\n\n\"Saada vain poistua täältä.\"\n\n\"Minne? Kenraali Lambertinko luo?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti laivuri; \"mitä minä Newcastlessa tekisin, kun\nminulla ei enää ole kaloja?\"\n\n\"Kuuntele minua kuitenkin.\"\n\n\"Kyllä kuulen.\"\n\n\"Neuvon sinua...\"\n\n\"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa\nhyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen.\"\n\nMonk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä\njonkun verran epäluuloisena.\n\n\"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat\nseikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo.\"\n\nLaivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:\n\n\"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan.\"\n\n\"Niin älä kulje rämeikön poikki\", jatkoi Monk. \"Sinulla on rahoja\nmukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia\nväijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti\nkieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri\nkieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut,\nja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi\nskotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella\nkädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut.\"\n\n\"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä\ntosi\", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi\nolla liioiteltu. \"En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että\njään.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti\nhuomaamaton hymy; \"mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa.\"\n\n\"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän\nkorkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi\nminun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö\nkuluu meiltä väleen missä hyvänsä.\"\n\n\"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi.\"\n\n\"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan\nkiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni\njonkun kirvesmiehen.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä\njaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että\nminulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord.\"\n\n\"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni.\"\n\n\"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord\", sanoi kalastaja.\n\"Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa\nminulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette\nhyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella.\"\n\n\"Niin, niin, sinä olet kunnon mies\", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse\nei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien\nselkeydessä. \"Digby, hoi!\" Adjutantti saapui.\n\n\"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan\nlaitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan\ntarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?\"\n\nSpithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut\nkappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa\ntelttaan kutsumattomana.\n\n\"Mylord\", ilmoitti kersantti, \"muuan ranskalainen aatelismies saapui\näsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille.\"\n\nTämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui\ntällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella,\njota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.\n\n\"Ja kuka se aatelismies on?\" kysyi kenraali.\n\n\"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord\", vastasi Spithead, \"mutta nuo\npahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia\nskotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan\nmieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka\neilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut\nottaa vastaan.\"\n\n\"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua.\"\n\n\"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?\"\n\n\"Tuotakoon hänet tänne.\"\n\n\"Käytämmekö mitään varokeinoja?\"\n\n\"Millaisia?\"\n\n\"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen.\"\n\n\"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan\nnäyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa,\njotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin,\nSkotlannin ja Englannin kunniaksi.\"\n\n\"Entä tämä mies, mylord?\" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka\noli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee\nja kuulee, muttei ymmärrä.\n\n\"Kas, minä unohdin!\" sanoi Monk.\n\nJa kalastajaan kääntyen hän virkkoi:\n\n\"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää\nhänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle\nhetimiten.\"\n\n\"Kiitoksia, mylord!\" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn\nsaattamana.\n\nSadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden\nvilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.\n\nMutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.\n\n\"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!\" sanoi laivuri; \"hänen\nkorkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja\nosoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin.\"\n\nKalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue\nmarssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä\nsivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä\nkenraali Moukin luo.\n\nAatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten\nlaivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän\nnäyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään\nvilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia\nmaanmiehiään.\n\nAdjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään\nirlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden\nlapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan\nedustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille\nlammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä.\nKalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla\nhuomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan\nmastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut.\nTämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.\n\n\n\n\n24.\n\nAarre.\n\n\nRanskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei\nvartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei\nolisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin\nkenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan\neteissuojaan, missä hän odotti Monkia.\n\nTämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen\npartion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen\npuheillepyrkijän ulkomuotoa.\n\nSaattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen\nmitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton\nensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen\nsaattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta.\nNähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi\nhäneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään\ntuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi\nkädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän\nkäynnin aiheen.\n\n\"Mylord\", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, \"olen\ntärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne\npuheille.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Monk ranskaksi, \"mannermaalaiseksi puhutte\nkieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi,\nsillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko\nranskaakin yhtä keveästi?\"\n\n\"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut\nenglanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin\ntehnyt tähän maahan kaksi matkaa.\"\n\nNämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei\nainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti\nkotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.\n\n\"Ja missä päin Englantia olette oleskellut, monsieur?\"!\n\n\"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla\nhuvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa\nNewcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne\nhallussa.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden\nkysymysten tarkoituksen?\"\n\n\"Minua ihmetyttäisi, mylord, jollei minulle niitä esitettäisi.\"\n\n\"Miten voin nyt palvella teitä, monsieur, ja mitä haluattekaan\nminulta?\"\n\n\"Asiani on tällainen, mylord, -- mutta sitä ennen, olemmeko kahden\nkesken?\"\n\n\"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka\nvartioitsee meitä.\"\n\nTämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen\nja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan\nkymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana\naineellista apua, jos vain huusi sitä.\n\n\"Niin ollen, mylord\", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo\nkauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, \"noudatan vakaata päätöstäni\nryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän\nteidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin,\nkuinka suuressa arvossa pidän teitä.\"\n\nKummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään\ntasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi\ntutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella\näänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:\n\n\"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa\nminun tiedustaa?\"\n\n\"Mainitsin kyllä nimeni kersantillenne, mylord.\"\n\n\"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen\nkävi liian vaikeaksi muistaa sitä.\"\n\n\"Olen kreivi de la Fère, monsieur\", virkkoi Atos kumartaen.\n\n\"Kreivi de la Fère?\" toisti Monk muistellen. \"Pyydän aneeksi, monsieur,\nmutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku\nasema Ranskan hovissa?\"\n\n\"Ei mitään. Olen pelkästään aatelismies.\"\n\n\"Onko teillä muuten mitään arvosijaa?\"\n\n\"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna\nItävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita\narvonimityksiä ei minulla ole.\"\n\n\"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette\nkumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Millä perusteella on sellainen suosio tullut osaksenne?\"\n\n\"Heidän majesteeteilleen tekemieni palvelusten johdosta.\"\n\nMonk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla\nkertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi\nikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen\nyksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan\nhalukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli\nsaanut:\n\n\"Te kai eilen ilmoittauduitte etuvartiolle?\"\n\n\"Niin, mylord, mutta minua ei laskettu esille.\"\n\n\"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan\ntodennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen\nenkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni\nhyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden\npunnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin\neilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa,\npuhukaa siis.\"\n\n\"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei\nkoske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä\nleiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle,\njotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla,\njäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin\naivan yksityisellä asialla.\"\n\n\"Puhukaa siis, monsieur\", kehoitti Monk uudestaan.\n\n\"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne\", jatkoi\nAtos, \"että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle\nI:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan\nherra Cromwellille.\"\n\n\"Tiedän\", virkahti Monk kylmäkiskoisesti.\n\n\"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää\nennen taistelua -- kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän\nkäännettä -- kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin,\nsiihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana.\nAarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän\nkorkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen,\nennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu\nsotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai\ntoimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi.\"\n\nMonk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea\nmahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei\nvoinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin\nylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi\nliikuttuneeksi.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"te olette tosiaan arvostellut minua oikein.\nMutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että\nse on todellakin säilynyt kätkössään?\"\n\n\"Se on ihan epäilemättömästi tallella, monsieur.\"\n\n\"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta?\nKysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa\nyrittääkään.\"\n\n\"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen\nnassakkaan sullottuna miljoonan.\"\n\n\"Miljoonan!\" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti\nja tutkivasti.\n\nMonk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.\n\n\"Tämä mies virittää minulle ansaa\", ajatteli hän. \"Tahtoisitte siis\",\nhän virkkoi, \"hankkia jälleen haltuunne tuon summan?\"\n\n\"Jos sallitte, mylord.\"\n\n\"Tänäänkö?\"\n\n\"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin.\"\n\n\"Mutta, monsieur\", huomautti Monk, \"kenraali Lambert on yhtä lähellä\nluostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?\"\n\n\"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea,\nmylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta\nkuin te.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne\nvielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy.\nVuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon\ntapahtunut.\"\n\nMonk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen\naatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää\nräväyttänyt.\n\n\"Vakuutan teille, mylord\", sanoi hän lujalla äänellä, \"että ne kaksi\nnassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä\nomistajaa.\"\n\nVastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle\ntoisen.\n\nTämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin\nsuojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli\nkaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan.\nTuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse\nteossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen\nvalheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi\nmaineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi Atokselle, \"suonette minulle kunnian ottaa osaa\nillalliseeni?\"\n\n\"Kiitän, mylord\", vastasi Atos kumartaen, \"sillä te osoitatte minulle\nsuosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma\nkiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän.\"\n\n\"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi\nkohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja\nmuonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan\nteidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini,\nolisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt\non minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti.\"\n\n\"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian\nviipyä seurassanne hieman pitempään.\"\n\nTämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut\nunohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle\nillallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la\nFèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille\npöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa,\ntuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle\nherkutteluhalulle.\n\nHeidän siten aterioidessaan -- syöden kalaa ja kulautellen\nhuonoa olutta -- Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä\nfrondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä\nsovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta\ninfantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin\nollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka\ntällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai\noikeastaan eroittivat niitä toisistaan.\n\nKeskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo\nensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen\nkanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.\n\nTällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui\nmahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni\nsamalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli\nvoivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.\n\nHeidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:\n\n\"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?\"\n\n\"Niin, mylord.\"\n\n\"Ihan tosissanne?\"\n\n\"Aivan ehdottomasti.\"\n\n\"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on\nhaudattu?\"\n\n\"Ensi näkemällä.\"\n\n\"No niin, monsieur\", sanoi kenraali, \"pelkästä uteliaisuudesta tulenkin\nmukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai\njotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini\nläpi.\"\n\n\"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella\ntarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se\nei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön.\"\n\n\"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?\" kysyi kenraali.\n\n\"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi\nmiestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan\nkuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin.\"\n\n\"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä;\nvarmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?\"\n\n\"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty\nluostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso\nrautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin\nnäiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla\nkipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta\npaasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja\nluottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän\nkorkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:\n\n\"_Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab.\nconventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII.\nRequiescat in pace.\"_[24]\n\nMonk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies\nsaattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin\nverrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada\nkorjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi\nhelposti vaarantaa sen, -- keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt\nvarkautta laillisena hyvityksenä.\n\n\"Hyvä on\", hän sanoi, \"tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin\nihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua.\"\n\nTämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä\npistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen\nteräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.\n\nSitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi\nAtokseen kääntyen:\n\n\"Oletteko valmis, monsieur?\"\n\n\"Minä olen.\"\n\nAtos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja\nlaski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin\nviereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa\nnauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan\nrintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut\nhyökkäys- eikä puolustusaseita.\n\n\"Kerrassaan kummallinen mies!\" ajatteli Monk. \"Hän lähtee ihan\naseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna\njonnekin.\"\n\n\"Kenraali\", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, \"te\ntahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren\npäällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi\nyllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja.\nOttakaa saattue.\"\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi Monk.\n\nHän huusi:\n\n\"Digby!\"\n\nAdjutantti saapui.\n\n\"Viisikymmentä miestä, miekat ja muskelit mukana\", käski hän.\n\nJa hän vilkaisi Atokseen.\n\n\"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa\", sanoi Atos, \"ja liian paljon,\njollei mitään satu.\"\n\n\"Lähden yksin\", peruutti Monk. \"En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa,\nmonsieur.\"\n\n\n\n\n25.\n\nNevalla.\n\n\nLähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä,\njota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti\nkatseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja\nsellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen\nmielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita\ntienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka\nvuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja\nhuokaili.\n\nDigby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja\netenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä\nvaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä\nkatsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei\ntäsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja\npalasi telttaansa.\n\nHän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen\nyöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin\nratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen\nläsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä\nkäytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn\nsilmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli\nhyötyä.\n\nHe olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain\nvälitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi\nkapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen\nhaara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen\nluostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli\nlähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran\nvastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen\nliikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka\nolivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti\nuida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut\nsiltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan\nveteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan\nhuolissaan häiritsemisestä tältä taholta.\n\nTällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta\nluostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen\nryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet,\njoilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.\n\nKoko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana.\nPuolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä\nimartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen,\ntavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa\nja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.\n\nKävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja\nhiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis\nAtoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja\nvirkkoi kumppanilleen:\n\n\"Monsieur, tunnetteko tien?\"\n\n\"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan\nluostarialueelle.\"\n\n\"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua\nholviin.\"\n\nMonk kääntyi katsomaan taakseen.\n\n\"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä\", hän sanoi. \"Sen\nparempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme.\"\n\n\"Niin, kenraali, -- tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion\naikaa tullut perässämme.\"\n\n\"Digby!\" huusi Monk; \"tulkaa tänne, Digby!\"\n\nMutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen\nsijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista\npiennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.\n\n\"Ei se näykään olleen Digby\", virkkoi Monk.\n\nKumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies,\njoka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä,\nmissä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin\ntavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja\nMonkissa levottomuutta.\n\n\"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua\nnähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen\",\nsanoi Monk.\n\n\"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali\",\nhuomautti Atos.\n\n\"Ei\", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja\nkalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, \"mieluummin otan jonkun\nnoista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä\nminulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi\nparemmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa\nleviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin\nylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona\nkätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko\nrakennuksessa.\"\n\n\"Miten vain tahdotte, kenraali\", vastasi Atos niin luonnollisella\näänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina\nsotamiestä vai kalastajaa.\n\nMonk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja\nkohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa\npäämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he\npääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.\n\nMuuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen,\nmitä oli tekeillä.\n\n\"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat\", supatti Monk Atokselle; \"jos\nminä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut.\"\n\nAtos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan;\naarteenhakijat astelivat heti sen luo.\n\nKenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun\nnäköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän\nuskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain\nsääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.\n\nAtos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan\nsalaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.\n\n\"Hei, herätkää!\" huusi Monk ranskaksi.\n\nPari kolme nukkujaa nousi.\n\n\"Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle\", jatkoi Monk.\n\nKaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa\npäätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme\", hän vastasi\näänellä, joka hätkähdytti Atosta. \"Minne on lähdettävä?\"\n\n\"Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!\"\n\n\"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen\nsaattajaksi?\"\n\n\"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun\nvalaisemaan.\"\n\n\"Kummallista!\" ajatteli Atos; \"tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!\"\n\n\"Iskekää tulta, te toiset!\" huusi laivuri; \"joutuin nyt!\"\n\nSitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:\n\n\"Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen.\"\n\nMuuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä\nrikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.\n\nKoko teltta kävi heti valoisaksi.\n\n\"Oletteko valmis, monsieur?\" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi\nkasvonsa pois valosta.\n\n\"Kyllä, kenraali\", vastasi hän.\n\n\"Kas, se ranskalainen aatelismies!\" virkkoi laivuri hiljaa. \"Hitto,\nolipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi\npuuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!\"\n\nTämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut\nkuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.\n\nMenneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti\npäällikkönsä ohjeita.\n\n\"No?\" kysyi Monk.\n\n\"Tullaan, kenraali\", vastasi kalastaja.\n\nMonk, Atos ja opas läksivät liikkeelle.\n\n\"Se on mahdotonta!\" tuumi Atos itsekseen. \"Kuinka saatoin kuvitellakaan\nmitään niin järjetöntä!\"\n\n\"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi\", sanoi\nMonk kalastajalle.\n\nHe eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka\noli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se\nhiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi\ntienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.\n\nKaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka\nvalkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.\n\nKotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle\nluostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui\nrauhallisesti eräässä komerossa, -- niin varmoja oltiin siitä, että\nmitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.\n\n\"Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?\" sanoi Monk Atokselle.\n\n\"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos\nteidän korkea-arvoisuutenne sallii.\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\nNiin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme\ntunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat\npäässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja\neteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli\ntakimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen\ntakinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen\nkyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin\nja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.\n\nRakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa\neheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet\npihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen\nsammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä,\nrautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli\npirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä\nyölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina\nliihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot\nheiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä\nnäky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut\nihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen\nlähestyessään.\n\nAtos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi\nedestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet\nyksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se\nsijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä\nhän pysähtyi.\n\n\"Olemme perillä, kenraali\", hän ilmoitti.\n\n\"Tuossa siis on se paasi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Aivan oikein, -- näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni\nlaattaan.\"\n\n\"Tarvitsisimme kangen.\"\n\n\"Se on helppo saada.\"\n\nKatsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman\nvahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli\ntunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.\n\n\"Onko sinulla veistä?\" kysyi Monk kalastajalta.\n\n\"On, monsieur.\"\n\n\"Katkaise sitten tuo puu.\"\n\nKalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli\nsaatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.\n\n\"Pysähdy tuohon\", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.\n\"Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi.\"\n\nMies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli\nhänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin\ntaakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova,\nosuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin\npitkän matkan takaa etsimään.\n\n\"Tässä nyt olemme\", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä\nmuistokirjoitusta.\n\n\"Niin näkyy\", myönsi toinen.\n\nSitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle\nvälttelykeinon:\n\n\"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita\nmuistopatsaita on murskattu?\"\n\n\"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän\nskotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien\nmuistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään\nvoineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet\najatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat\nuseimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat\nmurskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei\nole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota\nmeidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi\nsuojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit\nkammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan\nkoskemattomaksi.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Monk.\n\nAtos tarttui vipusimeen.\n\n\"Voinko auttaa teitä?\" kysyi Monk.\n\n\"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne\nkäy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos\ntietäisitte sen todennäköiset seuraukset.\"\n\nMonk kohotti päätänsä.\n\n\"Mitä tarkoitatte, monsieur?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon huomauttaa... Mutta tuo mies...\"\n\n\"Malttakaahan\", sanoi Monk, \"käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan\nkokeen.\"\n\nMonk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.\n\n\"_Come here, friend_\", virkkoi hän käskevästi.\n\nKalastaja ei hievahtanutkaan.\n\n\"Hyvä on\", jatkoi kenraali, \"hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua\nenglanninkieltä, jos suvaitsette.\"\n\n\"Mylord\", vastasi Atos, \"olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä\ntilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet\nkysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet\nymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä\npyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord.\"\n\n\"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin\",\najatteli Monk. \"Eipä väliä, -- tahdon nähdä, miten tämä on\npäättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole...\nYstäväiseni\", virkkoi hän kalastajalle, \"mene takaisin ylös portaita ja\npidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään.\"\n\nKalastaja liikahti totellakseen.\n\n\"Jätä lyhtysi\", jatkoi Monk; \"se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa\nsinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle.\"\n\nKalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle\nja katosi porrasholvin alle.\n\nMonk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.\n\n\"Kas niin\", hän sanoi, \"rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?\"\n\n\"Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile.\"\n\nSamassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että\nvipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja\npian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi\npaakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä\nvoimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien\npystyvän.\n\n\"Mylord\", sanoi hän, \"tässä nyt on se muuraus, josta teidän\nkorkea-arvoisuudellenne mainitsin.\"\n\n\"Niin, mutta nassakoita en vielä näe\", vastasi Monk.\n\n\"Jos minulla olisi väkipuukko\", sanoi Atos silmäillen ympärilleen,\n\"niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin\nomani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan.\"\n\n\"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini\", sanoi Monk, \"mutta sen terä\nlienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön.\"\n\nAtos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen\nvastikkeeksi.\n\nMonk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai\nkasvojensa ilmettä.\n\n\"Miksette pyydä kalastajan veistä?\" kysäisi hän. \"Hänellä oli tukeva\npuukko.\"\n\n\"Kah, se on totta\", vastasi Atos; \"sillähän hän katkaisi tämän kangen.\"\nJa hän lähestyi portaita.\n\n\"Hyvä mies\", hän sanoi kalastajalle, \"heitä minulle veitsesi; tarvitsen\nsitä.\"\n\nAse kalahti pitkin astuimia alas.\n\n\"Ottakaa tosiaan se\", virkkoi Monk; \"sen olemme nähneet taatuksi\naseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti.\"\n\nAtos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja\nyksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään\nhuomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan\nsiirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia,\npidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen\nselkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman\nmitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion\nvälikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä\nkahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina\ntikahtamattomiksi.\n\n\"Te huomaatte nyt, mylord\", sanoi Atos, \"että aavistukseni pitivät\npaikkansa.\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi Monk, \"ja minulla on täysi syy olettaa, että\nte olette tyytyväinen, vai mitä?\"\n\n\"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin\nvahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa,\nei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle.\"\n\n\"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur\",\nhuomautti Monk. \"Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te\nette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä.\"\n\n\"Minulla oli aihetta sanoakseni niin.\"\n\n\"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me\npuolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta\njokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän\najaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta\nnäemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin\ntärkeänä.\"\n\nAtos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu\nvakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan\najatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella\näänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä\nkasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen\nkaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.\n\n\n\n\n26.\n\nSydän ja henki.\n\n\n\"Mylord\", aloitti kreivi de la Fère, \"te olette ylevä englantilainen,\nkunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa,\njolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan\nsisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen\nvalhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain\nhetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan\nhäädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että\nvaltaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän\nei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä,\njohon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen\nhautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:\n\n\"'Tässä lepää kuningas Kaarle I.'\"\n\nMonk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen\nruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.\n\n\"Minä kreivi de la Fère\", jatkoi Atos, \"tarjousin hyljätyn\nprinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen\nmiehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä\nolen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja\naseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen\napulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne\nja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu\nhänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan\nkeventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut\nkokemaan sekasorron aikana, -- toisin sanoen, tahdotteko auttaa\nKaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle\ntoimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas,\nkaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan\ntyön. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu\nmenestys, -- jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te\nolette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos\npäin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se,\nmikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja\njärkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino\nlannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän\ntarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, -- sillä\nhän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä\nKaarle I uskoi hänen huostaansa, -- ja pitäkää kulta, jota voitaisiin\nkäyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on\nonnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata,\nsillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki\non häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty\njumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy\nnousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.\n\n\"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille\nkuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord,\nte olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana,\nvahvistaakseen suunnattoman kaupan, -- ottakaa se ja palvelkaa toista\nKaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma\nsiitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee\nkaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen\nkuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille,\nylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon:\nMylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava\nsija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan\nisänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne\ntueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia.\nTe, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin,\nrehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne\nkruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli\ntarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne\ntunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle\nenimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä\naiheeksi!\"\n\nAtos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut,\nMonk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai\nhylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen\nsilmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä\nsuruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen\ntunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja\nkeskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:\n\n\"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle\npaitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin,\nsillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla\nkertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä\nsitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon\naatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan\nsellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta\nomaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa\nhyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan\ntahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?\"\n\n\"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain\nmarttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan.\nMinua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: _Remember!_\n-- Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne\njuuressa, mylord.\"\n\n\"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur\", virkkoi Monk, \"mutta\nminua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla\nenkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota\nen ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen\nteidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin\nlähetetty.\"\n\nAtos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista\ntulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia\nja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.\n\n\"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta\", sanoi Monk, \"mutta\nsanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon\nvarjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka\nkaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että\njokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella\njonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten\nupseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties\nhalua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu\nEnglannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis\nollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin\nojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän\non antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis\nhuono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan,\njoten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa\nEuroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään\njaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta\nsielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän\ntästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä,\ntervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle,\njoka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei,\nmonsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa\nKaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen,\njolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita\npojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä\npidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta\nkenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon.\nEsiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna\nolevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa\nsukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis\npuhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän\nkysymyksen toistaiseksi, odotan.\"\n\nAtos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski\npakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun\npitkittämiselle.\n\n\"Mylord\", sanoi hän, \"minun tulee siis vain kiittää teitä vielä.\"\n\n\"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein\nja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata.\nTämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen\nkoetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan\nhänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt.\"\n\n\"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois\nsumman, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?\"\n\n\"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia\nole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali\nLambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia;\nminä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut\ntoimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet\nrannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi...\"\n\n\"Niin te tottelisitte?\" huudahti Atos ilahtuen.\n\n\"Suokaa anteeksi\", peräytyi Monk hymyillen, \"olinpa harmaapäisenäkin\nvähällä... mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua\nhulluuksia kuten nuori mies.\"\n\n\"Ette siis tottelisikaan?\" tiedusti Atos.\n\n\"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala,\njoka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä\nkäyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa\nsuonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen\nmääräyksen, niin miettisin ensin.\"\n\nAtoksen kasvot synkistyivät.\n\n\"No niin\", hän sanoi, \"huomaan selvästi, että teidän\nkorkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen\nKaarle-kuningasta kohtaan.\"\n\n\"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni.\"\n\n\"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään\notolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan\nteille!\"\n\n\"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte\nhänelle antaa?\"\n\nAtos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.\n\n\"Mylord\", hän vastasi, \"tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut\nsovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä\nkaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta;\nsiellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne\nvapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla\nantanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä\npaisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja\nmiekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas\nhallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'\"\n\nMonk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.\n\n\"Jos hän onnistuisi\", hän kysyi sitten, \"mikä ei ole kyllä\ntodennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki\nmahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?\"\n\n\"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa,\nmutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin.\"\n\nIvallinen hymy vilahti Monkin huulilla. \"Valitettavasti, monsieur\", hän\nsanoi, \"kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa.\"\n\n\"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas\", vastasi Atos\nvuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen\nkuin äsken Monkin.\n\n\"Lopettakaamme tämä, kreivi... sehän on toivomuksenne, eikö niin?\"\n\nAtos kumarsi.\n\n\"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä\nasuttekaan, monsieur?\"\n\n\"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Kas, sen kylän tunnenkin, -- siinähän on viisi tai kuusi taloa?\"\n\n\"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan\nluona; heidän veneellään tulin maihin.\"\n\n\"Entä oma aluksenne, monsieur?\"\n\n\"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä\nmerellä.\"\n\n\"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?\"\n\n\"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän\nkorkea-arvoisuuteenne.\"\n\n\"Siinä ette onnistu\", vastasi Monk; \"mutta on tärkeätä, että lähdette\nNewcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka\nvoisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert\nhyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä,\nettä hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert\njohtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin\naineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut\nväkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän\nkäskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni,\nympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös\nseurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija\nei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin\non tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä.\nMinä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima\nvetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat\nkääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan\nkahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en\nole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle\nhyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin\nvalveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte\nasustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö\npurjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta,\njoko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut\nkunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun\non kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään\nluonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin\nsaatte kuulla minusta, -- uudistan kehoitukseni vieläkin.\"\n\n\"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!\" huudahti Atos niin sydämellisen\nriemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan\nhuolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.\n\nMonkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti\ntuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen\npuhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan\nhänen sieluunsa.\n\n\"Viikon ajan, siis, monsieur.\"\n\n\"Ja mitä teen sillaikaa?\"\n\n\"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla.\nTiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin\nhuvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme,\nmutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä\nskotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne\nkunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että\nminun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne\nmiljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan\nkruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan.\nMenkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu.\"\n\n\"Voi, mylord\", vastasi Atos, \"kuinka suuri olisikaan iloni, jos\nhuomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne\nalla!\"\n\n\"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?\"\nvirkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. \"Kah,\nmonsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta\nalkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme.\nHei kalastaja, kuulehan!\" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.\n\nYökylmän kangistama kalastaja kysyi käheällä äänellä, mitä tahdottiin.\n\n\"Mene vartion luo\", sanoi Monk, \"ja käske kenraali Monkin nimessä\nkersantin tulla heti tänne.\"\n\nTehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa\noli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt\nolikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.\n\nHän kuuli senvuoksi itse kenraalin käskyn ja kiirehti esille.\n\n\"Hanki tänne hevonen ja kaksi miestä\", määräsi Monk.\n\n\"Hevonen ja kaksi miestä?\" toisti kersantti.\n\n\"Niin\", vahvisti Monk. \"Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan\ntai kantovasuja?\"\n\n\"Kyllä, skotlantilaisesta leiristä, sadan askeleen päästä.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Mitä teen hevosella, kenraali?\"\n\n\"Katsohan.\"\n\nKersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat\nhänet Monkista, ja ilmestyi holviin.\n\n\"Katso tuonne, missä aatelismies seisoo\", sanoi Monk.\n\n\"Kyllä, kenraali.\"\n\n\"Näet nuo kaksi nassakkaa?\"\n\n\"Varsin hyvin.\"\n\n\"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi\ntoimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna\nsijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen,\nsillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys.\"\n\n\"Oh, kenraali!\" jupisi kersantti.\n\n\"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä\nsaattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä\nmielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon.\"\n\n\"Kulkisinkin nevan poikki, jos tuntisin tien\", huomautti kersantti.\n\n\"Minä tiedän tien\", puuttui puheeseen Atos. \"Se on kyllä kapea, mutta\ntukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen\npääsemme turvallisesti perille.\"\n\n\"Totelkaa aatelismiehen määräyksiä\", sanoi Monk.\n\n\"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!\" ihmetteli kersantti yrittäessään\nnostaa toista.\n\n\"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä\nmitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?\"\n\n\"Jotakuinkin\", vastasi Atos.\n\nKersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen\nkanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista,\nhajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan\nkavioiden töminää:\n\n\"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.\nTe olette turvassa.\"\n\n\"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?\" sanoi Atos.\n\n\"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin.\"\n\nMonk ojensi Atokselle kätensä.\n\n\"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!\" mutisi Atos.\n\n\"Hiljaa, monsieur\", kielsi Monk; \"onhan sovittu, että me emme enää puhu\nsiitä asiasta.\"\n\nJa kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten\nkeskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt\nkahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen\nvihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään\nerityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä\nkatseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi\ntarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän\nmiehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan\nusmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut\nlävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut\nnäyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin\nkalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt\npaikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.\n\nMutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei\nollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle\ntielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen\nkummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän\noli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut\nhäntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.\n\nSumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.\n\nNyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta\npuoleltaan lammelta. \"Ken siellä?\" hän huusi.\n\nMutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan\nkäteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se\nei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen\narvolleen sopivalta.\n\n\n\n\n27.\n\nSeuraavana päivänä.\n\n\nKello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat\nlammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana\nkanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka\noli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen\npäässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä\nsaattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet\npalaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.\n\nMinkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne\ntakaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.\n\nKersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies\nilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että\nnäki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos\nvoinut olla lausumatta kummastustaan julki.\n\n\"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir\", sanoi kersantti, \"sillä\nkenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja\nminun on toteltava määräystä.\"\n\n\"Onko kenraali leirissä?\" kysyi Atos.\n\n\"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne.\"\n\n\"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa,\nkuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin\nmiekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen.\"\n\n\"Sepä sattuukin sopivasti\", virkkoi kersantti, \"sillä me aioimme pyytää\nsamaa teiltä.\"\n\nAtos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen\nilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää\nmiehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen\nkatsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään\nliikkui.\n\nKreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille,\njoka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi\nvalitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä\nleiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.\n\nTätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin\nyrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä\nsaattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan,\nkun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.\n\nHän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut\nsanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli\nedellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä\nolivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se\noli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen\njättänyt.\n\nUpseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan\ntuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän\nsama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.\n\n\"On, teidän korkea-arvoisuutenne\", vastasi kersantti, \"hän on sama.\"\n\n\"Sitä en toki ole kieltänytkään\", sanoi Atos ylpeästi, \"mutta sallikaa\nminunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on\ntällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua\nnyt kohdellaan.\"\n\n\"Jos teemme teille kysymyksiä, sir\", vastasi upseeri, \"niin meillä on\nsiihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että\nse on tähän tilanteeseen sovelias.\"\n\n\"Hyvät herrat\", huomautti Atos, \"te ette tiedä, kuka olen, mutta minun\non sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin\nvertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos\nhänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja\ntoivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, -- missä\nkenraali on?\"\n\n\"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!\" virkahti upseeri.\n\n\"Minä?\"\n\n\"Te juuri.\"\n\n\"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti\", sanoi Atos.\n\n\"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea,\nherraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?\"\n\nAtos hymyili halveksivasti.\n\n\"Nyt ei sovi hymyillä\", huudahti toinen eversti kiivaasti; \"vastatkaa\nmutkittelematta!\"\n\n\"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin\nedessä.\"\n\n\"Mutta tiedättehän hyvin\", tokaisi eversti, \"että pyydätte mahdotonta.\"\n\n\"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni\",\nkummeksui Atos. \"Onko kenraali matkustanut pois?\"\n\nAtoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa\nilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat\ntoisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti\njohtaakseen kuulustelua.\n\n\"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?\" hän aloitti.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Ja minne te läksitte?\"\n\n\"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat\nteidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä.\"\n\n\"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?\"\n\n\"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä\nmääräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa\nselityksiä ainoastaan hänelle.\"\n\n\"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina,\nvoimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee\nvastata.\"\n\nAtoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen\npelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen\naiheuttavan.\n\n\"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan\nkuninkaan alamaiselle, -- minulle, joka olen brittiläisen kunnian\nvarjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!\" sanoi Atos\nolkapäitänsä kohauttaen.\n\nUpseerit silmäilivät toisiaan.\n\n\"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?\"\n\n\"Siihen olen jo vastannut, sir.\"\n\n\"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa.\"\n\n\"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä\nvalehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan\nkupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen\ntuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan -- uskokaa minua --\nsano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa\nolen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, --\njos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa.\"\n\n\"Mutta, sir...\" puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä,\nsillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.\n\n\"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä\nasioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä\nantavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua\nkohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä\nvaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane,\nettä alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?\"\n\n\"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät.\"\n\n\"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?\"\n\n\"Että niissä on ruutia ja luoteja.\"\n\n\"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?\"\n\n\"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä.\"\n\n\"Varokaa, sir, -- nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan\npäällikköänne.\"\n\nUpseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:\n\n\"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan,\nantaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan.\"\n\n\"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?\" huudahti kenraaliluutnantti.\n\n\"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on\nankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut\nsoudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan\nkenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua\njäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon\nkuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan.\"\n\nKenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi\nääntänsä alentaen:\n\n\"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on\nkai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi\nilmoittaa niistä mitään, -- meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis\nkestää tuon verran.\"\n\nSitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:\n\n\"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen\nvalallanne?\"\n\n\"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on\npidetty pyhimmän vannomisen arvoisena\", vastasi ranskalainen ylimys.\n\n\"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on\nsattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa\ntoki, -- kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä.\nOnko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö\nmeidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän\nkärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän\nsanastanne.\"\n\n\"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse\", vastasi\nAtos. \"Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin\nkanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin\nharrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen\nodotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran\ntalossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan\nkuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka\nvallitsee meidän kaikkien henkeä.\"\n\nAtos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki\nkolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki\nvielä viimeisen yrityksen.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan\nsanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus.\nKenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa\ntaistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä.\nMinä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku\nkummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli\nulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne\nskotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki\nlähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä,\nmuuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna\nsekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä\npakoveden mukana.\"\n\n\"Minä en siinä näe mitään luonnotonta\", arveli kenraaliluutnantti,\n\"sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan.\"\n\n\"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi\nkenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on\nvakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka\ntakaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän\nherrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän -- kieltämättä\nurhoollisena miehenä -- on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään\nmeitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta\ntolalta!\"\n\nTämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir\", vastasi Atos, \"että teidän\nnäköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton,\nmikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne\nharhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon\nteille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut\ntaistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on\nkätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte\ntoimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä\nvalppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät\nherrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii\nselvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte\nminun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte\nmielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen\nuhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän\nsanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta,\nmullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei\nvapaasta tahdostaan.\"\n\nKenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.\n\n\"Ei, sir\", sanoi hän, \"nyt te vuorostanne menette liian pitkälle.\nKenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän\nvarmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten.\nMeidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään\naikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota\nkenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka\nvoisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan\ntavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat,\npeittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme\ntämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta,\nvaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden.\nToistaiseksi asutte siis päämajassa, sir.\"\n\n\"Hyvät herrat\", muistutti Atos, \"te unohdatte, että kenraali viime yönä\nuskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää\nminut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos\nnäette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun.\nVakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan\nnuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen\ntoivomustaan.\"\n\nUpseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:\n\n\"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne.\"\n\nHe määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat\nhänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.\n\nSalaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta\nja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.\n\n\n\n\n28.\n\nSalakuljettajat.\n\n\nKahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä\nodoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei\nkuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema\nhollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin\nkanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, --\noivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.\n\nScheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole\nkovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä\nvain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia\nkuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen\npaisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle\nrantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja\nse on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä\nluovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle\npursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli\nmaihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko\ntai arkku.\n\nRanta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet\nlevolle. Ainoa rannikkovartija -- ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten\nhyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin\nliikkumaan, -- ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien\nesimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että\nnukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana\nmeluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät\nolevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja\nnäennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana\npisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta\naiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet\nsoutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin\nsuinkin.\n\nTuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä,\nannettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista.\nKäskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa\nkumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli\ntullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle.\nEnsimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin\nkylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä\nhän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet\npilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen\ntilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota\nkohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.\n\nKaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua,\njota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku\nkärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan\naskeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei\nsäikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan\nhäntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä\nhelposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan\navun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen\nhaukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse\nhuhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin\nhillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä\nvaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta\nsamalla säveä ääni:\n\n\"Mitä on asiaa?\"\n\n\"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II:sta\", vastasi vieras.\n\n\"Mitä hänestä tahdotte?\"\n\n\"Tahdon puhutella häntä.\"\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Äh, _mordioux_, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien\nläpi!\"\n\n\"Sanokaa vain nimenne.\"\n\n\"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten\nhuoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi\nyhtä pidättyväinen minun suhteeni.\"\n\n\"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?\" aloitti ääni taas,\nkärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.\n\n\"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis,\nolkaa hyvä, -- hä?\"\n\n\"Monsieur\", jatkoi ukko, \"kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko\nkannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?\"\n\n\"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule\npahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen\nsanansaattaja vastaa painoansa kullassa!\"\n\n\"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne.\"\n\n\"Se on siis tosiaan välttämätöntä?\"\n\n\"Se on herrani nimenomainen määräys.\"\n\n\"No niin, kuulkaa siis nimeni... mutta huomautan teille ennakolta, että\nte ette siitä sen enempää viisastu.\"\n\n\"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, -- olen chevalier d'Artagnan.\"\n\nKuului hämmästynyt huudahdus.\n\n\"Voi, taivas!\" siunasi ukko oven takaa; \"herra d'Artagnan! Mikä onni!\nKyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!\"\n\n\"Kas, ääneni on täällä tuttu?\" sanoi d'Artagnan. \"Sepä imartelevaa!\"\n\n\"On, tuttu on\", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, \"ja tässä on\nsiitä todiste.\"\n\nNiin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä\nlyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.\n\n\"Kah, hitto!\" huudahti hän; \"siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se\narvatakin.\"\n\n\"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä\nteidät jälleen!\"\n\n\"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!\" virkkoi d'Artagnan puristaen\nvanhuksen käsiä. \"Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?\"\n\n\"Mutta kuningas nukkuu, monsieur.\"\n\n\"_Mordioux_, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä,\nsen lupaan.\"\n\n\"Tulette kreivin asialla, niinhän?\"\n\n\"Minkä kreivin?\"\n\n\"Kreivi de la Fèren.\"\n\n\"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No,\npian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta.\"\n\nParry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi\nd'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan\nkoskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki\nja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä\nmuskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran\nikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle,\njoka murahteli pihalla.\n\n\"Kuningasparka!\" tuumi d'Artagnan; \"siinä nyt on hänen henkivartionsa!\nTotta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu.\"\n\n\"Mitä tahdotaan?\" kysyi kuningas kamarinsa perältä.\n\n\"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia.\"\n\nHuoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova\ntunkeusi puutarhakäytävälle.\n\nKuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita,\nja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset\nilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.\n\n\"Astukaa sisälle, herra chevalier\", hän sanoi kääntyen.\n\nSitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: \"Mitä sanoitkaan, Parry?\nMissä on chevalier d'Artagnan?\"\n\n\"Hän seisoo edessänne, sire\", ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Tuossa asussa?\"\n\n\"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte\nBloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?\"\n\n\"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä\nkiitollisuuteen teitä kohtaan.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin\ntekemisissä teidän majesteettinne kanssa.\"\n\n\"Sanotte tuovanne minulle uutisia?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?\"\n\n\"En, en suinkaan, sire\", vastasi d'Artagnan. \"Teidän majesteettinne\nolisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei\najattele muuta kuin omaa majesteettiaan.\"\n\nKaarle kohotti katseensa taivasta kohti.\n\n\"Ei, sire\", jatkoi d'Artagnan, \"tuomani tiedot johtuvat kokonaan\nyksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän\nmajesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani.\"\n\n\"Puhukaa, monsieur.\"\n\n\"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin\nlinnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa.\"\n\nKaarle punastui.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"kerroin vain Ranskan kuninkaalle...\"\n\n\"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin\", keskeytti muskettisoturi\nkylmäverisesti. \"Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden\nhetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat,\n-- onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan\ntunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan\nrajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte\nuskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne,\nhuomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää\nkoettelemukset arvokkaasti.\"\n\n\"Toden totta\", virkkoi Kaarle ihmeissään, \"en tiedä, kumpaista pidän\nmieluisampana, -- suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua.\"\n\n\"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire\", jatkoi d'Artagnan. \"Teidän\nmajesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea\nteidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle\nilman miehiä ja vailla varoja.\"\n\nKaarle teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä\", pitkitti\nd'Artagnan, \"oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja\nesitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne\nsanonut niin?\"\n\n\"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat\ntarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin.\"\n\n\"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen\nmuskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin\nkiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut\nhänen nimensä, sire?\"\n\n\"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran -- mitä hyötyä on näistä\nkysymyksistä?\"\n\n\"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä\nkuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle\npiankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin,\nettä jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä\nhänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla\nsuoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä\nja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla.\"\n\n\"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni,\nmitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä\npäätelmän tahdotte tehdä siitä?\"\n\n\"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi\nhänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä\nliittolaiseksenne.\"\n\n\"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, -- kun kerran\nolette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, -- ei voi saada mitään\naikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä\najatellut samoin.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän\nmajesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla.\"\n\n\"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän\nmajesteettinne vastuksiksi tullutta miestä.\"\n\n\"Englantiin?\"\n\n\"Aivan, sire.\"\n\n\"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?\"\n\n\"Teinkö siinä ehkä pahoin?\"\n\n\"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!\"\n\n\"En vähääkään, sire.\"\n\n\"Ja saitteko hänet muka vangiksi?\"\n\n\"Sain kun sainkin, sire.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Leirissään.\"\n\nKuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä\", lisäsi d'Artagnan\nyksinkertaisesti, \"tuon hänet nyt teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Te tuotte hänet minulle!\" huudahti kuningas melkein suutuksissaan\nnäennäisestä ilvehtimisestä.\n\n\"Niin, sire\", vastasi d'Artagnan tyynesti, \"tuon hänet nyt teille.\nHän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty\nhengitysreikiä.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa\nhän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala!\" hoki Kaarlo; \"hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua\narvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja\nnerokkaan tempun? Mahdotonta!\"\n\n\"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?\" kysyi d'Artagnan\nja avasi sen samassa.\n\nKuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja\npitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.\n\n\"Kas niin\", hän sanoi, \"nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne.\"\n\n\n\n\n29.\n\n\nPelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.\n\n\nKuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin\nmuskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli\navattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan,\nkantoi kuusi d'Artagnanin miestä -- kaksi oli jäänyt vartioimaan\nvenettä -- taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi\nEnglannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.\n\nD'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun,\njossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli\nsiististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen\nvaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä.\nHengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli\nnäverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka\nsijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi\nsillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse\nkirkujankin.\n\nMuskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko\nmatkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi\nkatsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja\nhiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen\nsopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen\nja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.\n\nSentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä\nyksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle\nviiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen\nkohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi\npöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin\nturvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.\n\nVihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan\nhuoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua\nvähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi\nerityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi\nhänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan\nMennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän,\nsyystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen\ntulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin\nantanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä\nmääräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa\nuskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä\nkuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua\ntaloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen.\nArkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti\nhymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:\n\n\"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen\nmajesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin\nvaltaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan\nkaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua.\"\n\nMiehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen\nkoirakin pelästyi.\n\nD'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt\nhuolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:\n\n\"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin,\nettä käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan\nsoveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua\nlaivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille.\nToivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra\nkenraali\", jatkoi d'Artagnan, \"olette vapaa nousemaan ja liikkumaan.\"\n\nSamassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu\nkäsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään\nmaltillisena odottaen kuolemaansa.\n\nD'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: \"Sire, tässä\nnäette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän\npalvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk\",\nhän lisäsi vankiin kääntyen, \"seisotte nyt hänen majesteettinsa\nkuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä.\"\n\nMonk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen\nja vastasi:\n\n\"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes\nketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n\nnimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt\nluonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin\nsiihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, -- juonen\nsuunnittelijalle\", kuninkaaseen kääntyen, \"ja toimeenpanijalle\", hän\nlisäsi d'Artagnanille. \"Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen\ntappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani\ntai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan\nsanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut.\"\n\nNäissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan\nlannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka\noivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen\näänenpainosta.\n\n\"On selvä tosi\", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, \"että kenraali on\nlujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut\nmaistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun\nteidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä\nkäteni, kuten Pilatus sanoi.\"\n\nMonk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja\nkäsivarret rinnalla ristissä.\n\nD'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. \"Te ymmärrätte kyllä\", hän\nsanoi, \"että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista\npuhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen\nmajesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte\nkeskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan\ntahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita\nminä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon,\nvaikkapa vain kieltäytyäksenne!\"\n\nMonk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli\nviiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa\npilalle.\n\nKaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän\nnäki edessään Monkin, -- miehen, jota hän oli hartaasti halunnut\npuhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut\nkotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.\n\nHän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin\npuhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen\nmenettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti\nhäväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen,\njolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö\nmaineensa ja kuningas valtakuntansa.\n\n\"Monsieur\", hän virkkoi Monkille, \"olette eräissä kohdin aivan\noikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan\nkuulemaan minua.\"\n\nSyntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi\njärkähtämättömänä.\n\n\"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur\", jatkoi\nsitten kuningas. \"Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään\nteille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta\nherra d'Artagnanille tässä, -- ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea\nvelvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen,\nsankarillisen kiintymyksensä johdosta.\"\n\nD'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.\n\n\"Sillä herra d'Artagnan, -- ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä\nen huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, -- herra d'Artagnan\",\npitkitti kuningas, \"läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman\nvoitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain\ntehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden\nurotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko\nelämänsä on ollut.\"\n\nD'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei\nhievahtanutkaan.\n\n\"Te ette usko sanojani, herra Monk?\" jatkoi kuningas. \"Sen kyllä\nkäsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että\nniiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä.\"\n\n\"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire\",\nhuudahti d'Artagnan, \"sillä teidän majesteettinne esitys vastaa\ntäsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin\nluo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan.\nTotisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan\nasemaa.\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen\nmuskettisoturin käteen, \"uskokaa minua, te olette toimittanut minut\nsuurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani\nonnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle\ntuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!\"\n\nJa kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.\n\n\"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein\nkykenen arvostelemaan oikein\", hän lisäsi tervehtien Monkia.\n\nPuritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen\nkasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä,\nsaivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.\n\n\"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan\",\njatkoi Kaarle. \"Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli\nmatkustanut Newcastleen...\"\n\n\"Atos!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis\nlähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa\nkenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te\nnähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun.\"\n\n\"_Mordioux_!\" ällistyi d'Artagnan; \"se olikin luultavasti hän, joka\nilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni...\"\n\nMonkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli\narvannut oikein.\n\n\"Niin, niin\", mutisi hän, \"olin tosiaan tuntevinanikin hänet\nvartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi,\nsire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman\nmitä parhaiten!\"\n\n\"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur\", vastasi kuningas, \"ellei\nkenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan\nviritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne;\nsiitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt\naateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen\nteille, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Kuuntelen polvillani, sire.\"\n\n\"Olettehan kiintynyt puolelleni?\"\n\n\"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!\"\n\n\"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan\ntakuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa\nmeidän kanssamme, herra d'Artagnan.\"\n\nJokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II\nastui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa\ntietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas\nmerituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä\naskelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen\nhiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua\nlepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään,\npää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin\nja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.\n\n\"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?\" kysyi Kaarle\nmuskettisoturilta.\n\n\"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, -- seitsemän miestä ja\nluutnanttini odottavat minua siellä veneen luona.\"\n\n\"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi\nole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?\"\n\n\"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on\nankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme\nulapan yli.\"\n\n\"Herra kenraali\", virkkoi kuningas Monkille, \"te olette vapaa.\"\n\nNiin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi\nhuudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:\n\n\"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee\naluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa\nsaattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän\noikeamielisyytenne turviin, herra Monk.\"\n\nMonk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta\nmitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin\nhonkaiseen oveen.\n\n\"Laivuri Keyser!\" hän huusi; \"havahdu!\"\n\n\"Kuka kutsuu?\" kysyi kalastaja.\n\n\"Minä, Kaarle, kuningas.\"\n\n\"Ah, mylord\", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta,\njossa hän oli maannut kuin riippumatossa, \"miten voin palvella teitä?\"\n\n\"Laivuri Keyser\", sanoi Kaarle, \"lähdet heti purjehtimaan. Tässä on\nmatkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele\nhäntä hyvin.\"\n\nJa kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella\nvapaasti kalastajan kanssa.\n\n\"Tahdon lähteä Englantiin\", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä\njuuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.\n\n\"Hetikohta\", vastasi laivuri; \"ihan suoraa päätä, jos tahdotte.\"\n\n\"Mutta meneehän valmistuksiin aikaa?\" kysyi Monk.\n\n\"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri\nselvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello\nkolmelta.\"\n\n\"No, onko asia sovittu?\" tiedusti Kaarle lähestyen jälleen.\n\n\"On muun paitsi hinnan puolesta, sire\", vastasi kalastaja.\n\n\"Se jää minun huolekseni\", sanoi Kaarle; \"tämä herra on ystäviäni.\"\n\nMonk säpsähti ja katsoi Kaarleen.\n\n\"Hyvä, mylord!\" vastasi Keyser.\n\nJa samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella\nrannalta.\n\n\"Lähtekäähän siis, hyvät herrat\", virkkoi kuningas.\n\n\"Sire\", vastasi d'Artagnan, \"suvaitseeko teidän majesteettinne suoda\nminulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden\nmatkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä.\"\n\n\"Viheltäkää heille\", neuvoi Kaarle hymyillen.\n\nD'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi\npojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.\n\n\"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne\", sanoi d'Artagnan\nluovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä\nkullassa. \"Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte\npaikan.\"\n\nD'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron\nMennevillen käteen.\n\n\"Mitä! Jätättekö meidät?\" huudahtivat miehet.\n\n\"Vähäksi aikaa\", vastasi d'Artagnan, \"tai ken tietääkään, kuinka\npitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne\nsamansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen\nsopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit.\"\n\n\"Entä alus?\"\n\n\"Älkää siitä huolehtiko.\"\n\n\"Tavaramme ovat jaalassa.\"\n\n\"Käykää noutamassa ne ja laittautukaa sitten oitis taipaleelle.\"\n\n\"Kyllä, kapteeni.\"\n\nD'Artagnan palasi Monkin luo ja sanoi hänelle:\n\n\"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle\nyhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen.\"\n\n\"Päin vastoin, monsieur\", virkahti Monk.\n\n\"Kas niin, hyvät herrat, haakseen!\" huusi Keyserin poika.\n\nKaarle tervehti kenraalia ylevästi ja arvokkaasti, sanoen samalla:\n\n\"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja\nväkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä\naiheuttanut.\"\n\nMonk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti\nvirkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien\nkuullen hän lopuksi lausui tälle:\n\n\"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, -- kiitos palveluistanne!\nNe kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin\nkokea vastukset ja vaivat.\"\n\nMonk seurasi kalastajaparia ja astui haakseen heidän kanssaan.\n\nD'Artagnan asteli perässä jupisten: \"Voi, Planchet-parka, pelkään\npahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!\"\n\n\n\n\n30.\n\nToiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon.\n\n\nMerellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan\nvälttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta\nniukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja\nkatajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:\n\n\"Pöytään, monsieur!\"\n\nD'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä\nlähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa,\nvaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut\ntavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan\nEnglantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja\nsoturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli,\nettä Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin\nmukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.\n\nPurjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni\nsitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset,\noli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla,\njonka läheisyydessä Atos asui.\n\nOli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo\nkiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä\npurjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä,\nkun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten\nd'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.\n\nKuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu\nkarhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja\nnurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta,\nparhaittenkin.\n\nKenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei\nollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo\nselvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin\ntämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:\n\n\"Kas Herra armahtakoon, tuollahan on rakennus tulessa!\"\n\nMonk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt\nvalloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja\njuuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia\ntulipalolle.\n\nMolemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä\nhuutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan\naseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu\nvarmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen\nkanssa.\n\nMonk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa\nääneen.\n\n\"Kas\", hän virkahti, \"eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni,\nvaan Lambertin!\"\n\nNämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta,\njonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa\ntosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja\nasettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta\ntukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista\nd'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:\n\n\"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on\narvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia,\nvihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton,\nkun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki\nennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta\npaikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi\nminua kohtaan.\"\n\nHänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat\npian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei\nsotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk\npuhutteli erästä.\n\n\"Mitä onkaan tekeillä?\" hän kysyi.\n\n\"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä\nepäiltävältä, sir\", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan\nalta, johon Monk oli kääriytynyt. \"He tahtoivat sentähden tunkeutua\nhänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä\nsäikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua\nkynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän\nranskalaisen pistoolinlaukauksesta.\"\n\n\"Ahaa, hän on ranskalainen?\" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen.\n\"Hyvä!\"\n\n\"Hyväkö se on?\" toisti kalastaja.\n\n\"Ei, tarkoitin sanoa: jatkakaa; kieleni petti.\"\n\n\"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin\nsata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin\nsuojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän\nvastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa\nuhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa\nviruu seitsemän miestä.\"\n\n\"Ah, uljas maanmieheni!\" huudahti d'Artagnan; \"odotahan vain, minä\ntulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!\"\n\n\"Hetkinen vielä, monsieur\", sanoi Monk.\n\n\"Pitkäkin?\"\n\n\"Vain tehdäkseni yhden kysymyksen.\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen kalastajaan päin.\n\n\"Ystäväiseni\", hän tiedusti, kykenemättä kaikella\nmalttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, \"sanohan, kenen\nsotamiehiä nuo ovatkaan?\"\n\n\"Kenenkäs muun ne voisivat olla kuin sen hirmuisen Monkin?\"\n\n\"Täällä ei siis ole tapahtunut mitään taistelua?\"\n\n\"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin\nlumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja\nsotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä\nmiestä jäljellä.\"\n\nKalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus\nja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman\nahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.\n\nTuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä.\nD'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. \"_Mordioux_!\" sanoi hän\nMonkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; \"te olette\nkenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä!\nJa te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton\nloimussa! Hitto, te ette ole ihminen!\"\n\n\"Malttia vain, monsieur, malttia!\" virkkoi Monk myhäillen.\n\n\"Malttia, kunnes tuo urhoollinen aatelismies on paistunut, niinkö?\"\n\nJa d'Artagnan syöksähti eteenpäin.\n\n\"Jääkää, monsieur!\" sanoi Monk käskevästi.\n\nHän astui taloa kohti. Samassa sitä lähestyi upseeri ja huusi\npiiritetylle:\n\n\"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot\nsanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi.\nVastaa, tai kautta pyhän Patrikin...\"\n\nPiiritetty pysyi vaiti; varmaankin hän panosti jälleen pistooliaan.\n\n\"On menty kutsumaan lisäväkeä\", jatkoi upseeri; \"neljännestunnin\nkuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa.\"\n\n\"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava\", ilmoitti nyt ranskalainen\nehdoksi. \"Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai\nmuutoin saada surmani täällä.\"\n\n\"Tuhannen tulimaista!\" karjaisi d'Artagnan; \"sehän on Atoksen ääni!\nVoi, teitä ruojia!\"\n\nJa d'Artagnanin miekka välähti esille huotrasta.\n\nMonk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla\näänellä:\n\n\"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä\nsiinä huudellaan?\"\n\n\"Kenraali!\" kirkaisi Digby laskien miekkansa alas.\n\n\"Kenraali!\" hokivat sotamiehet.\n\n\"No, mitä hämmästelette?\" virkahti Monk rauhallisesti.\n\nHiljaisuuden palattua hän aloitti jälleen:\n\n\"No niin, kuka on sytyttänyt tulipalon?\"\n\nSotamiehet painoivat päänsä alas.\n\n\"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!\" sanoi Monk. \"Minä nuhtelen, ja\nvikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?\"\n\nKaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja\ntynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään\nolivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut\ntikapuut seinää vasten, huutaen:\n\n\"Atos, minä täällä olen, minä, d'Artagnan. Älä minua ammu, veikkonen!\"\n\nJa parin minuutin kuluttua hän sulki kreivin syliinsä.\n\nTällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran\nsulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret\nrinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin\nhuudahtanut kummastuksesta.\n\nTulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,\nDigby etummaisena.\n\n\"Antakaahan anteeksi, kenraali\", pyysi adjutantti. \"Mitä olemme\ntehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne,\njonka luulimme joutuneen hukkaan!\"\n\n\"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle\nkenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä?\nPidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon\nperusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja\nvierastani -- ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä\nepäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi\nammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!\"\n\n\"Kenraali\", huomautti Digby surkeasti, \"meitä oli kahdeksankolmatta, ja\nkahdeksan makaa maassa kylminä.\"\n\n\"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan\nlukuun\", sanoi Monk.\n\nJa hän ojensi kätensä Atokselle.\n\n\"Takaisin leiriin!\" käski hän sitten. \"Herra Digby, te saatte kuukauden\narestia.\"\n\n\"Kenraali...\"\n\n\"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni.\"\n\n\"Minulla oli alipäällikön määräys, kenraali.\"\n\n\"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen,\nja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt\nteidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen.\"\n\n\"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda\nhänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan.\"\n\n\"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi\", huomautti Atos luoden\nmerkitsevän silmäyksen Monkiin.\n\n\"Siinä teitte oikein. Leiriin nyt, sanon teille!\"\n\nSotamiehet poistuivat allapäin.\n\n\"Nyt rauhaan jäätyämme\", virkkoi Monk Atokselle, \"sanokaahan minulle,\nmonsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä\noli haaksenne...\"\n\n\"Odotin teitä\", vastasi Atos. \"Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti\nuuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?\"\n\nD'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella\nniin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista\nyhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi d'Artagnanille, \"te olitte aivan oikeassa.\nSuvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren\nkanssa.\"\n\nD'Artagnan käytti lomaansa käydäkseen tervehtimässä Grimaudia.\n\nMonk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä\ntäynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli\nikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot\nsäilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin,\nkirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen\nkantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:\n\n\"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle.\nLähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä.\"\n\n\"Mutta nassakat?\" muistutti Atos.\n\n\"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne\nalukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä.\"\n\n\"Kyllä, kenraali\", vastasi Atos.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" huusi Monk ikkunasta.\n\nD'Artagnan kiirehti huoneeseen.\n\n\"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän\npalaa Hollantiin.\"\n\n\"Hollantiin!\" huudahti d'Artagnan; \"entä minä sitten?\"\n\n\"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä\njäämään\", sanoi Monk. \"Kieltäydyttekö?\"\n\n\"Oh, en, kenraali, -- olen käskettävissänne.\"\n\nD'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä.\nMonk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti\nlähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen\npääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja\nkiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea\nkohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi\nitsekseen:\n\n\"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n\nosakkeet ovat jälleen nousemassa.\"\n\n\n\n\n31.\n\nMonk selittää kantansa.\n\n\nVaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen\ntolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa.\nHänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan\nliittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden\nomituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa\nasiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja\nvaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut\nkuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se\nkaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään\nhaittaakaan.\n\nD'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt\nsuurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen\ntietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä\nsävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta\nsotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin\nalipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka\nsuurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:\n\n\"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?\"\n\n\"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat\nvapista...\"\n\n\"Vapista!\" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; \"onpa\nsiinäkin sana!... Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja\nkynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!\"\n\n\"Teidän tähtenne, kenraali...\"\n\n\"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä\nhenkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla\non kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen\ntyydyn.\"\n\nUpseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä\nolemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän\noli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian\nvähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos\nMonkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän\nolisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet\nauttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.\n\nKaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:\n\n\"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä!\nSillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä\nvarustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin\nvasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni\narkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, -- minä\npelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä\nhärnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani\nkirstussa, että minä -- _mordioux!_ -- survaisisin kunnon tikarin hänen\nkurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen\nruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi\nvuorokautta homehduttanut!\"\n\nJa d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä\ngascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä.\nHän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan\ntutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa\nmuutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan\nedullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi\nnyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa\nja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa\nLambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut\nleiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala\nolisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle\nhuoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.\n\nHeti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli\nedellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin\nupseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä\nkohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa\ntunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta\nmielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi\nkäytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin\nMonk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä\nevätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko\narmeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi\nodottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä\ntaisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli\nennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa\nTynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten\nmahtailevaa mitättömyyttä.\n\nMuisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn\nrunsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä;\nsilmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka\noli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja\ntuumittiin hiljakseen: \"Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella\npuolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin\nväelle?\" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta\nkuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat\n-- kuten kurikin -- välttämätön side jokaiselle määrätyssä\ntarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia,\nLambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen\nsuurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut\nlippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle\n_kapina_, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin\njoukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset\nkääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.\n\nMonkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi\npäiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta\nputoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde,\nettä nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja\nkolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta\ntuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan\npäivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää\nmihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin\njärkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa\npaluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen\nvahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.\n\nMutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan\ntavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla\nepämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän\npenikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta\nluuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät\nrivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä\noikein.\n\nD'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili\nja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua\nLontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän\njonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.\n\nÄkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi\nLontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa.\nKun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin\nsyyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja\nselitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan,\nlopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle\nhallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä\nnojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana\nyhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen\nhurmiossa hurraten.\n\nLopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen\nhälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen\nhänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti\nHaagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Monk upseereilleen, \"minä lähden nyt laillista\nkuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon\nminua!\"\n\nRaikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei\nvoinut kuulla ilosta vavahtelematta.\n\n\"Hitto\", virkkoi hän Monkille, \"se on rohkeata, monsieur.\"\n\n\"Tulettehan mukaan, vai kuinka?\" kysyi Monk.\n\n\"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte\nAtoksen myötä -- kreivi de la Fèren, tarkoitan... samana päivänä kun\npalasimme?\"\n\n\"Teille minulla ei ole salaisuuksia\", vastasi Monk. \"Kirjoitin vain\nsanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua\nDoverissa.'\"\n\n\"Kas\", virkkoi d'Artagnan, \"nyt en enää sano, että se on rohkeata;\nsanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!\"\n\n\"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä\", arveli Monk. Se oli ainoa\nviittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.\n\n\n\n\n32.\n\nAtos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa\nmajatalossaan.\n\n\nEnglannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten\nLontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli\nmukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä\nitsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden\nkaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle\njuhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset\nkuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat\nonnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot\nsaivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin\nJaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:\n\n\"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun\nolemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin\nkiintyneitä.\"\n\nSaattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut\ntakaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti\nkirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.\n\nTässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan\nnäkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin\nmestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva\nmies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily,\nkun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin\nruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia\nnäiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.\n\n\"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!\" tuumi tämä mies itsekseen\nmietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että\nhän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. \"Tuossa\ntosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja\nkukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan\nsuunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti\nkapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet\nalamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja.\nHänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan\nniiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi\nesiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt\nkukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien\nuhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään.\"\n\nJuhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat\nsuosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti\njoutumasta alinomaa sysityksi.\n\n\"Hiisi vieköön\", pitkitti järkeilijä, \"tässä tunkeilee ihmispaljous,\njoka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai\noikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä\nranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on\nd'Artagnan?' niin he vastaisivat: _Nescio vos_. Mutta sanottakoonpa\nheille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk',\nniin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!'\nkunnes läkähtyvät. Kuitenkin\", hän jatkoi silmäillessään joukon\ntulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein,\n\"harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt,\nmitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan\ntämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te\nette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä\nsiitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea\nolemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista\nvuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän\nonkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että\ntoinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: _Hurrah\nfor the king Charles II! Hurrah for the captain Monk_!\"\n\nHänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä\nhetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän\nkohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan\nviuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.\n\n\"Atos!\" huudahti d'Artagnan. \"Sinä täällä?\" Ja ystävykset syleilivät\ntoisiaan.\n\n\"Sinä täällä\", jatkoi muskettisoturi, \"etkä kuitenkaan esiinny kaikkien\nnoiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari\netkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin\nherra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä\nsinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa\nkiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan\", sanoi Atos. \"Etkö siis\nmilloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?\"\n\n\"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?\"\n\n\"En ole mukana syystä etten tahtonut.\"\n\n\"Ja mikset tahtonut?\"\n\n\"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu\nedustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun\nkuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni.\"\n\n\"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!\"\n\n\"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan.\"\n\n\"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi...\"\n\n\"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä\nkarttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää\ntarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni,\nmuuta en häneltä pyydä.\"\n\nD'Artagnan huokasi.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" oudoksui Atos; \"voisi luulin, että kuninkaan\nonnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet\nkuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen\nmajesteettinsa hyväksi.\"\n\n\"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa\nhyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?\" vastasi d'Artagnan\npurskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.\n\n\"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä\", vakuutti Atos.\n\n\"Vai tietää?\" virkahti muskettisoturi katkerasti; \"sitä en totta\ntosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen\nasioissaan.\"\n\n\"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen.\"\n\n\"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos.\"\n\n\"Ja mistä?\"\n\n\"_Mordioux_, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä,\nhäviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle,\njoka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen.\"\n\n\"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt\nomaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua\npaljosta.\"\n\n\"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja\nkohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka\nnäennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin\ntodella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te\nette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia\ntaivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin\nkovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua\njalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun\nonnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin\npalauttaneen hänet valtaistuimelle.\"\n\n\"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä\", myönsi Atos.\n\n\"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen,\nettä nyt palaan -- herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin,\naina olen hänen puhuessaan vain _ny dear captain_, vaikken olekaan\nhänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta\narvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, -- ei\nole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani\nniiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion\ntoiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan\nhänen omaisuuttaan.\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä\njutussa?\"\n\n\"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin\ntuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet\ntukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni\nhänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan\nvaltiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai\nvaltaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää!\nKaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti\ntakaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des\nLombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman\nkomeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on\nturhuutta!'\"\n\nAtos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.\n\n\"Hyvä d'Artagnan\", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa\nkättä, \"etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle\nenää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni,\ntuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut\nparlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?\"\n\n\"No, no\", tuumi d'Artagnan, \"sellaista paistamista olit hiukan\nansainnutkin, kreiviseni.\"\n\n\"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?\"\n\n\"Minkä miljoonan?\"\n\n\"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen;\nmutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se\nsana _Remember!_ jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui\nmestauslavalla...\"\n\n\"Ja joka merkitsee: _muista_?\"\n\n\"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen\nkellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni.\"\n\n\"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että\naina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo\nitsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi\nmenetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja\nitsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen\npukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta\nsuosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille.\"\n\n\"D'Artagnan, d'Artagnan!\" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin\nolalle; \"nyt olet kohtuuton.\"\n\n\"Olen oikeassa.\"\n\n\"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta.\"\n\nD'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.\n\n\"Toden totta, hyvä Atos\", hän sanoi, \"sinulla on verrattomia\nkorulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!\"\n\nAtos liikahti.\n\n\"Suo anteeksi\", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, \"jos pahastutan sinua.\nMutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka\nsopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! _Mordioux_,\nolen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin\nsellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä\", lisäsi hän.\n\"Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan\nrahastonhoitaja?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee\nrahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole\npenniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra\nFouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia.\"\n\n\"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu\", virkkoi Atos\nvuorostaan nauraen.\n\n\"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin,\nsamettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin\nkipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa... Hei, Atos, muistatko,\nmitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La\nRochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi\nvieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen\ntarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos,\n-- jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies\nhovissa?\"\n\n\"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään\", vastasi Atos\nyksinkertaisesti.\n\n\"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?\"\n\n\"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme.\"\n\n\"Hän on siis unohtanut sinutkin, _mordioux!_ Se sentään virkistää!\"\n\n\"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!\"\n\n\"Hoo!\" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen\nilmeikkääseen irvistykseen; \"kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen\nmonsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin\npuhutellut sinua, hyvä Atos?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja sinä et ole vimmoissasi?\"\n\n\"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen\nnykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä\ntunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni\nedusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on\njohtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja\nylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat.\"\n\n\"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän,\nmutta varsin kauniin kuoleman.\"\n\n\"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle,\njalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi,\nvannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa\ntalletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten\ntarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle\nonnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä\neläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle\nI:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän\nkiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen\nvapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle.\"\n\n\"Olen aina sanonut\", huokasi d'Artagnan, \"että oman voiton\npyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä\", haastoi Atos, \"etkö ole samassa asemassa kuin\nminäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren\nruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun\ntoiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli\naluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään\nsitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta\nsen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa\npermannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja\navulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja\npistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, --\nkenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää\nhuomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen\nrahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi\nlainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin,\nminä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos\nvähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini\njää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin,\nhyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut\noikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi:\n'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?\"\n\n\"Atos, Atos!\" mutisi d'Artagnan mietteissään, \"olen sinulle jo kerran\nsanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja\nsinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa,\n_mordioux_, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi\nihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä\nen tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen.\nKaikki muut viat minulla kyllä on, _God damn_, kuten englantilainen\nsanoo, mutta sitä yhtä vain ei.\"\n\n\"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista\", sanoi Atos. \"Mutta\ntässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö\nluokseni, hyvä ystävä?\"\n\n\"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?\" ihmetteli\nd'Artagnan.\n\n\"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin\ntuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan\nnääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin\nsinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana.\"\n\n\"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala\npäivä!\"[25]\n\n\"Tulehan siis\", kehoitti Atos.\n\nHe astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan\nluettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena.\nMuskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi\nrikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista\nsiirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi\nkalustettuina huoneina vieraille.\n\nHyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen\nkaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan\nlaudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota\nPortos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.\n\n\"Siitä on siis yksitoista vuotta!\" huudahti d'Artagnan. \"Hitto,\nvuosisadalta se minusta tuntuu!\"\n\n\"Ja minusta päivältä\", sanoi Atos. \"Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni,\nveikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää\nloitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa.\nMutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat\ntäällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul,\nrakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla\nja lempeillä silmillään!\"\n\n\"Niin, niin\", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, \"se on totta. Yhdyn\netenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme\nniin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt\nsaattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle.\"\n\nSamassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin,\nsäpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen\nkammostumisensa ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen.\"\n\n\"Niin, mylord\", sanoi isäntä, \"kirje minulla on teidän\njalosukuisuudellenne.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.\n\"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?\"\n\nVanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.\n\n\"En\", hän vastasi.\n\n\"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut\", ilmoitti Atos,\n\"ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten.\"\n\n\"Oh\", virkkoi vanhus, \"täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!\"\n\n\"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649\", lisäsi Atos luullen tällä\nselvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.\n\n\"Paljon mahdollista\", myönsi ukko hymyillen, \"mutta siitä on niin pitkä\naika!\"\n\nHän tervehti ja poistui.\n\n\"Kiitos!\" tuumi d'Artagnan. \"Suorita urotöitä, pane toimeen\nvallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai\npronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs,\npronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen\nravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä\ntotisesti tuntenut hänet!\"\n\nAtos avasi kirjeen hymyhuulin.\n\n\"Kas\", hän virkahti, \"Parrylta.\"\n\n\"Vai niin!\" vilkastui d'Artagnan; \"luehan, veikkonen, lue, varmaan\nsiinä on jotakin uutta.\"\n\nAtos pudisti päätänsä ja luki:\n\n    'Herra kreivi!\n\n    Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan\n    tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun\n    toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan\n    häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne\n    vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja\n    yhdentoista välillä.\n\n    Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne\n    nöyrä ja kuuliainen palvelija\n\n                                                _Parry_.'\n\n\"Siinä näet, hyvä d'Artagnan\", huomautti Atos; \"ei sovi menettää\nluottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan.\"\n\n\"Luota vain, siihen on sinulla syytä\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen\", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin\nmielenkarvauden, \"suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta\ntoveriani?\"\n\n\"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan\nsinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni.\"\n\n\"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen\nmajesteetilleen...\"\n\n\"Älä nyt toki!\" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja\nilman mitään sivuajatusta; \"jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen,\nniin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain,\nveikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää\nsinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on\nluovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa\nenemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös.\"\n\nAtos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota\nd'Artagnan teeskenteli.\n\nKoko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen\nintoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: \"Eläköön\narmollinen Kaarle-kuningas!\" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos\nhymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun\nSaint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.\n\nAtos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät\nolisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen\nhaastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa\nd'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi\nilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi\nAtokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja\nhuonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi\nensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.\n\n\"Sinä muistanet, Atos\", hän virkkoi, \"d'Aubignén muistelmista sen\nkohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin,\nköyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik\nIV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra\nd'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin\njälkeläiset tulekin sukuunsa!\"\n\n\"Mitä nyt, d'Artagnan!\" intti Atos; \"Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä\nhupsuttelet, hyvä ystävä.\"\n\n\"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet\ntäydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen\npoikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me?\nGaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt\nitsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli\npakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin\nlämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle\nII:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja\nisoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?\"\n\n\"D'Artagnan, hyvä ystävä\", huudahti Atos, \"olet kovin äkeissäsi\nBourbonien kotkarodulle!\"\n\n\"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen,\nneljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun\nei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun\ntuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan\nMonk-ystäväni talolle tulossa.\"\n\n\"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan\nsurkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle\nkuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä,\ntuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat.\nLuynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet\nmenestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat\nmeidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa,\nveikkonen.\"\n\nD'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille,\nmissä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:\n\n\"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää\ntakaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat,\njoiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin\nlanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta\nsinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan\novat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen.\"\n\nAtos ei vastannut mitään.\n\n\"Odotahan siis silmänräpäys\", jatkoi d'Artagnan, \"niin tulen mukaasi.\nTiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan\nhyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada\nnauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen.\"\n\nJa d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija --\npuolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa\ntäytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti\nmuskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:\n\n\"_Pardon, mylord_!\"\n\n\"No, mitä nyt?\" tuumi puhuteltu. \"Antaako kenraalikin minulle\nlähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua\nhylkimään!\"\n\nNämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan,\njoka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta\nAtokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että\nd'Artagnan oli oikeassa.\n\nEnglantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.\n\n\"_From the general_\", hän ilmoitti.\n\n\"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini\", sanoi gascognelainen.\n\"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?\"\n\n\"Sinun täytyy erehtyä\", vakuutti Atos, \"tai muutoin minä et tunne\ntäällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni.\"\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun\nenglantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn,\njonka valossa oli helppo lukea.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.\n\n\"Kas, vilkaise itse\", virkkoi muskettisoturi.\n\nAtos otti paperin ja luki:\n\n    \"Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te\n    ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen\n    majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta,\n    ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni.\n    On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen\n    majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin\n    palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin\n    minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen\n    hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda.\"\n\nAllekirjoituksena oli Monk.\n\n\n\n\n33.\n\nKaarle-kuninkaan hovissa.\n\n\n\"No?\" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.\n\n\"Ka\", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman\nhäpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia,\n\"tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta\nkohteliaisuutta joka tapauksessa.\"\n\n\"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi\",\nhuomautti Atos.\n\n\"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä\nmenneisyyttä\", tuumi d'Artagnan, \"mutta kyllä minulla tähän asti oli\ntäysi syy sanoilleni.\"\n\n\"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen\nkirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen.\"\n\n\"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä\" sanoi\nd'Artagnan; \"minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on\ntuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin\nvihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle,\nveikkonen, lähtekäämme!\"\n\nAtos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset\nsuuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä\nväenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten\nvarjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun\nkaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä\nhoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten\npukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi\nilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta\npuolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja\nd'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.\n\nÄkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä,\nsaattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen\nhymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin\nvaltias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen\nkoittavan.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi Monk kääntyen, \"pyydän teitä tästälähtein\nmuistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin\ntasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka\nhaltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen\nvaltani.\"\n\nKaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja\nanojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen\nja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien\nmuiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi\nlausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti\nsilmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori\nhallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvät herrat!\" sanoi hän. \"Onko kenraali Monk täällä?\"\n\n\"Tässä olen, sire\", vastasi vanha sotapäällikkö.\n\nKaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.\n\n\"Kenraali\", hän lausui äänekkäästi, \"olen juuri vahvistanut\nvaltuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän\nvertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä\nvaltakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole\nvetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät\nherrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän\nsillä sijalla osakseen kunnioitustanne.\"\n\nKaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti\nyleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta\njärkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:\n\n\"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien\npäällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja\nkolme jalkaa leveään kirstuun!\"\n\n\"Veikkoseni\", muistutti Atos, \"monet paljon loistokkaammatkin suuruudet\nsaavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!\"\n\nSamassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät\nsyrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän\nraivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät\nkesken järkeilyn.\n\n\"Puhuitte minusta?\" hän virkkoi hymyillen.\n\n\"Mylord\", vastasi Atos, \"puhuimme myöskin Jumalasta.\"\n\nMonk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:\n\n\"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette,\nsillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo.\"\n\n\"Kello yhdeksän\", vastasi Atos.\n\n\"Kello kymmenen\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen\", esitti Monk ja viittasi\nmolempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan\ntahtonut suostua.\n\nTämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi\nlehterin keskikohdalle.\n\n\"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!\" sanoi hän huolettoman keveästi,\njota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä\nhälventäneet. \"Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!\"\n\nAtos ja d'Artagnan kumarsivat.\n\n\"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti,\nmessieurs\", hän lisäsi ranskaksi.\n\nja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen\nranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.\n\n\"Herra d'Artagnan\", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, \"hyvillä\nmielin näen teidät jälleen.\"\n\n\"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän\nmajesteettianne palatsissanne.\"\n\n\"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen\nteille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua\nylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen\npaikan lähelläni.\"\n\n\"Sire\", vastasi d'Artagnan, \"erotessani Ranskan kuninkaan\nhenkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään\nkuninkaan palvelukseen.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Kaarle; \"sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni\ntehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua.\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?\" jatkoi Kaarle\nhymyillen. \"Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin --\ntoisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni\npäällikkyyden?\"\n\nD'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.\n\n\"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen\nmajesteettinne tarjouksesta\", hän sanoi. \"Aatelismiehellä on vain\nsanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin\nminulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää\", lopetti kuningas kääntyen\nAtokseen päin.\n\nJa hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.\n\n\"Ah, sanoinhan sen!\" tuumi muskettisoturi; \"tyhjiä sanoja, hyvää\nvihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä\ntietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä\njalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun\nhetkeksikään toivoin!\"\n\nSillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. \"Kreivi\", hän haastoi, \"te\nolette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle\ntehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä.\nIsäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan\nkuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän\nHengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä\nliitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka\nminulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan\nkuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta\nvastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta.\"\n\n\"Sire\", esteli Atos hämmentyneenä, \"Kultaisen Taljan tunnusko minulle,\nkun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!\"\n\n\"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien\nniiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan\",\nselitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, \"ja minä olen varma siitä,\nkreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan.\"\n\n\"On kumma paikka\", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa\npolvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti,\n\"on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen\nvalelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun\npäälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!\"\n\nAtos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.\n\n\"Kenraali\", hän virkahti Monkille.\n\nMutta hän oikaisi heti hymyillen:\n\n\"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn,\nniin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni...\nMinun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin\nlikellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten\nLudvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja\nSkotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan\npuhuttelutapaani.\"\n\nHerttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta,\nainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin\npaisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään\nanteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun,\nvaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.\n\n\"_Mordioux_\", murisi d'Artagnan, \"yhä satelee! Uh, järki tässä jo\nsekoaa!\"\n\nJa hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä,\nettä kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi\nhyvästelemään hallitsijaa.\n\n\"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?\" virkkoi kuningas herttualle.\n\n\"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän\nmielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa.\"\n\n\"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?\" sanoi kuningas.\n\n\"Kuinka niin, sire?\" kysyi vanha soturi.\n\n\"Oh, kai te toki sen tiedätte?\" vastasi kuningas.\n\nMonk katseli Kaarlea ihmeissään.\n\n\"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne\", hän sanoi, \"mutta minä en\ntiedä... mitä tahdotte sanoa.\"\n\n\"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra\nd'Artagnan.\"\n\nMuskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.\n\n\"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?\" pitkitti\nkuningas.\n\n\"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille\nasunto.\"\n\n\"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?\"\n\n\"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire.\"\n\n\"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina\nvoittajansa luona.\"\n\nMonk punastui nyt vuorostaan. \"Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki\",\nhän myönsi.\n\n\"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi.\nMutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra\nd'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne.\"\n\nD'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen\nalkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.\n\n\"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita\",\nhän sanoi. \"Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun\nhän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa,\nettä minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No\nniin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen\nteille velkaa.\"\n\nIhastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä\nvastasi d'Artagnan:\n\n\"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun\nminulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk\nvain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat.\nMutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson\nsaaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko\nmaailmassa pitää vain hänen miekkaansa.\"\n\n\"_Odds fish_, kuten isäni sanoi!\" huudahti Kaarle II; \"siinäpä\nritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?\"\n\n\"Totisesti, kautta kunniani, sire!\" vastasi herttua.\n\nJa hän veti miekkansa.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi d'Artagnanille, \"tässä pyytämänne. Monellakin on\nollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole\nmilloinkaan luovuttanut sitä kellekään.\"\n\nD'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.\n\n\"Ohoh!\" huudahti Kaarle; \"mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle\ntakaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä\nmyöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei\nsaa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä\nsäilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!\"\n\n\"Liian vähän se on, sire\", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. \"En\ntahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on\nminulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen\nvelvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua\narvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän\nsiis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän\nmajesteetillenne sinänsä.\"\n\nJa pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.\n\nKaarle II purskahti iloiseen nauruun.\n\n\"Ritarillinen mies ja hauska toveri! _Odds fish_, eikö totta, herttua?\nEikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen\nyhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan\", hän sanoi, \"ottakaa\ntämä.\"\n\nAstuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen\nlivren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.\n\nD'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen\nMonkiin päin:\n\n\"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä,\nherttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden\nohjata toimintaani.\"\n\nKuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori\nmies.\n\n\"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier\",\npyysi hän; \"tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen\nranskalaisten poistumista läheltäni.\"\n\n\"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja\nsitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi\", vastasi\nd'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.\n\n\"Ja te, kreivi\", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, \"tulkaa tekin vielä;\nminulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!\"\n\nMonk puristi kuninkaan kättä.\n\n\"Hyvästi, hyvät herrat\", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä\nranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.\n\n\"No, oletko nyt tyytyväinen?\" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.\n\n\"Hiljaa!\" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; \"en ole vielä palannut\nrahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni.\"\n\n\n\n\n34.\n\nRikkauden kiusoja.\n\n\nD'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi,\npistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.\n\nSuureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin\nrumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi\nkasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen\nkaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.\n\nD'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä\nkertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija\nkenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan\nmyötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut\nkoskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi\npinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.\n\nRahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki\nkunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota\neivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.\n\nAivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin\nesiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän\nlopuksi virkkoi d'Artagnanille:\n\n\"Ottakaa rahanne, sir.\"\n\nRahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän\nei ollut tiennytkään.\n\nHän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti\nsyvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei\notsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei\nole liikaa.\n\nD'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt\nketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä\npöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi\nkuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit\nkultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi\ngascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen\nlukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja\nniin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen\navain tepsinyt.\n\nHän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten\nkeksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien\nvalmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi\nkelvollisen rahakirstun.\n\nKauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn\nvarrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja\nlupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta\npelosta.\n\n\"Saatte minulta ihan uuden laitteen\", takasi hän. \"Vähäisinkin lukon\nmurtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön\ntykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta\nhäiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?\"\n\n\"Se on tosiaankin nerokasta\", huudahti d'Artagnan; \"se pienoinen\nvaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä\nehdot?\"\n\n\"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä\nmaksettava koneiston tullessa\", vastasi taituri.\n\nD'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki\nLontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja\nviisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä,\nmitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.\n\n\"Mietin asiaa\", hän virkkoi; \"kiitoksia, sir.\"\n\nJa hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut\nlähennellyt aarretta.\n\nSamana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän\nniin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.\n\n\"Mitä! Nyt olet rikas\", hän sanoi, \"etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka\nniin hartaasti toivoit varallisuutta...?\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia\nkuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin\npyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja,\nniin miten menetellään?\"\n\n\"Se riippuu asianhaaroista...\"\n\n\"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä\ntuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen...\neikö niin?\"\n\n\"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei\nminulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa.\"\n\n\"Lainaatko niitä korolla?\"\n\n\"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa\nomaisuuteni isompaa osaa.\"\n\n\"Niin, sen tiedän.\"\n\n\"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja\nrikkaampikin, kun vain haluat.\"\n\n\"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?\"\n\n\"Sellaista en ole koskaan käyttänyt.\"\n\n\"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu\nliikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?\"\n\n\"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan,\nhyvä d'Artagnan.\"\n\n\"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja\nviiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin\nhyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun\non edustettava säätyasemaasi.\"\n\n\"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin\nminä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi.\"\n\n\"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa.\"\n\n\"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin\nkuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on\nyhtiökumppani...\"\n\n\"Ah, hitto, se on totta!\" huudahti d'Artagnan punastuen; \"onhan\nPlanchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen\nlohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin\nsointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas.\nSinullapa on muisti!\"\n\n\"Välttävä, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Kunnon Planchet\", murisi d'Artagnan, \"hän ei tehnytkään vähäistä\nkaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se\non puhuttu.\"\n\n\"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?\"\n\n\"Ka\", virkkoi d'Artagnan, \"hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä\nminä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja\njoutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä.\"\n\n\"Hyvä ystävä, olen varma sinusta\", sanoi Atos tyynesti, \"ja minulla ei\nole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat\nparemmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun\nsinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos\nnoudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat,\nonko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua\nvoimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit.\"\n\n\"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti\ntervehtimään kuningasta.\"\n\n\"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia\",\nilmoitti Atos, \"ja sitten pidän sinulle seuraa.\"\n\n\"Lainaisitko minulle Grimaudia?\"\n\n\"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?\"\n\n\"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä\nvartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien\nvieressä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Atos levollisesti.\n\n\"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?\"\n\n\"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan.\"\n\n\"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!\"\n\nD'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II\nhoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa\nrunsaan tunnin.\n\nKävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli\nd'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta\njuuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet\nkuninkaan luo.\n\nKaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.\n\n\"Chevalier\", hän sanoi, \"te ette ole missään kiitollisuudenvelassa\nminulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo\noivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen\nylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa.\"\n\nJa kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi\nkeskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.\n\n\"Johtuupa mieleeni kysyä\", jatkoi Kaarle, \"onko rakas Monkimme\ntodellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?\"\n\n\"Anteeksiko? Tottahan toki, sire.\"\n\n\"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... _Odds\nfish_, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin!\nTeidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier.\"\n\n\"Mutta, sire...\"\n\n\"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on\nniin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja\nkulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta\nitsetuntoa, -- _grande supercilium_, tiedättehän.\"\n\n\"Latinaa minä vielä varmasti opettelen\", päätti d'Artagnan itsekseen.\n\n\"Malttakaas\", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, \"minun pitääkin\nsaada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää...\"\n\nD'Artagnan pureskeli viiksiään.\n\n\"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?\"\n\n\"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa.\"\n\n\"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän\nmajesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan\nhalukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua\nsurmauttaa minut.\"\n\nKuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin\npelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.\n\n\"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää\nhuolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse\npalveluksiani...\"\n\n\"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?\" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi\nyhä arveluttavammaksi.\n\n\"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä.\"\n\nKaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.\n\n\"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.\nTunteeko hän teitä?\"\n\n\"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky\nnuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle.\"\n\n\"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen\nsattuessa turvautua teihin.\"\n\n\"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää.\"\n\n\"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!\"\n\nSivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat\nsäteillä, kun hän näki ranskalaisen.\n\n\"Mitä Rochester tekee?\" kysyi kuningas.\n\n\"Hän on kanavalla naisten kanssa\", vastasi Parry.\n\n\"Entä Buckingham?\"\n\n\"Samoin.\"\n\n\"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo\n-- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa\nesittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle.\"\n\nParry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.\n\n\"Chevalier\", jatkoi kuningas, \"tämä on teidän hyvästelyaudienssinne;\nsaatte sitten matkustaa milloin haluatte.\"\n\n\"Kiitän, sire.\"\n\n\"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa.\"\n\n\"Oh, sire...\"\n\n\"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?\"\n\n\"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta\nminä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat\nminun tähteni.\"\n\nKuningas löi d'Artagnania olalle.\n\n\"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni\ntähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte\nmielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet.\"\n\nD'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.\n\n\"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette\nAtokseksi\", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella\nnaurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. \"Hyvästi, chevalier,\nhyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä.\"\n\nSenjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut\nviereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin\nseisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.\n\nVanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet\npuutarhaan.\n\n\n\n\n35.\n\nKanavalla.\n\n\nLäpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka\nmarmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja\nsammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen\nhuvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen\nviirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa.\nKahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman\nlipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka\nhäiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen\ntarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä\nkitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja\njalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät\nvalkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n\ntyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli\nkunniasija saiman verhotaivaan alla.\n\nMe tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä\nmukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin\nauttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten\nveljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä\npitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen\naskelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria\nStuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin\nelämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.\n\nLady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja\nnyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi.\nOnnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli\ntuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään\nkuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen\nuhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä\nkohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän\nlämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.\n\nLordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa\nosaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari,\nraskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja\nlordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin\nsukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat\nsiitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.\n\nNuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja\nantoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti\nkuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden\nkahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.\n\nSeikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja\nEnglannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut,\njoten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten\ntyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja\njos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti\njompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut\nmielistelynsä hämmentyi ja arastui.\n\nHuvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja\nhovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi\nnähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti\nkärsimättömästi päätänsä ja sanoi: \"No, riittää jo; palatkaamme, hyvät\nherrat.\"\n\n\"Voi, madame\", pahoitteli Buckingham, \"olemme kovin onnettomia, kun\nmeidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän\nkorkeudellenne.\"\n\n\"Äitini odottaa minua\", vastasi lady Henriette. \"Ja tunnustan teille\nsuoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin.\"\n\nTämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa\nkumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus\nnäytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot\nkirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi\narvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia\nkohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen\npuhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä\nilmeisesti ei ollut mitään osaa.\n\nBuckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella\nrakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen\naina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun\nhänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä\nnaurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa\nharhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja\nhuomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.\n\n\"Kuka tuolla tulee?\" hän kysyi.\n\nAatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.\n\n\"Parry\", vastasi Buckingham, \"pelkkä Parry vain.\"\n\n\"Anteeksi\", huomautti Rochester, \"mutta minä olen näkevinäni hänellä\nkumppanin.\"\n\n\"Niin, siltä näyttää\", vahvisti prinsessa raukeasti. \"Mutta sanokaahan,\nmylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?\"\n\n\"Minun nähdäkseni, madame\", vastasi Buckingham nyreästi, \"tuo\nuskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan\ntärkeä henkilö.\"\n\n\"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on\naina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on\nminulle aina hauskaa.\"\n\nLady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien\nnaisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi,\nja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää\nhovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.\n\n\"On totta, madame\", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, \"että Parry\non palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme\nmieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa\nukossa?\"\n\n\"Riittää, mylord\", lausui lady Henriette kuivasti, \"tämä puheenaine\nloukkaa minua.\"\n\nSitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:\n\n\"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät\nhänen palvelijoistaan!\"\n\n\"Voi, madame\", huudahti Buckingham, \"teidän korkeutenne lävistää\nsydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!\"\n\n\"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin\nsommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua.\"\n\n\"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja\nhienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän\nanteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville\njaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä\nhänen puolestaan.\"\n\n\"No niin, mylord\", vastasi lady Henriette, \"jos olen tässä kohden\njoskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä.\"\n\nJa hän käännähti kärsimättömästi.\n\n\"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester,\ntahdon poiketa maihin.\"\n\nRochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua\nsaima pysähtyi rantaan.\n\n\"Lähtekäämme, messieurs\", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan\nRochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä\nosoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys\nvihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun\nloordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt\nkuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.\n\n\"Minne teidän armonne menee?\" kysyi Rochester.\n\n\"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten\nmylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme\nvuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", virkahti Rochester, \"kuinka surkealla päällä teidän\nkorkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän\nsilmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta.\"\n\n\"Puhukaa omalta osaltanne, mylord\", keskeytti Buckingham närkkäästi;\n\"minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan\nyhtään mitään.\"\n\nKumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän\nkumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti\ntätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli\nniin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden\nhyökkäyksestä oli siekaleina.\n\n\"Parry, hyvä Parry\", huusi prinsessa hennolla äänellään, \"tule tätä\nkautta; näen sinun etsivän minua ja odotan.\"\n\n\"Kah, madame\", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa,\njonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, \"jollei Parry näe teidän\nkorkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen\nseuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana\nkaksoismajakkana.\"\n\n\"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta\", virkkoi prinsessa\nyhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.\n\nRochester kumarsi.\n\n\"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia\nei näe muualla kuin Ranskassa\", lisäsi prinsessa osoittaen\nrankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.\n\nRochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: -- Mutta\nmikä häntä vaivaakaan?\n\n\"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo\", käski lady Henriette nyt\nBuckinghamia; \"menkää.\"\n\nNuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi;\nreipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana\nhitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan\niällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi\nniinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi\nkolmannesmiljoonan varallisuuteen, -- ilman pöyhkeilyä, mutta myös\nvähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille\nistumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella\nkiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain\njonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.\n\n\"Ah, mylord\", huohotti palvelija hengästyksissään, \"suvaitseeko teidän\narmonne noudattaa kuninkaan tahtoa?\"\n\n\"Millä tavoin, herra Parry?\" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta\nlievensi halu olla prinsessan mieliksi.\n\n\"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran\nlady Henriette Stuartille.\"\n\n\"Herra kenet, ensiksikin?\" tiedusti herttua korskeasti.\n\nD'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy\nnärkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden\nsilmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän\nsamassa vastasi rauhallisesti:\n\n\"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin\nnimenne.\"\n\n\"Tarkoitatte?\"\n\n\"En toisin sanoen tunne teitä.\"\n\n\"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur\", vastasi d'Artagnan, \"sillä\nminulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten\nkuuluisa herttua-isänne.\"\n\n\"Isäni?\" sanoi Buckingham. \"Tosiaan, monsieur, nyt olenkin\nmuistelevinani... Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Omassa persoonassaan\", hän vahvisti.\n\n\"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli\njoitakin salaisia välejä isäni kanssa?\"\n\n\"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen.\"\n\n\"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että\nisäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä.\"\n\n\"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä\nhänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä\nvaroituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, -- valitettavasti viesti\nsaapui liian myöhään.\"\n\n\"Eipä väliä, monsieur\", sanoi Buckingham, \"käsitän nyi että kun kerran\naloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan\nsuojelusta.\"\n\n\"Ensiksikään, mylord\", vastasi d'Artagnan tyynesti, \"en pyydä kenenkään\nsuojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on\nollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille,\nmonsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II\ntahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut\nhaluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle,\nkoska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes\nhyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen\nkorkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään\nasiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä\nteiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen\nkorkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta\nesittäytyä itsekseni.\"\n\n\"Ainakaan, monsieur\", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt\nviimeistä sanaa toiselle, \"ette perääntyne antamasta selvitystä\nkysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut.\"\n\n\"En milloinkaan peräänny, monsieur\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette\nmainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?\"\n\n\"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä\nsyntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja\njoidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä\nviedäkseni Ranskaan.\"\n\n\"Ah, monsieur\", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania\nja ojentaen hänelle kätensä, \"te se siis olitte, te, jota isäni niin\nhartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!\"\n\n\"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut\nolen kaiken ikäni.\"\n\nSillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja\nlähtenyt lähestymään seuruetta.\n\n\"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur\",\nvirkkoi Buckingham.\n\nSitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:\n\n\"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia\nesitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan.\"\n\n\"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu\nystävä\", lisäsi Parry.\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?\" kysyi lady Henriette\nhymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle\npalvelijalle.\n\n\"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää\ntarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita\nhänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa\ntakaisinperimisestä.\"\n\nBuckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa\nhämmästyksissään.\n\n\"Tuo\", virkkoi d'Artagnan, \"on toinen pikku salaisuus, josta minä\nkaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas\nKaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille.\"\n\n\"Madame\", lausui Buckingham, \"monsieur on jo toistamiseen johdattanut\nmieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että\nrohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään\nseurastanne, puhutellakseni häntä erikseen.\"\n\n\"Tehkää se, mylord\", myöntyi prinsessa, \"mutta toimittakaa hyvin pian\ntakaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä!\" Ja hän tarttui jälleen\nRochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä\nd'Artagnanin kainaloon.\n\n\"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier\", kärtti herttua, \"koko tuo\ntimanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes\nsen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä.\"\n\n\"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se\nseikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on\nharkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen\nesimerkkiään.\"\n\nJa d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton\nsaada vaikutetuksi.\n\n\"Koska asian laita on sellainen, monsieur\", sanoi Buckingham, \"niin\nsuokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä\nmatkaisin Ranskaan...\"\n\nHän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt\nolevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen\nkeskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.\n\n\"Jos mitä?\" tiedusti d'Artagnan.\n\n\"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan...\"\n\n\"Sinne te lähdette, mylord\", tokaisi d'Artagnan hymyillen, \"sen\ntakaan.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta\naavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan...\"\n\n\"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne,\njoka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä\nrahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni\nkohtaan.\"\n\n\"Mylord\", vastasi d'Artagnan, \"uskokaa, että katson liialliseksi\nkunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän\ntapaamisemme. Ja nyt, sallikaa...\"\n\nPalaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:\n\n\"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä\nominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on\nminulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella\nminulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean\nveljenne suosituksia.\"\n\nJa hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti\nojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.\n\n\"Ah, madame\", sanoi Buckingham hiljaa, \"mitä pitäisikään tehdä\nsaadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?\"\n\n\"Totisesti, mylord\", vastasi lady Henriette, \"kysykää herra\nd'Artagnanilta, -- hän selittää teille.\"\n\n\n\n\n36.\n\nMiten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta\narkusta huvilan.\n\n\nKuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti\nhuolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä\nvarovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien\nsuuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei\nollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat\nmuuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä\nvuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen\npäivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa\nvain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa\nmaailman näyttämään mustalta.\n\nKun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta,\noli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia,\nNebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja\nensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua.\nHän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää\noinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla,\nvoitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla\noli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta\nvastoinkäymisen mahdollisuuksia.\n\nEsittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten\nkohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle\nkursaili, niin kuningas kuin olikin -- sillä vastikään valtaistuimelle\nnousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa,\njoten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle,\njos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa\nd'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin\ntorniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia\ntyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat\nvarakuninkailleen.\n\nKuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa\njälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi\nyksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin\nvarakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan.\nAlbemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta\nkuin hymyillen lausutut _te absolvo_, tai pergamentin alareunaan\npiirretyt harakanvarpaat: _Charles the king_, ja näillä kahdella\nlausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen\nainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.\n\nJa sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin\neteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi\nolevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä.\nJos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi\nmuskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta\narkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma\nkenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi\nd'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä\nuskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan\nrunsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi\nhänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä\nhautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.\n\n-- Ehdottomasti, -- ajatteli gascognelainen edellä selostamamme\nhiljaisen mietiskelyn tuloksena, -- ehdottomasti minun täytyy sopia\nherra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on\ntäydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos -- mistä Jumala\nvarjelkoon -- hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani\nAtoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon\nhänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena\nlivahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja\nkätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä\nihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko\ntimanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren\nmainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen\nkuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin\nkaltaisen raihnaan saiturin puoliso. _Mordioux_, se on päätetty asia!\nMonkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä\naatos!\n\nAatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se\njohtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa\nleukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa\nlentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen\ntoimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä _accinctio_. Hän\nsaapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin\nvarakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin\nhuonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.\n\n\"Mylord\", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota\ngascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan,\n\"mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne.\"\n\nSisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija\nulkonaisesti vastasi Monk:\n\n\"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä.\"\n\nJa hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin\nd'Artagnaninkaan.\n\n\"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne.\"\n\n\"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!\"\n\n\"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen.\"\n\n\"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?\"\n\n\"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa\npahoja vaurioita meille miekkamiehille.\"\n\nMonk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta\nd'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen\nsilmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.\n\n\"Mutta minä puolestani\", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, \"en ole pilan\nvihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille,\nettä minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja\ntavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin\narmeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet\nherkkäluontoisemman sotapäällikön korvia.\"\n\n\"Niin kyllä, mylord\", lausui d'Artagnan, \"minä tiedän, että te olette\ntäydellinen, -- että te jo kauan olette ollut inhimillisten\nheikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä\nminuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta\npilasta.\"\n\n\"Saisiko tietää, millaista se onkaan, _my dear_?\"\n\n\"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin,\nmylord.\"\n\nMonk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.\n\n\"Ja missä kohden\", kysyi Monk, \"missä kohden voi neulanpisto, joka\nraapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa\nminulle se.\"\n\n\"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä.\"\n\nMonk astahti d'Artagnania kohti.\n\n\"Minusta?\" hän sanoi.\n\n\"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan\nkuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun\nmiehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten\nvoi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen\njalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?\"\n\n\"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin\", sanoi Monk.\n\n\"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa\npalkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa\nlunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord.\"\n\n\"Ei\", vastasi Monk nauraen, \"se ei vähääkään loukkaa minua, sen\nvannon.\"\n\n\"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä\nolen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun\nverraten. Mutta... ymmärrättekö minua, mylord?\"\n\n\"En\", väitti Monk itsepintaisesti.\n\n\"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän...\"\n\n\"Minkä salaisuuden?\"\n\n\"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden.\"\n\n\"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?\"\n\n\"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta\nsalahanketta.\"\n\n\"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei\nole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä\nurhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja\nHannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja\nviekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut\npysyä varuillani.\"\n\n\"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän\ntasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan\nkiinnijoutumisenne, _mordioux_, se ei merkitsisi mitään, -- mutta...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Poisviemisenne olosuhteet.\"\n\n\"Mitkä olosuhteet?\"\n\n\"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!\"\n\n\"En, toden totta!\"\n\n\"Kiusana on... mutta siitä on perin vaikea puhua.\"\n\n\"Kiusana on?\"\n\n\"No, ka, se lemmon laatikko!\"\n\nMonk punastui huomattavasti.\n\n\"Se viheliäinen kirstu\", jatkoi d'Artagnan, \"kuusinen arkku,\nmuistattehan?\"\n\n\"Oh, sen olin unohtanut!\"\n\n\"Tuo honkalipas\", pitkitti d'Artagnan, \"hengitysreikineen. Totisesti,\nmylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli\naivan liian ilkeätä pilaa.\"\n\nMonk vääntelehti joka puolelle.\n\n\"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään\", jatkoi d'Artagnan, \"että minä\nkäytin sellaista keinoa, -- minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman\nsuuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä\nmenettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias\nmies.\"\n\n\"Oh\", sanoi Monk, \"olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin,\nherra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa.\"\n\nD'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea,\nmitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.\n\n\"Mutta minusta ei olekaan kysymys\", lisäsi hän.\n\n\"Kenestä sitten on kysymys?\" kysyi Monk, joka alkoi käydä\nkärsimättömäksi.\n\n\"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni.\"\n\n\"No, entä jos hän todella puhuisikin?\" sanoi Monk sopertaen.\n\n\"Mylord\", haastoi d'Artagnan, \"minä pyydän, älkää teeskennelkö\nmiehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua\nsuuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon,\nolittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja\nse ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka\nleikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja;\ntiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen,\nja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy\nolla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään\nhohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun\nsullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin\nvaltakunnan toiselle arvohenkilölle.\"\n\nAjatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää\nollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.\n\nKuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen\nteki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset\npyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.\n\n-- Hyvä! -- tuumi gascognelainen, -- hän pelkää; olen pelastunut.\n\n\"No, mitä kuninkaaseen tulee\", sanoi Monk, \"niin olkaa vain huoletta\nhänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas\nleikittele Monkilla!\"\n\nHänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk\nlievensi kuitenkin heti sävyään.\n\n\"Kuninkaalla\", hän jatkoi, \"on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian\nylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle\nhyvää.\"\n\n\"Niin kylläkin\", huudahti d'Artagnan. \"Olen aivan samaa mieltä teidän\nkanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on\nhyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan.\"\n\n\"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen.\"\n\n\"Te olette siis huoletta, te, mylord?\"\n\n\"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?\"\n\n\"Kuten sanoin.\"\n\n\"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?\"\n\n\"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja\nvaiteliaisuuteenne.\"\n\n\"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että minä en ole yksin, -- että minulla on tovereita, ja millaisia\ntovereita ne ovatkaan!\"\n\n\"Oh, niin, minä tunnen heidät!\"\n\n\"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät.\"\n\n\"No!\"\n\n\"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua.\"\n\n\"Ja te pelkäätte...?\"\n\n\"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani... Turkanen,\njos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän\nvaitiolostaan!\"\n\n\"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa,\nse ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan\ntaipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä\nsanotte!... Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää,\nmutta armeijan renttujen... _God damn_!\"\n\n\"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt\ntulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin\npian kuin mahdollista.\"\n\n\"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne...\"\n\n\"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord.\"\n\n\"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo\npäässyt liikkeelle.\"\n\n\"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka\ntapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista\njuttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen\ntakaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän\narmoltanne.\"\n\n\"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!\"\n\n\"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi\nsattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut\nsuuruudessanne.\"\n\n\"Kuulkaa, herra d'Artagnan\", vastasi Monk, \"te olette peräti\nmiellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te\nansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani\nSkotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani\nuran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia.\"\n\n\"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä\nvelvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee\nhuolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa\naikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä.\"\n\n\"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?\"\n\n\"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa\ntulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen\ntarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin\nsanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta\nasettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon\nteidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin\nselitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana;\nminuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut\nosani saaliista ja pitänyt hyvänäni.\"\n\nMonk rypisti kulmiaan.\n\n\"Maine, kunnia, rehellisyys\", sanoi hän, \"te olette vain tyhjiä\nsanoja!\"\n\n\"Sumua\", vahvisti d'Artagnan, \"sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe\noikein selvästi.\"\n\n\"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan\",\nvirkkoi Monk; \"menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin\nasuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta\nmuistolahjan.\"\n\n\"No, jo nyt jotakin!\" ajatteli d'Artagnan.\n\n\"Minulla on Clyde-virran rannalla\", jatkoi Monk, \"pieni maatalo, puiden\nympäröimä _cottage_, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu\nnoin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille.\"\n\n\"Oi, mylord...\"\n\n\"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta\näsken puhuitte.\"\n\n\"Minä... minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille,\nmylord! Minua todella hävettää!\"\n\n\"Ei, ei, monsieur\", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, \"minähän jään\nainiaan kiitolliseksi teille.\"\n\nJa puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:\n\n\"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan.\"\n\nSamassa hän meni ulos.\n\nD'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.\n\n\"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies\", tuumi hän. \"On vain ikävä tietää,\nettä hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua\nkohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!\"\n\nSitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:\n\n\"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!\"\n\nJa hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä\ntaistelusta.\n\n\"Minä olen siis tilanomistaja\", ajatteli hän. \"Mutta miten lemmossa\nvoin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle\ntilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä...\nHyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa\njakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä.\nSitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut\ntuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu\noikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta.\"\n\nHän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.\n\n\n\n\n37.\n\nMiten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin\nvakaannuttaa varapuolen.\n\n\n\"Ehdottomasti\", tuumi d'Artagnan, \"minä olen nyt vauhdissa. Se\nonnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, -- joka\nloisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja\nkreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin.\nMinä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin\nmyöhään jo maltun järkeväksi.\"\n\nHän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen\nseurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta\nei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon\ntuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi,\nkuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä\ntilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän\nveikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella\nkäyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien\nniistä suurenmoisia summia.\n\nMääräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille\nillemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen\nsanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli\nsomistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien\nvirkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja,\njotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan\nomistajaksi. Ymmärtäväinen -- toiset olisivat sanoneet jalomielinen --\nMonk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa\nviisitoistatuhatta livreä tilan hintana.\n\nSanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos\nkatseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki\ntuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi Atos.\n\n\"No, sinä et lavertele, veikkonen\", vastasi luutnantti; \"aioinkin...\"\n\n\"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin\npyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes\nveljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja\nrakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa...\"\n\n\"Paitsi Raouliasi?\"\n\n\"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies\nja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa...\nniinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä\nystävä.\"\n\n\"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise\nminulle?\"\n\n\"Niin, hyvä d'Artagnan.\"\n\nGascognelainen huokasi.\n\n\"Oli aika\", pahoitteli hän, \"jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi\navoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys\nPortokselle, Aramiille ja minulle'.\"\n\n\"Se on totta... Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden\naikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!\"\n\n\"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?\"\n\n\"Puhu pois, veikkonen.\"\n\n\"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren\nvaltakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en\nollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien... Olen\nuseinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt\nnoita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja... Minä\npuolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta,\nja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö\ntodella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin,\npidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa\nrisaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon.\nNäetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin\nvalitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on\nelämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää\nnahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi\nviheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon\nkiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin\nystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä\nsydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani\nreikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan\nmiekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni.\"\n\n\"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata\", huomautti Atos, \"se ei kuole\nennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen\nyhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani,\njoka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa...\"\n\n\"Minäkö?... Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka\nturhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle\ntästälähtein käyneet!\"\n\nJa hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.\n\nAtos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.\n\n\"En siitä asti kun tulin ystäväksesi\", virkkoi d'Artagnan, \"ole koskaan\nmaksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein\naina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon\nkoettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista.\"\n\n\"Tee niin\", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.\n\nYstävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä\nvilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa\nkuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin\nkellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien\nkolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut\nmuskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren\nvaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat.\nTällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä\nGravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku\nseikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen\nkaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti\nRanskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello\nkahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta\nBoulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa\nhevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan\nmajataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla\nodottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa\nostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat\nhyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen\nrajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät\nkenraaliansa.\n\n\"Tässä nyt olen\", sanoi d'Artagnan; \"sotaretki on loppunut. Tulin\nsuorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa.\"\n\nMiesten silmät säihkyivät.\n\n\"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä\ntaskussaan?\"\n\n\"Se on totta!\" kajahti yhteen suuhun.\n\n\"Hyvät herrat\", jatkoi d'Artagnan, \"kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta.\nKauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme\nhaltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, -- sillä nyt minun pitänee\nilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin\nrahastonhoitaja.\"\n\nSana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa.\nD'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet\ntäydellistä luottavaisuutta.\n\n\"Tämän rahastonhoitajan\", pitkitti d'Artagnan, \"minä vein\npuolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan\nsopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi\nolla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin\nkannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu\npehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on.\"\n\nHän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki\nkurkoittivat vaistomaisesti kätensä.\n\n\"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni\", sanoi d'Artagnan; \"jos\nasialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin.\"\n\n\"No, ka!\" mutisi seurue.\n\n\"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee\nkaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin\nvälillä.\"\n\n\"Jo nyt!\" kuului joukosta.\n\n\"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali\nMonkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin\nkuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä,\nhän kun on ystäviäni...\"\n\nArmeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen\nkanssa.\n\n\"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille\ntakaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa\nhänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin\nkävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia\nsanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle\nsilmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa\nsaa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos\nkepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan\nteidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja\nIrlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua\nhirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka\nviikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä,\nja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa\ntekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä\nseitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'...\"\n\n\"Uhuh\", huudahtivat apurit, \"vieläkö lisää?\"\n\n\"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle\nkysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan\nBastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet\nosaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'\"\n\nKauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. \"No, no!\"\nviihdytti d'Artagnan; \"tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan,\nnimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette\ntoki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin\nitseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse\npaljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne\nkustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä\nseitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki,\nhyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä\nminulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on\ntäydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?\"\n\n\"Täydellisesti\", vakuutti tämä.\n\n\"Ja nyt rahoihin käsiksi!\" sanoi d'Artagnan. \"Sulkekaa ovet.\"\n\nHän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot\nkierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.\n\n\"Kauniisti, kauniisti!\" varoitti d'Artagnan; \"älköön kukaan vilkaisko\nalas, jotta minä saan tilin menemään tasan.\"\n\nHän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa\nkouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi hän, \"jos teille olisi mahdollista hiukan\nkohentaa elämänlaatuanne, -- jos teistä tulisi nyt kunnon\nkansalaisia...\"\n\n\"Se on varsin vaikeata\", virkahti muuan.\n\n\"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?\" kysyi toinen.\n\n\"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin\nvirkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla...\"\n\nHän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän\nnäköisenä.\n\n\"Tulkaa minun kanssani, Menneville\", sanoi hän. \"Hyvästi, urhoolliset\nveikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta.\"\n\nMenneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa\nheidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.\n\n\"Menneville\", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, \"te ette ole\nantanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan\ntapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen\nparemmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan,\nmutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas:\npienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan.\nMinulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani.\"\n\n\"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja\nettä kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita.\"\n\n\"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies\", sanoi\nmuskettisoturi; \"olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo\nviisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille\nentisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä.\nKäyttäkää ne hyväksenne.\"\n\n\"Kiitos, herra d'Artagnan!\" sanoi Menneville.\n\n\"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi\nkansalaiseksi\", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. \"Olisi sääli, jos\ntuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi\nhukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi\nmieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se\non sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden\nkuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja _mordioux_, minä teen teistä\nsilloin jotakin!\"\n\nMenneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta.\nKuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut\nolla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin\ntuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla\ngascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken\nse sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää,\nettä hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut\nmeidän tietoomme, -- ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on\nhavainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia\nmyöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta\nvalaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat\nhistorioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.\n\n\n\n\n38.\n\nRanskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo\nseisemännellätoista vuosisadalla.\n\n\nTilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan\najatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin.\nAtoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies\non retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun\nvoimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen\nyön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain\nratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin\najatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista\nasioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin\nmietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden\ntulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan\nlyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana\nsaapuivat he Pariisin kaupunginportille.\n\n\"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?\" kysyi Atos. \"Minä ratsastan suoraan\nhotelliini.\"\n\n\"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo.\"\n\n\"Planchetin vieraaksi?\"\n\n\"Niinpä tietenkin: _Kultaiseen Huhmareeseen_.\"\n\n\"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?\"\n\n\"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt\nhievahda.\"\n\n\"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta\nhotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen.\"\n\n\"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!\"\n\n\"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta\nasumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos\nhaluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin\nympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät,\njotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat\nsuoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi\nolet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja\nvillihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista,\njotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa\nvalmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita\nviinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta\nhuviketta meille vanhoille.\"\n\nD'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.\n\n\"Hyvä kreivi\", sanoi hän, \"en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun\nolen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja\nhiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla\nvaloisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen\nrikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta\naluksi sietämätön olento -- tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan\nole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen\nystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti\nsomisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua\nsaumoista.\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Kuten tahdot\", sanoi hän. \"Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että\nannan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?\"\n\n\"Oh, hyvin mielelläni.\"\n\n\"Etkä loukkaannu?\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen\nmuuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä\nkuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai\nsitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee\njälleen köyhä.\"\n\n\"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun,\njärkeilijäveikkoseni.\"\n\n\"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?\"\n\n\"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista\nlaatua elämää minä haluan.\"\n\n\"Lyöttäydy siis tuhlariksi.\"\n\n\"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet\ntuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja\nriehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen\nalituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen.\"\n\n\"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään\nneuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin.\nMutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?\"\n\n\"Olemme tosiaan, hyvä Atos.\"\n\n\"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla?\nSe on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan\nkaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu\nupseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän\nkuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun\npaitsi vuokran suhteen.\"\n\n\"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja\nkitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta\nmikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi\nhankkia.\"\n\n\"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni\nPlanchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?\"\n\n\"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!\"\n\nHe erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut\nsilmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka\nvankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello\nlöi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat\nolivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des\nLombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin\npuotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia\nettä kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä\noli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman\nhuolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois\nkunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä\nselkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti\nd'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti Planchet.\n\nArvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut\nyhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein.\nGascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.\n\n-- Armias taivas! -- ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä;\n-- hän on murheissaan!\n\nMuskettisoturi istuutui.\n\n\"Rakas herra d'Artagnan\", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin\nsydämin, \"olette siis täällä! Ja miten jaksatte?\"\n\n\"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin\", vastasi d'Artagnan syvään\nhuokaisten.\n\n\"Ette toivoakseni ole haavoittunut?\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Ah, minä huomaan\", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, \"että\nretki on ollut vastuksellinen?\"\n\n\"Niin\", äännähti d'Artagnan.\n\nPlanchetin koko ruumista puistatti.\n\n\"Joisin jotakin\", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen\npäätänsä.\n\nPlanchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä\nd'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.\n\n\"Mitä viiniä tämä on?\" hän kysyi.\n\n\"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur\", vastasi\nPlanchet, \"sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli\nmeille kaikille käydä kovin kalliiksi.\"\n\n\"Haa!\" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; \"voi,\nPlanchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!\"\n\n\"Kuulkaahan, rakas herrani\", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen\nponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja\nvavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. \"Kuulkaahan, olen ollut\nsotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua\npitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?\"\n\nD'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta\nmaustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain\nkäännähtänyt tuolillaan.\n\n\"Ja jos niin olisi\", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen,\n\"mitä silloin sanoisit, ystäväparka?\"\n\nPlanchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla\nhänen aikovan niellä kielensä, -- niin paisui hänen kurkkunsa, silmien\nveristyessä.\n\n\"Kaksikymmentätuhatta livreä!\" mutisi hän; \"kaksikymmentätuhatta livreä\nsentään!...\"\n\nD'Artagnan -- pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina\nsylissä -- oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen\nhuokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.\n\n\"No niin\", aloitti hän, \"minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme\nmiehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä,\nmonsieur.\"\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka\ntapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä.\"\n\n\"_Cordieu_, monsieur\", huudahti Planchet, \"jos asemanne on sillä\nkannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun\nkanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me\nja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä\nmenemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä\nviimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen.\"\n\nD'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.\n\n\"_Mordioux_!\" äännähti hän hyvin liikutettuna; \"kautta kunniani, sinä\nolet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt\nilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla\nkadunkulmassa hevosta pussosinensa?\"\n\n\"Mitä hevosta? Mitä pussosia?\" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi\najatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.\n\n\"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, _mordioux_!\" selitti d'Artagnan\nsäihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin\nleimuavien katseitten tieltä.\n\n\"Tyhmyyksiä!\" huudahti d'Artagnan; \"sinä luulet minua pöpiksi. Lempo\nsoikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni\nselkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet,\nrahasäkeille!\"\n\n\"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?\"\n\nD'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.\n\n\"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä!\"\n\n\"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on\npalveluksessasi. Huuda häntä.\"\n\n\"Abdon! Abdon!\" kiljui Planchet ikkunasta.\n\n\"Tuo tänne hevonen\", kuiskasi d'Artagnan.\n\n\"Tuo tänne hevonen!\" luikkasi Planchet.\n\n\"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle\", määräili d'Artagnan sellaiseen\nsävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, \"kaksi\npuotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi\ntuomaan molemmat muut, -- ja joutuin, _mordioux_, pane toimeksi!\"\n\nPlanchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun\nsilmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa\ntaakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin\nullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen\nmaustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä\njärkensä.\n\n\"Nyt olemme tuokion kaksistamme.\"\n\nHän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle\nensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten\nd'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun\nPlanchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki\nvälkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta\npäästettyinä, -- kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja\nhopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi\npyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui\nraskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui\nhänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt\ntainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista\nviiniä, joka heti toinnutti hänet.\n\n\"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!\" soperteli Planchet\npyyhkien viiksiään ja partaansa.\n\nSiihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin\nleukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan\nhyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.\n\n\"Hiisi vieköön!\" sanoi d'Artagnan, \"tuossa on satatuhatta livreä teidän\nomaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä\nkorjaan kasasta omani.\"\n\n\"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!\"\n\n\"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi\nlohkaisemisesta\", tunnusti d'Artagnan, \"mutta nyt en sitä enää sure;\nsinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme\nnyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys,\nsanotaan.\"\n\n\"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia\", pyysi Planchet; \"sen täytyy\nolla vielä ihanampi kuin rahatkaan.\"\n\n\"Kautta sieluni, sitä en kiellä\", vastasi d'Artagnan kierrellen\nviiksiään, \"ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää\nminulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut\nhuonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron.\"\n\n\"Ja minä kokoan pinoja\", sanoi Planchet. \"Aloittakaa, hyvä isäntä.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.\n\n\"Kas näin\", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.\n\n\n\n\n39.\n\nHerra de Mazarinin peliseurue.\n\n\nSuuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka\nseinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat\nsamettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana,\njolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö\nliikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava\nvaltiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja\nkuningattaren.\n\nMatalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua\npöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille\nkuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja\nmyhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli\nkortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä,\nmilloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi\nkovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä\nkorttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja\nahneutta haastavan katseensa.\n\nKardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia;\nmutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden\nja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät\nsaivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat\ntuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat\nkatseet.\n\nSignor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat\ntähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.\n\nHänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut\nhilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei\nolisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan\nmielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt\nhuomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi\nherättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain\nkarvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan,\nsillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se,\nettä infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta\nsurkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.\n\nHovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun\nherra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin\nsuopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun,\njoten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan,\nkunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.\n\nJuteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun\nFilip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta.\nHänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari -- chevalier de Lorraine --\nnojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena\nkreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen\nsanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita.\nHän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket\nSkotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen\nkintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja\ntaistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan\nkohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli\ntaukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään\nhuomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle\nodysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää\nräpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.\n\nSoissonsin kreivitär keskeytti kertojan.\n\n\"Tunnustakaa, kreivi\", hän virkahti, \"että te koristelette.\"\n\n\"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä\nenglantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa,\nettä selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös.\"\n\n\"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota\nkaikkea.\"\n\nLudvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.\n\n\"Madame\", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta\narastusta, \"herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat\nminun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla... ja\nettä jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa\nmiekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi.\"\n\n\"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos\", huomautti\nkardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; \"teidän illallisenne on\naina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa.\"\n\nKuningas punehtui.\n\n\"Oh\", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta\npiirteitään, \"muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu\nillallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta\nluovutti minulle kolmanneksen.\"\n\nKoko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän.\nKuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen\nomaisuuden toiveella.\n\n\"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti\nkuninkaittensa päässä\", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, \"ja että\nEnglannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun\nedellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen\njärkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on\nuhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi\nrauhallisuudeksi.\"\n\n\"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää\", täydensi Mazarin.\n\nKreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan\nsävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin\nkiittääkseen häntä väliintulosta.\n\n\"Yhdentekevää\", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen;\n\"Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin\nurhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän\nepäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun -- Rocroyn\nkaltaisen!\"\n\n\"Hänellä ei ole sotaväkeä\", tokaisi chevalier de Lorraine.\n\n\"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä\nvain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas.\"\n\nLudvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä\nvielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.\n\n\"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu\",\nhuomautti kreivi de Guiche. \"Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin\nKaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon,\ntaisteluiden ja puutteen aloittaman työn.\"\n\nMazarin rypisti kulmiaan.\n\n\"Onko ihan varmaa\", kysyi kreivitär, \"että hänen majesteettinsa Kaarle\nII on lähtenyt Haagista?\"\n\n\"Varsin varmaa, teidän majesteettinne\", vastasi nuori mies. \"Isäni on\nsaanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti;\ntiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, --\nkalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa.\"\n\n\"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin\", virkahti Filip kiihkeästi.\n\"Tiedättekö te, veljeni?\"\n\nLudvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani\n\n\"Kysykää herra kardinaalilta\", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin,\nItävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.\n\n\"Se merkitsee, poikani\", sanoi Itävallan Anna hymyillen, \"että kuningas\nei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella.\"\n\nFilip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi\njuhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki\nsilmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa\nAnjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa\näänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin\noli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja\nrauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan\njotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui\nesiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:\n\n\"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan\nhovista!\"\n\nMazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli\nhuomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen\nhavaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi\nhänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi\nmyös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.\n\n\"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen\", sanoi Mazarin hiljaa\nLudvigille, \"ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni\nasian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne\nkanssa.\"\n\n\"Ja kuningatarten?\" kysyi Ludvig XIV.\n\n\"Ja Anjoun herttuan\", lisäsi hänen ylhäisyytensä.\n\nSamalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja\nuutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan\nkadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. \"Herra kreivi de\nGuiche!\" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan\niltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.\n\n\"Tässä olen, monseigneur\", vastasi nuori mies lähestyen.\n\n\"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea... Voittakaa minulle\nhiukan rahaa näiltä herroilta.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\nNuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen\nkuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken\nalkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa\npukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta\nkardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut\nBernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.\n\n\n\n\n40.\n\nValtion asioissa.\n\n\nTyöhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa,\nvaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli\nripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston\nyläpuolelle.\n\nHänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa\nmukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi\npuhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta\noivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa\nMazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen\nkasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli\ntottunut näkemään kaikkien katsannossa.\n\nAtoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen\nhopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea\nkunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja\nKultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin\nharvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi\nnähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä\nmuistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen,\nmutta siinä hän ei onnistunut.\n\n\"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista\", virkkoi hän viimein\nistuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua,\njälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.\n\n\"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän\nylhäisyytenne.\"\n\n\"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur\",\nlausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja\nuhkeita arvomerkkejä.\n\n\"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali\",\nvastasi Atos.\n\n\"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia\nlähettiläikseen; se on oiva enne... Nimenne, monsieur, pyydän?\"\n\n\"Kreivi de la Fère\", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö\nja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.\n\nMazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: \"Sitä nimeä en\ntunne.\" Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.\n\n\"Ja te tulette, monsieur\", pitkitti Mazarin, \"sanomaan minulle...?\"\n\n\"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta\nilmoittamaan Ranskan kuninkaalle...\"\n\nMazarin rypisti otsaansa.\n\n\"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle\", jatkoi Atos järkkymättömänä, \"hänen\nmajesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle.\"\n\nTämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota.\nHän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen\nAtoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen\nvihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan\nkasvihuoneen tavallista lämpömäärää.\n\n\"Teillä varmaankin on valtuus?\" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.\n\n\"Kyllä... monseigneur.\"\n\nTämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien\nniitä.\n\n\"Näyttäkäähän siis.\"\n\nAtos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta\nasiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.\n\n\"Suokaa anteeksi, monseigneur\", huomautti Atos, \"mutta kirjelmäni on\nosoitettu kuninkaalle.\"\n\n\"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä\npääministeri merkitsee Ranskan hovissa.\"\n\n\"Oli aika\", vastasi Atos, \"jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä\nasema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen\npäättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta,\nmonsieur\", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.\n\nAtos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi\nmuutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin\nhuudahtamaan:\n\n\"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa,\njolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa?\nTeiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu\nvyöstä.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Atos kuivakiskoisesti, \"minulla ei ole koskaan\nollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin\nkanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka\nkädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa\npääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin\ntiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas\nLudvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia;\ntässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa;\n\"nyt minä muistan!\"\n\nAtos katsoi häneen ihmeissään.\n\n\"Niin, hän se on!\" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä;\n\"niin, ihan varmasti... Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, _diavolo_, en\nenää ihmettelekään.\"\n\n\"Minua taasen ihmetyttikin\", vastasi Atos hymyillen, \"että teidän\nylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua\nmieleenne.\"\n\n\"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva... herra... herra... mikä\nnyt olikaan nimenne? Malttakaas... joen nimi... Potamos... ei... saaren\nnimi... Naksos... ei, _per Jove_, vuoren[28] nimi se oli... Atos! kas\nniin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa,\nmissä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29]\nFronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta\nmiksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun,\nmonsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan\nteillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein\nolkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut\nkaulaanne!\"\n\n\"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali\",\nvastasi Atos. \"Minulla on luottamustehtävä toimitettavana -- olisitteko\nvälittäjänäni sen suorittamisessa?\"\n\n\"Minua hämmästyttää\", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja\nhalukkaana häijyyn härnäämiseen, \"minua hämmästyttää, herra... Atos...\nettä teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon\nMazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin...\"\n\nJa hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista\nlausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.\n\n\"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra\nkardinaali\", muistutti kreivi, -- kuitenkin vähemmän purevasti, sillä\nhän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.\n\n\"On silti välttämätöntä, herra frondelainen\", virkkoi Mazarin\nhilpeästi, \"että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut\ntoimeksenne...\"\n\n\"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, -- minä en tavoittele\nvaltiollista uraa.\"\n\n\"Olkoon niinkin, -- välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä\npikimmältään käy minunkin käsieni läpi... Älkäämme hukatko kallista\naikaa... lausukaa minulle ehtonne.\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen\nmajesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen\nsiitä, mitä hän haluaa.\"\n\n\"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä\nnäkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen\ntakana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties\nollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut\nsairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja\nurheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette\nomaa kantaanne puolustanut... Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette\ntahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?... No, se sopii; tulkaa\nkanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta... ja kuninkaan edessä.\nVain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen?\nMuistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan\njäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt...\"\n\n\"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti\nEspanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan\nvaltuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti\nminulle, täydentäen sen nimelläni.\"\n\nMazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin\nmakuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: \"Herra prinssi!\"\nSamassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen\ntäysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja\nNördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän\ntervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.\n\nAtos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja\nhymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli\nmyöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki\nedessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli\nhyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut\nhänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin\nkultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin\nunohtuessa.\n\n\"Mitä!\" huudahti vanhus; \"tämä kaikki... voittoako?\"\n\n\"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, -- niin, monseigneur\", vastasi\nkreivi de Guiche nousten seisaalle. \"Luovutanko paikkani teidän\nylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?\"\n\n\"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko\nsumman, _peste_!\"\n\n\"Monseigneur\", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.\n\n\"Hyvää iltaa, herra prinssi\", sanoi ministeri keveästi; \"onpa\nherttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää.\"\n\n\"Ystävää!...\" tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa\nluonnotonta liittoa; \"ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén\nprinssi!\"\n\nMazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville\nvoitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:\n\n\"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi\nde la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs... Valtion\nasioissa, messieurs!\" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois\nkamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä\nviittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul,\nluotuaan vielä silmäyksen isäänsä.\n\nAnjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään\nneuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.\n\n\"Perhe-asia\", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä\npysymään paikoillaan. \"Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa\nKaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää\nliittoa Monsieurin -- kuninkaamme veljen -- ja mademoiselle Henrietten,\nHenrik IV:n tyttärentyttären kesken... Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle\nvaltuutenne, herra kreivi.\"\n\nAtos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea\nkirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä\nhallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi\nsanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan.\nJuhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi\nainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella\nkädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.\n\n\n\n\n41.\n\nKertomus.\n\n\nKardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan\nsanottavaa. Sanat \"päässeenä takaisin valtaistuimelle\" olivat kuitenkin\nherättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville,\njota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:\n\n\"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta\nEnglannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen,\nja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan\nsäätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi.\"\n\n\"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita\",\nhuomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.\n\nItävallan Anna oli unohtavainen, -- kuningattarena, jonka elämässä\nmyrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi\nMazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä;\nsitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.\n\n\"Monsieur\", jatkoi kardinaali, \"oli muskettisoturina edesmenneen\nkuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee\nhyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja;\nhän on peräti ansiokas alamainen.\"\n\nNämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina\nvapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen\nmielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta\nja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi\nsankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen\nsydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren\nvaltaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se\nhuomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset\nhenkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella\nnoita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja\nvanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.\n\n\"Puhukaa, monsieur\", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen\nepäilysten ja muistojen häiriöstä.\n\n\"Niin, puhukaa\", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat\npalanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.\n\n\"Sire\", aloitti kreivi, \"kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan\nmuuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet\naikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön.\"\n\nMazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.\n\n\"Kuningas Kaarle II\", jatkoi Atos, \"on lähtenyt Haagista, ei enää\npakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka\nkaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun\ntervehtimänä.\"\n\n\"Suuri ihmetyö tosiaankin\", sanoi Mazarin, \"sillä jos on kerrottu\ntotta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään\nsaanut hyvästelykseen musketinlaukauksia.\"\n\nKuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei\nFilip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin\ntaputuksena hänen leikkipuheelleen.\n\n\"Toden totta, ihme se on ollut\", sanoi kuningas; \"mutta niin paljon\nkuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää\nkuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä\nmiehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?\"\n\n\"Mutta\", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon\npahastuttamisesta, \"eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle\nluovutti valtaistuimen kenraali Monk?...\"\n\n\"Sen toki tiedän\", vastasi Ludvig XIV lujasti; \"kysyn herra\nlähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita.\"\n\n\"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen\", vastasi Atos,\n\"sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi\nherra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi\nviholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen,\nuhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki\nuhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman\nyhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän\nkiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi.\"\n\n\"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää\", virkkoi kuningas.\n\"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?\"\n\n\"He ovat ranskalaisia, sire.\"\n\n\"Sepä todella hauska tieto!\"\n\n\"Entä ne kaksi aatosta?\" kysäisi Mazarin. \"Ne minussa herättävät\nsuurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt.\"\n\n\"Niin\", jupisi kuningas.\n\n\"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä\nkahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille\nkultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja\nostaa tällä summalla Monkin kannatus.\"\n\n\"Ho, hoo!\" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. \"Mutta\nsamainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?\"\n\n\"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä\naatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis\naikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa\nvoimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka\nsilloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä\nalamaisvelvollisuuden varassa... Tämä onnistui muutamista vastuksista\nhuolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois\nkullan.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, \"kuin\nKaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä\nmiljoonasta.\"\n\n\"Minun nähdäkseni\", sanoi kardinaali häijysti, \"hänen majesteettinsa\nIson-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon,\nmutta piti mieluisampana kahta.\"\n\n\"Sire\", vastasi Atos vakavasti, \"hänen majesteettinsa kuningas Kaarle\nII oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut\nrahaa kyytihevoseen, -- niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän\nuseasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen\nkätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä\nsäälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies -- teidän\nmajesteettinne alamaisia -- olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka\nedesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen.\"\n\n\"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja\nuhkarohkeaan\", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. \"Millainen se oli?\"\n\n\"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn\nkuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois\ntieltä se este.\"\n\n\"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi\", huomautti Mazarin,\n\"ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta\nteilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne erehtyy\", vastasi Atos kuivakiskoisesti; \"en\nsanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan\ntoimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys,\njosta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului\nsitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän\nvihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan.\nSe ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra\nMonkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen.\"\n\nKuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa\nnuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:\n\n\"Hei, mainiota!\"\n\n\"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?\" ihmetteli kuningas. \"Mutta Monk oli\nleirissään...\"\n\n\"Ja aatelismies toimi yksinään, sire.\"\n\n\"Merkillistä!\" kummasteli Filip.\n\n\"Hämmästyttävää todellakin!\" huudahti kuningas.\n\n\"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan\",\ntuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi\nääneen:\n\n\"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta\nlähteestä saaduiksi, monsieur?\"\n\n\"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset.\"\n\n\"Te!\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\nKuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli\nkääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.\n\n\"Sitten, monsieur, sitten?\" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.\n\n\"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet\nkuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti\nvapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle\nIson-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat\nturhaan taistelleet.\"\n\nFilip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV\nkääntyi kysymään kreiviltä:\n\n\"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?\"\n\n\"Ehdottoman tarkalleen, sire.\"\n\n\"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Teidän nöyrin palvelijanne\", vastasi Atos säveästi.\n\nIhaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea\nylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.\n\n\"Monsieur\", sanoi kuningas, \"toivoakseni keksin keinon palkitakseni\nteitä.\" Atos liikahti.\n\n\"Oh, en rehellisyydestänne -- sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä;\nmutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni\nKaarle II:n pääsyä valtaistuimelle.\"\n\n\"Tietenkin\", mukasi Mazarin.\n\n\"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan\nkoko kuningassuvulle\", lisäsi Itävallan Anna.\n\n\"Mutta jatkaakseni: onko myös totta\", tiedusti Ludvig XIV, \"että joku\nmies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut\nhänet haltuunsa?\"\n\n\"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria.\"\n\n\"Ei sen enempää tukea?\"\n\n\"Ei muuta.\"\n\n\"Ja kuka hän olikaan?\"\n\n\"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen\nluutnantti.\"\n\nItävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä\nkellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla\notsallaan helmeili hikipisara.\n\n\"Millaisia miehiä!\" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin\nsilmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri\nsilloin kätkenyt päätänsä pielukseen.\n\n\"Monsieur\", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen\nja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, \"pyydän teitä sanomaan sille\nurholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan\naatelismiehemme läsnäollessa!\"\n\nJa kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä\njoutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän\nmitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.\n\n\"Puhukaamme asioista, sire\", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä\nkäyttänyt kalvosinröyhelöitä.\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi kuningas. \"Esittäkää toimeksenne annettu\nilmoitus, herra kreivi\", lisäsi hän kääntyen Atokseen.\n\nAtos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin\nkättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan;\nsitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen\npaikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään\nkeskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika\nsaivat puristaa toistensa kättä.\n\n\n\n\n42.\n\nMazarin heittäytyy tuhlariksi.\n\n\nMazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja\nRaoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.\n\n\"Olet siis Pariisissa, Raoul?\" virkkoi kreivi.\n\n\"Niin, monsieur, herra prinssin palattua.\"\n\n\"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan,\nmutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun\npalveluksesi sallii.\"\n\nRaoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen.\nPrinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen\njalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita\ntähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin\nkyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli\npikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin\narmottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen\npäämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä\nnenää.\n\nTämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti\nhämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn\nsankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai\nsäännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä\nleimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti\nkiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti\nherra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi,\nnähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis\nlähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada\ntervehdyksen toiselta ja puhutella toista.\n\nKukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de\nla Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia\nniitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan\nliehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille\nkuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon\nherättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon\nkorskeutta.\n\nPrinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.\n\n\"Jos herra varakreivi de Bragelonne\", virkkoi hän, \"ei olisi teidän\nkorkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä\nilmoittamaan teille nimeni, prinssi.\"\n\n\"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä\", sanoi Condén prinssi\nheti.\n\n\"Suojelijaani\", lisäsi Raoul punehtuen.\n\n\"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä\", jatkoi prinssi, \"Ranskan\nensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää,\nettä mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini.\"\n\n\"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän\nkorkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella\",\nvastasi Atos.\n\n\"Herra de Bragelonne\", virkkoi prinssi, \"on kunnon upseeri, jonka näkee\nolleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli\npäälliköillä vasta sotureita...\"\n\n\"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta\npäälliköitä.\"\n\nTämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti\nilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo\nsaattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.\n\n\"Mieltäni pahoittaa\", huomautti prinssi, \"että te olette vetäytynyt\nsyrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa\nsotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia\nteidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin\nRanskan.\"\n\n\"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti\nvetäytyessäni yksityiselämään\", sanoi Atos hymyillen. \"Ranska ja\nIso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon\naavistuksiani.\"\n\n\"Aavistuksianne?\"\n\n\"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin\npöydässä?\"\n\n\"Peliseurassa?\"\n\n\"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä.\"\n\nKardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin\nAnjoun herttualle, joka lähestyi häntä.\n\n\"Monseigneur\", sanoi kardinaali, \"suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne\nkaikki nuo kultarahat.\"\n\nHän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä,\njonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä\nihmeellisen onnen suosimana.\n\n\"Minulleko?\" huudahti nuori prinssi.\n\n\"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän.\"\n\n\"Te lahjoitatte tuon summan minulle?\"\n\n\"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur\", vastasi kardinaali\nriutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen\nkaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, \"ihana\npäivä!\"\n\nJa kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen\nkultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.\n\n\"Chevalier\", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi \"tule\ntänne.\"\n\nSuosikki riensi saapuville.\n\n\"Pistä sinä loput taskuusi\", sanoi nuori prinssi.\n\nSeurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin\nliikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille,\njotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä\nsuojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin\nanteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista\nmeidän päivinämme arvosteltaisiin.\n\nHovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.\n\n\"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa\", haastoi nuori\nprinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki,\nmennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. \"Ei milloinkaan... Jopa se\npainaa, -- sataviisikymmentätuhatta livreä!\"\n\n\"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin\nuhkean pelivoiton?\" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa\nkreivi de ja Fèren kanssa. \"Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas\nkardinaalimme?\"\n\n\"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo\npäältäkinpäin näkee.\"\n\n\"Kuihtunut hän on... Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta\nlivreä!... Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi?\nKeksikääpä joku järjellinen syy.\"\n\n\"Monseigneur, malttakaa hiukan, -- Anjoun herttua tulee tänne päin\npuhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos\nhe säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä.\"\n\nSamassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:\n\n\"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa\nteille näin suuren summan... Varokaa, teiltä tippuu rahoja,\nmonseigneur... Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin\nantelias?\"\n\n\"Kuten arvelin\", supatti Atos prinssin korvaan, \"tästä kenties tulee\nvastaus kysymykseenne.\"\n\n\"Sanokaa toki, monseigneur!\" tiukkasi chevalier kärsimättömästi,\nsamalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen\nosalleen oli summasta pirahtanut.\n\n\"Huomenlahja, chevalier!\"\n\n\"Mitä! Huomenlahja!\"\n\n\"Niin vainkin: minä menen naimisiin!\" vastasi Anjoun herttua\nhuomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka\nkumpainenkin kumarsivat syvään.\n\nChevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin\nvimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.\n\n\"Te... te naimisiin?\" hän tankkasi. \"Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen\nhupsuuden!\"\n\n\"Kah, minä vain teen mitä teetetään\", vastasi Anjoun herttua. \"Mutta\ntule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn.\"\n\nNauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa\nihmiskujaa pitkin.\n\n\"Siinä siis se salaisuus?\" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.\n\n\"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur.\"\n\n\"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\nPrinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.\n\n\"Kas niin\", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, \"taaskin säilät\nseinälle... pitkäksi aikaa!\" Ja hän huokasi.\n\nAinoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen\näkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien,\npettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.\n\nHeti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi\nkuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa\nkahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin\njäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.\n\n\"Bernouin! Bernouin!\" huusi hän särkyneellä äänellä.\n\n\"Mitä monseigneur tahtoo?\"\n\n\"Guénaud... kutsuttakoon Guénaud\", ähkäisi hänen ylhäisyytensä;\n\"minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani.\"\n\nKauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen,\nja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen\neditse Saint-Honoré-kadulle.\n\n\n\n\n43.\n\nGuénaud.\n\n\nKardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.\n\nHän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän\nkalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma\nnivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten\nainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.\n\n\"Ah, nyt olen pelastettu!\" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.\n\nGuénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka\nmaine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän\nkohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi\nkuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten\nministeri odotti: \"Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!\" Päin vastoin,\nhän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.\n\n\"Hohoi\", mutisi hän.\n\n\"Mitä nyt, Guénaud!... Noin vakavana?\"\n\n\"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, -- teidän tilanne on\nvakava.\"\n\n\"Nivelsärkyä... niin, niin, nivelsärky se vain repii.\"\n\n\"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur.\"\n\nMazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi,\nvirkahtaen:\n\n\"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?\"\n\n\"Monseigneur\", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, \"teidän\nylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut\npaljon rasitusta.\"\n\n\"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha... Herra de\nRichelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta\nnuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti.\nMinä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt\nviisikymmentäkaksi vuotta.\"\n\n\"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur... Kuinka kauan kestikään\nfrondelaisliikettä?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte, Guénaud?\"\n\n\"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur.\"\n\n\"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta... roihuten tai kytevänä.\"\n\n\"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi\ntavalliseksi... saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä\nviiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi,\nmonseigneur... ja se on jo korkea ikä.\"\n\nPuhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin\nhuolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti\njatkoi:\n\n\"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen\njo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!\"\n\nMazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:\n\n\"Puhutteko tosissanne, Guénaud?\"\n\n\"Voi, niin vakavasti, monseigneur!\"\n\n\"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti\nsairaana.\"\n\n\"Niin, totisesti, monseigneur, -- saatanhan suoraankin lausua sen\nteidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle.\"\n\nKardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli\nsurku.\n\n\"Tauteja on monenlaisia\", yritti Mazarin. \"Toisista läpäisee.\"\n\n\"Niin kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Eikö tosiaankin?\" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! \"sillä mitä\nmerkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi\nnero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama\ntaito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot\nkäytettävissään?\"\n\nGuénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: \"Ottakaa\nhuomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä\nsokeasti, ja niinpä...\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", myönsi Guénaud.\n\n\"Paranenhan siis?\"\n\n\"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei\nsuurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala\non asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa,\neikä siinä auta mikään...\"\n\n\"Onko tautini... siis... kuolemaksi?\" kysyi Mazarin.\n\n\"On, monseigneur.\"\n\nKardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.\nMutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.\n\n\"Guénaud\", hän sanoi jälleen kohoutuen, \"sallikaa minun vielä vedota\ntuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja\nkysyä heiltä neuvoa... tahdon elää vaikka millä keinoin.\"\n\n\"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko\", vastasi Guénaud, \"että minä\nolen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin\nkallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että\nulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä...\nhankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa.\"\n\n\"Ja mitä ne sanovat?\"\n\n\"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö\nallekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo\ntutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia\ntauteja olemme havainneet. Ensiksikin...\"\n\n\"Ei, ei, Guénaud\", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, \"minä\nantaudun, minä antaudun!\"\n\nKiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali\nkeräsi ajatuksiaan ja voimiansa.\n\n\"Toinen asia\", aloitti hän sitten: \"onhan luonnonparantajia,\npuoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua\njohonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen\ntappaessaan pelastaa sata.\"\n\n\"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden\nkuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut\nviisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien\nostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette\nole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa.\"\n\n\"Mennyttä siis\", jupisi kardinaali, \"kaikki lopussa!\"\n\nHän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.\n\n\"Tämä kaikki täytyy jättää!\" huokasi hän. \"Olen kuollut, Guénaud, olen\nkuollut!\"\n\n\"No, ette vielä, monseigneur\", rauhoitti lääkäri.\n\nMazarin tarttui hänen käteensä.\n\n\"Paljonko on aikaa?\" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti\nlääkärin levollisiin kasvoihin.\n\n\"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota.\"\n\n\"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle... minulle, jonka\njokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!\"\n\n\"Ei, ei, monseigneur.\"\n\n\"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle\nsatatuhatta livreä päivässä!\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Guénaud lujalla äänellä, \"Jumala teille antaa\narmopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!\"\n\nKardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen\nkuiskaten:\n\n\"Kiitos, Guénaud, kiitos!\"\n\nLääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti\nleimuavin katsein:\n\n\"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!\"\n\n\"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te\nnäette, että olen tarkoin säilyttänyt sen.\"\n\n\"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa\nBriennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen --\nkutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!\"\n\n\n\n\n44.\n\nColbert.\n\n\nColbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä\nkäytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen\ntavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen\ntapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On\nepäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen\nvuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä\ntodellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli\nmies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on\nyhtä suuri aihe.\n\nHän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista\nherraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka;\nsilmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset\npitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia.\nKatse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa\nkeskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä\nsiveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään\nolosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä\nmies ulkonaisesti määriteltynä.\n\nMitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen\nerinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta,\njolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä.\nHän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään\nvarusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella\nvanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut\nkardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra\nJoubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti\nmurennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.\n\nColbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään\nhuolimatta -- isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä\nviinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta\nkehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli\njo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin\ntullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli\noppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa.\nJäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, --\nOnnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan\nnaisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai\nsielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle\nhenkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.\n\nOllessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa,\njohon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten\navulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian\ntoimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli\nsilloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet\nvielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli\nSedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa\nItävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen\nlankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta\nkirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille\nvarsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä\nkaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun\nhän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä\nmolemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai\ntoimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi\nlähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta\nhyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta.\nKirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se\ntakaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili\nmiettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan\nkirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa\nääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa\ntoteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.\n\nColbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö\nja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.\n\nHän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa\nmääräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen\ntakaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.\n\n\"Se onkin ihan välttämätöntä\", sanoi Letellier.\n\nColbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei\nauta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin\nkirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen\nlähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.\n\nMazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili\narmollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.\n\n\"Milloin saan vastauksen, monseigneur?\" kysyi kuriiri nöyrästi.\n\n\"Huomenna.\"\n\n\"Huomisaamuna?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\nAsiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana\npäivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.\n\nMazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä\nodotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello\nkymmeneltä.\n\nMazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon\noli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert\nsilmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen\nilmeen työntäessään häntä ovelle päin.\n\n\"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?\" tiedusti Colbert.\n\n\"Se on muiden paperien mukana, käärössä\", vastasi Mazarin.\n\n\"Ah, hyvä on\", sanoi Colbert, -- ja asettaen hattunsa polvien väliin\nhän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.\n\n\"Mitä teettekään?\" hän virkahti tuimasti.\n\n\"Avaan käärön, monseigneur.\"\n\n\"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä\nvielä kuultukaan!\"\n\n\"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee\nkysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Missä sitten on vika?\"\n\n\"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen,\nmonseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi\nunohtaa... Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän\nkirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy\nkäärössä.\"\n\n\"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!\" kivahti Mazarin\nkiukustuneena; \"menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua\ntoiste puhuttelette!\"\n\nJa niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen\ntempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta\ntämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi\naikanaan päässyt voitolle.\n\nJoka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon\nseisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta\nitsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä\nleskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään\ntätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan\nankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä,\ntarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin,\nniinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä.\nMazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert\nläksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen\nalkuperäisyydestä.\n\nSe käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä\nMazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja\nhalusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.\n\nTämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten\nkehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen\nvapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin\nlaittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi.\nValtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä\nei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus\noli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta\nlähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden\nkäyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.\n\nGuénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä\nistuutumaan ja aloitti:\n\n\"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen\nsairaana ja voin kukaties kuolla.\"\n\n\"Ihminen on kuolevainen\", vastasi Colbert.\n\n\"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen\nolen uurastanut... Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta...\"\n\n\"Kyllä tiedän, monseigneur.\"\n\n\"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?\"\n\n\"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi\nviideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja\nyhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi\", vastasi Colbert.\n\nKardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta\nsitten hän suvaitsi hymyillä.\n\n\"Tiettyjä rahoja\", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.\n\nKardinaali hätkähti vuoteellaan.\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" hän kysyi.\n\n\"Tarkoitan\", selitti Colbert, \"että paitsi noita neljääkymmentä\nmiljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää\nsouta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei\ntiedetä.\"\n\n\"Huh!\" huokasi Mazarin; \"sitä miestä!\"\n\nSamassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.\n\n\"Mitä nyt!\" ärähti Mazarin; \"miksi minua häiritään?\"\n\n\"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi\nillaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna.\"\n\nMazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:\n\n\"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur.\"\n\nMazarin epäröitsi.\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän, \"minulla on yhtä paljon tekemistä teidän\nkanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni... ja\nmitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert.\"\n\n\"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan\nkatumuksenteon kahdenkeskisyydestä?\"\n\n\"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon.\"\n\n\"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur.\"\n\n\"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin.\"\n\nColbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.\n\n\"Tulkoon teatiini-isä vain tänne\", määräsi Mazarin vetäessään\nvuodeuutimet kiinni.\n\n\n\n\n45.\n\nKunnon miehen rippi.\n\n\nMunkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä\nmelusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta\noli aiheuttanut koko talossa.\n\n\"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne\", sanoi Mazarin luotuaan vielä\nsilmäyksen seinäsolaan päin, \"tulkaa ja lohduttakaa minua.\"\n\n\"Se on velvollisuuteni, monseigneur\", vastasi hengenmies.\n\n\"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä\ntunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen\nsynninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen.\"\n\n\"Monseigneur\", huomautti rippi-isä, \"te ette ole niin sairas, että\nyleinen rippi olisi pakollinen... Ja se olisi hyvin väsyttävääkin,\nsäästäkää voimianne!\"\n\n\"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän\nkunnianarvoisuutenne?\"\n\n\"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä\nelämää kuin teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Oi, se on totta... Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle.\"\n\n\"Jumalan laupeus on suuri\", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.\n\n\"No\", lausui Mazarin, \"alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon\nsellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana.\"\n\n\"Niin, eikö totta?\" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja\nsuipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. \"Sellaisia\nsynnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun\non myöhäistä.\"\n\n\"Synnintekijät?\" kertasi Mazarin. \"Minusta tuo ihan kuulosti\nsynnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi\nviitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni\nylentämiseksi... minä, joka todella olen kalastajan poika?\"\n\n\"Hm!\" äännähti munkki.\n\n\"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, --\nhylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu\npolveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus\nI:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista\nHaolanderin kronikka kertoo... Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä\nhoukutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi,\nteidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin\nvahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!\" Ja hän\nnäytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.\n\n\"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä\", virkkoi teatiinimunkki,\n\"niin en näe siinä teille mitään kiusallista... sillä olihan Pyhä\nPietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur,\non hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos\nsuvaitsette.\"\n\n\"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia,\navignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista _Casa Mazarinista_ aivan\nliian ihmeellisen sukuselvityksen.\"\n\n\"Jotta se olisi ollut todennäköinen?\" huomautti munkki.\n\n\"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän\nkunnianarvoisuutenne... toinen synti.\"\n\n\"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään\nnuhdella. Edelleen, edelleen.\"\n\n\"Olin siis ylpeydessä... Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä\nkoetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan.\"\n\n\"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630... voi,\nsiitäkin on jo yksineljättä vuotta!\"\n\n\"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur.\"\n\n\"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona\nmuskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin\nkuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan\nsolmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni.\"\n\n\"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa\",\nhuomautti ripittäjä; \"se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa\nkunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te\nolette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen\nosoittamasta urheudesta.\"\n\nMazarin taivutti nöyrästi päätänsä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mutta seuraukset!\"\n\n\"Mitkä seuraukset?\"\n\n\"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret... Sitten kun\nolin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, -- kun olin haistanut\nruutia ja hyörinyt rintamalla, -- sitten minä hiukan väheksyin\nkenraaleja.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Siinä paha... enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää\nsotapäällikköä.\"\n\n\"On tosiasia\", virkkoi teatiinimunkki, \"että meikäläiset kenraalit\neivät ole paljonkaan kunnostautuneet.\"\n\n\"Oh, onhan herra prinssi!\" huudahti Mazarin; \"häntä olen pahoin\nkiusannut, olen tosiaan!\"\n\n\"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja\nkunniaa.\"\n\n\"Vaikka nyt niinkin... mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle\ntoimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?\"\n\n\"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä\nuhrausta... Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.\"\n\n\"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka\nmäärittelemistä arastelen...\"\n\n\"Kyllä minä sen määrittelen... puhukaa vain asia.\"\n\n\"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne.\"\n\n\"Saa nähdä, monseigneur.\"\n\n\"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on\nollut... hänen majesteettiinsa leskikuningattareen... Pahansuopaiset\nihmiset...\"\n\n\"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren\nkuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän\nymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain\nedelleen.\"\n\n\"Voin vakuuttaa teille\", sanoi Mazarin, \"että te kevennätte sielultani\nraskaan taakan.\"\n\n\"Vähäpätöisyyksiä kaikki!... Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin.\"\n\n\"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne ..\"\n\n\"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur.\"\n\n\"Tiarankin tavoittelu?...\"\n\n\"Paavius on kristillisyyden etummainen sija -- miksette olisi sitä\nasemaa saanut haluta?\"\n\n\"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain\nespanjalaisille.\"\n\n\"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä,\nhätyyttelemättä niiden kirjoittajia?\"\n\n\"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.\nNyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani.\"\n\n\"Ilmaiskaa.\"\n\n\"Pelaaminen.\"\n\n\"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin\nvelvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne.\"\n\n\"Pidin voittamisesta...\"\n\n\"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä.\"\n\n\"Puijasinkin hiukan...\"\n\n\"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan.\"\n\n\"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne.\nAntakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi\nesteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti.\"\n\nRippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.\n\n\"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Odotan ripityksen loppua, monseigneur.\"\n\n\"Mutta minä olen jo valmis.\"\n\n\"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy.\"\n\n\"En tietääkseni.\"\n\n\"Miettikää tarkoin.\"\n\n\"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti.\"\n\n\"Sitten minä autan muistianne.\"\n\n\"Katsotaan.\"\n\nMunkki köhi muutaman kerran.\n\n\"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä\nmiljoonistanne\", huomautti hän sitten.\n\n\"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?\"\n\n\"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa\nomaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille\nkuuluvia.\"\n\nMazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.\n\n\"Kuinka niin?\" hän änkkäsi.\n\n\"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan\npalveluksessa...\"\n\n\"Hm, suuretko... ei liikaa.\"\n\n\"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?\"\n\n\"Valtiolta.\"\n\n\"Valtio merkitsee kuningasta.\"\n\n\"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?\" kysyi Mazarin alkaen vapista.\n\n\"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan,\njos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen\nliitettyinä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni.\"\n\n\"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne.\"\n\n\"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!\"\n\n\"On vielä sekin.\"\n\n\"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, -- sadantuhannen\nlivren vuositulot sieltä!\"\n\n\"En sitä kiellä.\"\n\n\"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän\nparhaita!\"\n\n\"Niin, hyvä isä.\"\n\n\"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja\nministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan\nvuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka\nviidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä\nmiljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua.\"\n\n\"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!\"\n\n\"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut\nteatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on\nSaint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta\nlaatinut järjestön tilit.\"\n\n\"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne.\"\n\n\"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur.\"\n\n\"No, mikä tästä tulee päätökseksi?\"\n\n\"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista.\"\n\n\"Olisinko kadotettu?\"\n\n\"Varmasti, ellette luovuta takaisin.\"\n\nMazarin parahti surkeasti.\n\n\"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?\"\n\n\"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!\"\n\n\"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!\"\n\nMazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. \"Synninpäästö!\" ähkäisi\nhän.\n\n\"Mahdotonta, monseigneur... Palauttakaa, palauttakaa\", vastasi munkki.\n\n\"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, -- miksette\ntällekin?\"\n\n\"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus,\njota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur\", vastasi\nripittäjä.\n\nSitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin,\nastuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli\ntullutkin.\n\n\"Hohoi! armias taivas!\" valitti kardinaali. \"Tulkaa tänne, Colbert;\ntunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!\"\n\n\n\n\n46.\n\nLahjoituskirja.\n\n\nColbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.\n\n\"Oletteko kuullut?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Valitettavasti, monseigneur!\"\n\n\"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua\nomaisuutta?\"\n\n\"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur\", vastasi\nColbert kylmäkiskoisesti. \"Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin\non joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä\nmukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee... kuoleman lähetessä.\"\n\n\"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert.\"\n\n\"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan\ntehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!\"\n\nMazarin kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja\ntaloudellista asemaansa!\"\n\n\"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur.\"\n\n\"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän\nkannasta huolimatta?\"\n\n\"Aivan epäilemättä.\"\n\n\"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen\nosan... tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon.\"\n\n\"En näe mitään estettä, monseigneur.\"\n\n\"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani\nsaisin viisaan neuvon\", kiitti Mazarin ilahtuneena.\n\nColbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:\n\n\"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain\nvirittänyt ansaa.\"\n\n\"Mitä ihmettä! Ansaa... miksi? Hän on vakaa hengenmies!\"\n\n\"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska\nkutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada\nteidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse\nhankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen\nverran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella\npuolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur.\nTältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta...\"\n\n\"Luovuttaa kaikkiko?\" huudahti Mazarin kiihtyneenä. \"Ettehän toki\najattele sitä... Nyt puhutte kuten munkki.\"\n\n\"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä\nhuomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei\nnykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan.\"\n\n\"Se ei ole minun asiani\", sanoi Mazarin voitokkaasti; \"siitä vastaa\nyli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina\njättänyt tarkastettaviksenne.\"\n\nColbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen\nmainitsemisesta.\n\n\"Hänen majesteetillaan\", hän virkkoi hampaittensa välitse, \"ei ole\nmuita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne,\nmonseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta.\"\n\n\"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla\non oma kukkaroni... Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa\nmenestykseksi määrätä... joitakin jälkisäädöksiä... mahdotontahan minun\nvain on syrjäyttää omaisiani...\"\n\n\"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta.\nJonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin\ntunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne\nlaillisuudesta.\"\n\n\"Herra Colbert!...\"\n\n\"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä.\"\n\n\"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia.\"\n\n\"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur.\nJo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa\nsyntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden\ntulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään\nherran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin\npikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki\nMarseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot.\"\n\n\"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan\nkirstuihin!\" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky\nkuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. \"Eipä sitä kuningas\ntosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän\nlaskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan\ntarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua\nlahjoittamaan ne hänelle.\"\n\n\"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen\nmajesteettinsa luonnetta\", vastasi Colbert.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa\nsamaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen\nripissä...\"\n\n\"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?\"\n\n\"Ylpeys, -- ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.\nKuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo.\"\n\n\"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?\"\n\n\"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän\nylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne\nkuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan.\"\n\n\"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, -- joka\nhaluaa kuolemaani...\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.\nMinua kolminkertaista tyhmyriä! -- sitenhän minä ehättäisin edelle!\"\n\n\"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän\nkieltäytyy siitä.\"\n\n\"Näinköhän sentään!\"\n\n\"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, -- joka hehkuvasti\nkaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan\ntahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei\ntyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi,\neikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei\nLouvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin,\nmissä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä\nitsestään lähtöisin, sen ennustan.\"\n\n\"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä\nmiljoonaa...\"\n\n\"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy.\"\n\n\"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?\"\n\n\"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee\nsanelua.\"\n\n\"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?\"\n\n\"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne\nsiitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat\nherjanneet vuosisadan loistavinta neroa.\"\n\n\"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa\nkuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini.\"\n\n\"Lahjoituskirja, monseigneur.\"\n\n\"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?\"\n\n\"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne\nkolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa.\"\n\n\"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!\"\n\n\"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur... Minun mielestäni te\nliiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, -- teidän sijassanne\nkatsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy.\"\n\n\"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne\nerikseen varatut kolmetoista miljoonaa... niin, sen teen... muistakaa\ntahtoni... Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, -- käyn heikoksi... olen\nkovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä...\"\n\nColbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki\nhelmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti\npotilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut\nolla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt,\nsillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja\nsiirtyen käytävään.\n\nSiellä kävellessään edes takaisin -- kasvoillaan mietiskelevä ilme,\njoka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät\nkumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten\najatustensa murenia, -- hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi\nyrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen\nherransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää\nmaallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia\nkadotuksen kauhuja.\n\nSillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin\nluokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert\npaineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien\nsuunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka\naikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen\nlepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet\nmenneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta\najattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo\nkääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.\n\nColbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet\nsanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:\n\n    'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani\n    maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen\n    hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen\n    siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani\n    laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti\n    kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua\n    viimeisen henkäyksensä.\n\n                               _Jules_, kardinaali _de Mazarin_.'\n\nKardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi\nkirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut.\nSitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies,\njoka on käyttänyt päivänsä hyvin.\n\n\n\n\n47.\n\nItävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen.\n\nTieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja\nkeräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan\njulkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä\navioliitosta.\n\nTuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta\nillan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti\nsaman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen\nheräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon\ntoimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä\nsuosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli\nkardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille,\nsuurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.\n\nMutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja\nliehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat\nihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen\ntietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen\nratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden\ntuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he\npäättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli\nvalaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis,\nettä hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.\n\nItävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa\nja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen\npainon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä\ntyöhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki\nitseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän\nja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan\nluovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti\nhillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain\nlieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon\nmainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se\nkuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen\nherttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija\nparalle leivoksen näpistämisestä.\n\nNo niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan\nja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: \"Oi kuningas!... nimivaltias\nilman valtaa... varjokuva!... tarmoton patsas, jolla ei ole muuta\nmahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, -- milloin kykenetkään\nkohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi?\nMilloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi,\njotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi\nmarmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?\"\n\nPyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki\nalhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran\nuteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias\nryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas\non aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai\njättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: \"Ranskan\nkuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma!\nNäin minä palaan Louvreen, -- vasta päästettyinä valjaista hevoseni\nvielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran\nharrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani...\nKaksikymmentä... mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä,\njotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä\njousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan,\nkaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä\nJumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?\"\n\n\"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline\",\nvastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.\n\nLudvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:\n\n\"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle\nlausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys\njohtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään\najankulukseen?\"\n\n\"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani.\"\n\n\"Minäkö? En suinkaan\", vakuutti Ludvig XIV; \"en millään muotoa, -- te\nerehdytte, madame.\"\n\n\"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?\"\n\n\"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi\nsanottua puhetaidon muotoa.\"\n\n\"Poikani\", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, \"teette väärin\nsiinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee\npäivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus,\nettä kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat\nainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita.\"\n\n\"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?\"\nvirkkoi kuningas.\n\n\"Ei\", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, \"ei, sire; ne, jotka meidän\naikanamme -- teidän hallituskautenanne -- ovat rikkaita, heillä on\nvarallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne\nheitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet\nteidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on\npätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä\ntarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!\"\n\n\"Sitäpaitsi\", pitkitti Itävallan Anna, \"Luoja antaa maallista hyvyyttä\nvain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut\nkärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään\", lisäsi leskikuningatar\nsurumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin\nkohtaansa, \"ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan.\nNiinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta\nhedelmät.\"\n\nLudvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan\nAnna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.\n\n\"Madame\", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, \"teillä tosiaan\nluulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?\"\n\n\"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana,\nettä herra kardinaali on kovin sairaana?\"\n\nLudvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen\nsointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa\nnäkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo\npoti alkavaa syöpää.\n\n\"Niin, madame\", myönsi kuningas, \"herra de Mazarinin vointi on huono.\"\n\n\"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä\nhänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin,\npoikani?\" kysyi Itävallan Anna.\n\n\"Kyllä, madame, kyllä tietysti, -- se olisi suuri tappio maalle\",\nmyönsi Ludvig punehtuen; \"mutta vaara ei minusta tunnu varsin\nuhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin.\"\n\nSamassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana\npaperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.\n\n\"Mikä asiana?\" tiedusti kuningas.\n\n\"Sanoma herra de Mazarinilta\", vastasi palatsinvartija.\n\n\"Antakaa tänne\", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun\nhän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä,\neteishuoneista ja pihalta.\n\n\"Ah, ah\", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen\nhälinän, \"väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on\ntodellinen kuningas: niitä onkin kaksi!\"\n\nOvi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin\neteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen\npalveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut\ntömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan\nsen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, -- sitä sorinaa, jota\nLudvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.\n\n\"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette\", huomautti\nItävallan Anna pojalleen; \"hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki.\"\n\nKuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen\nkiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä,\nitsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta\nsilmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki\nkirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi\nhallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä\nluontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen\nkuninkaan olla häiriintymättömänä.\n\nLudvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut,\nvaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan\nhienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot\nsilisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas\nei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi\npuolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän\npalautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.\n\n\"Kai tiedätte, herra Fouquet\", virkkoi kuningas silloin, \"että hänen\nylhäisyytensä on pahasti sairaana?\"\n\n\"Kyllä, sire, sen kuulin\", vastasi Fouquet; \"olin maatilallani\nVauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki\nsilleen.\"\n\n\"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?\"\n\n\"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne\", vastasi\nFouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.\n\n\"Puolitoista tuntiako!\" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan\nkummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.\n\n\"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä\nsanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se,\nettä minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita\nvakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän\nlieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä.\nSuositus todella piti paikkansa.\"\n\nLeskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin\ntajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:\n\n\"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan\nkuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään\njäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen\nmajesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin\nensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin\nkuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta.\"\n\nKuningas oli rajusti punastunut.\n\n\"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet\", sanoi kuningatar, \"ettei Ranskan\nhovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle.\"\n\nLudvig liikahti kärsimättömästi.\n\n\"Minä toivoin, madame\", lausui Fouquet kiihtyneesti, \"että hänen\nmajesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla\nhänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En\nsitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin\nsuorittaa veroani.\"\n\n\"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet\", virkkoi\nkuningas kohteliaasti, \"ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista.\nMutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja;\nraha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En\nsenvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin.\"\n\nFouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti\nriemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: \"Ylellisyys on\nkuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden\nihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja\nosoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa\nlämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta\nkansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi\nteidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten\nitsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus\nolisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua... Mutta kuningas\nvaikenee, ja niin ollen puhun turhaan.\"\n\nSillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään,\nmutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset\nrivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.\n\n\"Mitä nyt, poikani?\" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan\nluo. \"Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?\"\n\n\"Lukekaa\", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin\narvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin\nihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.\n\nItävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät\nriemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.\n\n\"Voi, todellinen lahjoituskirja!\" virkahti hän.\n\n\"Lahjoitus?\" kertasi Fouquet.\n\n\"Niin\", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, \"aavistellen\nkuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa.\"\n\n\"Neljäkymmentä miljoonaa!\" ihasteli kuningatar. \"Voi, poikani, siinäpä\nilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää\nilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa\nkoottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen\nrahastoon -- siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!\"\n\nJa tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin\npojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan\nmaininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja\nseisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan\nhänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi\nja virkkoi kumartaen:\n\n\"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan.\"\n\n\"Siihen pitää vastata, poikani\", huudahti Itävallan Anni \"siihen pitää\nheti vastata.\"\n\n\"Ja millä tavoin, madame?\"\n\n\"Käynnillä kardinaalin luona.\"\n\n\"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta\", esteli\nkuningas.\n\n\"Kirjoittakaa siis, sire.\"\n\n\"Kirjoittaisinko!\" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.\n\n\"Minun nähdäkseni\", sanoi Itävallan Anna, \"tällaisen lahjoituksen\ntekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin\nkiireisesti.\" Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: \"Eikö se ole\nteidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?\"\n\n\"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame\", vastasi yli-intendentti,\nmutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan\nhuomiota.\n\n\"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan\", kehoitteli\nItävallan Anna.\n\n\"Mitä herra Fouquet sanoo?\" kysyi Ludvig XIV.\n\n\"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kiittäkää, sire...\"\n\n\"Oikein!\" tokaisi kuningatar.\n\n\"Kieltäytyen\", täydensi Fouquet.\n\n\"Mutta minkätähden?\" oudoksui Itävallan Anna.\n\n\"Senhän olette jo itse sanonut, madame\", vastasi Fouquet, \"koska\nkuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan.\"\n\nKuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.\n\n\"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!\" sanoi Itävallan Anna samalla\näänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: \"Te puhutte\nminulle siitä niin paljon!\"\n\n\"Niin\", huomautti Fouquet, \"kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis\nsumma, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa.\"\n\n\"Mutta, monsieur\", haastoi kuningatar kiusaantuneena, \"sen sijaan että\nkäännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa\nsiis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä\nmiljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden.\"\n\n\"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta,\nettä kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren\narvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta\nomaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan\nkokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'\"\n\n\"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle,\nmonsieur\", sanoi Itävallan Anna; \"hankkikaa hänelle mieluummin\nneljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet\nmenettämään.\"\n\n\"Kuningas saa ne milloin vain haluaa\", vastasi rahaministeri kumartaen.\n\n\"Niin, pusertamalla kansalta\", pisti leskikuningatar.\n\n\"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla\ntavoin?\" vastasi Fouquet. \"Hänen majesteettinsa muuten kysyi\nmielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen\nmajesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni\nryhtyä järjestämään asiaa.\"\n\n\"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen\nlahjoituksen, poikani\", suostutteli Itävallan Anna; \"te olette kaikkien\npuheiden ja väärien selitysten yläpuolella.\"\n\n\"Kieltäytykää, sire\", kehoitti Fouquet. \"Kuninkaalla ei elämänsä aikana\nole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria\nkuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen\ntai syyttäjäkseen.\"\n\n\"Kiitän, äitini\", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen\nleskikuningattarelle. \"Kiitän, herra Fouquet\", hän virkkoi\nyli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun\npäättyneeksi.\n\n\"Otatteko vastaan?\" kysyi vielä Itävallan Anna.\n\n\"Mietin asiaa\", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.\n\n\n\n\n48.\n\nTuskassa.\n\n\nHeti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä\nVincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon\nsoihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta\nympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori\nLudvig XIV sitäpaitsi -- alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä -- vain\nkulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.\n\nTauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut\nnivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan\nteki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti\nlahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen\npalauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut.\nKardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen,\nmutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali\nnyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin\nerehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus\npelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta.\nJa mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin\ntunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa\njotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, -- sillä\nkardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa\nhorjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.\n\nJoka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen\nonnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan\npettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä\ntuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.\n\nLeskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli\njuurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä\nosoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet\nvelvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.\n\nHän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi\notti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa\nilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig\nitsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä;\nmitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta,\nsitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä,\nvetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä\nsuunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan\nhetkeksi.\n\nViimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka\nteeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja\ntodellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen\npuhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi\nvaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun\nja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai\nselitteli: \"Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa;\nmutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen\nlannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta.\"\n\nNäitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa\ntilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä:\nkuningas ja kardinaali itse.\n\nGuénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai\noikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen\ntodellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja\nsiten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää\npoissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan,\njoka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt,\nmitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin\nollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi\nkaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää\npelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän\npyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen\noleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja\nilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.\n\nMissä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko\nlahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai\nilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin\npelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan\ntilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.\n\n\"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti\ntervetullut\", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille\nmerkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. \"Madame\", jatkoi hän,\n\"suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka\nilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?\"\n\nItävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden\nnoihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin\npohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella\nkohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: \"No niin, Colbert, nämä kaksi\npäivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta\nmitään takaisin siltä taholta, kuten näette.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, monseigneur\", tyynnytti Colbert.\n\n\"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä!\nTotisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja\nte neuvotte minua odottamaan.\"\n\n\"Monseigneur\", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, \"on mahdotonta,\nettä asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä\ntapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille\nlahjoituskirjan takaisin.\"\n\n\"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas\ntulee vain kiittämään.\"\n\nSamassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse\nmennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän,\nvanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille.\nLeskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt\najatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että\nelämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi.\nMutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin\nse salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.\n\n\"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä\", hän sanoi. \"Jo\nkohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku\nlahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut\nhuomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on\nselitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan\nminulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta,\nvalmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään.\"\n\nItävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.\n\n\"Totuus, madame\", sanoi hän, \"taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko\nkuolevaa miestä turhalla toiveella.\"\n\nSamassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut\nhänet harhaan.\n\n\"Minä tiedän\", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen,\n\"että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku\nlahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut\nhänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta\nteistä tuntuisi, jos kuningas...\"\n\nKuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin\nkymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. \"Jos kuningas?\" toisti\nhän suotta keskeyttäen.\n\n\"Jos kuningas\", pitkitti Itävallan Anna, \"ei hyvästä sydämestä\nvastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte.\"\n\nMazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä\nhaaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän\nsammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että\nsai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään\nmielenpurkaus lausuttuna.\n\n\"Eikö totta\", lisäsi leskikuningatar, \"että te olisitte pitänyt\nkuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?\"\n\nMazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.\nKuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.\n\n\"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla\", selitti hän\nedelleen, \"ja kun eräät henkilöt -- nähtävästi kadehtien\njalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa -- yrittivät todistella\nkuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä\ntaistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni\nette joudu kokemaan sitä pettymystä.\"\n\n\"Ah\", jupisi Mazarin riutuvin silmin, \"ah, sitä palvelusta en unohda\nainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on\neloni ajasta jäljellä!\"\n\n\"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa\", jatkoi Itävallan Anna,\n\"että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän\nylhäisyydellenne.\"\n\n\"Ooh, kuolema ja kirous!... sen uskon... ooh!\"\n\n\"Hyvä Jumala, miten on laitanne?\"\n\n\"Minä palan!\"\n\n\"Tunnetteko kovia tuskia?\"\n\n\"Kuin kadotuksen vaivassa!\"\n\nColbert toivotteli vajoavansa maan sisään.\n\n\"Teidän majesteettinne siis luulee\", aloitti Mazarin samassa uudestaan,\n\"että kuningas\" (hän pysähtyi hetkiseksi) \"että kuningas tulee tänne\nvirkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?\"\n\n\"En nyt näe muuta mahdolliseksi\", vahvisti kuningatar.\n\nMazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa\npalatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa,\njoissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert\nlivahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi\nseisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin\nkynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta\nhievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää\nmitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin.\nLudvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan\nkuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen,\njosta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti\nedenneen osan saattuetta tuli poistua.\n\nSamettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen\nhisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja\narastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka\nopetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden\nympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei\nsenvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat\neivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan\ntuntuisivat haudan taaksekin.\n\nKardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu\nei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan\nsen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin\nmahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.\n\nMazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.\n\n\"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?\" hän virkkoi.\n\nLudvig vain nyökkäsi.\n\n\"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä\najatuksiani\", jatkoi Mazarin.\n\n\"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa\", vastasi kuningas,\n\"vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava.\"\n\nMazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: \"Teidän majesteettinne\nhaastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin.\"\nÄäneen hän lausui: \"Viimeinen käynti, sire, viimeinen.\"\n\n\"Jos niin olisi, herra kardinaali\", virkkoi Ludvig XIV, \"niin tulisin\nvielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on\nkiitettävä kaikesta.\"\n\nLeskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään.\nKuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän\njärkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi\njälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas\npakottausi tyyneksi.\n\n\"Minä sanoin\", aloitti Ludvig uudestaan, \"että teidän ylhäisyytenne on\njättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan.\"\n\nKardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi\nratkaisevan hetken tulleen.\n\n\"Ja käyntini varsinaisena määränä\", pitkitti kuningas, \"oli lausua\nteille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä\nystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti\nantanut.\"\n\nKardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat\nraolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt,\nalkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt\nomaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta\nsurulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen\nkieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle.\"\n\nItävallan Anna heltyi taas kyyneliin.\n\n\"Rakas kardinaali\", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan\nolisi voinut luulla, \"huomaan teidän käsittäneen minut väärin.\"\n\nMazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.\n\n\"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai\npalvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!\"\n\n-- Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, -- ajatteli Mazarin; --\npitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.\n\n-- No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, -- ajatteli\nkuningatar; -- mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta,\ntällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.\n\n\"Sire\", virkkoi kardinaali ääneen, \"sukuni on laaja, ja\nsisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni.\"\n\n\"Oh\", kiirehti kuningatar keskeyttämään, \"älkää lainkaan olko\nhuolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät\nmeidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia\nlapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä\nsuosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt\nsaavat etusijan.\"\n\n-- Savua! -- ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä\nverran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.\n\nKuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.\n\n\"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin\", sanoi hän hymyillen puolittain\nraskasmielisesti, puolittain ivallisesti, \"neidit de Mancini kyllä\nmenettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan\nrikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne\ntahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä...\"\n\nKardinaalin hengitys salpautui.\n\n\"Luovutan sen heille\", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin,\njonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä\nmyllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin\nvuoteeseen päin.\n\n\"Mitä minä sanoin, monseigneur!\" supatti ääni seinäkomerosta.\n\n\"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!\" huudahti\nMazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä\nhyväntekijän osaa.\n\n\"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!\"\nhuudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui\nleskeksijäämisen murheesta.\n\n\"Niin, herra kardinaali, -- niin, madame\", vastasi kuningas repäisten\nsiekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota.\n\"Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi\nkokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut\nminun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle.\"\n\n\"Mutta, sire\", päivitteli Itävallan Anna, \"eikö teidän majesteettinne\nollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua\nkäteisinä varoinanne?\"\n\n\"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni\nkuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni.\"\n\n\"Ah, sire, te olette oikeassa!\" huudahti Mazarin, \"tuo on todella\nsuurta, todella korkeinta jaloutta.\" Ja hän silmäili yksitellen\nasiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen\nsiitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä.\nViimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen\nallekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.\n\nItävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä\nja silmänsä taivasta kohti.\n\n\"Voi, sire\", virkosi Mazarin kiittelemään, \"oi, sire, taivas teitä\nsiunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko\nsuvussani!... _Per Baccho_, jos teille milloinkaan koituu mitään\ntyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain\nkulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani.\"\n\nTällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta.\nLudvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen\ntunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja\nkardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin\npurkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta,\nkoska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.\n\nMazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä\nperäytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion\ntoiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan\nAnnan mentyä se taukosi.\n\n\"Herra kardinaali\", virkkoi nyt kuningas, \"onko teillä muuten mitään\nerityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?\"\n\n\"Sire\", vastasi Mazarin, \"te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys\nruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä\näskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään\nesimerkkejä.\"\n\nYlistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. \"Te siis vain kiitätte minua,\nmonsieur\", sanoi hän, \"ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin\ntunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni,\nei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa\nhyödyttäisi minua?\"\n\nMazarin mietti tovin.\n\n\"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, -- omaisteni\neduksi, tarkoitan\", aloitti hän sitten.\n\n\"Älkäämme enää puhuko siitä\", sanoi kuningas.\n\n\"No niin\", jatkoi Mazarin, \"tahdonpa antaa teille jotakin korvausta\nnäistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti\nluovutte.\"\n\nLudvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.\n\n\"Tahdon antaa teille neuvon\", pitkitti kardinaali, \"niin, vieläpä\nenemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat.\"\n\n\"Herra kardinaali!\" keskeytti jo kuningas.\n\n\"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani\nehtyvät.\"\n\nKuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.\n\n\"Sire\", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan\ntarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, \"sire,\nälkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!\"\n\nLudvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys,\ntodellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin\njälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten\nMazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.\n\nKuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti\nmielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.\n\n\"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta\", kysyi sitten Ludvig,\n\"ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?\"\n\nHiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin\nymmärsi yskän.\n\n\"On kyllä!\" tokaisi hän vilkkaasti; \"se on totta, voin puoltaa teidän\nmajesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä.\"\n\n\"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali.\"\n\n\"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän\non herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain\", jatkoi\nMazarin pontevasti; \"kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt\nennakolta, on käynyt toteen, -- hänellä on terävä silmä, joka ei\nkoskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä\nihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen\nvelkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin.\"\n\n\"Olkoon niin\", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli\nhänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja\ntoisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä\nelähtymiseltä.\n\n\"Hyvästi täksi kertaa, sire... hyvästi\", sopersi sairas; \"olen uupunut,\nja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden\nherrani eteen... Hyvästi, sire.\"\n\nNuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka\njo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.\n\n\n\n\n49.\n\nColbertin ensimmäinen esiintyminen.\n\n\nKoko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali\nodotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt\nlevolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että\nMazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata\nposkensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset\nlähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli\nmaailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää\nnäytelmänsä viimeisen kohtauksen.\n\nItävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt\nollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen\npoissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä\noli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.\n\nPuoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen.\nHän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi\nhänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan\nkäyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi\nhän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen\neteiskäytävässä.\n\nOmaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka\ntunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden\nvastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin\ntoimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt\nviimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien\naikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä\njossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla\nnäppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin\nhengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn\nlevittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti\nsuoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää\nhikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä\nkajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin\nkoskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan:\nMazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan\nSaint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.\n\nKuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa,\nkävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne\nlippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär\npalasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja\nlausunut, että Tizianin \"Flora\"-taulu piti piakkoin vernissata\nuudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut\ntaistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti\nhänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää\nimettäjätär tuli herättämään hänet.\n\n\"Kuinka on?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin, rakas sire\", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti\nkätensä ristiin, \"hän on nyt kuollut.\"\n\nKuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.\n\n\"Kuollutko!\" hän huudahti.\n\n\"Voi, niin.\"\n\n\"Onko se ihan varma?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Virallisesti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko siitä siis tieto julkaistu?\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?\"\n\n\"Herra Colbertilta.\"\n\n\"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?\"\n\n\"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt\nkuvastinta vainajan suun edessä.\"\n\n\"Vai niin!\" äännähti kuningas. \"Minne herra Colbert meni?\"\n\n\"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä\nvaralta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan.\"\n\nLudvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin\nsuorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu\npatsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari\naskelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa\nsisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven\nsulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana\npihtipieleen.\n\n\"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?\" kysyi Ludvig pahoin\nkiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt\ntäydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.\n\n\"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille\nhänen viimeisen tervehdyksensä.\"\n\nKuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen\nmieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.\n\n\"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä\nitseltään kuulin?\" hän sitten virkkoi.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Osittain hänen uskottunsa?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita,\nmonsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija\nvirastoissani.\"\n\nColbert kumarsi.\n\n\"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?\"\n\n\"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire.\"\n\n\"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?\"\n\n\"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä,\njoka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän\nmajesteettinne käyttövaroissa.\"\n\n\"Mikä säästö se oli?\" kysyi kuningas.\n\n\"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin;\neroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka\nvuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia\nrykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta\nuudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva\nmerikelpoiseksi.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin.\n\"Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa\nsotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet\nkäyttävät.\"\n\n\"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua\", sanoi Colbert.\n\n\"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?\" kysyi\nkuningas.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa\nyli-intendenttiviraston tilejä, sire.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin\npoistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; \"teidän siis tuli pitää\nsilmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?\"\n\n\"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne\nsuvaitsee sallia minun...\"\n\n\"Puhukaa vapaasti, herra Colbert.\"\n\n\"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä.\"\n\n\"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta\ntarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos.\"\n\n\"Se on helppoa, sire... Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa.\"\n\n\"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa\nvastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi.\"\n\nColbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä\nalkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein\nveti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.\n\n\"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies\", toisti Colbert kumartaen.\n\n\"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on\npuute, niin kenessä on vika?\"\n\n\"En syytä ketään, sire, totean vain asian.\"\n\n\"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt\nvajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja\nkertyy jälleen.\"\n\n\"Ei näissä oloissa, sire.\"\n\n\"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?\"\n\n\"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin,\nsire.\"\n\n\"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?\"\n\n\"Niiden laita on samaten.\"\n\n\"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?\"\n\n\"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi.\"\n\n\"On siis otettava laina.\"\n\n\"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire.\"\n\n\"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain\nlunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla.\"\n\n\"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin\npäästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain\nlunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole\nmäärätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin\nettä herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta\njokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä\nvirkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä\nmitenkään.\"\n\nKuningas liikahti ymmällä.\n\n\"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert\", hän sanoi. \"Jos\nesimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen\nitsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?\"\n\n\"Niin valtionrahastosta ei saisi.\"\n\n\"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini\ntoimittaisi minulle varoja?\"\n\nColbert pudisti isoa päätänsä.\n\n\"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei\nenää lähde mitään?\"\n\n\"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire.\"\n\nSilmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin\nhyvin kiihtyneenä.\n\n\"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert\",\nvirkkoi hän äkkiä seisahtuen, \"niin minähän olisin häviön partaalla jo\nennen kuin pääsen hallitsemaankaan?\"\n\n\"Valtio on todella vararikkoinen, sire\", vastasi järkkymätön\nnumeromies.\n\n\"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?\"\n\n\"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne\nselvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de\nMazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan\nasiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle.\"\n\n\"Teille?\"\n\n\"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän\nmajesteetillenne.\"\n\n\"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman\nluettelon neljäkymmentä miljoonaa?\" Colbert kumarsi.\n\n\"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!\" jupisi kuningas. \"Mazarin\ntoisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata\nmiljoonaa heillä kaksistaan, -- en enää ihmettele, että kuninkaallinen\nrahasto on tyhjä.\"\n\nColbert seisoi hievahtamattomana.\n\n\"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?\" kysäisi kuningas.\n\n\"Kyllä, sire, jokseenkin -- se nousee kolmeentoista miljoonaan\nlivreen.\"\n\n\"Kolmetoista miljoonaa!\" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; \"kolmetoista\nmiljoonaa sanotte, Colbert?\"\n\n\"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Joista kukaan ei tiedä mitään?\"\n\n\"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona.\"\n\n\"Ja onko summa teidän huostassanne?\"\n\n\"On tällähaavaa, sire.\"\n\n\"Ja minä saan sen?\"\n\n\"Kahdessa tunnissa.\"\n\n\"Mutta missä se siis on?\"\n\n\"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka\nhän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa\nlisäyksessä.\"\n\n\"Tunnette siis kardinaalin testamentin?\"\n\n\"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä.\"\n\nColbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä\nkuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.\n\n\"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta\", huomautti hän, \"eikä mainita\nmitään rahoista.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni.\"\n\n\"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, -- hän,\nepäluuloisempi kaikkia muita?\"\n\n\"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän\nmajesteettinne näkee.\"\n\nLudvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt\nilmeikkäisiin kasvoihin.\n\n\"Te olette rehellinen mies, herra Colbert\", sanoi hän.\n\n\"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni\", vastasi Colbert\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Mutta\", lisäsi Ludvig, \"eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?\"\n\n\"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten\nhänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin\nminä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun\nlahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa\nsiihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä\nmiljoonaa.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Ludvig; \"tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra\nColbert?\"\n\n\"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä.\"\n\n\"Ja kardinaali piti teistä?\" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.\n\n\"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei\nottaisi vastaan sellaista lahjoitusta\", selitti Colbert ainiaan\nrauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista\njuhlallista sävyä.\n\nLudvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.\n\n\"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!\" mutisi hän itsekseen.\n\n\"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?\" kysyi Colbert\nnähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.\n\n\"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää.\"\n\nColbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.\n\n\"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?\"\n\n\"Leimattuina rahoina, sire.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Minne lähetän sen?\"\n\n\"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert.\"\n\nColbert kumarsi ja poistui.\n\n\"Kolmetoista miljoonaa!\" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen;\n\"mutta minä näen unta!\"\n\nSitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi\ntodellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä,\npudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen\npolttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden\nja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa\naamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan\nnuoren kuninkaan otsaa.\n\n\"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite\", jupisi Ludvig XIV. \"Enteenkö\nminulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?...\"\n\n\n\n\n50.\n\nLudvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.\n\n\nAamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä\nkaupunkiin.\n\nMinisterit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin\npitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.\n\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen\nhoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte\nminulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!\"\n\nMinisterit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs\npidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi\ntäydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt\nturhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.\n\nFouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: \"Hyvät herrat,\nsitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa.\" Ja hän nousi hilpeänä\nvaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä,\npalasivat yhdessä Pariisiin.\n\nKymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli\nyksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja\nläksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja\ntunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan\nepäröiviä ja uteliaita.\n\nIllalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin\npuolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa\nsveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli\nmääräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei\nsaanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.\n\nTäsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän\nporttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän.\nLopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.\n\nPian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse\navaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:\n\n\"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa.\"\n\nLudvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja\nhopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa\nmiestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana\naamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas\npalasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön\nkylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen\ntyytyväisyyden säteellä.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hänelle kuningas, \"mitä tahtoisitte palkinnoksenne\ntästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?\"\n\n\"En mitään, sire.\"\n\n\"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?\"\n\n\"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä\ntilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla\nolematta kuninkaani uskollisin palvelija.\"\n\n\"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi,\nherra Colbert.\"\n\n\"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire.\"\n\n\"Rahaministerini, niin.\"\n\n\"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies.\"\n\n\"Ah, niinkö luulette?\" huudahti Ludvig punastuen.\n\n\"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne\nantaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on\nyli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa.\"\n\n\"Te kaipaatte tukea... ette luota minuun?\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra\nFouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on\nherra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen.\"\n\n\"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein\nmitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä\nliikaa.\"\n\n\"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua\npalvellessanne.\"\n\n\"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä\npalvella.\"\n\n\"Mitä siis tahdotte?\"\n\n\"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin\nvirkaan.\"\n\n\"Silloin virkanne menettää arvoaan.\"\n\n\"Mutta se voittaa turvallisuutta.\"\n\n\"Valitkaa sitten kumppaninne.\"\n\n\"Herrat Breteuil, Marin, Hervard.\"\n\n\"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys.\"\n\n\"Kiitän, sire.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?\"\n\n\"Ei, sire; vielä yksi seikka... sallikaa minun muodostaa tilikomitea,\njolla on tuomiovalta.\"\n\n\"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?\"\n\n\"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän\npuoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet\nkavalluksia.\"\n\n\"Mutta... miten heidän suhteensa menetellään?\"\n\n\"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä\novat anastaneet.\"\n\n\"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert.\"\n\n\"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti.\"\n\nKuningas ei vastannut.\n\n\"Suostuuko teidän majesteettinne?\" kysyi Colbert.\n\n\"Mietin asiaa, monsieur.\"\n\n\"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos\nheitä varoitetaan ennakolta.\"\n\n\"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur.\"\n\n\"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire.\"\n\n\"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän\nmajesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?\"\n\n\"Oh... en oikein tiedä... tulee noudattaa tapoja...\"\n\n\"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua\nkaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa.\"\n\n\"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra\nkardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään.\"\n\n\"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää\nkäytä vakinaista neuvostoa.\"\n\n\"Niin, se kyllä on totta.\"\n\n\"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea\nkirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri\ntästä kohdasta.\"\n\n\"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä\nselkoa minulle.\"\n\n\"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?\"\n\n\"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee.\"\n\n\"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden\nlevollisena.\"\n\nTämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert\nei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo\nsaapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti\nmurtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta.\nEnglantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen\nseuraavasti:\n\n    'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra\n    kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu\n    on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin\n    henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa\n    toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne\n    esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua\n    prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.\n\n    Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette\n    osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa\n    teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin\n    teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän\n    suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa\n    hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa\n    mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan\n    keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan\n    pahoittaa mieltäni... Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia,\n    sen voitte sanoa ministereillenne, -- ja olkaa varma siitä, että\n    minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te,\n    veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'\n\nKuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.\n\n\"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.\nKutsuttakoon hänet takaisin!\" huusi hän.\n\nKamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas\npidättikin hänet.\n\n\"Ei\", sanoi hän itsekseen, \"ei... nyt käsitän, mistä se juttu johtuu.\nBelle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on\nsalahanke hänen taholtaan... tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin\nlankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden\nsiis Colbert tahtoi saada sen huostaansa... Oh, minä en kuitenkaan voi\nnojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä\ntarvitsen myöskin käsivarren!\"\n\nÄkkiä hän huudahti ilahtuneesti.\n\n\"Minulla oli eräs muskettiluutnantti\", sanoi hän kamaripalvelijalleen.\n\n\"Niin, sire, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille,\nja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa.\"\n\nKamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.\n\n-- Kolmetoista miljoonaa kellarissani, -- ajatteli kuningas -- Colbert\npitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!\n\n\n\n\n51.\n\nIntohimo.\n\n\nKun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut\nlähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue\nSaint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen,\njoka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.\n\nEi ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina;\nainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja\nd'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti\nsaada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen\nkäyntiin.\n\nRaoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja\nGrimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten\nepälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä\nvähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi,\nettä hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.\n\n\"Jotakin erityistä tehtävää suorittamaan?\" kysyi Raoul.\n\nGrimaud vastasi nyökkäyksellä.\n\n\"Jossa kreivi kohtasi vaaroja?\" tiedusti Raoul.\n\nGrimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: \"Ei liikaa eikä\nvähän.\"\n\n\"Mutta millaisia vaaroja?\" tivasi Raoul.\n\nGrimaud osoitti miekkaa, tulennosta ja seinällä riippuvaa muskettia.\n\n\"Herra kreivillä oli siellä siis vihollinen?\" huudahti Raoul.\n\n\"Monk\", vastasi Grimaud.\n\n\"On merkillistä\", jatkoi Raoul, \"että herra kreivi yhä pitää minua\nalokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja\nvaaroihin!\"\n\nGrimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle\nportaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan,\njolloin keskustelu äkkiä katkesi.\n\nMutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä\nuteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan\nhellästi kreivin molempiin käsiin:\n\n\"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle\nsanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun\npitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette\nkasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi\nniin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä\nnähdä?\"\n\n\"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?\" vastasi\nkreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri\npäästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.\n\n\"Minä\", ilmaisi Grimaud.\n\n\"Ja miksi?\" kysyi Atos ankarasti.\n\nGrimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:\n\n\"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden\nkaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä,\nellen minä?\"\n\nAtos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin\npoistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan\nhänen eteensä.\n\n\"Varmaa vain on\", jatkoi Raoul, \"että matkanne oli erityisessä\ntehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä.\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi\", sanoi Atos lempeästi; \"on\ntotta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen\nvaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän\nvoivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään\npoissaollessani, varakreivi?\"\n\n\"Ei, kiitos.\"\n\n\"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti\nkun tarvitsisit rahaa.\"\n\n\"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi.\"\n\n\"Olet siis tullut toimeen rahoista?\"\n\n\"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime\nsotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme\nkuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään.\"\n\n\"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul.\"\n\n\"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella\nkorttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui\nkuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän\nvoiton.\"\n\n\"Onko se talon tapana, Raoul?\" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.\n\n\"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle\naatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen\nkorkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni\nsattui siksi kerraksi.\"\n\n\"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?\"\n\n\"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka.\"\n\n\"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?\"\n\n\"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur.\"\n\n\"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?\"\n\nRaoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.\n\n\"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua\", sanoi Raoul;\n\"tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo\nkysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä\npunastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen.\"\n\n\"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta.\nAioinkin muuten oikeastaan tiedustaa...\"\n\n\"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut\nBloisissa.\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota\ntarkoitatte.\"\n\nRaoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken\nhienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:\n\n\"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit.\"\n\n\"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja\ntapaamasta neiti de la Vallièreä.\"\n\nNuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen\nsydäntään, samalla kun se hyväili huulia.\n\n\"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul\", ehätti Atos sanomaan. \"En ole\nraakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta,\nmutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta\ntulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu\nnuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon\ninnostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka\nhaltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: _Eläköön\nkuningas!_ sen sijaan että huokaisivat: _Hyvästi, puolisoni!_...\nKäsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin,\npyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois\nensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, --\nnoista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja\ntekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen\nvaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani\nainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä\nsinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi\nmieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin.\"\n\n\"Te olette käskenyt, monsieur\", vastasi Raoul; \"minä tottelen.\"\n\n\"Käskenyt!\" huudahti Atos; \"niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt\nsinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin\ntarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt.\"\n\n\"Ei, monsieur, te olette käskenyt\", väitti Raoul itsepintaisesti,\n\"mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä\ntehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä.\"\n\n\"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?\" sanoi Atos.\n\nRaoul ei vastannut.\n\n\"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin\nvoimakas?\"\n\n\"Se on intohimo\", vastasi Raoul.\n\n\"Ei toki... ainoastaan tottumus.\"\n\n\"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen\nviettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni\nlaimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en\nenemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la\nVallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala\ntäällä maan päällä, teille uhraan kaikki.\"\n\n\"Se olisi väärin\", sanoi Atos; \"minulla ei ole sinuun enää mitään\noikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani.\nEn sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle\nsanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat.\"\n\nRaoul värähti, mutta vastasi äkkiä: \"Te olette peräti hyvä, monsieur,\nja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä\nen voi sitä käyttää hyväkseni.\"\n\n\"Kas, nyt kieltäydyt?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul.\"\n\n\"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse\ntehnyt tätä valintaa.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa.\"\n\n\"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä\nodotan.\"\n\n\"Mitä? Kuolemaaniko?\" lausui Atos hyvin järkkyneenä.\n\n\"Voi, monsieur!\" huudahti Raoul kyynelsilmin; \"kuinka voittekaan noin\nraadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen\naihetta?\"\n\n\"Se on totta, rakas lapsoseni\", mutisi Atos, kiivaasti puristaen\nhuulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. \"Ei,\nen tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä\nodottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset\nrakkaudestasi?\"\n\n\"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista.\"\n\n\"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière\ntaipuvainen odottamaan kuten sinä.\"\n\n\"Niin toivon, monsieur.\"\n\n\"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet\nvielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat\nhäilyväisiä.\"\n\n\"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur;\nteillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte\ntoisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi Atos luoden silmänsä alas, \"en ole milloinkaan\npuhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut\nheistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut\naihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä\näärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de\nla Vallière ei odottaisikaan sinua?\"\n\n\"Miten tarkoitatte, monsieur?\"\n\n\"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?\"\n\n\"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?\" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen\", sanoi Raoul\navomielisesti, \"ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi\nparempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti\nde la Vallière antaisi minulle sydämensä.\"\n\nAtos hätkähti.\n\n\"Minä luulin\", huomautti hän kumealla äänellä, \"että vastikään sanoit\nminua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?\"\n\n\"Oh\", sanoi Raoul vapisten, \"te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?\"\n\n\"Jos kieltäisin, Raoul?\"\n\n\"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette\nvarmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa.\"\n\nAtos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat\nsynkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.\n\n\"Kylliksi\", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, \"jo kylliksi tästä\nsurullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin\nliioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi,\nrakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun\nkerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan\nsinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua.\"\n\n\"Ah, kreivi!\" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.\n\n\"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan\nmuuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä\ntervehtimässä.\"\n\n\"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista\nperäti paljon!\"\n\n\"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari.\"\n\n\"Ja hän rakastaa teitä\", sanoi Raoul.\n\n\"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?\"\n\n\"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain\nkuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?\"\n\n\"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä\nsiis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja\nmuuan herra Planchet.\"\n\n\"Hänen entinen lakeijansa?\"\n\n\"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias.\"\n\n\"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?\"\n\n\"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis.\"\n\n\"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen.\"\n\n\"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne\npäivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen.\"\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Hyvää yötä, Raoul!\"\n\n\"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa\nvastaan onnitteluni.\"\n\n\"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita\nniin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!\"\n\nSeuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli\ntoivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri\nhänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua\ntälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan\njohdattaneet mieleen liikemiestä.\n\nPäivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan\netunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki\nBaudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen\nerästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.\n\nMies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin\nnutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä\nsäilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen\nkatseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra\nd'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana\ntoimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt\nrakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai\nhevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.\n\nRaoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein\nviimeiseksi.\n\n\"Kah\", virkahti hän, \"kah, _mordioux_!\"\n\n\"En suinkaan erehdy?\" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.\n\n\"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!\" vasta entinen muskettisoturi.\n\nRaoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.\n\n\"Pidä varasi, Raoul\", sanoi d'Artagnan, \"viidennen rivin toinen hevonen\npudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää\nkaksi naulaa oikean etukavion kengässä.\"\n\n\"Odottakaa minua\", pyysi Raoul, \"tulen takaisin.\"\n\n\"Jätätkö osastosi?\"\n\n\"Kornetti voi asettua sijaani.\"\n\n\"Syötkö päivällistä kanssani?\"\n\n\"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin\nhevonen.\"\n\n\"Tulen mieluummin jalkaisin.\"\n\nRaoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen.\nSitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja\ntarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen\nkaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.\n\n\"Ja sinä tulet Vincennesistä?\" aloitti hän.\n\n\"Niin, herra chevalier.\"\n\n\"Kardinaali...?\"\n\n\"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin.\"\n\n\"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?\" kysyi d'Artagnan,\nhalveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin\nkohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.\n\n\"Herra Fouquetiin?\" toisti Raoul. \"En tunnekaan häntä.\"\n\n\"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia\nitselleen puoluelaisia.\"\n\n\"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen\", vastasi nuori mies.\n\n\"En puhu kruunusta\", selitti d'Artagnan, \"vaan kuninkaasta...\nKardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää\nlaittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua\nkoko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on\nmuita suojelijoita.\"\n\n\"Ensiksikin herra prinssi.\"\n\n\"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni.\"\n\n\"Ja kreivi de la Fère.\"\n\n\"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi\nhyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan\npuoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että\nminullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä\nsitä on kuningas kerrakseen!\"\n\n\"Ah!\" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen\nnuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden\nhaastavan.\n\n\"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut\nottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa.\nAtos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna\npalttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä\nhyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä\nhiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi\nkuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?\"\n\n\"Kyllä, herra chevalier.\"\n\n\"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky.\"\n\n\"Ei, sitä minä en tiennyt.\"\n\n\"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja.\"\n\nRaoul alkoi nauraa.\n\n\"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa\nkatsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan\npäivän mittaan karjaise: _Ventre-saint-gris!_ tai: _Corboeuf!_ -- ei\nlausahda mitään herättävää!\"\n\n\"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?\" kysyi Raoul.\n\n\"Siitä.\"\n\n\"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te\nette tavoita menestystä!\"\n\n\"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla\", vastasi d'Artagnan keveästi.\n\"Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta.\"\n\nRaoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi.\nGascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran\naina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä\nnurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja\nd'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään\nyhdessä.\n\nD'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.\n\n\"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?\"\n\n\"Kyllä, herra chevalier.\"\n\n\"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?\"\n\n\"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt.\"\n\n\"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin\nvarakuningas, auttoi minua perinnölle.\"\n\n\"Perinnölle?\"\n\n\"Pyöreähkölle.\"\n\n\"Niin että te olette nyt rikas?\"\n\n\"Hm...\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä.\"\n\n\"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni.\"\n\n\"Grève-torin[34] laidassa.\"\n\n\"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?\"\n\n\"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin\nsievä vanhanaikainen talo!\"\n\n\"_Pyhän Neitsyen kuva_ nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa\npäivässä muuttanut asuinrakennukseksi.\"\n\n\"Mutta krouvihan on vielä auki?\"\n\n\"Tottahan toki!\"\n\n\"Ja missä te asutte?\"\n\n\"Minä asun Planchetin luona.\"\n\n\"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni.\"\n\n\"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti Raoul.\n\n\"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin\ntalon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha\nMortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta,\nmaksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa\nlivreä.\"\n\n\"Älkää nyt!\"\n\n\"Aivan totta.\"\n\n\"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?\"\n\n\"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on\nGrève-torin puolella?\"\n\n\"Niin kyllä, monsieur.\"\n\n\"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä\ntai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa\nkahdestakymmenestäkin pistolista.\"\n\n\"Uh!\" sanoi Raoul inhoten.\n\n\"Se on tympäisevää, eikö totta?\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Uh!\" toisti Raoul.\n\n\"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät\npariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää,\nettä ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin.\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"Minä puolestani\", jatkoi d'Artagnan, \"jos asuisin tuossa talossa,\ntukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä.\"\n\n\"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta\nlivrestä?\"\n\n\"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä\ntuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä.\"\n\n\"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan.\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari\nulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, --\nkaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen\nistutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin\nja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, --\nkolmetoistasataa livreä.\"\n\n\"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!\"\n\n\"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan\nkanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen\npuutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa\njoku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä\ntapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö,\njosta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina\netukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että\npitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo,\njonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea\nkiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No,\npoiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin\nluo.\"\n\n\n\n\n52.\n\nD'Artagnanin opetus.\n\n\nD'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka\nmaustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli\nulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen\noloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden\njäljiltä.\n\nD'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.\n\n\"Isäsi pitää sinua lujilla?\" aloitti hän.\n\n\"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla\nhiukan umpikourainen rahoista?\"\n\n\"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin\npuutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä.\"\n\n\"Hyvä herra d'Artagnan...\"\n\n\"Sinä kai pelaat hiukan?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt\npikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi\nkuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta.\nNiin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa\nniille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus,\nRaoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani\npiiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan\nkaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat\nretkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä\nvain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! _Mordioux_, sellaista\nei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen.\"\n\n\"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja\ntuskin kuitenkaan tunnette häntä.\"\n\n\"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon:\nennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee.\nKardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän\nvoi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan.\"\n\n\"Edelleen?\"\n\n\"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee\nFountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille,\njolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja\nhänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo\nhabsburgilaiset espanjattaret,[35] minä.\"\n\n\"Edelleen?\"\n\n\"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset\nsveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa\nhän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon\nmenee hyvinkin viisi souta päivässä.\"\n\n\"Voi, älkää puhuko noin!\"\n\n\"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain\ntai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään,\nmitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa\nkuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin\npahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin\nloukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.\"\n\n\"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! _Pardieu_, isäsi on\nkyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu\nsyvälle.\"\n\n\"Jo nyt jotakin, chevalier!\" sanoi Raoul nauraen; \"nyt alatte morkata\nisäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette\ntänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin\nmuut köyhyys!\"\n\n\"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää;\nolen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu\nhaarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta\nteeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään\ntotuuden.\"\n\n\"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?\"\n\n\"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'.\"\n\n\"Hän on nyt kenties juuri kuollut.\"\n\n\"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: _oli_; jos en toivoisi hänen olevan\nvainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano\nse nyt ystävyydestä minua kohtaan.\"\n\n\"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Sano siis!\"\n\n\"Mazarin oli kelmi\", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka\nkasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.\n\n\"Maltas hiukan\", pyysi viimemainittu. \"Olet virkkanut esilauseen, mutta\nnyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni:\n'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'\"\n\n\"Chevalier!\"\n\n\"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut\nkaipaamaan Mazarinia.\"\n\nNauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen\nsanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.\n\n\"Kirje herra d'Artagnanille\", ilmoitti hän.\n\n\"Kiitos... Kah!\" huudahti muskettisoturi.\n\n\"Kreivin käsialaa\", sanoi Raoul.\n\n\"Niin, totisesti.\"\n\nD'Artagnan avasi kirjeen.\n\n\"Rakas ystävä\", kirjoitti Atos, \"minua on pyydetty kuninkaan käskystä\ntavoittamaan sinua...\"\n\n\"Minua!\" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään\npöydälle.\n\nRaoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:\n\n\"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän\nodottaa sinua Louvressa.\"\n\n\"Minua!\" kertasi muskettisoturi toistamiseen.\n\n\"Hei hei\", sanoi Raoul.\n\n\"Ho hoo\", vastasi d'Artagnan. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\nEnsimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä\nkerran.\n\n\"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen\", tuumi hän.\n\n\"Miksi niin\", kysyi Raoul; \"tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista\npalvelijaa kuin te olette?\"\n\n\"Hohoi!\" huudahti upseeri väkinäisesti; \"jopa teet pilaa minusta,\nRaoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut\nminua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa,\nmiten sitä sanoisikaan.\"\n\n\"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?\"\n\n\"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton... Kuinka\nmielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa\nneljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi\nmikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat... Oi,\nRaoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja\nkuningattarien luottamuksia, -- niin kauan kuin et ole nähnyt kahden\nkardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin\nkauan kun et... Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy\nerota, Raoul.\"\n\n\"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!\"\n\n\"Ka, sen tämä asia sietääkin... Kuulehan, minulla on tärkeä asia\nsinulle.\"\n\n\"Sanokaa vain, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut.\"\n\n\"Mitä! Poisko matkustatte?\"\n\n\"Tietysti, pahus vieköön!... Sanot minun lähteneen päätähavin\nEnglantiin, asuakseni pikku maatalossani.\"\n\n\"Englantiin! Te!... Mutta kuninkaan käsky?\"\n\n\"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan\ntosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja\nantaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?\"\n\n\"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?\"\n\n\"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt.\nSinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa\npoika! Mutta, _mordioux_, se onkin politiikkaa... hän ihan\nyksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin.\"\n\n\"Minkätähden?\" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.\n\n\"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa...\nkiivailin silloin, ja hän muistaa sen.\"\n\n\"Mitä hänelle sanoitte?\"\n\n\"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!...\" hirmustui Raoul; \"onko mahdollista, että\nsellaisia sanoja kirposi kieleltänne?\"\n\n\"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli\nsama.\"\n\n\"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?\"\n\n\"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut\npakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi\nmitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa\nominaisuudessa... Ja sitten siirryin Englantiin... ei näkynyt enää\nd'Artagnania... Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on\nkuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni.\"\n\n\"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?\"\n\n\"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä\nja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti\narvossa... Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin\non kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn.\nMenehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!\"\n\n\"Rakas herra d'Artagnan\", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan\nulos ikkunasta, \"te ette voi edes paeta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän tietysti vangitsee teidät.\"\n\nD'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.\n\n\"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte\ntaisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te\nolette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee.\"\n\n\"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!\" murisi\nd'Artagnan.\n\n\"Hyväksyttehän käsitykseni?\"\n\n\"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan\nlivahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen\ntallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja,\nja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa\nBoulogneen; tie on tuttu... Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että... se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä\nviidennestä vailla, ja että...\"\n\n\"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette,\nniin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä.\"\n\n\"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?\"\n\n\"Ensiksikin, että olette pelännyt.\"\n\n\"Hoo, kuka niin sanoo?\"\n\n\"Kuningas ensimmäisenä.\"\n\n\"No niin, mutta... hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa.\"\n\n\"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi.\"\n\n\"Syylliseksi! Mihinkä?\"\n\n\"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan.\"\n\n\"Sekin on totta... Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi\nBastiljiin?\"\n\n\"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin.\"\n\n\"Perhana, sen kyllä tiedän\", virkkoi d'Artagnan miettivästi; \"sinä olet\noikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa\npäätä tyrmään?\"\n\n\"Me vapauttaisimme teidät sieltä\", sanoi Raoul säveän levollisesti.\n\n\"_Mordioux_!\" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, \"sinäpä\nlausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä\nmenen. Älä unohda viimeistä ohjettani.\"\n\n\"Yhtä viidennestä vailla\", sanoi Raoul.\n\n\"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden\nseikan tuohon viimeiseen.\"\n\n\"Sanokaa vain!\"\n\n\"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja\nminä kuolen sinne -- sellaista on nähty --, jos minusta siis tulee\nilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan\nsiinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi.\"\n\n\"Chevalier!\"\n\n\"_Mordioux_, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen\nsieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne.\"\n\nSen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti\nmiekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja\nojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.\n\nMyymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa\nkohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja\npisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka\njärkkymättömänä odotteli oven edustalla.\n\n\"Ahaa, tuttua väkeä!... Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!\"\nhuudahti muskettisoturi iloisesti. \"Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?\"\n\n\"Vangitaan!\" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.\n\n\"Se olemas minä\", lausui sveitsiläinen. \"Hyvä päivä, monsir\nd'Artagnan!\"\n\n\"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja\nraskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, -- tunnen oloni kovin\nkömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te\nkahden kantajana.\"\n\n\"Kuningas ei sanomas\", vastasi sveitsiläinen; \"bitägä deitän miekka.\"\n\n\"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.\nLähtekäämmekin siis vain kiireesti.\"\n\nHra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli\nniin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan.\nPlanchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa\ntultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.\n\nHerra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.\n\n\"Ei\", esteli d'Artagnan, \"siten menetämme aikaa; menkäämme pikku\nportaista.\"\n\nSveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n\ntyöhuoneen eteiseen.\n\nSiellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi\nvartiopaikalleen.\n\n\n\n\n53.\n\nKuningas.\n\n\nD'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu\npois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:\n\n\"Herra d'Artagnan!\"\n\nMuskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme\nsilmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.\n\nKuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut\nmillänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista,\nei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja\nhuomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin\nhyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa\nselitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä\nruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen\nfreskomaalauksia ja laen halkeimia.\n\nTätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:\n\n-- Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, -- sinä, jonka olen nähnyt\nkapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, -- sinä, jota\nolen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä\nsaat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua\nkardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!\n\nSamassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.\n\n\"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan\", hän sanoi.\n\nD'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.\n\n\"Niin, sire\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen.\"\n\nD'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.\n\n-- Tämä on jotensakin kohteliasta, -- ajatteli hän, -- ja siihen ei\nminulla ole mitään sanomista.\n\nLudvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.\n\n-- Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, -- ajatteli\nmuskettisoturi; -- paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni:\nensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.\n\nLudvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi\nd'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että\nhyväntahtoisesti.\n\n-- Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli\nmuskettisoturi.\n\n\"Monsieur\", aloitti kuningas, \"te kai tiedätte, että herra kardinaali\non kuollut?\"\n\n\"Olen sitä arvellut, sire.\"\n\n\"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani\"\n\n\"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen,\nkun vain tahtoo.\"\n\n\"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle\nBloisissa?\"\n\n-- Kas, siinä sitä nyt ollaan, -- ajatteli d'Artagnan, minä en siis\nerehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin\non varsin hyvä vainu.\n\n\"Ette vastaa?\" virkahti Ludvig.\n\n\"Sire, luulen muistavani...\"\n\n\"Luulette vain?\"\n\n\"Siitä on pitkä aika.\"\n\n\"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle\nseuraavasti, -- kuunnelkaa minua tarkoin.\"\n\n\"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti\nkääntyy minulle mielenkiintoiseksi.\"\n\nLudvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa\nsulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.\n\nLudvig XIV jatkoi:\n\n\"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun\najatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte\nhuomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja\ntunsitte väsymystä.\"\n\n\"Niin, sen kyllä sanoin, sire.\"\n\n\"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, -- että\ntodellisena syynä olikin tyytymättömyys.\"\n\n\"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään\ntullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän\nmajesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin\nlausumaani suuntaan.\"\n\n\"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen.\nLausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte\nvastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se\ntotta?\"\n\n\"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin.\"\n\n\"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän\ntarpeeseeni...' Älkää puolustelko, minä pyydän... Se oli aivan\nluonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra\nd'Artagnan.\"\n\n\"Sire... säästellyt!... mitätön sotilas kuningasta!\"\n\n\"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon\ntarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni\ntulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle:\n'Eroni... heti paikalla!'\"\n\nD'Artagnan puri viiksiään.\n\n\"Se on totta\", hän mutisi.\n\n\"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana\", lisäsi Ludvig XIV.\n\n\"Mutta\", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, \"jos en\nimarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään\npettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira\novenne edessä, -- hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä\nluuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin\neroa, josta teidän majesteettinne puhuu.\"\n\n\"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän\nolisi tullut kohditella minua... Mitä näittekään moitittavaa\nkuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?... Tai\nsanokaamme pikemmin... että hän ei ottanut puolisokseen neiti de\nMancinia?\"\n\nTämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän\nkatseen.\n\n-- Kah, kah! -- ajatteli jälkimmäinen; -- eipä hän ole ainoastaan\nmuistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!\n\n\"Teidän tuomionne\", jatkoi Ludvig XIV, \"kohtasi sekä kuningasta että\nihmistä... Mutta, herra d'Artagnan... se heikkous... sillä tehän\nkatsoitte sitä heikkoudeksi?\"\n\nD'Artagnan ei vastannut.\n\n\"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta\neikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, -- kohottaessaan ja\ntukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt\nansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs,\nniin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut\nminua?\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi\npahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta.\"\n\nD'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään\nsävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.\n\n\"Lienette sittemmin harkinnut?\" aloitti Ludvig XIV jälleen.\n\n\"Mitä niin, sire?\" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.\n\n\"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur.\"\n\n\"Kyllä, sire, tietysti...\"\n\n\"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne\ntakaisin?\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte.\"\n\n\"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua\nkunnioittaa.\"\n\nLudvig rypisti kulmiaan.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky...\noivallan kaikkea vaivalloisesti, -- joskin kerran selville päästyäni\nsäilytän hyvin mielessäni.\"\n\n\"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti.\"\n\n\"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne.\"\n\n\"Antakaakin minulle siis pian selvyys... aikani on kallista. Mitä\nolette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?\"\n\n\"Olen menestynyt, sire.\"\n\n\"Se on kova sana, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen\nkuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni\nleiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni\nsäädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani,\nloukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta.\"\n\n\"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön\nEnglannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut\nlupauksenne.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Epäilemättä... Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta\nruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas\nKaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali\nMonkin.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni.\"\n\n\"Onnistiko?\"\n\n\"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa.\"\n\n\"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?\"\n\n\"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta,\n-- kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt\nviidenkymmenen vuoden mittaan.\"\n\n\"Kaunis erä... mutta teillähän lienee kunnianhimoa?\"\n\n\"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille,\netten ajattele pääomani lisäämistä.\"\n\n\"Mitä! Aiotte olla jouten?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Hylätä miekkanne?\"\n\n\"Se on jo tehty.\"\n\n\"Mahdotonta, herra d'Artagnan\", sanoi Ludvig päättävästi.\n\n\"Mutta, sire...\"\n\n\"Minä en tahdo sitä\", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja\nkäskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja\nrauhattomanakin.\n\n\"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?\"\nkysyi hän.\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla.\"\n\n\"Vaikka niinkin. No!\"\n\n\"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman\naseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi\nminut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?\"\n\n\"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää\nminua tilille?\" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; \"kuka on teille\nsanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?\"\n\n\"Sire\", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, \"suorapuheisuus ei\nnähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä,\njolloin selitimme kantaamme Bloisissa.\"\n\n\"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut.\"\n\n\"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta...\"\n\n\"Mutta te ette usko sitä?\"\n\n\"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää\nliikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa\nihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi\non päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on\nrahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen.\nNoiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on\nsuunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta.\"\n\nSamassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi\npäätänsä.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan\", sanoi hän; \"herra Colbert tuo\nminulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!\"\n\nD'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja\ntuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen\nkäytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan\nnäin esiintyneitä uusia kasvoja.\n\n\"Tutkinto on siis toimitettu?\" kysyi kuningas Colbertilta.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja tuomarien lausunto...?\"\n\n\"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä\nmenetyksen.\"\n\n\"Vai niini\" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden\nsyrjäkatseen d'Artagnaniin. \"Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?\"\n\nColbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja\npidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.\n\n\"Olkaa huoletta\", sanoi hän, \"tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne\nherra d'Artagnania?\"\n\nMolemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, -- d'Artagnan avoimin ja\nsäihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen\nsuora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas\ntirkistys oli soturille vastenmielinen.\n\n\"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa\",\nvirkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.\n\n\"Ahaa\", sanoi gascognelainen, \"tehän nappasitte hopean sveitsiläisten\nnauhuksista, monsieur... Kiitettävää säästäväisyyttä!\"\n\nVirkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä\nnäki hänen lävitseen.\n\n\"Herra d'Artagnan\", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista\nainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, \"tässä on kysymys\nveronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät\nja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa.\"\n\nD'Artagnan hätkähti. \"Ohoh!\" äännähti hän.\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini.\"\n\nKuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.\n\n\"Sire\", lausui Colbert puoliääneen, \"minun tulee huomauttaa teidän\nmajesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen\ntäytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia.\"\n\n\"Mitä nyt?\" virkahti Ludvig XIV.\n\n\"On otettava huomioon\", jatkoi Colbert tyynesti, \"että veronkantajiin\nkajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo\nkaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan\nmiehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi\nkaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä\nsyntyy levottomuuksia.\"\n\nLudvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli\nviiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla\nkuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.\n\nSitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että\nkäsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien\nalle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:\n\n\"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin\nmahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne,\nja mitään älkää sanoko mahdottomaksi.\"\n\nColbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin\nläsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana\nkorvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:\n\n\"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu\nomaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen.\"\n\n-- Sievoinen summa, -- ajatteli d'Artagnan.\n\n\"Joten kassatilini nyt päättyy...?\"\n\n\"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire\", vastasi Colbert kumartaen.\n\n-- Lempo soikoon! -- jupisi d'Artagnan, -- onpa se jo komeata!\n\n\"Herra Colbert\", lisäsi kuningas, \"menkäähän parvekkeen kautta, missä\nherra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän\non määräyksestäni laatinut.\"\n\n\"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä\niltana?\"\n\n\"En, monsieur; hyvästi!\"\n\nColbert poistui.\n\n\"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan\", aloitti Ludvig XIV jälleen\nniinkuin ei olisi mitään tapahtunut. \"Te näette, että rahakysymyksessä\ntoki on jo huomattava muutos tapahtunut.\"\n\n\"On, nollasta kahdeksaantoista\", vastasi muskettisoturi reippaasti.\n\"Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin\nhänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi\nvaltakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin\nnäen kompastuskiven.\"\n\n\"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton\",\nmuistutti Ludvig, \"sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä\npäivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt\npalveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken\nsanoitte... Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun\nepäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta.\"\n\nKamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.\n\n\"Astukaa sisään, monsieur\", sanoi kuningas; \"te olette säntillinen,\nkuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle\nmenevää kirjettä.\"\n\nD'Artagnan heristi korviaan.\n\n\"Vain hetkinen, monsieur\", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle;\n\"minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan\nja lady Henrietten Stuartin avioliittoon.\"\n\n-- Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, -- tuumi d'Artagnan\nkuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois\nherra de Lyonnen; -- mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman\nläimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.\n\nKuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui\nhänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen\nseurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi\ntovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.\n\n\"Nyt, monsieur\", hän sanoi, \"jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte\nminulle Bloisissa, että te ette ollut rikas.\"\n\n\"Nyt olen, sire.\"\n\n\"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun\nrahojani, -- minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne.\"\n\n\"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa.\"\n\n\"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen\nkahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?\"\n\n\"Mutta, sire...\" aloitti d'Artagnan silmät suurina.\n\n\"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin\nlisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien\nerityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että\nkaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, -- sanokaamme\nneljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne...\"\n\n\"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta\nvastatkaa, antakaa kuulua, -- muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole\nsitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa\nominaisuutenanne.\"\n\n\"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on\nvarsin komea palkka; mutta...\"\n\n\"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?\"\n\n\"Oh, totisesti.\"\n\n\"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä\nylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa.\nSiirtykäämme tärkeämpiin asioihin.\"\n\n\"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne...\"\n\n\"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä,\nettä se aikomus ei sovellu minun tahtooni,... Minä lienen määrääjä?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni.\nKun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani\nretkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta.\"\n\nD'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.\n\n\"No, no, monsieur\", haastoi kuningas, \"teidät nähdessään teitä voisi\nluulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän\nmajesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa\nRanskan marskien yläpuolella?\"\n\n\"Sen tiedän, sire.\"\n\n\"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?\"\n\n\"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!\"\n\n\"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte\nmenettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen\nherraksenne?\"\n\n\"Se alkaa olla vakaumukseni, sire.\"\n\n\"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne\non ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee\nkaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita\nminun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon\nmitä pikimmin.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Te ette enää erkane seurueestani.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä\nläheisyydessä.\"\n\n\"Sire\", huomautti d'Artagnan, \"jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi,\nei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta\nlivreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa\nansainneeksi.\"\n\n\"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti;\ntahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, -- että\nmuskettikapteeni on huomattava henkilö.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi d'Artagnan kiivaasti, \"en pidä lahjarahoista, minä\ntahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle\njoutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä.\"\n\nLudvig XIV puhkesi nauramaan.\n\n\"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin\nsydämeni salaisuuden.\"\n\n\"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta\nlivreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä\naikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne\njatkaa nyt?\"\n\n\"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta\nratsaille.\"\n\n\"Hetikohta?\"\n\n\"Kahden päivän kuluessa.\"\n\n\"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä\nennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille.\"\n\n\"Sitä saattaa sattua.\"\n\n\"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin\nahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette\nkuitenkin unohtanut erään seikan.\"\n\n\"Minkä siis?\"\n\n\"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee\nkuninkaallisen tähdistön ritari?\"\n\n\"Sellaisesta te välitätte?\"\n\n\"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan.\"\n\n\"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut\nkapteenin valtakirjan.\"\n\n\"Ka, ka\", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, \"siis retkeltä\nsuoriuduttuani?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?\"\n\n\"Tunnetteko Bretagnen seutuja?\"\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Onko teillä siellä ystäviä?\"\n\n\"Bretagnessa? Ei tietääkseni.\"\n\n\"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?\"\n\nD'Artagnan hymyili.\n\n\"Luulenpa kykeneväni, sire.\"\n\n\"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista\nvallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille,\nvasalleillemme?\"\n\n\"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen\nrintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?\"\n\n\"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle.\"\n\n\"Bretagneen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Yksin?\"\n\n\"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta.\"\n\n\"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?\"\n\n\"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen\nlakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa,\nherra d'Artagnan.\"\n\n\"Ja sitten, sire?\"\n\n\"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan\nlinnoituksia huolellisesti.\"\n\n\"Rannikolla?\"\n\n\"Ja saarillakin.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä.\"\n\n\"Joka kuuluu herra Fouquetille?\" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi\nsävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.\n\n\"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra\nFouquet.\"\n\n\"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka\npaikka?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin\nlukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?\"\n\n\"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian\nytimeen.\"\n\n\"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?\"\n\n\"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen.\"\n\nD'Artagnan kiersi viiksiään.\n\n\"Olen kuninkaan vakooja?\" sanoi hän suorasukaisesti.\n\n\"Ette vakooja, monsieur!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne\nlukuun.\"\n\n\"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni\netunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai\nvihollisen asemaa...\"\n\nSen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.\n\n\"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?\" jatkoi kuningas.\n\n\"En, en\", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; \"asia saa kokonaan toisen\nleiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain\nsotureita... Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?\" hän lisäsi heti.\n\n\"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta.\"\n\n\"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?\"\n\n\"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin\nerityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli\ntarvitsette?\"\n\n\"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?\"\n\n\"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta.\"\n\n\"Olen valmis, sire.\"\n\n\"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä\nensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko\nherra Fouquetia?\"\n\n\"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin\ntarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin.\"\n\n\"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja\njuuri sitä kieltäytymistä tavoitan.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi d'Artagnan. \"Edelleen, sire?\"\n\n\"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.\nOnko teillä hyvä hevonen?\"\n\n\"Erinomainen, sire.\"\n\n\"Paljonko olette maksanut siitä?\"\n\n\"Sataviisikymmentä pistolia.\"\n\n\"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille.\"\n\n\"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen\nminulta?\"\n\n\"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä\nenää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä.\"\n\n\"Asialla on siis kiire?\"\n\n\"On peräti.\"\n\n\"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?\"\n\n\"Kaksi minulle tiettyä seikkaa.\"\n\n\"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo\nkaksi, ja onhan postihevosiakin varana.\"\n\n\"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja,\nherra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun\nmiehiäni.\"\n\n\"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna\nsaan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?\"\n\n\"Missä asutte?\"\n\n\"Tästälähtein tietenkin Louvressa.\"\n\n\"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä.\nLähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä\ntai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan\ntästä sivullisille, monsieur.\"\n\n\"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun.\"\n\n\"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la\nFèren välityksellä.\"\n\n\"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella\n_Kultaisessa Huhmaressa_.\"\n\n\"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa\nohjeitani.\"\n\n\"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!\"\n\n\"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin\nettä voittekin häivyttäytyä jonoon.\"\n\n\"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire.\"\n\n\"Tässä se on.\"\n\nKuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa\nsiitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. \"Ne ovat rahoja\", sanoi\nhän, \"ja ne minä luetutan eteeni.\"\n\n\"Hyvästi, herra d'Artagnan\", lisäsi kuningas; \"kaiketi olette oikein\nymmärtänyt minut?\"\n\n\"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut\nBelle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin\ntyöt edistyvät, siinä kaikki.\"\n\n\"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi.\"\n\n\"Enkä joudu\", vastasi gascognelainen terhakasti.\n\n\"Tai että teidät surmataan\", jatkoi kuningas.\n\n\"Vaikeata uskoa, sire.\"\n\n\"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään\npaperinne kieli.\"\n\nD'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi\nhyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:\n\n-- Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!\n\n\n\n\n54.\n\nRahaministerin kaksoisasunto.\n\n\nD'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta\nkäänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen\nkohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme\nkeskustelun kanssa.\n\nYli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä\nomistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi\nkookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin\ntarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta\nehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle\npuoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt\nseurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja\nkiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa\nsinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään\nperusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin\novensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi\nulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen\npaneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä\nhuoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet\ntosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan\nkirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan\nvalintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.\n\nEi ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön\ntelkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen\nFouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän\nnosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman\nkärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi\ntai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei\nmissään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka\ntäydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.\n\nKevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä\nkuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.\n\n\"Kah, kah\", mutisi yli-intendentti kummeksuen; \"kuka tuolla voinee\nolla? En tänään odottanut ketään.\"\n\nJa varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi\nkuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui\nkiertäessä. \"Totisesti, hän saa varrota!\" hän virkahti istuutuessaan\njälleen pöytänsä ääreen.\n\nHautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt\najattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen\nselkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja\ntarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden\nniihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja\nnimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle\nniinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa\nsyventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti\nvilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.\n\nFouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin\nhän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi\nkyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän\nsiten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa,\njonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken\nuurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt\nnopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.\n\n-- Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, -- ajatteli Fouquet.\n-- No, no, pitää malttua, -- kreivitär siellä varmaankin on. Mutta\nei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa.\nPresidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi\nnoin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan,\nkunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka\nsiellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska\nsiellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!\n\nJa soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti\nhommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti\nhänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin\nmahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi\nvilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana\nkuin ennen:\n\n\"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka\nnoin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa.\"\n\nHän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken\npideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja\npaljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin\njättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut\nlaudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään,\nantaen oven itsestään sulkeutua takanansa.\n\nFouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen\npainuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin;\ntämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla,\nja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä\nmaanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan\nVincennesin puistosta.\n\nHolvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn\nsalaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin\nkalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen\nkuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla\navaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi\nylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen\nviehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon\nrapinan.\n\n\"Ah, hyväinen aika!\" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; \"tekö,\n-- te täällä, markiisitar de Bellières!\"\n\n\"Niin\", vastasi markiisitar hiljaa, \"niin, minä, monsieur.\"\n\n\"Markiisitar, rakas markiisitar!\" pahoitteli Fouquet\nheittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; \"voi, miten olette tänne\ntullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!\"\n\n\"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!\"\n\n\"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!\"\n\n\"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, --\nettekö kuullut?\"\n\n\"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!\"\n\n\"Ettekö kuullut kutsuani?\"\n\n\"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten\nolisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen\nankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin\ntiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt\nkaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen.\"\n\nMarkiisitar silmäili ympärilleen.\n\n\"Olemmeko ihan yksin, monsieur?\" hän kysyi.\n\n\"Siitä menen takuuseen, madame!\"\n\n\"Niin, tosiaan\", virkahti markiisitar surumielisesti.\n\n\"Te huokaatte?\"\n\n\"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!\" sanoi\nmarkiisitar hieman katkerasti. \"Kyllä huomaa, että te olette arka\nlempijutuistanne!\"\n\n\"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?\"\n\n\"Oh, en, -- te olette hienotuntoinen mies\", vastasi markiisitar\nhymyillen.\n\n\"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!\"\n\n\"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä.\"\n\n\"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, -- te, jota vuoden ajan\nolen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti...\"\n\n\"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta.\"\n\n\"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä\ntodistetta odotan yhä.\"\n\n\"Tulin antamaan sen teille, monsieur.\"\n\nFouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui\nkieltävällä liikkeellä.\n\n\"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille\nsuoda, -- alttiiseen kiintymykseeni?\"\n\n\"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on\nvallitseva intohimo.\"\n\n\"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman\nvakavaa aihetta, senhän käsittänette.\"\n\n\"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, -- kun saan teitä\nkatsella ja puhutella!\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota\nvälttäneenä ja että saan puhua kanssanne.\"\n\nFouquet vaipui polvilleen.\n\n\"Puhukaa, puhukaa, madame\", hän pyysi, \"minä kuuntelen.\"\n\nMarkiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen\nkatseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.\n\n\"Ooh\", mutisi hän sitten, \"kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se,\njolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta\nsydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen\ntarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen\nilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, -- katsella häntä tunnin\nja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on\nsaapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!\"\n\n\"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?\" virkahti Fouquet\nhymyillen.\n\n\"Hänestä luonnollisesti.\"\n\n\"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista,\njoihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua\nvähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin\nuskottuni.\"\n\n\"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen\nkoristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette\nainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana\nkilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä\ntunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki\nvälit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka\novat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?\"\n\n\"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin\nmoitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi\nrakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta\npalatkaamme lempeämpään mielialaan, -- mainitsemaanne kiintymykseen,\ntai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa,\nettä se kiintymys on todellista rakkautta.\"\n\n\"Vastikään olin valmis puhumaan\", sanoi markiisitar pyyhkäisten\nsilmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten\nveistoksien pehmeitä ääriviivoja; \"aatokseni olivat rohkeasti selviä.\nNyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani\nteille hyvin ikävän tiedon.\"\n\n\"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän\ntäälläolostanne, markiisitar, -- tai pikemmin, koska nyt näen teidät\nluonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten\ntunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja\nhaastakaamme ainoastaan teistä.\"\n\n\"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua\nselvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni\nmuuhun, -- Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että\npeloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen\nja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?\"\n\n\"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan...\"\n\n\"Ensiksi, miten tulitte tänne?\"\n\n\"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että\nherra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?\"\n\n\"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert\nintendenttinä, -- se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään\nhätäännyttävää ei siinä ole.\"\n\n\"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut\ntuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?\"\n\n\"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Kuka sitä sanoo?\"\n\n\"Koko maailma.\"\n\n\"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi\nsaada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen.\"\n\n\"Madame Vanel.\"\n\n\"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua\", virkkoi Fouquet nauraen;\n\"hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään.\"\n\n\"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän\nrakastaa teitä yhä.\"\n\n\"Joutavia, -- se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä\nrakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka\nlikapilkulla?\"\n\n\"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?\"\n\n\"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?\"\n\n\"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä\non todisteena se, että hän pelastaa teidät.\"\n\n\"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti.\nMikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata\nminua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?\"\n\n\"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa.\"\n\n\"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut\nColbertin intendentiksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, -- mutta\nselittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni\nvirkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua,\nvaikka sillä sijalla onkin Colbert?\"\n\n\"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä\", vastasi\nmarkiisitar.\n\n\"Minua!\" huudahti Fouquet. \"Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin\nasemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten\nmuutkin.\"\n\n\"Hän muita enemmän.\"\n\n\"Vaikka niinkin.\"\n\n\"Hän on kunnianhimoinen.\"\n\n\"Kukapa ei olisi, markiisitar?\"\n\n\"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja.\"\n\n\"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin\nsuosiossa.\"\n\n\"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä\nyli-intendentiksi?\"\n\n\"Ettekö jo ole sitä pelännyt?\"\n\n\"Ohoh\", virkahti Fouquet, \"päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on\ntoki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä\nmiehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön\nvaimo.\"\n\n\"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, -- jollei kullalla, niin\njuonilla.\"\n\n\"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, -- te,\njolle minä olen tarjonnut miljoonia.\"\n\n\"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta,\nFouquet, -- ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että\nkaikki on hankittavissa tavalla tai toisella.\"\n\n\"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun\npaikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, -- ei\nhän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.\"\n\n\"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?\"\n\n\"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi\nminuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon\nulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu,\nmarkiisitar.\"\n\n\"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Onko herra d'Eymeris apureitanne?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Onko herra Lyodot ystäviänne?\"\n\n\"Taatusti.\"\n\n\"Herra de Vanin?\"\n\n\"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota.\"\n\n\"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri\nd'Eymeriin ja Lyodotin puolesta.\"\n\n\"Kuka heitä uhkaa?\"\n\n\"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua.\"\n\n\"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?\"\n\n\"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi\nminulle.\"\n\n\"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle\nsoimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!\"\n\n\"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'\"\n\n\"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?\"\n\n\"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert', hän\nsanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt\nintendentti'.\"\n\n\"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin\nvallassani.\"\n\n\"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä\nväleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden\nherrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he\nolivat teille.\"\n\n\"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin\nsaada minut menettämään heidän tukensa.\"\n\n\"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin\nseurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs\nmies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti\ntaskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli\npöydällä.\"\n\n\"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?\"\n\n\"Juuri heistä.\"\n\n\"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli.\"\n\n\"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne.\"\n\n\"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!\"\n\n\"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale.\nLyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen\nvalkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten\nsiekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel\ntuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle\nsanan.\"\n\n\"Kas vain!\"\n\n\"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän\nantoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden.\"\n\n\"Missä se paperi on?\" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.\n\n\"Tässä, monsieur; lukekaa se\", sanoi markiisitar.\n\n\"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista:\nd'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.'\nD'Eymeris! Lyodot!\" huudahti Fouquet lukien uudestaan.\n\n\"Teidän ystäviänne\", huomautti markiisitar.\n\n\"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' -- mitä kummaa se\nmerkitsee?\"...\n\n\"Sen voi jokseenkin arvata!\" sanoi markiisitar. \"Ette sitäpaitsi ole\nvielä lukenut loppuun.\"\n\nFouquet jatkoi:\n\n\"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta\nja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!\"\nhuudahti Fouquet; \"kuolemaan -- kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta\njos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen\npäätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa\nallekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön.\"\n\n\"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin.\"\n\n\"Haa!\" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään\navautuvaan kuiluun: \"mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä\nselventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?\"\n\n\"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt\ntoki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on\ntodella perää, -- herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen\nsuoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan\npelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt\nolette täällä, -- kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja\nantanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden\nkesken...\"\n\n\"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni\",\nkeskeytti markiisitar nousten seisaalle. \"Olkaa siis vain\nvaruillanne...\"\n\n\"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne\nole veruke...\"\n\n\"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne...\"\n\nFouquet nousi vuorostaan.\n\n\"Entä minulla?\" hän kysäisi.\n\n\"Oh, teillä -- teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen\nuhalla. Hyvästi!\"\n\n\"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!\"\n\n\"Kenties\", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä\nFouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että\nFouquet ei rohjennut pidättää häntä.\n\nPää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi\nmaanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi\nasuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla\nvälittivät hänen kaksinaista elämäänsä.\n\n\n\n\n55.\n\nRahaministerin hengellinen veli.\n\n\nFouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään\nkuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun\nkuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:\n\n\"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa.\"\n\nJoutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut\nilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit\nkirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi\noven läpi:\n\n\"Kuka siellä nyt on?\"\n\n\"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?\" vastasi ääni.\n\n\"Kyllähän\", jupisi Fouquet itsekseen, \"kyllä minä tunnen sinut\nihmeellisen hyvin, ystäväiseni!\" Ja ääneen hän lisäsi: \"Gourvilleko?\"\n\n\"No tietysti, monseigneur!\"\n\nFouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui\novelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.\n\n\"Voi, monseigneur, monseigneur\", päivitteli Gourville tullessaan\nsisälle, \"sitä kovuutta!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes\nvastausta saamatta.\"\n\n\"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä.\nSinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi\ntahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana.\"\n\n\"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään\nohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja\novet!\"\n\n\"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?\" virkkoi Fouquet.\n\n\"On ihan ihmeitä, monseigneur!\"\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän\nuskottunsa mielenkuohusta.\n\n\"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?\"\n\n\"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion.\"\n\n\"Tuomion!\" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja\nkasvojensa vaalenemista. \"Tuomion! Ketä vastaan?\"\n\n\"Se on tuominnut kaksi ystäväänne...\"\n\n\"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?\"\n\n\"Niin, monseigneur... kuolemaan!\"\n\n\"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, -- se on\nmahdotonta.\"\n\n\"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan\ntänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin.\"\n\nFouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin\nGourvillelle. \"Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta\", hän vakuutti.\n\nGourville pudisti päätänsä.\n\n\"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen\nnykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä.\"\n\n\"Taas Colbert!\" kivahti Fouquet; \"lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu\nkorviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin\nmitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa\nhäntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän,\nettä minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe\nesiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan.\"\n\n\"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on\njo pitkällä... Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro\nfinanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti\nhavaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä.\"\n\n\"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!\" sanoi Fouquet hymyillen. \"Salli\nminun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori -- Colbert!\n_Corbleu_, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan... No, kaipaan\nkuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on\nnimenomaan tehnyt?\"\n\n\"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä\", sanoi Gourville\nyksinkertaisesti.\n\nFouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.\n\n\"Oletko varma sanoistasi?\" hän huudahti.\n\n\"Tässä on todiste, monseigneur.\"\n\nGourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut\neräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon\nkirjurilta.\n\n\"Niin, se näkyy olevan totta\", mutisi ministeri; \"mestauslava\nrakennetaan... mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville,\nhän ei kirjoita nimeään.\"\n\n\"Siitä saan kohtsiltään tiedon\", virkkoi Gourville.\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä\niltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna.\"\n\n\"Mutta, ei, ei!\" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; \"te erehdytte\nkaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä\nkävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen\nsyrakusalaista viiniä.\"\n\n\"Mitä se todistaa\", huomautti Gourville vastaan, \"muuta kuin että\ntuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen\npoissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät\npidätettiin?\"\n\n\"Mutta onko heidät siis vangittu?\"\n\n\"On toki.\"\n\n\"Mutta missä, milloin ja miten?\"\n\n\"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan\nrakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään\nhuolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi\nasian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja\ntodellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te\ntietämättömänä tästä suuresta tapauksesta.\"\n\nFouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa\nastella edes takaisin huoneessaan.\n\n\"Mitä päätätte, monseigneur?\" sanoi Gourville.\n\n\"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!\"\nhuudahti Fouquet. \"Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio\non vahvistettu, niin saamme nähdä!\"\n\nGourville kohautti hartioitaan.\n\n\"Epäuskoisuus\", hän huoahti, \"sinä olet kaikkien suurten sielujen\nvitsaus!\"\n\n\"Gourville!\"\n\n\"Niin\", jatkoi toinen, \"ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin\ntarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden.\"\n\n\"Lähtekäämme!\" huudahti Fouquet; \"avaa ovi, Gourville.\"\n\n\"Olkaa varuillanne\", sanoi Gourville; \"abbé[37] Fouquet tuli äsken.\"\n\n\"Kah! Veljeni täällä?\" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. \"Hän siis\ntietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin\nkiidättää minulle? _Diable_, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan\nhankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin,\nniin olisin helpommin varmistunut!\"\n\n\"Olette nyt kohtuuton\", virkkoi Gourville naurahtaen; \"ei hänellä liene\npahaa mielessä.\"\n\n\"Ei kannata häntä puolustella\", kivahti Fouquet; \"siinä on mies ilman\nsydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija.\"\n\n\"Hän tietää teidät rikkaaksi.\"\n\n\"Ja tahtoo saattaa minut häviöön.\"\n\n\"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki.\"\n\n\"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden\naikana! _Corbleu_, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen\ntilini.\" Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. \"Niin, sinä\ntahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas\", lausui yli-intendentti.\n\"Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!\"\n\n\"Älkää pahastuko, monseigneur.\"\n\n\"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei\nliikene kolikkoakaan.\"\n\nGourville astahti ovelle päin.\n\n\"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa\", jatkoi Fouquet; \"miksei yksin\ntein kahta!\"\n\n\"Hän pahoittelee huonoa seuraansa\", arveli Gourville, \"ja huomaa teidät\nparemmaksi kuin kaikki heittiönsä.\"\n\n\"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi,\nGourville... abbé Fouquetin puhdistajaksi!\"\n\n\"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen\npiirteensä, monseigneur.\"\n\n\"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen\npiirteensä? Todista se minulle.\"\n\n\"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette\nnoiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur.\"\n\n\"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?\" virkkoi Fouquet\nivallisesti.\n\n\"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai\nsadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan\nyhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan\nteräsketjun.\"\n\nFouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen\nja ilmoitti lakeijoille:\n\n\"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville\", hän\nmyönsi palatessaan.\n\nTovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.\n\nHän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain\nkirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin\nhahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut\nsäilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla\ntaskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin\nministerin tapaan.\n\n\"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?\" hän tiedusti.\n\n\"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!\"\n\n\"Kysyn kesken kiireiden.\"\n\nAbbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä,\nsitten aloittaen:\n\n\"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de\nBregille... Pelivelka, pyhä velka.\"\n\n\"Edelleen?\" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé\nFouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.\n\n\"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Kaksitoistasataa vaatturille\", pitkitti abbé; \"se juutas on pakottanut\nminut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani\nlivreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni\nerään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle.\"\n\n\"Onko vielä lisää?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Sinä huomaat\", sanoi abbé nöyrästi, \"että minä en ole pyytänyt mitään\nitselleni.\"\n\n\"Se on hienotuntoista\", vastasi vanhempi veli; \"omaa osuuttasi\nkuitenkin odotan kuullakseni.\"\n\n\"Mutta minä en pyydä -- en totisesti tällä kertaa... vaikka tosin\nolenkin ahtaalla, sen saat uskoa.\"\n\nMinisteri mietti tovin.\n\n\"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille\", hän sanoi; \"pukuihinko muka?\"\n\n\"Pidän sata miestä kunnossa!\" vastasi abbé ylväästi; \"on sitä siinä\nrasitusta.\"\n\n\"Miksi noin monta?\" vastasi Fouquet; \"oletko joku Richelieu tai\nMazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä\ntuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!\"\n\n\"Sinäkö pyydät selitystä!\" huudahti abbé; \"oh, kuinka voitkaan kysyä,\nminkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!\"\n\n\"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!\"\n\n\"Kiittämätön!\" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.\n\n\"Kerro asia.\"\n\n\"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden\nkamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin.\nMutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä... sata miestä ei riitäkään\nminulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!... niitä pitäisi olla\nkymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään\nkorottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja\nkokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen\nsadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi\nsinut kunniattomana alas viikossa, -- ei, ei viikkoakaan säilyisi\nasemasi, kuuletko?\"\n\n\"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen\nesitaistelijan, abbé.\"\n\n\"Sinä epäilet!\" kivahti abbé. \"Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin\ntapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä\nkananpoikaa.\"\n\n\"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?\"\n\n\"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi\nmaksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia\nsellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan\nja rasvan.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Huomautus herätti naurua\", jatkoi abbé, \"naurua sinun\nkustannuksellasi, _mort de tous les diables!_ Roskaväkeä kertyi\nympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama\nkananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis\ntaputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, -- häväistys sellainen,\njoka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!\"\n\nFouquet punehtui.\n\n\"Ja sinä peitit?\" hän tokaisi.\n\n\"En\", kertoi abbé, \"sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, -- äsken\nmaalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti\nmieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle:\n'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen\npuolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He\npaljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita\nympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita.\"\n\n\"Miten kävi?\" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.\n\n\"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi\ntyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna,\nhyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet\", lopetti\nabbé voitokkaasti, \"mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun\nkunniaa.\"\n\nFouquet painoi alas päänsä.\n\n\"Ja minulla on sata tuollaista\", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.\n\n\"No niin\", sanoi Fouquet; \"esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne\nillaksi.\"\n\n\"Tuleeko täällä illalliskestit?\"\n\n\"Tulee.\"\n\n\"Mutta kassa on kiinni?\"\n\n\"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé.\"\n\nAbbé kumarsi.\n\n\"Olemme siis sopuisina?\" hän sanoi.\n\n\"Varsin. Tule, Gourville.\"\n\n\"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?\"\n\n\"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta.\" Ja Gourvillelle\nyli-intendentti lausui hiljaa: \"Toimita valjaisiin englantilaiset\nratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo.\"\n\n\n\n\n56.\n\nHerra de la Fontainen viini.\n\n\nVaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo\noli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti\nsuuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät\nloppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja\npäätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet\nastui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin\nGrève-torille Gourvillen saattamana.\n\nTorin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen\npukeutuneen miehen raahaavan _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvista isoa\nviinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli\njuuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen\nVincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:\n\n\"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!\"\n\n\"Niin tosiaankin, monseigneur\", myönsi Gourville.\n\n\"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?\"\n\n\"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen.\"\n\n\"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?\" sanoi Fouquet.\n\"Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!\" Hän lähestyi\nkeittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli\nviiniostostansa vaunuissa. \"Vatel, hoi!\" kutsui hän käskevällä äänellä.\n\n\"Varokaa, monseigneur\", muistutti Gourville, \"joudutte huomatuksi.\"\n\n\"Vaikka!... mitä siitä? Vatel!\"\n\nKorea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen\nsilmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä\nmyhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja\nhymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko\nmuhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.\n\n\"Hoo, -- monseigneur?\" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.\n\n\"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?... Ostatteko viiniä\nGrève-torin krouvista! _Männynkäpyyn_ tai _Vihreihin Raitoihin_ se\nkenties vielä kelpaisi.\"\n\n\"Mutta, monseigneur\", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen\nGourvilleen, \"mikäs tässä sitten on hätänä?... Pidänkö kellariani\nkehnossa kunnossa?\"\n\n\"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta...\"\n\n\"Mitä! Onko sentään vikaa?\" tokaisi Vatel.\n\nGourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.\n\n\"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini -- teidän\nkellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei\ntarvittaisi _Pyhän Neitsyen kuvan_ apua.\"\n\n\"Ka, monsieur\", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen\npuhuttelusanaansa, \"teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että\nmuutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen.\"\n\nFouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun\nsoveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat\nistuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?\"\n\n\"Ja te siis...\"\n\n\"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän\nheidän pistäytyvän _Pyhän Neitsyen kuvaan_ kerran viikossa maistelemaan\nsitä. Siksipä päätin varata heille samaa.\"\n\nFouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa... hän oli melkein\nliikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin\nsydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. \"Yhtä hyvin te\nvoisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue\nPlanche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan\npäivällisillänne.\"\n\n\"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?\" huudahti Fouquet nauraen.\n\n\"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, -- ja siksi hän mielellään tuleekin\nvieraaksenne.\"\n\n\"Vatel, sinä olet kunnon mies!\" huudahti Fouquet puristaen\nhovimestarinsa kättä. \"Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että\nminun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä\npaljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat\nminun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan\npalkkasi kaksinkertaiseksi.\"\n\nVatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten\noivan lauselman:\n\n\"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä\nkääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin\nkahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi\nrautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä\nyhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva\nkaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan\nsietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka\nhirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle\nasti. Fouquet hätkähti.\n\n\"Päätös on tehty, näettehän\", sanoi Gourville.\n\n\"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa\", vastusti Fouquet.\n\n\"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän\nystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja\nnuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion\nmuuttamiseksi.\"\n\n\"Mutta minä en ole sitä varmentanut.\"\n\n\"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne.\"\n\n\"Minä lähden Louvreen.\"\n\n\"Ettekä lähde.\"\n\n\"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!\" huudahti Fouquet.\n\"Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena\nheittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?\"\n\n\"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä\njättää virkanne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?\"\n\n\"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin.\"\n\n\"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan.\"\n\n\"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen,\nettä ystäväni kuolevat, -- heidät on pelastettava.\"\n\n\"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?\"\n\n\"Gourville!\"\n\n\"Pitäkää varanne... kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella\npontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, --\näärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin\npysyisi lujana, -- täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja\nsitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen\nheidän tuomionsa.\"\n\n\"En ikinä!\"\n\n\"Suokaa anteeksi... kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa\ntapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte\neroavanne.\"\n\n\"Sen tekisin.\"\n\n\"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä...\nPalatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur.\"\n\n\"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja\nsyöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi,\nGourville!\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Gourville, \"minä säälittelisin teitä, ellen\ntietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän\nvuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa,\nasemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette\nsataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt\nsuostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on\nvaltakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä\nole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme\nSaint-Mandéhen, sanon minä.\"\n\n\"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi.\"\n\n\"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!\"\n\n\"Lähdetään!\" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; \"niin, niin,\nSaint-Mandéhen!\"\n\nHän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he\nSaint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot,\nhovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään.\nHöllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran\nvuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille\nvaununovesta parkaisten: \"Varokaa pullojani!\"\n\n\n\n\n57.\n\nSaint-Mandén parvekkeella.\n\n\nViisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut\npikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta\nsuoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina.\nIsännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä\nveljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen\nvastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä\nsuhteessa.\n\nYli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä\nsorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana\nmaailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne\nrunoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen\nyksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa -- josta pikku hovi oli\ntottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin\nmielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan\npulmista, -- oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin\nystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui\npöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi\nla Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun\nMennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan,\nettä koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja\nnaljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta\nviittauksesta.\n\nAbbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt\npuheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin\nGourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei\nkuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.\n\nPélisson otti sananvuoron. \"Herra Colbertista siis puhutaan?\" hän\nvirkkoi.\n\n\"Miksei\", vastasi Fouquet, \"jos kerran on totta, että kuningas on\nnimittänyt hänet intendentikseen?\"\n\nTuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa\nerityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.\n\n\"Saituri!\" huudahti yksi.\n\n\"Tuhrus!\" arvosteli toinen.\n\n\"Teeskentelijä!\" kiljaisi kolmas.\n\nPélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.\n\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei\ntunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä,\nettä herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani.\"\n\n\"Täydellisesti\", yhtyi Fouquet. \"Jättäkäämme herra Colbertin lihavat\nkananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista.\"\n\nSe lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko\nseurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn\nviinillä, ja abbé -- älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva\nmies ainakin -- hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä,\nettä äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.\n\nKardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana\naterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja\nhedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän\nsiirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka\ntästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai\nsittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä\nparvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.\n\nPélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: \"Monseigneur on\nsaanut mielipahaa?\"\n\n\"Suurta\", myönsi ministeri; \"antakaa Gourvillen kertoa siitä teille.\"\n\nKääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi\nhäntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen\nlatinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista\njo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa,\ntavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin\npidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija\npalasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen\nluomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja\nisännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa\nsäkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa\ntietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä\nkreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri\ntarttunut.\n\nAbbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään\naikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän\nehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua\nsäkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta\nymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin\nlausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten\nvaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana\nkertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.\n\n\"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän\nhaastellessamme täällä\", huomautti Pélisson Gourvillelle.\n\n\"Parempi on\", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille.\nTämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja\nmuut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle\nparvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien\npuutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.\n\nGourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:\n\n\"Monsieur, olemme kaikin täällä.\"\n\nFouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli\nkaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa\nikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.\n\nFouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa.\nAbbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen\nkeskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.\n\n\"Hyvät herrat\", lausui hän kuitenkin, \"älköön yksikään teistä kohottako\npäätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen\nja kuunnelkaa minua samalla.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen\nhäly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien\ntähystelyyn.\n\nTuo oli omituinen kohtaus -- miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä\nryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he\nsilti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka\nasennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia\nvieruskumppanilleen.\n\n\"Hyvät herrat\", haastoi Fouquet, \"olette epäilemättä huomanneet, että\nkeskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme... Taivaan\nnimessä, abbé, älä pysähdy, -- ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen;\nkävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska\nsinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin,\nvaroittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin\nparvekkeelle päin.\"\n\nAbbé totteli.\n\n\"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi\", sanoi Pélisson, joka samassa\nkäänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.\n\n\"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani\", huomautti Loret.\n\n\"Ja minä\", virkkoi abbé ikkunan äärestä, \"olen hiukan odotellut kelpo\nd'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa\nlivreä velkaa.\"\n\n\"Loret\", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, \"sinä et enää\npääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä\nsaatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla.\"\n\n\"Kuoleman?\" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin\nseisahtui varovaisessa näyttelemisessään.\n\n\"Muistakaa asema, hyvät herrat\", sanoi Fouquet, \"sillä meitä\nmahdollisesti vakoillaan... Niin, he ovat kuoleman omia.\"\n\n\"Kuoleman omia!\" toisti Pélisson; \"nuo miehet, jotka tuskin kuusi\npäivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista\ntosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa.\"\n\n\"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista\", arveli Loret.\n\n\"He eivät sairasta\", sanoi Fouquet. \"Heidät hirtetään!\" Ja hänen kolkko\näänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka\nhohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien\nloistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa\nsähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas\nhurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi\nikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.\n\n\"Hyvät herrat\", jatkoi Fouquet, \"Colbert on vangituttanut ja\ntuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion\ntäytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?\"\n\n\"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!\" kivahti abbé\nensimmäisenä.\n\n\"Monseigneur\", sanoi Pélisson, \"tulee vedota hänen majesteettiinsa.\"\n\n\"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson.\"\n\n\"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus\",\nsanoi kreivi de Charost. \"On lahjottava vanginvartijat.\"\n\n\"Tai paremmin vankilanpäällikkö\", arveli Fouquet.\n\n\"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!\" yhtyivät\ntoiset.\n\n\"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?\"\n\n\"Kyllä minä käyttelen rahoja\", tarjousi abbé.\n\n\"Ja minä käyttelen puheenlahjaa\", lupautui Pélisson.\n\n\"Sekä puheenlahjaa että rahoja\", päätti Fouquet; \"viisisataatuhatta\nlivreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen\ntullen heltiää miljoonakin.\"\n\n\"Miljoona!\" huudahti abbé; \"mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin\ntuhotuksi puolet Pariisia.\"\n\n\"Ei mitään melskeitä nyt\", sanoi Pélisson. \"Vankilanpäällikön tultua\nsuostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla\nollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset\nliikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu\nliioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa\nsuhdattomuuksilla.\"\n\n\"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson\", päätti Fouquet, \"ja ottakaa\nkumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. --\nGourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille.\"\n\n\"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa\", sanoi abbé. \"Hitto, onpa\nsiinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne.\"\n\n\"Hiljaa!\" käski Fouquet; \"ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan\ntenhoava!\"\n\nSäihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.\n\nPëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta;\nFouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.\n\n\n\n\n58.\n\nEpikurolaiset.\n\n\nMoniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet\nhivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet\nleimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden\ntakana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet,\nja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle\nnäyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut\nvähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä\nei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten\nkun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen\nisäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.\n\nTulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin\nsellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan\nmitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa\nkohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat\nliittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat\npitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta\nsamettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä\nja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä\nja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein\nmieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota\nmuutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat\nnuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin\nluontevasti.\n\n\"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?\"\nvirkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. \"Muinaisuuden Epikuros ei\nmilloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, -- meidän mestarimme\nmenettelee väärin.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi hänelle Conrart, \"ihan aiheetta te itsepintaisesti\nnimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta\nvanhanajan ajattelijan opetuksista.\"\n\n\"Mitä!\" väitti la Fontaine; \"eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti\nison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja\neikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta\nSaint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja\nystäviemme keskuudessa?\"\n\n\"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä\ntapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra\nFouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?\"\n\n\"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että\nnautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme\nonnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota\nhienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, --\nei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että\nseurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa.\"\n\n\"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä\nateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään\nleivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys\nsiis vastakkaisina onnen edellytyksinä.\"\n\n\"Se ei ole varmaa\", arveli la Fontaine; \"te saatatte vaihtaa\nEpikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart.\"\n\n\"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla\nkannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko\nhäntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme\nhuonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille.\nUudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin\nyhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä.\"\n\n\"Oh\", huudahti la Fontaine, \"eihän Epikurosta toki niin ole\nkäsitettävä, -- ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset\neivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen\npäämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan\nherra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen\nhallittaisiin?' Eikö ole totta?\"\n\n\"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta\", myönsi Conrart, \"niin se\non samalla hiukan kapinallistakin.\"\n\n\"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta\"\n\n\"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja.\"\n\n\"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin\nmyös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa\ntahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein\nolemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä --\niilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'... Onko hän sanonut niin\nvai eikö ole, Conrart?\"\n\n\"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin.\"\n\n\"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä\nepikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomio!\"\n\n\"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin\nEpiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää\nylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä\nmässääjäin juomaksi, -- joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan\nnurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa,\nettä nyt katkaisitte koipeni!'\"\n\n\"Siinä oli jäärä mieheksi.\"\n\n\"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen\nvain nimensä Colbertiksi.\"\n\nSyrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi\njo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän\nmyhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta\nesiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja\nsaaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman\nsävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa\nheti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. \"No?\" kysyi hän\nkiivaasti; \"kuuluuko jo mitään Pëlissonista?\"\n\n\"Hän tuli juuri Pariisista...\"\n\n\"Toiko hän vangit?\"\n\n\"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille.\"\n\n\"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?\"\n\n\"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että\njos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä\nvaltuutena.\"\n\n\"Oh\", huudahti Fouquet, \"sitä en ajatellut! Sen kyhään heti...\"\n\n\"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur\", varoitti\nPélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. \"Lähtekää itse ja esiintykää\nsuullisesti.\"\n\n\"Niin\", vastasi Fouquet miettivästi, \"se lienee sittenkin viisainta.\nMenen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin\nvaljaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani.\"\n\n\"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur\", vastasi Gourville. \"Älkää\nmenkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää\ntoisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista,\nmutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen\neri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi\non vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne\njoku välittäjä, -- hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei\nteidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa.\"\n\n\"Tuumin asiaa\", lupasi Fouquet, \"onhan meillä muuten aikaa koko yö.\"\n\n\"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin\",\nmuistutti puolestaan Pélisson; \"ei ole koskaan virhe ehtiä liian\npian.\"\n\n\"Hyvästi, Gourville\", virkkoi yli-intendentti; \"pidä hyvää huolta\nhauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson.\"\n\nTuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan,\nettä heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä\nkaiken yötä.\n\n\n\n\n59.\n\nNeljännestunnin myöhästys.\n\n\nToistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle\nmaaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja\nrasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka\nkuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita\nColbertin houkutuksia vastaan.\n\n\"Onpa vahinko, hyvä Pélisson\", sanoi hän keveästi, \"että te ette ole\nnainen.\"\n\n\"Onnekseni sen päin vastoin katson\", vastasi Pélisson, \"sillä suoraan\nsanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur.\"\n\n\"Pélisson, Pélisson!\" naurahti yli-intendentti: \"sitä te huomautatte\nniin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi\nkohdaksenne.\"\n\n\"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska\nnuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku\ntenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on\ntunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?\"\n\n\"Se johtui mieleeni\", myönsi Fouquet; \"mutta toivoakseni minulla on\nitsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa.\"\n\n\"On varmasti, monseigneur. Silti -- Gourville huomautti oikein, että\nvaarannatte siinä paljon.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; \"minä tunnen naisen, joka\nkelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin\npuheille!\"\n\n\"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, -- viisikymmentä\ntoitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan\nteidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan\nkaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja\nvetäisivät teidät mukanaan.\"\n\n\"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä\nolennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja\nkylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit\nkumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän\nsalaisuuden.\"\n\n\"Siinähän sitä onkin aarre\", sanoi Pélisson; \"sen kun lahjoitatte\nConciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin\nhänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen\nnähty.\"\n\n\"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi\", vastasi Fouquet,\n\"sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa\nmukavasti elelläkseen Englannissa, -- ja ystävättäreni taasen ei\nannakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa\ntätä sulotarta, Pélisson.\"\n\nSamassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti\netuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.\n\n\"Monseigneur\", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, \"sellaisen naisen\nlöytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden\nmaanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme;\nvankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen\npuheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy\nvaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur,\nälkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista.\"\n\n\"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson.\"\n\n\"Madame de Bellièren talon edustalla!\"\n\n\n\"Sh!\"\n\n\"Voi, hyväinen aika!\" huudahti Pélisson.\n\n\"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei\nsuorastaan ikinä mitään... Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi\npahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!\"\n\n\"Estääksenne minua!\" sanoi Fouquet. \"Mikään maan mahti ei nyt\nestäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du\nPlessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi\nsaada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?\"\n\n\"En, monseigneur, en.\"\n\n\"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson\",\npahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.\n\n\"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen\nmuistaessanne viivytte vähemmän aikaa... olkaa varuillanne, tuolla\npihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!\"\n\n\"Käväisen vain viideksi minuutiksi\", virkkoi Fouquet hieman\nlevottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.\n\nPélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.\n\nFouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten\naiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta\nkumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen\ntapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan\nrahaministeristä.\n\n\"Herra yli-intendentti!\" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan\netuhuoneeseen. \"Käyntinne on minulle suuri kunnia. -- Varokaa\", hän\nlisäsi ihan hiljaa, \"Marguerite Vanel oi luonani.\"\n\n\"Madame\", vastasi Fouquet hämmentyneenä, \"tulin asioissa... Vain\nsananen pikimmiten.\"\n\nHän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame\nVanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus,\nkuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen\nvälittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä\nherttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain\nraivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen\nturhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että\nFouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä\nmenetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti\nsiten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi\nhuoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä\nrauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä\nhäntä.\n\nTuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä\npolvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.\n\n\"Minä odotin teitä\", sanoi tämä armaasti hymyillen.\n\n\"Ettehän toki\", vastasi toinen, \"sillä siinä tapauksessa olisitte\ntoimittanut tuon naisen menemään.\"\n\n\"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta.\"\n\n\"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä\nkannalla asianne ovat?\"\n\n\"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin.\"\n\n\"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?\"\n\n\"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin\nvälitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin\nmenköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen\nvaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi\notsaanne.\"\n\n\"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni;\ntunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella\najattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella\nkuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen\nkiintymyksestänne, mutta voi -- milloinkaan ette saa minua\nrakastajattareksenne!\"\n\n\"Säälimätön!\" huudahti Fouquet tuskastuneesti.\n\n\"Minä rakastan teitä liiaksikin\", sanoi nuori nainen hiljaa. \"Kunnian\nja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset\nvetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut\nkylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen\npäättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne... Nyt ymmärrätte minut,\nmonseigneur... teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne,\njotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset\nsyöksisivät minut hukkaan.\"\n\n\"Oi, madame\", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut\nkoskaan ennen kokenut, \"vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden\nalimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka\nminulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä\nylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä\nlohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat\nkohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta\nmiestä!\"\n\nHän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä\nsuudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti\nhuudahti:\n\n\"Monseigneur, -- madame, -- suvaitkaa armollisesti suoda minulle\nanteeksi, madame... Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt... Oh,\nälkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti... Madame, sallikaa\nminun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin\ntultua?\"\n\n\"Madame Vanel\", vastasi Fouquet.\n\n\"Hän!\" huudahti Pélisson. \"Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en\nenää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!\"\n\n\"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia\nColbertin luo!\" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.\n\n\"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!\" hätääntyi\nmarkiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä\nhäntä kädestä. \"Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen\najoissa!\"\n\n\"Toden totta\", sanoi yli-intendentti, \"olenko lapsi, säikkyäkseni\nvarjoa?\"\n\n\"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän\", vastasi\nmarkiisitar.\n\nPélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti.\n\"Kaupunginvankilaan!\" hän huusi; \"kuin lentäen!\"\n\nHevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut\nviivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän\njuuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan\npitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta.\nOli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin\ntäytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat -- jota väkeä he\nolivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta\nBaudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat\nsaattamassa.\n\nFouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta\nhuomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi\nminuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä\netupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen\nluo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.\n\n\"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!\" hän sanoi.\n\n\"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko\nasettua vaunuihini hetkiseksi?\"\n\nVankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä\npuhuttelijaansa.\n\n\"Monsieur\", alotti Fouquet, \"pyydän teiltä erästä palvelusta.\"\n\n\"Olkaa hyvä, monseigneur.\"\n\n\"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi\ntakaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni.\"\n\n\"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur,\nniin en arvelisi!\"\n\n\"Hyvä, en ollut varma tunteistanne\", sanoi Fouquet huojentuneesti;\n\"helpompaa teiltä sentään pyydän.\"\n\n\"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?\"\n\n\"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo.\nSelitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun\nannan teille kaikki keinot...\"\n\n\"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että he eivät enää ole täällä!\"\n\n\"Mistä saakka?\" huudahti Fouquet vapisten.\n\n\"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin\ntorniin.\"\n\n\"Millä perusteella?\"\n\n\"Kuninkaan käskystä.\"\n\n\"Onnetonta!\" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; \"onnetonta\" ja\nvirkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi\nkatukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon\nvallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. \"Ystävämme ovat hukassa!\" hän\nsitten jupisi Pélissoniin kääntyen \"Colbert on hälytettynä katsonut\ntarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat\nvastaamme tuolla holvikäytävässä!\"\n\nPélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä\nhetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä\noli lähellä.\n\n\"Minne monseigneur lähtee?\" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä\nliikkeelle.\n\n\"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa\nsieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!\"\n\n\n\n\n60.\n\nTaistelusuunnitelma.\n\n\nYö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille.\nGourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen\njännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin\nsaman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin\nmahtavan valtiomiehen kotiseurueena.\n\nFouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja\nkädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi\nkysymään:\n\n\"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit\nelätteleväsi?\"\n\nSotaisa hengenmies näytti epäröivän.\n\n\"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun\nvakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan\nkerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen.\"\n\n\"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai\nhuvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat\nhirsipuulle.\"\n\n\"Voitko luottaa heihin?\"\n\n\"Kaikessa.\"\n\n\"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?\"\n\n\"Minä en esiinny omassa nimessäni.\"\n\n\"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?\"\n\n\"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu\nroviolle.\"\n\n\"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé\", sanoi Fouquet pyyhkien\nhikeä kasvoiltaan, \"että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan,\njotka sinulle osoitan, määrähetkellä... Käykö se laatuun?\"\n\n\"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun.\"\n\n\"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun\nvartionkin kimppuun?\"\n\n\"Se on heidän tapojaan.\"\n\n\"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna.\"\n\n\"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin... Kiperä homma!\"\n\n\"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?\"\n\n\"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että\nministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan.\"\n\n\"Mitäpä siitä välität, jos maksan... Varmemmin menetät tukeni, jollet\nkykene tuottamaan tätä käännettä asemaan.\"\n\n\"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys\nilman mellakkaa.\"\n\n\"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli\ntähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni\naikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän,\npian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton\nkarkoituskäsky.\"\n\n\"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?\"\n\n\"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä\njärjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on\nhuomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää\ntoimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?\"\n\n\"Ka, mikäpä siinä.\"\n\n\"Mihin suuntaan aiot toimia?\"\n\n\"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena\nmestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä.\"\n\n\"Huomenna ehkä satakin.\"\n\n\"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, -- sanokaamme kaksi sataa.\"\n\n\"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?\"\n\n\"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin\nkymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria,\njotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta\nminun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin\najattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori.\"\n\n\"Se voi olla parempi... Mutta miten siellä menetellään vankien\nsuhteen?\"\n\n\"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi\ntehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle... Niin, yhä parempaa:\nmuutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, -- toinen torin\npuolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai\nTixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta.\"\n\n\"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain\nvälttämiseksi.\"\n\n\"Mikä niistä nyt olisi sopivin...\"\n\n\"Minäpä tiedän\", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka\ntämä näkyi oivaltavan. \"Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut\nlainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun\nvarrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen\ntakarajaan.\"\n\n\"Siinä meidän suojamme\", sanoi abbé. \"Minkä rakennuksen?\"\n\n\"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä.\"\n\n\"Se ei ole minulle outo\", ilmoitti abbé.\n\n\"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun\nystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä.\"\n\n\"Oivallista\", sanoi abbé.\n\n\"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun\npuutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi\nhätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!\"\n\n\"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset\nräyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?\"\n\n\"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen\nherkkäluontoisia.\"\n\n\"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle,\nettä he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen\nkuningasta vastaan, ja minun _täytyy_ voittaa, ymmärrätkö?\"\n\n\"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi.\"\n\n\"Muu on sinun asiasi.\"\n\n\"Anna siis vain massisi.\"\n\n\"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville.\"\n\n\"Mainiota... älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur\", muistutti\nGourville. \"Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme.\"\n\n\"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?\" virkkoi Fouquet punehtuen\npahastuksesta.\n\n\"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla\nhuolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?\"\n\n\"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan\nkäsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on\nsuunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön.\"\n\n\"Missä sinä oleskelet?\"\n\n\"Kaikkialla enkä missään.\"\n\n\"Miten saan tietoja?\"\n\n\"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi\npuutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?\"\n\nFouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä\npuolesta:\n\n\"Talon kyllä tuntee. _Pyhän Neitsyen kuvan_ kapakka edessä, korttelin\nainoa puutarha takana.\"\n\n\"Saattakaa häntä, Gourville\", lopetti Fouquet, \"ja lukekaa hänelle\nrahat. Niin, mutta malttakaahan vielä... eikö tälle hankkeelle tosiaan\nvoi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?\"\n\n\"Se on varsin luonnollisesti katumellakka\", sanoi abbé.\n\n\"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos\nPariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin\nainakin rahamiehiä hirtettäessä.\"\n\n\"Kyllä minä sen kohdan järjestän\", lupasi abbé.\n\n\"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä\nhuolestukseensa.\"\n\n\"En toki, en toki... aatos jo kypsyy aivoissani.\"\n\n\"Sano se.\"\n\n\"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin\nmuka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille\nliian lievä rangaistus.\"\n\n\"Hei, siinäpä tosiaan aatos!\" ilahtui Gourville. \"Lempo soikoon, herra\nabbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin.\"\n\n\"Monsieur, olen sukuni arvoinen\", vastasi abbé ylpeästi.\n\n\"Narri!\" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: \"Se on nerokasta! Toteuttakaa\nhomma vuodattamatta verta.\"\n\nGourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.\n\nYli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla,\npuolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja\npuolittain unelmoiden rakkaudesta.\n\n\n\n\n61\n\nPyhän Neitsyen kuvan krouvi.\n\n\nSeuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut\nviisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli\npystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta\nvasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat\nkiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla\nja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä\nsuurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista\nvirkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä\nkansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut\nolla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt\nmyymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen\nkiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät\nkäyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.\n\nKuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi\ntuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi\nveronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä,\nlaittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä,\n\"nimitaulu yläpuolelleen naulattuna\", kuten sanat kuuluivat. Mutta\nnäitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli\nsenvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti\ntavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo\nlevinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä\ntuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki\nja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin\nasujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset\ntahtovat katsella tuomittujen ohimenoa -- säveinä ja arkasydämisinä,\nmutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, -- ja toiset taasen\ntunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita\nmielenliikutuksia.\n\nD'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja\nhyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa\nmuita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten\njokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää\nkalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.\n\n\"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla\", hän alkoi puoleltapäivin\nlaskeskella; \"minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni.\nVähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule\ntoimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme\nseitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi\ntuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis\nviisi tuntia.\n\n\"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra\nFouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä\nhänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni\nja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen.\nVieläkin jää kaksi tuntia _Mordioux_, kuinka rikas olenkaan!\"\n\nJa sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden\nhurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien\ntuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. \"Näiksi kahdeksi\ntunniksi\", jatkoi muskettisoturi, \"menenkin nostamaan ensimmäisen\nneljännesvuokrani _Pyhän neitsyen kuvasta_. Se virkistää.\nKolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se\nhämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista\ndenieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen\ntäytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa\nsatoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää... Tässäkin nyt saan\nkolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä\nsiis menen _Pyhän Neitsyen kuvaan_ ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa\nlasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle\ntarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla\npitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos.\n2. _Pyhän Neitsyen kuva_. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert.\n5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja\nviimeiseksi. Uni.\"\n\nTämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la\nFèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi\nosan uudesta myötäkäymisestään.\n\nAtos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton\nd'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti\nselittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja\nvarovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi\npäinsä.\n\n\"Mutta, rakas ystävä\", virkkoi d'Artagnan, \"enhän minä mihinkään\nmatkusta.\"\n\n\"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?\"\n\n\"Ka, kyllähän, kyllähän\", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen,\n\"pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni.\"\n\n\"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen\nsijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna\npuijata itseäsi'.\"\n\n\"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti\nmieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä\npääsemästä näkyviin.\n\nRaoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian\nsalamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes\nilmaissut matkan suuntaa.\n\n\"Olen valinnut Mansin piirin\", hän sanoi Atokselle. \"Eiköhän siellä ole\nhyvät maat?\"\n\n\"Mainiot, ystäväiseni\", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle,\nettä Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän\nkorkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään\nseuralaisen.\n\nMutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi\njokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.\n\n\"Lähden huomenna aamun valjetessa\", sanoi hän lopuksi. \"Suotko minulle\nseurasi siihen asti, Raoul?\"\n\n\"Kyllä, herra chevalier\", vastasi nuorukainen, \"jollei herra kreivi\ntarvitse minua.\"\n\n\"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen,\nluona.\"\n\nRaoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.\n\n\"Hyvästi sitten, rakas ystävä!\" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä\nAtokselle.\n\nAtos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen\nhienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Valtion asia!\"\n\nAtos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he\nerosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan\nvei hänet Saint-Honoré-kadulle.\n\n\"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse\", sanoi d'Artagnan\nnuorelle miehelle; \"valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan\nkultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!\"\n\n\"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla\", huomautti\nRaoul.\n\n\"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?\" kysyi d'Artagnan eräältä\nkuljeksijalta.\n\n\"Ei, nyt hirtetään, monsieur\", vastasi ohikulkija.\n\n\"Mitä! Hirtetään?\" kertasi d'Artagnan; \"Grèvelläkö?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri\nsilloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!\" huudahti\nd'Artagnan. \"Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?\"\n\n\"En, monsieur... Jumalan kiitos!\"\n\n\"Sellainen on nuoruus... Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla\njuoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja... mutta suo\nanteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on\ninhoittava näky... Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan\nkysyä?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä,\nettä sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, \"se lienee määrätty\nkello kolmeksi.\"\n\n\"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme\najoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua\nennen kuin tuomittu tuodaan.\"\n\n\"Tuomitut, monsieur\", oikaisi porvari, \"sillä niitä on kaksi.\"\n\n\"Kiitän tuhannesti, monsieur\", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle\npuolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään.\nVetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi\noli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään\ntehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset\nolisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria,\njolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi\nedellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat\ntaitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat\nryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista\nmiekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien\nlomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän\neroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen\nveljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti\nhymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut\nkahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi\nmyhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten\nRaoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi\nmiehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin\nnuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.\n\nHe pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi\ntympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen\ntalonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä\nuteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja\ntalonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja\nmuskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat\njuhlallisen toimituksen hetkeä.\n\nEnimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan\nkapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni\npalvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia\njanoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.\n\nD'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja\nvirkkoi hänelle:\n\n\"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen.\nKatsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, -- ihan niitä voisi luulla\nparemmiksi ihmisiksi. _Mordioux_, mutta täällähän ei ole ollenkaan\ntilaa!\"\n\nD'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan\nnurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.\n\n\"Voi, herra chevalier\", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, \"minä\ntulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka\nmullistavat kellarini ylösalaisin.\"\n\n\"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne.\"\n\n\"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne\novat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä\nhuimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen\nportviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle.\nSuokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti.\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten!\"\n\n\"Minä lähden täältä\", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; \"tämä iloisuus\non alhaista.\"\n\n\"Nuori mies\", vastasi d'Artagnan vakavasti, \"sinä jäät minun luokseni\ntänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa\nsilmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä\nja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi.\nTahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä\ntekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen,\n-- siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen\nkuumentamassa ilmassa.\"\n\nUuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla\nkun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden\nvieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa\ntai pikku huoneisiin hajaantuneina.\n\nJos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä\nvalmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta,\njonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli\njykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle\npöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.\n\nTältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten\nsanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien\njanoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä\nvastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän\nyritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei\nvieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut\nsaapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse\ntäältä enää pois.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", myönsi muskettisoturi. \"Haloo! Hei! Tänne joku,\n_mordioux_!\"\n\nMutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui\nsiruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan\naikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman\nselvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti\nruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi\npuutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan\nsyrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija\naskeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita,\njotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.\n\n\"Kas vain\", sanoi d'Artagnan itsekseen, \"vuokralaiseni pitävät yhteyttä\nkeskenään... No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava\nutelija.\"\n\nSamassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa.\nTuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä\nmetelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen\nmuutos johtui.\n\nHän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja\npitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä\ntarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän\nhaastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi\nkaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki\nläksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi\nhuoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja\npidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa\nkun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja\naurinko paistoi.\n\n\"Merkillistä\", virkahti d'Artagnan Raoulille, \"minusta miehet tuntuvat\njotenkuten tutuilta!\"\n\n\"Eikö täällä ole savun hajua?\" sanoi Raoul.\n\n\"Pikemmin salaliiton\", vastasi d'Artagnan.\n\nJuuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään\npahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle,\nsilloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.\n\n\"Hiisi vieköön\", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, \"täällä\non jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?\"\n\n\"Miten sattuu, herra chevalier.\"\n\n\"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle,\nniin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi\nnäky.\"\n\n\"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja\nvälinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa.\"\n\n\"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me\nkäännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!\"\n\nHe siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei\nollut jäänyt ketään, -- mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu.\nKaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan\ntarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä\nastuvan sisälle he mutisivat: \"Ahaa, apuvoimia!\"\n\nD'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.\n\n\"Niin, veikkoset, apuvoimia\", sanoi hän. \"_Cordieu_, siinäpä aimo\nroihu. Kenet aiotte siinä korventaa?\"\n\nMiehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen,\nmitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta.\nTovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:\n\n\"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?\"\n\n\"Niin juuri\", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut\ntietää, mitä ajatella asiasta. \"Mitäs muutakaan varten täällä olisin?\"\n\n\"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta\nsilmällä.\" D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja\nsijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.\n\n\n\n\n62.\n\nEläköön Colbert!\n\n\nKamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä.\nKymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat\nikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee.\nTuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai\nväkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä\nväläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin\nvoimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen\ntavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat\nasettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret\nmätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus\nkäytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä.\nSe ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan\nsaivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten.\nYlhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi\nsisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion\nmiehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät\nnyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa\nhän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan\nyhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä\nkäsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen\näänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää\nlentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan\nmuskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin\nhuomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä\nliikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita\nkasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja\nvälinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa\nkäsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä\nliikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa\nveräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä\nosastoiksi ja antoi heille määräyksiä.\n\n\"_Mordioux_!\" jupisi d'Artagnan äkkiä; \"minä en erehtynyt, tunnen\nhänet, -- siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?\"\n\nAsteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti\nhänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen;\nrunsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo\nholvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä\nhuutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin\nkalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan\nkuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.\n\n\"Tuomitut ovat saapumassa\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Hyvä\", tuumivat miehet lisäten puita pesään.\n\nD'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä\nkäsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.\n\nKuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana;\nviisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan.\nMolemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta\npäättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren\nyli, joka askeleella kohoten varpailleen.\n\nD'Artagnan huomasi tuon liikkeen.\n\n\"Hitto vieköön!\" sanoi hän; \"ihan he ovat kiihkeitä näkemään\nhirsipuunsa.\"\n\nRaoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan\nikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.\n\n\"Kuolemaan! Kuolemaan!\" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.\n\n\"Niin, kuolemaan!\" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous\nolisi heiltä odottanut vastausta.\n\n\"Hirteen, hirteen!\" mylvi suuri lauma; \"eläköön kuningas!\"\n\n\"Kah sepä omituista!\" mutisi d'Artagnan; \"minä luulin, että hirttäminen\non herra Colbertin ansiota.\"\n\nSamassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen\nkulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt\nsilmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten\nlähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni\nkulkue jälleen etenemään.\n\nMutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla \"eläköön Colbert!\"\nja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat\nturhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle.\nSyntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet\nkärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina,\nsillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin\nalettiin ampua.\n\nTästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa\nmitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen\ntarkoitus, nimenomainen tahto.\n\nTuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia\nlaahattiin nyt _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouviin päin. Heihin käsiksi\nhyökänneet huusivat: \"Eläköön Colbert!\" Kansa epäröi; se ei tiennyt,\npitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin\nkarjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: \"Ei tarvita\nnuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle\nkiristäjät!\"\n\nTämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa\nmieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa,\nmutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja\nparempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion\nhätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli\nkoko yleisön suuri enemmistö: \"Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön\nColbert!\"\n\n\"_Mordioux_!\" huudahti d'Artagnan; \"tästä näkyy tulevan vakava juttu!\"\n\nToinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava\nkekäle kädessään.\n\n\"Kas, kas\", virkahti hän, \"tulee jo kiire!\" Sitten hän kääntyi\ntoveriinsa ja sanoi: \"Tuo on merkki!\"\n\nJa hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten.\n_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli\npääsi heti vauhtiin.\n\nSekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki\nkohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta\nulkoa.\n\nD'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään,\nennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.\n\n\"Hohhoi!\" huudahtaa hän kääntyen; \"onko tuli irti? Mitä hornaa!\nOletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?\"\n\nMiehet katselevat häntä hämmästyneinä.\n\n\"Mitä kummaa!\" sanovat he; \"sehän on sovittua!\"\n\n\"Sovittuako, että te poltatte taloni!\" ärjäisee d'Artagnan temmaten\nmurhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen\naikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan\nja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas\nportaita.\n\nEnsimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen\nirti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä\nsilmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja\nhän juoksee ikkunaan.\n\nSekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi:\n\"Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön\nkuningas!\"\n\nRyhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt\ntaloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville\non joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:\n\n\"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!\"\n\nD'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa\non suunniteltu heidän roviokseen.\n\n\"Seis!\" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.\n\"Mitä tahdotte, Menneville?\"\n\n\"Herra d'Artagnan!\" huutaa tämä; \"tilaa, tilaa!\"\n\n\"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!\" luikkailee joukko.\n\nNämä huudot sisuttavat d'Artagnania.\n\n\"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!\" sanoo hän; \"korvennettaviksiko nuo\nviheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!\"\n\nPortin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu\nsillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja\nhänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen\naskeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.\n\n\"Tilaa! Tilaa!\" huutaa hän pistooli kädessä.\n\n\"Polttakaamme! Polttakaamme!\" kertaa joukko. \"Kapakkatalo on tulessa.\nPolttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät _Pyhän Neitsyen\nkuvassa_!\"\n\nEi enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.\n\nD'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta\nmenestystä hänen seikkailuissaan.\n\n\"Tänne, muskettisoturit!...\" hän karjaisee jylisevällä äänellä,\njoka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; \"tänne\nmuskettisoturit!...\"\n\nJa laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän\npudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa\nihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu\nmiekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun,\nkääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.\n\n\"Kapteenin luo! Kapteenin luo!\" he luikkailevat, ja tungos avautuu\nheidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa\nd'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. \"Tie auki!\" huutaa\nMenneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä\nkoskettaakseen ulko-ovea.\n\n\"Tästä ei pääse kukaan!\" vastaa d'Artagnan.\n\n\"Vai niin\", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa\nvasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan\nmiekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut\nterän hänen lävitseen.\n\n\"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi\", hän lausuu\nMennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.\n\n\"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!\" huutavat Mennevillen toverit, jotka\naluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan,\nettä heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä\novat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin\ntulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee\nterällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. \"Kuninkaan puolesta!\"\nhuutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. \"Kuninkaan\npuolesta!\" kertaa Raoul.\n\nSe huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina\nrientävät d'Artagnanin luo.\n\nKaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he\nkarkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan\njärjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään\nmiekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu\npakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi\nepätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen\nesiintymisen loppuna.\n\nMolemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan.\nD'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja\nkuolemantuskassa:\n\n\"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla\nnuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun.\nTeidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä.\"\n\n_Pyhän Neitsyen kuvalla_ ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden\npuutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet\nsalaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat\ntuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko\nhomma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja\nsuoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.\n\nSillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja\nylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja\nkohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka\nvääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja\nsäälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan\nosoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.\n\n\"Ihmispoloiset\", hän sanoo; \"toivoakseni he sentään siunasivat minua\nkuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä.\"\n\nNämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään\nviimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän\ntahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää\nhenkensä.\n\n\"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!\" jupisi Raoul; \"lähtekäämme,\nchevalier.\"\n\n\"Ethän liene haavoittunut?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"En, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja\nPortoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi\nvasta saatu nähdä ihmeitä!\"\n\nJa ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:\n\n\"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?\"\n\n\"Tulkaa, chevalier, tulkaa!\" pyyteli Raoul.\n\n\"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä\nkolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. --\nTalo tuottaa hyvin\", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin _Pyhän\nNeitsyen kuvaan_, \"mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan\njossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin\nvuokraa.\"\n\n\n\n\n63.\n\nMiten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.\n\n\nEdelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla\npistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa\njälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka\nvalmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka\nsuunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien\nyli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille.\nRatsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli\nloikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille\nkuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui,\nkunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin\nkaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.\n\nKavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet\nerääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä\nmaahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:\n\n\"Miten ovat asiat, Danicamp?\"\n\n\"Kaikki on päättynyt\", vastasi ratsastaja.\n\n\"Päättynyt?\" huusi abbé; \"he ovat pelastuneet?\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi ratsastaja, \"heidät hirtettiin.\"\n\n\"Hirtettiin!\" toisti abbé vaaleten.\n\nSamassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana,\nvääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja\nkiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä\npihalta puhuttiin ikkunaan.\n\n\"Teitä kurjia!\" ärjäisi abbé; \"ette siis taistelleet?\"\n\n\"Niinkuin jalopeurat.\"\n\n\"Pikemmin kuin jänishousut!\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta\nkaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka\nylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?\"\n\n\"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön.\"\n\n\"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?\"\n\n\"Hornanhenki ihmisen hahmossa, -- kymmenellä tulisella säilällä\naseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon,\ntaltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata\nmuskettisoturia.\"\n\nFouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.\n\n\"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!\" mutisi hän; \"ja\nminä olen häväisty!\"\n\nAbbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja\nkalmankalpeana:\n\n\"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei\nonnistunut, niin Jumalan tahto...\"\n\n\"Vaikene, abbé, vaikene!\" huusi Fouquet; \"sinun puolustelusi ovat\nherjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus\noikein tapahtui.\"\n\n\"Mutta, hyvä veli...\"\n\n\"Tottele!\"\n\nAbbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen\naskeleet portaissa.\n\nSamalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä\nsuojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi\nrahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä\nvarovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa,\npakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa\npakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.\n\n\"Lausukaa tietonne\", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.\n\n\"Monsieur\", aloitti sanansaattaja, \"olimme saaneet määräyksen siepata\nvangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois.\"\n\n\"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?\" keskeytti Gourville.\n\n\"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi\nmitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut.\"\n\nTämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi\nhäntä masentanut.\n\n\"Elävältä poltettaviksi?\" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen,\ntokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli\ntarkoitettu toimeenpantavaksi.\n\n\"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle\", uudisti abbé\nraakaluontoisesti.\n\n\"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein\", myönteli mies koettaen saada\nkahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha\nselostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.\n\n\"Kertokaahan siis\", sanoi Gourville.\n\n\"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille\", jatkoi Danicamp, \"raivostunut\nkansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää.\"\n\n\"Kansalla oli omat syynsä\", huomautti abbé; \"edelleen?\"\n\n\"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo\ntorin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen\njättiläinen -- jonka sanotaan olleen sen talon omistaja -- erään nuoren\nmiehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen\nihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille\nensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että\nkaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja\nMenneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan\ntuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa.\"\n\nKaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti\nvoihkaisematta.\n\n\"Ja tuo talonomistaja\", kysyi abbé, \"mikä hän oli nimeltään?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty\npuutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä.\nOhjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille\ntieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja\nnyt olen tässä.\"\n\n\"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä\",\nsanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän,\njolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.\n\n\"Oletteko saanut maksunne?\" kysyi Gourville.\n\n\"Osasuorituksen, monsieur\", vastasi Danicamp.\n\n\"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako\npuoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin.\"\n\n\"Kyllä muistan, monsieur\", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat\ntaskuunsa. Hän poistui.\n\nFouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti\nastahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa\npuhuakseen.\n\n\"Ei mitään puolusteluja\", kielsi rahaministeri, \"eikä soimauksen\nsanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en\nolisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle.\nMinä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja\npahoittelut. Jätä minut, abbé.\"\n\n\"Et kuitenkaan\", vastasi viimemainittu, \"estäne minua etsityttämästä\nsitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun\nhankkeeseemme, -- sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää\nvaltioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että\nhellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan.\"\n\n\"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita\nminulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, -- minusta\ntuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja\nvarovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään\nkostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi.\"\n\n\"Ei mikään käsky\", murisi abbé, \"voi pidättää minua hyvittämästä sukuni\nkärsimää rikollista häväistystä.\"\n\n\"Kuules nyt\", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää\nsallinut mitään vastaväitteitä, \"jos haudot ainoatakaan ajatusta\npienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut\nBastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan,\nabbé!\"\n\nAbbé kumarsi punastuen.\n\nFouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa\ntyöhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:\n\n\"Chevalier d'Artagnan.\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.\n\n\"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti\",\nvastasi tämä samaan tapaan.\n\nFouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan\nastui vain edelleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, monseigneur\", sanoi Gourville, \"mutta mieleeni\njohtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt\nluultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka\nhänelle lienee myönnetty.\"\n\n\"Menköön hiiteen!\" huudahti Fouquet; \"miksi valitseekin näin pahan\najan!\"\n\n\"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä\ntiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada\nystäväksi kuin vihamieheksi.\"\n\n\"Vastatkaa hänelle miten haluatte\", sanoi Fouquet.\n\n\"Äh, _mon Dieu_\", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta\nnurkuakseen, \"vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan\nmuskettisotureille.\"\n\nMutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun\nraolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.\n\n\"Niin, herra Fouquet\", sanoi hän, \"kyllä minä tiesinkin, ettei täällä\nole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan\nainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain\nhyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin\nteiltä.\"\n\nJa hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.\n\n\"Gourville\", virkahti Fouquet, \"riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet\ntakaisin luokseni.\"\n\nGourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita\nkuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.\n\n\"_Mordioux_, hyvä herraseni\", hän sanoi, \"teillä rahamiehillä on ikävät\ntavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa\nmyöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava\nkerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari.\"\n\n\"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte\nlähtevänne herra Colbertin luo?\"\n\n\"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä\nmiehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'\"\n\nGourville heristi korviaan.\n\n\"Ohoo\", hän huudahti, \"te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!\"\n\n\"Mitäs muutakaan.\"\n\n\"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?\"\n\n\"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo\nkäyttää taloani roviona?\"\n\n\"Taloanne!... teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?\"\n\n\"_Pardieu!_, niin oli.\"\n\n\"_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus kuuluukin teille?\"\n\n\"Ostin sen viikko sitten.\"\n\n\"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka\nhajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?\"\n\n\"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan\nväline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni\npuoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni\nmukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin\nsekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun\ntoimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion\nhuostaan.\"\n\n\"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?\"\n\n\"Sen taisi tehdä toverini\", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.\n\n\"Te surmasitte Mennevillen?\"\n\n\"Kovasti pahoitellen\", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta\nkiittääkseen.\n\n\"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?\"\n\n\"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen\nkatson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta.\nAjatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa\nelävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä.\"\n\n\"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää\", sanoi Gourville tahtoen\nsäästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle\nniin ankaran iskun.\n\n\"Ei\", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko\nkeskustelun, \"ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin\nsisälle.\"\n\nD'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli\nvälttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen.\nJälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla\noli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville\ntyrmistyneeltä, Fouquet apealta.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra ministeri\", virkkoi d'Artagnan, \"mutta aikani\non kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja\nnoutamaan neljännekseni.\"\n\n\"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur\", ilmoitti Fouquet.\n\nD'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.\n\n\"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti,\nmonsieur, -- kuulin sen itse\", jatkoi ministeri; \"noin ansiokkaan\nmiehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Teillä on siis maksuosoitus?\" lisäsi Fouquet.\n\n\"On, monsieur.\"\n\n\"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa.\"\n\nHän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei\nd'Artagnanin työhuoneeseensa.\n\n\"Paljonko teille on tuleva?\" hän kysyi heidän päästyään sinne.\n\n\"Viisituhatta livreä vain, monsieur.\"\n\n\"Nostettavaa palkkaa?\"\n\n\"Palkan neljännes.\"\n\n\"Viisituhatta livreä neljännekseltä!\" virkahti Fouquet tähdäten\ntutkivan silmäyksen muskettisoturiin; \"kuningas maksaa teille siis\nkaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?\"\n\n\"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä\nliialliselta?\"\n\n\"Minustako!\" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. \"Jos minä olisin\nosannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja\nturhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja\nharkintakykyä, -- jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni\nkuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta\nlivreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan\nminun lähimpään piiriini.\"\n\nD'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän\nsävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä,\nettä se toisinaan huumaa väkevimmänkin.\n\nYli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti\nsieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen.\nGascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.\n\n\"Kultaa!\" sanoi hän.\n\n\"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur.\"\n\n\"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja\nminulla on vain viisituhatta saatavaa.\"\n\n\"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne.\"\n\n\"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.\"\n\n\"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt\nkanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja\noikullinen esiintymisessään.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi d'Artagnan, \"uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan\nsitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne.\"\n\n\"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta.\"\n\n\"Voi, monsieur...\"\n\nFouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen\ntimanttisormuksen.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"tämän jalokiven olen saanut eräältä\nlapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren\npalveluksen.\"\n\nFouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.\n\n\"Palveluksen! Minä!\" ihmetteli muskettisoturi; \"olenko tehnyt\npalveluksen jollekulle ystävällenne?\"\n\n\"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri\ntänään.\"\n\n\"Ja ystävänne nimi?\"\n\n\"D'Eymeris.\"\n\n\"Toinen kuolemaantuomituista?\"\n\n\"Niin, toinen noista uhreista... No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi\nsiitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä\nvastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni.\"\n\n\"Mutta, monsieur...\"\n\n\"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille\nkenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän -- ja koetan\nsaada sijalle toisen.\"\n\n\"Mutta sentäänkin...\"\n\n\"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!\" huudahti Fouquet sydän\ntulvillaan; \"tai oikeammin, näkemiin!\" Ja ministeri poistui\ntyöhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että\nkultakääryt.\n\n\"Hm hm\", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, \"ymmärränköhän\ntätä oikein? _Mordioux_, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen\nmies... Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta.\"\n\n\n\n\n64.\n\nD'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä\nyli-intendentin välillä suuren eron.\n\n\nColbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli\nvaremmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat\nmatkan neljännestunnissa.\n\nHänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin\nvartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan\nintendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän\nsattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä\nvaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä\ntavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän\npäällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin\nkuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan\naikana.\n\nD'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti\nkohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten\ntaakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen\ntämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten\nkulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:\n\n\"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa\nkansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille\nsiitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin\ntukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa\nteille mielipahaa tai häiritä aikeitanne.\"\n\n\"Kolminkertainen pölkkypää!\" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen\nmustien suortuvainsa harjaa; \"mitä järjettömyyttä siinä\nlavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa?\nOletteko hullu vai humalassa?\"\n\n\"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!\"\nvastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.\n\n\"Kourallinen salaliittolaisia...\"\n\n\"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!\"\n\n\"Ohoo, niinkö?\" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; \"suuri\nyleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?...\"\n\n\"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan\nummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta.\"\n\n\"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?\"\n\n\"Ehdottomasti, monsieur, -- mutta se todellinen kansa antoi meille\naluksi selkään.\"\n\n\"Vai niin oli asia\", jatkoi Colbert mietteissään. \"Te siis oletatte,\nettä kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?\"\n\n\"No, se on selväkin seikka, monsieur.\"\n\n\"Se muuttaa asian... Teitte siis lujaa vastarintaa?\"\n\n\"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur.\"\n\n\"Te ette ainakaan surmannut ketään?\"\n\n\"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan\nihan tavallinen henkilö.\"\n\n\"Mikä hän oli miehiään?\"\n\n\"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt.\"\n\n\"Menneville!\" huudahti Colbert; \"se konna, joka Rue de la Huchettella\nsurmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?\"\n\n\"Sama pukari kyllä, monsieur.\"\n\n\"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?\"\n\n\"Kaikkia muita kaikuvammin, -- kuin villitty.\"\n\nColbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli\nkirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se\nsammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.\n\n\"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?\" huomautti\nintendentti pettyneenä. \"Menneville oli vihamiehiäni; olisin\nhirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin\nseurakumppaneita... koko juttu on lähtöisin Fouquetista -- olivathan\ntuomitut hänen lapsuudenystäviään!\"\n\n--- Kas niin, -- ajatteli d'Artagnan, -- nythän olenkin selvinnyt\nkaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra\nFouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.\n\n\"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?\" jatkoi\nColbert.\n\nD'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.\n\n\"Ehdottomasti, monsieur\", hän vakuutti astahtaen esille.\n\n\"Kas, tekö täällä, monsieur?\" virkkoi Colbert.\n\n\"Minä itse\", vastasi muskettisoturi jämeästi. \"Vai oli Menneville\nteille pikku vihamiehen tapainen?\"\n\n\"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur\", vastasi Colbert, \"vaan\nkuninkaalla kunnoton alamainen.\"\n\n-- Kaksinainen nauta! -- ajatteli d'Artagnan; -- näyttelet minulle sekä\nkopeutta että ulkokultaisuutta... \"No niin\", hän pitkitti, \"olenpa\nkovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, --\nsuvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?\"\n\n\"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur?\nSelittäkää tarkemmin, pyydän\", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää\nvihamielisyyttä ennustavalla äänellä.\n\n\"En anna teille mitään luottamustehtävää\", sanoi siihen d'Artagnan\nsäilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä\nyleensä. \"Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen\nmajesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin\nMennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen.\"\n\nColbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen\nvartiopäällikköön.\n\n\"Niin, se on totta\", vahvisti tämä, \"monsieur oli pelastajamme.\"\n\n\"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?\" virkahti\nColbert kateellisesti; \"nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille\nkuin kellekään muulle.\"\n\n\"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä\nkertomaan.\"\n\n\"Suuresta urotyöstänne?\"\n\n\"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille\" selitti\nmuskettisoturi huolettomasti.\n\n\"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?\"\n\n\"Kuningas vain käski minun pistäytyä.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki\nd'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; \"teille on maksuosoitus?\"\n\n\"Juuri niin, monsieur.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion\nraportista.\"\n\nD'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen\nkierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän\nkumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten\njälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.\n\nColbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut.\nTavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa\nrahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet\nlattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine\nhyvineen kuninkaan puheille -- ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai\nkunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti\nmiettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin\npalauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta\ntai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja\nniin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella.\nColbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua\nd'Artagnanin takaisin.\n\n\"Hei, herra d'Artagnan!\" huusi hän. \"Mitä! Lähdettekö noin pois?\"\n\nD'Artagnan kääntyi takaisin.\n\n\"Miksen lähtisi?\" hän vastasi levollisesti; \"eihän meillä liene sen\nenempää puhuttavaa?\"\n\n\"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?\"\n\n\"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert.\"\n\n\"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte\nkuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä\nmaksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää\ntänne.\"\n\n\"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert\", selitti d'Artagnan salaisesti\nmielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin\nmielessä; \"tällä määräyksellä olen jo saanut rahat.\"\n\n\"Saanutko rahat! Keltä?\"\n\n\"Yli-intendentiltä tietysti.\"\n\nColbert kalpeni.\n\n\"Selittäkää siis\", sanoi hän tukahtuneella äänellä; \"jos olette perinyt\nrahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?\"\n\n\"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri\npuhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle,\nettä minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes...\"\n\n\"Minulta?...\" keskeytti Colbert.\n\n\"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo;\nyli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra\nColbertin luona.'\"\n\nColbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli\nkuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi\npimittää.\n\n\"Ja... yli-intendentillä oli rahoja?\" hän kysyi.\n\n\"Oli toki aikalailla\", vastasi d'Artagnan. \"Näkyi olevan liiemmältikin,\nkoska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä...\"\n\n\"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!\" huudahti Colbert hämmästyen\nkuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta;\n\"vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?\"\n\n\"Ihan oikein, herra Colbert; _peste_, te laskette kuin edesmennyt\nPytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin.\"\n\n\"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen\nteitä\", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.\n\n\"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä\", vastasi\nd'Artagnan, \"ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin...\nMutta puhun loppuun, kun minulla on kiire.\"\n\n\"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?\"\n\n\"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta.\"\n\n\"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra\nFouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?\"\n\n\"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt... mutta hän menetteli\nparemminkin, hyvä herra Colbert.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että\nkuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä.\"\n\n\"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille\nkaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?\"\n\n\"Täsmälleen, monsieur.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa,\nja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina\nuutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini,\nminä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon\nvuoksi.\"\n\nJa d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti\nColbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta\nkuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla\ntavallaan haastavan: \"Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia,\nniin kyllä me ne näpsästi jauhamme.\"\n\nKäärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen\nkuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä\nmyöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei\nsäikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:\n\n\"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" kummeksui d'Artagnan.\n\n\"Sanon, että teidän kaavakkeenne... suvaitsetteko näyttää sen minulle,\nvaltuutuksenne?\"\n\n\"Mielelläni, -- tuossa.\"\n\nMuskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert\nsieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.\n\n\"Kas niin, monsieur\", muistutti Colbert, \"kuninkaan määräys kuuluu:\n'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä\nneljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan\noli siis kuningas teille antamassa, -- minkätähden teille on suoritettu\nenemmän?\"\n\n\"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin\nmaksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään.\"\n\n\"On kyllä luonnollista\", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä\nilmaisevaan tapaan, \"että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta\nkun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?\"\n\n\"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"No... no\", huudahti Colbert tuohtuneena, \"kun teillä on joku maksu\nsuoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä\nteiltä vaaditaan?\"\n\n\"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne\ntilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa\", tuumi d'Artagnan.\n\n\"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur.\"\n\n\"Sitä en mene kieltämään.\"\n\n\"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa.\"\n\nD'Artagnanin silmistä leimahti salama. \"Mitä en ollut vielä saamassa,\ntahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en\nollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen.\"\n\nColbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen\nkiihtymyksensä kannustamana:\n\n\"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon.\"\n\n\"Merkitkää se tililleni luotoksi\", vastasi d'Artagnan hieman\nivallisesti.\n\n\"En suinkaan, monsieur!\"\n\n\"Ka, kuinka niin?... Otatteko muka minulta takaisin kolme\nkultakääryäni?\"\n\n\"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon.\"\n\n\"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!\"\n\n\"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur.\"\n\n\"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur.\"\n\n\"Vaikka, mutta palautus on tehtävä.\"\n\n\"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan\ntilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei\nannettua ota koskaan takaisin.\"\n\n\"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän\nmääräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä\nvaltio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan\nmaksuistaan.\"\n\n\"Ahaa, nyt käsitän\", huudahti d'Artagnan, \"mitä varten otitte minulta\ntuon paperin, herra Colbert!\"\n\nColbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä,\njolla hänen nimensä nyt lausuttiin.\n\n\"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin\", hän vastasi kohottaen\npaperisuikaletta hyppysissään.\n\n\"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä,\nherra Colbert\", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten\nmaksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.\n\n\"Monsieur, monsieur!\" huudahti Colbert; \"tämä väkivalta...\"\n\n\"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!\" vastasi\nmuskettisoturi. \"Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!\"\nja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.\n\n-- Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, -- ajatteli hän; onpa vahinko,\netten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.\n\n\n\n\n65.\n\nSydämen ja järjen todistelua.\n\n\nEpälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin\nasema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin\nmielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue\nNeuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli\npitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili\nvielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle\nhäntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain\nensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa\njuuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä\nviimeisellä taipaleella.\n\n\"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!\" virkkoi\nPlanchet vilpittömästi hyvillään.\n\n\"Ei, ystäväiseni\", vastasi muskettisoturi, \"minä erkanen sinusta ihan\nhetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun\nviisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan... Onko ratsuni nyt\nsaanut puolitoista annosta?\"\n\n\"Kah, rakas herrani\", vastasi Planchet, \"tiedätte hyvin, että teidän\nhevosenne on taloni silmäterä, -- että puotipojat hyväilevät sitä\nkaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni.\nKysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa\npikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä\nkylläisyyteensä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?\"\n\n\"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä\nkirsikoita. Se on uutta, isäntä.\"\n\n\"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle.\"\n\nIllallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan\notsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta\naatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa\nansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään,\nsanoen:\n\n\"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista\nilmoitettavaa minulle? _Mordioux_, puhu suoraan, niin selviydyt\njoutuin.\"\n\n\"Seikka on semmoinen\", aloitti Planchet, \"että te näytte minusta olevan\nlähdössä johonkin erityiseen yritykseen.\"\n\n\"En väitä vastaankaan.\"\n\n\"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen.\"\n\n\"Paljon mahdollista, Planchet.\"\n\n\"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon\nviisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette\nkehittelemään.\"\n\nJa sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.\n\n\"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet\", vastasi d'Artagnan. \"Se\nnimittäin ei ole minun aatokseni... en saa ottaa siihen osakkaita.\"\n\nPlanchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen\nkannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja\nkerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa\nhuoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa -- tyytymättömyyden\n-- nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.\n\nPlanchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt\ntukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa\nkartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan\nhuolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä,\nei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja,\njotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut\npahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä\nsalaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään\nviekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja\nnäpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania\nluottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian\njälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi\ntallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan\nlopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden\nminuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin\nkaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä\nkatumusta tunnollaan.\n\nMonetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla.\nMuuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti\nosalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan\noli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä\ntyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin\nnerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa\ntällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi\neteensä.\n\nPäivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon\nhyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.\n\nHän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi\nalas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä\nainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli\nhäntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa\nsekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi\nBretagnen-retkelleen.\n\nParempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki\nhuomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä\nraikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja\nhedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon\nedustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon\nlaatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä\nniin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä.\nSekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen\nasemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan\npaikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään\ntässä kohden.\n\n-- Nyt, -- tuumi hän itsekseen, -- hengittäkäämme täysin vedoin\naamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin\nrauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin\nnäppäriä pikku harkitsemuksissamme. -- On aika, -- pitkitti d'Artagnan,\n-- laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää\ntäynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on\ntaistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva\nniistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.\n\n-- Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet\nmiehiänsä? -- Herra Fouquet, -- vastasi d'Artagnan itselleen, -- on\npulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat\nkiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. -- Minä en ole\nnainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa\nherra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin\nherra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia,\nmutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. -- Ei, minä saan\nparemmankin esimerkin, _mordioux_: olen juuri sillä kannalla kuin\nsamainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén\nprinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei\nollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi\noli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi\nraskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan.\n-- Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. -- Mitä herra Colbert\ntahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra\nFouquet ei tahdo. -- Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on\nvarsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin\nitselleen.\n\nD'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo\nsaapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen\njokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa\ntaskusta, -- ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa\nolosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.\n\n-- No, -- mietti hän, -- eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja\nmatkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei\nminut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: _Paljon melua\ntyhjästä_.[40]\n\n\n\n\n66.\n\nMatka.\n\n\nOli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja\nteräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen\nkaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina\nkuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta\nkuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.\n\nVaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai\nSokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä,\nkun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei\nvoi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei\ntuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista\nluontumusta mietiskelyyn.\n\nHän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41]\nelämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain\nkääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut\nmieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät\nolivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.\n\nSitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli\nkolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut\nuskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan\nensimmäisenä pykälänä.\n\n1. §, -- sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista\nmitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.\n\nNäitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän\nsenvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään,\nvieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.\n\nJokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu\nvoinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta\nd'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja\ntunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:\n\n-- Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja\nheiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla\nvarma urhoollisuudestani.\n\nSiihen muistutti rehellisyys:\n\n-- Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä\nolin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi\nveikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille\nmetelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän\nhyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi\npuuttunut mylläkkään.\n\n-- Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa\npoltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.\n\n-- Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka\nmerkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, --\ntämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan\non kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen\nsykkimään ja siis elämään.\n\n-- Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon\ntäyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat\ntärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin\nvastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa.\n_Mordioux_, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni\nkaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni,\njonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?\n\n-- Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.\n\n-- Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää,\nettä kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä\nLudvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi?\nEnkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin\ntuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni:\nminulla on liiaksi järkeä! -- Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on\nminulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle\nvelkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja\nkorvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. -- Tälläpä\nhetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka\nnäkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä\nloistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua,\nja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle\nmitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan\nsiis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen.\n-- Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan\ntämä pikku muutos ilmenee elämässäni. -- Ja nyt, katsotaanpa myös\nsydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti\npuhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.\n\nGascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten\ntunnustellakseen sydämen paikkaa.\n\n\"Voi sinua onnetonta!\" jupisi hän karvaasti hymyillen. \"Voi poloista!\nOlit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se\nsinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä\nkapinallisinta lajia.\"\n\n-- Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, -- hän\najatteli edelleen. -- Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen\nverraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes\nvälittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä\nase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä\nja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! -- Aseellinen\nkapina!... sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!\n\n-- Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin\nsuunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa,\nettä herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten\nkesken.\n\n-- Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin\nmitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin\nherra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren\netumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta,\nhymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin\nhyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.\n\n-- Toivoakseni, -- jatkoi muskettisoturi, -- tämä typerä sydän nyt\nvaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.\n\n-- Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt\nvapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni\neteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!\n\nNämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa\nd'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa\nvauhtia.\n\nMutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut\njuosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään\nvanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin\nmajatalonisännistä.\n\nSieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi\nChateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta,\njotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin\netäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä\ntulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n\nlähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan\naavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden\ntaivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, --\nlakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen\nhevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen\npelosta milloinkaan rohjennut nousta.\n\nMutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla\ntaipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin\nhousuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä;\nkirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut\npäähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan\nhatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli\nnauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, -- mutta tarpeen tullen\nlupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman\nmittainen tikari, joka lymyili viitan alla.\n\nChateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi\noli -- tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi --\nFuret.[42]\n\n\"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin\", sanoi d'Artagnan, \"niin pitääpä\nminun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin\nsijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen\nmyönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle\npatalakilleni.\"\n\nHerra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka\ntaivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella\nhölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen\nverran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan,\njotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli\npaksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.\n\nTaipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja\nautiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen\nBelle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen\nheräämättä.\n\nTällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa\nmerkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa,\nmuinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään\nranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa\ntunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut\nhänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille\nselvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, -- mutta se oli\nvain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan\nsijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella\noli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden\nlinnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana\nrikkain ja enimmin suosittu.\n\nItse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä,\nihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei\nsallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä\nsaari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt\nkunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin\npelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX\nkorotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut\nherra Fouquetin haltuun.\n\nSaaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin\nnykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen,\njolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin\nmaaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen\nasemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren\nvaltiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien\nlaskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.\n\nD'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin\ntällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä\nmonesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras\nkeino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin,\nVilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.\n\nSieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa\nhän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin,\nsiellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän\noli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut\nFuretille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla\nei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää\nvalmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään\nillallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen\nherkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista\nomenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä\näärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.\n\n\n\n\n67.\n\nD'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on\nopetellut kirjanpainajan ammatin.\n\n\nEnnen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja\nolosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo\ntoimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse\ntarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme\nsenvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.\n\nEnsimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan\nniinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän\nhevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin\nlakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä\nparilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa.\nToinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies\npölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän\nkatukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli\ntullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen\nhevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen\npiiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita\nisoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.\n\n-- Tämä matkamies on minun lajiani, -- ajatteli d'Artagnan. -- Hän\nkelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan\nharmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton\nillastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.\n\nHän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa,\nöljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen\nhuoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja\nkolkutti kamarin ovelle. \"Sisään!\" huusi tuntematon.\n\nD'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu\ntoisessa kädessään ja kynttilä toisessa.\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur\", hän haastoi, \"olen matkustavainen kuten\ntekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä\naterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä\nkostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken\nkävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä\non ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä -- epäilemättä\ntämän yhdennäköisyyden perusteella -- on asettanut ne vierekkäin\ntalliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat\nolisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen?\nSentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun\nistua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne,\nmonsieur, -- olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä,\njoka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut\ntarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur,\nettä minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte\nminun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia.\"\n\nVieraalla -- jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti,\nsillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, --\noli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen\nikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat\nvaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä\nälykkyyttä.\n\n-- Voisipa sanoa, -- ajatteli d'Artagnan, -- että tämä veitikka on\nkaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja\naivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä\nilmaise yhtään mitään.\n\n\"Monsieur\", vastasi täten tutkisteltu, \"tulonne on minulle kunniaksi.\nMinä en kylläkään ole ikävissäni\", hän lisäsi hymyillen, \"minulla on\nseuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin\nkuitenkin otan vastaan käyntinne.\"\n\nNiin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen\npöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, -- jäljellä oli vain\nviipale suolaista sianlihaa.\n\n\"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen\nöljykakun, monsieur\", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden\nkumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan\nhyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja\nsamassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan\nlisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen\nkumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti\nkaiken syötävän.\n\n\"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus\", virkkoi\nd'Artagnan.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi suu täynnä vieras.\n\n\"No, senpä minä selitän\", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät\nvälirauhan, hänen kuullakseen paremmin. \"Ensiksikin meillä on nyt\nkahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli\nkumpaisellakin vain yksi.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi\nilmeisesti.\n\n\"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun\ntaasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti.\"\n\n\"Hauska sattuma tosiaan!\"\n\n\"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle\nvielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän.\"\n\n\"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija\", kiitti tuntematon hyvillään.\n\n\"Ka, niin kai, -- hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten\nei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa.\"\n\n\"Oh, monsieur...\"\n\n\"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies.\"\n\n\"Toden totta, melkein kyllä... henkisen työn tekijä olen, sanoi\nkirjailija.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen;\n\"enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni\nviettää iltani kirjailijan parissa, -- kenties kuuluisankin?\"\n\n\"Ei\", vastasi tuntematon punastuen, \"sitä sanaa ei minä oikein voi\nkäyttää.\"\n\n\"Vaatimaton!\" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; \"hän on vaatimaton!\"\nJa suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan\nvieraalle: \"Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä\nettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi\nkaikki.\"\n\n\"Nimeni on Jupenet, monsieur\", ilmoitti kirjailija.\n\n\"Kaunis nimi!\" kehui d'Artagnan; \"kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties\nkuinka minusta -- suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun -- ties\nmiten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin\nmainittavan.\"\n\n\"Olenhan sepittänyt runoutta\", huomautti nero säveästi.\n\n\"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne.\"\n\n\"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu\", selitti runoilija\npunehtuen. \"Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän...\"\n\n\"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!\"\n\nRunoilija punastui entistä enemmän. \"Erehdytte siinäkin, sillä\nBourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen\",\ntunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi\njotakin sisäistä ylpeyttä.\n\nD'Artagnan puri huultansa.\n\n\"Huomaatte siis, monsieur\", jatkoi runoilija, \"että olette hairahtunut\nminusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut\nkuulla puhuttavan minusta.\"\n\n\"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja\naivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin\nrinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle\nmuutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä,\njälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi,\n_mordioux!_ Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti\nherrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi,\nkoska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti\nvain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla\n-- mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö\nteistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii\nkeikahtelemaan kumoon.\"\n\n\"Jos kiilaisimme hiukan?\"\n\n\"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?\"\n\n\"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen.\"\n\n\"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?\"\n\n\"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas...\"\n\nRunoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen\nmetallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän\nnähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin;\nsilloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota\nkun ei mikään välttänyt.\n\n\"Kas, siinäpä näpsä kapine\", hän sanoi; \"saako sitä katsella?\"\n\n\"Kyllä vain\", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä\npäähänpistoaan, \"katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä\nhyödytä\", hän lisäsi hieman turhamaisena, \"sillä ellen teille sano,\nmitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä.\"\n\nD'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että\ntässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän\nsulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa\ntilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta\nhuolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan\nhyvin. Se oli kirjapainon kirjake.\n\n\"Arvaatteko, mikä se on?\" jatkoi runoilija.\n\n\"En kuolemaksenikaan!\" ällisteli d'Artagnan.\n\n\"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur\", elähtyi mestari\nselittämään, \"on painokirjain.\"\n\n\"No kaikkea!\"\n\n\"Versaali.\"\n\n\"Jopa nyt!\" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä\nyksinkertaisinta hämmästelyä.\n\n\"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain.\"\n\n\"Että tämäkö on kirjain?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana\nsyntyy, jos tämä on kirjain.\"\n\n\"Sanako?\"\n\n\"Painettavaksi, niin.\"\n\n\"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää\nharrastustanne.\"\n\n\"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi.\"\n\n\"No, katsokaa nyt tarkoin.\"\n\nJupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista\nmetallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti\ntarkkaavaisena.\n\n\"Ahaa!\" huudahti d'Artagnan, \"teillä siis onkin kokonainen kirjapaino\ntaskussanne! _Peste_, onpas tämä ihmeellistä -- kaikkea sitä\nmatkustellessaan oppii, _mon Dieu_!\"\n\n\"Terveydeksenne\", toivotti Jupenet tyytyväisenä.\n\n\"Teidän terveydeksenne, _mordioux_, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme\nkilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta\nmiehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta --\nniinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?\"\n\n\"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu\nkahdesta kreikkalaisesta sanasta: _hippos_ on hevonen, ja...\"\n\n\"Monsieur\", keskeytti d'Artagnan, \"toimitanpa eteenne nestettä, joka\njohtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole\nhuonompaa -- se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että\npaisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö\nhänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja\nBeaugencyn tai Ceranin mehua.\"\n\nHuudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.\n\n\"Älkää huoliko, monsieur\", esteli runoilija, \"meillä ei ole enää aikaa\njuoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on\nkäytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen.\"\n\n\"Mihin alukseen?\"\n\n\"Belle-Islen laivaan.\"\n\n\"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?\" virkkoi muskettisoturi.\n\n\"Joutavia, -- aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur\", viihdytti isäntä;\n\"laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne\nlähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin.\"\n\n\"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?\"\n\n\"Niin kuuluu.\"\n\n\"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?\" kysyi d'Artagnan. \"Varmaan\njoku aatelinen?\"\n\n\"En ollenkaan tiedä\", vastasi isäntä, \"mutta hän juo samaa viiniä kuin\nte nyt tilasitte.\"\n\n\"Lempo, sehän on meille suuri kunnia\", virkkoi d'Artagnan isännän\nnoutaessa pyydetyn pullon.\n\n\"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?\" aloitti\nrunoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin\najatuksiinsa.\n\n\"En ikänäni.\"\n\n\"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä\ntavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat\ny ja s\", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon.\n\"_Lyhennys_\", hän lausui lopuksi.\n\n\"Mainiota!\" tuumi d'Artagnan. \"Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla,\nmutta mitenkä niitä voi pidellä?\" ja hän kaatoi vieraalleen toisen\nlasillisen viiniä.\n\nJupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen\nmetalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita\nkohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän\nnäköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi\nkirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.\n\n\"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?\"\nihmetteli d'Artagnan. \"Arvattavasti silläkin on nimensä.\"\n\n\"Tämä on latomishaka\", selitti Jupenet. \"Tällaisen avulla muodostetaan\nrivit.\"\n\n\"Latomishaka!\" tuumi muskettisoturi. \"Sanonpa totisesti vieläkin, että\nihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne\", ihasteli d'Artagnan\npuhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut\nollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.\n\n\"Ei\", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, \"olen vain laiska\nkirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti\nvalmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni\nhelpommin painatetuiksi.\"\n\n-- Niin kai! -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- _Mordioux!_ tästä pitää\nottaa selko.\n\nJa nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui\ntuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt\nolivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn\nsisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.\n\n-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan. -- En vielä tiedä, linnoittaako herra\nFouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä\nampumatarpeita linnaan.\n\nTyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt\nmitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa\nparissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa\nkirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn\nhevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla.\nToinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.\n\nD'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä\nsiirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas\nmatkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella\noveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä;\nkasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.\n\nMuskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden\nmatkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin\nmajataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun\nmenestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi\nheti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön\nlevon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.\n\n\n\n\n68.\n\nD'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.\n\n\nPäivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli\nmässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa\napejäännökset.\n\nMuskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi\nja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi\nherra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään\npysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli\ntarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.\n\nLähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut\nhuomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa,\nniin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan\nsekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat\njääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut\nurkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.\n\nMuskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti\ntaivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle\nlaajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen\nhopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.\n\nFuretin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä\nmaavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään\nainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta\nkompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista\nmenoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia,\njotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin\npystyyn isketyt peitset.\n\nPiriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä,\netupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään\nsilmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella\ntaivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, -- Guéranden,\nPouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten\nkeilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.\n\nPiriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne,\nhuomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän\nkäväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa\nlotjaa kivillä lastattuina.\n\nD'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä\nniitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen\nherttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä\nnäin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle,\nettä kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään\nympäristön suolarämeiltä.\n\n\"Mistä niitä sitten saadaan?\" tiedusti muskettisoturi.\n\n\"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur.\"\n\n\"Ja minne niitä viedään?\"\n\n\"Belle-Islelle, monsieur.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut\nharrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. \"Belle-Islellä on\nsiis rakennustöitä?\"\n\n\"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa\nlinnan muureja.\"\n\n\"Onko linna rapistumassa?\"\n\n\"Se on hyvin vanha.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n-- Oikeastaan, -- ajatteli d'Artagnan, -- mikään ei ole\nluonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään.\nJoutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan\n_Pyhän Neitsyen kuvaa_, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin\nkohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu\neksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.\n\n\"Eikö muuten teistäkin\", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen\nretkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, \"eikö\nteistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä\nkuljetetaan juuri tätä kautta?\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kalastaja.\n\n\"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä. -- ne lautataan alas virtaa.\"\n\n\"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan\nSaint-Nazairesta Belle-Islelle?\"\n\n\"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä\",\nvastasi kalastaja.\n\n\"Eihän se ole mikään syy.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan\nohjaillut purjealusta\", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli\njonkunlainen halveksimisen väre.\n\n\"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla\nPaimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle -- se on\nminusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin\nkautta tänne.\"\n\n\"Vesitse se olisi lyhempi tie\", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.\n\n\"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?\"\n\nKalastaja pudisti päätänsä.\n\n\"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva\", intti d'Artagnan.\n\n\"Te unohdatte vuoroveden, monsieur.\"\n\n\"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi.\"\n\n\"Ja tuulen.\"\n\n\"Joutavia! Eihän se ole vakinainen.\"\n\n\"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia\nmelkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö\nhaluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä\nlähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta\nlieuen päähän Dumet-saarelle.\"\n\n\"Vaikka niinkin.\"\n\n\"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille.\"\n\n\"Se on selvä.\"\n\n\"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka.\nBellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä\nkanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin\nhanhet Loirella, -- niin on sen asian laita.\"\n\n\"Yhdentekevää\", väitti itsepintainen Agnan, \"se on kuitenkin pitkä\nkiertotie.\"\n\n\"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin\", vastasi\nkalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän\nnimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.\n\nD'Artagnanin katse -- nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä --\nhavaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen\nkasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän\nsanoi: \"herra Fouquet tahtoo niin\", aivan kuin olisi sanonut: \"se on\nJumalan tahto.\"\n\nD'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen\nlähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi,\nnimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman\nlaajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia;\njoka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle,\nkavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen,\njoka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta -- vihvilätäpliä ja\nkanervakaistaleita.\n\nKello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.\n\nJos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut\nnähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana,\nmutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja\nkuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut\nvalkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin\ntulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon\nkannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän\nolisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä.\nPunainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa.\nValkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että\nmeri pysyy tyynenä ja rauhallisena.\n\nD'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua\nrantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle\nvaikka pähkinänkuoressa.\n\nCroisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä\nkasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden\nkäänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille\nkannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako\nherra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän\nlinnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.\n\nD'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi\nlevolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin\nvierinkivillä täytetylle rannalle.\n\nCroisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni\nmuistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena.\nVartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka\nmukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat\nkupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, -- kakku\nvain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa,\njoka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan\nkauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen\nkiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle\npengermälle.\n\nRannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä.\nHerra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja\nhänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.\n\n\"Kalastetaanko tänään?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi muuan, \"ja me odotamme vain nousuveden\ntasaantumista.\"\n\n\"Missä te kalastatte, ystäväiseni?\"\n\n\"Rannikolla, monsieur.\"\n\n\"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?\"\n\n\"Ka, miten sattuu, -- kiertäen saaret, esimerkiksi.\"\n\n\"Mutta saarille on pitkä matka?\"\n\n\"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival.\"\n\n\"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!\"\n\nKalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.\n\n\"Niin toki\", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään,\n\"sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?\"\n\n\"Jotakuinkin... saattaa sattua.\"\n\n\"Pitkä matka se vain on... liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää\nteitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan\nnähnyt.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Elävää merikalaa.\"\n\n\"Herra siis tulee sisämaasta?\" sanoi toinen kalastajista.\n\n\"Sieltäpä niin; olen pariisilainen.\"\n\nBretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: \"Onko herra\nPariisissa nähnyt herra Fouquetia?\"\n\n\"Usein\", vastasi Agnan.\n\n\"Usein?\" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. \"Te tunnette\nhänet?\"\n\n\"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahtivat kalastajat.\n\n\"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja\nhänen hotellinsa[44] Pariisissa.\"\n\n\"Se on tietystikin komea?\"\n\n\"Uhkea kerrassaan.\"\n\n\"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle\", puuttui puheeseen kolmas\nkalastaja.\n\n\"Pyh\", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun,\njoka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.\n\n\"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä\", sanoi kalastajista\nuteliain. \"Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja\npoikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes\nNantesin valleilla?\"\n\n\"Puita kallioluodolla?\" huudahti d'Artagnan; \"sitäpä tosiaan haluaisin\nnähdä.\"\n\n\"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa\nmukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut\nkuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen\nhahmon aivan kuin nousevan merestä.\"\n\n\"On kai se on komeata\", myönteli d'Artagnan; \"mutta tiedättekö, että\nherra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?\"\n\nBretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut\nkäsityksestään.\n\n\"Sata tornia!\" hän sanoi. \"Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi.\nTahdotteko nähdä Belle-Islen?\"\n\n\"Olisiko se mahdollista?\" kysyi herra Agnan.\n\n\"Miksei, kuvernöörin luvalla.\"\n\n\"Mutta minä en tunne kuvernööriä.\"\n\n\"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne.\"\n\n\"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!\"\n\n\"Jokainen pääsee Belle-Islelle\", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla\nmurteellaan, \"ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai\nsen herraa kohtaan.\"\n\nMuskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi\nvain: \"Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi...\"\n\n\"Tuossako?\" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään,\nkaarevakupeiseen purteensa.\n\n\"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni\", huudahti herra Agnan.\n\"Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta\nmaihin.\"\n\n\"Me kyllä poikkeamme saarelle, me.\"\n\n\"Te? Kuinka niin?\"\n\n\"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin.\"\n\n\"Hohoo, kaapparilaivoihin... mitä sanottekaan?\"\n\n\"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta,\nhätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja\nkutterien miehistöille.\"\n\n-- Kas, kas! -- ajatteli d'Artagnan, -- yhä parempaa ja parempaa!\nKirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!... Herra Fouquet ei totisesti\nole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa\nliikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.\n\n\"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta\", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.\n\n\"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään.\"\n\nD'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille;\nmeri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet\nveneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku\nkalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä\nsilmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle\nkatselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus\nhalkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.\n\nKalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten\nheidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei\nkalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun\nkukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan\nkamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla\nhyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.\n\nHe kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit\nja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä\noli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo\nnykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme\nliejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.\n\nD'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista\ntämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin\nsiimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja,\njotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun\npaulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani\nhänen taitonsa koetteelle.\n\nNäin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen\ntehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa,\ntoisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella\nkiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun\nvenepäällikkö huomautti hänelle:\n\n\"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!\"\n\nNoilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen\ntykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että\nankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan\nhavaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden\nsiintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi\nmajesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine\nniittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti\nmuskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo\nkohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä\nmerelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään\nloisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen\nvarjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan\npintaan.\n\n\"Kas, kas!\" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä;\n\"tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse\ninsinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta\nvoikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin\nhuolellisesti suojanneen?\"\n\n\"Tuolta puolen\", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen\nperäsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa\nkohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun\nvallituksen juurelta.\n\n\"Mikä tuo paikka onkaan?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Se on Locmaria\", vastasi kalastaja.\n\n\"Entä tuo taloryhmä edempänä?\"\n\n\"Se on Bangos.\"\n\n\"Ja sen takana?\"\n\n\"Saujeu... ja sitten tullaan linnaan.\"\n\n\"_Mordioux_, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on\nsotamiehiäkin!\"\n\n\"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur\", ilmoitti\nkalastaja ylpeästi. \"Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön\nkuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?\"\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; --\nhänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin\nrantaan.\n\n\n\n\n69.\n\nLukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan\nvanhan tuttavan.\n\n\nVähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja\nsekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi\nsilmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä\nlaskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä\nvasten, odottavain huudot ja hyörinä -- kaikki tuollainen monijakoinen\naistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.\n\nVasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen\nkaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin\nkauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.\n\nAlapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä\nlastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin\nrantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan\nmuodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka\nkuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, -- tietenkin\ntyömaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan\nvielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin\nTelemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]\n\nD'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin\nuteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän\nsiirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka\nkalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili\nkaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla\ntervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin\nsaattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat\nammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille,\nehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena\nnähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja\npelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän\nhavaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut\nerehtyä.\n\nRistitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli\nsatamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi\njäreitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan\npohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista\npuualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi\nrintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.\n\nSivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen\nvallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi\nampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka\npuuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia,\njotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.\n\nNoita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti,\nettä ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei\nollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu\ntammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos\ntykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua\nolla täydessä puolustuskunnossa.\n\nKääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin\nd'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan\nlinnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin\nkuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka\nhän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä\nlinnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin\nhollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen\njärjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä\netevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt\nportugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat\nmerkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta\nkuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin\nsyventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat\nnäissä rotkomaiset kaivannot.\n\nD'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän\njärjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille\nmitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot\nsitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt\nolivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle\ntyönvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä\npaikoilleen.\n\nTyöntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka\nyhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan\ntiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle\nvastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle\nja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää,\njoka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle\npaadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä\nmiehestä oli nostovipu käynnissä.\n\nInsinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin\nluonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä\ntoimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin\nherrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat\nolivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui\ntavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat\nmitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti -- sillä hänestä näkyi\nainoastaan roteva selkä -- pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai\ntarmottomuudesta.\n\nD'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti\nviittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa\nvasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven\nkohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula\nkannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse.\nHikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle\nkerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää\nkahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä\nvalmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi\nlaskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin\nsitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin\nselvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin\nsäästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain\nmätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen\nyhä vaikeammaksi.\n\nKolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää\ntoivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven\nyli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: \"Hii-jop!\" kuten\nvoimahankkeissa on tapana.\n\nHän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:\n\n\"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?...\n_Corboeuf_, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!\"\n\n-- Hitto! -- tuumi d'Artagnan; -- luuleeko hän saavansa yksin\nhievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!\n\nMiehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä\npudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina\ntäyttämään tehtävänsä.\n\nTöyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä\nalisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään\ntärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran\nmaasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa\nkiven alle.\n\n\"Noin!\" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa\nlaskien sen telalle.\n\n\"_Mordioux_!\" huudahti d'Artagnan; \"tunnen ainoastaan yhden miehen,\njoka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen.\"\n\n\"Häh?\" äännähti rojo kääntyen.\n\n\"Portos!\" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; \"Portos Belle-Islellä!\"\n\nTöyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi\nhänet siinäkin asussa.\n\n\"D'Artagnan!\" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. \"Hst!\"\nkuiskasi hän d'Artagnanille.\n\n\"Hst!\" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan\nolikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.\n\nKumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen\ntärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin.\nYstävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan\nnimensä.\n\nMutta syleilyä seurasi miettiminen.\n\n-- Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä\nnostelemassa? -- ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki\nsielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.\n\n\"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?\" hän tiedusti\nd'Artagnanilta; \"mitä aiotkaan täällä tehdä?\"\n\nTähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin\nitserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut\nhänet ymmälle.\n\n\"_Pardieu_, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet\ntäällä.\"\n\n\"Älä nyt!\" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta\nja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä\nvanhastaan tunnemme.\n\n\"Niinhän tietenkin\", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen\nmiettimisaikaa; \"kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Etkä tavannut minua?\"\n\n\"En, mutta tapasin Moustonin\".[46]\n\n\"Jakseleeko hän hyvin?\"\n\n\"Paksusti.\"\n\n\"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä.\"\n\n\"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt\nMoustonin luottamuksen?\"\n\n\"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä.\"\n\n\"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta.\"\n\n\"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?\"\n\n\"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja\nvähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni\nladulla.\"\n\nNäin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.\n\n\"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa\",\nmuistutti hän.\n\n\"Vai tulit valepuvussa\", tuumasi d'Artagnan.\n\n\"Ihan muina miehinä.\"\n\n\"Ja millä tavoin?\"\n\n\"Myllärinä.\"\n\n\"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä\nsiinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?\"\n\n\"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt\nminusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani.\"\n\n\"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja\nkeksinyt.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?\"\n\n\"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston...\"\n\n\"Äh, sitä Moustonin tomppelia!\" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa\nkaaripehkoja.\n\n\"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei\nitsekään tiennyt, missä sinä olit.\"\n\n\"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi.\"\n\n\"Kylläpä olet kärsimätön, Portos.\"\n\n\"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi.\"\n\n\"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin _aequinoctiun_ ehtii?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"No, siinä se juttu\", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen\nriittävän Portokselle.\n\nParooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.\n\n\"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin\n_aequinoctium_ joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen\nseuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä\nAramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli\nBretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'\"\n\n\"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt\nsiis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan\nBelle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti\nuteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että\nsinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin\nnostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin\nminulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty\ntuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan,\ntunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat,\nrakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen.\"\n\n\"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää\", myönsi Portos, ja hän syleili\nd'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa\nviiden minuutin ajan.\n\n\"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan\", änkkäsi soturimme, \"ja onneksi\njuuri käsivarsissa yhä voima.\"\n\nPortos kiitti armollisella hymyllä.\n\nNiiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän\noli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä\nsäästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä\nsuunnitelmastaan.\n\n\n\n\n70\n\nD'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman\nselvitä.\n\n\nD'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. \"Nyt sanottuani sinulle kaikki,\nparahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas\nminulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?\"\n\nPortos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:\n\n\"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä\ntekeillä.\"\n\n\"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä.\"\n\n\"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies\npätee!\" sanoi Portos halveksivalla äänellä. \"Mutta käsität kai...\"\n\n\"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua,\nvaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen\nkuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta,\nmitä parooni täällä tekee.\"\n\n\"Minä tutkin topografiaa, chevalier.\"\n\n\"Tutkit maastomittauksia?\"\n\n\"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?\"\n\nD'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä\nulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään\nvastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.\n\n\"Mutta tiedäthän\", sanoi hän, \"että minä toden teolla olen porvari.\nPuvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen.\"\n\n\"Mitä joutavia, -- sinä olet muskettisoturi!\"\n\n\"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron.\"\n\n\"Vielä mitä!\"\n\n\"No totisesti, kautta kunniani!\"\n\n\"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?\"\n\n\"Jättänyt olen.\"\n\n\"Heittänyt kuninkaan silleen?\"\n\n\"Kerrassaan.\"\n\nPortos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman\nsanoman saaja hämmästystään ilmaisee. \"Oh, se on ihan käsittämätöntä\",\nvirkahti hän.\n\n\"Ja kuitenkin totta.\"\n\n\"Ja mikä sinut siihen sai?\"\n\n\"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan\nollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle.\"\n\n\"Mutta Mazarin on kuollut?\"\n\n\"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty\nkaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi\npäästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni.\nOlin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja\nhalusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin.\"\n\n\"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi\nviikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi.\"\n\n\"Kiitos, veikkoseni!\"\n\n\"Mutta maltas -- etköhän tarvitse rahaa?\" jatkoi Portos helisyttäen\nviitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. \"Siinä\ntapauksessa... tiedäthän?\"\n\n\"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille,\njoka maksaa minulle korkoa niistä.\"\n\n\"Säästösi? Sinä?\"\n\n\"Niin juuri\", vastasi d'Artagnan; \"miksen minä olisi pannut vähän\nsäästöön kuten muutkin, Portos?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen\nsinusta aina epäillyt... tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä\nhaalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan\ntaloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt\neivät voi olla kovinkaan tuntuvia.\"\n\n\"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies;\nmutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä\npaikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä...\"\n\n\"Sievä erä\", sanoi Portos alentuvasti.\n\n\"Ja siihen lisäsin\", jatkoi d'Artagnan, \"viime kuun\nkahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä.\"\n\nPortoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen\nmuskettisoturilta: -- Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä\nystävä?\n\n\"Kaksisataatuhatta livreä!\" huudahti hän viimein.\n\n\"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne\nkaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen\nkahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen.\"\n\n\"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?\"\n\n\"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni;\nmutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle,\nniin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen.\"\n\n\"Mainiota!\" ihasteli Portos; \"nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä\nkertomista minulla muka on sinulle?\"\n\n\"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin...\"\n\n\"Ahaa, Vannesin piispaksi.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi d'Artagnan, \"Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt\npitkälle -- kelpo Aramis!\"\n\n\"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen.\"\n\n\"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö\nhänen vielä saada punainen hattu?\"\n\n\"Hst! Se hänelle on jo luvattu.\"\n\n\"Tyhjää! Kuningas luvannut?\"\n\n\"Kuningasta mahtavampi.\"\n\n\"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!\"\n\n\"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta\nmahtavampi?\"\n\n\"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu,\nholhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin\nherra...\"\n\n\"Kas, kas!\"\n\n\"Herra Fouquet.\"\n\n\"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella.\"\n\n\"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?\"\n\nPortos omaksui pidättyvän sävyn.\n\n\"Rakas ystävä\", hän sanoi, \"Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden\nasioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä\nheidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo\nsinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi.\"\n\n\"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun.\"\n\n\"Niin\", sanoi Portos.\n\n\"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä.\"\n\n\"Sitäkö mieltä olet?\"\n\n\"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on\nvalloittamaton.\"\n\nPortos hykerteli kämmeniään.\n\n\"Niin kyllä luulen minäkin\", hän sanoi.\n\n\"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?\"\n\nPortos röyhistäysi.\n\n\"Enkö ole sanonut sinulle sitä?\"\n\n\"Et.\"\n\n\"Etkä sinä aavista?\"\n\n\"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki\njärjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras.\"\n\n\"Annahan jo olla\", sanoi Portos, \"säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan.\"\n\n\"Ah, niinkö?\" huudahti muskettisoturi; \"sinäkö se... Voi turkanen!\"\n\n\"Minä pyydän, veikkonen...\"\n\n\"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä\nvallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi\nolevat katetut käytävät?\"\n\n\"Heitä jo...\"\n\n\"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!\"\n\n\"Hyvä ystävä...\"\n\n\"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden,\njoka on niin tehokas suoja tykkimiehille?\"\n\n\"Ka, hitossa, niin!\"\n\n\"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet\nihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen\nnerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti,\nveikkoseni.\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!\"\n\n\"Katsotaanpa.\"\n\nPortos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle\npohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen\npeloittavalla käsialalla:\n\n\"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne\nsuljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen\nlisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten.\nPaikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen\nsivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta\nmonikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan\nvastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä\ntaasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran\nviivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina.\"\n\n\"_Diable_\", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta,\n\"tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?\"\n\n\"Ihan täydellinen\", vastasi Portos. \"Luehan edelleen.\"\n\n\"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä\ntöitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti\nlaadittuna?\"\n\n\"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa.\"\n\n\"Mitä! Kuolemaako?\"\n\n\"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!\"\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan; \"sinulla on vastaus kaikkeen,\nveikkonen.\"\n\nHän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti\nkuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen\njättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä\nmuistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä,\njoihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta\noli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin\nvälttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.\n\n\"Mainiota, parooni, mainiota!\" kiitti hän vielä.\n\n\"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?\" kysyi Portos\npöyhistellen.\n\n\"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen\nsuosiollisuus, veikkoseni.\"\n\n\"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä.\"\n\n\"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla\nalhaalla sotamiesten takana.\"\n\n\"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Hän on herra Gétard.\"\n\n\"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?\"\n\n\"Hän on talon arkkitehti.\"\n\n\"Minkä talon?\"\n\n\"Herra Fouquetin.\"\n\n\"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?\"\nhuudahti d'Artagnan.\n\n\"Minäkö! Mitenkä?\" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.\n\n\"Puhuthan _talosta_, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi\nkysymyksessä Pierrefondsin linna.\"\n\nPortos puraisi huultansa.\n\n\"Hyvä ystävä\", hän sanoi, \"Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö\nniin?\"\n\n\"Selvä seikka.\"\n\n\"Niinkuin Pierrefonds minulle?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Olet käynyt Pierrefondsisssa?\"\n\n\"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta\ntakaperin.\"\n\n\"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä\nviivoitin kädessä?\"\n\n\"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee.\"\n\n\"No niin, se herrasmies on Boulingrin.\"\n\n\"Mikä herra Boulingrin on?\"\n\n\"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy\nminulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon\narkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta\nhänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat\nyksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään.\"\n\n\"Ah, Portos\", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua\nkuten miekkansa luovuttava voitettu, \"sinä et ainoastaan ole\njättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä.\"\n\n\"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?\" arveli Portos, ja hän puhalsi\nkuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.\n\n\"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi\", jatkoi d'Artagnan, \"herra Gétardin\nsaattolainen, -- onko hänkin talon väkeä?\"\n\n\"Oh\", selitti Portos halveksivasti, \"hän on joku Jupenet tai Juponet,\nrunoilijan tapainen.\"\n\n\"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo\nmantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry,\nLoret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo\nviisuniekka alentaa sinun arvoasi.\"\n\n\"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian.\"\n\n\"Miten hän siis on täällä?\"\n\n\"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen\nvirkettavana sille pahukselle.\"\n\nPortos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä\nhuolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi,\nettä hänen täytyi totella.\n\n\"Kuulkaas, herraseni\", sanoi Portos, \"tulitte saarelle vasta eilen ja\nteette jo tekosianne.\"\n\n\"Kuinka niin, herra parooni?\" kysyi Jupenet vapisten.\n\n\"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta\nsilmiini, _corboeuf_!\"\n\n\"Monsieur...\" tankkasi Jupenet arasti.\n\n\"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän\ntarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?\"\n\n\"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur.\"\n\n\"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, -- painokone kitisi niin että se\noli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?\"\n\n\"Ei, monsieur.\"\n\n\"Te lupaatte sen?\"\n\n\"Minä vannon.\"\n\n\"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!\"\n\nRunoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.\n\n\"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle\",\nesitti Portos.\n\n\"Oikein\", myöntyi d'Artagnan, \"haukatkaamme.\"\n\n\"Minun on vain huomautettava\", lisäsi Portos, \"että meillä ei ole kahta\ntuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen.\"\n\n\"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään.\nMutta miksi vain kaksi tuntia?\"\n\n\"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle\nVannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä\ntänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä\nviinikellari.\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti d'Artagnan, \"minulla on parempi esitys. Sanot\nlähteväsi Vannesiin?\"\n\n\"Niin oikein.\"\n\n\"Tervehtimään Aramista?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista...\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Tulenkin nyt mukaasi.\"\n\n\"Sehän sopii mainiosti.\"\n\n\"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua.\nMutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja\nlopetan Aramikseen.\"\n\n\"Hyvä näin.\"\n\n\"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?\"\n\n\"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun\nsatamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin.\"\n\n\"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin\nlähellä piispankartanoa?\"\n\n\"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni.\"\n\nPortos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja\npisti sen avaraan taskuunsa.\n\n-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan; -- luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen\ntodellinen linnoitusmestari on.\n\nKahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana\npurjehtivat Sarzeauta kohti.\n\n\n\n\n71.\n\nJuhlakulkue Vannesissa.\n\n\nMatka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella\nniistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa\nkuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa\nvarten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo\nniin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni\nvälittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.\n\nD'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että\nPortos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut\npaljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen\ntietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt\ntaitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä\nolemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän\nsalaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät\nvanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja\nsen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos\nsiis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut\nlöytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään\nollut saatavissakaan ilmi.\n\n-- Olkoon, -- tuumi d'Artagnan, -- puolen tunnin mittaan saan\nVannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa\nselvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos\nkäyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle\nmahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.\n\nMuskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti\nsilmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista\nepäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties\nd'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta\nhetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä,\neikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka\ntuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.\n\nMaihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja\nhän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku\nkauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.\n\nRatsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä\nPortos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton\nalkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.\n\nD'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa\nedeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua\nvastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin\npalkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa,\nd'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.\n\n\"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos\", virkkoi d'Artagnan\nystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.\n\n\"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia\nhevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni.\"\n\n\"Hyviä hevosia, _mordioux_, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!\"\nsanoi d'Artagnan. \"On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen\npiispa.\"\n\n\"Hän on pyhä mies\", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen\nsilmänsä taivasta kohti.\n\n\"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut\", huomautti d'Artagnan,\n\"sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena.\"\n\n\"Armo on vaikuttanut hänessä\", lausui Portos.\n\n\"Mainiota!\" ihastui d'Artagnan; \"se yllyttää haluani tavata kunnon\nAramista\", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.\n\n\"_Peste_!\" virkkoi Portos, \"tätä menoa olemme tunnissa perillä.\"\n\n\"Paljonko onkaan taivalta, Portos?\"\n\n\"Puolenviidettä lieuen verran.\"\n\n\"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi.\"\n\n\"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen\nsoutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja\njälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija\npolviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki\nmuut kulkuneuvot yhteensä.\"\n\n\"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen\nselässä.\"\n\n\"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni.\"\n\n\"Ja paljonko painat?\"\n\n\"Kolme sentneriä!\" vastasi Portos ylpeästi.\n\n\"Onpas sitä siinä!\"\n\n\"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria\ntanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa\ntunnissa.\"\n\n\"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?\"\n\n\"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni\", vastasi insinööri sydämellisen\nmajesteettisesti.\n\n\"Minusta näyttääkin\", huomautti d'Artagnan, \"että hevosesi jo hikoaa.\"\n\n\"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla\nVannesin?\"\n\n\"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki.\"\n\n\"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin\ntumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se\npahoittaa.\"\n\n\"Miksi niin, Portos?\"\n\n\"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka\noli vanhuuttaan käynyt harmaaksi.\"\n\n\"Hm!\" tuumi d'Artagnan; \"valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi.\"\n\n\"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa\nmustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla,\nja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta\nlinna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai\nmitä arvelet?\"\n\n\"Toden totta\", sanoi d'Artagnan, \"se on minusta oikea järkipäätelmä.\"\n\n\"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?\"\n\n\"En ikänäni.\"\n\n\"Et siis tunne kaupunkia?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin, maltas\", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä\nliike sai hevosen etupuolen horjumaan, \"näetkö torninhuippua tuolla\nauringon suunnassa?\"\n\n\"Näenpä kyllä.\"\n\n\"Se on tuomiokirkko.\"\n\n\"Nimeltään?\"\n\n\"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa\nvasemmalla?\"\n\n\"Ihan ihmeesti.\"\n\n\"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana.\nAramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on\nniin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para... vain\nparo...\"\n\n\"Paradoksi\", vihjaisi d'Artagnan.\n\n\"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä.\"\n\n\"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän\", sanoi\nd'Artagnan. \"Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä\nikkunoita?\"\n\n\"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. _Pardieu_, sinäpä osaat\nonnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla\nkoristettua rakennusta -- kauniiseen goottilaiseen tyyliin\nsuunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?\"\n\n\"Kyllä näen. Mitä siitä?\"\n\n\"No, siinä asuu Aramis.\"\n\n\"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?\"\n\n\"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa,\nja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle,\nettä hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin.\nJa samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja\ndominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni\nkohoaa pilviin.\"\n\n\"Erinomaista!\"\n\n\"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on\nomat muurinsa, torninsa, vallihautansa, -- rantalaiturikin päättyy\nsinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän\npikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin\npurjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle.\"\n\n\"Portos, Portos, veikkoseni\", huudahti d'Artagnan, \"sinä ehtymätön\ntietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua\nenää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään.\"\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen\nkeskustelulle toisen käänteen.\n\n-- Jo oli aikakin, -- ajatteli d'Artagnan, -- sillä Aramiksen hevonen\nsulaa kuin jäästä muovattuna.\n\nHe tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet\nsataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli\nsiroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli\nripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja\nrautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla\nkoristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli\nilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet\noli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen\nsuojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.\n\nEräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta.\nPyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista,\njotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja\nruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.\n\nKaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä\nvertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki\nparvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria\ntyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita,\nkantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se\noli hengellinen juhlakulkue.\n\nD'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden\nvaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä\npäästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin\nja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi\narkkidiakonia, rahastonhoitaja, _penitentiarius_ ja kaksitoista\nkanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita\nhelisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin\nvalikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin\nkeisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä.\nHäntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain\nsäestämässä täti elävää pitkäistä.\n\nKunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät,\ntumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu,\nulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan\nhiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille\nsiveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.\n\n\"Aramis!\" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen\nolento sivuutti hänet.\n\nKirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin\nkuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret\nmustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille\nsuunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki\nPortoksen ja d'Artagnanin lähellään.\n\nD'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille\nkaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli\nhäipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin\nmuuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja\nmelkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen\nhillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan\ntutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:\n\n-- Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä\nhänellä on Vannesissa?\n\nAramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui,\nkohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut\nsilmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän\npelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan\nja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku\nsalaisuus.\n\nSuoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi\nkaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii\nehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi\nkauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti\nkimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen\nystävänsä kumartumaan.\n\nKenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin\ntahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän\nsiunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä,\nja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti\ntämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua\nnenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.\n\nNiinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten\nd'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina\nsuutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut\nerehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden\nvaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen\nsijaan että olisivat sitä salanneet.\n\n\"Todellakin hienosti tehty\", hän virkkoi, \"että hän noin erityisesti\nantoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias\nsydän.\"\n\nVähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Kas niin, veikkonen\", pitkitti Portos, \"hän on nyt nähnyt meidät, ja\nhuomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton\naskelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono\nsoluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata\nmeidät ja syleillä ystäviänsä.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:\n\n-- Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan\nminut.\n\nMutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos\nkiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko\npiiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että\ntämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita.\nTuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei\ntosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota,\nhän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä\nmitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten\ntavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia\nsen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli,\nsaapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin\npäällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja\nsuojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin\nroomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.\n\nPortaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin\nkanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle.\nSitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja\nkansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.\n\nSe oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren\nleyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.\n\nD'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana\ntuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.\n\n-- Ohoo, -- sanoi hän itsekseen, -- Portos on lihonut, mutta\nAramiksesta on tullut suuri.\n\n\n\n\n72.\n\nVannesin piispan suuruus.\n\n\nPortos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka\nainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut\nd'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka\npaikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen\näänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas\nalistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja\nerinomaisen kumppanin, -- salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen\nnoudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona\njonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen\nkäyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä\npidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei\nolisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen\nkunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui\ntulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt\nseurakunnalleen.\n\nLyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät\nkatsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille,\navautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan\nesille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.\n\nAramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään;\nsinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen\nkädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot\nviiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan\nhän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren\nmaailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän\nolemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli\nkuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se\nei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, -- ei herättänyt halua, vaan\nkunnioitusta.\n\nTullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan\n-- sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut\nkylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa -- hän astui suoraan herra\nAgnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki\nhänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut\nsiinä ajatella mitään tekeytymistä.\n\nD'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos\npuristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan\nhuomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman\nkätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein\nlitistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään\nystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis\nsenvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta\nsormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan\nluuhun asti.\n\nKahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja\nistuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille.\nTämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä\npuolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat\nkiistapaikalla.\n\nD'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.\nHän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi\npäätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana\nsissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai\nsiitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.\n\nAramis aloitti keskustelun.\n\n\"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!\" hän sanoi. \"Tämä on onnellinen\nsattuma!\"\n\n\"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani\",\nvastasi d'Artagnan. \"Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt\nsaadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia\nlomahetkiä viettääkseni seurassasi.\"\n\n\"Kah, niinkö?\" sanoi Aramis innostumatta; \"etsitkö sinä minua?\"\n\n\"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis\", vahvisti Portos, \"ja siitä on\nvakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on\nherttaista kiintymystä, vai mitä?\"\n\n\"Oh, on vainkin\", lausui Aramis. \"Belle-Isleltä...\"\n\n-- Kas niin! -- ajatteli d'Artagnan, -- siinähän älyniekkani Portos jo\naavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.\n\n\"Belle-Isleltä?\" toisti Aramis; \"sellaisesta loukosta, erämaasta! Se\noli todellakin herttaista!\"\n\n\"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa\", jatkoi Portos\nsamaan tapaan.\n\nD'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.\n\n\"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä\", sanoi hän.\n\n\"Mitä tahdoit nähdä?\"\n\n\"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, -- kykenisikö jälleennäkeminen\nvuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä\nilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa.\"\n\n\"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?\" kysyi Aramis.\n\n\"Niin ja näin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä...\"\n\n\"Miten minä?\"\n\n\"Sinä annoit minulle siunauksesi.\"\n\n\"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?\" vastasi Aramis hymyillen;\n\"se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on\ntarjota.\"\n\n\"Älä nyt, ystäväiseni!\"\n\n\"Niinpä tietenkin.\"\n\n\"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan\ntuottoisimpia.\"\n\n\"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä\", sanoi Aramis kuin havahtuen.\n\n\"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä.\"\n\n\"No, puhukaamme sitten siitä\", mukausi Aramis hymyillen.\n\n\"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?\"\n\n\"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa\nsinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen\nlivren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu\nsatakuusikymmentä seurakuntaa.\"\n\n\"Varsin muhkeata\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Uhkeata\", sanoi Portos.\n\n\"Et kuitenkaan\", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen\nAramista, \"et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?\"\n\n\"Suo anteeksi, sanaa _hautautunut_ en hyväksy.\"\n\n\"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin\nhautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu.\"\n\n\"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää\", sanoi Aramis, \"suurkaupungin\nhälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo\netsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä\nvoisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha\nArmotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan\nsille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa\njuuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin\nentisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä\nmieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin\nlähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa.\"\n\n\"Kaunopuheinen, viisas, varova, -- olet täydellinen kirkkoruhtinas,\nAramis, ja minä onnittelen sinua.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Aramis hymyillen, \"ethän ole tullut pelkästään\nlausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on\ntuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella\ntarvitsisit minua?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä\", vastasi d'Artagnan, \"ei ole kysymys\nsellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton.\"\n\n\"Rikas?\"\n\n\"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen\nmittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja.\"\n\nAramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan\nystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin\nvaatimattomassa asussa.\n\nHuomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi\nEnglannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen\nkertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa\nnytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua,\nvaan hurmiota, haltioitumista.\n\n\"No niin?\" äännähti Aramis kertojan lopetettua.\n\n\"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä\", vastasi d'Artagnan, \"että minulla on\nystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä\nkäyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne.\"\n\nNiin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä\nhetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen\nkasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta\ntaipuu tavoittamaan muuta tietä.\n\n\"Joka tapauksessa\", huomautti piispa, \"olet ottanut kummallisen\nmatkapuvun, parahin ystävä.\"\n\n\"Viheliäisen, -- sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en\ntahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani\nolen käynyt itaraksi.\"\n\n\"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?\" huomautti Aramis\näkillisesti.\n\n\"Niin\", vastasi d'Artagnan; \"tiesin tapaavani siellä Portoksen ja\nsinut.\"\n\n\"Minut!\" huudahti Aramis. \"Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen\nviettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle.\"\n\n\"Kas vain!\" sanoi d'Artagnan; \"en olisi aavistanut, että olet niin\nkotirakas.\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole\nentisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen\nmerikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja\nolen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden\nlepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani,\nhyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani.\"\n\n\"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset.\"\n\n\"Jopa se olisi jotakin!\" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata\noudoksumistaan; \"sinäkö minun naapurikseni?\"\n\n\"Ka, hyvä Jumala, niin!\"\n\n\"Kuinka se kävisi?\"\n\n\"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita\nPiriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato\ntuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan\npolkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen\nja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani.\nOlen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä\nhiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan\nkolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä.\"\n\nAramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä\ntotta, -- eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen\nluontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan\nliittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen\nhyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.\n\n\"Minulle oli vakuutettu\", hän sanoi, \"että sinulla oli hovissa joku\nrettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä\nd'Artagnan, -- sotaisella kunnialla.\"\n\n\"Rettelö!\" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan\nriittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli\nhänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen\nviimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; \"minulla? Oh, kerrohan toki,\nhyvä Aramis!\"\n\n\"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin\nkuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa\nrakkausasioissaan.\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Neiti de Mancinin.\"\n\nD'Artagnan hengitti jälleen.\n\n\"Kah, sitä en mene kieltämään\", hän vastasi.\n\n\"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen\npuhella kaunottarensa kanssa?\"\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan. \"Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta\nniin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin\neroni.\"\n\n\"Oikeinko tosissasi?\"\n\n\"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan.\"\n\n\"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minun luokseni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja Portoksen luo?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?\"\n\n\"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa\nteidät retkelleni Englantiin.\"\n\n\"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä\naioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli\njotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin,\nettä sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli\npuhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan\njoutunut.\"\n\n\"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?\" kysyi d'Artagnan\npeläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän\nolisi suonut.\n\n\"Hyvä d'Artagnan\", vastasi kirkkoruhtinas, \"minun ystävyyteni\nmuistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän\nrakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta\nlyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy\nvartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa\nseuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu\nheitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen;\nsilloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä\nkaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman\nmyrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut\nsuojaksi vartiokojun.\"\n\n\"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!\" lausui Aramis. \"Paluusi jälkeen\nen tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen\npahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on\ntuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen,\nja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan... Miten Atos\njaksaa?\"\n\n\"Kiitos, mitä parhaimmin.\"\n\n\"Entä nuori holhottimme?\"\n\n\"Raoul?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen\nvoiman.\"\n\n\"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?\"\n\n\"_Mon Dieu_, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin.\nMe jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan;\nhän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin.\"\n\n\"Pyh! Mitä hän teki?\" tiedusti Portos.\n\n\"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin.\"\n\n\"Ka, eipä hullummin!\" huudahti Portos.\n\n\"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme.\"\n\n\"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?\" uteli Portos.\n\nD'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä\nvälinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.\n\n\"Se oli raivostuksen purkausta\", sanoi hän tarkastellen Aramista, \"kun\nkuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen\nvuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, -- kahdelta herra Fouquetin\nystävältä, jotka hirtettiin.\"\n\nPiispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana\nmerkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.\n\n\"Ohoh!\" äännähti Portos. \"Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?\"\n\n\"D'Eymeris ja Lyodot\", vastasi d'Artagnan. \"Tunnetko sinä noita nimiä,\nAramis?\"\n\n\"En\", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; \"he ovat kai kuuluneet\nrahaministeriön piiriin.\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!\" huudahti\nPortos.\n\n\"Miksei?\" kysyi Aramis.\n\n\"Minusta tuntuu...\"\n\n\"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja\nraha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene\nmääräysvaltaa hengen asioissa.\"\n\n\"Vaikkapa vain\", murisi Portos; \"herra Fouquetin sijassa...\"\n\nAramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti\npuheenainetta.\n\n\"Kas niin, rakas d'Artagnan\", hän virkkoi, \"kylliksi nyt olemme\npuhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta.\"\n\n\"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme\npäinvastoin sinusta, rakas Aramis.\"\n\n\"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista.\"\n\n\"Eikö abbé d'Herblaytäkään?\"\n\n\"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen\naseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa.\"\n\n\"Jumala?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet.\"\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella\nlujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta\nposkipäihinsä.\n\n\"Bazin, kautta kunniani!\"\n\n\"Sitä pölkkypäätä!\"\n\n\"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja\nminä hänen perässään.\"\n\n\"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia\", vakuutti Aramis, katse\nlevollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut\ntotuudesta.\n\n\"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet\", huomautti\nd'Artagnan, \"niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on\nperäti hyvä mies.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Suuri valtiomies.\"\n\nAramis teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Kaikkivaltias ministeri.\"\n\n\"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista\", sanoi\nAramis.\n\n\"_Dame_\", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, \"minähän\ntulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi\non täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra\nFouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille,\nsaari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta,\nhänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan\nihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi\nFouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä\nkaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas.\"\n\n\"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä\nystävä\", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut\nd'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta\nd'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja\niskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin\nalkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä\nmielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.\n\nAteria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet,\nettä molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta\nsaamasta tietoonsa sen enempää.\n\nPortos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt\njärkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin.\nIllallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin\nPortokselle kylliksi.\n\nAteria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä\ntuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos\nsöi kuin muinainen Pelops.\n\nJuteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta.\nAramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti\nvirkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja\nlisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön\nepäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta\nd'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän\niskun viimeiseksi.\n\n\"Mikä se Colbert on?\" kysyi piispa.\n\nOh, tämä on jo liikaa! -- ajatteli d'Artagnan. -- Olkaamme varuillamme,\n_mordioux_, visusti varuillamme!\n\nJa hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta.\nAterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui\nkello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut\ntuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin\nja lähetettiin vuoteeseen.\n\n\"Hm\", murahti hän, \"taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli\nkuitenkin kovasti mielenkiintoista.\"\n\nKello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen,\njoka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen\nkäytettävikseen.\n\n\"Aamulla kahdeksan aikaan\", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille\nhyvää yötä, \"lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee\nmielesi.\"\n\n\"Kahdeksan aikaan!\" huudahti d'Artagnan; \"niin myöhään.\"\n\n\"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen\", muistutti\nAramis.\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Hyvää yötä, parahin ystävä!\" ja hän syleili sydämellisesti\nmuskettisoturia.\n\nD'Artagnan antoi hänen mennä.\n\n-- Hyvä! -- tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; --\nviideltä olen jalkeilla.\n\nSen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä\noikein voimaperäisesti.\n\n\n\n\n73.\n\nPortos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.\n\n\nTuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli\nikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä\nhuoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.\n\nUntuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut\ntäyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen\nautuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja\nkanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan\nhiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo\nalkanut nähdä unia.\n\nHänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä.\nAramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa;\nsitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi\nmikään kuulunut.\n\nAramis laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Joutuin\", sanoi hän, \"joutuin, hyvä Portokseni!\"\n\nPuhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän\nkuin kehoitus, -- siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se\nilmaisi vaaraa.\n\nPortos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen\nkosketuksensa.\n\nHän hätkähti.\n\n\"Kuka siinä?\" jyräytti hän.\n\n\"Hiljaa, se olen minä\", vastasi Aramis.\n\n\"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?\"\n\n\"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle.\"\n\n\"Häh! Matkalle?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"Pariisiin.\"\n\nPortos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon,\nsilmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.\n\n\"Pariisiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sadan lieuen taival!\" ähkäisi Portos.\n\n\"Sadanneljän\", vastasi piispa.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten\nlapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari\nlisää.\n\n\"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus\", lisäsi Aramis päättävästi. \"Sinä\ntiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina.\"\n\nVoihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.\n\n\"No, no, rakas ystävä!\" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten\nkärsimättömästi.\n\nPortos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.\n\n\"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?\"\nsanoi hän.\n\n\"Aivan ehdottomasti.\"\n\nPortos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä\ntömistelyllään.\n\n\"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!\" varoitti Aramis; \"muutoin\nherätät jonkun.\"\n\n\"Ah se on totta!\" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; \"minä unohdin,\nmutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa.\"\n\nSen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja\nkukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai\nAramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan\nnaurunremahdukseen. \"Tämäpä hullunkurista!\" sanoi hän sitten samalla\näänellä.\n\n\"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!\"\n\n\"Niin oikein.\"\n\nJa hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. \"On hullunkurista,\ntahdoin sanoa\", jatkoi hän, \"että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas\nkuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan\nolla hisahtamatta.\"\n\n\"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos:\nkiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa.\"\n\n\"Näethän, että teen parastani\", sanoi Portos vetäessään housuja\njalkaansa.\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Näkyy olevan kiireellinen asia.\"\n\n\"Enemmän kuin kiireellinen -- se on vakava, Portos.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\"\n\n\"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?\"\n\n\"Minulle?\"\n\n\"Niin, Belle-Islellä.\"\n\n\"Ei, hän ei udellut yhtään mitään.\"\n\n\"Oletko varma siitä, Portos?\"\n\n\"_Parbleu_!\"\n\n\"Mahdotonta. Muistele tarkoin.\"\n\n\"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa.\nOlisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun\nsuustasi.\"\n\n\"_Castrametatio_\".[49]\n\n\"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni.\"\n\n\"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?\"\n\n\"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli.\"\n\n\"Entä vielä?\"\n\n\"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia.\"\n\n\"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?\"\n\n\"Se oli tosiaan esillä.\"\n\n\"Voi tuhannen tulimmaista!\"\n\n\"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun\nkäsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle\nneuvoja siinä työssä.\"\n\n\"Ystävällämme on varsin hyvät silmät.\"\n\n\"Mitä pelkäät?\"\n\n\"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren\nonnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki\nulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi\non jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello\nviiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!\"\n\nJa nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen\nylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän\nsäikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen\nvaromattomuuttansa.\n\nHänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti\nvarovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt\ntoimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin\nAramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää\ntälle ainemöhkäleelle.\n\nSatuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille.\nAramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen\npäällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän\ntukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se\nolisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen,\njoka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.\n\n\"Nyt, hyvä Portos\", hän supatti tämän korvaan, \"ratsastat ihan\npysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut\nhevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan.\"\n\n\"Selvä on; ei seisauteta sitten.\"\n\n\"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen\npitää saada se huomenna ennen puoltapäivää.\"\n\n\"Hän saa.\"\n\n\"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan\nherttuan ja päärin arvoa.\"\n\n\"Hei!\" lupasi Portos säihkyvin silmin, \"siinä tapauksessa suoriudun\nneljässäkolmatta tunnissa.\"\n\n\"Tee parhaasi.\"\n\n\"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!\"\n\nAramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen\nsieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin\nkupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.\n\nAramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti\nhämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin\nhuoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi\nasetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut\nvähintäkään narahdusta.\n\nAramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja\npaneusi itsekin nukkumaan.\n\nD'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin\npäässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän\nriensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri\nnousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet\norsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit\nolivat suljetut.\n\n-- Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, -- tuumi d'Artagnan\nitsekseen. -- Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa\nhereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.\n\nD'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa\nherra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista\njämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta\ntiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja\nasettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista\nryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti\nkohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän\nhuoneeseen.\n\nAramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä;\nvahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli\ntarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt\nyönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.\n\nMuskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.\nHän napautti ystäväänsä olalle.\n\nIlmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan\nherkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen\nuudistua.\n\n\"Kas, kas, sinäkö siinä?\" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. \"Sepä\nmieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että\nminulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. \"On vielä varhainen\nhetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen\nsoturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa.\"\n\n\"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?\" kysyi\nAramis. \"Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta.\"\n\n\"Kuten sinä haluat.\"\n\n\"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello\nkahdeksaa?\"\n\n\"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut,\nettä sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'\"\n\n\"Entä minun seitsentuntinen uneni?\" muistutti Aramis' \"Ota huomioon,\nettä minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä\nnyt puuttuu.\"\n\n\"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni;\nolit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta.\"\n\n\"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen\najan lepäämiseen.\"\n\n\"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan\nasti.\"\n\n\"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden.\"\n\n\"Sano kuitenkin.\"\n\n\"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa\nhartaudenharjoitukseni.\"\n\n\"Pidät niin pitkän rukoilutovin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia.\"\n\n\"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta\narvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien.\"\n\n\"_Mordioux_, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun\nkunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea\nmuskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito,\nAramis!\"\n\n\"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin\nkäyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa.\"\n\n\"Onko minun siis jätettävä sinut?\"\n\n\"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä.\"\n\n\"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua\nlyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi.\"\n\n\"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa...\"\n\n\"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita\nkohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti.\"\n\nAramis alkoi nauraa.\n\n\"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!\" sanoi hän. \"Olet siis tullut\nhiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa\nhoukutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen,\nd'Artagnan.\"\n\nD'Artagnan puristi huulensa yhteen. \"No, otanpa sen synnin tiliini\",\nvirkkoi hän; \"tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi _paternoster_,\nja lähtekäämme matkaan.\"\n\n\"Hiljaa.\", sanoi Aramis, \"me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten\naskelia portaissa.\"\n\n\"No, lähetä heidät pois!\"\n\n\"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat\njesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja.\"\n\n\"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne\npäättymistä.\"\n\nAramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla\nantanut ilmi mitään. \"Tee se\", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi\novea.\n\n\"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?\"\n\n\"En, mutta otan siitä selon.\"\n\n\"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla.\"\n\n\"Kiitos! Näkemiin.\"\n\nJa d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut\nvielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin\nistumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa,\nmutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Aramis tyynesti. \"Sinulla näyttää olevan jotakin\nsanottavaa minulle, hyvä ystävä?\"\n\n\"On\", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, \"nimittäin että Portos ei\nole huoneessaan.\"\n\n\"Kas vain!\" lausui Aramis levollisena; \"oletko varma siitä?\"\n\n\"Tottahan toki, kun tulen sieltä.\"\n\n\"Missä hän sitten voi olla?\"\n\n\"Sitä minä kysyn sinulta.\"\n\n\"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Ja mitä vastattiin?\"\n\n\"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten\nhän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle.\"\n\n\"No, mitä sitten teit?\"\n\n\"Poikkesin talliin\", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain.\"\n\n\"Ja...?\" kyseli piispa.\n\n\"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, -- Goliat.\"\n\nKuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä\nmuskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä\nluontevimmin.\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän!\" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, \"Portos on\nlähtenyt toimittamaan meille yllätystä.\"\n\n\"Mitä yllätystä?\"\n\n\"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja\nkurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä\ntusinan aamiaiseksemme.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön\nvetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi d'Artagnan.\n\n\"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä.\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi d'Artagnan; \"senpä teenkin.\"\n\n\"Tahdotko saada jonkun mukaasi?\"\n\n\"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella.\"\n\n\"Tahdotko pyssyn?\"\n\n\"En pidä väliä.\"\n\n\"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat.\"\n\n\"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani.\"\n\n\"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi.\"\n\nAramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen,\njonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys\nannettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen\nd'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi\nisäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle\nvakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.\n\nD'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä\npihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.\n\n\"No?\" kysyi piispa.\n\n\"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin.\" ilmoitti\nmies.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Aramis.\n\nJa kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa\nkohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen\njättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä\neroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa\npyssynlaukauksen.\n\nTätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi\nPortosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.\n\n\"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi\", hän tuumi;\n\"tapaan toverukset odottamassa paluutani.\"\n\nHän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin\nkanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan\nporrassillakkeella.\n\n\"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?\" huusi hän heti kun kaukaa\nnäki muskettisoturin.\n\n\"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?\"\n\n\"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun\ntoimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli\nSaint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti,\nettä hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria\nsanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan\nkenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista\nnousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä.\"\n\n\"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen\nmerimatkalle?\"\n\n\"Sano hyvinkin kuuden\", korjasi Aramis.\n\n\"Sitä vähemmin siis.\"\n\n\"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä\", ilmoitti\nkirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, \"ja voin vakuuttaa sinulla että se\non hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta\nselässään.\"\n\nHevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta\npiispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.\n\nD'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi\nnäytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä\nenemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui\naamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli\ndominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän\nhyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria\noli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin\nherkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita\näyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja\njoi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.\n\nMurkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:\n\n\"Tarjosit minulle pyssyä?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Lainaa se minulle nyt.\"\n\n\"Tahdot metsästää?\"\n\n\"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin.\"\n\n\"Ota asekamarista minkä haluat.\"\n\n\"Tuletko sinä mukaan?\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta\nkielletty.\"\n\n\"Vai niin, sitä en tiennyt\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi Aramis, \"minulla on nyt puuhia puoleenpäivään\nasti.\"\n\n\"Minun täytyy siis lähteä yksin?\" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.\n\n\"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi\ntakaisin.\"\n\n\"_Pardieu_, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin\nruoka-aikaa.\"\n\nD'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta\nmetsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen\nsatamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta\nketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren\nkahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli\nkahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään.\nEikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa\nkellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella\nkaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla\nkaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti\nBelle-Isleä kohti.\n\nMuskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen\nkiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä\nvisummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai\nsisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa\nkuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi\nturhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä\nsotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.\n\nAinoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata\npikku aluksensa Sarzeauta kohti.\n\nKuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt\npyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä\nedullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle\ntullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja\nkaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.\n\nMatkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan\nseisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään\nja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän\nkiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää\nAramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti\nkylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi\nkolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan\nsalaisuudestaan.\n\nSanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka\nsalaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin,\npakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.\n\nMutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka\nmaireasti hymyillen sulki häneltä tien.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä?\" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää\nhäntä sivulle.\n\nSilmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä?\" toisti hän.\n\n\"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?\"\n\n\"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan.\"\n\n\"No, laske siis sisälle.\"\n\n\"Turhaa.\"\n\n\"Miksi turhaa?\"\n\n\"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona.\"\n\n\"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten\non?\"\n\n\"Matkalla.\"\n\n\"Matkalla?!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra\nchevalierille.\"\n\n\"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?\"\n\n\"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille.\" Ja\nkamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.\n\n\"Anna tänne sitten, vintiö!\" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen\nkädestään. \"Ohoh, niin\", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, \"niin,\n-- minä ymmärrän.\"\n\nJa hän luki puoliääneen:\n\n    'Parahin ystävä!\n\n    Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini\n    seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta\n    luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin\n    viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme\n    luona.\n\n    Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen\n    pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen\n    kauneimpina ja parhaina päivinään.\n\n    Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani,\n    kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä\n    seurastasi.'\n\n\"_Mordioux_!\" jupisi d'Artagnan; \"minua on jutkautettu! minua nautaa,\nminua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa\nparhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle\nheitetään tyhjä pähkinä!\"\n\nHän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten\nsuuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.\n\nHyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla.\nD'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun,\njolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat\neivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.\n\n\n\n\n74.\n\nD'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.\n\n\nOli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja\nherra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa,\nahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun\npihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui\nvirtanaan.\n\nTätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi\nheti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä\nja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka\nlakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan\nkolme askelmaa.\n\nHän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei\nollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän\nkiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa\novelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!\" ilmoitti lakeija.\n\n\"Hyvä\", vastasi Fouquet.\n\nSitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä\naskelmia, ja virkkoi:\n\n\"Te, rakas ystävä, ja näin pian?\"\n\n\"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena,\nkuten näette.\"\n\n\"Voi, ystäväparkani!\" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa,\njohon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.\n\n\"Oh\" vastasi Aramis, \"eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen\ntäällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu.\"\n\n\"Puhukaa pian\", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän\njälkeensä.\n\n\"Olemmeko yksinämme?\"\n\n\"Kyllä, ehdottomasti rauhassa.\"\n\n\"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?\"\n\n\"Ei, olkaa huoletta.\"\n\n\"Onko herra du Vallon tullut?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ja te olette saanut kirjeeni?\"\n\n\"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään\nPariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin\nBretagnessa.\"\n\n\"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin.\"\n\n\"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan\nnimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin\nkalpea, että ihan hirvittää!\"\n\n\"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö\nminusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille\nkirjeeni?\"\n\n\"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden\nedessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas,\nhän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan\nhengettömänä.\"\n\n\"Entä hän itse?\"\n\n\"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja\nkannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen,\nsaadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen,\nettä häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja\nannoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan.\"\n\n\"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt\nPariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?\"\n\n\"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä,\nvaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin\nkuolemaan.\"\n\n\"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi\nminulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin\najatellut sitä tapahtumaa, monsieur?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän\nvalta-asemaanne vastaan?\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"En voi johtua muuhun käsitykseen.\"\n\n\"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin\nasiasta ollut.\"\n\n\"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur!\nKuunnelkaa tarkkaan... minä palaan tuohon d'Artagnaniin, -- missä\ntilaisuudessa tapasitte hänet?\"\n\n\"Hän tuli nostamaan rahoja.\"\n\n\"Millä perusteella?\"\n\n\"Kuninkaan maksumääräyksellä.\"\n\n\"Suoranaisella?\"\n\n\"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen\nhyväkseen.\"\n\n\"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän\noli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa\nsuolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei\nole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja\nhän tapasi Portoksen.\"\n\n\"Kuka on Portos?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du\nVallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä\nlinnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan.\"\n\n\"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?\"\nkysyi Fouquet mietteissään.\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?\"\n\n\"Kaikkein vaarallisin.\"\n\n\"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni.\"\n\n\"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja\ntaitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti.\"\n\n\"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!\"\n\n\"D'Artagnan?\"\n\n\"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\"\n\n\"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta.\"\n\n\"Mikä estää?\"\n\n\"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa\nrettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin,\navusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja\nlopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa,\nettä hänelle nyt maksetaan hyvin.\"\n\n\"Me maksamme paremmin, siinä kaikki.\"\n\n\"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää\nsanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy.\"\n\n\"Mitä siitä päätätte?\" kysyi Fouquet levottomasti.\n\n\"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen.\"\n\n\"Ja miten te väistäisitte sen?\"\n\n\"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää\nhavainnoistaan.\"\n\n\"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?\"\n\n\"Noin kymmenen tuntia.\"\n\n\"No niin, kymmenessä tunnissa...\"\n\nAramis pudisti väsynyttä päätänsä.\n\n\"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, -- pääskysiä, jotka\nhalkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut;\nd'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa.\"\n\n\"Mitä joutavia!\"\n\n\"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun\nikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne\nkello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin\netumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?\"\n\n\"Noin neljä tuntia sitten.\"\n\n\"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa\nverraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän\najoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa.\nMinua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta\nminä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että\nsellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua\nratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien\npuolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein\npäin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä\nnelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du\nVallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea\nsentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä\nkivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty\nkentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin\nlähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan,\npäätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä.\"\n\n\"Mutta sattuuhan vastuksia...\"\n\n\"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään.\"\n\n\"Jos puuttuu hevosia?\"\n\n\"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, millainen mies!\"\n\n\"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, -- rakastan sentähden,\nettä hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen\nhänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani\nhuolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan.\nToistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä;\nehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne\nkuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä.\"\n\n\"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?\"\n\n\"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle.\"\n\n\"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!\" huudahti Fouquet; \"tuo tietäisi,\nettä suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!\"\n\n\"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka\nvoidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää\nnyt vain, monsieur, siekailematta.\"\n\n\"Mutta se niin hyvin valittu varusväki -- kuningas toimittaa sen heti\nvaihdetuksi!\"\n\n\"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan;\ntänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille\nlinnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen\ntehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden\nkuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta?\nEttekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia\nLa Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla,\nmihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää;\nhetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää\nkuin nuoli valtatiellä tänne päin.\"\n\n\"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka\nitää mielessäni; lähden Louvreen.\"\n\n\"Nyt heti, eikö niin?\"\n\n\"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua.\"\n\n\"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén\nkautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin\nsiitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä.\"\n\n\"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun\nenglantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin\nkuluttua.\"\n\nJa sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti\nvain virkkaa hänelle vielä:\n\n\"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan\nteitä kärsimättömästi.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä\nPariisiin päin.\n\nSillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos\nlepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi\nsyleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja\nrientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä\nkunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä\nystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta\näkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: \"Mitä kuulenkaan\ntuolta ylhäältä?\"\n\nVälikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai\nmaltittoman jalopeuran ärjyntänä.\n\n\"Oh, se ei merkitse mitään\", vastasi Pélisson hymyillen.\n\n\"Mutta kuitenkin...\"\n\n\"Herra du Vallon vain kuorsaa.\"\n\n\"Tosiaan\", sanoi Aramis, \"ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin\ntärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen\nvointiaan?\"\n\n\"Ja te sallitte minun tulla mukaan?\"\n\n\"Peräti mielelläni!\"\n\nHe astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena\nkuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan.\nHänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti\nikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä\nsuorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä\nheilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista\nihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein\njumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet\nhänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt\nlojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.\n\nPélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois\nsaappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä\njalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin\nvintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.\n\nHäneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat\ntakaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet\nyltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin.\nViimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin\nlämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja\ntuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei\nsaanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään\npysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan\nkuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata\nväsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän\nmeni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet\nkannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti\nrauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.\n\n\n\n\n75.\n\nHerra Fouquet toimii.\n\n\nSillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan\nLouvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän\nkävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli\nensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat\nuseinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena\nsurutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.\n\n\"Monsieur\", hän virkahti intendentille, \"minusta väliin tuntuu,\netteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan\nsuuria rikollisia.\"\n\n\"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli\nvähennettävä.\"\n\n\"Miten valittu?\"\n\n\"Välttämättömyys määräsi, sire\", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.\n\n\"Välttämättömyys! Suuri sana!\" jupisi nuori kuningas.\n\n\"Suuri jumalatar, sire.\"\n\n\"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra\nFouquetin puolesta.\"\n\n\"Sen he ovat tehneet, monsieur\", huomautti kuningas.\n\n\"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän\ntarkoituksensa.\"\n\n\"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?\"\n\n\"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon.\"\n\n\"Ja ne varat ovat minun rahastossani?\" sanoi kuningas jonkunlaista\nvastenmielisyyttä ilmaisten.\n\n\"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra\nyli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä.\"\n\n\"Ja siitä päätätte, herra Colbert...\"\n\n\"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon\nmetelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän\nvalmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman\nrangaistuksen välttäminen.\"\n\nKuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa\nhirmumyrskyn synkkää salamaa, -- silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin\nomantunnon pimentoa.\n\n\"Minua hämmästyttää\", sanoi hän, \"että te siten ajatellessanne herra\nFouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa.\"\n\n\"Millaista neuvoa, sire?\"\n\n\"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein\najattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert.\"\n\n\"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa\nrahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän\nmajesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo\nvoittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän\nharrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat\nrunollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että\nhän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista\nloukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän\nviimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien\nhallitsijain joukkoon.\"\n\n\"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?\"\n\n\"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia.\"\n\n\"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?\"\n\n\"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan.\"\n\n\"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista\nrikollisuutta, josta häntä syytätte?\"\n\n\"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä\nsalahankkeita.\"\n\n\"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert:\nantakaa minulle neuvo.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan\nlisättävää.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta.\"\n\n\"Mikä todistus?\"\n\n\"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa\nBelle-Isle-en-meriä.\"\n\n\"Kas, todellako?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Olette varma siitä?\"\n\n\"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on\nsotaväkeä?\"\n\n\"En tosiaankaan; entä te?\"\n\n\"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän\nmajesteettinne lähettäisi sinne jonkun.\"\n\n\"Kenet lähettäisin?\"\n\n\"Esimerkiksi minut.\"\n\n\"Mitä tekisitte Belle-Islellä?\"\n\n\"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet\ntodellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja\ntykistöllä.\"\n\n\"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?\"\n\n\"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan.\"\n\n\"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert\", sanoi Ludvig,\n\"niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa\nFouquet.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä\nsanaa palveluksessani.\"\n\n\"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta\nyli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko\nparlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko\narmeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden\nedustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin.\"\n\n\"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?\"\n\n\"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä.\"\n\n\"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert.\"\n\n\"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa\nteidän majesteetillenne.\"\n\n\"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia?\nAntakaa kuulla!\" ja kuningas nauroi katkerasti.\n\n\"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla\nkeinolla, sire.\"\n\n\"Jos ottaisin häneltä viran?\"\n\n\"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire.\"\n\n\"Mikä siis on teidän keinonne?\"\n\n\"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia\ntilaisuuksia, sire.\"\n\n\"Osoittakaahan sellaisia.\"\n\n\"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee\nnaimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on\nerinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta\nmiljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta\nlivreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa\nkaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä\npyytää.\"\n\n\"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen\", päätti Ludvig XIV.\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin\nminä itse haetutan rahat.\"\n\nColbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa\npalatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.\n\nLudvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota,\njonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.\n\nYli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen\nsilmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra\nFouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin\npienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas,\nvihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.\n\nYlimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan\nherkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa\naistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät\njotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä\nmäärä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin\nei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi\nhänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.\n\nKuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas\nujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet\notti rivakasti tilaisuudesta vaarin.\n\n\"Sire\", hän aloitti, \"olin kärsimätön tapaamaan teidän\nmajesteettianne.\"\n\n\"Ja minkätähden?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen.\"\n\nVailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta\nmuistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama\nhuomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus,\njoka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen\nvalmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun\nedelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.\n\n\"Uutisen! Minkä?\" tiedusti kuningas.\n\nFouquet laski pöydälle paperikäärön.\n\n\"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?\" sanoi hän.\n\nKuningas kiersi hitaasti auki tukon.\n\n\"Pohjapiirustuksia?\" virkahti hän.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja mitä nämä merkitsevät?\"\n\n\"Uutta linnoitusta, sire.\"\n\n\"Kas, kas\", lausui kuningas, \"harrastatte siis myöskin\nsodankäyntitaitoa, herra Fouquet!\"\n\n\"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne\nhallitusta\", vastasi Fouquet.\n\n\"Kauniita piirustuksia!\" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.\n\n\"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet\", selitti\nFouquet kumartuneena paperin yli; \"tässä on kehämuuri, tuolla\nlinnakkeet, täällä ulkovarustukset.\"\n\n\"Ja mitä näen tässä, monsieur?\"\n\n\"Se on meri.\"\n\n\"Meri yltympäri?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte\nminulle?\"\n\n\"Se on Belle-Isle-en-mer, sire\", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.\n\nHänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että\nkuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei\nnäkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan\nantamasta merkistä.\n\n\"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?\" jatkoi Ludvig.\n\n\"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn\npiirustukset ja tilit\", vastasi Fouquet; \"olen kuluttanut siihen\nkuusitoistasataatuhatta livreä.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä\nintendentin yrmeästä katseesta.\n\n\"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa\", selitti Fouquet.\n\"Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa.\"\n\n\"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen\nmaan kanssa liiton.\"\n\n\"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta\nsitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen.\"\n\n\"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi.\"\n\n\"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle\nlinnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon\nporvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös\nvankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti\ntai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan.\"\n\nKuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.\n\n\"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?\" lisäsi hän sitten.\n\n\"Ei, sire.\"\n\n\"Kenelle siis?\"\n\n\"Teidän majesteetillenne.\"\n\nColbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen\njalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta\ntai uhrautuvaisuudesta.\n\n\"Selittäkää sananne, monsieur\", virkkoi hän.\n\n\"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun\ntiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen\nlinnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä\nkuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän\nmajesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka\nnautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy\nsotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne\nvoi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä.\"\n\nColbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi\nnojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään\nhänen allaan.\n\n\"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta,\nmonsieur\", kiitti Ludvig XIV.\n\n\"Aloite ei ollut minun, sire\", vastasi Fouquet; \"useat upseerit\nesittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä\ninsinöörejämme.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Herra du Vallon.\"\n\n\"Herra du Vallon?\" toisti Ludvig; \"en tunne häntä. On kovin ikävää,\nherra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka\ntuottavat kunniaa hallitukselleni\", hän lisäsi kääntyen Colbertiin\npäin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä\nhän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta.\n\"Teidän tulee muistaa se mies\", lopetti Ludvig.\n\nColbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset\npitsikalvosimensa.\n\nFouquet pitkitti:\n\n\"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat\nminulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla.\"\n\n\"Ja miten on kanuunain laita?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut\nhankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta\nlinnoitusaluetta.\"\n\nLudvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja\nmasennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin\nepäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta\ntietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset\ntunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.\n\n\"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin\nkalliiksi?\" sanoi hän.\n\n\"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne\nsumma.\"\n\n\"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi.\"\n\n\"Kuusitoistasataatuhatta livreä.\"\n\n\"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra\nFouquet.\"\n\n\"Teidän majesteettinnehan on rikas\", vastasi yli-intendentti, \"koska\nBelle-Isle on teidän.\"\n\n\"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet...\"\n\nKuningas keskeytti.\n\n\"Niin, sire?\" kysyi yli-intendentti.\n\n\"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa.\"\n\n\"Teiltä, sire?\"\n\n\"Niin, minulta.\"\n\n\"Milloin sellaista sattuisi?\"\n\n\"Huomenna ensiksikin.\"\n\n\"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää...?\"\n\n\"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa.\"\n\n\"No niin, sire?\"\n\n\"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu\nHenrik IV:n tyttärentyttären arvolle.\"\n\n\"Se on aivan luonnollista, sire.\"\n\n\"Tarvitsen siis rahaa.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Ja minun tulisi saada...\"\n\nLudvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama,\njoka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin,\njotta tämä antaisi suunnitellun iskun.\n\n\"Minun tulisi saada huomenna...\" kertasi hän katsoen Colbertiin.\n\n\"Miljoona\", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.\n\nFouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän\nei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut\ntai pikemmin mutissut:\n\n\"Miljoona.\"\n\n\"Oh, sire\", vastasi Fouquet halveksivasti, \"miljoona! Mitä teidän\nmajesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?\"\n\n\"Minusta tuntuu kuitenkin...\" sanoi Ludvig XIV.\n\n\"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten\nhäätilaisuuksiin.\"\n\n\"Monsieur...\"\n\n\"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään\nhevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia\nlähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta\nlivreä.\"\n\n\"Kuinka?\" äännähti kuningas; \"kuusitoistasataatuhatta livreä!\"\n\n\"Silmänräpäys, sire\", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin;\n\"siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä\"; --\nja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen\ntakanaan -- \"intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä,\njotka kuuluvat minun hoitovaroihini.\"\n\nKuningas kääntyi katsomaan Colbertia.\n\n\"Mutta...\" änkkäsi viimemainittu.\n\n\"Tämä herra\", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille,\n\"vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta\nlivreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle,\nseitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle,\nsatakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille,\nkaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta\naseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy\nlaskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä.\"\nKääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen\nhalpaa käskyläistä hän sanoi:\n\n\"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä\ntoimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa.\"\n\n\"Mutta\", huomautti kuningas, \"siitähän tulee kaksi miljoonaa\nviisisataatuhatta livreä?\"\n\n\"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa\ntaskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello\nkahdeksaa!\"\n\nNäin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja\npoistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä\nkademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt\nlaudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset\npitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.\n\nFouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija\nhänen sivulleen astuen ilmoitti:\n\n\"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen.\"\n\n\"Herra d'Herblay oli oikeassa\", jupisi Fouquet vetäen kellon\ntaskustaan; \"tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan\nennätin!\"\n\n\n\n\n76.\n\nD'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.\n\n\nLukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan\nsanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin,\nhikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti\nnosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset\nkannuksensa helähtelivät.\n\nJuuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä\nyli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia\naikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan\nsai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta\njoustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä\nsaamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta\npaljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.\n\nHänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen\nherttualle:\n\n\"Paetkaa!\"\n\nMutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, -- ja\nkuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi\nollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle\npelastusta.\n\nD'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja\neteni huoneeseen.\n\nKuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri\nmielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa\nkatse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin\notsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan\nvirkkavan tälle:\n\n\"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä,\njotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!\"\n\nTukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.\n\nD'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin.\nMuskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen\ntervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen\nedellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui\nhyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan\ntyöhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.\n\n\"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä\", sanoi\nkuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.\n\n\"Todellakin, sire\", vastasi d'Artagnan, \"katsoin saapumiseni Louvreen\nsiksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena.\"\n\n\"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?\" kysyi kuningas\nhymyillen.\n\n\"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti\nlinnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka\npäävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta\nja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö.\"\n\n\"Tämän kaiken tiedän, monsieur\", vastasi kuningas.\n\n\"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?\" virkahti muskettisoturi\nällistyneenä.\n\n\"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin\", ilmoitti\nkuningas.\n\n\"Teidän majesteetillanneko on asemakartta...\"\n\n\"Tässä se on.\"\n\n\"Totisesti, sire\", myönsi d'Artagnan, \"se on oikea, -- minä näin itse\npaikalla alkuperäisen kappaleen!\" Muskettisoturin otsa synkistyi. \"Ah,\nminä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin\", lisäsi\nhän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.\n\n\"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni,\nkunhan vain tiedän?\"\n\n\"Ei kaiketikaan, sire\", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata\nnyreyttään, \"mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei\nolisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen\nkertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua\ntällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään\ntaitamattomina, niin heitä ei käytetä.\"\n\nJa sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että\ntomu pöllähti lattiasta.\n\nKuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän sitten heti, \"Belle-Isle ei ainoastaan ole\nminulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi\", tokaisi\nd'Artagnan. \"Eroni!\"\n\n\"Mitä! Eronneko ottaisitte?\"\n\n\"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää\nansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti.\nEroni, sire!\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Eroni, tai otan sen itse!\"\n\n\"Te olette närkästyksissänne, monsieur?\"\n\n\"_Mordioux_, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun\nkolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän\njoutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan\nkuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö!\nEroni, sire!\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä\nmuskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, \"se, mitä teille vastikään\nsanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy.\"\n\nJa nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja\notti sieltä nelitaitteisen paperin.\n\n\"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen\nhyvin, herra d'Artagnan\", sanoi hän.\n\nD'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei\nollut uskoa silmiään.\n\n\"Ja tätä valtakirjaa\", jatkoi kuningas, \"ei anneta teille\ntunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän\nurhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan\npalvelitte minua sankarin tavoin.\"\n\n\"Kas vain\", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta;\n\"senkin te tiedätte, sire?\"\n\n\"Kyllä, se kerrottiin minulle heti.\" Kuninkaalla oli läpitunkeva katse\nja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava.\n\"Teillä on jotakin ilmaistavana minulle\", hän lisäsi, \"ja te ette sano\nsitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin\nsaanut esiintyä edessäni aivan vapaasti.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut\nmieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä --\npatterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, -- kuin kahden\nonnettoman toimittamisesta hirsipuuhun.\"\n\n\"Siltäkö teistä todella tuntuu?\"\n\n\"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan\nkysyä?\"\n\n\"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri\npahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani.\"\n\n\"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen\ntodellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä\nkoitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät\nolleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut\npuolustautumisen tilaisuutta.\"\n\nKuningas oli tuokion vaiti.\n\n\"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, -- ottaako hänkin osaa\nkatumukseenne?\"\n\n\"Kumppanini?\"\n\n\"Niin. Tehän ette liene ollut yksin.\"\n\n\"Yksin? Missä?\"\n\n\"Grève-torilla.\"\n\n\"En, sire\", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas\nsaattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului\nmyöskin Raoulille; \"en, _mordioux!_ Kuten teidän majesteettinne sanoo,\nminulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin.\"\n\n\"Nuori mies?\"\n\n\"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän\nmajesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin.\nHerra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin\ntäsmällisiä ilmoituksia?\"\n\n\"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra\nd'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin.\"\n\n\"Ka, sepä onnellista!\"\n\n\"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin.\"\n\n\"Ja oikeuden mukaan\", lausui muskettisoturi.\n\n\"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho\", jatkoi Ludvig XIV\nkärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.\n\n\"Urho? On totisesti, sire!\" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan\nsiitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan\nsilmissä.\n\n\"Tiedättekö hänen nimeänsä?\"\n\n\"Tottahan toki...\"\n\n\"Tunnette hänet siis?\"\n\n\"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire.\"\n\n\"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!\" huudahti kuningas.\n\n\"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka.\"\n\n\"Sanotteko niin?\"\n\n\"Sire\", vastasi d'Artagnan, \"teidän majesteettinne kyselemisen\nepäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani\nmielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään\nsiis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän\nystäväni poika?\"\n\n\"Varakreivi de Bragelonne?\"\n\n\"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère,\njoka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta\nvaltaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!\"\n\n\"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta\ntuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään\nliittotarjousta?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?\"\n\n\"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen\nisänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne\nonnellisessa elämässä.\"\n\nNyt oli Ludvig XIV:n vuoro purra huultaan.\n\n\"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?\"\n\n\"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne\nhuomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella.\"\n\n\"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?\"\n\n\"Se ihastuttaisi minua, sire.\"\n\nKuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.\n\n\"Kutsukaa herra de Bragelonne\", käski Ludvig.\n\n\"Kas, onko hän täällä?\" kummeksui d'Artagnan.\n\n\"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten\nkeralla.\"\n\nSamassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti\ntätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten\nhuulilla.\n\n\"Tulehan, tule\", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, \"kuningas kyllä\nsallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä\nensin!\"\n\nRaoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen\nomaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä\nkauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi kääntyen Raouliin, \"olen pyytänyt herra prinssiä\nsuosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen\nsuostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni.\nHerra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa.\"\n\n\"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, -- kuninkaalla on hyvät puolensa!\"\ntokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni\nlaskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, -- määrätyissä rajoissa\nluonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen\nsilloinkin kun tuntui tekevän pilaa.\n\n\"Sire\", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja\nilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, \"en vasta tästä\npäivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Oh, sen kyllä tiedän\", lausui kuningas, \"te tarkoitatte oivaa\nesiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte\npalvelukseeni, monsieur.\"\n\n\"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa\nniin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra\nd'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti\nkäänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän\nmajesteettinne uskolliseksi palvelijaksi.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi kuningas; \"mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur.\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni\neli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin\nkirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset\nkuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat\nseuraajaa -- toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän\nvaltiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta --\nteidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, -- palvelemaan\najatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat\nolivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt\nvalani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin\nsuonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja\nkutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa.\"\n\nRaoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV\nvielä kuunteli.\n\n\"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?\" huudahti\nd'Artagnan. \"Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!\"\n\n\"Niin\", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista\nheltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta\nhetkellisestä kosketuksesta, \"niin, monsieur, te sanotte oikein; missä\nhyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa\nminua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne\nylennyksen, ja sen olette ansainnut!\"\n\nRaoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja\nhienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän\nkumarsi ja poistui huoneesta.\n\n\"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?\" kysyi kuningas\njäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.\n\n\"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on\nmurheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana,\nkaikuna palatsista.\"\n\n\"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!\"\n\n\"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan.\"\n\n\"Setäni, Orléansin Gaston, kenties...?\"\n\n\"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire.\"\n\n\"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!\" huudahti Ludvig, jonka\nkuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon\npuutteesta.\n\n\"Oh, älkää pahastuko\", sanoi d'Artagnan, \"Ranskan ja muunkaan maailman\nsanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne;\nBloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä,\nja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta\ntällä puolen Orléansin.\"\n\n\"Setäni Gaston!\" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen\nnoihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita\nherättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.\n\n\"Ka, niinpä niin, sire\", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi\nkuninkaan mietteisiin; \"menneisyys haipuu.\"\n\n\"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan\nkiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian\nsynkeäksi.\"\n\n\"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi\", sanoi muskettisoturi\nkumartaen. \"Ja nyt...\"\n\n\"Niin, aivan, monsieur, -- unohdin teidän juuri rientäneen\nsadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta\nnuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne\ntulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni.\"\n\n\"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa.\"\n\nD'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain\nFontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa,\netsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.\n\n\n\n\n77.\n\nRakastavainen pari.\n\n\nVahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin\nympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston\nmakasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat\nhänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut\nylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa\nnuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä\nseuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen\naskeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten\nylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset\npyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja\nsopessa, missä vain elämää esiintyi.\n\nEivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain\nveisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut\nhautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan\nikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin\nsanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui\nsitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt\npaljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli\nkukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille\nmuureillekin.\n\nNämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan\nherttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori\nneitonen ja nuori mies.\n\nJälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai\nkuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja\nkavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät\nvilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka\nilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen\nsuurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle\nkasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti\nvenyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina\nperäytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti\nvaatinut.\n\nNeitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman\nauringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja\najattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi\nkäydessään kaunis -- mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli\nviehättävä kuin kaunis.\n\nHaastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain\nvakavan keskustelun huippukohtaan.\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne\", virkkoi tyttö, \"suvaitsetteko jo\nvihdoinkin, että puhumme järkeä?\"\n\n\"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti\", vastasi nuori mies. \"Tehdä\nmitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan...\"\n\n\"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu.\"\n\n\"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais.\"\n\n\"Neiti olen, herra Malicorne.\"\n\n\"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en\nsentähden sanokaa mitään.\"\n\n\"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on\nminulle ilmoitettavaa, -- sanokaa, minä tahdon!\"\n\n\"No, minä tottelen.\"\n\n\"Sepä todella onni!\"\n\n\"Monsieur on kuollut.\"\n\n\"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä\nviestiä!\"\n\n\"Saavun Orléansista, mademoiselle.\"\n\n\"Ja onko tuo ainoa uutisenne?\"\n\n\"No, ei sentään... Tulin myös kertomaan teille, että Englannin\nHenriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa.\"\n\n\"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan\nkuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin\nheitätän teidät ulos.\"\n\n\"Ooh!\"\n\n\"Niin, sillä te todellakin suututatte minua.\"\n\n\"No, no, malttia, mademoiselle.\"\n\n\"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden...\"\n\n\"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan.\"\n\n\"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon\ntyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt\nnostaa arvoanne.\"\n\n\"Niinkö?\" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja\nomaksui viekkaan sävynsä. \"Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla\nköyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?\"\n\n\"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot,\nherra Malicorne.\"\n\n\"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais.\"\n\n\"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä.\"\n\n\"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä.\"\n\n\"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan\nmaineessa.\"\n\n\"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että\nvoisin yläpiirissä saada jotakin toimeen.\"\n\n\"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?\"\n\n\"Saatte.\"\n\n\"Mutta milloin?\"\n\n\"Milloin tahdotte.\"\n\n\"Missä se sitten on?\"\n\n\"Taskussani.\"\n\n\"Mitä! Taskussanne?\"\n\n\"Niin.\" Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka\nnuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen\nrivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.\n\n\"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!\" hän luettuansa huudahti.\n\n\"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?\"\n\n\"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte\nsen lunastuksetta!\"\n\nJa hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta\nMalicorne kesti urheasti hyökkäyksen.\n\n\"En ymmärrä teitä\", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse\nhämmentyvänsä. \"Olen selittänyt teille tunteeni\", jatkoi Malicorne,\n\"kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette\nrakasta minua, -- mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja\nmuuta minä en kaipaa palkkiokseni.\"\n\n\"Ette enempää?\" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen\näänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.\n\n\"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen,\nmademoiselle\", vakuutti Malicorne.\n\n\"Ah!\"\n\nTässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi\nvoinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti\npäätänsä.\n\n\"Kuulkaahan, Montalais\", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö\ntämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, \"älkäämme\nväitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te\nolisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka\nkun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne.\"\n\n\"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?\"\n\n\"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi.\"\n\n\"Oh, se kyllä on totta.\"\n\n\"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se\", kiirehti Malicorne\nhuomauttamaan.\n\n\"Herra Malicorne!\"\n\n\"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä\nseuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä.\"\n\n\"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!\" kivahti Montalais.\n\n\"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että\ninhoattekin minua.\"\n\n\"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!\"\n\n\"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön.\"\n\n\"Haa, pannaan mieleen!\"\n\n\"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta\nteidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys.\nTällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas\npikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani\nviskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin\nkoskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te\nrakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!\"\n\n\"Epäiltävää tulkintaa.\"\n\n\"Menen vaikka valalle siitä.\"\n\n\"Sitä itseluuloisuutta!\"\n\n\"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette\nminua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä\nhilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu\narmastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne\nkunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään\nmitään; olkaa siis huoletta.\"\n\n\"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta\narvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon.\"\n\n\"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni.\"\n\n\"Lähtekääkin siis, niin ollen...\"\n\n\"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten\nhyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti.\"\n\n\"Raakalainen!\"\n\n\"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme\npäässeet alkuun.\"\n\n\"Hyi, mikä ilkimys!\"\n\n\"Uh, kuinka kiittämätön!\"\n\nNuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti\nkirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa\nhihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta\ntarkkasi häntä silmänurkasta.\n\n\"Kas niin!\" huudahti hän äkkiä raivostuneena; \"siinä se nyt ottaa\narvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!\"\n\n\"Kaksi, mademoiselle\", ilmoitti Malicorne kumartaen.\n\nMontalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.\n\n\"Kuvatus!\" sähähti hän; \"haa, olisinpa mies!\"\n\n\"Mitä minulle tekisitte?\"\n\n\"Kuristaisin teidät.\"\n\n\"Ahaa, hyvä juttu!\" tuumasi Malicorne; \"luulenpa jo alkavanikin\nhaluta.\"\n\n\"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?\"\n\nMalicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi\nsen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti\nhänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei\nollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan\nsävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui\nmyöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö\nMalicornen seinää vasten.\n\n\"Kas niin\", arveli lakimies levollisesti, \"siinä sitä olikin kuudeksi\nviikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni.\"\nJa hän astui kolme askelta ovelle päin.\n\n\"Ei, te ette lähde niin!\" huudahti Montalais polkaisten jalkaa;\n\"jääkää, minä käsken!\"\n\n\"Te käskette?\"\n\n\"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?\"\n\n\"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä.\"\n\n\"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut.\"\n\n\"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne\", sanoi Malicorne;\n\"teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan.\"\n\n\"No, niin onkin\", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin\nlapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; \"niin, sillä\ntäytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä.\"\n\n\"Mistä hyvästä?\"\n\n\"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni\ntoiveikkaaksi.\"\n\n\"Ja minun!\" Montalais katseli häntä.\n\n\"On kamalaa\", pahoitteli hän, \"ettei voi koskaan arvata milloin olette\ntosissanne.\"\n\n\"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte\nsinne, muutamme siis molemmin.\"\n\n\"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?\"\n\n\"Minkä sille mahtaa, Aure, -- en tule toimeen ilman teitä.\"\n\n\"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te\nkuitenkin olette, se on tunnustettava!\"\n\n\"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte\nsoimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, -- ne\nnostattavat minussa ihmeellisen innon!\"\n\nJa niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa\nkuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei\nMontalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä\nhorjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.\n\nKajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen\nMalicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.\n\n\"Taaskin tuo kelvoton!\" kiivaili vanha rouva; \"aina hänet tapaa\ntäällä!\"\n\n\"Oi, madame\", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, \"enhän ole\nkäynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään.\"\n\n\n\n\n78.\n\nKertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen\nesiintyvän.\n\n\nRouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän\nkuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan\nvapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi\nkenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai\nnaurua, asianomaisen luonteen mukaan.\n\nHän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin\nväistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut\ntoivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui\näänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi\neleittensä kaunopuheisuuteen.\n\nVanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut\nhänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen,\nettä se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui\nMontalais vuorolleen.\n\n\"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita\nherttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?\"\n\n\"Voi, äiti\", huudahti neiti de la Vallière, \"säästäkää armosta...\"\n\n\"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen\npuoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi\nkunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en\nsiedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan.\"\n\n\"Mutta toden totta\", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan,\n\"minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän\ntietääkseni ole tehnyt pahaa?\"\n\n\"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?\"\nvastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. \"Kysynpä teiltä\nsitä!\"\n\n\"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä\nminua, siinä kaikki.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", tuumi rouva de Saint-Remy; \"hänen armonsa\nherttuatar saa päättää siitä asiasta.\"\n\n\"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle\nolisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni\",\nhuomautti kreivitär, \"jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen.\"\n\n\"Kunniallinen pyrkimys -- tuon näköisellä miehellä!\" huudahti kiivas\nrouva.\n\n\"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame\", tokaisi Malicorne.\n\n\"Tule, tyttäreni, tule\", pauhasi rouva de Saint-Remy; \"lähtekäämme\nilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa\nmenettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan\nkadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka\nhuvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen.\"\n\n\"Oh!\" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.\n\n\"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!\"\npäivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.\n\n\"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame\", virkahti Montalais\ntuskastuneena; \"minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan.\"\n\n\"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, -- en voi muuta kuin kaikesta\nsydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta\njulkisesta kunnia-asemasta!\"\n\n\"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen.\"\n\n\"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?\" kysyi madame de\nSaint-Remy halveksivasti.\n\n\"Suvaitkaa käsittää, madame\", sanoi Montalais, \"ettei minua voida\najatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin,\njossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen\nseurueeseen.\"\n\n\"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!\" pilkkasi\nmadame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; \"hän lähtee johonkin\nkuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?\" Ja hän kääntyi neiti de la\nVallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä;\nmutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla\nja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin\nystävätärtään.\n\n\"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame\", vastasi\nMontalais, \"koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta\nkuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä\nsanoin.\"\n\nBloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva\nhovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.\n\n\"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa\nHenriettestä?\" sopersi hän.\n\n\"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa.\"\n\n\"Kruununprinssin hovineidoksi!\" huudahtivat yhtaikaa rouva de\nSaint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.\n\n\"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi.\"\n\nVanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian\nankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä\nvastaliikettä.\n\n\"Hui hai\", sanoi hän, \"puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista\nennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä\n-- kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen\n-- saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan\nutuhaaveena.\"\n\n\"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen\nlupauksensa vastaavat tekoja.\"\n\n\"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen\nnimeään?\"\n\n\"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies\", selitti Montalais\nosoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä\njärkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana\nsävyltään.\n\n\"Hänkö!\" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan\nnauruun; \"tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan\nedustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?\"\n\nMalicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan\nvaltuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:\n\n\"Tässä on nimitykseni vahvistus.\"\n\nSe oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota\nOnnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin\nkuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen\nkasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko\nistuutua.\n\nMontalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti\nriemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista,\nolletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti\nsaavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle.\nMalicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä\nasentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että\nsellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut\nhovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.\n\n\"Kruununprinsessan seuraneidiksi!\" toisti rouva de Saint-Remy\npääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.\n\n\"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä.\"\n\n\"Se on ihan uskomatonta!\" äännähti vanha rouva; \"eikö totta, Louise,\nettä se on uskomatonta?\"\n\nMutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan\nhaavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista\notsaansa hän vain huoahti.\n\n\"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi,\nmonsieur?\" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.\n\n\"Olen pyytänyt sitä, madame.\"\n\n\"Keltä?\"\n\n\"Eräältä ystävältäni.\"\n\n\"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat\ntehdä teille tuollaisia palveluksia?\"\n\n\"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame.\"\n\n\"Ja mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"_Peste_, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki\naseteta näytteille -- siepattavaksi.\"\n\n\"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne\nnimeä, monsieur!\" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.\n\n\"Joka tapauksessa\", huomautti Montalais, \"vaikka sellaista ystävää ei\nolisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä\nasiasta.\"\n\n\"Huomaankin siis\", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin\nkynsimään valmistautuva kissa, \"että tavatessani herra Malicornen\ntäällä hän olikin tuomassa nimitystänne?\"\n\n\"Se oli todellakin hänen asiansa, madame.\"\n\n\"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä.\"\n\n\"Kaiketi, madame.\"\n\n\"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle.\"\n\n\"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että\nannan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä.\"\n\n\"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava.\nNo?\"\n\n\"Madame!\" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; \"mitä sanoitte?\"\n\n\"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?\"\n\n\"Olin mietteissäni...\"\n\n\"Mitä ajattelit?\"\n\n\"Tuhansia asioita.\"\n\n\"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?\" huudahti Montalais\npuristaen hänen kättänsä.\n\n\"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?\" vastasi neiti de la\nVallière puhtaasti heläjävällä äänellään.\n\n\"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan\", tokaisi\nrouva de Saint-Remy, \"niin eipä se olisi ihan kohtuutonta.\"\n\n\"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?\"\n\n\"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin\ntekin.\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Louise.\n\n\"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta\nsehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi\nolla minua kohtaan.\"\n\n\"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan,\nteidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?\"\n\n\"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin;\npäinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi.\"\n\n\"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen\nhovissa...\"\n\n\"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä\nmaailmassa, madame\", puuttui puheeseen Malicorne.\n\n\"Joutavia, Malicorne!\" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle\nmiehelle: \"Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella;\nminun on puheltava Louisen kanssa.\" Ja hento kädenpuristus palkitsi\nennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.\n\nLakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden\nmonimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären\nkaulaan ja kysyi:\n\n\"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun\nloistelevan, kuten äitisi sanoo?\"\n\n\"Oi, ei\", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; \"minähän\nolen kovin onnellinen menestyksestäsi.\"\n\n\"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?\"\n\n\"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?\"\n\n\"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa\nmieleesi erään ritarin.\"\n\n\"Aure!\"\n\n\"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa.\"\n\n\"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun.\"\n\n\"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä.\"\n\nLouise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet\nkirkastivat timantteina.\n\n\"No, tunnusta pois\", kehoitti Montalais.\n\n\"Mitä minun pitäisi tunnustaa?\"\n\n\"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja\nvalmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin\nvoisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?\"\n\n\"Voi!\" äännähti Louise.\n\n\"Tahdotko tulla Pariisiin?\"\n\n\"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun\nsydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi\npuistossa -- voi, minä kuolen pian ikävään!\"\n\n\"Tahdotko tulla Pariisiin?\" Louise huokasi. \"Et vastaa.\"\n\n\"Mitä vastaisinkaan?\"\n\n\"Myönnä tai kiellä, -- eihän se liene vaikeata.\"\n\n\"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!\"\n\n\"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?\"\n\nLouise oli vaiti.\n\n\"Pikku jukuri!\" sanoi Montalais; \"sopiiko koskaan salata mitään\nystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin,\ntunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!\"\n\n\"Sitä en voi tunnustaa.\"\n\n\"Teet siinä tyhmästi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syystä että... Näetkö tämän valtuuspaperin?\"\n\n\"Kyllähän minä sen näen!\"\n\n\"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen.\"\n\n\"Keltä?\"\n\n\"Malicornelta vain.\"\n\n\"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?\"\n\n\"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun\nhyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi.\"\n\nMalicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään,\nkun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn\nkanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.\n\n\"Mikä on, hyvä neiti?\"\n\n\"Tulkaa tänne, Malicorne\", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi.\nMalicorne totteli. \"Toinen valtuuskirja!\" tilasi kreivitär.\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Tällainen kaunis paperi lisää, -- onhan se selvää.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Minä tarvitsen!\"\n\n\"Ahaa, te tarvitsette sitä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?\" virkkoi\nLouise lempeällä äänellään.\n\n\"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle...\"\n\n\"Niin, minua varten, herra Malicorne, -- minulle se tulisi!\"\n\n\"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin...\"\n\n\"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii\", ilmaisi asianomainen.\n\n\"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle.\"\n\n\"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?\"\n\n\"Koetetaan.\"\n\n\"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla\nmadame Henrietten hovineito viikon kuluttua.\"\n\n\"Kova pykälä!\"\n\n\"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisin, herra\nMalicorne: minä en jätä ystävätärtäni.\"\n\n\"Rakas Montalais!\" sammalsi Louise.\n\n\"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee\nhovineito.\"\n\n\"Onko se totta?\" huudahti tämä.\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Voin siis toivoa pääseväni Pariisiin?\"\n\n\"Luottakaa siihen.\"\n\n\"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!\" Ja Louise\nliitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.\n\n\"Pikku teeskentelijätär!\" kuiskasi Montalais; \"yritäpäs vielä saada\nminua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!\"\n\nLouise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi\nsyleilemään äitiänsä.\n\n\"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi\", ihmetteli vanha rouva;\n\"hänellä on kaikki valtuudet.\"\n\n\"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?\" kysyi häneltä Malicorne.\n\"Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin.\"\n\nJa sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan\ntuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.\n\n\"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän\", jupisi Malicorne\nmennessään alas portaita, \"mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran\nManicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi.\"\n\n\n\n\n79.\n\nMalicorne ja Manicamp.\n\n\nNäiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti\nsamansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin\nmäärin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.\n\nEsitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja\nde Manicampista.\n\nMalicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de\nMontalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä\nBloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa\noleskeli.\n\nSiinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina\nahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de\nGuichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja\nvaltakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän\naatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja\nseuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin\näveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista\nharkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos\nhänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle\nvaratun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki,\nniin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen,\njoka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä\nuhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei\nkotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea\nvaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin\nviidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.\n\nTuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai\nnöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli\nmaailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa\nmenemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen\nharrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai\nneljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun\ntämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja\nselittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin\nisällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken\ntarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja\nvailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä\nperusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja\nsielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi\nja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet,\nlaittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien\nvaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli\nsaattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain\nmahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin\nkatumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat,\njoiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä\nhänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana\nihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika;\nhänen isältään Condén prinssi -- aina rahan tarpeessa kuten aito Condé\n-- usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja\nsilloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin\nherrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku\nlainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin\nprokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina.\nNiinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli\nkaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen\nhullutteluun.\n\nMutta -- päinvastoin kuin de Manicamp -- Malicorne oli äärettömän\nkunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja\nkunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.\n\nMalicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän\ntässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän.\nRakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä\nrakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja\nsiinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan\nystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche,\njoka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi\nMalicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain\nmaksamaan hänelle tuhannen livreä, -- nauhoihin, hansikkaihin ja\nmakeisiin, -- ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista\nviiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu\ntakaisin.\n\nMalicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän\nhänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin\nrahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta,\nitsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen\ntilaisuuden.\n\nTäksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa\nkruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin\nmennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa\nprinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen\nhovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen takuulla\nja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta livreä\nvuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa tulojen\nkorollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä\nkaksikymmentätuhatta.\n\nSellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä\nnaimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi\nmiehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä\nloistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut\nsuurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli\ntarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle\nruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara.\nJa jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, -- jollainen asema\ntuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin\ntällä tulevalla pariskunnalla oli, -- Malicorne oli ajatellut\nyhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin\npiti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa\nAnjoun herttuan huonekunnan virkailijana.\n\nSuunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan.\nMalicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta\nhovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä\nallekirjoittanut sellaisen.\n\nMutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin\nahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin\ntulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori,\nsievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren\nhuonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen,\njoka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen\nelämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda\nsuurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli\nkylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa\naatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.\n\nEi ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä\nylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta\ntihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista\nloistoa.\n\nNäissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja\npahimpana itse neiti de Montalais.\n\nOikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin\nvallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana\ntämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa\nnäpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon\nkorttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä\nrakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli\nkuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan\nrakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen\npeittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin\nhellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt\nvaltiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä\nmerkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti\nrakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär\nviettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi,\nkun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi\nsylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä,\nvaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle\npenseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja\nsilloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen\nyritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä\nkeimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti\nvarmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti\nkiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina\ntulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin\npiiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman\ntuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely,\nkun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin\nantoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden\nsaamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut\njutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan\ntapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi\nManicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää\nparannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle,\njoka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.\n\nSellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna\nyhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa\nviimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la\nVallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin\nei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen\nosanaan.\n\nVanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt\nnykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin\nsäännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta\nviiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen kuosiin\nvalmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa\nkangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut\nuneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset\nsuudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena\nketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.\n\nNo niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu,\ntavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti\nvetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut\njuuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen\nkunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.\n\nHän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta\nviimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen\nvastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän\nsaanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan\nhintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän\noli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla\nkirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat\nlyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.\n\nNiistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen,\nyrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta,\npuhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei\nmikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä pelistä\nja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa, ainoana\ntoivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän sijasta\nilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen\ntervehdyksekseen.\n\n\"Mitä nyt!\" ärähti hän; \"tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?\"\n\n\"Sitä kohteliaisuutta!\" sanoi Malicorne.\n\n\"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte.\"\n\n\"Entä jos minä toisin rahaa?\"\n\n\"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä.\"\n\nJa hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen\ntoiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti\nhänen kättänsä.\n\n\"Miten niiden rahojen laita on?\" kysyi Manicamp heti.\n\n\"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne.\"\n\n\"Mitä siihen tarvitaan?\"\n\n\"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan\nkreivi de Guichea.\"\n\n\"Minäkö!\" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. \"Siitä ei\ntule mitään.\"\n\n\"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?\"\n\n\"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri.\"\n\n\"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette\nsatuloida hevosen ja painutte taipaleelle.\"\n\n\"Ei käy laatuun.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"_Morbleu_, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?\"\n\n\"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta\njouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista.\"\n\n\"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen\nmatkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen\nkolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen\nviidellätoista.\"\n\n\"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen\nhovineito-valtuutuksen.\"\n\n\"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?\"\n\n\"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, -- minun\nja kreivi de Guichen.\"\n\n\"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän.\"\n\n\"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen\nvaltakirjan tarvitsen.\"\n\n\"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo\nhankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja\nsiihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa...\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä\npuuhassa, rakas ystävä.\"\n\n\"Pitää syventyä asioihin\", sanoi Manicamp.\n\n\"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee\nkuningas, niin...\"\n\n\"Julistaudutte Malicorne I:ksi?\"\n\n\"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole\nkysymys.\"\n\n\"Valitettavasti ei.\"\n\n\"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.\"\n\n\"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä\nhievahda.\"\n\nMalicorne helisytti taskuaan.\n\n\"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia\", hän sanoi.\n\n\"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?\"\n\n\"Ka\", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, \"vaikkapa vain lisäätte ne\nniihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!\"\n\n\"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa\", myöntyi\nMalicorne ojentaen uudestaan kätensä. \"Antakaa tänne.\"\n\n\"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden\nojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Pianko?\"\n\n\"Tänään.\"\n\n\"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en\nniin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival\npäivässä tappaisi teidät.\"\n\n\"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi.\"\n\n\"Olette sankarillinen.\"\n\n\"No, ne kaksikymmentä pistolia?\"\n\n\"Tässä\", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat\nkyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi.\"\n\n\"Eikä kulu, olkaa huoletta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista\nlivreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi\nsieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös\nyöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi,\njos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä.\"\n\nManicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä\nMalicorneen.\n\n\"Lienette sentään oikeassa\", hän myönsi, \"en voisi palata ennen kuin\nhuomenna.\" Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. \"Mutta siinä\ntapauksessa meillä onkin vielä aikaa.\"\n\n\"Aikaa mihin?\"\n\n\"Pikku pelierään.\"\n\n\"Ei toki, te voitatte aina.\"\n\n\"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia\nkahtakymmentä vastaan.\"\n\n\"Ja mikä olisi vedon aiheena?\"\n\n\"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista\nlieuen matka Étampesiin.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Neljäntoista takaisin.\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?\"\n\n\"Sen myönnän mielelläni.\"\n\n\"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?\"\n\n\"Sekin on vaatimattomasti pyydetty.\"\n\n\"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?\"\n\n\"Se sopii.\"\n\n\"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista ..\"\n\n\"Puoli yksi.\"\n\n\"Kas, teillähän on komea taskukello!\"\n\n\"Puhuitte vedonlyönnistä?\" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti\ntakaisin taskuunsa.\n\n\"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista,\nettä te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa.\"\n\n\"Onko teillä siivekäs hevonen?\"\n\n\"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?\"\n\n\"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa?\nallekirjoitettuna?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"No, hyvä, -- minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on\nmahdotonta\", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä\naatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.\n\n\n\n\n80.\n\nManicampin mahti.\n\n\n\"On siis sovittu\", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi,\n\"että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää,\nettä toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa\nniiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä\nÉtampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä\nmenetän saman summan?\"\n\n\"Sovittu on.\"\n\n\"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia.\"\n\n\"Tässä on kirjoitustarpeet.\"\n\n\"Aah!\"\n\nHuoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi\nsirosti seuraavat rivit:\n\n    'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon\n    herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan\n    nimityksen.\n\n                                             _De Manicamp_.'\n\nTästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.\n\n\"No, mitä tämä merkitsee?\" oudoksui Malicorne.\n\n\"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de\nGuichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut\nvetoni.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun\nsijastani.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua\nÉtampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen\nvoittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja\nvarmaan myös teille.\"\n\n\"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!\"\n\n\"Sen kyllä tiedän.\"\n\n\"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän\nosoituksen?\"\n\n\"Häneltä saatte samanlaisen prinssille.\"\n\n\"Ja sitten riennän Pariisiin?\"\n\n\"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti.\"\n\n\"Antaen minulle valtakirjan?\"\n\n\"Niinkuin teillä jo olisi se.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?\"\n\n\"Ihailtava ystävänpalveluksissa!\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä\nManicamp!?\"\n\n\"Kaikkea, paitsi rahaa.\"\n\n\"_Diable_, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä...\njotakin muuta tärkeätä?\"\n\n\"Mitä tärkeätä se olisi?\"\n\n\"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että...\"\n\n\"Minä kieltäytyisin.\"\n\n\"Niin itsekäs!\"\n\n\"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle\nvastavuoroon.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä.\"\n\n\"Te, Malicorne?\"\n\n\"Minä niin.\"\n\n\"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?\"\n\n\"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia.\"\n\n\"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?\"\n\n\"Täällä\", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.\n\n\"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?\"\n\nMalicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.\n\n\"Kirjoittakaa\", esitti hän.\n\n\"Sanelkaa.\"\n\n\"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa\nkruununprinssin hovissa.'\"\n\n\"Ohoh!\" sanoi Manicamp kohottaen kynän, \"virka prinssin huonekunnassa\nviidestäkymmenestä pistolista?\"\n\n\"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä.\"\n\n\"Ettekö sanonut viisikymmentä?\"\n\n\"Viisisataa ainakin tarkoitin.\"\n\n\"Olisiko se summa käsillä?\"\n\n\"Se on tässä.\"\n\nManicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä\npiti sitä nyt loitolla.\n\n\"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!\"\n\n\"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni\", vastasi Manicamp, \"te\nkäytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois.\"\n\nMalicorne jatkoi:\n\n\"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'\"\n\n\"Kas niin\", virkahti Manicamp.\n\n\"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen.\"\n\n\"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!\"\n\n\"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä.\"\n\n\"Miksi jättäisitte puolet pois?\"\n\n\"Loput suoritan saadessani viran.\"\n\nManicamp irvisti happamesti.\n\n\"Siinä tapauksessa\", hän sanoi, \"antakaa se osoitus takaisin.\"\n\n\"Takaisin! Miksi?\"\n\n\"Lisään siihen sanan.\"\n\n\"Lisäätte sanan?\"\n\n\"Niin, yhden vain.\"\n\n\"Mikä se olisi?\" epäröitsi lakimies.\n\n\"'Kiire.'\"\n\nMalicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.\n\n\"Hyvä!\" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi\nlaskea kultarahoja.\n\n\"Puuttuu kaksikymmentä\", huomautti hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä.\"\n\n\"Se on totinen tosi!\"\n\nMalicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa\nkultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.\n\n\"Siinä siis toinen valtuutus\", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa,\n\"joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen;\nmutta...\"\n\nHän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:\n\n    'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen\n    valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen\n    vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden\n    lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'\n\nKavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: \"Niin,\nluulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin\nensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin... ja neiti de la\nVallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen\nystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu --\nkuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! -- Hyvästi,\nManicamp!\" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.\n\nMutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de\nGuiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti\nvain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin\naamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana\nasustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän\nlaittausi Grammont-hotelliin.\n\nTämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche\noli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi\nHavreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan\nHenriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.\n\nMalicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.\n\n\n\n\n81.\n\nGrammont-hotellin pihalla.\n\n\nKreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa\nvaljakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen\nohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa\nkuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja\nvaljaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin\nnimi.\n\n\"Manicamp?\" hän huudahti. \"Tulkoon heti, _parbleu_!\" ja hän astahti\nvilkkaasti portille päin.\n\nMalicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti\nkreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun\nystävän sijasta.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kreivi\", aloitti lakimies, \"luulen erehdyksen\ntapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin\nvain hänen lähettinsä.\"\n\n\"Ahaa!\" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, \"ja mikä on\nasiana?\"\n\n\"Kirje, herra kreivi.\"\n\nMalicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun\ntämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen.\nVilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.\n\n\"Taas!\" hän huudahti; \"jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa\nsiis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?\" Malicorne vain kumarsi.\n\n\"Ja miksei hän tule itse?\" kysyi kreivi.\n\n\"Hän on vuoteenomana.\"\n\n\"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?\" Kreivi kohautti olkapäitänsä.\n\"Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?\"\n\nMalicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön\nkuin toinenkin.\n\n\"Käyttäköön sitten luottoa\", jatkoi de Guiche.\n\n\"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän\nluonanne, herra kreivi\", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.\n\n\"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää\nkaiken hienoston tulla!\"\n\n\"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta,\nherra kreivi\", yritti Malicorne lohduttaa.\n\n\"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!\"\n\n\"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen\nmenettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, \"teillä näkyy olevan\nhyvää aistia.\"\n\nMalicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta\nherrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta.\nHän kumarsi vuorostaan.\n\n\"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur\", vastasi hän.\n\n\"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?\"\n\n\"Nimeni on Malicorne, monsieur.\"\n\n\"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?\"\n\nMalicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä\ntilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi\ntuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni\nesiintymään luontevasti.\n\nHän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:\n\n\"Raskaanlaisia.\"\n\n\"Siinä näette\", virkkoi de Guiche satulasepälle, \"tämä pätevä aseiden\ntuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt\npistoolikotelot liian tukeviksi.\"\n\nSatulaseppä lausui pahoittelunsa.\n\n\"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?\" kysyi de Guiche. \"Ostin sen\nvastikään.\"\n\n\"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta\nminun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni.\"\n\n\"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin\nkolmeen kertaan.\" -- Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että\nkehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.\n\nMalicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan\nvasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.\n\nEnsin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen\nhän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän\npysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset\ntallirengille.\n\n\"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?\" tiedusti kreivi.\n\n\"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi\", sanoi Malicorne.\n\"Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän\njuuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä\nharjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan\nkädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut\nhiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan\nenglantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa\nristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä\nmuuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä.\"\n\n\"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne\", kiitti kreivi. \"Te\nolette todellinen tuntija.\" Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan\ntulokasta hän jatkoi: \"Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole\nmaakunnasta saatu, -- Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä\naistilla vaateparsia sommiteltavan?\"\n\n\"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty.\"\n\n\"Kas, sen kyllä näki... Mutta palatkaamme asiaamme -- Manicamp siis\ntahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?\"\n\n\"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi.\"\n\n\"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?\"\n\nMalicorne tunsi punehtuvansa.\n\n\"Hyvin viehättävä neitonen\", hän kiirehti vastaamaan, \"kreivitär de\nMontalais.\"\n\n\"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?\"\n\n\"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein.\"\n\n\"Se on toista... Onnittelen tuhannesti!\" sanoi kreivi de Guiche, jonka\nhuulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan\nsävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. \"Ja kelle\ntämä toinen valtuutus on aiottu?\" jatkoi kreivi. \"De Manicampinko\nkihlatulle?... Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa\nhankalasti hoidettavan miehen.\"\n\n\"Ei, herra kreivi... toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le\nBlanc de la Vallière.\"\n\n\"Tuntematon\", virkahti de Guiche.\n\n\"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur\", myönsi Malicorne\nhymyillen.\n\n\"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?\"\n\n\"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti.\"\n\n\"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?\"\n\n\"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian.\"\n\n\"Ovatko vaununne täällä?\"\n\n\"Ei, tulin ratsain.\"\n\n\"Tuossa puvussa?\"\n\n\"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani\nennen kuin esittäysin teille.\"\n\n\"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista\", tuumi kreivi ja\nrypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.\n\n\"Monsieur\", huomautti Malicorne arasti, \"te ette liene lukenut kaikkea\n-- kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä.\"\n\n\"Oliko niin? Katsotaanpa.\" Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. \"Ahaa,\naivan oikein, totta kyllä!\"\n\nKreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.\n\n\"Jo sen arvasinkin\", hän sitten sanoi, \"taaskin paikanmääräys prinssin\nhovissa, -- se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis\ntekee kauppoja arvonimityksillä?\"\n\n\"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan.\"\n\n\"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian,\nhyvä herra de Malicorne\", lausui nuori ylimys armollisesti.\n\n\"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri\", rohkaistui nyt\nlakimies selittämään; \"minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista\nkäsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on\nrehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne.\"\n\n\"No\", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä,\n\"te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä\npidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan\nerinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne\nniin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan\nsanoen te olette aivan yli-ihminen!\"\n\n\"Enhän nyt toki!\"\n\n\"_Morbleu_, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö\nsanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin\nhuonekuntaan?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kreivi, -- jos saan sen viran, niin lahjoittaja\nei ole hän, vaan te.\"\n\n\"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?\"\n\n\"Herra kreivi...\"\n\n\"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja\nCondén prinssille, _parbleu_!\"\n\n\"Varmaankin isäni, monsieur.\"\n\n\"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla\nahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet;\n_mordieu_, hän kalvaa teidät luihin asti.\"\n\n\"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur\", paransi lakimies asemaansa\nhymyhuulin.\n\n\"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen\nherrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma\nnimeni.\"\n\n\"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!\" huudahti Malicorne\nhurmaantuneena.\n\n\"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme\nsuoraa päätä.\"\n\nJa de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta tuttavaa\nmukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari, neljän- tai\nviidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen,\nhohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.\n\n\"Hei, hyvää huomenta!\" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin\nsisemmäksi pihalle.\n\n\"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa\nkädessä!\"\n\n\"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää\nketään.\" Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka\nuhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.\n\n\"Herra Malicorne -- herra de Wardes\", esitteli de Guiche, toisten\nkumartaessa uudestaan. \"Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet\nselvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä\nhovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?\"\n\n\"Kruununprinssin huonekunnassa?\" toisti de Wardes tähystellen ilmaan,\nmuistutellakseen mieleensä. \"Maltahan... ylitallimestaria ei\ntietääkseni ole vielä määrätty.\"\n\n\"Oh\", huudahti Malicorne, \"älkäämme puhuko sellaisista sijoista,\nmonsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!\"\n\nDe Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän\noivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.\n\n\"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen\nluottamusasemaan nimitetään\", sanoi hän masentavasti.\n\n\"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa\", selitti\nMalicorne; \"olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi.\"\n\n\"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana\non aateluuden puute\", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. \"Mutta\nminä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä.\"\n\n\"Vaikka niinkin\", mukausi de Wardes; \"mutta muistutan sinulle vain,\nhyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin\nesittelyyn.\"\n\n\"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!\" muisti kreivi. \"_Diable!\ndiable!_ sitä emme olleet ajatelleet.\"\n\n\"Voi, se on minulle kova isku\", sanoi Malicorne hiukan kalveten, \"kova\nisku, herra kreivi!\"\n\n\"Ei toivoakseni korjautumaton\", viihdytti de Guiche.\n\n\"_Pardieu_!\" huudahti de Wardes; \"korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä\nvain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali\nMazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan.\"\n\n\"No no, de Wardes!\" kielsi kreivi; \"ei mitään huonoja piloja. Meidän\nkeskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että\naateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät\naatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.\"\n\n\"Oletpa totisesti puritaanimainen, kuten englantilaiset sanovat.\"\n\n\"Herra varakreivi de Bragelonne!\" ilmoitti kamaripalvelija pihalla\nikäänkuin salonkiin astuen.\n\n\"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja\nkannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!\"\n\nBragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen\nvakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de\nWardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet\nolivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.\n\n\"Hyvä ystävä\", hän sanoi de Guichelle, \"tulin pyytämään sinun seuraasi.\nOlethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?\"\n\n\"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne\n-- herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de\nWardesin.\"\n\nNuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä\nkaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen\nvastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul\ntotinen, ylväs, suora.\n\n\"Toimita meidät yksimielisyyteen, de Wardes ja minut, Raoul.\"\n\n\"Mitä kysymys koskee?\"\n\n\"Aatelia.\"\n\n\"Kuka sitä alaa tuntee, ellei Grammont-suvun jäsen?\"\n\n\"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De\nWardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen\nsillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään\nmerkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", lausui de Bragelonne tyynesti.\n\n\"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi\",\nvirkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, \"sanoessani, että\nRanskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee\nympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" tokaisi de Guiche; \"kuinka voitkaan siten sanoa?\"\n\n\"Voin mainita esimerkin.\" De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään\nBragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: \"Tiedätkö, kuka on\nvastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, --\narvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa\nhaltijansa Ranskan marskienkin edelle?\"\n\nRaoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.\n\n\"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään\ntapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun\nkuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna\ntoimeen.\"\n\n\"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta,\nantaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle\npikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina\neteissuojamissa!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän\", puuttui puheeseen Raoul,\nluoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, \"mutta te ette nähdäkseni tunne\nmiestä, josta puhutte.\"\n\n\"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä\ntuntisi?\"\n\n\"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur\", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja\nkylmäkiskoisemmin, \"täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan\nniin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, -- mikä ei ole hänen\nvikansa, -- hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten\nvertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni,\nja -- Jumala kiitos -- minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni\nsaakka.\"\n\nDe Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen\nkeskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut\nalunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia\nkohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin\nmiettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche\noivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle\nhyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:\n\n\"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin\nluo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen\npyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä\nmatkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä\non tekeillä.\"\n\nMiehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul\nvastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille\npäivänpaisteeseen.\n\n\"Hyvä on\", sanoi de Guiche, \"levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi\nniitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten\nmielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän\nlausuntosi. Kah, suo anteeksi, -- unohdinpa kysyä sinulta tietoja\nkreivi de la Fèrestä?\"\n\nViime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko\nRaoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.\n\n\"Kiitos\", vastasi nuori mies, \"herra kreivi jaksaa hyvin.\"\n\nDe Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut\nhuomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:\n\n\"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme\nPalais-Royalin pihalla.\" Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka\nliikahteli kärsimättömästi. \"Lähdemme\", hän sanoi; \"tulkaa, herra\nMalicorne.\"\n\nTämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran\nkuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä\ntilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain\nhautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset\nkolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui.\nMalicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli\njotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei\nmuutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.\n\n\n\n\n82.\n\nPrinsessan muotokuva.\n\n\n\"Oletko järjiltäsi?\" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa\nmuutaman askeleen Grammont-hotellista; \"teet hyökkäyksen herra\nd'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi de Wardes. \"Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen\nkiellettyä?\"\n\n\"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin\nneljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta\ntoiminnasta!\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, mutta miten se voisi estää minua vihaamasta häntä?\"\n\n\"Mitä hän on sinulle tehnyt?\"\n\n\"Oh, ei minulle mitään.\"\n\n\"Miksi häntä siis vihaisit?\"\n\n\"Kysy sitä isäni haamulta.\"\n\n\"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei\nole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät\njälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs\nmies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi\nsovitukseksi!\"\n\n\"Minkäpä sille voi, veikkoseni, -- isäni ja herra d'Artagnan pysyivät\nvihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se\nvihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön\nohella.\"\n\n\"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta\nmuiden kunnioittamaa miestä kohtaan?\"\n\n\"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo\nisälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan\nd'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä\npuolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse\nvalittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!\"\n\nDe Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä,\nnähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen\naavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten\nasekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä\nsaattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään\nviekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa\nkaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus\nkoski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten\nsynkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään\nsävyänsä.\n\n\"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de\nBragelonnea vastaan\", lisäsi hän; \"en tunnekaan häntä.\"\n\n\"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de\nWardes\", varoitti de Guiche painokkaasti.\n\nDe Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta\nsaamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla\nsanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche\narveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.\n\nTäten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias\nväkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille\nja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori\nprinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia\nperityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan,\njoten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä\nveroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: \"Antaa\nniiden laulaa, kunhan maksavat.\" Ludvig XIV sanoi: \"Antaa niiden\nkatsella.\" Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää\ntarjottiin sitä enemmän.\n\nKreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan\npääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän\nkun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka\nkateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä\nkumppanuuden hyvänään.\n\nHän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla\nkuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari\npieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla\nkiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.\n\n\"Kas, sinäkö, Guiche!\" hän tervehti; \"tulehan sanomaan minulle totuus.\"\n\n\"Niin, monseigneur, te tiedätte, että se on minun vikojani.\"\n\n\"Ajatteles, että tuo ilkeä junkkari tuottaa minulle mielenkarvautta.\"\n\nMoitittu kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Millä tavoin?\" tiedusti de Guiche. \"Eihän se ole chevalier de\nLorrainen tapoja.\"\n\n\"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin\nminä mieheksi.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, monseigneur\", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen,\n\"te olette haastanut minut toden lausujaksi.\"\n\n\"Niin\", myönsi nuori prinssi hiukan hätääntyneesti.\n\n\"No, minä siis annan arvosteluni...\"\n\n\"Älä huoli vielä, Guiche\", tokaisi prinssi; \"tässä ei ole kiirettä.\nKatsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan\npiirteitä, -- ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin.\"\n\nHän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche\nkatseli sitä kauan.\n\n\"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur\", sanoi hän\nsitten.\n\n\"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!\" huudahti\nprinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan\nkiintynyt muotokuvaan.\n\n\"Ihmeellistä, totisesti\", jupisi de Guiche.\n\n\"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään\", sanoi\nprinssi.\n\n\"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja\nkahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi\nmerkitsee suuria muutoksia.\"\n\n\"No, sano nyt sentään jo mielipiteesi!\"\n\n\"Minun luullakseni tämän muotokuvan täytyy imarrella, monseigneur.\"\n\n\"Niin, se ensiksikin on varmaa!\" yhtyi prinssi hyvillään, \"mutta\notaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan.\"\n\n\"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi\nnoin tenhoavan morsiamen saamisesta.\"\n\n\"Tietenkin, ja se on mielipiteesi hänestä; mitä minusta?\"\n\n\"Te mielestäni olette liian kaunis mieheksi, monseigneur.\"\n\nLotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi\nkäsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa\nnaisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:\n\n\"Minulla ei ole kovinkaan herttaiset ystävät.\"\n\nDe Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän\nponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:\n\n\"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne\nkuin enää kertaakaan madamea.\"\n\nJunkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa,\njotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:\n\n\"No, menkää siis itsekin naimisiin!\"\n\nFilip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa\nja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän\nnäkyi olevan tyytyväinen vertailuun.\n\n\"Olipa muuten mieluista, että tulit\", hän sanoi de Guichelle, \"pelkäsin\nsinun lähtevän hyvästelemättä.\"\n\n\"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta\nsellaista säädyttömyyttä.\"\n\n\"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin\njätät Pariisin?\"\n\n\"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta\npyyntökin esitettävänä.\"\n\n\"Hyvä! Puhu pois.\"\n\nLotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että\njokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.\n\n\"Raha-asiako se on?\" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. \"Se osuisi\noivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra\nyli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta\npistolia.\"\n\n\"Kiitän teitä, monseigneur, mutta asiani ei koske rahaa.\"\n\n\"Mitä siis haluatkaan? Anna kuulua!\"\n\n\"Hovineidon valtakirjaa.\"\n\n\"_Pardieu_, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!\"\nvirkahti prinssi halveksivasti; \"etkö minulle siis enää muusta puhukaan\nkuin tyttösistä?\"\n\nLotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten\nasioissa esiintyminen.\n\n\"Monseigneur\", selitti kreivi, \"minä en suoranaisesti suojele sitä\nhenkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä\nhänelle tämän palveluksen.\"\n\n\"No, se on toista; ja mikä se ystäväsi suojatti on nimeltään?\"\n\n\"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo\nleskiherttuattaren saattueessa.\"\n\n\"Uh, hän ontuu!\"[52] äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen\nmukavampaan asentoon.\n\n\"Ontuuko!\" ähmistyi prinssi. \"Ja hän esiintyisi alituiseen madamen\nnäkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden\nsattuessa.\"\n\nLotringin junkkari remahti nauruun.\n\n\"Herra chevalier\", virkkoi de Guiche, \"te ette menettele oikein,\nsekaantuessanne vastustamaan anomustani.\"\n\n\"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi\", vastasi nuori junkkari huolestuen\nsiitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut\nsanoihinsa, \"se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin\nvaihtuneen mielessäni toiseen.\"\n\n\"Varmasti, -- minä vakuutan, että te erehdyitte.\"\n\n\"Kuulehan, Guiche, onko tämä nimitys sinulle tärkeä?\" kysyi prinssi.\n\n\"Se on tullut minulle hyvinkin tärkeäksi, monseigneur.\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä,\nsillä paikkoja ei riitä.\"\n\n\"Kah, kah!\" huudahti Lotringin junkkari; \"jo kaksitoista kello!\nLähtöhetki!\"\n\n\"Ajatteko minut pois, monsieur?\" kysyi de Guiche.\n\n\"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!\" vastasi\njunkkari sydämellisellä äänellä.\n\n\"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin\nkinastelko\", kielsi prinssi; \"ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?\"\n\n\"Allekirjoitus?\" muistutti de Guiche.\n\n\"Ota tuolta laatikosta kaavake ja anna tänne.\"\n\nDe Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella\nkädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa.\nFilip kirjoitti nimensä.\n\n\"Siitä saat\", hän sanoi, \"mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de\nLorrainen kanssa.\"\n\n\"Mielelläni\", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin\nvälinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.\n\n\"Menkää, kreivi\", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen\nsävystä, \"menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua\nulkomuodostaan.\"\n\n\"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti\", toivotti prinssi. \"Keitä\notatkaan kumppaneiksesi?\"\n\n\"Bragelonnen ja de Wardesin.\"\n\n\"Kaksi miehuullista urhoa.\"\n\n\"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi\", tokaisi Lotringin\njunkkari; \"koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi.\"\n\n\"Ilkeä sielu!\" jupisi de Guiche; \"hän vainuaa pahaa kaikkialla ja\netusijassa.\"\n\nKumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille\ntullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti\nesiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen\nsitten vielä jäävän odottelevaksi.\n\n\"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä\", sanoi hän suojatilleen;\n\"chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille,\njos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka.\nHyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!\" huudahti Malicorne\ntyyntyneenä.\n\n\"Ja lähettäkää minulle Manicamp. -- Onko muuten totta, monsieur, että\nneiti de la Valliére on nilkku?\"\n\nKreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän\nkääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri\npihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo\nvetäytynyt äänen kantamattomiin.\n\n-- Miten täällä voi Louise olla puheena? -- kysyi Raoul itseltään. --\nHaa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan\nvirkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!\n\n\"Hei, hei, taipaleelle, hyvät herrat!\" huusi kreivi de Guiche.\n\nSamassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti\nhuolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua\nliput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.\n\n\n\n\n83.\n\nHavressa.\n\n\nTämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama\nhoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden\naikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.\n\nSuurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja\nlakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de\nGuiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin,\nmutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime\nhetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla\nkirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin\nhänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän\nkauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp\nesittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa\nuhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n\ntornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut\npidättää nauruaan.\n\n\"Kas, Manicamp-poloiseni\", hän sanoi, \"sinäpä olet ihan sinipunaisessa,\n-- olet siis saanut surua?\"\n\n\"Surupukua käytän, niin\", myönsi Manicamp.\n\n\"Ketä murehdit?\"\n\n\"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman\ntietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, --\nvieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin.\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"_Pardieu_, vielä ihmettelet, -- jätettyäsi minut rahattomaksi.\"\n\n\"No, pääasia on, että olet täällä.\"\n\n\"Kamalia teitä taivallettuani!\"\n\n\"Missä asuntosi on?\"\n\n\"Asuntoni!?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Enhän minä nyt millään asu.\"\n\nDe Guiche puhkesi taas nauramaan. \"Missä siis aiot asua?\"\n\n\"Missä sinäkin.\"\n\n\"Meillä ei siis vielä ole huoneistoa tiedossa.\"\n\n\"Mitä! Eikö sinullakaan?\"\n\n\"Hitto, miten minä asunnostani ennakolta tietäisin?\"\n\n\"Et siis ole varannut majapaikkaa?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Sinä tai prinssi.\"\n\n\"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri\nkaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on\nsäällinen ja hyvällä kulmalla...\"\n\n\"Hoo, täällä kyllä on säällisiä majapaikkoja.\"\n\n\"No sittenpä...\"\n\n\"Mutta ei meille.\"\n\n\"Mitä kummaa! Eikö meille? Kelle sitten?\"\n\n\"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki\nkunnolliset hotellit ja majatalot.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\" virkahti de Guiche hätkähtäen kuulemastansa nimestä.\n\n\"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä\nkuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin\nlukuuntulevat vuokra-asunnot.\"\n\n\"No, no, Manicamp, eivät asiat sentään niin hullulla kannalla liene.\"\n\n\"Pentele, olenhan mielestäni selittänyt aseman ihan selkeästi!\"\n\n\"Mutta eihän koko Havre voi olla herttuan hallussa, hitto vieköön!\"\n\n\"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan\nhän ottaa huostaansa kaupungin.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan\nhaalimisraivo.\"\n\n\"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen\neikä ota kahta.\"\n\n\"Niin, mutta entä kaksi miestä?\"\n\n\"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, -- neljä, kuusi,\nkymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta\nHavressa on toki satakin hyvää vuokrataloa.\"\n\n\"Jos on, niin ne ovat siinä tapauksessa pidätettyjä, kaikki sata!\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Sinua härkäpäätä, -- vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on\nvuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa\nEnglannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!\"\n\n\"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies\", virkahti de Wardes\ntaputellen hevosensa kaulaa.\n\n\"Niin on asia, monsieur.\"\n\n\"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp.\" Ja de Wardes loi\nkreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin\nsaattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.\n\nOli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien,\nlakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen\nloimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun\ntoisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias\njoukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.\n\nTämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen\npysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen\nvedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin\nsuolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle\nkohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.\n\n\"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen\nasuntojen takavarikoimiseen?\" huudahti de Guiche.\n\n\"Niin\", vahvisti de Wardes, \"sekin olisi hauska kuulla.\"\n\n\"Hoo, painava syy\", vastasi Manicamp.\n\n\"Tiedätkö muka perusteenkin?\"\n\n\"Luulenpa tietäväni.\"\n\n\"No mikä?\"\n\n\"Kumarru.\"\n\n\"Lempo, kuiskattavako asia se on?\"\n\n\"Saat itse päättää.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\nDe Guiche kallistui ystäväänsä päin.\n\n\"Rakkaus\", ilmoitti Manicamp varovasti.\n\n\"En tule hullua hurskaammaksi.\"\n\n\"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan\nAnjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies.\"\n\n\"Mitä! Ettäkö Buckingham...?\"\n\n\"Se nimi tuottaa turmaa Ranskan ruhtinashuoneelle.\"\n\n\"Jo nyt... Hän siis --?\"\n\n\"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi\nkenenkään muun pääsevän lähellekään.\"\n\nDe Guiche punastui.\n\n\"Hyvä, hyvä, kiitos!\" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. \"Mutta\nLuojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä\nmuutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista\nterästä.\"\n\n\"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää\ntodistettuna\", huomautti Manicamp; \"kenties se on vain tyhjänpäiväinen\nkasku.\"\n\n\"Ei\", arveli de Guiche, \"minä aavistan siinä totuuden.\" Ja nuoren\nmiehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.\n\n\"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä\ntuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella,\npoika-Buckingham kruununprinsessalla, -- mitä me siitä!\"\n\n\"Manicamp! Manicamp!\"\n\n\"Ka, hitto, tehty kuin tehty, tai ainakin se on puheeksi tullut.\"\n\n\"Vaiti!\" käski kreivi.\n\n\"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?\" tokaisi de Wardes; \"juttuhan\ntuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä,\nherra de Bragelonne?\"\n\n\"Mikä juttu?\" tiedusti Bragelonne apeasti.\n\n\"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja\nprinsessainne kauneutta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan\nkaipaisin selitystä.\"\n\n\"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen\nmajesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa\ntenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin\nvahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys.\nTästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto,\nettä ne ovat herättänet merentakaista rakkautta\", haastoi\nenglantilaissyntyinen aatelismies.\n\n\"Monsieur\", vastasi Bragelonne, \"en halua kuulla pilapuheita noista\nasioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian\npuoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä\nvoimmekaan odottaa lakeijoilta?\"\n\n\"Ohoh, monsieur\", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten,\n\"miten minun on tuo käsitettävä?\"\n\n\"Miten vain mielitte, monsieur\", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti.\n\n\"Bragelonne! Bragelonne!\" varoitti de Guiche hiljaa.\n\n\"Herra de Wardes!\" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen\naatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi de Guiche lujasti, \"älkää antako tuollaista\nesimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes.\"\n\n\"Väärässä! Minkä suhteen, kysyn sinulta?\"\n\n\"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta\", sanoi\nRaoul horjumattoman levollisena.\n\n\"Malttavaisuutta, Raoul!\" pyysi de Guiche hiljaa.\n\n\"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet\", neuvoi Manicamp; \"te\nette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen.\"\n\n\"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!\" huusi de Guiche, ja\nhajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä\nolevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen.\nVastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de\nGuiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja\nkolme tai neljä muuta aatelismiestä.\n\nSiellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä\nkeinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä\nkannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa.\nDe Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se\nesitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi.\nValitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri\npuuttui.\n\nDe Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla\näänellä:\n\n\"Ken minua rakastaa, seuratkoon!\"\n\n\"Saattolaisetko myös?\" kysyi muuan paashi, joka oli lähestynyt ryhmää.\n\n\"Joka sielu!\" vastasi tulinen nuori ylimys. \"Hei, Manicamp, näytä\nmeille se talo, joka on varattu prinsessalle!\"\n\nKreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä\nväkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat\nhyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle\nhankkeelle.\n\nTuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui\nremuun kohinallaan.\n\n\n\n\n84.\n\nMerellä.\n\n\nSeuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko\noli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset\nsäteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.\n\nKallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista\naikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti\nsatamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman\npäässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen\nsinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että\nvauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia\nkumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi\npiankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli\namiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.\n\nKulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko\nranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille\nja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset\ntavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin\nHavren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin\nnavakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva\ntervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I:n\nlinnoitus vastasi samalla mitalla.\n\nHeti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta,\njoiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun\nnäki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan\ntakana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla\npirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei\nyksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.\n\nTuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan\nluotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen\namiraalin käytettäväksi.\n\nDe Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa\npurtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin\nasti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.\n\n\"Eikö sinusta, Raoul\", hän virkkoi, \"tunnu häpeälliseltä\nmeidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja\nveden raa'an voiman tieltä?\"\n\n\"Sitä tässä juuri olen ajatellut\", vastasi Bragelonne.\n\n\"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja\npistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?\"\n\n\"Olkaa varuillanne, te hukutatte itsenne\", sanoi Manicamp.\n\n\"Ja tyhjän päiten\", huomautti de Wardes, \"kun ottaa huomioon, että te\nette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti.\"\n\n\"Sinä siis kieltäydyt?\"\n\n\"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä\nvastaan\", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, \"mutta minulla\nei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten\nvesihyökyjen kanssa.\"\n\n\"Ja minä taasen\", virkkoi Manicamp, \"en perillepääsynkään toiveissa\nhaluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi\nsen kirjavaksi.\"\n\n\"Sinäkin kieltäydyt?\" huudahti de Guiche.\n\n\"Totta kai, usko minua, kun vakuutan sen vielä kerran.\"\n\n\"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset\ntähystävät tänne päin!\" taivutteli de Guiche.\n\n\"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä\nystävä.\"\n\n\"Onko se viimeinen sanasi, Manicamp?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Entä sinun, de Wardes?\"\n\n\"Samaten.\"\n\n\"Sittenpä lähden yksin.\"\n\n\"Ei, minä tulen kanssasi\", sanoi Raoul; \"luulin jo sopineemmekin\nsiitä.\"\n\nRaoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti\narvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi\nmielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.\n\nLuotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. \"Hei, me\ntarvitsemme kaksi sijaa!\" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi\nkultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.\n\n\"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?\" virkkoi luotsi.\n\n\"Me emme pelkää mitään\", vastasi de Guiche.\n\n\"No, tulkaa pois sitten.\"\n\nLuotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat\naatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.\n\n\"Hei, urheasti vain, miehet\", rohkaisi de Guiche; \"tässä kukkarossa on\nvielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme\namiraalialukseen.\"\n\nSoutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla.\nRohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto\ntunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään\npurteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan\nvaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään\nnotkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi\namiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.\n\nLaivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan\nsametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar\nHenriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen\namiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär\nvenettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui\nsyvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten\nkuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen\nylväät hahmot.\n\nAmiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi\nvantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden\npelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta.\nHuikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.\n\nNorfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta\nikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja\nBragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja\nläksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.\n\nKunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei\nyrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi\nde Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin\noli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään:\n\"Eikö tuo olekin Monsieur?\"\n\nMadame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären\nitseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: \"Ei, se on vain herra de\nGuiche, hänen suosikkinsa.\"\n\nSe vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista\nsuosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä\nhetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin\nrohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä\nmuotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät,\nihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja\nkuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa,\nhän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin\nkäsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.\n\nYstävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat\nde Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja\ntervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä\narvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul\nesiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät,\nmikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun\npalautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle\nnaimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV:n tyttärentyttären takaisin\nRanskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui\nystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten\nparissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa\nperäkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti\nhuomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän\nlähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin\nkanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua\nkärsimättömyyttä:\n\n\"No niin, hyvät naiset, meidän on mentävä maihin.\"\n\nSen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua\ntarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia\nmielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui\nväliin.\n\n\"Odottakaa hiukan, herttua\", sanoi hän; \"sallikaa minun huomauttaa,\nettä naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on\nliian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten\nsopisi illalla mennä maihin.\"\n\n\"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord\", vastasi Buckingham\nyrittämättäkään peitellä ärtymystään, \"että teillä ei ole mitään\noikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti\ntoinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut\nlähettiläät noutamaan häntä!\"\n\nJa herttua viittasi de Guicheen ja Raouliin, samalla kumartaen heille.\n\n\"En luule\", arveli amiraali, \"että näiden herrain aikeena on panna\nalttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä.\"\n\n\"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa\nminun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen\npurjehdittaessa.\"\n\n\"Nämä herrat ovat peräti urheita\", sanoi amiraali. \"Olette nähnyt, että\nsatamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan\nheitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa\ntunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan\nmerta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle.\nMutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei\nheidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen\narmoille.\"\n\nPrinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin\nkohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti\nsilmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille\nja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta\nkamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.\n\n\"Vetoan muuten itse prinsessaan\", sanoi Buckingham lyhyeen.\n\n\"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord\", vastasi amiraali. \"Olen\nlupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän.\"\n\n\"Mutta kuitenkin...\"\n\n\"Sallikaa minun muistuttaa, mylord, että minä yksin käsken täällä.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä sanotte, mylord?\" virkahti Buckingham korskeasti.\n\n\"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja\nkaikkien on minua toteltava.\"\n\nTämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta\nBuckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen\npystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi\nrajusti miekankahvaa.\n\n\"Mylord\", puuttui puheeseen kuningatar, \"minun täytyy sanoa,\nettä yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää\nnyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee\nsumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen\njäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja\nharrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin,\nmissä hänen on meidät jätettävä.\"\n\nSanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta\npuolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei\ntämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa\nkreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi\nisku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään\nsyvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli\nsilloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.\n\n\"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella\", virkkoi sen\nnähdessään leskikuningatar ranskaksi, \"siitä syystä hän varmaankin on\nniin hätäinen pääsemään maihin!\"\n\nNuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi\nmielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi\nyksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden\näkänsä.\n\nAmiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan\njohti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen\narvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui\nprinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan\nvasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa.\nRuokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi\nmielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle\nentisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö,\ntuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.\n\nKreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin\nhänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui\nprinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan\nvärisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian\npäättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle.\nMutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.\n\n\"Mylord\", virkkoi hän, \"suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen\nkuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni\nminä esiinnyn kruununprinssin sijaisena.\"\n\nSen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen\nkunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten\nkeskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa\nkatkerasti.\n\nRaoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen\nmerkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai\nhuolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.\n\nEhtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren\npinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan\nmyhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi\nkuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.\n\n\n\n\n85\n\nTeltat.\n\n\nEnglantilainen amiraali -- kuten olemme nähneet -- oli omaksunut\npikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut\nhuomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia.\nMatkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De\nGuiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt\nhäneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä\nKaarle II:n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin\ntarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti\nensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran,\nettä nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan\nläsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.\n\nLevollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten\nrientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin\nsydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki\npuoliääneen nuorelle prinsessalle:\n\n\"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen\nteitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi\nmielistelevällä huolenpidollaan teistä?\"\n\nHenriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin,\nmutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan\nnenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua\nhyväksymisensä.\n\n\"Hyvä loordi\", hän sanoi hiljaa, \"olen teille jo sanonut, että te\nolette järjiltänne.\"\n\nLähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan\nvastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja\nhuoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä\nseurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta\nrakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen\nverkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta,\njolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi\nvoinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin\nvalvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan\nkupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa\nkahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista\nmatkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli\nsamettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja\nteljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.\n\nTuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa,\nodottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa\naseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen\nvastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.\n\n\"Mylord\", hän sanoi, \"ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja\nminun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä\nsiis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän\nsaapuessamme on kaikki valmista.\"\n\nSiinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski\nkahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan\nmillään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä\nprinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti\nnauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta\nkuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen\nja huusi heti: \"Pikkuvene vesille!\"\n\nMääräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella,\njota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua\nloi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen\nleskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa\nei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi\nnauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi,\nmutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.\n\n\"Lähtekää jo, monsieur\", sanoi hän käskevästi.\n\nHerttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki\nviimeisen yrityksen.\n\n\"Entä te, messieurs\", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla\näänellä, \"ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de\nBragelonne?\"\n\nDe Guiche kumarsi muodollisesti.\n\n\"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin\", hän vastasi;\n\"teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä.\"\n\nJa hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.\n\n\"Suokaa anteeksi, herttua\", selitti leskikuningatar, \"mutta kun herra\nde Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä\nmeille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut\nenglantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava\nmeitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille\nurheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme.\"\n\nBuckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut\nselvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi,\njoten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi\naluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään\nhäntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään\nveneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.\n\n\"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä\", virkkoi amiraali\nRaoulille.\n\n\"Minäkin pelkään hänen mielentilansa kehitystä\", vastasi Bragelonne.\n\nSoutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa\nhellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa\näärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen\nmerkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän\nmasentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten\nhuolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin\npökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa\nlähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt\nhuoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan\nomaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin\nraivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.\n\nKuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin,\nkun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja,\nhovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri\nväenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä\nnormandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät,\namiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat\nyhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista\nvalkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.\n\nPrinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet\ntervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän\nkeskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja\nja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja\nRaoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse\nnopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.\n\n\"Kiirehtikäämme\", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, \"sillä\nBuckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen\nnähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset.\"\n\n\"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski\npuolestaan\", vastasi kreivi, \"ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella\nsävyisyydellään.\"\n\nHän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he\nolivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen\nilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.\n\n\"Hyvä!\" virkkoi de Guiche; \"asuntomme näkyvät olevan kunnossa.\"\n\nKaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin\nvarustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin\nyhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko\nkaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia\nja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.\n\nNäky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten\npäivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla\nkankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan\nasunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli\nliittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin\nsuunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan\noli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö.\nNyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta,\njoka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja\nmuistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan\nkumpaisellakin sivulla.\n\nNuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli\nsovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp\njälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä.\nKaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria,\naatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset\npesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan\nlähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin\nviittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.\n\nSaapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset\nsamalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka\ntoiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän\nhajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset\nrakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham;\nmielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja\nlähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta\ntelttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin\npysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja\nsilloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli\npistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen\nantamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa\nManicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla.\nMelun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi\noviverhojen edustalle.\n\n\"Mitä meteliä täällä pidetään?\" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui\nhiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä,\nniin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan\nhiljaisen rauhallisesti.\n\nBuckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja\nvelttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon\naatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi\nhalveksivasti: \"Kuka te olette, monsieur?\"\n\nManicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä\nsuorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän\nlevollisena: \"Entä te, monsieur?\"\n\n\"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset\nkaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne\nolen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta\nsulkea minulta tietä.\"\n\n\"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?\" kysyi Manicamp.\n\n\"No, vartiosoturinne!\"\n\n\"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on\npäästää ainoastaan jalankulkijoita.\"\n\n\"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita\",\nsanoi Buckingham.\n\n\"Kuinka niin, monsieur?\" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. \"Suvaitkaa\narmollisesti selittää minulle se arvoitus.\"\n\n\"Syystä että olen vuokrannut aukion kaikki talot, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Sen tiedämme hyvin, koska meille on jäänyt ainoastaan itse aukio.\"\n\n\"Te erehdytte, monsieur: tori kuuluu minulle kuten rakennuksetkin.\"\n\n\"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä\npuhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten\nse kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä.\"\n\n\"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?\" kivahti Buckingham\nkatkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.\n\n\"Nimeni on Manicamp\", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin\nolisi tuuliharppu soinnahtanut.\n\nBuckingham kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Lyhyeen sanoen\", hän virkkoi, \"aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin\nrakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat\nnäköalaani, korjatkaa ne pois!\"\n\nKuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui\npaikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet\nBuckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo\ntoiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.\n\n\"Suokaa anteeksi, mylord\", hän sanoi, \"mutta jos teillä on mitään\nvaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen\nsuunnitellut nämä asumukset.\"\n\n\"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki\nkuulostaa pahalta\", lisäsi Manicamp säveästi.\n\n\"Sanoitte siis, monsieur?\" jatkoi de Guiche.\n\n\"Minä sanoin, herra kreivi\", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa\nvielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, \"että on\nmahdotonta näiden telttojen jäädä tähän.\"\n\n\"Mahdotontako\", virkahti de Guiche, \"ja minkätähden?\"\n\n\"Ne häiritsevät minua.\"\n\nDe Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin\nlevollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.\n\n\"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä\nennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut\noikeudeksenne, monsieur.\"\n\n\"Väärinkäyttämisestä!\"\n\n\"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän\nnimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden\nranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa\nvastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä\nliittolaiskansan edustajalta, herttua.\"\n\n\"Maa kuuluu ensimmäiselle haltuunottajalle\", sanoi Buckingham.\n\n\"Ei Ranskassa, monsieur.\"\n\n\"Ja miksei Ranskassa?\"\n\n\"Siksi, että Ranska on säädyllisyyden kotipaikka.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että\nläsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.\n\n\"Se merkitsee, monsieur\", vastasi de Guiche vaaleten, \"että minä olen\nrakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan\nlähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on\njättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei\nvoimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin.\"\n\n\"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan\",\ntokaisi Manicamp leppoisesti.\n\n\"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur\",\nvastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.\n\nJuuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä\nkaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin\nolalle.\n\n\"Vain sana, mylord\", hän virkkoi.\n\n\"Oikeuteni, oikeuteni ensin!\" huudahti kuumaverinen nuori mies.\n\n\"Juuri siitä kohdasta aioin saada kunnian puhua teille\", selitti Raoul.\n\n\"Mutta älkää siis haastako pitkään, monsieur.\"\n\n\"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi\nesittää asiaa.\"\n\n\"No, puhukaa.\"\n\n\"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa\nvai prinssi Filip?\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" äännähti Buckingham ihan kauhistuneena peräytyen.\n\n\"Vastatkaa minulle, monsieur, olkaa hyvä\", tivasi Raoul rauhallisesti.\n\n\"Onko tarkoituksenanne tehdä minusta pilaa, monsieur?\" sanoi\nBuckingham.\n\n\"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis\nmyönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan\nkanssa.\"\n\n\"Sehän toki on selvää, monsieur.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo\nepäselvyyttä.\"\n\n\"Mitä oikein yritättekään saada lausutuksi, monsieur?\"\n\nRaoul lähestyi herttuaa.\n\n\"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat\nmustasukkaisuuden riivaannusta\", hän sanoi ääntänsä alentaen; \"ettekö\nsitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan\nrakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän\nkäsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä\ntapauksessa on prinsessa.\"\n\n\"Monsieur\", huudahti Buckingham, \"häpäisettekö madame Henrietteä?\"\n\n\"Te häntä häpäisette, mylord\", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti,\n\"ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte\nkuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin\nteitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta\nsitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun.\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen,\njolle salaisuutenne on selvinnyt.\"\n\n\"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on\nmahdoton sietää?\" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että\nrauhattomuudesta.\n\n\"Punnitkaa te sanojanne, mylord\", vastasi Raoul korskeasti. \"En ole\nsellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te\npäinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille\nkunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne,\nmylord!\"\n\n\"Mistä, -- jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?\"\n\n\"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa,\nvaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla,\nilmoitan vain teille --\"\n\nBuckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin\nmitään havaitsematta -- \"että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta,\njonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa\nkohtaan... Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin... olen\nollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen\nnyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna\nvalittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa\nkiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan\nkuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa,\nmikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään\ntakaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini\nkurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää\nminusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen.\"\n\nBuckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen\npitsikaulurinsa.\n\n\"Herra de Bragelonne\", hän sanoi, \"aatelismieskö noin puhun?\"\n\n\"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne\nminulta toisenlaista puheenlaatua.\"\n\n\"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de\nBragelonne!\" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.\n\n\"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur\", vastasi Raoul\njärkkymättömän kylmäverisenä, \"pitäisin sitä todella suurena onnena,\nsillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä\nkorkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi\npanee alttiiksi häpeän vaaraan.\"\n\n\"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa\", myönsi onneton nuori ylimys.\n\"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta.\"\n\nJa hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää\noli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.\n\nRaoul työnsi hänen kätensä takaisin. \"Varokaa, monsieur\", hän virkkoi;\n\"jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti,\nmutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla\nEnglannin prinsessan häitä.\"\n\nBuckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat,\nkasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin\nhouriossa.\n\n\"Herra de Bragelonne\", hän sanoi sitten äkkiä, \"en tunne ylevämpää\nmiestä, -- olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika.\nAsukaa teltoissanne!\" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan.\nKaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä\njännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen\njäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja\nkohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.\n\nDe Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin\nsydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille\nenglantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat\nlevottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle\nasteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi\ntavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren\ntahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan\nhiljaisuuden.\n\n\n\n\n86.\n\nYö.\n\n\nSopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja\nranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin\nkilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa.\nEnglantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat\nhankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja\nranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota\nvalmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä\nonnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan\nkuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa.\nLeskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin.\nOlihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian\nonneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta.\nOmalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta,\njonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se\ntarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.\n\nTulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja\nkatselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain\nsäveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan\nmeren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän\nsuuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen\njakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen\nhuomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui\nlähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa\nteltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi\nrauhattomasti vavahdellen.\n\n\"Sinä kärsit, ystäväni?\" kysyi Raoul.\n\n\"Julmasti.\"\n\n\"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?\"\n\n\"Niin, olen menehtymäisilläni.\"\n\n\"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä\", jatkoi nuori mies kiinteästi\ntähystäen kumppaniansa.\n\n\"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon.\"\n\n\"Haluatko jäädä rauhaan?\"\n\n\"En, minulla on puhuttavaa sinulle.\"\n\n\"En anna sinun puhua ennen kuin olen itse hiukan kysellyt, de Guiche.\"\n\n\"Tiedustele vain, mitä mielesi tekee.\"\n\n\"Mutta ole vilpitön.\"\n\n\"Sinulle vastaan aina suoraan.\"\n\n\"Tiedätkö, mikä niin raivostutti Buckinghamia?\"\n\n\"Minulla on aavistukseni.\"\n\n\"Että hän rakastaa kruununprinsessaa, eikö niin?\"\n\n\"Häntä katsellessaan ainakin voisi mennä valalle siitä.\"\n\n\"No niin, siinä ei ole mitään perää.\"\n\n\"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen\nsilmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen.\"\n\n\"Sinä olet runoilija, hyvä kreivi, ja näet kaikkialla runoutta.\"\n\n\"Olen herkkä huomaamaan rakkautta.\"\n\n\"Missä sitä ei ole.\"\n\n\"Haa, on varmasti!\" huudahti kreivi kiihkeänä.\n\n\"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi\", kysyi Raoul\nkatsoen häneen tiukasti.\n\n\"No\", vastasi de Guiche epäröiden, \"itserakkaus tietenkin.\"\n\n\"Itserakkaus! Se on kai liian pitkä sana, de Guiche.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän\napealla tuulella kuin tänä iltana.\"\n\n\"Väsyttää.\"\n\n\"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet\nratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet,\nkun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän\nmenehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi.\"\n\n\"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä.\"\n\n\"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?\"\n\n\"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole\nsuututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista\nvaltiatartamme?\"\n\n\"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen.\"\n\n\"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne\nsaapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän\nkesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi\nolisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden.\"\n\n\"Huomasithan hänen muuttuvan.\"\n\n\"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä\npuhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen\nrakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei\nmukaudu noin helposti, -- hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla\nrakasta madame Henrietteä!\"\n\nDe Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa,\nettä Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat\nilmeistä mielipahaa.\n\n\"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi\", sanoi\nhän. \"Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan\nluvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla\nmitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen\nesiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet\nnoutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse.\"\n\n\"Niinkö hänelle sanoit?\" tokaisi de Guiche punastuen.\n\n\"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te\nitse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin\nriivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi\nsydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta\nhallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'\"\n\nNämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä\nkalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain\nkoneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään\ntoisella silmänsä ja otsansa.\n\n\"Mutta, Jumalan kiitos\", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta\nvälittämättä, \"ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi,\nmaltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä\nharkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä.\nTästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet\npalvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin\nomaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa\nmieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen,\nme heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin -- sanoin --\nme pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja\nomamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja\nsiten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se\ntodisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni\", jatkoi Raoul, \"koska\nkuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen.\"\n\nDe Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut\nystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui\nkuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat,\näsken oltuaan kylmän verettömät.\n\n\"Sinä puhuit hyvin\", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, \"ja olet kelpo\nystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin.\"\n\n\"Tahdot olla rauhassa?\"\n\n\"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu;\nkun huomenna palaat, en ole enää sama mies.\"\n\n\"No niin, nuku yösi hyvin\", toivotti Raoul peräytyen.\n\nKreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä.\nMutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan\nsuuren, lannistetun intohimon vavahtelua.\n\nYö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon\nlämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli\nmuodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus\nlupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä.\nKaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät\nvarjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien\nmosaiikiksi.\n\nPiankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan\nprinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn\nlampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, -- immen,\njolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka\nsielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.\n\nBragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä\npidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse\njäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä\nainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken\nkuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain\navautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän\nhämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta\ntuikkivaan heikkoon kajastukseen.\n\nSe ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa\nilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul\nkäsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta\nprinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun\nniitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne\nvarmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle\nmakuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.\n\nMutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä\nrakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan\nvalon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka\nmukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun\npoikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia\nja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.\n\nBragelonne ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, -- tuumi hän prinsessaa\najatellen. -- Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, -- lisäsi hän\nitsekseen kruununprinssiä säälitellen, -- vaikka onkin suuri valtias ja\nvoi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.\n\nBragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta,\nkuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun\nhienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi\njo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, --\nkääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä\nsäveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin,\nkaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta\nkohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä\nvartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja\nBuckingham täällä.\n\n\"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus\", huoahti hän\nitsekseen.\n\n\n\n\n87.\n\nHavresta Pariisiin.\n\n\nSeuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin\nprameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden\ninnostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla\nlähtövalmistuksiin.\n\nHyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran\ntervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi\nkaleeseihin loistavan saattueen keskellä.\n\nDe Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin\namiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen\nkäsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua\nPariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.\n\nKun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori\nherttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin\nettä pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa\nja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden\nkautta tämä uhkea parvi kulki.\n\nOli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä\nseuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan\nja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia\nmyhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen\neteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.\n\nMatka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti\nde Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut\npahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen\npääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan\neloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua.\nMutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva\nhimmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä\nsyvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku\nyrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja\nvain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti\nkuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä.\nKohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista\ntai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa\nosoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan;\nvimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen\nkarkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli\nvähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin\nkierimään, -- mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan\nhetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen\npalautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen,\njotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.\n\nSilloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia; repivä\ntuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, -- ja sitten\nhän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa mitä\nnöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat\najattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja\nvaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä,\nhovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen\nprinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. \"Hyvä!\"\nsaattoi madame Henriette virkkaa; \"nythän te olette järkevä, herra\nBuckingham!\"\n\nJoskus taasen Raoul säveästi huomautti:\n\n\"Te surmaatte hevosenne, herttua.\"\n\nJa Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi\nvaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja\nettä ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus\njommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi\nkarkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta\nasti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti\nhuomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli\nBuckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi\nusein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen\nisästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota\nBuckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.\n\nRaoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin\nkuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen\nylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De\nWardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli\nheti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan.\nNoudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja\nantamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de\nWardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun\njännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä\nja itsekkäässä ylpeydessä.\n\nOli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes\npuhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul\nkävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli\nkuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti\nhänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan\nolemuksensa johdosta.\n\n\"Tunnusta pois\", virkkoi de Wardes kreiville, \"että olet pahoin\nsairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi.\"\n\n\"En käsitä sitä puhetta\", väitteli kreivi.\n\n\"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen.\"\n\n\"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!\"\n\n\"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön\nkärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen,\nettä hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että\nopettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin\ntullessamme.\"\n\n\"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!\"\n\n\"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus\", haastoi kreivin paha\nhenki puoliääneen. \"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa;\nnäet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi\nhänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän\nmielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit\nsäkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu\nsanoo sinulle nukkuneensa huonosti?\"\n\n\"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?\"\n\n\"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?\"\n\n\"Ei, kun se näkeminen voi viedä ihmiseltä järjen.\"\n\nJa hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de\nWardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta\nhänen silmistään.\n\n\"Kas, maltahan!\" virkkoi de Wardes; \"etkö näe, että hän kutsuu sinua\nluokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä.\"\n\nDe Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet\nlähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.\n\n\"Te erehdytte, monsieur\", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli,\njohon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; \"koulumestari\noli saapuvilla ja kuulemassa.\"\n\nDe Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet\näänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.\n\n\"Työntäkää miekkanne takaisin\", lausui Raoul; \"tiedätte hyvin, että\ntällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat\nhyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi\nyritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte\nystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista,\njoka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella\nrakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te\nolisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi\npaljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!\"\n\n\"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!\" kuohahti de\nWardes. \"Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa\npitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä\nehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra\nd'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni\nkohtaan.\"\n\n\"Te valehtelette, monsieur\", sanoi Raoul kylmäkiskoisesti.\n\n\"Haa, te väitätte minun puhuvan perättömiä, monsieur!\" huudahti de\nWardes.\n\n\"Miksen sitä sanoisi, kun lausumanne on mahdoton?\"\n\n\"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan\nväitettänne miekalla?\"\n\n\"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme\ntoimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo.\"\n\n\"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi\nminua hengiltä, herra koulumestari.\"\n\n\"Ei\", vastasi Raoul järkkymättömästi, \"mutta herra d'Artagnanin säilä\npystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan\nhän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan\ntullen kostan hänen nimensä häväistyksen.\"\n\n\"Varokaa, varokaa, monsieur!\" karjaisi de Wardes. \"Ellette heti\npaikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat\nkostolleni!\"\n\n\"Ohoo, monsieur\", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle,\n\"siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa\naistia aatelismiehessä.\"\n\n\"Mitä sanotte, herttua?\" tiukkasi de Wardes kääntyen häneen päin.\n\n\"Pahoittelen äskeisen huomautuksenne loukkaavan englantilaisia\nkorviani.\"\n\n\"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!\" huudahti de Wardes\nvimmastuksissaan; \"siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda\nsormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte.\"\n\n\"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur\", vastasi Buckingham\nluonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa\nantoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. \"Herra de Bragelonne on\nystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä\nsiitä.\"\n\nDe Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa\npysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.\n\n\"Mutta näyttäähän siltä\", hän sanoi, \"että minä en loukkaa herra de\nBragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa.\"\n\n\"Ketä siis loukkasitte?\"\n\n\"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania\", vastasi de\nWardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen\npolkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.\n\n\"No, se on toista\", sanoi Buckingham.\n\n\"Eikö olekin?\" vahvisti de Wardes. \"Herra d'Artagnanin ystäville siis\nkuuluu hänen puolustamisensa.\"\n\n\"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur\", vastasi\nenglantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. \"Herra de\nBragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen\nsijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra\nd'Artagnania...\"\n\n\"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?\"\ntäydensi de Wardes.\n\n\"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen\", oikaisi Buckingham\nsivaltaen miekan huotrastaan, \"sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut\nhaittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä\nsuuren palveluksen _minun_ isälleni.\" De Wardes liikahti hämmästyneenä.\n\"Herra d'Artagnan\", pitkitti Buckingham, \"on uljain aatelismies, mitä\ntunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille\nmiekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa.\"\n\nJa Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon.\nDe Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.\n\n\"Hei, hei, hyvät herrat\", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen\nvuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin,\n\"tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen\nprinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra\nd'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä.\"\n\n\"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?\" tiuskaisi de Wardes hammasta\npurren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.\n\n\"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee\", vastasi Raoul\nlevollisesti, \"koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten\nkanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä.\"\n\nDe Wardes kalpeni.\n\n\"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur\",\njatkoi Raoul. \"Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän\nasuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella.\nHän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun\nteillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan\nmiehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte\ntahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta.\"\n\nDe Wardes pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n\"Hyi, herra de Wardes\", morkkasi Raoul; \"ei ole sopivaa rettelöidä\ntuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja.\nAjatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen,\nvarsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy.\"\n\n\"Välttelyä!\" mutisi de Wardes; \"verukkeita!\"\n\n\"Jopa jotakin!\" vastasi Raoul; \"miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä,\nhyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on\nkymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele\nyhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja\ntiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona,\nBléneaussa, Flandrian rannikolla, -- tykkimiesten edellä, sata askelta\nedenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta\nrintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne\nolisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan\nnäytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te\ntahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko,\nettä minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes.\nSitä mielihyvää en teille suo.\"\n\n\"Tuo on silkkaa järkeä\", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa\ntakaisin huotraan, \"ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra\nde Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni\nmaltittomuuteen.\"\n\nMutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka\nkoholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.\n\n\"Varovammin, monsieur, -- olitte puhkaista silmäni!\" virkkoi Bragelonne\nrauhallisesti.\n\n\"Mutta ettekö siis tahdo taistella?\" raivosi de Wardes.\n\n\"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä\nteidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne.\nHerra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne,\nkuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te\nvarmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia\nvääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!\"\n\n\"Haa!\" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana:\n\"kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de\nBragelonne!\"\n\nRaoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään\nleimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se\nkauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin,\njoiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli\nsäästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti\nmiekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.\n\n\"Olette oikeassa, monsieur\", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella\nmalttaen mielensä; \"tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen\nkreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään\npelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte\nvihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä\nhäpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun\nsoimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka\ntapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi!\nOlkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin\nkanssa hyvitätte minun asiani.\"\n\n\"Ohoh\", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, \"sitä tavatonta\nvarovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra\nd'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte\ntaistelemaan kanssani.\"\n\n\"Älkää olko siitä huolissanne\", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa;\n\"herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä\nsuosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten\nisällennekin kävi, -- että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen\nminun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette\nilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de\nWardes.\"\n\n\"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle,\nmonsieur\", vastasi de Wardes.\n\n\"Sallikaa minun, monsieur\", puuttui puheeseen Buckingham, \"tulkita\nsananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia\nrintahaarniska.\"\n\nDe Wardes puristi kätensä nyrkkiin. \"Ahaa, minä ymmärrän!\" kähisi hän;\n\"nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten\nmitelläkseen miekkaa kanssani.\"\n\n\"No, monsieur\", virkkoi Raoul, \"koska ehdottomasti tahdotte, niin\nlopettakaamme tämä.\" Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia\nkohti.\n\n\"Mitä teettekään?\" hämmästyi Buckingham.\n\n\"Olkaa huoletta\", rauhoitti Raoul; \"tämä päättyy pian.\"\n\nDe Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin.\nRiidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että\nBuckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän\nvastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua.\nRaoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt\nnuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka\ntoinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla\nkolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta\nneljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta\nsilloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla\nnykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan\nsiten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti\nmiekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja\npaiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta\nkarjahtelevana.\n\n\"Näkemiin! näkemiin!\" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten\nsäilänsä takaisin.\n\n\"Ka, _pardieu_\", vastasi Raoul, \"minä olen teitä jo tunnin ajan\nhyvästellyt.\" Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: \"Ei sanaakaan\ntästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän\näärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan\nanteeksi ja unohtamaan.\"\n\n\"Voi, hyvä varakreivi\", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja\nvoimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, \"sallittehan minun toki\npäin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella\ntulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät.\"\n\n\"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen\nuhkaamana\", vastasi Raoul, \"ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme,\nherttua.\"\n\n\"Isällänne oli hyviä ystäviä, varakreivi.\"\n\n\"Ah, niitä ystäviä ei hänellä enää olekaan\", huokasi Raoul.\n\n\"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille\nystävyyttäni.\"\n\nJa Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti\nesitetyn liiton.\n\n\"Minun suvussani\", lisäsi Buckingham, \"kuollaan niiden puolesta, joita\nrakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne.\"\n\n\"Kyllä, herttua, tiedän sen\", vastasi Raoul.\n\n\n\n\n88.\n\nMitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.\n\n\nMikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes\npujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin,\njonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen\nmieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja\nrauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin\nluonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa\nkiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.\n\nBuckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja\nviettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen\nBragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan\nhyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka\nherttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi\ntavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei\nnäköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli\nhillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi\nkaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja\nhuima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista\ntilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla\nväistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä\nviehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita\nkolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia\nsilmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin\nseurueen aatelismiesten keskuuteen, -- ja vieläpä saivat osansa\nkaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli\nyleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella.\nPariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut\nsatatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä\nnarria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.\n\nAinoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja\nkun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla\nonnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja\nepäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut\nleskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta,\njoka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista\nonnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti\nvirkkanut: \"Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi\nsyntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on\nharvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja\ntahdonvoimaa.\"\n\nDe Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet\nviestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan\nNanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja.\nKruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan\nLotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen\njatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.\n\nJo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet\nhieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja\nkeveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti\nkullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja\nkaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä\nreunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista\nruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun\nkruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn\nhän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari\nkohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja\nBuckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.\n\nKohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko\njoukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen\ntapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt\nkruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta\nmatkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan\nvaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä\nkumppaniltaan:\n\n\"Kuka tuo herrasmies onkaan?\"\n\n\"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne\",\nvastasi junkkari; \"hän on pulska Buckinghamin herttua.\"\n\n\"Niin, aivan oikein!\"\n\n\"Madamen ritari\", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen\nhuomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä\näänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät\nvihjailemaan.\n\n\"Kuinka? Mitä sanotkaan?\" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.\n\n\"Ritari, sanoin.\"\n\n\"Onko madamella muka erityinen ritari?\"\n\n\"_Dame_, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he\nnauravat ja ilakoivat kaksistaan.\"\n\n\"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana.\"\n\n\"Niin, tosiaankin... Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella\nonkin kaksi ritaria.\"\n\n\"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!\"\n\n\"Minussa ei ole mitään myrkkyä... tehän nyt olette kummallisella\npäällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta\nhuomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen.\"\n\nKruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan\npäästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. \"Prinsessa on sievä\",\nvirkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.\n\n\"Kyllä\", vastasi junkkari samaan tapaan. \"Lausut myönnytyksesi ihan\nkuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat\nsilmät.\"\n\n\"Pienet.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan.\"\n\n\"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur.\"\n\n\"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto.\"\n\n\"Mutta laihat kasvot.\"\n\n\"Hampaat näyttivät lumoavilta.\"\n\n\"Niitä saakin katsella -- suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin\nehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin\nmorsiamenne.\"\n\n\"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas.\"\n\n\"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka\nhän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette\nriistäisi häneltä tehoa!\"\n\nFilip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen\nhymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:\n\n\"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä\nennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä\nseurustelleet keskenämme Louvressa?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan\ntoiseksi ihmiseksi\", huomautti junkkari. \"Mainitsemaanne aikaan hän oli\nvähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä.\nMuistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia\nhänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?\"\n\nSe muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei\ntosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota\nkuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut\njotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä,\nkarauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja\njunkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän\nkeskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei\njälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.\n\n\"Teillä, kreivi, on hyvä aisti\", aloitti hän.\n\n\"Kiitän kohteliaisuudesta\", vastasi de Guiche, \"mutta miksi niin\nsanotte?\"\n\n\"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllähän\", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.\n\n\"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan.\"\n\n\"Hänen olennostaan?\" kertasi de Guiche hämillään.\n\n\"Niin, -- ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta... kaikesta.\"\n\nKysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.\n\n\"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa\nkäsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee\",\nkiusasi junkkari nauraen.\n\n\"Niin, puhu vapaasti\", virkkoi prinssi.\n\nDe Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.\n\n\"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen\", rohkaisi sulhanen, \"mutta\nainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta\ntuntuu?\"\n\nSalatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan\nkiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa\nkeskiteitse.\n\n\"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä\", hän sanoi,\n\"mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen.\"\n\n\"Mutta, hyvä kreivi\", huudahti junkkari, \"teidäthän hurmasi hänen\npelkkä muotokuvansa!\"\n\nDe Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan\nvauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään\nhämmennystään.\n\n\"Muotokuva?\" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.\n\n\"Niin, se pienoiskuva\", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen\nhäntä; \"eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?\"\n\n\"Enpä tiedä, -- se ei niin jäänyt mieleeni.\"\n\n\"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti.\"\n\n\"Mahdollista kyllä.\"\n\n\"Onko hänellä edes henkevyyttä?\" tiedusti prinssi.\n\n\"On paljonkin, luullakseni\", vastasi de Guiche.\n\n\"Entä Buckinghamin herttualla?\" kysyi junkkari.\n\n\"Sitä en osaa sanoa.\"\n\n\"Minä kyllä luulisin olevan\", jatkoi junkkari, \"sillä hän pitää Madamea\nnaurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs\nnainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa.\"\n\n\"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta\", mukausi de\nGuiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli\nhuomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan\nkanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen\nkeskustelun siten toiselle tolalle.\n\nTulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt,\nettä hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä.\nLeskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he\nmaanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä\nja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona\nasuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama\nlaet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät,\nkun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli\nkaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot,\nkiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut -- kaikkialla\nmonihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja,\nkäytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita,\neteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla\npihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön\nMazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että\nnöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja\nepäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat,\näänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi\nritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja\nvaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen\nRanskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei\nväliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa\npöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä\nhalveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen\nmurhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär\nunohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin\nvoitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että\nloistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle\npalautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita\noli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän\nesiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.\n\nKuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan\nlevähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua\nratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa.\nBragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt\nmaataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta\ntätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon\nkuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt\njälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja\nManicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli\nvielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan\ntäyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset\nkoruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de\nGuichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan\nsurkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut\npojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana\nmäärärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.\n\nDe Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt\ntukkaansa.\n\n\"Miljoona!\" hoki hän; \"minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi\nantaa minulle perintöosaani?\"\n\n\"Sinä haaskaisit sen\", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.\n\n\"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää\ntarvitse mitään.\"\n\n\"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?\" sanoi Raoul.\n\n\"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!\"\n\n\"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi\", huomautti Manicamp, \"vaan\nhyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta.\"\n\n\"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!\"\n\n\"_Pardieu_!\" puuttui puheeseen de Wardes; \"vähimmällä pulailulla\npääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin\nherttuakin ja teet velkaa.\"\n\n\"Olen jo velkaantunut.\"\n\n\"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!\"\n\nTällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin\nBuckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat\nhykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.\n\nKruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa\nkirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä\nminkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona\nkorkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty\ntapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa\nilmoittavan:\n\n\"Herra de Malicorne.\"\n\n-- Mitä hän minusta tahtonee? -- ajatteli Raoul. \"Odottakoon\", hän\nsanoi lakeijalle.\n\n\"Hän on Bloisista saapunut herrasmies\", selitti tämä.\n\n\"Ahaa, tulkoon heti!\" huudahti Raoul elähtyen.\n\nMalicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka\nkupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:\n\n\"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de\nBragelonne.\"\n\nRaoul punastui.\n\n\"Naiselta?\" hän sanoi; \"Bloisista?\"\n\n\"Niin, monsieur, -- neiti de Montalaisin lähettämänä.\"\n\n\"Kah, kiitos, monsieur\", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. \"Nyt\nmuistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta\nilmoitettavaa minulle?\"\n\nMalicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.\n\n\"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!\" sopersi toinen kalveten.\n\"Avaamattomina!\"\n\n\"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne\nosoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille.\"\n\n\"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?\" huudahti Raoul.\n\n\"On viime viikolla.\"\n\n\"Ja missä hän nyt on?\"\n\n\"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur.\"\n\n\"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?\"\n\n\"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne\", selitti Malicorne.\n\nRaoul punastui ja hymyili.\n\n\"Aure-neiti on hyvin herttainen\", hän sanoi; \"hän on aina hyväsydäminen\nja avulias.\"\n\n\"Aina, monsieur\", vahvisti Malicorne.\n\n\"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi\ntieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä\nsuurkaupunkia läpikotaisin.\"\n\nMalicorne veti taskustaan vielä kirjeen.\n\n\"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa\", arveli hän.\n\nRaoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla\nvain sanat:\n\n\"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kummeksui Raoul; \"tiedättekö, monsieur?\"\n\n\"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta.\"\n\nRaoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.\n\n\"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai\nsurettavaa?\" virkkoi hän sitten.\n\n\"Kyllähän näette.\"\n\n\"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne.\"\n\n\"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur.\"\n\n\"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\n\"Teidän sopii lausua asianne.\"\n\n\"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään\nkeinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa\nminulle pääsyn?\"\n\n\"Kyllähän.\"\n\n\"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!\"\n\n\"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani.\"\n\n\"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur.\"\n\n\"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä\nystäviä?\"\n\n\"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan\ntulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän\nkarkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En\nollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan\nlävistänyt minut.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Raoul. \"Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan\nmiehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia\nseurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne\nja esittelijäksenne.\"\n\n\n\n\n89.\n\nNeiti de Montalaisin yllätys.\n\n\nPalais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle\nhovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän\nsuuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan\nloistavinta seuruetta.\n\nTästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka\nsäihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot,\nettä ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta\nhuomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.\n\n\"Hallitse toki itseäsi\", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan\nystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.\n\nKreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että\nCondén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he\nseisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.\n\nJuhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät\nloistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa\nseurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja\nhän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan\nAnnan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja\nhän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: \"Eikö hän teistäkin\nole isänsä näköinen?\" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän\nkoko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä.\nRuhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen\ntervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle\npariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.\n\n\"Tiedättekö, varakreivi\", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, \"onko\nhovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia\nkaunottaria?\"\n\n\"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur\", vasasi Raoul.\n\n\"Oh, ette vain ole tuntevinanne!\"\n\n\"Kuinka niin, monseigneur?\"\n\n\"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin.\"\n\n\"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en\nkysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten\npuhelemaan siitä.\"\n\n\"Mutta Manicamp?\"\n\n\"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta\nhäneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun\nhänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä.\"\n\n\"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?\"\nvirkkoi prinssi; \"toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa\ntällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut\nmelkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut\nprinssille.\"\n\n\"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur\", sanoi Raoul;\n\"teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta.\"\n\n\"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista\nvälinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa\nlentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar\nsanoi. _Pardieu_, sieviä kasvoja!\"\n\nJoukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja\nmeidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli\nvalinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että\nse näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden\nihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin\nkahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka\nsuuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.\n\n\"Kreivitär de Tonnay-Charente\", lausui vanha rouva de Navailles\nkruununprinssille.\n\nJa kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: \"Kreivitär de\nTonnay-Charente.\"\n\n\"Tämä näyttää varsin miellyttävältä\", huomautti Condén prinssi Raouliin\nkääntyen. \"Hyvä alku!\"\n\n\"Sievä hän on todellakin\", myönsi Raoul, \"mutta sävyltään hiukan\nkorskea.\"\n\n\"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua\nhän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin\ntoinenkin kaunotar!\"\n\n\"Ja hänet minä tunnenkin!\" virkahti Raoul ihmetellen.\n\n\"Kreivitär Aure de Montalais\", lausui rouva de Navailles.\nKruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka\nsuulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi prinssi; \"tehoaako kreivitär de Montalais teihin\nniin voimakkaasti?\"\n\n\"Ei, monseigneur, ei\", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.\n\n\"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu\nseuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin\nsuloinen ilmestys.\"\n\n\"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière\", ilmoitti rouva de\nNavailles.\n\nTämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä\nsumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi\nhavaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku\nrupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria,\njotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.\n\n\"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!\" jupisi Raoul, ja hänen\noli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa\nharhailla Louisesta tämän ystävättäreen.\n\nJälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut\nvain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa\nitsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin\nhuomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la\nVallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi\nmielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka\npahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan\nvilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen -- joko luontaisesta\narastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään --\npiti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon\nloiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään\nmahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.\n\nBloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus,\njohon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään\nsaatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa\nvaliojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä,\nniin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman\naskeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein\nAure-neidin äänen kuuluviin.\n\nParemmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan.\nSiellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin\njunkkari, -- niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin\neroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään.\nTarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana\nseisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään\npuhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli\nharjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna\ntulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina\nasetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi\nheidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan\nja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli\nkuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä\nkeskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut\nvallitsevana sävynä.\n\nMutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa\nmielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan\nsanojen merkityksen.\n\n\"Kuka tuo Montalais on?\" kysyi de Wardes. \"Ja la Vallière? Mitä\nmaalaisneitosia meille lähetetäänkään?\"\n\n\"Montalaisin minä tunnen\", vastasi Lotringin junkkari; \"hän on näpsä\ntyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan\nviehättävä hiukan rampanakin.\"\n\n\"Huh!\" hengähti de Wardes.\n\n\"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on\nlatinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi de Wardes, \"mutta minulle riittää se pelkkä huomio,\nettä hänen käynnissään on tasapainon puutetta.\"\n\n\"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat\", pyysi de Guiche,\nluoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän\nhuolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa\naivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut\njokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden\nhärnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan\ntilaisuuden tullen.\n\nDe Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan\ntapaan:\n\n\"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?\"\n\n\"Montalaisilla?\" virkkoi junkkari.\n\n\"Hänellä ensiksikin.\"\n\n\"Kah, -- te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, _pardieu_.\"\n\n\"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?\"\n\n\"Varokaa, hyvät herrat\", keskeytti de Guiche, \"kuningatar kuulee.\"\n\nRaoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa,\nvoidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota\ntyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan\nhänen mielessään.\n\n-- Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa\ntarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, -- ajatteli hän; --\nmutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen\nsuojelijanaan esiintyy.\n\nJa Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen\ntaholle.\n\nEsittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa\nihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien\nkuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle\npaikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi\nsuosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin\nmittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan\nonnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt\nmukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä\nitsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat\nlähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de\nTonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de\nChalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan\nerityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun\nsisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de\nChâtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää\noikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.\n\nNäiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä\nsorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli\nmieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen\npilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul\noli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä\nkumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan\nystävättärensä avuksi.\n\n\"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi\", virkkoi hän.\n\n\"Niinpä näkyy\", vastasi Raoul hymyillen, \"ja siitä juuri tulinkin\npyytämään hiukan selitystä.\"\n\nMalicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.\n\n\"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne\", käski Montalais. \"Tehän\nesiinnytte tunkeilevasti!\"\n\nMalicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman\naskeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.\n\n\"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?\" sanoi Montalais. \"Niin, minusta\ntuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen\nhovineitona!\"\n\n\"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?\" kysyi Montalais vastaan.\n\n\"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit\", sanoi Raoul ollessaan\nhuomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.\n\n\"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä vetoan Louiseen.\"\n\n\"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on\nminun asemani yläpuolella\", sopersi Louise jotakin sanoakseen.\n\n\"Enhän suinkaan, mademoiselle\", kielsi Raoul vilkkaasti; \"tiedätte\nkyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä\nteidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt\noudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää\ntämän muutoksen.\"\n\n\"Niin, se on totta\", vastasi Montalais elostuen tavalliseen\npuheliaisuuteensa, \"sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de\nBragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan\näitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta\nhänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki\nyhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä,\neikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt.\"\n\n\"Mutta -- etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin\nminä pyysin?\" huudahti Louise.\n\n\"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista\npuolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet\naikaan? Ei, sitä kyllä varoin!\"\n\n\"Olen siis kovin ankaramielinen?\" kysyi Raoul.\n\n\"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin\", selitteli Montalais.\n\"Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia\nkyyneliä, -- tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin\nsuojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan\nvaltakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja,\nmutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä\notin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi\nteille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää\nminusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika\njättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon\npuhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni\nteille suuri kunnia, herra Malicorne.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mademoiselle\", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren\ntuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana\nMontalaisin keveälle sävylle, \"voisinko saada tietää sen suojelijan\nnimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne,\nmademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla\" -- Raoul kumarsi --,\n\"niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la\nVallièren asioita.\"\n\n\"Hyväinen aika, herra Raoul\", virkkoi Louise teeskentelemättömästi,\n\"asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti\nilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne.\"\n\nRaoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä\ntehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä\nMalicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la\nVallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet\nlempeän käskevästi ja sanoi: \"Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa,\nLouise.\"\n\n\"Mutta, herra Raoul\", vastasi Louise punehtuen, \"me olemme kahden...\nKaikki ovat jo hajaantuneet... tullaan levottomiksi ja johdutaan\netsimään meitä.\"\n\n\"Älä ollenkaan pelkää\", rauhoitti nuori mies hymyillen, \"me emme\nkumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi\npoissaoloamme.\"\n\n\"Mutta palvelukseni, herra Raoul?\"\n\n\"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi\nlasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee\nmuutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta\npyytää.\"\n\n\"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!\" sanoi Louise\nlevottomasti.\n\n\"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?\"\n\n\"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme\nkahden.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren\ntytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat\npihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle\nkaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia\nlähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan\nseisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:\n\n\"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua\nkuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni.\"\n\n\"Niin\", vastasi neitonen hyvin hiljaa, \"sen tiedän, herra Raoul.\"\n\n\"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja\nluottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut\nystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?\"\n\nKreivitär ei vastannut mitään.\n\n\"Olen uskonut sinun rakastavan minua\", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi\nyhä enemmän värähdellä; \"olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin\nyhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä\nkävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan\nsiimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin\", kysyi\nnuori mies tuskin hengittäenkään, \"että sydämesi ei enää ole minun?\"\n\n\"Miten voitte sitä kysyä?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut\nsinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen\nluonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä\nhovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen\nvanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi\nnäkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään\npahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise,\nonko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin\nsiitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?\"\n\nNuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?\" huudahti Raoul\ninnostuksen valtaamana. \"Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin\nkuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi\nuhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut\nsuojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi\npienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on\nnykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis\nalituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei\nmitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun\ntulee olla naimisissa.\"\n\n\"Naimisissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Tässä on käteni, Louise, -- laske siihen omasi.\"\n\n\"Mutta kreivi de la Fère?\"\n\n\"Isäni antaa minulle vapaan vallan.\"\n\n\"Kuitenkin...\"\n\n\"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki\nlopulliseen kuntoon hänen kanssaan.\"\n\n\"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa.\"\n\n\"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise!\nKätesi, rakas Louise, -- minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee\ntäydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, -- älä\npane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä\nainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi\nmuuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion\ntuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan\ntervehdyskatse!\"\n\nViime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen\nkalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään.\nNopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja\npakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta.\nRaoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan\nsen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut\nneitsyelliseltä ujoudelta.\n\n\n\n\n90.\n\nAtoksen suostumus.\n\n\nRaoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät\nsietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti\nsatulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden\nOrléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella\nhoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana\nkoettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi\nperille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt\nperusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi\nkäyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.\n\nKreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53]\nkun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies\nhuomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.\n\n\"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?\" sanoi hän osoittaen Raoulille\ntuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa.\n\n\"Niin, monsieur\", myönsi nuori mies, \"ja pyydän teitä suomaan minulle\nsamaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut\nosakseni.\"\n\n\"Puhu, Raoul.\"\n\n\"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen\nmillään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin\nMadamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien\nrakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi\njättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä\nvoisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin\npyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti.\"\n\nAtos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään\nosoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen\nlevollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta\nliikutusta.\n\nKreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi\njonkunlainen kaiho.\n\n\"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta.\"\n\n\"Totta kyllä, monsieur\", vastasi Raoul hyvin hiljaa, \"mutta te sanoitte\nmyös, että jos pysyisin kannallani...\"\n\n\"Ja se on siis muuttumaton?\"\n\nBragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.\n\n\"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas\", jatkoi Atos\nlevollisesti, \"kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä\nhyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua.\"\n\nRaoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut\nhikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä.\nHän nousi.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän; \"omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun\nonnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua\nkäytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?\"\n\n\"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin\", vastasi Raoul tarttuen\nhänen käteensä.\n\n\"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin\nsija\", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä\nrakastaja. \"Kas niin, kas niin\", jatkoi Atos, \"olen valmis kuulemaan,\nRaoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?\"\n\n\"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur -- olisi vain hyvä, jos\nottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun\npuolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun\nhänen seurueeseensa.\"\n\n\"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan\nsananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin\nsoveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen.\"\n\n\"Voi, monsieur!\"\n\n\"Täytän pyyntösi heti, Raoul.\"\n\nKreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.\n\n\"Grimaud!\" huusi hän.\n\nGrimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli\nkarsimassa.\n\n\"Ratsuni!\" jatkoi kreivi.\n\n\"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?\" kummeksui Raoul.\n\n\"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Pariisiin.\"\n\n\"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?\"\n\n\"Eikö kuningas ole Pariisissa?\"\n\n\"On tietysti.\"\n\n\"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan\najatella?\"\n\n\"Mutta monsieur\", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä\npalvelevaisuudesta, \"en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle:\nvoittehan yksinkertaisesti kirjeellä...\"\n\n\"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen\naatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee\npuhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä,\nRaoul.\"\n\n\"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!\"\n\n\"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?\"\n\n\"No, hyvin kyllä.\"\n\n\"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?\"\n\n\"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä.\"\n\n\"Minkä johdosta?\"\n\n\"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla\noli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa\npalvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman\nturhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen\nmajesteettinsa suosiossa.\"\n\n\"Sitä parempi!\"\n\n\"Mutta minä ihan rukoilen teitä\", jatkoi Raoul, \"älkää kohdelko minua\nenää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, -- muutoin jään\npahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita\nvaikutteita voimallisempi.\"\n\n\"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole\ntarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut:\nälkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia\nistutuksiani, Raoul.\"\n\nNuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei\nsiinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja\nseurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti\noksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä\npainostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui\nhänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen\nmyötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi\nsen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:\n\n\"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua\nneiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan\npuhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin\nehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa,\nonko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä,\nperittyä vastakohtaisuutta?\"\n\n\"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa\", sanoi Atos vain, \"kuinka\nedullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin\nsykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää\nauringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!\"\n\nRaoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.\n\n\"Monsieur\", hän sitten tiukkasi urheasti, \"anon yhä selitystä; teidän\ntulee jo pitää poikaanne miehenä.\"\n\n\"Niinpä osoita minulle olevasi mies\", vastasi Atos ankarana\nsuoristautuen; \"tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista\npojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton\ntilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman\naatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen\nloiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän\npohjalla.\"\n\n\"Monsieur\", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, \"minua\nherjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!\"\n\nAtos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston\nylijumala ja lausui majesteettisesti:\n\n\"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit.\"\n\n\"Oi, anteeksi... anteeksi...\" mutisi Raoul malttuen.\n\n\"Mitä sinä vastasit?\" tivasi kreivi jalkaa polkien.\n\n\"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi\npuolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet\nsamaa tietä.\"\n\n\"Ja minkätähden et surmannut häntä?\"\n\n\"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja\nminä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Atos; \"mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä\nkuninkaan puheille.\"\n\n\"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?\"\n\n\"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on\ntuottanut meille sen häväistyksen.\"\n\n\"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin\nsuokaa minulle anteeksi.\"\n\n\"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?\"\n\n\"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa...\"\n\n\"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta\nasetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi.\"\n\n\"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan\nhän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan\nkaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi.\"\n\n\"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?\"\n\n\"Te vaaditte välttämättömästi?\"\n\n\"Se on tahtoni.\"\n\n\"Varakreivi de Wardes.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Atos. \"Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme\novat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle\nnyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!\"\n\n\n\n\n91.\n\nMonsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.\n\n\nKreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli\nPalais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä\nhuvinäytelmän piirteenä.\n\nOli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä.\nPikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet\nnyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään\nhauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan,\nja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin\nja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään\nvirkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen\nkuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa,\nyritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi.\nLotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi\nkaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten\nvastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että\nManicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten\npidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi\nnousta seurastaan.\n\nFilip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin\ntulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut\ntarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan.\nSellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi\nteräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin\npitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän\ntähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota\nnuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä\nhänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita\nammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle\nkuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi\näkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten\nmielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs,\nlautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja\nantoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen\nsivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi\ntarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa\näitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän\naikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui\nkirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.\n\nLeskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli\nkaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin\nhellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli\nvalloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu\nviehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut\ntytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää\nhuomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä,\nmikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin\nparissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja\nuusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla\nkuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen\nkäsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia\nmukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna\nrakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen\nsilmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa\nleskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden\nnuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista\nturvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin\ntottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli\nnoussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta\ntottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin\nkiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen\nmajesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen\nFilip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä\nlohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain\ntyöläästi ja ensin puolinaisesti.\n\nAnna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla\ntasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla\npäässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa.\nKuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä\nkääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan\nkuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa\nmuuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada\nvaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi\nmelkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista\nvalta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman\npoikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi\nFilip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja\npunoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa\nhuomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.\n\nLeskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui\nhänen rukouskammioonsa, -- ei tällä kertaa itkettynein silmin ja\nvaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän\nsuuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen\nviittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä\nsovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin\nFilipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä\nkunnioitusta.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.\n\n\"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni\", jupisi prinssi\nallapäin.\n\n\"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta\", sanoi kuningatar asettaen\nkynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei\nvastannut. \"On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?\"\n\n\"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame.\"\n\n\"Annahan kuulua.\"\n\nFilip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat\nhänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille,\nhaihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen\nkuormaansa vain syvällä huokaisulla.\n\n\"No, no, Filip, lujuutta vain\", reipastutti äiti. \"Kun ihmisellä on\nvalittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö\nniin?\"\n\n\"Se ei ole niinkään sanottua, madame.\"\n\n\"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele.\"\n\n\"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua,\nmadame!\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"Epäilemättä, -- sillä kun on nainen...\"\n\n\"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?\" virkahti leskikuningatar ilmeisen\nuteliaasti. \"No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan\narastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras.\nKoska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin\ntähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä\npuhuttavaa.\"\n\n\"Sanokaahan te itse, madame\", kysyi Filip, \"ettekö ole huomannut\nmitään?\"\n\n\"Huomannut mitäänkö, Filip?... Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti!\nMitä laatua sen havainnon pitäisi olla?\"\n\n\"No, puolisoni on sievä.\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar.\"\n\n\"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan\nnähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut\nedukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista\nvanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo\nsellaisenaan sievä.\"\n\n\"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi.\"\n\n\"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän\nprinsessa.\"\n\n\"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?\"\n\n\"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin\nterveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä\nhiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa.\nSen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa\ntäällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin\nEnglannissa.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti\nsaavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä.\"\n\n\"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa\non hiukan kevytmielinen.\"\n\n\"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen\nverran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, --\nmutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin,\npoikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa\nmuodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille\nylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee\nparemmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, madame\", vastasi Filip ärtyisesti. \"Maalaatte eteeni\ntodella peloittavia kuvia, äitini.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.\n\n\"Te tiedätte, madame\", sanoi Filip apeasti, \"että menin naimisiin hyvin\nvastahakoisesti.\"\n\n\"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis\nmielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?\"\n\n\"Ei nyt juuri vakavaakaan...\"\n\n\"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa\nseurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin\nonnettomaksi aviomieheksi.\"\n\n\"Tyytyväinen aviomies en olekaan\", vastasi Filip, \"ja se saakin tulla\ntunnetuksi.\"\n\n\"Mutta Filip!\"\n\n\"_Ma foi_, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan\najatellut elämääni tällaiseksi.\"\n\n\"Selitä toki.\"\n\n\"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin\najoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon,\npukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena.\"\n\n\"Sinä olet mustasukkainen, Filip!\"\n\n\"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen\ntyperää osaa; mutta kiusaantunut olen.\"\n\n\"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin\nkauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta...\"\n\n\"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta,\näiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi\nsuosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan\nkaikkein luottavaisintakin miestä.\"\n\n\"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän\nvaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita\nkohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!\"\n\n\"Niin, ja minusta siinä on kylliksi.\"\n\n\"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on\nvaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa,\nFilip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa.\"\n\nÄitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta\nkykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.\n\n\"No, sinä jo peräännyt\", sanoi Itävallan Anna. \"Se ilahduttaa minua, ja\noikein on myöntää erehdyksensä.\"\n\n\"Ei!\" huudahti Filip; \"minä en ota takaisin sanojani, vaan aion\ntodistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No,\nkuunnelkaahan vain.\"\n\nLeskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä\njuoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti -- kuningatarkin\n-- aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.\n\n\"Sanokaa te minulle ensiksikin\", aloitti Filip, \"minkätähden vaimoni on\nyhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?\" Ja Filip\nlaski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin\nvarmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen\nvihjaukseen.\n\n\"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä\", selitti kuitenkin Itävallan\nAnna. \"Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet\npaljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja\nvaltiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois\nritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista\nkiintymystään.\"\n\n\"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, -- siirtyä\nkurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan\nenemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä\nlähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!\"\n\n\"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?\"\n\n\"Täydellä todella!\"\n\n\"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?\"\n\n\"Komea Buckinghamin herttua... Alatteko puolustaa minulle häntäkin,\näiti?\"\n\nItävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän\nBuckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia\nettä suruisia!\n\n\"Buckinghamin herttua?\" mutisi hän.\n\n\"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi.\"\n\n\"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita\", sanoi Itävallan\nAnna rohkaistuen.\n\n\"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan\npuolelle!\" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä\nmielensä oli jo järkkyä kyyneliin.\n\n\"Poikani, poikani!\" varoitti leskikuningatar; \"tuollainen sanantapa ei\nsovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään\ntapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon\nvieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät\nikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja.\"\n\n\"Oh, madame\", kivahti Filip, \"herttua on englantilainen, ja pitävätkö\nhe suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?\"\n\nKuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään\nottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.\n\n\"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip\",\nvirkkoi hän, \"ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen\nminua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!\"\n\n\"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä.\"\n\n\"Ja mitä olet näkevinäsi?\"\n\n\"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni\nläheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen\nHenriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse\nturhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No,\nherttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo.\nHänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin.\"\n\n\"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille\", sanoi\nItävallan Anna; \"jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn\nsinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen\nvalmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät\nmielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle\nsyyttömästi kärsimyksiä.\"\n\n\"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja\nkunnioittavammin kuin poikansa\", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta,\nkuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.\n\nKuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta\nnopeasti tointuen hän virkkoi:\n\n\"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa?\nMitä oikeastaan haluaisit?\"\n\n\"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan\ntarmokkaasti, -- en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta\nBuckinghamin taholta.\"\n\n\"Et ota sietääksesi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miten siis menettelet?\"\n\n\"Valitan kuninkaalle.\"\n\n\"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?\"\n\n\"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa\", lausui Monsieur, kasvoillaan\ntuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden\ntavalliselle säyseydelle, \"niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!\"\n\n\"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?\" tiedusti Itävallan\nAnna huolestuneena.\n\n\"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, -- että hän poistuu\nRanskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen.\"\n\n\"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip\", kielsi\nkuningatar. \"Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden\nloukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin\nkiivastuksesi taltuttamiseksi.\"\n\n\"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata\nasemaani!\" huudahti Filip itkunsekaisesti.\n\n\"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan\nsinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden\nlaiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan\naiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan\nväleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi\npeittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen\nvälttämättömyyden vaatimuksesta!\" Filip liikahti äkäisesti.\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi kuningatar, \"tässä nyt ei ole kysymystäkään\ntodellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on\npelkästään naurettava luulevaisuus.\"\n\n\"Madame, minä tiedän mitä tiedän.\"\n\n\"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua\nkärsivällisyyteen.\"\n\n\"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame.\"\n\nKuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.\n\"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi\", sanoi hän.\n\n\"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun\ntoivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä\nainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini.\"\n\n\"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi\", päätti Itävallan Anna\nhieman värähtävällä äänellä.\n\n\"Mutta, madame\", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, \"olkaa nyt\näitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne;\neihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin\nminuutin keskustelu.\"\n\n\"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän\", vastasi kuningatar\njälleen jyrkemmin; \"se ei olisi arvosi mukaista.\"\n\n\"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!\"\n\n\"Oh\", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, \"älä\nmilloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo\nei aina ole kääntynyt.\"\n\n\"Mitä siis tehdä?... Pitänee kysyä neuvoa muilta.\"\n\n\"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi,\nchevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip.\nSinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?\"\n\n\"Mitä pikimmin, madame.\"\n\n\"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään\nvihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja\nmuilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti\non!\"\n\n\"Tottelen teitä, äiti\", lupasi Filip huojentuneena.\n\n\"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa.\"\n\n\"Hoo, se ei olekaan vaikeata, _pardieu!_ Hän on tietysti Madamen ovella\nodottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Itävallan Anna levollisesti. \"Sanohan herttualle, että\npyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani.\"\n\nFilip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.\n\n\n\n\n92.\n\nFor ever!\n\n\nLeskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen\nluoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.\n\nKuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa,\nmutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän\nvastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja\nkunnioittavan kumarruksen.\n\nItävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat\nhiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät\nkaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.\n\nTänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti\nmenneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin\nnuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän\ntoisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle\nkovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut\nhänen nimeänsä lausuen.\n\nItävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen,\njossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran\nrakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.\n\n\"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?\" lausui Buckingham\nkunnioittavasti.\n\n\"Niin, herttua\", vastasi kuningatar englanniksi. \"Suvaitkaa istuutua.\"\n\nNuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama\nsuosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut\neroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä\njotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä\nkuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:\n\n\"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?\"\n\n\"Tämä on kaunis maa, madame\", vastasi herttua.\n\n\"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?\"\n\n\"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame.\"\n\n\"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon\nenglantilaisille?\"\n\n\"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata\", myönsi\nherttua; \"mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko\nmieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan.\"\n\nItävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen\nlämpimästi.\n\n\"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita\ntiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?\"\n\n\"Isäni palatsissa, niin\", vastasi herttua luoden silmänsä alas.\n\n\"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja\", virkkoi\nkuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.\n\n\"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä\nkuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä\", myönsi herttua\nalistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.\n\n\"Se on totta\", sanoi kuningatar hiljaa. \"Ja lämminsydämisenä miehenä\nsiis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme... sulkeutuaksenne\nrikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen.\"\n\nBuckingham kohotti päänsä.\n\n\"Sitä en luule, madame\", vastasi hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan.\"\n\nItävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. \"Mitä!\" hän sanoi; \"ettekö\nsiis ole uuden kuninkaan suosiossa?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta\nhyväntahtoisuutta, madame.\"\n\n\"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?\" arvaili kuningatar; \"sitä on\nsanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte.\"\n\n\"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame.\"\n\n\"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?\"\n\n\"Ei madame\", selitti Buckingham vilkkaasti, \"päätökselläni ei ole\nmitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua\nvastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno\naisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä\nmielelleni kuin omassa maassani.\"\n\nItävallan Anna hymyili vienosti.\n\n\"Parempaa viehäkettä!\" hän toisti; \"oletteko ajatellut tarkoin,\nherttua?\"\n\nBuckingham sopersi jotakin.\n\n\"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua\", jatkoi kuningatar, \"että se\nkelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä...\"\n\n\"Madame\", keskeytti herttua, \"teidän majesteettinne kiinnittää hyvin\nsuurta huomiota tähän seikkaan.\"\n\n\"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?\"\n\n\"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt\ntoistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen\nkustannuksella.\"\n\nItävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen\nolkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.\n\n\"Monsieur\", hän lausui, \"uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä\nvertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata\nEspanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja\ntunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana\nsiitä kaihosta.\"\n\n\"Ette vuottakaan, madame!\" sanoi nuori herttua häilymättä; \"ettekö\nsilloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, -- niinkuin muuten olette\nvieläkin?\"\n\n\"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!\" Mutta\nnäiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. \"Niin\",\njatkoi kuningatar, \"ja sentähden annan teille hyvän neuvon.\"\n\n\"Neuvon palata Lontooseen?\" huudahti toinen.\n\n\"Niin, mylord\", myönsi Itävallan Anna suoraan.\n\nHerttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei\nvoinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat\ntunteellisuuteen.\n\n\"Se on välttämätöntä\", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.\n\n\"Kuinka!\" huudahti herttua; \"minulle huomautetaan vakavasti, että minun\non lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!\"\n\n\"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin\nisänmaanne!\"\n\n\"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame\", virkkoi herttua\npikaisesti.\n\n\"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord\", kielsi kuningatar; \"te\nunohdatte, kelle puhutte!\"\n\nBuckingham heittäysi polvilleen.\n\n\"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, -- te ette\nainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman\nensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi;\nolenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?\"\n\n\"Te olette kavaltanut itsenne!\" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.\n\n\"En tiedä lausuneeni mitään!\"\n\n\"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja\nsitäpaitsi...\"\n\n\"Sitäpaitsi\", keskeytti herttua kiihtyneesti, \"kukaan ei tiedä teidän\nkuunnelleen minua.\"\n\n\"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on\nnuoruuden viat ja ansiot.\"\n\n\"Minut on petetty, -- annettu ilmi!\"\n\n\"Ja kuka sen olisi tehnyt?\"\n\n\"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat\nsydäntäni kuin avointa kirjaa.\"\n\n\"En tiedä siitä mitään.\"\n\n\"Herra de Bragelonne esimerkiksi.\"\n\n\"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä\nasiassa.\"\n\n\"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en\nitsekään rohkene selvittää sielussani...\"\n\n\"Niin mitä sitten, herttua?\"\n\n\"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi.\"\n\n\"Teidän salaisuutenne ilmisaaja -- noin huimapäisen nuoren miehen\nesiintymisen oivaltaja -- ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä\non kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu\naviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin\nherttua.\"\n\nBuckingham vaaleni.\n\n\"Te olette ihan armoton, madame!\" huudahti hän.\n\n\"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham\",\nvastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, \"kun taistelette\npilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan\nitsenne kanssa.\"\n\n\"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle\",\nvastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä\nmurheellisimpaan masennukseen.\n\nAnna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. \"Villiers\",\nhaastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, \"mitä te pyydätte?\nÄitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa\nhäväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö\nsäästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta,\nVilliers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia\nja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat\nepätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta\nnaisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja\nsuosiollisuudeksi.\"\n\nBuckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.\n\n\"Te olette oikeassa, madame\", myönsi hän. \"Mutta ne, joista puhutte,\novat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei\nhäädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu.\"\n\n\"Ei, se kyllä on muistossa!\" jupisi Itävallan Anna. \"Mutta miksi\nsanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte,\nettä teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin?\nMinä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan\nomasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus,\nosoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin\nkiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle.\"\n\n\"Siis teidän tähtenne, madame?\"\n\n\"Yksinomaan.\"\n\n\"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta\nylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'\"\n\n\"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni\nhälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti\ntulossa\", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. \"Ja luottakaa\nminuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei\nherätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin\nosoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta.\"\n\n\"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo\", valitti nuori\nylimys; \"esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei\nriitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta.\"\n\n\"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?\" kysyi kuningatar\nsydämellisesti myhäillen.\n\n\"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen\nsuuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni.\"\n\n\"Villiers!\" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen\nkaulaan; \"minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei\ntieteni saa pahoittaa poikani mieltä.\"\n\n\"Kiitos, madame, kiitos!\" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen\ntukahduttamalla äänellä. \"Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa\nrakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle.\"\n\nLeskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. \"Menkää siis\",\nsanoi hän.\n\n\"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!\"\n\n\"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord\", vastasi Itävallan Anna.\n\"Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte\nnyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen;\nilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne.\"\n\n\"Tahtoni?\" mutisi nuori ylimys.\n\n\"Niin, herttua.\"\n\n\"Ja... enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?\"\n\nItävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa\nraskasmielisyys.\n\n\"Minulle olisi mieluista\", vastasi hän, \"jos palaisitte silloin kun\nminä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni\nvierelle.\"\n\n\"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!\" virkahti Buckingham.\n\n\"Joka oli Ranskan kuningas\", vastasi kuningatar.\n\n\"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa\ntulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille\nmonen monta elonvuotta lisää.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy\", sanoi kuningatar yrittäen\nhymyillä.\n\n\"Minusta ei ole silloin palaamaan\", virkkoi Buckingham kaihomielin,\n\"niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton\nnuorta kuten vanhaakin kohtaan.\"\n\n\"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne:\ntulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne,\nettä se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi\njo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan\ntoiseksi ihmiseksi.\"\n\n\"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame\", väitti nuori\nmies, \"kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän\nsieluumme ei aika pysty!\"\n\n\"Vaiti jo, vaiti!\" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle,\nkykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. \"Menkää, menkää, -- älkää\nsaattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä\nolen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa\nteitä, -- hyvästi, Villiers, _farewell_, Villiers!\"\n\n\"_For ever_\",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään\npidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen\nkatsoen mutisi itsekseen:\n\n\"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä\nsopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen.\"\n\n\n\n\n93.\n\nHänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin\nsieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle\naatelismiehelle.\n\n\nRaoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana,\njona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren\nkanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä\nkuninkaan puheille.\n\nTämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa\nkatsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut\nkälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja\nlopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani\nkello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita\nColbertin ja Fouquetin kanssa.\n\nRaoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat,\nja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.\n\n\"Mitä herra de Bragelonne haluaa?\" kysyi hän.\n\nNuori mies lähestyi.\n\n\"Sire\", vastasi hän, \"anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri\nsaapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän\nmajesteettianne.\"\n\n\"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle\", sanoi kuningas.\n\"Onko herra de la Fère saapuvilla?\"\n\n\"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä.\"\n\n\"Tulkoon tänne ylös.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen.\nHallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla\nLudvig -- ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen -- kohteli\nhuomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä\npuolelleen tavallisella suosiollisuudella.\n\n\"Sallikaa minun toivoa, kreivi\", sanoi kuningas, \"että tulette\npyytämään minulta jotakin.\"\n\n\"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne\", vastasi kreivi; \"tulen\ntodellakin esittämään anomuksen.\"\n\n\"Katsotaanpa\", sanoi kuningas tyytyväisesti.\n\n\"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire.\"\n\n\"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo\nminun myöntää omaksi hyväksenne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne rohkaisee minua... Tulin puhumaan kuninkaan\nkanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta.\"\n\n\"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi.\"\n\n\"En aivan niinkään, sire... En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä\ntoivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee\nmennä naimisiin.\"\n\n\"Hän on vielä nuori, mutta samapa se... Hän on reipas soturi ja otan\nkyllä valitakseni hänelle puolison.\"\n\n\"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän\nmajesteettinne suostumusta.\"\n\n\"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?\" Atos\nkumarsi. \"Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta\nsäätyasemasta, joka tyydyttää teitä?\"\n\nAtos epäröitsi silmänräpäyksen. \"Morsian on jalosukuinen\", vastasi hän,\n\"mutta varoja hänellä ei ole.\"\n\n\"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon.\"\n\n\"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta\nsallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta.\"\n\n\"Puhukaa vapaasti, kreivi.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle\nnuorelle tytölle?\"\n\n\"Niin todellakin.\"\n\n\"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani\nsiitä, sire.\"\n\n\"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?\"\n\n\"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière\", vasasi Atos\nkylmäkiskoisena sävyltään.\n\n\"Kah\", virkkoi kuningas muistellen, \"minä tunnenkin sen nimen; muuan\nmarkiisi de la Vallière...\"\n\n\"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä.\"\n\n\"Hän on kuollut?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on\nOrléansin leskiherttuattaren hovimestarina?\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot.\"\n\n\"Miten sattuu, miten sattuu... Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren\nMadamen seurueessa?\"\n\n\"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä.\"\n\nKuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin\nhuolestuneita kasvoja.\n\n\"Kuulkaahan, kreivi\", sanoi hän sitten, \"tyttö ei muistaakseni ole\nmainittavan sievä?\"\n\n\"Sitä en oikein osaa sanoa\", vastasi Atos.\n\n\"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut\nerityisemmin.\"\n\n\"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar,\nsire.\"\n\n\"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on.\"\n\n\"Niin kylläkin.\"\n\n\"Ja hyvin viehättävät siniset silmät.\"\n\n\"Niitä voi kiittää.\"\n\n\"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt\nvarallisuussuhteisiin.\"\n\n\"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä;\nmutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta\narvoa rahoille.\"\n\n\"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi\ntulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä\nei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme\npuutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi.\"\n\nAtos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa\nja jatkoi:\n\n\"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de\nla Vallièren tytär -- se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy\nesiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta\nhaitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne\narvoon?\"\n\n\"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen\nuskollisuutta kuningastani kohtaan.\"\n\nKuningas vaikeni taas.\n\n\"Kuulkaahan, monsieur\", hän sitten aloitti, \"teidän sävynne on koko\nkeskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut\npyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti\npainostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin,\nsillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia\nkohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon\nvieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin.\"\n\n\"Minun täytyy se tunnustaa, sire.\"\n\n\"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan.\"\n\n\"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on\nhurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta\nparatiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien\nmurskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin\nhartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul\nsaavuttaisi onnensa.\"\n\n\"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?\"\n\n\"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren\nrakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut\nelämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja\nMadamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään\nvastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään,\njoten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin\nhovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis\nniin.\"\n\n\"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu\nlapsensa orjaksi\", huomautti kuningas.\n\n\"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en\nvoi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä\nluonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo\nriistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä.\"\n\n\"Nyt käsitän asemanne\", sanoi kuningas, \"ja olletikin ymmärrän\nsydäntänne.\"\n\n\"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne\", vastasi\nkreivi, \"että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen\nsaattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista.\"\n\n\"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin.\"\n\n\"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon\nkunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne.\"\n\n\"Te erehdytte, kreivi\", oikaisi kuningas lujasti. \"Sanoin harrastavani\nvarakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan.\"\n\n\"Mutta, sire\", huudahti Atos, \"teidän majesteettinne lupasi minulle...\"\n\n\"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt\nsoveltumattomaksi aikeisiini.\"\n\n\"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja\njalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että\nolen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi.\"\n\n\"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi.\"\n\n\"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!\"\n\n\"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni.\"\n\n\"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima.\"\n\n\"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi.\"\n\n\"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire.\"\n\n\"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen\nsuhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren\nkanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja\nensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen\npuolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen.\nSanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua.\"\n\n\"Vielä kerran, sire...\"\n\n\"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta\nsuosionosoitusta?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne.\"\n\n\"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On\nmahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita\naatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä --\nperheenisiä -- musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en\nmyöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä\ntuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini\nkeskuudessa.\"\n\nAtos kumarsi eikä vastannut mitään.\n\n\"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?\" lisäsi Ludvig XIV.\n\n\"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua\nhyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?\"\n\n\"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että\npuhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi\niltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni.\"\n\n\"Olen matka-asussa, sire.\"\n\n\"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua.\nLäheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin,\nkreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista\nvieraanvaraisuutta.\"\n\n\"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen\nasumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä.\"\n\nNiin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella\nBragelonnen odottamassa.\n\n\"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?\" tiedusti nuori mies.\n\n\"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri\nsillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja\nsukumme menestystä auliisti harrastava.\"\n\n\"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle\" virkkoi\nnuori mies kalveten.\n\n\"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä\nuutinen.\"\n\n\"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?\"\n\n\"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen\nniin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile\npikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa.\"\n\nRaoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin\nvilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös\ntaitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja\naavistuksiaan.\n\n\"Et varmaankaan saata minua kotiin?\" sanoi Atos.\n\n\"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä\", änkytti Raoul\nja meni alas portaita Atoksen kintereillä.\n\n\"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?\" virkkoi\nAtos äkkiä.\n\n\"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?\" tarjousi Bragelonne.\n\n\"Ole niin hyvä.\"\n\n\"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään.\"\n\nHe muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul\nhuomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän\nperässään.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Raoul mieheltä.\n\n\"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin,\nja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut\nteitä.\"\n\nRaoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.\n\n\"Sallittehan, monsieur?\" sanoi hän.\n\n\"Lue rauhassa.\"\n\nSilmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:\n\n    'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä\n    viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'\n\nSamassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin\nlivreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.\n\n\"Herttualta\", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.\n\n\"Kas vain\", huudahti Atos, \"näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan\nkenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin.\"\n\n\"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni\", virkkoi Raoul.\n\n\"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani\naamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään\nerityistä satu.\"\n\nAtos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:\n\n    'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen\n    enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain\n    hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena\n    pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena\n    on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin\n    suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän\n    tulleen jo takaisin matkaltanne.\n\n             Harras palvelijanne _Villiers, Buckinghamin herttua_.'\n\n\"Lähden puhuttelemaan herraasi\", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja\nnyökkäsi hänelle hyvästiksi. \"Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona\",\nhän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.\n\n\n\n\n94.\n\nIskuja ilmaan.\n\n\nDe Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de\nWardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta\nseikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei\nnäennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain\nolleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä\ntervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin.\nHän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De\nWardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan\nsyventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.\n\nDe Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.\n\n\"Sinäpä näytät pirteältä!\" sanoi hän.\n\n\"Se on ihmeellistä\", vastasi Raoul, \"sillä minä en suinkaan ole\niloisella tuulella.\"\n\n\"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus\nmenestyy huonosti.\"\n\n\"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun\nkohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi\nkatsottava käänne.\"\n\n\"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut\nkovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni.\"\n\n\"Sitä en enää ymmärrä\", virkkoi Raoul; \"selitä, veikkoseni, selitä.\"\n\n\"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka\nolet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa.\nOlen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut\ntahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin\nonnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun\nkaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!\"\n\n\"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta\ntänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi.\"\n\n\"Tulkoon mitä tulee!\"\n\n\"De Guiche!\"\n\n\"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan...\"\n\n\"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!\"\n\n\"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee\nihmisessä kuolemaan asti.\"\n\n\"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin\nsehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle.\"\n\n\"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua\nmissään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä\ntahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen\nkärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta.\nEn enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan\nraivopäänä mustasukkaisuudesta.\"\n\nRaoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti\nsuuttumukselta.\n\n\"Vai niin!\" äännähti hän.\n\n\"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, -- ystävältäni, veikoltani. Kolme\npäivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en\nrohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei\nollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää\nhetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan -- niin,\nainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua\njotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän\nkatseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä\nhymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei\nole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä\nääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut\ntulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo\nkaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua.\"\n\n\"Tahdotko surmata Monsieurin?\" ähmistyi Raoul.\n\n\"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, -- mitä minä\naviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani.\"\n\n\"Rakastaja?\"\n\n\"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit\nniin terävänäköinen?\"\n\n\"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?\"\n\n\"Kuollakseni!\"\n\n\"Taaskin!\"\n\n\"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen\nottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.\"\n\n\"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?\"\n\n\"Miten sen tiedät?\"\n\n\"Hän mainitsi siitä. Katsohan.\"\n\nJa Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De\nGuiche luki sen jännittyneesti.\n\n\"Hän on kunniantuntoinen mies\", myönsi kreivi.\n\n\"Kelpo aatelismies hän todellakin on\", vahvisti Raoul. \"Minun ei\ntarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin.\"\n\n\"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Mutta se on jokseenkin mahdotonta.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa.\"\n\n\"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua\nlausumaan hänen armolleen... Asia on hyvin yksinkertainen... Tahdon\nvain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, -- tänään,\nhuomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii.\"\n\n\"Harkitse vielä.\"\n\n\"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti\nvalmiiksi.\"\n\n\"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on\nvarsin lähellä Bastiljia.\"\n\n\"Seuraamukset ovat minun asiani.\"\n\n\"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle\nsyyksi?\"\n\n\"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta... Herttuan on täytynyt\nkyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän\nvihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain\ntapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan\nesitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi.\"\n\n\"Tämä on tarpeetonta... Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella\nminua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, -- lähtekäämme sinne\nyhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja\nparilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne.\"\n\n\"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni\nei pistä silmään.\"\n\n\"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään,\nvaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne.\"\n\n\"Sekin on kyllä totta.\"\n\n\"Eihän hän tiedä asiasta?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä\nkohtaan?\"\n\n\"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?\"\n\n\"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?\"\n\n\"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin\nensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän.\"\n\n\"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä\nkumppanina.\"\n\nKotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut\nodottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.\n\nMatkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä\ntallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti.\nHän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de\nGuiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin\nmahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän\nvälitysmuodon.\n\nLouvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat\nja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa,\nRaoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea,\njoka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja\nkullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen.\nKaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul\nhavaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän\nMonsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten\nryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja\nvaatepartensa verratonta muhkeutta.\n\nJotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei\nkääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka\näänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.\n\n\"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä\", virkkoi Raoul\nystävälleen.\n\n\"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen\npäätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä.\"\n\n\"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme\", sanoi Raoul huomatessaan\nd'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui\nsaliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa\nhäntä kohti.\n\n\"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier\", aloitti hän.\n\n\"Hänen seurastaan juuri tulen\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä.\"\n\n\"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu.\"\n\nRaoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle\nja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen\nkatseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan.\nRaoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche\nja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville,\nmihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.\n\n\"Herra chevalier\", virkkoi Raoul, \"ainoastaan te voisitte tehdä minulle\nerään palveluksen.\"\n\n\"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?\"\n\n\"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle,\nmutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin\nkäsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni\nherttuan siirtymään syrjemmälle.\"\n\n\"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"On, tuolla häh seisoo.\"\n\n\"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat\noikeudet kuin sinulla?\"\n\n\"Onhan teillä korkeampi arvoasema.\"\n\n\"Niin, se on totta, -- muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin\ntätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että\nalituiseen unohdan muutoksen.\"\n\n\"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?\"\n\n\"Herra Fouquet, hitossa!\"\n\n\"Onko teillä jotakin häntä vastaan?\"\n\n\"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua\nkarsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran...\"\n\n\"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, -- tai voisikohan...\"\n\n\"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian.\"\n\n\"Hetki on siis otollinen.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Menkää, minä rukoilen.\"\n\n\"Samapa tuo.\"\n\nDe Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt\nmerkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää\nkohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.\n\n\"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme\nBelle-Isle-en-meristä\", sanoi rahaministeri osoittaen sitä\nmaailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen\nomaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä\nsille tasolle millään opiskelulla.\n\n\"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!\" virkkoi d'Artagnan, \"Sehän kaiketi on\nteidän maahovinne, herra Fouquet?\"\n\n\"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut\nkuninkaalle\", huomautti Buckingham. \"Nöyrin palvelijanne, herra\nd'Artagnan!\"\n\n\"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?\" kysyi Fouquet muskettisoturilta.\n\n\"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur\", vastasi d'Artagnan\nhuolettomasti.\n\n\"Viivyittekö kauankin?\"\n\n\"En kokonaista päivääkään, monseigneur.\"\n\n\"Ja mitä näitte siellä?\"\n\n\"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä.\"\n\n\"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur.\"\n\nD'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.\n\nSillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:\n\n\"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka\nkykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia,\nkaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan\nminulle.\"\n\nHerttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei\nmalttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka\nääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari\nistuivat.\n\n\"Kas niin, Raoul\", sanoi de Guiche, \"nyt hän tulee; ole vain\npäättäväinen ja joutuisa!\"\n\nRaoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan.\nKohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat\ntoisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli\nkeräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten\nkäyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin\npysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun\nnoiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas:\nFilip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä\nmaireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:\n\n\"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?\"\n\nBuckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut\nkruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.\n\n\"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää\nilmoitettu?\" kysyi hän.\n\n\"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin,\nmonsieur\", vastasi prinssi.\n\n\"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen\", sanoi Buckingham,\n\"sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.\"\n\n\"Siitä tietysti.\"\n\n\"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei\nlähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni.\"\n\nDe Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. \"Mitä\nkummaa!\" jupisi hän; \"puhuuko hän lähdöstään?\"\n\nFilip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: \"Sen kyllä ymmärrän,\nettä Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur,\nsillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan\naatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten\nvoittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta\nsydämestäni pahoittelen tätä käännettä.\"\n\n\"Monseigneur\", lausui herttua, \"voin vakuuttaa teille, että kun lähden\nRanskan hovista...\"\n\n\"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos\nvain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen\nmajesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän\nsallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa.\"\n\n\"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur\", selitti Buckingham;\n\"mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta\nrajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen\nuhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten.\"\n\n\"Niinkö!\" äännähti kruununprinssi.\n\n\"Niin, mutta\" -- lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan\nkuninkaallisiin naisiinkin asti -- \"minä olen sen itämaisen miehen\nkaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä,\nsitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on\nhurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin,\nmonseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso\nvoivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta\noleskeluni pitkittämiseen.\"\n\n\"Ja milloin lähdette?\" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.\n\n\"Huomenna, monseigneur... Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme\npäivää.\"\n\nOrléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: -- Koska\npäätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.\n\nBuckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan\nAnnan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua\nvastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.\n\nFilip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de\nGuiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli\nkärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui\nhänen tielleen.\n\n\"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut\", sanoi de Guiche ojentaen\nmolemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. \"Oi,\nherttua, herttua\", pyysi hän, \"antakaa minulle anteeksi, mitä teille\nkirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!\"\n\n\"Niin, se on totta, -- te ette voi enää olla katkeroitunut minua\nvastaan\", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.\n\n\"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!...\nYstävyyteni, ikuinen ystävyyteni...\"\n\n\"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi,\nkun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?\"\n\nRaoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille\nkahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan\nsydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui\nsiten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa\nBuckinghamin lähdöstä. \"Viisas väistyminen!\" pisti de Wardes. \"Miten\nniin?\"\n\n\"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran.\" Molemmat puhkesivat\nnauramaan.\n\nKiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot\npunehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti\nkannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi\nvarmaryhtisenä paikallaan.\n\n\"Monsieur\", sanoi Raoul kiusanhengelle, \"te ette siis voi vieraantua\npanettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä\nolette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan.\"\n\n\"Hoo, monsieur\", vastasi de Wardes, \"tiedätte toki, että väliin\nloukkaan päin silmiäkin.\"\n\nHe seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot\nkumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen\nvastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut\nkatkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä\nloppuun.\n\nYhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:\n\n\"Taidettiin mainita nimeäni!\"\n\nHe käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja\nherttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul\nsiirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De\nWardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.\n\nYhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.\n\n\"Kiitos, rakas Raoul\", sanoi hän. \"Herra de Wardes, minulla on hiukan\npuheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon\nkuulla, mitä lausun herra de Wardesille.\" Sitten hänen hymynsä häipyi,\nja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.\n\n\"Olen käytettävissänne, monsieur\", virkkoi de Wardes.\n\n\"Monsieur\", aloitti d'Artagnan jälleen, \"jo kauan olen etsinyt\ntilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti\ntavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta\njos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua\npitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista.\"\n\n\"Kyllä seuraan teitä, monsieur\", myöntyi de Wardes.\n\n\"Oletteko täällä yksin, monsieur?\" tiedusti d'Artagnan.\n\n\"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi d'Artagnan, \"mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte\nkäsille vielä joitakuita lisää?\"\n\n\"Miksen!\" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. \"Niin\nmonta kuin haluatte.\"\n\n\"Ystäviä?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Hyviä ystäviä?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä\npyydän. Ja tule sinä myös, Raoul... Ei olisi hullumpaa, jos saisit\nsuostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.\"\n\n\"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!\" sanoi de\nWardes yrittäen hymyillä.\n\nKapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:\n\n\"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur.\"\n\n\"En jää pois puhuttelustanne.\"\n\n\"Näkemiin.\"\n\nJa d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère\nodotteli ikkunakomeroon istuutuneena.\n\n\"No?\" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, \"herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua\npikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa.\"\n\nHeti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De\nGuiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään,\ntietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai\nkolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa\nläsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän\nviereen.\n\nD'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli\nsäilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan\nhuomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin\nanteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de\nWardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata\nlevottomuuden sekaista hämmästelyä.\n\n\"Monsieur\", aloitti hän, \"kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella\nja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon\nselittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä\nluokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni\nkreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette\nminusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska\nmuka olin isänne vihamies.\"\n\n\"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut\", vastasi de Wardes, jonka\nkalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.\n\n\"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai\nhalpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne.\"\n\n\"Todistajien kuullen, monsieur?\"\n\n\"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat\nerityistuntijoita kunniakysymyksissä.\"\n\n\"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt\nteitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut\nmihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille\nhenkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa\nteidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua\nvaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä\nteidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan.\"\n\nD'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: \"Minulla on jo ollut\nkunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur.\"\n\n\"Ihan ääneenkö?\"\n\n\"_Parbleu_!\"\n\n\"Minä puhun siis...\"\n\n\"Oikein, monsieur\", sanoi d'Artagnan kumartaen, \"me kuuntelemme\nkaikin.\"\n\n\"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä\nvääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta.\"\n\n\"Sen olette jo sanonut.\"\n\n\"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden.\"\n\n\"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä\nvoittamaan sen, monsieur.\"\n\n\"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?\"\n\n\"Joka tapauksessa!\"\n\nTämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman\nlevottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin\nkasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.\n\nDe Wardes oli vaiti.\n\n\"Puhukaa, monsieur\", tiukkasi muskettisoturi. \"Tehän panette meidät\nsuotta odottelemaan.\"\n\n\"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista\nnaista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa.\"\n\nD'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:\n\n\"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta,\nasettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan.\n\nLäsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.\n\n\"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut\nlisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon\ntapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt.\"\n\n\"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!\" lausui de Wardes, \"ja järkevä\nikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin\nehdotonta säädyllisyyden vaatimusta.\"\n\nKuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein\nepäilyäkin.\n\n\"Se oli kyllä häpeällinen petos\", virkkoi d'Artagnan, \"enkä minä\nolekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo\naikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä\nantoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen\npitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä\nvetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan\n-- omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista --\nei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja\nkunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti\nväljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai\nsaimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain\nvedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota\nkovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut\nolen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes.\"\n\n\"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa\nkatumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon.\nAsianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä\nröyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin\nhän joutui.,.\"\n\n\"Oh, on vainkin, monsieur\", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi\nhymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. \"Hänet on nähty\nmyöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä\nkuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli\nviidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen\nmennyt naimisiin Englannissa.\"\n\n\"Naimisiin?\" äännähti de Wardes.\n\n\"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa?\nHuomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö\nsitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä\nmitään nimeä tähän säätyarvoon?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, sen tiedän.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" mutisi Buckingham.\n\n\"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin\nkolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli\ntavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä\nloukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta\nvietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin\npalveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja\nkatseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te\nkertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen,\njoka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen.\"\n\nKaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä\notsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.\n\n\"Te näette, herra de Wardes\", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli\nkäynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista,\n\"te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun\nturmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti\nturmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua\ntodetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä\nrikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt\nisältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet\npalattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!\" huudahtivat useat äänet\nvilkkaasti.\n\n\"Ei, hyvät herrat\", sanoi kapteeni. \"Ja nyt, herra de Wardes, toivon\nkaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi\npuhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö\ntotta?\"\n\nDe Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.\n\n\"Samalla toivon\", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, \"ettette\nenää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen\nkiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja\ntäydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi\nvuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, -- kun tahdotte\nesiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen\nsisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon\nja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on\nvielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta\nkuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!\"\n\n\"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur\", sanoi de Wardes.\n\n\"Oh, minä en ole vielä lopettanut\", vastasi d'Artagnan, \"ja teidän on\npakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi.\"\n\nSeurue kävi jälleen uteliaaksi.\n\n\"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se\npuhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen\nhienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän\nsieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja\non yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten\nkunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä\narvossa ja puolustamaan sitä.\"\n\nDe Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin\nlevottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei\nluvannut mitään hyvää.\n\n\"Mutta kuinka voittekaan te silloin\", jatkoi d'Artagnan, \"alentua\nsanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?\"\n\nRaoulin silmät salamoivat.\n\n\"Oh, herra chevalier!\" huudahti hän syöksähtäen esiin, \"se asia koskee\nvain minua!\"\n\nDe Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin\ntakaisin.\n\n\"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies\", sanoi hän ja pitkitti halliten\nkatseellaan de Wardesia: \"Käsittelen tässä kysymystä, jota ei\nvoi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten\nkuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä\nkiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että\njokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus.\nToistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette\nloukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että\näitiään?\"\n\n\"Minun nähdäkseni\", vastasi de Wardes, \"ihmisellä on vapaa sananvalta,\nkun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla,\njotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään.\"\n\n\"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen\naatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?\"\n\n\"Miekalla, pistoolilla...\"\n\n\"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan\nmyöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen\nhengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla\nmuodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää\nmuodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan\nkieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee\nteidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de\nBragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä\nhuomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus\neivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa\ntoiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä -- vanha\nkapteeni -- äsken nöyristyin maitoparran edessä.\"\n\n\"Ja ellen tee sitä?\" kysyi Wardes.\n\n\"No, silloin on seurauksena...\"\n\n\"Minkä te luulette voivanne estää\", tokaisi de Wardes hymyillen;\n\"seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin\nkaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen.\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi kapteeni tyynesti, \"te erehdytte.\"\n\n\"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?\"\n\n\"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa\nolen, -- jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo\nsilloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken\nlähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän\nvangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de\nMontlezunia varten, -- ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on\nkehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella\nhänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka\nteidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de\nWardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'\"\n\nJa d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja\nnäytti sitä de Wardesille.\n\nHuomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan\npiti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja\nastui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja\nkynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.\n\nNyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo\nsiihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi\nmelkein kuulumattomalla äänellä:\n\n\"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun\nmukaisesti ja siihen pakotettuna.\"\n\n\"Vielä silmänräpäys, monsieur\", huomautti muskettisoturi mitä\nlevollisimmin; \"te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua:\n'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat\nkuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin\nilmaisisivat mielialaanne.\"\n\n\"Olkoon menneeksi niin\", mukausi de Wardes. \"Mutta totta puhuen\nmyöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen\naikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta.\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi Buckingham, \"sillä miekanpisto ei ratkaise,\noletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko\nenemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne.\"\n\n\"Monsieur!\" huudahti de Wardes.\n\n\"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä\", puuttui puheeseen\nd'Artagnan, \"ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät.\"\n\n\"Joko nyt riittää, monsieur?\" kysyi de Wardes.\n\n\"Jo kerrassaan\", vakuutti d'Artagnan; \"ja nämä herrat ja minä olemme\nhyvin tyytyväisiä teihin.\"\n\n\"Mutta minäpä takaan teille, monsieur\", uhkasi de Wardes, \"että teidän\nsovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä\nvihamielisempinä.\"\n\n\"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur\", vastasi\nRaoul; \"minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan\nsydämessäni.\"\n\nViimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana\nympärilleen.\n\nD'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat\nhyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat\npuristaen hänen kättään.\n\nMutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. \"Haa!\" karjaisi nuori\nmies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen\nsydäntään; \"minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!\"\n\n\"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla\", virkkoi uhkaava\nääni hänen korvaansa.\n\nKäännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä\noli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.\n\n\"Te, monsieur!\" huudahti de Wardes.\n\n\"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen\nalueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut\nyltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada\nkostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin\nperusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen\nenglantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette\nturhaan ehdottanut muille.\"\n\n\"Herra herttua!\" hämmästeli de Wardes.\n\n\"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman\nvallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen\npuolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival\ntuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten\nmiekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se\nvuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan\naluetta.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi de Wardes; \"suostun tarjoukseenne.\"\n\n\"_Pardieu_\", sanoi herttua, \"jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes,\nniin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan.\"\n\n\"Parastani yritän mieliksenne, herttua\", vastasi de Wardes.\n\n\"On siis sovittu, -- otan teidät saattolaisekseni.\"\n\n\"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja\nkuolemanuhkaa tyynnytyksekseni.\"\n\n\"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne,\nherra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen\nlähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä\ntaivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!\"\n\nBuckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes\nläksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.\n\n\n\n\n95.\n\nHerra Baisemeaux de Montlezun.\n\n\nDe Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan\nlähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin\npihalle.\n\n\"Kuulehan\", virkkoi Atos ystävälleen, \"kyllä Raoulille käy\nmahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin\nkaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön\nkuin pahanilkinenkin.\"\n\n\"Niin, tunnenhan ne penteleet\", muisteli d'Artagnan, \"oltuani\ntekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut\nlujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman\nsisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet\nlopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan\nnähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei\nkyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka\nolet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan\npelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa\notollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten\nkolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen\njalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa\nreuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa\nsitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että\nmuistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta.\"\n\n\"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin\", virkkoi Atos, \"ja Raoul\nonkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet\nratkaisuun.\"\n\n\"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa\nhyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa\nde Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi,\nja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi\npahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin\nlepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et\nhevin hätäänny?\"\n\n\"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna\nkuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta.\nRaoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen\nkohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti.\"\n\n\"Meissä on miestä estämään se räjähdys.\"\n\n\"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin\ntekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää\nsiinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen\nlukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten\nvoi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo\nväki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle\nPariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi\nlyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin\nkotipuoleeni.\"\n\n\"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen\nolemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat\nluotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti.\nVanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä,\npalveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena\nsatuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki,\nveikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä\nsata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän\nmiehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota\ntarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet\nei ole pitkäaikainen.\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Atos hymyillen, \"d'Artagnanko siten ensin kohottaa\nminut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut\nmaahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni.\nAlistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei\nmikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan\nsanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin\nkyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei,\nminä en sillä tavoin astu valjaisiin.\"\n\n\"No, ei siitä sitten sen enempää; luovu kaikesta, veljellisyydestäkin!\"\n\n\"Voi, veikkonen, melkeinpä nyt sydännyt tylyksi!\"\n\nD'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. \"Ei, ei, lähde kaikista\nhuolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä\ntoimeen, minä pysyn Pariisissa.\"\n\n\"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen\nratsaille.\"\n\n\"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut\nGrimaudia mukaasi?\"\n\n\"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle.\nVanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta\nminä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen\npitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen\npaluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman\nGrimaudiani en saa olluksi matkoilla.\"\n\n\"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne\njoku!\" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen\nyli.\n\nSeitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin\nalakerran eteisestä.\n\n\"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?\" huusi\nd'Artagnan.\n\n\"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en\nmitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen\nsyrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan\", kieltäysi Atos.\n\n\"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana\", lausui joku, \"mutta minulla\non puheltavaa herra d'Artagnanille.\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi d'Artagnan tirkistäen hämyyn.\n\n\"Minä, hyvä herra d'Artagnan.\"\n\n\"Herra varjele, eikö se olekin Baisemeauxin ääni!\"\n\n\"On oikein, monsieur.\"\n\n\"Mutta, hyvä Baisemeaux, mitä te siellä pihaovella värjöttelette?\"\n\n\"Odotan teidän määräyksiänne, hyvä herra d'Artagnan.\"\n\n\"Äh, minua epäkelpoa!\" virkahti d'Artagnan; \"teillehän tosiaan oli\nannettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen\nsijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!\"\n\n\"Halusin samalla saada hiukan puhua kanssanne.\"\n\n\"Olisitte ilmoittanut minulle!\"\n\n\"Saatoin odottaakin\", vastasi herra Baisemeaux sävyisästi.\n\n\"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan\", toivotti Atos\nystävälleen.\n\n\"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de\nMontlezunin, Bastiljin kuvernöörin.\" Baisemeaux ja Atos kumarsivat\ntoisilleen. \"Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan\", lisäsi\nd'Artagnan.\n\n\"Olen hämärästi muistelevinani\", myönsi Atos.\n\n\"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän\nvastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti\nmeille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Atos, hyvästellen heidät kohteliaasti.\n\n\"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos\", supatti\nd'Artagnan Baisemeauxin korvaan.\n\n\"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista\",\nmuisti Baisemeaux.\n\n\"Aivan. No, rupeammeko juttusille, hyvä Baisemeaux?\"\n\n\"Jos suvaitsette.\"\n\n\"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on\nluopunut vangituttamasta asianomaista.\"\n\n\"Voi, sepä ikävää!\" huoahti Baisemeaux.\n\n\"Hitto! Ikävääkö se on?\" huudahti d'Artagnan nauraen.\n\n\"Niinpä tietenkin\", selitti vankilanpäällikkö, \"sillä hoidokithan ovat\nminun pääomaani.\"\n\n\"Kas, se on totta. En tullut ajatelleeksi sitä puolta asiasta.\"\n\n\"Ei siis ketään liikene minulle?\" Baisemeaux huokasi toistamiseen.\n\"Teidän sitä kelpaa\", sanoi hän sitten; \"nyt olette muskettisoturien\nkapteeni!\"\n\n\"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi\nminussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan\npäällikkö.\"\n\n\"Kyllähän niin\", myönsi Baisemeaux apeasti.\n\n\"Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, _mordioux!_ Mielelläni\nminä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!\"\n\n\"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista\", sanoi Baisemeaux, \"jollette\ntahdo kiusata minua ihan suunniltani.\"\n\n\"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista\npeläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!\"\n\n\"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan\nsyrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden.\"\n\n\"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet\ntuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö\nedessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä\nnahkoineen karvoineen!\"\n\n\"Enhän minä sitä!\"\n\n\"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa\nkirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte\nminulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois.\" Hän veti alakuloisen\nvankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä\nkuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:\n\n\"No niin, suu puhtaaksi nyt, Baisemeaux! Mikä painaakaan mieltänne?\"\n\n\"Se on pitkä juttu.\"\n\n\"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään.\nKumma paikka tuo teidän surkeilunne -- lyönpä kuitenkin vetoa, että te\nkorjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista\nBastiljin kyyhkysistä.\"\n\n\"Kunpa niin olisivatkin asiat, hyvä herra d'Artagnan!\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä\nhyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan,\n_mordioux!_ Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän,\nkukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte,\nettä silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota\nkolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä\nnäyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on\nkuusikymmentäkin vuotta, mitä?\"\n\n\"Totta kyllä...\"\n\n\"_Pardieu_, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen\nlivren vuosituloilla.\"\n\nPikku Baisemeaux polkaisi jalkaansa.\n\n\"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?\" jatkoi d'Artagnan. \"Oikeastaan\nte ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä\nennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, --\nkaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista\nvuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille\ntuloille.\"\n\n\"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!\" huudahti Baisemeaux\nkiusaantuneena. \"Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut\nkuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina\njonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun\nnostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä\nlahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia\nkahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut\ntoimeen.\"\n\n\"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa.\nToivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka\non tietääkseni kuusituhatta livreä?\"\n\n\"Vaikkapa.\"\n\n\"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka\nkeskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin.\"\n\n\"Niillä main kyllä.\"\n\n\"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette\nkolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta\nlivreä ylimääräistä tuloa.\"\n\n\"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse\nolette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain\ntoimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!\"\n\n\"Totta kyllä, niin, -- ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi\nihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa.\"\n\n\"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan\nTremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä.\"\n\n\"Sievä erä!... Entä Louvièrelle?\"\n\n\"Saman verran.\"\n\n\"Heti näppiin?\"\n\n\"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut --\ntai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut -- jättää noita kahta\nherraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä\nerikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat\nperäytymisehdot.\"\n\n\"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin\nsuuren hyvityksen?\"\n\n\"Ajatelkaas -- kolmen vuoden ylimääräiset vuositulot päällepäätteeksi!\"\n\n\"Älkää nyt perhanassa -- niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta\nlivreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi vielä...\"\n\n\"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen\nkorvaus kolmena eränä.\"\n\n\"Se on luonnotonta kiristystä!\"\n\n\"Eikä siinä vielä kaikki.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat\nsaavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä\netuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus.\"\n\n\"Se on eriskummaista, uskomatonta!\"\n\n\"Niin vain on asian laita.\"\n\n\"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi\nlemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä\nsuosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät\nmokomalta nylkemiseltä.\"\n\n\"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa,\nkun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani\ntahtoi toimittaa minut virkaan.\"\n\n\"Suojelijanne! Kuka?\"\n\n\"_Parbleu_, teidän ystäviänne, herra d'Herblay.\"\n\n\"Herra d'Herblay? Aramis!\"\n\n\"Aramis, niin juuri -- hän on ollut erinomaisen sydämellinen minua\nkohtaan.\"\n\n\"Sydämellinen! Toimittaessaan teidät tuollaiseen puserrukseen?\"\n\n\"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin\npalveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui\npuolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä\npaikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin\nylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin\npaljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin\nkäsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta.\"\n\n\"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut -- Aramisko meni takuuseen\npuolestanne?\"\n\n\"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen\nvirkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain\nsuorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista\nherroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse\ntuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi\nkrokotiileilleni.\"\n\n\"Olette siis sataviisikymmentätuhatta livreä velkaa Aramikselle?\"\n\n\"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta\nsadassatuhannessa.\"\n\n\"Nyt en oikein ymmärrä.\"\n\n\"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun\nviimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä.\nEllen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo\nherrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle\npaikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat\nnauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta\npienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä\nlainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan.\"\n\n\"Merkillinen juttu!\" mutisi d'Artagnan.\n\n\"Käsitättekö nyt, että otsani rypistymiseen on aihetta?\"\n\n\"Onpa totisesti!\"\n\n\"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin\npersikka, -- vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin\nmyöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa\njuustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun\nsammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin.\"\n\n\"Murheellinen paikka.\"\n\n\"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä\nainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä.\"\n\n\"Millä ihmeen lailla?\"\n\n\"Te tunnette abbé d'Herblayn.\"\n\n\"Jo toki!\"\n\n\"Tiedätte hänen elelevän salaperäisesti?\"\n\n\"No, niin kyllä.\"\n\n\"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa,\nsillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut.\"\n\n\"Hiisi vieköön, hän on Vannesin piispana!\"\n\n\"Vannesin, -- Bretagnessa?\"\n\n\"Niin.\"\n\nPikku mies repi tukkaansa.\n\n\"Minua onnetonta!\" vaikersi hän; \"miten minä huomiseksi puoleenpäivään\nehtisin siellä matkustaa!... Olen mennyttä miestä. Vannesissa!\nVannesissa!\"\n\n\"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina\nasu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin\nkaukana kuin pelkäätte.\"\n\n\"Voi, sanokaa minulle hänen osoitteensa!\"\n\n\"En tiedä sitä suorastaan, ystäväiseni.\"\n\n\"Olen sitten ehdottomasti hukassa! Menen heittäytymään kuninkaan\njalkoihin.\"\n\n\"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran\nkykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole\npusertanut siitä sataatuhatta?\"\n\n\"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan\nvangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin.\"\n\n\"No, te ansaitsette luottamusta... Luvatkaa vain kunniasanallanne, että\nte ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku\nvihjauksen.\"\n\n\"En tavuakaan virka, hyvä kapteeni, en ikinä!\"\n\n\"Te tahdotte saada käsiinne Aramiksen?\"\n\n\"Kaikella muotoa!\"\n\n\"No, käykää siis kuulustamassa herra Fouquetilta.\"\n\n\"Mitä tekemistä...?\"\n\n\"Teillähän on nyt paksu pää!... Missä Vannes on?\"\n\n\"Hitto!...\"\n\n\"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra\nFouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin\npiispannimityksen.\"\n\n\"Te avaatte silmäni ja annatte minulle takaisin elämän!\"\n\n\"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille,\nettä te haluatte puhutella d'Herblayta.\"\n\n\"Aivan oikein -- erinomainen aatos!\" huudahti Baisemeaux\ninnostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän\nkuin sanoi.\n\n\"Ja minulla siis on kunniasananne?\" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen\nhänet ankaralla silmäyksellä.\n\n\"Oi, pyhästi!\" vakuutti pikku mies ollen kapaisemaisillaan juoksuun.\n\n\"Minne nyt niin kiire?\"\n\n\"Herra Fouquetin luo suoraa päätä!\"\n\n\"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa\nvarhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä.\"\n\n\"Minä menen; kiitos!\"\n\n\"Lykästäköön yrityksenne!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Sepä oli kummallinen tarina\", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan\nylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. \"Mitä lemmon harrastusta\nAramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!... sen\nme vielä jonakuna päivänä saamme tietoon.\"\n\n\n\n\n96.\n\nKuninkaan peli.\n\n\nFouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.\n\nBuckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin\nkipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä\nilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut\nerotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen\nkanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi\nkaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden\nprinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä\ntunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa\nympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta\nkaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, -- kuninkaalle, joka vastapäätä\nistuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä\nhänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli\nilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä\nenää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä\npakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava\nihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä\nnykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi\nhäiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli\nsaanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä\nja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi\neikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua\nhuokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin\nolemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski\ntuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän\nkirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen\nsydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen,\njärjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt\nvielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä\nkuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan\nmielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin\nlaajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta\nsupistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen\nesiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti\nsaamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä,\nsyrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.\n\nSe onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa\narvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut\nkuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta.\nHiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat\nhymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota\nHenrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin\narkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana\nolikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla\nlaskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle\nenglantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi\nulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta.\nKruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys\ntulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä\nalistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa,\nettä maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa\nääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien\nseuraihmisten maineen.\n\nTänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi\nsekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän\nolisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään\nympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus.\nLudvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja\nerikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti\nvaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia\nrangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa,\nhovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli\npiankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig\nmuutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin\n_rumalle_ tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan\npalvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä\njumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet\nosoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään\npahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.\n\nJa niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava\nkohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti\nsydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka\nolikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti\nvallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua\nminiänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren\nkuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi\nseurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin\nmillänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig\nXIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen\nkäyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin\nlukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään\nvälittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle\nkäsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle\nasti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai\ntilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten\nhuomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen:\n\"Kuningas huokasi!\" \"Madame huokasi!\"\n\nSe oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen\ntapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien\nkauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen\nsanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot\nhuomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä\nkuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi\nhovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa\nvaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana\nihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin\nhovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen\nvedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea\nsulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain\nkuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.\n\nKuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin\nhenkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta\najatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan\npelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset\naatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen\nhuonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp -- muuten tietysti mitä\nkunniallisimpana miehenä -- niin hajamielinen, että korjasi puoleensa\nkaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei\nnähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes,\njonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta,\nunohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla\nvoittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli\nkykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän\nkoskemattomina jätti ne korttimaksuksi -- kelle hyvänsä ne niin ollen\njoutuisivatkin.\n\nKuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra\nColbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja\nkuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon --\nhyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana.\nHänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja\nsanoi:\n\n\"Onko herra Fouquet jo mennyt?\"\n\n\"Tässä olen, sire\", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut\nBuckinghamin kanssa ja lähestyi heti.\n\nKuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi\nhuolettomasti:\n\n\"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan\noikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen\nteitä.\"\n\n\"Aikani on aina kuninkaan käytettävissä\", vastasi Fouquet.\n\n\"Ja vielä tärkeämpänä kassanne\", lausui kuningas kavalasti hymyillen.\n\n\"Kassani ennen kaikkea\", sanoi Fouquet kylmästi.\n\n\"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan\nFontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi -- siihen\ntarvitsen...\"\n\nHän loi syrjäsilmäyksen Colbertiin. Fouquet odotti järkkymättömänä.\n\n\"Neljä miljoonaa\", jatkoi kuningas nähdessään Colbertin julman hymyn.\n\n\"Neljä miljoonaa?\" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten\nkynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa\nrauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.\n\n\"Niin, monsieur\", vahvisti kuningas. \"Milloin, sire?\"\n\n\"Kah... miten vain teille sopii... ei, haluaisin kyllä niin pian kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Jonkun verran tarvitaan aikaa...\"\n\n\"Aikaa!\" huudahti Colbert voitonriemuisena.\n\n\"Kultarahojen laskemiseen\", täydensi yli-intendentti majesteettisen\nhalveksivasti; \"ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan\nvaiheille päivässä, monsieur.\"\n\n\"Neljä päivää siis\", sanoi Colbert.\n\n\"Oh\", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, \"teidän majesteettianne\npalvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen\nkäytettäväksi kolmessa päivässä.\"\n\nColbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään.\nFouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä,\nhymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki\ntodellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä\nColbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.\n\nRahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan;\nhän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat\ntahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti\nveren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi\nvaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä\ntuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin\ntäytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn\nsattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät\ntoimenpiteet. Vaunut eivät vierineet -- ne lensivät ja matkalla Fouquet\nhädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän\nheti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.\n\nTämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti\nnauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua\nfasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten\nurhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja\nkietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn\nvuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan,\nsamettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja\ntiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein\nneljänneksen nidettä tekstiä.\n\nOvi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana,\nkiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.\n\n\"Hyvää iltaa, rakas isäntäni\", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään\nheti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa\nvastoinkäymistä. \"Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?\" hän\nsitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.\n\nFouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä\nei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:\n\n\"No, jotensakin hyvin.\"\n\nPitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen\nkärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.\n\n\"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?\" kysyi hän, yhä pidellen kynää\nkädessään.\n\n\"Enemmän kuin koskaan\", vastasi Fouquet.\n\n\"Mutta teidän tiedetään kykenevän helposti kestämään tappionne.\"\n\n\"Niin ei aina käy.\"\n\n\"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on\njälkeenpäin masennuksissa!\"\n\n\"Peliä on monenlaista, herra d'Herblay.\"\n\n\"Paljonko siis hävisitte, monseigneur?\" kysyi Aramis hieman\nlevottomasti.\n\nFouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti\nsitten ihan rauhallisena sävyltään:\n\n\"Se illanvietto maksaa minulle neljä miljoonaa.\"\n\nMutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut\nodottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.\n\n\"Neljä miljoonaa!\" toisti hän. \"Olisitteko pelannut pois neljä\nmiljoonaa? Mahdotonta!\"\n\n\"Herra Colbert piteli korttejani\", vastasi yli-intendentti, taaskin\nkolkosti naurahtaen.\n\n\"Haa, nyt ymmärrän, monseigneur! Siis uusi vetoaminen valtiorahastoon?\"\n\n\"Niin, hyvä ystävä.\"\n\n\"Kuninkaan taholta?\"\n\n\"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin\nhymyillen.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista!\"\n\n\"Mitä ajattelette tästä?\"\n\n\"_Parbleu_, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti\nhäviöön!\"\n\n\"Se on siis yhä mielipiteenne?\"\n\n\"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään\nihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että\nhyökkäys jatkuisi.\"\n\n\"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä\nkertaa neljä miljoonaa.\"\n\n\"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan\nvielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä.\"\n\n\"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte\nvähemmän levollinen, hyvä d'Herblay.\"\n\n\"Ja te lupasitte?\"\n\n\"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii\nColbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa\npuheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!\"\n\n\"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo\nneljä miljoonaa?\"\n\n\"Kolmen päivän kuluttua. Kuningas näytti olevan kiireissään.\"\n\n\"Kolmen päivän kuluttua!\"\n\n\"Voi, ystävä\", virkkoi Fouquet, \"tuskastuttaapa ajatella, että kansa\nvastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas\nFouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää\njärkensä!\"\n\n\"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, -- ei tässä vielä niin pitkällä\nolla\", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen\nkirjeelle.\n\n\"Siis apukeino, apukeino tähän auttamattomaan pulaan?\"\n\n\"On vain yksi: maksakaa.\"\n\n\"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla\ntyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden\nmaksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa,\novat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta,\nniin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty\ntähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin\nihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna\npäivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen\nmennyttä miestä!\"\n\nAramis kohautti hiukan olkapäitänsä. \"Teidän asemassanne, monseigneur\",\nhän sanoi, \"ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy.\"\n\n\"Kansalainen ei missään asemassa voi taistella kuningasta vastaan.\"\n\n\"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli\nRanskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali.\"\n\n\"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt\nBelle-Islenkin!\"\n\n\"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan\nteidät...\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Niin ilmestyykin vielä joku odottamaton käänne pelastamaan kaikki.\"\n\n\"Ja kuka kykenisi toimittamaan sen ihmeellisen käänteen?\"\n\n\"Te itse.\"\n\n\"Minä! Ei, minun täytyy tunnustaa, etten pysty enää keksimään mitään.\"\n\n\"Minä sitten.\"\n\n\"Kenties. Mutta teidän tulisi viipymättä ryhtyä toimimaan.\"\n\n\"No, meillä on ihmeesti aikaa.\"\n\n\"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!\" sanoi\nyli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.\n\n\"Ettekö siis muista, mitä teille tässä taannoin sanoin?\"\n\n\"Mitä silloin sanoitte?\"\n\n\"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko\nteillä rohkeutta?\"\n\n\"Luulen ainakin.\"\n\n\"Älkää siis olko levoton.\"\n\n\"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni,\nd'Herblay?\"\n\n\"Maksan silloin vain takaisin, mitä olen teille velkaa, monseigneur.\"\n\n\"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te\nolette, d'Herblay.\"\n\n\"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen\nhyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan\nyhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä\non tehtävissä.\"\n\n\"Sen saamme siis nähdä jo piankin.\"\n\n\"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että\nolette nyt vähissä rahoissa.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Olin aikeissa pyytää teiltä käyttövaroja.\"\n\n\"Itsellennekö?\"\n\n\"Itselleni tai omaisilleni, puoluelaisilleni tai meikäläisille.\"\n\n\"Minkä verran?\"\n\n\"No, pyöreähkön erän kyllä, mutta yletön se ei kuitenkaan ole.\"\n\n\"Sanokaahan siis summa.\"\n\n\"Viisikymmentätuhatta livreä.\"\n\n\"Rahtunen!\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei\ntuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan\nvälittäisi. Milloin tarvitsette rahat?\"\n\n\"Huomenna aamupäivällä.\"\n\n\"Hyvä, ja...\"\n\n\"Niin, se on totta, -- mihin tarpeeseen ne käytetään, tahdotte sanoa?\"\n\n\"Ei, chevalier, ei; siitä en kaipaa selitystä.\"\n\n\"Parempi on selvittää. Meillä on huomenna kesäkuun 1 päivä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Silloin lankeaa maksettavaksi muuan sitoumuksemme.\"\n\n\"Meillä on siis juoksevia sitoumuksia?\"\n\n\"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen\nsadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään.\"\n\n\"Baisemeauxille! Kuka hän on?\"\n\n\"Bastiljin kuvernööri.\"\n\n\"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla\nsataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle.\"\n\n\"Minun esityksestäni se sovittiin.\"\n\n\"Mutta mistä se taas johtuikaan?\"\n\n\"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme\nLouvièresilta ja Tremblaylta.\"\n\n\"Tuo kaikki oli jäänyt mielessäni kovin hämäräksi.\"\n\n\"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita\nhommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin\ntämä.\"\n\n\"Mutta sanokaakin siis, missä tarkoituksessa olemme ostaneet sen\nviran.\"\n\n\"Tietysti auttaaksemme häntä eteenpäin.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Häntä ensiksikin.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten itseämme.\"\n\n\"Mitä! Itseämmekö? Te laskette leikkiä.\"\n\n\"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin\nkuvernöörin kanssa, monseigneur.\"\n\n\"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä\nriippuvaisuutta, d'Herblay.\"\n\n\"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma\narkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat\nmaalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin.\"\n\n\"Ah, niinkö uskotte?\"\n\n\"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur!\nVoimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra\nFouquet\", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden\nhuultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin\nMarie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.\n\n\"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole\nliiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että\ntavallisesti käytätte rahojanne paremmin.\"\n\n\"Tulee päivä, jolloin tunnustatte erehtyneenne.\"\n\n\"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä\nvalmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä.\"\n\n\"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi,\nuskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä.\nOlen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista,\nja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo\nsanoin, monseigneur.\"\n\n\"Viheliäinen keinottelu! Kiskomista hyväntekeväisyydestä!\"\n\n\"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on\nkiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta\nmeille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia.\"\n\n\"Siinä nähtävästi piileekin joku erityinen vehkeily, d'Herblay.\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"Ja Baisemeaux on kätyrinä?\"\n\n\"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis\nottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia\nhuomiseksi?\"\n\n\"Tahdotteko jo tänä iltana?\"\n\n\"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain;\nBaisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on\ntietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä.\"\n\n\"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän\nsadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata\nminulle neljää miljoonaani\", pahoitteli Fouquet nousten.\n\n\"Ken tietää, monseigneur!\"\n\n\"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin\nkäyn levolle.\"\n\n\"Nukkukaa hyvin, monseigneur!\"\n\n\"Toivotatte minulle mahdotonta, d'Herbiay.\"\n\n\"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille,\nettä teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain,\nmonseigneur.\"\n\nTästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet\npoistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.\n\n\n\n\n97.\n\nHerra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.\n\n\nPaavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja\nporvarillisessa asussa -- sinisessä verassa, jonkunlainen\nmetsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena -- Rue du Petit-Muscia\nmyöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin\nvankilan ulkoportille.\n\nSen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja\nosoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden\nrakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan\nvarsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin\nparhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti\ntulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis\nkohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de\nMontlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle\nvartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta\nhyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti\ntoivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla\netupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin\nesikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti\nratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen\npäin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.\n\n\"Sitä en voi teille sanoa, monsieur\", vastasi Aramis; \"ilmoitan vain\npyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen\nennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii\nkyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö,\njota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, -- ja silloin hän varmasti itse\nsaapuu minua vastaanottamaan.\"\n\nUpseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä\nmahtavan virkamiehen silmissä.\n\n\"Sattuukin juuri sopivasti\", muisti hän; \"herra kuvernööri on lähdössä\nkaupungille, -- näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla.\nHäntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi.\"\n\nAramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään\nkovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä\nodottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua\nkaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi\nvaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään\nsama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän\nvahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä\nporttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa\nvartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että\nkukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.\n\nVaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi\nupseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita\nsanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki\nvieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi\nriemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi\ntarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa\nhän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.\n\n\"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri\", sanoi\nAramis. \"Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat\ntänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä\nniin pidätellään loitolla?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on\nnähdä teidän korkea-arvoisuutenne!\"\n\n\"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä\najatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa\nasussa?\"\n\n\"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei,\ntoimittakaa herran ratsu talliin!\" luikkasi Baisemeaux.\n\n\"Ei, ei millään muotoa!\" esti Aramis.\n\n\"Eikö se olisi mukavinta?\"\n\n\"Satularepussa on viisituhatta pistolia!\"\n\nKuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit\nolisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen\nprinssin joutuneen hänen hoidokikseen.\n\n\"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen.\nNousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?\"\n\n\"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi?\nEi, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin.\"\n\nBaisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen\nei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux\nhykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen\nmustia ja alastomia muureja.\n\nAvara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora\nporraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja\nruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen\nsalaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka\nikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti\nBaisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen\nhuomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee;\nhän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja\nsiirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti\nlaski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli\nkantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää\nsakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen\nperässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista\nsilmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.\n\n\"No, kylläpä te, monseigneur\", virkkoi hän istuutumatta, \"olette ennen\nkaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!\"\n\n\"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen\nvelvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux.\"\n\n\"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me\nemme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa\nsuosiollisuutta.\"\n\n\"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni\nhuolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi.\"\n\n\"Terveydentilastanne, kyllä, todella\", sopersi Baisemeaux.\n\n\"Olinkin tulossa eilen, mutta olin liian väsynyt\", jatkoi Aramis.\n\nBaisemeaux kiirehti sujauttamaan toisen pieluksen vieraansa ristiluiden\nalle.\n\n\"Mutta päätin käydä tervehtimässä heti aamulla varhain\", pitkitti\nAramis.\n\n\"Te olette äärettömän avulias, monseigneur.\"\n\n\"Ja hyvä näkyy olleenkin, että pidin kiirettä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olittehan lähdössä ulos.\"\n\nBaisemeaux punastui.\n\n\"Niin, tosiaan, aioin kyllä käväistä kaupungilla\", myönsi hän.\n\n\"Häiritsen siis teitä?\"\n\nBaisemeauxin hämminki kävi ilmeiseksi.\n\n\"Niin ollen pidättelen teitä\", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen\nkuvernööriparkaa. \"Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin\nhankalaa hetkeä.\"\n\n\"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan\nhäiritsette minua, -- te!\"\n\n\"Olitte kaiketi rientämässä hakemaan rahoja.\"\n\n\"En toki!\" sopersi Baisemeaux: \"ei, minä vannon, päätin vain...\"\n\n\"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?\" huusi\naliupseerin ääni alhaalta.\n\nBaisemeaux karkasi ikkunaan kuin mieletön.\n\n\"En, en\", kiljaisi hän tuskastuneena. \"Mitä lempoa siellä herra\nFouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä,\nkun minulla on asioita?\"\n\n\"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille\", virkkoi Aramis puristaen\nhuulensa yhteen; \"abbén vai yli-intendentin?\"\n\nBaisemeauxin teki mieli valehdella, mutta häneltä puuttui rohkeutta.\n\n\"Herra yli-intendentin\", ilmaisi hän.\n\n\"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella\nsitä miestä, jolta liikenee.\"\n\n\"En suinkaan, monseigneur.\"\n\n\"No, no, te epäilette minua.\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain\ntietämättömyys siitä, missä te asutte...\"\n\n\"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra\nBaisemeaux; hän on avokätinen mies.\"\n\n\"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra\nFouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Minun osoitettani herra Fouquetilta?\" huudahti Aramis, jonka silmät\nväkisinkin remahtivat suuriksi.\n\n\"Niin, kyllä, häneltä tietenkin\", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan\nkatseen ahdistamana.\n\n\"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain,\nminkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta.\"\n\n\"Kirjoittaakseni teille.\"\n\n\"Sen käsitän\", sanoi Aramis hymyillen. \"Siltä kannalta en puuhaanne\nkummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä,\nmiten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?\"\n\n\"Kah\", änkkäsi Baisemeaux, \"kun herra Fouquet omistaa Belle-Isien...\"\n\n\"Mitä siitä?\"\n\n\"Kun Belle-Isle on Vannesin hiippakuntaa ja te olette Vannesin\npiispa...\"\n\n\"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa,\nniin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra\nFouquetilta.\"\n\n\"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?\" sanoi Baisemeaux\nmasentuneena. \"Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi.\"\n\n\"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, -- pienessä\nharkitsemattomuudessa\", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili\nkuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux\noli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin\nvieraaksi.\n\n-- Minun pitää ottaa siitä selko, -- tuumi hän.\n\n\"No niin, rakas kuvernööri\", sanoi hän sitten ääneen, \"ryhdymmekö heti\nlaittamaan kuntoon pikku tilejämme?\"\n\n\"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä,\nettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte\nluokseni aamiaiselle.\"\n\n\"Varsin mielelläni.\"\n\n\"Sepä hauskaa!\"\n\nBaisemeaux näpäytti kolmasti pöytäkelloa.\n\n\"Mitä tuo merkki tulkitsee?\" kysyi Aramis.\n\n\"Että saan aamiaiselle vieraan, joten on toimittava sikäli.\"\n\n\"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä\nvastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?\"\n\n\"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani\nosoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut\nsaada niin aulista kannatusta kuin teiltä.\"\n\n\"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä\nBastiljissa?\"\n\n\"Tuossapa tuo menee.\"\n\n\"Vangeista lähtee siis riittävästi?\"\n\n\"Ei voi kehuakaan.\"\n\n\"Sehän on ikävää!\"\n\n\"Herra de Mazarin ei ollut kyllin jäntevä.\"\n\n\"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali\nRichelieun kaltaista miestä ohjaksissa.\"\n\n\"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli\nsai täältä rikkautensa.\"\n\n\"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri\", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi,\n\"nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa,\nkiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa,\nvarovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden\nylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, kyllä!\"\n\n\"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne\nviisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja teille ei ole vielä jäänyt juuri mitään hyötyä virka-asemastanne?\"\n\n\"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla\nkannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin\nviiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä\nlisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra\nd'Artagnan eilen illalla ihmetteli.\"\n\n\"Ahaa!\" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti\nsammui; \"te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!... Miten se\nrakas ystäväni jakselee?\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Ja mitä hänelle sanoitte, herra de Baisemeaux?\"\n\n\"Huomautin vain\", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään\nsalaisuutta, \"että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa.\"\n\n\"Paljonko teillä onkaan sellaisia hoidokkeja?\" tiedusti Aramis\nhuolettomasti.\n\n\"Kuusikymmentä.\"\n\n\"Kas vain, onpa sitä siinäkin!\"\n\n\"Voi, monseigneur, entisinä vuosina täällä istui väliin kaksisataakin.\"\n\n\"No, kuudessakymmenessäkään ei vielä luulisi olevan suuresti\nvalittamista.\"\n\n\"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa\nkeskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa.\"\n\n\"Sataviisikymmentä pistolia!\"\n\n\"_Dame_, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä\nsaan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi.\"\n\n\"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne\",\nhuomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.\n\n\"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä\nmahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä\nlivreä.\"\n\n\"Vai niinkin paljon!\"\n\n\"Valtakunnanmarskista kuusineljättä livreä.\"\n\n\"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin\nprinssejäkään?\"\n\n\"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on\ntoki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta.\"\n\n\"Kas, kas!\"\n\n\"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan\nviisitoista livreä.\"\n\n\"Ja montako teillä on niitä?\"\n\n\"Onhan edes neljä.\"\n\n\"En olisi luullut, että neuvokset arvioidaan siksikin korkealle.\"\n\n\"Niin, mutta viidestätoista livrestä taksa sitten putoaakin heti\nkymmeneen.\"\n\n\"Kymmeneen?\"\n\n\"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee\nkymmenen livreä.\"\n\n\"Onko sitä lajia väkeä paljonkin?\"\n\n\"Parhaillaan seitsemän.\"\n\n\"No, se sentään on jo parempaa!\"\n\n\"Ei, heistä päinvastoin en kostu juuri mitään.\"\n\n\"Mistä se johtuu?\"\n\n\"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä\nsen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat\nsäätyhenkilöitä.\"\n\n\"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken\nviiden livren eroa.\"\n\n\"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän\ntai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea\npuolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta\nvilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien\narmeija täällä asustaa.\"\n\n\"Panisitte niitä vastaan puoli tusinaa kissoja.\"\n\n\"Ei kannata enää yrittää, -- ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte\nhiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt\ntilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne\nsyövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne\ntoisinaan repivät kaniinejani ja kanojani.\"\n\nOlisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan;\nalasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti\nliikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.\n\n\"Kuten sanoin\", pitkitti Baisemeaux, \"välttävä siivekäs tulee minulle\nmaksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai\nviiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole\nmitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren\nmiehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen\nsouta.\"\n\n\"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin\nviidentoista väelle?\"\n\n\"Niin, aivan.\"\n\n\"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista\nlivren miehistä?\"\n\n\"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta\", sanoi Baisemeaux huomatessaan,\nettä oli puhunut itsensä pussiin.\n\n\"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole\nvankeja kymmenen livren allekin?\"\n\n\"Oh, on kyllä, porvarit ja vapaiden ammattien harjoittajat.\"\n\n\"Mikä päiväraha heidän osalleen tulee?\"\n\n\"Viisi livreä.\"\n\n\"Ja syödäkseen hekin saavat?\"\n\n\"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai\nkananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään\nkolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin\npäivällisellään.\"\n\n\"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja\nte toimitatte itsenne häviöön.\"\n\n\"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole\nkalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on\njättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren\npoloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän\nihmisen olla armelias.\"\n\n\"Ja paljonko suunnilleen saatte säästöön viiden livren asukista?\"\n\n\"Kolmekymmentä souta.\"\n\n\"Tepä olette kerrassaan kelpo mies, Baisemeaux!\"\n\n\"Kiitän kohteliaisuudesta!\"\n\n\"Ei, vakuutan oikein tosissani.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa.\nMutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä\nsääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita\najatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea.\"\n\n\"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?\"\n\n\"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu.\nMinä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun\nlahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen\ntryffelipiirakkaa -- ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes\nkuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian\nrippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön\nkuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku\nhiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle\nviisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat\nvankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?\"\n\n\"En osaa aavistaa.\"\n\n\"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut\nvangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse.\nMistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä\ntakaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun\ntäyshoidolleni!\"\n\nAramis myhäili epäuskoisesti. \"Te hymyilette?\"\n\n\"Tulin vain ajatelleeksi...\"\n\n\"Minä vakuutan teille\", innostui kuvernööri, \"että olemme kolmeenkin\nkertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman\nnimen.\"\n\n\"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen.\"\n\n\"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on\nankarasti salassa vierailta.\"\n\n\"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä.\"\n\n\"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä\nhoidosta, monseigneur.\"\n\nBaisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis\ntarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski\nluetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen\nkohdalle.\n\n\"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota\", sanoi hän. \"Martinier, tammikuu 1659.\nMartinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä,\nmazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin\nivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se\nmiekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen\ntänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä\nmeikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa.\"\n\n\"Kolmen livren! Miesparka!\"\n\n\"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan,\npikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri\nheille minä suon hauskimpia yllätyksiä.\"\n\nAramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen,\nnäköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä\nkohtaan.\n\n\"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen\", virkkoi\nBaisemeaux; \"sama määrä vankeja oli vuonna 1659.\"\n\n\"Kah, Seldon!\" sanoi Aramis; \"sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri\nte kerran maininnut häntä nuorena miehenä...\"\n\n\"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti... miksi taas sanotaankaan\nkahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?\"\n\n\"Tarkoitatteko distikonia?\"\n\n\"Sitä juuri.\"\n\n\"Kova onni! Distikonin takia!\"\n\n\"_Peste_, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen\ndistikoninsa jesuiitteja vastaan?\"\n\n\"Vaikka vain, -- rangaistus tuntuu silti liikanaiselta.\"\n\n\"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna\nherättävän mielenkiintoanne...\"\n\n\"Kyllähän.\"\n\n\"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias,\nmonseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin\nviidentoista livren miestä.\"\n\n\"Siis kuten tuotakin\", sanoi Aramis, silmäten seuraavaa nimeä.\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Onko tuo Marchiali joku italialainen?\" kysyi Aramis, sormellaan\nosoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.\n\n\"Sh!\" varoitti Baisemeaux.\n\n\"Mikä siinä on vikana?\" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen\nvalkoista kättään.\n\n\"Muistelen jo kerran puhuneeni teille tuosta Marchialista.\"\n\n\"Ei, nimi on minulle varmasti ihan outo.\"\n\n\"Sitten kai olenkin maininnut hänestä nimettömänä.\"\n\n\"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?\" tiedusti Aramis yrittäen\nhymyillä.\n\n\"Ei, päinvastoin ihan nuori.\"\n\n\"Ahaa, hänen rikoksensa lienee jotenkuten tavaton?\"\n\n\"Anteeksiantamaton!\"\n\n\"Salamurha?\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Murhapoltto?\"\n\n\"Mitäpä tuo olisi!\"\n\n\"Herjaus?\"\n\n\"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka...\" Ja Baisemeaux kiversi molemmat\nkätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan\nkorvaan: \"Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan\nmuistuttaa...\"\n\n\"Ah, niin, niin\", sanoi Aramis. \"Viime kerralla tosiaan huomautitte\nsiitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä.\"\n\n\"Vähäiseltä!\"\n\n\"Tai oikeastaan niin tahattomalta...\"\n\n\"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla\ntahallinen tavoittelu takana!\"\n\n\"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki.\nMutta hei, hyvä isäntäni\", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, \"tuo\nkoputus lienee kutsu meille.\"\n\nBaisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin,\nlukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n\"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?\" huomautti hän.\n\"Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla.\"\n\n\"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri.\" He siirtyivät\nruokailuhuoneeseen.\n\n\n\n\n98.\n\nHerra de Baisemeauxin aamiainen.\n\n\nAramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä\nvarsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi\nsen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.\n\nTämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä\nkääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut\nmukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen\nrupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena\nkatseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan\nnäköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.\n\n\"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa\", virkkoi\nhän silmiänsä siristäen; \"kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin\nsaavat puolikaspullonkin tätä burgundia!\"\n\n\"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä\", sanoi Baisemeaux. \"Se\non hyvin vanhaa volnayta.\"\n\n\"Ylioppilasparkakin -- Seldon -- siis kulauttaa palansa painimeksi näin\nerinomaista kostuketta!\"\n\n\"Ei, eihän nyt sentään!\"\n\n\"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren\nluokkaan.\"\n\n\"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä\ntöhertäjälle, joka sepustaa distikkeja... mitä ne nyt olivatkaan?\"\n\n\"Distikoneja.\"\n\n\"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi\nviidentoista livren hoitolainen.\"\n\n\"Naapurinsa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuka siis?\"\n\n\"Se toinen, -- Bertaudièren kakkonen.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii\njonkun verran opiskelua.\"\n\n\"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee\nsen tornin toisen huonekerran asukasta.\"\n\n\"Joku Bastiljin torni siis on nimeltään Bertaudière?\"\n\n\"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä.\nTulkaahan katsomaan\", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; \"se on\ntämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla.\"\n\n\"Vai niin. Ja siellä siis se viidentoista livren mies istuu?\"\n\n\"Niin:\"\n\n\"Onko hän jo kauankin asustanut siellä?\"\n\n\"No, siinä seitsemän tai kahdeksan vuoden paikkeille.\"\n\n\"Mitä! Ettekö tarkemmin tiedä vankienne olosuhteita?\"\n\n\"Eihän hän ole tullut minun aikanani, hyvä herra d'Herblay.\"\n\n\"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää\nsellaisista seikoista.\"\n\n\"Oh, hyvä herraseni... anteeksi, anteeksi, -- teidän ylhäisyytenne,\npiti sanomani.\"\n\n\"Eipä mitään. Niin, miten se olikaan?\"\n\n\"No, Bastiljin salaisuuksia ei luovuteta uudelle haltijalle avaimien\nmukana.\"\n\n\"Vai niin! Tuon vangin asia onkin kenties valtiosalaisuus?\"\n\n\"Ka, enpä luule, -- samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset\nyleensäkin.\"\n\n\"Mutta miksi siis\", kysyi Aramis, \"puhutte vapaammin Seldonista kuin\ntuosta...\"\n\n\"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen\ndistikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen\nyhdennäköisyyteen...\"\n\n\"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos\nmies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi...\"\n\n\"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana,\njota kaikki alati veisaavat!\"\n\n\"Mutta eikö tuo yhdennäköisyys herätä vartijain erityistä huomiota?\"\n\n\"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä\ntuollaista ajateltavaa pikku seikoista!\"\n\n\"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä\nvolnayta, pyydän.\"\n\n\"Ei pisaraa, vaan lasillinen.\"\n\n\"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän,\nsillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen\nteille.\"\n\n\"Olkoon sitten niin.\"\n\nPiispa ja kuvernööri kilistivät.\n\n\"Niin, kenties\", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa\nrubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle\nikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, \"kenties toinen ei\nhuomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?\"\n\n\"Hoo, kyllä toki, -- ken vain tuntee henkilön, jonka näköinen hän on.\"\n\n\"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de\nBaisemeaux!\"\n\n\"Ei totisesti!\"\n\n\"Katsokaas\", jatkoi Aramis, \"olen nähnyt montakin miestä, jotka\njossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen\ntunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi.\"\n\n\"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan\nmerkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte\nitsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta\nhäiriötä.\"\n\n\"Mahdollistahan se juuri on\", sanoi Aramis keveästi; \"mutta näkemättä\nhän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan\nkoppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi\nhaudattu elävältä.\"\n\n\"Ei ollenkaan, -- asumus on hyvinkin mukava.\"\n\n\"Jopa jotakin!\"\n\n\"Ettekö usko?\"\n\n\"Meillä on erilaiset käsitykset, siinä kaikki.\"\n\n\"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto,\nhänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin\nlattialla!\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin\nluovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!\"\n\n\"No, no\", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, \"turha on minulle kiitellä\nBastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne\nväritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita...\"\n\n\"Sammakoita? No, pimeissä kopeissa saattaa olla!\"\n\n\"Mutta kyllä kalusto ei ole kovinkaan häävi, ja matoista ei\npuhettakaan.\"\n\n\"Uskoisitteko omia silmiänne?\" innostui Baisemeaux.\n\n\"En, totta tosiaan, en tässä kohden!\"\n\n\"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka\nkiellätte kuten matotkin?\"\n\n\"Näen jo ajatuksissani valjun haamun, haudan partaalla riutuvan\nvarjon.\"\n\n\"Ei, lempo soikoon, ei! Reipas nuori mies, elinvoimainen kuten te ja\nminä.\"\n\n\"Alakuloinen, juro?\"\n\n\"Hilpeä kuin kiuru!\"\n\n\"Hupsutusta!\"\n\n\"Oikein totta. Hän on aina hyvällä tuulella, siitä en peräänny.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin\nsaattehan nähdä.\"\n\n\"Viitsisinkö... Mutta ohjesääntö?\"\n\n\"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi\ntarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus.\"\n\n\"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen\nkirskettä!\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen\ntai neloseen... huh!...\"\n\n\"Laskette leikkiä?\"\n\n\"Ei, kyllä puhun vakavasti.\"\n\n\"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät\nprinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti\nsuosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!\"\n\n\"Onko se siis muka niin tavattoman mielenkiintoinen näky?\"\n\n\"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te\nkirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on.\"\n\n\"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen\nrunoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani.\"\n\n\"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa.\nKenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen\nkamariin.\"\n\n\"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on\nkatsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella\nperusteella.\"\n\n\"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on\naina mielenkiintoinen.\"\n\n\"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty\nviidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti\nkuuluu vain kolmen frangin luokkaan.\"\n\n\"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin\nkuninkaan hyväntahtoisuuden...\"\n\n\"Kuninkaan! Kuninkaan!\"\n\n\"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut,\n'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan...'\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"_Dame_, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten\nrangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä.\"\n\n\"Ikuinenko?\"\n\n\"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon,\nkäsitättehän... ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä\nBastiljin ilma on hyvin terveellinen.\"\n\n\"Järkeilynne on tosiaankin sattuvaa, hyvä herra de Baisemeaux.\"\n\n\"Niin, kai se pitää paikkansa.\"\n\n\"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä\nsovittamattomasti ja loppumattomasti...\"\n\n\"En sano kärsiä, monseigneur! Viidentoista livren päivillä!\"\n\n\"Kärsiä vankilaelämää ainakin?\"\n\n\"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se\non tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte,\nettä se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja,\nmitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle. _Pardieux_, voitte\nitse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka,\ntämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, --\nMarnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, -- tämä kaikki\nlähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta,\njota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette\ntoivoakseni enää epäile.\"\n\n\"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette\nonnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini,\nSeldon-paran.\"\n\n\"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne\nolkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja\nmakeiset sekä portviini-pullon.\"\n\n\"Te olette kelpo mies, sanon vieläkin kerran, hyvä Baisemeaux.\"\n\n\"Lähtekäämme, lähtekäämme\", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena\nsekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.\n\n\"No, teidän mieliksenne\", myöntyi kirkkoruhtinas.\n\n\"Oh, palatessanne te olette hyvillänne siitä käynnistä.\"\n\n\"Mennään sitten.\"\n\n\"Malttakaas, kun kutsun avaajan.\" Baisemeaux näpäytti kahdesti\npöytäkelloa; vartija astui sisälle. \"Lähden torneihin\", ilmoitti\nkuvernööri. \"Mutta vartiota älköön huudettako esiin, -- ei mitään\nrummutusta tai muutakaan hälyä!\"\n\n\"Ellen jättäisi tänne viittaani\", virkkoi Aramis pelokkaasti, \"niin\nkuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!\"\n\nAvaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen\nkannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla\npuolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät\njäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux\nvei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten\ntultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun\ntunsivat esimiehensä.\n\n\"Teillä on hyvä muisti, monsieur?\" virkkoi silloin kuvernööri\nkumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien\ntäytyi kuulla.\n\n\"Toimeen olen tullut\", vastasi Aramis.\n\n\"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi\", kiirehti\nkuvernööri selittämään, \"kun kerran arkkitehditkään eivät ole\nvapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan\npaperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona.\"\n\n-- Kas vain, -- ajatteli Aramis, -- täälläkin minä siis käyn\narkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi,\nnähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!\n\nÄäneen hän sitten lisäsi:\n\n\"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii\ntoimimaan tarkan silmän ja muistin varassa.\"\n\nBaisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat\nluulotellulle vankilan-arkkitehdille.\n\n\"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen\", oli Baisemeaux vasta\nesittävinään.\n\n\"Se sopii\", mukausi Aramis.\n\nKuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:\n\n\"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat.\"\n\n\"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, -- numero\nkolmelle, jonka te aina unohdatte\", muistutti Aramis.\n\n\"Aivan oikein\", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.\n\nSiellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina,\nettä pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet\nkokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä\nherkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen\nsydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen,\njoka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten\nrakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita\nepälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan\nkyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän\nilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä\nsumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.\n\n\n\n\n99.\n\nBertaudière n:o 2.\n\n\nToiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko\nväsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.\n\n\"Aloittaisimmeko tästä?\" puheli Baisemeaux. \"Kun kerran pistäydymme\nkumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen\npateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu\nkorjauksia\", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli\nportaissa jättäytynyt taammaksi.\n\n\"Ei, ei!\" epäsi Aramis vilkkaasti; \"parempi mennä ensin ylempään\nkammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, -- sen tarkastus on\nensimmäisellä sijalla.\"\n\nHe nousivat ylemmäksi, ja Aramis kuiskasi:\n\n\"Pyytäkää mieheltä avaimet.\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\nBaisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen\nkammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle\naterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi.\nSitten hän vetäysi takaisin portaisiin.\n\nVanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin,\nAramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä\nkahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti\npäänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi\nristissä käsin valittaa:\n\n\"Äitiparkani! Äitiparkani!\"\n\nNuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista\nväkisinkin värisytti.\n\n\"Rakas vieraani\", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, \"minä\ntuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että\noloillenne, -- sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut\nsilmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja\ntästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne.\"\n\n\"Voi, monsieur, monsieur\", haastoi vanki, \"jättäkää minut\nyksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta\nsanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden\npäästä näen jälleen äitini!\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä\", ihmetteli Baisemeaux, \"olen kuullut teidän itse\nsanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja\npuutteessa, kun sitävastoin täällä -- hitto!\"\n\n\"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun\ntukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina\nmukava olla!\"\n\n\"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt\nsen onnettoman distikonin...\"\n\n\"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen\nvannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi,\nmonsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi,\njolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut\njo takaisin äitini luo!\"\n\n\"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni\", sanoi Baisemeaux; \"mutta\ntiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä\nannostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa\naterianne vaihtelua jollakulla leivoksella.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" parkaisi nuori mies heittäytyen\ntaaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.\n\nAramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi\nporrassillakkeelle.\n\n\"Sitä onnetonta!\" jupisi hän.\n\n\"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin\", myönsi Baisemeaux seuraten;\n\"mutta se on hänen vanhempiensa vika.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Niinhän tietenkin... Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?...\nLiiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi...\nMinäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan\nvankilassa.\"\n\nAramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei\nmielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan\nmelkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä\ntehonneen noin huonosti.\n\n\"Hei, entä ovi, -- ovi!\" huomautti avaaja; \"herra kuvernööri jätti oven\nauki!\"\n\n\"Niin tosiaan\", sanoi Baisemeaux. \"He, ota, tuossa avaimet.\"\n\n\"Minä ryhdyn hommaamaan armahdusta tälle lapselle\", virkkoi Aramis.\n\n\"Ja jos ette saa sitä toimeen\", esitti Baisemeaux, \"niin pyytäkää, että\nhänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin\nhyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan.\"\n\n\"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään\", tuumi Aramis, \"niin en\ntulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta.\"\n\n\"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti\", puuttui puheeseen avaaja;\n\"kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään,\njoka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa.\"\n\n\"Mennään sitten sisälle\", sanoi Aramis kumeasti.\n\n\"Oikeinko herra on vankilan arkkitehti?\" kysyi vartija.\n\n\"Se on virkani.\"\n\n\"No, kas kun ette ole jo tottunut tällaiseen!\"\n\nAramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen\nesiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.\n\nBaisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. \"Voit jäädä\nulkopuolelle\", sanoi hän avaajavartijalle; \"odota meitä portaiden\njuurella.\"\n\nBaisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta\ntunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka\nvarreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla,\nkyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon,\nmustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti\nsyvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman\nbatistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi\nsoreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti\ntervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka\noli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen\nkädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli\ntottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista\njärkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä\npalvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan\ntietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan\npöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:\n\n\"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?\"\n\n\"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos\", vastasi nuori mies.\n\nTämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin\ntahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus\noli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä\nhuomaamatta.\n\n\"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne\", ilmoitti\nBaisemeaux; \"pyrkiikö se savuamaan?\"\n\n\"Ei koskaan, monsieur.\"\n\n\"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen\", virkkoi\nkuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; \"tässä kuitenkin näette\ntyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?\" hän\nlisäsi jälkimmäiselle.\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Eikö vaivaa ikäväkään?\" tiedusti Aramis.\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Mitäs nyt sanotte!\" supatti kuvernööri; \"olinko oikeassa?\"\n\n\"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä\nkuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?\"\n\n\"Miten vain mielenne tekee.\"\n\n\"No, tiedustakaahan te siis häneltä, tietääkö hän pidätyksensä syytä.\"\n\n\"Tämä herra pyytää minua kysymään\", virkkoi Baisemeaux, \"onko teille\ntunnettua, miksi asustatte täällä.\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi nuori mies yksinkertaisesti, \"en ollenkaan\ntiedä.\"\n\n\"Mutta se on mahdotonta!\" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta.\n\"Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte\nraivoissanne.\"\n\n\"Niin olinkin ensimmäisenä päivänä\"\n\n\"Ja miksette enää?\"\n\n\"Olen harkinnut.\"\n\n\"Ihmeellistä\", mutisi Aramis.\n\n\"Eikö hän ole hämmästyttävä ilmiö?\" kuiskasi Baisemeaux.\n\n\"Ja mitä olette harkinnut, -- jos saan vaivata teitä?\" kysyi Aramis.\n\n\"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt\nmitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua.\"\n\n\"Mutta mitä on vankeus muuta kuin rangaistus?\" huomautti Aramis.\n\n\"Voi\", vastasi nuori mies, \"en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä\nnyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut\nseitsemän vuotta sitten.\"\n\n\"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin\nsaattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta.\"\n\n\"Minä siedän sitä.\"\n\n\"Siinä varmuudessa, että ennen pitkää pääsette vapaaksi?\"\n\n\"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur:\ntoivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä\npäivältä.\"\n\n\"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut\nvapaa aikaisemmin?\"\n\n\"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta\", selitti nuori mies.\n\"Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli\nvapauttaa minut myöhemmin?\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mikä onkaan nimenne?\"\n\n\"Olen unohtanut, millä nimellä minua puhuteltiin.\"\n\n\"Vanhempanne?\"\n\n\"Heitä en ole koskaan tuntenut. Kasvattajani eivät sanoneet minua\npojakseen.\"\n\n\"Olitteko erityisesti kiintynyt kehenkään, ennen kuin tulitte tänne?\"\n\n\"Rakastin hoitajatartani ja kukkiani.\"\n\n\"Siinä kaikki?\"\n\n\"Pidin myös paljon kamaripalvelijastani.\"\n\n\"Surette tietysti sitä hoitajatarta ja palvelijaa?\"\n\n\"Itkin kauan heidän kuolemaansa.\"\n\n\"Kuolivatko he ennen kuin tulitte tänne vai jälkeenpäin?\"\n\n\"Sen päivän aattona, jona minut vietiin pois.\"\n\n\"Molemmat yhtaikaa?\"\n\n\"Samana päivänä kumpainenkin.\"\n\n\"Ja millä tavoin teidät vietiin?\"\n\n\"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden\novet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne.\"\n\n\"Tuntisitteko sen miehen?\"\n\n\"Hänellä oli naamio.\"\n\n\"Eikö olekin merkillinen juttu?\" kuiskasi Baisemeaux Aramikselle.\n\nKirkkoruhtinas hengitti työläästi.\n\n\"On, eriskummainen\", jupisi hän.\n\n\"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut\nminulle niin paljon kuin nyt teille.\"\n\n\"Kenties ette ole sattunut niin tiedustelemaankaan\", arveli Aramis.\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi Baisemeaux, \"sillä minä en ole yhtään\nutelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?\"\n\n\"Varsin sievässä todellakin.\"\n\n\"Matot lattialla...\"\n\n\"Niinpä nyt näen, ja komeat.\"\n\n\"Lyön vetoa, että hän ei asunut näin hyvin ennen tänne tuloaan.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\nAramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: \"Onko luonanne\ntällaikaa käynyt ketään vierasta?\"\n\n\"Oh, kyllä, -- kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle\nja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme\nkahden kesken.\"\n\n\"Ja mitä hän puhui?\"\n\nNuori mies hymyili raskasmielisesti.\n\n\"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, -- olinko tyytyväinen ja\nenkö alkanut ikävystyä.\"\n\n\"Ja niinkö hän vain läksi tiehensä?\"\n\n\"Hän sulki minut syliinsä, painoi sydäntään vasten ja suuteli minua.\"\n\n\"Muistatteko hänet ulkomuodoltakin?\"\n\n\"Ihan hyvin.\"\n\n\"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet\nmuuallakin?\"\n\n\"Aivan varmasti!\"\n\nTyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa\nBaisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.\n\n\"Jokohan lähdemme?\" sanoi hän pikaisesti piispalle.\n\nTämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. \"Kyllä minun puolestani\",\nvirkkoi hän.\n\nNuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla\nkumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus\nnäkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän\ntaivutti päänsä hyvin syvään.\n\nHe poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. \"No, mitä\nsanotte tästä kaikesta?\" kysyi kuvernööri portaissa.\n\n\"Olen keksinyt salaisuuden\", vastasi toinen.\n\n\"Pyh! Millaisen muka?\"\n\n\"Siinä talossa on tapahtunut salamurha.\"\n\n\"Mitä kummaa!\"\n\n\"Kuulittehan, -- palvelija ja hoitajatar kuolleet samana päivänä?\"\n\n\"Mitä siitä?\"\n\n\"Myrkytys.\"\n\n\"Kah!\"\n\n\"Mitä arvelette?\"\n\n\"Se voisikin olla totta... Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen\nvillitty?\"\n\n\"Eihän nyt toki! Noin hiljainen lapsipoloinenko olisi raaka murhaaja?\"\n\n\"No, sitähän minäkin!\"\n\n\"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän\non nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan.\"\n\n\"_Diable_, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen\nkaksin verroin visummaksi.\"\n\n\"Oh, eipä hänellä näy olevan halua karkaamiseen.\"\n\n\"Vangeista ei voi koskaan tietää.\"\n\n\"Onko hänellä kirjoja?\"\n\n\"Ei ollenkaan; niistä on ehdoton kielto annettu.\"\n\n\"Ehdoton kielto?\"\n\n\"Mazarinin omasta kädestä.\"\n\n\"Teillä on sellainen määräys hallussanne?\"\n\n\"Niin, monseigneur; tahdotteko nähdä sen, tullessanne ottamaan\nviittanne?\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt kardinaalivainajan käsialaa.\"\n\n\"Se on erikoisen varmasti kyhätty; koko kirjelmässä vain yksi korjaus.\"\n\n\"Vai on sentään korjauskin. Miten hän on muuttanut?\"\n\n\"Numeron parantanut. Siinä on ollut ensin: päiväraha 50 livreä.\"\n\n\"Siis niinkuin täysiverisellä prinssillä?\"\n\n\"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty\nyli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Te ette puhu mitään siitä yhdennäköisyydestä.\"\n\n\"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei\nole olemassa.\"\n\n\"Mitä hullua!\"\n\n\"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, taikka jos se\nesiintyy muutenkin, olisi mielestäni teidänkin parempi olla siitä\npuhumatta.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Käsitättehän, että kuningas pahastuisi teille ikipäiviksi, jos kuulisi\nteidän avittavan sellaisen huhun leviämistä, että joku hänen\nalamaisensa julkeaa olla hänen näköisensä.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista, se on totta!\" tunnusti Baisemeaux kauhistuen;\n\"mutta minä en ole puhunutkaan koko asiasta muille kuin teille, ja\nsaanhan täydellisesti luottaa teidän vaiteliaisuuteenne, monseigneur.\"\n\n\"Olkaa huoletta\", rauhoitti Aramis katsomatta tarpeelliseksi\nmuistuttaa, mitä kuvernööri oli äsken kerskannut prinssien tarjoamista\nlahjuksista.\n\n\"Ette taida välittää siitä kardinaalin kirjelmästä?\" virkkoi Baisemeaux\njärkkyneenä.\n\n\"Voisihan sitä katsoa.\"\n\nSiten pakisten he olivat tulleet takaisin kuvernöörin huoneistoon.\nBaisemeaux otti kaapistaan samanlaisen vankan niteen kuin äskenkin oli\nvieraalle näyttänyt, mutta lukollisen. Sen avain kuului pieneen\nkimppuun, jota hän aina piti renkaassa mukanaan. Laskien kirjan\npöydälle hän selasi esiin M-kirjaimen ja näytti vieraalleen siihen\nkohtaan liitetyn kirjeen loppupäätä:\n\n    '_Ei mitään kirjoja_, liinavaatteet hienointa lajia, puvut\n    aistikkaita. _Ei kävelyjä, ei vartijan muutoksia, ei minkäänlaista\n    yhteyttä ulkopuolelle_.\n\n    Soittokapineita; kaikkia viihdytyksen välineitä, joita ei edellä\n    kielletä; päiväraha 15 livreä. Kuvernöörin sopii anoa lisää,\n    ellei se riitä.'\n\n\"Kas tosiaan\", virkahti Baisemeaux, \"olinkin unohtanut, että pitää\npyytää korotusta.\"\n\nAramis sulki niteen.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"Mazarinin käsialaa se epäilemättä on. No, hyvä\nkuvernööri\", hän jatkoi ikäänkuin jo menetettyään kaiken harrastuksensa\näskeiseen puheenaineeseen, \"siirtykäämme väliemme loppuselvitykseen,\njos suvaitsette.\"\n\n\"Minkähän maksuajan sopisimmekaan? Määrätkää itse.\"\n\n\"Turha panna määräaikaa; kirjoittakaa minulle pelkästään kuitti\nsadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista.\"\n\n\"Lankeava milloin hyvänsä?\"\n\n\"Vaadittaessa, niin. Mutta ymmärrättehän, etten vaadi ennen kuin itse\nhaluatte järjestää toisin.\"\n\n\"Oh, sitä en pelkää\", sanoi Baisemeaux hymyillen; \"mutta olen jo\nantanut teille kaksi kuittia.\"\n\n\"Ne revinkin nyt.\"\n\nJa näytettyään molemmat kuitit kuvernöörille Aramis nyppi ne palasiksi.\n\nSellainen luottamuksen osoitus tehosi kuvernööriin erinomaisesti.\nEpäröimättä hän kirjoitti sadanviidenkymmenentuhannen frangin\nvelkasitoumuksen, jonka kirkkoruhtinas oli oikeutettu jättämään\nperittäväksi miten hyväksi näki. Aramis oli tarkannut kynän kulkua\nkuvernöörin olan yli ja pisti paperin taskuunsa näköjään lukemattomana,\nmikä seikka antoi Baisemeauxille lopullisen takeen siitä, että\nsaamamies piti koko lainamuotoa vain kohteliaisuutena, paljonkaan\nvälittämättä rahoista.\n\n\"Ettehän toivoakseni pahastune minulle\", virkkoi Aramis sitten, \"jos\nvien teiltä jonkun vangin?\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Hankkimalla hänelle armahduksen, tietysti. Olenhan jo huomauttanut\nteille, että tuo Seldon-parka herättää erityistä myötätuntoani.\"\n\n\"No, se on teidän asianne; toimikaa vain parhaanne mukaan. Minä tiedän,\nettä teillä on pitkä käsivarsi ja avoin käsi.\"\n\n\"Hyvästi siis!\"\n\nJa Aramis lähti vankilanpäällikön siunausten saattelemana.\n\n\n\n\n100.\n\nYstävättäret.\n\n\nSamaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja,\npysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä\nvielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori\nsäätyläisnainen kahisevassa silkissä.\n\nKun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä\nlukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt\nlaittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa.\nMarkiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen\nsilmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta.\nVieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut\nhänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:\n\n\"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut\nhovihuvituksiin?\"\n\n\"En ollut edes hääjuhlallisuuksia katsomassa.\"\n\n\"Mitä siis teet?\"\n\n\"Varustelen lähtöä Bellièreen.\"\n\n\"Bellièreen!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, -- näytät hiukan\nriutuneelta.\"\n\n\"Ei, kyllä vointini on erinomainen.\"\n\n\"Sepä hauskaa, olin sinusta levoton. Arvaappas, mitä minulle on\nsanottu?\"\n\n\"Puhutaanhan niin paljon?\"\n\n\"Mutta sinusta kerrotaan ihan merkillistä.\"\n\n\"Sinulla on kuulijakuntasi jännittämisen taito, Marguerite.\"\n\n\"Katsos, pelkään pahastuttavani sinua.\"\n\n\"Oh, älä turhia! Olet itsekin ihaillut tyynimielisyyttäni.\"\n\n\"No niin, -- sanotaan, että... Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä\nsinulle.\"\n\n\"Älkäämme siis puhuko siitä enää\", sanoi markiisitar, joka arveli, että\ntuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä\nuteliaisuutta.\n\n\"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo\nvähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!\"\n\n\"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi\nkoskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi\nvuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä\ntuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri\nsinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden\nedustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta.\"\n\n\"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!\" vastasi rouva Vanel\npahanilkisesti.\n\n\"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun\nsortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman.\"\n\nNämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin\nvälien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen\nsydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa\nampumiselle huudahti ystävätär:\n\n\"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!\"\n\nJa hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää\npunastustaan.\n\n\"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle\", vastasi rouva de\nBellière tovin äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Oh, eihän sinua panetella, Elise!\"\n\n\"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti\nhalvenneta?\"\n\n\"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole\npanettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen -- vaikka sinä et\nantanut minun lopettaa -- sinun ei edes uskota antautuneen sen\nrakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi\nkaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi\nvarjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä\nvaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni\nolikin.\"\n\n\"Sinulla on sukkeluutta, Marguerite\", sanoi markiisitar vapisten.\n\n\"Aina sinä imartelet minua, Elise... Sanalla sanoen, sinua ylistellään\ntaipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko\nsinua... Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, olethan ihan punastuksissasi ja mykkänä.\"\n\n\"Koetan miettiä\", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit\nsilmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, \"mihin saatoitkaan viitata,\nkun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi rouva Vanel nauraen; \"sinä aprikoit sitä?\"\n\n\"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi\nlaskutehtävän... kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan\noppineesti... etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän\npiti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä.\"\n\n\"En käsitä, mitä tahdot sanoa.\"\n\n\"Mikään ei toki ole yksinkertaisempaa. Väitäthän, että olen\nrakastunut?\"\n\n\"Minulle on niin kerrottu.\"\n\n\"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen\nkäsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?\"\n\n\"Kyllähän, mainitaan sekin.\"\n\n\"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun\nsinä et ilmaise.\"\n\n\"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun\ntarvinnut erityisesti etsiä sitä.\"\n\n\"Minua ihmetyttää Danaen mainitseminen. Sehän viittaa kultasateeseen?\"\n\n\"Niin, Jupiter tosiaan pääsi hänen lähelleen kultasateeksi\nmuuttuneena.\"\n\n\"Rakastajani siis... hän, jonka sinä minulle annat...\"\n\n\"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi\nyhteyteen.\"\n\n\"Mutta vihamieliset ihmiset ovat sinun kuullesi asettaneet...\"\n\n\"Tahdotko, että nimeän hänet?\"\n\n\"Puoli tuntia jo olet odotuttanut.\"\n\n\"Saat kuulla sen. Älä säikähdä, se on mahtava mies.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\nMarkiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan\nlähestyessä.\n\n\"Se on hyvin äveriäs mies\", jatkoi Marguerite, \"kenties koko\nvaltakunnan rikkain. Se on --\" markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä\n-- \"Buckinghamin herttua!\" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.\n\nJuoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan\naiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki\nnaisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet,\njotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de\nThoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.\n\n\"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi\", virkkoi\nhän; \"hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila... En ole\nkoskaan nähnyt herra de Buckinghamia.\"\n\n\"Et koskaan?\" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.\n\n\"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui\nPariisiin.\"\n\n\"Oh\", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia\nkohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, \"ellei\ntavatakaan, voidaan toki kirjoitella.\"\n\nMarkiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän\noli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin\nvaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän\nsilkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.\n\n\"Kuulehan, Marguerite\", sanoi hän sitten, \"tuollaisia hupsutuksiako\npuhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?\"\n\n\"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan\nmieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin\npuistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme\nrakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä.\"\n\n\"Ehdotat minulle ajoretkeä?\"\n\n\"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa.\"\n\n\"En ole pukeutunut, Marguerite, ja... jos haluat jutella rauhassa, niin\nVincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden\npyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien\nrunsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti.\"\n\n\"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt... Kaipasin saada\ntyhjentää sydämeni sinun osanotollesi.\"\n\n\"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä\nhuoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen\nkatveessa.\"\n\n\"Minulle se ei ole samaa... Vincennesissä olisin edes lähellä sitä\npaikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet.\"\nMarkiisitar kohotti äkkiä päänsä. \"Sinua kai ihmetyttää, että minä\nvielä ajattelen Saint-Mandéta?\"\n\n\"Saint-Mandéta!\" huudahti rouva de Bellière.\n\nJa kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta\nmiekkaa ottelun alkuerässä.\n\n\"Sinä... ylpeällä luonnollasi?\" virkkoi markiisitar halveksivasti.\n\n\"Niin, ylpeällä luonnollanikin!\" vastasi rouva Vanel. \"Sellainen olen...\nEn voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen\nhoukutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan\nihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään.\"\n\nRouva de Bellière liikahti tahattomasti.\n\n-- Hän on mustasukkainen, -- ajatteli rouva Vanel.\n\n\"Ja sinä olet siis\", huomautti markiisitar, \"hurjasti kiintynyt herra\nde Buckingh... yli-intendenttiin, piti sanomani?\" Veri nousi hänen\nkasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. \"Ja tahtoisit lähteä\nVincennesiin... Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!\"\n\n\"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa\nminua.\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Olet useinkin opastanut minua pulmissani.\"\n\n\"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin\nanteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta\nloukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi.\"\n\n\"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua\", huomautti Marguerite\nVanel neitsyellisen viattomasti.\n\n\"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään\nole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta\nsinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni,\nja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit.\"\n\n\"Ah, olet ennakkoluuloinen?\"\n\n\"Mainitsemasi huokaukset antavat selvän perusteen päätelmiin.\"\n\n\"Voi, nyt sorrat minua!\" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki\nvoimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen\niskun; \"sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä\nminussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole\ntietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin\najatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista,\nniin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan\nnyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi.\"\n\n\"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?\" äännähti markiisitar painaen\nkätensä sydämelleen.\n\n\"Etkö siis tiedä?\"\n\n\"En mitään\", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen\nlamaannuksessa.\n\n\"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra\nFouquetilta herra Colbertille.\"\n\n\"Niin, sitä kyllä puhutaan.\"\n\n\"Se onkin luonnollista Belle-Islen vehkeen paljastumisen jälkeen.\"\n\n\"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra\nFouquetin kunniaksi.\"\n\nMarquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä\nhetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.\n\n\"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni,\nvaan hänen pelastuksensa\", ilmoitti rouva Vanel. \"Kolmen päivän\nkuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!\"\n\n\"Ohoh, sepä joutuisaa menoa!\" virkahti markiisitar hymyillen\nvuorostaan.\n\n\"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla.\nMutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna.\"\n\n\"Millä perusteella?\"\n\n\"Mitä nöyryyttävimmästä syystä: yli-intendentillä ei ole enää rahoja.\"\n\n\"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja\nhuomenna nostaa miljoonia.\"\n\n\"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli\nkaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja\nsaivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat\nkuolleet.\"\n\n\"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita\ntutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi.\"\n\n\"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, -- mutta ikävää vain on, että\nsinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston,\nmistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat.\"\n\n\"Miljoonat?\" toisti markiisitar säikähtyen.\n\n\"Neljä... parillinen luku.\"\n\n\"Kunnotonta!\" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen\nkiduttamana... \"Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää\",\nvastasi hän miehuullisesti.\n\n\"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen\", tuumi Marguerite,\n\"niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden\nkuluttua.\"\n\n\"Kuningas aikoo yhä saada häneltä suuria summia?\"\n\n\"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on\nauttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja\nniin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi markiisitar väristen; \"suunnitelma on pätevä...\nMutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin\nkatkerasti?\"\n\n\"Ei uskoakseni rakastakaan... Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja\nlähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia\npyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, -- hän\nedistyy pitkälle.\"\n\n\"Hänestä tulee rahaministeri?\"\n\n\"Luultavasti... No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni,\njohduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja\npalvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin\nitsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa... jota hän katuukin, kuten\nolen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa\nhänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen\nkäsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä\nkiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet\npitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää\nmahtavuutensa sokaise.\"\n\nMarkiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan,\nhuumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka\noli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun\nystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi\nkuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.\n\n\"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?\" kysäisi rouva de\nBellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi\nmurjomasta voitettua vihollista.\n\n\"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai\nsäädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä\nrakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua\nalttiiksi korskealle torjumiselle... Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä\nmieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä\nherra Colbertin neuvoa!\" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen.\nMarkiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän\nhavaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä\nnauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja\ntokaisi sitten äkkiä: \"Etkö saata minua ulos?\"\n\nMarkiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan\nmuistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin\nhuolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän\navasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä\nkääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan\nsopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta\nheti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa\nväkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet\noikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.\n\n\"Haa!\" mutisi hän hammasta purren; \"herra Fouquetilta tullutta kirjettä\nhän siis todellakin luki minun saapuessani!\"\n\nJa hän vuorostaan syöksähti ulos.\n\nTällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen\nehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin\npatsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos\njalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului\njuuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin\nedustalta kadulle.\n\n\n\n\n101\n\nMarkiisittaren kalleudet.\n\n\nIsku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi\njonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan\nhän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.\n\nSuuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa\nseuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut\npuheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti\nedisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan\ntunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena\nriemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen\nmenetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa\nentisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin\nvihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin\narvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII:n\nviimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta,\njolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella\nkullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja\nheitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut.\nMarkiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia\nja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät\nsitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa,\nsuoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana\nryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.\n\n\"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?\" kysyi hän kamarineidolta, joka\nastui sisään.\n\n\"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle\nvasta kolmen päivän kuluttua.\"\n\n\"Kaikki koristeeni ja arvopaperini ovat kuitenkin koolla?\"\n\n\"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun\nrouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat\nsullottuina talteen rouvan työhuoneessa.\"\n\n\"Mihin jalokivet on pantu?\"\n\n\"Lippaisiin.\"\n\n\"Entä pöytähopeat?\"\n\n\"Isoon tammikirstuun.\"\n\nMarkiisitar vaikeni hetkiseksi ja käski sitten tyynesti:\n\n\"Kutsuttakoon kultaseppäni tänne.\"\n\nKamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi\ntyöhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa\nsisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille\nkalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut\nkatsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä\nkehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat.\nTänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui\nsyvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut\nkultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.\n\nKultaseppä tullessaan yllätti hänet tässä tutkistelussa.\n\n\"Herra Faucheux\", aloitti markiisitar, \"tehän olette toimittanut\nminulle kaiken kultakalustoni?\"\n\n\"Niin, rouva markiisitar.\"\n\n\"En enää muista, mihin summaan lasku nousikaan.\"\n\n\"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille\nhuomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu.\"\n\n\"No, uudesta ensiksikin.\"\n\n\"Se kaikki -- kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot\nrasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset -- maksoi rouva\nmarkiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä.\"\n\n\"Hyväinen aika, eikö enempää?\"\n\n\"Piditte laskuani silloin hyvinkin suurena...\"\n\n\"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin\nkalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?\"\n\n\"Niin, madame; siinä oli runsaasti kaiverrusta, pakotusta, uusia\nsommitelmia.\"\n\n\"Minkä verran tuli työn osalle hinnasta? Älkää arastelko.\"\n\n\"Se nosti metalliarvoa kolmanneksella, madame. Mutta...\"\n\n\"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni\nlahjoitti?\"\n\n\"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.\nAlkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä.\"\n\n\"Siis seitsemänkymmentä niistä!\" mutisi markiisitar itsekseen. \"Mutta\nminulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux;\ntunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut\nvaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?\"\n\n\"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla\nei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina,\nkuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin\nkeveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää\nkelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta\nomaisuutta.\"\n\n\"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?\"\n\n\"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa.\nErikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat\nviittätuhatta livreä kumpikin, -- ne voi arvioida kymmeneentuhanteen\nyhteensä.\"\n\n\"Satakolmekymmentä!\" jupisi markiisitar. \"Oletteko varma\nlaskelmistanne, herra Faucheux?\"\n\n\"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme.\"\n\n\"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota.\"\n\n\"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar.\"\n\n\"Katsokaamme nyt tätä\", virkkoi rouva de Bellière avaten erään lippaan.\n\n\"Nuo smaragdit tunnen hyvin\", sanoi jalokivikauppias, \"olen itse\nlaittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, -- no, ei sentään\nihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat\nGuisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla,\nmadame.\"\n\n\"Minkä verran voidaan laskea niiden arvoksi?\"\n\n\"Kehyksissään?\"\n\n\"Ei; olettakaa, että ne tahdottaisiin myydä.\"\n\n\"Kylläpä tiedän, kuka ne ostaisikin!\" huudahti Faucheux.\n\n\"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat\nmuutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?\"\n\n\"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on\ntunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette\nole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja\npidätte mitä olette ostanut.\"\n\n\"Paljonko näistä smaragdeista maksettaisiin?\"\n\n\"Satakolmekymmentätuhatta livreä.\"\n\nMarkiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän\nmainitseman summan.\n\n\"Entä tästä rubiininauhasta?\" kysyi hän edelleen.\n\n\"Vaaleanpunaiset rubiinit... ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en\ntiennyt teillä olevankaan, madame.\"\n\n\"Arvioikaa.\"\n\n\"Kaksisataatuhatta livreä. Tuo keskimmäinen vastaa yksinään\nsataatuhatta.\"\n\n\"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin\", sanoi markiisitar hyvillään.\n\"Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia,\nketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä\narvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä.\"\n\nKultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi,\ntarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:\n\n\"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva\nmarkiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina.\"\n\n\"Arvioitsette ne kahdeksaansataantuhanteen livreen?...\"\n\n\"Niille vaihein, rubiinit mukaan luettuina.\"\n\n\"En siis minäkään paljon erehtynyt. Mutta kehyksillä on myös arvonsa.\"\n\n\"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten\nkalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien\nkullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä.\"\n\n\"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä\nehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?\"\n\n\"Mutta, madame\", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, \"ettehän toki myy\nkorujanne?\"\n\n\"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle\nsuora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana\nolette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka\nensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin\nvanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne,\ntoimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?\"\n\n\"Kahdeksansataatuhatta livreä! Se on tavaton erä!\"\n\n\"Onhan kyllä.\"\n\n\"Mahdotonta saada pikaisesti kokoon yhdellä kertaa!\"\n\n\"Oh, ei suinkaan.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi\ntieto jalokivienne myynnistä!\"\n\n\"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä... Te valmistutatte minulle\nsamanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen,\npelkästään jalokivet.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur\nparhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä\nMadamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti\nsijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen\nlivren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule\ntarjolle.\"\n\n\"Kuinka pian luulisitte saavanne sen kaupan syntymään?\"\n\n\"Kolmen päivän kuluessa.\"\n\n\"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä\nvoinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu\nmäärätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa.\"\n\n\"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän... Menetätte suotta\nsatatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte\nminun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen.\"\n\n\"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki\nkuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne.\"\n\n\"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar... En tahdo salata, että voitan\ntässä viisituhatta pistolia.\"\n\n\"Sitä parempi! Miten saan rahat?\"\n\n\"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään -- osittain\nkullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin\nseteleitä, jotka herra Colbert lunastaa.\"\n\n\"Olkoon seteleinä\", vahvisti markiisitar. \"Menkää nyt vain kiireesti\njärjestämään maksun suoritus.\"\n\n\"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä...\"\n\n\"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne\npöytähopeat... Ostattehan nekin?\"\n\n\"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame.\"\n\n\"Siis runsaasti miljoona\", mutisi markiisitar. \"Herra Faucheux, te\nsaatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden\nmukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä\nmalleja varten... ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte\nomasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat\nkullassa... kiireimmiten.\"\n\n\"Hyvä on, rouva markiisitar.\"\n\n\"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi\njonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään\npalkolliseni näkemättä.\"\n\n\"Rouva Faucheuxin vaunuissa?\" esitti kultaseppä.\n\n\"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne.\"\n\n\"Kyllä, rouva markiisitar.\"\n\n\"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja.\"\n\n\"Kuten madame käskee.\"\n\nMarkiisitar soitti kelloa.\n\n\"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi\", määräsi hän. Kultaseppä\ntoimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar\noli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi\nvalikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien\nseurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni\nkultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä\nLyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä\nkullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa\nrouva Faucheuxin vaunuihin.\n\nKultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut.\nTilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen\nécun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne\nkolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen\nvuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään\nvaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset\nkaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen\nkuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena\nihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla\nmaalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman\neriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä\napulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan\nnäkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa\najajalle käskyn: \"Saint-Mandén tielle!\"\n\n\n\n\n102.\n\nMyötäjäiset.\n\n\nHerra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta\nkuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin\nvuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis\nkiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan\nkäyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan\nvauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.\n\nMarkiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt\nsen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava\nkäynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt\nuudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella\nkätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski\napulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se\nosoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja\nkumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä\nvierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin.\nRouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen\nhymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen\nodottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin.\nKuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi\narvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen\ntulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi,\nhyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa\nvereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.\n\nMarkiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui\nlepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät\nmyös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin,\nmiljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone\nsieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin\najatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi\nyli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä\nlahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt\npiankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän\nsoittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa,\ntuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä\nmenettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus\noli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon\njuuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen.\nKaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta\ntulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä\nennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen\npäästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian\noikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi\nkenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi\nsiten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti\nkäsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti\ntäydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen\njalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen\nystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava\navuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa\nvakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti\nhienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen\nriistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi\nvastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin\nainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva\nde Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti\nkuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo\njoustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti,\nedes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta\nnerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden\nvalloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä\ntaistelutantereella?\n\n-- No niin, siitä minun tulee saada selvyys, -- tuumi markiisitar. --\nKuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan\narkinen, -- kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna\nilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi... \"No, no!\" huudahti hän\nitsekseen; \"liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!\"\n\nHän katsahti seinäkelloon.\n\n-- Jo seitsemän, -- ajatteli hän; -- hänen täytyy nyt olla\ntyöhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen\nkärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen\nuhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi\njoustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta\nvoipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi\npolvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.\n\nKymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi\nkääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.\n\nHän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän\nei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa\ntäytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin\nhiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena\nhänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut\npiirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja\npainanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä\nnäöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi\nkasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan\nkoholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä,\nyli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle,\nmissä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.\n\nTämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut\nmyhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen,\njoka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen\nkasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet,\nikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda\nnaisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi\nensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön\nlevottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli\nvoimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui\nrahaministeriä kohti ja virkkoi:\n\n\"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin\nmuistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen\najattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet\ntoisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin\ntehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua\nkoskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te\npuolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole\nteitä unohtanut.\"\n\n\"Oi, te olette enkeli, markiisitar\", huudahti Fouquet, jonka ylevää\nkatsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, \"ja yhdelläkään\nihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on\nvain nöyrryttävä pyytämään armoa.\"\n\n\"Olkoon se siis suotu teille!\" Fouquet aikoi polvistua. \"Ei\", kielsi\nmarkiisitar, \"istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan\nsieluanne!\"\n\n\"Mistä niin päätätte, madame?\"\n\n\"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä\nnyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä\nsovi olla salaisuuksia?\"\n\n\"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen\nankaruus johtui.\"\n\n\"Ankaruus?\"\n\n\"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?\"\n\n\"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!\" sanoi rouva de Bellière\nsyvään huoaten. \"Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille\npaljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka\nsilloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran\nkostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä\ntulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en\nole tahtonut yhä lisätä vastuksianne...\"\n\nFouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin\nhuolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.\n\n\"Ahdinkoon, -- minä?\" virkahti hän yrittäen hymyillä. \"Mutta\nmurheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin\nsitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun\nvain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden\nkuvastavan.\"\n\n\"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta.\"\n\n\"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu\nliiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia\nylimääräisiä rahavaroja.\"\n\n\"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän.\"\n\n\"Te tiedätte sen!\" huudahti Fouquet ihmeissään. \"Miten se on\nmahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua\nja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas...\"\n\n\"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin,\njatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi...\"\n\n\"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten\nlaskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen\ntoimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa\nilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on\nsaanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna.\"\n\n\"Summa on siis koolla?\" kysyi markiisitar levottomasti.\n\n\"Olisipa ihme, markiisitar\", vastasi Fouquet hilpeästi, \"jos\nrahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa.\"\n\n\"Niin, kyllähän uskon, että teillä ne on tai tulee saaduksi.\"\n\n\"Tulee saaduksiko?\"\n\n\"Siitä ei ole pitkääkään aikaa, kun teiltä jo vaadittiin kaksi.\"\n\n\"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme\nenää puhuko rahoista, jos suvaitsette.\"\n\n\"Päin vastoin puhukaamme niistä, hyvä ystävä.\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Kuulkaahan, minä olenkin tullut vain sitä varten.\"\n\n\"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?\" tiedusti yli-intendentti, jonka\nkatse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.\n\n\"Nimitetäänkö yli-intendentti eroittamattomaksi virkaansa, monsieur?\"\n\n\"Mutta markiisitar!\"\n\n\"Vastaanhan minäkin teille vilpittömästi.\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä\ntarjoava.\"\n\n\"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja\nja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu.\"\n\n\"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin\ntähtäätte.\"\n\n\"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa\nkäteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon\njättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää\ntuloa.\"\n\n\"Mutta eihän sillä liene pahaakaan kiirettä?\" virkkoi Fouquet.\n\n\"Pidän asiaa aivan kiireellisenä ja tärkeänä.\"\n\n\"No, puhumme siitä toisella kertaa.\"\n\n\"Se ei käy laatuun, sillä rahat ovat mukanani.\"\n\nMarkiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin\nsetelitukut ja kultaläjän.\n\nFouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen\nihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille,\nkätkien kasvot käsiinsä.\n\n\"Voi, markiisitar, markiisitar!\" mutisi hän.\n\n\"No?\"\n\n\"Mikä mielipide teillä onkaan minusta, tehdäksenne tällaisen\ntarjouksen?\"\n\n\"Teistäkö?\"\n\n\"Päätelmä on selvä.\"\n\n\"Mitä siis itse ajattelettekaan esityksestäni? Sanokaa.\"\n\n\"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa.\nOi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?\"\n\n\"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan\nteille.\"\n\n\"Olin siis oikeassa!\" huudahti Fouquet. \"Voi, madame, en tosiaan ole\nkoskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!\"\n\n\"Loukata teitä!\" lausui rouva de Bellière kalveten. \"Omituista\ninhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne\nminua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani?\nJa tarjotessani rahojani te kieltäydytte?\"\n\n\"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte\nmaineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama\nvapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden\nvihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni\nvirheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden\nälkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!\"\n\n\"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet\", huomautti\ntoinen.\n\n\"Mahdollista kyllä, madame.\"\n\n\"Ja nyt ette ymmärrä sydämen kieltä.\"\n\nFouquet kouraisi läähättävää rintaansa.\n\n\"Murjokaa minua, madame\", hän sanoi; \"minulla ei ole mitään\nvastattavana.\"\n\n\"Olen tarjonnut teille ystävyyteni, herra Fouquet.\"\n\n\"Niin, madame; mutta te olette rajoittunut siihen.\"\n\n\"Tämä esitykseni johtuu ystävän harrastuksesta.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Ja te hylkäätte ystävyyteni todisteen?\"\n\n\"En voi muuta.\"\n\n\"Katsokaa minuun, herra Fouquet.\" Markiisittaren silmät säihkyivät.\n\"Tarjoan teille rakkauteni.\"\n\n\"Oh, madame!\" äännähti Fouquet.\n\n\"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä\nhienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä\nrakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista.\"\n\n\"Oi!\" huudahti Fouquet liittäen kätensä ristiin.\n\n\"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani\npolvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen\ntarjoan.\"\n\n\"Niin, mutta ainoastaan itse tunteen!\"\n\n\"Rakkauteni, itseni, elämäni! Kaikki, kaikki, kaikki!\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti Fouquet huumaantuneena.\n\n\"Otatteko vastaan?\"\n\n\"Te rusennatte minut onneni ylenpalttisuudella!\"\n\n\"Oletteko onnellinen -- sanokaa, sanokaa... jos minä tulen omaksenne,\nkokonaan omaksenne?\"\n\n\"Se on ylin auvo!\"\n\n\"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon,\nluopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta.\"\n\n\"Madame, madame, älkää kiusatko minua!\"\n\n\"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!\"\n\n\"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!\"\n\n\"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven\", ja hän viittasi\nkadulle päin -- \"ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana\nmyöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin,\nestelemättä, empimättä, surematta.\"\n\n\"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?\"\n\n\"Siinä ovat myötäjäiseni!\"\n\n\"Se on teidän häviönne!\" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja\nsetelipinkat; \"tuossa on hyvinkin miljoona...\"\n\n\"Sen verran juuri... Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää\nkäyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin\nminä teitä, en enää tarvitse koruja!\"\n\n\"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!\" huudahti Fouquet. \"Minä taivun,\ntaivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden.\nOtan vastaan myötäjäiset...\"\n\n\"Ja tässä on naisesi\", sanoi markiisitar heittäytyen hänen syliinsä.\n\n\n\n\n103.\n\nJumalan alue.\n\n\nTällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja\ntäydessä sovussa Pariisin--Calaisin valtatiellä.\n\nBuckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne\npääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit\nFilip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja\nleskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi\ntilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle,\njoka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen\nhaasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen\nvaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de\nGuichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja\njälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi\nhaitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo\nennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan\ntullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että\nenglantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä\nmielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta\nmitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka\nperusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia\nsiitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä.\nHänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset\ntuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa,\nolisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta\njärkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun\najatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat\ntaasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta\nitserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa\nkiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin.\nNiinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi\nmatkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi\ntulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.\n\nHerttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle\nmukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen\nsoopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle.\nSitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa;\nMonsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta\nhänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä;\nEnglannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten\nsydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.\n\nPikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito\nranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli\nihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa.\nAjanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita,\ntilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja\njäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa.\nBuckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen\nkertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa\nlaskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham\nennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut\nPariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina\nkaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui\nnäihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan\nhäirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut\nBuckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden,\nellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja\nväistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat\ntalttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä\nverhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.\n\nKun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty\ntaipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen\npäivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut\npurren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin\ntoimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin\nensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten\nvalmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden\nraajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä\npäässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin\nasetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä\nmerimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat\nparastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään.\nVähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ\noli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan\nhänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin\nvain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen\nranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut\njälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi\nseuralaiseksi.\n\nBuckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä\nvalmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan\nkomea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä,\nkäyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun\nhänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani.\nSiitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään\nseisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa\ntaivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa,\njoka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle\nasti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa\namfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka\nylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi\nsamaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas\nharja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle\nmielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja\nsäännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan\nmustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä\nkalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan\nsiipinä -- sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.\n\nUteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia,\njoiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin\nBuckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut\nyksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen\nsametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja\nkoristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de\nWardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku\nvirkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää\npikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen\nhänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin.\n\"Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan\", oli\nBuckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä\nsanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.\n\n\"Luulenpa, monsieur\", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän\nasteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, \"että meidän on nyt\nhyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin\nkuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää\ntunne pohjaa jalkaimme alla.\"\n\n\"Olen käytettävissänne, mylord, mutta...\"\n\n\"Mutta me olemme vielä kuninkaan alueella, tarkoitatte?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan\nlammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee\nsikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa\nnyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä\ntäältä?\"\n\n\"Kyllä näen. Kuivin jaloin emme sinne nyt kykene pääsemäänkään.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että\nse kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku\nnäyttämö. Miltä teistä tuntuu?\"\n\n\"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian\nkohdata teidän säilänne, mylord.\"\n\n\"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat,\nherra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle:\n'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on\nkenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet\novat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi\nturhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin\non pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de\nWardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan.\"\n\n\"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin\nsäätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle\",\nselitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen.\n\"Oletteko kuivin jaloin, herttua?\"\n\n\"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne -- nyt nuo palkollisten\ntolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme\nlätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa,\nkuinka he keikkuvat aallonharjoilla -- omituinen näky, mutta se saa\nminut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin\nei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?\"\n\n\"Huomaatte kuitenkin, että siten saatte auringon silmiinne, mylord.\"\n\n\"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä\nvälittäkö.\"\n\n\"Miten vain haluatte, mylord; muistutukseni johtui\nhienotunteisuudesta.\"\n\n\"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne.\nRiisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?\"\n\n\"Päättäkää te, mylord.\"\n\n\"Paitahihasilla olisi minusta mukavampaa.\"\n\n\"Minulle se sopii hyvin.\"\n\n\"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko\nteistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä\nolevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri\ntaistella Englannissakin tai kutterini kannella.\"\n\n\"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa\nteille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin\naikaa...\"\n\nBuckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman\nkutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta\nkatsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka\nlaskeusi nousuveden vyöryille.\n\n\"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle\",\nvirkkoi de Wardes. \"Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan.\"\n\n\"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten\", vastasi Buckingham asentonsa\nottaneena, \"ja vesikin alkaa tavoittaa meidät.\"\n\n\"Minut se on jo saavuttanut... Olen valmis, herttua.\" De Wardes otti\nmiekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.\n\n\"Herra de Wardes\", haastoi sitten Buckingham, \"viimeinen sana,\nsallikaahan... Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, --\nsyystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta,\njonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin,\nettä hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette\nilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani\nsurmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä\nottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa\nelämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes.\"\n\nJa Buckingham kumarsi.\n\n\"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä,\nmutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni,\nsaadakseni teidät hengiltä.\"\n\nDe Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena\nväläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.\n\nKalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat\nyhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset\nliikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta\npimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi.\nÄkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut\nsohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.\n\nHerttuan säilää pitelevä käsi painui alas.\n\n\"Ohi\" äännähti hän.\n\n\"Sattuiko, mylord?\" sanoi de Wardes peräytyen kaksi askelta.\n\n\"Vain keveästi, monsieur.\"\n\n\"Olette kuitenkin luopunut puolustusasennosta.\"\n\n\"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo\ntointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur.\"\n\nJa piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi\nmarkiisia rintaan.\n\n\"Osui sielläkin\", sanoi hän.\n\n\"Ei ihan\", vastasi de Wardes pysyen lujana asennossaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena...\" selitti\nBuckingham.\n\n\"Niinpä on teidän vuoronne!\" huudahti de Wardes raivostuneena, ja\nalhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin\nkyynär- ja värttinäluun väliin.\n\nHerttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän\nvasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja\nennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.\n\nDe Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä\nkiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka\nrusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.\n\nMarkiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi\ntoisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin\nhuomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet\nvoihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti\nja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:\n\n\"Kävikö pahasti, markiisi?\"\n\n\"Olen voipumaisillani\", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti\nveri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.\n\n\"Mitä tehdä? Jaksatteko kävellä?\"\n\nBuckingham kohotti hänet toisen polven varaan.\n\n\"Mahdotonta\", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. \"Kutsukaa\nmiehiänne, muutoin hukun\", sopersi hän.\n\n\"Hoi siellä veneessä!\" luikkasi Buckingham; \"soutakaa tänne pian!\"\n\nVeneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi\nnopeammin kuin apu läheni.\n\nBuckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin;\nhän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja\npiti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei\nsaanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella\nmaalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt\nkymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman\naallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle,\nlöi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti\nherttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi\noli pyörtynyt.\n\nSamassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja\nennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he\nnäkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi\njätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.\n\n\"Ei, ei!\" kielsi herttua; \"markiisi maalle, joutuin!\"\n\n\"Kuolkoon se hylky!\" kuului seurueesta.\n\n\"Kurjia tomppeleita!\" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä\nliikkeellä; \"totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan\nennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!\"\n\nVene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi.\nSihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät\nmarkiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.\n\n\"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä\npäällänne\", sanoi herttua. \"Kantakaa herra de Wardes rantaan!\"\n\nUuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti\nrantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita\nkaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan\nmerkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen\nmiekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten\nlähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat\nveteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille\nkantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen\nvesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat\nsietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen\nrahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan\nhuomattavin.\n\n\"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena\", sanoi hän,\n\"jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta\nhuolta.\"\n\nJa väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt\nsuurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen\nvaarasta.\n\nMeri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de\nWardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai\nmukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja\nhäntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.\n\n\n\n\n104.\n\nKolminaista rakkautta.\n\n\nBuckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista\nkilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.\n\nKruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden\naihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa\nLotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon\nseurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas\npuolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi\nhuvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut\npäivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa\nMonsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun\nhuvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen\nkoko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti\naikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät\nhetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen\nerityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten\nintohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä\npohdittaessa, -- kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun\nherkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä\nsoveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja\nhuokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään\nhaasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli\nkuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti\nkerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin\nseuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa\noli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis,\nnuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia\nnaisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa\nujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei\nitselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä\nsoveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei\nvoinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea\nennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän\npääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt\nvielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta\nollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.\n\nHänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de\nMontalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa;\nnyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei\nollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti\nhän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun\nkruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä\nhäntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä\nharrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla;\nprinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi\npoissa.\n\nSivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani\nmerkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli\nniin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän\nhäijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään\nmieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan\nsiirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi,\njättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.\n\nEnsimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä\nde Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja\niltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen\nkanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä\nkumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De\nGuiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen\nkorukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen\njälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche\npalasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi\naikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena\ntavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä\nonnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.\n\n\"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt\", vastasi\nkamaripalvelija.\n\nIkävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi\nväljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt\nlukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä\nseisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja\ntyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi\nmuuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea;\nedempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen\npolvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä,\njoista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti\nviehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili\nespanjalaista _seguedilloa_, jollaisiin Madame oli hurmaantunut\nkuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle\nkuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan\npaljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat\nnostaneet kyyneliä silmiin.\n\nTäten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman\nnäyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään\nympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin\nkateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:\n\n\"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan\nyksin!\"\n\nHänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen\nvisertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti\nseisaalle.\n\nMalicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp\nsuoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi\nsoittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen\nprinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi\npuolisolleen: \"Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?\"\n\n\"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne\", murisi prinssi.\n\nTämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset\npyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi\nkuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana\nrakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui\nauttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja\nkahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen\nprinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen\naviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.\n\nMielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka,\nettä ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli\nhäiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.\n\n\"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?\"\nkysyi hän kopeana.\n\nPrinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen\nvetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen\nherttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla\npurskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse\nprinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin\nliiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten\nhillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti\nvielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden\nhupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei\nrohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta\nmolemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur\näreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame\nmurheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut\nsanaakaan.\n\n\"Annatte minun nähdä\", sanoi prinssi, \"että minua kohdellaan vieraana\nluonanne, Madame.\"\n\nJa katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi\nkreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.\n\n\"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta\", ärähti hän.\n\nMontalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.\n\n\"En oikein ymmärrä\", hän vastasi, \"mitä teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne suvaitsee sanoa minulle.\"\n\n\"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen\nhuoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle.\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?\"\n\n\"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun\nei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan\ntäällä. Kun Madamen luokse -- omiin huoneisiini -- tullaan koolle\nkuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain\nnähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!... Miksi pelästytän\npiiriänne?... Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?...\"\n\n\"Eihän suinkaan\", selitti Montalais; \"tänään ei ollut tekeillä sen\nkummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur.\"\n\n\"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?\"\n\n\"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur.\"\n\n\"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?\"\n\n\"Jokseenkin sama piiri, monseigneur.\"\n\n\"Ja joka päivä rimputellaan harppua?\"\n\n\"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin\nolemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman\nsoitantoa.\"\n\n\"_Peste!_ Ja miehiä mukana?\"\n\n\"Mitä miehiä, monseigneur?\"\n\n\"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita.\"\n\n\"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta.\"\n\n\"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle.\"\n\nPrinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään\nlepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.\n\n\"Missä voikaan chevalier olla?\" virkahti hän itsekseen.\n\nLähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.\n\n\"Sitä ei tiedetä, monseigneur.\"\n\n\"Aina se vastaus!... Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo\nminulle, että hän ei tiedä!\"\n\nSe uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä\näsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui\nsilmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti\nlipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän\nsitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon,\nporfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko\nhuonekunnan ilmestymään oville.\n\n\"Mitä monseigneur haluaa?\" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri\narasti kysyä.\n\n\"Harjoitan vain soitantoa\", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.\n\nVartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa\nlääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja\nilmoitti prinssille: \"Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee\nperässäni.\"\n\nFilip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari\nnäyttäysikin.\n\n\n\n\n105.\n\nMonsieur le Lorrainen mustasukkaisuus.\n\n\nOrléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan\nhelmaystävänsä.\n\n\"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?\" tervehti hän. \"Etkö\nollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?\"\n\n\"Olin kuin olinkin, monseigneur.\"\n\n\"Mikä oikku se oli?\"\n\n\"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus...\"\n\n\"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin\njoka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit\nsiten matkoihisi?\"\n\n\"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne.\"\n\n\"Mitä puhutkaan?\"\n\n\"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin\nminä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden\nperäydyin.\"\n\n\"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo\nryhtyä taisteluun? Guicheako?\"\n\n\"En erityisesti mainitse ketään.\"\n\n\"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?\"\n\n\"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte\nhyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme.\"\n\n\"Kuka siis?\"\n\n\"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta\nsydämestäni.\"\n\nJunkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää\nuteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.\n\n\"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin.\"\n\n\"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne.\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Olen huomannut häiritseväni.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Madamea.\"\n\n\"Miten se olisi mahdollista?\" virkahti herttua hämmästyneenä.\n\n\"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä\nkiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan.\"\n\n\"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?\"\n\n\"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan.\"\n\n\"Mistä saakka?\"\n\n\"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää,\nniin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan.\"\n\nHerttua punastui.\n\n\"Kaikin ajoin!... Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?\" kysyi hän\nankarasti.\n\n\"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin.\"\n\n\"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin\nmadame muka antaa etusijan Guichelle?\"\n\n\"En puhu enempää\", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.\n\n\"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin\nolitkin siis mustasukkainen?\"\n\n\"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän\nkorkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne\ntuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän\nMadamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin\nkiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua\nystäväksenne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla\non hankala puheenlaatu, chevalier.\"\n\n\"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?\"\n\n\"Mainitsit _erityisestä suosiosta_... Mitä tarkoitat sillä suosiolla?\"\n\n\"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur\", selitti junkkari hyvin\nsävyisästi. \"Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin\nkutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen\nmakuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle\non aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä\nkaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun\ntoisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan\nsisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen\nilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä\nhavaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen\nmiehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen\nluonansa koko seurapiiristä... silloin...\"\n\n\"Silloin? Lopeta.\"\n\n\"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä\nyksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät\nkuulu.\"\n\nHerttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, \"Et ole\nsaanut minulle selväksi\", lausui hän viimein, \"minkätähden poistuit.\nVastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä\nhuomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de\nGuichea kohtaan.\"\n\n\"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut.\"\n\n\"Selvästi sen lausuit.\"\n\n\"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta.\"\n\n\"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?\"\n\n\"Te saatatte minut hämille, monseigneur.\"\n\n\"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?\"\n\n\"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on\ntoistettava muiden puheita.\"\n\n\"Vai niin!... Asiasta on siis puheita liikkeellä?\"\n\n\"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista.\"\n\n\"Keltä?\"\n\nJunkkari näytti melkein loukkaantuneelta.\n\n\"Monseigneur\", sanoi hän, \"te alistatte minut kuulusteluun, pidätte\nminua kuin syytettyjen penkillä... mutta monenlaiset huhut, jotka\nohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista.\nTeidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten\ntapausten tasolle.\"\n\n\"On siis kuitenkin tosiseikka\", huudahti herttua pahastuneena, \"että\nsinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?\"\n\n\"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen\nahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin,\nettä se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö\näärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin.\"\n\n\"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen\nparissa?...\"\n\n\"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin\nkertoa itse de Guichellekin, -- niin sovinnollisena näen hänen\nmiellyttelevän Madamea, -- hänellekin voisin tämän lausua. Mutta\nkäsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion\nkadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne.\nTunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette\nyksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä\nrakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt\nystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa\ntuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset.\nTeidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on\njo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua\nkohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani\nsuosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin\nsäilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään\nsanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen\ntavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa\nte siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen.\"\n\nHerttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli\nhiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari\nsaattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi\nsitten äkkiä.\n\n\"Kuulehan\", hän sanoi, \"ja ole nyt avomielinen.\"\n\n\"Kuten aina.\"\n\n\"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon\nsuuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä.\"\n\n\"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden\nheti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te... epäilisitte...?\"\n\n\"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin... näen...\ntulen verranneeksi...\"\n\n\"Buckingham oli mieletön!\"\n\n\"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen\nmielettömyytensä.\"\n\n\"En toki\", väitti junkkari vilkkaasti; \"minähän en tiennyt silmiänne\navata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!\" Ja hän puhkesi\nkäheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.\n\n\"Niin, niin tosiaan... sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche\nosoittausi mustasukkaisemmaksi.\"\n\n\"Sen uskon\", jatkoi junkkari samaan tapaan; \"hän taisteli kodin ja\nkonnun puolesta.\"\n\n\"Mitä nyt?\" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta\nsukkeluudesta.\n\n\"Epäilemättä -- onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne\nensimmäinen kamariherra?\"\n\n\"No niin\", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, \"tuliko tuo Buckinghamin\nintohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?\"\n\n\"Kieltämättä.\"\n\n\"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?\"\n\n\"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de\nGuichella puhuta erityistä intohimoa olevan!\"\n\n\"Hyvä on! Hyvä on!\"\n\n\"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää\nminut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta\nhautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena.\"\n\n\"Mitä sinä tekisit minun asemassani?\"\n\n\"Turvautuisin terveeseen järkeen.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja\nsiten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään.\"\n\n\"Saammehan nähdä; mietin asiaa.\"\n\n\"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä,\njos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut\npelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan.\nKun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää\nmitään huolta mielessäni.\"\n\nHerttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:\n\n-- Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!\n\nMutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan\npuolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon\npöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.\n\n\"Niin, sen käsitänkin\", tuumi herttua; \"satuin aamupäivällä pistämään\nnenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle\nollaan nyreissään.\"\n\n\"Syömme siis yksinämme\", huokasi Lotringin junkkari; \"kaipaan Guichea.\"\n\n\"No, hän leppyy pian, -- hän on suopea mies luonnostaan.\"\n\n\"Monseigneur!\" huomautti junkkari äkkiä; \"mieleeni juolahti tässä oiva\naatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän\nkorkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun\npitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea -- käyn tavoittamassa kreiviä\nja tuon hänet seuraksemme.\"\n\n\"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!\"\n\n\"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne.\"\n\n\"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!\"\n\n\"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan\ntekemäni vääryyden.\"\n\n\"Sen myönnän.\"\n\n\"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion\naikaa?\"\n\n\"Mielelläni, -- mene vain... Koettelen sillävälin pukua, jota aion\nkäyttää Fontainebleaussa.\"\n\nJunkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan\nheille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta\noman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:\n\n\"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten\nottaisit siitä selon?\"\n\n\"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa\ntiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi\nsiellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet.\"\n\n\"Kuulusta kuitenkin.\"\n\nEi ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi.\nSalaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön\nkäytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan\npuolella.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi junkkari. \"Mitä tämä varovaisuus merkitsee?\"\n\n\"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur\", vastasi kamaripalvelija.\n\n\"Mitä siellä on?\"\n\n\"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!\"\n\n\"Kastanja... niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee\nodottamassa!\"\n\n\"Sen saatte nähdä, jos maltatte... No, joko huomaatte? Soittoniekka,\ntoinen... neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana\nhoputtamassa heitä!\"\n\n\"Mutta mitä hän hommaileekaan?\"\n\n\"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän\nmenee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa.\"\n\n\"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?\"\n\n\"Häneltä juuri.\"\n\n\"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?\"\n\n\"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa.\"\n\n\"Miksi niin erityisesti?\"\n\n\"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi.\"\n\n\"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä\nvihjauksestasi?\"\n\n\"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur.\"\n\n\"Maksan sata pistolia. Ota!\"\n\n\"Kiitoksia, monsieur... Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu\nsoittajat sisälle...\"\n\n\"Montalais?\"\n\n\"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee\njokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen\nkanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.\"\n\n\"Hyvä! En ole mitään nähnyt.\"\n\n\"Enkä minä mitään saanut\", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron\ntaskuunsa.\n\n\n\n\n106.\n\nDe Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.\n\n\nNähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari\npalasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja\nsäihkyvän hyvällä tuulella.\n\n\"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur\",\nhuudahti ystävä, \"mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!\"\n\n\"Entä Guiche?\"\n\n\"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen\nyllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta\nturhaan.\"\n\n\"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin\nmaatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään\npäivälliselle.\"\n\n\"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt\njotakin.\"\n\n\"Mitä siis?\"\n\n\"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta.\nTeidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen\npäivälliselle.\"\n\n\"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista.\"\n\n\"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa\nvuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi.\nMutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää\nnurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!\"\n\n\"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan, monseigneur, -- me olemme nyt apealla mielellä;\nminun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja\ntahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta.\nOttakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu\nherttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän\nlisäksi olitte väärässä aamupäivällä.\"\n\n\"Saatoin olla.\"\n\n\"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi.\"\n\n\"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier.\"\n\n\"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä\nedullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä\njumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies\nkuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur.\"\n\n\"Saat minut taipumaan; lähtekäämme.\"\n\nHerttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle.\nJälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:\n\n\"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos!\nJuokse!\"\n\nHerttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat\nolivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:\n\n\"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa\nyllätyksen.\"\n\nFilip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka\nhyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden\nmurheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi\njonkun salaisuuden.\n\nMadame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt\naloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin\nmieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla\nilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen\npolvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka\nkiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui\nhänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia\nviehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa\nsivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden\nkatseli kohtausta.\n\nOn mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin\nonnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten\nnäiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei\nollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon\nsanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili\nkuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen\njäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä\nhuomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin\njunkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron\njälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä\nmolempia isäntäväkenä.\n\nPrinssikin lähestyi nyt.\n\n\"Tämähän on viehättävää\", virkkoi hän kolealla äänellä. \"Tulin tänne\nsiinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja\nmurheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on\ntodellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka.\" Hän kääntyi\nde Guicheen. \"En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari\", hän\nsanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi\nsuuttumusta: \"Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin\nkun luonanne huvitellaan... Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi.\"\n\nDe Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti,\nsävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:\n\n\"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne\nomistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei\nole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä\nesitän tanssia.\"\n\n\"Se on oikein tehty\", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. \"Ja sitten,\nMadame\", hän jatkoi Henriettelle, \"te ette ota huomioon, että naisenne\nvievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan\non minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä\non hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes\naatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea.\"\n\nMadame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.\n\n\"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur\", vastasi hän, \"että\nminun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten\nelämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä;\nmutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan\nempikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini.\"\n\nTämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta\nnostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa\njo oli hälvennyt sanoihin.\n\n\"Hyvä on!\" hän virkkoi jämeästi; \"tällä tavoin minua siis pidetään\nkunniassa kotonani!\"\n\n\"Monsieur! Monsieur!\" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että\nkaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta\nsävyä.\n\n\"Tule!\" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä\nkäsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä\nMadameen.\n\nJunkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään\nsiellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi\nvalloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä\nristiin eikä hiiskunut sanaakaan.\n\n\"Mitä sinä arvelet?\" huudahti lopuksi Monsieur.\n\n\"Mistä niin, teidän korkeutenne?\"\n\n\"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!\"\n\n\"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla.\"\n\n\"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää.\"\n\n\"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!\" haastoi junkkari. \"Toivoimme\nrauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä\nmatkoihinsa.\"\n\n\"Ja kahta hullummin kävi!\"\n\n\"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur.\"\n\n\"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä\nlähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet\ntapahtuvan.\"\n\n\"Miten juuri niinkään...?\"\n\n\"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen\nkahdenkeskisen päivällishauskutuksen!\"\n\n\"No, monseigneur, eihän toki niin ole!\"\n\n\"On, on!\" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset.\n\"Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin\nselville, mitä on tekeillä!\"\n\n\"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur...\"\n\n\"_Pardieu_, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään\nniin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!\"\n\nPrinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko\nleskikuningatar palannut kappelista.\n\nItävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli\nrauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen\nitsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot\nolivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa\nsovussa, -- kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän\nsamalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut\nvastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti\nsen ajatuksen.\n\nÄkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. \"Äiti\", huudahti hän\nvetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, \"asiat eivät voi mennä tätä\nmenoaan!\"\n\nLeskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen\nsäveästi: \"Mitä asioita tarkoitat?\"\n\n\"Puhun Madamesta.\"\n\n\"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle\njonkunlaisen hyvästelykirjeen?\"\n\n\"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt\nkysymyksessä!\"\n\n\"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun\nmustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin...\"\n\n\"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen.\"\n\n\"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.\"\n\n\"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että\nminun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.\"\n\n\"Ja kenestä, hyvä Jumala?\"\n\n\"Mitä! Ettekö te ole huomannut?\"\n\n\"En ole havainnut mitään sellaista!\"\n\n\"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen\nainaisena seuralaisenaan?\"\n\nLeskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. \"Se mitä pidin\nsinussa satunnaisena vikana, Filip\", hän sanoi, \"onkin siis todellinen\ntauti!\"\n\n\"Vika tai tauti, minä kärsin siitä.\"\n\n\"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi?\nTahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi\nei ole minkäänlaista aihetta?\"\n\n\"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen\ntoisen puolelle!\"\n\n\"Sinä, poikani\", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, \"aloitat herra\nde Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois\nläheltäsi edellistä.\"\n\nPrinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. \"Uskotteko tosiseikkoja, jos\nesitän tapahtunutta?\" kysyi hän.\n\n\"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua\nilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa\nmitään.\"\n\n\"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja\ntuomitsisi kanteessani heti ennakolta.\"\n\n\"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin\nkohdittelua.\"\n\n\"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun\nsuostuttelua.\"\n\n\"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi\nturmeltuneena sielultaan...\"\n\n\"Mutta tosiseikat puhuvat!\"\n\n\"Kerro siis.\"\n\n\"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä.\"\n\n\"Se on viatonta ajanviettoa.\"\n\n\"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin,\nunohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni\neriämättömänä varjona.\"\n\n\"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he\nsalaisivat seurusteluansa.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti prinssi; \"tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun\nvain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin\nselvästi tyytymättömyyteni.\"\n\n\"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, -- ja kenties jo menit\nhiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä\nmoittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa\nkuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä.\"\n\n\"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että\ntämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät\npahaa, he seurustelisivat salaisesti.\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de\nGuichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa,\nmitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä\npiiloiteltiin siellä.\"\n\nItävallan Anna rypisti kulmiaan.\n\n\"Se oli varomatonta\", myönsi hän. \"Mitä Madame sanoi?\"\n\n\"Hän ei antanut mitään selitystä.\"\n\n\"Entä Guiche?\"\n\n\"Ei sen paremmin... niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä\nsopersi.\"\n\n\"Mitä siitä päätät, Filip?\"\n\n\"Että minua johdettiin harhaan -- että Buckingham oli vain veruke\ntodellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche.\"\n\nAnna kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni\nBuckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan,\nellette te ota sitä asiaksenne, äiti -- te, joka olette niin\nsukkelajärkinen ja hyvä.\"\n\n\"Minä en mitenkään ryhdy siihen.\"\n\n\"Mitä! Poikanne puolesta?\"\n\n\"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia\nhuomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon,\nmutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole\ntodistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa.\"\n\n\"Hän on pahastuttanut minua.\"\n\n\"Se on oma asiasi.\"\n\n\"No, kylläpä tiedän, mitä teen!\" kuohahti prinssi.\n\nAnna katseli häntä levottomasti.\n\n\"Mitä siis aiot?\" kysyi hän.\n\n\"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!\"\n\nPrinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin\nvain virkkoi:\n\n\"Tee se.\"\n\nFilip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.\n\n\"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy\nvastustajieni kannattajaksi!\"\n\n\"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja,\nkun et ota niitä kuullaksesi.\"\n\n\"Menenkin kuninkaan puheille.\"\n\n\"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan\nhänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan.\nVoit selittää tilasi hetimiten.\"\n\nHän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen\noven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi\neroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät\nlattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen\nkuningattaren hoitamaan asiaa.\n\nItävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan\nastuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo\nhorjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki\noli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään\nleskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa\nhuojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin.\nItävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:\n\n\"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen.\"\n\n\"Minkätähden, madame?\"\n\n\"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin\nenglantilaiset.\"\n\n\"Selittäkää väitettänne.\"\n\n\"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta\nlausuttavana, kuningattaresta?\"\n\n\"Ei todellakaan.\"\n\n\"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne\ntaasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo\ntoistamiseen valittaa Madamesta.\"\n\n\"Mitä! Yhäkö Buckingham?\"\n\n\"Ei, toinen.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Guiche.\"\n\n\"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?\"\n\n\"Niin pelkään.\"\n\n\"Veliparka!\" säälitteli kuningas naurahtaen.\n\n\"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?\"\n\n\"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen.\"\n\n\"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon.\"\n\n\"Mitä hän aikoo?\"\n\n\"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon.\"\n\n\"Väkivaltainen mies!\"\n\n\"Älkää naurako, -- hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino.\"\n\n\"Guichen pelastamiseksi, -- mielelläni.\"\n\n\"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon\nteitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne\naikana.\"\n\n\"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä\nystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?\"\n\n\"Kyllä, -- estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely.\"\n\n\"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta\nmahdista... naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi\nsuoriutua.\"\n\n\"Millä tavoin menetellen?\"\n\n\"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle\nvihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan.\"\n\n\"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä...\"\n\n\"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi\nmitään tehota, -- pitänee sepittää perusteellinen esitelmä\nsaarnattavakseni hänelle.\"\n\n\"On kiire.\"\n\n\"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla\nbalettiharjoitus.\"\n\n\"Aiotte saarnata tanssiessanne?\"\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Lupaatteko käännyttää hänet?\"\n\n\"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai\npolttorovion uhalla.\"\n\n\"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä\nMadame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy\npysyä likeisissä väleissä miniän kanssa.\"\n\n\"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin\najatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea\nhuoneissaan?\"\n\n\"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista.\"\n\n\"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten\nesiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani\nhukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen\nväkivaltaisuuden pidättely... Parempi ehättää esille aikaisin...\nOnkohan Madame kotona?\"\n\n\"On luullakseni.\"\n\n\"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?\"\n\n\"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen -- Guichen\nainainen läheisyys -- salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen...\"\n\n\"Todisteet?\"\n\n\"Niitä ei ole minkäänlaisia.\"\n\n\"No, lähdenpä siis Madamen luo.\"\n\nJa kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita\nkasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. \"Veljeni on siis\nhiukan syrjittynä?\" virkahti hän.\n\n\"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi.\"\n\n\"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti... Ranskan\nkaunoisimpia.\"\n\n\"Menestykää hankkeessanne, sire... Olkaa kodin rauhanrakentaja.\"\n\n\"Kun en käytä asiamiestä\", vastasi Ludvig, \"niin kyllä varmastikin\nonnistun.\"\n\nHän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia\nvaatteistaan pitkin matkaa.\n\n\n\n\n107.\n\nVälittäjä.\n\n\nKuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta\nhuolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin\nhuoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta.\nOli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä\nryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman\nkaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen\nvähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman\nhaitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan\nsuuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar\noli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä\nhovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa\nkäyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin.\nNiinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä\nkeräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä\narastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän\npainostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.\n\nAstuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja,\njotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin\najatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan\nsilmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin\npuolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan\nolevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset\nsilkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea\nja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa\nkyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin\npönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella\nkuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei\nsilti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä\nkatsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat -- jo nousseina\n-- painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi\nhievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat\nlopen ehtyneet.\n\nKälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin\nsohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen\nmuutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän\njälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se\nvoipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti\nraikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista\näsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla\nhavaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja\nprinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi\ntekeytyen:\n\n\"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa\nbalettiharjoituksen?\"\n\nPrinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.\n\n\"Voi, sire\", vastasi hän, \"suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi\ntällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän\nmajesteetillenne sanan, etten jaksa tänään.\"\n\n\"Mitä!\" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; \"ettehän voine\npahoin?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Kutsutankin sitten lääkärinne.\"\n\n\"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa.\"\n\n\"Te peloitatte minua!\"\n\n\"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin.\"\n\nKuningas liikahti kiivaasti.\n\n\"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?\"\n\n\"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire\", vastasi Henrik IV:n\ntyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan.\n\"Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi\ntämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi\nteidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini.\"\n\n\"Madame, madame!\" huudahti kuningas lähestyen.\n\n\"Kuunnelkaa minua, sire\", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen\npuhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat\nkauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, \"Olen tottunut kärsimään.\nMinua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö\nsanojani vääriksi sire\", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui.\n\"Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä\nsellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä;\nniinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni\nolla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja\nrohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala\nkoskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain\npäiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää\nsietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt\njälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen\nportaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut\nsaaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin\nsaaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa\ntästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja...\nrakastan...\" Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä\ntavoin hivellyt hänen korvaansa. \"Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska\nsaavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut\ntänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon\nvaltuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne\nottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te\nkun olette todellinen mies ennen kaikkia muita.\"\n\n\"Hyvä kälyni\", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta\nhyökkäyksestä, \"oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?\"\n\n\"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän\nvaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki.\"\n\n\"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla.\"\n\nErityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy,\nvälttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman\nmoitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden\nmerkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset -- vähimminkin\nnokkelat -- osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää\noivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: \"Mitä\nolette tehnyt veljelleni?\" ja että hän nyt kysyikin: \"Mitä teille\nonkaan tapahtunut?\"\n\n\"Mitäkö minulle on tapahtunut?\" vastasi Madame. \"Oh, sitä tajutakseen\ntulee olla nainen, sire: minua on itketetty!\"\n\nJa sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja\nhelmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi\nuudestaan vuodattaa kyyneliä.\n\n\"Rakas käly, minä rukoilen teitä!\" pahoitteli kuningas, lähestyen\ntarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja\nvavahtelevana.\n\n\"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi\nBuckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani\ntunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä\nystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä.\"\n\n\"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?\"\n\n\"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai\neikö?\" virkahti Henriette ihan vakavasti. \"Onko mieltynyt mies siis\nvaarallinen minulle?... Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!\"\n\nJa hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä\npamppailevan halkeamaisillaan.\n\n\"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?\" tokaisi hän.\n\n\"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi\nBuckingham ajettiin pois.\"\n\n\"Ajettiin? Oh, eihän sentään!\"\n\n\"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, -- mitä sanantapaa vain pidätte\nparempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt\npakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista -- Ludvig XIV:n hovista\n-- kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon\ntakia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville... anteeksi, sire,\nunohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne.\"\n\n\"_Ma foi_, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia\nmatkalle... Hän miellytti minua suuresti.\"\n\n\"Ettekö?\" virkkoi Madame nokkelasti. \"Ah, sen parempi!\"\n\nJa hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut:\n_sen pahempi!_\n\nTovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:\n\n\"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen\ntoimesta) luulin päässeeni taas rauhaan... Mutta ei! Nytpä Monsieur\nlöysi toisen verukkeen; nytpä...\"\n\n\"Esittäysi toinen mielistelijä\", täydensi kuningas hilpeästi. \"Ja se on\nluonnollista: te olette kaunis, madame, -- herätätte aina rakkautta.\"\n\n\"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!\" huudahti\nprinsessa. \"Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua\nnähtävästi valmistellaan, -- mutta ei, minä pidän parempana palata\nLontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella\nystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita\nrakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle!\nOh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt\nhänet oikeassa valossa, -- sitten kun hän on minulle paljastunut naisen\nsortajaksi!\"\n\n\"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä.\"\n\n\"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire...\" Ja hän purskahti pilkalliseen\nnauruun. \"Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista\",\nväitti hän, \"sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun\nkovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön\nmustasukkainen.\"\n\n\"Myöntänette kuitenkin\", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä\nvaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, \"että Guiche rakastaa\nteitä.\"\n\n\"Ah, sire, siitä en tiedä mitään.\"\n\n\"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä.\"\n\n\"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut.\"\n\n\"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea.\"\n\n\"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta\npuuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!\"\n\n\"Ei, madame, ei\", kielsi kuningas vilkkaasti, \"älkää antautuko\nmurheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, -- tyyntykää.\"\n\nPrinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen\nkäsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden\nkyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja\nhellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.\n\n\"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?\" kysyi hän\nlevottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.\n\n\"Ei millään muotoa, ei mitään.\"\n\n\"Voin siis rauhoittaa veljeäni.\"\n\n\"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän\non vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on\nluonnostaan taipuvainen huolestumaan.\"\n\n\"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä.\"\n\nPrinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten,\nyhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta.\nMadame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma\nvoitostaan, kilpatanner kuului hänelle.\n\n\"Monsieur valittaa\", virkkoi kuningas arasti, \"että te pidätte\nmieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja\nseuraansa.\"\n\n\"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja\nhäijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen\nkanssa.\"\n\n\"Te menette varmastikin liian pitkälle.\"\n\n\"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin\nnäette, enkö ole oikeassa.\"\n\n\"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on\nannettavissa veljelleni?\"\n\n\"Minun lähtöni.\"\n\n\"Ja siitä te puhutte vieläkin!\" huudahti kuningas varomattomasti,\nikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos\ntapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle\nsuunnalle.\n\n\"En voi enää olla onnellinen täällä, sire\", vastasi Henriette, \"Herra\nde Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi\ntahdotaan toimittaa syrjäytymään?\"\n\n\"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?\" sanoi Ludvig XIV hymyillen.\n\n\"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen,\njota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire.\"\n\n\"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?\"\n\n\"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä\nminua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista.\"\n\n\"Kuulisipa veljeni tuon!\" virkkoi kuningas nyreästi. \"Tiedättekös,\nsiinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne\nenkä edes yrittäisi!\"\n\n\"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää\nMonsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle\nseuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche\nkuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin.\"\n\n\"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta\ninhoamaan herra de Guichea.\"\n\n\"Voi, sire\", virkkoi Madame, \"minä rukoilen, älkää omaksuko\nMonsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se\non parempi teille ja kaikille.\"\n\n\"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin\nteitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne.\"\n\n\"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni,\naiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?\" kysyi Madame.\n\n\"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Myöntykää siis pyyntööni\", jatkoi prinsessa raukeasti, \"sallikaa minun\npalata Englantiin.\"\n\n\"Oh, sitä -- sitä en voi koskaan sallia!\" huudahti Ludvig.\n\n\"Olen siis vanki?\"\n\n\"Sikäli että jäätte Ranskaan.\"\n\n\"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?\"\n\n\"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni.\"\n\n\"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana.\"\n\n\"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen\ntuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi\neristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko\nseurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on\nherttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan\nhänen henkevyyttänsä...\"\n\n\"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta.\"\n\n\"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti\ntuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku\nerityinen aatelismies.\"\n\n\"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta\npuheestanne, sire!\"\n\nKuningas katseli Madamea hellästi.\n\n\"Annatteko minulle lupauksen?\" kysyi hän.\n\n\"Millaisen?\"\n\n\"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa,\njonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan\nhyökkäys- ja puolustusliitto!\"\n\n\"Liitto teidän kanssanne, sire?\"\n\n\"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?\"\n\n\"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?\"\n\n\"Saatte nähdä, madame.\"\n\n\"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?\"\n\n\"Nyt heti.\"\n\n\"Saanko minä laatia sopimuksen?\"\n\n\"Kernaasti!\"\n\n\"Ja te vahvistatte sen?\"\n\n\"Sokeasti!\"\n\n\"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko,\nja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö.\"\n\n\"Voi, madame, madame\", virkkoi Ludvig XIV, \"hyvin tiedätte, että kaikki\nsäihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen\naikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni.\"\n\n\"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään\nhäntä\", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.\n\n\"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille\nkiintymystäni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mikä teidät saa epäileväksi?\"\n\n\"Muuan seikka...\"\n\n\"Yksi ainoako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sanokaa -- olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään\nvoitolle yhdestä ainoasta vastuksesta.\"\n\n\"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan\nvallassa.\"\n\n\"Mikä se sitten onkaan?\"\n\n\"Menneisyys.\"\n\n\"En ymmärrä, madame\", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli\noivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.\n\n\"Sire\", huomautti hän, \"kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille\nvastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette\nvoinut hyväksyä minua kälyksennekään.\"\n\n\"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!\"\n\n\"No, älkää sitä kieltäkö.\"\n\n\"Sallikaa toki...\"\n\n\"Ei, ei, muistan aivan hyvin.\"\n\n\"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä\", huudahti kuningas, ja hänen\nsävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; \"älkäämme senvuoksi\nmuistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla\nnyt on edessäni -- ja teilläkin: katsokaa!\"\n\nJa hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin\npunastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.\n\n\"Yhdentekevää\", jupisi Henriette; \"kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt\nesittäydy.\"\n\n\"Pitääkö minun vannoa?\" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun\nsuuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.\n\n\"Oh, en hylji kunnon valaa\", vastasi Madame; \"siinä on toki jotakin\nvakuutta.\"\n\nKuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten\nhuulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä\nrunoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle.\nTämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi,\nmutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti\nne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.\n\nHovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä,\nettä kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti\nhuomauttamaan:\n\n\"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen\nmajesteettinsa on kalpea.\"\n\n\n\n\n108.\n\nNeuvonantajat.\n\n\nKuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi\nitsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää\ntuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa,\njotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen\nrakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan\nihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista\nvastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan\nhalveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti\nsamaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan\najatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?\n\nJa miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota\ntoisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista\nsuosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä\nkeskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä:\nse side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti\nhänestä olevan ylipääsemätön sulku, -- olipa hän vielä liian\nloitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa\nMutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja\njoita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän\npysähtyy, -- ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista\nmenestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.\n\nMitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on\nosittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori,\nkeimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli\ntuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin\nhehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä.\nNiin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin\nviehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan\nedellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset\npitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena oli\nkunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei ainoastaan\nollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin komeimpia ja\nhenkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä intohimoa\nkälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla kuluneilla\nsanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä\nyhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä.\nHenriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen\nmiellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias,\nkuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa\nkohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella\nnämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen\nmolemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa\npalatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen.\nPrinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli\nsyvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä\njäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut\nolla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle\nluonnollisella kiivaudella, -- ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka\noli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.\n\nKuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi\njälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja\nsydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että\nprinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli\nhuolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään\ntapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea\nkäsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen\nnähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja\nettä jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne\nkiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta\nsilloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi,\nmitä harrastusta käly hänessä herätti: \"Madame on kaikkien nuhteiden\nyläpuolella, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Muiden kyllä, siihen yhdyn\", muistutti Monsieur, \"mutta kaiketikaan ei\nminun.\"\n\n\"No, sinulle, veljeni, sanoinkin\", virkkoi kuningas, \"että Madamen\nesiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman\ntarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä\nparhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä\noikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan\nhämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on.\"\n\n\"Ah!\" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; \"koska teidän\nmajesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei\ntietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää\nsanottavana.\"\n\n\"Hyvä veli\", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan\nsydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, \"minä puhun ja\netenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut\nluottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut\njättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa\nsinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja\nsuunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut\nminkäänlaista varsinaista aihetta.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä\nkumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä\", sanoi Monsieur\nkysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; \"sama virheettömyys\non niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt\nhäväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi.\"\n\n\"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni\",\nvastasi kuningas.\n\nNäihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi\nsen ja vetäytyi pois.\n\nLudvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa\ntäydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.\n\nItävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen\nkreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen\nmielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut\ntaipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli\nkunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig\noli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo\nlähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella\nteeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä\najatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja\nnyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen\nsiitä, -- johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset,\n-- että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin\nepäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan.\nKuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein\nauttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin\nvastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa,\npuolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä\näiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren\nselityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren\nnähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.\n\nKoko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki\nsuosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli\nkerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt\nmuutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja\npelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen\ntienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä\noli kerrassaan rauhoittava.\n\n\"Monsieur oli erinomaisella tuulella\", hän sanoi de Guichelle, \"eikä\nolisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt\nhänen avioelämänsä taivaalla.\"\n\nMonsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli\nLotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n\nkahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän\nluonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta\ntotisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari\nelvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin\npääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada\nvallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de\nGuiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: \"Niin kyllä, chevalier; mutta\nminä pidän Madamea sangen vaarallisena.\"\n\n\"Ja missä suhteessa?\"\n\n\"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti\nkäänny naisiin...\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi Lotringin junkkari naurahtaen.\n\n\"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen\nosoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen\nmustasukkaisuuden avulla puolison itseensä.\"\n\n\"Syvällistä! Syvällistä!\" huudahti junkkari.\n\n\"Se on totta!\" vahvisti de Guiche.\n\nEikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten\narvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä\nsydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea\nkuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää\nkekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin\naamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin\narveluttavampaa tehoa.\n\n\"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin\", vastas Lotringin\njunkkari, \"ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä.\"\n\n\"Olen kuitenkin kuullut\", uskalsi de Guiche lausua, \"että kuningas on\nkäynyt Madamen luona.\"\n\n\"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas\nmeni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan.\"\n\n\"Niin ollen...?\"\n\n\"Ei ole mitään muuttunut päivän tehtävissä.\"\n\n\"Ja balettiharjoitus kerrataan tänä iltana?\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Ihan.\"\n\nNuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul\nhuolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka\nsalaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi\npaikaltaan.\n\n\"Mitä siis neuvotte minulle?...\" kysyi de Guiche junkkarilta.\n\n\"Neuvon teitä nukkumaan rauhassa, hyvä kreivi.\"\n\n\"Minä taasen, de Guiche\", virkahti Raoul, \"annan sinulle aivan\nvastakkaisen neuvon.\"\n\n\"Minkä, veikkonen?\"\n\n\"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne\nsaavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja\nniin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee.\"\n\n\"Mitä! Lähteäkö pois?\" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; \"ja\nmiksi de Guichen pitäisi lähteä?\"\n\n\"Koska -- ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön -- koska kaikki jo\npuhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen\nkesken.\"\n\nDe Guiche kalpeni.\n\n\"Eihän toki\", vastasi junkkari, \"ei millään muotoa; te olette saanut\nvääriä tietoja, herra de Bragelonne.\"\n\n\"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur\", vastasi\nRaoul, \"ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä.\"\n\nTämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin\nkumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä\npelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.\n\n\"Eikö niin\", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, \"eikö niin, de\nGuiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi\nnäkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?\"\n\n\"Monsieur\", intti Raoul, \"myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse\nkohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin\nuhanneen; tiedän Madamen itkeneen.\"\n\n\"Madameko itkenyt?\" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä\nristiin.\n\n\"Ah, kas vain!\" sanoi junkkari hymyillen; \"sitäpä seikkaa en tiennyt.\nOlette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de\nBragelonne.\"\n\n\"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä\nkehoitan Guichea poistumaan.\"\n\n\"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä,\nherra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton.\"\n\n\"Se on tähdellinen toimenpide.\"\n\n\"Mutta minkätähden hän poistuisi? Antakaahan kuulla.\"\n\n\"Onhan nyt kuningaskin puuttunut asiaan ja ottanut sen vakavasti\nsydämelleen.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti de Guiche.\n\n\"Joutavia!\" väheksyi junkkari; \"kuningas pitää paljon kreivistä ja on\nerityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi\nmatkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä\ntai pelkoa.\"\n\n\"Tai pahastusta väärästä epäluulosta\", huomautti Bragelonne.\n\"Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, -- mikään ei ole helpompaa;\nsanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja\nte ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, -- sinä\nolet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua;\nlähde, lähde, hyvä ystävä!\"\n\n\"Oh, ei, de Guiche, jääkää\", kehoitti junkkari, \"jääkää juuri siitä\nsyystä että -- kuten herra de Bragelonne huomautti -- te olette viaton.\nPyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen\naivan toista mieltä kuin te.\"\n\n\"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että\nesitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi\nlopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta\nhän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan\nensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn,\njonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa.\"\n\nJunkkari hymyili.\n\n\"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin\", hän mutisi hiljaa itsekseen.\nSamalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt\nkreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin\nnäyttäisi raukkamaiselta.\n\n\"Ei, ei\", hän huudahti, \"olen päättänyt. Minä jään, Bragelonne.\"\n\n\"Kelpaan tässä profeetaksi\", sanoi Raoul surumielin. \"Onnettomuus\nkohtaa sinua, de Guiche, -- soisit vielä menetelleesi toisin!\"\n\n\"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana;\npäin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra\nkreivi.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen\näskeisestä huolimatta?\" kysäisi de Guiche.\n\n\"Minulla on siitä taattu tieto.\"\n\n\"No niin, näethän, Raoul\", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti,\n\"näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole\nkovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin.\nKas niin, myönnäthän sen, Raoul?\"\n\nRaoul pudisti päätänsä.\n\n\"Minulla ei ole enää mitään sanottavana\", hän virkkoi.\n\n\"Mutta muuten\", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä\nRaoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava\ntäsmällisiksi, \"te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra\nvarakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun\nprinssin läheisimpiin?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Raoul, \"sellaisen lausuman edessä minä taivun.\nNiin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja\nkoska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä\npuhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni\nvoitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän.\"\n\nJa Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti\nkaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan\npukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän\npelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi\ntämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä\napukeinoaan.\n\n\"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys\", hän tokaisi; \"hedelmäin\njumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan.\"\n\n\"Ah, niinkö todellakin!\" huudahti kreivi.\n\n\"Niin\", jatkoi junkkari, \"hän on juuri antanut siitä määräyksensä.\nTiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?\"\n\n\"Siitä tulee verratonta\", arveli de Guiche, \"ja siinäpä on minulle\npätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä\ntieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi\nja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin\nhäiriötä.\"\n\n\"Minä taasen\", virkkoi junkkari, \"esiinnyn tavallisena maahisena;\nolenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät\nherrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota\nPomonalle, kreivi.\"\n\n\"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta\", vakuutti de Guiche hurmion\nvallassa.\n\n\"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde\", mutisi Lotringin\njunkkari mennessään.\n\nRaoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä;\nhän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.\n\n\"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni\", hän vain\nlausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. \"Minä tunnen\nsinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota\nrakastat... No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan\nsinua...\"\n\n\"Oi, ei koskaan!\" huudahti de Guiche.\n\n\"Miksi niin sanot?\"\n\n\"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille.\"\n\n\"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna,\njos sallit minun arvostella niin.\"\n\n\"Millä perusteella hupsuna?\"\n\n\"No, oletko ihan varma siitä -- vastaappas nyt suoraan -- että sinä et\ntoivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?\"\n\n\"Oh, kyllä, ihan varma.\"\n\n\"Niin ollen rakastakin häntä loitommalta.\"\n\n\"Mitä! Vetäytyisinkö sivulle?\"\n\n\"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla,\nkun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta\nmuistoa.\"\n\n\"Raoul!\"\n\n\"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, -- rakasta rakkautta, antaen\nihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi\ntulevat, -- en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja\nvastoinkäymisessä, de Guiche.\"\n\n\"_Pardieu_, sinut otankin aina lukuun kunnon ystävänä.\"\n\n\"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de\nGuiche, -- hyvästi!\"\n\n\"Etkö sinä tule balettiharjoitukseen, varakreivi?\"\n\n\"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de\nGuiche. Hyvästi!\"\n\nKokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret,\nsitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko\nniinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi\nryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin\nsiihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen\nedellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään\nkutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta\npaljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri\ntaiteilijat olivat piirtäneet _Puolijumalain balettia_ varten, -- täten\nnimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun\nkuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään\npiirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa\noli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään\nerittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä\nmelkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä\nkylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi\nde Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava,\nettä Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin\nkorkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan\nesiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli\njotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan\nkäly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä\nkohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka\nrakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, -- vieläpä hän oli saattanut\npahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen\njonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta\nkärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä\nvalituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei\nliiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin\nherttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan\nFilip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan\nkreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä\nulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä\nseurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun\nMonsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt\nherttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen\nhuolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli\nherättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian\nsuurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle\nhuomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on\ntehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on\ntuollainen käsitys arvostaan.\n\nSitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata\nmerkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin\nJupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt\nrahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti\ntarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja\nlausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden\nasianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä,\njoka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken\nsolmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten\nlausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig\nlähestyi kuningattaria ja virkkoi:\n\n\"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt\nvalmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa.\"\n\nRyhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla\nkiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.\n\n\"Matkustan huomenna\", lisäsi hän.\n\nSeurueessa syntyi jännittynyt hiljaisuus.\n\n\"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla\", lopetti\nkuningas, \"valmistautumaan saattueekseni.\"\n\nMielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan\nMonsieur näytti yhä hiukan jurolta.\n\nSitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten\nnaisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi\nde Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:\n\n\"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!\"\n\nKreivi kumarsi. Madame kalpeni.\n\nDe Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas\npitkitti:\n\n\"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että\nvuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät\ntiluksillanne.\"\n\nJa tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.\n\nKreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti,\nunohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta\npuhutella, ja sopersi:\n\n\"En tiedä, ymmärsinkö oikein...\"\n\nKuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen\nkylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan\nsurvaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.\n\n\"Tiluksillanne, sanoin\", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle\ntavulle.\n\nKylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat\nhervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig\ntavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa\ntäällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä\nkysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti\nkatseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin\nkanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut\nkuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella\npahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan\nihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.\n\nKreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden\npoistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti\nmusertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi\nsuoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa\naavistuksissaan itsepintaisena.\n\n\"No?\" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja\ntyrmistynein ilmein.\n\n\"Niin, niin, se on totta, niin...\"\n\nKreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana\nsohvapieluksille.\n\n\"Ja Madame?...\" kysyi Raoul.\n\n\"Hän!\" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen\nkätensä taivasta kohti. \"Hän!...\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin.\"\n\n\"Mitä hän siis teki?\"\n\n\"Hän nauroi!\"\n\nJa hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.\nSamassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.\n\n\n\n\n109.\n\nFontainebleau.\n\n\nJo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan\npuutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.\n\nHerra Colbert hyöri ja hommasi... Aamuisin oli tehtävä laskut yön\nmenoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista\nesiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja\nhän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti,\nmillaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen\nmetsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä.\nPelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin\njoka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon\nrantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta\nlivreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja\nColbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan\nja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan\nkaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita\noli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden\nloistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan.\nMadame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden\ntuntemattomien kansojen -- garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten,\nkaukaasialaisten ja patagonialaisten -- lähetystöjen puheisiin, kun ne\nikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja\njokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin\ntai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän\nhullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa\ntämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää\nollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten\neikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta\npuristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin\nimartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa\nja rakkautta.\n\nJokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame\nniin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että\nMadame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti\ntätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella\nsanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi\ninnoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä\nsuvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin\ntunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä\nitsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään\ntoivomuksia, -- että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä\nkuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin\nherttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt\nkolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan,\njolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli\nMonsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta\nvihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli\nsaanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan\nverrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan\nmenehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät,\npäivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla,\nkonsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen -- ei hennolta ja\nheikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On\nkyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on\nverrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin\nkansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin\nvenyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa\npysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut\nedes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä\nHenriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja\nleskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin\njunkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran\njokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli\nde Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja\nnuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua\nhovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.\n\nSattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi\nFilip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta\npukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai\npäähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin,\nmissä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten\nhuvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään\nkuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään\netuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle\nnuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää\neräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet\nkello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi\nhuviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston\nporteilta.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Monsieur itsekseen; \"se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa\nrasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn.\"\n\nJa hän kutsui väkeään... Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan\nMadamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain\nluo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut,\navonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida\nkaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen.\nTallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.\n\nSuuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja\nmarssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan\nolevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren\nedessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai\nhuomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen\nnäky herätti hänen uteliaisuuttaan.\n\nNuori kuningatar ei ainoastaan itkenyt, vaan myöskin valitti.\n\n\"Niin\", haastoi hän, \"kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee\npelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni\", vastasi Itävallan Anna\nespanjankielellä.\n\nSitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei\nymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä\nsyytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana _baños_; Maria\nTeresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.\n\n-- Kylpyjä, -- ajatteli prinssi, -- kylpyjä! Hän näkyy olevan\nnärkästyksissään niistä kylvyistä.\n\nJa hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä\ntoisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar\npahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti\nhäntä lohduttaa, joskin onnistumatta.\n\nMonsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi\nparhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti.\nMonsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä\nja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen\nmitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis\nvain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.\n\n\"Mitä haluat, poikani?\" kysyi hän.\n\n\"Minäkö?... En mitään...\" sopersi Filip; \"minä hain...\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Hain Madamea, äitini.\"\n\n\"Madame on uimassa.\"\n\n\"Entä kuningas?\" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren\nvapisemaan.\n\n\"Kuningas myöskin, koko hovi samoin\", vastasi Itävallan Anna.\n\n\"Miten siis te, madame...?\" ihmetteli Monsieur.\n\n\"Oh, minä\", virkkoi nuori kuningatar, \"minä olen kaikkien huvittelijain\nkammo.\"\n\n\"Minä nähtävästi samaten\", sanoi Monsieur.\n\nItävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui\nkyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.\n\n\"Onpa tämä surullinen talo\", huomautti hän, \"vai mitä te ajattelette,\näitini?\"\n\n\"Mutta... ei... ei suinkaan... kaikkihan täällä etsivät huvitusta.\"\n\n\"Sepä totisesti tekeekin ne surullisiksi, joita tämä huvittelu kiusaa.\"\n\n\"Kuinka synkästi tuon lausutkaan, rakas Filipini!\"\n\n\"_Ma foi_, puhun kuten ajattelen, äiti.\"\n\n\"Selitähän; mistä sinulla on haittaa?\"\n\n\"Sitä kysykää kälyltäni, joka vastikään kertoi teille tuskiaan.\"\n\n\"Tuskiaan... mitä?...\"\n\n\"Niin, minä kuuntelin, -- sattumalta vain osuin kuulemaan... Niin,\nkylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä.\"\n\n\"Oh, hupsuttelua!\"\n\n\"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta... _Baños_, sanoi\nkuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?\"\n\n\"Toistan sinulle, poikani\", vastasi Itävallan Anna, \"että kälysi on\nlapsellisen mustasukkainen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, madame\", sanoi prinssi, \"tunnustan nöyrästi itseni\nsyypääksi samaan vikaan kuin hänkin.\"\n\n\"Sinäkin, poikani?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Sinäkin, sinäkin olet mustasukkainen noiden kylpyjen johdosta?\"\n\n\"Totta tosiaan!\"\n\n\"Oo!\"\n\n\"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta\nkuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä\nminulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi\ntyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?\"\n\n\"Mutta, rakas Filip\", nuhteli Itävallan Anna, \"sinähän puhut\njärjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja\nsaanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin\npois Fontainebleausta?\"\n\n\"Oh, niin korkealle en pyri, madame\", sanoi Filip katkerasti. \"Mutta\nminun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen.\"\n\n\"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!\"\n\n\"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen,\nluulevainen, luulevainen!\"\n\n\"Totisesti, monsieur\", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi\nja suuttuneeksi, \"alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani\nvihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene\npuolustautumaan moisilta houreilta.\"\n\nTämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä\nraivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan\nturtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas\nvaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi\ntoistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä,\nettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään\ntallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla\nsivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista\nhuolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja\nvapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat\nporsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan,\nkannuksissaan, kirkaisten: \"Auttakaa!\"\n\n\n\n\n110\n\nKylpy.\n\n\nValvinsissa -- kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa\nsiniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla\n-- oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen\nmukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä\nnoustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja\nhalukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä\ntuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä\nsotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori\nja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän\njumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen\npolvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen\nruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä\nharso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa\nkäsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja\nterävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita\nkaikki saapuvilla olevat runoilijat -- ja jokainen innostui\nrunoilijaksi Madamen nähdessään --, nuo kaksikymmentä nelistävää\nrunoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen\nruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran\nuomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten\nkeskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi\nhevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi\nnaisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö,\nja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja\naaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.\n\nKuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä\nkatsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt\nhuomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen\noviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että\njumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja\nkarautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko\npalvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia\ntaluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo,\nja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja\napunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet\nhuomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson\ntilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei\nedes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen\nkaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt\näärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos,\nkun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja\nprinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä\nsekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut\nratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli\ntarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi\nkallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta\nvillakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät\npuhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä;\nhän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa\npäivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut\nkuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi\nhenkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan\nvalkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät\nhehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.\n\nMadame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija,\njonka pitkä häntä lakaisi maata, -- koko ruumiiltaan tahrattoman\nvalkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja\nhienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa\nsekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi\ntavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että\nMadamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa.\nPeräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota\nkäsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt\nkuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan\nsamalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.\n\nKuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien,\npeitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen\npainostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja\nkarauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin\nDianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä\nvilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.\n\nHänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan\npäässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä\nkuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien\nhevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat\nsiihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten\nsäädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä\nsommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa,\nkohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa\nMonsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka\ntodella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa.\nSillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan\nkuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä\npuhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät\nratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä\ntömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset,\nluottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut\nvihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä\nlevisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti\nkirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen\nvalituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät\nparvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä\ntiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti\ntielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma\nkaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan\nhurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän\nkäsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi\nhänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi\nolevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan --\ntoista etenkin.\n\nMutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle\nvastattiin, että herttua nukkui.\n\nJa sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi\nkuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan\nja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen.\nMitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig\nXIV:lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö\narvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun\npäätyttyä palasi äitinsä luota.\n\nJa kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme\nlukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet\ntietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme\nilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.\n\n\n\n\n111.\n\nPerhospyynti.\n\n\nPalatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen\najatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun,\njonka käsiala näytti muunnetulta.\n\nHän avasi sen ja luki:\n\n\"Tulkaa pian, minulla on tuhat asiaa teille sanottavana.\"\n\nEi ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet,\njotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta,\njotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun\nvälisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle\npaljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään\nMadamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä,\nvaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen\nlähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä\nolevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.\n\nMadame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja\nvärihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin\nlehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa\njuoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli\ntämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai\nhänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut\nmaahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi\nnurmelta pökertyneenä.\n\n\"Näette, Madame\", virkkoi kuningas lähestyen, \"että minäkin pyydän\nteille perhosia. Messieurs\", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen,\n\"tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen.\"\n\nTämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi\nvarsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät\nherrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan\nperhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään\nhosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet\nespanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi\ntähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero\noli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin,\nyrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa.\nTämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi\nselkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat\neristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä\nmuiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi\nkuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen\nharrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen\npyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen\nkanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen\nhattuunsa.\n\n\"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?\" kysyi hän.\n\n\"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi,\nmutta kaikkien näkyvissä pysyen.\"\n\n\"Niin minunkin\", vastasi Ludvig.\n\n\"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!\"\n\n\"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä\ntärkeämpää.\"\n\n\"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa.\"\n\n\"Teiltä! Ja minkätähden?\"\n\n\"Ettekö sitä arvaa?\"\n\n\"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia\ntoisillemme kerrottavana!\"\n\n\"Mitä teille sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Tahdotteko, että minä aloitan?\"\n\n\"Minä olenkin jo pahimman ilmaissut.\"\n\n\"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka\nvei minut huoneeseensa.\"\n\n\"Oh, leskikuningatar!\" virkahti Madame levottomana; \"se kuulostaa\nvakavalta.\"\n\n\"Sitä se onkin. Hän, katsokaas... Mutta sallikaa minulle ensin pieni\njohdanto.\"\n\n\"Puhukaa, sire.\"\n\n\"Eikö Monsieur ole koskaan puhunut teille minusta?\"\n\n\"Useinkin.\"\n\n\"Eikö Monsieur ole koskaan maininnut mustasukkaisuudestaan?\"\n\n\"Oh, vielä useammin.\"\n\n\"Minua kohtaan?\"\n\n\"Ei, vaan...\"\n\n\"Niin, minä tiedän, tarkoitatte Buckinghamia, de Guichea.\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen\nminusta.\"\n\n\"Kas sitä!\" äännähti prinsessa veitikkamaisesti hymyillen.\n\n\"Ja kuitenkaan emme mielestäni koskaan ole antaneet aihetta...\"\n\n\"Emme koskaan! En ainakaan minä... Mutta miten olette saanut tietää\nMonsieurin luulevaisuudesta?\"\n\n\"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut\nhänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän...\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa vain.\"\n\n\"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen\nkohtuuttomaan epäluuloisuuteen.\"\n\n\"Te olette kovin hyvä, sire.\"\n\n\"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan\nliian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen.\"\n\n\"Eikö hänen olisi ollut parempi olla laisinkaan välittämättä?\"\n\n\"Sitä minäkin sanoin.\"\n\n\"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi\nhaastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta\nhuomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, -- siihen\nei meillä ole mitään halua?\"\n\nJa hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen,\njoka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin\npovessa.\n\n\"Ei, se on totta\", huokasi Ludvig.\n\n\"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy\nminun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te\nkäytöstämme: onko siinä mitään vikaa?\"\n\n\"Oh, tietysti seurustelemme kaikin puolin sopivasti.\"\n\n\"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin\nvoisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?... Minulle te\nolette veli, ette mitään enempää.\"\n\nKuningas rypisti kulmiaan. Madame jatkoi:\n\n\"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä\nvavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla...\"\n\n\"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!\" huudahti kuningas rukoilevasti.\n\"Te olette säälimätön ja surmaatte minut.\"\n\n\"Mitä sanottekaan!\"\n\n\"No... ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä\nollessanne lähelläni.\"\n\n\"Voi, sire... sitähän en sano... minun ystävyyteni...\"\n\n\"Henriette... riittää... pyydän vieläkin... Jos luulette minun olevan\nmarmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Kas niin\", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; \"siis meidän\nkohtauksemme... kädenpuristuksemme... vaihtamamme silmäykset...\nAnteeksi, anteeksi... niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä\naiotte sanoa.\"\n\nHän kätki päänsä käsiinsä.\n\n\"Varokaa, sire\", sanoi Madame nopeasti, \"tuolla herra de Saint-Aignan\nkatselee teitä.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Ludvig raivoissaan; \"ei koskaan vapauden\nvarjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä... Luulee saaneensa\nystävän, ja siinä onkin urkkija... ystävättären, ja puhutteleekin\nvain... sisarta!\"\n\nMadame oli vaiti, luoden katseensa alas. \"Monsieur on mustasukkainen!\"\njupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.\n\n\"Haa!\" huudahti kuningas äkkiä; \"te olette oikeassa.\"\n\n\"Käsitättehän aseman\", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa\nsydäntä kuumentavasti; \"te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei\nmyrkytetä kaikkea koti-iloanne.\"\n\n\"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!\"\n\n\"Maria Thérèsia?\"\n\n\"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt.\nKuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä\nkylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania.\"\n\n\"Ja minulle\", tokaisi Madamen katse.\n\n\"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan _baños_, jota kuningatar\nhoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui\nkauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa\nniin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut\nvaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen\nkatselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta\nturvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti\nvääristyneinä.\"\n\n\"Kuningasparka!\" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä\npidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain\nhuomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja\nolivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä\nkuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan\nperhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen\nsiipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta\nkumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän\nhengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi\nminuuttia kului siten.\n\n\n\n\n112.\n\nMitä perhosia pyytäessään saa.\n\n\nMolemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti\nheräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan\nkaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia\nsivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat\nsamalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin\nsydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren\nhiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja\nettä tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.\n\n\"No siis...?\" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.\n\n\"Mitä tahdotte sanoa?\" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.\n\n\"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen.\"\n\n\"Mihin päätökseen?\"\n\n\"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta.\"\n\n\"Mitä silloin sanoittekaan?\" kysyi Ludvig levottomana.\n\n\"Ettekö sitä enää muista, sire?\"\n\n\"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin\npian!\"\n\n\"Se on onnettomuus vain minulle, sire\", vastasi madame Henriette;\n\"mutta se on välttämätön onnettomuus.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Ja minä taivun siihen.\"\n\n\"No, sanokaa, mikä se koettelemus on.\"\n\n\"Ero!\"\n\n\"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?\"\n\n\"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta\nitseäni vastaan... Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata\nEnglantiin.\"\n\n\"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!\"\nhuudahti kuningas.\n\n\"Eikä kuitenkaan\", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja\nsurumielistä lujuutta, \"mikään ole välttämättömämpää, sire, -- ja\nlisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto.\"\n\n\"Tahto!\" kivahti kuningas. \"Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte\nmerkillisen sanan minun kuullakseni!\"\n\n\"Mutta\", vastasi madame Henriette hymyillen, \"ettekö sitten ilomielin\nnoudata hyvän äidin tahtoa?\"\n\n\"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti...\"\n\n\"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire\", vastasi prinsessa\nalakuloisesti, \"ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään\nrakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta.\"\n\n\"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta\ntoteutumasta?\"\n\n\"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän\nmuutoksen kärsivällisemmin?\"\n\n\"Julmuri?\"\n\n\"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään.\"\n\nKuningas katsahti ympärilleen.\n\n\"Ei vielä\", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: \"Katsokaahan,\nHenriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin\nluulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut...\" Henriette\nkohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi.\n\"Niin, joka surmaisi minut\", toisti Ludvig, \"sensijaan että pysyisitte\ntuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne... tai pikemminkin\nsydämenne keksisi mitään muuta?\"\n\n\"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?\"\n\n\"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta\nluulevainen?\"\n\n\"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta\nmustasukkaisuuteen, -- siis rakastamalla vain häntä.\"\n\n\"Oh, minä odotin parempaa.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia\ntyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän\nepäilystensä herättäjää kohtaan.\"\n\n\"Teeskenteleminen on vaikeata, sire.\"\n\n\"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä\npuolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni\nepäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia.\"\n\n\"Huono keino, heikko keino\", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää\npäätänsä.\n\n\"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette\", pahoitteli Ludvig\ntyytymättömänä. \"Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes\njotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten\nneuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne.\"\n\n\"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?\"\n\n\"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te\nkysytte, kuuntelenko!\"\n\n\"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun\nmielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin\nyksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni.\"\n\n\"Mikä siis?\"\n\n\"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta.\"\n\n\"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin.\"\n\n\"Vaikkakin, -- mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista,\nettä sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän!\" vastasi Ludvig hymyillen. \"Mutta, rakas\nHenriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle\nvamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää\nsairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa.\"\n\n\"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista\nvihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa\nsellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa.\nSanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän\nvastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on\nhyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne\nehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä\nluulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia\nsuotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään\ntapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa\nja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas\nsire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja\nnerokas tohtori Dawley -- ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä,\nolisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän,\n'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan\nteidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen\nonnistuakseni parantamaan toisen.'\"\n\n\"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette\", myönsi kuningas\nhymyillen.\n\n\"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire.\"\n\n\"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley,\nDarley... mikä hänen nimensä olikaan?\"\n\n\"Dawley.\"\n\n\"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä\nmietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla\npienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan,\nettä vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä\njätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen\ntahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä\nahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi.\"\n\n\"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!\" virkkoi Madame, ja hän\nkumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa,\nsillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit\nseurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet\nmuistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä.\nTämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten\nsaaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka\neivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin\nkuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen\npenkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti\nperhosen pitkän keppinsä kärkeen.\n\nNeiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat\njättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka\nonnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat\nhiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt\nväliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.\n\n\"Noilla on hauskaa\", sanoi kuningas.\n\n\"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on\nnuoruutta ja kauneutta.\"\n\n\"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?\" kysyi kuningas.\n\n\"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen\", vastasi Madame, tarttuen\nensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen\nmarkiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.\n\n\"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää.\"\n\n\"Niinkö teistä tuntuu, sire?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"No, se on sitten minunkin arvostelmani.\"\n\n\"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette.\"\n\n\"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten\nasemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen\nlähistöltään suorastaan vetää nuottaa.\"\n\n\"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden\nihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin\ntoisella taholla mustasukkaisia?\"\n\n\"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke\", virkkoi\nMadame huoahtaen; \"hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta\nvoisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää.\"\n\n\"Henriette! Henriette!\" huudahti Ludvig; \"te saatatte minut\nriemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente\non liian kaunis viitaksi.\"\n\n\"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis\", virkkoi prinsessa hymyillen.\n\n\"Mutta suositatteko te sitä minulle?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa\nkuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai\nylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi\nnainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta.\"\n\nKuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta;\nsitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin\nhiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla,\njäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:\n\n\"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava\nmustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni,\nhuomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän,\nHenrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla\nhellät ajatukset, joita minussa herätätte, -- hänelle osoitan katseen,\njota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät\nhuolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella\nhäntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi\nitseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti\npalaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi\nsalaisuuteni.\"\n\nNäiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli\nMadame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä,\nhuumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja\nsuosionhalunsa olivat tyydytetyt.\n\n\"Minä suostun\", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, \"mutta en\naivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte\npolttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa\ntekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua\nkohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän\nkuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni\nvähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä\nsielussanne.\"\n\n\"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan\", virkkoi kuningas, \"mutta onneksi\nolemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten\nomastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja.\"\n\nKuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja\nseikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.\n\n\"Katsokaahan, sire\", sanoi hän, \"näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean\nlumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee\nyksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien\njotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?\"\n\n\"Neiti de ja Vallière?\" kysäisi kuningas.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eikö hän sovi teille, sire?\"\n\n\"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, -- hän on laiha, melkein\nnäivettynyt!\"\n\n\"No, olenko minä sitten lihava?\"\n\n\"Mutta hän on kamalan surullinen!\"\n\n\"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta\nhilpeydestä.\"\n\n\"Mutta hän ontuu!\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta\nhänen vikaansa ei huomattaisi.\"\n\n\"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon\nApollolta.\"\n\n\"Henriette! Henriette!\" huudahti kuningas nyreästi; \"te olette tosiaan\netsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän.\"\n\n\"Niin, mutta hän on hovineitojani, -- ottakaa se huomioon.\"\n\n\"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?\"\n\n\"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta\nminun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti\nosoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko\ntapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne.\nTahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä,\njos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin\nsinne tapaamaan neiti de la Vallièrea.\"\n\n\"Joka ontuu.\"\n\n\"Juuri hiukan.\"\n\n\"Joka ei koskaan avaa suutansa.\"\n\n\"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin.\"\n\n\"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille.\"\n\n\"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan.\"\n\n\"Henriette!\"\n\n\"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?\"\n\n\"Ah, niin!\"\n\n\"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen.\nAlistukaa sopimukseemme.\"\n\n\"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä\nvaatisitte.\"\n\n\"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan\nsanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä.\"\n\nJa Madame purskahti nauruun.\n\n\"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!\"\n\n\"Siihen olisi minulla kyllä oikeus.\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Sopimus on siis tehty?\"\n\n\"Allekirjoitettu.\"\n\n\"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden,\nkuninkaan lemmellisyyden?\"\n\n\"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten.\"\n\n\"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?\"\n\n\"Niin toivon.\"\n\n\"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota\nvieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa\nsiten panetelluksi?\"\n\n\"Voi, onko hän väärässä?\" kuiskasi kuningas hellästi.\n\n\"Ja lopuksi\", virkkoi prinsessa, \"syytettäneenkö kuningasta enää\nlaittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne\ntoisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta\nmyötätuntoa?\"\n\n\"Ei, ei\", änkytti kuningas. \"Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta.\"\n\n\"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!\"\n\n\"Varmastikin sanotaan\", selitti kuningas, \"että minulla on kovin huono\nmaku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän\nmielenrauhanne rinnalla?\"\n\n\"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette.\nÄlkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on\ntosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja\nmuuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta.\"\n\n\"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut\nantaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan.\"\n\n\"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja\nviisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä\navujanne.\"\n\n\"No\", huudahti Ludvig hymyillen, \"tästä illasta alan esittää osaani, ja\nsaatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla\nlähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin\nkello kymmeneltä.\"\n\n\"Nytkö jo?\"\n\n\"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana\nkorkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme\nColbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin\nsilmät.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!\"\n\n\"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?\"\n\n\"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni... Tekö\nvarovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?... Mutta tehän\naloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, --\nsilmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias\nilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen\njuureen?\"\n\n\"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole\nvielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!\"\n\n\"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin.\nVirittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä.\nJupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit\ntuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin\nkukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä\nhupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat\ntoisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät.\"\n\nKuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja\novela kuin paholainen. Hän kumarsi.\n\n\"Hyvä, olkoon niin\", sanoi hän; \"otan miettiäkseni\nhyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni,\nriutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät\nainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta\nminä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte,\nettä Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä\npysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin,\nennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on\nhyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei\nvarmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen\nmuonavarastonsa.\"\n\n\"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että\neroamme?\"\n\n\"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan.\"\n\n\"Niin\", virkahti madame Henriette, \"tässä tosiaan tuodaan meille neiti\nde Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen,\nniinkuin suurilla metsästäjillä on tapana.\"\n\n\"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä\nollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä...\"\n\n\"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista.\"\n\n\"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan\nensimmäisen vasaman.\"\n\n\"Ampukaa taitavasti\", varoitti Madame hymyillen, \"älkää sivulle\nsydämestä.\"\n\nJa prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa\nvastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi\nkorotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen\nkoettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.\n\n\n\n113.\n\nVuodenaikojen tanssikuvaelma.\n\n\nKello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni\ntyöhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen\nviimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli\nvaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja\nkoristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja\nharjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta\nkuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi\nyllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän\nkutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja\nSaint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan\nmilloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti\nkaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.\n\nKuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta\nmetsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei\nkarettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin\nlepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät\ntenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon\nrauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan\nkuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se\nvoitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän\nvastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:\n\n\"Onko teillä käyttövaroja?\"\n\n\"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire\", vastasi Saint-Aignan.\n\n\"Ahaa, hyvä on.\"\n\n\"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne\npuheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan\nalkavaksi.\"\n\n\"Tulkoon hän siis nyt.\"\n\nTuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin\nhuoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.\n\n\"Kah, parahiksi, herra Colbert\", tervehti Ludvig. \"Menkää siis\npaikoillenne, hyvät herrat!\"\n\nSaint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin\nikkunan luo.\n\n\"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert\", aloitti hän.\n\"Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä\nbaletti-illan jälkeisenä päivänä.\"\n\n\"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin.\"\n\n\"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi,\ntarvitaan rahaa.\"\n\n\"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan\nlähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme.\"\n\n\"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne\nrahastoon.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt\novat viikossa nielleet ne miljoonat.\"\n\n\"Kaikki neljä?\"\n\n\"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on\nmäärännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman\nverran öljyä kuin lammikossamme on vettä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?\"\n\n\"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla\", ja Colbertin kasvoja\nkirkasti inha ilahdus.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi\nmiljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan\nvalmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on\nsiis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle.\"\n\nKuningas rypisti silmäkulmiaan.\n\n\"Herra Colbert\", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä,\n\"sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani\nkohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen\nvirkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut\nkäyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, -- se on varsin suuri summa.\"\n\nColbert kalpeni.\n\n\"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika\nsitten\", hän virkahti, \"kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen\nhanke.\"\n\n\"Enpä kyllä, herra Colbert.\"\n\n\"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan.\"\n\n\"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur.\"\n\n\"Mitä, sire, -- eikö teidän majesteettinne enää usko, että\nsuunniteltiin salajuonia?\"\n\n\"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo\nsanonut, että aion sen itse hoitaakin.\"\n\n\"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne\nepäsuosioon, näen\", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.\n\n\"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin.\"\n\n\"Kah, sire\", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden\nsävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, \"mitä hyödyttää teidän\nmajesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?\"\n\n\"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se\non silloin vain tehokkaampaa.\"\n\n\"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?\"\n\n\"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?\"\n\n\"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire.\"\n\n\"Te saatte minun yksityisestä rahastostani.\"\n\nColbert kumarsi.\n\n\"Ja koska minusta tuntuu\", jatkoi kuningas, \"että teidän olisi vaikea\nsäästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä\nmenoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen\nmiljoonan livren osoituksen.\"\n\nKuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin\nColbertille hän lopetti: \"Olkaa huoletta, herra Colbert, -- laatimani\ntoimintaohje on kuninkaan suunnitelma.\"\n\nHän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori\nkuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä,\nneuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.\n\nKuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli\nkuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän\nillan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään\ntämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki\nhalut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja\nikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten\nylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään\nneulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière\nsanoo.\n\nKuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi\navovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla.\nKuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan,\njonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö.\nViidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä\ntäksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja\npäällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen\nkättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle\nmusiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat\nteatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.\n\nKoska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut\ntuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi\nruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita\nesittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas,\nkeinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten\npuuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko\nkatsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja\nkullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan\nyksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen\ntoistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet\ntuikahtelevat.\n\nNäyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja\nsiellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät\ntakaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät\nkävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa\nkanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa\njäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten\nvoimien riennettävä tamineinensa. Muiden \"vuodenaikojen\" tuli yhtyä\nKevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin\nimartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja\noboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.\n\nKuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä.\nHänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut\nraskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja\nhyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja\nesittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli\nniin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan,\nja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät\nkukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit\nkiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät\nmyöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi\nsydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään\nhymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas,\nja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden\nkuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista\nmajesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli\npermantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan\ntavatonta mieltymystä.\n\nPrinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja\nkeveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin\nettä pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän\nsäihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut\nsille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de\nSaint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai\nkuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai\ntilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen\nseisomaan.\n\n\"Mitä nyt, Saint-Aignan?\" äännähti Kevät.\n\n\"Hyvä Jumala, sire\", vastasi hovimies ihan kalpeana, \"on sattunut niin\nhullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien\ntanssia.\"\n\n\"Kyllä; se on peruutettu.\"\n\n\"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista\nmääräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen.\"\n\n\"Sepä nyt kiusallista!\" jupisi kuningas. \"Sitä tanssia ei voi esittää,\nkun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen.\"\n\n\"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin\njäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle.\"\n\n\"Mutta, kreivi, en sitten...\"\n\n\"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä\njotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi;\nmutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Kreivi de Guiche on täällä.\"\n\n\"Täällä?\" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; \"täällä?...\nOletteko varma siitä?...\"\n\n\"Täydessä balettiasussaan, sire.\"\n\nKuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. \"Teidän on täytynyt\nerehtyä\", sanoi hän.\n\n\"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle,\nnäette kreivin odottavan.\"\n\nLudvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä\nloistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä,\nsaadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata\nkuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan,\nkatsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun\nhän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen\nsuunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen\nesiintyessään Pomonana.\n\nKuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja\nvirkkoi kunnioittavasti kumartaen:\n\n\"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan\ntehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin\npaikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne\nmenettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus,\ntaito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista\nvahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt\nvuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi.\"\n\nSanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina\nkuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin\nihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; \"En ollut kutsunut\nteitä takaisin, kreivi.\"\n\n\"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä.\"\n\nKuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi\ntuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta\nolisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli\nsitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän\nluki uuden näkökohdan: \"Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin\njakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile\nketään!\" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman.\nKuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan\nHenriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä\nkoetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa\npäätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan;\nLudvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja\nMonsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.\n\nBaletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi\nsävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, -- kun tämän aikakauden\nalkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden\nnäyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, --\nkajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili\nniinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu\ntoisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään\nollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan\nilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei\nonnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen\nkaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja\nlevottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta,\nkäsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas\nehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen\nvoitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään\nhovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa\nhän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.\n\n\n\n\n114.\n\nFontainebleaun puiston luonnottaret.\n\n\nKuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin\ntäydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen,\nihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin,\nkiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään\nehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa\nkehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun\nitserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen\ntunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä\nkuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla.\nLudvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli\ntyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään\nniin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.\n\nMutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä\nkuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat\nhavaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi.\nOlletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä\ntavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska\nhän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja\nhyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä\nmuuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista\nhovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi.\nSelvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja\nvoipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, -- että de Guiche\nnäytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin\nmielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman.\nKuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua\ninnostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin\noli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein\nmuulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa.\nSilloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön\ntaustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli\ntoimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään\nvieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta\nosaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään\nvaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään\ntapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi\nde Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan\nsuojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi.\nDe Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista\nkorkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta\nnuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä\nvälinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien\nhovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa\ntapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän\nlähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä\ntyynenä:\n\n\"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni.\"\n\nTällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat\nsilmänsä kreiviin.\n\n\"Kas, herra de Guicheko siinä!\" hän sanoi; \"hyvää iltaa!\" Ja hän\nkääntyi jälleen pois.\n\nKreivi oli vähällä menettää malttinsa. \"Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne tanssi äsken hurmaavasti\", kiitti hän kuitenkin.\n\n\"Niinkö teistä tuntuu?\" virkahti Madame yli olkansa.\n\n\"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne luonteeseen.\"\n\nMadame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja\nkirkkaalla katseella.\n\n\"Kuinka niin?\" kysäisi hän. \"Selittäkää.\"\n\n\"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä\", vastasi\ntoinen rohkeasti.\n\n\"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?\"\n\n\"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne\nesittää.\"\n\nHenriette nyrpisti huultansa.\n\n\"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?\"\nkysyi hän sitten pilkallisesti.\n\n\"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka\nunohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta.\"\n\nSanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät\nihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, -- ja sydän täynnä tuskaa ja\nvavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen\npalttinapensaan taakse.\n\nVastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui\ntakaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat\nhienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit\nde Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen\noivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.\n\n\"Kuulitteko, mesdamoiselles?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Mitä niin, Madame?\"\n\n\"Mitä kreivi de Guiche sanoi.\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"On todella merkillistä\", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, \"kuinka\npahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan.\" Ja vielä korottaen\nääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän\nlisäsi: \"Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan\npelkkiä kömpelyyksiä.\"\n\nSamassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä\nhänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut\nkaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman\nhäiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi\nkomean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen\nviiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut\njumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän\nkuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin\nvoimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä\nmielenkarvauden puuskasta, tai kenties -- sellainen on ihmissydän --\nhänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä,\njoka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut\ntanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, -- ja\närtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä,\nkun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin\nsaattamana.\n\nTällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon\nlähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi\nkirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota\nhän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja\nkumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin\nyllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa\nGuiche tunsi hänet ja pysähtyi.\n\n\"Hyvää iltaa, mademoiselle!\" tervehti hän elähtyen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra kreivi!\"\n\n\"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière\", jatkoi de\nGuiche.\n\n\"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi\", virkkoi\nnuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.\n\n\"Voi, älkää lähtekö\", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti,\n\"sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset\nsanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette\nhälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin;\nkaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei\nsellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista\nhuvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!\"\n\n\"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?\" kysyi la Vallière hiukan\nsäikkyneenä. \"Näytätte kiihtyneeltä.\"\n\n\"Minä? Ei, en tietääkseni.\"\n\n\"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille\nkiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\nTiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen\nseurueeseen.\"\n\n\"Kah, niin tosiaankin, -- muistan sen ja olen siitä hyvilläni,\nmademoiselle. Oletteko rakastunut?\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, -- pyydän tuhannesti anteeksi.\nMadame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan\nmullistanut mieleni.\"\n\n\"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?\"\n\n\"Niinkö luulette?... Hyvin vastaan... kenties... niin...\"\n\n\"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?\"\n\n\"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta\nettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?\"\n\nNeiti de la Vallière säpsähti nimestä.\n\n\"Miksi sitä kysytte?\" sanoi hän.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?\" huudahti de Guiche.\n\"Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!\"\n\n\"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte\nkärsivän julmasti.\"\n\n\"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!\"\n\n\"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, -- ja varakreivi de Bragelonne,\njota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne.\"\n\n\"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle,\nhyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni.\"\n\nJa hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta\nvarjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden\nlomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière\nkatsoi säälivästi hänen jälkeensä.\n\n\"Oi, niin, niin\", huoahti hän; \"hän kärsii, ja alan käsittää\nminkätähden.\"\n\nSamassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais\nja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet\nluonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä\nmielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan\nmenestyksestä.\n\n\"Mitä! Jo täällä!\" huudahtivat he. \"Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä\nkohtauspaikalle.\"\n\n\"Olen ollut täällä neljännestunnin\", vastasi la Vallière.\n\n\"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikä koko näytelmäkään?\"\n\n\"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja,\nkun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin\npunaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat.\"\n\n\"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière\", virkahti Tonnay-Charente.\n\n\"Toisin sanoen sietämätön\", pahoitteli Montalais. \"Aina kun tahdotaan\nhiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut\njoudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta,\ntehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän.\"\n\n\"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista\", sanoi neiti de\nTonnay-Charente. \"Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin\nte muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa\nitsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle\ntuottaa mielihyvää...\"\n\n\"No, mikset jatka?\" kysyi Montalais.\n\n\"Se on liian vaikeata\", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään\nnauruun. \"Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan\nkekseliäs.\"\n\n\"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?\" tiedusti Montalais.\n\n\"Se ei kuulu kehenkään\", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä,\njolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. \"Nyt, tytöt, olemme\nsiis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme\nhauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa,\nkuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan\nkastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin\nhäiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen\ntukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon.\nToiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä\nsatuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon\nkuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme\nme joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi\nja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn\nja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin\npaljon haaveilimme?\"\n\n\"Ja vaihdoimme luottamuksia\", vastasi ystävätär.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin\", sanoi neiti de\nTonnay-Charente; \"mutta pitäkää varanne...\"\n\n\"Hän ei sano mitään\", tokaisi Montalais, \"niin että vain Athénais yksin\ntietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee.\"\n\n\"Sh!\" varoitti neiti de la Vallière; \"kuulen tuolta askeleita. Hei,\npian, pian tuonne kaislikkoon!\" esitti Montalais; \"paina pääsi alas\nsinä, Athénais, joka olet niin pitkä.\"\n\nNeiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein\nsamassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät\nkäsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät\nlymyyn.\n\n\"Se on herra de Guiche\", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten\nkorvaan.\n\n\"Varakreivi de Bragelonne\", supatti tämä la Vallièrelle.\n\nNuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.\n\n\"Täällä hän oli vastikään\", virkkoi kreivi. \"Jos olisin vain nähnyt\nhänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä\npuhuttelinkin.\"\n\n\"Olet siis varma?\"\n\n\"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin\nettä hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on\npahasti säikähtänyt.\"\n\n\"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen\", rauhoitti Bragelonne. \"Hän on\nhyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut\ntilasi.\"\n\n\"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi\nkertoa muille.\"\n\n\"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi\", vakuutti Raoul; \"Louisella on\nkaikki avut eikä ainoatakaan vikaa.\"\n\nNuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.\n\n\"Mitä ihmettä, la Vallière!\" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; \"herra\nvarakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?\"\n\n\"Me olemme kasvaneet yhdessä\", vastasi neiti de la Vallière; \"olemme\ntunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti.\"\n\n\"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät\",\nhuomautti Montalais.\n\n\"Kas, en minä sitä tiennyt\", sanoi toinen ystävätär. \"Onko se totta, la\nVallière?\"\n\n\"Kyllähän\", selitti Louise punastuen, \"kyllähän herra de Bragelonne on\nosoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni... mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan\nliitollemme.\"\n\n\"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?\"\nhuudahti Aure vihaisesti. \"Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden\nkanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa\nte vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni.\"\n\nAthénais remahti nauruun.\n\n\"Puhun tosissani\", vakuutti Montalais, \"ja minun mielipiteeni on toki\ntässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?\"\n\n\"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa\", vastasi la Vallière vain;\n\"käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään.\"\n\n\"Ja sitä pikemmin\", yhtyi Athénais, \"kun tuolla näkyy valoja lähenevän\nlinnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen\nopasteluna.\"\n\n\"Juoskaamme\", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti\nkohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat\naukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta --\nedellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana\nkuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi\ntoisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan\natlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière\nantoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin,\ntäytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia.\nTaammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku\npajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi\nojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.\n\nNeitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille\ntuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla;\nalaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä\nhevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten\nja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat\nratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin\nVergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan.\nHälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli\ntunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta\nperäti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä\nsävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla\ntaustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä\nhovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset\nasukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla\nsävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän\nyöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon\ntuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan\nkirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja\nsamosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.\n\nTämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik\nII:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik\nIV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi.\nPuutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka\nsammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen\nmukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi\nrosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat\nkaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat\nnoustessaan taivasta kohti.\n\n\n\n\n115.\n\nMitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.\n\n\nIlman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus\nnäille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi\nkeskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui\nsiihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.\n\n\"Mikä ilo\", huudahti hän, \"tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla\nyksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!\"\n\n\"Niin\", myönsi neiti de Tonnay-Charente; \"sillä kaikessa loistossaankin\nhovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen.\"\n\n\"Minä\", huomautti la Vallière, \"en koskaan valehtele; ellen voi sanoa\ntotuutta, niin olen vaiti.\"\n\n\"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni\", arveli\nMontalais; \"täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle\nMadamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä,\njolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli\nMadamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi\nmeille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän\nrakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen\narmastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan\nhän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt\nlienee?\"\n\n\"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais\", huudahti la Vallière,\n\"johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä,\nja tänä iltana olet melkein järkevä.\"\n\n\"Hyvät neidit\", sanoi Athénais, \"teidän ei sovi sillä tavoin kaivata\nBloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne\nkeräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin\nrippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä\nkuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?\"\n\n\"Voi, Athénais!\" virkahti Louise punastuen.\n\n\"Athénais on tänä iltana avomielinen\", sanoi Montalais. \"käyttäkäämme\nsitä hyväksemme.\"\n\n\"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada\nheltiämään syvimmätkin salaisuudet.\"\n\n\"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!\" virkkoi Montalais.\n\n\"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?\" jupisi kaunis neitonen.\n\n\"Onhan hän toki komea mies?\"\n\n\"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni.\"\n\n\"Siinäpä se.\"\n\n\"Sanon enemmänkin, -- hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä\npulskin ja...\"\n\n\"Mitä tuolta kuuluu?\" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen\nsammalpenkillä.\n\n\"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle.\"\n\n\"Minä pelkään vain miehiä\", sanoi Athénais.\n\n\"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?\"\n\n\"Lopeta jo se naljailu... Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan\nhuomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche\nesiintyy Madamea kohtaan.\"\n\n\"Kreiviparka!\" surkutteli la Vallière.\n\n\"Miksi parka?... Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen\nnainen.\"\n\nLa Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. \"Rakastaessa\", sanoi hän,\n\"ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret:\nrakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät.\"\n\nMontalais remahti nauramaan. \"Sydän, silmät, -- voi siirappia!\" ivasi\nhän.\n\n\"Puhun omasta puolestani\", vastasi la Vallière.\n\n\"Yleviä mielipiteitä!\" myönsi Athénais suojelevasti, mutta\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Etkö sinä ajattele samoin?\" kysyi Louise.\n\n\"Kyllähän, -- mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee\nsellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin\nse jää kreivin eduksi.\"\n\n\"Oi, eipä suinkaan\", väitti la Vallière, \"vaan Madamen.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii\nsillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa\nkipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu\nja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de\nGuiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei\nole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta.\"\n\nAthénais puhkesi ylimieliseen nauruun. \"Niinkö vainkin?\" sanoi hän.\n\"Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole\nurhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia\nseurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä,\nantaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen\nkorkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen,\nniin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'\"\n\n\"Tuollaista tulevaisuuttako\", huudahti la Vallière liittäen kätensä\nristiin, \"sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?\"\n\n\"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että\ntunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan\nme olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän\npitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä\nikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä\nei enää muuta olekaan.\"\n\n\"Voi, voi!\" hymähti la Vallière.\n\n\"Juuri niin!\" huudahti Montalais; \"siinäpä hallitseva nainen! Sinä\npääset pitkälle maailmassa, Athénais.\"\n\n\"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?\"\n\n\"Oi, joka jäsenestäni!\" vastasi ilvehtijä.\n\n\"Laskenet leikkiä, Aure?\" virkkoi Louise.\n\n\"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät\nperiaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden\nkäskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten\nleikkiä, -- mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei\ntulekaan mitään.\"\n\n\"Tunnet itsesi silloin heikoksi?\" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.\n\n\"Ihan surkeasti.\"\n\n\"Onneton luonne\", arvosteli Athénais. \"Mutta ainakin teet jonkun\nvalinnan?\"\n\n\"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa:\nunelmoitsen keisareista ja tapaan vain...\"\n\n\"Aure, Aure!\" huudahti la Vallière, \"älä pikku sukkeluuden hyväksi\nhalvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!\"\n\n\"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat\nitsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni.\nSitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos\nsen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!\"\n\n\"Aure!\"\n\n\"Olet oikeassa\", virkkoi Athénais, \"ja ehkä pääset siten samaan\npäämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi;\nmiehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat\nymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan\nsisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin.\nMinä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti\ntavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni.\nMutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan\nluulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat\nantaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon\nilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä\nmuuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään\novat ottaneet vastaan.\"\n\n\"Oppinutta esitelmöimistä!\" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan\näänensävyyn.\n\n\"Inhoittavaa!\" jupisi Louise.\n\n\"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua\",\npitkitti neiti de Tonnay-Charente, \"äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt\nrakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa\ntyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy;\nhän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme.\nSeurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen\naviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina\nalistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa\nrakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät\nneidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten\njoukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä\nhillitsemisen kallisarvoista lahjaa.\"\n\n\"Oi, kuinka sinä olet älykäs!\" kiitti Montalais; \"ja hyvinpä sinä\nkäsität naisten velvollisuuden!\"\n\n\"Siten hankin itselleni erityistä onnea\", sanoi Athénais kainosti;\n\"minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin\nsorrolta.\"\n\n\"La Vallière vain ei hiisku mitään.\"\n\n\"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?\"\n\n\"Minä en sitä edes käsitä\", lausui Louise. \"Tehän puhutte kuin olennot,\njotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan.\"\n\n\"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!\" sanoi Montalais.\n\n\"Maailma\", tokaisi Athénais, \"jossa mies suitsuttaa naiselle,\nsaadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee\nlangennutta!\"\n\n\"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?\" kysyi Louise.\n\n\"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle\nkeinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu\nrakkauden valtaan?\"\n\n\"Oi!\" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle\ntaivaalle; \"oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle\nja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne\nvoimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei\nluullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee,\nmies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne\nitseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat\nkeimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä\nei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä\nherättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, -- sitä,\nnähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet\npäästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on\nminun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta\nse ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on\nkahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua\nyhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani\njättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä\nymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin.\nJa hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden,\nuhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän\nei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken\nsanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä\ntavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu\nhalveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä\nkehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä\nvalitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä\nhyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa.\"\n\n\"Mutta, Louise\", huudahti Montalais, \"sinä vain sanot niin etkä sitä\nkäytännössä toteuta!\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi.\nPoikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi\nminun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa.\"\n\n\"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin\", säesti\nAthénais; \"minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt\nkeimailuun.\"\n\n\"Oh!\" huudahti la Vallière.\n\n\"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu\nhienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei\nkoskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä\nnyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä\nmenettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun,\nettä se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en\nkokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän\nMontalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi.\"\n\nMolemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi\nääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:\n\n\"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä,\nmitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella\najattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta.\"\n\n\"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen\", vastasi neiti de\nTonnay-Charente, \"sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin\nkaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt\ntodistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi\nkeimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa.\"\n\n\"Voi, mesdemoiselles!\" äännähti la Vallière punastuen ja\nkyyneltymäisillään.\n\nMolemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.\n\n\"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta.\"\n\n\"Bragelonnelta?\" tokaisi Athénais.\n\n\"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja\nterävä ja nerokas kuin herra Fouquet, -- poikaparalta, joka on tuntenut\nsinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan -- jos\nsaamme sinua uskoa -- ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut.\"\n\n\"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!\" sanoi\nAthénais la Vallièrelle.\n\n\"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?\"\n\n\"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele\", virkkoi Aure tarttuen hänen\nkäteensä.\n\n\"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?\" huudahti la Vallière.\n\n\"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet\nvaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista,\nsitä vakuutan vieläkin.\"\n\n\"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!\"\n\n\"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!\"\n\n\"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei\nsovi lukea nuoren tytön viaksi.\"\n\n\"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että\nnykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet\nsiis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua\nvastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset\nkohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla,\nhänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla,\nhänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi.\"\n\n\"Vaikka vain, mutta niin on asia!\"\n\n\"Joutavia, -- sehän on mahdotonta!\"\n\n\"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?\"\n\n\"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua.\"\n\n\"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka.\"\n\n\"Mikä? Anna kuulla.\"\n\n\"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan.\"\n\n\"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani\nenkä rakastakaan.\"\n\n\"Mitä, etkö muka rakasta häntä?\"\n\n\"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat\nrakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, -- että\nhetkeni ei ole vielä tullut.\"\n\n\"Louise, Louise\", virkahti Montalais, \"ole varuillasi, minä viskaan\nsinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha\npoissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa\nmiettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se\nhänelle itselleen. Poikarukka!\" Ja hän alkoi nauraa.\n\n\"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea\", sanoi Athénais:\n\"eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista\nkohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?\"\n\n\"Murjokaa minua, mesdemoiselles\", huokasi la Vallière, \"runnelkaa vain\nsydäntäni, kun ette minua ymmärrä.\"\n\n\"Oi, oi!\" vastasi Montalais, \"pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän\nlaskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole\nsellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä\nnimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän\njoutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä...\nKatso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo\npilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa\nkäteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä\ntäyttänyt... millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!\"\n\n\"Hupsuja, hupsujahan te olette!\" jupisi Louise.\n\n\"Totta kyllä\", sanoi Montalais, \"ja sinä yksin olet puhunut viisauden\nsanoja.\"\n\n\"Varmasti!\"\n\n\"Myönnetään\", lausui Athénais. \"Onko siis ihan totta, että sinä et\nrakasta herra de Bragelonne-parkaa?\"\n\n\"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma\", arveli Montalais.\n\"Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee\nvapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon.\"\n\n\"Minkälaisen?\"\n\n\"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin\nsuhteen.\"\n\n\"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole\nainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on\nhyvinkin katseltava mies.\"\n\n\"Hän ei ole loistanut tänä iltana\", huomautti Montalais, \"ja tiedän\nvarmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi.\"\n\n\"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että\nuseampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan,\neivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?\"\n\n\"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes\ntunne.\"\n\n\"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän\nylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?\"\n\n\"Ja näenkin niillä hyvin.\"\n\n\"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?\"\n\n\"Kyllä jokseenkin.\"\n\n\"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan.\"\n\n\"En osaa muutakaan sanoa.\"\n\n\"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin\nnähnyt, pidät miellyttävimpänä?\"\n\n\"Niin\", tokaisi Montalais, \"niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de\nGuichea, herra...?\"\n\n\"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki\nyhtäläisiä.\"\n\n\"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa\nei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?\"\n\n\"Sitä en ole sanonut.\"\n\n\"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi.\"\n\n\"Se ei ole ihanne.\"\n\n\"Se on siis sittenkin olemassa?\"\n\n\"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles\",\nhuudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. \"Mitä! Teillä on sydän\nkuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta,\nherra de Saint-Aignanista, herra... kuka se nyt olisikaan? -- vaikka\nkuningaskin oli siellä.\"\n\nNämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat\naiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella\nhuudahduksen, joka säikähdytti häntä.\n\n\"Kuningas!\" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin\nsuusta.\n\nLa Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.\n\n\"Oi, niin, kuningas, kuningas!\" mutisi hän; \"oletteko sitten koskaan\nnähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?\"\n\n\"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise,\nsillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä,\njoihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!\"\n\n\"Oi, se on totta, se on totta!\" huudahti de la Vallière; \"kaikki silmät\neivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä,\nvaikka näköni menettäisin.\"\n\nIkäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana\nkuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.\n\nNuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien\nliikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.\n\n\"Hui! Susi tai metsäkarju!\" parkaisi Montalais. \"Paetkaamme,\nmesdemoiselles, paetkaamme!\"\n\nJa kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat\nensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta\nmetsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien\ntoistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat\nsiinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja\nlinnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.\n\nLa Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais\nkannattelivat häntä.\n\n\"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!\" huudahti Montalais.\n\n\"Mesdemoiselles, mesdemoiselles\", valitti la Vallière, \"pelkään sen\nolleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin\nmieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut\nsyödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä\nkuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen\nsaattanut ajatella, miten puhua sellaista!\"\n\nJa samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi\npolviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein\ntajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle\npyörtänölle.\n\n\n\n\n116.\n\nKuningas on huolissaan.\n\n\nJättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden\nystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.\n\nNuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin\nkahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli\nheitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla\nselvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi\nnauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan,\nettä tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin\ntoiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.\n\n\"No, sire\", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, \"onko teidän\nmajesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?\"\n\n\"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi\", vastasi kuningas; \"tule esille\nvain, Saint-Aignan.\"\n\n\"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta.\"\n\n\"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään.\"\n\n\"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän\nmajesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa.\"\n\n\"He ovat jo kaukana.\"\n\n\"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät,\nkutka heidän kintereillään kiirehtivät.\"\n\n\"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?\"\n\n\"_Dame_, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen\nvertasi teitä aurinkoon.\"\n\n\"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei\nnäyttäydy yöllä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän\nsijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta,\nsinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide\nmeistä.\"\n\n\"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"_Parbleu_, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui\nminusta, oli hurmaava ääni.\"\n\n\"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne.\"\n\n\"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni.\"\n\n\"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli.\"\n\n\"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen.\"\n\n\"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, -- eikö se siis\nolekaan unohtunut?\"\n\n\"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia\nkuin neiti de la Vallièren!\"\n\n\"Onhan toisella niin lumoava ääni!\"\n\n\"Kellä toisella?\"\n\n\"Aurinkoon rakastuneella.\"\n\n\"Saint-Aignan!\"\n\n\"Anteeksi, sire!\"\n\n\"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän\nsuloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen\nsinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta,\njota olen sinulle osoittanut.\"\n\n\"Kuinka!\"\n\n\"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la\nVallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, -- minä olen\nuskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö\nhuomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi.\"\n\n\"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän\nasian!\"\n\n\"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa\npuhuttavaksi.\"\n\n\"Saatte olla huoletta, sire.\"\n\n\"Sinä lupaat?\"\n\n\"Annan kunniasanani, sire.\"\n\n-- Hyvä! -- ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; -- sitä varmemmin\nnyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren\nperässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: \"Kas,\nme olemmekin eksyneet.\"\n\n\"No, emme pahastikaan.\"\n\n\"Minne tästä veräjästä pääsee?\"\n\n\"Teiden risteykseen, sire.\"\n\n\"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?\"\n\n\"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli\nkunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen\nrinnalla.\"\n\n\"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan.\"\n\n\"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa\ntieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt\nmitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei\nkäsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät\nehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden.\"\n\n\"No, ei niinkään, Saint-Aignan\", vastasi kuningas nojaten\ntuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle,\njonka luuli johtavan linnalle; \"usko minua tai älä, mutta tuo\nyksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen\ntaholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani... sanalla\nsanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja\ntotisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen...\"\n\n\"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, -- teillä on vielä\nyltäkyllin aikaa muuhun.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön.\"\n\n\"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten.\nKiirehtikäämme.\"\n\nSisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan,\nmutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti\neteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä\nkuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.\n\n\"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?\" kysyi hän.\n\n\"Voihketta?\"\n\n\"Niin, kuuntele.\"\n\n\"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin.\"\n\n\"Ääni tulee tuolta suunnalta\", sanoi kuningas viitaten kädellään.\n\n\"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä\", arveli Saint-Aignan.\n\n\"Rientäkäämme!\"\n\nJa poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli.\nLähestyessään he kuulivat selviä huutoja. \"Auttakaa! Auttakaa!\" hätäili\nkaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon\nreunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan\nkannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä\nseisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta\naatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.\n\nKuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi\nryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan\nmutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.\n\n\"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Kuningas!\" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen\nystävättärensä pään valahtaa nurmelle.\n\n\"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen\navuttomaksi. Kuka hän on?\"\n\n\"Neiti de la Vallière, sire.\"\n\n\"Neiti de la Vallière!\"\n\n\"Hän pyörtyi...\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", surkutteli kuningas; \"lapsiparka! Pian, pian\nlääkäri!\"\n\nMutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan\nmuistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat\nettä niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de\nSaint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti\npuhjenneen suuren intohimonsa.\n\n\"Saint-Aignan\", jatkoi kuningas, \"pitäkää te huolta neiti de la\nVallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan\nMadamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista.\"\n\nJa herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren\nsiirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään\nsiitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea.\nParahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun\nvaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti\nsijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän\npiankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas\nvaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle.\nHänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.\n\nSillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän\noli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa\nhänen istuimensa alla.\n\n\"Varokaa, sire\", sanoi Henriette hiljaa, \"te ette esiinny\nvälinpitämättömänä miehenä.\"\n\n\"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!\"\nvastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi:\n\"Oletteko kuullut onnettomuudesta?\"\n\n\"Mistä onnettomuudesta?\"\n\n\"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin\nkertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti;\nmuuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen.\"\n\n\"Vai niin! Lapsipoloinen\", virkkoi prinsessa tyynesti. \"Mistä se lienee\njohtunut?\"\n\nMutta hiljaa hän lisäsi:\n\n\"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi\nuskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä,\nolematta hänen voinnistaan millännekään.\"\n\n\"Ah, madame, madame\", huokasi kuningas, \"kuinka paljon etevämpi te\nolettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!\"\n\nJa hän nousi.\n\n\"Madame\", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat\nsaattoivat sen kuulla, \"sallikaa minun jättää teidät, olen kovin\nhuolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut\nmahdollisimman soveliasta hoitoa.\"\n\nJa kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi\npohtimaan kuninkaan huomautusta: \"olen kovin huolissani.\"\n\n\n\n\n117.\n\nKuninkaan salaisuus.\n\n\nTiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. \"No, Saint-Aignan\",\nkysyi hän teeskennellen, \"miten sairaamme jaksaa?\"\n\n\"Ah, sire\", änkytti Saint-Aignan, \"häpeäkseni minun täytyy tunnustaa,\netten tiedä.\"\n\n\"Mitä! Et tiedä?\" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän\npenseyden mielitiettyään kohtaan.\n\n\"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta\njutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi.\"\n\n\"Kah, vai tapasit?\" innostui kuningas.\n\n\"Niin, -- hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja\nlöydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne,\nsire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne.\"\n\n\"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière\", sanoi kuningas\nuskollisena osalleen.\n\n\"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar\", nurkui Saint-Aignan,\n\"mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin\nsuuresti herätti teidän majesteettinne huomiota.\"\n\n\"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se\nsalaisuus?\"\n\n\"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta\nteidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia.\"\n\n\"Hänen nimensä siis?\"\n\n\"Hän on neiti de Tonnay-Charente.\"\n\n\"Onko hän kaunis?\"\n\n\"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi\nlausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin\nsiellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti\nminulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut\nsuuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät\npeloittanut pakoon.\"\n\n\"Mutta\", kysyi kuningas kiihkeänä, \"noiden kahden ystävättären nimet?\"\n\n\"Sire\", surkeili Saint-Aignan, \"lähettäköön teidän majesteettinne minut\nBastiljiin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta\nvalloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että\npysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne,\njoka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa\nvälittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti\nminut, palatakseen neiti de la Vallièren luo.\"\n\n\"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.\nTule, Saint-Aignan.\"\n\n\"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, -- hän ei tahdo sallia\nminkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä,\nja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden\nnimet, ja nimien avulla salaisuuden.\"\n\n\"Oh\", huudahti kuningas, \"minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla\nhänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la\nVallière-paran luo.\"\n\n-- Haa, -- ajatteli Saint-Aignan, -- mutta onpa se todellakin voimakas\nintohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en\nolisi sitä koskaan uskonut.\n\nNäissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas\noli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.\n\nMatalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin\nison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin\nvedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven\nkohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin\nkutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat\nsilmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä;\nhän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina\nja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten\nhiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.\n\nTällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho;\nsielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille\nkasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon\ntäydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän\nei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön\nsorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja\nhoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä\nkosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, -- niin syventynyt\nhän oli unelmiinsa.\n\nLudvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi\nhopeasäteittensä puhdasta hohdetta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; \"hän on kuollut!\"\n\n\"Ei, ei, sire\", selitti Montalais hiljaa. \"Hän voi päin vastoin\nparemmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?\"\n\nLa Vallière ei vastannut mitään.\n\n\"Louise\", jatkoi Montalais, \"kuningas suvaitsee olla levoton\nterveydestäsi.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo\nolisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. \"Kuningas kysyy minun\nvointiani?\"\n\n\"Niin\", vastasi Montalais.\n\n\"Kuningas on siis täällä?\" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa\nympärilleen.\n\n\"Tuo ääni, tuo ääni!\" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin\nkorvaan.\n\n\"Kah, tosiaankin\", myönsi Saint-Aignan, \"teidän majesteettinne on\noikeassa, siinä on auringon ihastelijatar.\"\n\n\"Sh!\" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. \"Te voitte\npahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa.\nMiten se sattui?\"\n\n\"Sire\", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, \"sitä en tosiaankaan\nosaa sanoa.\"\n\n\"Olitte kai kävelyllä liiaksi\", arveli kuningas, \"ja kenties\nväsymys...\"\n\n\"Ei, sire\", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta,\n\"väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan\niltakautta istuen Kuninkaan tammen alla.\"\n\n\"Kuninkaan tammen alla?\" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi\niskien silmää kreiville hän kuiskasi: \"En siis erehtynyt.\"\n\n\"Ah, niin\", sanoi Saint-Aignan, \"Kuninkaan tammen alla neiti de\nTonnay-Charenten kanssa.\"\n\n\"Miten sen tiedätte?\" kysyi Montalais.\n\n\"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi\nminulle.\"\n\n\"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren\npyörtymiseen?\"\n\n\"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta\nhälytyksestä.\"\n\nLouise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi\nhuohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan\ntotuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena\nsäikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.\n\n\"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle\", haastoi hän, alkaen tuntea\nliikutusta, jota ei voinut salata; \"se susi, joka teidät niin\nsäikäytti, oli vain kaksijalkainen.\"\n\n\"Se oli mies, se oli mies!\" parahti Louise; \"siellä oli joku\nväijymässä?\"\n\n\"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku\nkuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei\nsopisi tietää?\"\n\nLa Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen,\nkoettaen täten salata punastustaan.\n\n\"Oi\", kysyi hän, \"kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis\nkuunteli?\"\n\nKuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.\n\n\"Minä siellä olin, mademoiselle\", ilmaisi hän kumartaen lempeän\nkunnioittavasti; \"peloittanenko nytkin teitä?\"\n\nPotilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä,\nvoihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas\nehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä.\nParin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de\nTonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin\nkivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes\nälynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan\nläsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la\nVallièrea vyötäisiltä.\n\n\"Te kuulitte keskustelun, sire?\" sopersi Athénais.\n\nMutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren\npuoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä\nomassaan.\n\n\"_Parbleu_!\" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de\nTonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; \"meiltä ei\njäänyt ainoakaan sana kuulematta.\"\n\nMutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat.\nHän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.\n\nRohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan\nkuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle,\ntuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.\n\n\"Kas vain\", innostui Saint-Aignan, \"tässäpä vasta seikkailu, ja ellen\nminä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään\nonnea.\"\n\nKuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.\n\n\"Ei sanaakaan, kreivi!\" nuhteli hän.\n\nKuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman\nvaroituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi.\nTämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin\nkoko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut\nMontalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä\nkeskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin,\nettä kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren\ntilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren\nkäsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä\nsiitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen\nmajesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur\nsaattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar -- yhtä\nkummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä --\nkiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille.\nMutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.\n\n\"Nyt näette, Teresia\", sanoi hän miniälleen, \"kuinka väärin syytitte\nkuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren.\nMiksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä\ntaatumpi kuin edellinen?\"\n\nMutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta\nseikkailusta hän sanoi:\n\n\"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu,\nettä kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan\nsitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää.\"\n\nTällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa.\nRauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja\nkun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen\naamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle.\nMutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä\nvaroituksen.\n\n\"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä\nkuninkaasta jutellaan\", aloitti hän salaperäisesti.\n\n\"Mitä siis jutellaan?\" kysyi Madame.\n\n\"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut.\"\n\n\"Keneen?\"\n\n\"Siihen pienoiseen la Vallièreen.\"\n\nOli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.\n\n\"Hoo!\" virkahti hän; \"ja onko siitä jo kauankin?\"\n\n\"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi\nainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut.\"\n\n\"Kuninkaalla on hyvä aisti\", sanoi Madame, \"sillä minun mielestäni\ntyttönen on viehättävä.\"\n\n\"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani.\"\n\n\"Minäkö! Miten niin?\"\n\n\"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin\nneiti de la Vallièren.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi prinsessa, \"te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte\nlukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän\nsuostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?\"\n\n\"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?\"\n\n\"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä.\"\n\n\"Oh, niinkö luulette?\"\n\n\"Hän on kihloissakin.\"\n\n\"Hän oli.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän\nkieltäytyi sitä antamasta.\"\n\n\"Kieltäytyi?\"\n\n\"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas,\nkuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on\nollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa\nkauan sitten sattuneissa tapauksissa.\"\n\n\"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee\nmuuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa.\"\n\n\"Voi, armaani\", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, \"näenpä, että te ette\ntiedä tämän jutun sievintä piirrettä.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen.\"\n\n\"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?\"\n\n\"Sydänjuuria myöten.\"\n\n\"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!\"\n\n\"Harvinaisen haaveellinen seikkailu.\"\n\n\"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin\nannatte minun odottaa\", sanoi prinsessa kärsimättömästi.\n\n\"No, nähkääs...\" Monsieur vaikeni.\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Kuninkaan tammen alla... Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?\"\n\n\"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?\"\n\n\"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti\nde la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen.\"\n\n\"Oo!\" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.\n\n\"Ja milloin se tapahtui?\"\n\n\"Tunti sitten.\"\n\nMadame säpsähti. \"Ja eikö sitä rakkautta kukaan tiennyt?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Eikö hänen majesteettinsakaan?\"\n\n\"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa\nsisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja\nkirposi hänen huuliltaan.\"\n\n\"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?\"\n\n\"Siten kuin kaikki muutkin.\"\n\n\"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?\"\n\n\"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa\ntovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle.\"\n\nMadame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa\nkäsivarresta.\n\n\"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?\" kysyi hän.\n\n\"Niille vaihein.\"\n\n\"Ja tietääkö kuningas siitä?\"\n\n\"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli\nSaint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta\nmielenkiintoisesta keskustelusta.\"\n\nMadame tunsi survaisun sydämessään. \"Mutta minähän olen tavannut\nkuninkaan sen jälkeen\", virkahti hän ajattelemattomasti, \"eikä hän\nmaininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta.\"\n\n\"_Parbleu_!\" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; \"hän\ntietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin\nsiitä teille ilmoittamasta.\"\n\n\"Mitä sanottekaan!\" huudahti Madame kiusaantuneena.\n\n\"Minä sanon, että se tahdottiin pimittää teiltä.\"\n\n\"Mutta miksi se minulta salattaisiin?\"\n\n\"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin\nnuorelle kuningattarelle, -- siinä syy.\"\n\nPrinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti\nloukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan.\nKuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä\npuhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset\nkertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä\netsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin\nkohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la\nVallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän\nsuoraan:\n\n\"Entä se pienoinen?\"\n\n\"Mikä pienoinen?\" vältteli kuningas.\n\n\"Neiti de la Vallière... Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli\nmennyt tainnuksiin?\"\n\n\"Hän on yhä kovin huonovointinen\", vastasi kuningas teeskennellen mitä\nsuurinta välinpitämättömyyttä.\n\n\"Mutta sehän vahingoittaa huhua, jota teidän oli levitettävä, sire.\"\n\n\"Minkälaista huhua?\"\n\n\"Että muka olette viehättänyt häneen.\"\n\n\"No, toivoakseni se huhu silti leviää\", vastasi kuningas\nhajamielisesti.\n\nMadame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle\nseikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut\nsanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas\nhyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.\n\nTuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti\ntavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi\noli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia.\nSaint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä\nmielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi\narvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia\nmyöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli\nlopettanut, virkkoi tämä:\n\n\"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina.\"\n\n\"Ei tarina, vaan kertomus.\"\n\n\"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille\nniinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne\nsaapuvilla?\"\n\n\"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla.\"\n\n\"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?\"\n\n\"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun\", vastasi\nSaint-Aignan. \"Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi\nkuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!\"\n\n\"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla.\"\n\n\"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on\naurinkokin, -- sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui\nhänen syliinsä.\"\n\n\"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?\"\n\n\"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la\nVallière kaatui taaksepäin ja...\"\n\n\"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa.\"\n\n\"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin\nminäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä\nkuningas oli vähällä pyörtyä.\"\n\nMadamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan\nkiehuvasta suuttumuksesta.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän väkinäisesti nauraen; \"te olette erinomainen\nkertoja, herra de Saint-Aignan.\"\n\nJa yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa\nkohti.\n\n\n\n\n118.\n\nYöllisillä retkillä.\n\n\nKruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja\npäivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen\nkunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli\nlaittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota\nhänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti.\nKamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita\nbalettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut.\nSitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja\njakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen\nmielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi\nLotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja\npistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen\näänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa\npäättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen\nkuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:\n\n\"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen\nmajesteetiltaan.\"\n\n\"Näennäisen?\"\n\n\"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle\nsuosiollisuutensa.\"\n\n\"Mutta sitä en minä havainnut\", vastusti prinssi.\n\n\"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa -- sen sijaan että\nolisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut\nluonnollista -- hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa,\nsalliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?\"\n\n\"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?\" kysyi\nMonsieur.\n\n\"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?\"\n\n\"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että\nhän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt\npikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein.\"\n\n\"_Ma foi_!\", väitti chevalier, \"minä puolestani tunnustan, että se\njalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti.\"\n\n\"Ja miksi?\" tiedusti Filip.\n\n\"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa\nkademielisyyttä\", vastasi junkkari häijysti.\n\nFilip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin\närsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.\n\n\"Kademielisyyttä!\" kivahti prinssi; \"kademielisyyttä! Mitä se sana\nmerkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?\"\n\nJunkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten\ntoisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin\nkauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.\n\n\"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä\", vastasi hän\nteeskennellyn yksinkertaisesti; \"mistä muusta voisi kuningas olla\nkateellinen?\"\n\n\"Kah, vai niin\", murahti prinssi.\n\n\"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo\nkreiville armoa?\" jatkoi junkkari.\n\n\"Enhän toki!\" sanoi Monsieur. \"Guiche on älykäs ja miehuullinen poika,\nmutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo\nhänelle pahaa enkä hyvää.\"\n\nJunkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt\nkuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt\noli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja\nettä hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä\nlamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan\nkorventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, -- tuumi junkkari itsekseen; -- minäpä odotan de\nWardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä\nminä luulen -- Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon -- että hän\non vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole\nvälttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi\nminulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se\nkyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta\npuolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin\nhän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että\nMadamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan,\nettä minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi\ntarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle\nerityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele\nMadamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani\nja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.\n\nJa junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli\nsuosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut\nmitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan\nhaasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle\ntuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes\nhän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi\nmakuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin\ntoimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur\nei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen\nyöilmaan.\n\nJunkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän\nsuoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti\nmerkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin\nMadame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta.\nJos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin\njunkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten\nei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin\ntoimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä,\npudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille\npäin.\n\nHän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta\nmiestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen\nhiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella\nsäestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden\nystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta\ntympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella,\njoka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston\ntyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo\naamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi\nlinnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon\npuistoon päin.\n\nJunkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat\nsalaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän\nholvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät\nniin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa\nyössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä\nsalamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.\n\n\"Tuon parin minä varmaankin tunnen\", sanoi hän itsekseen, pysähtyen\nportaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet\nhiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun\naikaa etsinyt isäntäänsä. \"Monsieur\", ilmoitti hän, \"posti on tullut.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi junkkari; \"jääköön huomiseen.\"\n\n\"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties\nmielellään lukisi heti.\"\n\n\"Vai niin!\" elähtyi junkkari; \"ja mistä tulleita?\"\n\n\"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti,\nja se lienee hyvinkin tärkeä.\"\n\n\"Calaisista? Kuka lempo minulle sieltä voinee kirjoittaa?\"\n\n\"Luulin tuntevani teidän ystävänne markiisi de Wardesin käsialan.\"\n\n\"Kah! Tulen heti\", huudahti junkkari, unohtaen vakoilun.\n\nHän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset\nkatosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen\njunkkarin lukemaan kirjeitänsä.\n\nPäästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo\netummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti\nlinnikkoaan.\n\n\"Olemmeko vielä kaukanakin siitä puusta?\" kysyi hän\n\n\"Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta\nMadamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää\nnäin perille asti.\"\n\n\"Te olette oikeassa.\"\n\nJa prinsessa nojasi puuta vasten.\n\n\"No, mademoiselle\", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, \"älkää salatko\nmitään, sanokaa minulle totuus.\"\n\n\"Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara\", virkkoi nuori tyttö\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani;\nrauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette\nlevoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen\nalla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa\nmieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla.\"\n\n\"Oi, kyllä, Madame, -- kuningas oli niin lähellä.\"\n\n\"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin\njoitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?\"\n\n\"Me uskoimme olevamme ihan yksin, madame.\"\n\n\"Ja teitä oli kolme?\"\n\n\"Niin, la Vallière, Montalais ja minä.\"\n\n\"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan\nsuhteen?\"\n\n\"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän\nkuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen\nmajesteettinsa anteeksiannon.\"\n\n\"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin\nparempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko\nmitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen\nkeskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos\nensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla\ntarpeeton ilmianto teitä vastaan.\"\n\n\"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren,\nolen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään\nminulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden.\"\n\n\"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?\"\n\n\"Emme suinkaan, Madame, -- mutta kun toinen niin ihastellen puhui\nkuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan\nvastakohtaisina.\"\n\n\"Tuo Montalais on sellainen hupakko!\" virkahti Madame.\n\n\"Oh, Montalais se ei ollut, -- hän ei haastanut siitä mitään, vaan la\nVallière.\"\n\nMadame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. \"No, ei,\nei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut\", vakuutti hän. \"Mutta nyt\nmenemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne\ntulleet. Näyttäkää minulle se tammi.\" Ja Madame lähti jälleen\nliikkeelle. \"Tiedättekö nyt, missä se on?\" lisäsi hän.\n\n\"Voi, kyllä, Madame!\"\n\n\"Ja voitte sen löytää?\"\n\n\"Vaikka silmät ummessa.\"\n\n\"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin\nolitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun\npensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne.\"\n\n\"Kyllä, Madame.\"\n\n\"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on\nselvästi kuullut, niin...\"\n\nAthénais näkyi jännittyneesti odottavan aloitetun lauseen loppua.\n\n\"Niin... minä kyllä puolustan teitä\", jatkoi prinsessa tukahtuneella\näänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti\nyhäkin vauhtiaan.\n\nÄkkiä hän seisahtui.\n\n\"Mieleeni johtui aatos\", virkahti hän.\n\n\"Oi, varmastikin hyvä aatos!\" sanoi neiti de Tonnay-Charente.\n\n\"Montalais kaiketi on yhtä pahasti hämmennyksissään kuin toisetkin?\"\n\n\"Vähemmän, sillä hän ei puhunut niin paljon kuin la Vallière ja minä.\"\n\n\"Samantekevää, hän kyllä silti auttaa teitä pikku valheella.\"\n\n\"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti\nesiintyy puolellani.\"\n\n\"Hyvä; minä luulen löytäneeni apukeinon, lapsukainen.\"\n\n\"Se on onnellista!\"\n\n\"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi\nsen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de\nSaint-Aignan oli hänellä seuralaisena.\"\n\n\"Kyllä, Madame.\"\n\n\"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan\ntahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te\nkuulutte hänestä lausuneen.\"\n\n\"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran\nSaint-Aignan tarttuu minun sanoihini!\" huudahti Athénais.\n\nMadame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja\nkiirehti huomauttamaan:\n\n\"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa\nhänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen\nomasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko\nkuningas kuullut vai eikö.\"\n\n\"No niin, Madame, hän on kuullut!\" äännähti Athénais toivottomasti.\n\n\"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki\nkolme -- kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei\ntoisiakaan uskota -- tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin\nläsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella.\"\n\n\"Oi, Madame, kuninkaan kustannuksella! Sitä emme ikinä uskaltaisi\nsanoa.\"\n\n\"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista\nnaisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki\nhyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista,\nla Vallière...\"\n\n\"Hän oikein tahtoisikin ottaa sanansa takaisin!\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Oh, kyllä, sen takaan.\"\n\n\"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra\nde Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de\nSaint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi\nkuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen\narvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle\non hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa.\"\n\n\"Ah, madame, te olette hyvä ja viisas kuin enkeli!\"\n\n\"Tätähän vaatii oma etuni.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani\nkokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän,\nlapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta\nnyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?\"\n\n\"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle,\nMadame, jos suvaitsette.\"\n\n\"Voimmeko siis luottaa Montalaisiin?\" aloitti jälleen prinsessa.\n\n\"Kyllä, varmasti.\"\n\n\"Hän tekee mitä pyydätte?\"\n\n\"Kyllä, ilomielin.\"\n\n\"Mutta sitten la Vallière...\" vihjasi Madame.\n\n\"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on\nhänestä sietämätöntä.\"\n\n\"Kun hän kuitenkin huomaa oman etunsa mukaiseksi...\"\n\n\"Minä pelkään, että se ei vaikuta hänen käsityksiinsä.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Madame, \"olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin;\nhän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa\nnokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen,\nvaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä\nnaurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt\nkuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin\nkauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa\nkyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin seuduilla,\nmistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla\npaimenidyllejään.\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de\nTonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin\npaljon kuin vain tarvitsi.\n\nTällaisella mielellä saapuivat Madame ja hovineito Kuninkaan tammen\nluo.\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi Tonnay-Charente.\n\n\"Saammekin heti nähdä, voidaanko siten kuulla\", virkkoi Madame.\n\n\"Sh!\" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla\nliikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.\n\n\"Huomaattehan jo, että kuulee\", sanoi Athénais.\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Kuunnelkaahan.\"\n\nMadame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka\nlausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:\n\n\"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan\nhäntä rajattomasti, -- rakastan kuollakseni!\"\n\nPrinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan.\nHän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti\nparinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei\nenää kuulunut.\n\n\"Jääkää te tähän, hyvä Athénais\", sanoi hän, \"ja pitäkää varalla, ettei\nkukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä.\"\n\n\"Minustako, Madame?\"\n\n\"Teistä, niin... tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen\nkuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa\nMontalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa.\"\nAthénais epäröitsi. \"Menkää!\" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei\nsuvainnut vastaväitteitä.\n\nKreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi\njohtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon\njättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu\nistumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:\n\n-- Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme\nmitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu\nrakastaja.\n\n\n\n\n119.\n\nMadame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta.\n\n\nSyntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet\nolisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten\nluottavaista haastelua lemmenasioista.\n\nOli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja\nvirkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:\n\n\"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus.\"\n\n\"Ah, niin kylläkin\", huudahti toinen; \"hyvin suuri!\"\n\n\"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä.\nOnnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata\nrakkauttasi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti de Guiche.\n\n\"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu\nvain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi\nsurmata itsensä kuin pettäisi sinut, -- et huomaa laisinkaan, sanon,\nettä nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi,\nvaan jokaiselle vastaantulijalle.\"\n\n\"Jokaiselle vastaantulijalle!\" ähmistyi de Guiche. \"Miten voitkaan\nväittää niin päättömiä, Bragelonne!\"\n\n\"Minä puhun totta.\"\n\n\"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?\"\n\n\"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat,\nvaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen\nsuunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on\nhulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle,\nkun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota\nhuomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään\nolisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi\nkukaan kuulla.\"\n\nDe Guiche huokasi syvään.\n\n\"Niin\", jatkoi Bragelonne, \"minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi\ntänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi\nhäneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä\nvaromattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin\nhallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin\npelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään?\nSillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun\nkuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä\nsanoja.\n\n\"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche.\"\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\n\"No, mitä siis vastaatkaan?\"\n\n\"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin\ntänäänkään.\"\n\n\"Minä en käsitä.\"\n\n\"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun.\nTänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa\ntyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset\nvoimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun\ntaistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja\nlähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai\nkuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan.\nSitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos\nilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin\nkannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata\nitsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi\ntaistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas\ntullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä\nlisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää\ntuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni:\nantauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni.\"\n\n\"Rakastamaasi ei suinkaan sovi moittia\", vastasi Raoul; \"syy on\nsinussa.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen,\nuutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi\nsokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat\nkarrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi\nrakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta\nrakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten\nhäntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi.\"\n\n\"Kiitos, Raoul.\"\n\n\"Mistä kiität?\"\n\n\"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua\nsanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin\najattelet.\"\n\n\"Hoo!\" virkkoi Raoul; \"sinä erehdyt, Guiche, -- aina en sano, mitä\najattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa\nteeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa.\"\n\nSillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät\nlaajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin\nkahahdusta lehvistössä.\n\n\"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!\" huudahti de Guiche.\n\"Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele\nuutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä\nylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma.\nLuonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua,\nBragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin\nurhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka\nkäy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä\ntoimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä.\"\n\nRaoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan\npainoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: \"Voiton!\nMillaisen?\"\n\n\"Millaisenko?\"\n\n\"Niin, millaisen?\"\n\n\"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä\nsanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli\nkylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin\nvirunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja\nrohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne,\nminä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos\nmahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti\nlöitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen\noikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen\nprinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen\nrakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä\nliiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'\"\n\n\"Oo\", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta\nsyvästä todellisuuden sävystä, \"sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet\nhullu!\"\n\n\"Niin, niin\", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, \"koska meillä ei\ntäällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni\nkeisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai\nturkkilainen armahtaa minua luodillaan.\"\n\nDe Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja\nsamalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja\nmietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään\npäätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi\nkalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi\noksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella\nkohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.\n\nNoista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä,\nylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä\nde Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta\nsilmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään,\nsopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.\n\n\"Herra de Bragelonne\", sanoi prinsessa, \"tahdotteko olla niin hyvä ja\nmennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai\nViisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle\nkäsivartenne, sillä minä olen väsynyt.\"\n\nJos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen,\nolisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat\nsanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen\nmies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja\nnähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka\nkuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että\nolisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja\nojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa\nuskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän,\njoka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.\n\nMadame odotti, -- tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti,\nkunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen\nkuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä\nse painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin\nkäsivarrelle.\n\nHe olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää\nkuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden\nvarjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja\ntuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset\ntuikkivat.\n\nMadame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa\nmetsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin\npaljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi\nnähdä jonkun matkaa ympärilleen.\n\n\"Minä tuon teidät tänne\", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, \"koska\nsieltä, missä olimme, kuuluu joka sana.\"\n\n\"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?\" toisti nuori mies\nkoneellisesti.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja se merkitsee?\" mutisi de Guiche.\n\n\"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne.\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!\" änkytti de\nGuiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä\naaltoon, joka hänet nielee.\n\n\"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?\" virkkoi\nMadame.\n\nDe Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän\ntunsi olevansa pyörtymäisillään.\n\n\"Se on hyvä\", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; \"minä pidän\nenemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin\npetollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra\nde Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen.\"\n\n\"Halpamainen!\" huudahti nuori mies. \"Tekö halpamainen? Oi, sitä en\nsuinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä\nminulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut\nniin.\"\n\n\"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä\nsammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen.\"\n\n\"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?\" vastasi kreivi. \"Mitä\nolen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes,\nonko minua olemassa vai eikö?\"\n\n\"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien\nteidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä\nmuutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan\nvilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä\nsiis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja\nkokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin\nkatsahtanutkaan.\"\n\nDe Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.\n\n\"Te\", sanoi hän, \"te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!\"\n\n\"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se\nkorjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle\nkevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä\nannan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja\nkeimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne\nkuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota\nkaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat.\"\n\nViimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin\näänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.\n\n\"Ah, Madame, Madame!...\" sopersi hän.\n\n\"Kuunnelkaa vielä\", jatkoi prinsessa. \"Kun olette luopunut minusta,\nensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte\ntäyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma,\nettä tämän rakkauden -- anteeksi -- tämän hulluuden asemesta tarjoatte\nminulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni\nottavani vastaan.\"\n\nHiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri\nhuultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.\n\n\"Madame\", ähkäisi hän, \"se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä\nkoskaan suostu sellaiseen kauppaan.\"\n\n\"Ja miksi\", kysyi Madame, \"hylkäätte ystävyyteni?...\"\n\n\"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen\nrakkaudesta kuin elän ystävyydestä.\"\n\n\"Herra kreivi!\"\n\n\"Oi, Madame\", kiihtyi de Guiche, \"olen ehtinyt siihen suureen hetkeen,\njolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen\najatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois,\nkirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen\nvalittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että\nrakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen.\nElävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma.\"\n\nMutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin\nnuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän\naikaisemmin oli salannut ilmettään.\n\n\"Rakastatte siis minua hyvin suuresti?\" kysyi hän hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä\nhuolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä.\"\n\n\"Se on siis toivoton tauti\", sanoi Madame nyt hilpeästi, \"sairaus,\njohon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa\nminulle kätenne... Sehän on jääkylmä!\"\n\nDe Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat\npolttavat kädet huulilleen.\n\n\"No, rakastakaa minua sitten\", myöntyi prinsessa, \"koska ei voi toisin\nolla.\"\n\nJa hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen\nhänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi\nrakastajatar tehnyt.\n\nDe Guichen koko ruumista värisytti.\n\nMadame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä\ntodella rakasti häntä.\n\n\"Käsivartenne, kreivi\", pyysi hän. \"Palatkaamme.\"\n\n\"Oi, madame\", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi\nsilmissään. \"Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon.\"\n\n\"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?\" vastasi toinen. Ja hän vei\nkreivin Viisikulmiota kohti.\n\n\n\n\n120.\n\nAramiksen kirjeenvaihtoa.\n\n\nOlemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän\näkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin.\nOivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen\nhäiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan\narvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.\n\nTällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari\nkummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin\nkamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta\nkaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä\nkehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä\ntässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin.\nDe Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham\nrakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo\nvarmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.\n\nLukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä.\nNäyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei\nvielä ollut Buckinghamia edempänä!\n\nJunkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti\najatellen:\n\n-- Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin\nälykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla\nhomehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle\ntärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman\ntyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona\nViisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen\npuheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle\nja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi\nkelloaan.\n\n\"Nyt\", jupisi hän, \"on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat\nvarmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona.\nOlen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta\nesiinny...\"\n\nJa niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen\nlähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään\nosaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen\npalveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies\nsaatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti,\njotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.\n\n-- No ihme ja kumma! -- ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; -- Jumala\nminut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa\nolekin se salaisuuteni!\n\nJa hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle\ntunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta\ntullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka\nsäteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan,\nvaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään.\nJunkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten\noli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut\nolla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi\nsyrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia\nhätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin\najatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän\npuutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten\nkatseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.\n\nHän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä\nnäköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti,\njonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan\nmenetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan\nhiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta\ntuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli\nkuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen\ntaakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei\nhetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä\nsaavuttaa hänet.\n\nNiin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa\nolisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä\npäinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille\nkahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi\nyli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen\ntavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa.\nKohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden\npakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi\nsellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet\ntoki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse\nkuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli\nrahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari\nniinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka\nvastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että\nherrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista\npahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja\nlausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla\nvastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin\njunkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään\npienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja\nkerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.\n\n\"Kah, monsieur\", sanoi hän, \"te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä\nsuuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että\nkuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa.\"\n\n\"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin\nasioista, läksin matkalle.\"\n\n\"Onko Pariisissa rauhallista?\"\n\n\"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen.\"\n\n\"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen\nkuin tulitte ottamaan osaa juhliimme.\"\n\n\"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne\nkysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata\nhäntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen.\"\n\n\"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten\",\nselitti junkkari.\n\n\"Ehkä hän on Madamen luona?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni\nhuoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken\nkulki ohitsenne, ollut kuningas itse...\"\n\nJunkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa\nherrasmiehen nimen.\n\nMutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:\n\n\"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas.\"\n\nPettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran\nvilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä\nryhmässä, hän lisäsi:\n\n\"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa\nteille tarkempia tietoja kuin minä.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon\nläpi.\n\n\"Herra Colbert\", vastasi junkkari.\n\n\"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja\nkantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?\"\n\n\"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille\nhuomista varten.\"\n\n\"Kiitos, monsieur.\"\n\nJa päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa\ntiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään\ntietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun\nFouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis\ntarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.\n\n\"Kah\", virkkoi hän, \"johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät\njärkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te\nsynkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan,\nmonsieur, uskotteko onneenne?\"\n\n\"En\", vastasi Fouquet alakuloisesti.\n\n\"Ja miksi ette?\"\n\n\"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen\", vastasi toinen\nväräjävällä äänellä. \"Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin\nlaajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen\ntyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan\nonnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian\nonnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo... Olen noussut\nniin korkealle... Tiedätte tunnuslauseeni: _Quo non ascendam_. Minä\nolen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua.\nMahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on\ninhimillisestä edistyksestä poikkeava.\"\n\nAramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.\n\n\"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte\", virkkoi hän, \"niin ehkä\npelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua\ntodellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna.\nSe on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan\noikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin\nkokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos\nne sattuisivat minulle itselleni.\"\n\n\"Hyvä kirkkoruhtinas\", nauroi Fouquet, \"minun salaisuuteni ovat liian\nlihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin\nmaailmallinen.\"\n\n\"Pyh! Ripityksenä?\"\n\n\"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!\" Ja Fouquet\nhuokasi.\n\nAramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin\nkuin mykällä hymyllään.\n\n\"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve\", virkkoi hän sitten.\n\n\"Hiljaa!\" varoitti Fouquet. \"Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut\nja tulee tänne päin.\"\n\n\"Colbert?\"\n\n\"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, -- en tahdo, että se myyrä\nnäkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan.\"\n\nAramis puristi hänen kättänsä.\n\n\"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään\", virkkoi hän, \"kun minulla on\nteidät!\"\n\n\"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa\", vastasi Fouquet surumielisesti.\n\n\"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa\", lausui Aramis tyynesti,\n\"me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai\nuhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet,\nmiksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä\nsuvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette\nsensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?\"\n\n\"Madamenko?\" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.\n\n\"Niin kylläkin... Madamen.\"\n\n\"Muistattehan\", jatkoi Aramis, \"että meille on ilmoitettu Madamen\npäässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi\nluullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista,\nettä uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä.\nTällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa.\nKäykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä\nliittolainen.\"\n\n\"Mutta\", epäröi Fouquet, \"oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät\ntällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?\"\n\n\"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta\neilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani.\"\n\n\"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla\nolemaan esittelyvälinekin -- kaksi komeata vanhanaikaista kameaa\ntimanttikehyksessä.\"\n\n\"Olen ne nähnyt, -- kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia.\"\n\nHeidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.\n\n\"Herra yli-intendentille\", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen\nFouquetille kirjeen.\n\n\"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle\", sanoi lakeija hiljaa,\npistäen kirjelapun Aramiksen käteen.\n\nJa kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan\nväliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.\n\nNähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet\nsäpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja,\nkäsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä\nseuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi\nainoastaan seuraavat sanat:\n\n    'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata\n    siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'\n\nSiinä kaikki.\n\nMadame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia\naikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten\nmuistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan\ntätä tärkeätä asiakirjaa.\n\nFouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.\n\nAramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella --\nmutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin -- seuraavan tiedonannon:\n\n    'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs\n    nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan\n    tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas\n    kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de\n    la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että\n    kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.\n\n    Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'\n\nEi sanaakaan Madamesta.\n\nAramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet\ntaasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.\n\n\"Monseigneur!\" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.\n\n\"Noh?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?\"\n\n\"En tosiaankaan!\"\n\n\"Koettakaahan muistella.\"\n\n\"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia.\"\n\n\"Varmaankin sama.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä\niltana.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin!\"\n\n\"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini.\"\n\n\"Mutta näin odottamatta...\"\n\n\"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu\nla Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de\nBellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä\", huudahti Fouquet vilkkaasti; \"minkä\nnimen lausuittekaan!\"\n\n\"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että\ntietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä\nmyöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea.\"\n\n\"Käyn kenen luona vain haluatte\", vastasi Fouquet, paratiisi\nsydämessään.\n\n\"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan\nmatkalainen\", hillitsi Aramis. \"Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen\njoukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät\nja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies.\"\n\nColbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden\nhovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä,\nniin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.\n\n\"Jos Lafontaine olisi saapuvilla\", huomautti Fouquet hymyillen, \"niin\ntässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa _Sammakosta, joka\ntahtoi pullistautua härän kokoiseksi_.\"\n\nColbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä,\nkeveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo\nneljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi\nkierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.\n\n\"Ohoh\", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, \"se hylky aikoo\npyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten\nlyhtyjensä maksamiseksi.\"\n\nColbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi.\nFouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.\n\n\"No, monseigneur\", kysyi Colbert, \"mitä sanovat silmänne? Onko meillä\nhyvää aistia?\"\n\n\"Erinomaisesti\", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan\nvähäisintäkään ivaa.\n\n\"Oh\", virkkoi Colbert ilkeästi, \"te osoitatte suopeutta... Me olemme\nköyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan\nverrattavissa.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia\nläsnäolijoita.\n\n\"Minkäpä sille voi, monseigneur\", jatkoi Colbert. \"Olemme puuhanneet\nvähäisten varojemme mukaisesti.\"\n\nFouquet teki hyväksyvän liikkeen.\n\n\"Mutta\", pitkitti Colbert, \"teidän loistonne arvoista, monseigneur,\nolisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä\npuutarhoissanne... noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet\nkuusikymmentä miljoonaa.\"\n\n\"Kuusikymmentäkaksi\", oikaisi Fouquet.\n\n\"Sitä paremmalla syyllä\", tarrasi Colbert. \"Se olisi tosiaan\nsuurellista.\"\n\n\"Mutta luuletteko, monsieur\", kysyi Fouquet, \"että kuningas suvaitsisi\nottaa kutsuni vastaan?\"\n\n\"Kah, sitä en epäile\", vakuutti Colbert innokkaasti; \"menenpä siitä\ntakuuseenkin.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen\", sanoi Fouquet. \"Voin siis luottaa\nkannatukseenne?\"\n\n\"Tietysti, monseigneur.\"\n\n\"Tahdon ajatella asiaa\", lupasi Fouquet.\n\n\"Suostukaa, suostukaa!\" kuiskasi Aramis kiihkeästi.\n\n\"Tahdotte ajatella?\" toisti Colbert.\n\n\"Niin\", vastasi Fouquet, \"harkita, milloin olisi soveliainta esittää\nkutsuni kuninkaalle.\"\n\n\"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä.\"\n\n\"Sovittu\", virkkoi yli-intendentti. \"Messieurs, haluaisin kutsua\nteidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on\nhän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta.\"\n\nJoukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.\n\n\"Viheliäinen öykkäri!\" jupisi Colbert. \"Suostut sellaiseen, vaikka\ntiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa.\"\n\n\"Syöksitte minut turmioon\", kuiskasi Fouquet Aramikselle.\n\n\"Minä pelastin teidät\", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan\nportaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.\n\n\n\n\n121.\n\nJärjestykseen piintynyt virkamies.\n\n\nHaluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas\nvetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa\nkeskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme\nselostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan\nkaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki\nkaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita\nhiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet\nsijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja\nseppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta\nkohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren\nkuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de\nTonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä -- eikö\nsiinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle\npäästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja\ntulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin\neteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että\nkuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen\nkuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la\nVallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet\nHenriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen\ninnokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla\nhivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi,\nmutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt\nlevottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli\najattelematta yllämainitusta seikkailusta.\n\nMutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa\nlaittautuessaan kysyi:\n\n\"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière\non?\"\n\n\"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa,\nnimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä\ntulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa.\"\n\n\"Sitä en kysy... En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä\ntulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta\ntahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä\npuhutaan.\"\n\n\"Häntä kiitetään siveäksi.\"\n\n\"Oh\", virkahti kuningas hymyillen, \"huhuja liikkuu paljon.\"\n\n\"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun\nsitä kerran levitellään.\"\n\n\"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni... Ja onko hän hyvää sukua?\"\n\n\"Ehdottomasti, -- markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de\nSaint-Remyn tytärpuoli.\"\n\n\"Kah, niin, tätini hovimestarin... Nyt muistankin ohimennen nähneeni\nhänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää\nviakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista\nhuomaavaisuutta.\"\n\n\"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne\najan.\"\n\n\"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole\nrakastajaa?\"\n\n\"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä\nkilpailijoita.\"\n\n\"Maltas nyt!\" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.\n\n\"Mitä suvaitsette, sire?\"\n\n\"Muistelen.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen.\"\n\n\"Sulhanen!\"\n\n\"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä, uutisten kertoja?\"\n\n\"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän\nmajesteettinne sen sulhasen?\"\n\n\"_Pardieu_, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta\navioliittosopimukselle! Hän on...\"\n\nKuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen,\nmutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.\n\n\"Hän on...?\" toisti Saint-Aignan.\n\n\"En enää muista\", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota\noli vaikea peitellä.\n\n\"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?\" kysyi\nSaint-Aignanin kreivi.\n\n\"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin,\n-- en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti\nmennä naimisiin... mutta nimi ei tule mieleeni.\"\n\n\"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?\"\nkysyi Saint-Aignan.\n\n\"Saattoi olla\", myönsi kuningas.\n\n\"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente\nmainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia\ntavoittamasta hänen suosiollisuuttaan.\"\n\n\"No niin\", virkkoi kuningas, \"minä en tiedä mitään neiti de la\nVallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä\ntietoja.\"\n\n\"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän\nmajesteettianne, tuodakseni ne tiedot?\"\n\n\"Kun olet ne saanut.\"\n\n\"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni\nnähdä kuningasta on kiihkeä.\"\n\n\"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa\nkohtaan mitään nurjamielisyyttä?\"\n\n\"Ei ollenkaan, sire.\"\n\n\"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?\"\n\n\"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin\ntullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta.\"\n\n\"Todellakin, sire.\"\n\n\"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan.\"\n\nKreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.\n\n\"Sire\", sanoi hän palatessaan \"siellä on herra Fouquet, joka sanoo\njuuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta\nmyöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä\niltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä.\"\n\n\"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä\ntulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä.\nSitäpä voi sanoa virkainnoksi!\" huudahti kuningas säteillen\nmielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. \"Ei, päin\nvastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut,\notan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene\ntiedustelullesi. Huomenna tapaamme!\"\n\nKuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä\niloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra\nFouquet sisälle.\n\nFouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä\nvastaanottamaan.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Fouquet\", virkkoi hän herttaisesti hymyillen.\n\"Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani\nvasta myöhään?\"\n\n\"Kello yhdeksän illalla, sire.\"\n\n\"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä\nminulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne\nSaint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen.\"\n\n\"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire\", vastasi\nFouquet kumartaen.\n\n\"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?\"\njatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.\n\n\"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska\nosoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa\neräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?\"\n\n\"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua\nkiittämään, eikö niin?\"\n\n\"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika\non kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen\nhiippakuntaansa matkustettaessa...\"\n\n\"Kuka hän sitten on?\"\n\n\"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta\nsitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa.\"\n\n\"Mahdollista\", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut\npaperin. \"Ja onko hän nyt siellä?\"\n\n\"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen\nseurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat\nraakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra\nd'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä.\"\n\n\"Herra d'Herblay!\" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin\ntämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.\n\n\"Oh\", huomautti Fouquet vilkkaasti, \"teidän majesteettinne ei\ntietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle\npalvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä.\"\n\n\"Enpä tosiaan... Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?\"\n\n\"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä\ntekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa\npaluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen\nuskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Odottaako hän?\"\n\n\"Hän odottaa, sire.\"\n\n\"No, tulkoonhan sisälle.\"\n\nFouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.\n\nOvi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.\n\nKuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän\nsilmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut\nunohtaa.\n\n\"Vannes!\" virkkoi hän. \"Te olette Vannesin piispa, monsieur?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Vannes on Bretagnessa?\"\n\nAramis kumarsi.\n\n\"Lähellä merta?\"\n\nAramis kumarsi jälleen.\n\n\"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?\"\n\n\"Niin, sire\", vastasi Aramis, \"luullakseni kuuden lieuen päässä.\"\n\n\"Sehän on vain askel\", virkkoi Ludvig XIV.\n\n\"Eipä meille bretoni-paroille, sire\", selitti Aramis; \"kuuden lieuen\ntaival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu\näärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että\nrannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa.\"\n\n\"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?\" uteli\nkuningas.\n\n\"Niin sanotaan\", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.\n\n\"Miten! Sanotaan?\" huudahti kuningas.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä\nseikkaa.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies,\nettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!\"\n\n\"Oh, sire\", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, \"me poloiset\nBretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla.\"\n\n\"Herra piispa\", sanoi kuningas, \"minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen\nvälinpitämättömyydestään.\"\n\n\"Ja millä tavoin, sire?\"\n\n\"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan.\"\n\nFouquet puri huultansa, Aramis hymyili.\n\n\"Paljonko Vannes tuottaa?\" jatkoi kuningas.\n\n\"Kuusituhatta livreä\", vastasi Aramis.\n\n\"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra\npiispa?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle\nkaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään.\"\n\n\"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille.\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Pidän teidät mielessäni.\"\n\nAramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein\nkunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä\nkohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi\nhyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan\nja poistui.\n\n\"Hänellä on merkilliset piirteet\", huomautti kuningas, seuraten häntä\nsilmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan\nsittenkin, kun hän jo oli kadonnut.\n\n\"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire\", vastasi\nFouquet, \"ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä\narvosijoja niin hyvin kuin hän.\"\n\n\"Eikö hän siis ole lueskellut?\"\n\n\"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta\njos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra\nd'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen...\"\n\n\"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet.\"\n\n\"Minusta, sire?\"\n\n\"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset.\"\n\n\"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne\nystävällisyys minulle tuottaa.\"\n\n\"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut\nennakkoluuloinen teitä kohtaan.\"\n\n\"Silloin olin kovin onneton, sire.\"\n\n\"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte\nolevanne epäsuosiossa?...\"\n\n\"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt\nkoittaneen?\"\n\n\"Ja tiedättekö, missä vika oli?\"\n\n\"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina.\"\n\n\"Noh, en suinkaan.\"\n\n\"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne\nainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan\nriittäisi varoja.\"\n\n\"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen.\"\n\nFouquet kumarsi.\n\n\"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?\"\n\n\"Mutta rahaa on\", sanoi Fouquet.\n\n\"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime\nkuukauden kuluessa.\"\n\n\"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne\ntarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi.\"\n\n\"En -- Jumalan kiitos -- pane teitä koetukselle, herra Fouquet\",\nvastasi kuningas vakavasti. \"Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä\nmitään.\"\n\n\"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa\nalkurahastoksi sodan varalta.\"\n\n\"Viisi tai kuusi miljoonaa!\"\n\n\"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin.\"\n\n\"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?\"\n\n\"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se\nniiden avulla osoittaisi kuninkuutensa.\"\n\nLudvig punastui mielihyvästä.\n\n\"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö\nnuhtele minua siitä?\"\n\n\"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta\njäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden\naikana.\"\n\n\"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!\"\n\n\"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire... Teidän\nmajesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi\npätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen\nminä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni.\nToinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert.\"\n\n\"Herra Colbert?\" ihmetteli kuningas.\n\n\"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies.\"\n\nTämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja\nihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt\nmitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen\nkaksin verroin laittamaan.\n\nKuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden\nedessä hän virkahti: \"Te kiitätte herra Colbertia?\"\n\n\"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies,\nuskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta.\"\n\n\"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?\"\nkysyi kuningas hymyillen.\n\n\"Niin juuri, sire.\"\n\n\"Selittäkää se minulle.\"\n\n\"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja\nhankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä\nkäyttöä.\"\n\n\"No, no, herra yli-intendentti, -- mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte\nminulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?\"\n\n\"Hallinnollisella alalla, sire?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä\nkuin herra Colbert on.\"\n\nSanalla \"virkamies\" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta\nkuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri\npuhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin\nhalpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen\nja Colbertin omalleen.\n\n\"Mutta\", sanoi Ludvig XIV, \"hänpä kuitenkin kaikesta\nsäästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa.\nJa vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt\nrahojani tulvimasta ulos.\"\n\nFouquet kumarsi ääneti.\n\n\"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\" kysyi kuningas.\n\n\"Minun nähdäkseni, sire\", vastasi puhuteltu, \"herra Colbert on toiminut\nerinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän\nmajesteettinne kaiken kiitoksen.\"\n\nSana \"järjestäjä\" oli sopiva täydennys \"virkamiehelle.\" Ja kun\nkuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti\nvaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi\npiintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat\nolisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä\nloistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa\nhänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen,\nmutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti\nkuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja\nministerin kyvykkyyttä kohtaan.\n\nKello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni\nvuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta\nopetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko\njuhlallisuuksien järjestelyä -- korukirjauksia, upeita verhokankaita,\nateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja\nilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli\nsaanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä\nviime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia\njuhlissaan.\n\nNäin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja\njalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun\nkuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja\nhellittämättömällä vihallaan.\n\n\n\n\n122.\n\nFontainebleau toisella aamutunnilla.\n\n\nKuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta\nsamalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu\ntärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman\nhyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli\nerikoinen lajiansa, -- niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia,\njoiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja\ntulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun\nmatelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan\nsuvaittu liehittelijä-kätyri.\n\nSaint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että\nalustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän\nkiirehti etsimään kreiviä.\n\nDe Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla\nhänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan\nläksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja\nkuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon\nnäköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja\nnäköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet\nolivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli\nSaint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja\nhuomasi arvanneensa oikein.\n\nDe Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen\nsellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät\nriittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa\nyötänsä.\n\nSaint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la\nVallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki\nja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä\nperusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la\nVallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei\nmitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun\nverran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla\nturvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli\nseuraava:\n\nJos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle,\nmikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada\nolla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu\nkääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi\nhän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi\nlaatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään,\njälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten\nsilmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta\nja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas\nosoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän\nhuonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen\njalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti\njännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun\nystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena\nrikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin\nonneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi,\njos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä\nkaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä.\nKreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden\nedullisen aseman.\n\nTällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut\nhovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de\nGuichea, -- häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan\ntosin ei tiennyt mitään.\n\nKello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana\nnojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan,\n-- aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota\ntaidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, --\nsilmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen\nkallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen\npäivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se\nkajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen\ntiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi\nhäirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli\nSaint-Aignan valinnut -- niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja\n-- tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi\nerästä sanaa tai oikeammin nimeä.\n\n\"Hei\", huudahti hän käreästi, \"olen haeskellut teitä!\"\n\n\"Minua?\" virkkoi de Guiche säpsähtäen.\n\n\"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä\nkohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä\nsäkeitä?\"\n\nNuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään\ntoivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.\n\n\"Ehkäpä\", virkkoi hän. \"Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?\"\n\n\"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä.\"\n\n\"Te etsitte minua?\"\n\n\"Niin, ja yllätin teidät.\"\n\n\"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?\"\n\n\"Hyräilemästä lemmenlauluja.\"\n\n\"Se on totta, en sitä kiellä\", myönsi de Guiche nauraen. \"Niin, hyvä\nkreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani.\"\n\n\"Sehän teille sopiikin.\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Teille erityisesti, -- jokaisen kauniin ja älykkään naisen\npelottomalle suojelijalle.\"\n\n\"Mitä hittoa nyt latelettekaan?\"\n\n\"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen\nrakastunut.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle.\"\n\nJa peläten -- kenties liian myöhään -- että Saint-Aignan huomaisi\nvalaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä\nhäntä syrjemmälle.\n\n\"Ei\", sanoi tämä vastustaen, \"älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin\npäin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos\nsuvaitsette.\"\n\nJa vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli\nhän linnan läheisillä kukkapengermillä.\n\n\"No\", vastasi de Guiche malttavasti, \"käydään minne haluatte; asetun\nkernaasti käytettäväksenne.\"\n\n\"Olette peräti ystävällinen.\" Ja tovin äänettömyyden jälkeen\nSaint-Aignan aloitti jälleen: \"Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi,\njoitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne.\"\n\n\"Ja jota te rakastatte?\"\n\n\"En sano niin enkä näin, paras... Käsitättehän, ettei sovi noin ilman\nmuuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin\nhankkia vakuuksia.\"\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi de Guiche huoahtaen; \"sydän on kallisarvoinen\nkapine.\"\n\n\"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän\nohjattavaksenne.\"\n\n\"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?\"\n\n\"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta.\"\n\n\"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?\"\n\n\"Neiti de Tonnay-Charente -- se teidän täytyy tietää paremmin kuin\nkukaan, hyvä kreivi -- on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin\nhaluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa.\"\n\n\"Te laskette leikkiä.\"\n\n\"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte.\"\n\n\"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?\"\n\n\"Ei minkäänlaista.\"\n\n\"Ettekö tunnekaan häntä?\"\n\n\"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun\nen siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille\nmitään erityisiä tietoja hänestä.\"\n\nJa de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.\n\n\"Hei, hei!\" ehätti Saint-Aignan; \"vielä hetkinen, paras kreivi! Ette\nminusta noin pääse.\"\n\n\"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle.\"\n\n\"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni.\"\n\n\"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä\njotakin puhuttavaa.\"\n\n\"Tuo on oikein, _pardieu!_ Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät\npitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että\nteillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se\nei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?\"\n\n\"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!\"\n\n\"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen\naivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut\nneitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin\nsepitetty.\"\n\n\"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin.\"\n\n\"Tunnetteko sen?\"\n\n\"En, mutta antakaa kuulua.\"\n\n\"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan.\"\n\n\"No, onhan sitä siinäkin.\"\n\n\"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi.\"\n\n\"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu.\"\n\n\"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la\nFeuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi\nkuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä.\"\n\n\"On todella ikävää, että muistatte vain lopun.\"\n\n\"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja...\"\n\n\"_Pardieu_, ja la Vallièren!\" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja\noudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.\n\n\"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun,\nystäväiseni.\"\n\n\"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!\"\n\n\"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin\nsuojellut.\" Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.\n\n\"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?\" virkkoi de\nGuiche.\n\n\"En tosiaankaan.\"\n\n\"Siitähän voitte olla hyvillänne?\"\n\n\"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais\", huomautti Saint-Aignan yhä\nhymyillen.\n\n\"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp\nauttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa\nMadamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa\nMalicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni\nManicampin hupeloa kohtaan.\"\n\n\"Ja se onnistui?\"\n\n\"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, --\ntoistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään\nmuuta?\"\n\n\"On loppusointu jäljellä.\"\n\n\"Mikä loppusointu?\"\n\n\"Jonka äsken oivalsitte.\"\n\n\"La Vallière?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJa de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.\n\n\"No niin\", myönsi de Guiche, \"minä olen hänetkin toimittanut Madamen\nseurueeseen, se on totta.\"\n\n\"Ai, ai, ai!\" huudahti de Saint-Aignan.\n\n\"Mutta\", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, \"te teette minulle\nsuuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä\nnimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti\njärkevästi.\"\n\n\"Peräti järkevästi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?\" kuiskasi Saint-Aignan.\n\n\"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun\nitsellenne ja niille, jotka sitä levittävät.\"\n\n\"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?\"\n\n\"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni.\"\n\nSaint-Aignan säpsähti.\n\n\"Ohoo!\" virkahti hän.\n\n\"Niin, kreivi\", jatkoi de Guiche. \"Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan\nhienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan\nnaurunalaiseksi.\"\n\n\"No, luonnollisesti\", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään\npuolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä\nuteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.\n\n\"Te ajatte minut pois\", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään\nhalusta saada tietää ystävän nimi.\n\n\"En suinkaan, hyvä kreivi... Haluaisin vain runoilla sepitelmäni\nvalmiiksi.\"\n\n\"Millaisen?\"\n\n\"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on\njotakin pyhää.\"\n\n\"_Ma foi_, kyllähän!\"\n\n\"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken\nharkintakykyni.\"\n\n\"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Mutta kuulkaahan... Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?\"\n\n\"Kutakuinkin.\"\n\n\"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?\"\n\n\"Toivoakseni.\"\n\n\"No, huomiseen siis.\"\n\n\"Huomiseen; hyvästi!\"\n\nSaint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi\nvielä ja hävisi lehtimajan taakse.\n\nKeskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle\nlinnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja\nhaaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi\nSaint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle,\nmissä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden\nakasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä\ntoisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden\ntakana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan\nrakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa\nnäihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen\npalasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten\neteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien\nläpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.\n\nHän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan\nähmissään siitä -- kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut --, että hän\nei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin\nniin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.\n\nÄkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa -- ikäänkuin\nrauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen\nliittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn\nhuudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.\n\nSaint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän\nsilloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden\nlatvoista.\n\nHän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen\nkurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti\nkeskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta\nkuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.\n\nNainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.\n\n\n\n\n123.\n\nSokkelo.\n\n\nKreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja\nkohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.\n\nUteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja\nnainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa,\nSaint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain\njuurelle.\n\nSitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja\nkuunteli.\n\nNaisella oli nyt puheenvuoro.\n\n\"Tosiaan, herra Manicamp\", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin\nsäilytti omituisen keimailevan sävyn, \"tosiaankin te olette hirveän\nvaromaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta\nyllätetyiksi.\"\n\n\"Paljon mahdollista\", vastasi mies velton levollisesti.\n\n\"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi\nminut, niin varmaan kuolisin häpeään.\"\n\n\"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!\"\n\n\"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten\ntuottaa itselleen vahinkoa -- olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi,\nherra de Manicamp!\"\n\n-- Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, -- tuumi\nde Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin,\ntaivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.\n\n\"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais\", huudahti Manicamp,\n\"älkää paetko. Hitto, -- minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita\nteille sanottavana.\"\n\n-- Montalais! -- ajatteli de Saint-Aignan; -- yksi niistä kolmesta!\nNoilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta\nluulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.\n\nPuhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille\ntikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan\njoko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista\nasentoaan.\n\n\"No\", virkkoi hän, \"kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei\nminulla ole mitään pahoja aikeita.\"\n\n\"Eipä tietenkään... Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen,\nvedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan\nja tällaisessa paikassa?\"\n\n\"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se\ntoimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista\nvarmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen,\njonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt\nsitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui\nminusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli\npyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä.\"\n\n\"Herra de Manicamp!\"\n\n\"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti.\"\n\n\"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä.\"\n\n\"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja\nvarokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä\nhankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa,\nvaan kuunnelkaa minua.\"\n\n\"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on\närsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka\ntunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se.\"\n\n\"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Antakaa vain tänne.\"\n\n\"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?\"\n\n\"Vedän teidät luokseni.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?\"\n\n\"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja\ntilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa\nsiihen viereenne.\"\n\n\"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan\nliian tukalaa.\"\n\n\"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Te kirjoititte minulle?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Mutta miksi kirjoititte?\"\n\n\"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä.\"\n\n\"Sen hyvin näen, koska olette siinä.\"\n\n\"Odottakaa toki... Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut\ntäydelliseen epäsuosioon?\"\n\n\"Surullista kyllä!\"\n\n\"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan\nFontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja\nvarsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin.\"\n\n\"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp.\"\n\n\"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis\nvälittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä;\nhän ei ottanut kuullakseenkaan... Äh, lempo!\"\n\n\"Mikä tuli?\"\n\n\"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut\nkunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni.\"\n\n\"Yöhän nyt on\", nauroi Montalais; \"jatkakaamme, herra Manicamp.\"\n\n\"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä\nseurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua\npäätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de\nGuichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä\nvakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän\nkääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin\nnäkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun\ntarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja\nmyöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen\nmennen.\"\n\nMontalais kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi\ntanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte\nharareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin\nhaluaisitte astua alas.\"\n\n\"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian\nkuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?\"\n\n\"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en\nnähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin\nde Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei\nkukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan\nja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa,\nkysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu.\nIhan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään\nsuden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt;\nminä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut\nnyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle.\"\n\n\"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut\nerinomaisen vastaanoton.\"\n\n\"Oo!\"\n\n\"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta.\"\n\n\"Kuningas, joka hänet karkoitti!\"\n\n\"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän\nkuin koskaan ennen!\"\n\n\"Kah, kah!\" ihmetteli Manicamp; \"se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö\nhän ole puhunut minusta?\"\n\n\"Ei sanaakaan.\"\n\n\"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?\"\n\n\"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee.\"\n\n\"Ja miten täällä on iltaa vietetty?\"\n\n\"Tanssilla.\"\n\n\"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?\"\n\n\"Loistavasti.\"\n\n\"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy\ntulla täältä teidän luoksenne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan\nlinnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla,\nvakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle.\"\n\n\"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä\nlinnan alueelle muurin ylitse!\"\n\n\"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle\", virkkoi toinen ääni, mutta niin\narasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön\ntoteuttaminen oli.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan\nkastanjapuun juurelle. \"Kuka siellä puhuu?\"\n\n\"Minä, mademoiselle.\"\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"Malicorne, nöyrin palvelijanne.\"\n\nJa nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun\nalimmille oksille ja siitä muurin tasalle.\n\n\"Herra Malicorne!... Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan\njärjiltänne!\"\n\n\"Miten voitte, mademoiselle?\" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.\n\n\"Se nyt vielä puuttui!\" jatkoi Montalais epätoivoissaan.\n\n\"Oh, mademoiselle\", sopersi Malicorne, \"älkää olko niin tyly, minä\npyydän!\"\n\n\"Niin, mademoiselle\", sanoi Manicamp, \"mehän olemme ystäviänne, eikä\nkukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään\nyömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan.\"\n\n\"No\", arveli Montalais, \"herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla\nvietetty yö ei häntä surmaa.\"\n\n\"Mademoiselle!\"\n\n\"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan.\"\n\n\"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten\ntahtoo, mutta minä tulen ylitse\", uhitteli Manicamp.\n\nJa taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän\nkäsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi\ntyöntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman\nsekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de\nSaint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle.\nPäästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten\nritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.\n\nSillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle,\nvakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais\nlaskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen,\njälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen\nrukoileva ääni.\n\n\"Mademoiselle\", sanoi hän, \"älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani\non epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle\npuolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on\nkäytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes\nManicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle.\"\n\n\"Mielestäni on parasta\", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista\nvälittämättä, \"että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea.\nMyöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen.\"\n\n\"Niin minustakin\", vastasi Montalais; \"lähtekää siis, herra Manicamp.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle\", virkkoi Manicamp hypäten\nmaahan; \"te olette kovin ystävällinen.\"\n\n\"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra\nMalicornesta.\" Viimemainittu huokasi. \"Menkää, menkää!\" kovisti\nMontalais.\n\nManicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden\njuurelle.\n\n\"_A propos_, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?\"\n\n\"Kah, se on totta... Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte\nlehtokujaa...\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Saavutte vihreään tienristeykseen.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Näette siinä neljä lehtokäytävää...\"\n\n\"Mainiota.\"\n\n\"Valitsette niistä yhden...\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Oikeanpuolisen.\"\n\n\"Oikeanpuolisenko?\"\n\n\"Ei, vasempaan poikkeattekin.\"\n\n\"Peijakas!\"\n\n\"Ei, ei... malttakaas...\"\n\n\"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle,\nminä pyydän.\"\n\n\"Se on keskimmäinen.\"\n\n\"Mutta niitähän on neljä.\"\n\n\"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan\nMadamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen.\"\n\n\"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?\"\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon!\"\n\n\"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin\nvaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo.\"\n\n\"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä\nneuvoa.\"\n\n\"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen\nonnellisen käytävän.\"\n\n\"Silloin jo pääsette perille.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi.\"\n\n\"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?\"\n\n\"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on\nmutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä\noikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi... hm, yksi vai kaksiko\nkäännöstä... No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta,\nniin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät\nsuoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan.\"\n\n\"Mademoiselle\", virkkoi Manicamp, \"onpa se mainio ohjaus, enkä epäile,\nettä sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis\npyytää teiltä pientä palvelusta.\"\n\n\"Mitä vielä?\"\n\n\"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten...\nkuten... Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten\nmylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni.\nTulkaa siis, minä rukoilen.\"\n\n\"Entä minä!\" huudahti Malicorne; \"hylkäättekö siis minut?\"\n\n\"Mahdotonta, monsieur!...\" vastasi Montalais Manicampille. \"Minut\nvoitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja\najatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin.\"\n\n\"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle\", rohkaisi\nManicamp mielevästi.\n\n\"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!\"\n\n\"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on\nnokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos\neksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät\ntavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen\nluulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä\non tikapuut.\"\n\n\"Herra Malicorne\", huudahti Montalais, \"minä kiellän teitä ryömimästä\nmuurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!\"\n\nMalicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta\nveti sen alakuloisena takaisin.\n\n\"Sh!\" kuiskasi Manicamp.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Montalais.\n\n\"Kuulen askeleita.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nEpäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät\nkääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy\nsilmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa,\nmissä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla\nja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.\n\n\"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!\" huudahti kreivi. \"Tervetuloa, rakas\nystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin.\nNeiti de Montalais, teidän... nöyrin palvelijanne!\"\n\nMontalais punastui.\n\n\"Ah, hyvä Jumala!\" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Mademoiselle\", virkkoi de Saint-Aignan, \"rauhoittukaa; tunnen\nviattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te\nminua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä\nolen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen\nnimenne!\"\n\n\"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!\"\n\n\"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi\", kehoitti\nMontalais.\n\n\"Ei, ei\", vastusti nyt Malicorne, \"herra Manicamp on jutellut kanssanne\nmielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette,\nmademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa\ntulevaisuudestamme.\"\n\n\"Kuuletteko?\" virkkoi kreivi nauraen. \"Jääkää vain hänen seuraansa,\nmademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö.\"\n\nJa tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä\nkohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.\n\nMontalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.\n\n\n\n\n124.\n\nMiten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.\n\n\nSillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli\nMalicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja\nsijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen\naseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina,\nselkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit\nviiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin,\njolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat\npukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.\n\n\"Kas niin\", pahastui tyttö nousten yhden askelman, \"tahdotteko nyt\ntehdä minut onnettomaksi, -- vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!\"\n\n\"Minäkö?\" äännähti Malicorne; \"olenko minä julmuri?\"\n\n\"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra\nMalicorne; te olette oikea häijyyden hirviö.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan\nOrléansissa, eikö?\"\n\n\"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä\nkatsomaan.\"\n\n\"Oliko se muka tarpeellista!\"\n\n\"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen\nkotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että\nminulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin\noleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin\nFontainebleau veti minutkin mukaansa.\"\n\nMontalais kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Te siis tahdoitte nähdä minut?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!\"\n\n\"Ohoh, en toki\", kieltäysi Malicorne.\n\n\"Mitä! Ettekö?\"\n\n\"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin\nkanssanne.\"\n\n\"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa.\"\n\n\"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa!\nEmme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on.\"\n\n\"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään.\"\n\n\"Miksette?\"\n\n\"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa.\"\n\n\"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes.\"\n\n\"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan\nhyvin tärkeätä tiedonantoa.\"\n\n\"Joko hän on kauankin odottanut?\"\n\n\"Vähintään tunnin.\"\n\n\"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja\", huomautti Malicorne\ntyynesti.\n\n\"Herra Malicorne\", sanoi Montalais, \"te unohdatte itsenne.\"\n\n\"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa,\njota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon\npäivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole\nainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani.\"\n\n\"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?\"\n\n\"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka\novat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut\niltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa,\n-- aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin,\nmilloin kiikkuvat tikapuut. _Morbleu_, sellainen asema, mademoiselle,\nei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai\nsaukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle,\nettä pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo\nlippuni. Ihminen minäkin olen, _mordieu_, ja ihmisenä pysyn, mikäli en\nsaa korkeampia määräyksiä!\"\n\n\"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta\nvaaditte?\" uteli Montalais alistuneena.\n\n\"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan\nFontainebleaussa?\"\n\n\"Minä...\"\n\n\"Sanokaa suoraan.\"\n\n\"Aavistelin kyllä.\"\n\n\"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran\npäivässä?\"\n\n\"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne.\"\n\n\"Loruja!\"\n\n\"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua.\"\n\n\"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan\nmuu.\"\n\n\"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu.\"\n\n\"On jo aikakin.\"\n\n\"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä\",\nvirkkoi Montalais mielistelevästi.\n\n\"Oo, minua ajatellaan...\"\n\n\"Kautta kunniani.\"\n\n\"Eikä mitään uutta?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Virastani Monsieurin taloudessa.\"\n\n\"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille\nei ole ollut menemistä viime päivinä.\"\n\n\"Entä nyt?\"\n\n\"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole\nmustasukkainen.\"\n\n\"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?\"\n\n\"Siihen toimitettiin käänne.\"\n\n\"Kertokaa!\"\n\n\"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen,\nja Monsieur heti rauhoittui siitä.\"\n\n\"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?\"\n\nMontalais alensi ääntänsä. \"Meidän keskemme\", kuiskasi hän, \"luulen\nMadamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa.\"\n\n\"Ha, ha\", nauroi Malicorne, \"se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche,\nhuokailija-poloinen?\"\n\n\"Oh, hän on ihan syrjäytynyt.\"\n\n\"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?\"\n\n\"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää\nkädessään.\"\n\n\"Millaisissa väleissä te olette Madameen?\"\n\n\"Mitä parhaissa.\"\n\n\"Entä kuninkaaseen?\"\n\n\"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään.\"\n\n\"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?*\"\n\n\"La Vallièren.\"\n\n\"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa\nasiasta vihiä.\"\n\n\"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?\"\n\n\"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita\", sanoi Malicorne,\n\"eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat\ntai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille:\nherra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö\nosoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä\ntai hänet.\"\n\n\"Onhan kuningas häntä suojelemassa\", sanoi Montalais.\n\n\"Kuningas!\" huudahti Malicorne.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!\"\n\n\"Hyväinen aika!\" parkaisi Montalais; \"johan te puhutte hulluja, herra\nMalicorne!\"\n\n\"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni,\nystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa\nhiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan.\"\n\n\"Vaiti, onneton!\" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman\nlähemmäksi Malicornea. \"Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle.\"\n\n\"Miksen?\"\n\n\"Koska ette vielä tiedä mitään.\"\n\n\"Mitä onkaan tekeillä?\"\n\n\"Tänä iltana, nähkääs... eihän kukaan meitä kuunnelle?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja\npeittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi\nketään muuta miestä rakastaa.'\"\n\nMalicorne hypähti muurillaan.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Sanoiko se onneton niin?\"\n\n\"Sanasta sanaan.\"\n\n\"Ja ajatteleeko hän niin?\"\n\n\"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu.\"\n\n\"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!\" päivitteli\nMalicorne.\n\n\"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!\"\n\n\"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme\nRaoulille, kun vielä on aikaa.\"\n\n\"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Nuo la Vallièren sanat...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Ne kuninkaalle omistetut sanat...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin.\"\n\n\"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?\"\n\n\"Kuningas oli itse kuulemassa.\"\n\n\"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa.\"\n\n\"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään.\"\n\n\"Siitä johtuu\", valitti Malicorne, \"että kuninkaan ja\nMadamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien\nBragelonne-poloisen ruumiin yli.\"\n\n\"Tepä sen sanoitte.\"\n\n\"Se on kauheata.\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Totisesti!\" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään.\n\"Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin,\nmuutoin murskaannumme, sydänkäpyseni.\"\n\n\"Sitä teille tahdoinkin selvittää.\"\n\n\"Pitäkäämme huolta itsestämme.\"\n\n\"Samaa minä ajattelin.\"\n\n\"Avatkaa siis sievät silmänne.\"\n\n\"Ja te isot korvanne.\"\n\n\"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma.\"\n\n\"Tässä\", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.\n\n\"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la\nVallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la\nVallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän\nrakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati\nmeidänlaisemme järkevät ihmiset.\"\n\n\"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!\"\n\n\"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä,\narmaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?\"\n\n\"Ei kylläkään.\"\n\n\"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska\njokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin.\"\n\n\"Se on aivan oikein.\"\n\n\"Mutta vain me kahden.\"\n\n\"Olkoon niin!\"\n\n\"Hyökkäys- ja puolustusliitto!\"\n\n\"Olen valmis sen vannomaan.\"\n\n\"Ojentakaa kätenne, -- kas niin: kaikki Malicornen tähden!\"\n\n\"Kaikki Malicornen tähden!\"\n\n\"Kaikki Montalaisin tähden!\" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan\nkätensä.\n\n\"Ja mitä nyt on tehtävä?\"\n\n\"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita\nvastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme.\"\n\n\"Sovittu.\"\n\n\"Päätetty.\"\n\n\"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä.\"\n\n\"Mitä, hyvää yötä?\"\n\n\"Tietysti. Palatkaa majataloonne.\"\n\n\"Majatalooni?\"\n\n\"Niin, ettekö asu _Komeassa Riikinkukossa_?\"\n\n\"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan\nFontainebleaussa.\"\n\n\"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette,\nkiittämätön!\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Palatkaa siis asuntoonne.\"\n\n\"Kas, siinäpä sitä ollaan!\"\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Se on käynyt mahdottomaksi.\"\n\n\"Eikö teillä ollut siellä huonetta?\"\n\n\"Oli, mutta ei ole enää.\"\n\n\"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?\"\n\n\"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan\nhengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla\nsairasta munkkia.\"\n\n\"Munkkia?\"\n\n\"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa\nhengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös\nportaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet\nomaan kamariini.\"\n\n\"Teidän kamariinne?\"\n\n\"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun\nisännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone\noli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille.\"\n\n\"Ohhoh!\"\n\n\"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin\nsuuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen.\nTahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli.\nMutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi\nkyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja\näänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän\nkarjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä\nja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas\nnopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei\nole kuhun pääni kallistaisin.\"\n\n\"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?\" kysyi Montalais. \"Joku\nveljeskunnan suurmestariko?\"\n\n\"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen\npuhutellessaan käyttäneen.\"\n\n\"Niin että...?\" virkahti Montalais.\n\n\"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä\nvarmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan\nulkosalla.\"\n\n\"Mitä tehdä?\" huudahti Montalais.\n\n\"Siinäpä kysymys!\" murjotti Malicorne.\n\n\"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa\", kuului kolmas ääni.\n\nMontalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi\nnäkyviin.\n\n\"Hyvä herra Malicorne\", toimitti hän, \"onnellinen sattuma tuo minut\ntänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen\nluonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te,\nrakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja\nneiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti\nuskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin\nyhdenkin.\"\n\nMalicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta\nyllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn\nehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen\nmerkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.\n\nSitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen\njoka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de\nSaint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.\n\nMontalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys\neikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin\nvei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia,\nhyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi\nmiestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin -- voisivat parhaiten\nantaa hänelle tietoja hovineitosista.\n\n\n\n\n125.\n\nMitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.\n\n\nAntakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja _Komean Riikinkukon_\nmajatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia\nsiinä asui.\n\nMajatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat.\nTämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin\nmonet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli\nEevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle\nnaisen kasvonpiirteet.\n\nTämä majatalo -- elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan,\njoka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena -- sijaitsi\nvasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista\npäin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa\nFontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de\nLyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui\ntätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan\nkaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan\nympäröimää puutarhaa.\n\nNäköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti\noli kuin olikin vain kaksi. _Komea Riikinkukko_ oli kulmatalo,\nvarsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin\npuolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia\nhuoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten -- jalankulkijoille\nja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei\nollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin\nkävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka\nesimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua\nsulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten\nikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin\nja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä\nja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia\nrakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja\nikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita,\netuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun\nulkopuolella.\n\nMajatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista\njohtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun\nrauhallista maisemaa, -- puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä\nedusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille\ntakaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.\n\nMalicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu\nmuuttamaan _Komeasta Riikinkukosta_, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä\nhän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa\ntilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta.\nHän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin\nsaanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän\nhuomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista\nmatkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa,\nmiten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden\npaitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen\nmajataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja\nasukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia\ntoimenpiteitä. Kaikki _Komean Riikinkukon_ huoneistot olivatkin nyt\nluovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa\naivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään\nventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet\nmyöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan;\ntämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti\nkuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista\nvarokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä\nrikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia,\nsaaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati\nhuolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.\n\nSentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja\nmajatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne\npäästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty.\nErityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen\nmielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin\ntullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut\njokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota\nhän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään,\nhänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa\nasioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme\nrohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka\nolisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä\nlukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista\ntätä arvoitusta.\n\nViikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän\nmatkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti\npäässyt livahtamaan _Komean Riikinkukon_ vieraaksi. Nuo seitsemän\nhenkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla,\nolivat:\n\nEnsinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja\nlääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin\nnimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali,\nmukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja\nkaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan _señor_ Herrebia.\nRikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa.\nKauppias esittäysi _herr_ Bonstettina. Venetsialainen senaattori\npuolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä\nsenaattoria puhuteltiin _signor_ Mariniksi. Skotlantilainen\naatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki\njalkaisin. Tämän _lairdin_ nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut\nitävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa\nja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran\nsotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi\nflaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen\nsaattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia.\nHäntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.\n\nKaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten\nsanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa\nmajatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän\nhuoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien\ntoimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän\naamuna.\n\nMalicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla\nsälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut _Komean\nRiikinkukon_ isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli\nutelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä\nsanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin\ntuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:\n\n\"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette,\nkun kerran tulette ensimmäisenä.\"\n\nJa tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi\nselvästi kehoituksen: -- Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme\nyskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.\n\nIsännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta,\nmutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin\nkuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria,\nse olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten\npaljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan\nkirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan\nkuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti\nsanoi:\n\n\"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä.\"\n\n\"Tallitiloineen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mistä alkaen?\"\n\n\"Heti tästä päivästä, jos sopii.\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Mutta\", lisäsi Malicorne oitis, \"minä en ota omaan huostaani\npäähuonetta.\"\n\n\"Niin oikein!\" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. \"Erityisistä\nsyistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain\npieni viereinen kamari.\"\n\n\"Niin, niin, niin\", äänteli isäntä.\n\n\"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen\nperusteella oman tilinsä.\"\n\n\"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu\", vastasi isäntä.\n\n\"Oli sovittu?\"\n\n\"Sanasta sanaan.\"\n\n\"Merkillistä!\" mutisi Malicorne. \"Asia on siis selvä\", hän lisäsi\nisännälle.\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian... sillä olemmehan\nselvillä, vai mitä?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini.\"\n\n_Komean Riikinkukon_ isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä.\nMalicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä\nhavaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita\niski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet\njossakin juonessa.\n\n-- Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, -- tuumaili Malicorne; --\nmutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on\nnäissä oloissa parasta.\n\nJa kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien\njäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli\nneiti de Montalaisille kuvannut.\n\nSeuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen\nperäkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita\nseurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä\noivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut\nkehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.\n\nNoiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen\nkamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:\n\n\"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, -- tiedättehän, hyvä\nherra?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai\nmuutoin ei häntä voi millään kurin palvella.\"\n\n\"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja\nystävästäni?\"\n\n\"Puhukaa, _pardieu_. Tehän saatte määrätä.\"\n\n\"Hänen piti tulla, kuten tiedätte...\"\n\n\"Ja on vielä tulematta.\"\n\n\"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Tiedän varmasti.\"\n\n\"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten\nvoi vastata hänen tulostaan.\"\n\n\"Mutta onhan hän teille sanonut...\"\n\n\"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös\n_verba volant, scripta manent_.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle\nkirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin\njo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani...\ntämä on kiusallinen paikka, käsitättehän...\"\n\n\"Mihin oikeutatte minut?\"\n\n\"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän\nhinnan.\"\n\n\"Vuokraamaan pois!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän\nolekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!\"\n\n\"Kah!\"\n\n\"On vainkin.\"\n\n\"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia\nohjeitaan.\"\n\n\"Näin hän kirjoittaa\", alkoi isäntä lukea:\n\n    '_Komean Riikinkukon_ majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette\n    jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat\n    järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka\n    siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa\n    pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'\n\n\"Tehän olette tämä ystävä?\" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa.\nMalicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:\n\n    'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta\n    kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle\n    kirjuriparalle.'\n\n\"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?\" sanoi isäntä.\n\n\"Niin... niin\", myönsi Malicorne.\n\n\"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa\nmaksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista.\"\n\n-- Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! -- ajatteli\nMalicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:\n\n\"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?\"\n\n\"Mihin nimeen?\"\n\n\"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?\"\n\n\"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä\", sanoi isäntä.\n\n\"Mitä! Jättikö hän sen pois?\"\n\n\"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen\", vastasi isäntä, silmät\nkiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.\n\n\"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä\", virkkoi\nMalicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.\n\n\"Niin tietenkin.\"\n\n\"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran\ntahtoo saapua tuntemattomana.\"\n\n\"Oikein kyllä, monsieur\", myönsi isäntä; \"en sitä pyydäkään.\"\n\n\"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme\nsiis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten\nystävänikin huomauttaa.\"\n\n\"Se on alunpitäin sovittua, monsieur.\"\n\n\"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme\ntätä myöten.\"\n\n\"Sillä ei ole kiirettä.\"\n\n\"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu\nhevoselleni -- paljonko päivältä?\"\n\n\"Neljä livreä, monsieur.\"\n\n\"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?\"\n\n\"Kaksitoista, niin, monsieur.\"\n\n\"Tuossa.\"\n\n\"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?\"\n\n\"Sentähden\", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen\npalautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, \"sentähden että jos\ntulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen\nselvittelyssä.\"\n\n\"Se on totta, monsieur.\"\n\n\"Kamari siis pysyy minulla.\"\n\n\"Mielenne mukaan.\"\n\n\"Hyvä on. Hyvästi!\"\n\nIsäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:\n\n-- Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa\nisännälle, -- Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin\nulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on\nsilloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle\nnaiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee\nsuoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on\ntarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille -- Guichen\nuskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana -- tai itse kreiville,\njoka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin\nosaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty\ntapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä,\njoiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen,\njonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin\nparemmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia -- ja muutakaan en osaa\najatella --, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut:\nManicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.\n\nNäiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle,\nolematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka\nväkineen kuhisivat _Komeassa Riikinkukossa_. Aina kun hovihommiltaan\njouti -- kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä\njaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle\nMontalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta -- hän sulkeusi\nonnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen\nneilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen\nkummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan\nvähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.\n\nTäten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine\njatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä\nluvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut\nikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä,\nhuolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.\n\n-- Kas niin! -- ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä;\n-- siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.\n\nHän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan\nhänet heti.\n\n\"Ah, _pardieu_, olipa hyvä, että tapasin teidät!\" sanoi hän ilahtuen.\n\"Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea\nturhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta.\"\n\n\"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja\",\nvastasi Malicorne, \"kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja\ntallitilan laita on toisin.\"\n\n\"Hei, hei!\"\n\n\"Niin, onhan ne varattu täällä?\"\n\n\"Varattu? Ja kenen toimesta?\"\n\n\"Omastanne kaiketi.\"\n\n\"Mitä hittoa!\"\n\n\"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?\"\n\n\"En millään muotoa.\"\n\nSamassa saapui isäntä kynnykselle.\n\n\"Onko huonetta?\" kysyi Manicamp.\n\n\"Oletteko tilannut, monsieur?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ei sitten ole.\"\n\n\"Kah, tilannuthan olenkin!\"\n\n\"Kamarin vai huoneiston?\"\n\n\"Miten vain teille sopii.\"\n\n\"Kirjeelläkö?\" kysyi isäntä.\n\nMalicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.\n\n\"No... kirjeelläpä tietenkin\", vastasi Manicamp. \"Olette kai sen\nsaanut?\"\n\n\"Miltä päivältä?\" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.\n\nManicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta\ntoinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä\navuksi.\n\nSamassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan\nverhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän\noli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.\n\n\"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa\nvarasitte täältä asunnon?\" tivasi isäntä.\n\n\"Toissa keskiviikkona\", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja\nkohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.\n\nManicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi\nkorvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi\nheti tuntenut hänessä oikean vieraansa.\n\n\"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa\", sanoi hän\ntälle säyseästi. \"Mutta...\" Hän katseli ympärilleen. \"Hevosenne?\"\n\n\"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä,\nkunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?\" Isäntä kumarsi\nvielä syvempään. \"Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin,\njonka tilasin?\"\n\n\"Ai!\" äännähti Malicorne koettaen peitellä hämiään.\n\n\"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur\", ilmoitti\nisäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.\n\nMatkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen\nMalicorneen.\n\n\"Monsieur ei ole ystäväni\", sanoi hän.\n\nIsäntä hypähti.\n\n\"En tunnekaan tätä herrasmiestä\", jatkoi matkustaja.\n\n\"Mitä ihmettä!\" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; \"ettekö\nte olekaan samaa seuruetta?\"\n\n\"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun\", vastasi Malicorne\nmajesteettisesti matkien vierasta.\n\n\"Sillä on niin paljon väliä\", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa\nhenkilöstä, \"että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka\ntoinen on tilannut aikaisemmin.\"\n\n\"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja\nkamaria alakerrassa\", vastusti Malicorne. \"Jos monsieur ottaa kamarin,\nniin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle\nedelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin.\"\n\n\"Olen kovin pahoillani, monsieur\", huomautti matkustaja säveällä\näänellään, \"mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot.\"\n\n\"Kelle?\" yritti vielä Malicorne.\n\n\"Salin itselleni.\"\n\n\"Vaikka niin; mutta kamari...?\"\n\n\"Katsokaa\", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta\nkohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä\nfransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana\nMalicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin.\nMalicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa _Komeasta\nRiikinkukosta_ isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka\nolivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä\nhäiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.\n\nLukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, -- Manicampin\nkeskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea\nnokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta;\nsitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de\nSaint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen\nisännäksi.\n\nNyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää\nolivat -- kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain\nvaltaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka\nedellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.\n\n\n\n\n126.\n\nYhdennentoista luokan jesuiitti.\n\n\nJa jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan\nensimmäiseen kysymykseen.\n\nKasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis,\njoka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta\nottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta _Komean\nRiikinkukon_ majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin\ntilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi\nhän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä\ntahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai\nkuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.\n\n\"Niin ollen otan kamarin\", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan\nsanoi isännälle aivan alistuvana:\n\n\"Hän asettuu kamariin.\"\n\nKunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen.\nFransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota\nkirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä\nkerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin\nniin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä\nAramiksen odottamaton tulo _Komean Riikinkukon_ majataloon, kun hän oli\nsaapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi\nvoinut majailla hänen parissaan?\n\nFransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää\nitsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina\npaarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko\nruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:\n\n\"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin.\"\n\nMiehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman\nhellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan\npäänalusen viereen.\n\n\"Kutsukaahan nyt isäntä tänne\", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.\n\nViisi minuuttia myöhemmin ilmestyi _Komean Riikinkukon_ isäntä\nkynnykselle.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi fransiskaanimunkki, \"pyydän teitä läksiäisiksi\nantamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin\nvarakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä\nhelteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat\nkantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan\nmajoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua\nsitäpaitsi odotettiinkin.\"\n\nIsäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan\nerityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.\n\nIsäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.\n\n\"Niin, se on totta\", myönsi hän nyt, \"teitä odotettiin, arvoisa isä,\nmutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa.\"\n\nJa talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista\nkunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä\ntaskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.\n\n\"Te näette, hyvät ystävät\", sanoi hän, \"että saan täällä maksetuksi\nhoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne.\nVeljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta\nteiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, -- ottakaa siis nämä\nkaksi louisdoria ja menkää rauhassa.\"\n\nTalonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi\nlouisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet\npoistuivat yhä enemmän ihmeissään.\n\nOven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä\nmunkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta\nkuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli\nkouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja\nkiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen\nikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.\n\n\"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten\nkarmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart.\"\n\n\"Ah, Grisart!\" mutisi munkki. \"Kutsukaa pian herra Grisart.\"\n\nIsäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.\n\n\"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?\"\n\n\"Mitä pappejako?\"\n\n\"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?\"\n\n\"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta\njesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän\njesuiittiveljeskunnasta?\"\n\n\"Niin, tehkää se.\"\n\nIsäntä meni ulos.\n\nOn helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa\nristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan\njesuiittien veljeskuntaan.\n\nYksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki\nmuutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen\nurheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja\nhän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa\nmolemmin puolin nojatuolia.\n\nHän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun\nisäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa\npukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto\ntoinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset\npaperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin\npieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken\nlääkärin kanssa.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, \"tulkaa lähemmäksi,\nherra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa\nvaltimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne\ntilastani.\"\n\n\"Isäntämme\", huomautti lääkäri, \"vakuutti minulle, että minulla on onni\nhoitaa veljeskuntamme jäsentä.\"\n\n\"Jäsentä, niin\", vahvisti fransiskaanimunkki. \"Sanokaa minulle siis\ntotuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän\nkuolemakseni.\"\n\nLääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.\n\n\"Ohoh! Paha kuume!\" virkahti hän.\n\n\"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?\" kysyi sairas ja loi Grisartiin\nhallitsevan katseen.\n\n\"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle\njäsenelle\", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen,\n\"sanoisin sen olevan parannettava kuumetta.\"\n\n\"Mutta minulle?\" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.\n\n\"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani\", jatkoi\npotilas; \"katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa\nlukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart.\"\n\nLääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä\nveljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään\nmuukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen\nmukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään\npakollista.\n\n\"Minä siis\", sanoi Grisart syvään kumartaen, \"minä siis olenkin\nmestarin edessä?\"\n\n\"Niin, ja esiintykää sikäli.\"\n\n\"Ja te tahdotte tietää...?\"\n\n\"Todellisen tilani.\"\n\n\"No niin\", selitti lääkäri, \"teillä on aivokuume, toisin sanoen\naivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä.\"\n\n\"Ei siis ole mitään toivoa?\" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.\n\n\"Sitä en sano\", vastasi lääkäri; \"mutta siihen nähden, että aivoihin on\ntullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara\nkuume kuluttaa voimianne...\"\n\n\"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani\", lisäsi munkki.\n\n\"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette\njäänyt taipaleelle.\"\n\n\"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille.\"\n\n\"Henkenne uhalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että\nteidän tilanne on melkein toivoton.\"\n\nFransiskaani hymyili omituisesti.\n\n\"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen\nveljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa\nkohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja\nminulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä\navomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo\nlähettänyt kutsumaan ripittäjää.\"\n\n\"Noh, toivoakseni kuitenkin...\" änkytti lääkäri.\n\n\"Vastatkaa\", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta,\njonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli\nkaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.\n\nGrisartilta pääsi huudahdus. \"Suurmestari!\" hän äännähti tyrmistyneenä.\n\n\"Hiljaa!\" kielsi munkki. \"Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu\nsuoraan totuus?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti\nrippi-isää\", sopersi Grisart, \"sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan\nrajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa\nkuolonkamppaus.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; \"minulla\non siis kaksi tuntia aikaa?\"\n\n\"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille.\"\n\n\"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?\"\n\n\"Sen verran teille varmasti jää aikaa.\"\n\n\"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit\neivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme\nmenestykselle.\"\n\n\"Voi, mikä tappio!\" mutisi lääkäri; \"mikä onnettomuus meille!\"\n\n\"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki\", vastasi fransiskaanimunkki, \"ja\nJumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa\nansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo,\nettä tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi\njättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan\nedessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te\nolette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille\nkaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen\nesiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart,\nhyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne.\"\n\n\"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!\"\n\n\"Sielussani, kyllä... menkää... sielussani, sanon... _Animo_, mestari\nGrisart... _viribus impossibile_\".[58]\n\nHän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein\ntajuttomaksi.\n\nTohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä\napua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi\ntuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi\nporraskäytävään.\n\n\n\n\n127.\n\nValtiosalaisuus.\n\n\nRipittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän\nkatseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:\n\n\"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle\nanteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän\npätemättömän apua.\"\n\nRippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein\nkauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä\nviimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen\nsammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.\n\n\"Istukaa, hyvä isä\", hän sanoi, \"ja kuunnelkaa minua.\"\n\nJesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon\nalokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin\nsalaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä\nylemmyyteen.\n\n\"Täällä majatalossa on useita henkilöitä\", jatkoi fransiskaanimunkki.\n\n\"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään\", huomautti\njesuiitti. \"Kuuluuko tämä tunnustukseen?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Tietääkseni, onko sananne pidettävä salassa.\"\n\n\"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille\nvaitiolovelvollisuutenne varassa.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki\noli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.\n\nMunkki jatkoi:\n\n\"Täällä majatalossa asuu useita henkilöitä, sanoin.\"\n\n\"Niin kuulin.\"\n\n\"Heitä pitäisi olla kaikkiaan kahdeksan.\"\n\nJesuiitti nyökkäsi merkiksi, että hän tarkkasi selitystä.\n\n\"Tahdon ensiksi puhutella heistä\", jatkoi kuoleva, \"erästä Wienin\nsaksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja\nsanokaa, että hänen odottamansa on saapunut.\"\n\nIhmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen\nsynnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.\n\n\"Totelkaa\", sanoi fransiskaani vastustamattoman käskevästi.\n\nSuopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta.\nHänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu\noli häneltä äsken keskeytynyt.\n\n\"Parooni von Wostpur! Hm!\" jupisi hän: \"kunnianhimoinen, tyhmä,\nahdasmielinen!\"\n\nHän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle.\nNopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen\nparooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin\ntahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja\nyksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:\n\n\"Kuka minun kanssani tahtoo puhua?\"\n\n\"Minä\", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: \"Hyvä isä,\njättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen\npoistuttua.\"\n\nJesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä\nkysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka\nkohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.\n\nParooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi\nhänet kädenliikkeellä.\n\n\"Hetket ovat kalliita\", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. \"Tehän olette\ntullut tänne yhtenä hakijana?\"\n\n\"Niin, hyvä isä.\"\n\n\"Toivotte nimitystä suurmestariksi?\"\n\n\"Niin, olen kilpailemassa siitä arvosta.\"\n\n\"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän\narvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja\npaavin vertaisen?\"\n\n\"Kuka te olette\", kysyi parooni, \"täten kuulustellaksenne minua?\"\n\n\"Minä olen odottamanne.\"\n\n\"Suurmestarin valitsijamies?\"\n\n\"Valittu itse.\"\n\n\"Mitä! Tekö...?\"\n\nMunkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä,\njonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.\n\nParooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen\nsyvän kunnioituksen valtaamana.\n\n\"Kuinka!\" huudahti hän; \"te täällä, monseigneur, te näin kehnossa\nhuoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa\ntulevaista suurmestaria, seuraajaanne?\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto:\ntoimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku\nEuroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu\nveljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen\nsalaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle\nlähettämässänne hakemuksessa?\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Mutta toimikaamme järjestyksessä... Tehän olette parooni von Wostpur?\"\n\n\"Niin olen, monseigneur.\"\n\n\"Ja tämä on teidän kirjeenne?\"\n\nJesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä\nparoonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:\n\n\"Niin, monseigneur, olen sen todella kirjoittanut.\"\n\n\"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin\nvastauksen?\"\n\n\"Se on tässä, monseigneur.\"\n\nParooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen\nylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat\nsanat:\n\n    'Toukok. 15 p:stä 22 p:ään Fontainebleaussa _Komean Riikinkukon_\n    majatalossa.\n\n                                                  A.M.D.G.'[59]\n\n\"Hyvä\", sanoi sairas, \"nyt siis olette esillä; puhukaa.\"\n\n\"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys;\nkaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini\nTonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta\nkeisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen\nsijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy.\"\n\nFransiskaani kuunteli ilmeettömästi. \"Siinäkö kaikki?\" kysyi hän.\n\n\"Suunnitelmani merkitsee eurooppalaista vallankumousta\", sanoi parooni.\n\n\"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää\nhuoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa.\"\n\nParooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen\nkeisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.\n\n\"Tuo ei ole mikään salaisuus\", mutisi fransiskaani, \"vaan itsekeksitty\nhanke. Sitäpaitsi\", lisäsi hän hetkisen mietittyään, \"Euroopan\ntulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta\nriippuvainen.\"\n\nJa kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi\nluettelostaan parooni von Wostpurin nimen.\n\n\"Nyt kardinaali\", sanoi hän; \"espanjalaiselta taholta pitäisi meillä\nolla jotakin vakavampaa saatavissa.\"\n\nKohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen\nmääräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.\n\n\"Ahaa\", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, \"te olette\npuhellut isännän kanssa?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, ja lääkärin.\"\n\n\"Grisartin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän on siis täällä?\"\n\n\"Hän toi vastikään lupaamansa vahvistusjuoman.\"\n\n\"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini\nsuuren merkityksen, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia.\nRientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys,\nvoittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä\nheikkouden kohtauksia.\"\n\n\"Jos kutsuisin lääkärinkin?\"\n\n\"Ei vielä, ei vielä... Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta...\nMenkää!\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana\ntuohon pieneen kamariin.\n\n\"Minä kuulin...\" änkytti kardinaali.\n\n\"Asiaan!\" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti\nkardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.\n\n\"Onko tämä teidän käsialaanne?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä; mutta...\"\n\n\"Entä teidän kutsunne?\"\n\nKardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan\nköyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja\nnäytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön\nasema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.\n\n\"Salaisuus, salaisuus, pian!\" vaati sairas, nojautuen rippi-isään.\n\n\"_Coram isti_?\"[60] kysyi kardinaali rauhattomasti.\n\n\"Puhukaa espanjankieltä\", neuvoi fransiskaani asettuen hyvin\ntarkkaavaiseksi.\n\n\"Te tiedätte, monseigneur\", aloitti kardinaali Kastilian murteella,\n\"te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan\nkuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan\nperinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista\nvaatimuksista Espanjan kruunuun?\"\n\nMunkki nyökäytti päätänsä.\n\n\"Siitä johtuu\", jatkoi kardinaali, \"että rauha ja liitto näiden kahden\nvaltakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta.\"\n\nMunkki nyökkäsi jälleen.\n\n\"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja\", pitkitti kardinaali, \"vaan koko\nEurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin\nloukkaamaan tätä ehtoa.\"\n\nSairas ilmaisi hyväksyvänsä tämän näkökannan.\n\n\"Siitä seuraa\", selitti puhuja, \"että se, joka voisi aavistaa tapaukset\nja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena\nkuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän\nonnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään\nkehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle.\"\n\n\"_Pronto, pronto_!\"[61] mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen\neteenpäin pappia vasten.\n\nKardinaali lähestyi kuolevan korvaa.\n\n\"No niin, monseigneur\", sanoi hän, \"minä tiedän Ranskan kuninkaan\npäättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa -- kun esimerkiksi\nEspanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee -- Ranska sodan\nuhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se\nvaltiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa\nmiettinyt.\"\n\n\"Ja se suunnitelma?\" sanoi fransiskaanimunkki.\n\n\"On tässä\", vastasi kardinaali.\n\n\"Kenen käsialalla kirjoitettuna?\"\n\n\"Minun.\"\n\n\"Eikö teillä ole muuta sanottavaa?\"\n\n\"Olen mielestäni jo sanonut paljon, monseigneur\", arveli kardinaali.\n\n\"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta\nmiten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella\nolette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?\"\n\n\"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja\nheiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt.\"\n\n\"Se on nerokasta, herra kardinaali\" kuiskasi fransiskaani yrittäen\nhymyillä. \"Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa;\nvastaus tulee jälkeenpäin. Menkää.\"\n\nKardinaali poistui.\n\n\"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini\", määräsi\nsairas.\n\nRippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän\nluetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten\noli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä\nponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen\ntohtori Grisartin nimeä.\n\nJälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta\nloppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja\nrippi-isän seistessä oven lähellä.\n\nVenetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi\nkilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa,\nmutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi\nveljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä\nkarkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän\nilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren\nsaarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia -- veljeskunnan\njohtajina -- ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä\naiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.\n\nFransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen\npaljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen\nsai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa\nja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.\n\nMutta hänen mentyänsä fransiskaanimunkki mutisi vuoteellaan:\n\n\"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei\nyksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen,\nmutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen\nveljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla,\nvaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole\nlöytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja\nminä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani\ntukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla\ntehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut\nkymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja\nvaloisana uuden kuninkaan hallitessa?\"\n\nNäitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli\nkunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun\nsitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin\nilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai\ntunkeutua, käden ulottumatta sinne.\n\nÄkkiä munkki kohottausi.\n\n\"Valmistautukaamme\", sanoi hän, \"kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin\nkuolevani levollisena... nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain\njoukosta... Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti\nelonaikaa!\"\n\nGrisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei\nlasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.\n\n\"Kutsukaa skotlantilainen\", huusi munkki, \"kutsukaa Bremenin kauppias!\nNoutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!\"\n\nRippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut\nsiirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi\nAramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan\nHarpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin\nperälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin\nlääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri\ntavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.\n\n\"Esimies!\" sopersivat he.\n\nAramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli\nkuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin\ntoipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän\nteki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu\npuolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen\nilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun\npesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle\nvahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää\nsankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja\nkunnioittavan katseen ja lausui:\n\n\"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten\nkutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten\npelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska\nolin vasta kuudennella sijalla luettelossanne.\"\n\nKuoleva hätkähti ja katsoi paperiinsa.\n\n\"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin\nchevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Minä tunnen teidät, olen jo nähnyt teidät.\"\n\n\"Tapasimme toisemme viime riemujuhlassa pyhän isän luona.\"\n\n\"Ah, niin, se on totta, nyt muistan. Ja te asetutte hakijaksi?\"\n\n\"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta\nvaltiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte\npäättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön\nhaltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas\nkilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä.\"\n\n\"Puhukaa\", sanoi fransiskaanimunkki; \"olen valmis kuuntelemaan teitä ja\narvostelemaan salaisuutenne merkitystä.\"\n\n\"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia\nuskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on\ntullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä\nmuodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan\nvihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään\nliikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa\nsalaisuudeksi.\"\n\n\"Miten siis tahdotte ilmaista minulle asian?\" kysyi kuoleva.\n\nAramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi\ntoisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu\nkaksinkertaiseen koteloon.\n\n\"Mutta eikö kirjoitus ole vielä vaarallisempaa kuin puhuminen?\" kysyi\nsairas.\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi Aramis, \"sillä tästä kotelosta löydätte\nkirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme.\"\n\nFransiskaani silmäili Aramista yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655\", jatkoi\nAramis; \"ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi\nkolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan.\"\n\n\"Te siis tunnette tämän salakirjoituksen, te?\"\n\n\"Minä sen annoin hänelle.\"\n\nJa sorean kunnioittavasti Aramis lähestyi ovea ikäänkuin poistuakseen.\n\nMutta hänet pysähdytti munkin ele, jota seurasi huudahdus.\n\n\"Jeesus!\" sanoi hän; \"_ecce homo_!\"[62]\n\nSitten hän luki paperin toiseen kertaan.\n\n\"Tulkaa pian\", pyysi hän, \"tulkaa!\"\n\nAramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana.\nSairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa\npaperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.\n\n\"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?\"\nkysyi hän.\n\n\"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja\nuskotulta.\"\n\n\"Ja rouva de Chevreuse...?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Ja onko kukaan muu saanut siitä selkoa?\"\n\n\"Ainoastaan muuan kansan mies ja nainen, joiden kasvatettavana hän\noli.\"\n\n\"Missä he ovat?\"\n\n\"Haudassaan hekin... Se salaisuus polttaa kuin tuli.\"\n\n\"Mutta te olette jäänyt eloon?\"\n\n\"Kukaan ei tiedä, että minä tunnen sen.\"\n\n\"Kuinka kauan tämä salaisuus on ollut hallussanne?\"\n\n\"Viisitoista vuotta.\"\n\n\"Ja te olette säilyttänyt sen?\"\n\n\"Minä tahdoin elää.\"\n\n\"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia\nlaskelmia?\"\n\n\"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä\najatellen\", vastasi Aramis, \"sillä jos te saatte elää, monseigneur,\nniin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä\nminun tulee olla.\"\n\n\"Ja koska nyt kuolen\", huudahti fransiskaanimunkki, \"niin teenkin\nsinusta seuraajani... Noin!\"\n\nHän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten\nmolempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: \"Olkaa tarpeen tullen\ntodistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä\nsielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän\nsormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin\npiispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen\nsyntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä\ntaivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä.\"\n\nJa fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa\npolvilleen.\n\nItse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin\ntämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti\nhänen sydämensä.\n\n\"Kiirehtikäämme\", sanoi fransiskaanimunkki; \"minut hivuttaa loppuun\nkaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene\ntoteuttamaan viimeisiä päätöksiäni.\"\n\n\"Minä otan ne toteuttaakseni\", lupautui Aramis.\n\n\"Hyvä on!\" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:\n\n\"Jättäkää meidät yksin.\"\n\nMolemmat tottelivat käskyä.\n\n\"Tuolla tunnuksella\", jatkoi äskeinen suurmestari, \"te olette mies\ntärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: _In\nhoc signo vinces!_[63] -- Sulkekaa ovi\", kehoitti hän samassa.\n\nAramis työnsi salvat eteen ja palasi fransiskaanimunkin luo.\n\n\"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan\", ilmoitti sairas; \"hänen\npitää kuolla.\"\n\n\"Hän kuolee\", vastasi Aramis tyynesti.\n\n\"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle\nkauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun\ntakaustani.\"\n\n\"Hän saa maksunsa\", vakuutti Aramis.\n\n\"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat\nerään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet\ntietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he\novat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko\nasia.\"\n\n\"Se tapahtuu.\"\n\n\"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin\nmenehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä.\"\n\n\"Minä panetan tuomion täytäntöön.\"\n\n\"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin[64] veljen\ntyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat\nvahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku\nnauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava;\nveljeskunta ei ole rikas... Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla\nlunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava\neläkkeen maksaminen... joutumatta rettelöön.\"\n\n\"Otan selville, mitä on tehtävissä\", sanoi Aramis.\n\n\"Eräs Limasta lähtenyt alus lienee jo viime viikolla saapunut\nLissabonin satamaan; se on näennäisesti lastattu kaakaolla, mutta\ntodellisuudessa kullalla. Harkot ovat kätketyt kaakaokerroksen alle.\nAlus kuuluu veljeskunnalle, lastin arvo nousee seitsemääntoista\nmiljoonaan livreen. Te toimitatte sen vastaanotetuksi; tässä\nasiakirjat.\"\n\n\"Missä satamassa tulee purkamisen tapahtua?\"\n\n\"Bayonnessa.\"\n\n\"Ellei satu vastatuulia, niin se on siellä kolmen viikon kuluttua.\nSiinäkö kaikki?\"\n\nFransiskaani nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei saanut enää puhutuksi;\nveri syöksyi kurkkuun ja päähän, tiukkui suusta, sieraimista ja\nsilmistä. Onneton ehti enää vain puristaa Aramiksen kättä ja vierähti\nsitten kouristuksen kangistamana vuoteelta lattialle.\n\nAramis laski kätensä hänen sydämelleen; se oli tauonnut sykkimästä.\nKumartuessaan hän huomasi, että palanen sitä paperia, jonka hän oli\nantanut munkille, oli säästynyt kynttilänliekistä. Hän otti sen ja\npoltti tuhaksi. Sitten hän kutsui takaisin rippi-isän ja lääkärin,\nlausuen edelliselle:\n\n\"Teidän ripitettävänne on Jumalan luona; hän ei nyt tarvitse muuta kuin\nrukouksia ja leposijan. Menkää järjestämään yksinkertainen hautaus,\nsellainen kuin köyhälle munkille soveltuu... Menkää.\"\n\nJesuiitti poistui huoneesta.\n\nUusi suurmestari kääntyi lääkäriin päin ja sanoi hyvin hiljaa,\nnähdessään tämän kalpeat ja tuskaiset kasvot:\n\n\"Herra Grisart, tyhjentäkää tuo lasi ja pyyhkikää se; se sisältää vielä\nliian paljon sitä ainetta, jota suuri neuvosto käski teidän siihen\nsekoittaa.\"\n\nHämmästyneenä, kauhistuneena, muserrettuna Grisart horjahti taaksepäin.\n\nAramis kohautti säälivästi olkapäitänsä, otti lasin ja tyhjensi sen\ntulipesän tuhkaan.\n\nSitten hän meni ulos, vieden mukanaan vainajan paperit.\n\n\n\n\n128\n\nLähetystehtävä.\n\n\nSeuraavana eli oikeastaan samana päivänä, sillä edelläkerrotut\ntapahtumat päättyivät vasta kello kolmen aikaan aamulla, kuningas läksi\naamiaisen edellä molempien kuningattarien kanssa messuun. Orléansin\nherttua taasen otti mukaansa Lotringin junkkarin ja joitakuita muita\nystäviänsä ja ratsasti virralle koettelemaan noita paljonpuhuttuja\nkylpyjä, joihin naiset olivat niin hullaantuneet. Siten ei linnaan\njäänyt muita kuin Madame, joka oli tekeytynyt huonovointiseksi,\nsaadakseen olla yksinään. Silloin nähtiin tai oikeammin ei nähty\nMontalaisin hiipivän ulos hovineitien huoneesta, vetäen mukaansa la\nVallièren, joka piiloutui niin hyvin kuin taisi; kahden he livahtivat\npuutarha-alueen läpi, varovasti vilkuen ympärilleen, ja saapuivat\nlopuksi Viisikulmiolle.\n\nOli pilvinen sää, ja kuuma tuuli taivutteli kukkasia ja pensaita,\npaahtavan pölyn lennellessä maanteiltä ryöppynä korkealle puiden yli.\n\nMontalais oli kaiken aikaa erityisesti toiminut taitavana vakoojana;\nhän eteni nyt vielä muutaman askeleen ja sanoi kääntyen sitten\ntakaisinpäin, ollakseen täysin varma, ettei kukaan kuunnellut tai\nlähestynyt heitä:\n\n\"No, nyt olemme toki rauhassa, Jumalan kiitosi. Eilisestä asti on koko\nhovipiiri innostunut urkkijoiksi ja kiertelee ympärillämme aivan kuin\nolisimme ruton saastuttamia.\"\n\nLa Vallière painoi alas päänsä ja huokasi.\n\n\"Tämä on ennenkuulumatonta!\" jatkoi Montalais; \"Malicornesta herra de\nSaint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme.\nKuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten\nmenetellä.\"\n\nLa Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät\nkuin kevättaivaan sini.\n\n\"Ja minä\", sanoi hän, \"kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin\nMadamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä\nerikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se\nvalvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella\nalistettu?\"\n\n\"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai\nkymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän\nsinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit\nhuoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta -- sillä siitä johtuu kaikki\nmuu --, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?\"\n\n\"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta\", sanoi la Vallière, \"mutta\nsen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin\nniin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt\nlausuvat meistä huomautuksiaan.\"\n\n\"Sinusta, saat sanoa, kultaseni\", oikaisi Montalais nauraen, \"sinusta\nja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja\nonnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita.\"\n\nLa Vallière taivutti päänsä alas. \"Sinä todella muserrat minut\",\nvalitti hän.\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi.\"\n\n\"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla\nmielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt\nmessusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli\nyhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt\nkymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on\nsaanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia\nvastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani\nja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin\nolemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit\nteeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta,\nse ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen\nasemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä.\nJokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen\nkukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta\nvireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita\nsinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä\npakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille.\"\n\n\"Mutta, hyvä Montalais\", sanoi tyttöpoloinen, \"sinä tiedät paremmin\nkuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle.\"\n\n\"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut\nainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?\"\n\nLouise joutui hämilleen.\n\n\"Yhä kyselyä!\" huudahti hän. \"Hyvä Jumala, antaisin koko maailman\nunhoittaakseni, mitä sanoin... Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet\nalati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin,\njonka pitäisi säästää minua, -- joka voisi minua neuvoa ja auttaa\npelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!\"\n\n\"Kas, kas\", lausui Montalais, \"tähän asti sanottuasi liian vähän\nväitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua\neikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta\nsuosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi,\nvaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos\nhän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua\nvasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista\nManicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan\nmyöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen\ntoisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa\nasunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää\nmeitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on\ntänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis,\nrakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta\nsinäkin saisit meidän tukemme.\"\n\n\"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä\", väitti Louise hyvin\nkiihtyneenä.\n\n\"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä\nesitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki\nmahdolliset verukkeet. Kuule siis: _Rakastatko herra Bragelonnea?_ Se\nkaiketi on selvä tiedustus, hä?\"\n\nKysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi\ntäräyttää saarrettua varustusta.\n\n\"Rakastanko Raoulia!\" huudahti hän; \"lapsuudenystävää, veljeäni!\"\n\n\"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit\nluikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia,\nlapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi\nde Bragelonnea, kihlattuasi?\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", valitti Louise, \"kuinka ankarasti sinä\nkovisteletkaan, rakas Aure!\"\n\n\"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin\nseurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan\nvastaat siihen?\"\n\n\"Varmastikaan\", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, \"sinä et puhu\nminulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä\nystävättärenä.\"\n\n\"Vastaa siis!\"\n\n\"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä\nkaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja\nsiltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi\nsinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on\nonni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa\nedullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää\npojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän\npojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy\noikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne\nherra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten\nsinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta\nsaat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian\nvapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä\nheti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi\nsyvyyteen.\"\n\n\"Ja minä kiittäisin sinua\", sopersi Louise, \"vaikka neuvosi ei\ntuntuisikaan minusta aivan sattuvalta.\"\n\n\"Odota, maltahan... Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin\nlisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa,\nkädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella\nhämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka\nvirkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise,\nsinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka\nhäivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa\nenemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on\ntäyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat\nyksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa\ntyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin\npilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä\nmaailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti\njärkevän olennon aivan tylsistyvän.'\"\n\n\"Kiitos, Aure-kulta\", vastasi la Vallière säveästi; \"sinun on\nluontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua\nteeskentelemättömästi.\"\n\n\"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen\nenempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni\ntarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen\npettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun\nprinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus\nilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä\ntodellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä\nitse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen.\nNaurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?\"\n\n\"Nauran\", änkytti Louise kalmankalpeana; \"niin, tietysti minä nauran.\"\n\n\"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai\ntarina -- miksi sitä sanoisikaan -- painui sattuvana mieleeni, ja\nopettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä\nLouise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun\naivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen\nsaisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna,\nhuomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään.\"\n\nLa Vallière hätkähti ja vaaleni vielä enemmän, jos mahdollista.\n\n\"Kun kuningas iskee silmänsä meihin\", jatkoi Montalais, \"antaa hän sen\nkyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa\nhän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa\nolosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle,\nsuoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat\nsydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen\nuneksimiseen.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" huudahti la Vallière; \"joku tulee!\"\n\n\"Niin, todellakin\", sanoi Montalais; \"mutta kuka se voi olla? Kaikkihan\novat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin\nkanssa?\"\n\nMelkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan\nlehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla\noli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja\nkannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.\n\n\"Raoul!\" huudahti Montalais.\n\n\"Herra de Bragelonne!\" sopersi Louise.\n\n\"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme\", sanoi\nMontalais.\n\n\"Voi, Montalais, Montalais, armahda!\" hätääntyi la Vallière; \"sinä olet\njo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!\"\n\nNämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet\nMontalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.\n\n\"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!\" huusi hän\nRaoulille; \"ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin.\"\n\n\"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles\", vastasi Bragelonne\nkumartaen.\n\n\"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?\" kysyi\nMontalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä\npaljon ihmeissään kuin toverinsakin.\n\n\"Miksikö?\" toisti Raoul.\n\n\"Niin\", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.\n\n\"Sentähden että lähden matkalle\", ilmoitti Bragelonne katsellen\nLouisea.\n\nNuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi\nja huojui.\n\n\"Te matkustatte, Raoul!\" huudahti hän, \"minne?\"\n\n\"Rakas Louiseni\", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, \"minä\nlähden Englantiin.\"\n\n\"Ja mitä te Englannissa teette?\"\n\n\"Kuningas lähettää minut sinne.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin\nvaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri\nkeskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut\noivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi\nilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä\nkohtaan.\n\n\"Hänen majesteettinsa\", kertoi hän, \"on suvainnut muistaa, että herra\nkreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis\nkuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi\nhän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen\nmajesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut\nminulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen\nkirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi\nhän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille,\nkun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" mutisi Louise järkkyneenä ja mietteissään.\n\n\"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti\", ihmetteli\nMontalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.\n\n\"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa\", lausui Raoul, \"on\ntoteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta\nolin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä,\njonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain\nneiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin\nViisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät\nmolemmat.\"\n\n\"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena\", sanoi Montalais auttaakseen\nLouisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.\n\n\"Voitteko pahoin!\" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la\nVallièren kättä. \"Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä.\"\n\n\"Ei se merkitse mitään.\"\n\n\"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?\" virkkoi\nnuori mies hellästi hymyillen.\n\nLouise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut\nepäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.\n\n\"Voi, te tiedätte hyvin\", sai hän ponnistautuen sanotuksi, \"että\nsydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette,\nherra de Bragelonne.\"\n\n\"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä,\nettä pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi.\nJa sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä\nluottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni;\nannathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan\nlapsellisesti?\"\n\n\"Puhukaa, herra Raoul\", sanoi Louise vapisten; \"minä kuuntelen teitä.\"\n\n\"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen\nankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin\nsieluani.\"\n\n\"Viivyttekö sitten kauankin poissa?\" kysyi la Vallière ahdistuneesti,\nMontalaisin kääntäessä pois kasvonsa.\n\n\"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään.\"\n\nLa Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan\npakahtumaisillaan.\n\n\"Se on kummallista\", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä\nsurumielisesti; \"olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni\nvaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein\nsydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista\ntulevaisuuden toiveista, -- ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan\nespanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden\nilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta,\ntavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota\nhänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen,\nsillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda\nminulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä\nse johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden\nilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja\nsydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta\napeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä\ntiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan\nrakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä\nJumala, hyvä Jumala!\"\n\nTämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin,\nja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei\nsuinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja\nsydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.\n\nRaoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut\nsyvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän\ntaivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään.\nSaattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.\n\n\"Nouskaa, nouskaahan\", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan\nitkuun, \"sillä tuolla tulee Athénais!\"\n\nRaoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran\nLouiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten\nsydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de\nTonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan\nhiekkaa.\n\n\"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?\" kysyi hän nuoren tytön\nehtiessä lähemmäksi.\n\n\"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja\nhänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä.\"\n\nSen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen\nsilmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja\npoistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan\ntaaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen\nnuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet\nhäntä katseillaan.\n\n\"No, vihdoinkin olemme rauhassa\", virkkoi Athénais ensimmäisenä\nkeskeyttäen äänettömyyden; \"nyt saamme vapaasti haastella eilisestä\nsuuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt\ntahdotte olla tarkkaavaisia\", jatkoi hän vilkuen joka taholle, \"niin\nselitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson\nvelvollisuudeksemme ja -- ellette vähemmästä ymmärrä -- mikä tässä\nasiassa on Madamen tahto.\"\n\nJa mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa,\njoka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että\nAthénais todella esiintyi virallisena edustajana.\n\n\"Madamen tahto!\" huudahtivat Montalais ja La Vallière yhtaikaa.\n\n\"_Uhkavaatimus_!\" vastasi neiti de Tonnay-Charente diplomaattisesti.\n\n\"Mutta, hyvä Jumala\", sopersi la Vallière, \"tietääkö Madam, että --?\"\n\n\"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet\", vakuutti Athénais\npainokkaasti. \"Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit.\"\n\n\"Oh kyllä!\" lupasi Montalais. \"Olen pelkkänä korvana. Puhu, Athénais.\"\n\n\"Voi taivas! Hyvä Jumala!\" surkeili Louise vapisevana, \"saankohan enää\nelääkään tämän kamalan illan jälkeen?\"\n\n\"Oh, älä toki noin säiky\", tyynnytti Athénais; \"meillä on keino\nkäsissämme.\" Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen\nkumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten\nsanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse\nvaltamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.\n\n\n\n\n129.\n\nOnnellinen prinssi.\n\n\nLinnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen\ntätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli\npuhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin\ntielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä\npalaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin\nseurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta,\nja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä,\noliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta\nkysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen\ntasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta\nehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri\ntyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja\nvakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta\nvalitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli\nManicamp hajamielisesti vastannut:\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n\"Se olisi siis täytettävä\", oli Malicorne lisännyt.\n\n\"Epäilemättä, mutta miten?\"\n\n\"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp.\"\n\n\"Hyvä! Puhukaa!\"\n\n\"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu.\"\n\n\"Mutta onhan teillä sellainen virka?\"\n\n\"On vasta vakuutettuna.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa.\"\n\n\"Niinpä niin\", oli Manicamp vastannut toistamiseen.\n\n\"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi\", oli virantavoittelija\nkehoittanut.\n\n\"Paras, paras ystävä\", huokasi Manicamp, \"toimen saaminen Monsieurilta\non asemamme suuria vaikeuksia.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta.\"\n\n\"Mikä estää?\"\n\n\"Välit ovat kylmenneet.\"\n\n\"Lorua!\" virkahti Malicorne koruttomasti.\n\n\"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea\", sanoi Manicamp, \"niin\nvoimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?\"\n\n\"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja\nmenettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille\nsuopeaksi.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun\nolette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen\nkuninkaallisen korkeutensa kanssa.\"\n\n\"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?\"\n\n\"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki.\"\n\n\"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen.\"\n\n\"Mitä saitte heltiämään?...\"\n\n\"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen.\"\n\n\"Suuri uutinen, jumaliste!\" vastasi Malicorne ivallisesti; \"jokainen\nhuutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla\nsalaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni\nmukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet\nlähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen\nkuninkaallista korkeuttansa kohtaan!\"\n\n\"Mistähän de Guichen tavoittaisi?\"\n\n\"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille:\nodottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut\nkävelyihin.\"\n\n\"Niin, mutta missä hän käyskentelee?\"\n\n\"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä.\"\n\n\"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!\"\n\n\"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että\nhairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes\nodottaa. Ja te olette rahapulassa?\"\n\n\"Kireästi!\" valitti Manicamp.\n\n\"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin\nMalicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole.\"\n\n\"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani.\"\n\n\"Tehkää niin.\"\n\nDe Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de\nGuicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.\n\n\"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni\", virkkoi Manicamp.\n\"Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi\non _sielu_.\"\n\nDe Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui\nhänen käsivarteensa.\n\n\"Paras Manicamp\", vastasi hän, \"muuta minä etsin kuin loppusointua.\"\n\n\"Mitä siis puuttuu?\"\n\n\"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni\", jatkoi kreivi,\n\"tuollainen laiskuri, veltto veitikka?\"\n\n\"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi.\"\n\n\"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa.\"\n\n\"Käännä siis askeleesi taloa kohti\", neuvoi Manicamp.\n\n\"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies.\"\n\n\"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?\"\n\n\"Ei, mutta hyvin vetää vertoja.\"\n\n\"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla?\nOh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen\ntäydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen\nsuostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen\ntodellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän\nkolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota\npetoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin\nlämpimäisiä.\"\n\n\"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp.\"\n\n\"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi\", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti,\n\"ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni.\"\n\n\"Jos Raoul olisi täällä\", virkkoi de Guiche, \"niin hän kyllä ymmärtäisi\nminua.\"\n\n\"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu\nnähdä _Madame_ lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista _Monsieuria_.\"\n\n\"Manicamp!\" huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa\nkatseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.\n\n\"Mikä nyt tuli, paras kreivi?\" kysyi hän vain.\n\n\"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!\" huudahti de Guiche.\n\n\"Mitä nimiä?\"\n\n\"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä.\"\n\n\"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut\nvaltakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi\nluulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla\ntietysti on vaimo -- niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on\nsinun lähestyttävä herraa.\"\n\n\"Häijy ilveilijä\", hymyili kreivi; \"sitäkö sinä tarkoitit?\"\n\n\"En mitään muuta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\"\n\n\"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse\nherttuasta\", lisäsi Manicamp, \"niin sanon sinulle: Lähentele sitä\ntaloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään\ntapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi.\"\n\n\"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä\nveruke!\"\n\n\"Tekosyy, _pardieu!_ Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi\nhän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!\"\n\n\"Mikä Malicorne?\" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin\nmuistellakseen. \"Olen tuntevinani sen nimen...\"\n\n\"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen\nkolmekymmentätuhatta écua velkaa.\"\n\n\"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista...\"\n\n\"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran -- ei sen\nmustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin.\"\n\n\"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän\nminulle keinon päästä Monsieurin suosioon, -- jonkun tekosyyn rauhan\nrakentamiseksi hänen kanssaan.\"\n\n\"Hyvä on; minä puhun hänelle siitä.\"\n\n\"Mutta kuka tuolta tulee?\"\n\n\"Bragelonnen varakreivi näkyy olevan.\"\n\n\"Raoul! Niin, tosiaankin.\"\n\nJa de Guiche astui ripeästi nuorta miestä vastaan.\n\n\"Sinäkö, paras Raoul?\" sanoi de Guiche.\n\n\"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!\" vastasi Raoul\npuristaen kreivin kättä. \"Hyvää päivää, herra Manicamp.\"\n\n\"Mitä, lähdetkö matkalle, varakreivi?\"\n\n\"Se tuli tehtäväksi... Kuninkaan asialla.\"\n\n\"Minne matkustat?\"\n\n\"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa\nviedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II:lle.\"\n\n\"Tapaat hänet yksinään, sillä Monsieur on liikkeellä.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Läksi kylpemään.\"\n\n\"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet\nesittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut\nkuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen\nmajesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun\nmatkaan.\"\n\nManicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. \"Siinä se veruke\",\nkuiskasi hän; \"herra de Bragelonnen anteeksipyyntö.\"\n\n\"Huono tekosyy\", arveli de Guiche.\n\n\"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno,\nniinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa.\"\n\n\"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon\nse sitten millainen hyvänsä. -- Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!\"\nJa sitten ystävykset syleilivät toisiaan.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de\nTonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.\n\nSaatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen\nedessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin\nvaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa\nkynttilän.\n\nBragelonnea odotettiin; hänet ilmoitettiin heti tultuansa.\n\nHän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä.\nJa Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de\nBragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le\nHavresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.\n\n\"Ah\", virkkoi hän, \"siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte\nveljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan\nkiitollisuudenvelastaan isää kohtaan.\"\n\n\"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame,\non runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni\ntehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen\nisän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja\nkiitollisuudesta.\"\n\n\"Tunnetteko veljeni, herra varakreivi?\"\n\n\"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen\nmajesteettiansa.\"\n\n\"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin\nepäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä\nannan teille aina tukeni.\"\n\n\"Oi, teidän korkeutenne on liian armollinen!\"\n\n\"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin\nmerkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten\nmielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne\nhairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja\nde Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä.\nMatkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa\nanteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla\nteille jossakin suhteessa avulias.\"\n\n\"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on\nsuvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Ja te aiotte palata Ranskaan?\"\n\n\"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas\nKaarle II anna minulle muita määräyksiä.\"\n\n\"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman\npitkäksi aikaa.\"\n\n\"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän\nkuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan\nkuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia\npalvelijoitaan.\"\n\n\"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä\nkäskyä määräysvallan väärinkäyttönä!\"\n\n\"En käsitä, Madame.\"\n\n\"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on\nEnglanninkin hovissa.\"\n\nRaoul hymyili.\n\n\"Kas\", lausui Madame, \"tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään\nhyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de\nBragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen\ntoiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?\"\n\n\"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te\nymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa\nnykyisin tuottaisi minulle tuskaa.\"\n\n\"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin\ntunteisiin?\"\n\n\"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen,\nettä hänellä on minua kohtaan samat tunteet.\"\n\n\"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin,\njotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä\ntoivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?\"\n\n\"On hyvin suuri vastus, Madame.\"\n\n\"Joutavia! Mikä se olisi?\"\n\n\"Kuninkaan tahto.\"\n\n\"Kuninkaan tahto!... Vastustaako kuningas avioliittoanne?\"\n\n\"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la\nFèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän\nainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa.\"\n\n\"Eikö rakastamanne henkilö siis ole teidän arvoisenne?\"\n\n\"Hän ansaitsisi vaikka jonkun kuninkaan rakkauden, Madame.\"\n\n\"Tarkoitan: ehkä hän ei ole yhtä jalosukuinen kuin te?\"\n\n\"Hän on hyvää sukua.\"\n\n\"Nuori, kaunis?\"\n\n\"Seitsemäntoista ikäinen ja minun mielestäni hurmaava!\"\n\n\"Asuuko hän maaseudulla vai Pariisissa?\"\n\n\"Hän on Fontainebleaussa, Madame.\"\n\n\"Hovissako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tunnenko minä hänet?\"\n\n\"Hänellä on kunnia kuulua teidän kuninkaallisen korkeutenne\nhuonekuntaan.\"\n\n\"Hänen nimensä?\" kysyi prinsessa levottomana; \"jos nimittäin\", lisäsi\nhän nopeasti peräytyen, \"hänen nimensä ei ole salaisuus?\"\n\n\"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse\nsalata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka\nolette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de\nla Vallière.\"\n\nMadamelta pääsi huudahdus, johon sisältyi enemmän kuin kummastusta.\n\n\"Ah\", virkkoi hän, \"la Vallière... hän, joka eilen...\"\n\nPrinsessa pysähtyi.\n\n\"Hän, jolla eilen oli pahoinvoinnin kohtaus, luullakseni\", jatkoi hän.\n\n\"Niin, Madame; vasta tänä aamuna sain kuulla siitä.\"\n\n\"Ja tapasitteko hänet ennen tännetuloanne?\"\n\n\"Minulla oli kunnia lausua hänelle jäähyväiset.\"\n\n\"Ja te sanotte\", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, \"että\nkuningas on... lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen\nkanssa?\"\n\n\"Niin, Madame, lykännyt hän sen on.\"\n\n\"Ja mainitsiko hän mitään perustetta tälle kannalleen?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Onko siitä pitkäkin aika, kun kreivi de la Fère esitti pyyntönne?\"\n\n\"Toista kuukautta, Madame.\"\n\n\"Se on omituista\", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti\npilvi. \"Jo kuukausi takaperin?\" toisti hän.\n\n\"Niille vaihein.\"\n\n\"Olette oikeassa, herra varakreivi\", sanoi prinsessa, ja Bragelonne\nolisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; \"veljeni ei\nsaa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi\nkirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä\nteidän paluutanne.\"\n\nJa Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen.\nRaoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle\nja läksi.\n\n\"Kuukausi!\" mutisi Henriette. \"Olisinko siis ollut tässä suhteessa\nsokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?\"\n\nJa koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan\nveljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli\nkutsuttava Bragelonne kotiin.\n\nKreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin\nkehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät\nsatuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää\npitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka\nkylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt\nnaisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei\npolttaisi hänen ihoaan.\n\nMonsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman\nkauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli\nsaanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen\nhuolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen\ntuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua.\nSitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen\nhermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli\njännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja\nruumistaan onnellisessa tasapainossa.\n\nSiksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa\nuhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta\nhuudahdusta.\n\n\"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin\", sanoi Manicamp, joka\nluuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa kasvoilta.\n\n\"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!\" huuteli\nprinssi.\n\n\"Tervehdys monseigneurille!\" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin\näänensävystä. \"Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän\nkorkeudellenne!\"\n\n\"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse\nhevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden\nholvien alla.\"\n\n\"Kuten käskette, monseigneur.\"\n\nJa kehoitusta noudattaen de Guiche asettui prinssin oikealle puolelle.\n\n\"No, paras Guicheni\", puhui Filip, \"kerrohan minulle nyt vähän uutisia\nsiitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani.\"\n\nDe Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti\nnauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.\n\nNe muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät\nvelvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen\nsanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen\nensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.\n\nPunastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa,\nManicampin katseen kannattelemana.\n\n\"Ah, monsieur\", vastasi hän, \"olkaa armelias onnettomalle älkääkä\nuhratko minua chevalier de Lorrainelle!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän\nkorkeutenne ja ivailee minua säälimättä.\"\n\n\"Rakastumisestasi prinsessaanko?\"\n\n\"Oi, monseigneur, Jumalan tähden!\"\n\n\"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä\nsilmäyksiä Madameen!\"\n\n\"En milloinkaan tunnusta sellaista, monseigneur.\"\n\n\"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä\nkunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de\nChalaisista tai neiti de la Vallièresta.\"\n\nSitten hän äkkiä keskeytti puheensa.\n\n\"Kas niin!\" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. \"Näin minä leikin\nkaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja\nla Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa.\"\n\n\"Tosiaan, monseigneur\", virkkoi kreivi, \"te olette tänään mainiolla\ntuulella.\"\n\n\"Niin olen! Minä voin hyvin, ja sitäpaitsi minua ilahduttaa nähdä\nsinut.\"\n\n\"Kiitos, monseigneur.\"\n\n\"Kannoitko sitten minulle kaunaa?\"\n\n\"Minäkö, monseigneur?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mistä, hyvä Jumala?\"\n\n\"Siitä, että keskeytin sinun tanssisi ja tepsuttelusi.\"\n\n\"Oi, teidän korkeutenne!\"\n\n\"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota\nsilmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni,\nja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi;\ntuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen\nkatseli, niin olenpa varma siitä, että...\"\n\n\"Mistä, monseigneur? Teidän korkeutenne peloittaa minut.\"\n\n\"Että hän on sinut kerrassaan hylännyt.\" Ja prinssi nauroi hyvin\nmakeasti.\n\n-- Tosiaankin, -- ajatteli Manicamp, -- arvoaste ei siinä merkitse\nmitään, kaikki ovat samanlaisia.\n\nPrinssi Filip jatkoi: \"No, sinä olet siis tullut takaisin meidän\nmiesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu\nherttaiseksi.\"\n\n\"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen\nvaikutus herra de Lorraineen?\"\n\n\"Hyvin yksinkertaisesti siten, että hän kadehtii sinua.\"\n\n\"Pyh, todellako?\"\n\n\"Asia on niinkuin sanon.\"\n\n\"Liian suuri kunnia minulle.\"\n\n\"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta\npoissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja\narvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?\"\n\n\"En edes aavistakaan, monseigneur.\"\n\n\"No niin, -- kun sinä olit maanpaossa, -- sillä karkoitettuna sinä\nolit, Guiche-poloiseni...\"\n\n\"_Pardieu_, monseigneur, kenen syystä?\" virkahti de Guiche nyreäksi\ntekeytyen.\n\n\"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi\", vastasi hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa. \"Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen\nvakuutan ruhtinaan sanalla!\"\n\n\"Ette te, monseigneur, sen kyllä tiedän, mutta...\"\n\n\"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet\nsitten hänelle tehnyt, Madamelle?\"\n\n\"Todellakaan, monseigneur...\"\n\n\"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole\näkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy\nhänen pahastukseensa.\"\n\n\"Silloin, monseigneur\", huomautti de Guiche, \"olen vain puolittain\nonneton.\"\n\nKreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista\nprinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen\nnaurua, jota ei voinut tukahduttaa.\n\n\"Maanpakosi muuten onkin herättänyt mielessäni uuden aatoksen.\"\n\n\"Sepä hauskaa!\"\n\n\"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis\nsaavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan\nnuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua\nkohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta\nmallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi.\nMieleeni juolahti rakastaa vaimoani.\"\n\nDe Guiche katseli prinssiä teeskentelemättömän hämmästyneenä.\n\n\"Oo\", sopersi hän väristen, \"ettehän sentään sitä päätöstänne ihan\ntosissanne tehnyt, monseigneur?\"\n\n\"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana\nhuomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun\nsaa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista\nja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin\nVillers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä,\nja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla\nseudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen\nkanssa... Mitä siitä sanot, de Guiche?\"\n\n\"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur\", vastasi de Guiche, joka\ntodellakin vapisi.\n\n\"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta\nhovista!\"\n\n\"Minäkö, monseigneur?\"\n\n\"Mutta niin ollen en ottaisikaan sinua mukaamme, kuten alussa\nsuunnittelin.\"\n\n\"Mitä! Mukaanne, monseigneur?\"\n\n\"Niin, jos todella heitän koko hovin silleen.\"\n\n\"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan\nteidän korkeuttanne maailman ääriin.\"\n\n\"Sinua älytöntä!\" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea\nvastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten\nratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt\nsitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: \"Ajattele toki, mitä puhut!\"\n\n\"Asia on siis sovittu\", virkkoi prinssi. \"Koska olet minuun niin\nkiintynyt, niin vien sinut matkassani.\"\n\n\"Minne vain, monseigneur, minne vain\", riemastui de Guiche, \"vaikkapa\nheti paikalla! Oletteko valmis?\"\n\nJa nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi\nhypähdystä eteenpäin.\n\n\"Maltas, maltas\", hillitsi prinssi; \"meidän on mentävä linnan kautta,\nnoutaaksemme vaimoni, _parbleu_!\"\n\n\"Hetikö hänet!\" äännähti de Guiche.\n\n\"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden\nsuunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin.\"\n\n\"Olen suuresti pahoillani, monseigneur\", vastasi kreivi, \"mutta silloin\nei de Guichesta tule saattolaistanne.\"\n\n\"Mitä joutavia!\"\n\n\"Niin, -- miksi otatte Madamen vakinaisesti mukaanne?\"\n\n\"No, koska huomaan rakastavani häntä!\"\n\nDe Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen\nhilpeytensä.\n\n\"Jos rakastatte Madamea, monseigneur\", sanoi hän, \"niin sen rakkauden\ntäytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne.\"\n\n\"Eipä hullummin, eipä hullummin\", hymähti Manicamp itsekseen.\n\n\"No, nyt Madamen pelko valtaa sinut jälleen\", vastasi prinssi.\n\n\"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni\nnaista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi.\"\n\n\"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen\noletkaan, ystäväni!\"\n\n\"Tahtoisinpa nähdä teidät minun asemassani, monseigneur.\"\n\n\"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti;\ntahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on\nhalpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle.\"\n\n\"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen\nkorkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi.\"\n\n\"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta,\njotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!\"\n\n\"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää\nikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi.\"\n\n\"Niin ollen et sinä siis anna hänelle anteeksi?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan\nvälillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan,\nettä hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan\nälykkyyteensä.\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea\nleikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit\nkiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa\nkäsityksesi vaimostani.\"\n\n-- Tosiaankin, -- tuumi Manicamp itsekseen, -- siinäpä aviomies, jolle\nhänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas\nKandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.\n\n\"Sanalla sanoen\", lisäsi prinssi, \"sinä opettelet ajattelemaan toisin\nvaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen.\nMinun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole\njokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa.\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme\", keskeytti\nprinssi.\n\n-- Kun hän kerran tahtoo, -- kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, --\nniin taivu nyt ajoissa.\n\n\"Minä alistun, monseigneur\", lupasi kreivi.\n\n\"Ja hyväksi aluksi\", jatkoi monseigneur, \"tänä iltana on soittoa\nMadamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien\nsinut hänen luokseen.\"\n\n\"Oh\", vastusteli de Guiche, \"siitä toki sallinette minun kieltäytyä.\"\n\n\"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!\"\n\n\"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden.\"\n\n\"Niinkö!\" nauroi prinssi.\n\n\"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin.\nSaattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on\naina liian vähä, kuten sanotaan.\"\n\n\"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet\nnoutamaan minut; minä odotan sinua.\"\n\n\"Koska teidän korkeutenne ehdottomasti käskee...\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n-- Hän ei siitä hellitä, -- ajatteli Manicamp, -- ja tuollaisessa juuri\naviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä\nkuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.\n\nNäin haastellen prinssi seuralaisineen astui linnan viileimpiin\nsuojaimin.\n\n\"Muuten\", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, \"minulla oli\ntehtävä Teidän korkeutenne luona.\"\n\n\"Toimita asiasi.\"\n\n\"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän\nlähettää kauttani terveisensä monseigneurille.\"\n\n\"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene\npukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin --\"\n\n\"Mitä silloin tapahtuu, monseigneur?\"\n\n\"Silloin minä lähetän sinut Bastiljiin.\"\n\n\"Toden totta\", sanoi de Guiche nauraen, \"hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame\nkarkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja\nmonseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon.\nKiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!\"\n\n\"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman\nsinua. Tule pian takaisin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani,\nmonseigneur.\"\n\n\"Pah!\"\n\n\"Jos en palaakaan teidän korkeutenne luo muutoin kuin erityisellä\nehdolla.\"\n\n\"Nimeä se.\"\n\n\"Haluan olla mieliksi eräälle ystäväni ystävälle.\"\n\n\"Mikä hän on nimeltään?\"\n\n\"Malicorne.\"\n\n\"Ruma nimi.\"\n\n\"Mutta oikein hyvästi käytetty, monseigneur.\"\n\n\"Saattaa olla. No?\"\n\n\"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän\nluonanne, monseigneur.\"\n\n\"Millaisen paikan?\"\n\n\"Millaisen hyvänsä, esimerkiksi tarkastajan toimen.\"\n\n\"_Parbleu!_ Sepä sattuu mainiosti: juuri eilen eroitin\nkatselmusherrani.\"\n\n\"No, katselmusherraksi sitten, monseigneur. Mitä hänellä on tehtävää?\"\n\n\"Ei juuri mitään, -- pitää silmällä ja antaa tietoja.\"\n\n\"Kotipoliisiko?\"\n\n\"Jotakuinkin.\"\n\n\"Voi, kuinka erinomaisesti se sopii Malicornelle!\" rohkeni Manicamp\ntokaista.\n\n\"Tunnetteko sitä miestä, herra Manicamp?\" tiedusti prinssi.\n\n\"Likeisesti, monseigneur. Hän on ystäväni.\"\n\n\"Ja teidän mielipiteenne on?\"\n\n\"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko\nvirka tuottaa?\" kysyi kreivi prinssiltä.\n\n\"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei\nkoskaan voi kylliksi palkita.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte hyvin hoidetulla, prinssi?\"\n\n\"No, tietenkin, että virkailija on nokkela mies.\"\n\n\"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on\novela kuin paholainen.\"\n\n\"No, -- siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon\", vastasi prinssi\nnauraen. \"Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi.\"\n\n\"Niin luulen, monseigneur.\"\n\n\"No, mene sitten ilmoittamaan herra Mélicornellesi...\"\n\n\"Malicorne, monseigneur.\"\n\n\"En koskaan totu siihen nimeen.\"\n\n\"Manicamp sujuu teiltä varsin hyvin, monseigneur.\"\n\n\"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi\njohdattaisi minua sen verran.\"\n\n\"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei\nsiitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu.\"\n\n\"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä...\nMutta, maltas, -- tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä\nruma kuin nimensä, niin peruutan sanani.\"\n\n\"Monseigneur tuntee hänet.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä\njuuri minun esittelemänäni.\"\n\n\"Ahaa, niin oikein, -- nyt muistan... Lempo, hän on sievä poika!\"\n\n\"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut.\"\n\n\"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani\ntai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa\nhovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen\nympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos\nminä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista\nvaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu\nsekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään.\"\n\n\"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur\", virkkoi Manicamp, osoittaen\nhyväksymistään sekä silmillään että äänellään.\n\nDe Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä\nhän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa\nepäröimistä.\n\nManicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De\nGuiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.\n\nLaulellen, nauraen ja peilaillen Monsieur vietti aikaansa\npäivällishetkeen asti mielentilassa, joka saattoi johtaa katsojan\nmieleen sadun onnellisen prinssin.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] \"Monsieur\" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä\nkirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka\nsittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). _Suom_.\n\n[2] Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman\nsukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin\ntyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. _Suom_.\n\n[3] Neiti. _Suom_.\n\n[4] Lieue vastasi 4-5 km.\n\n[5] Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV:n toisena puolisona ja oli\nsitten Ludvig XIII:n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon\nsuosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630\ntoimitti korkean vastustajansa maanpakoon. _Suom_.\n\n[6] Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne. _Suom_.\n\n[7] Espanjan prinsessain arvonimi. _Suom_.\n\n[8] \"Myladyn poika\" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten\nmuistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun\noli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta\nkevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa,\nesiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana. _Suom_.\n\n[9] Korotonta loppu-e:tä ei ranskankielessä äännetä.\n\n[10] Marski d'Ancre joutui raivostuneen väkijoukon uhriksi. _Suom_.\n\n[11] _Aux Médicis_ merkitsee Medici-suvun kunniaksi nimitettyä\nravintolaa, _medici_ italiaksi \"lääkärit\", ja siihen on Cropole\nlisäävinään ranskalaisenkin monikkopäätteen, joka on s. _Suom_.\n\n[12] Kuninkaallinen palatsi Lontoossa: sen ikkunasta Kaarlo I astui\nmestauslavalleen, viimeisenä seuralaisenaan kamaripalvelija Parry.\n_Suom_.\n\n[13] Lotrinkilaisen hallitsijasuvun nuoremman haaran päämies Henri de\nGuise pyrki muuttamaan Ranskan vallanperimystä omaksi hyväkseen; Henrik\nIII surmautti hänet vieraspidoissaan 1588. _Suom_.\n\n[14] \"Suojelija\", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen\nKuningaskuntain hallitusta. _Suom_.\n\n[15] \"Myladyn poika\" 67. luku.\n\n[16] Ranskalainen kaivertaja (1592-1645), ensimmäinen yksinomaan\ngraafikoksi antautunut luova taiteilija. _Suom_.\n\n[17] \"Myladyn poika\" 53. luku.\n\n[18] Muista!\n\n[19] Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta\npaljaaksi ajeltuna. _Suom_.\n\n[20] \"Myladyn poika\" 12. luku.\n\n[21] Päiväntasaus latinaksi. _Suom_.\n\n[22] Merenjumalan keskeneräinen uhkaus Vergiliuksen _Aeneidissä_.\n_Suom_.\n\n[23] Englannin ja Skotlannin rajajoki. _Suom_.\n\n[24] Latinaa: \"Tässä lepää kunnioitettava Peter William Scott,\nNewcastlen luostarin arvoisa kanunki. Kuollut 14. helmikuuta Herran\nvuonna 1208. Maatkoon rauhassa.\" _Suom_.\n\n[25] _Myladyn poika_, 71. luku.\n\n[26] _Myladyn poika_, 38. luku.\n\n[27] Kts. 1. niteen johdantoa.\n\n[28] Atos on vuori Kalkidiken niemimaalla Kreikassa.\n\n[29] Kts. 1. niteen johdantoa.\n\n[30] Näemme muskettisoturien vakaisen kapteenin sotkeutuneen hänen\nliikkuvaisiin miehiinsä kardinaalin muistissa. _Suom_.\n\n[31] Letkautus kardinaalin italialaisuudelle. _Suom_.\n\n[32] Monista harvinaisista aineksista valmistettua orvietaania eli\n\"venetsialaista siirappia\" pidettiin vielä 1600-luvulla yleislääkkeenä\nkaikkia myrkkyjä vastaan. _Suom_.\n\n[33] Valtiokonttorin rahastonhoitajaksi: yli-intendenttinä Fouquet\nvastasi nykyaikaista rahaministeriä. _Suom_.\n\n[34] Grève-torilla oli pitkät ajat mestauslava. _Suom_.\n\n[35] Itävallan keisarin Kaarle V:n. tultua naimissuhteen perusteella\nEspanjankin kuninkaaksi oli jälkimmäinen maa pitkät ajat Itävallan\nhovin varsinaisena asuinsijana. _Suom_.\n\n[36] Espanjan kuninkaan.\n\n[37] Abbé merkitsee ranskankielessä sekä apottia eli luostarinjohtajaa,\nyleensä hengenmiestä, pastoria. _Suom_.\n\n[38] Maanalainen rikkauden jumala kreikkalaisessa mytologiassa. _Suom_.\n\n[39] Etevä ranskalainen sotapäällikkö (1611-75). _Suom_.\n\n[40] Shakespearen huvinäytelmä.\n\n[41] Julkaistusta ajatelmakokoelmastaan tunnettu ylimys. _Suom_.\n\n[42] _Zephyre_ on ranskankielessä länsituuli, _furet_ hilleri. _Suom_.\n\n[43] Kreikankielessä \"kaunis saari\", ranskaksi _belle isle_.\n_Suom_.\n\n[44] Hotelli merkitsi siihen aikaan komeata asuinrakennusta. _Suom_.\n\n[45] Fénélonin teoksessa nimeltä \"Telemakhoksen seikkailut.\" _Suom_.\n\n[46] Portoksen hyväksymä hienompi muoto Mousquetonista, jota hänen\nuskottu palvelijansa katsoi karkean soturimaiseksi sukunimeksi\n(\"Myladyn poika\", 14. luku). _Suom_.\n\n[47] Aramiksen rakastajattaren nuoruudessaan käyttämä salanimi, madame\nde Chevreusen, josta sittemmin tuli Raoul de Bragelonnen äiti. _Suom_.\n\n[48] Viittaus tekijän nuoruudenvuosina toimineen ovelan valtiomiehen\nTalleyrandin lauselmaan, että sanat ovat parhaat peittämään ajatuksia.\n_Suom_.\n\n[49] Linnaleirin suunnittelutaito. _Suom_.\n\n[50] Kreivi de Guichen isä oli markiisi de Grammont. _Suom_.\n\n[51] Suomeksi \"turmansarvi.\"\n\n[52] Louise de la Vallière nyrjäytti nuorena jalkansa niin pahoin, että\nhänen käyntiinsä jäi hiukan vikaa (\"Myladyn poika\", 15. luku). _Suom_.\n\n[53] Nämä _Mémoires du Comte de la Fère_, joihin Dumas \"Kolmen\nmuskettisoturin\" johdannossa kertoo tutustuneensa Pariisin\nkuninkaallisen kirjaston säilyttämänä käsikirjoituksena, ovat\nmyöhemmälle tutkimukselle tuntemattomat: Koko muskettisoturi-sikermän\npäälähteenä on vuonna 1701 painettu teos, _Mémoires de M. d'Artagnan_,\njonka tekijä Gatien Courtils de Sandraz esittäytyy kapteeni\nd'Artagnanin ystävänä. Lienee syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että\n\"Bragelonnen varakreiviin\" ovat erityisesti Tallemant des Réaux'n\n_Historiette_ ja madame de Lafayetten _Henriette d'Angleterre_ antaneet\nrunsaasti mukanaolleiden muistelopiirteitä. D'Artagnan esiintyy\nkaikissa laajemmissa Ranskan historioissa. _Suom_.\n\n[54] Ainiaaksi.\n\n[55] Edellä esitelty Orléansin herttua Gaston, jonka arvon näimme\nvastikään periytyneen hänen nuoremmalle veljenpojalleen Filipille, otti\nhiljaisesti osaa useihinkin salaliittoihin Ludvig XIII:n tai oikeastaan\nRichelieun valtaa vastaan, toimittaen \"tusinalta parhaalta ystävältänsä\npään putoamaan\" sillä arastelevalla menettelyllään, että hän\njuonittelua edistäessään ei tarpeen tullen rohjennut antaa\npuoluelaisilleen kannatusta. Suoranaiseen kansalaiskapinaan puhkesi\ntyytymättömyys \"suurta kardinaalia\" vastaan v. 1632; silloin\nMontmorencyn herttuan johtama kumouspuolue valloitti useita kaupunkeja\nja toivoi saavansa apua sekä napolilaisilta että espanjalaisilta, mutta\nkärsi ennenaikaisessa Castelnaudaryn taistelussa ratkaisevan tappion,\njoka toimitti hänet ja monta muuta johtajaa mestauslavalle. Tällä\nkertaa olivat myöskin Orléansin Gaston ja itse leskikuningatar Maria\nMediciläinen sekaantuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen siksi\njulkisesti, että he eivät aluksi voineet välttää vankilaa. _Suom_.\n\n[56] Senaikainen romanttinen kirjailijatar, esitelty \"Myladyn pojan\"\n23. luvussa. Juuri hän eräässä perusteellisessa romaanissaan tuohon\ntapaan kartoitti rakkauden valtakunnan. _Suom_.\n\n[57] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa metsästäjä, joka yllätti\nArtemis-jumalattaren kylpemässä.\n\n[58] [Lausua] en sitä jaksa. _Suom_.\n\n[59] _Ad majoren Dei gloriam_ (Jumalan kunnian kirkastamiseksi),\njesuiittien veljeskunnan tunnuslause. _Suom_.\n\n[60] Tuon miehen kuullen? _Suom_.\n\n[61] Joutuin, joutuin! _Suom_.\n\n[62] Siinäpä mies! _Suom_.\n\n[63] Tällä merkillä voitat. _Suom_.\n\n[64] Kuningas Henrik IV:n murhaaja. _Suom_.\n\n[65] Sankarillinen rakastajaritari useissa Keskiajan saturomaaneissa.\n_Suom_.\n\n[66] Manicamp liioittelee aika lailla. Lydian kuningas Kandaules oli\nniin ylpeä puolisonsa Nyssian kauneudesta, että hänen suosikkinsa\nGygeksen piti hänen tahdostaan ehdottomasti nähdä Nyssia\nverhoamattomana. Kuningatar huomasi kepposen ja pahastui siitä siinä\nmäärin, että pakotti Gygeksen surmaamaan hänen miehensä ja nousemaan\nhänen sijalleen. _Suom_.\n\n\n\n"]