[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fusvqzmez0n1fytQ-GrOYR7ZfSjHEHVISm5CJiI1vl60":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1464,"Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1464-dumas-alexandre-bragelonnen-varakreivi-ii","1464__Dumas_Alexandre__Bragelonnen_varakreivi_II","Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1847,1916,246721,1668453,false,53872,[24,25,26],"Adventure stories","France -- History -- Louis XIV, 1643-1715 -- Fiction","Historical fiction",[28,29,30],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II\" by Alexandre Dumas is a historical novel set during the reign of Louis XIV. This work explores the intrigues and social dynamics of the French court, centering around characters like D'Artagnan and his friends, who are deeply intertwined in love, rivalry, and friendship.   At the start of the novel, readers are introduced to an evening gathering at Madame's residence, reflecting the vibrant social life of the court. Various characters prepare for the event, which promises lively conversations and entertainment, a stark contrast to the tensions underlying their relationships. The scene is lively with the arrival of important figures, such as Monsieur and de Guiche, and we witness playful banter and social competition, particularly involving Madame as she deftly navigates the flirtations and ambitions of those around her. As the evening unfolds, the characters engage in witty interactions, revealing their motivations and the intricate web of courtly politics that Dumas is famous for weaving. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hämeen-Anttila, Väinö",339,"Muskettisoturi-sarjan päätösosa sijoittuu Aurinkokuninkaan hoviin, missä ikääntyneet sankarit Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan osallistuvat hovielämän juonitteluihin ja valtapeleihin. Historiallinen seikkailu seuraa myös nuorta Raoul de Bragelonnea sekä salaperäistä rautanaamioista vankia. Teos saattaa loppuun Dumas'n tunnetun saagan.","Alexandre Dumas'n 'Bragelonnen varakreivi II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1464. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BRAGELONNEN VARAKREIVI\n\n        eli\n\nMUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II\n\n\nHistoriallinen romaani Ludvig XIV:n hovista\n\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nSuomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nIlmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa\nArvi A. Kariston kustannuksella\nvuonna 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 130. Ilta Madamen luona.\n 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.\n 132. Kuninkaan mieliala.\n 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.\n 134. Uusi jesuiittikenraali.\n 135. Rajuilma.\n 136. Sade.\n 137. Tobias.\n 138. Madamen neljä mahdollisuutta.\n 139. Arpajaiset.\n 140. Malaga!\n 141. Herra de Baisemeauxin kirje.\n 142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt\n      täysissä voimissaan.\n 143. Rotta ja juusto.\n 144. Planchetin huvila.\n 145. Mitä Planchetin huvilasta näki.\n 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta\n      eriävät hyvinä ystävyksinä.\n 147. Portoksen esittely.\n 148. Välien selvittelyä.\n 149. Madame ja de Guiche.\n 150. Montalais ja Malicorne.\n 151. De Wardesin vastaanotto hovissa.\n 152. Kaksintaistelu.\n 153. Kuninkaan illallinen.\n 154. Illallisen jälkeen.\n 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.\n 156. Villikarjun väijytys.\n 157. Manicamp umpikujassa.\n 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.\n 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.\n 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.\n 161. Matka.\n 162. Naiskolmikko.\n 163. Ensimmäinen kinastus.\n 164. Epätoivo.\n 165. Pako.\n 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli\n      yhdestätoista keskiyöhön.\n 167. Lähettiläät.\n 168. Chaillot.\n 169. Kuningas taivuttaa Madamen.\n 170. Nuoren kreivittären nenäliina.\n 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.\n 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia\n      ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.\n 173. Soihtukulkue.\n 174. Ilmestys.\n 175. Kreivittären muotokuva.\n 176. Hampton Court.\n 177. Madamen kuriiri.\n 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.\n 179. Kaksi vanhaa ystävystä.\n 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.\n 181. Karhun talja.\n 182. Haudattu salaisuus esille.\n 183. Kaksi ystävätärtä.\n 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.\n 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä.\n 186. Markiisittaren malja.\n 187. Mazarinin kuitti.\n 188. Herra Colbertin konsepti.\n 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.\n 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.\n 191. Kaksi mustasukkaista.\n 192. Kotitarkastus.\n 193. Portoksen menettelytapa.\n 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva.\n 195. Kilpailijat politiikassa.\n 196. Kilpailijat rakkaudessa.\n 197. Kuningas ja aateli.\n 198. Myrskyn jälkeen.\n 199. Heu, miser!\n 200. Viimeinen isku.\n 201. Mitä Raoul oli aavistanut.\n 202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.\n 203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.\n 204. Grimaud tuumii.\n 205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.\n 206. Baisemeauxin seura.\n 207. Vanki.\n 208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan\n      Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle\n      siitä koitui.\n 209. Mestari Jean Percerin.\n 210. Pukunäytteet.\n 211. Mistä Molièren \"Porvari aatelismiehenä\" on kenties\n      saanut alkuaiheen.\n 212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.\n 213. Vieläkin illallinen Bastiljissa.\n 214. Veljeskunnan suurmestari.\n 215. Kiusaaja.\n 216. Kruunu ja tiara.\n 217. Vaux-le-Vicomten linna.\n 218. Melunin viini.\n 219. Nektaria ja ambrosiaa.\n 220. Viekas ja viekkaampi.\n 221. Colbertin hätävara.\n 222. Mustasukkaisen vimmaa.\n 223. Majesteettirikos.\n 224. Yö Bastiljissa.\n 225. Fouquetin varjo.\n 226. Aamu.\n 227. Kuninkaan ystävä.\n 228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.\n 229. Kuninkaan kiitollisuus.\n 230. Valekuningas.\n 231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.\n 232. Viimeiset jäähyväiset.\n 233. Beaufortin herttua.\n 234. Kun kello seisoi.\n 235. Planchetin omaisuus arvioidaan.\n 236. Herttuan omaisuus arvioidaan.\n 237. Hopealautanen.\n 238. Vanki ja vartijat.\n 239. Lupaukset.\n 240. Naisten parissa.\n 241. Ehtoollinen.\n 242. Colbertin vaunuissa.\n 243. Kaksi jokialusta.\n 244. Muskettisoturi vihjailee.\n 245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.\n 246. Valkoinen ja musta hevonen.\n 247. Suurmiehen seuraaja.\n 248. Saarelle saarretut.\n 249. Aramis selittää aseman.\n 250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.\n 251. Portoksen esi-isät.\n 252. Biscarratin poika.\n 253. Locmarian luola.\n 254. Yllätys luolassa.\n 255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa.\n 256. Titaanin kuolema.\n 257. Portoksen hautakirjoitus.\n 258. Gesvresin herttuan kierto.\n 259. Ludvig XIV:n kuninkuus.\n 260. Herra Fouquetin ystävät.\n 261. Portoksen testamentti.\n 262. Atoksen vanhuus.\n 263. Atoksen näky.\n 264. Kuoleman enkeli.\n 265. Tiedonanto.\n 266. Runoelman viimeinen laulu.\n      Jälkimaininta.\n      D'Artagnanin kuolema.\n\n\n\n\n130.\n\nIlta Madamen luona.\n\n\nKaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja\nlaittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin\npöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja\npukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan\ntienoissa illalla.\n\nJa kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun\noli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.\n\nKukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne\ntilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar --\nhurskas ja hyväluontoinen prinsessa -- ei kyennyt antamaan omille\nseuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se\nominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän\nMadameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen\nvalioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa\ntunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella\noli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen\nturmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi\ntaipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten\nMaria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka\npistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta\njokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.\n\nOliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme\nrikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta,\nkantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan\nsekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja\npoimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset\nkuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan\npahoitella.\n\nJa Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan\nvarmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi\nkeskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota\nkukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai\nhyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa\nvähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti\nheille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta\nvaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli\nottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista\nMonsieurin, jolla se oli synnynnäinen.\n\nMuuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset\nvaltiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa\nkujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen\nviehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan\nviehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään\nhuomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.\n\nOn käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin\npuoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen\nvastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin\nkaikki nuoria.\n\nVanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat\nkuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä\njärjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla\nnoille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet\nvallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen\nja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja,\nMadamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa\nmiehiin.\n\nKellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa\nseuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita\nhovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.\n\nKaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa\nsitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein\nsamalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin\nMonsieur.\n\nPrinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet,\n-- ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen\ntalteen, -- kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin\nhohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän\nloistikin kuin aurinko.\n\nHänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty\nkatumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla\nkirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi\nuhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin\nhohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.\n\nMadamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa,\nharmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.\n\nTuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei\nvoinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen\nkalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat\nkädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta,\nsurunvoittoinen suu -- tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että\nRanskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa\nesiintymisessä.\n\nTästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin,\njos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin\nkokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin\naivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia\ntuomioissaan.\n\nMadame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt\nnostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti\ntodellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka\ntunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa.\nVastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.\n\nVeitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut\nprinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan\naavistanut sen oikeata syytä.\n\n\"Madame\", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, \"täällä on syrjäytetty,\nonneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä\nottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne\nhäntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua.\"\n\n\"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?\" kysyi Madame, katsahtaen\nympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin\nmuihinkaan.\n\nNyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de\nGuichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle\nkumarruksensa.\n\n\"Mitä!\" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. \"Kreivi de\nGuicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?\"\n\n\"Juuri hän!\" toisti herttua.\n\n\"Oh\", virkkoi Madame, \"mutta hänethän täällä vain nähdäänkin.\"\n\n\"Ah, madame, te olette kohtuuton\", sanoi prinssi.\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle.\"\n\n\"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle\nanteeksiannettavaa?\"\n\n\"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?\"\nkysyi prinssi.\n\n\"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!\" vastasi\nkreivi teeskennellen.\n\n\"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame\", kehoitti Filip.\n\n\"Jos se teitä miellyttää, monsieur.\"\n\nJa kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi\nkauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.\n\nHän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt\nsitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:\n\n\"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure.\"\n\nTämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja,\nkelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.\n\nAsema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta\njäänyt huomaamatta.\n\nMonsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen\nilmoitettiin.\n\nKoettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.\n\nKeskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi\nsiiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset\nleijailivat.\n\nToisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat\ntorneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia\nsanoja.\n\nEräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de\nGuichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen\nvirkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen\nsilmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän\nkultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella\näärimmäisenä seisovaa Montalaisia.\n\nMadame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de\nCréquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka\nvetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:\n\n\"Kuningas!\"\n\nNeiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen\nedellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de\nTonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot,\njotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden\nseikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat\nsilmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan,\nmitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin\nkorvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties\nhäntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet\npuheenaineeksi hovilaisten piirissä.\n\nKuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.\n\nTalon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta.\nMutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen;\nde Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta\nkierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän\nkasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.\n\nKuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi\nääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen\njohdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja\nnaiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.\n\nHänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes\nkuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen\nhilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja\nnäinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään,\nkuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.\n\nJos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle,\nniin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja\nnauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä\nruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, -- ja tänä iltana oli\nherra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä\nmielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen\nkukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi\nruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää\nviekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis\nAthénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten\nsaada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa\nsuunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti\nAthénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja\nihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.\n\nKun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan,\nmuodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli\nMonsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että\nrunoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä;\nherra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi\nhänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.\n\nUseat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.\n\nKuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen.\nAinoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi\nsaanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan\nla Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas\nja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta,\njonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa,\ntehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi\nkeksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä\nonnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan.\nMadame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada\nniitä kaikin mokomin.\n\n\"Sire\", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, \"teidän majesteettinne, joka\ntietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta\ntuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta\nkuullut... Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille\njotakin vihiä?\"\n\n\"Madame\", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, \"minä en uskalla...\nMuutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille\nitsellenne hämmennystä... Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja\nja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu,\ntekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä.\"\n\nNäyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen\nkuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia\nasioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan\nkehumaan omaa hyvää onneaan.\n\nLuotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken\naikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan\nihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:\n\n\"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista\nsäkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on\nkaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?\"\n\nTällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.\n\n\"Ah, Madame\", lisäsi de Saint-Aignan, \"nykyäänhän ei paljon merkitse,\nmitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa,\nettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa.\nMaakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta,\nMadame, kuuluu merkillistä...\"\n\n\"No\", innostui Madame, \"mitä sitten maakamaralta kuuluu?\"\n\n\"Sitä on kysyttävä sinipiioilta\", vastasi kreivi. \"He asustavat\nmetsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää.\"\n\n\"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de\nSaint-Aignan.\"\n\n\"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa,\nolisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä.\"\n\n\"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?\" kysyi prinsessa\nvälinpitämättömästi. \"Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte\nuteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti\njuttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te\nyksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään.\"\n\n\"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa\nkäskettävissä\", vastasi kreivi vilkkaasti.\n\n\"Osaako hän metsänneitojen kieltä?\" virkkoi Monsieur. \"Onnellinen\nveitikka, tuo Saint-Aignan!\"\n\n\"Niinkuin ranskaa, monseigneur.\"\n\n\"Kertokaa siis\", kehoitti Madame.\n\nKuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet\njohonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta\nSaint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä\nMadamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän\nkorviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin,\ntultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia,\njotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet\njärjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän\nkaksintaistelijan asennon.\n\nSiihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin\nmuodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut\nhäväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut\nkaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain\njärjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan,\nelettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun\ntiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen\nhyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.\n\nKreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän\naloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi\narastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.\n\n\"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän\nkorkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi.\nMinulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,\nettä sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen\njumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita,\nsuurimpia, mitä metsästä löytävät.\"\n\nIkäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa\nkuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana\nherättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin\nilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi\nollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.\n\n\"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja\", virkkoi Madame aivan\ntyynellä äänellä, \"sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia\nkuin kuninkaallisessa puistossa.\"\n\nNämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei\ntälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen\nsilmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä\non hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.\n\n\"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän\nkuninkaalliselle korkeudellenne puhua\", selitti de Saint-Aignan, \"sillä\nse metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen\nmajesteettinsa linnan puistossa.\"\n\nKaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin\nkertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.\n\n\"Kuunnelkaamme\", virkkoi Madame, \"sillä kertomuksella ei luullakseni\nole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin\nnykyaikaisen selostuksenkin arvo.\"\n\n\n\n\n131.\n\nTarina vedenneidosta ja sinipiiasta.\n\n\n\"Minun on aloitettava alusta\", sanoi kreivi. \"No, somassa\nolkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä\non nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä\nperintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista\nensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen.\"\n\nKeveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:\n\n\"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi\nvillipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän\nohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan\npaimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan\nkeihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona,\npäivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata.\"\n\nKreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut\nhuonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin,\njotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat\nsuosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan\nkuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku\nliiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan\npitkitti:\n\n\"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa\nsaavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan.\"\n\n\"Fontainebleaun paimenten\", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.\n\n\"Oh\", huudahti Madame, \"runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä\nmielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten.\"\n\nKuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.\n\n\"Tämän kuninkaan ansiot\", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan\nkeskellä, \"ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on\npaimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän\nkykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän\nosaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja\nonnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei\nmilloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on\nnähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken\nhäntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa.\"\n\nTässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn\nriemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen,\noli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista\npaimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa\njatkamaan.\n\n\"Tirciksellä\", sanoi kreivi, \"oli uskollinen toveri tai pikemmin harras\npalvelija nimeltä... Amyntas.\"\n\n\"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!\" virkahti Madame\nveitikkamaisesti. \"Te olette niin etevä piirtelemään, herra de\nSaint-Aignan!\"\n\n\"Madame...\"\n\n\"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!\nEn antaisi sitä teille koskaan anteeksi.\"\n\n\"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla,\nansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien\nlaita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä\nelävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen\noikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen\nsankari...\"\n\n\"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?\" huomautti Madame, ollen\nnuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin\", myönsi\nhovimies. \"Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää\nAmyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton\nsuosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan.\"\n\n\"Kaikki tuo\", keskeytti Madame, \"osoittaa Amyntaksen ehdotonta\nkiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää\nhäntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun\ntahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä.\"\n\nDe Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen\nmajesteettinsa kälylle.\n\n\"Amyntas\", selitti hän, \"on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole\nollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat\nsuvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee\nnuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee\nrakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein\ntunnettaisiin.\"\n\nViime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan\nneiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta\nviittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.\nAmyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi\nmerkin suopealla nyökkäyksellä.\n\n\"No niin\", kertoi de Saint-Aignan, \"Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä\niltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että\ntämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin,\nmitä Tircis ja Amyntas -- maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat\npaimenet -- puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen,\nsiellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän\nkorviaan hipaisi puheen sorina.\"\n\n\"Ahaa!\" kuiskittiin kertojan ympärillä. \"Nytpä tuleekin jännittävää.\"\n\nTässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin\ntavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea,\njoiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.\n\n\"Nämä sulosointuiset äänet\", jatkoi de Saint-Aignan, \"olivat\nmuutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia\nvilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein\nluoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan\nmielipiteitänsä paimentelusta.\"\n\nLause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein\nhuomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan\nTonnay-Charenteen.\n\n\"Metsänneito vakuuttaa\", puhui Saint-Aignan edelleen, \"että\npaimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita.\"\n\n\"Heidän nimensä?\" kysyi Madame tyynesti.\n\n\"Heidän nimensä!\" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä\nvaromattomuudesta.\n\n\"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten\npaimentytötkin.\"\n\n\"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä,\njoksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian\nsanelun mukaan.\"\n\n\"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin\nkapinallinen muisti!\"\n\n\"Madame, nuo paimentytöt... Pyydän saada huomauttaa, että naisten\nnimien paljastaminen on rikkomus!\"\n\n\"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain\nilmoitatte meille senkin salaisuuden.\"\n\n\"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea.\"\n\n\"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa\", virkkoi Madame, \"sillä\nsiinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?\"\n\nDe Saint-Aignan teki taas liikkeen.\n\n\"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi\", jatkoi Madame.\n\"Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava\npaimentyttöjen kuvat?\"\n\nKuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea\nsuurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin\nvaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin\nehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja\npiirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi\nviehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille\nluvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja\nhän aloitti.\n\n\"Philis\", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin\nniinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa\ntaisteluasentoon, \"Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni,\nei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain\npaimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin\npaholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa\nkaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun\nlailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa\nperhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan\npyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa\nhäntä verkkoonsa.\"\n\nKuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin,\njoka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de\nSaint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta\nhenkilöstä.\n\n\"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi\nvielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän\nkuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja\nsenvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis.\"\n\n\"Samapa se, herra de Saint-Aignan\", myöntyi Madame; \"me olemme\ntarkkaavaisia.\"\n\n\"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea\nikänsä\", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, \"ole kahtakymmentä\nsaavuttanut.\"\n\nNeiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa\nrypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan\nkuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä.\nPikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja\njumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se\nvain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin\nviinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan\nsäälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen\njousensa ja silmäinsä tielle.\"\n\n\"Sitä häijyä paimentyttöä!\" huudahti Madame. \"Eiköhän hän jonakuna\npäivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti\nsinkauttelee oikeaan ja vasempaan?\"\n\n\"Se on kaikkien paimenten toivomus\", virkkoi de Saint-Aignan.\n\n\"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?\" huomautti Madame.\n\n\"Paimen Amyntas on niin ujo\", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan\nsävyynsä, \"että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan\nsaanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään\npohjukkaan.\"\n\nHyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen\npaimenesta.\n\n\"Entä Galatea?\" kysyi Madame. \"Odotan kärsimättömästi saavani nähdä\nniin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan\nsen valmiiksi silmäimme edessä.\"\n\n\"Madame\", virkkoi de Saint-Aignan, \"suuren Vergilius Maron rinnalla on\nnöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana\ntahdon tehdä parhaani.\"\n\n\"Me kuuntelemme\", sanoi Madame.\n\nDe Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.\n\n\"Maidonvalkoisena\", virkkoi hän, \"kullankellertävänä kuin kypsyneet\ntähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy\nsilloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään\ntoveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille.\nKauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy\nvieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän\nrypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko\nsuruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi\nvaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä\",\nlopetti Saint-Aignan, \"varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko\nmaailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä,\nonnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä\nrakkaudellaan jumalaoittaa!\"\n\nKuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa\nilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli\nmahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan\ntaitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen\nollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut\nsitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de\nSaint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan\npaimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.\n\nSeurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli\ntyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan\nvivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen\nsuosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen\npalkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas\nja muu seurue.\n\nSyntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.\n\n\"No, sire\", kysyi hän, \"mitä teidän majesteettinne sanoo näistä\nkolmesta muotokuvasta?\"\n\nKuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin\navuksi.\n\n\"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar\", vastasi hän.\n\n\"Minä pidän enemmän Philiksestä\", virkkoi Monsieur. \"Hän on hyvä ja\nreipas, melkeinpä poikamainen metsänneito.\"\n\nJa jokainen alkoi nauraa.\n\nTällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi\nveren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.\n\n\"No\", tiukkasi Madame, \"mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?...\"\n\nMutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään\nvereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.\n\n\"Madame\", ilmoitti hän lyhyeen, \"nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen\nsydäntensä pikku taipumukset.\"\n\n\"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön\npuro\", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti\nkertojaa.\n\n\"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute\ntietää sydämen kuolemaa.\"\n\n\"Joten he päättivät...?\" kysyi Madame.\n\n\"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava.\"\n\n\"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?\"\n\n\"Valitsemisen ehdon\", selitti de Saint-Aignan. \"Minun on vielä\nlisättävä -- toistan sinipiian sanoja --, että yksi paimentytöistä,\nluullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan\nhän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua\nsydämeensä saakka.\"\n\n\"Amyntaksen vai Tirciksen?\"\n\n\"Amyntaksen, madame\", vastasi Saint-Aignan kainosti.\n\n\"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti\nvastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan\nseudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi\nvarjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut\nja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä\nvaliopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan\nhuolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten\nolivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen\nsydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut\nilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen,\nMadame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä\ntapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen\nlemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää\npuiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien\nhyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut.\"\n\n\"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?\" kysyi\nMadame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.\n\n\"Niin, olen kertonut kaikki, Madame\", vastasi de Saint-Aignan. \"Tunnen\nitseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen\nhuvittamaan.\"\n\n\"Liian lyhyen hetken\", vastasi prinsessa, \"sillä te olette\nerinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan,\nte olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta,\neikö niin?\"\n\n\"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin.\"\n\n\"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi,\njoka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä\nkreivi.\"\n\n\"Vedenneidon?\" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi\njatkoa.\n\n\"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen\nKuninkaan tammeksi... vai kuinka, herra de Saint-Aignan?\"\n\nKreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Niin, madame\", myönsi de Saint-Aignan.\n\n\"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja\nsatakaunojen reunustamana.\"\n\n\"Luulen Madamen olevan oikeassa\", virkkoi kuningas yhä levottomana ja\nkälynsä joka sanaa tarkaten.\n\n\"On varmastikin, sen takaan\", vakuutti Madame. \"Todisteena siitä on,\nettä sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani,\njuuri minut.\"\n\n\"Ohoh!\" hymähti de Saint-Aignan.\n\n\"Niin\", puhui prinsessa edelleen, \"ja sen hän teki jutellakseen minulle\nasioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut.\"\n\n\"Oo, kertokaa te itse\", kehoitti Monsieur, \"te juttelette\nviehättävästi.\"\n\nPrinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.\n\n\"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien\nyksityiskohtien oikeassa tehostamisessa.\"\n\n\"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla\", virkkoi\nkuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä\nkertomuksessa.\n\n\"Puhun muuten\", jatkoi Madame, \"tuon pienen vedenneitorukan nimessä.\nHän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja\nhaastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru\nlääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa\nhänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa.\"\n\nKuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän\njo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan\ntoisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä\nsalajuonta.\n\nMutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä\nhaavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka\njuuri oli hänen vaarallisimpansa.\n\n\"Minä siis kuljin siitä\", kertoi hän, \"ja koska tapasin tielläni paljon\nvastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea\nja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua.\"\n\nKuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.\n\n\"Pieni vedenneitoni\", jatkoi Madame, \"liritteli lauluaan purosensa\nuomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen\nminua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska\ntoisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin\nsiis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle:\n'Ajatelkaahan, prinsessa...' Ymmärrätte, sire, että puhuja on\nvedenneito.\" Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:\n\n\"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat\nmitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta,\nvaromattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen\nkepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'... Pyydän\nanteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai\npaimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis.\"\n\nTämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja\nSaint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti\npyöritellä silmiään.\n\n\"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen,\n'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'... Ei, tarkoitan kolmen\nsinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei\nole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan\ntakaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että\nyksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta.\"\n\nPahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi\nmielipiteensä vain liikahduksella.\n\n\"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja\nAmyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien\nvälitse'... Ah, te nauratte!\" keskeytti Madame puheensa. \"Malttakaa,\nmalttakaa, emme vielä ole lopussa.\"\n\nKuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten\nryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.\n\n\"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun,\nistahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden\nkuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan\npuheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin\nsytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen\nitserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo\nmaireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta.\"\n\nSeurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä\nleimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja\nverhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.\n\n\"Hoo\", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, \"sepä oli\ntosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko\ntotta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?\"\n\n\"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä\", vastasi Madame\nvilkkaasti.\n\n\"Tietysti hän sitä ymmärtää\", sanoi kuningas. \"Mutta tiedättehän, että\nkreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä\ntarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette\ntiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli\nolisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut.\"\n\n\"Käsitätte, sire\", vastasi Madame, \"että sellaisissa asioissa ei\nluoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä\nAugustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä,\nja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti... niinhän niitä\nmonikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?\"\n\n\"Niin, madame\", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.\n\n\"Ja\", jatkoi prinsessa, \"koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa\nmonia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin,\nkuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit\nMontalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani\ntoistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä\nlausunut.\"\n\n\"Ja tekikö hän sen?\" kysyi kuningas.\n\n\"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar... Niin, sire, hän toisti\nkertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö,\nmesdemoiselles\", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan\nsiipeen päin, \"eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut?\nOlenko missään suhteessa poikennut totuudesta?... Philis?... Anteeksi,\nminä erehdyin... neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?\"\n\n\"Täydellisesti, madame!\" lausui neiti de Montalais rivakasti.\n\n\"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?\"\n\n\"Aivan totta\", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän\nkuuluvalla äänellä.\n\n\"Entä te, la Vallière?\" kysyi Madame.\n\nLapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää\neikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.\n\nMutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain\njähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä\ntuskallisempi.\n\nTämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen\nei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi\nhän:\n\n\"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!\"\n\n\"Oikea rangaistus uteliaisuudesta\", virkkoi kuningas käheästi. \"Kukapa\ntohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää\nyllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä\ntekisi... Entä te, messieurs?\"\n\n\"En vain minä, enkä minä!\" toisteli hoviherrain parvi kuorona.\n\nMadame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi\nuskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna.\nMonsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle\nymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:\n\n\"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?\nSäälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?\"\n\n\"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni\", vastasi de Guiche. \"Sillä\nonhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain\nhaaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi\npaimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä\nonnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä\nkuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa,\njoka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin... niin sanonpa, että Tircis\nja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen.\"\n\n\"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche\", myönsi kuningas; \"sillä\nkuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta.\"\n\n\"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?\" kysyi\nMadame yksinkertaisesti.\n\n\"Hoo, Madame, olkaa huoletta\", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan\nkäteen. \"Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on\nollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena -- se on\nmyönnettävä -- on epäämättömiä todistuksia.\"\n\nJa näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan\nSokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.\n\nSe silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.\nMontalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.\n\nKuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei\nkiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä\nmyöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.\n\nDe Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli\ntullessaan ollut hyväntuulinen.\n\nNeiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin\nla Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja\nkuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä\nmajesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.\n\n\n\n\n132.\n\nKuninkaan mieliala.\n\n\nKuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.\n\nKenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi\nhoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.\n\nKukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen\nhilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan\nsävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta\npintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli\ntajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen\nsynkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle\nluonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen,\njossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin\ntavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin\naavistamattomaan poistumiseen.\n\nMadame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut,\nettä siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut\nhieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian\nunohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen\nvasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan.\nAsiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran\ntärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa\nsuuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun\nmaalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee\noikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus;\nniillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen\nilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta\nkuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä\nsalaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin\nrakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua\nhalvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja\nloukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin\nlaskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille.\nYlvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että\nkuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä\nsydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä\nherkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä;\nHenriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan\nluultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat\nintohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori,\nsorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli\nenemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen\njohtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten\nhuvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle\nseitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi\nvuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa\nvalossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut\nhalpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei\nvarmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain\nhetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo\npahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi\nsanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.\n\nItserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä --\nprinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla\nverrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta\npaljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi\nihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta\nmielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.\n\nKysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin\nosuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin\npaljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan\nsyrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa?\nTarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän\nei pelännyt tytön vaikutusta?\n\nEi, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija\njälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut\ntietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt\nlukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame\ntahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä\nkohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi\nselvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia\nhyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti\nlöytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista\nkuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa\nkuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin\nkuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten\ntavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan\nensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut\nsaavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä\nkatsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli\ninhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille\nhenkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden\noli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle\nkunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko\nvastaisuudeksi.\n\nSiihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut\nhovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen\nilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.\n\nSe ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut\nMazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan\nihmisenä.\n\nJos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin\nhän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua\nheidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten\npuijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta\nsellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei\nvoinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä\nmieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa\nperusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt\nnuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi\nmitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen\narkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun\njälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei\nolisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi\nsekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki\nsaanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan\nsiekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja\nleivälle!\n\nMutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää\nhallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia\nja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei\nollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin.\nOli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä\nsävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea\nystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei?\n\nPrinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä\nmenetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen\nasemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen\nkuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä\nkieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä\nsukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa\nsuojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: \"Älkää\npelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien\nyläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä\nkaikilta, tunnonvaivoiltakin?\" Nuori nainen oli totellut kuninkaan\nsanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti\nuhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi\nuskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli\npaljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa\nrakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.\n\nMutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä\nvammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja,\nja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan\nnoiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että\nhän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa\nsisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman\nminkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa --\nnuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli\nelähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten\npaljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa\nkehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa\nyhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa\nkuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin\ntoinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä\ntunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt\nhämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut\nvoinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus\nei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus\nmiestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi,\njota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä\nsyntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame\nolikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi\nkaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa\nkuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta,\njonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa\nmikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.\n\nJo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä\nmäärin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli\nhaaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen\nhäntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli\nhuolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma\ntahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen\nminuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen\nunelmoimiseen.\n\nSe oli tosiaan aivan liian hullua.\n\nSen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin\nsilmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin\nläsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi\ntosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen\noma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen\nsuuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun\nkuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää\nkutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään\ntähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet,\nviattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.\n\nTuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas\nyhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.\n\n\"Entä sinä, de Saint-Aignan?\" huudahti hän.\n\nKreivi teki kysyvän liikkeen.\n\n\"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?\"\n\n\"Sire...\" ankkasi keikari.\n\n\"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!\"\n\n\"Sire\", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa\nkylmä väristys, \"älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä:\ntiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia\nolentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää.\"\n\nKuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä\nalkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän\nsitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa\nitseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen\ntakia.\n\n\"Ei\", kielsi hän vilkkaasti, \"ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en\nole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku\ntyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät.\nEnimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet\nottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan\nsydämeemme.\"\n\n\"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti\nrajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään\nylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin\ntuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen...\"\n\n\"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee,\nniin... se oli...\"\n\nLudvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain\ntoisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:\n\n\"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen\nrakastavankin toista.\"\n\n\"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän\nmajesteetillenne.\"\n\n\"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun\nluulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren\nkättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät,\nkun he kerran rakastavat toisiaan.\"\n\n\"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!\"\n\n\"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo\", sanoi\nLudvig.\n\n\"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire\", mukausi hovimies alistuneesti.\n\n\"Helppoa se muuten onkin\", lausui kuningas pidätellen huokausta.\n\n\"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.\nNimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää\nMadamea.\"\n\n\"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin\", jupisi kuningas. \"Luet minulle\nsitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta,\nSaint-Aignan\", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, \"sen iskun\narvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!\"\n\nJuuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen,\nkuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi\nkunnioittavasti syrjään.\n\n\"Sisään!\" käski kuningas.\n\nPalvelija raotti ovea.\n\n\"Mitä tahdotaan?\" tiedusti Ludvig.\n\nPalvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.\n\n\"Hänen majesteetilleen\", ilmoitti hän.\n\n\"Keltä se on?\"\n\n\"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri.\"\n\nKuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä.\nLudvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja\nhuudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas\nantoi palvelijalle merkin poistua.\n\n\"Oh, hyvä Jumala!\" äännähti hän sitten lukiessaan.\n\n\"Voiko teidän majesteettinne pahoin?\" kysyi Saint-Aignan levittäen\nsylinsä.\n\n\"En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!\"\n\nHän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi\nallekirjoitukseen.\n\n\"La Vallière!\" huudahti hän. \"Hoo, sire!\"\n\n\"Lue, lue!\"\n\nJa Saint-Aignan luki:\n\n    'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien\n    syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen,\n    -- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä\n    nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni\n    murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen\n    teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle\n    audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.\n\n                                        _Louise de la Vallière_.'\n\n\"No?\" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä\ntakaisin.\n\n\"No?\" kertasi Saint-Aignan.\n\n\"Mitä tästä ajattelet?\"\n\n\"En oikein tiedä...\"\n\n\"Mihin suuntaan?\"\n\n\"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin\npelko vallannut.\"\n\n\"Mitä pelättävää hänellä olisi?\" kysyi Ludvig ylväästi.\n\n\"_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin\nsyytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän\nmajesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman\nimpyen mieleen.\"\n\n\"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan.\"\n\n\"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä.\"\n\n\"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja\nkun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona,\nniin...\"\n\nKuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.\n\n\"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn\", täydensi hovimies;\n\"se tässä kaikessa on selvintä.\"\n\n\"Teen paremminkin, Saint-Aignan.\"\n\n\"Mitä aiotte, sire?\"\n\n\"Ota viittasi.\"\n\n\"Mutta, sire...\"\n\n\"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?\"\n\n\"Hyvin!\"\n\n\"Ja miten sinne voi päästä?\"\n\n\"Kah, sitä en.\"\n\n\"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?\"\n\n\"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde.\"\n\n\"Keksit keinon?\"\n\n\"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen\ntyttöön.\"\n\n\"Hovineitoon?\"\n\n\"Niin, sire, hovineitoon.\"\n\n\"Tonnay-Charenteenko?\" kysyi Ludvig hymyillen.\n\n\"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais.\"\n\n\"Entä miehen?\"\n\n\"Malicorne.\"\n\n\"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?\"\n\n\"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä\nsaa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen.\"\n\n\"Oivallista. Lähtekäämme!\"\n\n\"Olen teidän majesteettinne käskettävissä.\"\n\nKuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi\ntältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.\n\n\n\n\n133.\n\nMitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.\n\n\nDe Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän\nMadamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla\npalvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin\nluona.\n\nKymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien\nhämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään\nosaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista,\njoilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.\n\n\"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä\ntarkoituksessa sitä pyydätte.\"\n\n\"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään\nselitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen\npelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen\npalveluksen itselleen.\"\n\n\"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä\nnukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen\nrehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään.\"\n\n\"Uskokaa, hyvä herra Malicorne\", intti de Saint-Aignan, \"että jos\nminulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin.\"\n\n\"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti\nde Montalaisin luo.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut\nmuurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka\nhäntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille\nhänen kammionsa oven, sen myöntänette!\"\n\n\"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä\navainta pyydän?\"\n\n\"Kenen tähden sitten?\"\n\n\"Hän ei tietääkseni asu yksinään?\"\n\n\"Ei kylläkään.\"\n\n\"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?\"\n\n\"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren\nkuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen\navaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta\npyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi.\"\n\n\"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä\",\nvirkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. \"Neiti\nde Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme\nneiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle\nyksinään.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.\n\n\"Niin, kuningas\", lausui Ludvig hymyillen; \"ja kuningas on yhtä\nmielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa,\nmonsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus.\"\n\n\"Kuten käskette, sire\", vastasi Malicorne, astuen portaille.\n\n\"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas\", neuvoi kuningas, \"älkääkä\nhiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni.\"\n\nMalicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.\n\nMutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin\nrivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen,\nsaapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.\n\nSilloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren\nlepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin\nseisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja\nsamalla väitellen Malicornen kanssa.\n\nKuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.\n\nMontalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän\npakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi\nnojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen\njälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.\n\n\"Te haluatte audienssia, mademoiselle\", virkkoi hän tytölle kylmästi.\n\"Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa.\"\n\nNäyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de\nSaint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli\nasetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman\nsuojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä,\nalistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan\nhäiritsemättä herraansa.\n\nKuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi\ntoistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.\n\n\"Sire\", sopersi hän, \"suokaa minulle anteeksi.\"\n\n\"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?\" kysyi\nLudvig XIV.\n\n\"Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne.\"\n\n\"Ette vähimmässäkään määrässä\", vastasi Ludvig XIV.\n\n\"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä\ntotisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen\nteitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää,\netten ole suinkaan tahallani teitä loukannut.\"\n\n\"Ensiksikin, mademoiselle\", virkkoi kuningas, \"miten olisitte minua\nloukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako,\naivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa\nherkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista,\njokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin.\"\n\n\"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista\npilaa tehnyt.\"\n\n\"No, mademoiselle\", kysyi kuningas, \"sekö teillä vain olikin minulle\nsanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?\" Ja hän oli astahtamaisillaan\ntaaksepäin.\n\nSilloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja\nkuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella\näänellä:\n\n\"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?\"\n\n\"Minkä kaiken?\"\n\n\"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?\"\n\n\"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle.\"\n\n\"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että\nleikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?\"\n\n\"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein.\"\n\n\"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni\ntyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?\"\n\n\"Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi\nniin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä\nkohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi.\"\n\n\"Oi, mutta uhka, sire!\"\n\n\"Uhka!... Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?\"\n\n\"Ne, joilla on siihen oikeus, sire.\"\n\n\"En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on\nkyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai\nluullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei\nole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa.\"\n\n\"Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?\"\n\n\"Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella.\"\n\n\"Oi, mademoiselle\", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, \"minä\npidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen,\nkaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja\nsyytöksistä.\"\n\n\"Joita te ette siis usko?\" huudahti la Vallière.\n\nKuningas vaikeni.\n\n\"Oi, sanokaahan toki!\" toisti la Vallière kiihkeästi.\n\n\"Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa\", myönsi kuningas kylmästi\nkumartaen.\n\nNuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän\nvirkkoi: \"Siis ette uskoa minua?\"\n\nKuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat\ntämän äänettömyyden kestäessä.\n\n\"Te siis oletatte, että minä\", huudahti hän, \"että minä olen\nsuunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen\npilanteon teidän majesteetistanne?\"\n\n\"Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä\", huomautti\nkuningas; \"siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska\nleikinlasku vain.\"\n\n\"Ah\", huokasi neitonen epätoivoissaan, \"kuningas ei usko minua,\nkuningas ei tahdo minua uskoa!\"\n\n\"Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa.\"\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\n\n\"Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua,\nkuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella\nkustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska\nkuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen.\"\n\nLa Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas\njatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken\nkärsimyksensä.\n\n\"Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet\nvalinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä,\nettä hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan\nherkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa.\"\n\n\"Oo\", huudahti la Vallière, \"jo sen pelkkä ajatteleminenkin on\nkauheata!\"\n\n\"Ja\", jatkoi kuningas, \"siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi\nsattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä\njulkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta\nnöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran\nkertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää\npuolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti\nkuninkaan.\"\n\n\"Sire\", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, \"ei\nsanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?\"\n\n\"Oh, yhä leikkiä\", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä.\n\nLa Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia\nkumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi:\n\n\"Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään\npetoksesta!\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös.\n\n\"Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä\nuskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa\nkeksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen\nalla...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ainoastaan se oli totta.\"\n\n\"Mademoiselle!\" huudahti kuningas.\n\n\"Sire\", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, \"sire,\nvaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni\nkoskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä\nrakastavani... no niin, minä rakastan teitä!\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä\nsaakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen\nkatseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan\nteitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni\ntyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua\ntästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta\nälkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen\nteitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun\nverta, sire; ja minä rakastan... minä rakastan kuningastani!... Ah,\nminä kuolen!\"\n\nJa yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi\nlattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa.\n\nNämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt\nkatkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän\nylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä.\nSiksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen\nherpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien\nkouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, -- tuntiessaan rakastuneen\ntytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi\nja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi\nrintaansa vasten.\n\nMutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle,\ntämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena\nkutsui de Saint-Aignania.\n\nTämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi\nnyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi\nLudvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli\nhäntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien:\n\n\"Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo\nteitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne,\nmuutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle.\nHänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän.\nOh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, -- kuningas on aivan\nkalpea!\"\n\nKuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut.\n\nMutta la Vallière ei liikahtanut.\n\n\"Hyvä neiti, hyvä neiti!\" jatkoi de Saint-Aignan. \"Toipukaa toki, minä\npyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi\nvoida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala,\nmihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa,\nponnistakaa, joutuin, joutuin!\"\n\nOlisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin\nSaint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja\nvoimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la\nVallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen\nkämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten\nsuuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti\nsilmänsä ja mutisi kuolevan katsein:\n\n\"Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?\"\n\nKuningas ei vastannut... hän oli vielä liian liikutttunut.\n\nDe Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi...\nHän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä.\n\nLa Vallière nousi.\n\n\"Ja nyt, sire\", sanoi hän miehuullisesti, \"nyt, kun olen puhdistautunut\nteidän majesteettinne silmissä -- kuten ainakin toivon, -- sallikaa\nminun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja\nkuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi kuningas, \"eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta\nrakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, --\nLudvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!\"\n\n\"Oh, sire, sire!...\"\n\nJa tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi,\nettä de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon\ntoiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa\nei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.\n\n\"Oi, sire\", huudahti hän, \"älkää saattako minua katumaan\nrehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän\nmajesteettinne vieläkin halveksii minua.\"\n\n\"Mademoiselle\", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, \"minä\nen rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä,\neikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa\narvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi\nkiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta.\nMutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän,\nvoin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie\nhaluta.\"\n\nSitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:\n\n\"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman,\njonka painan kädellenne?\"\n\nJa kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön\nvärisevää kättä.\n\n\"Tästedes\", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä,\n\"tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään\nvääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin,\nmitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te\nolette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa\naihetta teitä sääliä, saati peloittaa.\"\n\nJa hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui\nsitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.\n\n\"Kreivi\", sanoi hän, \"toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille\nhiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi\nvannonut.\"\n\nDe Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä.\n\n\"Mikä ilo minulle\", sopersi hän, \"jos mademoiselle suo minulle\nsellaisen kunnian!\"\n\n\"Minä lähetän teille heti toverinne takaisin\", virkkoi kuningas.\n\"Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se\narmo, että muistatte minua rukouksissanne.\"\n\n\"Ah, sire\", vastasi la Vallière, \"olkaa huoletta. Te asutte Jumalan\nkanssa sydämessäni.\"\n\nNämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan\nvei de Saint-Aignanin alas portaita.\n\nTätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika\nollut siitä puhunut.\n\n\n\n\n134.\n\nUusi jesuiittikenraali.\n\n\nSillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa\nsulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja\ntulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa\nvarattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri\nsiitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.\n\n\"Sanokaahan minulle\", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan\nnojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, \"sanokaahan minulle,\nherra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä.\nOletteko kuullut mitään uutta?\"\n\n\"Herra yli-intendentti\", vastasi Aramis, \"sillä taholla kehittyy kaikki\ntoivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja\nsuunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon.\"\n\n\"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?\"\n\n\"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin.\"\n\n\"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?\"\n\n\"Mitä parhaalla tavalla.\"\n\n\"Entä vanha varusväki, -- mihin se on joutunut?\"\n\n\"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin.\"\n\n\"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?\"\n\n\"He ovat jo meidän puoluettamme.\"\n\n\"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?\"\n\n\"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on\njärjestelty.\"\n\n\"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien\nkatsantokannan mukaan.\"\n\n\"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole\nyhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan\nsurkeata nähdä --\" lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa --\n\"kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät\nhuvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään\nhenkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä.\"\n\n\"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?\"\n\n\"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta,\nmutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa\nheille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin.\"\n\n\"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän\ntultuaan...\"\n\n\"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he\nalkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet\nhuvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän\nedeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja\nettä jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä\nerityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani\nheidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra\nFouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen\njokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen\nharrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän\nhyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia.\"\n\n\"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten\nsoisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta.\"\n\n\"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat\nkaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen\navaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille,\ntäydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka\neivät pelkää tulevansa merikipeiksi.\"\n\n\"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän\nkorkea-arvoisuutenne?\"\n\n\"Oh, pitkin koko rannikkoa\", vastasi Aramis tyynesti.\n\n\"Ja miten on sotamiesten laita?\"\n\n\"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin\nviiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa.\"\n\n\"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on...?\"\n\n\"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla\nkannalla kuin entinen.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto,\nettä varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla,\ntulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten\nvaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta\nmiestä puolellemme.\"\n\n\"Niin, tiesin hyvin\", sanoi Fouquet, \"ettei kukaan muu kuin te voisi\nosoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra\nd'Herblay. Mutta näissä puuhissahan\", lisäsi hän nauraen, \"me kokonaan\nunohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun\ntäytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa\nen ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä.\"\n\n\"Minä en unohda häntä!\" vastasi Aramis. \"Portos on Saint-Mandéssa\nhänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita\nviinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku\npuiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen\nitsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee\nvoimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja\ntammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja,\nniin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho.\"\n\n\"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin.\"\n\n\"Ei, siitä saamme olla huoletta.\"\n\n\"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?\"\n\n\"Hän ei tapaa ketään.\"\n\n\"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?\"\n\n\"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä\ntoteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä.\"\n\n\"Mikä hänen toivomuksensa on?\"\n\n\"Tulla esitellyksi kuninkaalle.\"\n\n\"Ohoh! Millä perusteella?\"\n\n\"Belle-Islen insinöörinä, _pardieu_!\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Ihan totta.\"\n\n\"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?\"\n\n\"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin\nsuinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on\nmies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos\nei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti\narvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien\naikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse\ntuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä\nkaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu\njoku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen\nkirjaimellisesti, -- hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa\nsuuntaansa.\"\n\n\"Lähettäkää hänet siis takaisin.\"\n\n\"Sitä olen jo aikonut, -- mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen,\nsillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania.\nHän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja\nd'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt\nsaatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä\nd'Artagnanilla on hommanaan.\"\n\n\"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa\nsamaa omasta asemastani.\"\n\n\"Ettehän toki ole enää levoton?\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten.\"\n\n\"Kyllä niin.\"\n\n\"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?\"\n\n\"Jokseenkin.\"\n\n\"Niin ollen\", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli\nhänen vahva puolensa, \"niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani\nsen tyttösen suhteen.\"\n\n\"Kenestä puhuittekaan?\"\n\n\"Oletteko jo unohtanut?\"\n\n\"En todellakaan muista.\"\n\n\"Huomautin neiti de la Vallièresta.\"\n\n\"Kas, totta kyllä!\"\n\n\"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?\"\n\n\"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne\nminkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen.\"\n\n\"Hohoi!\" vastasi Aramis; \"sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"_Diable_, sellaista pitää varoa!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä\nsiinä määrin kuin te.\"\n\n\"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki,\nkuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette\nminulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?\"\n\n\"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin\nainakin luullaan.\"\n\n\"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?\"\n\n\"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan\näsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä\nsitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle;\nseurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita.\"\n\n\"Miten te tuon kaiken tiedätte?\"\n\n\"Tiedänpä vain.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää\npuhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan,\nvaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon.\nTiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?\"\n\n\"Hyvin.\"\n\n\"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena.\nKäyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että\nhän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa\nvalloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja\nMadamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä\nmies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana.\"\n\n\"Mutta miten lähestyä häntä?\"\n\n\"Tekö kysytte sitä minulta!\" vastasi Aramis.\n\n\"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen.\"\n\n\"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen\naseman, -- ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan\npääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi\navustajatar.\"\n\n\"Hyvä\", mukausi Fouquet. \"Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen\nsuhteen?\"\n\n\"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut\nvalloittaa jonkun naisen?\"\n\n\"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut\npalvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni.\"\n\n\"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?\"\n\n\"Yksi ainoa\", vastasi Fouquet. \"Mutta hiljakkoin hän taipui kuten\ntoisetkin.\"\n\n\"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?\" esitti Aramis, ojentaen\nrahaministerille kynää.\n\n\"Sanelkaa!\" pyysi hän. \"Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten\nosaisi saada kokoon kahta riviä.\"\n\n\"Samapa se\", vastasi Aramis. \"Kirjoittakaa siis!\"\n\nHän saneli:\n\n    'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne,\n    että olen huomannut teidät tenhoavaksi.\n\n    Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää\n    ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.\n\n    Kunniallisen miehen rakkaus voisi -- jos teillä on ollenkaan\n    kunnianhimoa -- auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja\n    viehkeyttänne.\n\n    Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun\n    kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin\n    panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan\n    henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.\n\n    Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille\n    kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja\n    itsenäiseksi.'\n\nTämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.\n\n\"Nimi vain alle\", sanoi piispa.\n\n\"Onkohan se tarpeellista?\"\n\n\"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, -- ette\nota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti.\"\n\nFouquet kirjoitti nimensä.\n\n\"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?\" kysyi Aramis.\n\n\"Erään älykkään palvelijan.\"\n\n\"Oletteko ihan varma hänestä?\"\n\n\"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan\ntässä asiassa hullumpaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja\nMadamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon\nrahaa kuin hän vain saattaa haluta.\"\n\n\"Kuninkaalla siis on rahoja?\" kysyi Aramis.\n\n\"_Dame_, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!\"\n\n\"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität\"\n\n\"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut\nhänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii\ntoimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan.\"\n\n\"Vielä hän siitä puhuukin!\"\n\n\"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra\nd'Herblay?\"\n\n\"En häntä.\"\n\n\"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen.\"\n\n\"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert\njohtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta.\"\n\n\"Näettehän pelkäävänne häntä?\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"Mutta silloin minä olen hukassa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella,\nja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla.\"\n\n\"Ette suinkaan.\"\n\n\"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?\"\n\n\"Silloin te järjestätte sen.\"\n\n\"Entä rahat?\"\n\n\"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?\"\n\n\"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!\"\n\n\"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti.\"\n\n\"Kuka minulle antaisi rahat?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Te, -- kuusi miljoonaa!\"\n\n\"Kymmenen, jos tarvitaan.\"\n\n\"Totisesti, hyvä d'Herblay\", sanoi Fouquet, \"teidän tyyni\nluottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Mikä siis oikein olettekaan?\"\n\n\"Tokihan tunnette minut.\"\n\n\"Tarkoitin: mihin tähtäätte?\"\n\n\"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on\nsuosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle\nsuosiollinen.\"\n\n\"Ah\", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, \"minähän jo pidän\nteitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te\nantaudutte harhaluuloihin.\"\n\n\"Missä kohden?\"\n\n\"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi.\"\n\n\"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi.\"\n\n\"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!\"\n\n\"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta.\"\n\n\"Eikö se ole samaa?\"\n\n\"Ei toki; siinä on suuri ero.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin\nLudvig XIV.\"\n\n\"Toinen mies?\"\n\n\"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Vieläpä valtaistuimestaan.\"\n\n\"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua\nLudvig XIV:n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään\nsellaista, en ainoatakaan.\"\n\n\"Minä tiedän yhden.\"\n\n\"Ellei se olisi Monsieur\", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen\nAramista. \"Mutta Monsieur...\"\n\n\"Se ei ole Monsieur.\"\n\n\"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei\nolisi mitään oikeutta...?\"\n\n\"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen\npitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti.\"\n\n\"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja\npäätäni huimaa.\"\n\nAramis hymyili.\n\n\"Te vapisette ja huimaannutte vähästä\", vastasi hän. \"Oh, te todella\npelästytätte minut.\"\n\nAramis hymyili yhä.\n\n\"Te nauratte vain?\" ihmetteli Fouquet.\n\n\"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä\nainoana naurajana.\"\n\n\"Mutta selittäkää toki edes hiukan!\"\n\n\"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette\nyhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon\nteille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen... minä epäilen, koska en näe mitään.\"\n\n\"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä\nPietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun\nsilmäsi avautuvat!'\"\n\n\"Voi\", äännähti Fouquet, \"kuinka mielelläni uskoisinkaan!\"\n\n\"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun\nyli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, -- te, joka\nyliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä\npääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein\nitsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei\", sanoi hän yhä hymyillen, \"ei, ei,\nte ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa.\"\n\nJa Aramis nousi poistuakseen.\n\n\"Vielä sananen\", virkkoi Fouquet. \"Te ette ole milloinkaan ennen\npuhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin\nluottavaisena tai oikeammiten uhmaavana.\"\n\n\"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta.\"\n\n\"Teillä on se siis nyt?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vasta saatuna?\"\n\n\"Eilisestä asti.\"\n\n\"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden\nuhkarohkeuteen.\"\n\n\"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta.\"\n\n\"Te olette mahtava?\"\n\n\"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä\nvarallanne.\"\n\nFouquet nousi ihan hämmennyksissään.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi hän, \"kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden\nsyöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra\narmahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken\nhaastoitte!\"\n\n\"Niin todellakin.\"\n\n\"Ja miksi puhuitte sellaista?\"\n\n\"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän\nmaailman kuninkaitten yläpuolella.\"\n\n\"Oletteko siis kaikkivaltias?\" huudahti Fouquet.\n\n\"Pysyn sanoissani\", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja\nhuulensa värähtelivät.\n\nFouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien\nvaraan.\n\nAramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli\nolisi silmäillyt tavallista kuolevaista.\n\n\"Hyvää yötä\", toivotti hän; \"nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la\nVallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?\"\n\n\"Niin, huomenna\", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö,\njoka tointuu tajulleen. \"Mutta missä parhaiten?\"\n\n\"Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette.\"\n\n\"Se sopii hyvin.\"\n\nJa he erosivat.\n\n\n\n\n135.\n\nRajuilma\n\n\nSeuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että\nkuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä\navattuaan suuntasi katseensa taivaalle.\n\nPuunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun\npilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin\njaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut\nlaisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja\nkukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista\nhillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen\nhievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota\nauringon armaus tuntuu synnyttävän, -- se luonnon huokuminen, joka\ntaukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, -- oli nyt\nhäipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.\n\nTämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi\nikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki\nmääräykset, -- kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun\nLudvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja\nvoimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä,\nettä sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken\nkanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta.\nMuutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä,\njolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta\njumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa:\n_Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane_.[2] Ludvig XIV:lle saattoi\nBoileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus\nuskoi saavansa osakseen Jupiterilta.\n\nLudvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että\nluodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän\nei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta,\nkuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä\nonnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis\nlähtisi liikkeelle seuranaisineen.\n\nOn kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen\ntiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la\nVallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun\nleviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli\nlukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.\n\nLudvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin\nmelkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan\nsietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota\nhäijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet\npuhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin\ntäynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään\nkatkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa\nkälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja\narmollisemmin kuin tavallista, -- se vain ehtona, että hän valmistuisi\najoissa lähtemään liikkeelle...\n\nSellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän\ntoimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän\nkuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala\non nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus -- harhaantunutkin --\nsaa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta\nlähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen\nraosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.\n\nHän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta\npuoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän\nuutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu\nei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan\nväliä, -- sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja\nsiten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun\nkuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä\nsuosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä\nhuomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin\ntyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa\ntervehdyskäynnille kuninkaan luo.\n\nFouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin.\nTämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus\noli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut\nsisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli\navaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin\nhymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig\nmieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi\nyli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja\nColbertille.\n\n\"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni;\nminä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä.\"\n\nJa hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli\nFouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut\npihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt\nhalpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin\nettä kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi\nrahaministerinsä porrassillakkeella.\n\n\"Sire\", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman\narmollisuuden, \"teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle\nylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori\nkuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen\nja rakkauden henkenä.\"\n\nKuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin\nsuoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka\neroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.\n\n\"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?\" aloitti Ludvig istuutuen\nikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä\nMadamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.\n\n\"En, sire... mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen\nteillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle.\"\n\n\"Kas, teillä on ennakkokäsitys?\"\n\n\"Minä vain katselen ja näen.\"\n\n\"Mutta te erehdytte.\"\n\n\"Onko mahdollista, sire?\"\n\n\"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi.\"\n\n\"Minulle, sire?\"\n\n\"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua... ja kuitenkin odotan\ntäynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne.\"\n\n\"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, -- että te valmistelette suuria\njuhlia Vauxissa?\"\n\nFouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen\nuusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.\n\n\"Ja te ette ole kutsunut minua?\" jatkoi kuningas.\n\n\"Sire\", vastasi Fouquet, \"en ajatellut koko juhlaa, josta muuan\n_ystäväni_\" -- Fouquet korosti tätä sanaa -- \"vasta toisiltana tahtoi\nmuistuttaa minua.\"\n\n\"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä\nmitään, herra Fouquet.\"\n\n\"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan\nalas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun\nkotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa\npuhunut minulle juhlastanne.\"\n\n\"En puhunut siitä kuninkaalle -- toistan vieläkin, ensiksikin siitä\nsyystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista\npäätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä.\"\n\n\"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?\nOlen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette.\"\n\n\"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin\nhartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan\nvastaan kutsuni.\"\n\n\"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä\nhyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne,\nminä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne.\"\n\n\"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?\" sopersi\nyli-intendentti.\n\n\"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur\", sanoi kuningas\nhymyillen, \"sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!\"\nhuudahti Fouquet; \"minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville\nlausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle _Domine, non sum dignus_.\"[3]\n\n\"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin\nminä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana.\"\n\n\"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!\" sanoi Fouquet kohottaen\nylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin\nsielussaan piti lopullisena häviönänsä. \"Mutta miten on teidän\nmajesteettinne saanut tiedon unelmastani?\"\n\n\"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja\nkotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy\nteitä kateeksi, herra Fouquet?\"\n\n\"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä\npäivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla\non jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni.\"\n\n\"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne\novet selälleen.\"\n\n\"Ja määrätkää te, sire, päivä\", esitti Fouquet.\n\n\"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien.\"\n\n\"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?\"\n\n\"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin\nteidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy\nmahdolliseksi.\"\n\n\"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja\ntuolla jo naiset tulevat koolle.\"\n\nJa niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen\nvilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti\nikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi\nhänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa\npihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen\nilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan\nnuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä\npahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui\nkaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän\nhalusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren -- vielä\nihan kalpeana edellisen illan tapauksista -- asettuvan vaunuihin kolmen\nseuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt\nsiinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar\nantoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti.\nNämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.\n\nKuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan\nkuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla.\nSää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä\nverhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset\nkimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava\nhelle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei\nkukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui\nkuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä\nhälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta\nunohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut\nlausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän\nHenriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut\noletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi\npuolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen\nruhtinaansa oli palautunut entiselleen.\n\nMutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas\nkumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen\nkuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen\nsekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan\nseisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi\nheitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas\nlähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä\nratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä\nseisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut\ntämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, -- ja hänellehän\nkuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.\n\nKuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun\npysähdyttämisellä.\n\n\"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin\", oli vastauksena.\n\nHän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli\nhovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan\ntyttösien kumppaniksi.\n\nOltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis\nolletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä,\njohon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä,\nvarjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina\nnäistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan\nsyleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes\ntakaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla\nseisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli,\nyhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan\ntiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn,\nsiveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko\nlähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku\nvääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli\nlaskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria\nTeresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan\nsyrjäsilmäyksen kuninkaaseen -- joka ei ollut sitä huomaavinaan -- hän\ntunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi\nesiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan\nkohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka\nolisivat voineet haitata kävelyä.\n\nHeti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi\nde Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli\neilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin\nlähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt\nlinnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut\nvähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu\nkulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä\nkovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt\npikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.\n\nKuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin\nhajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren\nlähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan\nvaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja\nTonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen\nviisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, -- toinen etääntyi\ntehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä\nhänelle vastenmielisenä.\n\nPuolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin\nlämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen\npilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi\nlähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta\nkun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä\nhuomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut\nkyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina\nkäyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä\nsuojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi\nkuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren\nkanssa.\n\nSen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet\nkapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa\nperässä.\n\n\n\n\n136.\n\nSade.\n\n\nSamaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin\nkuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet\nlehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan\nuhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia\nasioita.\n\nHe eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la\nVallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi\nkumea, kaukainen jyrinä.\n\n\"Kah\", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, \"me saamme\nukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?\"\n\nAramis silmäsi tutkivasti taivaalle.\n\n\"Oh\", arveli hän, \"ei ole vielä hätää.\" Ja hän pitkitti keskustelua\nsiitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. \"Sanotte siis, että eilen\nillalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?\"\n\n\"On varmastikin.\"\n\n\"Kenen annoitte sen viedä?\"\n\n\"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin.\"\n\n\"Mutta hän ei tuonut vastausta?\"\n\n\"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan\nMadamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika\nlähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi.\"\n\n\"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Millä mielellä hän oli?\"\n\n\"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän\ntosissaan vai teeskentelikö vain.\"\n\n\"Entä juhla?\"\n\n\"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua.\"\n\n\"Toimittiko hän itselleen kutsun?\"\n\n\"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte\nvoivanne antaa minulle tässä kohden?\"\n\n\"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset\nmääräykset.\"\n\n\"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita\nmiljoonia.\"\n\n\"Minä toimitan kuusi... Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari\nkolme miljoonaa.\"\n\n\"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay.\"\n\nAramis hymyili.\n\n\"Mutta\", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, \"kun te noin\nvierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut\ntaskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?\"\n\n\"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Tänään olen kuningasta rikkaampi.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Fouquet. \"Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te\nolette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää\nteiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää.\"\n\nSamassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi\njyrähdykseksi.\n\n\"Ohoh\", virkkoi Fouquet, \"sanoinhan sen!\"\n\n\"Niin\", myöntyi Aramis, \"palatkaamme vaunujen luo.\"\n\n\"Meillä ei ole enää aikaa\", vastasi Fouquet; \"sade jo saavuttaa\nmeidät.\"\n\nTaivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä\npuiden latvoissa.\n\n\"Hoo\", arveli Aramis, \"kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät\nläpäisevät.\"\n\n\"Parempi vetäytyä johonkin luolaan\", ehdotti Fouquet.\n\n\"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?\" kysyi Aramis.\n\n\"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni\", sanoi Fouquet hymyillen, ja\nkatseltuaan ympärilleen hän lisäsi: \"Niin, tuolla se on.\"\n\n\"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!\" huudahti Aramis, vuorostaan\nhymyillen. \"Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan\nmeitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?\"\n\n\"Oh\", hymähti Fouquet, \"siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni\nminne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada\nmieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme\netääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa.\"\n\nNäin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka\noli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa\nkuin yli-intendentinkin.\n\n\"Nainen!\" supatti Aramis.\n\n\"Mies!\" säesti Fouquet.\n\n\"La Vallière!\"\n\n\"Kuningas!\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Aramis, \"tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se\nei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä\nFontainebleaun sinipiikoihin.\"\n\n\"Eipä väliä\", tuumi Fouquet, \"menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on\nhänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää,\nniin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa\nkaksi aukkoa.\"\n\n\"Missä se siis nyt on?\" kysyi Aramis; \"sade alkaa jo valua lehvien\nvälitse.\"\n\n\"Olemme paikalla.\"\n\nFouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä\nkallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja\ntuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.\n\nFouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri\nluolaan astuessaan.\n\n\"Ohoo\", sanoi hän, \"nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin.\"\n\n\"No, luovutamme sitten paikkamme heille\", virkkoi Fouquet hymyillen ja\nvetäen Aramista viitasta; \"mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan\nluolaani.\"\n\n\"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta\", huomasi Aramis.\n\nKuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la\nVallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan.\nNeitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä\ntarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka\nsuojaan hän vei la Vallièren.\n\nTyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan,\nettä joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa\nvasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei\nparhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin\nseisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät\nmuutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei\nsitä huomannut.\n\n\"Oi, sire!\" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta\nhallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä\npäähänsä.\n\n\"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme\", kuiskasi Fouquet\nAramiksen korvaan.\n\n\"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he\nkeskenään haastavat\", kuiskasi Aramis vastaan.\n\nHe vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:\n\n\"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän\nlevottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin\nteidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette\nalttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?\"\n\n\"Ei, sire.\"\n\n\"Mutta te värisette?\"\n\n\"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla\npoissaoloni tulkitaan pahoin.\"\n\n\"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja\nkuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?\"\n\nUkkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi kuningas, \"tässä ei ole sijaa pahoille puheille.\nEttekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin\nseurassa?\"\n\n\"Se on totta, sire\", vastasi la Vallière, \"ja se on minulle hyvin suuri\nkunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä.\"\n\n\"Kenen puolesta sitten?\"\n\n\"Teidän, sire.\"\n\n\"Minun, mademoiselle?\" sanoi kuningas hymyillen. \"En käsitä teitä.\"\n\n\"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui\nprinsessan luona?\"\n\n\"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain\npitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja...\"\n\n\"Sire\", keskeytti la Vallière, \"sade valuu päällenne, ja teidän\nmajesteettinne on yhä avopäin.\"\n\n\"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle.\"\n\n\"Oi\", huudahti la Vallière hymyillen, \"minä olen maalaistyttö, tottunut\njuoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla\ntahansa. Vaatteeni taasen\", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen\nmusliinipukuunsa, \"eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän\nmajesteettinne näkee.\"\n\n\"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta\nsaatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan\nkeimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena.\"\n\n\"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan,\nettä minä en kykene loistelemaan.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Varojen puutteessa vain\", ilmaisi la Vallière hymyillen.\n\n\"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta\", elähtyi kuningas.\n\n\"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki,\nmikä on minulle liian korkealla...\"\n\n\"Onko teille yhdentekevääkö?\"\n\n\"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä.\"\n\n\"Ja minusta, mademoiselle\", lausui kuningas, \"teillä ei ole hovissani\nsitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi\nkerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne\nmenestyksen edistämisen.\"\n\n\"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua\noli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat\nolleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu\ntöittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella\nkuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen\ntilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin\nse on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa.\"\n\n\"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle\non suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän\nosaltanne.\"\n\n\"Ei, sire\", huudahti la Vallière kiihkeästi, \"suvaitkaa jättää kaikki\nennalleen.\"\n\n\"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja\nhalukas tekemään hyväksenne?\"\n\n\"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen\nseurueeseen.\"\n\n\"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni\nvastaan edes omaistenne tähden.\"\n\n\"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua,\nsillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän\nmajesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia.\nJättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas\ntyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä.\"\n\n\"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!\" huudahti kuningas.\n\n\"Totta kyllä\", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; \"sellaista ei Ludvig\nliene tottunut kuulemaan.\"\n\n\"Mutta\", vastasi Fouquet, \"entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen\nminun kirjeeseeni?\"\n\n\"No\", tyynnytti Aramis, \"älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan\nodottakaamme loppua.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay\", lisäsi yli-intendentti, joka ei\nluonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan\nkirjaimellisesti, \"epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin\nviisaasti harkittua.\"\n\n\"Sitä kyllä minäkin ajattelin\", myönsi Aramis. \"Kuunnelkaamme.\"\n\nKuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen\nlehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli.\nTämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti\npäätänsä huoahtaen.\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", huudahti kuningas, \"mikä surullinen ajatus voikaan\ntunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?\"\n\n\"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän\nkysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin\nsiitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin.\nSire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, --\nteidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa\nteidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan\nminua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe.\"\n\nKuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:\n\n\"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä\nhellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne\njokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut\nonni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada\nedelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne\npienimmästäkin sykähdyksestä.\"\n\nKuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière\nrohkeni hänet pidättää.\n\n\"Eikö olisi kovin moitittavaa\", virkkoi hän, \"jos teidän majesteettinne\nniin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle\nperusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah,\nhyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla\nmahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta\nminunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden\nnaisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin\npahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis\nvälittäkö minusta! En sitä ansaitse.\"\n\n\"Voi, mademoiselle\", huudahti kuningas, \"ettekö siis aavista, että\ntuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?\"\n\n\"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan;\nnäette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi\nJumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi,\nettä kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen\ntekevän minusta pilaa.\"\n\n\"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!\"\nhuudahti Ludvig.\n\n\"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi\nminulle tuolla tavoin.\"\n\n\"Olenpa kovin onneton ruhtinas\", sanoi kuningas, ja hänen\npahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, \"kristikunnan onnettomin\nruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota\nrakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä\nuskomasta rakkauteeni.\"\n\n\"Kas, sire\", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli\ntullut yhä lähemmäksi, \"rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade\ntaukoavan!\"\n\nMutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa,\njoka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen\nkanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama\nvalaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta\nmuistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä\nsuojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.\n\nNuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi\nhänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä\nyli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen\näänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta\nja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja\nAramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.\n\n\"Oi, sire, sire!\" kuiskasi la Vallière. \"Kuuletteko?\" ja hän antoi\npäänsä painua kuninkaan olalle.\n\n\"Kyllä\", virkkoi hallitsija; \"näette siis, että rajuilma ei vielä\nmenekään ohi.\"\n\n\"Sire, se on varoitus.\"\n\nKuningas hymyili.\n\n\"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni.\"\n\n\"No\", vastasi kuningas, \"minä katson äskeisen jyrähdyksen todella\nvaroitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa\nuudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa\nminun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna.\"\n\nSamalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta\nse näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus\nseurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään\nuutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se\nhuomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä\nkiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.\n\n\"No, Louise\", kysyi kuningas hiljaa, \"vieläkö uhkaatte minua taivaan\nvihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö\nepäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?\"\n\nNuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon\nja valui kuninkaan kasvoille.\n\n\"Voi, sire, sire!\" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman\npelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. \"Ja minunko\ntähteni\", kuiskasi hän, \"kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen\nvaleltavana? Mutta mikä minä olenkaan?\"\n\n\"Näettehän sen\", vastasi kuningas: \"te olette jumalatar, joka taltuttaa\nmyrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen.\"\n\nTosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä\nvierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat\nkimaltelemaan timantteina.\n\n\"Sire\", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen\nponnistuksen, \"vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän\nmajesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala,\nteitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja\nMadame, voi, Madame!...\" huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon\nvallassa.\n\nTämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi\nla Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin\ntähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.\n\n\"Madame, sanoitte?\" virkkoi hän.\n\n\"Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen\", vastasi la\nVallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään\nhän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.\n\n\"Mutta\", ponnistausi Ludvig vastaamaan, \"Madamella ei mielestäni ole\nmitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole\nmitään oikeutta...\"\n\n\"Ah!\" äännähti la Vallière.\n\n\"Hoo, mademoiselle\", sanoi Ludvig melkein moittivasti, \"ettehän te\nkuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä\nmustasukkaisena langostaan?\"\n\n\"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire.\"\n\n\"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!\" huudahti kuningas.\n\n\"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire\", vastasi la\nVallière lujasti.\n\n\"Hyvä Jumala\", kysyi kuningas levottomasti, \"oletteko tehnyt sen\nhuomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame\nosoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää\ntästä mustasukkaisuudesta johtuvana?\"\n\n\"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!\"\n\n\"Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!\" huudahti Ludvig erityisen\ntarmokkaaksi innostuen.\n\n\"Sire\", keskeytti nuori tyttö, \"sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä,\n-- tulee ihmisiä, luulen.\"\n\nJa unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan\nkäsivarteen.\n\n\"No niin, mademoiselle\", vastasi kuningas, \"tulkoot he vain. Kukapa\nuskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la\nVallièrelle?\"\n\n\"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut,\n-- että olette uhrautunut minun tähteni!\"\n\n\"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina\", sanoi Ludvig, \"ja\nonneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa\nkäytöstä!\"\n\nSamassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät\nhartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la\nVallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren\nja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen\nmajesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta\nhämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän\nasentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle,\n-- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän\noli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin\ntämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet\nodottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen\ntervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin\nvaunuihin asti.\n\nKoska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin\ntoiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin\nennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään\nalttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten\nhatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja\nMadamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua\nkohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että\nnyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:\n\n\"Katsokaa, jo nyt jotakin!\"\n\nKuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä\nkasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.\n\nKuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään\nvaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa\nkaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nVäkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului\nyhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin\nvarmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he\nsaapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle\nkuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.\n\n\"Herra Fouquet\", sanoi hän sitten, \"meidän täytyy kaikin mokomin saada\ntakaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje.\"\n\n\"Se on helppoa\", vastasi Fouquet, \"jos graubündeniläiseni ei ole vielä\njättänyt sitä hänelle.\"\n\n\"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?\"\n\n\"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?\"\n\n\"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa\nintohimoisesti kuningasta.\"\n\n\"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?\"\n\n\"Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten\npuhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä\nolisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi\npalvelijakseen.\"\n\n\"Sen teen\", vastasi Fouquet, \"ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu\nolevan hyvä sydän.\"\n\n\"Tai hyvä äly\", huomautti Aramis, \"mutta silloin meillä on siihen vielä\nsuurempi syy.\"\n\nJa oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:\n\n\"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman\nrakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia\nlinnaan.\"\n\n\n\n\n137.\n\nTobias.\n\n\nOli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat\npiispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta\nlinnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla\nrajuilman viimeisessä puuskahtelussa.\n\nLa Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja\noli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun\novi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada\nesittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa;\ntyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut\naavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin\nkanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä\näskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän\nsilmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää\nvieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista\nhämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus\nhovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta\nkäyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin\nitse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin\nläsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä\nse oli sytyttänyt rakkautta.\n\nFouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä\nsoreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille\nominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä\nenää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi\nsenaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada\nsilloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.\n\nLa Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen\nkoulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta\nkumartaen Fouquet kieltäysi:\n\n\"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi.\"\n\n\"Minultako?\" kysyi la Vallière.\n\n\"Niin, teiltä.\"\n\n\"Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?\"\n\nFouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan\nnäkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.\n\n\"Minä huomaan, mademoiselle\", sanoi hän, \"että te olette yhtä\njalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen\nanteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että\nminulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava\nsydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä.\"\n\n\"Vakuutan vakavasti, monsieur\", vastasi la Vallière, \"että minä en nyt\nkäsitä teitä.\"\n\n\"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni\", virkkoi Fouquet; \"te ette\ntahdo saada minua punastumaan edessänne.\"\n\n\"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä\nteidän olisi punastuttava?\"\n\n\"Erehtyisinkö\", kysyi Fouquet, \"ja olisinko niin onnellinen, että\nmenettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?\"\n\nLa Vallière kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur\", vakuutti hän, \"ja\nminun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen.\"\n\n\"No, en tahdo olla itsepintainen\", luopui Fouquet. \"Sanokaa minulle\nvain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, \"voin vastata\nteille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos\ntietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin\nsen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole\nmistään vääryydestä tietoinenkaan...\"\n\nFouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen\nsijassaan.\n\n\"Voin siis toivoa\", sanoi hän, \"että tapahtuneesta huolimatta me jäämme\nsopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan\nystävyyteeni?\"\n\nLa Vallière luuli alkavansa ymmärtää.\n\n-- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin\nhalukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!\n\nÄäneen hän lausui:\n\n\"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne?\nMutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni\nerityisesti.\"\n\n\"Minä tiedän, mademoiselle\", vastasi Fouquet, \"että herran ystävyys\nesiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta\nvakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen\nsekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä.\"\n\nLa Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista\nharrastusta.\n\n\"Minä uskon teitä\", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi\nlämpimästi.\n\n\"Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?\" pyysi hän.\n\n\"Minkä kirjeen?\" kysyi la Vallière.\n\nTaaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten\nsaman suoramielisen ilmeen.\n\n\"No, mademoiselle\", lausui hän, \"tämän kieltämisen jälkeen minun on\ntunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen,\nja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin\njalomielisen henkilön taholta.\"\n\n\"Toden totta, herra Fouquet\", vastasi la Vallière, \"suureksi\nmielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä\nsanojanne.\"\n\n\"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut\nminulta mitään kirjettä?\"\n\n\"Kunniasanallani\", vahvisti tyttö lujasti.\n\n\"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille\nkaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen.\"\n\nKumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka\nodotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko\nyli-intendentti päästään vialla.\n\n\"No\", kysyi Aramis maltittomana, \"oletteko tyytyväinen suosikkiin?\"\n\n\"Hurmaantunut\", vastasi Fouquet; \"hän on henkevä ja herttainen tyttö.\"\n\n\"Eikö hän ollut pahastunut?\"\n\n\"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin.\"\n\n\"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?\"\n\n\"En saanut.\"\n\n\"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?\"\n\n\"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt\nkysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää\nasia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka\nollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko\nasiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai\nvannoa hävittäneensäkään.\"\n\n\"Ohoh!\" äännähti Aramis rauhattomana; \"mitä sanottekaan!\"\n\n\"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut\nkirjettä.\"\n\n\"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?\"\n\n\"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti.\"\n\n\"Ja hän kielsi yhä?\"\n\n\"Hellittämättömästi.\"\n\n\"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?\"\n\n\"Ei hetkeksikään.\"\n\n\"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!\"\n\n\"_Pardieu_, mikäs auttoi!\"\n\n\"Se on suuri virhe asioissamme!\"\n\n\"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?\"\n\n\"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava\nvastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan.\"\n\n\"Oh, tyttö on jalomielinen.\"\n\n\"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut\nkirjeen teille.\"\n\n\"Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja\nsellaisessa seikassa en erehdy.\"\n\n\"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan\nole saanut kirjettä.\"\n\n\"Mitä... älkää nyt...!\"\n\n\"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä\nperille.\"\n\nFouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.\n\n\"Kutsukaa Tobias\", käski yli-intendentti.\n\nTovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla\noli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli\nhavaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.\n\n\"Sallitteko minun kuulustaa?\" kysyi Aramis.\n\n\"Tehkää se\", myönsi Fouquet.\n\nAramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.\n\n\"Ei\", sanoi hän hiljaa, \"hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin\ntärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani.\"\n\nAramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä\nhän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.\n\n\"Tulehan tänne, Tobias\", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin\nlujin askelin. \"Miten olet toimittanut asiani?\"\n\n\"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur\", vastasi mies.\n\n\"Annahan kuulua.\"\n\n\"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja\nlaskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen.\"\n\n\"Eikö siellä ollut ketään?\"\n\n\"Ei sieluakaan.\"\n\n\"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?\"\n\n\"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli.\"\n\n\"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?\"\n\n\"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään.\"\n\n\"Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?\"\n\n\"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti.\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, \"jos se kirje\nei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä\nmyöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!\"\n\nTobias hätkähti mutta tointui heti.\n\n\"Monseigneur\", vakuutti hän, \"minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin\nsanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti\nde la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin.\"\n\nAramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.\n\nFouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä\nvuotta palvellut häntä hyvin.\n\n\"No, hyvä on\", päätti hän; \"mutta toimita minulle kuitenkin se\ntodiste.\"\n\nPalvelija poistui.\n\n\"Mitä nyt ajattelette asiasta?\" tiedusti yli-intendentti ystävältään.\n\n\"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos\nkirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin\ntai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se\nsaatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona.\"\n\n\"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!\"\n\n\"Sokaistunut, sokaistunut!\" mutisi Aramis.\n\n\"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän\non vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni;\nsaatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni\npysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista.\"\n\nAramis pudisti päätänsä.\n\n\"Te ette hyväksy käsitystäni?\" sanoi Fouquet.\n\n\"Hän ei ole keimailijatar\", vastasi piispa.\n\n\"Sanonpa teille...\"\n\n\"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista\", keskeytti\nAramis.\n\n\"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!\"\n\n\"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset\npysyvät sentään aina samoina.\"\n\n\"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin\nentispäivinä\", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: \"No niin, jos la\nVallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa\nosuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?\"\n\nAramis nousi kärsimättömästi.\n\n\"La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään\nmuuta kuin kuningasta\", takasi hän.\n\n\"Mutta mitä siis te tekisitte?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt.\"\n\n\"No, mitä te olisitte tehnyt?\"\n\n\"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään.\"\n\n\"Tobiasta?\"\n\n\"Niin, -- hän on petturi.\"\n\n\"Oho!\"\n\n\"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin\nhän olisi tunnustanut totuuden.\"\n\n\"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te\nvuorostanne.\"\n\n\"Se sopii.\"\n\n\"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani\nkaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja\nkuitenkin\", lisäsi Fouquet hymyillen, \"se olisi ollut helppoa.\"\n\n\"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin\nolisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään\ncolbertilaisen kanssa.\"\n\n\"Missä muka?\"\n\n\"Vastapäätä talleja.\"\n\n\"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan.\"\n\n\"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti\nminuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen.\"\n\n\"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?\"\n\n\"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani.\"\n\n\"Hitto! Te todella peloitatte minua\", sanoi Fouquet ja näpäytti\npöytäkelloa.\n\n\"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä\", virkahti Aramis.\n\nFouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen\nkamaripalvelijansa.\n\n\"Tobias!\" huudahti Fouquet; \"toimittakaa tänne Tobias!\"\n\nKamaripalvelija sulki oven.\n\n\"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?\" pyysi piispa.\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?\"\n\n\"Esteettömästi.\"\n\n\"Peloitteluakin?\"\n\n\"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina.\"\n\nOdotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja\nnäpäytti taas kelloa.\n\n\"Tobias tänne!\" huusi hän.\n\n\"Mutta häntä etsitään, monseigneur\", vastasi kamaripalvelija.\n\n\"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään\nasialle.\"\n\n\"Menen kuulustamaan, monseigneur.\"\n\nPalvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli\nkärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin\nkymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen\nhälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija\nsaapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti\ntuovansa huonon sanoman.\n\n\"Monseigneur kai muistaa väärin\", puhkesi hän puhumaan ennen kuin\nFouquet ehti kysyä. \"Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin\nTobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista\nparhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur.\"\n\n\"Ja...\"\n\n\"Hän on ratsastanut pois.\"\n\n\"Ratsastanut pois?\" karjaisi Fouquet. \"On heti riennettävä tavoittamaan\nhänet!\"\n\n\"No no\", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen,\n\"tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt\naiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja\ntorjukaamme se, jos vain voimme.\"\n\n\"Lopultakaan\", arveli Fouquet malttuen, \"onnettomuus ei ole kovinkaan\nsuuri.\"\n\n\"Niinkö ajattelette?\" kysyi Aramis.\n\n\"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje.\"\n\n\"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu.\"\n\n\"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime\nviikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En\nvoinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta.\"\n\n\"Totta kyllä\", vastasi Aramis, \"mutta kirje on kovaksi onneksi\npäiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi\nmerkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän\ntähtenne!\"\n\nFouquet kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Olenko siis holhouksessa\", virkahti hän, \"ja onko kuningas\najatustenikin valtias?\"\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi Aramis; \"älkäämme antako asioille sen\nsuurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi...\nno, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin.\"\n\n\"Hoo, -- uhattuja!\" vähäksyi Fouquet; \"ettehän toki lue tätä\nitikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani\ntai elämäni?\"\n\n\"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata\njättiläisen, jos itikka on myrkyllinen.\"\n\n\"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on\nherpaantumassa?\"\n\n\"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole.\"\n\n\"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?\"\n\n\"Se on turhaa vaivaa\", arveli Aramis; \"jos olitte kiintynyt siihen\nmieheen, niin koettakaa unohtaa hänet.\"\n\n\"Jossakin hänen silti täytyy olla\", huomautti Fouquet.\n\n\"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia\", vastasi Aramis.\n\n\n\n\n138.\n\nMadamen neljä mahdollisuutta.\n\n\nLeskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa\naamupäivävierailulle.\n\nJo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut\nriutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon\ntaistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä\nlisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää\nvain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain\nja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen\narvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien\nsäälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan\nrakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat\nhovimiehet vieroa häntä.\n\nItävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen\nseurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon\nvuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan\ntunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli\nsupistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti\njäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja\niltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata\nmilloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen\nillanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien\npoikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti\nlisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten\nvarsinaisen kokouspaikan.\n\nLeskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden\nusein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että\npian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä\njoutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali\nRichelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja\nsietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus\nja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui\nsuunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen\nhoukutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja\nsurulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo\nainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää\npuolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.\n\nAnna mietti.\n\nHän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan,\njolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli\nhänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään\ntulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä --\nharvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut\nsiirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää\nkukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa,\npaitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka\nkuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta\nnyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän\najatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen\nomasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa\njonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä\nherttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi\ntällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa,\nettä viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:\n\n\"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat\nkultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää\nhyväksenne heidän itsekkyyttään.\"\n\nItävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin\nvarustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin\noli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti\nRanskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja\nhelmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen\nkruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla.\nLeskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa.\nNiinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka\ntulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa,\nmilloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia,\nmilloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan\nmyöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.\n\nEnsin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen\npuolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin\nHenriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän\npäätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan\nlahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia\nennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää\nMonsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.\n\nJuuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar\njärjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja\nsirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat\nmitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei\nkylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat\nniin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä\nsuosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä\nkalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet\ntästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden\nytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan\nvertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin\nviehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli\nsaanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja\nhyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä\naiheesta.\n\nSe päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä\narpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut\nkahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään\nsuuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään\nenää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti\nhänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi\nItävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen\nnuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän\npuhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen\naamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.\n\n\"Tyttäreni\", virkkoi hän, \"ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on\npuhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja\nhelposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei\nrohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen\nhellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai\nsaapuville?\"\n\n\"Minulle on kerrottu\", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, \"että\nteidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka\novat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä\npois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän\nyksityiseksi omaisuudeksenne.\"\n\n\"Tyttäreni\", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren\nkuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei\nitse ollut saanut tätä lahjaa, \"on välttämätöntä, että saan Madamen\npysyväisesti liittymään meidän seuraamme.\"\n\n\"Madamen?\" huudahti nuori kuningatar punastuen.\n\n\"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi\nsilmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan\nhänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä\narpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?\"\n\n\"Voi, kyllä!\" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä\nyhteen kuin mielistynyt lapsi.\n\n\"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten\nantanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?\"\n\n\"Oi, ei, ei, rakas anoppi!...\"\n\n\"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon\nillanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä\ntenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin\nasemasikin on korkein.\"\n\nMaria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna\notti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.\n\n\"Hyviä uutisia!\" virkkoi hän. \"Kuningas on ihastunut arpajaisiini.\"\n\n\"Minä\", vastasi Madame, \"en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on\nmahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun\nnaisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun.\"\n\n\"No, no!\" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua;\n\"älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin\npäin.\"\n\n\"Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on\nkaksisataa?\"\n\n\"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa.\"\n\n\"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?\" kysyi Madame\nepätoivoisesti.\n\n\"Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat\nvirkistäviä... minä nukun niin vähän.\"\n\n\"Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?\"\n\n\"En\", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden\nkivistävän piston povessaan. \"Niin, minä näin unta, että kuningas\nvoitti rannerenkaat.\"\n\n\"Kuningas?\"\n\n\"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne\nvoittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne\njollekulle.\"\n\n\"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane\",\nhuomautti kuningatar hymyillen, \"että minä pidän arpajaisia rahan\npuutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä.\nMutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän,\nkelle sitten tarjoan rannerenkaat.\"\n\nNäitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi\nvastata kiitollisella suudelmalla.\n\n\"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin\", lisäsi Itävallan\nAnna, \"että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos\nhän ne voittaisi.\"\n\n\"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle.\"\n\n\"Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos\nhaluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen\nhänen välitystään.\"\n\nMadame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan\nläheisellä kuvastinpöydällä.\n\n\"Ovatpa ne ihanat!\" huokasi hän. \"Mutta kah\", lisäsi hän sitten, \"mehän\njo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta.\"\n\n\"Minua ihmetyttäisi suuresti\", vastasi Itävallan Anna, \"jos uneni\npettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut.\"\n\n\"Sitten te kelpaatte ennustajaksi.\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta\ntämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii\nniin hyvin laskelmiini!\"\n\n\"Mihin laskelmiin?\"\n\n\"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat.\"\n\n\"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan.\"\n\n\"No\", sanoi Itävallan Anna, \"ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa\nsydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun\nsisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen\nvalehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on!\nEnsiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa\nrannerenkaat varmasti sinulle.\"\n\n\"Myönnän sen yhdeksi.\"\n\n\"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun.\"\n\n\"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä.\"\n\n\"Ja jos Monsieur voittaisi ne...\"\n\n\"Hoo\", huudahti Madame purskahtaen nauruun, \"hän antaisi ne Lotringin\njunkkarille!\"\n\nMiniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin\nsydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet\nkalpenemaan kesken hilpeytensä.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi Madame säikähtyneenä.\n\n\"Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me\nolimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen.\"\n\n\"Sellaista minä en näe.\"\n\n\"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos\nminä voitan, saat luottaa minuun.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" huudahti Madame.\n\n\"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada\ntodellisuuden perusteita?\"\n\n\"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta\", myönsi Madame,\n\"ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle\nsatakertaisesti verremmiksi.\"\n\n\"Illalla siis tapaamme.\"\n\n\"Niin; hyvästi, rakas anoppi!\"\n\nMiniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.\n\n-- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, --\nkoska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan\nsamalla tietää salaisuuden.\n\nHän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta\n\n\"Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?\"\n\nJa ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku\nhetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa,\nmenneen onnensa.\n\n\n\n\n139.\n\nArpajaiset.\n\n\nIllalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello\nkahdeksaksi.\n\nItävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt\nkauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu\nvoi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan\nyritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen\nparvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa\nmainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen\nHenriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat\nmolemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan.\nHovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin\npuolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä\nsattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon\nvarsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa\nehtymättömällä pikatulellaan.\n\nSaint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten\njärkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan\nalkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle\nselkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän\ntuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla,\njoihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla.\nKreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden\nherättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin\nkunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo\nluulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät\ntienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli\nehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut\nkerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten\ntyperimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten\nMontaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai\nsitten.\n\nKuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja\nkatsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito\nnaisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten\nMolière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren\nkatseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme\noikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.\n\n\"Todellakin\", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, \"tuon pienoisen la\nVallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista\", vastasi leskikuningatar hymyillen\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi\nluetteloon.\"\n\n\"Hän ei siis ole osakkaana?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä.\"\n\n\"Myydäkö?\" huudahti kuningatar.\n\n\"Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi\npakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu.\"\n\n\"Kah, todellako? Pienokaisparka!\" sanoi leskikuningatar; \"eikö hänellä\nole pukuja?\"\n\nJa hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista\nköyhyyttä piirissään.\n\n\"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo\naamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi,\nkun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan.\"\n\nSamassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi\nsitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä\nlehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja\nympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se\nliike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti\nkuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä\nkatseensa alas.\n\nKuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja\nhaasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän\nsaattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen\nkunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui\nMadamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti\nkierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan\nsamaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten\nluo.\n\nHuomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen\ntervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki\nheti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain\noikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna\nmerkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa\noli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä\nhänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana.\nYli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti\nneiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa\nColbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään\naikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui\nheti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat\nsilmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.\n\nDe Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen.\nMutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen,\nsaivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière\ntunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta\nsisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin\nenemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan\nsydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka\ntunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.\n\nLeskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput\noli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen\nosallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu\nhovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar,\nkuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat\nlukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin\nkolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä\narmoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin\nmuutkin.\n\nViimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui\nluettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö\nei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko\nlukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli\nsaanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen\nsielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle\nrakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä\nitsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa\nkatseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut\nväkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.\n\nMalicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi\nniinikään osattomalle Montalaisille:\n\n-- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei\nmeitä unohda?\n\n-- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.\n\nArpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa\narvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa\noli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle\nhovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä\nverkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan\nkumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:\n\n\"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin\nyhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä\nvoitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse\nkauneista silmistänne?\"\n\n\"Ei toki\", epäsi Athénais; \"pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.\nKukin puolestaan.\"\n\n\"Te olette heltymätön\", valitti de Saint-Aignan, \"ja minä rankaisen\nteitä pikku säkeistöllä:\n\n    \"Voi, Iris, liikaa kapinoit\n    mun valojani vastaan...\"\n\n\"Hiljaa!\" kovisti Athénais; \"estättehän minut kuulemasta\nvoittonumeroa.\"\n\n\"Numero 1\", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun,\njonka oli ottanut sahviaanimassista.\n\n\"Kuningas!\" huudahti leskikuningatar.\n\n\"Kuningas voitti!\" kertasi kuningatar riemastuneena.\n\n\"Oi, kuningas! Teidän unenne!\" kuiskasi Madame, ihastuksissaan\nItävallan Annalle.\n\nAinoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain\nkiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli\nesiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten\näidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa\nmielittelevänä.\n\n\"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?\" kysyi hän.\n\n\"Katsokaa niitä ja päättäkää itse\", vastasi Itävallan Anna.\n\nKuningas tarkasteli koruja.\n\n\"Kyllä tosiaan\", myönsi hän; \"ja medaljongit ovat ihastuttavia.\nTekotapa on hyvin hieno.\"\n\n\"Hyvin hieno!\" toisti Madame.\n\nKuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että\nkuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt\nsen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten.\nKuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat\nperätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla\npiankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat\nhuudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta.\nNaiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän\nritareilla.\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat\", huomautti teräväkatseinen kuningas,\n\"niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset:\nluovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää\nkykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te.\"\n\nNämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja\nhän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle\naavistelulleen.\n\nSe hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun\nvallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat\nkuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät\nolleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään\nsilmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa\nmäärin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten\nHenriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain\nyhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:\n\n\"Uhkeita!\"\n\nNaiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli,\nantaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.\n\nTällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa,\nenemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla\non ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa\nsellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista\nvain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava.\nHänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin\nharhailivat.\n\nNeiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu\nosallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat\nhänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden\nsaapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto\njo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan\nnoin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia\nhätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki\nmuhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin\nkultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi\njoutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän\nolisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin\nvaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!\" huudahti\nMontalais. \"Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis\nolekaan nainen?\"\n\n\"Kyllähän\", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. \"Mutta\nonhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa.\"\n\nKuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö\nsanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa,\nkun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la\nVallièren luo.\n\n\"Mademoiselle\", sanoi hän, \"te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus\nkoristautua.\"\n\n\"Oi, sire\", vastasi la Vallière, \"eikö teidän majesteettinne siis tahdo\nuskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?\"\n\n\"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin\nluettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette\nnäistä rannerenkaista.\"\n\n\"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain\nkuningattaret saada.\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.\nRannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne.\"\n\nJa kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta\nkuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.\n\nHämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten\nnaisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli\ntapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen\ntietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.\n\n\"Oi, hyvä Jumala\", huudahti hän, \"mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!\nKuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!\"\n\nMadame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori\nkuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi\nnauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi\npitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan\njulman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi,\nmikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi.\nMalicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle\nyleisen puheensorinan suojassa:\n\n\"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme.\"\n\n\"Niin\", vastasi tämä.\n\nJa hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena\ntehnyt mielensä kuristaa hänet.\n\n\n\n\n140.\n\nMalaga!\n\n\nKunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa\noli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää,\njoutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.\n\nNiin, d'Artagnan!\n\nD'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut\nmitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa.\nKaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan\nhallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin\nkoomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että\ntämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.\n\nAlituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:\n\n\"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?\"\n\nHän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:\n\n\"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin\nmarkkinoilla.\"\n\nSellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella;\nmuiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.\n\nHarrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:\n\n\"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?\"\n\nVastaus kuului:\n\n\"Minä riisuudun.\"\n\nJa sille naisetkin nauroivat.\n\nMutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi,\nettä koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas\noli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja\nBelle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä\nlyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään\nkuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan\npyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.\n\nKapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen\nvoivuttamana juuri menemässä makuulle.\n\n\"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?\" kysyi hän hämmästyneenä.\nLudvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä\nsaatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.\n\n\"Sire\", selitti d'Artagnan, \"minä jätän teidät, kun en voi millään\ntavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä\ntasapainotankoa, niin asia olisi toinen!\"\n\n\"Mutta, hyvä herra d'Artagnan\", huomautti kuningas ihan vakavasti,\n\"vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa.\"\n\n\"Kah, niinkö!\" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; \"sitä en\ntiennyt.\"\n\n\"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta\nvaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy\nminun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos\nasiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut\nsaa käsille.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi kuningas ja myönsi loman.\n\nNiinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa.\nMutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta\n_Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.\n\nKello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna.\nMuskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu\nkatuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen\nkutkuttimena.\n\nD'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat\nläheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin\nmittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli,\njoka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja\neloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden\nmuuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku\nnurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi\nsellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän\npäävarastona.\n\nSiten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa\ntirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen\npalatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen\npäivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa\nmakuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun\naineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti\nhuolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.\n\nKuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä,\nsamalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista\ntömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa\nmuuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.\n\nMuutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa\nrähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli,\nkuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä\ntarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti\nsaada kohtaukseen vaihtelua.\n\n\"Hm, hm!\" äänteli hän.\n\nD'Artagnan ei hievahtanut.\n\nMaustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon,\nja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi\nviisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:\n\n\"No, minua epattoa!\"\n\nMutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä\nvarrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan\nmillänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin\njyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat\nSaint-Médéric-kadulta.\n\nKuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin\nhymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se\nrohkaisi häntä kysymään:\n\n\"Nukutteko, herra d'Artagnan?\"\n\n\"En, Planchet, en _edes_ nuku\", vastasi muskettisoturi.\n\n\"Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_\", pahoitteli Planchet.\n\n\"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?\"\n\n\"On toki, herra d'Artagnan.\"\n\n\"No, missä vika?\"\n\n\"Se sana vain huolestuttaa minua.\"\n\n\"Selitä minulle se huolesi, Planchet\", pyysi d'Artagnan.\n\n\"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä\nei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte\nminulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä.\"\n\n\"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?\"\n\n\"Paitsi nykyisin.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte\ntakaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut\nmitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te\nkaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta;\nkyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän.\"\n\n\"Planchet\", vastasi d'Artagnan, \"vakuutan sinulle, että viihdyn\nmainiosti.\"\n\n\"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?\"\n\n\"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, --\nniin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä\nmuuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä.\nHän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi\noliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut\nhyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan\nniinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä\ntorvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri\nohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän\ntyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla,\nkuolleena kuin makuulla.'\"\n\n\"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan\", sanoi\nPlanchet; \"kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä\nsuureksi nautinnokseen.\"\n\n\"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät.\"\n\n\"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin\nvasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan.\"\n\n\"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies.\"\n\n\"Onhan sitä minullakin muistia.\"\n\n\"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?\"\n\n\"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä\nhyvin sitä voi sanoa typeräksi.\"\n\n\"Selitähän lähemmin, Planchet.\"\n\n\"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun\nihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä...\" Planchet hymyili\nveitikkamaisesti. \"Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin\nistualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena\nkuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman\netusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette\nikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille.\"\n\n\"Tunnethan Lafontainen, Planchet?\"\n\n\"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?\"\n\n\"Ei, vaan satusepon.\"\n\n\"Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?\"\n\n\"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä.\"\n\n\"Onko häneltä siis jäniskin?\"\n\n\"On kaikenkaltaisia eläimiä.\"\n\n\"No, mitä se jänis tekee?\"\n\n\"Uneksii.\"\n\n\"Ka, ka!\"\n\n\"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä\nunelmoitsen.\"\n\n\"Te unelmoitte?\" virkahti Planchet levottomana.\n\n\"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen\nmiettivälle päälle, Planchet?\"\n\n\"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur.\"\n\n\"_Pardieu_, kehutko sitä, häh?\"\n\n\"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä\nikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän.\"\n\n\"_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet.\"\n\n\"Mutta jos\", virkkoi maustekauppias, \"jos tuumittelunne olisikin sitä\nlajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin\nvaltaistuimelle...\" Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli\ntodellista merkitystäkin.\n\n\"Voi, Planchet-veikkoseni\", sanoi d'Artagnan, \"sinä käyt\nkunnianhimoiseksi!\"\n\n\"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra\nd'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?\"\n\n\"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään\nvaltaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä\ntuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat.\"\n\nJa d'Artagnan huokasi.\n\n\"Herra d'Artagnan\", ilmoitti Planchet, \"ihan minun tulee teitä surku.\"\n\n\"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet.\"\n\n\"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että te laihdutte, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Ohoh!\" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin\ntyhjä haarniska; \"mahdotonta, Planchet.\"\n\n\"Ja katsokaas\", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, \"jos te\nalatte riutua minun luonani...\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Silloin tekisin onnettoman tekosen.\"\n\n\"Älähän!\"\n\n\"Kyllä vainkin.\"\n\n\"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!\"\n\n\"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta.\"\n\n\"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!\"\n\n\"Kyllä teitä sapettaa.\"\n\n\"Ei, Planchet, ei.\"\n\n\"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte.\"\n\n\"Olenko laihtumassa? Näinköhän!\"\n\n\"Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin\nsäiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun\npoikki.\"\n\n\"He-heh!\" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; \"mitä\nsanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun\npippuripussiesi seassa?\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee;\nmutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän.\"\n\nPlanchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten,\nettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän\nistui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan\nmaustekauppiaaseen päin.\n\n\"Kuules nyt\", tiukkasi hän, \"selitähän vähän ja sano minulle, kuinka\nsaatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen\nesimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt\nmuskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?\"\n\n\"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa.\"\n\n\"Herra d'Herblay, aatelismies!\"\n\n\"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne.\nJa pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra\nd'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan.\"\n\n\"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle\nhuonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!\"\n\n\"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen.\"\n\n\"Minulla?\"\n\n\"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu\nAramis!'\"\n\n\"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?\" virkahti d'Artagnan rauhattomana.\n\n\"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!\"\n\n\"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa.\"\n\n\"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena\npäivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut\nminulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko\ntänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'\"\n\n\"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta\nystävästä?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Ei surkastuaksenne sentään.\"\n\n\"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani.\"\n\n\"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö\nsanaanne!\"\n\n\"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta.\"\n\n\"Sepä erinomaista!\"\n\n\"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä.\"\n\n\"No, kaikki on sitten kunnossa!\"\n\n\"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka.\"\n\n\"Puhukaa, monsieur.\"\n\n\"Teen aina huomioita...\"\n\n\"Sen tiedän hyvin.\"\n\n\"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana...\"\n\n\"_Malaga!_ Niinkö?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi.\"\n\n\"Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä.\"\n\n\"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä\nlausahdan: _malaga_!\"\n\n\"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä\nkirousta.\"\n\n\"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur.\"\n\nJa sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä,\nkääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.\n\n\"Ohoi!\" äännähti hän.\n\n\"Hei vaan!\" vastasi Planchet.\n\n\"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!\"\n\n\"Perhanassa, monsieur\", sanoi maustekauppias, \"minä en ole niinkuin te,\nminä en tahdo elää mietiskellen.\"\n\n\"Siinä teet väärin.\"\n\n\"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme;\nmiksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?\"\n\n\"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?\"\n\n\"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja\npippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä;\nhampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä\nsydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur...\"\n\n\"No mitä, Planchet?\"\n\n\"No, sitä juuri...\" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.\n\nD'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.\n\n\"Planchet, vanha veikko\", sanoi hän, \"sinä typerrytät minut\nhämmästyksellä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa.\"\n\nSe huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan\nkäsistään.\n\n\"Ahaa!\" sanoi hän; \"ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla\nolevan laisinkaan aivoja.\"\n\n\"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!\"\n\n\"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi\", jatkoi\nPlanchet, \"että ilman hupia ei maailmassa saa onnea.\"\n\n\"No, siinä puhut ihan paikalleen!\" yhtyi d'Artagnan.\n\n\"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin\nhankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi.\"\n\n\"Ja sinä lohduttelet itseäsi?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Kerrohan, millä tavoin?\"\n\n\"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan\nkärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni,\nminä haen hauskutusta.\"\n\n\"Eikö se ole sen pulmallisempaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?\"\n\n\"Ihan itsekseni.\"\n\n\"Ihme ja kumma!\"\n\n\"Mitä sanotte siitä?\"\n\n\"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko\nmaailmassa.\"\n\n\"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni.\"\n\n\"Tunnen kyllä kiusausta.\"\n\n\"Tehkää kuten minä.\"\n\n\"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja\njos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri\nikävystyisinkin hirmuisesti...\"\n\n\"Joutavia! Koettakaahan aluksi!\"\n\n\"Miten siis menetteletkään?\"\n\n\"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?\"\n\n\"Olen kylläkin.\"\n\n\"Erityiseen tapaan?\"\n\n\"Niin, säännöllisin väliajoin.\"\n\n\"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?\"\n\n\"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa\njokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa?\nEtkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?\"\n\n\"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman\nsielua.\"\n\n\"No, sen todettuamme siis jatkakaamme.\"\n\n\"Minä aikoina minä katoan?\"\n\n\"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä.\"\n\n\"Ja kauanko viivyn?\"\n\n\"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää.\"\n\n\"Mitä olette luullut minun hommailevan?\"\n\n\"Liikkuvan liikeasioissa.\"\n\n\"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?...\"\n\n\"Hyvin tyytyväiseltä.\"\n\n\"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä\nolette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?...\"\n\n\"Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen,\njauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut\nmieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu,\nPlanchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan\nalaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia\nliikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia\nluonnontuotteita.\"\n\n\"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan\nerehdyitte!\"\n\n\"Mitä -- erehdyinkö?\"\n\n\"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä\nvarastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan\nmieleenne! Ho, ho, hoo!\"\n\nJa Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi\nsaada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa\", sanoi muskettisoturi, \"etten ole sinun\ntasallasi.\"\n\n\"Se on totta, monsieur.\"\n\n\"Onko?\"\n\n\"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti\nedelleenkin pidän teitä.\"\n\n\"Hei, se on toki hyvä!\"\n\n\"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta,\nväijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, --\nhitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne;\nmutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän\nryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle\nneromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä.\"\n\n\"Hyvä, Planchet!\" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta;\n\"sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti.\"\n\n\"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?\"\n\n\"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun\nruvettuasi juttusille.\"\n\n\"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!\"\n\n\"No, se kelpaa!\"\n\n\"Annatte minun koettaa?\"\n\n\"Heti paikalla.\"\n\n\"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?\"\n\n\"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä.\"\n\n\"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain.\"\n\n\"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet.\"\n\n\"Hyvä! Minä otan teidät mukaani.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Huomenna.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Hei, te kysytte liikoja.\"\n\n\"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?\"\n\n\"Pidättekö maaseudusta?\"\n\n\"Keskulaisesti.\"\n\n\"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?\"\n\n\"Miten milloinkin.\"\n\n\"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja\npuolittain maaseutua.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma.\"\n\n\"Erinomaista!\"\n\n\"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on\nikävystyminen teidät vastikään karkoittanut.\"\n\n\"Minut?\"\n\n\"Kuolettava ikävystyminen.\"\n\n\"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?\"\n\n\"Niin, Fontainebleau.\"\n\n\"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?\"\n\n\"Niin oikein.\"\n\n\"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?\"\n\nPlanchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.\n\n\"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?\"\n\n\"Oh, vain palstan ja pikku pöksän.\"\n\n\"Nyt sain sinut kiinni!\"\n\n\"Mutta se on totisesti siisti asumus.\"\n\n\"Minä pääsen Planchetin huvilaan!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Milloin vain suvaitsette.\"\n\n\"Etkö sanonut huomenna?\"\n\n\"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto,\njona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu.\"\n\n\"Sovittu on.\"\n\n\"Te lainaatte minulle hevosen?\"\n\n\"Parhaani.\"\n\n\"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä\nratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt.\nSitäpaitsi\", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, \"en tahdo\npäätyä perille väsyksissä.\"\n\n\"Mikset?\" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.\n\n\"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa\", vastasi Planchet.\n\nHän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet\nperäkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.\n\n\"Planchet, Planchet!\" huudahti d'Artagnan, \"eipä toden totta ole koko\nmaailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee,\nettä me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!\"\n\n\"Kuinka niin, monsieur?\"\n\n\"Kun minä en vielä tunne sinua\", vastasi d'Artagnan, \"ja kun alan\nlopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä\nBoulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan\nLubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet.\"\n\nPlanchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille\nhyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti\nmakuuhuoneenaan.\n\nD'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka\noli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.\n\nHän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.\n\n-- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka\nvastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä\nongelma:\n\n1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;\n\n2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;\n\n3. missä Portos oleksii.\n\nNäissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme\neivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin\nturvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi,\n_mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo.\n\n\n\n\n141\n\nHerra de Baisemeauxin kirje.\n\n\nEdellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä\npistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.\n\nBastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja\nkiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa\nhankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät\npihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin\nsiistissä kunnossa.\n\nVankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta\nsulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei\nsaanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli\nmuodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa\nmuskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun\nhiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania\npuhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut\nkylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan\nvasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä\nraha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan\nsinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä\nannettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi\naikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä\nturhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi\nasioiltansa.\n\nMutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi\nherättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.\n\nHän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, --\nyhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa\npysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen\ntuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton\nhavaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano.\nD'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen\ntunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän\npäätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka\nselvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen\najatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä\ntiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita.\nJa niin tapahtuikin.\n\nBaisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun\nd'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille,\nmistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista.\nTunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki\nd'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa\nmerkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla\nja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt\npalvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä\nasuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta,\nmitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu\nsotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen\ntiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut\nvoinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja\ntärkeätä asiaa toimittamaan.\n\nVahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen\nkuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit\nseisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä\nikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi\nlahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään\npalvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia\nkohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja\ntähystellen tyttöjä.\n\nD'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään\nsuunnitelmaa.\n\n-- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. --\nNaamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.\n\nD'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut\nvaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja\npäättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.\n\n-- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän\nkeksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje!\nlisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä,\nettä Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi\nsanomaansa.\n\nD'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle\nSaint-Antoinen esikaupunkiin.\n\n-- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, --\nja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää...\n\nSe oli kerrassaan sisuttavaa.\n\n-- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin\ntuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin\nsiihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni\ntällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi\nepäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole\nenää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon\nraukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet\nsaadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä\nkuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje\nkuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään\nniiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat\nColbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.\n\nSiten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän\nkaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan\nsäätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan.\nKaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä\nmatkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa\naatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:\n\n\"Hoi, tänne, veikkonen!\"\n\nSotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko\nseurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä\naivan huonokaan.\n\nAatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa\näsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain\narmasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi\nneuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää\nitserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi\ntungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin\nhänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu\nherrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi\npidätettyä käsipuolesta.\n\nD'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki\nosoitteen:\n\n    'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'\n\n-- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki.\nHän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan\nsanat:\n\n    'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle\n    että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.\n\n                                           Ystävällisesti\n                                           _de Baisemeaux_.'\n\n\"Kas niin\", huudahti d'Artagnan, \"tämähän on varsin selkeätä. Portos on\nmukana juonessa!\"\n\nMutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:\n\n-- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa\nmiespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin\nilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en\ntarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?\n\nD'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen\nuskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan\nvankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa.\nMuskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään\nhuomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen\naskeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli\nrukoillut hänen suojelustaan.\n\nYhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen\nkadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin\nhymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein\nkahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän\nsyöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.\n\nKotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt.\nD'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen\naprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti\npaperin takaisin vyöhönsä.\n\n-- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa.\nNäyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux\nkirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas\ntavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen.\n\nHän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin\ntaloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.\n\n\n\n\n142\n\nLukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä\nvoimissaan.\n\n\nD'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli\nkuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä\nsekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin\ntalon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.\n\nMuskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli\nvielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään\nilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä.\nTämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten\nainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija\nsitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion\nkapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei\nsuorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan\navoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu\nankarat määräykset.\n\nNiinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä\ntukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai\nhänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis\näskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen\ntuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se\ntieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille,\nmutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän\ntiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut\nmitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai\nliikkua vapaasti.\n\nMuskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja,\nneljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä\ntalossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta\npalvelijaa kuin pylvästä ja ovea.\n\n-- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita\nrajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä\npalata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?\n\nViimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista\nkivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös\nmäärätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka\nolivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen\nvälimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä\nasennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa,\nvalppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa\nsilmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla,\nsiipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar.\nTällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka\npilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat\nkorkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan\ntaivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia\nruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin\noksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat\nmuskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui\nrunolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa\nEdenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen;\njärkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön\nvaikutuksesta.\n\nD'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota\npainamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki\nportin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta\nääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.\n\nHuvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.\n\n\"Täällähän parooni du Vallon asuu?\" sanoi d'Artagnan empimättä.\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi palvelija.\n\n\"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa\nmuskettisoturien kapteeni, odottaa häntä.\"\n\nD'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään\npitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen\nhuoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos\nheittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista\nepäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.\n\n\"Sinä täällä?\" huudahti hän.\n\n\"Entä sinä sitten?\" vastasi d'Artagnan. \"Parooni suvaitsee\npiileskellä!\"\n\n\"Niin\", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, \"niin,\nsinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?\"\n\n\"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin?\nHänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten\nkeskuudessa.\"\n\nPortos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta\nitselleen.\n\n\"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä\", sanoi hän vain.\n\n\"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia\nystäviä.\"\n\n\"On kyllä totta, että minä tunnen hänet\", myönsi Portos ilmeisen\nneuvottomana.\n\n\"Voi, veikkoseni\", valitti d'Artagnan, \"oletpa käyttäytynyt minua\nkohtaan kovin pahasti!\"\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti Portos.\n\n\"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen\nlinnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!\"\n\nPortos punastui.\n\n\"Eikä siinä kaikki\", jatkoi d'Artagnan; \"sinä näit minut siellä, tiesit\nminun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää,\nettä kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies\nsiten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä\nloistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas\noli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?\"\n\n\"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?\"\n\n\"_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen.\"\n\n\"Ei perhanassa!\" innostui Portos; \"puhukaamme päinvastoin juuri siitä!\nKuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?\"\n\n\"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?\"\n\n\"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?\"\n\n\"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että\nsen täytyi olla etevä soturi.\"\n\n\"Voi pentele!\" virkahti Portos; \"kunpa olisin sen tiennyt!\"\n\n\"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?\"\n\n\"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä\nkäsiisi?\"\n\n\"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen.\"\n\n\"Vai niin, vai mietiskelit... Ja mihin johduit tuumittelussasi?\"\n\n\"Käsittämään asiain oikean tilan.\"\n\n\"Kas vain, sinä olet käsittänyt?\"\n\n\"Olen kuin olenkin.\"\n\n\"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!\" sanoi Portos asettuen\nnojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.\n\n\"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä.\"\n\n\"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa.\"\n\n\"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä\nherra Fouquetin toimesta.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy\npuolitiessä.\"\n\n\"Kunnon d'Artagnan!\"\n\n\"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti\nsalassa.\"\n\n\"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa\", tunnusti Portos.\n\n\"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?\"\n\n\"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!\" vastasi Portos.\n\n\"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen\nkohteliaisuuden suunnitelmaan...\"\n\n\"Niin\", tokaisi Portos, \"olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet\non peräti kohtelias mies.\"\n\n\"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Se ihmetyttää sinua?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä et tiennyt siitä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, minä tiedän sen, minä.\"\n\n\"Olet siis ihan velho?\"\n\n\"En, kaukana siitä.\"\n\n\"Miten olet saanut sen tietää?\"\n\n\"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan\nsen kuninkaalle.\"\n\n\"Sanovan mitä?\"\n\n\"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen,\nluovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen.\"\n\n\"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?\"\n\n\"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut\neräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada\nesitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas.\n'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas,\n'esitelkää hänet'.\"\n\n\"Sanoiko kuningas todellakin niin?\"\n\n\"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!\"\n\n\"Kah, kah!\" lausui Portos. \"Mutta miksei minua sitten ole esitelty?\"\n\n\"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?\"\n\n\"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut.\"\n\n\"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee.\"\n\n\"Hm, hm!\" mutisi Portos.\n\nD'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.\n\n\"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?\"\nvirkkoi hän.\n\n\"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen\nraskasmielisyyteen\", selitti Portos huoaten.\n\n\"Sepä merkillistä\", huomautti d'Artagnan; \"sitä en ole ennen\nhuomannut.\"\n\n\"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella\", ilmaisi Portos\nhuolestuneesti.\n\n\"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut\nruumiillista vointiasi?\"\n\n\"Hoo, ei millään muotoa.\"\n\n\"Olet yhä hyvissä voimissa?\"\n\n\"Liiankin, veikkonen, liiankin.\"\n\n\"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi\njälkeen...\"\n\n\"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?\"\n\n\"Mitä peijakasta!\" virkahti d'Artagnan hymyillen; \"ja mikä sinut niin\njäykistytti?\"\n\nPortos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa\najattelemattomuuttaan.\n\n\"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut.\"\n\n\"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani\nnäin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa.\"\n\n\"Minä olen painava, katsos\", huomautti Portos.\n\n\"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?\"\n\n\"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi.\"\n\n\"Portos-parka!.... Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?\"\n\n\"Hyvin kyllä... Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan\nminua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Niin ainakin sanottiin... Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen.\"\n\n\"Ja siellä pääsit hengittämään?\"\n\n\"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään\ntoimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan\npaikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin\nmilloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma.\"\n\n\"Tapaturma? Älähän!\"\n\n\"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen\nmääräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan,\nsuostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua\npalvelevan lakeijan tuoda vaatteeni.\"\n\n\"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?\"\n\n\"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä,\nja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi;\nmutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot.\"\n\n\"Olipa sekin!\"\n\n\"Ja saappaani liian ahtaat.\"\n\n\"Jalkasi olivat vielä turvoksissa.\"\n\n\"Oikein arvasit.\"\n\n\"_Parbleu!_ Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?\"\n\n\"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä\ntuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet\nminulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin\nkerta.\"\n\n\"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut\njärkevästi.\"\n\n\"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa\nsaapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja\ntein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja\njalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus.\"\n\n\"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä\nPortos!\"\n\n\"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki.\nVeikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi\ntavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita,\nseinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!\"\n\n\"Lempo soikoon!\"\n\n\"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli\nposliinilaudakko.\"\n\n\"Jonka sinä survaisit kumoon?\"\n\n\"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle.\"\n\nPortos puhkesi nauramaan.\n\n\"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!\"\n\nJa d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä\nraikuvammin.\n\n\"Minä murskasin\", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä\näänellä, \"hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia -- ho, ho,\nho!...\"\n\n\"Suurenmoista!\" änkkäsi d'Artagnan.\n\n\"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet... ha, ha, ha!...\"\n\n\"Istu ja pala!\"\n\n\"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi,\nhi!\"\n\n\"Päähäsi!\" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.\n\n\"Keskelle nup... nuppia!\"\n\n\"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?\"\n\n\"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi,\njota se olikin!\"\n\n\"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?\"\n\n\"Venetsialaista lasia, -- harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa\nvailla, kahdensadan naulan möhkäle.\"\n\n\"Ja se putosi suoraan päähäsi?\"\n\n\"Kes-kel-le... kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla\nsomisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla\nöljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?\"\n\n\"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt.\"\n\n\"Ja nyt litistyikin vain pääsi?\"\n\n\"Eihän toki.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin\ntavattoman vankka holvikatos.\"\n\n\"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?\"\n\n\"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin\nNotre-Damen kirkkoa.\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut.\"\n\n\"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten\nmuodostunut, mutta ei muiden.\"\n\n\"Ehkä\", myönsi Portos itsetyytyväisesti; \"mutta se ainakin on varmaa,\nettä kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus,\nkristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika\nlammikkoon...\"\n\n\"Verissäsi, Portos-parka?\"\n\n\"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma.\nTuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä\nhuumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?\"\n\n\"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja\nmenit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?\"\n\n\"Mutta kummallisinta kaikesta, -- ja lääkäri on kunniasanallaan\nvakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista...\"\n\n\"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?\" keskeytti d'Artagnan.\n\n\"Sain viisi kuhmua.\"\n\n\"Mitenkä viisi?\"\n\n\"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua\nkoristetta.\"\n\n\"Ai, ai!\"\n\n\"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten\nnäet.\"\n\n\"Onneksi.\"\n\n\"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa -- sellaista sattuu\nainoastaan minulle... sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen\nlovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi\nselittää sitä minulle.\"\n\n\"Mutta minä selitän, minä.\"\n\n\"Silloin teet minulle totisesti palveluksen\", sanoi Portos, vilkuttaen\nsilmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.\n\n\"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä\ntutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian\ntäyteen tietoja.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu\nhalkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään\nuutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen\npinnalle.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin\nlääkärin lausuma.\n\n\"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin\nälynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle.\"\n\n\"Niin taisi todellakin olla\", myönsi Portos, \"sillä kipukin oli sitten\nenemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun\npäähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen\ntapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan\nkamalan läjäyksen.\"\n\n\"Sen arvaan.\"\n\n\"No niin\", kertoi jättiläinen, \"huomatessaan rakennuksen haurauden\nherra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin\nsiirtyneeksi tänne.\"\n\n\"Tämähän lienee yksityinen puisto?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa\nyli-intendentin lempijutuista?\"\n\n\"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja,\nmutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän\ntempoakseni puita juuriltaan.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se\non minusta mukavampaa kuin kavuta ylös.\"\n\n\"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos.\"\n\n\"Niin, minä pidän pienistä munista, -- paljon enemmän kuin isojen\nlintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa\nneljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja\nrastaan munasta.\"\n\n\"Mutta viisisataa munaa -- voi tavatonta!\"\n\n\"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan\", sanoi Portos.\n\nHyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden\nhänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä\nystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla\nmietti uutta käännettä keskustelulle.\n\n\"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?\" kysyi hän viimein,\nkaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.\n\n\"Eipä aina.\"\n\n\"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?\"\n\n\"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain\nviimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei\nkuulu sietävän sarvia.\"\n\n\"Aramis on siis yhä Pariisissa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\"\n\n\"Fontainebleaussa.\"\n\n\"Yksinään?\"\n\n\"Herra Fouquetin kanssa.\"\n\n\"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?\"\n\n\"En; sano minulle, niin saan tietää.\"\n\n\"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut.\"\n\n\"Mitä hittoa!\"\n\n\"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan\nMazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta\ntanssikuvaelmia?\"\n\n\"Penteleen pentele!\"\n\n\"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi\npitää sinua mielessään.\"\n\n\"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin.\"\n\n\"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!\"\n\n\"Älä nyt sentään!\"\n\n\"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu.\"\n\n\"Kyllä niin, mutta pettämään minua...\"\n\n\"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna...\"\n\n\"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?\"\n\n\"Olet, lempo soikoon!\"\n\n\"Senpä saisit todistaa minulle!\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?\"\n\n\"En kylläkään.\"\n\n\"Ratsasteletko?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?\"\n\n\"Ei nähtävästi.\"\n\n\"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele\netkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna.\"\n\n\"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?\" kysyi Portos.\n\n\"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos\",\nvirkkoi d'Artagnan.\n\n\"En minä mutkittele.\"\n\n\"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?\"\n\nPortos punastui.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt.\"\n\n\"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen.\"\n\n\"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä\", huomautti Portos.\n\n\"Kas sitä!\"\n\n\"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä.\"\n\n\"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis\ntahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja\nsiinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi\nsinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet.\"\n\n\"Rakennusmestariksi, -- siis muurariksi?\"\n\n\"Muurariksi, juuri niin.\"\n\n\"Savensotkijaksi?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Päiväläiseksi?\"\n\n\"Se on aivan oikea sana.\"\n\n\"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi\nviidenkolmatta vanha!\"\n\n\"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden\npainostama.\"\n\n\"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä.\"\n\n\"Sanoppas muuta.\"\n\n\"Luuvaloisine säärineen!\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Rakkokivineen!\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Kolme hammasta hemmetissä!\"\n\n\"Neljäkin.\"\n\n\"Kun minulla sitävastoin... katsoppas!\"\n\nPortos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka\neivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet\nkuin norsunluu.\n\n\"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää\nkauniita hampaita\", tiesi d'Artagnan. \"Sinun hampaasi saavat minut\ntekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin\nAramis?\"\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen\nlinnoittajaksi?\"\n\n\"Hoo, enhän toki!\"\n\n\"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi.\"\n\n\"Sitä en epäile.\"\n\n\"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata\nsiitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se\njätetään aina minun toimekseni.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut...\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Niin Aramis pahastuu.\"\n\n\"Minulle?\"\n\n\"Ei, vaan minulle.\"\n\n\"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen\nmeistä kahdesta osuu välittäjäksi.\"\n\n\"Minulle pitäisi teettää pukuja.\"\n\n\"Sinullahan on uhkea asu ylläsi.\"\n\n\"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, -- niistä tulee\npaljon komeampia vaatekertoja.\"\n\n\"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta.\"\n\n\"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo\nnähdessään minun poistuneen?\"\n\n\"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?\"\n\n\"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä\nilmoittamatta hänelle.\"\n\n\"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa\ntäällä?\"\n\n\"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan.\"\n\n\"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?\"\n\n\"_Ma foi_, en.\"\n\n\"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen.\nOlisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja\nkirjeitä Aramiille.\"\n\n\"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Fontainebleaun linnaan.\"\n\n\"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?\"\n\n\"Juuri sain yhden.\"\n\n\"Tärkeän?\"\n\n\"Arvatenkin.\"\n\n\"Sinä et siis lue niitä?\"\n\n\"En ole utelias.\"\n\nJa Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut\nlukenut, mutta kyllä d'Artagnan.\n\n\"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen.\"\n\n\"Eipäs.\"\n\n\"Pitäisinkö sen muka hallussani?\"\n\n\"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä\nkirje?\"\n\n\"Kyllä, hyvin tärkeä.\"\n\n\"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan.\"\n\n\"Aramikselle?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa.\"\n\n\"Ja kun kuningas on nyt siellä...\"\n\n\"Niin tahdot käyttää tilaisuutta...?\"\n\n\"Esitelläkseni sinut kuninkaalle.\"\n\n\"Ah, _corne de boeuf_, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään\nkeinoja!\"\n\n\"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän\nluotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen.\"\n\n\"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava\ntapa.\"\n\n\"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti.\"\n\n\"Todellakin\", huomasi Portos, \"mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän\nviivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma.\"\n\n\"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus\nauttelee sinulla nopeata ajatuskykyä.\"\n\n\"Siltäkö sinusta tuntuu?\" sanoi Portos.\n\n\"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi\", vastasi\nd'Artagnan. \"Kas niin, tulehan nyt.\"\n\n\"Mutta\", esteli Portos, \"lupaukseni herra Fouquetille?\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta.\"\n\n\"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!\" oudoksui d'Artagnan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siellähän tapaat herra Fouquetin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Luultavasti kuninkaan luona.\"\n\n\"Kuninkaan luona\", toisti Portos majesteettisesti.\n\n\"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on\nkunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'.\"\n\n\"Ja\", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, \"nähdessään minut\nFontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun\nvalehtelevan.\"\n\n\"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä\nehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla\nonkaan, -- ei paina sinua ikä!\"\n\n\"Eipä erityisesti.\"\n\n\"Asia on siis puhuttu.\"\n\n\"Niin kai sitten.\"\n\n\"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?\"\n\n\"Ei pitäisi olla.\"\n\n\"Niinpä siis vien sinut matkassani.\"\n\n\"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi.\"\n\n\"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?\"\n\n\"On viisi.\"\n\n\"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?\"\n\n\"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle.\"\n\n\"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta;\nsitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan\nliikaa.\"\n\n\"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta\nvalitettavasti on heidät pitänyt jättää!\"\n\n\"Sinä kaipaat palvelijoitasi?\"\n\n\"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati.\"\n\n\"Sinulla on verraton sydän!\" sanoi d'Artagnan; \"mutta kuule neuvoani:\njätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Syystä että tuonnempana, näes...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut\nmitään herra Fouquetilta.\"\n\n\"Nyt en ymmärrä sinua\", sanoi Portos.\n\n\"Ei tarvitsekaan.\"\n\n\"Kuitenkin...\"\n\n\"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos.\"\n\n\"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa.\"\n\n\"Ja vielä korkeinta laatua.\"\n\nPortos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten\nlisäsi:\n\n\"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään\npolitikko.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!\"\n\n\"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse\nsanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen\nhuomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa\nmiekaniskuja kuin muulloin.\"\n\n\"Niin kyllä minustakin.\"\n\n\"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin.\"\n\n\"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!\"\n\n\"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut.\"\n\n\"Se on todellakin pätevä huomautus.\"\n\n\"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin.\"\n\n\"Et siis pelkää mitään?... Ahaa, kenties vettä?\"\n\n\"Ei, minähän uin kuin saukko.\"\n\n\"Horkkaako ehkä?\"\n\n\"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan\nsaavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan...\"\n\nPortos alensi ääntänsä.\n\n\"Sano pois\", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.\n\n\"Tunnustan sinulle\", ilmaisi Portos, \"että pelkään politiikkaa ihan\nkamalasti.\"\n\n\"Hoh, turhia!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Älä sano!\" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. \"Olen nähnyt hänen\nylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä\nkardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa.\nEn ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin\ntoiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta\nmiehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta,\nBouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan\njoukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni.\"\n\n\"Joita me päinvastoin emme olleet\", oikaisi d'Artagnan.\n\n\"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin\npuolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi.\"\n\n\"Sinä olet kunnon mies, Portos!\"\n\n\"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa\nsiinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä\nmieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin.\"\n\n\"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta\nminun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on\nselvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa;\nkuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt\nsuorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat\nmiehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle;\nmutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille,\nja kuningas palkitsee sinua, -- siinä kaikki minun politiikkani.\"\n\n\"Ja minun myös, _morbleu_!\" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille\nkätensä.\n\nMutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että\ntavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei\nrutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan\nystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä\nvarokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.\n\nVartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat\ntoisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän\nvaroi tulkitsemasta niitä Portokselle.\n\n-- Ystävämme, -- ajatteli hän, -- oli koreasti Aramiksen vankina. Saa\nnähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!\n\n\n\n\n143.\n\nRotta ja juusto.\n\n\nD'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.\n\nKun muskettisoturien kapteeni astui edellä _Kultaisen Huhmaren_\nmyymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa\nmukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään\nhuiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven\npäällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka\nseuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.\n\nMutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan\nkallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan\nkuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan\nvielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet\ntaltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti\nPortosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä\nsäätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja\nmaustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen\ntuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti\nja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle\nsuotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan\nhedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä\nrusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella\nharvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi\nvakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan\nmaustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin\nvikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä\nnäki.\n\nMehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat\nTourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän\nmaisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat\nhänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi\nnarskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita\nsinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun\npuolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet\nloukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät\ntunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se\njättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja\nFrans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he\nihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi,\njoka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot,\nkaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.\n\nNakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan\nhuomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:\n\n\"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni.\"\n\n\"Ei pitkällekään, jos tätä kestää\", mutisi ensimmäinen puotipalvelija,\njonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän\nlähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän\ntoivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten\nkääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.\n\n\"Mitä tahdot, ystäväiseni?\" kysyi Portos suopeasti.\n\n\"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi\nvaivaa.\"\n\n\"Pitäähän kulkemaan päästä\", sanoi Portos, \"eikä siitä ole minulle\nvähintäkään haittaa.\"\n\nSamassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja\nlaski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan\nkohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen\nasettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin\nkorkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen\noli, uskalsi hän yrittää uudestaan.\n\n\"Voi, olkaa varuillanne, monsieur!\" sanoi hän.\n\n\"Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?\" kysyi Portos.\n\n\"Voi saada poltteen ruumiiseensa.\"\n\n\"Kuinka niin, ystäväiseni?\" tiedusti Portos.\n\n\"Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur.\"\n\n\"Mitkä ainekset?\"\n\n\"Rusinat, pähkinät, mantelit.\"\n\n\"Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia...\"\n\n\"Se on kieltämätöntä, monsieur.\"\n\n\"Niin jäähdyttäähän hunaja.\"\n\nHän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen\nkauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen\nnaulan verran tuoretta mettä.\n\n\"Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä\", sanoi hän sitten.\n\n\"Sangolla, monsieur?\" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi.\n\n\"Ei, kyllä karahvillinen riittää\", vastasi Portos hyväntahtoisesti.\n\nHän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja\ntyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä.\n\nPlanchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat\nomistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen\nvieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain\nhaastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki\nalituiseen:\n\n\"Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!... oi, monsieur, osoititte\nminulle liiallista kunniaa!\"\n\n\"Mihin aikaan illastamme, Planchet?\" kysyi Portos; \"minua jo\nhiukaisee.\"\n\nVanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät\nmyymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties\nmielisi tuoretta lihaa.\n\n\"Me syömme täällä vain keveän aterian\", sanoi d'Artagnan, \"ja\nillastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa.\"\n\n\"Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?\" virkkoi Portos;\n\"sitä parempi!\"\n\n\"Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni.\"\n\n_Herra parooni_ teki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka\nhämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin\nylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He\neivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavan _herra\nparoonina_.\n\n\"Otankin vähän korppuja eväiksi\", sanoi Portos huolettomasti ja\ntyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin.\n\n\"Puotini on pelastunut!\" henkäisi Planchet.\n\n\"Niin, kuten se juusto\", huomautti ensimmäinen puotipalvelija.\n\n\"Mikä juusto?\"\n\n\"Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että\nmeille jäi pelkkä kuori.\"\n\nPlanchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta\noli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi.\n\nVanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli.\n\n\"Varokaa, ettei hän tule toistamiseen\", kuiskasi hän.\n\n\"Teillä on kai hedelmiä?\" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon\npikku iltanen ilmoitettiin katetuksi.\n\n-- Voi! -- ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan\nkatseen, jonka tämä puolittain oivalsikin.\n\nAterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle.\n\nOli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan\nlähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle.\n\nMatka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin\nPlanchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta\nja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja\nkaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja\nylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen\nvilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä,\nheitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta\nkuten Portoksesta ja Planchetistakin.\n\nKuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset\ntuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan\nvirmasti hypähdellen.\n\nPortos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta.\n\nPlanchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä\njättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän\noli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla,\nmissä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten\nomenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa\nluontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen\npäivänsä kuten oli aloittanutkin, -- mahdollisimman lähellä maata, joka\nkuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset.\n\n\"Kas, kas\", sanoi Portos, \"vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä\nherra Planchet?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden\nhankkimiseksi.\"\n\n\"No, kyllä minua on vedellyt\", myönsi Planchet.\n\n\"Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä\nsumman olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?\"\n\n\"Herra parooni\", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, \"tässä\npahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se\nmuuten onkin kauppamiehelle.\"\n\n\"Mikä niin?\" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen,\nmikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan.\n\n\"Entiseen aikaan\", huomautti maustekauppias, \"te puhuttelitte minua\nvain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle\nulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen\nkuin luovut liikkeestäsi?'\"\n\n\"Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut\",\nvastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, \"mutta siihen\naikaan...\"\n\n\"Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen\nvieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin...\"\n\n\"Mitä, Planchet?\"\n\n\"Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan.\"\n\n\"Ohhoh!\" äännähti Portos. \"Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt\nmaustekauppaan?\"\n\n\"Ei, ei\", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan\nottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen\nsielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. \"D'Artagnan ei ole\nryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin\npäin on asia.\"\n\n\"Niin\", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, \"me olemme suorittaneet\nyhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra\nd'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä.\"\n\n\"Kas peijakasta!\" sanoi Portos ihailevasti.\n\n\"Ja sentähden, herra parooni\", jatkoi maustekauppias, \"minä pyydän\nteitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten\nmuinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni.\"\n\n\"Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet\", lupautui Portos.\n\nJa ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä\ntaputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi.\nOnneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin\nkäsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat\npolvet koukkuun.\n\nD'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:\n\n\"Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian\npaljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä\nlitistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös.\"\n\n\"Oh\", vastasi Planchet, \"Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra\nparooni pitää hänestä hyvin paljon.\"\n\n\"Se on totinen tosi\", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme\nhevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; \"tänä aamunakin sanoin\nd'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan\nminulle, Planchet...\"\n\n\"Kiitos, herra parooni, kiitos!\"\n\n\"Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on\npuistoa?\"\n\n\"Puistoa?\"\n\n\"Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät.\"\n\n\"Missä, monsieur?\"\n\n\"Kartanosi alueella.\"\n\n\"Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei\nniittyjä eikä metsääkään.\"\n\n\"Mitä sinulla sitten on?\" kysyi Portos; \"ja miten siis puhutkaan\nmaatilastasi?\"\n\n\"Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni\", vastasi Planchet\njossakin määrin nöyrtyneenä, \"vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän!\" tuumasi Portos; \"sinä olet pidättyväinen\npuheissasi.\"\n\n\"Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan\nkaksi vierashuonetta pöksässäni.\"\n\n\"Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?\"\n\n\"Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis.\"\n\n\"Niin, se on tosiaankin komeata metsää\", vahvisti Portos; \"melkein yhtä\nkomeata kuin minun metsäni Berryssä.\"\n\nPlanchetin silmät suurenivat.\n\n\"Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra\nparooni?\" sopersi hän.\n\n\"On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän\nmieltynyt.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.\n\n\"Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja\ntoisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä.\"\n\n\"Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän\nniin mieluisaksi?\"\n\n\"No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä;\nrauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta.\"\n\nTähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös\nnäki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina\nkuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta\nainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet\nkimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Planchet, \"minulla on kunnia ilmoittaa, että\nolemme nyt Fontainebleaussa.\"\n\n\n\n\n144.\n\nPlanchetin huvila.\n\n\nRatsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet\noli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat\nLyon-kadulla vastapäätä _Komean Riikinkukon_ majataloa. Tuuheiden\nseljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana\nläpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi\nvalkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli\nkaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla\noli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen\nkorkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.\n\nPlanchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta\nnäkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä\nkolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat\nhäntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi\nasetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta\nperässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju\nilmaisi navetan läheisyyttä.\n\n\"Täällä on ihana tuoksu\", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas\nsatulasta; \"voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin\ntakapihalla.\"\n\n\"Minulla on ainoastaan yksi lehmä\", kiirehti Planchet vaatimattomasti\nvalaisemaan.\n\n\"Minulla on kolmekymmentä\", ilmoitti Portos, \"tai oikeastaan en niiden\nlukua tarkoin tiedäkään.\"\n\nMolempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän\njälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan,\nhengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä\nniittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman\nlehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia\nherneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli\nkokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen\nvajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha\nnuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti\nisäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.\n\n\"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin\", käski Planchet.\n\n\"Kyllä vain... kyllä minä!\" vastasi vanhus. \"Ja noin komeat eläimet!\nNiiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen.\"\n\n\"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies\", puuttui d'Artagnan puheeseen;\n\"kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta.\"\n\n\"Ja raikasta vettä minun hevoselleni\", määräsi Portos, \"sillä se tuntui\njoutuvan kovin lämpimiinsä.\"\n\n\"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat\", huomautti Planchet; \"ukko Célestin\non ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa;\ntulkaahan taloon, tulkaa.\"\n\nHän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja\napilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo\noli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi\ntultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä\nPlanchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä\nhuonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja\nrattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan\njollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle\nhuonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi\npuhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille\nherttaisen lämpöisyyden vaikutelman.\n\nJasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun\nloisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina\nkahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä,\nsärmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä,\nhopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää\nuinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen\nnainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen\nhelmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen\nkäpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään\npuoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen\ntäydellisesti onnellinen.\n\nYstävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen\nnaulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.\n\n\"Voi, sinua veitikkaa!\" sanoi d'Artagnan; \"nyt ymmärrän, mikä sinua\nvetää retkillesi!\"\n\n\"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!\" sanoi Portos jyrisevällä\näänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän\nhereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen,\njohon pöytä oli katettu, ja tervehti:\n\n\"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan,\nsuojelijani.\"\n\nD'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen\nsoreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.\n\n\"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds\", lisäsi Planchet.\n\nPortoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut\ntyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.\n\nNyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin\nsydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen\npyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut\nmitään sitä vastaan.\n\nD'Artagnan onnitteli Planchetia.\n\n\"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!\" sanoi hän.\n\n\"Monsieur\", vastasi Planchet hymyillen, \"elämä on pääoma, joka ihmisen\non sijoitettava mahdollisimman edullisesti...\"\n\n\"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa\", tokaisi Portos nauraen niinkuin\nukkonen jyrisee.\n\nPlanchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.\n\n\"Rakas ystäväiseni\", sanoi hän, \"nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon\nvaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle.\"\n\n\"Ja vielä kahta muutakin\", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella\nkorostuksella.\n\n\"Onko rouva hollantilainen?\" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä\nviiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko\nympäristöään.\n\n\"Ei, olen Antwerpenistä\", vastasi nainen.\n\n\"Ja hänen nimensä on Gechter\", ilmoitti Planchet.\n\n\"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?\" sanoi d'Artagnan; \"minusta\ntuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä\nkäyttäisit.\"\n\n\"Ei, minun puheessani hän on Trüchen.\"\n\n\"Sievä nimi\", kiitti Portos.\n\n\"Trüchen\", jatkoi Planchet, \"tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja\nrahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut\nkelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen\naina pitänyt naapuri-maakunnan -- Artoisin -- tyttäristä, ja Artoisista\non Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen,\njoka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani\nliikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi,\nniin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi.\"\n\n\"Hyvä, Planchet!\"\n\n\"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan\npalvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani,\nkutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja\nvaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena.\"\n\n\"Olen todella perin onnellinen\", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.\n\nPortos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.\n\n-- Mitä lempoa! -- ajatteli d'Artagnan, -- olisikohan Portoksella jo\nheti aikeita...?\n\nSiekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti\npalvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat\npöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa\nillallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita,\nsuolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin\nmyymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia,\nvihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja\nkostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita\npeitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti\nPortoksen sydäntä.\n\n\"Minun onkin nälkä\", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin\nviereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun\nPlanchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.\n\n\"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat\", huomautti hän, \"jos Trüchen\naterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta\nyösijoistanne.\"\n\nEmännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta\nkuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten\nseurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella.\nNuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan\njuustoa.\n\nD'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin\noli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja\nlaulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta\npistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut\nyhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien\nkapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia\nsepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin\npintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä.\nNoiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa\nkajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen\nrivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.\n\n-- Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, -- ajatteli d'Artagnan.\n\nHe toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa\ninnossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki,\nhuomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea.\nPortos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt\nmolemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle\nherrasmiehelle.\n\nKipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia\ntuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin\nkykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan\nhuoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota\nTrüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin.\nD'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista.\nPortos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten\nd'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:\n\n\"_Mordioux_, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista\nviiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit\nsaisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!\"\n\nJa vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:\n\n\"Onneksi ei niitä osu tähän taloon.\"\n\nPlanchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi\novet ja veti verhot eteen.\n\n\"Kyllä maalla on hauskaa\", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn\njalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, -- niin\nhauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.\n\nKello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.\n\n\n\n\n145.\n\nMitä Planchetin huvilasta näki.\n\n\nPäivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä\nrauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan\nauringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille\nsilmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien\ntakana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan\nensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja\nhypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena\nhyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli\nhänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa\nukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä,\nturvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.\n\nD'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi\nsilmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli\ntoivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat\nedellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo\nhyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta\nkanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.\n\nPortos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada\nsyleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan,\nvaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos\nmuiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui\nystävyksiä kädestä ja sanoi:\n\n\"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin\nleivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen\naikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa\nmielestänne vaivan.\"\n\n\"Aloittakaamme näköalasta\", esitti d'Artagnan, \"sillä se on minulle\naina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan\nkuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti\nvalitse näkökohtiansa.\"\n\n\"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen\", virkkoi Portos. \"Olen\nPierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät\nerilaisiin taustoihin.\"\n\n\"Minun taustani saatte heti nähdä\", sanoi Planchet johtaen vieraansa\nerään ikkunan ääreen.\n\n\"Kas, sehän on Lyon-katu!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, -- pelkästään\ntuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä\npuolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi\ntoimittaa umpeen.\"\n\n\"Siirrytään edelleen\", ehdotti d'Artagnan.\n\nHe astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi\nikkunaluukut syrjään.\n\n\"Hei, hei!\" ihastui Portos; \"mikä tuolla onkaan?\"\n\n\"Metsä\", selitti Planchet; \"siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri\nainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee\nkesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy\nvalkoiseksi.\"\n\n\"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää\nnäkemästä loitommalle.\"\n\n\"Niin\", myönsi Planchet, \"mutta tuolta näkee...\"\n\n\"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!...\" äännähti Portos. \"Mutta...\nmitä hittoa... ristejä, kivipatsaita --\"\n\n\"Pahus, sehän on hautuumaa!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Planchet, \"ja minä vakuutan, että se on hyvin\nmielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne\nsaatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne\nilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin\nvaltuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain\nkera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin.\"\n\n\"Minä en osaa viehättyä sellaiseen\", tuumasi Portos.\n\n\"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa\", yhtyi d'Artagnan.\n\n\"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia\", vastasi Planchet.\n\n\"No, sitä en kiellä.\"\n\n\"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla\", jatkoi maustekauppias, \"ja\nolen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'\"\n\n\"Kaiketi, miksei\", myönteli Portos.\n\n\"Mutta\", huomautti d'Artagnan, \"terveellistä on toki myös kohdistaa\nhuomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin\nvirtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin...\"\n\n\"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni\", selitti\nPlanchet. \"Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku\nhautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja\nrauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia,\nesimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat\nkuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin\npuolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään.\"\n\n\"Elävien sentään\", tokaisi Portos, \"elävien!\"\n\n\"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita\",\nmuistutti Planchet arasti.\n\n\"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin\nmaustekauppiaaksi\", virkahti d'Artagnan.\n\n\"Monsieur\", lausui Planchet, \"olen niitä säyseitä olentoja, jotka\nJumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet\nkaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa.\"\n\nD'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan\nelämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.\n\n\"_Pardieu_!\" huudahti Portos; \"meillehän jo aletaankin tuolla esittää\nsitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?\"\n\n\"Kyllä siellä veisataan\", vahvisti d'Artagnan.\n\n\"Oh, se on vain köyhänhautaus\", selitti Planchet halveksivasti.\n\"Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi\nkuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan\nmahtavia.\"\n\n\"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan.\"\n\n\"On sentään\", oikaisi Portos, \"tuolla takana kävelee joku mies.\"\n\n\"Se on totta, -- viittaan kääriytyneenä\", huomasi d'Artagnan.\n\n\"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta\", arveli Planchet.\n\n\"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni\", vakuutti d'Artagnan\nvilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.\n\n\"Kas vain, te jo tartutte kiinni\", sanoi Planchet ilahtuen. \"Niin kävi\nminullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään\nristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin\nnauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä\nmikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo\nhautuumaan laulu.\"\n\n\"Ei minusta ole siihen hupiin\", arveli Portos; \"minä lähden mieluummin\nalas.\"\n\nPlanchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten\nhänelle kätensä.\n\n\"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?\" oudoksui Portos silmätessään taaksensa\nd'Artagnaniin.\n\n\"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin.\"\n\n\"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin\", sanoi Planchet. \"Joko\nsiellä haudataan?\"\n\n\"Ei juuri vielä.\"\n\n\"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri... Mutta katsokaas,\ntuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin.\"\n\n\"Niin, niin tekee, hyvä Planchet\", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti;\n\"mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin,\nälähän huoli häiritä.\"\n\nPlanchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun\nikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.\n\nMolemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat\ntaakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi\nviittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa\nkypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen\ntoimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat\ntehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja\nvirkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema\nmies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin\njuomarahaksi.\n\n\"_Mordioux_!\" jupisi d'Artagnan; \"se on totisesti Aramis!\"\n\nMuskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta,\nmutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään\nkuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille\nsuunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin\nhovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja\nlehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.\n\n\"No jo nyt otti lempo!\" tuumi d'Artagnan; \"Vannesin piispako\nlemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin\nretkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin\", lisäsi muskettisoturi,\n\"mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!\"\n\nJa paatunut kapteeni purskahti nauruun.\n\nPuhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään\nnaisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi\nhelposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä\nja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin\nahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä\nrakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle,\nja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.\n\n\"Ohoo!\" mutisi d'Artagnan; \"tämähän kuitenkin päättyy niinkuin\nlemmenkohtaus!... Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee\nsuostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan... Kuka tuo kaunoinen\nonkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään.\"\n\nMutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten\nnainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.\n\nD'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi\nLyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon.\nSitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi\naikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää\nkumarassa ja mietteisiin vaipuneena.\n\n\"_Mordioux, mordioux_, minun pitää saada selko tästä naisesta\", päätti\nmuskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos\ntavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä\nkeinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.\n\n-- Hän ei ole nuori, -- tuumi hän, -- ja hän on hienoston nainen. Mutta\ntuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!\n\nKiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan\nkatukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta\napukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin\nhätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi\npäin tavoittajaansa.\n\nD'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen\npohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi\nhämmennyksissään:\n\n\"Chevreusen herttuatar!\"\n\nHän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä\nkuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.\n\n\"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain\", ilmoitti ukko, \"jolla ei\nollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan\nviimeiseen leposijaansa.\"\n\n-- Jos niin olisi asia, -- ajatteli d'Artagnan, -- ei Aramis olisi\ntullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta\nei Vannesin piispa ole mikään koira, -- mutta vainun, vainun!\n\n\n\n\n146.\n\nMiten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä\nystävyksinä.\n\n\nPlanchetin huvilassa eleltiin reimasti.\n\nPortos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti\npaljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan\nkäsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla\njättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:\n\n\"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne.\"\n\nIhastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle\nkukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen\nkädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi\nPortosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.\n\nVankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:\n\n\"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin.\"\n\nTrüchen hymyili.\n\nPlanchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.\n\n\"Sinun ei sovi, veikkoseni\", muistutti silloin d'Artagnan, \"Capuan\nherkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää.\"\n\n\"Minun esittelemistäni kuninkaalle?\"\n\n\"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä\nsillaikaa liiku täältä, minä pyydän.\"\n\n\"Enpä toki!\" huudahti Portos.\n\nPlanchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.\n\n\"Viivyttekö kauan poissa?\" kysyi hän.\n\n\"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta,\njotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia.\"\n\n\"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?\"\n\n\"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku\ntosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa\nkuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole\nsyntynyt suurellisena miehenä sinä.\"\n\n\"Herra Portos ei sen paremmin\", mutisi Planchet.\n\n\"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut\nkaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä\nvuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan\nollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on\nhyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja... enpä sanokaan\nsinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies.\"\n\n\"Ei, ei, monsieur, -- minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne.\"\n\n\"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi,\nrikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi;\nkatso... rouva Trücheniä...\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" äännähti Planchet.\n\n\"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on\nkolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" toisti Planchet.\n\n\"Rouva Trüchen on erinomainen nainen\", jatkoi d'Artagnan; \"säilytä\nhänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?\"\n\nJa hän löi maustekauppiasta olalle.\n\nJuuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan\nloitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan\nTrüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka\nnauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi\nd'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.\n\nMeidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei\nliikahtanutkaan... Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään\nluvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, -- mikä kyllä\nhäiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt\nsiksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä\nmielipahoissaan.\n\nPlanchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he\npistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä.\nSilloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan\nlikööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki\nkelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija\nomaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.\n\nKahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.\n\n\"Kaikki on kunnossa\", sanoi hän. \"Tapasin hänen majesteettinsa\npikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä\ntänä iltana.\"\n\n\"Kuningas odottaa minua!\" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy\nmyöntää, -- miehen sydän on kuin häilyvä laine --, että Portos ei nyt\nenää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli\nsulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen\nkunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai\noikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia,\n-- sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia;\nerityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä\nsankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin\nja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta\nkuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän\nhienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä\nystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän\nkaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään\nliikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.\n\nKello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti\nmyös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä\nvieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin\ntoimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti\nPlanchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean,\njalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat\nmelkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä\nvertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä,\nmitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat\nsen saavuttaneet.\n\nTehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan\nhiljaa Portokselle:\n\n\"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus.\"\n\n\"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus\", vastasi Portos.\n\n\"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon\nsormuksen\", huomautti d'Artagnan.\n\nPortos epäröitsi.\n\n\"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?\" oli muskettisoturi arvaavinaan.\n\"Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan\npalvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta;\nmutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele\nsinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa.\"\n\n\"Tekeepä mieleni\", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä,\n\"lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on\nyhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin...\nkaksitoista tynnyrinalaa maata.\"\n\n\"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa...\nSäästä se tuonnemmaksi.\"\n\nHän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen\nTrücheniä:\n\n\"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen\nottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja\nhienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille\nsyrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin\nhäntä luopumaan siitä esityksestä.\"\n\n\"Voi!\" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.\n\n\"Herra parooni!\" huudahti Planchet heltyneenä.\n\n\"Rakas ystävä!\" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan\noli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet\nhuudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut\npäättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli\nsaapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle\nkannalle kuin katsoi soveliaaksi.\n\nNiin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli\nasettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa,\nujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle\nherralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse\nPlanchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.\n\nAnteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni\nPortos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin\npalkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.\n\n\"Minun vuoroni\", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin\nsekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi\nvoinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä\ntuhlarin.\n\nD'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten\nPortoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien\nkapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän\ntällähaavaa vähimmin halusi tavata.\n\n\n\n\n147.\n\nPortoksen esittely.\n\n\nSamana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan\nAlankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän\nsoi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka\nesiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat\nPortos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan\nvuoroansa.\n\n\"Tiedätkö tuoreimman uutisen?\" kysyi muskettisoturi ystävältään.\n\n\"En.\"\n\n\"No, katso tuonne!\"\n\nPortos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan\njohdattelevan Aramista kuninkaan luo.\n\n\"Aramis!\" ihmetteli Portos.\n\n\"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle.\"\n\n\"Haa!\" äännähti Portos.\n\n\"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen\", jatkoi\nd'Artagnan.\n\n\"Entä minä?\"\n\n\"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos,\njumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään\nkiltisti alallaan Saint-Mandéssa.\"\n\n\"Haa!\" kertasi Portos.\n\n\"Mutta onneksi minä olen mukana\", sanoi d'Artagnan, \"ja kohtsiltään on\nminunkin vuoroni.\"\n\nSamassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän\nmajesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän\ntietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän\nmajesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, -- vaikutusvaltaista\nasiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle\nkardinaalin hattu.\"\n\nKuningas liikahti.\n\n\"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne\", lisäsi\nFouquet.\n\n\"Sitä sopii miettiä\", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista\nepäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis\nkatsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:\n\n\"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, -- esimerkiksi\narkkipiispana.\"\n\n\"Sire\", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, \"teidän majesteettinne\non ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan\narvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin\nhatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista.\"\n\nKuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.\n\n\"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin\", virkkoi hän.\n\nSe nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.\n\n\"Teidän majesteettinne kutsui minua?\" sanoi hän.\n\nAramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.\n\n\"Sallikaa, sire\", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa\nPortokselle, \"sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni\ndu Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä.\"\n\nPortoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin\nkalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla\nkun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.\n\n\"Portos täällä!\" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.\n\n\"Hiljaa, -- tässä on petos!\" vastasi tämä.\n\n\"Sire\", sanoi d'Artagnan, \"minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt\nesitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset\novat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta\nheille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra\ndu Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne\nsai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan.\"\n\nAramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania\nkorskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan\nhänelle antaa.\n\n\"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?\" sanoi kuningas.\n\n\"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen\ntoisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra\npiispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin.\"\n\nFouquet hätkähti taaksepäin.\n\n\"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur\", virkkoi Aramis\nkylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.\n\nLudvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.\n\n\"Niin\", tokaisi d'Artagnan, \"mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä\nohjaili tässä työssä.\"\n\n\"Aramis\", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen\naprikoitsi:\n\n-- Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle\nkoituneekaan?\n\n\"Kuinka?\" kummeksui kuningas; \"herra kardinaalin... tarkoitin\npiispan... nimi on Aramis?\"\n\n\"Vanha soturinimi\", selitti d'Artagnan.\n\n\"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken\", huomautti Aramis.\n\n\"Miksi turhaan kainostella!\" huudahti d'Artagnan; \"tuossa hengenmiehen\nasussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja\nlaajatietoisin jumaluusoppinut.\"\n\nLudvig kohotti päätänsä.\n\n\"Ja vielä insinööri\", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin\nihailtaviksi muuttuneita kasvoja.\n\n\"Insinööri tilapäisesti, sire\", virkkoi viimemainittu.\n\n\"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire\", haastoi d'Artagnan\ninnokkaana, \"mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet\nisänne ministerien suunnitelmia... sanalla sanoen, herra d'Herblay\nkuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun\nherra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat\npuhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana.\"\n\n\"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen\", kertasi kuningas syvällä\näänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.\n\n\"Palvellakseni poikaa\", sanoi hän, \"niinkuin isääkin palvelin.\"\n\nD'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa\nsai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä\nuskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan,\nikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.\n\n-- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen.\n\nLudvig tuntui saavan saman vaikutelman.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti\ntämän koettelemuksen tulosta, \"katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.\nHerra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.\nKiittäkää herra Fouquetia.\"\n\nNämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän\npoistui nopeasti salista.\n\n\"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon...\" sanoi kuningas. \"Mielelläni\npalkitsen isäni uskollisia palvelijoita.\"\n\n\"Sire\", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.\n\n\"Sire\", tokaisi d'Artagnan, \"tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa\nteidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt\ntuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän\najattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan\ntulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua\nmuuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän\nmajesteettianne.\"\n\n\"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana\", sanoi kuningas\ntervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti\ntummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään\nhyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.\n\n\"Istuudu sinä minun viereeni pöytään\", kuiskasi Portos hänen korvaansa.\n\n\"Kyllä, veikkonen.\"\n\n\"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?\"\n\n\"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin\nnyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle\nkardinaalinhatun.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Portos. \"Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas,\nettä hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?\"\n\n\"Se imartelee häntä\", sanoi d'Artagnan, \"sillä hänellä itsellään on\nkuninkaallinen ruokahalu.\"\n\n\"Sepä sattuu hyvin!\" virkkoi Portos.\n\n\n\n\n148.\n\nVälien selvittelyä.\n\n\nAramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja\nPortoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.\n\n\"Olet karannut vankilastani?\" sanoi hän.\n\n\"Älä toru häntä\", pyysi d'Artagnan; \"minä se päästin hänet vapauteen,\nhyvä Aramis.\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", virkkoi Aramis katsellen Portosta, \"oletko voinut\njo pitkästyä odotukseesi?\"\n\nD'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.\n\n\"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja\", huomautti hän Aramikselle.\n\"Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita\non sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon\nBaisemeauxia...\"\n\nAramis heristi korviaan.\n\n\"Hei!\" virkahti Portos; \"tuosta johtuu mieleeni, että minulla on\nBaisemeauxilta kirje sinulle, Aramis.\"\n\nJa Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.\n\nAramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä\nseikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten\ntutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen\nitsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa\npisti sen huolettomasti taskuunsa.\n\n\"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?\" tiedusti hän.\n\n\"Minä sanoin\", jatkoi muskettisoturi, \"että olin pistäytynyt\nBaisemauxin luo virkatoimissa.\"\n\n\"Virkatoimissa?\" toisti Aramis.\n\n\"Niin\", vastasi d'Artagnan. \"Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan\nsinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että\nBaisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin\npiankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja\nsanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra\nkapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle\ntähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du\nVallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin\nitsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle,\nkuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa.\nMutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis\nyksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja\nniin läksin käymään ystävämme luona.\"\n\n\"Oikein!\" sanoi Aramis miettiväisenä.\n\n\"Tästä sinä et kertonut minulle\", huomautti Portos.\n\n\"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni.\"\n\n\"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?\"\n\n\"Niin, ensin Planchetin luo.\"\n\n\"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?\" kysyi Aramis.\n\n\"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata\", tokaisi Portos.\n\n\"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?\" kertasi Aramis epäluuloisesti.\n\n-- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin\nhaudattuna!\n\n\"Niin aivan\", selitti Portos. \"Planchet on totisesti oiva mies, ja\nhänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita\nhautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna...\"\n\n\"Tänä aamuna?...\" kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan\nkääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku\nmarssinsävelmää.\n\n\"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä\nraukka\", kertoi Portos.\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta\nalinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin\nkiinnittävän.\"\n\n\"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?\"\n\n\"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua.\"\n\nAramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli\njo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden\nvielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun\ntästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania\nkohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan\nillallismääräystä toimittamaan.\n\n\"Kuulehan, ystäväiseni!\" sanoi hän.\n\n\"Niin, rakas ystävä?\" vastasi d'Artagnan.\n\n\"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me.\"\n\n\"Ja minä kyllä puolestani.\"\n\n\"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?\"\n\n\"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen\nmajesteettinsa istuutuu pöytään.\"\n\n\"Missä meidän sopisi keskustella?\"\n\n\"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali\non tyhjä.\"\n\n\"No, istahtakaamme siis.\"\n\nHe istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.\n\n\"Tunnusta pois, hyvä ystävä\", aloitti hän, \"että sinä olet istuttanut\nPortokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan.\"\n\n\"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin\nPortoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet\nkuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette\nolisi koskaan ryhtyneet.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen.\"\n\n\"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!\"\n\n\"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo\nluisumassa loitolle.\"\n\n\"Niin kylläkin\", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; \"sinä olet todella\naivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä.\"\n\n\"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran\nedistämiseksi.\"\n\n\"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät\nkäsivarret kuin meillä.\"\n\nNyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.\n\n\"Kuulehan\", jatkoi Aramis, \"meidän tulee aina olla avomielisiä\nkeskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?\"\n\n\"Olen siinä kohden aivan entiselläni\", vastasi d'Artagnan sitoutumatta\nsanoissaan liiaksi.\n\n\"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme\" lausui\nAramis. \"Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?\"\n\n\"Niin, _pardieu_!\"\n\n\"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen\nvalmiiksi linnoitettuna?\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun\nensin täytynyt tietää aikomuksenne.\"\n\n\"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?\"\n\n\"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista\nniin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin\nPolybios tai Arkimedes?\"\n\n\"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?\"\n\n\"Niin, siitä minulla oli vihiä.\"\n\n\"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?\"\n\n\"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut\ninsinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos\ntyöskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan,\nrunoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut:\n'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'\"\n\n\"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt\", sanoi Aramis\nkylmäkiskoisesti. \"Mutta jatkakaamme.\"\n\n\"Tehkäämme niin.\"\n\n\"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä\nkuninkaalle?\"\n\n\"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun\nkiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa\nkaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään\nvaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä\nolet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas\njouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä,\nettä näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa\nminulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita\nsalattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin\nvinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin\nsallii.\"\n\n\"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut\ntehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman\npalveluksen?\"\n\n\"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte\npanneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä.\"\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi Aramis.\n\n\"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle\", pyysi d'Artagnan.\n\n\"Nyt siis olet selvillä kaikesta?\" jatkoi Aramis.\n\n\"_Ma foi_, en suinkaan.\"\n\n\"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen\nehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?\"\n\n\"Sepä juuri on hämärä kohta.\"\n\n\"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?\"\n\n\"Ka, on kyllä.\"\n\n\"Ja erittäinkin yksi...\"\n\n\"Vaarallinen?\"\n\n\"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen\nvaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle\nsuuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli\npäättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle\nBelle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin\nyllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi\njälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta.\"\n\n\"Minä ymmärrän...\"\n\n\"Siinä koko salaisuus\", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli\nsaaneensa muskettisoturin uskomaan.\n\n\"Mutta\", huomautti viimemainittu, \"yksinkertaisempaa olisi ollut viedä\nminut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme\ntätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla\nkuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en\nolisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko\nminun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'\"\n\nAramis painoi päänsä alas.\n\n\"Sillä tavoin\", pitkitti d'Artagnan, \"sinä olisit herpauttanut minut\ntoiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire,\nherra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta\nBelle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen\nkirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan\ntoimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä\nnahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi\ntavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon.\"\n\n\"Ja nyt sitävastoin\", virkkoi Aramis, \"sinä olet toiminut täydellisesti\nkuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?\"\n\n\"En mitenkään!\" huudahti kapteeni. \"Herra Colbert on viheliäinen myyrä,\nja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä\npelkäämättä.\"\n\n\"No, minä taasen pidän herra Fouquetista\", sanoi Aramis, \"ja olen hänen\nmiehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta.\nHerra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan;\nhän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan\nkyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle\nsuopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen\nasettunut hänen käytettäväkseen.\"\n\n\"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä.\"\n\nAramis puristi huulensa yhteen.\n\n\"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla.\"\n\nSitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä\näänettömyyttä.\n\n\"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän\nkaikkeen?\" aloitti Aramis jälleen.\n\n\"En\", vastasi d'Artagnan; \"olen todella utelias, mutta minä en\nmilloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta\ntodellisen salaisuutensa.\"\n\n\"Minä siis selitän sen sinulle.\"\n\n\"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin.\"\n\n\"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin,\nsyystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani\netsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut\nrakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua.\"\n\nD'Artagnan siveli viiksiään.\n\n\"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa\nmuistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä\nnykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra\nFouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että\nPortos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin\nensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus.\"\n\n\"Minä en käytä sitä väärin\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa\nsuuremmassa määrässä kuin sinulla.\"\n\n\"Se on minulle imartelevaa, Aramis.\"\n\n\"Ja nyt...\" kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun...\n\"puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra\nFouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä\ntarkoitan.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita\nmiljoonan arvoista läänitystä?\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä\", sanoi d'Artagnan, \"mitä sen kaiken\nsaavuttamiseksi pitäisi tehdä?\"\n\n\"Ruveta herra Fouquetin mieheksi.\"\n\n\"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni.\"\n\n\"Et kaiketikaan yksinomaan?\"\n\n\"Hoo, d'Artagnan on jakamaton.\"\n\n\"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä.\"\n\n\"Onhan kyllä.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi,\npääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas.\"\n\nAramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.\n\n\"Eikö kuningas ole valtias?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut\nmitään d'Artagnania\", huomautti muskettisoturi tyynesti.\n\n\"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä\", lausui Aramis.\n\n\"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?\"\n\n\"Eipä kyllä; mutta...\"\n\n\"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä\nmilloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla\nhäntä.\"\n\n\"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?\"\n\n\"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot.\"\n\n\"Oletpa hyvin varma itsestäsi.\"\n\n\"Olen kuin olenkin.\"\n\n\"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua.\"\n\n\"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän\nkuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen\njonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi\ntoimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa.\"\n\nJa d'Artagnan läimäytti miekkaansa.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi\nd'Artagnanin kättä.\n\n\"Nyt kutsutaan illalliselle\", virkkoi muskettisoturien kapteeni;\n\"sallinet siis...\"\n\nAramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:\n\n\"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa.\" Sitten he\nerosivat.\n\n-- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan.\n\n-- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan\non haistanut sytytyslangan.\n\n\n\n\n149.\n\nMadame ja de Guiche.\n\n\nOlemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä\npäivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la\nVallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.\n\nKreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen\nja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion\nvastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti\npuoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut\nolla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja\npäätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:\n\n\"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää\nsäikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta\nhartaalle kunnioitukselle, jolla\" j.n.e.\n\nHän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan\ntaitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten\nmiehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi\njoukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen\nkanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat\ntäyttäneet leskikuningattaren kabinetin.\n\nMadame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin\nvälttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä\nde Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos\nkahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti,\nja ovelleen päästyänsä hän huusi:\n\n\"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle\nselostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä\nkäymään luonani.\"\n\nDe Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame\noli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän\ntekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle,\njotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.\n\n\"Ah, Madame tavoittaa minua!\" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti\nkokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, \"on\nonnellista, että tapaamme teidät.\"\n\n\"Mikä on, messieurs?\"\n\n\"Tulemme Madamen käskystä.\"\n\n\"Madamen käskystä?\" huudahti de Guiche muka ihmeissään.\n\n\"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä\nsaapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle\nselostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?\"\n\n\"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä.\"\n\n\"Suvaitkaa siis seurata meitä.\"\n\nSaapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja\nkiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä,\nmitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.\n\n\"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!\" virkkoi Madame. \"Olkaa hyvä ja\nkäykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on\npäättynyt.\"\n\nEntistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame\nja de Guiche jäivät kahden.\n\nKreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet\nkohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua\nhyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella\nkorkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!\n\nPian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:\n\n\"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?\"\n\nDe Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi --\nsellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin\nrunoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen\nhalunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.\n\n\"On kyllä, madame\", vastasi hän, \"ja minusta se on kovin kummallista.\"\n\n\"Se rannerenkaitten juttu?\" huudahti toinen kiihkeästi.\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa.\"\n\nDe Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen\ntunkevan tähystyksen edessä.\n\n\"Minä arvelen\", virkkoi de Guiche, \"että kuninkaalla on ehkä ollut\ntarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi\nniin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän\nasti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan.\"\n\n\"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!\" tokaisi prinsessa korskeasti.\n\n\"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne\", sanoi de\nGuiche kunnioittavan lujasti, \"että neiti de la Vallièrea rakastaa\nmies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari.\"\n\n\"Oh, Bragelonne ehkä?\"\n\n\"Minun ystäväni. Niin, Madame.\"\n\n\"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?\"\n\n\"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren\nkanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas\nmene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta.\"\n\nMadame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen\nvaikutuksen.\n\n\"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la\nVallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä\nkysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää.\nTe, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan\nselvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän\nkaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin\nsydämellisissä väleissä kuninkaaseen.\"\n\nMadame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti\npuheenaineen.\n\n\"Todistakaa minulle\", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen\nkatseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, \"todistakaa minulle, että\naikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin\nteidät puhuteltavakseni.\"\n\nDe Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen,\nnäyttäen sitä.\n\n\"Sielujen sopusointua\", mutisi Madame.\n\n\"Niin\", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, \"niin sielujen\nsopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä\ntavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut,\nminkätähden kutsutitte minut luoksenne.\"\n\n\"Se on totta.\" Madame epäröitsi. \"Nuo rannerenkaat saavat minut\nsuunniltani\", virkkoi hän yhtäkkiä.\n\n\"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?\" arvasi de Guiche.\n\n\"Miksipä ei?\"\n\n\"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar\najateltavanaan?\"\n\n\"Eikö hänellä ennen la Vallièrea\", tokaisi Madame äkäisesti, \"ollut\nminua, ollut koko hovia?\"\n\n\"Vakuutan teille, madame\", sanoi kreivi kunnioittavasti, \"että jos\nteidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja\n-- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva\nkyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne on mustasukkainen.\"\n\n\"Mustasukkainen!\" huudahti prinsessa ylväästi. \"La Vallièrelleko\nmustasukkainen?\"\n\nHän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.\n\n\"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame\", toisti tämä urheasti.\n\n\"Luulen, monsieur\", sopersi prinsessa, \"että julkeatte herjata minua?\"\n\n\"Minä en sitä usko, madame\", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta\njyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.\n\n\"Menkää ulos!\" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen\nkylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen\nsappensa kiehumaan raivosta.\n\nDe Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi\nvalkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:\n\n\"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta\ntylyyttä.\"\n\nJa hän käänsi tyynesti selkänsä.\n\nTuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri\nhänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.\n\n\"Teeskentelemänne kunnioitus\", virkkoi hän vimmasta vapisten, \"on\nloukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!\"\n\n\"Ja te, madame\", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan,\n\"lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla\ntulella.\"\n\nKreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja\nepätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin\ntyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.\n\nHän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan\nhurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.\n\n\"Kreivi\", sanoi hän, \"säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä\nteillä ole mitään sääliä.\"\n\nKyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen\nviimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen\nitkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet\nnojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.\n\n\"Miksi\", sopersi de Guiche polvillaan, \"ette tunnusta minulle\ntuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin\nsiitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja\nhuojennusta, vieläpä teitä palvellutkin.\"\n\n\"Ah, te rakastatte minua niin paljon!\" vastasi prinsessa voitettuna.\n\n\"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame.\"\n\nPrinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.\n\n\"Minä rakastan todellakin\", kuiskasi hän hiljaa, melkein\nkuulumattomasti.\n\nDe Guiche kuuli sen.\n\n\"Kuningastako?\" kysäisi hän.\n\nPrinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti\nniitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee\nnäkevänsä paratiisin avautuvan.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja.\nRakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen\nsyntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi\nkuningas laskee arvottomia lähelleen?\"\n\n\"Vielä!\" nuhteli kreivi. \"Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee\nystäväni vaimo.\"\n\n\"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?\"\n\n\"Ellen sitä uskoisi\", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, \"niin huomenna\nBragelonnea varoitettaisiin, -- niin, jos otaksuisin tämän la\nVallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi\nhalpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä\nrauhaa.\"\n\n\"Uskotteko\", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, \"että\ntietämättömyys on onnea?\"\n\n\"Uskon\", vastasi toinen.\n\n\"Todistakaa, todistakaa toki!\" kehoitti prinsessa vilkkaasti.\n\n\"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti\nteitä ja että te rakastitte kuningasta.\"\n\n\"Entä sitten?\" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.\n\n\"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:\n'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.'\nSilloin olisin ehkä surmannut Raoulin!\"\n\n\"Olisi tarvittu\", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka\npitää itseään voittamattomana, \"että herra de Bragelonnella olisi ollut\ntodistuksia, voidakseen teille noin puhua.\"\n\n\"Joka tapauksessa on totta\", vastasi de Guiche huoahtaen, \"että kun\nminulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on\ntietämättömyyteni pelastanut henkeni.\"\n\n\"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle\", sanoi\nMadame, \"että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan\nla Vallièrea?\"\n\n\"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys\npaljastuisi minulle.\"\n\n\"Entä rannerenkaat?\"\n\n\"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin\nminä voinut sanoa?\"\n\nTodiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei\nenää yrittänyt vastaväitteitä.\n\nMutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea\nkäsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.\n\nHän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan\nrakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon\nvahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai\nvakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän\ntajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle\naikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi\npidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.\n\nSanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin\npaljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa\nsyttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka\npelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana\nja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet\nitsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti\nkreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta\nhänelle siitä todistusta.\n\n\"Olemme hukanneet paljon sanoja\", lausui hän tarttuen hänen käteensä.\n\"Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa -- luulenpa, että olemme\nmaininneet kaikki nuo sanat.\"\n\n\"Ah, niin, madame!\"\n\n\"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä\nkreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako,\nrakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme\ntästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte\nsilmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?\"\n\n\"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen\npahastuttamisenne pelossa.\"\n\n\"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!\" sanoi prinsessa\nviehättävän leikkisästi. \"Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa\nnäyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö\nminun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?\"\n\n\"Niin vähän kuin mahdollista, madame.\"\n\n\"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, -- ja sitten,\nolenhan Monsieurin puoliso.\"\n\nDe Guiche huokasi.\n\n\"Ja sen seikan\", virkkoi prinsessa hellästi, \"pitää kehoittaa teitä\naina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella.\"\n\n\"Oi!\" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen\nniitä kuin hän olisi ollut jumalatar.\n\n\"Oikeastaan\", kuiskasi tämä, \"luulen, että minulla on vielä yksi osa.\nSen unohdin.\"\n\n\"Mikä? mikä?\"\n\n\"Minä olen nainen\", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. \"Minä\nrakastan.\"\n\nDe Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa\nyhtyivät.\n\nVerhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.\n\n\"Mikä on, mademoiselle?\" tiedusti Madame.\n\n\"Herra de Guichea kysytään\", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä\nnoiden neljän osan esittäjän hämmingin, -- sillä, olihan de Guichekin\nkaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.\n\n\n\n\n150\n\nMontalais ja Malicorne.\n\n\nMontalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri\ntahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan\nkaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä\nsuuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan\nsentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä\nniin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla\nhänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli\noikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon\nilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän --\nhyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi\nvertaistenkin kesken vaatinut -- syöksähti ulos huoneesta hehkuvin\nsydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla\njäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata\nvuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.\n\nMontalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että\nhän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä\npäättää itsekseen:\n\n-- Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen\nvoi haluta tietoonsa!\n\nVaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen\nMontalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa\nseuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa.\nHovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla\nyön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen\npäin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä:\n\"hyvää yötä, prinsessa!\" ja meni alas tapaamaan Malicornea.\n\nTämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli\nulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan\njotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa\nsiristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui\nluonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja\nkysäisi:\n\n\"No, mitä uutta?\"\n\n\"Herra de Guiche rakastaa Madamea\", viisasteli Malicorne.\n\n\"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän.\"\n\n\"Ja mitä tiedät?\"\n\n\"Että Madame rakastaa de Guichea.\"\n\n\"Toinenhan on toisen seikan seuraamus.\"\n\n\"Eipä aina, herraseni.\"\n\n\"Minunko varalleni se huomautus?\"\n\n\"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Malicorne. \"Ja mitä kuuluu toisaalta?\" hän tiedusti\nedelleen.\n\n\"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la\nVallièrea.\"\n\n\"No, miten kävi?\"\n\n\"Hän ei tavannutkaan.\"\n\n\"Mitä! Eikö?\"\n\n\"Ovi oli lukittu.\"\n\n\"Niin ettäkö...\"\n\n\"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut\nkojeensa.\"\n\n\"Kas, kas!\"\n\n\"Entä kolmannelta taholta?\" kysyi Montalais vuorostaan.\n\n\"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.\n\n\"Miksi niin hyvä?\"\n\n\"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten.\"\n\n\"Jakakaamme siis puuha\", esitti Malicorne, \"jottei synny sekaannusta.\"\n\n\"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista\", arveli Montalais. \"Kolmea jo\nhyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain\npidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään\nkolme kirjelmää päivässä yhteensä.\"\n\n\"Ohoh!\" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; \"vai kolme päivässä!\nSehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla\ntoimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä\nvaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta.\nSellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen.\nMutta meillä päin... kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden\nlajia, Aure-kulta!\"\n\n\"No, no, lopeta jo\", sanoi Montalais kärsimättömänä. \"Voidaan tulla.\"\n\n\"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää\nesitettävinä.\"\n\n\"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan\", tuskastui\nMontalais.\n\n\"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. --\nSanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia,\nja se vaatii aikaa.\"\n\n\"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään\nsaamiansa kirjeitä.\"\n\n\"Sitä en minäkään usko.\"\n\n\"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan.\"\n\n\"Se on kyllä luultavaa.\"\n\n\"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään\ntietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista.\"\n\n\"Mutta sepä juuri on mahdotonta\", arveli Malicorne.\n\n\"Ja miksi muka?\"\n\n\"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon\nkamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään\nsitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, --\nleskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja\nlopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti\nespanjalaista.\"\n\n\"Ja Monsieurkin on otettava lukuun\", huomautti Montalais.\n\n\"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche,\nBragelonnen varakreivi ja neljäntenä -- kuningas! Hän ei ainoastaan ole\nkaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!\"\n\n\"Entä sitten!\"\n\n\"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!\"\n\n\"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua.\"\n\n\"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta\nvetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa.\"\n\n\"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden\nvehkeiden johtoon.\"\n\n\"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi\", epäili\nMalicorne.\n\n\"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun\noikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin\nsalamanteri liekeissä.\"\n\n\"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen\nkuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei\nensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei\nkärventymättä suoriudu tulesta.\"\n\n\"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta\nhe eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de\nMontalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin\netevimmäksi diplomaatiksi!\"\n\n\"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle.\"\n\n\"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy.\"\n\n\"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä.\"\n\n\"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni.\"\n\n\"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?\"\n\n\"Että Madame yhä rakastaa kuningasta.\"\n\n\"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?\"\n\n\"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta\nlähellään.\"\n\n\"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?\"\n\n\"Mitä hyvänsä, -- la Vallière on meidän vallassamme.\"\n\n\"Meidän vallassamme?\"\n\n\"Kahdelta puolen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia.\"\n\n\"Selitä.\"\n\n\"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon\nkirjeitä neiti de la Vallièrelle?\"\n\n\"Minä en unohda mitään.\"\n\n\"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni.\"\n\n\"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?\"\n\n\"Yhä.\"\n\n\"Missä? Täälläkö?\"\n\n\"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka\ntunnet.\"\n\n\"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan\ntiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä\nne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?\"\n\n\"Tietysti, -- samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani\nkirjeitä.\"\n\n\"Kah, mainiota!\" virkahti Malicorne.\n\n\"Mistä noin tyytyväisenä?\"\n\n\"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä\nnoutamaan. Minulla on ne täällä.\"\n\n\"Oletko tuonut lippaan mukanasi?\"\n\n\"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi.\"\n\n\"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä\nkirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia.\"\n\n\"Sen käsitän, _parbleu_, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta\nsydämestäni.\"\n\n\"Nyt vielä viimeinen sana.\"\n\n\"Miksi viimeinen?\"\n\n\"Tarvitsemmeko apureita?\"\n\n\"Emme ketään.\"\n\n\"Lakeijoita, palvelijattaria?\"\n\n\"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei\ntässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät\nhoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän\nniitä johtelemaan.\"\n\n\"Lienet oikeassa.\"\n\n\"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa.\"\n\n\"Livistäkäämme!\"\n\nJa salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.\n\nKreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa\nMadamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin\nmietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi\nde Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli\nlukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.\n\n\"Kummallista, kummallista!\" mutisi hän. \"Millä mahtikeinoilla kohtalo\nsiis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?\" Ja jälleen lähestyen valoa\nhän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen\nsieluaan kuten silmiänsäkin:\n\n                                          'Calais.\n\n    Rakas Guiche!\n\n    Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti\n    haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa.\n    Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni\n    sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä\n    suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli\n    kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet\n    rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan,\n    ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta,\n    samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä\n    pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että\n    hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.\n\n    Näin on kuitenkin asia:\n\n    Hän on muka saanut sanomia hovista, -- tietenkin vain Lotringin\n    junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden\n    mukaan _huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta_.\n    Niissä muka puhuttiin myös _hovineidosta, joka oli antanut paljon\n    aihetta häijyihin huomautuksiin_.\n\n    Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini.\n    Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta\n    siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan\n    häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, -- ja minusta\n    tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat\n    olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään\n    Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui\n    tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä\n    ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia\n    onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun\n    ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin\n    omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta\n    epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan\n    kykenin harkitsemaan selvemmin.\n\n    Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän\n    kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös\n    sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta.\n    Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista\n    aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä\n    kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä\n    herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä.\n    Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki\n    epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut,\n    ota sinä toimiaksesi.\n\n    Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän\n    tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.\n\n    Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli\n    mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden.\n    Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani,\n    ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava\n    kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.\n\n    Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti\n    taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni\n    neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti\n    ajatuksissani, kuten syleilen sinua.\n\n                                             _Bragelonne_.\n\n    J.K. -- Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, -- sillä kaikkeahan on\n    ajateltava, rakas ystävä, -- niin lähetä minulle pikaviestinä\n    vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden\n    tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'\n\nDe Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen\ntaskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea\nsitä yhä uudestaan.\n\n-- Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! -- ajatteli\nhän. -- Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä\nkreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän\nvaroittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. \"Haa!\" jupisi de Guiche\ntehden uhkaavan liikkeen; \"sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes?\nNo, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän\nhuoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni.\"\n\nSen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä\nhetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua\nerityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken\nollut Montalaisin kanssa.\n\nMitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta,\nsitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla\nkun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta\nvälittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin\nkeskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja\nkuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin\noli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että\nRaoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein\nkalleuden ystävänsä vartioitavaksi.\n\nDe Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia\nnyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de\nWardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan\nluona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche\nkiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.\n\n\n\n\n151.\n\nDe Wardesin vastaanotto hovissa.\n\n\nMonsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella\nsuosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa\nkeveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.\n\nDe Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä\noli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta\nentisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa.\nSitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä\narmollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä\nkilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli\nmuuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi.\nSenvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.\n\nDe Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän\nsyrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten\npäättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei\nollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä\noli siellä hänen tähtensä.\n\nToisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi\nvaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes\ntuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan\nonniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.\n\nPrinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia\nmyöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa,\neikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen\ntietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme\nhovineitoa mukanaan.\n\nDe Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti -- heti\naloittaen vihollisuudet -- olevansa valmis kertomaan ystävilleen\nuutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus\nkylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.\n\nHyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä\nsaaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen.\nEdellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään\nvärähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen\nsaattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia,\nhän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.\n\nTämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin:\njokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen\nsydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.\n\n\"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?\" kysyi hän.\n\"Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte.\"\n\nNyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.\n\n\"En, madame\", sanoi hän, \"en mainittavasti.\"\n\n\"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla...\"\n\n\"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs\nlohdutus.\"\n\n\"Oo, sitä parempi!... Millainen?\"\n\n\"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä.\"\n\n\"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt\", virkkoi\nprinsessa aivan tunteettomasti.\n\n\"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani\nväärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt\nenemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti.\"\n\nDe Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä\nantamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.\n\nMutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä\nhymyili.\n\n\"Mitä!\" kysyi hän. \"Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en\ntähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan\nollenkaan parantaa.\"\n\n\"Ah, madame\", vastasi de Wardes sievistelevästi, \"kaikki naiset\nluulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa\nluottamuksessa.\"\n\n\"Ystäväni, te käsitätte väärin\", puuttui puheeseen prinssi\nkärsimättömänä. \"Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin\nherttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka.\"\n\n\"Vai niin, vai niin!\" huudahti Madame. \"Ah, herra de Wardes laskee\nleikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de\nBuckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla,\nherra de Wardes.\"\n\nSalama välähti nuoren miehen silmistä.\n\n\"Oh\", sanoi hän hammasta purren, \"mielelläni hänet tapaisinkin!\"\n\nDe Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi\napuun. Monsieur epäröitsi.\n\nLotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.\n\n\"Madame\", virkkoi hän, \"de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava\njollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on\nennenkin nähty.\"\n\n\"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista\", mutisi Madame, \"kaksi\nhellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!\"\n\nJa hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle\non, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii\npitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt\nolivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur,\njoka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.\n\nJunkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä\nyhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän\nläksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja\nhävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame\noli saattanut kylvää hänen sydämeensä.\n\nDe Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat\nympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De\nWardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.\nVieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.\n\nDe Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin\nhaastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan\ntervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.\n\n\"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?\" virkkoi kreivi\nmuodollisen vierastavasti.\n\n\"Hyvässä kunnossa, kuten näette.\"\n\n\"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?\"\n\n\"Enemmän kuin koskaan.\"\n\n\"Se on suuri onni.\"\n\n\"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki\nniin hullunkurista ympärillämme!\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"Kah, oletteko te samaa mieltä?\"\n\n\"_Parbleu!_ Ja te tuotte sieltä meille uutisia?\"\n\n\"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan.\"\n\n\"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään\nystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika.\"\n\n\"Ihmisiä... ystävämme?....\"\n\n\"Teillä on lyhyt muisti.\"\n\n\"Ah, todellakin, Bragelonne?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo.\"\n\n\"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle\nsanonut...?\"\n\n\"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä\nhänelle en sanonut, sen kyllä tiedän.\"\n\nDe Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja\narvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli\nkääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi,\nmutta olla varuillaan.\n\n\"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?\" tiedusti de\nGuiche.\n\n\"No, la Vallièren juttua.\"\n\n\"La Vallièren... Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan\nsiellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut\nsellaisesta selvillä?\"\n\n\"Tosissanneko tuota kysytte?\"\n\n\"Mitä vakavimmalla mielellä.\"\n\n\"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon\nalituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme\nsuosikki!?\"\n\nDe Guiche punastui suuttumuksesta.\n\n\"Mistä prinsessasta te puhutte?\" kysyi hän.\n\n\"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.\nOnko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?\"\n\nDe Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi\nvastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden\nnuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta\nMadamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi\nainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin\nmiekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.\n\nDe Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.\n\n\"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de\nWardes\", sanoi hän, \"vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte.\"\n\n\"Ja mitä minä sanoin?\"\n\n\"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin.\"\n\n\"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin\", vastasi de Wardes.\n\n\"En, kunniasanallani!\"\n\n\"Mitä joutavia!\"\n\n\"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!\"\n\n\"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole\ntäältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe\non minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette\ntiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!\"\n\n\"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään\ntiedä.\"\n\n\"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta.\"\n\n\"Siis ette sano mitään, -- enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?\"\n\n\"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään\nyhtä hyvin kuin te.\"\n\n\"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä\", hymähti de Guiche itsekseen,\n\"oletpa palannut oikealle alallesi.\"\n\n\"No sitten\", jatkoi de Wardes, \"koska meidän on niin vaikea käsittää\ntoisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista\nasioistamme.\"\n\n\"Mutta\", väitteli de Guiche, \"minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole\nminusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle\nitselleni?\"\n\n\"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen\nmuutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos\nesimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet\nPariisissa, niin -- koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa --\nvoisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko,\nettä kerron?\"\n\nDe Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.\n\n\"Ei\", virkkoi hän, \"sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei\nkoske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul\nsitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias\ntietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun\nminulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille.\"\n\n\"Pariisissako?\"\n\n\"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä\nsaapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani,\njotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa.\nSiis Raoulin asiat ennen omiani.\"\n\n\"Mutta Raoul tulee takaisin.\"\n\n\"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla\npuuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa\nliikkua.\"\n\n\"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa\",\nsanoi de Wardes irvistäen.\n\n\"Arveletteko niin?\" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.\n\n\"_Parbleu!_ Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain\nmennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen\noleskelemaan toistaiseksi.\"\n\n\"Haa, kreivi\", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin\nkäteen, \"sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa\ntäydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista.\"\n\nDe Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa,\nja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.\n\n\"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?\" kysyi hän.\n\n\"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea\nvastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen\ntyttöön.\"\n\n\"Niin kyllä tein\", myönsi de Wardes, \"ja odotin kuulevani Bragelonnen\nvarakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä\nsuututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin\nsanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame\nnykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän\nhyväksenne.\"\n\n\"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes\", vakuutti\nde Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun\ntavoin kiiti hänen suonissaan, \"peijakas, sellainen suosiohan on\nhunajaa.\"\n\n\"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa\nkanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin\nmetsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan\nkanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, -- ja te, joka olette\numpimielinen, herkkä ja närkäs mies...\"\n\n\"Eipä niinkään, sen vannon\", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä\nhymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. \"Ei, minä vannon teille,\nettä se ei koskisi minuun, -- en tekisi teille mitään vastaväitteitä.\nNäettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu;\nomissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn,\nkun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut\netunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes,\nminä olen pelkkää tulta!\"\n\n\"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte,\nmeidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä\nsiitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi.\"\n\nTällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo\nviimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan\njatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:\n\n\"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi\nkylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin\nlähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne\nhovista, -- sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään,\nmonsieur?\"\n\nHerrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp\nkintereillä.\n\n\"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!\" virkkoi de Guiche hymyillen;\n\"minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta\nja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen\ntaivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut\nkutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin\nitselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin\nparantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli\nmurtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan\nuhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut,\nvaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat\npelkkää panettelua.\"\n\n\"Panettelua!\" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen\nkylmäverisyys ajoi hänet satimeen.\n\n\"Niinpä niin, panettelua. _Dame_, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän\nsanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy\nminulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut.\nTahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?\"\n\nJa aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan\nkohdan kirjeestä.\n\n\"Nyt\", jatkoi kreivi, \"olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä\nkelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt.\"\n\nDe Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta\ntukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti\noli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de\nWardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.\n\n\"Messieurs\", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen\nmielipiteen, \"keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin\narkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää\nkuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää\nmeidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden\nherrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi.\"\n\n\"Messieurs, messieurs!\" huudahtivat läsnäolijat.\n\n\"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?\" kysyi\nde Guiche. \"Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne\nloukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan\nlausua.\"\n\n\"_Peste_\", kirosi de Saint-Aignan, \"ette suinkaan!... Neiti de la\nVallière on enkeli.\"\n\n\"Itse hyve, itse puhtaus\", vakuutti Manicamp.\n\n\"Näette, herra de Wardes\", sanoi de Guiche, \"etten ole yksinäni\ntyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään\nmeidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme.\"\n\nHoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat\nnuoret miehet jäivät kaksistaan.\n\n\"Hyvin pelattu\", virkkoi de Wardes kreiville.\n\n\"Eikö olekin?\" vastasi tämä.\n\n\"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra\nkreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä\njotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni.\"\n\n\"Kiitän.\"\n\n\"Ja minä esitän sen myös Madamelle.\"\n\n\"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi\nkuin haluatte.\"\n\n\"Älkää uhmatko minua.\"\n\n\"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos\ntuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur\nhirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de\nWardes, puhukaa.\"\n\n\"Minua on lyöty.\"\n\n\"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi.\"\n\n\"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin.\"\n\n\"Ehei, vielä paremminkin.\"\n\n\"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin\nsuorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen\nmenettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta\nhaavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian\nhelposti.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi de Guiche, \"ja kuitenkin te tullessanne näytitte\nkukoistavan naaman ja kelpo käsivarret.\"\n\n\"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat\nheikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun\nkaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka\npäivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun.\"\n\n\"Kautta kunniani, monsieur\", vastasi de Guiche, \"on jo kulunut puoli\nvuotta siitä, kun olen harjoitellut.\"\n\n\"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en\ntaistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa\nsanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa.\"\n\n\"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan\", huudahti de\nGuiche äärimmilleen kiihtyneenä, \"sillä omien sanojenne mukaan saattaa\nBragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi\ntehtävänsä.\"\n\n\"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este.\"\n\n\"Annan teille viikon toipuaksenne.\"\n\n\"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä.\"\n\n\"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.\nEi, ei päivääkään.\"\n\n\"Te olette hullu, monsieur\", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen\ntaaksepäin.\n\n\"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu\ntaistelemaan!\"\n\n\"Heh?\"\n\n\"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte\nkaksintaistelusta.\"\n\n\"Haa\", äännähti de Wardes, \"te olette vaarallisen kavala, herra\nkunniallinen ritari.\"\n\n\"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee\nmuotojen mukaan.\"\n\n\"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne,\nettä mahdollisuutemme tasaantuvat.\"\n\n\"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta.\nTe saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän\npääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt.\"\n\n\"Taidattepa olla oikeassa\", myönsi de Wardes; \"siten on mahdollista,\nettä surmaan teidät.\"\n\n\"Siinä tekisitte minulle palveluksen.\"\n\n\"Koetan parastani.\"\n\n\"Onko asia sovittu?\"\n\n\"Kätenne.\"\n\n\"Tässä... Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna\ntästä mitään kuninkaan tietoon.\"\n\n\"En mitään, sen vannon.\"\n\n\"Minä menen noutamaan hevoseni.\"\n\n\"Ja minä omani.\"\n\n\"Mihin ajamme?\"\n\n\"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan.\"\n\n\"Lähdemmekö yhdessä?\"\n\n\"Mikä estäisi?\"\n\nJa kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti\nvalaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen\nvarjo.\n\n-- Siellä on nainen, -- hymyili de Wardes itsekseen, -- joka ei\naavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.\n\n\n\n\n152.\n\nKaksintaistelu.\n\n\nDe Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja\nsatuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen\nvastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja\npanosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota\nhän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, --\nsaman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.\n\n\"Te ette ihmettele\", virkkoi hän, \"että noudatan kaikkia varokeinoja.\nAseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia.\"\n\n\"Se oli turha huomautus\", vastasi de Guiche; \"teillä on siinä oikeus\npuolellanne.\"\n\n\"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan\", sanoi de\nWardes, \"sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta.\"\n\n\"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin.\"\n\n\"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi\nratsun selkään.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää.\"\n\nJa de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.\n\n\"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin\nunohtaneet erään seikan\", pitkitti nuori mies.\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan\nkäsikopelolta.\"\n\n\"Mitäpä siitä, -- niinkin saa surmatuksi.\"\n\n\"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset\naatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta.\"\n\n\"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä\nkunnollisesti!\" huudahti de Guiche.\n\n\"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että\nte olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani\nsyytetyksi rikoksesta.\"\n\n\"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de\nBuckinghamin kanssa?\" kysyi de Guiche. \"Tapahtuihan se samanlaisissa\nolosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme.\"\n\n\"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä;\nrannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi.\"\n\nDe Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen\nsielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada\ntodistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen\nkaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään,\nja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi\npään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.\n\nKiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen\ntakaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti\nkohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää\nhellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja\nraskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön\nkupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen\npuuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä\nherahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä\nkieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja\ntiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat\nmieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän,\nonnen ja rakkauden aatoksia.\n\n\"Maa tuoksuu hyvältä\", virkkoi de Wardes; \"se koettaa tenhota meitä\npuoleensa.\"\n\n\"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän\nharkittaviksenne\", sanoi de Guiche.\n\n\"Mitä ne koskevat?\"\n\n\"Taisteluamme.\"\n\n\"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä.\"\n\n\"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte tavallisilla?\"\n\n\"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme\nhevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten\nsataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan\ntoisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin\nFollivent-paran Saint-Denisissä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa.\nKaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te\nmarssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli\nkädessä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin\ntaistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja\nampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo.\"\n\n\"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu\nhukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla.\"\n\n\"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon\nuudestaan kolmatta varten -- sen pitäisi riittää.\"\n\n\"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?\"\n\n\"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?\"\n\n\"Rochin-lehdon? Hyvin.\"\n\n\"Tunnetteko sen?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ratsastakaamme sinne.\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen,\nkuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän\nkelpaa otella kaikessa rauhassa.\"\n\n\"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt\nsitten lienemmekin perillä?\"\n\n\"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä\ntuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina\nrajoina on metsän kehä maisemaesteineen.\"\n\n\"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista.\"\n\n\"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, -- jos tahdotte jotakin toisin,\nniin sanokaa vain.\"\n\n\"Kuuntelen ehdotustanne.\"\n\n\"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin.\"\n\n\"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia.\"\n\n\"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan.\"\n\n\"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee.\"\n\n\"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä,\nvaan lopettavat ottelun lähekkäin.\"\n\n\"Suostun siihen.\"\n\n\"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?\"\n\n\"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta\nlaukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja\nlopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon.\"\n\n\"Ja vannomme Kristuksen nimessä\", lisäsi de Wardes, \"että meillä ei ole\nhallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?\"\n\n\"Se on sovittu; minä vannon sen.\"\n\nDe Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.\n\n\"Ja nyt, hyvä kreivi\", sanoi hän, \"sallikaa minun huomauttaa teille,\nettä minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa\nsiksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun\nkertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on\nvarsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten.\"\n\nDe Guiche taivutti päätänsä.\n\n\"Mutta sanokaahan minulle\", jatkoi de Wardes voitonriemuisena,\n\"kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu?\nOlkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu\nvaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä\nteidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta\nkuolemaa, jotta jutut loppuvat.\"\n\n\"Siihen teillä on oikeus.\"\n\n\"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin\nkykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut\nsalaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan\nystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt\nsiihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole\nsiitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin\nkaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, --\nymmärrättehän?\"\n\nDe Guiche värähti.\n\n\"Jos te kaadutte luodistani\", jatkoi de Wardes, \"niin te olette\ntoimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat\nkaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi.\"\n\n\"Haa, monsieur\", karjaisi de Guiche vimmastuneena, \"älkää perustako\nliikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on\ntoivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi\ntilassa.\"\n\nDe Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen\nihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä\nkohden.\n\n\"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes\", sanoi hän.\n\"Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?\"\n\n\"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan\", vastasi de Wardes ja\nkannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui\naukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan\nreunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo\nihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan\nvarjonsa kauas aholle.\n\nKului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli\nvarjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.\n\nTavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa\nlaukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä\nliike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa\nsuoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa\nmukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta\nerehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen\nodottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta\nkahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan\nvaloisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa.\nHeti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi\nollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti\nosui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.\n\nEläin sortui maahan.\n\nNämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan\ntoiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin\nkylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan\nsuistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen\nalle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi\nkreiviä vapauttamaan raajansa.\n\nHän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.\n\nTuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa\nsatulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia\nhyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille\npäästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli\nlaukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut\nvastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.\n\nSen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt\nasemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran\nkiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa\nnäkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan\nmukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de\nGuichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti\nhämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes\noli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti\nsuistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin,\njolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.\n\nTämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche\njäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa\nkolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan.\nMutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat\npistoolit panostettuina.\n\nDe Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi\nkohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi\npistoolinsa kuntoon.\n\nDe Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan\nmahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus\nsaattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus\nmerkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.\n\nHän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja\nlaukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de\nWardesilta hatun.\n\nToinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa\nvireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti\nhyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen\nhyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti\ntähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui\nja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti\nkumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän\nuudestaan.\n\nSe oli ratkaiseva hetki.\n\n\"Olen hukassa\", jupisi de Wardes; \"hän ei ole kuolettavasti\nhaavoittunut.\"\n\nMutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi\nlyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de\nWardesin ratsun jalkoihin.\n\n\"Kas sitä!\" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat\nkannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja\nkiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.\n\nSinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä.\nMalttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut\nvarmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin\nkiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko\nsaanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin\noliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli\ntarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos\nhän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun\nhäntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään\nparempia tunteita -- sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?\n\nTämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli\ntämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea\nyhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja\nkertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen\nkasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi\nluullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain\nyhden sanan:\n\n\"Lähtekäämme!\"\n\nMatkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa\nsynkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.\n\n\"Luulette siis, että hän on kuollut?\" hän viimein virkkoi.\n\n\"Voi, valitettavasti!\"\n\n\"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?\"\n\n\"Hän tahtoi niin.\"\n\n\"Se on kummallista!\"\n\n\"Kuinka niin kummallista?\"\n\n\"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista.\"\n\n\"Ettehän kai epäile sanaani?\"\n\n\"Hm, hm!\"\n\n\"Te olette epäuskoinen?\"\n\n\"Hiukan... Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä\nepäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä.\"\n\n\"Herra Manicamp!\"\n\n\"Herra de Wardes!\"\n\n\"Te tunnutte loukkaavan minua!\"\n\n\"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan\nsietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut\nherra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta\ntapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen\ntaisteluun, herra de Wardes!\"\n\n\"Hiljaa, nyt olemme perillä.\"\n\nPikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä\nraato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään,\nkasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt\nliikahtaneenkaan.\n\nManicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi\nsen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi\npitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.\n\n\"_Morbleu_!\" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli\nkädessään; \"_morbleu_, te ette erehtynyt, hän on kuollut!\"\n\n\"Kuollut?\" toisti de Wardes.\n\n\"Niin, -- ja hänen pistoolinsa on panostettu\", lisäsi Manicamp\nsormellaan koettaen sankkia.\n\n\"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi\nkohti ja tähtäsi minuun.\"\n\n\"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen\nkanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni,\nettä te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, -- te olette ampunut\npistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette\nsurmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia,\nei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra\nde Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo\nveri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani\nluulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin\notsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!\"\n\n\"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?\"\n\n\"Ajattelenpa juuri lujasti.\"\n\n\"Te murhaisitte minut?\"\n\n\"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa.\"\n\n\"Oletteko aatelismies?\"\n\n\"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu.\"\n\n\"Antakaa minun siis puolustautua.\"\n\n\"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!\"\n\nJa kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti,\nkäsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.\n\nDe Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä.\nKamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui\nvuosisadalta, kuului silloin huokaus.\n\n\"Hei\", huudahti de Wardes, \"hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de\nGuiche, minut tahdotaan murhata!\"\n\nManicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana\nkreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp\nviskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän\nhien kostuttamaa otsaansa.\n\n\"Olipa jo aika!\" mutisi hän.\n\n\"Miten on laitasi?\" kysyi Manicamp de Guichelta; \"millä tavoin olet\nhaavoittunut?\"\n\nDe Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.\n\n\"Kreivi!\" huudahti de Wardes; \"minun syytettiin murhanneen teidät.\nPuhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen\nkaksintaistelu!\"\n\n\"Se on totta\", vastasi haavoittunut, \"herra de Wardes taisteli\nrehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta\nvihamiehen.\"\n\n\"No, monsieur\", sanoi Manicamp, \"auttakaa minua nyt ensin kantamaan\nystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain\nhaluatte, -- tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme\nparemminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja\nkäyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä.\"\n\n\"Ei kiitos\", kieltäysi de Wardes. \"Kahdesti olen tunnin kuluessa\nkatsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan\nvastaan anteeksipyyntönne.\"\n\nManicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.\n\nToiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä\nitse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen\nsivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut\nenemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä\nkumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin\nluo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen\nedeltäjää.\n\n\n\n\n153.\n\nKuninkaan illallinen.\n\n\nKuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä\nvähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin\npuolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.\n\nVaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin\nyksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista\njo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen\nsydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli\nLudvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle\nsuurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista\njuhlallisuutta ympäristökseen.\n\nKuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka\nneuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien;\nsitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se\nkuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin\nsitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, -- kalaa, metsänriistaa,\nkotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman\nmonessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera\nmetsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien\nbourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka\nedistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli\npeloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen\nantaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni\nylenpalttisena.\n\nKuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko\nhämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai\noikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän\nsöi nopeasti ja ahnaanlaisesti.\n\nPortos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä\nd'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan\nrivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja\nsanoi puoliääneen:\n\n\"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää\nesimerkkiä? Katsohan vain!\"\n\n\"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa\", vastasi d'Artagnan; \"pidä\nvarasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole\nsuu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä.\"\n\n\"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään\", arveli Portos.\n\"Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu\närsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua.\"\n\n\"Älä ajattelekaan olla syömättä\", sanoi d'Artagnan; \"siten\npahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että\nken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että\nhänen pöydässään vain makustellaan.\"\n\n\"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole\ntäynnä?\" Portos huolestui.\n\n\"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas\nsuvaitsee puhutella\", neuvoi muskettikapteeni.\n\n\"Hyvä!\"\n\nJa Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon\ntuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille\ntämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.\n\n\"Herra du Vallon!\" sanoi hän.\n\nPortos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli\npistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä\nmainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan\nja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.\n\n\"Sire\" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.\n\n\"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää\", sanoi kuningas.\n\"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?\"\n\n\"Minä pidän kaikesta, sire\", vastasi Portos.\n\nD'Artagnan kuiskasi apuna:\n\n\"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota.\"\n\n\"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa\", kertasi Portos.\n\nKuningas nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä\", lausui hän hyvillään\nsiitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.\n\nPortos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.\n\n\"No, mitä pidätte siitä?\" kysyi kuningas.\n\n\"Erinomaista\", vastasi Portos tyynesti.\n\n\"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?\"\njatkoi kuningas.\n\n\"Sire\", vastasi Portos, \"minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin\nkaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en\nsyö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne.\"\n\n\"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?\"\n\n\"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena.\"\n\n\"Koko karitsan kerrallaan?\"\n\n\"Niin sire.\"\n\n\"Ja millä tavoin?\"\n\n\"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä\nStrassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin\nleivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi\npois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan,\njoka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee\npaistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä\ntihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle\nherkullista.\"\n\nJa Portos ihan maiskautti suutansa.\n\nKuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua\nfasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:\n\n\"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa\nkokonaisena?\"\n\n\"Niin, ihan kokonaisena, sire.\"\n\n\"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan\narvostella ruokia.\" Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi\nkuningas: \"Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?\"\n\n\"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni\nkuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten.\"\n\n\"Ja te asutte...?\" kysyi kuningas.\n\n\"Pierrefondsissa, sire.\"\n\n\"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?\"\n\n\"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa.\"\n\n\"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä,\nkun sanoitte niitä niin herkullisiksi.\"\n\n\"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian.\"\n\nKuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta,\njoka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.\n\n\"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon\", virkkoi kuningas; \"te\nolette mieluisa pöytäkumppani.\"\n\n\"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla\nPierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä\nteidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua.\"\n\nD'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos\npunastui.\n\n\"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä\", sanoi Portos\nparantaakseen, \"minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan\nsaanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu,\nkuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin\nhuolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi.\"\n\nKuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.\n\n\"Ettekö koettele tätä hyytelöä?\" sanoi hän Portokselle.\n\n\"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että\nminä rohkenen puhua suoraan.\"\n\n\"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne.\"\n\n\"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan\npiirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen\nvaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi\ntyhjille aineksille.\"\n\n\"Hei, hyvät herrat\", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, \"tässä näette\nesikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät,\njotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin\", lisäsi hänen majesteettinsa,\n\"kun me sitävastoin vain nokimme.\"\n\nNiin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua\nkalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja\nrantakanaa.\n\nJuomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.\n\n\"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni\", sanoi kuningas.\n\nTämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.\nD'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:\n\n\"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen\ntuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri.\"\n\n\"Ryhdyn siihen kohtsiltään\", vastasi Portos levollisesti.\n\nKarjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella\nhauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään\nruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen\nkarjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi\nsyönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille\nvain neljänneksen.\n\n\"Ei voi muuta ajatella\", sanoi kuningas puoliääneen, \"kuin että\naatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja\nhyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia.\"\n\n\"Kuuletko?\" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.\n\n\"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon\", vastasi Portos\nkeinuttaen tuoliaan.\n\n\"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!\"\n\nSiten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen\nsuureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan,\nmutta väsyneet kesken.\n\nKuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä\nsiitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut\nkuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki\nhänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja\npuheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa\nhänelle siitä seikasta.\n\nKun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän\ntuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä\nsaattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.\n\nVihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti\nkeitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka\nolivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui\nkuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi\npöydästä.\n\nKaikki tekivät samoin, -- Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun,\njonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen.\nIllallinen oli päättynyt.\n\n\n\n\n154.\n\nIllallisen jälkeen.\n\n\nKuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan\nviereiseen huoneeseen.\n\n\"Kauanhan viivyitkin, kreivi!\" sanoi kuningas.\n\n\"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire\", vastasi de Saint-Aignan.\n\n\"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti\nde la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla.\"\n\n\"Säkeitä, Saint-Aignan!\" huudahti kuningas. \"Anna tänne, anna tänne!\"\n\nLudvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne\nsäkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin\nkykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi\nilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti\nLudvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan\nsopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.\n\nHän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä\nharppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat\nkokoontuneet.\n\n\"Herra du Vallon\", sanoi hän, \"olen suureksi mielihyväkseni nähnyt\nteidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin.\"\n\nPortos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois\nsalista.\n\n\"Herra d'Artagnan\", jatkoi kuningas, \"te jäätte odotushuoneeseen\npalvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte\nminulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin... Hyvät herrat, palaan\nhuomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä\nvarten. Näkemiin.\"\n\nSali tyhjentyi heti.\n\nKuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin\nlukemaan la Vallièren sepitelmän.\n\n\"No, miltä se tuntuu sinusta?\" kysyi hän.\n\n\"Tenhoavalta, sire!\"\n\n\"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi...\"\n\n\"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne\neivät joudu.\"\n\n\"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?\"\n\n\"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne.\"\n\n\"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja.\"\n\n\"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut.\"\n\n\"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?\"\n\n\"Aivan varmasti, sire.\"\n\n\"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata.\"\n\n\"Oh, sire... näin hetikö... illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne\nrasittuisi.\"\n\n\"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä.\"\n\n\"Olletikin runoilla, -- ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt\nkuohuksissa.\"\n\n\"Mitenkä niin kuohuksissa?\"\n\n\"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta\nonnettomuudesta.\"\n\n\"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?\"\n\n\"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan\nrintaansa ja makaa kuolemaisillaan.\"\n\n\"Voi toki! Keltä sitä kuulit?\"\n\n\"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin\nluo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne.\"\n\n\"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?\"\n\n\"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä\nminulle yksityiskohtaisesti... Mitä hän sanoo?\"\n\n\"Hän ei puhu mitään... sire, mutta toiset...\"\n\n\"Kutka toiset?\"\n\n\"Jotka olivat häntä kantamassa, sire.\"\n\n\"Ja keitä he olivat?\"\n\n\"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin\nystävä.\"\n\n\"Kuten kaikkikin ovat\", huomautti kuningas.\n\n\"Eivät niinkään\", tokaisi de Saint-Aignan, \"te erehdytte, sire: ihan\nkaikki eivät ole herra Guichen ystäviä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?\"\n\n\"Tahdon tietysti.\"\n\n\"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään.\"\n\n\"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt\nkaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa.\"\n\n\"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!\" huudahti de\nSaint-Aignan. \"Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä.\"\n\n\"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui.\"\n\n\"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire.\"\n\n\"Tänä iltana?\"\n\n\"Niin, nyt äsken.\"\n\n\"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli\nmetsästämässä?\"\n\n\"En tiedä, sire... Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta\nselvillä.\"\n\n\"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan.\"\n\n\"En mitään, sire, en mitään.\"\n\n\"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin\nhalkeamisesta?\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen\npistooli löytyi panostettuna hänen viereltään.\"\n\n\"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta\npistoolilla.\"\n\n\"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja\nettä raato on vielä metsässä aholla.\"\n\n\"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En\ntotisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on\ntapahtunut?\"\n\n\"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire.\"\n\n\"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan.\"\n\nDe Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.\n\n\"Herra d'Artagnan\", määräsi kuningas, \"te lähdette liikkeelle\nsalaportaiden pikku veräjästä.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Nousette ratsaille.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?\"\n\n\"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.\n\n\"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta\nkuolemanrangaistuksen, sire\", selitti d'Artagnan levollisesti.\n\n\"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan\ntarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te\nlausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta.\"\n\n\"Hyvä on, sire.\"\n\n\"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä\nsivullisten selityksiä.\"\n\n\"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire.\"\n\n\"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin.\"\n\n\"Paitsi lyhtyä pyytääkseni\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Niin tietenkin\", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle,\njota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.\n\nD'Artagnan poistui pikkuportaille.\n\n\"Kutsuttakoon nyt lääkärini\", lisäsi Ludvig.\n\nTämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.\n\n\"Monsieur\", käski kuningas, \"te lähdette herra de Saint-Aignanin\nmukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen\npotilaan tilasta, jonka tapaatte perillä.\"\n\nHenkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin\nnoudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin\nedellä.\n\n\"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri\npääsee häntä puhuttelemaan.\"\n\nDe Saint-Aignan poistui vuorostaan.\n\n\n\n\n155.\n\nD'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.\n\n\nKuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden\nselvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta\ntalliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja\nsuuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle.\nLupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja\nkuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että\nsuoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta.\nD'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina\nhetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.\n\nAnnettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi\nratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.\n\nSitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla,\nmittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi\nääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.\n\nLudvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä\npaperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi\nja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan\nrunoa.\n\nKuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.\n\n\"No, monsieur\", virkkoi hän, \"tuotteko minulle uutisia?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Mitä olette nähnyt?\"\n\n\"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Minä halusin taattuja tietoja.\"\n\n\"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva\nsellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja\ntiet olivat lionneet...\"\n\n\"Asiaan, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten\nristeyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis\nteiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan\nneljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi\nhevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat\nhyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän\nkiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen\nhevosenmittaa toisista edellä.\"\n\n\"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?\" virkkoi kuningas.\n\n\"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin\nopetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet\nmoitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla.\"\n\n\"Sitten, monsieur?\"\n\n\"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin\ntaisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi.\nToinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan.\nHänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän\ntarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle.\"\n\n\"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?\"\n\n\"Kiistämättömästi.\"\n\n\"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä.\"\n\n\"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti\naukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen\njäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen\nkäyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää\npitkin.\"\n\n\"Ette kai tiedä heidän nimiään?\"\n\n\"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti\nmustalla hevosella.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin\nvatukkapensaisiin.\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena\ntaistelutantereelle.\"\n\n\"Ja mikä sen oli surmannut?\"\n\n\"Ohimon lävistänyt luoti.\"\n\n\"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?\"\n\n\"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan\nmenettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen\nvastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa.\"\n\n\"Sen mustan hevosenko?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Pitkittäkää, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on\nminun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni\nsiitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut\nhevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin\nvetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle\nmaahan.\"\n\n\"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?\"\n\n\"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti.\"\n\n\"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?\"\n\n\"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi\ntanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi\nviholliseensa, mutta ampui ohi.\"\n\n\"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?\"\n\n\"Löysin luodin lävistämän hatun.\"\n\n\"Ah, todistuskappale!\" huudahti kuningas.\n\n\"Riittämätön, sire\", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; \"se on vailla\nnimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki\nmuut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista.\"\n\n\"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?\"\n\n\"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut.\"\n\n\"Miten olette sen saanut selville?\"\n\n\"Minä löysin pistoolin etupanokset.\"\n\n\"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?\"\n\n\"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten\nkoivunvesan aukeaman toisella puolella.\"\n\n\"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen\nvastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä.\"\n\n\"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti\ntoinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin\nhätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi.\"\n\n\"Mistä senkin tiedätte?\"\n\n\"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen\nkädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!\"\n\n\"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi\nsamanlaisia.\"\n\n\"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä.\"\n\n\"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani;\npikku poikkeuksia tietysti sattuu.\"\n\n\"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen\nvihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti\npistooliaan?\"\n\n\"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin.\"\n\n\"Ohoo\", äännähti kuningas, \"ja se osui?\"\n\n\"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen,\nedettyään kolme horjuvaa askelta.\"\n\n\"Mihin häntä sattui?\"\n\n\"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti\nhaavoitti häntä rintaan.\"\n\n\"Mutta miten voitte arvata tuon?\" kysyi kuningas ihmetellen ja\nihaillen.\n\n\"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja\nkappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta\npäättäen menetti nimettömän ja pikkusormen.\"\n\n\"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?\"\n\n\"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan.\nToisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen\nvieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta.\"\n\n\"De Guiche-parka!\" huudahti kuningas.\n\n\"Vai niin, se oli herra de Guiche?\" sanoi muskettisoturi tyynesti.\n\"Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän\nmajesteetillenne.\"\n\n\"Ja miten sitä aavistitte?\"\n\n\"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli\nkiinnitetty kuolleen hevosen satulaan.\"\n\n\"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?\"\n\n\"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle\npaikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden\nystävän tukemana.\"\n\n\"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?\"\n\n\"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja\nvasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti.\nSitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja.\"\n\n\"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan\nyksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari\nsanaa de Guichen vastustajasta.\"\n\n\"Kah, sire, minä en tunne häntä.\"\n\n\"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin.\"\n\n\"Niin, sire\", vastasi d'Artagnan, \"minä näen kaikki. Mutta minä en sano\nkaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin\nsallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä\nanna ilmi.\"\n\n\"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko.\"\n\n\"Ei minusta, sire\", virkkoi d'Artagnan kylmästi.\n\n\"Monsieur\", kiihtyi kuningas, \"tiedättekö mitä puhutte?\"\n\n\"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun\nsilmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte\najatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt...\"\n\nD'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.\n\n\"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne\nteille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan,\nniin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä\nen tottelisi.\"\n\n\"Hyvä siis, vangitkaa hänet.\"\n\n\"Nimetkää hänet minulle, sire.\"\n\nLudvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: \"Te\nolette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa.\"\n\n\"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on\nteidän majesteettinnekin käsitys.\"\n\n\"Vielä sananen... Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä... Siellä oli siis todistajia?\"\n\n\"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän... kun herra de Guiche oli\nkaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta.\"\n\n\"Kurja mies!\"\n\n\"_Dame_, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin,\nvältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de\nBouttevillen kohtalo on muistissa... _Peste_!\"\n\n\"Ja silloin tullaan pelkuriksi.\"\n\n\"Ei, vaan varovaiseksi.\"\n\n\"Hän on siis paennut?\"\n\n\"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää.\"\n\n\"Ja mihin suuntaan?\"\n\n\"Linnaan päin.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten\nsaapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois.\"\n\n\"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?\"\n\n\"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus\", selitti kapteeni. \"Taistelun\nhetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä\nsisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään.\nMutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi\ntainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle.\"\n\nLudvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.\n\n\"Herra d'Artagnan\", sanoi hän, \"te olette tosiaan valtakuntani nokkelin\nmies.\"\n\n\"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin,\nsire.\"\n\n\"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön.\"\n\n\"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, _errare humanum est_\", virkkoi\nmuskettisotilas järkeilevästi.\n\n\"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen,\nettä te ette koskaan erehdy.\"\n\n\"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?\"\n\n\"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin.\"\n\n\"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?\"\n\n\"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille.\"\n\nD'Artagnan pudisti päätänsä.\n\n\"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja\nellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät\npois...\"\n\n\"Hst!\" varoitti kuningas. \"Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan.\"\n\n\"Hyvä on, sire\", virkkoi muskettisoturi.\n\nSamassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.\n\n\n\n\n156.\n\nVillikarjun väijytys.\n\n\nKuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se\noli käskevä viittaus ja ilmaisi:\n\n-- Olkaa ehdottomasti vaiti!\n\nD'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan\nnojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.\n\nManicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin\nja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi\ntoisen kumarrukseen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra de Manicamp\", sanoi hän.\n\n\"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne\", virkkoi\nManicamp.\n\n\"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea\nkohdanneesta tihutapauksesta.\"\n\n\"Voi, sire, se oli onneton sattuma.\"\n\n\"Olitteko te saapuvilla?\"\n\n\"En ihan, sire.\"\n\n\"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?\"\n\n\"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin.\"\n\n\"Ja missä se sattui?\"\n\n\"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire.\"\n\n\"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka.\"\n\n\"Sama juuri, sire.\"\n\n\"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de\nManicamp. Kertokaa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että\ntoistelu väsyttäisi.\"\n\n\"Ei, älkää turhia.\"\n\nManicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin\nnojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja\nhyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli\ntullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä\nkuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.\n\n\"Teidän majesteetillennehan on tiettyä\", hän aloitti, \"että\nmetsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?\"\n\n\"Metsästysretkillä?\"\n\n\"Niin, sire, -- tarkoitan villikarjun pyynnissä.\"\n\n\"Ahaa!\" virkahti kuningas; \"tämä onnettomuus tapahtui villikarjun\nväijytyksessä?\"\n\n\"Niinhän tietenkin, sire\", rohkeni Manicamp vahvistaa; \"eikö teidän\nmajesteettinne tiennyt sitä?\"\n\n\"Kuulin jotakin sellaista\", vastasi kuningas pikaisesti, sillä\nvalehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. \"Tapaturma\nsattui siis väijymistilaisuudessa?\"\n\n\"Niin, surullista kyllä, sire.\"\n\nKuningas oli hetkisen vaiti.\n\n\"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten\nyksikseen villikarjua väijymään?\" sanoi hän sitten.\n\n\"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole\nkoiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla.\"\n\nManicamp veti hartiansa kokoon.\n\n\"Nuoruus on huimaluontoinen\", hän huomautti viisaana.\n\n\"No, jatkakaa\", pyysi kuningas.\n\n\"Niin on asia\", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa\nhitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, \"niin on\nasia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään\nvillikarjua.\"\n\n\"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että\nvillikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?\"\n\n\"Niin juuri kävikin, sire.\"\n\n\"Hänellä siis oli tieto pedosta?\"\n\n\"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne.\"\n\n\"Ja millainen se oli lajiaan?\"\n\n\"Kaksivuotias karju.\"\n\n\"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että\nde Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet\nmetsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan\npysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun\nkaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä\nkertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!\"\n\nManicamp hätkähti.\n\n\"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät\nvillikarjun kanssa. Mitä hittoa!\"\n\n\"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää.\"\n\n\"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa.\"\n\nTämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä\nvaroittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan\nhellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä\nd'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei\nhaudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen\nlähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche\nodotteli karjua...\"\n\n\"Ratsain vai jalkaisinko?\" kysyi kuningas.\n\n\"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta.\"\n\n\"Kömpelys!\"\n\n\"Peto syöksähti häntä vastaan...\"\n\n\"Ja hevonen sai surmansa?\"\n\n\"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?\"\n\n\"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt\nhevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu.\"\n\n\"Niin kyllä olikin, sire.\"\n\n\"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?\"\n\n\"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin,\nrusentaen käden ja haavoittaen rintaan.\"\n\n\"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma\nvikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis\nunohtanut Adoniksen sadun?\"\n\nManicamp raapaisi korvallistaan.\n\n\"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta\", myönsi hän.\n\n\"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?\"\n\n\"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan.\"\n\n\"Ahaa, te olette sallimanuskoja!\"\n\nManicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.\n\n\"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp\", jatkoi kuningas.\n\n\"Minulle, sire!\"\n\n\"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen\nsaaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?\"\n\nManicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut\ntäyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista\nankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti\nenemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.\n\n\"Ja te sanotte siis\", pitkitti kuningas, \"että se oli todellakin de\nGuichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin.\"\n\n\"Eikö se hämmästyttänyt teitä?\"\n\n\"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de\nSaint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime\nmetsästysretkellä.\"\n\n\"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki.\"\n\n\"Aivan niin, sire...\"\n\n\"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se\nihmetyttäisi minua, _pardieu_!\"\n\nManicampin silmät remahtivat suuriksi.\n\n\"Mutta se on merkillistä\", jatkoi kuningas, \"että de Guichen hevoselta\nrusentuikin pää.\"\n\nManicamp näytti hämmentyneeltä.\n\n\"Vai erehdynkö minä?\" tiukkasi kuningas. \"Eikö de Guichen ratsua\nsattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli\neriskummainen isku.\"\n\n\"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on\nnähtävästi yrittänyt puolustautua.\"\n\n\"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan.\"\n\n\"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin\", lateli\nManicamp, \"ja karju käsitättehän, sire, karju...\"\n\n\"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?\"\n\n\"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja\nniinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se\nmusersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen\nlaukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa.\"\n\n\"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette\nkaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen\", sanoi Manicamp kumartaen\naivan pyörällä päästään.\n\n\"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä\nvillikarjun pyynnin väijyksistä. _Peste_, yhtä hyvin voisi tehdä\nkaksintaistelun heille luvalliseksi!\"\n\nManicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.\n\n\"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?\" kysyi hän kuitenkin vielä.\n\n\"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp\", sanoi Ludvig;\n\"minulla on piakkoin lisää puhuttavaa.\"\n\n-- Hohoi, -- ajatteli d'Artagnan, -- eipä tuokaan kelpaa meikäläisen\nmiehen rinnalle.\n\nJa sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: -- Hohoi, missä\nmeikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!\n\n\n\n\n157.\n\nManicamp umpikujassa.\n\n\nSamassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan\nhenkilääkärin.\n\n\"Ahaa!\" huudahti Ludvig; \"tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen\nluota. Saamme tietoja hänen voinnistaan.\"\n\nManicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.\n\n\"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen\", lisäsi kuningas ja\nkatsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.\n\nHerra Valot astui sisään.\n\nHenkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de\nSaint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan\nhuolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.\n\n\"No herra Valot\", aloitti kuningas, \"oletteko noudattanut käskyjäni?\"\n\n\"Mitä kiireellisimmin, sire.\"\n\n\"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja siellä tavannut herra Guichen?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Missä tilassa? Puhukaa suoraan.\"\n\n\"Hyvin huonossa tilassa, sire.\"\n\n\"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?\"\n\n\"Syönyt ketä?\"\n\n\"Guichea.\"\n\n\"Mikä metsäkarju?\"\n\n\"Se, joka häntä raateli.\"\n\n\"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?\"\n\n\"Niin ainakin sanotaan.\"\n\n\"Pikemmin joku salametsästäjä...\"\n\n\"Mitä? Salametsästäjä...\"\n\n\"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on\nsaattanut kostoksi ampua häntä.\"\n\n\"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen\nvammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?\"\n\n\"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut\noikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta\ntunkeutunut kylkilihaksiin.\"\n\n\"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut\nluodista?\" huudahti kuningas muka ihmeissään.\n\n\"_Ma foi_\", vakuutti Valot, \"niin totta kuin se on tässä, sire.\" Ja hän\nnäytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.\n\nKuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.\n\n\"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?\" kysyi hän.\n\n\"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette,\njoko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää\nvasten.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti kuningas vakavasti; \"te ette tuosta virkkanut\nminulle sanaakaan, herra de Manicamp!\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta,\nväijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa.\"\n\n\"Voi, sire...\"\n\n\"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa\", virkkoi kuningas kääntyen\nmuskettisoturien kapteeniin, \"ja että on tapahtunut kaksintaistelu.\"\n\nKuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa\nalempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi\nmuskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän\npaheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti\nlähemmäksi.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"teidän majesteettinne käski minun mennä\nkatsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan\nilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt\ntekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen\nmajesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, monsieur!\" virkkoi kuningas ylväästi. \"Te olette täyttänyt\nvelvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille\nriittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te\nolette minulle valehdellut.\"\n\n\"Valehdellut, sire! Se on kova sana.\"\n\n\"Keksikää toinen.\"\n\n\"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän\nmajesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet,\njotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua.\"\n\n\"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina\nmieltäni.\"\n\n\"Toisinaan, sire, ei tiedä.\"\n\n\"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne\nkaksinkertaiseksi.\"\n\nManicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi,\npäättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi\nmäärättyjen rajojen yli.\n\n\"Monsieur\", jatkoi kuningas, \"te näette, että asiaa on turha kieltää\nkauemmin. Herra de Guiche on taistellut.\"\n\n\"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut\njalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan.\"\n\n\"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?\"\n\n\"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt\nkaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa\nystäväni. Minä valehtelin.\"\n\n\"Hyvä\", jupisi d'Artagnan, \"siinäpä on aika poika, _mordioux_!\"\n\n\"Monsieur\", muistutti kuningas, \"valehtelemisen sijasta olisi pitänyt\nehkäistä kaksintaistelu.\"\n\n\"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin\nritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet\nherra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin.\nHäpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen\nmuodollisen lainpolkemisen takia.\"\n\n\"No olkoon\", myönsi Ludvig XIV, \"tahdonpa antaa teille tilaisuuden\nkorjata kaikki.\"\n\n\"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja\nmielihyvin.\"\n\n\"Herra de Guichen vastustajan nimi?\"\n\n\"Ohhoh!\" jupisi d'Artagnan; \"joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?\"\n\n\"Sire...\" virkahti Manicamp moittivalla äänellä.\n\n\"Ette näy tahtovan nimetä häntä?\"\n\n\"Sire, minä en tunne häntä.\"\n\n\"_Bravo_!\" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.\n\n\"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille.\"\n\nManicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja\nojensi sen muskettisoturille.\n\nMutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.\n\n\"Sire\", virkkoi hän, \"teidän majesteettinne luvalla...\"\n\n\"Ole hyvä\", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että\njoku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli\npäästänyt luontonsa kiihoittumaan.\n\n\"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa\nkäytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee\nvain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen\nmajesteettinsa kysyy.\"\n\n\"Se on totta, minä tiedän sen.\"\n\n\"No sanokaa se siis.\"\n\n\"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt.\"\n\n\"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu\nkuin teitä.\"\n\n\"Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin\nminusta tuntuu...\"\n\n\"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä\nBastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun.\"\n\nManicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen\nitsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan\nsuuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.\n\n\"Puhukaa vain, monsieur\", sanoi hän de Saint-Aignanille. \"Minä\npuolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut,\nja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara\", lisäsi hän\nkuninkaaseen kääntyen, \"koska se on voittanut hänen majesteettinsakin\nkäskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa\ntietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa.\"\n\n\"Naisen?\" kysyi kuningas levottomana.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Oliko nainen taistelun aiheena?\"\n\nManicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.\n\n\"Jos se nainen on korkeassa asemassa\", sanoi hän, \"niin en moiti\nvaiteliaisuuttanne -- päin vastoin.\"\n\n\"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä\nhuonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa.\"\n\n\"Veljeni huonekunnan?\" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. \"Onko\ntaistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?\"\n\n\"Tai Madamen.\"\n\n\"Ah, Madamenko?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja se nainen...?\"\n\n\"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren\nhovineitoja.\"\n\n\"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?\"\n\n\"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele.\"\n\nLudvig teki hämmentyneen liikkeen.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, \"suvainnette\nhetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa\nkahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä\nseikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain\nkuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp.\"\n\nManicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.\n\n\"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen\", mutisi muskettisoturi\ntarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän\nkanssa.\n\n\"Kyllä hän pujottautuu pinteestä\", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin\nkorvaan.\n\n\"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi.\"\n\nManicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka\njäi kuninkaalta huomaamatta.\n\n-- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla\noli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa\nnuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.\n\nValot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja\nManicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.\n\n\n\n\n158.\n\nD'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.\n\n\nMennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei\nollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa\neteen.\n\n\"Kas niin\", virkkoi hän, \"nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle\nasia, herra de Manicamp.\"\n\n\"Mitä avomielisimmin, sire\", vastasi nuori mies.\n\n\"Ja ennen kaikkea\", lisäsi kuningas, \"tietäkää, että mikään ei ole\nminulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia.\"\n\n\"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire.\"\n\n\"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen\njotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen\nvastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita...\"\n\n\"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire.\"\n\n\"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen\nhuonekunnasta.\"\n\n\"Niin, neiti de la Vallièrea, sire.\"\n\n\"Ah!\" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku\nkumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. \"Ah, neiti de la\nVallièreako herjattiin?\"\n\n\"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire.\"\n\n\"Mutta toki...\"\n\n\"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin.\"\n\n\"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte\nminulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?\"\n\n\"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen\nvaatimasta minua ilmiantajaksi.\"\n\n\"Se on totta, olette oikeassa\", vastasi kuningas hilliten itään.\n\"Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava.\"\n\nManicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas\ntaasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi\nrauhallisemmin:\n\n\"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea,\nvaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan\nsyynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja\nettä kartetaan kiistoja.\"\n\nManicamp kumarsi.\n\n\"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp\", kehoitti kuningas,\n\"mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin.\"\n\n\"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret\nmiehet saattavat itselleen sallia.\"\n\n\"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta\", yritti kuningas.\n\n\"Se on luultavaa.\"\n\n\"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa\",\nsanoi Ludvig.\n\n\"Sitä de Guiche juuri väittikin.\"\n\n\"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?\"\n\n\"Niin, sire, vain siitä syystä.\"\n\nKuningas punastui.\n\n\"Ja ettekö tiedä mitään enempää?\"\n\n\"Mistä asiasta, sire?\"\n\n\"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte.\"\n\n\"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?\"\n\n\"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota\nrakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?\"\n\n\"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut;\nmutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti\nruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että\ntämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä\npuolustamaan.\"\n\nNämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan\npunehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia\nhiljaa olkapäälle.\n\n\"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp,\nvaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat\nritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?\"\n\n\"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Ja minä olen vapaa?\"\n\nKuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.\n\n\"Te muuten\", lisäsi kuningas, \"olette oivallinen kertoja.\"\n\n\"Minäkö, sire?\"\n\n\"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle\nsattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen\nhevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta\nratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette.\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta\nleikkiä\", virkkoi Manicamp.\n\n\"Päinvastoin\", vastasi Ludvig XIV vakavasti, \"olen niin tosissani,\nherra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän\nseikkailun.\"\n\n\"Väijytysseikkailun?\"\n\n\"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä\nsanaakaan. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Täydellisesti, sire.\"\n\n\"Ja te kerrotte sen?\"\n\n\"Hetkistäkään viivyttelemättä.\"\n\n\"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä\nenää pelänne.\"\n\n\"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta,\nen enää pelkää mitään.\"\n\n\"Kutsukaa hänet siis\", käski kuningas.\n\nManicamp avasi oven.\n\n\"Messieurs\", huusi hän, \"kuningas kutsuu teitä.\"\n\nD'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi kuningas, \"kutsutan teidät ilmoittaakseni että\nherra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt.\"\n\nD'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta\nkatseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin?\n\nKuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:\n\n\"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin\nmokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien\nnaisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan\nryhtymästä sellaiseen.\"\n\n\"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa\nuudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä.\"\n\nTämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig\nXIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei\nollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, \"minä\nkäyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä.\"\n\nManicamp poistui, astellen takaperin.\n\nSitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" sanoi hän.\n\n\"Sire.\"\n\n\"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä\ntavallisesti on perin hyvät silmät?\"\n\n\"Minunko näköni hämärä, sire?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.\nMutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?\"\n\n\"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet,\nkahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta.\nMitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti d'Artagnan toistamiseen.\n\n\"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun\nmerkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se\nkamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!\"\n\n\"Ahaa!\" äänteli d'Artagnan yhä.\n\n\"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te\npuhuittekin niin varmana.\"\n\n\"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire\", myönsi\nd'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.\n\n\"Te siis myönnätte sen?\"\n\n\"_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!\"\n\n\"Joten nyt näette asian...?\"\n\n\"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten.\"\n\n\"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?\"\n\n\"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia\nsitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa\nkuin tallilyhty-pahainen...\"\n\n\"Jotavastoin tällä hetkellä...?\"\n\n\"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi\nkuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot.\"\n\nKuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.\n\n\"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa\", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan\nkuninkaan suusta: \"hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche\noli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen\nrinnastaan.\"\n\n\"_Ma foi_!\", virkkoi Valot, \"tunnustan...\"\n\n\"Ettekö te niin uskonut?\" pitkitti d'Artagnan.\n\n\"Minun on sanottava\", vastasi Valot, \"etten sitä ainoastaan uskonut,\nvaan että olen yhä valmis sen vannomaankin.\"\n\n\"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!\"\n\n\"Untako?\"\n\n\"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua,\nälkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää.\"\n\n\"Paikalleen puhuttu\", virkkoi kuningas; \"d'Artagnanin teille antama\nneuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja\nannan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi,\nonpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!\"\n\n\"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!\" toisti d'Artagnan hyvin\näänekkäästi.\n\nJa hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden\nläpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.\n\n\"Nyt, kun olemme kahden kesken\", lausui kuningas de Saint-Aignanille,\n\"mikä on de Guichen vastustajan nimi?\"\n\nDe Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.\n\n\"Oh, älä epäröi\", rohkaisi tämä, \"tiedäthän, että minun täytyy antaa\nanteeksi.\"\n\n\"De Wardes\", vastasi de Saint-Aignan.\n\n\"Hyvä.\"\n\nMutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti\nitsekseen: \"Anteeksianto ei ole unohdusta.\"\n\n\n\n\n159.\n\nHyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.\n\n\nManicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin\nsuoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät\noviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.\n\nHän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin\nkumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:\n\n\"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän.\"\n\n\"Ja mihin sitten, mademoiselle?\" kysyi Manicamp.\n\n\"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan\ntehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta.\"\n\n\"Hyvä on, mademoiselle\", virkkoi Manicamp, \"olen valmis käyttäytymään\ntodellisena ritarina.\"\n\n\"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme\nMadamen luo.\"\n\n\"Ah, ah!\" huudahti Manicamp. \"Menkäämme Madamen luo.\"\n\nJa hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.\n\n-- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en\nusko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja\ntarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.\n\nMontalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.\n\n-- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa\nkäyttää sekä aivojansa että koipiaan!\n\nViimein he päätyivät perille.\n\nMadame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin\nhän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä\nmielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän\nkärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella\nseisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.\n\n\"Ah\", virkkoi hän, \"vihdoinkin!\"\n\n\"Tässä on herra de Manicamp\", vastasi Montalais.\n\nManicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin\npoistua. Nuori tyttö totteli.\n\nMadame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen\njälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:\n\n\"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?\" hän kysyi. \"Onko joku\nhaavoittuneena linnassa?\"\n\n\"Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche.\"\n\n\"Niin, herra de Guiche\", toisti prinsessa. \"Olin tosiaankin kuullut\nsiitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de\nGuichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?\"\n\n\"Juuri hänelle, Madame.\"\n\n\"Tiedättehän, herra de Manicamp\", tokaisi prinsessa kiihkeästi, \"että\nkuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?\"\n\n\"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole\nhänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?\"\n\n\"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä\nsatua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä\ntarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on\ntunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan\nlisäksi on vaarassa menettää vapautensa.\"\n\n\"Ah, Madame\", sanoi Manicamp, \"sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?\"\n\n\"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?\"\n\n\"Olen, Madame.\"\n\n\"Mitä hänelle sanoitte?\"\n\n\"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä,\nmiten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de\nGuiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt\nampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä\nitseäänkin.\"\n\n\"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua\nsuuresti.\"\n\nJa Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin\nkysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja\nliikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta\nprinsessa pysähtyi.\n\n\"Kuitenkin\", hän, virkkoi \"kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että\ntuolla haavoittumisella on toinen syy.\"\n\n\"Ja mikä syy, Madame?\" sanoi Manicamp. \"Saanko tehdä teidän\nkorkeudellenne tämän kysymyksen?\"\n\n\"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja\nuskottu?\"\n\n\"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä\nmiehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka\neivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame.\"\n\n\"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä\npidättämät salaisuudet\", sanoi prinsessa närkästyneenä. \"Sillä\nsaattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella\nkerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin,\nhän ehkä ei siihen tyytyisi.\"\n\n\"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan\nsuhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen\nvannon teille.\"\n\n\"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa\nhänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä.\"\n\n\"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne.\nHänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain\npäteviä perusteita.\"\n\n\"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun\nhän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de\nBragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?\"\n\n\"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?\" sanoi Manicamp tekeytyen mitä\nyksinkertaisimmaksi; \"mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle\npuhua?\"\n\n\"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän\nmenettää helposti malttinsa.\"\n\n\"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin\nkärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä.\"\n\n\"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle.\"\n\n\"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä\ntosiasiaa kiellä?\"\n\n\"Perin hyvä ystävä.\"\n\n\"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun\nherra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de\nGuiche hänen puolestaan.\"\n\nManicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään.\nNämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi\ntahdotte!...\n\n\"Mutta puhukaa nyt toki\", pyysi prinsessa kärsimättömästi.\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että\nteillä on jotakin sanottavaa.\"\n\n\"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan\nsiitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut.\"\n\n\"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin\nvälisestä riidasta?\" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.\n\nManicamp oli vaiti.\n\n\"Kiistasta\", jatkoi Madame, \"joka syntyi jostakin pahansuovasta\nvihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?\"\n\n\"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian\", virkkoi Manicamp.\n\n\"Alatte kai jo käsittää?\"\n\n\"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla...\"\n\n\"Ette uskalla?\" sanoi Madame pahastuksissaan. \"Hyvä, odottakaa, sitten\nminä aion uskaltaa.\"\n\n\"Madame, Madame!\" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. \"Varokaa,\nmitä puhutte.\"\n\n\"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani\nhänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche\ntaisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la\nVallièren kunniasta.\"\n\n\"Neiti de la Vallièren!\" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei\nolisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.\n\n\"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla\nhypähdätte?\" virkkoi Madame ivallisesti. \"Olisitteko te kylliksi\nnenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?\"\n\n\"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä\nkysymys neiti de la Vallièren kunniasta.\"\n\n\"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden,\nsanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja\nettä hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi\nhoviherraksi, herra de Manicamp.\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi, Madame\", sanoi nuori mies, \"mutta täten emme pääse\nmihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä\nnäyn puhuvan teille toista.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle\nsanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la\nVallièren tähden.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n\"Neiti de la Vallièrenkö tähden?\" toisti Manicamp.\n\n\"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi\nkiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan\nvaltuutettuna.\"\n\n\"Valtuutettuna!\"\n\n\"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä,\nettä herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja\nettä hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra\nde Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä.\"\n\n\"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan\nselvillä.\"\n\n\"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa.\"\n\nManicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa\nprinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.\n\n\"Madame\", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle,\n\"haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä.\"\n\n\"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat\ntäydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä\ntuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä\nsuurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä\nystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on\nvirkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa\nkätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka\nolette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että\nkuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän\nsaattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta.\nTiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä?\nPuhukaa, kysykää.\"\n\n\"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää.\"\n\n\"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de\nManicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on\npeloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee\nrakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi.\"\n\n\"Jonka te asetatte, Madame.\"\n\n\"Minä!\" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. \"Mistä syystä minä\nsen tekisin?\"\n\n\"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame.\"\n\n\"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta\nlempiseikkailuista?\"\n\n\"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi.\"\n\n\"Oh, johan te tulette hulluksi\", virkahti prinsessa ylväästi.\n\n\"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan,\nettä te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame\", kuiskasi\nManicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut\nverukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea,\njonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan\nBragelonnen varakreivin sijasta.\"\n\n\"Verukkeeksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta minkä verukkeeksi?\" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli\nManicampin katseesta lukenut jotakin.\n\n\"Nyt, Madame\", lausui nuori mies, \"olen luullakseni sanonut kylliksi,\njotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa.\nHäneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin\nvastakkainen puolue hautoo.\"\n\n\"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta\nneiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä\npitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?\"\n\n\"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa\nkorvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän\npahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä\nhenkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?\"\n\n\"Henkilö!\" toisti Madame punehtuen.\n\n\"Täytyykö minun\", jatkoi Manicamp, \"näyttää teille de Guiche-poloinen\närtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen\njohdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä\nkieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä\nmainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi\nBuckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön\naiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin\nhartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä,\njonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä,\nminä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä\nymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti\nmalttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan\nsanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan.\"\n\nMadame kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Monsieur, monsieur!\" huudahti hän. \"Tiedättekö todella, mitä puhutte\nja kelle puhutte?\"\n\n\"Silloin, Madame\", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan\nhuudahduksia kuullutkaan, \"teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä\nhalu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän\neduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja\nkylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden\nkreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on\njossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei\nsuinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin,\nvaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka\nkunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa.\"\n\n\"Oo!\" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. \"Oo, olisiko se\ntodellakin tapahtunut minun tähteni?\"\n\nManicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen\nvoittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.\n\nMadame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen\nliikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien\nraukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta\nhänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta,\njoka etsi ja löysi virikettä.\n\n\"Silloin\", sanoi hän, \"on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen\nkahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de\nGuichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun\naina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on\ntaistellut la Vallièren puolesta.\"\n\nManicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen\nepäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.\n\n\"Kauniin palveluksen todellakin\", virkkoi hän, \"on jalomielinen\nesitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän\non tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä\npuoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin\nrikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin\npistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta:\nhän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla\nkertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah,\nMadame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei\nkoskaan anna synninpäästöä.\"\n\nManicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä\nviipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää\nollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen\nkoko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan\nvihlovaa tuskaa.\n\n\"Kuolettavasti haavoittanut!\" läähätti hän. \"Oi, herra de Manicamp,\nettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?\"\n\nManicamp vastasi vain syvällä huokauksella.\n\n\"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?\" jatkoi\nprinsessa.\n\n\"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa.\"\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti\nkiihtyneenä. \"Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu,\nniinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo\nkurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole\noikeudenmukainen.\"\n\nManicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin\nkäyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen\nei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden\nintohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.\n\nMadame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe\nolisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja\nvastaan.\n\n\"Monsieur\", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, \"puhukaa\navoimesti.\"\n\nManicamp kohotti päätänsä.\n\n\"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?\" tiedusti Madame yhä.\n\n\"Kaksin kerroin\", selitti toinen. \"Ensiksikin käden valtimon\nvioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan\nhaavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä\nelintä.\"\n\n\"Hän saattaa siis kuolla?\"\n\n\"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi\nteidän tunteneen hänen uhrautumisensa.\"\n\n\"Te saatte sen hänelle kertoa.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin; olettehan hänen ystävänsä?\"\n\n\"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle,\njos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen\nnähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan.\"\n\n\"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!\"\n\n\"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä\nluonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita,\nja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa\nhäntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on\nparantunut.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta\nnäkyi tahtovan lausua hyvästi.\n\n\"Sanokaa minulle ainakin, monsieur\", pyysi Madame, pidättäen häntä\nmelkein rukoilevalla sävyllä, \"missä tilassa loukkaantunut on? Kuka\nlääkäri häntä hoitaa?\"\n\n\"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen\nmajesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka\nluo herra de Guiche on viety.\"\n\n\"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?\" huudahti Madame.\n\n\"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu\ntuoda tänne asti.\"\n\n\"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur\", pyysi prinsessa\ninnokkaasti. \"Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan.\"\n\n\"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin\nnimikyltti on oven päällä.\"\n\n\"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?\"\n\n\"Kyllä, Madame.\"\n\n\"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus.\"\n\n\"Olen teidän korkeutenne käytettävänä.\"\n\n\"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa\nkaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin.\"\n\n\"Madame...\"\n\n\"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää\nnähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille\nsanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin\nmyöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en\nsoisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän\nymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki.\"\n\n\"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen\nteidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti\ntien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia\nsattuisivat varjelusta tarvitsemaan.\"\n\n\"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta\npääsevät sisälle?\"\n\n\"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos\nsellaisia sattuisi.\"\n\n\"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten\nalipäässä.\"\n\n\"Minä lähden, Madame.\"\n\n\"Malttakaas.\"\n\nManicamp pysähtyi.\n\n\"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa\ntaaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä.\"\n\n\"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista\nvoisin erehtyä?\"\n\n\"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen.\"\n\n\"Hyvä on, Madame.\"\n\n\"Menkää, menkää.\"\n\nManicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta\npamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras\nvoide potilaan haavoihin.\n\nEi ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti\navattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia,\njotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme\nkämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä\nkääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin\nasuntoa kohti.\n\n\n\n\n160.\n\nHerra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.\n\n\nKaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt\npuolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä\nhuonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun\nlampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella\nmakuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne,\njotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu\nkahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät,\nkiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen\nkuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.\n\nKuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen\nhenkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita\nJumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari\nkolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.\n\nManicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän\npysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään\nkaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista\nnojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut.\nHerätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.\n\nSitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö\nherättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi\neroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa\nhuohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan\nhän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen\nhuoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi\nnaista hänen jättämäänsä huoneeseen.\n\nEnsimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan\noven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti\nmakuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi\nniiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.\n\nSilloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän\nvalkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä,\njoka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.\n\nHäntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan\npalttinassa.\n\nNuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman\nolisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan\nhaavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.\n\nRaskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta\nvasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin\nyhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin\nkuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen.\nSe poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät\nsormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de\nGuiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.\n\nEnsimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan\nhaamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen\nkirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven\nluo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa\nhyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään\nepäröimistä lausui:\n\n\"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on\ntahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun\nsuuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne.\"\n\nKuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä\nollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi\nsiis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen\nomaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.\n\n\"Tekö minulle puhutte, madame\", kysyi hän heikolla äänellä, \"vai onko\nkanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?\"\n\n\"On\", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä\nalemmaksi.\n\n\"Hyvä\", ponnistausi potilas lausumaan, \"kiitos. Sanokaa Madamelle, että\nkuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua.\"\n\nKuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut\npidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille\nsiihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi\nparemmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän\nkirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa\nnainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan\närsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion\nkasvoiltaan, viskaten sen lattialle.\n\nTämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen\nnähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat\nkuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan.\nHänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon\nyllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan\nvalkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.\n\nSamalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat\nikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman\nenkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas\nliikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut\nlyijynharmaan vivahduksen.\n\nNaista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli\npuoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen\nhenkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen\nomansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de\nGuichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran\npuistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret,\nilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.\n\n\"Lähtekäämme\", virkkoi prinsessa kumppanilleen, \"lähtekäämme. Emme voi\npitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden.\"\n\n\"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne\", huomautti\nvalpas seuralainen.\n\n\"Ottakaa se ylös\", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas\nportaita.\n\nJa koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset\ntästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä\nkahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen\nmeni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa\nviimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa\nhengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:\n\n    'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy\n    hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja\n    muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'\n\nHän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti\nhuoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten\nasuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja\nrapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja\npoistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet\nulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän\nhuomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut\nmukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.\n\n\"Ohoo\", virkahti hän, \"muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään\nunohdimme!\"\n\nHän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi\npeukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki,\nettä se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.\n\nNaamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen\nlattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle\nvalkoista batistia tahraamaan.\n\n\"Ah, ah!\" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet\nkaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. \"Minä en enää anna hänelle\ntakaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen.\"\n\nJa seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka\nsisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.\n\n\"Ei, ei sinnekään\", virkkoi hän, \"sellaista talletusta ei jätetä\nsattuman varaan.\"\n\nSitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:\n\n-- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut\nsamaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä\nRaoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka\naikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet\nherra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen\nriisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen\nkynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana\nMonsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan\nparhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän\nvieläkin, se mörökölli!\n\nHän laski uutimensa alas ja nukahti.\n\n\n\n\n161.\n\nMatka.\n\n\nSeuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon\nyhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin\nedustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi\nkorskuvaa hevosta.\n\nKoko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla.\nLoistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen\nkuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja\npaashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.\n\nKuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame\nistahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä,\nasettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.\n\nKuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen\najopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.\n\nPäivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi\nsaattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien\ntakaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman\nautereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien\nkasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.\n\nMadame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi\nheittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen\nhajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin\nhuokaili raskaasti.\n\nSilloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:\n\n\"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne\ntällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan\nratsain.\"\n\n\"Ratsain!\" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi\nnähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä\nehdotusta. \"Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi\naivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa.\"\n\nMadame purskahti nauramaan.\n\n\"Te otatte minun päivänvarjoni\", esitti hän.\n\n\"Sitä olisi perin hankala pidellä!\" vastasi Monsieur yksioikoisesti.\n\"Eikä minulla ole hevostakaan.\"\n\n\"Mitä! Eikö hevosta?\" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella,\nellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. \"Te erehdytte,\nmonsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne.\"\n\n\"Raudikkoni?\" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti;\nmutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen\naikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.\n\n\"Niin\", virkkoi Madame, \"teidän hevosenne, jota herra de Malicorne\nkuljettaa.\"\n\n\"Eläinparka!\" vastasi prinssi. \"Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!\"\n\nNäin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä\nhenkäystään.\n\nMadame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan,\nsulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa\nhaaveillakseen.\n\nSillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan\nperimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain\ntunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan\nkykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä\nrakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä,\nhuomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.\n\nAjaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan\nnähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen\ntäytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin.\nPerin onnellisena omistaessaan _rakkaan puolisonsa_, kuten hän\nkuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä\nkaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet\ntultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.\n\nItävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin\ntempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän\naavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän\nkärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun\nhänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi\nmietiskellä salaisia lempisuhteitaan.\n\nKaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan\nkiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut\nhillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli\nalkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että\nMaria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen\nkuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia\nkameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua\nvalitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri\npysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:\n\n\"Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat\nkangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut\nsaavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme.\"\n\nKuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus,\nkun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin\nlujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.\n\nKuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi\nkäsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa,\nsillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän\nkateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä\nratsain.\n\nKuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt\nkuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että\nsiirryttäisiin takaisin ajopeleihin.\n\nKuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen\nmukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa\nsitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.\n\nKuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren\nvaaleat kasvot.\n\nKun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä\nettä kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen\naskeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de\nMalicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla\nkäsivarrellaan kahden hevosen suitsia.\n\n\"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?\" kysyi hän.\n\n\"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?\" kysyi kuningas, yrittäen\ntuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet\ntutunomaiset.\n\n\"Sire\", vastasi Malicorne, \"minulla ainakin on hevonen teidän\nmajesteettinne varalle.\"\n\nJa Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.\nUljas ja komeavaljainen eläin se olikin.\n\n\"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur\", virkkoi kuningas.\n\n\"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta\nhänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla.\"\n\nKuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka\nkuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta,\nmutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä\nsattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten\nvaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta\nhuolimatta:\n\n\"Ah, _ma foi_, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa\nolin tukehtua. Näkemiin, mesdames.\"\n\nSitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti\nsilmänräpäyksessä hävisi.\n\nItävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei\nratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän\nhillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea.\nHänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla\nilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais\nvastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän\nnerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi\nvasempaan kulmaukseen.\n\nKuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien\nrakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin\nmerkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin\nkuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein\nkeventävältä.\n\n\"Ja\", lisäsi hän, \"se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on\nperäti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin\nvain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli\nkuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta.\"\n\nTämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli\nkiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin,\nettä hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että\nkuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la\nVallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin\nhänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.\n\n\"Sire\", virkkoi neitonen, \"hevonen, jolla teidän majesteettinne\nratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen\nkuninkaallisen korkeutensa miehistä.\"\n\n\"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?\"\n\n\"Herra de Malicorne, sire.\"\n\nNimellä oli tavallinen vaikutuksensa.\n\n\"Malicorne?\" toisti kuningas hymyillen.\n\n\"Niin, sire\", vastasi Aure. \"Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa\ntäällä vasemmallani.\"\n\nJa hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä\nmatkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri\ntällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin\nkuuromykkä.\n\n\"Niin, se on sama mies\", vahvisti kuningas; \"muistan hänen muotonsa ja\npidän nyt mielessäni hänen nimensä.\"\n\nJa kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.\n\nAurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen\nnimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja\ntapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa,\ntuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon\nsuloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli\nonnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää,\nMontalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja\nviekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: -- Kaikki käy hyvin.\n\nTätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.\n\n\"Ah, mademoiselle\", virkkoi kuningas vihdoin, \"nyt teidän vapaa\nmaalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee\nankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme.\"\n\n\"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon\", vastasi Louise,\n\"että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän\nmajesteettinne käy huoneen läpi...\"\n\n\"Oi\", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni,\n\"vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä\nteille olevan kylliksi.\"\n\nLouise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän\ntukahutti sen.\n\n\"Teillä on suuri voima itsenne suhteen\", sanoi kuningas. La Vallière\nhymyili surumielisesti. \"Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen\",\njatkoi Ludvig, \"niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille.\"\n\nLa Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan\nkatseen.\n\nJa ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi\nkätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman\naskeleen edelle.\n\nTaaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili\nsilmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti\nhänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään,\njotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain\nympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja\nniiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.\n\nSanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen\nperästä kuningas palasi hänen luokseen.\n\n\"Oi\", virkkoi hän, \"ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi,\nmademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis\nkeskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?...\nNiin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa\nherätätte.\"\n\n\"Voi, sire, te erehdytte\", sanoi la Vallière; \"jos minä rakastun,\nkestää se rakkaus kaiken ikäni.\"\n\n\"Jos te rakastutte!\" huudahti kuningas ylväästi. \"Mitä, ettekö siis\nrakasta?\"\n\nTyttö kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Näettekö, näettekö\", virkkoi kuningas, \"että minä en syytä teitä\naiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä\nkeimailevakin! Oi, hyvä Jumala!\"\n\n\"Ei, ah ei\", huudahti tyttö, \"rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei;\nei!\"\n\n\"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?\"\n\n\"Ah, aina, sire.\"\n\n\"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, -- ette\nlaisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?\"\n\n\"Ei, ah, ei!\"\n\n\"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja\nJumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa\nminulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä,\njota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä,\ntuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, -- vannokaa, että jos\nsiinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin\nkäsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta\nvastaan, -- vannokaa minulle, Louise...!\"\n\nLa Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli\nkuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.\n\nLudvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.\n\n\"Vannokaa minulle\", jatkoi hän, \"että me emme joskus kinastelun jälkeen\ntoisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan\nriennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme\nlohdutuksen ja levon.\"\n\nLa Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat\nkylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta\nsäikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.\n\nLouise oli vannonut.\n\n\"Palatkaa, sire\", kehoitti hän, \"palatkaa kuningattarien luo. Minä\ntunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni.\"\n\nLudvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani\nhevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.\n\nOhi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.\n\nMutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:\n\n\"Mikä oivallinen ratsu, sire!... Eikö se ole Monsieurin raudikko?\"\n\nMutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:\n\n\"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?\"\n\n\n\n\n162.\n\nNaiskolmikko.\n\n\nPariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon,\ntyöskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren\nseurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.\n\n\"Ah, äitini\", valitti hän, \"kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä\njoudunkaan, hyvä Jumala?\"\n\n\"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet\", vakuutti\nItävallan Anna.\n\n\"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin\nminua.\"\n\n\"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?\"\n\n\"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä.\"\n\n\"Oletko luullut huomaavasi\", kysyi Itävallan Anna, \"että kuningas olisi\nsiten menetellyt?\"\n\n\"En, madame\", vastasi nuori kuningatar epäröiden.\n\n\"Siitä näet, Marie!\"\n\n\"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?\"\n\n\"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen.\"\n\n\"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni\nhylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun\nsitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi,\näitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle\nrakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!\"\n\n\"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos\nepäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo\npikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi.\nEnsiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan\nkiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan\nrakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan\npelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta\nettä hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!\"\n\n\"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!\"\n\n\"Ja silti sanot olevasi hylätty?\"\n\n\"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin... On kuitenkin\nkärsimys, jota en voisi vastustaa.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, --\nperhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan\nnäkisin kuninkaalla lapsia... minä kuolisin siitä!\"\n\n\"Maria, Maria\", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä\nkäteen, \"muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina\nlohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua,\nmutta sinä kyllä ilman häntä.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla\nnaurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen\nMadamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.\n\nMadame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä\nkiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa,\njonka tuloksesta hän oli levoton.\n\n\"Tulin katsomaan\", virkkoi hän, \"ovatko teidän majesteettinne tunteneet\nväsymystä pikku matkamme jälkeen.\"\n\n\"Emme ollenkaan\", sanoi leskikuningatar.\n\n\"Hiukan\", vastasi Maria Teresia.\n\n\"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee\nuuvuttanut kuningasta.\"\n\n\"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää.\"\n\n\"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen\", huomautti Maria Teresia\nkalveten.\n\nMadame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily\nvärähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä\nmuuttaen puheenainetta:\n\n\"Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme:\nyhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua.\"\n\n\"Lemmenjuonia!... Mitä lemmenjuonia?\" kysyi leskikuningatar.\n\n\"Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä.\"\n\n\"Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?\" sanoi\nleskikuningatar. \"Mutta viittasit rettelöihin?\"\n\n\"Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti nuori kuningatar; \"nuo Hollannissa lyödyt\nhopeamitalit... joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen.\nOlette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista\nherjausta.\"\n\n\"Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii\", lisäsi\nleskikuningatar. \"Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva\nd'Olonnea?\"\n\n\"En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä.\"\n\n\"_Casa de Usted_\",[6] kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta\nminiänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:\n\n\"Olette kai kuulleet kamalan uutisen?\"\n\n\"Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen.\"\n\n\"Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena\ntapaturmana?\"\n\n\"Niinhän tietysti\", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä\nkertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.\n\nMadame tuli lähemmäksi.\n\n\"Kaksintaistelu\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Ah!\" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä\nsanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet\nkiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.\n\n\"Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi\nhänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista\npalvelijaa.\"\n\n\"Ja mistä se siis johtuikaan?\" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston\nyllyttämänä.\n\n\"Keimailusta\", toisti Madame voitonriemuisesti. \"Nuo herrasmiehet\nväittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen\nneitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen,\ntoinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja\nniinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus.\"\n\n\"Venus kiihoittamassa Marsia?\" hymähti nuori kuningatar itsekseen,\nuskaltamatta syventyä vertaukseen.\n\n\"Kuka se nainen on?\" kysyi Itävallan Anna suoraan. \"Joku hovineito,\nniinhän sanoit?\"\n\n\"Sanoinko?\" virkkoi Madame.\n\n\"Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin.\"\n\n\"Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa\nhuonekunnassa?\"\n\n\"Hän on neiti de la Vallière?\" virkkoi leskikuningatar.\n\n\"Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen.\"\n\n\"Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei\nole herra de Guiche eikä herra de Wardes.\"\n\n\"Se on mahdollista, madame.\"\n\nNuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta\nteeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.\n\n\"Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?\" tivasi leskikuningatar. \"Onko\njoku _Mars_ pelissä?\"\n\n\"Nainen sitä kehuskelee.\"\n\n\"Ettäkö hän kehuskelee sitä?\"\n\n\"Se on ollut taistelun syynä.\"\n\n\"Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?\"\n\n\"Niin, tietysti, uskollisena palvelijana.\"\n\n\"Uskollisena palvelijana!\" huudahti nuori kuningatar, unohtaen\nmustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. \"Miten\npalvelijana?\"\n\n\"Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen\nkustannuksella\", vastasi Madame, \"herra de Guiche taisteli Marsin\nehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää\nkerskuneen.\"\n\n\"Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?\" kysyi\nItävallan Anna rauhallisesti.\n\n-- Ah, de Wardes, -- ajatteli Madame, -- saatte kalliisti maksaa\nhaavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!\n\nJa hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella\nkiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan,\nvarmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän\npuhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän\npahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi\ntämän onnettoman vihollisen perikato.\n\n\"Kaikessa tässä\", virkkoi Itävallan Anna, \"minä en näe muuta kuin yhden\nsyyllisen -- sen la Vallièren.\"\n\nNuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.\n\nMadame kuunteli.\n\n\"Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?\" sanoi hänelle Itävallan Anna.\n\"Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?\"\n\nMadame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin\nkieltäväkään.\n\n\"Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun\nvaaroista\", jatkoi Itävallan Anna.\n\n\"On totta\", kiirehti Madame lausumaan, \"että jos tuo nuori henkilö ei\nolisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt.\"\n\nSana \"Mars\" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille,\nmutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.\n\n\"Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan\nvastaan\", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. \"Ne tavat olivat ehkä\nhyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei\nollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka\nyksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa\nlukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi\nainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja\nkaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku\npalvelijoistaan.\"\n\nKääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:\n\n\"Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?\"\n\n\"La Vallièrelle?\" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. \"En tunne\nsitä nimeä.\" Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka\nsopii vain kuninkaallisille huulille.\n\nMadame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan,\nsyntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi\nhänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.\n\n\"Hän on seuraneitojani\", vastasi hän kumartaen.\n\n\"Silloin\", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, \"se on teidän\nasianne, sisareni... eikä meidän.\"\n\n\"Anteeksi\", puuttui puheeseen Itävallan Anna, \"kyllä asia kuuluu\nminulle. Ja minä käsitän varsin hyvin\", jatkoi hän, luoden Madameen\nymmärtäväisen katseen, \"minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän\nkertonut.\"\n\n\"Teidän lausumanne sanat, madame\", virkkoi englantilainen prinsessa,\n\"ovat pelkkää viisautta.\"\n\n\"Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen\", ehdotti Maria Teresia\nsäveästi, \"tyttö tietenkin saisi eläkkeen.\"\n\n\"Minun käsikassastani!\" huudahti Madame kiivaasti.\n\n\"Ei, ei, Henriette\", keskeytti Itävallan Anna, \"ei mitään hälinää, jos\nsuvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja\nhuhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä\nsuvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. -- Sinä, tyttäreni,\ntehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi.\"\n\nVanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi\npalatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä\nnoutamaan.\n\n\n\n\n163.\n\nEnsimmäinen kinastus.\n\n\nLa Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että\nhäntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.\n\nHän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar\nollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa.\nJa kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan\nvaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain\nvirallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen\nprinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa\nmahdollisimman suurta auliutta.\n\nHän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä\nhymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut\nkyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin\neteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan\ntyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan\ntyöhön.\n\nKäskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière\ntarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä\nlevottomasti, molempien prinsessain kasvoja.\n\nAnna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka\nolisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.\n\n\"Mademoiselle\", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään\nmurtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan,\n\"sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt\nkaikkien puheenaineena.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti la Vallière kalveten.\n\n\"Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut\nherra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?\"\n\n\"Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!\"\nvastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.\n\n\"Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?\"\n\n\"Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?\"\n\n\"Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä\naiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan\nvihoihin.\"\n\n\"Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame.\"\n\n\"Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja\nteidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta.\nJotakin muuta!\"\n\n\"Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla\nsävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?\"\n\nMadame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna\njatkoi:\n\n\"Epäsuosiooni!... Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti\nde la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin\nkohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että\nteistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini\nnaisista puhutaan.\"\n\n\"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella\", vastasi la\nVallière hätääntyneenä; \"mutta minä en käsitä, miten olen saattanut\nherättää huomiota.\"\n\n\"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen\npakotetuksi puolustamaan teitä.\"\n\n\"Minua?\"\n\n\"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät\nmielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä\nsen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja...\ntehkää siitä omat johtopäätöksenne.\"\n\nLa Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle\nselkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle\nvasten kasvoja.\n\nYlpeyden tunne sai hänet nousemaan.\n\n\"Mesdames\", virkkoi hän, \"olen pyytänyt saada tietää, mikä on\nrikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta\nminä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on\nsuonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta.\"\n\n\"Ohhoh\", huudahti Itävallan Anna, \"kuulkaahan vain noita korulauseita,\nMadame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa,\nhän on suuren Kyroksen tavoittelijoita... oikea hempeyden ja\nsankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että\non kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa.\"\n\nLa Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää\nkalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa\npettivät.\n\n\"Minä tahdon sanoa teille\", virkkoi kuningatar halveksivasti, \"että jos\nyhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset\nsiinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa\nluonnollisuuteen, mademoiselle. _A propos_, mitä äsken kuulinkaan?\nTehän lienette kihloissa?\"\n\nLa Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli.\n\n\"Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan.\"\n\n\"Olen, madame.\"\n\n\"Kuka siis on sulhasenne?\"\n\n\"Eräs aatelismies.\"\n\n\"Ja hänen nimensä on?\"\n\n\"Bragelonnen varakreivi.\"\n\n\"No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja\nvarattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa... ilman suuria\nhenkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille\nsuonut sellaisen tulevaisuuden.\"\n\nLa Vallière ei vastannut mitään.\n\n\"Missä se varakreivinne oleskelee?\" jatkoi kuningatar.\n\n\"Englannissa\", virkkoi Madame, \"mutta huhu neidin voitoista joutuu\nkyllä sielläkin hänen kuuluviinsa.\"\n\n\"Oi taivas!\" äännähti la Vallière epätoivoisena.\n\n\"No niin, mademoiselle\", sanoi Itävallan Anna, \"nuori mies toimitetaan\ntakaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette\ntoista mieltä -- tytöillä on hupsuja näkökohtia --, niin luottakaa\nminuun: minä laitan teidät oikealle tielle, -- olen pitänyt huolta\nhuonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette.\"\n\nLa Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi:\n\n\"Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte\nrauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se\nkarkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?\"\n\n\"Madame, madame!\"\n\n\"Ei sanaakaan!\"\n\n\"Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne\nsaattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä\nrakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!\"\n\n\"Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua\", lausui kuningatar\nkylmän ivallisesti. \"Olisi parempi, jos ette olisi viaton,\nKuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte\ntehnyt auttamattoman virheen?\"\n\n\"Oi, madame, tahdotteko surmata minut?\"\n\n\"Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni\nloppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni\nteille opiksi.\"\n\n\"Madame\", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen\nkäsiinsä, \"rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!\"\n\n\"Minäkö!\" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; \"minäkö hyvä?... Ah,\nmademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!\"\n\nJa hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin.\n\nSen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen\nkalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito\näkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään\nja lähti.\n\n\"No\", sanoi Itävallan Anna Madamelle, \"luuletko, että hän aloittaa\nuudestaan?\"\n\n\"Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet\", vastasi Madame.\n\"Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole\nvarmempi itsestään kuin lempeä luonne.\"\n\n\"Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin\njälleen katsahtaa Mars-jumalaan.\"\n\n\"Ellei hän vain käytä hänen kilpeään\", varoitti Madame.\n\nYlpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen,\njolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he\nmenivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä\nlevottomuuttaan peitellen.\n\nKello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri\nhaukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja\nkaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin\nkäsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon.\nHovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus.\n\n\"No, mitä nyt?\" sanoi kuningas. \"Siihen on totuttava, ja tottuakseen\njohonkin täytyy joskus aloittaa.\"\n\n\"Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset\nnäkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku\nveruke... Esimerkiksi...\"\n\n\"Annahan kuulla.\"\n\n\"Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut\nhuoneisiinsa.\"\n\n\"Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi\nkiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan\nkuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa.\n_Honni soit qui mal y pense_!\"[7]\n\n\"Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen\nintoni...\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Entä kuningatar?\"\n\n\"Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina\nkunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren\nluo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna\netsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa.\"\n\nDe Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä\nja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes\nharvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies\nnimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä\nsuosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la\nVallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea\nvälttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse\nMadamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet\nnähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren\nprinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli\njärkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä,\nja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa.\n\nKreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun\nViisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta\njulkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita\nhänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen\nkoettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon\nnousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä\noman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän\nde Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de\nSaint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä\nhuomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen\ntäytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.\n\nHallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä\nkuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen\nitkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen\nhäntä puhumaan.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa, sire\", väitteli tyttö.\n\n\"Mutta olettehan itkenyt.\"\n\n\"Oh, en suinkaan, sire.\"\n\n\"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?\"\n\nDe Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.\n\n\"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle\", väitti kuningas.\n\n\"Se johtuu tien tomusta, sire.\"\n\n\"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä,\njoka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso\nminuun.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani\"\n\nHovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.\n\n\"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?\" kysyi Ludvig,\njonka veri oli alkanut kiehua.\n\n\"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan\nteidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain\nhaluatte.\"\n\n\"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa,\neleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?\"\n\n\"Ei, ei, sire.\"\n\n\"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!\" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin\nsilmin.\n\n\"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire.\"\n\n\"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen\nsurumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No... armosta!\"\n\n\"Kyllä, sire, kyllä!\"\n\nKuningas polki jalkaa.\n\n\"En voi käsittää tätä käännettä!\" valitti hän. Ja hän katseli de\nSaint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän\nraukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.\n\nTurhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota\nonnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan\nnäkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi\ntässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi\nepäilevästi katsella ympärilleen.\n\nLa Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas\nnäki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen\nmaalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia\nkatseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta\nla Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa\nliikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean\nkerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut\nsen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden\nkahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen\nkihlauksen, -- miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään\nla Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin\npalattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat\npäässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt\nsaamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden\nvihaisen paarman pistoksen ohimossaan.\n\nHän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut\nvastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta,\nsyyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen\ntaistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi\nhänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta,\nmitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta\nhuolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti,\ntäytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen\nsopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki\ntosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi\nhuokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.\n\nNämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja\nsitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei\nkyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin\nmuussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi,\nkiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan\nentisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa\nhänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa\nvastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.\n\nKuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään\npuolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain\npäänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka\nkumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: \"Hyvä Jumala, hyvä\nJumala!\"\n\nMutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain\nkartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan\nvoimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea\nhäneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de\nSaint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka\nvoimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen\nprinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la\nVallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä\npelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis\nvain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä\nnytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja\nkehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen\nvapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä\npäivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.\n\nKuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin\nlähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut\nkohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista\nhänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi\nhetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.\n\n\"Viimeisen kerran, mademoiselle\", tiukkasi hän, \"ettekö tahdo puhua?\nEttekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen,\noikkuun?\"\n\n\"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?\" sopersi la Vallière.\n\"Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän,\nettä minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!\"\n\n\"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken\nkieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!\"\n\n\"Mutta mistä totuuden?\"\n\n\"Kaikesta.\"\n\nTotuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen\nkäsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja\nkädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut\nitseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.\n\n\"Minä en tiedä mitään\", sopersi hän.\n\n\"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua\", kivahti kuningas, \"enemmän kuin\noikuttelua! Se on petosta!\"\n\nJa tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat\nsykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi\nhuoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä\nparempaa kuin päästä lähtemään.\n\nLudvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti\nkaiteeseen:\n\n\"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?\"\n\n\"Missä kohden, sire?\" kysyi suosikki.\n\n\"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo\nBragelonne...!\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen\nhäpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä\nrakkautta sydämessäni jäljellä.\"\n\nJa Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.\n\n\"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut\", jupisi de\nSaint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti\nkaikkiin ikkunoihin.\n\nOnnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs\nverho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.\n\nTämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.\n\nKuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän\nharppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta\nkuningas juuri oli lähtenyt.\n\n\n\n\n164.\n\nEpätoivo.\n\n\nKuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina,\nkuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet\nsulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen,\noli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään\nristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.\n\nHän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena,\nkykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti\nainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.\n\nTässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen\navautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.\n\nHän pettyi. Tulija oli Madame.\n\nMitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä\nrukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta\nmitäpä siitä nyt?\n\n\"Mademoiselle\", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, \"on\nkyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka\nolette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan\nnoudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa.\"\n\nLa Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.\n\n\"Juuri äsken\", jatkoi Madame, \"on teille tietääkseni annettu eräs\nkehoitus?\"\n\nLa Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä\ntietämättömyyttä että unohdusta.\n\n\"Kuningatar on teitä kehoittanut\", jatkoi Madame, \"pitämään itsestänne\nsen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja.\"\n\nLa Vallièren katse kävi kysyväksi.\n\n\"Niin\", jatkoi Madame, \"mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka\nläsnäolo on syytös teitä vastaan.\"\n\nTyttö pysyi mykkänä.\n\n\"Ei käy mitenkään päinsä\", pitkitti Madame, \"että valtakunnan\nensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä\nhovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille\nsiis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en\ntahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään\ntällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan.\"\n\nLa Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää\nkuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen\nkätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.\n\n\"Kuulitteko, mitä sanoin?\" kovisti Madame.\n\nVain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren\npuolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.\n\nSitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja\nveren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän\nkierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja\nohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat\nhuimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä\nhahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen\nvihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten\nja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka\nhän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta\nolemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä\ntyönsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä\neteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.\n\nMutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen\nhänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.\n\nToivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen\nkopissa.\n\nHän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan\nratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen\nhäneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei\nkoskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai\njonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi.\nKuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli\nsiis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka\nhän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta\nkuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen\nvastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.\n\nKuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla\nsanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö\nhänkin vainoojiin?\n\nOi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli\nyksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki.\nMutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia,\nliikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.\n\nJa hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä\nmahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.\n\nKello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi\nhänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän\nsaapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän,\nhyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti\njoutavalta, puhkeisi huudahtamaan: \"Ei niin, että minulta puuttuisi\nrakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!\"\n\nJa mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän\nsyylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei\ntiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta\nvaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin\nkärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt\nmalttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän\nolisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento\ntyttörukka eikä suuri kuningas.\n\nAh, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi\nhänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä\nvielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!\n\nJa pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli --\nJumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa,\njonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut\nsinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.\n\nEllei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen\nmahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen,\nmutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka\nahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen\nvastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen\nuudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun\npaperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!\n\nJos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan\nmahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan\ntulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle\nilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä\nsanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä\nkuninkaan sydämeen.\n\nLa Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi\nsiis odotukseen.\n\nHän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että\npuoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan.\nVasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.\n\nKun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen\naiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan\nlähetin olevan tulossa.\n\nHän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten\npuoli kaksitoista.\n\nMinuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne\npakenivat liian nopeasti.\n\nKello löi kolme neljännestä.\n\nPuoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä.\nKellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen\nvalon mukana viimeinen toivo.\n\nKuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut\nvalan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia\nvalan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan\nkestänyt.\n\nSiis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä\nhalveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä\nmäärin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin\nhäpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä\ntähän hänen häpeäänsä.\n\nKatkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun\naikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt\nhänen huulillaan.\n\nMitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä\njäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.\n\nHän ajatteli Jumalaa.\n\n\"Jumalani\", virkkoi hän, \"neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä.\nSinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava.\" Ja\nhän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja.\n\"Sinä\", virkkoi hän, \"olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää\nniitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on\nuhrauduttava.\"\n\nSilloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän\nkammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki\nsuuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla\nsanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat\nsielun maan päältä taivaaseen.\n\nSilloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan,\nhän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen\nristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän\ntähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi\nkajastaa.\n\nKello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin\nhurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.\n\nNähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja\nhämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan\npiirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin\njalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä\nviitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä\nhetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen,\npäästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.\n\nLivahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion\npäällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin\nvarhain poistui palatsista.\n\n\n\n\n165.\n\nPako.\n\n\nVartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi\noikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi\nvasemmalle.\n\nHänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi\nrientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren\nankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.\n\nLa Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut\nkoskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä\ntyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös\nSaint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen\nsuuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan\nkuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.\n\nHän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen\nvarrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue\nde Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi,\nkiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle\nPerrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.\n\nSitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja\nkiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin\npakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä\nlapsuudessaan saadusta vammasta.\n\nToiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi\nherättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt\nvälinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen\naikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe\njuuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan\njokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla\nyöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa,\njälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja,\njoiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki\nhänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä.\nKurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa\nihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.\n\nHänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno\nepäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään\nleskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi\ntyöntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä\npuhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka\ntietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.\n\nLa Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti,\nkunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi\nkädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään\njatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään\nryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat\nsatamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki\nhyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He\nloilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun\nrantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat\nyhtäkkiä nuoren tytön tielle.\n\nLa Vallière pysähtyi.\n\nNähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja\ntarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren,\nlaulaen tälle:\n\n    \"Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon.\"\n\nTyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea\nhäneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa\nherpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.\n\nMutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta.\nYksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle\nasti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi\nmuskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla,\nkäsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä\nnähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä\nsäikähtäneinä.\n\n\"_Mordioux_!\" huudahti upseeri; \"sehän on neiti de la Vallière!\"\n\nTypertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta\ntyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.\n\n\"Niin, monsieur\", virkkoi hän, \"minä tässä olen, minä kyllä\", ja hänen\ntäytyi nojautua upseerin käsivarteen. \"Tehän suojelette minua, herra\nd'Artagnan?\" hän lisäsi rukoilevasti.\n\n\"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette\nmenossa?\"\n\n\"Määränäni on Chaillot.\"\n\n\"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella\nolette jo etääntynyt sieltä.\"\n\n\"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle\ntielle, saattaen minua muutaman askeleen.\"\n\n\"Oi, kernaasti.\"\n\n\"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio\njohdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin\nunta, kuin ajattelisin ihan sekaisin.\"\n\n\"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin\nvarrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen\nvuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä\najoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi la Vallière.\n\n-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, --\nmutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin\ntällaisena hetkenä?\n\nHän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti\nkiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli\nsuurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta\ntyttö kieltäytyi.\n\n\"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?\" huomautti\nd'Artagnan.\n\n\"En, en kylläkään.\"\n\n\"Se on hyvin kaukana.\"\n\n\"Ei sillä ole väliä!\"\n\n\"Sinne on ainakin lieue käveltävää.\"\n\n\"Kyllä minä jaksan!\"\n\nD'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi\ntodelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea.\nVihdoin he eroittivat kukkulat.\n\n\"Mihin taloon te menette, mademoiselle?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur.\"\n\n\"Karmeliittiluostariin!\" toisti d'Artagnan kummastuneena.\n\n\"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan,\nottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni.\"\n\n\"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten\nnunnaksi?\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Te!!!\"\n\nTuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä\nmahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti\nVallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset\nFontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut\ntulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt\nmahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun!\n\n\"Niin, minä, monsieur\", vahvisti hän. \"Minä antaudun Herran\npalvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman.\"\n\n\"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt\nJumalan tahtoa?\"\n\n\"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä\nolisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät\ntielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni.\"\n\n\"Oh\", epäili d'Artagnan, \"tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta.\"\n\n\"Olkoon miten hyvänsä\", vastasi tyttönen, \"nyt tiedätte aikomukseni ja\npäätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä,\nsamalla kun lausun teille kiitokseni.\"\n\n\"Puhukaa, mademoiselle.\"\n\n\"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista.\"\n\nD'Artagnan liikahti.\n\n\"Kuningas\", jatkoi la Vallière, \"ei tiedä hankkeestani.\"\n\n\"Kuningas ei tiedä...?\" huudahti muskettisoturi. \"Mutta mademoiselle,\najatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta.\nKukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan\ntietämättä.\"\n\n\"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur.\"\n\nD'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur\", lisäsi tämä, \"kaikki on\nharkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa\npäätöstäni. Askel on otettu.\"\n\n\"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta\nhaluatte.\"\n\n\"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on\nvelvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta,\nritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano\nkuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni.\"\n\nD'Artagnan pudisti päätänsä.\n\n\"Miksette?\"\n\n\"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko\nihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!\"\n\n\"Niinpä en sitten siunaakaan teitä\", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa,\njota ei olisi uskonut hänellä olevan, \"kuten olisin tehnyt elämäni\nloppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi\nkaikista luoduista!\"\n\nOlemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet,\nja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden\nvääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon\nruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi\ntytön.\n\n\"Olkoon sitten niinkuin tahdotte\", myöntyi hän, \"Olkaa huoleta,\nmademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle.\"\n\n\"Oi, kiitos, kiitos!\" huudahti la Vallière. \"Te olette jalomielisin\nihminen maan päällä.\"\n\nJa riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä\nomissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.\n\n\"Jumaliste\", jupisi hän, \"siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin\ntoiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa.\"\n\nLa Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut\nkivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa\nkarmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi\nkuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.\n\nVastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin\nvalju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän\nnäkyvistä.\n\nYksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin\nmietteisiin.\n\n\"Tätä\", hymähti hän, \"voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!...\nTällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua\ntaskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä\nsäilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton\nteko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän\njuoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin\nhölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän\njuttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on\nhyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea\ntaivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt\nvain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta,\nkuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei\nminulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on\nmuskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta\nsaisin sieltä kymmenenkin.\"\n\nTämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan\nlaskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä\nparhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.\n\nPalais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen\nmajesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään\nherra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä\nnukkui.\n\n-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei\ntiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut,\nolisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.\n\n\n\n\n166.\n\nMiten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista\nkeskiyöhön.\n\n\nLähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan\nColbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän\njuhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä\nHollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.\n\nLudvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan.\nSuhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran\nvilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä\nvälittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän\nkuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa.\nValtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän\nvaltiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea\nratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi\nkuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää\npäätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen\nvastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan\ntoisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui\nsiihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän\nhallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.\n\nLudvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan\nhäntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka\nhänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä\ntyöhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen,\nhillittyään luontoansa jo niin kauan.\n\nKuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja\narvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.\n\nKun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna\nlausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet\nei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.\n\n\"Herra Fouquet\", virkkoi hän, \"tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen\nselkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen\nkirjeenvaihdon.\"\n\nTottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas\nsivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään\nsanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään\nlausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin\nensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta\nmielessä. Kuningas kohotti päätänsä.\n\n\"Mitä?\" kysäisi hän.\n\n\"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten\nansioittensa ohella vikansa.\"\n\n\"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?\"\n\n\"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on\", rohkaistui Colbert, joka\nosasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua,\nniinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien\nhentoisten sulkien avulla.\n\nKuningas hymyili.\n\n\"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?\" kysyi hän.\n\n\"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen.\"\n\n\"Ja kehen?\"\n\n\"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin\nlempijuttuihin.\"\n\n\"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?\"\n\n\"Olen kuullut mainittavan...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Erään nimen.\"\n\n\"Minkä nimen?\"\n\n\"En satu enää muistamaan.\"\n\n\"Puhukaa vain suunne puhtaaksi.\"\n\n\"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa.\"\n\nKuningas säpsähti.\n\n\"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert\",\njupisi hän.\n\n\"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä.\"\n\n\"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla\nmieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte.\"\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Yrittäkää.\"\n\n\"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä,\njoiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen\nolen hukannut.\"\n\nKuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää\nvoivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:\n\n\"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta.\"\n\n\"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa\nlähettiläät vastaan?\"\n\n\"Aikaisin aamulla.\"\n\n\"Kello yhdeltätoista?\"\n\n\"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä.\"\n\n\"Se on kovin varhaista.\"\n\n\"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä\nvapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he\nsiitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos\npääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää.\"\n\n\"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello\nyhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen\nvastaanottoko?\"\n\n\"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta\nasiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla.\nSamalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta\njupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta.\"\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat\nvastaanotossa saapuvilla.\"\n\n\"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he\ntahtovat?\"\n\n\"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan\nkanssa he menettävät paljon.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat\nliittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka\nmieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta\nvain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te,\nsire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä\nBrysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän\nkanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette\nsekaantuisi heidän asioihinsa.\"\n\n\"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa\", vastasi kuningas, \"tehdä\nminun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun\nse heille olisi kaikessa edullinen?\"\n\n\"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne,\nja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena,\nkiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja\nHollannille, olletikin jos hän lähenee sitä.\"\n\n\"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin;\nmutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle\nsanonevat?\"\n\n\"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa\nkanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille,\nettä näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia\nvastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne\nluonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi\nkorvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee\nhorjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi\nmonarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä.\"\n\n\"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?\"\n\n\"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin\ntaipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa\ntapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne\nuhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella\nvarustettuja mitaleja.\"\n\n\"Minuako häpäiseviä?\" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.\n\n\"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin\nmäärättömän imartelevia alankomaalaisille.\"\n\n\"Pyh, eikö muuta?\" huoahti kuningas. \"Mitäpä alankomaalaisten ylpeys\nminua liikuttaa!\"\n\n\"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole\nkoskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin\nminä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän\nmajesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä,\nnäytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta.\"\n\n\"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?\" kysyi Ludvig; \"sillä jos niistä\npuhun, täytyy minun tietää mitä sanon.\"\n\n\"_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma...\nSiinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä.\"\n\n\"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat.\"\n\n\"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen\nkoskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä.\"\n\n\"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän\nsepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra\nColbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville.\"\n\n\"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nKuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa.\nKello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja\nrakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin\ntaltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat\nkasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin\nhollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi\nmiettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta\nkun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta,\npunastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin\nvaltioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:\n\n\"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville...\nkreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur...\nherra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de\nSaint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit.\"\n\n\"Entä ministerit?\" kysäisi Colbert.\n\n\"Ministerit tietysti sihteereinensä.\"\n\n\"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän\nmajesteettinne asunnossa huomenna.\"\n\n\"Sanokaa tänään\", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi\nsamassa kaksitoista.\n\nTällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja\nkärsimyksistä.\n\nKuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.\nKuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.\n\nLudvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti\nrohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin\nkuin politiikassakin.\n\n\n\n\n167.\n\nLähettiläät.\n\n\nD'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä\nkertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset\nhenkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien\nkapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra.\nKunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen\nmies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten\nd'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä\npäivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt\nkaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta\nhankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli\nottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä\ntavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin\nArguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet,\nodotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä\nkapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa\nmurtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti\nvartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.\n\nHän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi\nlähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi\npuhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon\nkeskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi\neteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.\n\nKuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin\noli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi\noven. D'Artagnan oli paikallaan.\n\nHänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut\nvielä täysissä pukimissaan.\n\n\"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan\", käski hän.\n\nDe Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti\nkuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki\nläksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen\nikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen\ntarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin\narvannut, mihin tämä oli menossa.\n\nHallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei\nd'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan\nsiitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli\njoku tekemänsä vääryys korjattavana.\n\nDe Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan\nvähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi,\nettä kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa\nvielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.\n\nD'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi\nvoinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä\nnuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat\npihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään,\nei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen\nmuskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa\ntilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja.\nsuuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.\n\nAstuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään\nja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui\nMontalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli\nyhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen\nmajesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen\nosan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei\nollut rohjennut udella.\n\n\"Mutta\", kysyi kuningas, \"mihin luulette hänen menneen?\"\n\n\"Sire\", vastasi Montalais, \"Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein\nolen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän\npuutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin.\"\n\nSe tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas,\nmennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana\nja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi\npuutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan\nhengästyksissään.\n\nD'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta\nmitään näkevinänsä.\n\n\"Kas, kas\", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä,\n\"hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän\nosoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin\nasiassa.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään\nkaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että\nkuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli\nkintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla\näänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin\nvastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin\njuuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden\ntaipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.\n\n\"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?\" kysyi häneltä de Saint-Aignan.\n\nYhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta\npuhuttavan ja vastasi:\n\n\"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin.\"\n\nJa hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi\nd'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen\nnähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti,\nettä hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä\npäällä.\n\nKello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti\naamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä\nkello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja\nsöi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti\ntarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia\nvastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua\ntiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan,\nherkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt\nkaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi\ntyöhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle\nensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti,\nilmestyivät kuningatar ja Madame.\n\nLähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa.\nKuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle\nmyöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon\ntärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja\ntulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de\nSaint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.\n\nKuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten,\nneuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki\nhän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään\nsanottavansa.\n\nSilloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui\nEspanjan liiton tuottamia etuja.\n\nKuningas keskeytti hänet lausumalla:\n\n\"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla\nvarsin edullista Espanjalle.\"\n\nNämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai\nlähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan,\nnämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja\nkansallisylpeyttään.\n\nHollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan\nosoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.\n\nKuningas keskeytti hänetkin.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän, \"on omituista, että te tulette esittämään\nvalituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän\nminäkään valita.\"\n\n\"Teilläkö, sire, syytä valitukseen\", kysyi hollantilainen, \"ja mistä\npahasta?\"\n\nKuningas hymyili katkerasti.\n\n\"Moititteko minua, monsieur\", sanoi hän, \"ehkä ennakkoluuloisuudesta\nhallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia\nherjaajia?\"\n\n\"Sire!...\"\n\n\"Sanon teille\", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon\nenemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, \"sanon teille, että Hollanti\ntarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin\nkaikille herjaajilleni.\"\n\n\"Oi, sire!...\"\n\n\"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat\nkotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja\nmahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos\nminulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja\npainattajain nimet.\"\n\n\"Sire\", vastasi lähettiläs, \"herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ.\nOnko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän\nmajesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden\nnälkäisten houkkioiden sepustuksista?\"\n\n\"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun\nAmsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko\nsekin muutamien retkujen hullutusta?\"\n\n\"Mitaleja?\" sopersi lähettiläs.\n\n\"Mitaleja, niin\", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.\n\n\"Olisi tarpeellista\", yritti hollantilainen, \"että teidän\nmajesteettinne voisi olla ihan varma...\"\n\nKuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan\npysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.\n\nSilloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen\nkuninkaan käteen.\n\n\"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali\", sanoi hän.\n\nKuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka\nsiitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet\nyläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia\nesittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon.\nRahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_.\n\n\"Minun edessäni pysähtyi aurinko!\" käänsi kuningas raivostuneena. \"Haa,\nette kai enää kiellä?\"\n\n\"Ja aurinko on tuo\", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa\nseinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle\nlevitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10]\n\nLudvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset\nyhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen\nvimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät\npuhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.\n\nColbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti\npuolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään\nmerkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä\nkannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan,\nja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen\nkansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.\n\nKuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei\nkasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä\nkohautti olkapäitään.\n\nTuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn\nsuuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus\njohtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin\nlähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.\n\nHänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut\nkuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten\nhajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan\nlähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi\näänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:\n\n\"Oletteko kuullut uutista, kreivi?\"\n\n\"Mitä uutista?\" vastasi de Saint-Aignan.\n\n\"No, la Vallièrestä.\"\n\nKuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.\n\n\"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?\" kysyi de Saint-Aignan äänellä,\njonka sävyn voi helposti kuvitella.\n\n\"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!\" ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Luostariin?\" huudahti de Saint-Aignan.\n\n\"Luostariin?\" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän\nhovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.\n\n\"Mihin luostariin?\" kysyi de Saint-Aignan.\n\n\"Chaillotin karmeliittinunnain.\"\n\n\"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?\"\n\n\"Häneltä itseltään.\"\n\n\"Oletteko hänet nähnyt?\"\n\n\"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo.\"\n\nKuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.\n\n\"Mutta miksi tämä pako?\" tiedusti de Saint-Aignan.\n\n\"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista\", vastasi\nd'Artagnan.\n\nTuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.\n\n\"Riittää, monsieur, riittää!\" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi\nsitten kapteenia.\n\n\"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?\" kysyi hän.\n\n\"Herra d'Artagnan\", vastasi suosikki.\n\n\"Ja onko tuo puheenne totta?\" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.\n\n\"Totisen totta.\"\n\nKuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.\n\n\"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan\", sanoi hän.\n\n\"En tiedä enempää, sire.\"\n\n\"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista.\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja onko sekin totta?\"\n\n\"Tiedustelkaa, sire.\"\n\n\"Ja kenen toimesta?\"\n\n\"Oh\", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi\ntodistajana siinä seikassa.\n\nKuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset\nja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai\nainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti\nMadamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui\ntakaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi\ntaaksepäin.\n\n\"Messieurs\", virkkoi kuningas, \"audienssi on päättynyt. Minä annan\nkohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja\nHollannille.\"\n\nJa majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.\n\n\"Olkaa varuillanne, poikani\", sanoi närkästynyt leskikuningatar, \"olkaa\nvaruillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne.\"\n\n\"Ah, madame\", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, \"ellen\nhallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin\nniitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan,\ntulkaa.\"\n\nJa hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.\n\nKuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.\n\n\"Sire\", virkkoi d'Artagnan, \"teidän majesteettinne erehtyy tiestä.\"\n\n\"Ei, menen talliin.\"\n\n\"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne\nmatkalle.\"\n\nKuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys\nlupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut\ntoivoa.\n\n\n\n\n168.\n\nChaillot.\n\n\nManicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja\nd'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta\nkunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille,\njotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä\nkertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu.\nKuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne\nsamaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.\n\nKoko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse\nvalinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien\nrakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät.\nKymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä\nChaillotiin.\n\nKuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän\ntämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa\nLudvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti\nohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja\ntyönnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp,\nMalicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi\nisäntäänsä.\n\nEnsimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota\njuuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen\nristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla\npaadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan\nahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän\noli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa\nlepäsi.\n\nNähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja\npäästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.\n\nKuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri,\nD'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka\nkalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan\nsyliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.\n\nD'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret\nriensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta,\nnähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar\nsaapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot\nnaiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta,\njota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän\nsävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään\nhän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa,\nmutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin\nkuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi\nsulkea ovet.\n\nOli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja\ntoivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä,\nmutta silloin la Vallière tuli tajulleen.\n\nEnsimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa\nkumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä\npääsi tuskallinen huokaus.\n\nLudvig katseli häntä kiihkeästi.\n\nVihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi\nnyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.\n\n\"Mitä!\" sopersi hän. \"Eikö uhrini ole vielä täytetty?\"\n\n\"Oi, ei, ei!\" huudahti kuningas. \"Se ei täyty koskaan, sen minä vannon\nteille.\"\n\nTyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.\n\n\"Se on kuitenkin välttämätöntä\", virkkoi hän, \"se on välttämätöntä,\nälkää pidättäkö minua.\"\n\n\"Minäkö sallisin teidän uhrautua?\" huudahti Ludvig. \"En koskaan, en\nkoskaan!\"\n\n\"Hyvä\", jupisi d'Artagnan, \"on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he\nalkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio.\"\n\nD'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.\n\n\"Sire\", jatkoi la Vallière, \"ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää\nturmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani;\nälkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden.\"\n\n\"Oikun?\" huudahti kuningas.\n\n\"Oi\", virkkoi la Vallière, \"nyt, sire, näen selvästi sydämeenne.\"\n\n\"Tekö, Louise?\"\n\n\"Ah niin, minä!\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua\nriittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka\neivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut.\"\n\n\"Minäkö unohtaisin teidät?\"\n\n\"Se on jo tehty.\"\n\n\"Mieluummin kuolisin!\"\n\n\"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa\ntämän yön niin julmasti.\"\n\n\"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä\nlupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun\nette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte\ntarjonnut sovintoa.\"\n\n\"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin\nmustasukkaisuudesta mielipuolena.\"\n\n\"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo\nuudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja\nsurmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla.\"\n\n\"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän\nhenkeni jalkojenne juureen.\"\n\n\"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa\nsanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen\ntähden.\"\n\n\"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!\"\n\n\"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän\nvain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan,\npuhutellessanne minua näin.\"\n\n\"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut\nepätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!\"\n\n\"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!\"\n\n\"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!\"\n\n\"Mutta ennen sitä\", huudahti ahdistettu lapsonen, \"temmatkaa minut\nniiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja\nkunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi\nvoimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne,\nherjataan, ivataan, hänet on karkoitettu.\"\n\nJa viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen\nkäsiään.\n\n\"Teidät on karkoitettu!\" huudahti kuningas. \"Nyt kuulen tuon sanan jo\ntoistamiseen.\"\n\n\"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta\nsuojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin\nluostari.\"\n\n\"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö\nmitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen\nhäätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä\naamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota\nvielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti.\nVerikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain\nvihollisenne.\"\n\n\"En koskaan, en koskaan!\"\n\n\"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?\"\n\n\"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin.\"\n\n\"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!\" huudahti Ludvig, tuskastuneena.\n\"Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin\nsukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos\nkäsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka\non asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan.\"\n\nJa näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen\nväliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.\n\nLa Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren,\nkaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska\nse ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut\nmurheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin\nja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.\n\n\"Sire\", rukoili hän, \"vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän\nturvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni\ntyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka\nedessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä\nkerran, jättäkää minut Jumalan haltuun.\"\n\n\"Sanokaa sitten suoraan\", huudahti Ludvig, \"että te että koskaan ole\nminua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee\nylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että\nRanskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi\nluoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut\nviimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa,\nvaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa\npäätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat;\nhän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme.\"\n\nLouise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat\nveren tulena kiertämään hänen suonissaan.\n\n\"Mutta ettekö sitten ole kuullut?\" sanoi hän.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu,\nhalveksittava?\"\n\n\"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun\nnaisen.\"\n\n\"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Paetkaa minua.\"\n\n\"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä.\"\n\n\"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että\nantaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko,\nettä antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?\"\n\n\"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan\ntehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!\"\n\n\"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn\nkaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin\nkyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin!\nOi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä\nkellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi\nkärsinyt!\"\n\n\"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, --\nettekö niitä pidä minään?\"\n\n\"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan\nnimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini\ntäyttämiseen.\"\n\n\"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani\ntai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!\"\n\n\"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!\"\n\n\"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?\"\n\n\"Oi, Jumala tietää sen!\"\n\n\"Valhetta, valhetta!\"\n\n\"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä\ntahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle\ntehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka\nolisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes\nrakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän\nrakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te\nette minua enää rakastanut.\"\n\n\"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä.\nSinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse\nyhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että\nkaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan\nniin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole\nniin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon\nsinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos\nse olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi?\nTapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä?\nHyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on\nkäyttäydyttävä, ja minä tottelen.\"\n\n\"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan\nteidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?\"\n\n\"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?\"\n\n\"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?\"\n\n\"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani,\nmitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi,\nuhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!\"\n\n\"Te rakastatte minua?\"\n\n\"Ah niin!\"\n\n\"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa...\nKätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä\nkaiken onnen, mitä voi osakseni tulla.\"\n\n\"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle\ntulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää\nsynkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme\nkaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle.\"\n\nJa vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman\nriemun ja kiitollisuuden huumeessa.\n\n\"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!\"\n\n\"Miksi unta?\"\n\n\"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin\npakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja\nhaudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina\nsydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?\"\n\n\"Sinäkö pakosalla?\" huudahti Ludvig XIV. \"Kuka pidättää, kun minä\nkutsun takaisin?\"\n\n\"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten\nmielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista.\nHän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on\nrangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille.\"\n\n\"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?\"\n\n\"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun\nrakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton.\"\n\n\"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No\nhyvä, sinua ei ole karkoitettu.\"\n\n\"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa.\"\n\n\"Minä vetoan äitiini.\"\n\n\"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!\"\n\n\"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?\"\n\n\"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te\ntulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte.\"\n\n\"Oi, anteeksi.\"\n\n\"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua,\nonnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän\nkäyttää voimaanne ja valtaanne.\"\n\n\"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua\nrakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan.\"\n\n\"Pakotatte? Oh, ei, ei!\"\n\n\"Se on totta; minä suostutan hänet.\"\n\nLouise pudisti päätänsä.\n\n\"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis\", sanoi Ludvig. \"Uskotko sen\njälkeen rakkauteeni?\"\n\nLouise kohotti päätänsä.\n\n\"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin\nkuolla.\"\n\nLudvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.\n\n\"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat\", virkkoi hän; \"tahdon\nkärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani\nsinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet;\nolkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!\"\n\nNäin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla\nkäsivarsillaan.\n\n\"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani\", rukoili hän.\n\nTyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt\nkaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti\nkaiken voimansa.\n\n\"Ei\", vastusteli hän heikosti, \"ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!\"\n\n\"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi...\nVain d'Artagnan...\"\n\n\"Onko siis hänkin minut pettänyt?\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Hän oli vannonut...\"\n\n\"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle\", virkkoi\nd'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, \"ja sanani pidin.\nMinä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos\nkuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?\"\n\n\"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi\", sanoi kuningas.\n\nLa Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen\nkätensä.\n\n\"Herra d'Artagnan\", sanoi kuningas ihastuneena, \"lähettäkää noutamaan\nneidille vaunut.\"\n\n\"Sire\", vastasi kapteeni, \"vaunut odottavat.\"\n\n\"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!\" huudahti kuningas.\n\n\"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen\", jupisi d'Artagnan\nitsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.\n\nLa Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta\nhorjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta\nvastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta,\npalaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:\n\n\"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut\njälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan,\nunohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen\nluoksesi, tulen ainiaaksi.\"\n\nKuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei\nnuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin\nhänen viereensä.\n\nItse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne\ntultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet\nhetkiseksi puheilleen.\n\n\n\n\n169\n\nKuningas taivuttaa Madamen.\n\n\nSiitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat\nvähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.\n\nLähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä\nelämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: \"Ellen\nhallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät.\"\nRanskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä\nantaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin\ntuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat\nkuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin\nMadame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta\nrohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea\ntavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin\nainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna\nlähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt\nhiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun\ntunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä\nkaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui\nhuoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman\ntyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen\nhovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin\nsanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa\nsävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne\nilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.\n\nMontalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä;\noli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi\nmielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten\nkuvaukseen.\n\nMadame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut\nLudvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että\nhän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti\nkäyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia,\nkun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei\nkuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen\nvika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin\nhäneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän\notti ylpeästi ylös haastehansikkaan.\n\nParin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana\nratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi\nilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle,\njoka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita.\nMontalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä\nkuningasta.\n\n\"Sisareni\", virkkoi Ludvig, \"tietänette, että neiti de la Vallière on\npoistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja\nepätoivossaan on paennut luostarin turviin.\"\n\nNämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.\n\n\"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle\", kierteli Madame.\n\n\"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden\nvastaanoton aikana\", sanoi kuningas.\n\n\"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä\noli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä.\"\n\nAvomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.\n\n\"Sisareni\", sanoi hän, \"miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?\"\n\n\"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua\", vastasi Madame\nkuivasti.\n\nKuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät\nsalamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän\nhillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:\n\n\"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti\nvakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä,\nvaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin\nsilmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on\nsamaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä\nsiis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on\ntehnyt itsensä vikapääksi?\"\n\n\"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi\", vastasi Madame\nkylmäkiskoisesti, \"tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi\nvelvollinen kellekään esittämään.\"\n\n\"Ettekö kuninkaallekaan?\" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.\n\n\"Te olette puhutellut minua sisareksi\", virkkoi Madame, \"ja minä olen\nkotonani.\"\n\n\"Se ei muuta asiaa\", sanoi nuori hallitsija häpeissään\nkiihtymyksestänsä. \"Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan\nvaltakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta\nselityksiä minulle.\"\n\n\"Kun puhutte tuossa äänilajissa\", vastasi Madame synkkänä\nsuuttumuksesta, \"ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän\nmajesteettinne edessä ja vaieta.\"\n\n\"Ei, puhukaamme asia selväksi.\"\n\n\"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään\nkunnioittavasti.\"\n\n\"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että\nRanskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden\nkunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun\ntahansa...\"\n\nMadame kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Tai kenet muun tahansa, sanon\", jatkoi kuningas, \"ja kun tällä\nmenettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä,\nvahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion.\"\n\n\"Peruuttaaksenne minun tuomioni?\" huudahti Madame ylpeästi. \"Mitä! Kun\nminä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet\ntakaisin?\"\n\nKuningas oli vaiti.\n\n\"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä.\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä\nvastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät\nteihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin\nhalvempi kuin eroitettu palvelijatar.\"\n\nKuningas ponnahti raivosta.\n\n\"Teidän povessanne ei syki sydän\", huudahti hän. \"Jos te käyttäydytte\nsiten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta.\"\n\nHarhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat,\njoita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen,\nsaaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna\npäivänä kohtaavansa kostotoimia.\n\n\"No niin, sire\", virkkoi hän, \"selittäkää tarkoituksenne.\"\n\n\"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan\nrikkonut?\"\n\n\"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on\nkiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut\nitsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät\nkulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan.\"\n\n\"Hänkö, hänkö?\" äännähti kuningas.\n\n\"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle\", jatkoi Madame, \"kätkee hän mitä\nkavalimman ja mustimman sielun.\"\n\n\"Hänkö?\"\n\n\"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee\närsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän,\nmiten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme.\"\n\n\"Minä vakuutan teille...\" yritti kuningas.\n\n\"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä,\nmutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt\nteidän majesteettinne minua vastaan.\"\n\n\"Minä vannon\", vastasi kuningas, \"että hänen huuliltaan ei ole koskaan\nlähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin\nmielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä\nei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä.\"\n\n\"Ystävätärtä?\" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.\n\n\"Varokaa unohtamasta, Madame\", sanoi kuningas, \"että te olette nyt\nymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti\nde la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi\nhuomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan.\"\n\n\"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen\ntulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä\nsilleen.\"\n\n\"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää\npakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä.\"\n\n\"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia\nilmoittaa teille taipuvani.\"\n\n\"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière\npääsee takaisin luoksenne?\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle\ntarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa\nhenkilöä.\"\n\n\"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta.\nSuokaa minulle hänen armahduksensa.\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?\"\n\n\"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta.\"\n\n\"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että\nsukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin\npitkälle?\"\n\n\"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni\nsopimattomaan.\"\n\n\"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte\nminua veljenä.\"\n\nMadame pysähtyi hetkiseksi.\n\n\"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni\", virkkoi hän, \"jos\nkohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen.\"\n\n\"Vääryyteen?\"\n\n\"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos\nkuningattaret tietäisivät...\"\n\n\"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette\nminua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä\narmeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon\nlähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi.\"\n\n\"Minä en voi; hän on loukannut minua.\"\n\n\"Mutta minun tähteni?\"\n\n\"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta.\"\n\n\"Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään\nheikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni\nvalloilleen?\"\n\n\"Sire, minä esitän teille järkeä.\"\n\n\"Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni.\"\n\n\"Sire, ajatelkaa toki...\"\n\n\"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki\ntoivoni on teissä.\"\n\n\"Oi, sire, te itkette?\"\n\n\"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua\nkerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette\nyhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä\nkuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa.\"\n\nJa nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki\ntodellakin kiukusta ja häpeästä.\n\nMadamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden\nkiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat\nkaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.\n\n\"Käskekää, sire\", virkkoi hän; \"ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää\nminut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille\nolen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani.\nPuhukaa, sire.\"\n\n\"Ei, ei, Henriette!\" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; \"te\nmukaudutte vain veljen pyytelyyn!\"\n\n\"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen.\"\n\n\"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?\"\n\n\"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!\" huudahti Madame.\n\nKuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti\nsen suudelmilla.\n\n\"Siis\", virkkoi hän, \"te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle\nanteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?\"\n\n\"Minä pidän hänet talossani.\"\n\n\"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni.\"\n\n\"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt.\"\n\n\"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta,\nHenriette?\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!\"\n\nKuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti\nkirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa\nansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.\n\nKuolettavasti loukattuna tämä vastasi:\n\n\"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen.\"\n\nJa teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.\n\nAstuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki\nvihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne\nja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.\n\n-- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne.\n\nD'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.\n\n\"Sire\", kuiskasi hän, \"teidän on mentävä pikkuportaiden kautta.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne\", sanoi d'Artagnan.\n\"Menkää sire, menkää.\" -- _Mordioux!_ -- ajatteli hän -- joskin\nkuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä\nsille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!\n\n\n\n\n170.\n\nNuoren kreivittären nenäliina.\n\n\nMadame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.\n\nKuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.\n\nTuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren\ntakaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen.\nKuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka\ntunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei\ntahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia\nkuninkaan tielle.\n\nTavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava\nliehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun\nhän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki\nkuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo.\nHänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti\npakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen\npoistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää\ntyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin\nhän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että\nhovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi,\nkuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti\nolevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka\nsaattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti\nde Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja\nhän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame\nesille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet\novelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa\npuhutella tyttöjä.\n\nEräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten\nkeskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua,\njonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä,\nja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki\nyritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä\ntätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan\ntaakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin\nvirittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de\nChâtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan.\nSommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas\nvetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea.\nNäiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen,\nkokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti\nkorjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.\n\nKuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen\nnenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon.\n\nNyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä\nnäppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa\nomansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti\nkirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin\nselkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen\nnenäliinan arvokkaine talletuksineen.\n\nMutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:\n\n\"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta.\"\n\nNuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière\nhätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.\n\n\"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa\", virkkoi\nprinsessa.\n\nJa kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että\nomansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu\nmenetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen\ntuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää\nrunoelmaa.\n\nEmme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren\npettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.\n\nKun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla\ntavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin\netuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa\nomistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä\npuolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja\nsydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja\nsydämessä.\n\nEteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää\nhänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti\nniellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä\ntörmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena\nkuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti\ntiehensä.\n\nLudvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren\nkanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun\nsuudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.\n\n\"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni\", virkkoi hän, \"mutta varo\npudottamasta siitä mitään sisältöä.\"\n\nKäsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.\n\nHän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.\n\nHänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle\nsamassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:\n\n    'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne\n    kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän\n    rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys.\n\"Etsi tarkoin\", hän sanoi kamaripalvelijalle, \"nenäliinaa, jonka piti\nolla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut...\"\n\nHän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli\nantaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: \"Minulla oli sen\nnenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien\nväliin.\"\n\n\"Mutta, sire\", huomautti kamaripalvelija, \"teidän majesteetillanne oli\nvain yksi nenäliina, ja se on tässä.\"\n\n\"Se on totta\", mutisi kuningas hammasta purren. \"Oi, köyhyys, miten\nsinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja\nkirjelappunsa.\"\n\nHän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen\nkautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli\njälkikirjoitus:\n\n    'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin\n    vähän on lähetyksenne arvoinen.'\n\n-- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen.\n\"Kuka siellä?\" huusi hän sitten; \"kuka toi tämän kirjelapun?\"\n\n\"Herra Malicorne\", vastasi kamaripalvelija arasti.\n\n\"Tulkoon tänne.\"\n\nMalicorne astui sisälle.\n\n\"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?\" virkkoi kuningas huoahtaen.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?\"\n\n\"Minäkö, sire?\"\n\n\"Niin, te.\"\n\n\"En suinkaan, sire, en suinkaan.\"\n\n\"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin.\"\n\n\"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy.\"\n\nKuningas rypisti kulmiaan.\n\n\"Mitä peliä tämä on?\" kysyi hän. \"Miksi neiti de la Vallière mainitsee\nteitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian,\nmonsieur.\"\n\n\"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki.\"\n\n\"Nenäliinan... Minkä nenäliinan?\"\n\n\"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin\nteidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni,\nvarsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, --\nniin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän\nmajesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja\nsilloin näin jotakin valkoista lattialla.\"\n\n\"Ah!\" äännähti kuningas.\n\n\"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että\ntölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan\ntaskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat\nsormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la\nVallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut\nnenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos.\nSiinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen\nteidän majesteettianne uskomaan sanani.\"\n\nMalicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin\nnöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki\ntämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.\n\n\"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur\", sanoi hän. \"Te\nvoitte luottaa ystävyyteeni.\"\n\nTosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut\nnenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän\nPariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.\n\nMadame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi\nsiitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle,\njoka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.\n\nLudvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen\nihmistuntija.\n\n\n\n\n171.\n\nPuutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.\n\n\nValitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen\npahantuulisuus oli pysyväistä.\n\nViikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la\nVallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.\n\nKun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella\nsadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi\naina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä\nulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.\n\nMinkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen\njälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä\nkiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de\nSaint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten\nFontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de\nTonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita,\nhälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja\nhovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen\nherransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran\nnuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi\nhaastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi\nkaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame\noli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la\nVallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.\n\nMikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä\nvälityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen,\nkiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin\nantautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan\nsuuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran.\nKuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei\navannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei\nsaanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin\nmuutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta\ntäydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin\nsyöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden\nvallassa.\n\nNiinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin\nkatsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon\nkätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana\nastuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:\n\n\"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?\"\n\n\"En\", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: \"mutta etpä\nsentään näy kaatuneen?\"\n\n\"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla\ntavoin virua pensasrivin alla.\"\n\n\"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule\nvaroneeksi.\"\n\n\"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin\njättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle.\"\n\nLudvig säpsähti huomaamattomasti.\n\n\"Miten niin?\" kysyi Manicamp.\n\n\"Puhu kovemmin\", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.\n\n\"Miten niin?\" toisti Manicamp äänekkäämmin.\n\nKuningas heristi korviaan.\n\n\"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri\nparahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan.\"\n\nVastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.\n\n\"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden\", kuiskasi hänelle Malicorne.\n\n\"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?\" kysyi Manicamp ääneen.\n\n\"Madamen ikkunoista.\"\n\n\"Ohhoh!\"\n\n\"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta\nMadamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de\nla Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä\nnaikkosia.\"\n\n\"Vain ohuen väliseinänkö takana?\" virkkoi Manicamp.\n\n\"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita\nkahta ikkunaa?\"\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la\nVallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton\nrakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä\nyhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri\nikkunalaudan alle!\"\n\n\"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais\nasu hänen kanssaan?\"\n\n\"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön\nlapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo,\njohon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet.\"\n\nAinoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.\n\nOlipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin,\nsuodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.\n\nPortille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi\nMalicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan\nolevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja.\nTosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla\nkuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti\nodottelevaan Malicorneen päin.\n\n\"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?\" hän kysyi.\n\n\"Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?\"\n\nJa Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen\nmuististaan häipyneitä sanoja.\n\n\"Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä.\"\n\n\"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille,\nja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan\npakinaamme.\"\n\n\"Ja miksi olisitte vaiennut?\"\n\n\"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne\nunohtanut... miesparka!\"\n\n\"Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?\"\n\n\"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?\"\n\n\"Kyliä.\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire.\"\n\n\"Pensastossako?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Näyttäkää ne minulle.\"\n\nMalicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.\n\n\"Tuossa ne ovat, sire\", virkkoi hän.\n\n\"Vetäkää ne vähän ulommaksi.\"\n\nMalicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin\nniiden vieressä.\n\n\"Hm!\" virkahti hän... \"Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan\npituiset?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi.\"\n\n\"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä\nesimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä\nvertailu auttaisi paljon.\"\n\n\"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä\ntikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset.\"\n\n\"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin\nkuitenkin valmis lyömään vetoa.\"\n\nKuningas pudisti päätänsä.\n\n\"On varma todistuskeino\", ehdotti Malicorne. \"Jokainen tietää, sire,\nettä palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea.\"\n\n\"Se on totta, sen kyllä voi tietää.\"\n\n\"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata.\"\n\n\"Totta kyllä.\"\n\nMalicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän\nvalitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan\ntähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli\nmelkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle\naskelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli,\nsaattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten\nkanssa.\n\nTuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä\nluopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta\nhän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi\npuutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.\n\nKuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne\nymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin\netsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät.\nParempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui\nsentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.\n\nKiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän\nmainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli\nkuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa\npikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin\nenemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin\nikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa\nkysellen mitä oli tekeillä.\n\nTällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen\nkutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada\nd'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään\nmiehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa\nluonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä\nMontalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen\nyrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli\ntaipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys\nhiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan\nrangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos\nMalicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut\nvälittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut\nmainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa\nintohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.\n\nMadame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi\nMonsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka,\nettä Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen\nluo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain\navulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne\nosoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota\nmerkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.\n\nMalicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa\nkymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja\nkiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli\nlohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle\nviisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten\nLudvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai\nkostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la\nVallièrelle tuottanut.\n\nMutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan\nvarastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka\nneuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin\nkauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman\narvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.\n\nOnneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin.\nTosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen\npakeille.\n\n\"Mitä teet öisin Madamen luona?\" kysyi hän nuorelta tytöltä.\n\n\"No, yöllähän minä nukun\", vastasi tämä.\n\n\"Mitä, nukutko sinä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle\nhänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä.\"\n\n\"Millaista surua minä sitten tunnen?\"\n\n\"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?\"\n\n\"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja\npaikan kuninkaan luona.\"\n\n\"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin\nennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt\nMadamen luottamuksen, eikö totta? Puhu.\"\n\n\"Oh, kyllä se on totta.\"\n\n\"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä\nnyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa\nminuutissa.\"\n\n\"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään\nmelua.\"\n\n\"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja\nsanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää\najaa sinut luotansa.\"\n\n\"Jo käsitän.\"\n\n\"Se on hyvä.\"\n\n\"Mutta mitä sitten tapahtuu?\"\n\n\"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti\nvoihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä\nsuurempaan epätoivoon kuin te molemmin.\"\n\n\"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen.\"\n\n\"Niin, mutta mihin?\"\n\n\"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?\"\n\n\"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee\nmukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa.\"\n\n\"Totta kyllä.\"\n\n\"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä.\"\n\n\"En unohda sitä.\"\n\n\"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin.\"\n\n\"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen.\"\n\n\"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen.\"\n\nJa he erkanivat.\n\n\n\n\n172.\n\nHiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen\nporraskäytävän puhkaisemistavasta.\n\n\n\nLa Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta\njonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin\nkylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.\n\nTämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen\nkuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään\nei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin\nhaaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava\nkepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin\nMontalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain\nvielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista,\njotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä\neroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat\nerityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan,\nja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa\naikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi\nvarustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot.\nNeiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä\nkammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään\nvastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei\nprinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen\nsai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen\njäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa\nmukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka\npiteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon\ntuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku\ninsinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia\ntai linnoitusmuurien korkeussuhteita.\n\nLa Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella\nkumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä\nkylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle\nesiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen\ntähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään\nmyrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken\ntodennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen\nhyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati\nsäälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta,\nmutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen\nystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.\n\nÄkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta\nMalicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa\nlomitse ja kierivän lattialle.\n\nUteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta\nsilkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri\nsen auki ja luki:\n\n    'Mademoiselle!\n\n    Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:\n\n    Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja\n    toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.\n\n    Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle\n    samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, --\n    rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä\n    minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän\n    ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.\n\n    Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä\n    ja kunnioittava palvelijanne _Malicorne_.\n\n    Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.'\n\n\"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!\" huudahti\nla Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään,\njonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.\n\nMalicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin\nvastatakseen:\n\n-- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.\n\nTyttö hymyili epäilevästi.\n\n-- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki\nruuvit paikallaan.\n\nJa hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten\nnopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:\n\n-- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!\n\nJos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi\ntäyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:\n\n\"Puusta.\"\n\nSitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:\n\n\"Kymmenen askelta.\"\n\nSen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti\nja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti\nhänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja\npudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri\nlaakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi\nhypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de\nSaint-Aignanin huonetta kohti.\n\nKreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman\nlikeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin\nparemmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria\nsamassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä\nläheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen\nmajesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä.\nParhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä\ntoivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä\nsen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli\nhän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut\nhänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.\n\nMalicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään\nvaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja\nkun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin\nmahdollisuuksia.\n\nKreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.\n\n\"On suuri\", vastasi vieras.\n\n\"Ahaa!\" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin;\n\"mitä onkaan tapahtunut?\"\n\n\"Neiti de la Vallière on muuttanut.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" kummeksui kreivi suurin silmin.\n\n\"On vainkin.\"\n\n\"Hänhän asui Madamen luona?\"\n\n\"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet\nkamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä.\"\n\n\"Mitä! _Täällä_?\" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti\nsormellaan yläkertaan.\n\n\"Ei\", selitti Malicorne, \"_tuolla_\". Ja hän viittasi vastapäisen\nrakennukseen.\n\n\"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni\nyllä?\"\n\n\"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin\nluonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla.\"\n\nDe Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen\nkuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.\n\n\"Monsieur\", huomautti Malicorne, \"pyydän saada vastata ajatukseenne.\"\n\n\"Mitä! Ajatukseeni?...\"\n\n\"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt\ntarkoitustani.\"\n\n\"Sen tunnustan.\"\n\n\"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet\novat Madamen seuranaisten asuntojen alla.\"\n\n\"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa.\"\n\n\"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa,\nettä herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne\nparihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la\nVallièren asunnon alla.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa\nhaavoittuneena Fontainebleaussa.\"\n\n\"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!\"\n\n\"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin\noivaltaisin asian heti paikalla.\"\n\n\"Ja mitä tekisitte?\"\n\n\"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on\njättänyt tuolla tyhjiksi.\"\n\n\"Mitä ajattelettekaan!\" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti;\n\"hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, --\netuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja\npääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun\nhuomauttaa, että te olette järjiltänne.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nuori mies vakavasti, \"te teette kaksi erehdystä:\nnimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa.\"\nVetäen taskustaan paperin hän lisäsi; \"Kuunnelkaa minua vielä hetkinen,\nja sitten näytän teille tämän.\"\n\n\"Mielelläni\", mukausi de Saint-Aignan.\n\n\"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti\nsilmällä Io-luonnotarta.\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua\nkaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi\nhänelle tätä etua.\"\n\n\"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni,\nherra Malicorne.\"\n\n\"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo\nkaksi rakastavaista?\"\n\n\"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!\"\n\n\"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan\nkuninkaallista kiitollisuutta?\"\n\n\"Tietysti\", myönsi de Saint-Aignan, \"herrani suosionosoitus\nvelvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle\nkallisarvoinen.\"\n\n\"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi.\"\n\n\"Mikä tämä on? Pohjapiirros?\"\n\n\"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken\ntodennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne.\"\n\n\"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille\nen suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la\nFerté, Dangeau.\"\n\n\"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle\nnoista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen.\"\n\n\"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?\" tiedusti de Saint-Aignan\nepäluuloisesti.\n\n\"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä,\nkun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista\nherroista.\"\n\n\"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?\"\n\n\"_Pardieu_, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö\nkuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!\"\n\n\"Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen.\"\n\nMalicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi hän, \"pyydän teitä ottamaan huomioon tämän\ntiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain\nyksinkertainen puulattia.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja\ntuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Malicorne.\n\n\"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur.\"\n\n\"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku\ntoimenpiteeltä.\"\n\n\"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa.\"\n\n\"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?\"\n\n\"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että\nkoko linna kajahtelee?\"\n\n\"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin\nteille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden\njalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että\ntyöskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin.\"\n\n\"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte\najatukseni sekaisin!\"\n\n\"Minä jatkan\", sanoi Malicorne tyynesti: \"siihen huoneeseen, josta\nolette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas\nteidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen.\"\n\n\"Mutta ne portaathan nähdään?\"\n\n\"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle\nlevitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti\nde la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta\nmakuusijan alla.\"\n\n\"Tosiaankin\", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.\n\n\"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein\nvieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra\nDangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään\nsitä hänelle.\"\n\n\"Hei, hei, parahin herra Malicorne\", huudahti de Saint-Aignan,\n\"minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!\"\n\n\"Tahdotteko siis sitä käyttää?\"\n\n\"Tahdonko muka! Se on selvä!\"\n\n\"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan\nensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin.\"\n\n\"Ainakin saan siten\", vastasi kreivi punehtuneena, \"mielihyvästä,\ntilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua\ntoisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin\nherra Malicorne.\"\n\n\"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?\" virkkoi Malicorne hymyillen.\n\n\"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!\"\n\n\"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen\npalvelijansa.\"\n\n\"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä\nsininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat\naateliskirjan.\"\n\nMalicorne kumarsi.\n\n\"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä\", sanoi de Saint-Aignan.\n\n\"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa.\"\n\n\"Riennän heti hänen puheilleen.\"\n\n\"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme.\"\n\n\"Milloin hän voisi jo tulla?\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\n\"Älkää unohtako varokeinoja.\"\n\n\"Tuon hänet luoksenne side silmillä.\"\n\n\"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut.\"\n\n\"Ilman vaakunakuvia.\"\n\n\"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu.\"\n\n\"Hyvä on, herra kreivi.\"\n\n\"Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?\"\n\n\"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n\"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen\nluokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas.\"\n\n\"Toivokaamme niin\", sanoi de Saint-Aignan.\n\n\"Niin, toivokaamme\", toisti Malicorne.\n\n\"Minä lähden siis kuninkaan luo.\"\n\n\"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne.\"\n\n\"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?\"\n\n\"Kello kahdeksalta.\"\n\n\"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?\"\n\n\"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu\nsuoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi\npäivää portaineen.\"\n\n\"Kaksi päivää, -- se on pitkä aika.\"\n\n\"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen\npääsytien olla siistissä kunnossa.\"\n\n\"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on\nmuutto valmis.\"\n\n\n\n\n173.\n\nSoihtukulkue.\n\n\nIhastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin\naskeleensa de Guichen parihuoneisiin.\n\nHän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan\nmiljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen\nhaltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän\nei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä\ntiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas\najatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen\nmolemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi\nkamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren\nharjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi\nhuonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau\npuolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut\nepäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa\netua asunnonvaihdossa.\n\nJo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de\nSaint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen\nminuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.\n\nSillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de\nSaint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta\nsieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli\npari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan\naivan hengästyksissään astui herransa eteen.\n\n\"Sinäkin jätät minut?\" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan,\njolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut _tu\nquoque_.\n\n\"Sire\", selitti de Saint-Aignan, \"minä en jätä kuningastani,\npäinvastoin. Minä järjestelin muuttoani.\"\n\n\"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten.\"\n\n\"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti\nja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen.\"\n\n\"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!\" huudahti kuningas. \"Oih,\ntuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni\nsykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään.\nMinulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden\ntaakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut\nlupaakaan pyytämättä.\"\n\nDe Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä\nkunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" hän huudahti toiveikkaana.\n\n\"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia\nkuninkaalle kadotetun onnen takaisin.\"\n\n\"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?\" kysyi Ludvig XIV.\n\n\"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta...\"\n\n\"Mutta...?\"\n\n\"Minä toivon niin.\"\n\n\"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää\nsuunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin.\"\n\n\"Sire\", vastasi de Saint-Aignan, \"en vielä itsekään oikein tiedä, miten\nmenettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa,\nettä huomisesta alkaen...\"\n\n\"Huomisesta, sanot?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?\"\n\n\"Palvellakseni teitä paremmin.\"\n\n\"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?\"\n\n\"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Silloin tiedätte, mihin minä muutan.\"\n\n\"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä.\"\n\n\"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria?\nToinen on neiti de Montalaisin ja toinen...\"\n\n\"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?\"\n\n\"Juuri niin, sire.\"\n\n\"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus,\nystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle,\njosta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi\nkuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle.\"\n\n\"Sire\", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, \"epäilenpä, tokko teidän\nmajesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos\ntuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen\nhalvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi\nminusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne\nhyväksi tehdä.\"\n\n\"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan,\nminä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen\nasti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys.\"\n\n\"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota\nkärsimättömyyttä kelpo ajelulla.\"\n\n\"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme\nhänestä.\"\n\n\"Ei niin, sire, minä jään.\"\n\n\"Kenen kanssa minä sitten lähden?\"\n\n\"Naisten kanssa.\"\n\n\"_Ma foi_, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!\"\n\n\"Täytyy, sire.\"\n\n\"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen\nolla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa\nhipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn\nsiitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa\nsilmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa.\nEn tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta\nhänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä\npuhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten\nsitä enää tee, ja minä pidän valani.\"\n\n\"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon.\"\n\n\"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä,\nymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen\npoistuisi palatsista kahdeksi tunniksi.\"\n\n\"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan.\"\n\n\"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa\nminä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle.\"\n\n\"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta\npäähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko\nhoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein\nsanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin\nkyetä hallitsemaan itseäni?\"\n\n\"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta\nolkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin\nkuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin\nhuomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon.\"\n\n\"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen\nvalossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja\npalaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta.\"\n\n\"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken.\"\n\n\"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?\"\n\n\"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä\nmaailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa,\nettä pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa\navata sen ylen leveäksi.\"\n\n\"No minä jätän asian sinun huostaasi.\"\n\n\"Siinä teette oikein.\"\n\nNäin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan\nsuunnitellusta ajoretkestä.\n\nMadame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili\nkuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä\npimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta\nmitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi\näänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen\npäätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen\nmajesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.\n\nHuviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren\ntulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten\nsurunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat\nmielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen\nneitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:\n\n\"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente\nja de Montalais.\"\n\nLa Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut\nhäntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään\ntuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä\nsanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen\nilmeen.\n\n\"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?\" virkkoi hän.\n\n\"Niin, tietysti.\"\n\n\"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on\nsuvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia\nteille tarjota.\"\n\nJa kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de\nMontalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi\nheidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia\nmyöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin\noven alitse näin kuuluvan kirjelapun:\n\n    'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'\n\nSovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi\naprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa\nvalmis.\n\nHetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello\nviideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan\nkymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän\nparahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa\njatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.\n\nHerrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt\njalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä\nponnisteli Madamen luo.\n\n\"Mikä on? Miksi onnutte?\" kysyi tämä. \"Minä luulin teitä la\nVallièreksi.\"\n\nMontalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä\nnyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti\nlähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei\nollut vakavaa laatua.\n\n\"Madame\", virkkoi hän, \"pahoittelen vain, etten voi täyttää\npalvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan\nsijaani...\"\n\nMadame rypisti kulmiaan.\n\n\"Mutta sitä en tehnytkään\", jatkoi Montalais.\n\n\"Ja miksi ette?\" kysyi Madame.\n\n\"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta\nillastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä\nvuorolleni.\"\n\n\"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?\" tiedusti Madame ihmeissään.\n\n\"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen,\nlauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa\nseuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ.\"\n\n\"Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan\nluonnolliselta!\"\n\n\"Hän on jo tehnyt valmistuksia\", jatkoi Montalais, \"syödäkseen\npäivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on\nteidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään\ntulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la\nVallièrelle.\"\n\nMadame oli vaiti.\n\n\"Teinkö oikein?\" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku\nahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen\nhän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena\nkeksiä mitään muuta varalle. \"Hyväksyykö madame menettelyni?\" toisti\nhän.\n\nMadame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä\nSaint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen\nmatka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.\n\n\"Sanokaa minulle\", uteli hän, \"eikö la Vallière edes tarjoutunut\nseurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?\"\n\n\"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi,\nen suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen\nsuunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa\nyksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman\nhuviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme\noikein ikävissämme'.\"\n\nMadame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili\njoku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun\nkuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että\nla Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen\nvuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.\n\n-- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki\nvarman päätöksensä.\n\n\"Neiti de Montalais\", sanoi hän, \"menkääpä ilmoittamaan\nystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy\nhäiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän\nikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään\nikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa.\"\n\n\"Voi la Vallière-parkaa!\" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta\nsydämessään riemuiten. \"Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän\nkorkeutenne...\"\n\n\"Riittää\", keskeytti Madame, \"minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti\nla Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää\nhänet luokseni ja hoitakaa säärtänne.\"\n\nMontalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti\nvastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. \"Hän lähtee\",\noli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi\nkirjoittanut lyhyemmin.\n\n-- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan\nvarrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen\nmajesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa\nsanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!\n\nLa Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi\nkuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.\n\nMutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan\nmielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän\ntarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.\n\nSillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja\njalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa\nSaint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de\nSaint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla\nolevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies\nryhtyi innokkaan työhönsä.\n\nKun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat\ntyökalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä\nsileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja\nneliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota\nmuksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun\npalvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan\nkaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.\n\nMutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin\nkaton nurkkaan.\n\nSyy siihen oli seuraava:\n\nKun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri\nsamana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta\nkorvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon,\njoka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko\noli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren\nhuoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan\nneliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla\naukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan\nsilmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät\nsaumat.\n\nMalicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi\nennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet\nkiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera\nMalicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne\nolivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä\nmuutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat,\njotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin\nseinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin\nomaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko\nneuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.\n\nKaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää\nvillaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty\nyön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.\n\nKun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja\nla Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään\nsahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa\nneitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka\nparhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut\nsormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä\nkuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat\nkauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut\ntikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut\nportaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta\naskelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi\nnähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut\nkreiville ikuista kiitollisuutta.\n\nKuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin\nkaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää\npalkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti\nriemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa\nkuukaudessa.\n\nKukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla\noli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli\npäässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko\nrasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.\n\n\"Kuka siellä?\" hän huudahti pelästyneenä.\n\n\"Minä\", vastasi kuninkaan tuttu ääni.\n\n\"Te!... te!\" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta.\n\"Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?\"\n\n\"Täällä\", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden\nsyrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.\n\nLa Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.\n\n\n\n\n174.\n\nIlmestys.\n\n\nLa Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella\nesiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen\nilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta\nkreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut\ntunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien\nportaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään\nyliluonnollinen näky.\n\n\"Oi, sire\", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja\nhymyillen herttaisesti, \"läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni\nsilmillä yhtä selvästi joka hetki.\"\n\n\"Ja se merkitsee, Louise?\"\n\n\"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka\nsalaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte\ntempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä\najattelematta.\"\n\n\"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen.\"\n\nLa Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:\n\n\"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi\nmeille olla miksikään hyödyksi?\"\n\n\"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen.\"\n\n\"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos\nniitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka\nhetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen\nsisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin\nsen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö,\nsire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän\nmajesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani.\"\n\n\"Silloinhan\", vastasi kuningas myhäillen, \"minut todellakin luultaisiin\naaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut.\nAinoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi.\"\n\n\"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu\nsiitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu\nhovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys\nkuitenkaan juuri sääli.\"\n\n\"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä\ntarkoituksesi!\"\n\n\"Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin\nkova sana...\"\n\nLudvig hymyili.\n\n\"No?\" rohkaisi hän.\n\n\"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten\nvälttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä,\nkäsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme\ntuottama onni.\"\n\n\"Mutta, rakas Louise\", vastasi kuningas hellästi, \"sen sijaan että\npoistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa\nyksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi.\"\n\n\"Keino... vieläkin?...\"\n\n\"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan\nsinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!\"\n\nTyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise\nvienosti puristi.\n\n\"Sanot\", jatkoi kuningas, \"että tänne tullen joutuisin yllätetyksi,\nkoska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?\"\n\n\"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen\npelosta.\"\n\n\"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin\nalempana oleviin huoneisiin.\"\n\n\"Sire, sire, mitä sanottekaan!\" huudahti la Vallière säikähtyneenä.\n\n\"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi\nsanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?\"\n\n\"No, kreivi de Guichelle.\"\n\n\"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille.\"\n\n\"Dianko totta!\" huudahti la Vallière.\n\nTämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai\nikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä\nlaajentuneessa sydämessä.\n\n\"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille.\"\n\n\"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi\nde Guichenkaan luo\", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli\nmuistuttaa.\n\n\"Miksi et voi, Louise?\"\n\n\"Mahdotonta, mahdotonta!\"\n\n\"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea.\"\n\n\"Kuninkaan turvissa?\" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.\n\n\"Oi, uskothan toki sanaani?\"\n\n\"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla,\npuhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään.\"\n\n\"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?\"\n\n\"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan,\nmutta minulle te ette ole kuningas.\"\n\n\"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?\nKuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?\"\n\n\"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä.\"\n\n\"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla.\"\n\nLa Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla\nkirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:\n\n\"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu.\"\n\n\"Suostun siis\", huoahti kuningas, \"siihen että herra de Saint-Aignan,\njonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme\naina läsnä; minä lupaan sen sinulle.\"\n\n\"Oikeinko totta, sire?\"\n\n\"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?...\"\n\n\"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki.\"\n\n\"Vieläkö jotakin, Louise?\"\n\n\"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun,\nsire.\"\n\n\"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!\"\n\n\"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de\nSaint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy.\"\n\n\"Järjellinen syy!\" toisti kuningas lempeästi moittien.\n\n\"Epäilemättä; miettikää, sire.\"\n\n\"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni\non tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu\nniinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo\nkeksinyt aiheen.\"\n\n\"Siis, sire...?\" virkahti la Vallière hymyillen.\n\n\"Huomisesta alkaen, jos suvaitset...\"\n\n\"Huomisesta?\"\n\n\"Onko se sinusta liian myöhään?\" huudahti kuningas, puristaen\nmolemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului\nkäytävästä askelia.\n\n\"Sire, sire\", hätääntyi la Vallière, \"joku lähestyy, joku tulee,\nkuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen.\"\n\nYhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän\ntaakse.\n\nOlipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa\nkääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää,\nettä hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö\nkyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la\nVallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui\nsiis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin\nlähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen\noven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de\nSaint-Aignanin luo.\n\nHeikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi\nMontalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea\nitsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.\n\n\"Jutelkaamme, Louise\", virkkoi hän, \"jutelkaamme _vakaasti_, jos\ntahdot.\"\n\nSuuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta\n\"vakavasti\", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.\n\n\"Hyvä Jumala, rakas Aure\", äännähti hän. \"Mikä nyt on?\"\n\n\"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian.\"\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa?\nOnhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden\npäivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen,\nsitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin.\"\n\n\"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen\noikkuihinsa.\"\n\n\"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut\npois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan.\"\n\n\"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä.\"\n\n\"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän\non suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole\nmitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä\ntulvalla tarkoitan?\"\n\nLa Vallière kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Minä tarkoitan\", jatkoi Montalais hellittämättä, \"sitä herraa, joka\nmursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki\nhovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin.\"\n\n\"Voi, voi!\" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan,\njoiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.\n\n\"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi\npuolitiessä.\"\n\n\"Hyvä Jumalat\" oihkaisi nuori tyttö levottomana. \"Mitä sitten vielä\non?\"\n\n\"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän\non järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko\nhovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on\noikeuksia sinuun.\"\n\nLa Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.\n\n\"Se henkilö\", jatkoi Montalais, \"ei ole tällähaavaa Pariisissa.\"\n\n\"Laupias Jumala!\" vaikersi Louise.\n\n\"Ellen erehdy, on hän Englannissa.\"\n\n\"Niin, niin\", huokasi la Vallière melkein murtuneena.\n\n\"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä\nmääräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin,\njoka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva\nkuninkaallinen linna!\"\n\n\"Ja sitten?\"...\n\n\"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa\nviikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme\npäivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen\ntarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun\ntähtesi.\"\n\n\"Minun tähteni?\" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.\n\n\"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä\nlukevinani...\"\n\n\"Olit siinä lukevinasi...\"\n\n\"Ehkäpä erehdyin.\"\n\n\"Mitä?... Sano!\"\n\n\"Bragelonnen nimen.\"\n\nLa Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.\n\n\"Montalais\", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä,\n\"häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat.\nMinulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni\non ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta\nensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä\ntästä tulee?\"\n\nMontalais siirrähti lähemmäksi.\n\n\"_Dame_, kysyppä neuvoa itseltäsi\", sanoi hän.\n\n\"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein,\nkun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar\nrakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt,\nenkä minä ole hänelle sellaista luvannut.\"\n\n\"No, sinä rakastat kuningasta\", virkkoi Montalais, \"ja se on kyllin\nhyvä puolustus.\"\n\n\"Niin, minä rakastan kuningasta\", sopersi nuori tyttö, \"ja kalliisti\nolen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu,\nMontalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan\nnykyisessä asemassani?\"\n\n\"Kysyhän selvemmin.\"\n\n\"Mitäpä minä sanoisin?\"\n\n\"Eikö siis mitään erityisempää?\"\n\n\"Ei\", virkahti Louise kummastuneena.\n\n\"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Herra Raoulin suhteen?\"\n\n\"En muusta.\"\n\n\"Se on arkaluontoista\", vastasi Montalais.\n\n\"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni\nhänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko\nyhä kuningasta?\"\n\n\"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan\", haastoi Montalais\nhymyillen. \"Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä\nolen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani\nneuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää\nkuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin\nhäntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise,\nsinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!\"\n\n\"Et ole minua ymmärtänyt, Aure\", nuhteli la Vallière loukkaantuneena\nMontalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. \"Jos puhun avioliitosta herra\nde Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet\ntuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa\ntotellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on\nkeskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä\npyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti\nselviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta\nvoin kunniallisemmin selviytyä.\"\n\n\"Rakas Louiseni\", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, \"minä en kuulu\nKreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti\nmuuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran\nkokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin\npulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä\nminulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on\nkunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut\npulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle\nvierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En\nsiis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin\nneuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä\ntoistaa: tahdotko, että autan sinua?\"\n\n\"Oi, kyllä.\"\n\n\"Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta\napua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme\ntuumasta toimeen.\"\n\n\"Mutta ensinnäkin\", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä,\n\"kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?\"\n\n\"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni...\"\n\n\"Etkö sinä ole Madamen uskottu?\"\n\n\"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä\ntaholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua\ntuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista\npalveluksista.\"\n\n\"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?\"\n\n\"Tietysti. Valitatko sitä?\"\n\n\"En\", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys\ntuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Montalais, \"sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu.\"\n\n\"Sinä siis avustelet minua?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia\npalveluksia.\"\n\n\"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni\", sanoi la Vallière, katsellen\nMontalaisia suurin, kummastunein silmin.\n\n\"_Dame_, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme\npaljon muuttuneet.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan\ntoisena kuningattarena?\"\n\nLa Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli\nhäntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: \"Tyttöparka!\"\n\nSitten hän muuttaen sävyään hymähti: \"Kuningasparka!\"\n\nSuudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne\nodotteli häntä.\n\n\n\n\n175.\n\nKreivittären muotokuva.\n\n\nRakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun\nuudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä\nmukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä\nselviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.\n\nSeuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen\ntapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään\nsuojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun\nlappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin\nhienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä.\nNähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle\nasuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen\nsanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan\nhallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut\ntehtävästä.\n\nLa Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki\nkello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli\nkäytettävä ovena.\n\n\"Laittaudu hienoksi\", lisättiin jälkikirjoituksena.\n\nNämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne\nrauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui\nsovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri\nkahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla\nkuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä.\nTämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta.\nPortaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen\nja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä\nvieraskäynnistä.\n\nKääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:\n\n\"Sire, miehemme on tullut.\"\n\nLa Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.\n\n\"Mademoiselle\", selitti kuningas, \"olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt\nteitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän\nmaalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin\nteidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten\nehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne.\"\n\nLa Vallière punehtui.\n\n\"Te näette\", jatkoi kuningas, \"että me emme ole täällä edes kolmisin,\nvaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei\nmielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis\nottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta.\"\n\nTyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä.\n\"Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne\nsuvaitsee\", esitti de Saint-Aignan.\n\nHän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili\ntakaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön\nvaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli\npukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun\nvaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti\nhipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät\nkukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista\nja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi\nikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka\nharmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta\nviiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea\nmuunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä.\nKukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.\n\nKamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori\nsamettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea\ntukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle,\nvärilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle\nniin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa,\ntervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan\nolettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä\nsitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti\nvapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi\njalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään\nepämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä\nsovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV\nhymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.\n\nNuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja\nkuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli\nviehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä,\nsamalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.\n\nMaalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset\nsiveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja\nrunollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä\nrusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein\nyksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että\nmaalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la\nVallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän\nlausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli\ntunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière\nväsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella\nposliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja\nkaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän\nkuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen\nesittäjä.\n\nLudvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan\nkunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten\nkului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi\nmerkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia\nimartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti\nyhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta\nonnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi\nviereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de\nSaint-Aignanin.\n\n\"Huomiseen siis, eikö niin?\" sanoi hän la Vallièrelle.\n\n\"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan\ntavoittamaan ollessani poissa?\"\n\n\"No, mitä siitä?\"\n\n\"Miten minun silloin käy?\"\n\n\"Te olette kovin arka, Louise!\"\n\n\"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?\"\n\n\"Oh\", vastasi kuningas, \"tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse\nsanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää\njättämättä.\"\n\n\"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei\nsaisi uskoa minua.\"\n\n\"Huomiseen, Louise.\"\n\nTyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän\nsitten lupautui:\n\n\"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo.\"\n\nNäin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa\nnäkyvistä.\n\n\"No, mitä sanotte, sire?...\" kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.\n\n\"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan.\"\n\n\"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?\"\ntiedusti kreivi hymyillen.\n\n\"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin\nuutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin\njanottaa.\"\n\n\"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on\naseman tällaiseksi sovittanut.\"\n\n\"Oikea huomautus.\"\n\n\"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja\nodottaa.\"\n\n\"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!\"\n\n\"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut\ntilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä.\"\n\nKuningas pudisti toivottomasti päätänsä.\n\n\"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?\"\n\n\"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä,\nkeksi varmasti jotakin!\"\n\n\"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata.\"\n\nKuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut\nnähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku\nseikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan\nmenemään.\n\nTuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä\noviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti\nhieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut\npilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.\n\nMalicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.\n\n\"Ohoi, herra kreivi\", virkkoi hän, \"jopa näen muotonne mustana!\"\n\n\"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko\nuskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?\"\n\n\"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?\"\n\n\"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti.\"\n\n\"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?\"\n\n\"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut...\"\n\n\"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei\nmielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te\nkäsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?\"\n\n\"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun\nen ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan\nohjeita?\"\n\n\"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette\nsaapuvilla?\"\n\n\"Ihan ehdottomasti.\"\n\n\"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?\"\n\n\"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!\"\n\n\"No, kyllä sitten ymmärrän, _pardieu_, että hänen majesteettinsa on\nnyreissään.\"\n\n\"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?\nMitä hittoa!\"\n\nMalicorne raapi korvallistaan.\n\n\"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?\" kysyi hän.\n\n\"Kello kaksi.\"\n\n\"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?\"\n\n\"Puoli kahdesta saakka.\"\n\n\"Kah, vai niin!\"\n\n\"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta\nsellaisessa asiassa!\"\n\nKreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne\nvoinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.\n\n\"Entä maalari\", uteli hän, \"oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello\nkahdeksi?\"\n\n\"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan\nparempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa\nminuuttiakaan.\"\n\nMalicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.\n\n\"No, hei, hyvä herra Malicorne\", sanoi de Saint-Aignan, \"myhäilkää\nminulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän.\"\n\n\"Niinkö vaaditte?\"\n\n\"Minä rukoilen.\"\n\n\"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on\nhiukan paremmin tyytyväinen...\"\n\n\"Huomenna hän jo tuleekin.\"\n\n\"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi...\"\n\n\"_Ventre saint-gris_, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka!\nTottahan toki!\"\n\n\"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin\nasiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä\ntehtävää.\"\n\n\"Ohhoh!\"\n\n\"Pariksikymmeneksi minuutiksi.\"\n\n\"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?\"\nhuudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.\n\n\"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut\", lausui\nMalicorne vetäytyen ovea kohti.\n\n\"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo\nymmärtää. Entä maalari, maalari?\"\n\n\"Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia.\"\n\n\"Puoli tuntia, arvelette?\"\n\n\"Niille vaihein, niin.\"\n\n\"Minä teen kuten sanotte, monsieur.\"\n\n\"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten\nhiukan kuulustamaan huomenna?\"\n\n\"Mielihyvin.\"\n\n\"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan.\"\n\nJa Malicorne peräytyi syvään kumartaen.\n\n-- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi\nde Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.\n\n\n\n\n176.\n\nHampton Court.\n\n\nSe paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle\nviimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti\nkertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan\nritaripoloiseen.\n\nJos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan\nmyrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista.\nKuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman\nseudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita\ntoinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.\n\nKun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt\nWhite Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen\nhänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa\nhovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen\nsamaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia\nsijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.\n\nJoki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin\nkuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan\nvirran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: \"Meri olen\nminäkin.\"\n\nEi, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka\nlaajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen\nkaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja\nlemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.\n\nRauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin.\nTiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen\nkellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin.\nPunamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen\nhenkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät\nummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien\nvälimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset\nkuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa,\nvallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä\nruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.\n\nTämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin\nyläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli\nrakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä\nhimoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena\nkatsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka\nsilmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta\nlinnaa katsellessakin.\n\nHampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine\nristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine\npikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta\nmuistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on\nsuurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama\nlehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä\nihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti\nTizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän,\njolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva\nja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat\nCromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle\nI:n vangittuna Hampton Courtiin.\n\nTäällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo\nkuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton\nruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki\nvastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.\n\nEi Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla\nastuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun\njuuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille\nruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan\nvesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka\ntaivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella\nverhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus\nei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin\npalatsissa.\n\nEhkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä,\njota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden\nlailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä\nmattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka\nraottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän\nkeskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä\nhän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa,\njonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet,\nahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja --\npyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja\nsammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat\njättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli\nrakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja\npensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit.\nSillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä\nvalkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita\nsäleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan.\nPuistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet\nkylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.\n\nEi. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä\niltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän\nLudvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä\naikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään\nkankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä\nvälähtäneitä säteitä.\n\nPäivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä\nleppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea,\nkurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat\nlevittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.\n\nKello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja\nkäynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen\nherttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta\nsallia itselleen vaihtelua iltaan asti.\n\nKoko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät\nvakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai\nvähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai\nviheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa,\nettä nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti\nLucy Stewart käyttää senvärisiä.\n\nSillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme\npenkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen\nkävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen\nrinnalla.\n\nHe astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi\npronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen\npenkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita\nerimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli\nväkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen\nhaaveilevana.\n\nVihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin\nyli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.\n\n\"Mihin menemme, Stewart?\" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.\n\n\"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä\nnuori ranskalainen huokaillen odottelee.\"\n\nMiss Mary Graffton nousi äkkiä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, \"sinne en lähde.\"\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Palatkaamme, Stewart.\"\n\n\"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä\nkun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa.\"\n\n\"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?\"\n\n\"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei\nkukaan minua kuuntele\", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa,\nmutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan\nlevoton.\n\n\"Ei, ei\", rauhoitti Mary, \"kuningas on soikeassa kammiossaan herra de\nBuckinghamin kanssa.\"\n\n\"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi,\nsenjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä\nsuhteessa?\"\n\nMary Graffton kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta\", nauroi Stewart.\n\"Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä.\"\n\n\"Miksi sen tekisimme?\"\n\n\"Minulla on hänelle puhuttavaa.\"\n\n\"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan\npikku salaisuudet...\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra\nde Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?\"\n\n\"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt\ntoisen kuninkaan luo.\"\n\n\"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän\nvahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de\nBragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää.\"\n\n\"Kuuntelehan\", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, \"tahdon ilmaista\nsinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle\nsuosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen\nmajesteetilleen kuningas Kaarle II:lle.\"\n\n\"Haluan tietysti.\"\n\n\"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän\non erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin\nja mielistyttämään hänet Englantiin!'\"\n\n\"Niinkö siinä sanottiin?\"\n\n\"Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta\nsisällöstä kylläkin.\"\n\n\"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on\nsiitä päätellyt?\"\n\n\"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois\nherra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella.\"\n\n\"Siis tuon kirjeen johdosta...?\"\n\n\"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti\nja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White\nHallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran\nhyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän\nmielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän\nsijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen\nherttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille\nretkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen,\nse oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot\ntuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan.\"\n\nMiss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja\npuristi toverinsa käsivartta virkkaen:\n\n\"Vie kiitokseni kuninkaalle.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole\nvaruillasi!\" vastasi Stewart.\n\nTuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos\neräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta\nnaista.\n\n\"Te erehdytte, miss Lucy\", virkkoi hän, \"minä en ole mustasukkainen; ja\ntodistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään\nhaaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja,\nnimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän\nteidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun\ntarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa.\"\n\nSitten hän kumarsi Lucylle.\n\n\"Suotteko minulle kunnian\", sanoi hän, \"ottaa käsivartenne mennäksemme\ntervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?\"\n\nNäin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen,\nvieden hänet pois.\n\nYksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää\nolalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän\nsoreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin\nepätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen\nvaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan\ntaistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin\npenkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan\noikein oli sanonut.\n\nMaryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti\nhavahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja\nkäveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.\n\n\"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur\", tervehti Mary Graffton,\n\"huolitteko seurastani?\"\n\n\"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?\" kysyi\nRaoul.\n\n\"Herra de Buckinghamia\", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.\n\n\"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.\nPitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?\"\n\n\"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät\nviettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä.\nEilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas\nherra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle\npenkille.\"\n\n\"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?\" kysyi Raoul\nhämillään.\n\n\"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa.\nOnko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra\nvarakreivi?\"\n\n\"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun\ntuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja\nmelkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen\nsivistymätön.\"\n\n\"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?\"\n\n\"Enpä tiedä\", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.\n\n\"Mitä, ettekö tiedä?...\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan\ntakaisin. \"Anteeksi, minä en kuullut.\"\n\n\"Oi\", huoahti nuori nainen vuorostaan, \"perin väärin Buckinghamin\nherttua teki lähettäessään minut tänne!\"\n\n\"Väärin?\" toisti Raoul vilkkaasti. \"Olette oikeassa; minä olen jörö\nseuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin\nlähettäessään teidät tänne.\"\n\n\"Juuri siksi\", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä\näänellään. \"Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra\nde Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne.\"\n\nRaoul punastui vuorostaan.\n\n\"Mutta\", huomautti hän, \"miten herra de Buckingham lähettää teidät\nminun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham\nrakastaa teitä, ja te rakastatte häntä...\"\n\n\"Ei\", vastasi Mary vakavasti, \"ei! Herra de Buckingham rakastaa minua,\nkoska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole\nmitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan.\"\n\nRaoul katseli nuorta naista kummastuneena.\n\n\"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?\" kysäisi tyttö.\n\n\"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun\ntapasimme toisemme Ranskassa.\"\n\n\"Olettekin siis vain tuttavukset?\"\n\n\"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota\nrakastan kuin veljeä.\"\n\n\"Kreivi Guichellekö?\"\n\n\"Niin, mademoiselle.\"\n\n\"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?\"\n\n\"Mitä nyt puhuttekaan?\"\n\n\"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa\", jatkoi nuori nainen\ntyynesti.\n\nRaoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:\n\n\"He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de\nBragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän\ntoimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla,\ntuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää,\nmyöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte\nkieltää.\"\n\n\"Madame, minä myönnän sen.\"\n\nTyttö katseli häntä.\n\nHän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin\nkirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin\npäättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei\nsaattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai\nyksinkertaisesta miehestä.\n\nHän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi\nrakasti toista naista kuin häntä.\n\n\"Niin, minä ymmärrän\", hän virkkoi; \"te olette rakastunut Ranskassa.\"\n\nRaoul kumarsi.\n\n\"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?\"\n\n\"Kukaan ei siitä tiedä\", vastasi Raoul.\n\n\"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?\"\n\n\"Mademoiselle...\"\n\n\"No, puhukaahan.\"\n\n\"Minä en voi.\"\n\n\"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa\nminulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa,\nkoska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette\nsydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken\nhuviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut\nhuulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut\nminulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No\nniin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen\nherrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä.\nÄlkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä.\nUnohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa\nminulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette\nalkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?\"\n\nRaoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen\nsävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli\ntaas hänen avukseen.\n\n\"Surkutelkaa minua\", virkkoi hän. \"Äitini oli ranskatar. Voin siis\nsanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta\nhenkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys.\nToisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu\nlaskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt\nniin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa\nsurunne ystävälle.\"\n\n\"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!\"\n\n\"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun\nisäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä\nprinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä\nkasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti\nisäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka!\nSilloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi\neläkettäni.\"\n\n\"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?\" kysyi Raoul\nkiinnostuneena.\n\n\"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän\noli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de\nBellière.\"\n\nRaoul liikahti.\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Olen kuullut sen nimen.\"\n\n\"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän\nsaa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de\nBragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen\nonnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?\"\n\n\"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä.\"\n\n\"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?\"\n\n\"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua.\"\n\n\"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?\"\n\n\"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle.\"\n\n\"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos\", virkkoi miss Graffton.\n\n\"Kas tässä\", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi\nlukemansa kirjelapun.\n\nMary Graffton otti sen käteensä ja luki:\n\n    'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä\n    Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona\n    teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi\n    Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'\n\n\"Ei mitään nimimerkkiä\", huomautti miss Mary.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Älkää sitä siis suotta uskoko.\"\n\n\"Niin, mutta tässä on toinen kirje.\"\n\n\"Keltä?\"\n\n\"Herra de Guichelta.\"\n\n\"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?...\"\n\n\"Lukekaa.\"\n\n    'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin,\n    Raoul, tule.\n\n                                           De Guiche.'\n\n\"Ja mitä aiotte tehdä?\" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään\nkouristavan.\n\n\"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta\nlähtölupaa.\"\n\n\"Ja milloin saitte kirjeen?\"\n\n\"Toispäivänä.\"\n\n\"Se on päivätty Fontainebleaussa.\"\n\n\"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin\nlähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti\nnauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte\npois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin\nhämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole\nsaanut mitään palaamiskäskyä.\"\n\nMary rypisti miettivästi kulmiaan.\n\n\"Ja jäättekö te?\" kysyi hän.\n\n\"Täytyy, mademoiselle.\"\n\n\"Entä rakastettunne?...\"\n\n\"No?...\"\n\n\"Kirjoittaako hän teille?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?\"\n\n\"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut.\"\n\n\"Kirjoitteliko hän teille ennen?\"\n\n\"Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este.\"\n\n\"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!\"\n\nBuckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen.\nHän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille\nkätensä.\n\n\"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?\" tiedusti hän.\n\n\"Mistä?\" kysyi Mary Graffton.\n\n\"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin\nvähemmän onnettomaksi.\"\n\n\"En käsitä tarkoitustanne, mylord\", kummasteli Raoul.\n\n\"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin\nkuullen?\" kysyi herttua hymyillen.\n\n\"Jos mielitte sanoa\", vastasi nuori tyttö ylpeästi, \"että olisin\ntaipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska\nolen sen jo itse hänelle lausunut.\"\n\nBuckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä,\nvirkkaen:\n\n\"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin\nuskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen\nsairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä.\"\n\n\"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen\nsydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi\nsydäntä samalla kertaa?\"\n\n\"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian\nluovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani\nparantumattomaksi.\"\n\nMary ajatteli hetkisen.\n\n\"Mylord\", virkkoi hän, \"herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa,\nja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä.\"\n\n\"Herra de Bragelonne\", sanoi Buckingham, \"on vaarallisesti\nsairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin\nkoskaan ennen.\"\n\n\"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord\", virkahti Raoul pikaisesti.\n\n\"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa\nMarylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla.\"\n\n\"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin.\"\n\n\"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas\nsydän saattaa tiellään kohdata.\"\n\n\"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa\nmuualla\", pisti neitonen väliin.\n\n\"Se on hänellä erehdys.\"\n\n\"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mutta ketä hän sitten rakastaa?\" huudahti nuori tyttö.\n\n\"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa\", sanoi Buckingham\nsiihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan\nenglantilaisen päässä ja sydämessä.\n\nMiss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin\nBuckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan\näkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.\n\n\"Herttua\", huudahti hän, \"äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä\nsekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin\nselitystä.\"\n\n\"Te jäätte tänne\", sanoi Buckingham.\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Sama mies.\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\n\"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei\njätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen\narvoinenkin, kuten Mary Graffton.\"\n\n\"No, kertokaa minulle sitten.\"\n\n\"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?\"\n\nHe olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli\nryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea,\nmitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän\ntaustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss\nLucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä,\njoka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.\n\n\"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!\" huudahti Raoul tuntiessaan\nherttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.\n\nLakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss\nGrafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.\n\n\n\n\n177.\n\nMadamen kuriiri.\n\n\nKaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen\nmielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin\nhänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi\nonnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli\ntänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo\nvakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin\ntytön purskahtamaan nauruun.\n\n\"Oi, sire, sire\", huudahti hän iloisuuden lomasta, \"jos olisin kyllin\nhäijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän\npuhuvan tyhjää!\"\n\n\"Kuulkaa\", vastasi hänelle Kaarle, \"te tunnette Rafaelin maalaamat\ntauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma\nkadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä.\nTahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?\"\n\n\"Oh, en\", vastasi nuori tyttö; \"älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä\nasun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita.\"\n\n\"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset\ntänne.\"\n\n\"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin,\nsiinä kaikki mitä pyydän.\"\n\n\"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?\"\n\n\"Te laskette leikkiä, sire.\"\n\n\"No, tahtoisitteko, että itkisin?\"\n\n\"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana.\"\n\n\"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut\nmuodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä,\nkurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus\nrumentaakin.\"\n\n\"Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista.\"\n\n\"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset\ntässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on\nsyytäkin alakuloisuuteen.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?\"\n\n\"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis\ntekemään mitä minä vain haluan.\"\n\n\"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko\ntyytyväinen?\"\n\n\"Ikävystyttääkö häntä?\"\n\n\"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli.\"\n\n\"Miksikä tomppeli?\"\n\n\"Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary\nGrafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!\"\n\n\"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi,\nte etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia.\"\n\n\"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei\nrakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä\nlöytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta\nmiehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on\njoku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?\"\n\n\"Onko hän siis jättänyt jonkun?\"\n\n\"Tarkoitan, että hänet on jätetty.\"\n\n\"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?\"\n\n\"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?\"\n\n\"Pakostako siis?\"\n\n\"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä\nsyrjään.\"\n\n\"Millaisen määräyksen?\"\n\n\"Arvatkaa.\"\n\n\"Kuninkaan käskyn?\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Ah, te avaatte silmäni!\"\n\n\"Älkää siitä toki hiiskuko mitään.\"\n\n\"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis\nkuningas lähetti hänet pois?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun.\"\n\n\"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta,\nhän valittelee!\"\n\n\"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo\nmitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja\nrakastajattarille erittäin.\"\n\n\"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss\nGrafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä,\neikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain\nlaiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin\nranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen\npetturin vuoksi, onko moista ennen nähty?\"\n\n\"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä,\nsire?\"\n\n\"Kyllä sitä luulen.\"\n\n\"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän\njotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille.\"\n\n\"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan\nmaahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, --\nkun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa.\"\n\n\"Ja te epäsitte?\"\n\n\"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin\npysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa\nitserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo _young man_ on uhmaillut\nEnglannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle\ntarjonnut...\"\n\n\"Olettepa te kohtelias, sire\", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti\nsuutansa.\n\n\"Minä en ota lukuun miss Stewartia\", oikaisi kuningas, \"hän on\nkuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei\ntoivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua,\nettä olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja\nhän nai täältä, tai _God damn me!_\"\n\n\"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan\npahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki\nkoettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta\nkyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään.\"\n\n\"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi.\"\n\n\"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa\nminulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te\nolette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette\npoissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen.\nMistä se johtuu?...\"\n\nKaarle II alkoi nauraa.\n\n\"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa\", virkkoi hän.\n\n\"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!\"\n\n\"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi.\"\n\n\"Esittäkää joku parempi vielä.\"\n\n\"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta\nmiestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss\nGrafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'\"\n\n\"Oi, herttua on todellakin kunnon mies.\"\n\n\"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään\ntahdotte ajaa minut epätoivoon.\"\n\nSamassa naputettiin oveen.\n\n\"Kuka rohkenee häiritä meitä?\" huudahti Kaarle kärsimättömästi.\n\n\"Tosiaankin, sire\", sanoi Stewart, \"siinä on mies, joka\n_sallii itselleen_ äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä\nrangaistakseni...\"\n\nTyttö meni itse avaamaan ovea.\n\n\"Ah, sanansaattaja Ranskasta\", virkkoi miss Stewart.\n\n\"Lähetti Ranskasta!\" huudahti Kaarle. \"Ehkä sisareltani?\"\n\n\"Niin, sire\", vastasi palatsinvartija, \"ylimääräinen kuriiri.\"\n\n\"Käykää sisälle, käykää sisälle\", kehoitti Kaarle.\n\nSanansaattaja astui kuninkaan eteen.\n\n\"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin, sire\", vastasi kuriiri, \"ja niin kiireellinen, että olen\nkuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän\nmajesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia\nCalaisissa.\"\n\n\"Tunnustettavaa intoa\", kiiti kuningas.\n\nHän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.\n\n\"En toden totta\", huudahti hän, \"tätä enää ymmärrä!\" Ja hän luki\nkirjeen toistamiseen.\n\nMiss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä\nuteliaisuuttaan.\n\n\"Francis\", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, \"annettakoon\ntälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan.\nJa löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron\npielukseltaan.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa\nrientämään; asia on kiireellinen.\"\n\nJa hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss\nStewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.\n\n\"Äh\", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, \"ja kun ajattelen...\nmontako hevosta oletkaan ajanut pilalle?\"\n\n\"Kaksi.\"\n\n\"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene.\"\n\nKuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.\n\nKaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.\n\n\"Herttua\", huusi hän, \"Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini,\ntulkaa!\"\n\nHerttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja\nhuomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.\n\n\"Tule toki ja sulje ovi, herttua.\"\n\nHerttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän\nlähestyi hymyillen.\n\n\"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi\nkanssa?\"\n\n\"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei\ntahdo.\"\n\n\"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!\" huudahti miss\nStewart. \"Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Buckingham vakavasti, \"te tiedätte tai teidän pitäisi\ntietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella\ntaholla.\"\n\n\"Silloin\", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, \"ei mikään\nole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei.\"\n\n\"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun\nei vastannut myöntävästi!\"\n\n\"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää\nhäntä?\"\n\n\"Niin kylläkin, ja aivan selvästi.\"\n\n\"Ja mitä hän silloin teki?\"\n\n\"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli.\"\n\n\"Tekipä kerran jotakin\", innostui miss Stewart. \"Se on toki\nonnellista!\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Buckingham, \"minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni,\nja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa.\"\n\n\"Aikoiko hän todella lähteä?\" huudahti kuningas.\n\n\"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä\npidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää.\"\n\n\"Siinä erehdyt, Buckingham\", virkahti kuningas ääneensä nauraen. \"Se\nonneton on edeltäpäin tuomittu.\"\n\n\"Tuomittu mihin?\"\n\n\"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin\nnäkemään sen, ja se merkitsee paljon.\"\n\n\"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun.\"\n\n\"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin\nkevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin.\"\n\nBuckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.\n\n\"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on\nmahdotonta\", sanoi herttua.\n\n\"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi\ntapahtumatta.\"\n\n\"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura.\"\n\n\"Sen kyllä otan lukuun, Villiers.\"\n\n\"Ja että hänen vihansa on hirvittävä.\"\n\n\"Sitä en kiellä, rakas ystävä.\"\n\n\"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle.\"\n\n\"Olkoon; mutta mikäs auttaa?\"\n\n\"Jos se olisi itse kuningaskin\", huudahti Buckingham, \"en vastaisi\nhänestä!\"\n\n\"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan\", lausui Kaarle\ntyynesti. \"Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen\npääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En\npelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä\nsellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan.\"\n\n\"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää\ntoki\", kehoitti Buckingham.\n\n\"Katso\", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, \"lue ja vastaa\nitse. Mitä tekisit minun asemassani?\"\n\nBuckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen\nseuraavat sanat:\n\n    'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden\n    lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.\n\n                                         Uskollinen sisaresi\n                                            _Henriette_.'\n\n\"Mitä siitä sanot, Villiers?\"\n\n\"Totisesti, sire, en mitään\", vastasi herttua hämmästyneenä.\n\n\"Sinäkö\", virkkoi kuningas teeskennellen, \"kehoittaisit minua\ntottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?\"\n\n\"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin...\"\n\n\"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi\naluksi minultakin huomaamatta.\"\n\nHerttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava\nrivi: \"Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat.\"\n\nHerttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin\npaperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen,\nmutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:\n\n\"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on\nkärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen\nkärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin.\nHiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni.\"\n\nHerttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle\nvieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:\n\n\"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!\"\n\n\"Hei, hei, huuda\", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan.\n\"Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy\nkuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!\"\n\nHerttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen\nhän toi nuoren miehen kuninkaan luo.\n\n\"Herra de Bragelonne\", virkkoi Kaarle II, \"pyysittehän minulta\ntoispäivänä lupaa palata Pariisiin?\"\n\n\"Kyllä, sire\", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.\n\n\"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?\"\n\n\"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin\npätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä,\nmenetelläksenne toisin kuin tulee.\"\n\n\"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut\nkutsunut teitä takaisin?\"\n\n\"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte.\"\n\n\"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei\nnimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään\nolonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa\nmatkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä\nmiellytä?\"\n\n\"Sitä en ole tarkoittanut, sire.\"\n\n\"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla\",\nhuomautti kuningas.\n\nRaoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana\nja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin\nkäsivarrelle.\n\n\"Te ette vastaa\", jatkoi Kaarle. \"Ranskalainen sananlasku puhuu totta:\n'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne,\nmielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin\nhaluatte; minä annan teille siihen luvan.\"\n\n\"Sire...!\" huudahti Raoul.\n\n\"Oo!\" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.\n\n\"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin\", pitkitti kuningas. \"Vuoksi nousee\nkello kahdelta aamulla.\"\n\nHämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi\nkiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.\n\n\"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille\nkaikkinaista menestystä\", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan.\n\"Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka\nolin aikonut häälahjaksi.\"\n\nMiss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.\n\nRaoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa\nhorjuvan.\n\nHän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille\nsekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.\n\nKuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.\n\nRaoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss\nGrafftonia.\n\n\"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle\", jupisi Buckingham.\n\n\"Minä pyydän häntä lähtemään\", vastasi miss Graffton reipastuen. \"En\nole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä\nRanskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka\nolen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta\njos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä\nrakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun\nsilmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt\nsydämeeni: _Habenti parem, egenti cuncta_. 'Rikkaalle vähän, köyhälle\nkaikki.'\"\n\n\"Epäilen, ystäväni\", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, \"löydättekö\nsieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte.\"\n\n\"Uskon tai ainakin toivon\", sanoi Raoul synkästi, \"että rakastettuni on\nminun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten\nolette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen\nsydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin\nrinnastani.\"\n\nMary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.\n\nRaoul hymyili surullisesti.\n\n\"Rakas neiti\", hän virkkoi, \"kuninkaan minulle antama timantti oli\naiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa\nnaimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se.\"\n\nJa jättäen hyvästi hän poistui.\n\n-- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa\nkunnioittavasti miss Maryn kättä.\n\nMiss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.\n\n\"Jos se olisi kihlasormus\", virkkoi hän, \"en ottaisi sitä vastaan.\"\n\n\"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne.\"\n\n\"Voi, hyvä herttua!\" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; \"minunlaistani\nnaista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen.\"\n\n\"Siis uskotte, että hän ei palaa?\"\n\n\"Ei koskaan\", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.\n\n\"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee\nonnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi...\nMitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi,\nsanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!\"\n\nMiss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja\nsillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö\nlausui raukealla äänellä \"Romeon ja Julian\" säkeet:\n\n    \"On ero valittava elämäksi,\n    tai jääminen ja matka kuolemaan.\"\n\nMiss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.\n\nBuckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen\nMadamelle ja de Guichelle.\n\nKuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla,\nja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.\n\n\n\n\n178.\n\nSaint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.\n\n\nKuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä\nharrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan\nnäköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen\nvalmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista\nsiveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen\nviimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä\nkunnioittavan kuuliaisesti mukausi.\n\nKun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan\nnäki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon\nilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua,\njotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat\nhäiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin\ntaikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle\nrakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä\nihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa\ntai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti\nsanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat\nde Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet\nvuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli\nosannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta\nomistuksen varmuudessa.\n\nLa Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä,\nettä hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli\nvalittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen,\npiti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut\nsommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière\nkykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan\nhuoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua\napuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties\noudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti\nepäluuloisimmankin mielen.\n\nMalicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut\nasemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että\nneljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle\ntuulelle.\n\n\"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi\", arveli Malicorne, \"mutta\nhuomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun.\"\n\nMakuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle\nneljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon,\nhuomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen\nei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan\nselvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la\nVallière punastui.\n\n-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee\nihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.\n\n\"On ilmeistä\", hän illalla sanoi kreiville, \"että neiti de la Vallière\nolisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen\nminuuttia.\"\n\n\"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne.\"\n\n\"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija\", huomautti Malicorne, \"jos\nepäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen.\"\n\n\"Mutta maalari?\" muistutti Saint-Aignan.\n\n\"Minä otan hänet huolekseni\", tarjousi Malicorne. \"Sallikaa minun vain\nensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun\ntaikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat\nauringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn\ntarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet\nylös- vai alaspäin.\"\n\n\"Tarkatkaa siis!\"\n\n\"Sen teen.\"\n\nOvela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä\nsamana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja\nhän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la\nVallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi\nMontalaisille:\n\n\"Huomenna!\"\n\nJa hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle\nilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.\n\nSaint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä\nkohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon.\nKuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki\nhänet syliinsä tervehdykseksi.\n\nLa Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään\nmuistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.\n\nHe istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise\nasettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena\nturvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän\nsilmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi\nsamaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään\nei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen\nlempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka\nsäteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin\nelvyttävinä ja sitten riuduttavina.\n\nVapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun\nLouisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui\nonnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä\nmaalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa\naavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti\nsydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden,\nseuratakseen varjokuvaa.\n\nMutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen\nja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa\nhäkissä.\n\nVoitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la\nVallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä\nja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig\nkierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä\nasentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja\nhurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia,\njotka hyväilivät hänen poskiaan.\n\nKuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he\nvaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen,\njoka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen\nunohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja\ntulevaisuutensa väliverhoksi.\n\nIhmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys\nyläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti\nhavahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi\nvähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta\nhaltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään\nlumoavana:\n\n\"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?\"\n\n\"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!\" vastasi kuningas hellästi.\n\"älä tästälähtein välitä muiden odottelusta.\"\n\nMutta toinen pudisti säveästi päätänsä.\n\n\"Salattu onni!\" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; \"se on\nsamaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten\nsydämenikin.\"\n\nHälytys uudistui.\n\n\"Eroitan Montalaisin äänen\", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita.\nMutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana,\nsuudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.\n\n\"Niin, niin\", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös\nlaskuluukusta, \"niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin\nhyvin tärkeätä.\"\n\n\"Mene siis, sydänkäpyseni\", myönnytti kuningas, \"mutta tule pian\ntakaisin.\"\n\n\"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nJa hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten\npujahtaen kammioon.\n\nMontalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.\n\n\"Pian, pian\", hän sanoi, \"hän on tulossa ylös!\"\n\n\"Kuka? Kuka tulee?\"\n\n\"Hän! Kyllä sen arvasinkin.\"\n\n\"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi.\"\n\n\"Raoul\", hengähti Montalais.\n\n\"Minä, niin\", virkkoi iloinen ääni pääportailta.\n\nKirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.\n\n\"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise\", huudahti Raoul rientäen\nhuoneeseen. \"Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!\"\n\nLa Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti\nmoittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:\n\n\"Ei, ei!\" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: \"Älkää\ntulko lähelleni!\"\n\nMontalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt\nkynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi.\nSitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.\n\n\"Oh, sitä varomatonta!\" hän jupisi; \"hän ei ole edes ummistanut\nlaskuluukkua!\"\n\nJa hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi\nja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa\nkuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän\npolvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta,\njoka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.\n\nMutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului\nporrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas\ntahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä\nturhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo\netääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän\nkulman taakse.\n\n\n\n\n179.\n\nKaksi vanhaa ystävystä.\n\n\nSillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli\nGrève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo\ntunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia\nmellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.\n\nRakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin\nkookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden\nkorvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja\ntiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.\n\nMainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori.\nTummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi\nvoinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi\nvielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa,\nsileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi\npitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?\n\nTuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi\nkahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama\nnainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha\npalvelijatar.\n\nSisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut\nkaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän\noli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja\naistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de\nl'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.\n\nEdellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen\nhänelle kätensä:\n\n\"Hyvää iltaa, rakas herttuatar.\"\n\n\"Hyvää iltaa, rakas Aramis\", vastasi herttuatar.\n\nHänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita\nikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain\nlatvuksien läpi tunkeutuen.\n\nHe istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää\nvaloa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin\nolisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.\n\n\"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin\nkeskustelimme Fontainebleaussa, chevalier\", aloitti herttuatar; \"minun\ntäytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin\nnähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani,\nettä te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille.\"\n\n\"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten\nolen saanut tietoni\", vastasi Aramis.\n\n\"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme\", sanoi herttuatar.\n\"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä.\"\n\n\"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina,\njoskaan emme enää pitkälti.\"\n\n\"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena.\"\n\n\"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva\nherttuatar\", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta,\nkun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi\npaljastaa entiseen verraten.\n\n\"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella\non omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin\nkuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos\nteille sopii.\"\n\n\"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan\nlöytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?\"\n\n\"Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä\nvälejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli\nasioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme\ntoisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä,\nolimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään\nerityisempää uskotuksi toisillemme.\"\n\n\"Totta kyllä, madame.\"\n\n\"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina\nollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan\njossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Aramis vältellen.\n\n\"Muistelin siis\", jatkoi herttuatar, \"kuinka meillä oli kaikki jäänyt\nkeskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä\nperusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia\nviimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä\nhän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute\ntuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta\nlähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja\non jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon.\"\n\nAramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan\nsuudelman.\n\n\"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata\", hän virkkoi.\n\n\"Kyllä hiukan\", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän\nseikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; \"mutta tietäen teidät herra\nFouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään.\"\n\n\"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame\", huudahti chevalier.\n\"Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana\nminä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen\nenempää en hänelle merkitse.\"\n\n\"Hän toimitti teille piispannimityksen?\"\n\n\"Niin, herttuatar.\"\n\n\"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä\nmukavasti lepoon.\"\n\n-- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta!\n-- ajatteli Aramis. \"No\", lisäsi hän, \"te siis tiedustelitte herra\nFouquetin ympäristöstä?\"\n\n\"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa\nja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee\nBelle-Isle-en-Mer?\"\n\n\"Ei, ei toki, madame\", oikaisi Aramis. \"Hiippakuntani on Vannesin\npiiri.\"\n\n\"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer...\"\n\n\"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki.\"\n\n\"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, --\nmutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä.\"\n\n\"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin\nkirkon mieheksi\", sanoi Aramis nyrpeänä.\n\n\"No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin\nlähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti Aramis.\n\n\"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön\nosoitteestanne.\"\n\n-- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se\nsäilyy sellaisenaan.\n\n\"Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun\nleskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä.\"\n\n\"Se on mielestäni ihmeellistä.\"\n\n\"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun\ntäytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö\nhän ole entisiä ystäviänne?\"\n\n\"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar.\"\n\n\"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin\nkuvernööriltä.\"\n\nAramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään\nsalannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.\n\n\"Bastiljin kuvernööriltä!\" toisti hän; \"ja miksi juuri häneltä?\"\n\n\"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen\nsuosiollisuuttanne.\"\n\n\"No, kyllä niin.\"\n\n\"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää.\"\n\n\"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?\"\n\n\"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen.\"\n\n\"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan\nsitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä\", sanoi Aramis.\n\nHerttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut\nesittelystään. Aramis ei hengähtänyt.\n\n\"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona\", hän jatkoi\nkysyvällä äänenpainolla.\n\n\"Siitä ei ole sen enempää sanottavana\", vastasi toinen hymyillen.\n\"Ajatukseni ovat jo edempänä.\"\n\n\"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?\"\n\n\"Vielä edempänä\", selitti herttuatar, \"ihan toisella alalla... Asia on\nyksinkertainen\", hän lisäsi tehden päätöksen. \"Te tiedätte kai, että\nminä elän herra de Laicquesin kanssa?\"\n\n\"Kyllä, madame.\"\n\n\"Hänen puolisonsa asemassa?\"\n\n\"Niin kerrotaan.\"\n\n\"Me asumme Brysselissä.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön,\nriistäneet puille paljaille?\"\n\n\"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!\"\n\n\"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja\nvarsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa.\"\n\n\"Sen voin käsittää.\"\n\n\"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä\nhoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat\nvieraantuneet.\"\n\n\"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!\" virkkoi\nAramis säveästi.\n\n\"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten\nEspanjan kuninkaan puheille...\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle\nsuurmestarin, kuten tapa on...\"\n\n\"Vai niin! Sekö on tapana!\"\n\n\"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen.\"\n\n\"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin\ntuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin.\"\n\n\"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?\" katsoi Aramis parhaaksi sanoa\nsuoraan.\n\n\"Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin\nosoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa\nhän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten\ntoimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta.\"\n\n\"Jesuiittijärjestön!\"\n\n\"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki,\njärjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan\nesiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä\nvaroista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?\"\n\n\"Sitä en tiennyt.\"\n\nRouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta\nalkoi jo olla hyvin pimeä.\n\n\"No, sääntönä se on\", hän sitten jatkoi. \"Minusta piti siis näyttää\nolevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan\nveljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi\nmatkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon\nvuoksi.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö\non ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!\"\n\n\"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin\nnäin.\"\n\n\"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta\nkäytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan.\"\n\n\"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä...\"\n\n\"On Dampierre, siinä kaikki.\"\n\n\"Hyvä vielä niinkin.\"\n\n\"Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen\narvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin.\"\n\n\"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?\" virkkoi Aramis,\njonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.\n\n\"Niin, hän on unohtanut kaikki.\"\n\n\"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon,\nherttuatar?\"\n\n\"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas\non perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte,\nminä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät\nmieltymystä!\"\n\n\"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä\nluulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme.\"\n\n\"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli\nkaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta\ntuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut\ntuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te\nette ole vastannut samalla mitalla.\"\n\n\"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan\njumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta\nsittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa.\"\n\n\"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?\"\n\n\"Aavistelin kyllä.\"\n\n\"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä\nveljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?\"\n\n\"Aivan sattumalta\", vastasi Aramis tyynellä äänellä. \"Olin menossa\nherra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa\nvastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja\ntunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun\nkäsivarsieni kannattelemana.\"\n\n\"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren\nvallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten\nhallitsija.\"\n\n\"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä.\"\n\n\"Mitä minun osalleni?\"\n\n\"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.\nLähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita\nmääräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen\nmajesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan\nseuraajaksi.\"\n\nAramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:\n\n\"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle,\nettä jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan\nespanjalainen, -- jota te ette ole.\"\n\nAramis vastasi vain:\n\n\"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä\nluotattehan kuninkaan kantaan asiassa?\"\n\n\"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea.\"\n\n\"Oh, kyllä vainkin, herttuatar.\"\n\n\"Osaattehan espanjankieltä?\"\n\n\"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä.\"\n\n\"Olette oleskellut Flandriassa?\"\n\n\"Kolme vuotta.\"\n\n\"Ja Madridissakin?\"\n\n\"Viisitoista kuukautta.\"\n\n\"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain\nhaluatte.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.\n\n\"Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen\ntunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin.\"\n\n\"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?\"\n\n\"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen...\"\n\n-- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis.\n\n\"Jos tahdotte\", jatkoi herttuatar, \"niin pyydän kuningasta tekemään\nteistä fransiskaanimunkin seuraajan.\"\n\n\"Ooh, herttuatar!\"\n\n\"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä.\"\n\n\"Enhän mitenkään!\"\n\n\"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä.\"\n\n\"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on\nlahjakas mies, ja te rakastatte häntä.\"\n\n\"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?\"\n\n\"En, kiitos, hyvä herttuatar!\"\n\nTämä vaikeni ajatellen:\n\n-- Hänet on nimitetty.\n\n\"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani\", aloitti rouva Chevreuse\njälleen, \"niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi\nhyväkseni.\"\n\n\"Oh, pyytäkää vain huoletta.\"\n\n\"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni\ntäyttämiseen.\"\n\n\"Teen mitä suinkin voin.\"\n\n\"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; \"rahoistako on kysymys?...\nNo, herttuatar, millainen summa se olisi?\"\n\n\"Kah, melkoinen.\"\n\n\"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?\"\n\n\"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari...\"\n\n\"Nyt tiedätte, etten ole.\"\n\n\"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet.\"\n\n\"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla.\"\n\n\"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa.\"\n\n\"Miksette?\"\n\n\"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli\nLaicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä.\"\n\n\"Millaisia?\"\n\n\"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein\nmuistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa\nvaltiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti\nvahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia.\"\n\nAramis puristi kyntensä kämmeniin.\n\n\"Mitä!\" virkahti hän; \"teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole\nilmoittanut niistä herra Fouquetille?\"\n\n\"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla\", vastasi herttuatar; \"kun\ntulee tarvis, niin ne otetaan esille.\"\n\n\"Ja nyt on otollinen aika?\"\n\n\"Niin, rakas ystävä.\"\n\n\"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?\"\n\n\"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne.\"\n\n\"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte\ntuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin\nkirjelmiä kovin huonossa arvossa.\"\n\n\"Olen todella pulassa.\"\n\n\"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin\ntuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne\", virkkoi Aramis\nkylmästi.\n\n\"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää\", vastasi rouva de\nChevreuse, \"niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta\ntai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka\ntarvitsen...\"\n\n\"Viisisataatuhatta livreä!\"\n\n\"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee\nDampierren kuntoonsaamiseen.\"\n\n\"Kai sitten, madame.\"\n\n\"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut\nmennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen\npuolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja\nsitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian\nvastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa\nkartanoni kuntoon.'\"\n\nAramis ei vastannut sanaakaan.\n\n\"No\", kysyi herttuatar, \"mitä ajattelette?\"\n\n\"Hiukan yhteenlaskua\", sanoi Aramis.\n\n\"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä\nkertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada\nyhteisen tuleman.\"\n\n\"Suotteko minulle miettimisaikaa?\" esitti Aramis.\n\n\"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä\nratkaisuun: kyllä tai ei.\"\n\n-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että\nItävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.\n\n\"No niin?\" tiukkasi herttuatar.\n\n\"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi\ntällähaavaa käytettävissään sellainen summa.\"\n\n\"Ei siitä sitten sen enempää\", lausui herttuatar; \"Dampierre\nkorjautukoon miten vain käy laatuun.\"\n\n\"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?\"\n\n\"En, minä kyllä suoriudun.\"\n\n\"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti\nei kykene\", oli piispa arvelevinaan.\n\n\"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa\nminun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?\"\n\n\"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi\nitsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän\nedellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja\nviattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta.\"\n\n\"Te järkeilette aina erinomaisesti\", sanoi herttuatar nousten.\n\n\"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?\"\nvirkkoi Aramis.\n\n\"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas\nystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte,\nmillä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä\nvastaan.\"\n\n\"Niin oikein.\"\n\n\"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase.\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin\nolla vaarallinen.\"\n\n\"Siihen teillä on oikeus.\"\n\n\"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä.\"\n\n\"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä\nparhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?\"\n\n\"Saattaapa olla.\"\n\n\"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin\ntoimiin teidän suhteenne.\"\n\n\"Ah, minkäpä sille voi!\"\n\n\"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää\ntätä ystävyyttä aseenansa.\"\n\n\"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien\nsuurmestarin kanssa, hyvä Aramis.\"\n\n\"Niin voi sattua, herttuatar.\"\n\n\"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta.\"\n\n\"Pahoin pelkään sitä.\"\n\n\"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan\nRichelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa\nkestettyään?\"\n\n\"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!...\"\n\n\"Niin, onhan se rahaa.\"\n\n\"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen\nystäviinkin.\"\n\n\"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?\"\n\n\"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar.\"\n\n\"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä.\"\n\n\"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra\nFouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse.\"\n\n\"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan\nAnnan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan\nLaicquesin vapauttamista.\"\n\n\"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää.\"\n\n\"Mitä siis?\" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.\n\n\"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei\npääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat\narkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia.\"\n\nHerttuatar mietti tovin.\n\n\"Tuo on vakavampaa\", myönsi hän sitten; \"tahdon vielä ajatella.\"\n\nJa pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua\nhänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.\n\n\"Tehkäämme hiukan tiliä\", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen\nkätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna.\n\"Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen\nmerkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä,\nmitä voitte saada sille vastapainoksi.\"\n\n\"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta.\"\n\n\"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä.\"\n\n\"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti\", virkahti herttuatar\najattelemattaan.\n\nChevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen\nälykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti\nsaavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden\njohtopäätösten tekemiseen.\n\n\"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat\", huomautti hän, \"niin\nmenetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot\nvastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta\neläkkeestä.\"\n\n\"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan\nsen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen\nvaltakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi.\"\n\n\"Vai niin!\" äännähti Aramis.\n\n\"Olen avomielinen, kuten näette.\"\n\n\"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että\nveljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen\nsuorittaa teille eläkettänne.\"\n\n\"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan\nleskikuningattarenkin anteliaaksi.\"\n\n\"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän\nedessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain\nolemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!\"\n\n\"Miten on mahdollista\", aloitti herttuatar jälleen, piispan\nivallisuudesta välittämättä, \"että te säikähdätte vaivaista\nviidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa\nystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin\npuoluetaistelun suuret hankaluudet?\"\n\n\"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan\njälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset\nviisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne,\nauttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta\nparista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää\nmiljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet\nolivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat\nlappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan\nsiitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun.\"\n\n\"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja\nostajan asia on hankkia se tai jättää silleen.\"\n\n\"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen\nsyyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä.\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian\nmerkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen\nkuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa\nkardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt\nkuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja...\ntotisesti en tahdo virkkaa sen enempää.\"\n\n\"Sanokaa vain.\"\n\n\"Ja antaumusta.\"\n\n\"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea.\"\n\n\"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä\nkuningattaren luona.\"\n\n\"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on\ntarvis.\"\n\n-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!\n\nMutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.\n\nAramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta\njuonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja\nhaarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille\npiispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja\npainuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin\nhuuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia\nhampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä,\nnosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla\nvielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi\npilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso\nkuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi\nilmeiseksi vastakohdan tehostamana.\n\nHuojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes\nhyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin\nentiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti\nlipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.\n\nRouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin\nolalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei\nollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet\ntoisiaan liian hyvin.\n\n\n\n\n180.\n\nToisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.\n\n\nBaudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa,\nepäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti\nkun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon,\nhän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi\nCroix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.\n\nIlta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi\nsuvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan\nherttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka\nkaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa\nkäsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.\n\nRouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan,\ntietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja\nkauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin\nviisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta\nkaikua.\n\nKamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan\nsanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot\nnähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä\niässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.\n\nMutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle\nnimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli\nkiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän\npiirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla\nkäsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen\nsanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että\nhenkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja\npainaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.\n\nSanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi\npikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi\nsalaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa\nherttuatarta noutamaan.\n\nTämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset\nportaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi\nhengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse\npiteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle\ntarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.\n\nEnsi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen,\ntuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä\nmuistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei\nmikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia\nkaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista\nväiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli\nherkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon\ntunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin,\nmustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran\npituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa\njoukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän\nmielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.\n\n\"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?\" kysyi intendentti.\n\n\"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta.\"\n\n\"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta\njälkimmäisen suhteen...\"\n\nRouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle\nsiirsi.\n\n\"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?\"\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Ja te pyritte yli-intendentiksi?...\"\n\n\"Madame!\"\n\n\"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti.\"\n\n\"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin\nniin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua\ntunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni.\"\n\n\"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert.\nOlisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on\nvähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de\nVoiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra\nFouquetin.\"\n\n\"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra\nyli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa:\nlaivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä.\"\n\n\"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet\nnäyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin...\nakatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen\njättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan...\ntavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen\npirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain\nintendentti!\"\n\n\"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia.\"\n\n\"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani\nikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, --\ntoisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on\nharjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole\naikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti,\nlähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä\nluomaan onnensa.\"\n\n\"Missä suhteessa, madame, missä?\"\n\n\"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta,\nmonsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt\ntapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri\nnero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille\nherra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla\ntyöntänyt rautansa tuleen.\"\n\n\"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä.\"\n\n\"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?\"\n\n\"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron.\"\n\n\"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole\nkarkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja\nminä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi\nteille, mitä teiltä puuttuu.\"\n\n\"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame\", virkkoi\nColbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden\ntäydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; \"mutta minun on\nhuomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa\njälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan\njärkkymättä.\"\n\n\"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät\nkäyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de\nMazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta\nväärinkäytöksestä.\"\n\n\"Väärinkäytöksestä?\"\n\n\"Rikoksesta, jos niin haluatte.\"\n\n\"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?\"\n\n\"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää\nnäytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert.\"\n\n\"Onko rikos tiedossanne?\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta.\"\n\n\"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!\"\n\n\"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio\ntai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille.\"\n\n\"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet\nhäädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen\nolisi jo paljon!\"\n\n\"Oo, minä tiedän mitä sanon\", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. \"Minä\nen elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu.\nKuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos\nhänelle varataan siihen tilaisuus.\"\n\n\"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä.\"\n\n\"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen\nviiteensataantuhanteen livreen.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Colbert.\n\n\"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä\nsitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta\nlivrestä.\"\n\n\"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt\nmyyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua.\"\n\n\"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo\nsanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää\nliian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin\nkavaltaneen itselleen suuria rahasummia.\"\n\n\"Epäämättömästi?\" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.\n\n\"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin.\"\n\n\"Niin tietysti.\"\n\nHerttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän\npaperipinkan.\n\n\"Lukekaa\", kehoitti hän.\n\nColbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.\n\n\"Mainiota!\" hän huudahti.\n\n\"Hyvin selvää, eikö niin?\"\n\n\"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra\nFouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?\"\n\n\"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin\nkirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot.\"\n\nColbert mietti.\n\n\"Entä alkuperäiset kirjeet?\"\n\n\"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert,\nolisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät.\"\n\n\"Sattuvasti sanottu, madame.\"\n\n\"Onko kauppa sovittu?\"\n\n\"Ei sentään.\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin\noikeusjutun kautta.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Julkisella häväistyksellä.\"\n\n\"Niin. Entä sitten?\"\n\n\"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja\nhäväistystä.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa\nhallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy\ntoisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi.\nNiinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies\nhaastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin\nkuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi.\"\n\n\"Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun.\"\n\n\"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne\nasiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman\ntuomion mahdollisuutta?\"\n\n\"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää\nministerinsalkkunsa.\"\n\n\"Suurikin asia!\" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä\nvälähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.\n\n\"Ah, ah, herra Colbert\", virkahti herttuatar, \"suokaa minulle anteeksi!\nEn tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte\nenemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää.\"\n\n\"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat\nlaskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin.\"\n\n\"Te tingitte?\"\n\n\"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa.\"\n\n\"Paljonko minulle tarjoatte?\"\n\n\"Kaksisataatuhatta livreä.\"\n\nHerttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.\n\n\"Malttakaas\", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.\n\n\"Suostutteko te?\"\n\n\"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä.\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki.\"\n\n\"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar.\"\n\n\"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut\nkuningatarta.\"\n\n\"No?\"\n\n\"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille.\"\n\n\"Kuningattarenko?\"\n\n\"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten\nlakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos\nsiihen toimitetaan tilaisuus.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon.\nTiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä\nuseammin.\"\n\n\"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan,\nettä meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä.\"\n\n\"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti.\"\n\n\"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää\nkutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan\nnaaras.\"\n\n\"Entä sitten, madame?\"\n\n\"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä.\nHän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin\nkuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän\nitsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu\nruhjevammasta.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät\netsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan\nkaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja\nerikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin\nlääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra\nColbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä\nkuningattaren luo.\"\n\n\"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle.\nArvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta\nkohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde.\"\n\n\"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä\nhenkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin\nyksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te\nhankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn\npyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän\nkirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta.\"\n\nNousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti\nherra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli\nkäynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.\n\n\"Madame\", sanoi hän piankin, \"minulla on ilo suorittaa teille nuo\nsatatuhatta écua.\"\n\n\"Oo!\" virkahti herttuatar.\n\n\"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?\"\n\n\"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te\nluotatte?\"\n\nVakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat\nmustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan\nhänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.\n\n\"En kehenkään\", lausui hän.\n\n\"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?\"\n\n\"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä\nkirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne\ntarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota\nkehenkään.\"\n\nHerra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki\nnumeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen\nrehellinen hävyttömyyteen asti.\n\n\"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame\", sanoi hän, \"kahtena\nrahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?\"\n\n\"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja,\nherra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie.\"\n\n\"Sallikaa, että valjastutan hevoseni.\"\n\n\"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur.\"\n\nColbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren\nehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka\noli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille,\nvarmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra\nFouquetille.\n\nKun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.\n\n\"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?\" kysyi hän.\n\n\"Myönnän sen.\"\n\n\"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?\"\n\n\"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin\nvakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa\nminulle ikävyyksiä.\"\n\n\"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja\nottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan...\nmitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä,\nsen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele:\nvaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä,\nkun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo.\"\n\n\"Kuningattarenko?\"\n\n\"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto,\njoka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille\nmerkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista\nhintaa.\"\n\n\"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan.\"\n\n\"Niinkö!... Miksette?\"\n\n\"Koska luotan teihin rajattomasti.\"\n\n\"Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta\nécua...?\"\n\n\"Ne ovat tässä.\"\n\nIntendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi\nherttuattarelle.\n\n\"Te olette saanut maksun\", virkkoi hän.\n\n\"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita.\"\n\nNäin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli\nkaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän\nsykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa\nvirskumista.\n\nHerttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella\nnauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen\nhermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta\nja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä\nomituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen.\nHerttuatar nauroi yhä.\n\n\"Kas tässä\", toimitti hän, \"herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne\novat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on\nriisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita\nnimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra\nColbert\", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa\nrintamuksessa, \"se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua\nkuningattaren luo.\"\n\n\"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen\nmajesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin,\nettä minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä\nminulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka\ntoimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin.\"\n\n\"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen.\"\n\n\"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat\nsairaita?\"\n\n\"Beguininunniksi.\"\n\n\"Te olette beguininunna.\"\n\n\"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta.\"\n\n\"Se on teidän asianne.\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään\nluoksepääsy.\"\n\n\"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen\nmajesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen\nlakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen\nhänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen\nja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset.\nTarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään\nrouva de Chevreusesta.\"\n\n\"Hyvä niinkin.\"\n\n\"Tässä on suosituskirje, madame.\"\n\n\n\n\n181.\n\nKarhun talja.\n\n\nColbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle\nistuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti\nkeveästi ja poistui.\n\nIntendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut\nkirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville\nja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin.\nSihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon\ntavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen\nparlamentinistunnon pääkohtia.\n\nColbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja\nhymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä\naavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison\npäänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.\n\nTällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva,\njäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus\nilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata\nherransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien\nparissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta.\nHänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen\nsamalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä\nnojaten.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Vanel\", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan\nhavahtuen.\n\n\"Hyvää iltaa, monseigneur\", vastasi Vanel luontevasti.\n\n\"Teidän on sanottava monsieur\", huomautti Colbert sävyisästi.\n\n\"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä\", virkkoi Vanel\njärkkymättömän levollisesti; \"te olette ministeri!\"\n\n\"En vielä!\"\n\n\"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän\n_ylhäisyytenne_ itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun\npuhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani\nkahden kesken.\"\n\nColbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista\nlukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli\nvilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään\nmonseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut\nmitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen.\nRahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli\nkuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt\nalistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän\nvirkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun\nkirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen\nintendentille.\n\n\"Mikä se on, Vanel?\"\n\n\"Kirje vaimoltani, monseigneur.\"\n\nColbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti\ntaskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.\n\n\"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?\" virkahti suojelija yhtäkkiä.\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?\"\n\n\"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä.\"\n\n\"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia\npitemmälti työtä sen asioissa.\"\n\n\"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee\ntilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa.\"\n\n\"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?\"\n\n\"Luulen kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle.\"\n\n\"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?\"\n\n\"Ostaa virka.\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat\ntyydyttää.\"\n\n\"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää.\"\n\n\"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?\" kysyi Colbert.\n\n\"En minkäänmoista.\"\n\n\"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman\nrasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin\nvirka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka\nhimmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui\nkuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan\nsyvällekin.\n\n\"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?\"\noudoksui Vanel. \"En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin.\"\n\n\"Aivan niin, hyvä neuvos.\"\n\n\"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan,\nsen pitänee olla myytävänä?\"\n\n\"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla...\"\n\n\"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin\nvaltuudet?\"\n\n\"Niin puhutaan.\"\n\n\"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!\" Ja Vanel\npuhkesi nauruun.\n\n\"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?\" kysyi Colbert vakavasti.\n\n\"Peloittaisiko! Ei suinkaan...\"\n\n\"Eikä haluttaisikaan?\"\n\n\"Monseigneur tekee minusta pilaa\", sanoi Vanel; \"kuinka ei\nparlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?\"\n\n\"No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle.\"\n\n\"Monseigneur kyllä sanoo.\"\n\n\"Siitä on huhu liikkeellä.\"\n\n\"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois\nkilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään.\"\n\n\"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen\nsattumusten yläpuolella, herra Vanel.\"\n\n\"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään\ntapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita\nmaailmassa on.\"\n\n\"Mikseivät?\"\n\n\"Kun nämä ovat köyhiä.\"\n\n\"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti\ntulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?\"\n\n\"Kaikki, minkä omistan, monseigneur.\"\n\n\"Siis minkä verran?\"\n\n\"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen.\"\n\n\"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?\"\n\n\"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun\nseitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän\nnyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi\nuskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut...\"\n\n\"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?\"\n\n\"Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa.\"\n\n\"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?\"\n\n\"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan\nkäteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään\nole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään.\"\n\nColbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi\nmiettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa\nitsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua,\nrohkenematta avustaa sitä.\n\n\"Selittäkää minulle tarkoin\", virkkoi Colbert sitten,\n\"yliprokuraattorin viran valtuudet.\"\n\n\"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista\nvastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista\nranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai\nprinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen\ntoimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun\nsammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse\nkuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin\ntaasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa\nvirallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin\nhyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä.\"\n\n\"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?\" kysäisi Colbert äkkiä\nmuuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.\n\n\"Minäkö\", huudahti tämä. \"Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa\nteille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta\nlivreä.\"\n\n\"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne.\"\n\n\"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä.\"\n\n\"Kunnon mies!\"\n\n\"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!\"\n\n\"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen\ntakuuseen puolestanne.\"\n\n\"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa.\"\n\n\"Siitä en ole huolissani.\"\n\nVanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin\naavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä\nkannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan\npitäneet joutavana puheena.\n\n\"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!\" lausui hän kuitenkin.\n\n\"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin\nteille herra Fouquetin asiasta?\"\n\n\"Huomautti siitä myös Pélisson.\"\n\n\"Suoraanko vai viittauksena?\"\n\n\"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan\nkoota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja\netevimmälle edustajalleen.\"\n\n\"Ja mitä te vastasitte?\"\n\n\"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi\ntarvis.\"\n\n\"Haa, te siis pidätte hänestä?\" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan\nleimahti viha.\n\n\"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on\nvelkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava\nparlamentin kunnia.\"\n\n\"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan\nkuin hoitaa sitä virkaa\", sanoi Colbert.\n\n\"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka\ntapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä.\nMutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta\nnoudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen\nkunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'\"\n\n\"Tuo on nimenomainen hanke.\"\n\n\"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur.\"\n\n\"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai\nPélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä\nystävää?\"\n\n\"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa.\"\n\n\"Runoniekka la Fontainen?\"\n\n\"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra\nFouquet oli perheeni ystäviä.\"\n\n\"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin\npuheille otollisimpana hetkenä.\"\n\n\"Mielelläni; mutta rahat?\"\n\n\"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa\nhaltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta.\"\n\n\"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte\nkuninkaan, menette edelle rahaministeristä.\"\n\n\"Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille\nneljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia.\"\n\n\"Niin, niin, lainastahan on kysymys.\"\n\n\"Minä lainaan sen summan, niin.\"\n\n\"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen\nvalmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä\nyhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra\nFouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?\"\n\n\"Kahdeksan vuoden maksuaika.\"\n\n\"Oh, se on erinomaista!\"\n\n\"Kiinnitys itse virkatuloihin.\"\n\n\"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?\"\n\n\"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran\nsadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen\nhoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista\nsuuntaa.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi Vanel hätkähtäen.\n\n\"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?\"\nkysyi Colbert kylmästi.\n\n\"Ei, ei!\" vastasi toinen pikaisesti.\n\n\"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää\nnyt herra Fouquetin ystävien luo...\"\n\n\"Minä lennän...\"\n\n\"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi...\"\n\n\"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta.\"\n\n\"Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan\nkirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen\npelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!\"\n\n\"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea...\"\n\n\"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle...\nMenkäähän!\"\n\n\n\n\n182.\n\nHaudattu salaisuus esille.\n\n\nLeskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de\nMottevillen ja _señora_ Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti\nodotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli\nhyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan\nhäntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät\ntoisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista\nseikoista.\n\nKruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi\nmetsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko\nmaailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa\nlatinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään\nperhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi\nvaltiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin\nkeskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki\nteeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden\nvahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren,\nleskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta;\nvalituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de\nla Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä\nsoimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:\n\n\"_Estos hijos!\"_\n\n-- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus\ntuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään\nItävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa\nkätkettynä kummallisia salaisuuksia.\n\n\"Niin\", säesti Molina, \"ja lapsille äidit uhrautuvat.\"\n\n\"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa\", virkahti leskikuningatar ja\nikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa\nvaljun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan,\ntuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin\nsilmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana\nelähtyvän uhkaamaan.\n\nItävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina\nalkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville\noli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen\nilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä\nymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas,\nyrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen\nkorviansa.\n\nHänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas \"hm!\" perin\nvarovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan\npuuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.\n\nHän nosti heti päätänsä.\n\n\"Koskeeko taas?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?\"\n\n\"Teidän majesteettinne voihkaisi.\"\n\n\"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan.\"\n\n\"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona.\"\n\n\"Mitä varten siellä?\"\n\n\"Madamella on hermovaivansa.\"\n\n\"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun\ntoinen lääkäri parantaisi Madamen...\"\n\nRouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.\n\n\"Toinen lääkäri kuin herra Valot?\" hän sanoi; \"kuka siis?\"\n\n\"Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen\nminiäparkani!\"\n\n\"Teidän majesteettinne myöskin.\"\n\n\"En paljonkaan tänä iltana.\"\n\n\"Ei ole sanomista, madame!\"\n\nJa ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi\nsamassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet\nvaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti\nuhkaavan äkillinen taintumus.\n\n\"Lääkkeeni!\" sopersi hän.\n\n\"Jo, jo!\" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään\nnoutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi\navattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan\ntoviin ja mutisi:\n\n\"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä\ntahtonsa!\"\n\n\"Ei pahoinvoinnista kuole\", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin\nkaappiin.\n\n\"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?\" kysyi rouva de Motteville.\n\n\"Voin kyllä paremmin.\"\n\nJa Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen\nespanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.\n\nMutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:\n\n\"Omituista!\"\n\n\"Mikä on omituista?\" kysyi leskikuningatar.\n\n\"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte\ntätä kipua?\"\n\n\"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville.\"\n\n\"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän\nmajesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja\nsamalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt\nkuninkaaksemme.\"\n\nLeskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi\näänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö\nhäntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein\nraivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa\nrouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon\nsalaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan.\nSilloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:\n\n\"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun\nviidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri\ntuska\", hän lisäsi hyvin hiljaa, \"liian suuren ilon sovituksena!\"\n\nItävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja\najattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät\nläpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.\n\n\"Meidän on mentävä levolle\", muistutti señora Molina.\n\n\"Hetimiten, Molina.\"\n\n\"Jättäkäämme kuningatar\", lisäsi itsepintainen espanjatar.\n\nRouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui\nhiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja\nsen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat\nsilmänsä.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. \"Jätä meidät vain,\nMotteville; menehän.\"\n\nSana _meidät_ kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa.\nSe merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen\nselvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli\nsaapuvilla yksi henkilö liikaa.\n\n\"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?\" kysyi ranskatar.\n\n\"Kyllä\", vastasi espanjatar omasta takaa.\n\nRouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha\nkamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa\noli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren\nkyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora\nMolinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen\nryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:\n\n\"Apukeino, apukeino!\"\n\n\"Mikä apukeino, _chica_?\" tiedusti Itävallan Anna.\n\n\"Teidän majesteettinne tautiin\", vastasi kamarineito.\n\n\"Kuka sen tuo?\" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. \"Herra Valot?\"\n\n\"Ei, muuan nainen Flandriasta.\"\n\n\"Flandriasta? Espanjasta?\" kysyi leskikuningatar.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Kuka hänet on tänne lähettänyt?\"\n\n\"Herra Colbert.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Hän ei sanonut sitä.\"\n\n\"Mikä hän on asemaltaan?\"\n\n\"Sen hän selittää itse.\"\n\n\"Miltä hän näyttää?\"\n\n\"Hän on naamioitu.\"\n\n\"Käy katsomassa, Molina\", käski leskikuningatar.\n\n\"Sitä ei tarvita\", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä\nääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren\nrajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien\naukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään:\n\"Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen,\njoka voi parantaa teidän majesteettinne.\"\n\nKaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.\n\n\"Puhukaa\", käski sitten leskikuningatar.\n\n\"Sitten kun olemme yksinämme\", vastasi tuntematon.\n\nItävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois.\nBeguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien\nhäntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään\ntähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.\n\n\"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas\", aloitti Itävallan Anna,\n\"koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan\nparannusta?\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä.\"\n\n\"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?\"\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Mainitkaa heidät minulle.\"\n\n\"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä\nei jo ole herännyt eloon muistoja.\"\n\nItävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen\nsalamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin\ntuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta\nuteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:\n\n\"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella\nnaamioituna?\"\n\n\"Suvaitkaa se minulle, madame\", vastasi beguininunna nöyrästi.\n\n\"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte\nnaamionne.\"\n\n\"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä,\nantamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa\nlievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän\nmajesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame,\nhyvästi!\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren\npahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.\n\n\"Olette oikeassa\", hän myönsi; \"kärsivien ei sovi halveksia Jumalan\nlähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa\nminulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä\nvalitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!\"\n\n\"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte\", sanoi nunna; \"olen\nvarma siitä, että sekin kärsii.\"\n\n\"Sieluni?\"\n\n\"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne\njättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa\nsinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei\nkuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta\nveressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai\ntaltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä\nja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan.\nSellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin;\nettekö te kärsi niistäkin?\"\n\nAnna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin\nhänen nuoruudessaankin.\n\n\"Mainitsemanne koettelemukset\", hän sanoi, \"kuuluvat meidän elämäämme,\nmaan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen.\nMilloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa\nkuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset\nhuolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa\nvoimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen:\nlähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut\nkylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän\nluotettavuus ole riittävä.\"\n\n\"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen,\nmadame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne.\"\n\n\"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta\nsanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama\nennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään\ntulevaisuutta.\"\n\n\"Minä olisin luullut\", virkkoi beguininunna päättävästi, \"että teitä\npeloittaa pikemmin menneisyys.\"\n\nTuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen\nhuudahti lyhyen käskevästi:\n\n\"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja\nselvästi, taikka...\"\n\n\"Älkää uhatko, kuningatar\", keskeytti beguininunna sävyisästi. \"Olen\ntullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären\npuolesta.\"\n\n\"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö.\"\n\n\"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö\ntodella edusta ystävätärtä.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta\nvuoden kuluessa?...\"\n\n\"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni.\"\n\n\"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen\nkuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut\nmitään murhetta teidän majesteetillenne.\"\n\n\"En käsitä teitä\", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän\npuri hampaansa yhteen.\n\n\"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että\nkuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli\nyksitoista?\"\n\n\"Kyllä\", änkkäsi kuningatar.\n\n\"Puoliyhdeltä\", jatkoi beguininunna, \"oli _dauphin_[13] jo tunnustettu\nRanskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut\nhänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi\nSaint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua.\"\n\n\"Ihan niin\", jupisi kuningatar.\n\n\"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin,\nprinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri\nBouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän\nmajesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin\nnoin seitsemään asti?\"\n\n\"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma\ntietää.\"\n\n\"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain\nharvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan\noli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut\nsalaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo\nPéronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin.\"\n\nKuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän\ntunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.\n\n\"Kello oli kahdeksan\", pitkitti tuntematon nainen. \"Kuningas söi\nhyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu\nja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet\nylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja\nkaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli\nsai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin\nsylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten\navautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä\nteidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne\nilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat\nsyrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita\nvaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli\nensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne\ntilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä\nsurkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan\nkuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet\nhuoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte,\nmadame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka\ntuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui\nvaltiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin\nonnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä\nteidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut\nkruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan\nsiunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä\nsanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät\nherrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne\nääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä\nkohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen:\n'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen\nvaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja\nhuudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'\"\n\nBeguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen\nvaltaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut\ntaaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän\nkuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko\nrukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa\nvastaan.\n\n\"Voi, älkää luulko\", huudahti nunna, \"että kuningatar oli huono äiti,\njoskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla\nvaltaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä\npoloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa,\nkun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen\nsuljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!\"\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" mutisi leskikuningatar heikosti.\n\n\"Pianhan\", pitkitti beguininunna ripeästi, \"kuningas alkoi vapista\nRanskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana\nhetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen\noikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de\nRichelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan:\n'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on\nvaralta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme\nainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin\nJumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen\nmerkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa\nvallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'\"\n\nItävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.\n\n\"Te tiedätte liikaa\", hän sanoi kumealla äänellä, \"koska olette\nkajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta\nne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä\nrikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan\nhenkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua\npeloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin;\nsen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä\nhenkennekään enää kuulu teille!\"\n\nJa leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta\nuhkaukselleen.\n\n\"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja\nvaiteliaisuus\", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.\n\n\"Chevreusen herttuatar!\" huudahti Itävallan Anna.\n\n\"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta.\"\n\n\"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar\", mutisi Itävallan Anna.\n\"Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on\nystävänsä surmaamista!\"\n\nJa nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi\nkarvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:\n\n\"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!\"\n\n\n\n\n183.\n\nKaksi ystävätärtä.\n\n\nLeskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi\nsitten:\n\n\"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti,\nherttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi\ntuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar.\"\n\n\"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden\nisoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden\neroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden\nkuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka\ntosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat\nkoko maailman suuresti kadehtimia.\"\n\n\"Mitä iloja?\" kysyi Itävallan Anna katkerasti. \"Kuinka voit sitä sanaa\nollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä\nruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?\"\n\nRouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.\n\n\"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!\" hän sitten\nhuomautti.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta\nunohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen\nvuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita\nlumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan\najatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja\nnälkään päivänpolttamilla kedoilla.\"\n\nLeskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.\n\n\"Tiedättekös\", hän sanoi, \"on tosiaan pahoin tehty, että teidät\njätettiin ihan oman onnenne varaan.\"\n\n\"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan,\nmadame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa.\"\n\n\"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti,\nherttuatar\", vastasi leskikuningatar; \"mutta minä kaiketi voisin...\nsalaisesti...\"\n\nHerttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti\npuhujassa rauhattomuutta.\n\n\"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne\", kiirehti hän lisäämään.\n\n\"Kiitos, madame!\"\n\n\"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni.\"\n\n\"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?\"\n\n\"Kaikkialla.\"\n\n\"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa.\"\n\n\"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat\nd'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa\nhyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua.\"\n\n\"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi\nsiskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on\nainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään\nennen.\"\n\n\"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti.\"\n\n\"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia\nsalaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen\ntarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan\nkaikki vanhat paperit järjestykseen.\"\n\nLeskikuningatar hätkähti.\n\n\"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun\nkuolemani\", jatkoi herttuatar.\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan\nnelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän\nentisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme.\"\n\n\"Ettekö ole polttanut...?\" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.\n\n\"Voi, rakas hallitsijattareni\", vastasi herttuatar, \"ainoastaan\npetturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!\"\n\n\"Petturitko?\"\n\n\"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja\nmyyvät sitten.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin\nsilmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan\nkuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa,\ntunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän\nmajesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava\npaperi ja polttakaa se itse.'\"\n\n\"Vaarallinen paperi! Mikä?\"\n\n\"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se\nkoskee kovin hankalaa asiaa.\"\n\n\"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!\"\n\n\"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte\nminun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa.\nTeidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton\nlapsi'.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de\nChevreuse viritteli ansaansa.\n\n\"Niin, onneton, kovin onneton!\" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna;\n\"kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen\nsitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar\npani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän\nmielenkiinnon.\n\n\"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä\nniinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman\nsilmiltä lippaaseensa lakastumaan.\"\n\n\"Kuollut!\" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti\nilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus\nlieventänyt. \"Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?\"\n\n\"Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka\nei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä.\"\n\n\"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää.\"\n\nItävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä.\nRouva de Chevreuse jatkoi:\n\n\"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä\ntämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena;\nsentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne.\nVoi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut\nnäin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän\nmajesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!\"\n\n\"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?\"\n\n\"Ei, madame.\"\n\n\"Mitä siis kerrottiin?\"\n\n\"Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta.\"\n\n\"Sanokaa kuitenkin.\"\n\n\"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja\nmajesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen,\ntiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin\nkun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin.\nNaamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu\nhuomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja\nhovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen.\"\n\n\"No -- ja sitten?\"\n\n\"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet\npaikkakunnalta.\"\n\n\"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan\näkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan\npitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan\nvarassa.\"\n\n\"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei\nvoi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole\nkummallista...\"\n\n-- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar.\n\n\"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt\nkuulustamassa lapsen vointia, se henkilö...\"\n\n\"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!\"\n\n\"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme,\nettä se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua\nTourainessa...\"\n\n\"Tourainessa?\"\n\n\"Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä\nkumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei\nvielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan\nkukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää\nosaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän\nmajesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille\nnyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni.\"\n\n\"Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä\nitsestännekin.\"\n\n\"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!\"\n\n\"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle\npahastuksissanne, herttuatar?\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän\nmajesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?\"\n\n\"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua\nkuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä.\"\n\n\"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame.\"\n\n\"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin\nte, herttuatar.\"\n\n\"Muistaako teidän majesteettinne sen?\"\n\n\"Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar.\"\n\n\"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!\"\n\n\"No, minkä todisteen voin antaa?\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Pyytäkää minulta jotakin.\"\n\n\"Minäkö pyytäisin!\"\n\n\"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä\njaloin ja ylväin sielu.\"\n\n\"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame\", sanoi herttuatar jo huolestuen.\n\n\"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti.\"\n\n\"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame.\"\n\n\"No, sitten minulla on hyvät toiveet!\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut\nminulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut\nonnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties\nnyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni\ntahtovani sitä.\"\n\nHerttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli\nviehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun\nkuningatar uudestaan kehoitti:\n\n\"Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?\"\n\n\"Minun siis täytyy selittää?...\"\n\n\"Empimättä.\"\n\n\"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa,\nehtymätöntä onnellisuutta...\"\n\n\"Ryhdymme heti järjestämään asiaa\", virkahti kuningatar käyden hieman\nlevottomaksi. \"Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään\nhuomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen\naviopuoliso.\"\n\n\"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar.\"\n\n\"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista\nkaikua kauniista nuoruudesta.\"\n\n\"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna...\"\n\n\"Vieläkö osaat espanjankieltä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi.\"\n\n\"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi\npäiviksi vieraisille Dampierreen.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" huudahti kuningatar hämmästyneenä.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä\nkaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko\nsiis suostua?\"\n\n\"Kyllä, kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Oi, kiitos!\"\n\n\"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti\", jatkoi kuningatar\nepäluuloisena, \"jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin\nhyötyäkin.\"\n\n\"Hyötyäkö?\" huudahti herttuatar nauraen. \"Oh, ei, ei, -- mutta\ntuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on\nlupauksenne?\"\n\n\"Se on sovittu.\"\n\nHerttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä\nkiihkeästi.\n\n-- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja...\nhänellä on jalomielinen sielu.\n\n\"Teidän majesteettinne\", aloitti herttuatar jälleen, \"voitteko suoda\nminulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?\"\n\n\"Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?\"\n\n\"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren\nkuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa.\nMutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne\nvastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; \"satatuhatta écua!\nKartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?\"\n\n\"Juuri se verran.\"\n\n\"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar.\"\n\n\"O, en rohkenisi...\"\n\n\"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua\noikeastaan ole paljon.\"\n\n\"On minusta.\"\n\n\"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää\nvaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne,\nherttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää\nherra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon\nkohteliaampi mies.\"\n\n\"Maksaako hän?\"\n\n\"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa\nhän minun asiassani epäisi.\"\n\nKuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle,\nhyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.\n\n\n\n\n184.\n\nJean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.\n\n\nSen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on\nsaanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka\nkertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin\nkuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat\nniin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin\nmarkkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen\nruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien\nliikuttamana.\n\nPalatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan\nvastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.\n\nJo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella\ntalossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja\nhuimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä\nkoskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa\ntekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.\n\nHerra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta\npuutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat\njoutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien\nvälittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut.\nYli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat,\nettä jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi\nheidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti\nVatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.\n\nMutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat\nsentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat\nraha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja\nGourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja\npuheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden.\nJa tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä\nystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei\nsuinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan\nperältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista\nMaalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon\nlyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei\nkoskaan odotuttanut.\n\nKello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.\nKun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan\nPélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka\novet hän oli sulkenut.\n\n\"No\", virkkoi hän, \"mitä uutta?\"\n\nPélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.\n\n\"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne\novat tässä maksuosoituksina.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Gourville, \"ei enää puutu kuin\nsatayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta.\"\n\n\"Mistä maksusta?\" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi\nsanonut: -- Oletteko lukenut Barukia?\n\n\"Hän on suurenmoinen!\" huudahti Gourville. \"Mitä! Juuri tehän\nilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi\nmyyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä\nkeräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne\nrahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman\nosuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?\"\n\nYleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.\n\n\"Anteeksi, anteeksi\", virkkoi hän, \"minä en ollut sitä unohtanut. Oh,\nen; minä vain...\"\n\n\"Sinä vain et enää muistanut\", vastasi Loret.\n\n\"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja\nmuistamattomuuden välillä on suuri ero.\"\n\n\"Siis\", lisäsi Pélisson, \"te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun\nrovon?\"\n\n\"Myydystäkö? En.\"\n\n\"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?\" kysyi Gourville\nkummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.\n\n\"Vaimoni ei tahtonut\", vastasi viimemainittu.\n\nUutta naurua.\n\n\"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?\"\n\n\"Kyllä, ja vieläpä ratsain.\"\n\n\"Jean-parka!\"\n\n\"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna.\"\n\n\"Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?\"\n\n\"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä\nperuutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun.\"\n\n\"Oikein!\" virkkoi runoilijatoveri. \"Ja te taistelitte?\"\n\n\"En oikein osaa sanoa.\"\n\n\"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?\"\n\n\"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin\nneljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut.\"\n\n\"Entä vastustaja?\"\n\n\"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle.\"\n\n\"Erinomaista!\" huudettiin kaikilta tahoilta. \"Kyllä te varmaan\ntulistuitte?\"\n\n\"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen.\"\n\n\"Oikeinko totta?\"\n\n\"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän.\"\n\n\"Ja te?\"\n\n\"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten\nnousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen.\"\n\nKukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?\" kysyttiin la Fontainelta, kun\nnaurun remu oli vähän hiljentynyt.\n\n\"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen.\"\n\n\"Kertokaa!\"\n\n\"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia\nrunoja?\"\n\n\"Tottahan toki\", vastasi seurue.\n\n\"Ja että\", jatkoi la Fontaine, \"niitä hyvin vähän painetaan?\"\n\n\"Lait ovat tosiaan ankaria.\"\n\n\"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä.\nSenvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta\nrunomittaista juttua.\"\n\n\"Ohoo, rakas runoilija!\"\n\n\"Erinomaisen mehevää.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Tavattoman ujostelematonta.\"\n\n\"Hei, hei, pentele!\"\n\n\"Minä sijoitin siihen\", jatkoi runoilija kylmäverisesti, \"kaikki\nlemmekkäät sanat, mitä löysin.\"\n\nKaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa\nnimilaattaa tavaralleen.\n\n\"Ja\", pitkitti hän, \"minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä\nBoccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Pélisson. \"Mutta sittenhän se tuomitaan.\"\n\n\"Luuletteko niin?\" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. \"Vannon, etten\ntehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi.\"\n\nTämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.\n\n\"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta\nlivrestä\", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. \"Hartauskirjoista\nmaksetaan puolta vähemmän.\"\n\n\"Olisi ollut parempi\", virkkoi Gourville nauraen, \"kyhätä kaksi\nhartauskirjaa.\"\n\n\"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia\",\nvastasi la Fontaine tyynesti. \"Kahdeksansataa livreäni on tässä\npienessä massissa; minä tarjoan ne.\"\n\nJa hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.\n\nSitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä.\nToisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle\nneljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei\nollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen\nvaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan\ntekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.\n\nRahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin\npuikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen,\njoka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli\ntyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit;\nnähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan\nsulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan\naineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan\nkynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset\nsormensa kultaan ja hopeaan.\n\n\"Vaivainen almu\", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, \"joka\nhäviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen\ntäyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos,\nystävät, kiitos!\"\n\nJa koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka\nfilosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la\nFontainea virkkaen:\n\n\"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja\ntoimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!\"\n\n\"Ei se tee mitään!\" vastasi runoilija. \"Odottakootpa saamamiehenne\nkaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka\nkukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi.\"\n\n\n\n\n185.\n\nLa Fontaine kaupanvälittäjänä.\n\n\nFouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.\n\n\"Rakas runoilijani\", sanoi hän, \"kirjoittakaa sata tarinaanne ei\nainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen\nniistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla\nmestariteoksella.\"\n\n\"Ohoo!\" äännähti la Fontaine ylväästi; \"ei pidä luulla, että minä olen\ntuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo\nensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa.\"\n\n\"Hei!\" huudahdeltiin joka taholta; \"herra de la Fontaine onkin tänään\näveriäs!\"\n\n\"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari\",\nvirkkoi Fouquet hilpeästi.\n\n\"Juuri niin\", vastasi la Fontaine.\n\n\"Nopeasti, nopeasti!\" huusi seura.\n\n\"Olkaa varuillanne\", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, \"teillä on\nollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli\nmaalin.\"\n\n\"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne\nantaa minulle varmaan hyväksymisensä.\"\n\n\"On kysymys miljoonista?\" sanoi Gourville.\n\n\"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville\",\nvakuutti runoilija lyöden rintaansa.\n\n\"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!\" huusi Loret.\n\n\"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista\", huomautti\nFouquet.\n\n\"Kas, herra yli-intendentti\", sanoi la Fontaine, \"te ette ole\nyliprokuraattori, vaan runoilija.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat\nkirjailijat.\n\n\"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja\ntaiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille\nsovi.\"\n\n\"Sen tunnustan\", myönsi Fouquet hymyillen.\n\n\"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?\"\n\n\"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen.\"\n\n\"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte\nkiintyä parlamenttiin?\"\n\n\"Ohoh\", tokaisi Pélisson, \"puhutaanko täällä politiikkaa?\"\n\n\"Minä kysyn\", jatkoi la Fontaine, \"soveltuuko herra Fouquetille\nkauhtana vai eikö?\"\n\n\"Se riippuu vaatturista\", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.\n\n\"Käyttäjästä on kysymys\", virkkoi Loret.\n\n\"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan\", selitti Conrart, \"niin\nmeillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan\npahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa,\nväitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on\ntodellinen pelätti.\"\n\n\"_Fugiunt risus leporesque_\", lausui Loret.\n\n\"Pakenee nauru ja hilpeys\", tulkitsi eräs oppinut.\n\n\"Minä en kääntäisi _lepores_ sillä tavalla\", huomautti Pélisson\nvakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.\n\n\"Ja miten te sen kääntäisitte?\" kysyi la Fontaine.\n\n\"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'\"\n\nNaurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.\n\n\"Miksi jänikset?\" vastusti Conrart närkästyneenä.\n\n\"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen\nvoimansa tunnusmerkeissä.\"\n\n\"Ohoo!\" hymähtelivät runoilijat.\n\n\"_Quo non ascendant_\", virkkoi Conrart, \"minusta näyttää\nyliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä.\"\n\n\"Ja minusta välttämättömältä\", tokaisi itsepäinen Pélisson. \"Mitä te,\nGourville, siitä ajattelette?\"\n\n\"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä\", vastasi tämä, \"mutta samalla\najattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi.\"\n\n\"Ja minä yhdyn Gourvilleen\", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun\nmielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita\npainavampi.\n\n\"Puolitoista miljoonaa!\" murahti Pélisson. \"_Pardieu_, tunnenpa\nintialaisen sadun...\"\n\n\"Kertokaa se minulle\", kehoitti la Fontaine; \"minunkin pitäisi tuntea\nse.\"\n\n\"Kertokaa, kertokaa.\"\n\n\"Kilpikonnalla oli kuori\", aloitti Pélisson, \"jonka suojaan se\nvihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille:\n'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää\nsinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle\nkilvestäsi puolitoista miljoonaa.'\"\n\n\"Hyvä!\" nauroi yli-intendentti.\n\n\"Ja sitten?\" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti\nkiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.\n\n\"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan\nnäkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla\nnokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa.\"\n\n\"_Ho mythos deloi_?\"...[16] virkkoi Conrart.\n\n\"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa.\"\n\nLa Fontaine otti asian vakavasti.\n\n\"Te unohdatte Aiskhyloksen\", hän sanoi vastustajalleen.\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Kaljupään Aiskhyloksen.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka,\narvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija\n-- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen\nkaljuunsa.\"\n\n\"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa\", lausui Fouquet, joka oli\nkäynyt miettiväiseksi; \"jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli\nkilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen\nkuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa\npuolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija\nkuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle\nkuoreni.\"\n\n\"_Rara avis in terris_!\"[17] huudahti Conrart.\n\n\"Kuten musta joutsen, eikö niin?\" lisäsi la Fontaine. \"No, sellaisen\nmustan linnun olen minä löytänyt.\"\n\n\"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?\" huudahti Fouquet.\n\n\"Olen, monsieur.\"\n\n\"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä\",\nyritti Pélisson väittää.\n\n\"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut\", virkkoi Conrart.\n\n\"Sen voin todistaa\", vakuutti Gourville.\n\n\"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni\nlaatii\", sanoi Fouquet nauraen. \"No, kuka se ostaja olisi, la\nFontaine?\"\n\n\"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Vanel.\"\n\n\"Vanel!\", huudahti Fouquet. \"Vanel! Hän, jolla on vaimona...?\"\n\n\"Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur.\"\n\n\"Se oiva mies!\" virkkoi Fouquet harrastavasti. \"Pystyisikö hän\nyliprokuraattoriksi?\"\n\n\"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur\", sanoi Gourville, \"ja\ntehdä ihan kuten te olette tehnyt.\"\n\n\"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine.\"\n\n\"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen\nkäyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut\nSaint-Mandéhen.\"\n\n\"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa\",\nkeskeytti Loret.\n\n\"Ei, Herran nimessä, ei!\" lausui Fouquet säveästi. \"Hän ei ole\nmustasukkainen.\"\n\n\"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen\nviinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan.\"\n\n\"Onko hänellä vastuksia?\"\n\n\"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan.\"\n\n\"Ja hän sanoi teille...?\"\n\n\"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin\nnimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee\nyliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan\nsairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta.\"\n\n\"Perhana!\"\n\n\"Vaimoparka!\" virkahti Fouquet.\n\n\"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.\nSaattepa nähdä, miten tämän asian hommasin.\"\n\n\"Antakaa kuulua!\"\n\n\"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on\njulman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra\nFouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren\ntarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin\nneljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on\nmyynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'\"\n\n\"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa\", virkkoi abbé Fouquet\nmielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.\n\n\"Rouva Vanel-parka!\" mutisi Fouquet.\n\nPélisson kohautti olkapäitään.\n\n\"Häijyläinen!\" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.\n\n\"Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan\nkorvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut.\"\n\nPélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä\nkohdistuivat uuteen päämäärään.\n\n\"No\", kysyi la Fontaine, \"mitä sanotte kaupanvälityksestäni?\"\n\n\"Se on erinomainen homma, paras runoilija!\"\n\n\"Niin\", virkkoi Gourville; \"mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa,\njolla ei edes ole suitsien hintaa.\"\n\n\"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin\", jatkoi abbé\nFouquet.\n\n\"En luule sitä\", sanoi la Fontaine.\n\n\"Mitä te siitä tiedätte?\"\n\n\"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua.\"\n\n\"Kah, jos sillä on ratkaisukin\", huudahti Gourville, \"niin miksi\nviivytellä tiellä?\"\n\n\"_Semper ad adventum_, eikö niin?\" virkkoi Fouquet ylhäisen,\nkielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.\n\nLatinankielen tuntijat taputtivat käsiään.\n\n\"Kertomukseni ratkaisu\", selitti la Fontaine, \"on niin peräti pätevä,\nettä Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen\npyysi minua ottamaan hänet mukaansa.\"\n\n\"Ohoo!\"\n\n\"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille.\"\n\n\"Joten...?\"\n\n\"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella.\"\n\n\"Kuin kovakuoriainen.\"\n\n\"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!\"\n\n\"No, herra Fouquet?\"\n\n\"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä\ntalomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun\ntiedätte, missä hän on.\"\n\n\"Kiirehdin sinne itse.\"\n\n\"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan\", tarjousi abbé Fouquet.\n\n\"Ei mitään tyhmää leikinlaskua\", varoitti Fouquet ankarasti. \"Tehtäköön\nkauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen\nkaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon\nmieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun\ntietämättänikään annoin hänen odottaa.\"\n\nLa Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä\nintoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.\n\n\n\n\n186.\n\nMarkiisittaren malja.\n\n\nNeljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin\ntyöhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme\nalussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin,\nsupattaen muutaman minuutin tämän korvaan.\n\n\"Muistakaa tarkoin\", sanoi hän, \"että kaikki hopeatavarat, kaikki\npöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset,\nkultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de\nBellière saapuu.\"\n\n\"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?\" kysyi\nPélisson.\n\n\"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Menkää, ystäväni.\"\n\nPélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin\nluottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys\nkuuluu vain alempiin luonteisiin.\n\nVanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.\n\n\"Istukaa, monsieur\", kehoitti Fouquet kohteliaasti. \"Kuulutte haluavan\nsaada virkani?\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Paljonko voitte siitä maksaa?\"\n\n\"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on\ntehty tarjouksia.\"\n\n\"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan\nneljäänsataantuhanteen livreen.\"\n\n\"Enempää ei meillä olekaan.\"\n\n\"Voitteko luovuttaa rahat heti?\"\n\n\"Minulla ei ole summaa nyt mukanani\", vastasi Vanel yksinkertaisesti,\npelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli\nodottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.\n\n\"Milloin voitte sen tuoda?\"\n\n\"Milloin monseigneur haluaa.\" Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän\nhäntä pilanaan.\n\n\"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti...\" virkkoi\nFouquet.\n\n\"Oi, monseigneur...\"\n\n\"Mutta\", keskeytti Fouquet, \"jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus\nhuomisaamuun.\"\n\n\"Olkoon niin\", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.\n\n\"Kello kuuteen\", ehdotti Fouquet.\n\n\"Kello kuuteen\", säesti Vanel.\n\n\"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen\nhänen käsiään.\"\n\nJa Fouquet nousi.\n\nSilloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea\nhuimausta, tokaisi hätäisenä:\n\n\"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?\"\n\nFouquet käänsi päätänsä.\n\n\"_Pardieu_!\" virkahti hän. \"Entä te?\"\n\nVanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti\nkätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi\nkostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi\nFouquetin sormia paremmin varmistuakseen.\n\nYli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi hän.\n\nVanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti\ntiehensä.\n\nTuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi\nmiettimään.\n\n\"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut\", hymähti\nhän. \"Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en\nhänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua\nmistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar\nde Bellière on varmaan tuolla.\"\n\nHän osoitti sormellaan salaovea.\n\nTeljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään,\nastuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua\nyhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen\nkellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin\nkohtaamisiin saapumatta.\n\nMarkiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin\naskeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan\nvastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:\n\n\"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille.\"\n\nOnnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa\nVincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka\nparemmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan\npihanpuolisilla ulkoportailla.\n\nMarkiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja\nvaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa\nkultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja\njalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei\nollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden\nkalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin.\nHän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan\ntuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti\nneljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä\nsuoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.\n\n\"Sadantuhannen livren hyvitys!\" huudahti kultaseppä. \"Ah, monseigneur,\nonpa se jalomielistä!\"\n\n\"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur\", virkkoi Fouquet taputtaen häntä\nolalle; \"on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys\nosapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä\nrahojenne korot.\"\n\nNäin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama\nkultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.\n\n\"Ottakaa tämä muistoksi minulta\", hän sanoi kultasepälle, \"ja jääkää\nhyvästi; te olette kunnon mies.\"\n\n\"Ja te, monseigneur\", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena,\n\"olette jalomielinen herra.\"\n\nFouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän\nmeni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo\nympäröivät.\n\nMarkiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.\n\n\"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat\", virkkoi Fouquet, \"madame\ntänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?\"\n\n\"Siksi että madame on naisten kaunein\", yritti joku.\n\n\"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin?\" hymyili markiisitar.\n\n\"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet\nmukailtuja.\"\n\nRouva de Bellière punastui.\n\n\"Ohoh!\" huudahtelivat vieraat. \"Sellaista voi pelotta sanoa naisesta,\njoka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit.\"\n\n\"No?\" kuiskasi Fouquet Pélissonille.\n\n\"Niin, olen vihdoin käsittänyt\", vastasi tämä, \"ja hyvin olettekin\ntehnyt.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi yli-intendentti hymyillen.\n\n\"Monseigneur, pöytä on katettu\", huusi Vatel majesteettisesti.\n\nVieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on\ntapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.\n\nKaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen\nkeskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja\nhopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta,\ntaideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat\nveistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen\naikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä\npiiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään\nhyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat\nsurmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat\nmerkityt madame de Bellièren vaakunalla.\n\n\"Hei\", huudahti la Fontaine, \"niissä on P. ja B.!\"\n\nMutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet\noli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi\ntimanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista\nsommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama\nsardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle\nsommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin\nKleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19]\nemaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen\nkolmijalka kannatteli.\n\nMarkiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut\ntoivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi\nsyvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.\n\nFouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia\npalvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen\nastiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.\n\n\"Messieurs\", virkkoi hän, \"tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de\nBellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa\nlähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä\npinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy\nteidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin\nrakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja.\"\n\nSuunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden\nnaispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli\nmenettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään\nyläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.\n\n\"Ja sitten\", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus\ntenhosi, \"juokaamme myöskin _hänen_ terveydekseen, joka elähdytti\nmadamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee\nrakkautta.\"\n\nNyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä,\nojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat\nFouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta,\njoka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.\n\nNäin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla.\nKukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat\nsukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin\nkaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli\nniin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:\n\n\"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät\nsyödään.\"\n\nHetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten\npäälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen\nkuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili\nuseimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy\nsydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli\nkatsahtanut kelloon.\n\nÄkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden\njyty kuului melun ja laulannan keskellä.\n\nFouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin.\nHän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin\nne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.\n\nVaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo\npari tuntia oli nojannut.\n\n\"Herra d'Herblay, Vannesin piispa\", ilmoitti ovenvartija.\n\nJa Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden\nrunneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli\npolttanut poikki.\n\n\n\n\n187.\n\nMazarinin kuitti.\n\n\nFouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden\nystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä\nhillinnyt.\n\n\"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?\" hän kysyi kuitenkin. \"Vai\npeloittaneeko teitä hulluttelumme melu?\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Aramis kunnioittavasti, \"minä aloitan pyytämällä\nteiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten\npyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista.\"\n\nKun sana \"asioista\" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi,\nnousi Fouquet pöydästä.\n\n\"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay\", hän virkkoi; \"saamme\nolla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla.\"\n\nNäin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa\nhäntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään\nsaliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.\n\nItse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa.\nSinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän\nistahti ja lausui:\n\n\"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?\"\n\n\"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että\nilmoitatte minulle jotakin ikävää.\"\n\n\"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä\", vastasi Aramis.\n\n\"Älkää näännyttäkö minua odotuksella\", sanoi Fouquet hitaasti.\n\n\"No niin, tapasin rouva de Chevreusen.\"\n\n\"Vanhan herttuattaren?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vai hänen haamunsako?\"\n\n\"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse.\"\n\n\"Hampaattomana?\"\n\n\"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella.\"\n\n\"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka\neivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin\nnaiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta.\"\n\n\"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän\ntahtoo teiltä kiristää rahoja.\"\n\n\"Hitto! Millä verukkeella?\"\n\n\"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on...\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä.\"\n\n\"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille.\"\n\n\"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne\nkuuluvat käsittelevän raha-asioita.\"\n\n\"Se ei ole yhtä hupaista.\"\n\n\"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?\"\n\n\"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa,\nparas d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan\nkuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina\npelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen\nkehvellyksestä.\"\n\n\"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on\nherttuattaren sanojen mukaan täsmällinen.\"\n\n\"Mitä esittäen?\"\n\n\"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka\nkäyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää.\"\n\n\"Kolmetoista miljoonaa!\" huudahti yli-intendentti heittäytyen\ntakakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon.\n\"Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs,\nkaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua\nsyytetään.\"\n\n\"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on\nvarmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän\nkauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä.\"\n\n\"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen\", vastasi Fouquet.\n\"Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää.\"\n\nFouquet purskahti sydämelliseen nauruun.\n\n\"Sitä parempi!\" virkkoi Aramis yhä levottomana.\n\n\"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne\novat olleet minulla.\"\n\n\"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän.\"\n\n\"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa\nriidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi\nne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle,\nja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin.\"\n\n\"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä.\"\n\n\"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja\nlähetti minulle sitten vain kuitin.\"\n\n\"Mutta se kaiketi on tallella?\"\n\n\"Onhan toki!\" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja\nkullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.\n\n\"Minä ihailen teissä erityisesti\", virkkoi Aramis todellakin\nihastuneena, \"ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi\nkylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte\nasioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija.\"\n\n\"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta\", sanoi Fouquet, \"säästyäkseni\nhakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa,\nM-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on\ntarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää.\"\n\nJa hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa\nlokerossa.\n\n\"Vieläpä\", jatkoi hän, \"muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni\nedessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut!\nMazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah\", kummeksui\nhän, \"nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja\nsuvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan.\" Ja\nyli-intendentti kurkisti lokeroon.\n\nAramis oli noussut.\n\n\"Merkillistä!\" äännähti Fouquet.\n\n\"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta.\"\n\nFouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän\nkalpeni.\n\n\"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko\", sanoi Aramis; \"tutkikaa\nmuualta.\"\n\n\"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä\njärjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa;\nolen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei\ntunne.\"\n\n\"Mitä siitä sitten päätätte?\" kysyi Aramis huolestuneena.\n\n\"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli\noikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen\nvienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra\nd'Herblay.\"\n\n\"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö.\"\n\n\"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu,\nselvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään\nEnguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin\nmestausmäelle.\"\n\n\"Oh\", virkahti Aramis hymyillen, \"ei se niin vain luista.\"\n\n\"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä\ntällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?\"\n\n\"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra\nColbertille.\"\n\n\"No, näettekö?\"\n\n\"Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä\nkäskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja\najoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle\nintendentin taloon.\"\n\n\"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti,\nraa'asti, säälimättä.\"\n\nAramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen\nlaatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui\nsydämellisesti:\n\n\"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata\nSamblançayn tai Marignyn pälkääseen.\"\n\n\"Ja miksei, hyvä Jumala?\"\n\n\"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu\nmonista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa,\njotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin.\"\n\n\"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta\nkanteesta.\"\n\n\"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole\nvaarassa.\"\n\n\"Ettäkö pelastautuisin paolla?\"\n\n\"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa\nparlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette\nyliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?\"\n\n\"Oih!\" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.\n\n\"No, mikä nyt?\"\n\n\"Minä en enää olekaan yliprokuraattori\"\n\nAramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen\nniin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.\n\n\"Ette enää ole yliprokuraattori?\" sanoi hän korostaen joka tavua.\n\n\"En.\"\n\n\"Mistä asti?\"\n\n\"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia.\"\n\n\"Malttakaahan nyt\", keskeytti Aramis kylmästi, \"te ette liene oikein\njärjillänne. Tyyntykää.\"\n\n\"Sanon teille\", vastasi Fouquet, \"että minulle äsken tarjottiin\nmiljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen.\"\n\nAramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille\nkasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin\nsuuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.\n\n\"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?\" sanoi hän vihdoin.\n\n\"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan.\"\n\nJa hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin\njalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen\nkorvata.\n\n\"Sehän oli kaunis piirre\", myönsi Aramis. \"Ja se maksoi teille...?\"\n\n\"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta\nlivreä.\"\n\n\"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi\nvaromatonta ystävääni!\"\n\n\"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna.\"\n\n\"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?\"\n\n\"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle\npuolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä\nostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. \"Hanke ei\nvielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua.\"\n\n\"Mutta kultaseppä?\"\n\n\"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista.\"\n\n\"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello\nkuudelta.\"\n\n\"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä.\"\n\n\"Olen antanut sanani, chevalier.\"\n\n\"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki.\"\n\n\"Oh, mitä sanottekaan?\" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi\nkuulla rehellisen vakaumuksen. \"Fouquetko peruuttaisi annetun\nlupauksen!\"\n\nVastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen\ntuikean silmäyksen.\n\n\"Monsieur\", lausui hän, \"luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen\nnimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut\nelämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin\nsuurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen\nhenkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on\npuhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä\npysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos\nnimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli\npanee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa.\nSilloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen.\"\n\nFouquet painoi päänsä alas.\n\n\"Minä olen\", virkkoi hän, \"itsepäinen ja hienostumaton\nbretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että\npidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain\ntottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia\ntätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä\nkoituva kunnia.\"\n\n\"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla\npuolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?\"\n\n\"Minä kirjoitan alle.\"\n\n\"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian\npeikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?\"\n\n\"Minä kirjoitan alle.\"\n\nAramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies,\njoka tahtoo murskata jotakin.\n\n\"Meillä on vielä yksi keino\", sanoi hän, \"ja toivottavasti ette\nkieltäydy sitä käyttämästä.\"\n\n\"En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte,\nrakas ystävä.\"\n\n\"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko\nhän ystäviänne?\"\n\n\"Kyllä... mutta...\"\n\n\"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista.\"\n\n\"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan.\"\n\n\"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?\"\n\n\"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?\"\n\n\"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?\"\n\n\"Ei, pelkkä neuvos.\"\n\n\"Kas sitä!\"\n\n\"Nimeltään Vanel.\"\n\nAramis karahti tulipunaiseksi.\n\n\"Vanel!\" huudahti hän nousten tuoliltaan. \"Vanel, Marguerite Vanelin\naviomies?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Entisen rakastajattarenne?\"\n\n\"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin\nrouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui\nsamalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi.\"\n\nAramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Tiedättekö\", hän kysyi tyynesti, \"rouva Vanelin uuden rakastajan\nnimeä?\"\n\n\"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon\njoutavaa on minulle puhuttu.\"\n\n\"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti\nja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de\nChevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä\nmyytäviksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. \"Onko se\nsiis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua.\"\n\n\"Alkanette jo käsittää?\"\n\n\"Että olen hukassa, kyllä.\"\n\n\"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni\nkuin Regulus?\"[20]\n\n\"Ei\", sanoi Fouquet.\n\n\"Itsepintaiset ihmiset\", jupisi Aramis, \"menettelevät aina niin, että\nheitä ihaillaan.\"\n\nFouquet ojensi hänelle kätensä.\n\nKallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello\nuuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.\n\nOvi narahti eteisessä.\n\n\"Herra Vanel\", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, \"kysyy, voiko\nmonseigneur ottaa hänet vastaan.\"\n\nFouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:\n\n\"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle.\"\n\n\n\n\n188.\n\nHerra Colbertin konsepti.\n\n\nTässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja\nFouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi\nAramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän\ntähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin\nkasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi.\nFouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo\nhäivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen\naiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden\nmurjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä\npystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli\npääministeri, hän oli kotonaan.\n\nAramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä,\nkaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää\npiispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan\nosaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti\nvalmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.\n\nVanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen\nkeskelle huonetta.\n\n\"Minä tulin...\" hän aloitti.\n\nFouquet nyökäytti päätänsä.\n\n\"Te olette täsmällinen, herra Vanel!\", sanoi hän.\n\n\"Liikeasioissa, monseigneur\", vastasi Vanel, \"on säntillisyys\nmielestäni hyve.\"\n\n\"Kyllähän, monsieur.\"\n\n\"Anteeksi\", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen\nFouquetin puoleen; \"anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa\nvirkapaikan?\"\n\n\"Minä, niin\", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta\nsävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. \"Mutta miten saan\npuhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian...\"\n\n\"Puhutelkaa minua monseigneuriksi\", vastasi Aramis kuivasti.\n\nVanel kumarsi.\n\n\"Kas niin, hyvät herrat\", kiirehti Fouquet, \"mitäpä tässä kursailla.\nKäykäämme asiaan.\"\n\n\"Kuten monseigneur näkee\", virkkoi Vanel, \"minä odotan ohjeitanne.\"\n\n\"Minä päinvastoin odottelin\", vastasi Fouquet.\n\n\"Mitä monseigneur odotteli?\"\n\n\"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa.\"\n\n-- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt\npelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: \"Ei, monseigneur, ei mitään, ei\nniin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis\nteille toistamaan.\"\n\n\"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan\nrasittava? Sanokaa pois.\"\n\n\"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen\nsumma.\"\n\n\"Niin suuri\", jatkoi Fouquet, \"että olen ajatellut...\"\n\n\"Te olette ajatellut, monseigneur?\" hätääntyi Vanel.\n\n\"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta\nkaupan päättämiseen nyt heti.\"\n\n\"Oh, monseigneur!...\"\n\n\"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne\nperuuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä\npitämään.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä\", väitti Vanel;\n\"sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi\ntäyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona.\"\n\nFouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.\n\n\"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti,\nmonsieur\", sanoi yli-intendentti, \"sillä ihmismieli on muuttuvainen ja\ntäynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin\nkunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu.\"\n\nVanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.\n\n\"Monseigneur!...\" sopersi hän.\n\nHyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän\nväittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen\nkuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä\nmalakiittipäistä kultaveistä.\n\nFouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden\nlausumalla:\n\n\"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen.\"\nVanelia pöyristytti. \"Te olette kunnon mies, kuten minäkin\", jatkoi\nFouquet, \"te käsitätte asian heti.\" Vanel horjui. \"Minä halusin myydä\neilen.\"\n\n\"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi.\"\n\n\"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon\ntakaisin sanaa, jonka minulta saitte.\"\n\n\"Sananne minä sain\", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.\n\n\"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä\nrukoilen teitä päästämään minut lupauksestani...\"\n\nFouquet pysähtyi. Tuo lause \"minä rukoilen teitä\", jonka välitöntä\nvaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan.\nYhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät\ntahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.\n\n\"Monseigneur\", virkkoi hän, \"olen hyvin liikuttunut minulle\nosoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta\ntosiasiasta, mutta...\"\n\n\"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!\"\n\n\"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on\nostosumma mukanani.\" Ja hän avasi ison salkun. \"Tässä, monseigneur\",\nsanoi hän, \"on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on\nlaillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja\ntämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on\nkäteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty.\"\n\n\"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin\ntärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi...\"\n\n\"Totta kyllä...\" mutisi Vanel typerästi.\n\n\"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän\",\ntäydensi Fouquet.\n\n\"Se kyllä on totta, monseigneur.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus\non. No, monsieur, mitä päätätte?\"\n\nVanel oli vaiti.\n\nTällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät\nsilmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet\nVannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista\nintohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki\nFouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin\nasein.\n\n\"Anteeksi, monseigneur\", huomautti hän, \"mutta täytyyhän teidän toki\nhavaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää\nkaupasta.\"\n\nVanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä\ntaholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.\n\n\"Niinpä\", jatkoi Aramis, \"herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan\nmaatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen\nliiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi\nperäännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta.\"\n\n\"Niin juuri\", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava\nkatse riuhtaisi totuuden.\n\n\"Hankaluuksitta\", jatkoi Aramis, \"jotka muodostuvat kulungeiksi, ja\nrahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa.\"\n\n\"Niin, niin\", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän\ntarkoituksen.\n\nVanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän\nkylmyyden ja pidättyväisyyden.\n\n-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas,\nkunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen\nkolikkotulvan, että tupehdut.\n\n\"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua\", ehdotti\nFouquet jalomielisyydessään.\n\nSievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin.\nSatatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären\nmyötäjäisiksi.\n\nVanel ei hievahtanut.\n\n-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä\npuoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.\n\n\"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel\", sanoi\nyli-intendentti. \"No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te\nolette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä\nolikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren\nmaksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni\nkiitollisuuden velkaan.\"\n\nVanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen\nkasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä\nvärähtänyt.\n\nAramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui\nVanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella\nliikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.\n\n\"Herra Vanel\", hän sanoi, \"te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen\nsijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin\nkorkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\nJa onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.\n\n\"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en\nkolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan.\nMiljoonan, kuuletteko?\"\n\nJa hän ravisti miestä hermostuneesti.\n\n\"Miljoonan!\" toisti Vanel aivan kalpeana. \"Miljoonan, -- se edustaa\nnykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren\nvuosituloa.\"\n\n\"Noh, monsieur\", sanoi Fouquet, \"tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa\nsiis; suostutteko?\"\n\n\"Mahdotonta...\" jupisi Vanel.\n\nAramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista\nvalahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt\nVanelia irti.\n\n\"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin?\nNo hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin\nolette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra\nFouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra\nVanel.\"\n\n\"Minä en voi\", vastasi Vanel koleasti.\n\n\"Vai niin!\" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen\ntakkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä\ntaaksepäin. \"Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne\ntullut.\"\n\n\"Niin, sen näkee\", säesti Fouquet.\n\n\"Mutta...\" virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian\nmiesten heikkouden edessä.\n\n\"Heittiö korottaa äänensä, luulen!\" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.\n\n\"Heittiö?\" kertasi Vanel.\n\n\"Roisto, aioin sanoa\", paransi Aramis tyyntyneenä. \"No, esittäkää nyt\njoutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se\nvarmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli\ntai tikari hihaan kätkettynä.\"\n\nVanel nurkui.\n\n\"Riittää!\" huusi Fouquet. \"Asiakirja tänne!\"\n\nVanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa,\njosta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.\n\nAramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.\n\n\"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti\", ehätti Vanel\nhuomauttamaan.\n\n\"Sen hyvin näen\", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin\nruoskan isku, \"ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin\nkäsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa.\"\n\nHän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä\nraappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut\npaperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki\nuhrille.\n\n\"No?\" mutisi Fouquet.\n\nNolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.\n\n\"Niin\", lausui Aramis, \"ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne\nnimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja\nhylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi\nkaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat\nteitä vähemmän. Kas niin, monseigneur.\"\n\nHän antoi ystävälleen kynän. \"Kirjoittakaa alle\", kehoitti hän.\n\nFouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin\naikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.\n\n\"Ei, ei siihen paperiin\", sanoi Aramis vilkkaasti, \"vaan tuohon. Toinen\non liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne.\"\n\n\"Oh, eipä niin\", vastasi Fouquet, \"minä asetan nimeni herra Colbertin\nalkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'.\"\n\nHän kirjoitti.\n\n\"Tässä, herra Vanel\", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi\nmaksun ja aikoi livistää.\n\n\"Hetkinen!\" pidätti Aramis. \"Oletteko aivan varma, että summa on\noikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra\nColbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä\nrunsaskätinen kuin herra Fouquet.\"\n\nJa tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara\npisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen\nolentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten\nhänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan\nkädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.\n\nVanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen\näänettömänä toisiaan.\n\n\"No\", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, \"mihin\nvertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua,\naseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi,\nviskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia?\nVilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon\nihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös\nkäyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he\nolisivat, silti pysyen kunniallisina.\"\n\n\"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin\", vastasi\nFouquet.\n\n\"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska\nnyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon\nmusertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne\nvastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa\nturmioon...\"\n\n\"Oi, ystäväni\", lausui Fouquet murheellisesti, \"te muistutatte\nfilosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän\nnäkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän.\"\n\nAramis hymyili.\n\n\"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se\nlapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista.\"\n\nFouquet katseli häntä kummastuneena.\n\n\"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa,\njonka aiotte panna toimeen Vauxissa?\"\n\n\"Oh\", virkkoi Fouquet, \"se oli siihen hyvään aikaan!\"\n\n\"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?\"\n\n\"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut\nkuningasta kutsuttautumaan.\"\n\n\"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä\nturmaan joutumatta.\"\n\n\"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni\nnäytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana\nlyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he\naavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä\nvaltion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija;\naion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen\nrahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani\nupeat taloni, lopetettuani suuret menoni...\"\n\n\"Huomisesta lähtien\", keskeytti Aramis tyynesti, \"te, rakas ystäväni,\nvalmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran\nmainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa.\"\n\n\"Te olette hullu, hyvä chevalier.\"\n\n\"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista.\"\n\n\"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla\nVauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa.\"\n\n\"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä\nyli-intendentti.\"\n\n\"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle\", jatkoi Fouquet, \"niin\nminulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa.\"\n\n\"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan\", virkkoi Aramis\nkylmäverisesti.\n\n\"Mistä ne otan?\" huudahti Fouquet.\n\n\"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään\nlevoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut\njuhlaohjelmanne valmiiksi.\"\n\n\"Chevalier, chevalier!\" huudahti Fouquet huimausta tuntien; \"mihin te\nminut viette?\"\n\n\"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa\", vastasi\nVannesin piispa. \"Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö.\"\n\n\"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä,\njolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla.\"\n\n\"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin\nkaksikymmentä\", sanoi prelaatti. \"No, ei väliä!... Syy on\nyksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut\nsitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne\nkaksikymmentä.\"\n\n\"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!\"\n\nAramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.\n\n\"Jumala kuulee minua aina\", vakuutti hän. \"Ehkä se johtuu siitä, että\nrukoilen hyvin äänekkäästi.\"\n\n\"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne\", kuiskasi Fouquet.\n\n\"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän\npalveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies,\njärjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain...\"\n\n\"Vain?\" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten\narvon.\n\n\"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni\ntoimeenpanon valvomisen.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin,\nylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä\nvartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset\nliikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne,\nmutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?\"\n\n\"En, en, minä en käsitä.\"\n\n\"Mutta suostutte?\"\n\n\"_Pardieu_, kyllä, ystäväni!\"\n\n\"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne.\"\n\n\"Ja keitä minä kutsun?\"\n\n\"Kaikki!\"\n\n\n\n\n189.\n\nTekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.\n\n\nLukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen\nsukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.\n\nViimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän\nmaailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet\nvaltaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo\narvettuneiden haavojen ympärille.\n\nEdellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja\nkielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.\n\nJos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt\nlukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta\nkumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen\nsattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja\nkeveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten\nkuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi\nyltiöpäisen nuorison parissa.\n\nJa emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä\nlopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella\nkuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä\nkuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja\njohtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän\nviime kuvauksessamme jäi.\n\nHuumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään\ntuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta,\njonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais,\nLouise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe,\nMontalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle\nonnettomuutta. Mutta minkälaista?\n\nLähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta,\nnäki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se\nollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt\njalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa\nyhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.\n\nRaoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai\nvähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän\nei mennyt sanomaan armaalleen: \"Louise, etkö sinä enää rakasta minua?\nLouise, rakastatko toista?\" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin\nuskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden\nsanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle\nvaroittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta,\nmitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.\n\nMatka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli\ntuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo\nhiukan kamarissaan.\n\nHän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen\npoissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin\nkalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla\npotilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan\ntotuuden.\n\n\"Niin sitä käy!\" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen;\n\"rakastetaan ja kuollaan!\"\n\n\"Ei, ei vainkaan kuolla\", vastasi de Guiche hymyillen, \"koskapa olen\nylhäällä ja syleilen sinua.\"\n\n\"Oh, minä ymmärrän kyllä.\"\n\n\"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen\nonneton, Raoul?\"\n\n\"Valitettavasti!\"\n\n\"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti,\nmutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen\näärettömän onnellinen!\"\n\n\"No, sitä parempi!\" vastasi Raoul. \"Hyvä on, jos sitä vain kestää.\"\n\n\"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti,\nRaoul.\"\n\n\"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle...\"\n\n\"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et\nkuuntele.\"\n\n\"Anteeksi.\"\n\n\"Sinä olet mietteissäsi?\"\n\n\"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi...\"\n\n\"Ei se ole aiheena.\"\n\n\"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit\nkuulustellaksesi minulta.\"\n\nJa \"sinä\"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti,\nminkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.\n\n\"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin.\"\n\n\"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle\nomat riemusi ja tuskasi.\"\n\n\"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!\"\n\n\"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne\nLontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen\nmatkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?\"\n\n\"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan.\"\n\n\"Tässä olen.\"\n\n\"Sitten on hyvä.\"\n\n\"On siinä kai muutakin?\"\n\n\"_Ma foi_, ei!\"\n\n\"De Guiche!\"\n\n\"Kautta kunniani!\"\n\n\"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut\nminua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin\nhänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden\nkäärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'\"\n\n\"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä\nen voi enkä tahdo sanoa muuta.\"\n\n\"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?\"\n\n\"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On\nhelppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä\nedessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei\nuskalla hänelle lausua...\"\n\n\"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!\" huudahti\nRaoul epätoivoissaan.\n\n\"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan\nkanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä\nsanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää\nonnettomalta de Guichelta.\"\n\n\"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin,\neikö niin?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Älä epäröi! Minä olen nähnyt.\"\n\n\"Ah!...\" äännähti de Guiche.\n\n\"Tai ainakin luulin...\"\n\n\"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä\nonkaan enää minulla tehtävänä?\"\n\n\"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin\nsäikähtyneenä... kuninkaan...\"\n\n\"Kuninkaan?\"\n\n\"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa\nsieltä. Kuningashan on siihen syynä?\"\n\n\"En sano mitään.\"\n\n\"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan\ntähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni\non lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!...\"\n\n\"Jos niin on asia, rakas Raoul\", vastasi de Guiche, \"niin rauhoitat\nomantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin\nlohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun\nolevan.\"\n\n\"Minä kuuntelen, minä kuuntelen...\"\n\n\"No\", virkkoi kreivi de Guiche, \"voin sinulle sanoa, minkä kuulisit\nensimmäisen vastaantulijan suusta.\"\n\n\"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?\" huudan Raoul.\n\n\"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon,\nmistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys\npohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä...\"\n\n\"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?\"\n\n\"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut\nkävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti...\"\n\n\"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi\nollut aivan luonnollinen.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn\naikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta...\"\n\n\"Mutta...!\"\n\n\"Kuningas on niin kohtelias!\"\n\n\"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!\"\n\n\"Vaietkaamme siis.\"\n\n\"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?\"\n\n\"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö\ntarkoitat? En siitä tiedä mitään.\"\n\nRaoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.\n\n\"Katsos\", virkkoi hän, \"en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa,\ntai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai\nvoivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo\nnyt itse asioitasi.\"\n\n\"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot\", sanoi\nnuori mies epätoivosta murtuneena. \"Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi\nehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua,\njälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen\nkuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja\njoutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta\ntietää onnettomuutensa?\"\n\n\"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa;\nolin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani\njäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä,\nvaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole\nystäväsi?\"\n\n\"Hei, se on totta, se on totta!\"...\n\n\"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä.\"\n\nLakeija astui sisään.\n\n\"Mikä on?\" kysyi de Guiche.\n\n\"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen.\"\n\n\"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että\nnyt kykenen taas kävelemään!\"\n\n\"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että\nodottaja on nainen.\"\n\n\"Luulen niin\", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.\n\nTämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin\nkaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut,\nhänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua\nja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille\nhänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman\nhuimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän\näkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.\n\n-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä.\nKah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö\nhäneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen\nasioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle\nsäikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin.\nHän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka\ntietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No\nniin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana\nhän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen\nkiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee\nruusuilla. Lähdetään!\n\nHän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut\nde Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.\n\n\n\n\n190.\n\nBragelonne jatkaa tiedustuksiaan.\n\n\nKapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa.\nVaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka\nsäärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.\n\nD'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.\n\n\"Raoul, poikaseni\", sanoi hän, \"miten onkaan kuningas tullut\nkutsuneeksi sinut takaisin?\"\n\nNämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi\nistahtaessaan:\n\n\"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut.\"\n\n\"Hm!\" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden\nmerkitsevän silmäyksen puhujaan. \"Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö\nkuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En\ntuota oikein ymmärrä.\"\n\nRaoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.\n\n\"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä\nhautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!\" huudahti kapteeni.\n\"Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut\nEnglannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän\nkielesi kantimia!\"\n\n\"Minulla on liian paljon sanottavaa.\"\n\n\"Ahaa! Miten isäsi jakselee?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä.\"\n\nD'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta\nmikään salaisuus ei jäänyt kätköön.\n\n\"Sinulla on huolia?\" virkkoi hän.\n\n\"_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi.\"\n\n\"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni.\"\n\n\"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä\nälykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen\nhölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta\nälkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista\nkurjin.\"\n\n\"Ohhoh, miksi niin?\" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen\nhymyilyään.\n\n\"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua.\"\n\nD'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.\n\n\"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle\non opettanut?\"\n\n\"Kaikki ihmiset.\"\n\n\"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää.\nEi savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia.\"\n\n\"Te siis uskotte?\" huudahti Bragelonne kiihkeästi.\n\n\"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!...\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät.\"\n\n\"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?\"\n\n\"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään\nmitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?\"\n\n\"Monsieur\", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, \"isälleni\nvannomanne ystävyyden nimessä!\"\n\n\"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta.\"\n\n\"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta.\"\n\n\"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras\nRaoulini, niin olisi aivan toista.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua\nsydämellesi... Mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti.\"\n\nD'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.\n\n\"Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et\nole rakastunut, vaan hullaantunut.\"\n\n\"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?\"\n\n\"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia\naivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa\nelämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua\nymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi.\"\n\n\"Voi, koettakaa, koettakaa!\"\n\n\"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin\ntyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?\"\n\n\"Oi, niin.\"\n\n\"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle\nanteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan,\nepätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!\"\n\n\"No, no!\"\n\n\"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala\neivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin\nlaukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä\nvastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta.\nVäitän hänen valehtelevan...\"\n\n\"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa,\npoikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle\nhammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan\nheille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette\nhampaastanne.'\"\n\n\"Minä en tapa, monsieur\", virkkoi Raoul synkästi.\n\n\"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä\nsurmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki\nminäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä\nlopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin\nääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla\ntavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi\npaistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En\ntiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala\nminut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies\nhuiputtanut isältäsi maksuansa.\"\n\nRaoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:\n\n\"Ei ole ystäviä, ei!\"\n\n\"Pyh!\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä.\"\n\n\"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja\nvälinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten\nlähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta\nhurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan\npökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin\nvieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin,\njotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?\"\n\n\"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!\"\n\n\"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo\njutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet\nmuut toisiaan hassummat tarinat?\"\n\n\"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?\"\n\n\"_Ma foi_, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään\nlattian.\"\n\n\"La Vallièrenko huoneessa...?\"\n\n\"En tiedä missä.\"\n\n\"Kuninkaanko luona?\"\n\n\"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle\nsanoisin, kai maar?\"\n\n\"Kenen luona sitten?\"\n\n\"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten\ntiedä.\"\n\n\"Entä maalari sitten? Muotokuva?\"\n\n\"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan.\"\n\n\"La Vallièrenko kuvan?\"\n\n\"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la\nVallièresta puhuu?\"\n\n\"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua\nkoskisi?\"\n\n\"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan.\nSinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä\nhyvänäsi.\"\n\nRaoul löi epätoivoissaan otsaansa.\n\n\"Tästä ihan kuolee!\" virkkoi hän.\n\n\"Sen olet jo sanonut.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa.\"\n\nJa hän astahti poistuakseen.\n\n\"Mihin menet?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Muuan nainen.\"\n\n\"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?\" tiedusti d'Artagnan hymyillen.\n\"Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö\ntoki itsestään pahaa puhune.\"\n\n\"Erehdytte, monsieur\", vastasi Raoul; \"nainen, jonka puoleen käännyn,\nkyllä sanoo minulle paljon pahaa.\"\n\n\"Montalais, -- löisin vetoa?\"\n\n\"Niin, Montalais.\"\n\n\"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee\nhyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä.\"\n\n\"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa.\"\n\n\"No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa\nhiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan,\nettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä\npaljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos\nvoit.\"\n\n\"Minä en voi.\"\n\n\"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta\nminulla ei sellaista ole.\"\n\n\"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää\nminut selviytymään asiasta omin avuin.\"\n\n\"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja\nota kynä.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta.\"\n\n\"Ah!\" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.\n\nYhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen\nd'Artagnania.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoi hän, \"täällä on neiti de Montalais, joka\ntahtoisi teitä puhutella.\"\n\n\"Minua?\" murahti d'Artagnan. \"Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä,\nminuako hän tahtoo puhutella.\"\n\nViekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki\nRaoulin ja huudahti:\n\n\"Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle\", vastasi d'Artagnan. \"Tiedän\nhyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni\ntarpeessa.\"\n\n\"Minä hain herra de Bragelonnea\", selitti Montalais.\n\n\"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä.\"\n\n\"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?\"\n\n\"Hyvin kernaasti.\"\n\n\"Mene siis!\"\n\nJa hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui\nMontalaisin käteen.\n\n\"Olkaa hyvä tyttö\", kuiskasi hän; \"säästäkää poikapoloista ja säästäkää\ntyttörukkaa.\"\n\n\"Ah!\" vastasi Montalais yhtä hiljaa. \"Minä en häntä joudu\npuhuttelemaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Madame häntä lähetti noutamaan.\"\n\n\"Kas, vai Madame!\" huudahti d'Artagnan. \"No hyvä, ennen kuin tuntikaan\non kulunut, on poika parantunut.\"\n\n\"Tai kuollut!\" lisäsi Montalais säälivästi. \"Hyvästi, herra\nd'Artagnan!\"\n\nJa hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin\njännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin\npuheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.\n\n\n\n\n191.\n\nKaksi mustasukkaista.\n\n\nRakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan.\nTuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän\nkättä.\n\n\"No, no\", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. \"Suudelmanne on väärällä\nperusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut.\"\n\n\"Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!...\"\n\n\"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä.\"\n\n\"Mitä ihmettä!...\"\n\n\"Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on\ntäällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta\nminuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja\nEnglannin viehätyksistä.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy\nMadamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei\nmieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme\nsiten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta.\"\n\nRaoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja\notti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla\nlannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin\nsilmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais\nkeveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. --\nNoh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De\nGuiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja\nystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua.\nMiksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de\nWardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää\nepäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla.\n\nRaoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili\nHenriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella.\nHän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen\nsormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.\n\nMadame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan\nvasta kun Raoul toistamiseen huomautti:\n\n\"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?\"\n\nMadame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.\n\n\"Hyvää päivää, herra de Bragelonne\", virkkoi hän; \"niin, minä lähetin\nteitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?\"\n\n\"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana.\"\n\n\"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais.\"\n\nMontalais lähti.\n\n\"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?\"\n\n\"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne\", vastasi\nRaoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden\nkohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle\nvastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta\nsukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin\nälykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen\ntahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan\nihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut\nitsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan\nmustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen\nonnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut\nsydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt\nkutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.\n\nKuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja\nturhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei\nkukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten\nsydämessä.\n\n\"Herra de Bragelonne\", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen,\n\"oletteko hyvillänne paluustanne?\"\n\nBragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä,\nmitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui\nilmaisemaan.\n\n\"Hyvilläni?\" virkkoi hän. \"Missä suhteessa olisin hyvilläni tai\npahoillani, Madame?\"\n\n\"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies\nenimmin harrastaa.\"\n\n-- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. --\nMitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?\n\nSäikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean\nhetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: \"Madame, olin\njättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet\nsairaana.\"\n\n\"Tarkoitatte herra de Guichea?\" lausui prinsessa järkkymättömän\ntyynenä. \"Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani.\"\n\n\"Niin on, Madame.\"\n\n\"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo\nparempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella\", huomautti Madame\nnopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. \"Vai onko hänen tilansa\ntukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon\nhuoli?\"\n\n\"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame.\"\n\n\"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan\nsiitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että\ntekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan\npian paranee.\"\n\nRaoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!...\n\nMutta ääneen hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Mitä arvelette?\" kysäisi Henriette.\n\n\"En osaa sanoa mitään, Madame.\"\n\n\"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis\ntyytyväinen?\"\n\nRaoul astui lähemmäksi.\n\n\"Madame\", pyysi hän, \"teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa\nminulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa\nteitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua\nenää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen.\"\n\n\"Ah\", vastasi Henriette, \"mitä nyt ajattelettekaan?\"\n\n\"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi.\"\n\nPonnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.\n\n\"Se on kyllä julmaa\", jupisi prinsessa; \"mutta koska olen\naloittanut...\"\n\n\"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin\nsuvaitkaa sanoa kaikki...\"\n\nHenriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.\n\n\"Mitä herra de Guiche teille sanoi?\" tiedusti hän.\n\n\"Ei mitään, Madame.\"\n\n\"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet\nsiitä tunnen!\"\n\n\"Hän kaiketi tahtoi minua säästää.\"\n\n\"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan,\njonka luota tulette, toki kertoi jotakin?\"\n\n\"Ei sen paremmin, Madame.\"\n\nHenriette liikahti kärsimättömästi.\n\n\"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?\" virkkoi hän.\n\n\"En tiedä yhtään mitään, Madame.\"\n\n\"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"Ettekä kohtausta metsässä?\"\n\n\"En kohtausta metsässäkään!...\"\n\n\"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?\"\n\nRaoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi\nyli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman\nsäveästi:\n\n\"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,\netten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen.\nTäkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia\naaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole\nulottunut minun korviini.\"\n\nHenrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä\nvallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää\nonnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta\nkärsimystä.\n\n\"Herra de Bragelonne\", lausui hän, \"mitä ystävänne eivät ole tahtoneet,\nsen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän\nteistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä\nkuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi\ntaivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin\npainamana.\"\n\n\"Oi\", äännähti Raoul kalmankalpeana, \"onko asia jo niin pitkällä?\"\n\n\"Ellette tiedäkään\", sanoi prinsessa, \"näen teidän ainakin aavistavan.\nTehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?\"\n\n\"Niin, Madame.\"\n\n\"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin\nkarkoitan neiti de la Vallièren seurueestani...\"\n\n\"Karkoitatte la Vallièren!\" huudahti Bragelonne.\n\n\"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja\nvalitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle\nelämälle. Mutta tehän horjutte...\"\n\n\"En, Madame, anteeksi\", ponnistausi Bragelonne väittämään, \"hetkellinen\npahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua\nmainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut.\"\n\n\"Kyllä, mutta turhaan.\"\n\nHän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun\nsieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi\nmyös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa,\nnöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan.\n\nRaoul painoi päänsä alas.\n\n\"Mitä nyt ajattelette?\" kysyi Madame lopuksi.\n\n\"Kuningas rakastaa häntä!\" vastasi nuori mies.\n\n\"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä.\"\n\n\"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame.\"\n\nHenriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän\nolkapäitään kohauttaen virkkoi:\n\n\"Te ette usko minua? Oi, miten _te_ häntä rakastatte, kun voitte\nepäillä, tokko _hän_ rakastaa kuningasta!\"\n\n\"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on\nhänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö.\"\n\n\"Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!\"\n\n\n\n\n192.\n\nKotitarkastus.\n\n\nRaoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen\nrakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul\njuuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen,\nmissä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.\n\nHetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman\ntoimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja\nnaiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen\nBragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt\npahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät\ntapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa.\nVetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.\n\nBragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo\nensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli\nhäntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen\nsydämessä liikkui.\n\n\"Olette pyytänyt minulta todistuksia\", virkkoi hän; \"älkää siis\nihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan\nrohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme.\"\n\n\"Kiitos, madame\", vastasi Bragelonne; \"mutta minä olen tullut tänne\nvarmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin.\"\n\n\"Tulkaa siis sisälle\", sanoi Madame, \"ja sulkekaa ovi jälkeenne.\"\n\nBragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän\nsilmäyksen.\n\n\"Tiedätte kai, missä olette?\" lausui Henriette.\n\n\"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren\nhuoneessa.\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on\nhuone, eikä mikään todistus.\"\n\n\"Odottakaa.\"\n\nPrinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon\nja kumartui parkettilattiaa kohden.\n\n\"Tässä\", näytti hän, \"kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku.\"\n\n\"Laskuluukku?\" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat\nalkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen\njotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi\nilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun\nosan lattiaa.\n\n\"Ah, se on totta!\" nauroi madame Henriette. \"Minä unohdin neljännen\nparkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan\nkohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän.\"\n\nKalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan;\nheti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.\n\n\"Hyvin nerokas laite\", virkkoi prinsessa, \"ja näkee arkkitehdin\ntienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan\nvaivatta!\"\n\n\"Portaat!\" huudahti Raoul.\n\n\"Niin, ja sirot ovatkin\", sanoi prinsessa Henriette. \"Katsokaa,\nvarakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja\nhenkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin\nrohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa.\"\n\n\"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä\naskelmat vievät?\"\n\n\"Ah niin, minä unohdin.\"\n\n\"Minä kuuntelen, madame\", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.\n\n\"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten\nkuninkaan kanssa?\"\n\n\"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin\nkerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä.\"\n\n\"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja\nkauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat\njohtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana\nkuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät\nhalveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä.\"\n\n\"Hyvä on, madame\", vastasi Raoul; \"mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä\nen ymmärrä mitään.\"\n\n\"No, sattui niin\", pitkitti prinsessa, \"että tämä herra de\nSaint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren\nasunnon alla.\"\n\n\"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?\"\n\n\"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin\nasumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen.\"\n\nJa näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä\nhuoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen\nsalaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen\nsulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa\ntuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä\nkulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten\n-- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä\noli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä,\nolisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen\nhienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä.\nHuonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli\nla Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.\n\nMykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän\nvain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään.\nJulmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla,\nMadame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy\nsanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä\nyksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi\nollut yksinkin.\n\nNaisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa\nmustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle,\ntälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi\nhäpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi\nkaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka\nlähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen\nkuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti\nnäkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään\nirroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien\nkaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.\n\nTämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin\ntarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta\nmielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki\ntämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski\nRaouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden\nkivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa\ntietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun\njumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta,\nkauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin\nkertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra\nasettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.\n\nVielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette\nkohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren\nmuotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina,\niloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja\nrakkaus ovat samaa.\n\n\"Louise\", mutisi Bragelonne, \"Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole\nminua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin.\"\n\nJa hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.\n\nMadame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että\nhänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti\nhäntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.\n\nRaoul yllätti Henrietten katseen.\n\n\"Oi, anteeksi, anteeksi!\" virkkoi hän. \"Tiedän, että minun pitäisi\nparemmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta\nälköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin\nkuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä\nvarmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi,\nolen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten,\nkaikkivoipain, valittujen heimoon...\"\n\n\"Herra de Bragelonne\", vastasi Henriette, \"sellainen sydän kuin teidän\nansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne,\nmonsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka\ntahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne\nrohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut\nteidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset,\nmutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas\nrakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua,\npikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen.\"\n\nRaoul hymyili katkerasti.\n\n\"Ah, se on totta\", sanoi hän, \"minä unohdin, että kuningas on herrani.\"\n\n\"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!\" Raoulin kirkas ja läpitunkeva\nkatse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut\nniitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. \"Olkaa varuillanne,\nherra de Bragelonne\", täydensi hän; \"sillä ellette punnitsisi kaikkia\ntekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti\nkiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki\nystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa.\"\n\n\"Kiitos, Madame\", sanoi Raoul. \"Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa\narvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden\nportaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?\"\n\n\"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on\nomat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että\nla Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua\nde Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas\nniin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri\nsuosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että\ntätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat\nolivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en\ntahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän\nla Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan\nTonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin\nystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan\ntunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli\nvelvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On\npuhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa.\"\n\n\"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame\", vastasi Bragelonne\nlujasti; \"sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun\nhäpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat.\"\n\n\"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul.\nÄlkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan\ntätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni\npalveluksesta.\"\n\n\"Älkää pelätkö, Madame\", virkkoi Bragelonne katkerasti.\n\n\"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat\nkäyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?\"\n\n\"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään\nmuuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?\"\n\n\"En muuta.\"\n\n\"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen.\"\n\n\"Yksiksennekö?\"\n\n\"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän\nnähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen\njollekulle.\"\n\n\"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!\"\n\n\"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on\nsuvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni.\"\n\n\"Olkaa hyvä, monsieur.\"\n\nRaoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt\ntyhjälle lehdelle seuraavat sanat:\n\n    'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän\n    nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs\n    ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian\n    selittää teille käyntini tarkoituksen.\n\n                                 _Raoul de Bragelonne_.'\n\nHän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen\njohtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de\nSaint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui\nprinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.\n\nUlkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen\nkorkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään\nsurkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan\nrangaistukseen.\n\n\"Oi\", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin\nsilmin, \"oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden\ntuolta poikapoloiselta!\"\n\n\n\n\n193.\n\nPortoksen menettelytapa.\n\n\nTähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta\njohtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen,\nsikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole\nollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi\nFontainebleausta.\n\nKuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan\nmuuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän\nvain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen\nylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo\naterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli\ntehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja\nPierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä\npäivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden\ntakana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen.\nPortos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman,\njärjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman\nupseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa\nedellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de\nTréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de\nRichelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta.\nMiksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri\nynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien\nansioitten tuottamista viehätyksistä?\n\nAramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa,\njätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden\npäässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta\npuolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja\nniinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista\nsyytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: \"puuttuuko sinulta mitään,\nPortos?\" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran\npäivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella\nyksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän\nviinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa\npainosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen\nkamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi\nhäntä puhutella.\n\nPortos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä\nmielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.\n\nRaoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan\ntarjosi hänelle tuolin.\n\n\"Rakas herra du Vallon\", virkkoi Raoul, \"minun on pyydettävä teiltä\npalvelusta.\"\n\n\"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni\", vastasi Portos, \"minulle on\nlähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis\nolet rahan tarpeessa...\"\n\n\"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni.\"\n\n\"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin\npalvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani;\ntoistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa.\"\n\n\"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve.\"\n\n\"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?\"\n\n\"On, minun ei ole nälkä.\"\n\n\"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!\"\n\n\"Eipä sentään, mutta...\"\n\n\"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei\noleskelua siellä voisi sietää.\"\n\n\"Niin... Minä tulin...\"\n\n\"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään\nsuolaista. Uh!\"\n\nJa Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin\nlasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:\n\n\"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan\nkäytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?\"\n\n\"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni.\"\n\n\"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin\", vastasi\nPortos hieroen otsaansa.\n\n\"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne\nja vieraiden henkilöiden kesken?\"\n\n\"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa.\"\n\n\"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?\"\n\n\"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate.\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten\njärjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta.\"\n\n\"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?\"\n\n\"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten\nsaapuville.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä\nkuntoon, mutkistumatta.\"\n\n\"Luulisin\", virkkoi Raoul kummastuneena, \"että näin menetellen täytyisi\nriidan päinvastoin...\"\n\n\"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin\nsatakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä\nkaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja\nyhteentörmäyksiä.\"\n\n\"Se on kaunis luku\", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.\n\n\"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee\nkaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva,\nsitä olen hänelle usein sanonut.\"\n\n\"Te siis\", jatkoi Raoul, \"tavallisesti sovittelette kiistat, joita\nystävänne uskovat huostaanne?\"\n\n\"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan\njuttua sovitetuksi\", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti,\nettä se sai Raoulin hypähtämään.\n\n\"Mutta\", virkkoi tämä, \"onko sellainen sovittelu edes kunniallista?\"\n\n\"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni.\nNiin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen\nseuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa,\nvarustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita\nsellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan.\"\n\n\"Siksi kai\", huomautti Raoul katkerasti, \"te saattekin tuollaiset\nkunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?\"\n\n\"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur,\nteidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'\"\n\nRaoul rypisti kulmiaan.\n\n\"Toismaan, varsin useinkin\", pitkitti Portos, \"ystävääni ei ole\nollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut.\nArvostele siitä, haastelenko taitavasti.\" Ja Portos räjähti nauruun.\n\n-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, --\ntotisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua,\nd'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei\ntahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen\npuoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa\nkova onni!\n\nPortos tyyntyi ja jatkoi:\n\n\"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan\nväärässä.\"\n\n\"Miten kukin käsittää\", virkkoi Raoul hajamielisesti.\n\n\"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle\npuolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni,\najaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti\nhymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen...\"\n\n\"Oh!\" äännähti Raoul kärsimättömästi.\n\n\"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian\nkorjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee\ntästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis\nantaa teille ystäväni miekan mitta.'\"\n\n\"Häh?\" havahtui Raoul.\n\n\"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla;\nystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän\nmieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme\ntodistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'\"\n\n\"Ja\", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, \"te solmitte sovinnon\nkohtauspaikalla?\"\n\n\"Mitä hittoa?\" ähmistyi Portos. \"Sovinnon? Miksi sen tekisin?\"\n\n\"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon...\"\n\n\"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa.\"\n\n\"No, vaikka hän odottaakin...\"\n\n\"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä\naivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni\ntappaa vastustajansa. Siinä se.\"\n\n\"Ah. tappaako!\" huudahti Raoul.\n\n\"_Pardieu_!\" vakuutti Portos. \"Otanko minä koskaan ystävikseni\nsellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää,\nja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki\nvirkeinä elossa tietääkseni!\"\n\n\"Oi, rakas parooni\", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen\nPortoksen kaulaan.\n\n\"Hyväksyt siis menettelytapani?\" kysyi jättiläinen.\n\n\"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään,\nviivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin.\"\n\n\"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?\"\n\n\"Herra de Saint-Aignanin.\"\n\n\"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle\nsinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä.\nHänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei\nkuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?\"\n\n\"Kuolettavasti.\"\n\n\"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?\"\n\n\"Enemmänkin, jos tahdotte.\"\n\n\"Tämähän käy hyvin.\"\n\n\"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?\" sanoi Raoul hymyillen.\n\n\"Selvä on... Missä odotat häntä?\"\n\n\"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on\nkuninkaan suuri suosikki.\"\n\n\"Niin olen kuullut sanottavan.\"\n\n\"Ja jos minä tapan hänet?\"\n\n\"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta.\nNykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän\naikanamme, olisi ollut toista.\"\n\n\"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että\nkun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä\ntoimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä...\"\n\n\"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut\nystävääni, ja...'\"\n\n\"Niin, sen tiedän.\"\n\n\"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis\nmukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella.\"\n\n\"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?\"\n\n\"_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän\nnykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin,\nellei muu auta!\"\n\nJa sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi nuori mies nauraen. \"On enää jäljellä vain kysymyksen\nesittäminen herra de Saint-Aignanille.\"\n\n\"Minkä kysymyksen?\"\n\n\"Riitakysymyksen.\"\n\n\"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä.\"\n\n\"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte --\ntapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet.\"\n\n\"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi...\"\n\n\"Tuota...\"\n\n\"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut\nsommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä\npuolestani en tiedä parempaa syytä.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni.\"\n\n\"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi.\"\n\n\"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin\nesitettävä jotakin nimenomaista...\"\n\n\"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan.\"\n\n\"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti\ntoiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta\nsalassapysymistä...\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen\nloukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla.\"\n\n\"Muuttamalla?... Hyvä\", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan.\n\"Sitten?\"\n\n\"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun.\"\n\n\"Käsitän\", sanoi Portos; \"laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen\narvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka\nlaitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja,\njumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa\nBracieuxissa!\"\n\n\"Voitte lisätä\", jatkoi Raoul, \"että olen saanut syvää loukkaantumisen\naihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin\ntietää.\"\n\n\"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja\nmuotokuva! Mutta, ystäväni\", sanoi Portos, \"yksikin noista valituksen\naiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston\nkiistakannalle, ja se ei merkitse vähää.\"\n\n\"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?\"\n\n\"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja\nodotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi.\nSiten pääset parhaimmillesi.\"\n\n\"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona.\"\n\n\"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?\"\n\n\"Kuninkaan palatsista.\"\n\nPortos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.\n\n\"Juhlapukuni\", virkkoi hän tälle; \"hevoseni ja talutusratsu.\"\n\nPalvelija kumarsi ja poistui.\n\n\"Tietääkö isäsi tästä?\" kysyi Portos.\n\n\"Ei, minä kirjoitan hänelle.\"\n\n\"Entä d'Artagnan?\"\n\n\"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut.\"\n\n\"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies\", sanoi Portos kummastellen\nrehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka\nd'Artagnan oli olemassa.\n\n\"Rakas herra du Vallon\", vastasi Raoul, \"älkää kyselkö enempää, pyydän\nhartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan\nvain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te\nosaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin.\"\n\n\"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä\", takasi Portos.\n\n\"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako\ntietää tästä ottelusta.\"\n\n\"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina\", vastasi Portos, \"kun metsästä\nlöytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin\nsalaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen.\nPeriaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan\npitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo.\"\n\n\"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!\"\n\n\"Luota minuun\", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin\nkun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.\n\nRaoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:\n\n-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä\ntahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi,\nliehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi!\nMinä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!\n\n\n\n\n194.\n\nMuutto, laskuluukku ja muotokuva.\n\n\nHyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi\npuoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun\nlaittautuessaan.\n\nMiehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän\naluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan\nkotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut\nkunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin,\nmutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de\nSaint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt\nsaappaat jalastaan.\n\nHuvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana\nkuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen\narmollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra\nde Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään\nosoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei\ntätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen\nsommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä,\nkuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la\nVallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut\ndistikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan\nkyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut\nhyvänlaisen saaliin.\n\nPariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen\nrunojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden\nulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin,\njoka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään,\npitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina,\nvirheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä\nherra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli\nmuististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa\nhänelle kirjoitettuna:\n\n    Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina,\n    mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen;\n    miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen,\n    kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?\n\nTämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de\nSaint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen\nsiirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä\nensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen\nyhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan\nsiis toisteli korvallistaan raapien:\n\n    \"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...\n\n\"Oh\", mutisi hän, \"tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se\nhiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni.\nValitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä\nsanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää.\"\n\nJa hän jatkoi:\n\n    \"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...\n\n\"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin?\nMinä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä\nkaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:\n\n    \"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...\n\n\"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä\ntavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri\nrunoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_\nkäyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra\nCorneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis\n_ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä\nkohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti\nde la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi\ntainnut olla parempi sanoa:\n\n    \"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.\n\n\"_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la\nVallièrelle... Ei!\"\n\nHän yritti:\n\n    \"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...\n\n\"Eipä hullumpaa, vaikka _tämän kaiken säätäneen_ onkin heikkoa. Mutta,\n_ma foi_, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! _Kun\nne ilkkuu, veitikat_. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä\nhämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat\nminut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on\nsurullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: _niin varman voitokkaina!_\nVäkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous\nvoitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien\nvirkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun\nrunojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas\nkuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä\nuskoakin.\"\n\nJa kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä\najatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut\ntakkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan\nparooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.\n\n\"Heh\", virkkoi hän, \"mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä\nollenkaan.\"\n\n\"Hän on herrasmies\", vastasi lakeija, \"jolla on ollut kunnia syödä\npäivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen\nmajesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa.\"\n\n\"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?\" huudahti de Saint-Aignan. \"Hei,\nnopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle.\"\n\nPalvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.\n\nHerra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän\nsiis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja\njota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa,\nvaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän\nlähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä\nPortoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä\nkohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.\n\nDe Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle,\nasettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään\nliioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat\nherrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen\nkreivi isäntänä aloitti.\n\n\"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?\"\n\n\"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi\",\nvastasi Portos, \"mutta anteeksi...\"\n\n\"Mikä on, monsieur?\" kysyi de Saint-Aignan.\n\n\"Huomaan rikkovani tuolin.\"\n\n\"Ette suinkaan, monsieur\", sanoi de Saint-Aignan, \"ette suinkaan.\"\n\n\"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin,\nettä jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan\nsopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne\nesitettävänä.\"\n\nPortos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De\nSaint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.\n\n\"Nykyaikaiset huonekalut\", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, \"ovat\ntulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin\nheittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan\nsärkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa.\"\n\nDe Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.\n\n\"Mutta\", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti,\n\"valitettavasti ei ole tästä kysymys.\"\n\n\"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra\nparooni?\"\n\n\"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi\", vastasi\nPortos ylevästi. \"Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin\njulmasti loukannut erästä ystävääni.\"\n\n\"Minäkö, monsieur!\" huudahti de Saint-Aignan. \"Minäkö olisin loukannut\njotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Herra Raoul de Bragelonnea.\"\n\n\"Minäkö loukannut de Bragelonnea?\" ihmetteli de Saint-Aignan. \"Ah,\nmonsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne,\njota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt\nhäntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut.\"\n\n\"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur\", vastasi Portos\njärkkymättömänä; \"ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan\ntotta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te\nolette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen.\"\n\n\"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!\"\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi Portos, \"ette voi olla tietämätön tästä seikasta,\nkoska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä.\"\n\n\"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen\nkunniasanallani.\"\n\n\"Sepä omituista!\" vastasi Portos. \"Ja mitä Raoul sanoo...\"\n\n\"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut\", virkkoi de\nSaint-Aignan.\n\nHän soitti kelloa.\n\n\"Basque\", kysyi hän lakeijaltaan, \"montako kirjettä on tänne\npoissaollessani tullut?\"\n\n\"Kolme, herra kreivi.\"\n\n\"Ja ne ovat?...\"\n\n\"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de\nlas Fuentesin kirje.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Kaikki, herra kreivi.\"\n\n\"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan\nsinusta.\"\n\n\"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti...\"\n\n\"Neiti...? Joutuin, anna kuulua.\"\n\n\"Neiti de la Val...\"\n\n\"Riittää\", keskeytti Portos hienotuntoisesti. \"Hyvä on, minä uskon\nteitä, herra kreivi.\"\n\nDe Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea.\nMutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän\nviereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen\npaperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.\n\n\"Mikä tuo on?\" hän oudoksui.\n\nPortos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.\n\n\"Ohoo!\" virkahti hän.\n\n\"Kirjelappu avaimenreiässä!\" kummasteli de Saint-Aignan.\n\n\"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi\", virkkoi Portos.\n\"Katsokaapa.\"\n\nDe Saint-Aignan otti paperin.\n\n\"Kirjelappu herra Bragelonnelta!\" hän huudahti.\n\n\"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin...\"\n\n\"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne\", jupisi kreivi kalveten.\n\"Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?\"\n\nDe Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.\n\n\"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan\nkanssa?\"'\n\n\"Ei kukaan, monsieur.\"\n\n\"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?\"\n\n\"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli\navaimet taskussani.\"\n\n\"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen\nsiihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?\"\n\nBasque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.\n\n\"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt\", arveli\nPortos.\n\n\"Sitten hän olisi käynyt täällä?\"\n\n\"Epäilemättä, monsieur.\"\n\n\"No, mutta minullahan oli avain taskussani\", toisti Basque\nitsepintaisesti.\n\nDe Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.\n\n\"Tässä piilee jotakin\", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nPortos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi\ntehtäväänsä.\n\n\"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?\" kysyi hän kääntyen de\nSaint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.\n\n\"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä\nkirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta...\"\n\n\"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut.\"\n\n\"Esittääkseen minulle haasteen?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?\"\n\n\"Julmasti, kuolettavasti!\"\n\n\"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian\nsalaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Portos, \"ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos\nhänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain\nitseänne.\"\n\nPortos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että\nhenkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin\nsisältyvän äärettömän paljon merkitystä.\n\n\"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä\", kehoitti\nde Saint-Aignan.\n\nMutta Portos kumarsi.\n\n\"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur\",\nvirkkoi hän, \"ja oivallisista syistä.\"\n\n\"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No,\nmonsieur, minä kuuntelen.\"\n\n\"Ensiksikin, monsieur\", sanoi Portos, \"olette muuttanut asuntoa?\"\n\n\"Se on totta, minä olen muuttanut\", vahvisti de Saint-Aignan.\n\n\"Te myönnätte sen?\" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.\n\n\"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä\nmyöntäisi?\"\n\n\"Olette myöntänyt. Hyvä!\" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.\n\n\"No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa\nherra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä\nyhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne.\"\n\nPortos pidätti hänet.\n\n\"Monsieur\", lausui hän vakaana, \"tämä tekonen on ensimmäinen niistä,\njotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää,\non hän tuntenut itsensä loukatuksi.\"\n\nDe Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.\n\n\"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta\", virkkoi hän.\n\n\"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin\nBragelonnen varakreivi on\", tokaisi Portos. \"Mutta teillä ei ole siis\nmitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?\"\n\n\"Ei. Sitten?\"\n\n\"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma\nseikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä,\nmonsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te\nette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!\"\n\n\"Mitä!\" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti.\n\"Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa\nvai enkö? Älkää toki, monsieur!\"\n\n\"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että\ntämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna.\"\n\nPortos otti ankaran muodon.\n\n\"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!\"\n\nDe Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin\näkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi\niskun osuneen paikalle.\n\n\"Laskuluukku\", jupisi de Saint-Aignan.\n\n\"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte\", tuumi Portos päätänsä\npudistaen.\n\nDe Saint-Aignan painoi otsansa alas.\n\n\"Oi, minut on petetty\", mutisi hän; \"tiedetään kaikki!\"\n\n\"Kyllä vain tiedetäänkin\", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.\n\n\"Näette minut siitä hämmentyneenä\", jatkoi de Saint-Aignan, \"niin\nhämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!\"\n\n\"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan...\"\n\n\"Oi, monsieur\", huudahti kreivi kiihkeästi, \"sellaista salaisuutta ei\nsovi rippi-isänkään kuulla!\"\n\n\"No, koetamme katsoa\", lupasi Portos, \"mitä voimme tehdä sen\nestämiseksi leviämästä.\"\n\n\"Mutta, monsieur\", jatkoi de Saint-Aignan, \"onko herra de Bragelonne\ntunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen,\nmihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?\"\n\n\"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja\nsen saatte te Jumalan avulla pian kokea.\"\n\n-- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän\nminusta tahtookaan? -- \"Kuulkaahan, monsieur\", lisäsi hän sitten\nääneen, \"eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?\"\n\n\"On vielä otettava lukuun muotokuva!\" jyräytti Portos ukkosena, joka\nsai kreivin veren hyytymään.\n\nKoska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta\nselityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä\nkokonaan avautuvan.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen\nolleen kihloissa hänen kanssaan!\"\n\nPortos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden\nmajesteettisuutta.\n\n\"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään\", sanoi hän, \"onko ystäväni\ntarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman\nsanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa\nasiaanne, monsieur.\"\n\n\"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina\nsamassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys.\"\n\n\"Sepä hyvä!\" arveli Portos.\n\n\"Ja\", jatkoi de Saint-Aignan, \"te olette ilmoittanut minulle asian mitä\nälykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!\"\n\nPortos röyhistäysi.\n\n\"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää...\"\n\nPortos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan\npitkitti pikaisesti:\n\n\"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te\ntehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte\ntehnyt?\"\n\nPortos kohotti päänsä.\n\n\"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies.\nTe tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?\"\n\n\"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä\nvetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun,\nsaatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?\"\n\nPortos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti\nedelle.\n\n\"Ah, suoruuteni tehoaa teihin\", sanoi hän tulkiten eleen omalla\ntavallaan. \"Te tunnette minun olevan oikeassa.\"\n\nPortos ei vastannut mitään.\n\n\"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta\", jatkoi de\nSaint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. \"Siitä pahan\nsyystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne\ntarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä\nvapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon,\njoka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte,\nymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte\nviettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta\nhuumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa,\njolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys\nilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo\nnimittää!\"\n\nTurtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja\nvilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan\nja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei\nymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti\npysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden\nvivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:\n\n\"Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena\nvalituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada\nhänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka\nkuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että\nherra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka\njulmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta\nvastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin.\nItsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette\nminulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja\nolette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa\nhämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin\nvaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä,\nkuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen\nniin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään\nikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin\nnerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha\nkyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus,\njoka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen\ntoki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen\nsydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä\njättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne?\nMitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur,\npuhukaa.\"\n\nJa senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan\nSaint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi\nsyliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.\n\n\"Puhukaa\", toisti de Saint-Aignan; \"mitä pyydätte?\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi Portos, \"minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa\nminulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu\neikä tee teille mitään kepposia.\"\n\n\"Nousta ratsaille! Mitä varten?\" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.\n\n\"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä\nodottaa.\"\n\n\"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla\nyksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä\nen voi; kuningas odottaa minua.\"\n\n\"Kuningas odottakoon\", sanoi Portos.\n\n\"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?\"\n\n\"Vincennesin metsässä Minimesin luona.\"\n\n\"Äh, laskemmeko leikkiä?\"\n\n\"Emme kai, en minä ainakaan.\"\n\nJa Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.\n\n\"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä\nminulla siellä olisi?\"\n\nPortos veti verkalleen säilänsä.\n\n\"Tässä on ystäväni miekan mitta\", virkkoi hän.\n\n\"_Corbleu!_ Mies on hullu!\" huudahti de Saint-Aignan.\n\nPortoksen korvat karahtivat punaisiksi.\n\n\"Monsieur\", lausui hän, \"ellei minulla olisi kunnia olla teidän\nkodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät\nikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te\nodotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?\"\n\n\"Heh!...\"\n\n\"Tuletteko vapaaehtoisesti?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!\"\n\n\"Basque!\" huusi herra de Saint-Aignan.\n\nPalvelija astui sisään.\n\n\"Kuningas kutsuu herra kreiviä\", ilmoitti hän.\n\n\"Se on eri asia\", sanoi Portos; \"kuninkaan palvelus ennen kaikkea.\nOdotamme siellä iltaan asti, monsieur.\"\n\nJa tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti\nmielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.\n\nDe Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi\nuudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan\nluo ja jupisi mennessään:\n\n\"Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän\ntaisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, _pardieu_!\"\n\n\n\n\n195.\n\nKilpailijat politiikassa.\n\n\nApollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi\nveronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat,\nkuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.\n\nLudvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä\nkäytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena\nja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea\npuku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä\nastuvaa flaamilaista läänitysherraa.\n\nVihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko\nseuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen\npursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista\npelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen.\nColbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli\npelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä\nollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta,\njoka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.\n\nLisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti\nkaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli\nnumeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen\nvedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä\nvihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli\nvaltakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.\n\nMikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa\nisojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä\nhuolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki\nsiis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun.\nMutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana,\nkirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen\nhymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen\nsamalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:\n\n\"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on\ntehnyt teille hyvää.\"\n\n\"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi\ntotisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä\nkutsunutkin.\"\n\n\"Olin työssä, sire\", vastasi yli-intendentti.\n\nFouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra\nColbertiin.\n\n\"Ah, maaseutu, herra Fouquet!\" huudahti kuningas. \"Hyvä Jumala, kuinka\nmielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä,\npuiden alla!\"\n\n\"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt\nvaltaistuimeen?\" sanoi Fouquet.\n\n\"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät.\"\n\n\"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni.\nMinulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö.\"\n\n\"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?\"\n\n\"Vauxin sinipiioilta, sire.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Ludvig XIV.\n\n\"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen\", jatkoi Fouquet.\n\n\"Niin, minä muistan.\"\n\n\"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?\" tokaisi Colbert,\nyrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.\n\nSyvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa.\nHän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.\n\n\"Teidän majesteettinne tietää\", pitkitti hän, \"että haluaisin\ntiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan,\nmahtavimman kuninkaan.\"\n\n\"Olen luvannut, monsieur\", sanoi Ludvig XIV hymyillen, \"ja kuningas ei\nsyö sanaansa.\"\n\n\"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen\ntäydellisesti teidän käskettävänänne.\"\n\n\"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?\"\n\nJa Ludvig XIV katsahti Colbertiin.\n\n\"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani\nhankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni.\"\n\n\"Ei, ei, herra Fouquet\", vastasi kuningas. \"Minä pidän kiinni ihmeistä.\nOh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän\nkultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän\ntekevän sitä.\"\n\nFouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi\nkuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin\njousesta. Hän naurahti.\n\n\"Hoo\", sanoi hän, \"ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan\nammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten\", hän lisäsi ylpeästi,\n\"voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien\nkustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan.\nHikeä ehkä, mutta se palkitaan.\"\n\nLudvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin\nhalunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse\nFouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.\n\nSillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän\nvirkkoi:\n\n\"Te siis laitatte kutsunne?\"\n\n\"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee.\"\n\n\"Miksi päiväksi?\"\n\n\"Milloin teille sopii, sire.\"\n\n\"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en\nrohkenisi sanoa niin paljon.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja\nmitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka\nkykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan.\"\n\nColbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo\nsanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei\nollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut\nolemassa.\n\n\"No, viikon päästä, tahdotteko?\" ehdotti kuningas.\n\n\"Viikon päästä, sire.\"\n\n\"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?\"\n\n\"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää\nsuuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja\nhänen ystäviensä huvia.\"\n\n\"Ja ystävistäni puhuen\", vastasi kuningas, \"miten heitä käsittelette?\"\n\n\"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee\nluettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat\nhyvin kunnioitettuja vieraitani.\"\n\n\"Kiitos!\" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä\nylevästä ajatuksesta.\n\nFouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin\nkosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert\njäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei\nhäntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku\nviholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet\nsaatettaisiin kärsimään.\n\nKosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen\nkuninkaaseen päin.\n\n\"Anteeksi, sire, anteeksi!\" sanoi hän.\n\n\"Anteeksi mikä, monsieur?\" virkkoi ruhtinas säveästi.\n\n\"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein.\"\n\n\"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda\nteille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?\"\n\n\"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän\nmajesteetillenne hyvin tärkeän seikan.\"\n\n\"Minkä?\"\n\nColbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli\npaljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin\nLudvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin\nkaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku\nkukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin\ntämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi\nsitä lyönyt laimin.\n\n\"Sire\", virkkoi Fouquet huolettomasti, \"koska olette suvainnut antaa\nminulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin\nyhden viroistani.\"\n\n\"Yhden viroistanne!\" huudahti kuningas. \"Minkä sitten?\"\n\nColbert kävi kalmankalpeaksi.\n\n\"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon:\nyliprokuraattorin viran.\"\n\nKuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa\nhikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.\n\n\"Kelle myitte viran, herra Fouquet?\" kysyi kuningas.\n\nColbert nojasi uuninreunusta vasten.\n\n\"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel.\"\n\n\"Vanel?\"\n\n\"Herra intendentti Colbertin ystäviä\", lisäsi Fouquet verrattoman\nvälinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein,\njoita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata\nsiveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin\ntämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle\nja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä\nja suosikin nöyryytyksellä.\n\n\"Onko mahdollista?\" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua.\n\"Onko hän myynyt tuon viran?\"\n\n\"On, sire\", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.\n\n\"Hän on hullu!\" uskalsi kuningas huomauttaa.\n\nTällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa\najatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi\nvaltiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan\nepäsuosion uhka.\n\nColbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa\nrahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta.\nFouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä,\nseuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois\nparhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.\n\nKuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka\non varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen\npalveluksen.\n\nLudvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen,\nkun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.\n\nColbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.\n\n\n\n\n196.\n\nKilpailijat rakkaudessa.\n\n\nDe Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia\nsitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la\nVallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa\nhenkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten\ntämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.\n\n\"Ah, sinäkö siinä, kreivi?\" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin\nverroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut\nkatsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle\ntuulelle. \"Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?\"\n\n\"Matkalle, sire?\" kysyi de Saint-Aignan. \"Mille matkalle?\"\n\n\"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta\nVauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla\nmeidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!\"\n\n\"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat\nVauxissa, eikö muuta?\"\n\n\"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä\nylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan\nminut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä\nkaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis\ntoistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan.\"\n\n\"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän\nhupaiselle retkelle.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Manan majoille, sire.\"\n\n\"Hui!\" virkahti Ludvig XIV nauraen.\n\n\"Ei, puhun vakavasti, sire\", sanoi de Saint-Aignan. \"Minut on kutsuttu\nja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi\nkieltäytyä.\"\n\n\"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia,\nmutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy.\"\n\n\"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en\nkoettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä.\"\n\n\"Selitä vainkin.\"\n\n\"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?\"\n\n\"Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös\noiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli\nkanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?\"\n\n\"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen\nansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja.\"\n\n\"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?\"\n\n\"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa.\"\n\n\"Jopa nyt!\"\n\n\"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta.\"\n\n\"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?\"\n\n\"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus.\"\n\n\"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä.\"\n\n\"Ah, siihen kuuluu 'jos'!\"\n\n\"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta,\nSaint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa kohta päättää.\"\n\n\"Mitä olet hänelle tehnyt?\"\n\n\"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin\neräälle hänen ystävälleen.\"\n\n\"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin\nneljään?\"\n\n\"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki.\"\n\n\"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua.\"\n\n\"_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn.\"\n\n\"Ja sinä tunnustat sen?\"\n\n\"Täytyy tunnustaa, kun se on totta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olet väärässä.\"\n\n\"Ah, olenko väärässä?\"\n\n\"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut...\"\n\n\"Noh?\"\n\n\"Niin hän tekee oikein.\"\n\n\"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?\"\n\n\"Pidätkö menetelmää huonona?\"\n\n\"Pidän sitä ripeänä.\"\n\n\"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana\nsanoa.\"\n\n\"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka\nodottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!\"\n\n\"Hänen nimensä ja pergamentti.\"\n\n\"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen\nnimensä taasen...\"\n\n\"Hänen nimensä taasen?\"\n\n\"On Bragelonnen varakreivi, sire.\"\n\n\"Bragelonnen varakreivi?\" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui\nmitä suurimmaksi hämmästykseksi.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa\nhikeä, hän jupisi:\n\n\"Bragelonne!\"\n\n\"Niin vain, sire\", virkkoi de Saint-Aignan.\n\n\"Bragelonne, joka oli kihloissa...?\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa...\"\n\n\"Mutta hänhän oli Lontoossa!\"\n\n\"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä.\"\n\n\"Vaan Pariisissa?\"\n\n\"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän\nmajesteetillenne sanoa.\"\n\n\"Ja tietää kaikki?\"\n\n\"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen,\njonka hän on minulle toimittanut...\"\n\nJa de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.\n\n\"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää,\nmiten paperi tuli käsiini.\"\n\nKuningas luki kirjeen kiihtyneenä.\n\n\"Niin?\" kysyi hän sitten heti.\n\n\"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon,\njolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa\nerään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä.\"\n\n\"Tietysti, se on Louisen kammio.\"\n\n\"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen\non sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje\ntuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin.\"\n\nLudvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin.\nEhkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen\ntapaista.\n\n\"Oi\", virkkoi hän, \"se salaisuus on tullut ilmi!\"\n\n\"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka\nsen kätkee\", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti.\nJa hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.\n\n\"Mihin nyt?\" kysyi Ludvig.\n\n\"No, sinne, missä minua odotetaan, sire.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Taistelemaan tietenkin.\"\n\n\"Taistelemaan?\" huudahti kuningas. \"Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!\"\n\nDe Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota\ntahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.\n\n\"Mutta kuitenkin, sire...\" virkahti hän.\n\n\"Ensiksikään\", sanoi kuningas, \"en ole selvillä asiasta.\"\n\n\"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä\",\nvastasi de Saint-Aignan, \"niin kyllä selitän.\"\n\n\"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut\nmainittuun huoneeseen?\"\n\n\"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia\nteidän majesteetillenne ilmoittaa.\"\n\n\"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?\"\n\n\"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?\"\n\n\"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?\"\n\n\"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja\navaimet lakeijani Basquen taskussa.\"\n\n\"No, sitten on lakeijasi lahjottu.\"\n\n\"Mahdotonta, sire.\"\n\n\"Miksi mahdotonta?\"\n\n\"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu\nturmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä\nolisi voitu myöhemminkin tarvita.\"\n\n\"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä.\"\n\n\"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun\nmieleeni?\"\n\n\"Ajattelin, että hän on tullut portaista.\"\n\n\"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta.\"\n\n\"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven\nsalaisuuden.\"\n\n\"Myynyt tai luovuttanut.\"\n\n\"Miksi se eroitus?\"\n\n\"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion\nyläpuolella, antavat eivätkä myy.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen,\nsäästääksenne minut hankalasta paljastuksesta.\"\n\n\"Olet oikeassa -- Madame!\"\n\n\"Ah!\" äännähti de Saint-Aignan.\n\n\"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi.\"\n\n\"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin\nvoimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne\nja hän voisi kertoa.\"\n\n\"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?\"\n\n\"Hm, hm, sire...\"\n\n\"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo\nyksityiskohdat?\"\n\n\"Kenties pitemmällekin.\"\n\n\"Pitemmällekin!... Puhu.\"\n\n\"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä.\"\n\n\"Minne? Alas huoneisiisiko?\"\n\n\"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?\"\n\n\"Ooh!\"\n\n\"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?\"\n\n\"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni.\"\n\n\"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?\"\n\n\"Mieluimmin.\"\n\n\"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä.\"\n\nKuningas jäi miettiväiseksi.\n\n\"Mutta\", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, \"miksi Madame\nliittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?\"\n\nNämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut\nvastata sanoilla: \"naisen mustasukkaisuutta\", kuningas tunnusteli\nystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen\nkuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään\nkeskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut\nperhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten\nkanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat\nvuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat\nnähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis\ntaitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan\nteräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera\nhänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle,\nettä yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.\n\n\"Miksikö?\" toisti de Saint-Aignan. \"Unohtaako teidän majesteettinne\nsiis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen\nystävä?\"\n\n\"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa\", vastasi kuningas.\n\n\"Ah, anteeksi, sire!\" virkkoi de Saint-Aignan. \"Minä vain luulin, että\nherra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi kuningas; \"ei ole tarvis etsiä enempää, isku on\ntullut siltä taholta.\"\n\n\"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava\ntoisella?\"\n\n\"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan\",\narveli kuningas.\n\n\"Teidän majesteettinne unohtaa\", sanoi de Saint-Aignan, \"että minä olen\naatelismies ja että olen saanut haasteen.\"\n\n\"Tämä asia ei koske sinua.\"\n\n\"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua,\njoka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua.\"\n\n\"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen.\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Minä käsken sinun jäädä!\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Tottele.\"\n\n\"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire.\"\n\n\"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on\nuskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu\nrakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de\nSaint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole\nkoskeneet sinun kunniaasi, vaan minun.\"\n\n\"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra\nde Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei\nkunnottomasti.\"\n\n\"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin\nollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!\"\n\n\"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa\ntietenkin etsiä minua, ja...\"\n\n\"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa.\"\n\n\"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea.\"\n\n\"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi\", sanoi Ludvig XIV rypistäen\nkulmiaan. \"On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä\ntalossani.\"\n\nTuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden\nnärkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari\nnäyttäytyi kynnyksellä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi kuningas; \"miksi tullaan kutsumatta?\"\n\n\"Sire\", vastasi upseeri, \"teidän majesteettinne on kertakaikkiaan\nantanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta\nkun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä.\"\n\nKuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen,\njoka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi\nhetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:\n\n\"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä\nmeitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen\naloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä,\njotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä.\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Jos Louise säikähtyy\", jatkoi kuningas, \"rauhoita häntä. Sano hänelle,\nettä kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten\naavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun\nhyökkäyksen, vakuuta hänelle\", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta\nväristen, \"vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä\npuolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että\ntästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!\"\n\n\"Onko siinä kaikki, sire?\"\n\n\"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän\nhelvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa.\"\n\nDe Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen\nkuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.\n\n\n\n\n197.\n\nKuningas ja aateli.\n\n\nLudvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin.\nHän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti\nhämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle,\nniin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä\nesiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli\nvakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin\nsisälle.\n\nParin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa\nkaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää\nRanskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että\nkuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen\noikeaan.\n\nLudvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka\nyli tämä kunnioittavasti kumartui.\n\n\"Herra kreivi de la Fère\", virkkoi kuningas nopeasti, \"olette täällä\nniin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata\nteidät.\"\n\nAtos vastasi kumartaen:\n\n\"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän\nmajesteettinne luona.\"\n\nTuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: --\nSoisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä\nvirheitä.\n\nKuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää\nmielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:\n\n\"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne.\"\n\n\"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän\nmajesteettinne luo.\"\n\n\"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä.\"\n\nKuningas istahti.\n\n\"Olen varma\", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, \"että\nteidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen.\"\n\n\"Ah\", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, \"tulette esittämään jonkun\nvalituksen?\"\n\n\"Se ei ole valitus\", vastasi Atos, \"paitsi jos teidän majesteettinne...\nMutta suokaa minun aloittaa alusta, sire.\"\n\n\"Minä odotan.\"\n\n\"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli\nkunnia puhutella teidän majesteettianne.\"\n\n\"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun\naiheen... sen olen unohtanut.\"\n\nAtos säpsähti.\n\n\"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni\", virkkoi hän. \"Oli\nkysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni\npyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi\nsolmia neiti de la Vallièren kanssa.\"\n\n-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. \"Jo muistankin\", hän sanoi\nääneen.\n\n\"Sillä kertaa\", jatkoi Atos, \"kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen\nminua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän\nmajesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni.\"\n\n\"Ja...?\" virkahti Ludvig.\n\n\"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä\nteidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Ludvig kuivasti.\n\n\"Esittäen syyksi\", kiirehti Atos lisäämään, \"että morsiamelta puuttui\nyhteiskunnallista asemaa.\"\n\nLudvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.\n\n\"Että\", pitkitti Atos, \"häneltä puuttui varallisuutta.\"\n\nKuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.\n\n\"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen.\"\n\nUusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.\n\n\"Ja että hän ei ollut kauniskaan\", lisäsi Atos vielä säälimättä.\n\nTämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan\nkimmahtamaan.\n\n\"Monsieur\", lausui hän, \"onpa teillä perin hyvä muisti!\"\n\n\"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella\nkuningasta\", vastasi kreivi hätääntymättä.\n\n\"No, sanoin siis tuon kaiken!\"\n\n\"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire,\ntodistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta.\"\n\n\"Te johdatte mieleeni myöskin\", huomautti kuningas painokkaasti, \"että\nolitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?\"\n\n\"Se on totta, sire.\"\n\n\"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin\nteidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de\nla Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan\nsanonut niin?\"\n\nAtos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.\n\n\"Sire\", sanoi hän, \"pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi,\nmutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi\nvasta loppuselvityksessä.\"\n\n\"No, millainen se loppuselvitys on?\"\n\n\"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi\nherra de Bragelonnen etua silmälläpitäen.\"\n\nKuningas oli vaiti.\n\n\"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin\nvoi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua.\"\n\nKuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.\n\n\"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?\" kysyi kuningas epäröiden.\n\n\"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani:\nteidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa.\"\n\nKuningas ei puhunut mitään.\n\n\"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme\", jatkoi Atos. \"Varaton,\nhalpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on\nsittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi\nkaikesta sydämestään rakastaa häntä.\"\n\nKuningas puristi käsiään yhteen.\n\n\"Epäröitseekö kuningas?\" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan\nlujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.\n\n\"Minä en epäröi... minä epään\", vastasi kuningas.\n\nAtos mietti hetkisen.\n\n\"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle\", virkkoi hän säveästi,\n\"että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen\ntunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta.\"\n\n\"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?\"\n\n\"Vakavin kaikista\", vastasi Atos.\n\n\"No niin!\"\n\n\"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne\nsyytä tähän epäykseen.\"\n\n\"Syytä?... Kysymys?\" huudahti kuningas.\n\n\"Pyyntö, sire.\"\n\nKuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.\n\n\"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère\", sanoi hän\näkäisellä äänellä. \"Hovissa ei kysellä kuninkaalta.\"\n\n\"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin.\"\n\n\"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi\nhallitsijan avomielisyyden puutetta...\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua\", jatkoi Atos\npelottomasti.\n\n\"Luullakseni erehdytte\", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä\nsuuttumustaan.\n\n\"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän\nmajesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse\nkeksiä selitys.\"\n\nKuningas nousi.\n\n\"Herra kreivi\", virkkoi hän, \"olen suonut teille kaiken vapaan aikani.\"\n\nTämä oli hyvästijättö.\n\n\"Sire\", vastasi kreivi, \"en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla\noli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että\nminun on käytettävä tilaisuutta.\"\n\n\"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin.\"\n\n\"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken\nikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä\nylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin\nsydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan\nuskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen\nsanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen.\"\n\n\"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?\"\n\n\"Selitän ajatukseni\", sanoi Atos kylmästi. \"Jos teidän\nmajesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la\nVallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni...\"\n\n\"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin\navioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren\nkihlatun...\"\n\n\"Monsieur, monsieur!\"\n\n\"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla\npuhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen.\"\n\nKuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman\nminuutin ajan pureskellut.\n\n\"Onnettomia ne\", huudahti hän, \"jotka puuttuvat minun asioihini! Minä\nolen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet.\"\n\n\"Mitkä esteet?\" tiedusti Atos.\n\nKuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet\nraatelevat.\n\n\"Minä rakastan neiti de la Vallièrea\", lausui hän sitten äkkiä yhtä\nylevästi kuin kiivaastikin.\n\n\"Mutta\", keskeytti Atos, \"se ei estä teidän majesteettianne naittamasta\nneiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan\narvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan\nkunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten\nsiis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa\njalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta.\"\n\n\"Neiti de la Vallière\", sanoi kuningas jämeästi, \"ei rakasta herra de\nBragelonnea.\"\n\n\"Kuningas tietää sen?\" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.\n\n\"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän\nmajesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte\nvaivautunut sen minulle sanomaan.\"\n\n\"Vain vähän aikaa.\"\n\nAtos oli hetkisen vaiti.\n\n\"Sitten en laisinkaan käsitä\", virkkoi hän, \"että kuningas lähetti\nherra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä\nsyyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis.\"\n\n\"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?\"\n\n\"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun\nkuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa\nhänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen.\"\n\n\"Herra de la Fère!\"\n\n\"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin\ntulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?\"\n\nÄrtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi\nkädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.\n\n\"Sire, sanon teille kaikki\", vastasi kreivi. \"Minä en lähde täältä\nsaamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse.\nLähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa;\ntyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te\nkyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä\nkuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen\naatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne,\nkoskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole\ntehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut\ntunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua!\nTulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta,\npalvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta\nolette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta\ntosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä\nrangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin,\nmitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän\npetollisuutenne ja poikani onnettomuuden.\"\n\nKuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi\npystyssä, leimuavin silmin.\n\n\"Monsieur\", huudahti hän äkkiä, \"jos olisin kuningas teille, olisitte\njo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on\noikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua --\nharvinainen onni!\"\n\n\"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos\nolisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa\nilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte\nhänet maanpakoon.\"\n\n\"Luulenpa tosiaan väitteleväni!\" keskeytti Ludvig XIV sillä\nmajesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan\nkatseelleen ja äänelleen.\n\n\"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen\", sanoi kreivi.\n\n\"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur.\"\n\n\"Te tiedätte nyt ajatukseni\", huomautti kreivi.\n\n\"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!\"\n\n\"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on\nkuolemansynti, sire!\"\n\n\"Poistukaa jo!\"\n\n\"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte\nhallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja\nvilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta\nrakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani\nvannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun\nääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole\ntekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!\"\n\n\"Uhkaatteko te?\"\n\n\"Oi, en!\" vastasi Atos surumielisesti. \"Sydämessäni ei ole\nuhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun,\nsire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja\nkoskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren,\njoka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on\nminulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta\nenempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi\npalvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä\nrakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten\nvilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja\ntoiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!\"\n\nTämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat\npäät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä\ntukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.\n\nHervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin\nminuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.\n\n\"Kutsukaa herra d'Artagnan!\" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.\n\n\n\n\n198.\n\nMyrskyn jälkeen.\n\n\nEpäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi\nsaapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan.\nKoska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä\ntapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on\nmeillä kyllä vastaus heti valmiina.\n\nUskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista\nlähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin\nmetsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten\nhaastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan\nkutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen\nviivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin\nlähettämää haastetta noudattamaan.\n\nMutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen\nkertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo,\nkertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian\nkuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle.\nTämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle\nodottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de\nSaint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä\nniityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli\nparooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi\ntahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta\nlupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija\ntietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.\n\nBragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen\nluo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.\n\nD'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen\nEnglannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena\nyllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä\nkreivi viittasi häntä istumaan.\n\n\"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi,\nkun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?\"\n\nNuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran\ntukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku\nkeskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.\n\nLuultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme\nd'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti\nsäilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja\nhuolestumattomuuden vastasi hän:\n\n\"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota\npelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta\nlemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja\nomassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt\naatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään\nsinulle todistusta sanoihini!\"\n\nHuojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän\nluottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut,\nRaoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:\n\n\"Menkää siis, kreivi; minä odotan.\"\n\nJa hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi.\nTästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet;\nhe ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja\npoistuvan sieltä.\n\nKun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä\nepätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä\naskelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.\n\nAtos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa\nja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin\nluo.\n\n\"No, monsieur\", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä\nalas, \"oletteko nyt vakuuttunut?\"\n\n\"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea.\"\n\n\"Hän siis myöntää sen?\" huudahti Raoul.\n\n\"Ehdottomasti\", virkkoi Atos.\n\n\"Entä Louise?\"\n\n\"Häntä en nähnyt.\"\n\n\"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Että tyttö rakastaa häntä.\"\n\n\"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!\"\n\nJa nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.\n\n\"Raoul!\", jatkoi kreivi, \"saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki,\nminkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka\nlujin sanoin.\"\n\n\"Ja mitä te sanoitte, monsieur?\"\n\n\"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja\nettä sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin\ntästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville\nvain yksi seikka.\"\n\n\"Mikä niin, monsieur?\"\n\n\"Oletko tehnyt päätöksesi.\"\n\n\"Päätökseni? Missä suhteessa?\"\n\n\"Rakkauden ja...\"\n\n\"Puhukaa, monsieur!\"\n\n\"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa.\"\n\n\"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun\nriuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne\navulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin\nhäijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle\nrikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta.\"\n\n\"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin\nkanssa?\"\n\n\"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen\nvastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia\nsikseen.\"\n\n\"Ja de la Vallière?\"\n\n\"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa\nnaiselle\", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se\npulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin\nusein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.\n\nHän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.\n\n\"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?\"\nkysyi nuori mies.\n\nAtos ravisti vuorostaan päätänsä.\n\n\"Lapsiparka!\" kuiskasi hän.\n\n\"Te luulette minun vielä toivovan\", virkkoi Raoul, \"ja surkuttelette\nminua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös,\nansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut.\nJospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja\nantaisin hänelle anteeksi.\"\n\nAtos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat\nsanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.\n\nTällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin\nerilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.\n\nMuskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul\nseisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan\noli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta.\nD'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen\nRaoulin luo tarttui tämän käteen.\n\n\"Ka\", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle,\n\"lasta lohduttelemassa, näen mä?\"\n\n\"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä\", sanoi Atos, \"tulet tässä vaikeassa\ntehtävässä avukseni.\"\n\nNäin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul\nluuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä,\nmitä sanat eivät ilmaisseet.\n\n\"Niin\", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään\nviiksiänsä, \"niin, minä tulin myös...\"\n\n\"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne\ntähden. Minä olen lohdutettu.\"\n\nJa Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin\nmikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.\n\n\"Hyvä on!\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Mutta\", jatkoi Raoul, \"te saavuitte juuri kun herra kreivi oli\nkertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona.\nSallinette hänen jatkaa?\"\n\nJa nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin\nsydämen pohjaan.\n\n\"Käynnistään kuninkaan luona?\" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti,\nettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. \"Oletko ollut\nkuninkaan puheilla, Atos?\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Olen\", sanoi Atos, \"olen haastatellut häntä.\"\n\n\"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen\nmajesteettinsa luona?\" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.\n\n\"_Ma foi_, en! En ollenkaan.\"\n\n\"No, sitten olen levollisempi\", sanoi Raoul.\n\n\"Miksikä levollisempi?\" kysyi Atos.\n\n\"Monsieur\", ilmaisi Raoul, \"suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden,\njolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian\nkiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman\nnärkästyksenne, niin että kuningas...\"\n\n\"Että kuningas mitä?\" toisti d'Artagnan. \"Kah, päätähän lauseesi,\nRaoul.\"\n\n\"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan\", sanoi Raoul. \"Myönnän\nhetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra\nd'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina.\"\n\n\"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani\", huudahti d'Artagnan, mutta hänen\nnaurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata\nsuurempaa avonaisuutta.\n\n\"Sitä parempi!\" virkkoi Raoul.\n\n\"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?\"\n\n\"Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla\nhyvä.\"\n\n\"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut\nmatkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi\nVincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja\nkun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin.\"\n\nJa vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut\nhänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan\nvieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.\n\nNuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen\nkaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta\nhänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja\nkreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.\n\n\"Ja mihin menet, Raoul?\" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen\ntekevän lähtöä.\n\n\"Kotiini, monsieur\", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.\n\n\"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin\nilmoitettavaa?\"\n\n\"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle\nilmoitettavaa?\"\n\n\"Mistäpä sen tietää!\"\n\n\"Niin, uusia lohdun sanomia\", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia\nsäveästi ovea kohti.\n\nNähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul\nläksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.\n\n\"Jumala olkoon ylistetty!\" lausui hän itsekseen. \"Saan siis kiinnittää\najatukseni vain omaan kohtalooni.\"\n\nJa kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta\nhänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan\nasuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.\n\nYstävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin\ntuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.\n\n\"Raoul-parka!\" oli Atos huoahtaen virkkanut.\n\n\"Raoul-parka!\" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.\n\n\n\n\n199.\n\nHeu, miser![22]\n\n\n\"Raoul-parka!\" oli Atos virkkanut. \"Raoul-parka!\" oli d'Artagnan\nhymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä\nsäälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.\n\nJa kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut\nyksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä\nriisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen\nmeistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen\npettäessä.\n\n-- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään\nelämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi\nminulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki\ntässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani\ntulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden\nja onnen elämä oli tyhjää!\n\n-- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni\nnähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset\nnauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi\nhäpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten\nosoitetaan sormella!\n\nJa vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui\nhän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.\n\n-- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos\nminulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo,\nniin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen\nrakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että\nainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti\nminua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun\nkustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle,\nrangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani\nkolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.\n\n-- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua\nsiitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä\nnyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein\non hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta\nnautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin,\nkenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin\ntoisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän\nsurullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä\nvalitushuuto.\n\n-- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii?\nLieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme?\nTyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta?\nVähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei,\njokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa\nkanssa, itkee omia kyyneliään.\n\n-- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner,\njolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin\nkuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt,\nnainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa\nkaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen\ntarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa;\nolla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin\nuhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta,\nkauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki\ntuo.\n\n-- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää\nomalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto,\njota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme\nosoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan\nsanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen\npalvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon\navulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi,\nsaada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä\nherttuaksi ja pääriksi.\n\n-- Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on\nsärkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de\nBragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian\nlaakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa\nenemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on.\nSillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig\nhänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän\notsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa\nmäärässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä\nkerskailla.\n\n-- Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman\nkolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa,\nkukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa\nminusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi\ntoisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni,\ntoivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!...\n\nRaoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen\njalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut\ntänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut\nperille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.\n\nKuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja\nvälitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso.\nHän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään\nmiekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin\njohtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti\nsisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli\nkiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä\nsiihen huomiotaan vai eikö.\n\nSalissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja\nantanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren\nleposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota\nkohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi\nkatseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina\nhänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä\npuoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen\npolvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.\n\nHänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse\ntyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili\njumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen\nmieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja\npitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: \"Voi minua\nonnetonta!\"\n\nTuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun\ntakanaan.\n\nNopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa\nhunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa\noven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.\n\nHän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut,\ntervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä\nalaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja\nhän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.\n\nRaoul peräytyi kuin aaveen edestä.\n\n\"Louise!\" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen\nsellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten\nkatkeamatta.\n\n\n\n\n200.\n\nViimeinen isku.\n\n\nNeiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.\n\n\"Niin, -- Louise\", kuiskasi tyttö.\n\nMutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua\nhämmästyksestään.\n\n\"Te, mademoiselle?\" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla\näänensävyllä: \"Te täällä?\"\n\n\"Niin, Raoul\" toisti nuori tyttö; \"niin, minä odotin teitä.\"\n\n\"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt...\"\n\n\"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta...\"\n\nHän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan,\nsyntyi hetkisen äänettömyys -- äänettömyys, jonka kestäessä olisi\nvoinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet\nyksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.\n\nLouisen oli puhuttava.\n\n\"Minun täytyi teidät tavata\", hän ponnistausi lausumaan, \"oli aivan\nvälttämätöntä, että tulisin puheillenne... itse... yksinäni... En ole\nkavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä\nainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte.\"\n\n\"Tosiaan, mademoiselle\", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja\nhuohottaen, \"siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on\nminusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään...\"\n\n\"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua\nkuuntelemaan?\" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.\n\nBragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen\npäätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.\n\n\"Puhukaa\", sanoi hän.\n\nTyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi\nsalassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään\nlausumansa sanat.\n\nRaoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: \"Olivain, en ole\nkenenkään tavattavissa.\"\n\nSitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.\n\n\"Tätäkö halusitte?\" virkahti hän.\n\nMikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen,\ntarkoittaessaan: -- Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.\n\nHän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen\nsilmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.\n\n\"Raoul\" hän virkkoi, \"älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä\nsilmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista\nsiksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää\nheille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä.\"\n\nRaoul ei vastannut mitään.\n\n\"Ah!\" jatkoi la Vallière. \"On liiankin totta, että asiani on huono, ja\nvaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä\nparastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta,\nlöydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka\nminun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se\ntahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen.\"\n\nRaoul pysyi yhä ääneti.\n\nLa Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: -- Rohkaiskaa\nminua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!\n\nMutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.\n\n\"Juuri äsken\", virkkoi hän, \"herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan\npuolesta luonani.\"\n\nHän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei\nnäkisi mitään.\n\n\"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani\", toisti tyttö,\n\"ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki.\"\n\nJa hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi\nsai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.\n\n\"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu\nviha.\"\n\nTällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen\nhuulillaan.\n\n\"Oi\", jatkoi Louise, \"pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua\nkohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki,\nodottakaa, kunnes olen puhunut loppuun.\"\n\nTahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi\nhänen suupielestään.\n\n\"Ja ensiksikin\", sanoi la Vallière, \"ensiksi pyydän teiltä\njalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä -- anteeksi, rukoilen sitä\nkädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät\ntietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi\nsuostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä\npolvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus.\nMieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!\"\n\n\"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle\", vastasi\nRaoul, yritellen pysyä tyynenä. \"Ja petetty tietämättömyyteen on siis\nrehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette\ntekisi.\"\n\n\"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan\nkuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani.\nBloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä\nvielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli,\njolloin huomasin erehdykseni.\"\n\n\"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti\nrakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan,\nettä oma rakkautenne oli sammunut.\"\n\n\"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään,\npäivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni\nainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus\nkuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä,\nRaoul, ette enää ollut lähelläni.\"\n\n\"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa.\"\n\n\"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin\ntehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että\nrakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain\najattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta,\nRaoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne\nkumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä,\nkyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin\navomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän\nsilmistänne.\"\n\nRaoul yritti hymyillä.\n\n\"Ei\", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, \"ei, te ette saa tehdä\nminulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä\nrakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt\nitseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä,\nminä...!\"\n\nJa aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti\npolvilleen.\n\n\"Kun sitävastoin te\", täydensi Raoul, \"sanoitte minua rakastavanne ja\nrakastitte toista!\"\n\n\"Ah, niin!\" huudahti poloinen lapsi. \"Ah, niin, minä rakastan toista;\nja tätä toista... hyvä Jumala! -- sallikaa minun se sanoa, koska se on\nainoa puolustukseni, Raoul -- tätä toista minä rakastan enemmän kuin\nelämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai\nrangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan\nsanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä\nrakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin\nsieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta,\nkuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua\narmahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se\nmillainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa\nminut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman.\"\n\n\"Varokaa, mademoiselle\", sanoi Raoul; \"naisella, joka pyytää kuolemaa,\nei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi tyttö.\n\nRaoul huokasi syvään.\n\n\"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?\" huudahti Raoul.\n\n\"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta\",\nvastasi la Vallière.\n\n\"Hyvä!\" virkkoi Raoul. \"Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä\nteillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt,\nmademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin\nvähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä,\npettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään.\"\n\n\"Oi\", äännähti la Vallière, \"en teiltä niin paljon pyydä, Raoul.\"\n\n\"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle\", jatkoi Raoul. \"Tuntien\nelämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä\nvalaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun\nolisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen\nhuulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä\nanteeksi.\"\n\n\"Se on mahdotonta, mahdotonta!\" huudahti Louise. \"Te laskette minusta\nleikkiä!\"\n\n\"Miksikä mahdotonta?\"\n\n\"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen.\"\n\n\"Pitäkää varanne!\" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. \"Sillä kohta\nsanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan.\"\n\n\"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa,\nRaoul.\"\n\n\"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin\nteitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä.\"\n\n\"Raoul, Raoul!\"\n\n\"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut\nteille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko\niäisyyteni hetki hetkeltä.\"\n\n\"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!\"\n\n\"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut,\nuskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten\nenää näe mitään maan päällä enkä taivaassa.\"\n\n\"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!\" huudahti la\nVallière. \"Oi, jospa olisin tiennyt!...\"\n\n\"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne\nkyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa\ntunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette\ntehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä.\nHyvästi, hyvästi!\"\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!\"\n\n\"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä\nrakastan teitä?\"\n\nLouise kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Ja sanoa teille tämä -- ymmärrättekö, Louise? -- sanoa se teille\ntällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on\nilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!\"\n\nLa Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.\n\n\"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa\", sanoi Raoul.\n\nTyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise\nsuuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.\n\n\"Olivain\", kutsui Raoul, \"ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet\nvaunuihinsa, jotka odottavat portilla.\"\n\nOlivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä\nkohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten\nhän äkkiä pysähtyen virkkoi:\n\n\"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo\nvarastaa!\"\n\nJa hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä\ntainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.\n\n\n\n\n201.\n\nMitä Raoul oli aavistanut.\n\n\nKun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat\nvärähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.\n\nAtoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli\nollut d'Artagnanin saapuessa.\n\n\"No, rakas ystävä\", virkkoi hän, \"mitä tulit minulle ilmoittamaan?\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Peijakas!\" murahti d'Artagnan.\n\n\"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?\"\n\n\"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen.\"\n\n\"Ja sinä tulet...?\"\n\n\"Hänen käskystään, aivan oikein.\"\n\n\"Siis minua vangitsemaan?\"\n\n\"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen.\"\n\n\"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!\"\n\n\"Oh, lempo soikoon!\" huudahti d'Artagnan. \"Kovinpa sinulla on kiire!\"\n\n\"Pelkään viivyttäväni sinua\", sanoi Atos hymyillen.\n\n\"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui\nkuninkaan ja minun kesken?\"\n\n\"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni.\"\n\nJa hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi\nmukavaan asentoon.\n\n\"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös\", jatkoi\nd'Artagnan, \"sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin.\"\n\n\"Puhu pois.\"\n\n\"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen.\"\n\n\"Heti lähtöni jälkeenkö?\"\n\n\"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit\nminulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa,\nhän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla\nnäin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.\n\n\"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire',\nvastasin minä.\n\n\"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?'\nhuudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.\n\n\"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette\nja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'\n\n\"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia\nhyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'\n\n\"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on\notettava vaunut.'\n\n\"Minä liikahdin.\n\n\"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas,\n'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'\n\n\"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska\nminä olen palvelusvuorolla.'\n\n\"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti,\n'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'\n\n\"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä.\n'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'\n\n\"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'\n\n\"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'\n\n\"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän\nnäytti tyytyväiseltä.\n\n\"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.\n\n\"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'\n\n\"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'\n\n\"Minä kumarsin.\n\n\"'Missä kreivi on, sire?'\n\n\"'Te etsitte hänet.'\n\n\"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'\n\n\"'Niin... mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on\npaluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä\nkiinni.'\n\n\"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.\n\n\"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.\n\n\"'Minä odotan, sire.'\n\n\"'Mitä odotatte?'\n\n\"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'\n\n\"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu\nkysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi\ntoiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:\n\n    \"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni\n    päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère,\n    missä vain hänet tapaa.'\n\n\"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä.\nEpäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän\npiirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.\n\n\"'Menkää!' huudahti hän.\n\n\"Minä tottelin ja tässä nyt olen.\"\n\nAtos puristi ystävänsä kättä.\n\n\"Lähtekäämme!\" virkkoi hän.\n\n\"Oh\", sanoi d'Artagnan, \"sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita\njärjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!\"\n\n\"Minullako? Ei ensinkään.\"\n\n\"Mitä!...\"\n\n\"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut\nvaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani\nkäskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani\nkäskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai\nruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut\nsiis.\"\n\n\"Mutta Bragelonne?...\"\n\n\"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni\nomaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi\ntulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole\nhuoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin\nsäikähdä. Lähtekäämme.\"\n\n\"Lähtekäämme\", säesti d'Artagnan tyynesti.\n\n\"Ystäväni\", sanoi kreivi, \"kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä\nja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä\nsinulle jättämästä.\"\n\n\"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?\"\n\n\"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?\"\n\n\"Käsikynkässäni\", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin\nkäsivarteen, astuakseen alas portaita.\n\nGrimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana\nheidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan\njotakin kätkettynä.\n\n\"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!\" virkkoi Atos. \"Me lähdemme...\"\n\n\"Ajelemaan vaunuissani\", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään\nnyökäytyksellä.\n\nGrimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu\nhymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi\najopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle\nsanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään\nhuomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi\nAtos.\n\n\"Näyt vievän minut Bastiljiin?\"\n\n\"Minäkö?\" virkkoi d'Artagnan. \"Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en\nminnekään muualle.\"\n\n\"Miten niin?\" ihmetteli kreivi.\n\n\"_Pardieu_!\" huudahti d'Artagnan. \"Käsittänethän, että olen ottanut\ntehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että\nnoin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos\nminulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman\nhenkivartion kapteenille.\"\n\n\"Siis...?\" kysyi Atos.\n\n\"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot.\"\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, \"tästä tunnen sinut\nhyvin.\"\n\n\"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut\nCours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen\nkäskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten,\nja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi\nennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja\nsieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni\nherra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä,\njota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä\nsanot tästä suunnitelmasta?\"\n\n\"Vie minut Bastiljiin\", lausui Atos hymyillen.\n\n\"Tyhmää itsepintaisuutta!\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Ajattele toki.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen,\npuhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei,\nminä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin\nviipoittaa päätäni!\"\n\n\"Ystävä\", vastasi Atos, \"Jumala on onneksi antanut minulle yhtä\nkestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen\nhengenvetooni asti.\"\n\n\"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua.\"\n\n\"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan\npohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon.\nOlisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut.\nOlisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä\nsamanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen\nsinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan.\"\n\n\"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani\", sanoi d'Artagnan, \"kyllä minä\njuoksuttaisin kuningasta perässäsi!\"\n\n\"Hän on kuningas, rakas ystävä.\"\n\n\"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä\nvastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa,\nsurmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun\nvangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne,\nmutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai\n_mordioux_..,\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Atos tyynesti, \"tahtoisin saada sinut\nvarmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi,\n-- että ennen kaikkea toivon vangitsemista.\"\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitään.\n\n\"Mitäpä siitä haastella!\" jatkoi Atos. \"Asia on niin, että jos\npäästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi.\nTahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto\nhäikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen\nvain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua,\nvangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa\nväärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, --\nodottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on.\"\n\n\"Tiedän liian hyvin, veikkoseni\", vastasi d'Artagnan, \"että kieltosi on\nkielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?\"\n\n\"Niin tahdon.\"\n\n\"Menkäämme sinne!... Bastiljiin!\" lisäsi d'Artagnan ajajalle.\n\nJa heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin\nkiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai\nolevan syntymässä ystävän aivoissa.\n\nPuhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä\nverkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.\n\n\"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?\" tiedusti hän.\n\n\"Suutuksissa? Oh, _pardieu_, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen\nolisin minä tehnyt itsepäisyydestä.\"\n\n\"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?\"\n\n\"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa\",\nvastasi kapteeni.\n\n\n\n\n202.\n\nKolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.\n\n\nVaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä\nvahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa\nvain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa\nkatettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan -- jonka ilveksensilmä huomasi\nkaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi -- huudahti yhtäkkiä:\n\n\"Hei, mitä minä näenkään?\"\n\n\"No\", virkkoi Atos tyynesti, \"kenet näet, ystäväni?\"\n\n\"Katsohan tuonne päin!\"\n\n\"Pihaanko?\"\n\n\"Niin, mutta nopeasti, joudu.\"\n\n\"Siellä on vaunut.\"\n\n\"Aivan!\"\n\n\"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin.\"\n\n\"Olisipa se hullunkurista...!\"\n\n\"Minä on käsitä.\"\n\n\"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu\nulos.\"\n\nSamassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania.\nVirallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan\naskeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä\nhenkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.\n\n\"No\", kysyi d'Artagnan, \"näetkö hänet?\"\n\n\"Kyllä; harmaapukuinen mies.\"\n\n\"Mitä siitä sanot?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Atos, löisin vetoa, että se on hän.\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Aramis.\"\n\n\"Aramisko vangittu? Mahdotonta!\"\n\n\"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään\nvaunuissa.\"\n\n\"Mitä hän sitten täällä tekee?\"\n\n\"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön\", vastasi\nmuskettisoturi salamielisesti. \"_Ma foi_, saavumme juuri hyvään\naikaan!\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Nähdäksemme.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen\nensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet\nnähdään.\"\n\n\"Viisaasti päätelty.\"\n\n\"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka\nyhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun.\"\n\n\"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta\nmainitsemasi mielipaha.\"\n\n\"Mitä tehdä?\"\n\n\"Kas näin... tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla\ntavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle\nmahdotonta.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen\nluonteelle ja tottumukselle!\"\n\nAtos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat\nseisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.\n\n\"Sovittu siis?\" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.\n\nAtos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos\nlukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet\nBastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli\nankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta\nkolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi\nvahtisotilaalle vain: \"Herra Baisemeauxin luo.\"\n\nPian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin\nsilmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin\nvieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta\nhuoneiston.\n\nJos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä\nteeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen\nmielenliikutuksensa oli ilmeinen.\n\nSillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux,\nhämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein\nkierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.\n\n\"Kas vain!\" virkahti Aramis. \"Mikä sattuma...?\"\n\n\"Samaa kysymme sinulta\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?\" huudahti Aramis,\ntekeytyen hilpeäksi.\n\n\"Hehheh\", naurahti d'Artagnan, \"kyllähän nämä seinät hitonmoisesti\nhaiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte\nminut illalliselle?\"\n\n\"Minä?\" huudahti Baisemeaux.\n\n\"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?\"\n\nBaisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja\nänkytti lopuksi:\n\n\"Kyllä... kovin mielissäni... mutta... kuolemakseni... minä en... voi\nkurjaa muistia!\"\n\n\"Noh, minä olen väärässä\", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.\n\n\"Mitenkä väärässä?\"\n\n\"Muistan nähtävästi päin honkia.\"\n\nBaisemeaux ryntäsi hänen luokseen.\n\n\"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni\", lepytteli hän,\n\"minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa\nkyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa\npalvelleen sotamiehen arvoinen.\"\n\n\"Nyt siis kuitenkin muistatte!\" virkkoi d'Artagnan pontevasti.\n\n\"Niin, niin\", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, \"minä muistan.\"\n\n\"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia\njuttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa.\"\n\n\"Ah, aivan niin!\"\n\n\"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan.\"\n\n\"Oo!\" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan\nsuoraan silmiin. \"Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra\nBaisemeaux!\"\n\nTämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.\n\n\"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä.\nPyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra\nd'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta,\nolette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay\", sanoi hän\nkääntyen Aramiksen puoleen, \"sekä monsieur\", hän lisäsi kumartaen\nAtokselle.\n\n\"Olenkin ajatellut tätä\", vastasi d'Artagnan. \"Syy tulooni on seuraava:\nkun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa\npalatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin\nsitten herra kreivin.\"\n\nAtos kumarsi.\n\n\"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle\nmääräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä\nlähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja\nesittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin\nedullisesti kuninkaan luona samana iltana kun...\"\n\n\"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Herra kreivi on tervetullut.\"\n\n\"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen\nvainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia\nkuolevaisia!\" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.\n\n\"Te lähdette siis?\" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen\nkummastuksen tunteeseen yhtyneinä.\n\nD'Artagnan huomasi vivahduksen.\n\n\"Jätän tilalleni\", hän virkkoi, \"ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini\",\nja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut\nolla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis,\nsillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.\n\n\"Mitä! Menetämmekö me teidät?\" toisti kelpo vankilanpäällikkö.\n\n\"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään.\"\n\n\"Oh, me odotamme\", ehdotti Baisemeaux.\n\n\"Siinä ette tekisi mielikseni.\"\n\n\"Palaatko sinä?\" virkkoi Atos epäilevästi.\n\n\"Varmasti\", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään.\n\"Odota minua, Atos\", hän lisäsi matalammalla äänellä; \"ole hilpeä,\näläkä Jumalan tähden puhu asioista!\"\n\nUusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä,\nettä oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.\n\nBaisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.\n\nMonin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä\nsaada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa\nkorkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen\npuhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos\nasiat vaativat vaitioloa.\n\nKymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme\nherrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla\nrunsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa,\nsäilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen\ntällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka\nmenoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi\nkolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin\nainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään,\nvaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos\nei enää nauttinut mitään.\n\nKeskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja\ntarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut\nkyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt\nBaisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi\nd'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia\nAramiksen sielun koko syvyyttä, -- mitä tuo verukkeista ja salajuonista\nelävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi\nnimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten\nhänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan\noli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin\nhuonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.\n\nMutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät\nrunsaan aterian tähteiden ääreen -- leikeltyjen salvukukkojen,\npeltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen\nsilpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.\n\nHypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi\najajan korvaan:\n\n\"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!\"\n\n\n\n\n203.\n\nMitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.\n\n\nHerra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la\nVallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan\nkaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä\nvarmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija\nkuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun\nhallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo\nensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden\nilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan\nmurheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen\nmairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi\nvoinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten\nhänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle\nilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin\nkiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.\n\n\"Mutta\", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut\nkertomuksensa, \"mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti\nennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?\"\n\n\"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on\nvälttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette\nvastaan koko tien.\"\n\n\"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon\nBragelonnessa?\" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.\n\n\"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière\nrakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että\nherra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee\nroomalaisia sankareita.\"\n\nKuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri\nlähtenyt hänen luotaan.\n\n\"Mitä neiti de la Vallièreen tulee\", jatkoi de Saint-Aignan, \"hänet on\nkasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa\nkodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja\nkuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt\nhiton vaikea äkkipäätä ratkoa!\"\n\nDe Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta\nLudvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi\nvakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista,\njoita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut\nhänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat\ntosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta,\nettä toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen\nsäästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.\n\nJa tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan\nsydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt\näitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja\nnaurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän\navaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin\nmonet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin\nseurassa.\n\nDe Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut\nhuvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan\nLouisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.\n\n\"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti\nde la Vallièrelle?\"\n\n\"_Dame_, mielestäni hänelle on ilmoitettu!\" vastasi kuningas.\n\n\"Lähdetäänkö ajelemaan?\"\n\n\"Ajelemastahan juuri on tultu\", vastasi kuningas.\n\n\"Siis, sire?\"\n\n\"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin\nkohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa\" --\ntunnonpistokset tekivät työtään, -- \"suvainnee hän antaa meille tietoja\nitsestään!\"\n\n\"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin\nväärin?\"\n\nKuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De\nSaint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho\nkohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin\ntuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan\novensuussa.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" virkahti kuningas. \"Ah!... Mitä kuuluu?\"\n\nD'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät\nsamaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle\nselvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas\nja d'Artagnan jäivät kahden kesken.\n\n\"Onko tehtävänne täytetty?\" kysyi kuningas.\n\n\"On sire\", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, \"olen\npannut toimeen käskynne.\"\n\nKuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä\njäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin,\ntäytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea\nitselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten\non olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen\netsiminen uhrista.\n\nMazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin\nkukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän\nyritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen\nvaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme\nääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:\n\n\"Mitä kreivi sanoi?\"\n\n\"Ei mitään, sire.\"\n\n\"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?\"\n\n\"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire.\"\n\nKuningas kohotti ylväästi päänsä.\n\n\"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan\",\nvirkkoi hän.\n\n\"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?\" kysyi\nmuskettisoturi tyynesti.\n\n\"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan\nanna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka\nkieltäytyvät häntä sinne viemästä?\"\n\n\"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?\" huudahti kuningas. \"Mitä\nminä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?\"\n\n\"En luule, sire.\"\n\n\"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la\nFèreä?...\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ja keitä ne henkilöt ovat?\"\n\n\"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli\nantanut\", sanoi muskettisoturi.\n\n\"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin\", huudahti kuningas.\n\n\"Niin, sire, minun.\"\n\n\"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää\nvangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?\"\n\n\"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire.\"\n\n\"Haa!\"\n\n\"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin\nhänelle varannut Conférencen tulliportille.\"\n\n\"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?\"\n\n\"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin.\"\n\n\"Te siis kavalsitte minut, monsieur?\" huudahti kuningas säkenöiden\nhurjaa ylpeyttä.\n\n\"Aivan.\"\n\nEi ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin.\nKuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.\n\n\"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?\"\nkysyi hän majesteettisesti.\n\n\"Minulla on aina peruste, sire.\"\n\n\"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota\nsaattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua,\nsillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää.\"\n\n\"Minuako, sire?\"\n\n\"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai\nolla pidättämättä?\"\n\n\"Kyllä, sire; mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" kiivaili kuningas.\n\n\"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin\nhenkivartionne kapteeni tekisi sen.\"\n\n\"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä\nitseänne ryhtymään asiaan?\"\n\n\"Minua kyllä, sire; ette ystävääni.\"\n\n\"Enkö?\"\n\n\"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu,\nteinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni.\"\n\n\"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka\njärkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!\"\n\n\"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen.\"\n\n\"Te olette frondelainen!\"\n\n\"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire...\"\n\n\"Mutta jos puheenne on totta...\"\n\n\"Minä puhun aina totta, sire.\"\n\n\"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!\"\n\n\"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on\nBastiljissa...\"\n\n\"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy.\"\n\n\"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on\ntärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää.\"\n\n\"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!\"\n\n\"Sire...\"\n\n\"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni\nväärin.\"\n\n\"Päinvastoin, sire.\"\n\n\"Mitenkä päinvastoin?\"\n\n\"Minäkin tulin vangituttamaan itseni.\"\n\n\"Tekö vangituttamaan itsenne?\"\n\n\"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut\nehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen\nseuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen\nitse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen\ntakuuseen.\"\n\nKuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen\nd'Artagnanin vangitsemiskäskyn.\n\n\"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur\", huudahti hän\nuhkaavalla äänellä.\n\n\"Sen kyllä arvaan\", vastasi muskettisoturi; \"sillä kerran tehtyänne\ntämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän.\"\n\nKuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.\n\n\"Menkää tiehenne!\" ärjäisi hän.\n\n\"Oh, en, sire, -- suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä\nkieltäytyä.\"\n\n\"Mitä, ettekö mene?\"\n\n\"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on\nvalitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon\nhallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa.\"\n\n\"Eronpyyntönne, monsieur\", huudahti kuningas, \"eronpyyntönne!\"\n\n\"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle\nvastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän\nmajesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren\nhänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle.\"\n\n\"No, kiirehtikää sitten.\"\n\n\"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän\nmajesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin.\nMiksi muutitte mielenne?\"\n\n\"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö\nvai minä? Sanokaa.\"\n\n\"Te, sire, valitettavasti.\"\n\n\"Mitä, valitettavasti?\"\n\n\"Niin, sire; sillä jos minä olisin...\"\n\n\"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin\nkapinallisuuden, niinkö?\"\n\n\"Aivan varmasti!\"\n\n\"Todellakin?\"\n\nKuningas kohautti olkapäitään.\n\n\"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille\", jatkoi d'Artagnan,\n\"sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla\nhiilillä -- niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani\nkuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'\"\n\n\"Monsieur\", huudahti kuningas, \"luuletteko olevan ystävällenne\npuolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?\"\n\n\"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän\", virkkoi d'Artagnan,\n\"mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin\nhienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut\nhänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet\nitsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä,\ntyönsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään.\nMinä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire!\nHaluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita,\ntodellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai\nettä teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä,\njuonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me\nlähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa\nsen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties\nrohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja\nsuuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti.\nSäilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja\nyleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla.\nKiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette\nole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa\nääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden\nsuorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja\nhuomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot\nkuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire;\noma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle.\"\n\nKuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin\nnojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen\njalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti\nsiltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut\nkuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli\nsitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.\n\nD'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.\n\nYmmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja\nlähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.\n\nMutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi\npöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään\nhuolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni\nvuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:\n\n\"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon,\nvoi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti\nkuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa\nhäpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen\ntyöntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle,\nmuistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni\ntai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja\npitkämielisyyttäni.\"\n\nSitten hän syöksähti miekkaansa kohden.\n\n\"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!\" huudahti hän.\n\nJa tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän\nrintaansa vasten.\n\nMutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean\nkäsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan\nmiekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.\n\nJäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta\nkuninkaan tehdä tämän kaiken.\n\nSitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia\nrivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin\nkäteen.\n\n\"Mikä tämä on, sire?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère.\"\n\nD'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi\npaperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.\n\nEi kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.\n\n-- Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! -- huoahti Ludvig yksin\njäätyään. -- Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen\nkirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas;\nolen vain vielä lapsi.\n\n\n\n\n204.\n\nGrimaud tuumii.\n\n\nD'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien\nmaisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja\nliköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto\noli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat\nkäytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.\n\nAtos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut\npäässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista,\nkuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra\nFouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli\njuteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut\nkajonnut yksityisiin.\n\nD'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea\nja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti\nasettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen\npohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen.\nBaisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa\nmuskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka\noli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin\nhuomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei\nhän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä.\nHänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen\nhämmennys merkitsi: \"tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on\nminulta evännyt\", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos\nhymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin\nmuistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla\nyhdessä.\n\nD'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun\nnähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja\nAtos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.\n\n\"Seikka on sellainen, ystäväni\", virkkoi kreivi hymyillen, \"että sinä,\nAramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te,\nBaisemeaux, vankinne kanssa.\"\n\nHerra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus.\nKunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään\ntulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa\nyhteiskunnalliselle asemalle.\n\nAramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:\n\n\"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä.\nKaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?\"\n\n\"Ah\", virkahti Baisemeaux.\n\n\"Ja\", jatkoi Aramis, \"sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut,\nettä on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona\nja sanonut hänelle mitä kuuluu?\"\n\n\"Oikein osattu, ystäväni.\"\n\n\"Siis\", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin\ntuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen\nmiehen kanssa; \"siis, herra kreivi...?\"\n\n\"Niin, hyvä herra kuvernööri\", vastasi Atos, \"ystäväni herra d'Artagnan\nesittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta\nja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni.\"\n\nBaisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan\nvetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle.\nBaisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen\nAtosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:\n\n\"'Määräys chevalier d'Artagnanille...' hyvä on... 'vangita herra kreivi\nde la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät\nhoitooni!\"\n\n\"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur\", virkkoi Atos lempeällä ja\ntyynellä äänellään.\n\n\"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra\nkuvernööri\", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä\npidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.\n\n\"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään\", lisäsi d'Artagnan,\nesittäen kuninkaan toisen määräyksen, \"sillä teidän on nyt\njäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi\nvapaaksi.\"\n\n\"Haa\", huudahti Aramis, \"siinä säästät minulla homman d'Artagnan!\"\n\nJa hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.\n\n\"Mitä!\" ihmetteli jälkimmäinen. \"Antaako kuningas minulle vapauteni\ntakaisin?\"\n\n\"Lue, rakas ystävä\", vastasi d'Artagnan.\n\nAtos otti paperin ja luki.\n\n\"Se on totta\", sanoi hän.\n\n\"Oletko pahoillasi?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana\nonnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun\nvääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö\nniin? Kas, myönnä pois, ystäväni.\"\n\n\"Ikävyyttä! Eikä mitä!\" vakuutti muskettisoturi hymyillen. \"Kuningas\ntekee kaikkea, mitä vain haluan.\"\n\nAramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta\nBaisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien\nmitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä\ntahtoi.\n\n\"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?\" kysyi Aramis.\n\n\"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään\nvirkkanutkaan\", selitti d'Artagnan. \"Mutta matkustaminen on mielestäni\nparasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo\nmennä kuningasta kiittämään.\"\n\n\"En tosiaankaan\", tokaisi Atos myhäillen.\n\n\"Niin, mielestäni on kreiville parasta\", toisti d'Artagnan, \"vetäytyä\nlinnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on\nsinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle\nhankkiakseni.\"\n\n\"Ei, kiitos\", lausui Atos; \"mikään ei voi olla minulle mieluisampaa,\nrakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen\nLoire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein\nparantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?\" hän\nlisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.\n\n\"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei\", virkkoi\nvankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia\nkädessään, \"ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta\npaperia.\"\n\n\"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei\", vakuutti muskettisoturi, \"teidän on\npidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä.\"\n\n\"Voi, herra kreivi\", sanoi Baisemeaux Atokselle, \"ettepä tiedä, mitä\nmenetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren\nmuonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren\npäivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut\nniinkuin tänään.\"\n\n\"Sallikaa, monsieur\", sanoi Atos, \"että pidän keskinkertaisuuteni.\" Ja\nd'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: \"Lähtekäämme, ystäväni.\"\n\n\"Mennään\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?\" kysyi Atos.\n\n\"Ainoastaan portille, rakas ystävä\", selitti d'Artagnan, \"ja senjälkeen\nsanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'\"\n\n\"Mutta sinä, rakas Aramis\", virkkoi Atos hymyillen, \"seurannet minua?\nLa Fère on Vannesin tiellä.\"\n\n\"Minulla, ystäväni\", sanoi prelaatti, \"on tänä iltana kohtaus\nPariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta.\"\n\n\"Sitten, rakas ystävä\", lausui Atos, \"salli minun ennen lähtöäni\nsyleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux,\nhyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte\nminulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä.\"\n\nJa syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä\nsaatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin\nkanssa.\n\nSillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin\nBastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja\nBragelonnen asunnoissa.\n\nKuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten\nolemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli\nnähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan\nvaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut\nmolemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse,\nettä jotakin vakavaa oli tekeillä.\n\nHeti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti,\nkuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, -- tuon\nkaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen\ntyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei\nollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja\nkuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi,\neikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli\nlausunut sanan \"hyvästi\", ennusti pitkää poissaoloa.\n\nKaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti\nkiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja\nyksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen.\nKaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja\nolletikin kovin levottomaksi.\n\nSelvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän\nharhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja\nmuistuttaen tässä -- kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä -- uskollista\nkoiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta\nikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen\nymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.\n\nLöytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään\nvarmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi _kuvittelemaan_, mitä kaikkea\noli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai\npikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu\nkuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle\nlentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina\npelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi\nmielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle,\njonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta;\nRaoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt\ntuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja\nAtoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn\nisän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti\nsyleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä\nvihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa\nkreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin\nselväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle\nerittelijälle kuin Grimaud oli.\n\nJa Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään\nisäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli\nvielä siellä ja kuului näin:\n\n    'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti\n    de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa\n    Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka\n    korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut.\n    Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi\n    poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa,\n    enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee,\n    niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua,\n    melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'\n\nGrimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen\ntukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.\n\n-- Siinä, --. älysi hän, -- on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt\nkepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori\nherramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut\nkuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas\non lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra\nkreivi on palannut ilman miekkaa!\n\nTämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei\nsiekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin\nasuntoon.\n\nLouisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan,\nja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle,\njolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä\nnähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli\nasettunut tätä vastustamaan.\n\nTällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen\nAtoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin\nodottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja\nalamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.\n\nPalveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei\nsuinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut\njotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa\nonnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän\nitsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen\netsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun\nkenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva\nisku.\n\nTämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän\nriensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka\nvastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä\nottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa,\nkumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän\npisteeseen.\n\n\"Grimaud!\" huudahti Raoul.\n\n\"Herra Raoul!\" läähätti Grimaud.\n\n\"Herra kreivi voi hyvin?\"\n\n\"Oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"En; missä hän on?\"\n\n\"Minä etsin häntä.\"\n\n\"Entä herra d'Artagnan?\"\n\n\"Lähti hänen kanssaan.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen.\"\n\n\"Miten he menivät?\"\n\n\"Vaunuissa.\"\n\n\"Mihin aikoen?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ottiko isäni rahaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Miekan?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Grimaud!\"\n\n\"Herra Raoul!\"\n\n\"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli...\"\n\n\"Kreiviä vangitsemaanko?\"\n\n\"Niin, Grimaud.\"\n\n\"Olisin sen vannonut!\"\n\n\"Minne päin he menivät?\"\n\n\"Rantakaduille päin.\"\n\n\"Bastiljinko suuntaan?\"\n\n\"Ah, hyvä Jumala, niin.\"\n\n\"Nopeasti, juoskaamme!\"\n\n\"Niin, juoskaamme!\"\n\n\"Mutta mihin sitten?\" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.\n\n\"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää.\"\n\n\"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla.\nLähtekäämme... Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä\nGrimaud.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Unohdin herra du Vallonin.\"\n\n\"Herra Portoksenko?\"\n\n\"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu.\"\n\n\"Joka odottaa teitä, missä sitten?\"\n\n\"Vincennesissä Minimesin luona!\"\n\n\"Ah, hyvä Jumala!... Onneksi se on Bastiljin tiellä.\"\n\n\"Joutukaamme!\"\n\n\"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!\"\n\n\"Tee niin, ystäväni.\"\n\n\n\n\n205.\n\nPortos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.\n\n\nKunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille,\noli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti.\nJa kun hovimies ei ollut tulossa, -- kun Raoul oli unohtanut\nsekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen\nalkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä\nportinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison\nkimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin\nvetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt\näärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin\nsaattamana täyttä laukkaa ratsastaen.\n\nNähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni\nepäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä\nruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella\npolviaan ja ranteitaan, jupisten:\n\n\"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut\npaikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä\nhyväkseen.\"\n\nSitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon,\npullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean\nkaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka\nepätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:\n\n\"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!\"\n\n\"Raoul!\" huudahti Portos ihmeissään.\n\n\"Olitteko suuttunut minulle?\" huudahti Raoul, tullen syleilemään\nPortosta.\n\n\"Suuttunutko? Mistä sitten?\"\n\n\"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan\npyörällä.\"\n\n\"Oh, siitä viisi!\"\n\n\"Jos tietäisitte, ystäväni...\"\n\n\"Oletko tappanut hänet?\"\n\n\"Kenet?\"\n\n\"De Saint-Aignanin.\"\n\n\"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista.\"\n\n\"Mistä sitten vielä?\"\n\n\"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna.\"\n\nPortos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.\n\n\"Vangittu!... Kuka hänet olisi vanginnut?\"\n\n\"D'Artagnan!\"\n\n\"Se on mahdotonta\", sanoi Portos.\n\n\"Mutta kuitenkin totta\", vakuutti Raoul.\n\nPortos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta\nväitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.\n\n\"Ja mihin hänet on viety?\" kysyi Portos.\n\n\"Luultavasti Bastiljiin.\"\n\n\"Mistä sitä päättelet?\"\n\n\"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja\ntoiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin.\"\n\n\"Hohhoh!\" murahti Portos, astuen pari askelta.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi Raoul.\n\n\"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin.\"\n\nRaoul lähestyi kelpo paroonia.\n\n\"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?\"\n\nAtos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: \"Mitä se minuun\nkuuluu?\" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei\nenempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli\nPortos jo tehnyt samoin.\n\n\"Valmistakaamme suunnitelmamme\", virkkoi Raoul.\n\n\"Niin\", vastasi Portos, \"juuri niin, laatikaamme suunnitelma.\"\n\nRaoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.\n\n\"Mikä vaivaa?\" kysyi Portos. \"Huimausko?\"\n\n\"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa\nBastiljin?\"\n\n\"Haa, jos d'Artagnan on siellä\", vastasi Portos, \"en ole menestyksestä\nvarma.\"\n\nRaoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista\nluottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka\nkolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja\nvastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet\nelämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin\nvankimmat nuorten joukosta.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän Portokselle, \"olette herättänyt minussa aatoksen.\nOn ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin.\"\n\n\"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista\", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän,\nmutta hyvin.\n\nHe kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita\nJumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä\nhavaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä\ntapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota,\nkuten tiedämme.\n\nTurhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen,\nkeitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen\nsulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova\nranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.\n\nRaoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista\nvaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.\n\n\"Olemme hänet tavoittaneet\", virkkoi Grimaud.\n\n\"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?\"\n\n\"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna\", vastasi Portos, \"siinä\ntapauksessa on kaikki mennyttä.\"\n\nRaoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia\nviemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin\nherättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan\nd'Artagnanin tai vaunujen paluuta.\n\nTämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia,\nkun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti\nRaoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi\nnähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos\nkatseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän\najatuksensa.\n\n\"On ilmeistä\", sanoi Grimaud, \"että jos herra kreivi on noissa\nvaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen\ntalletuspaikkaan.\"\n\n\"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät\", tuumi Portos.\n\n\"Jos hänet päästetään vapaaksi\", huomautti Grimaud, \"viedään hänet\nkotiinsa.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Portos.\n\n\"Vaunut eivät käänny sille taholle\", sanoi Raoul.\n\nJa todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen\nesikaupunkiin.\n\n\"Rientäkäämme\", ehdotti Portos; \"hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja\nkeholtamme Atosta pakenemaan.\"\n\n\"Kapinaa!\" mutisi Raoul.\n\nPortos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman\nkatseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa\nkylkiä kannuksillaan.\n\nMuutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme\nsaavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten\nhengitys kostutti ajopelien kuomia.\n\nD'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri\nsilloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan,\nkuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä\nmitään; verhot olivat lasketut alas.\n\nKiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti\nhänet ryhtymään voimakeinoihin.\n\nD'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli\nsamaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä\nhuomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja\nPortos äärimmäisyystoimenpiteisiin.\n\nNiin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen\nvaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen\nja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen\noviverhoa syrjään.\n\nRaoul levitti käsivartensa huudahtaen:\n\n\"Herra kreivi! Herra kreivi!\"\n\n\"Kas, sinäkö, Raoul!\" virkkoi Atos ilon innossa.\n\n\"Eipä hullumpaa!\" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.\n\nJa molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät\nkahmaissut käsivarsiinsa.\n\n\"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!\" huudahti Atos. \"Aina olet\nkaltaisesi!\"\n\n\"Hän on vielä kaksikymmenvuotias\", sanoi d'Artagnan, \"_Bravo_, Portos!\"\n\n\"Lempo soikoon!\" vastasi Portos hiukan hämillään; \"me luulimme sinun\nolevan vankina.\"\n\n\"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa\", vastasi\nAtos.\n\n\"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti\", vastasi Raoul\nepäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.\n\n\"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin\nkanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?\"\n\n\"_Pardieu_, aivan hyvin.\"\n\n\"Ja me tapasimme Aramiksenkin.\"\n\n\"Bastiljissako?\"\n\n\"Niin, samassa illallispöydässä.\"\n\n\"Ah!\" huoahti Portos rauhoittuen.\n\n\"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Mihin herra kreivi matkustaa?\" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo\noli palkinnut hymyilyllä.\n\n\"Me lähdemme kotiin maalle.\"\n\n\"Mitenkä?... Suoraa päätäkö?\"\n\n\"Suoraa päätä.\"\n\n\"Ilman matkatavaroita?\"\n\n\"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle\nkapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee\npistäytymään sinne.\"\n\n\"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa\", sanoi d'Artagnan lujin,\ntikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren\nmiespoloisen haavat, \"ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti,\nAtos, seuratessaan sinua.\"\n\n\"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa\", vastasi Raoul.\n\n\"Me lähdemme siis\", virkahti Atos heti.\n\n\"Entä herra d'Artagnan?\"\n\n\"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan\nPortoksen kanssa.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi tämä.\n\n\"Tule, poikani\", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin\nkaulaan ja syleillen häntä vielä. \"Grimaud\", jatkoi hän, \"sinä palaat\nhiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä\nRaoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille\nkahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi\nasuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, \"kun palaatte\ntoisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä\nmuita tarpeita, ja se on kovin hankalaa.\"\n\n\"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan\nPariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin\npääkaupunginmatkoihin.\"\n\nRaoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.\n\nAtos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli\nratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti\nhyvillään.\n\nOli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta\nikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää\nkuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen\nensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran\nhän virkkoi:\n\n\"Poikani, minä kirjoitan sinulle.\"\n\nNämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan\nkirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä\nmuskettisoturin käsistä ja lähti.\n\nD'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.\n\n\"Kas niin, rakas ystävä\", virkkoi hän, \"onpa tämä ollut päivä!\"\n\n\"On niinkin\", vahvisti Portos.\n\n\"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa.\"\n\n\"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna\nvalmis.\"\n\n\"Ja mihin valmis?\"\n\n\"_Pardieu_, lopettamaan, mitä olen aloittanut.\"\n\n\"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta.\nMitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu\nloppuun?\"\n\n\"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun\ntaisteltava!\"\n\n\"Kenen kanssa?... Kuninkaanko?\"\n\n\"Mitä, -- kuninkaan?\" virkkoi Portos hämmästyneenä.\n\n\"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!\"\n\n\"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan.\"\n\n\"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa\npaljastat miekkasi kuningasta vastaan.\"\n\n\"Ah\", äännähti Portos muljauttaen silmiään, \"oletko siitä varma?\"\n\n\"_Pardieu_!\"\n\n\"No, miten sitten on asia järjestettävä?\"\n\n\"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin\npöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja\njuot hänen terveydekseen.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Portos.\n\n\"Mitä!\" sanoi d'Artagnan. \"Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan\nmaljaa?\"\n\n\"Mutta, _corboeuf_! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de\nSaint-Aignanista.\"\n\n\"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa.\"\n\n\"Ah... hyvä siis!\" myöntyi Portos voitettuna.\n\n\"Kai käsität?\"\n\n\"En\", sanoi Portos; \"mutta vähät siitä!\"\n\n\"Niin, välipä sillä\", vastasi d'Artagnan. \"Menkäämme illalliselle,\nPortos.\"\n\n\n\n\n206.\n\nBaisemeauxin seura.\n\n\nEmme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista\nlähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin\nkanssa.\n\nKuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen\nkahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja\nBastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä\ntarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin\nmiehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen\nkunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin\njälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra\nBaisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin\ntehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.\n\nNäköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui.\nSillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä\nyksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti\nseuranneesta vapauttamismääräyksestä.\n\nBaisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat\nmääräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan\nomakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten\nvaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki\ntämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin\nhämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä\nkiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.\n\nSitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes\nhuolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli\ntänne saapunut.\n\nMutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti\nAramis hänet yhtäkkiä.\n\n\"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux\", virkkoi hän, \"eikö teillä\nBastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut\nkunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?\"\n\nKäänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka\näkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.\n\n\"Hauskutuksia?\" toisti hän. \"Niitähän minulla on alituisesti,\nmonseigneur.\"\n\n\"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset...?\"\n\n\"Ovat kaikenlaatuisia.\"\n\n\"Varmaankin saatte vieraita?\"\n\n\"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa.\"\n\n\"Vai ovat vierailut harvinaisia?\"\n\n\"Hyvin harvinaisia.\"\n\n\"Oman seurannekin puolelta?\"\n\n\"Mitä nimitätte seurakseni?... Vankejaniko?\"\n\n\"Oh, ei. Vankinne!... Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he\ntule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux,\njohon olette vakinaisesti kuuluva.\"\n\nBaisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin\nhänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:\n\n\"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras\nherra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman\nihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne\nluokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea\ntyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi\nnähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu\nonnettomia vankeja, jotka...\"\n\nJa mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän\nkelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.\n\n\"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux\", sanoi Aramis, \"te ette\nkäsitä... Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä\nseurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä.\"\n\nBaisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän\njuuri kohotti huulilleen.\n\n\"Jäsenenä\", sopersi hän, \"jäsenenä?\"\n\n\"Aivan niin, jäsenenä\", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. \"Ettekö\nkuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?\"\n\n\"Sala-?!\"\n\n\"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?\"\n\n\"Oi, herra d'Herblay!...\"\n\n\"No, älkää suotta kieltäkö.\"\n\n\"Mutta uskokaa...\"\n\n\"Minä uskon, mitä tiedän.\"\n\n\"Vannon teille...!\"\n\n\"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja\nte kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on\nvälttämättömästi väärässä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"No, pian pääsemme selvyyteen.\"\n\n\"Antakaahan kuulla\", sanoi Baisemeaux, \"antakaa kuulla.\"\n\n\"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux\", virkkoi Aramis.\n\"Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä.\"\n\n\"En suinkaan, en ollenkaan, en.\"\n\n\"Juokaa siis.\"\n\nBaisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.\n\n\"No niin\", jatkoi Aramis, \"ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen\nyhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte -- nimi ei mitään\nmerkitse, -- ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen,\nniin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa,\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa.\"\n\n\"Senpä näemme.\"\n\n\"Niin, koettakaahan.\"\n\n\"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte\nesitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi.\"\n\n\"Lausukaa kysymyksenne\", sopersi Baisemeaux vapisten.\n\n\"Mutta te kyllä tunnustanette\", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän\ntyynesti, \"että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen\njäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku\npalveluksiin?\"\n\n\"Se olisi tosiaan selvää\", änkkäsi Baisemeaux, \"jos...\"\n\n\"No niin\", pitkitti Aramis, \"yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon\nte ette olekaan kuuluvinanne...\"\n\n\"Sallikaa\", hätääntyi Baisemeaux, \"en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti\nsanoa...\"\n\n\"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten\nkuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus.\"\n\nBaisemeaux kalpeni.\n\n\"Se sitoumus\", jatkoi Aramis lujalla äänellä, \"on tällainen...\"\n\nBaisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.\n\n\"Sanokaa, rakas herra d'Herblay\", mutisi hän, \"sanokaa.\"\n\nSilloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä\nkuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: \"Sanottu linnoituksen\npäällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä\nsisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän.\"\n\nHän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa\nhän oli.\n\n\"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?\" kysyi Aramis tyynesti.\n\n\"Monseigneur!...\" voihkasi Baisemeaux.\n\n\"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?\"\n\n\"Monseigneur\", huudahti Baisemeaux, \"älkää tuolla tavoin leikkikö\nylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te\nilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku\nsalaisuudet.\"\n\n\"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän\nhallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne\nsalaisuuksien perille.\"\n\n\"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan\nhuomioon tukala asemani.\"\n\n\"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri\", jatkoi taipumaton\nAramis, \"jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan\nluonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa\nainoastaan kuninkaalle.\"\n\n\"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä\nJumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin\nkuningasta?\"\n\nAramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:\n\n\"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle\nkirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen\nmielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan\nsanoihinne.\"\n\n\"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?\"\n\n\"Minäkö? En suinkaan.\"\n\n\"Te uskotte minua?\"\n\n\"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur\", sanoi piispa painokkaasti,\n\"että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte\nvapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa.\"\n\n\"Esimiehiltä?\" parahti Baisemeaux.\n\n\"Niin sanoin.\"\n\n\"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?\"\n\n\"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun\nsilti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se\nluonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän\nhämillään. \"Mutta mitä nyt? Te nousette?\"\n\n\"Niin, kyllä.\"\n\n\"Lähdettekö?\"\n\n\"Täytyy jo mennä.\"\n\n\"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!\"\n\n\"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?\"\n\n\"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?\"\n\n\"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle\nmielelle.\"\n\n\"Jääkää siis.\"\n\n\"Minä en voi.\"\n\n\"Ja miksette?\"\n\n\"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla\npäinvastoin on velvollisuuksia muualla.\"\n\n\"Velvollisuuksia näin myöhään?\"\n\n\"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin,\nilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri\npäästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan\nkuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani,\nja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet\nja että heidän on lähetettävä minut muualle.\"\n\n\"Mitä! Te olette...?\" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen\nAramista.\n\n\"Veljeskunnan ripittäjä\", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.\n\nMutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne\nlinnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi,\nja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta\nmiekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.\n\n\"Ripittäjä!\" sopersi hän. \"Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan\nlähettämä ripittäjä?\"\n\n\"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te\nette ole veljeskunnan jäsen.\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte\nnoudattamasta sen käskyjä.\"\n\n\"Monseigneur, minä pyydän\", hätäili Baisemeaux, \"suvaitkaa kuunnella\nminua.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan...\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta.\"\n\n\"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux.\"\n\n\"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua...\"\n\n\"Varmistua mistä?\" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.\n\n\"En mistään, monseigneur\", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja\nkumartaen kirkkoruhtinaan edessä. \"Olen joka aika ja joka paikassa\nesimiesteni käytettävänä. Mutta...\"\n\n\"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta.\"\n\nAramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka\nei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.\n\n\"Sanoitte 'mutta'\", aloitti piispa jälleen.\n\n\"Niin\", puolusteli Baisemeaux-parka, \"kun minulle ei ollut ennakolta\nilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa...\"\n\n\"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä\nkenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota:\n'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja\nmistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?\"\n\n\"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana,\nmonseigneur.\"\n\nAramis kohautti olkapäitään.\n\n\"Mitä te siitä tiedätte?\" virkkoi hän.\n\n\"No, minusta näyttää...\"\n\n\"Herra Baisemeaux\", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan,\n\"tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa.\"\n\nBaisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.\n\n\"Herra kuvernööri\", ilmoitti palvelija, \"teille tuodaan laitoksen\nlääkärin raportti.\"\n\nAramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.\n\n\"No, käskekää sanantuoja sisälle\", sanoi hän.\n\nMies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi\nsiihen, kohottaen sitten päätään.\n\n\"Bertaudièren kakkonen on sairas!\" ihmetteli hän.\n\n\"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne\nasukkaat olivat terveinä?\" lausui Aramis välinpitämättömästi.\n\nHän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan\nkuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua\nhän huomautti vavahtelevalla äänellä:\n\n\"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?\"\n\n\"Niin siinä sanotaan\", vastasi Aramis. \"Mutta kuulustakaahan, mitä\nteistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux.\"\n\nJoku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.\n\n\"Taasko jotakin?\" kiivastui Baisemeaux. \"Enkö enää saa hetkenkään\nrauhaa?\"\n\n\"Herra kuvernööri\", sanoi kersantti, \"Bertaudièren numero kaksi on\nantanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää.\"\n\nBaisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä\nrauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.\n\n\"Mitä siihen vastaan?\" äännähti Baisemeaux.\n\n\"Mitä vain tahdotte\", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. \"Se on\nteidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri.\"\n\n\"Sanokaa\", huudahti Baisemeaux nopeasti, \"sanokaa vangille, että hänen\npyyntönsä täytetään.\"\n\nAliupseeri poistui.\n\n\"Oi, monseigneur, monseigneur!\" änkytti Baisemeaux. \"Kuinka olisin\nsaattanut arvata?... Kuinka olisin voinut aavistaa.\"\n\n\"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?\" vastasi Aramis\nylenkatseellisesti. \"Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää,\nveljeskunta näkee. Eikö se riitä?\"\n\n\"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?\" kysyi Baisemeaux.\n\n\"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton\nripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?\"\n\n\"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän.\"\n\n\"Hyvä on. Viekää minut siis sinne.\"\n\n\n\n\n207.\n\nVanki.\n\n\nSenjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan\nlähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.\n\nTähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies,\njolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli\nkiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut\nesimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.\n\nHän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen\npuoleen.\n\n\"Olen monseigneurin käskettävänä\", virkkoi hän.\n\nAramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä.\nBaisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.\n\nOli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat\npengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten\nkilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden\nasukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.\n\nOlisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut\nvanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan\nensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi,\nmutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli\npää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.\n\nTäten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa\nnoustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei\nBaisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.\n\nViimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se\noli hänellä valmiina. Ovi avattiin.\n\nBaisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle\nAramis virkkoi:\n\n\"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi.\"\n\nBaisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn\nvanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven\njälkeensä.\n\nHän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen,\npoistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin\nkuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten\nasetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.\n\nVihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan\nsamanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli\nuudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori\nmies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan\ntavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen\ntäytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän\nsentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa\niltasoittoon asti.\n\nLähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle,\nnahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä\nvaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita,\nei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä\ntäydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin\nkoskenutkaan viime ateriaan.\n\nAramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain\nkäsivarsien peitossa.\n\nVieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai\nnukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja\nlähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.\n\nNuori mies kohotti päätänsä.\n\n\"Mitä minusta tahdotaan?\" hän kysyi.\n\n\"Ettekö halunnut rippi-isää?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Syystä että olette sairas?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletteko pahoinkin sairas?\"\n\nNuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:\n\n\"Kiitän teitä osanotostanne.\"\n\nHetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:\n\n\"Olen nähnyt teidät jo ennen.\"\n\nAramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin\nlukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne\noli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, -- ja se ei\nnuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän\nvirkahtikin samassa:\n\n\"Jaksan jo paremmin.\"\n\n\"Siis?\" kysyi Aramis.\n\n\"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan\nripittäjää.\"\n\n\"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin\nleivästänne löytämässänne kirjelapussa?\"\n\nNuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää\njatkoi Aramis:\n\n\"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä\ntiedonanto odotettavana?\"\n\n\"Jos niin on\", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, \"niin se\non toista. Minä kuuntelen.\"\n\nAramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja\nluontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla,\nellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.\n\n\"Käykää istumaan, monsieur\", kehoitti nuori mies.\n\nAramis totteli kumartaen.\n\n\"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?\" kysyi piispa.\n\n\"Varsin hyvältä.\"\n\n\"Ettekö kärsi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ette kaipaa mitään?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Ette vapauttakaan?\"\n\n\"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?\" kysyi vanki taisteluun\naikovan miehen äänellä.\n\n\"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada\njuoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat\nkantaa.\"\n\nNuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se\nalistumisesta vai ylenkatseesta.\n\n\"Katsokaa\", haastoi hän, \"minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa\nkaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta.\nNe puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä.\nKunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan;\nkammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat\nlajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa.\nMiksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein\nkauneimmat?\"\n\nAramis katseli nuorta miestä ihmetellen.\n\n\"Jos kukkaset tietävät vapautta\", jatkoi vanki surumielisesti, \"on\nminulla siis vapaus, koska minulla on kukkia.\"\n\n\"Oi, mutta ilmaa\", huudahti Aramis, \"ilmaa, joka on niin välttämätön\nelämälle?\"\n\n\"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa\", pitkitti vanki; \"se on auki.\nTaivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia\npyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä\nilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan\n-- etsien kädelläni tukea ristikosta -- kuvittelen uivani avaruudessa.\"\n\nMitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.\n\n\"Valoa?\" selitti toinen edelleen. \"Minulla on enemmänkin kuin valoa,\nminulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan\nseuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy\nsisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka\nulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä\nsädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello\nyhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi\nikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen\nläsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on\nonnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka\nahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa.\"\n\nAramis kuivasi otsaansa.\n\n\"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella\", jatkoi nuori\nmies, \"ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja\nsuuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette\nolisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin\ntähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily\nhyväili silmiäni.\"\n\nAramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian --\nvankeuden elämänkatsomuksen -- hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.\n\n\"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä\", lausui\nnuori mies yhä yhtä tyynesti. \"Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele\nkaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä,\njos sataa -- raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä,\nkun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa,\nmonsieur\", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa\nkatkeruudesta, \"ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin\ntoivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta.\"\n\n\"Ihmiset, olkoon!\" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. \"Mutta\nminusta näyttää, että unohdatte Jumalan.\"\n\n\"Olen todellakin unohtanut Jumalan\", vastasi vanki järkähtämättä.\n\"Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille\nJumalasta?\"\n\nAramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa\nmarttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.\n\n\"Eikö Jumala ole kaikessa?\" jupisi hän moittivasti.\n\n\"Sanokaa kaiken lopussa\", vastasi vanki lujasti.\n\n\"Olkoon niin!\" mukausi Aramis. \"Mutta palatkaamme lähtökohtaamme.\"\n\n\"Hyvin kernaasti minun puolestani\", vastasi nuori mies.\n\n\"Olen teidän rippi-isänne.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle\ntotuuden.\"\n\n\"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista.\"\n\n\"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen\npidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?\"\n\n\"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran.\"\n\n\"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin.\"\n\n\"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?\"\n\n\"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne.\"\n\n\"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää\nsiis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään\nomantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen.\"\n\n\"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on\ntehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia\ntehdyiksi.\"\n\nVanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.\n\n\"Niin\", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, \"minä käsitän. Niin, olette\noikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten\nsilmissä.\"\n\n\"Ah, te tiedätte siis jotakin?\" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta\nnähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.\n\n\"Ei, en tiedä mitään\", vastasi nuori mies; \"mutta ajattelen toisinaan\nja sanon itselleni noina hetkinä...\"\n\n\"Mitä sanotte itsellenne?\"\n\n\"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai\narvaisin monta asiaa.\"\n\n\"Ja silloin?\" kysyi Aramis kärsimättömästi.\n\n\"Silloin minä pidätyn.\"\n\n\"Pidätytte?\"\n\n\"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani\nikävään; toivottelen...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan\nsellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen\nsiihen, mitä minulla on.\"\n\n\"Pelkäättekö kuolemaa?\" kysyi Aramis hiukan levottomana.\n\n\"Kyllä\", hymähti nuori mies.\n\nAramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.\n\n\"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte\nsanoa!\" huudahti hän.\n\n\"Mutta\", vastasi vanki, \"mistä johtuu, että te, joka olette saanut\nminut pyytämään teitä tänne, -- että te, joka pyydettyäni astutte\nluokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta -- mistä johtuu, että\ntällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme\nnaamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa\nkasvoiltamme.\"\n\nAramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.\n\n-- En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, -- ajatteli hän.\n\"Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?\" hän kysyi ääneen, valmistelematta\nvankia puheen uuteen käänteeseen.\n\n\"Mitä on kunnianhimo?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Se on\", vastasi Aramis, \"tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän\nkuin hänellä on.\"\n\n\"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En\ntiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä.\nAvatkaa sieluni, en pyydä parempaa.\"\n\n\"Kunnianhimoinen\", sanoi Aramis, \"on se, joka tavoittelee jotakin\nasemansa yläpuolelta.\"\n\n\"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta\", lausui nuori mies niin\nvarmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.\n\nHän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan\nja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut\näänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.\n\n\"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni\", sanoi hän.\n\n\"Valehtelinko?\" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy\näänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti\nperäytyi.\n\n\"Tarkoitin\", oikaisi hän kumartaen, \"että salasitte minulta, mitä\ntiedätte lapsuudestanne.\"\n\n\"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur\", sanoi vanki,\n\"eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä\nkerralla, \"aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin\nteille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa,\n_monseigneur_!\"\n\nTämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen\nkuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.\n\n\"En tunne teitä, monsieur\", virkkoi hän.\n\n\"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä.\"\n\nNuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta\nsalama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan,\nja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.\n\n\"Suudella vangin kättä!\" epäsi hän päätänsä pudistaen. \"Mitä se\nkannattaisi?\"\n\n\"Minkätähden\", kysyi Aramis, \"sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi\nsanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle\nsillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?\"\n\nSama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta,\nkuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.\n\n\"Te epäilette minua?\" sanoi Aramis.\n\n\"Miksi niin tekisin, monsieur?\"\n\n\"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy\ntietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa.\"\n\n\"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun\ntietävän, mitä en tiedä.\"\n\nAramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.\n\n\"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!\" huudahti hän, lyöden\nnyrkillään nojatuoliin.\n\n\"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur.\"\n\n\"No, koettakaa minua käsittää.\"\n\nVanki tarkkasi kiinteästi Aramista.\n\n\"Joskus minusta näyttää\", jatkoi tämä, \"että minulla on etsimäni mies\nsilmieni edessä... ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten... se mies häviää, niinkö?\" sanoi vanki hymyillen. \"Sitä\nparempi!\"\n\nAramis nousi.\n\n\"Tosiaan\", virkkoi hän, \"minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle,\njoka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne.\"\n\n\"Eikä minulla\", lisäsi vanki samassa äänilajissa, \"mitään sanottavaa\nihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia.\"\n\n\"Vanhoja ystäviäänkin?\" lausui Aramis. \"Oi, se on liiallista\nvarovaisuutta, monseigneur!\"\n\n\"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?\"\n\n\"Miettikäähän\", kehoitti Aramis, \"ettekö enää muista nähneenne muinoin\nkylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului...?\"\n\n\"Tiedättekö sen kylän niinen?\" kysyi vanki.\n\n\"Noisy-le-Sec, monseigneur\", vastasi Aramis varmasti.\n\n\"Jatkakaa\", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä\ntai kieltämistä.\n\n\"Kuulkaa, monseigneur\", sanoi Aramis, \"jos ehdottomasti tahdotte tätä\npeliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille\npaljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä\npuolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun,\nennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken,\nolisi minun tarvinnut -- sen myöntänette -- saada hiukan apua, ellei\navomielisyyttä, -- hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te\nsulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa\nkieleni... oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten\ntietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä\nhuolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään --\nkuulkaa, ei mikään! -- voi teitä toiseksi tehdä.\"\n\n\"Lupaan teille\", vastasi vanki, \"kuunnella kärsivällisesi. Mutta\nsittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo\ntekemäni kysymys: kuka te olette?\"\n\n\"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne\nNoisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli\ntavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja\nhiuksissaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori mies. \"Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja\nminulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani\nkirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei\nollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n\nmuskettisotureita.\"\n\n\"No niin\", sanoi Aramis, \"tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen\nabbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen\nminä.\"\n\n\"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut.\"\n\n\"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs\nseikka, jota ette tiedä, -- nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon\nmuskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon\ntänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut,\nnäkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman\nvankiluolan pohjalla kuin omanne.\"\n\nKuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies\nnoussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin\nAramiksen silmiin.\n\nTämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.\n\n\"Niin\", mutisi hän, \"niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta\npuhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen\nkanssa...\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö\nniin, monseigneur?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tiedättekö, kuka se nainen oli?\"\n\nSalama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.\n\n\"Tiedän, että hän oli hovin naisia\", virkkoi hän.\n\n\"Muistatteko hyvin tuon naisen?\"\n\n\"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa\", kertoi\nnuori vanki. \"Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen\nkanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla,\njolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä\nkaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä\nopettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja\nvankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja\nmelkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt.\"\n\n\"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?\"\n\n\"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka\nvapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri\npuutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni;\nte tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden\nmuurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä\nlähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta\nmitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne\non teidän kaikki selitettävä.\"\n\n\"Sen teenkin, monseigneur\", virkkoi Aramis kumartaen, \"sillä se on\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli.\"\n\n\"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka\nsamalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän\nteille koskaan valittamisen aihetta?\"\n\n\"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle\nusein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän\ntotta?\"\n\n\"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä.\"\n\n\"Hän siis valehteli?\"\n\n\"Osittain. Isänne on kuollut.\"\n\n\"Entä äitini?\"\n\n\"Hän on kuollut teiltä.\"\n\n\"Mutta elääkö hän muille?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja minut\" -- nuori mies katseli Aramista -- \"on tuomittu elämään\nvankilan pimennossa?\"\n\n\"Ah, niin luulen!\"\n\n\"Ja tämä senvuoksi\", jatkoi nuori vanki, \"että olemassaoloni tässä\nmaailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?\"\n\n\"Suuren salaisuuden, niin kyllä.\"\n\n\"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen\naikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava.\"\n\n\"Hän on.\"\n\n\"Siis mahtavampi kuin äitini?\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska äitini olisi minua puolustanut.\"\n\nAramis epäröitsi.\n\n\"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur.\"\n\n\"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten\neroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana\nvihollisilleni?\"\n\n\"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun\nherrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä\", vastasi Aramis tyynesti.\n\n\"Pois tieltä?\" kysyi vanki. \"Mutta millä tavalla heidät poistettiin?\"\n\n\"Varmimmalla tavalla\", vastasi Aramis; \"he kuolivat.\"\n\nNuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.\n\n\"Myrkystäkö?\" kysyi hän.\n\n\"Myrkystä.\"\n\nVanki mietti hetkisen.\n\n\"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa\", jatkoi hän, \"minun ainoat\nseuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin\njulma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo\nnaisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa.\"\n\n\"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin\npakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan,\nettä opettajanne ja imettäjänne surmattiin.\"\n\n\"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta\", virkahti vanki rypistäen\nkulmiaan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä aavistin sitä.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Tahdon sanoa sen teille.\"\n\nMolempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies\nAramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin,\nettä piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä\nkipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.\n\n\"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni\nteille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen\nteitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi.\"\n\n\"No niin\", jatkoi nuori mies, \"syy, jonka perusteella päättelin, että\nne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani...\"\n\n\"Jota te nimititte isäksenne.\"\n\n\"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut\nhänen poikansa...\"\n\n\"Kuka on antanut teidän aavistaa...?\"\n\n\"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian\nkunnioittava isäksi.\"\n\n\"Minulla\", sanoi Aramis, \"ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi.\"\n\nNuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:\n\n\"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä\nsaa minut uskomaan -- varsinkin nyt -- se huoli jolla minusta\nkoetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies,\njoka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi:\nmatematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu\nolin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin\npuutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen\npäivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani\nkunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut\nminulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin\nkasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista.\"\n\n\"Siitä on siis kahdeksan vuotta?\"\n\n\"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta.\"\n\n\"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä\ntyöhön?\"\n\n\"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä\nonni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että\nköyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että\nkukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. -- Olin siis\ntuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin.\nOpettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin\nkuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui:\n'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän\", sanoi Aramis; \"jatkakaa, monseigneur, jatkakaa.\"\n\n\"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti\nportaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään\nrauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä\nhuhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle,\nniiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta\nnäin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla\nsijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi\nuuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani\nsaatoin sekä nähdä että kuulla.\"\n\n\"Jatkakaa, monseigneur, pyydän\", virkkoi Aramis.\n\n\"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani\nastui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä\nkiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja\nopettajani valitti:\n\n\"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'\n\n\"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'\n\n\"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'\n\n\"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.\n\n\"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.\n\n\"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'\n\n\"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli\nisäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä,\nhänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!\n\n\"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette,\nosoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla.\n'Ja miten se sinne joutui?'\n\n\"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni;\nkun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen\nilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime\nkirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen\nilmassa ja putosi sitten kaivoon.'\n\n\"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa\nkuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka\nkäynnillään...'\n\n\"Joka käynnillään! -- Tuo nainen siis oli kuningatar?\" keskeytti vanki\npuheensa.\n\nAramis nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje\nsisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'\n\n\"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin\nse tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'\n\n\"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen\npäätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän\nkirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten\nmuutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin\nepäluuloinen, ja herra de Mazarin niin... se italialainen hirmuhenki\nkykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'\"\n\nAramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.\n\n\"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat\novat Filipin suhteen!'\n\n\"Minuahan nimitettiin Filipiksi\", keskeytti vanki.\n\n\"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette,\n'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'\n\n\"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'\n\n\"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla\nrauhallinen.'\n\n\"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä,\nkun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta\ntuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'\n\n\"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja\nparkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että\ntämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat\ntikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti\netsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon\noli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska -- huomautti\nopettajani -- paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi\nihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.\n\n\"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä\nPerronnette.\n\n\"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin\nkuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun\nnäin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole\nmitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat.\nTyönsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle\nheittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani.\nOpettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan\nsulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan\nja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin\nikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten\nkanssa. Olin yksin talossa.\n\n\"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta\nulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.\n\n\"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani\ntekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa\nrenkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa.\nHuohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä\nhuolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani\ntulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.\n\n\"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen\nkiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen\npään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen\njalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä\npaperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen\nsen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa\nkäsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.\n\n\"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni\ntaivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni,\nminua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni\nvoitti kaikki -- pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden\nja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun\ntoisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi\nsormissani kahtia.\n\n\"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös\nseiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä\nkaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.\n\n\"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa\nauringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku\nmetsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.\n\n\"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava\nkello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!\n\n\"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän\nsaavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua\nkohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua\npitemmälti.\n\n\"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin\nsovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo\nalkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan\nsisällöstä selvän.\"\n\n\"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?\" kysyi Aramis hyvin uteliaana.\n\n\"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies\nja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin\npalvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää,\nkoska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin\nhuolehtivat.\"\n\nNuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.\n\n\"Ja miten sitten kävi?\" kysyi Aramis.\n\n\"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka\nmyllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun\nmäräksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut\npäivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni\nnihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä\nankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman\ntunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi\nkuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta.\"\n\n\"Ah\", huudahti Aramis, \"nyt käsitän!\"\n\n\"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka\neivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan\nkirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn\nkirjeen.\"\n\n\"Ja senjälkeen\", virkkoi Aramis, \"teidät vangittiin ja tuotiin\nBastiljiin?\"\n\n\"Kuten näette.\"\n\n\"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?\"\n\n\"Ah, niin!\"\n\n\"Älkäämme haastelko kuolleista\", jatkoi Aramis, \"vaan ajatelkaamme,\nmitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne\nalistunut kohtaloonne?\"\n\n\"Ja minä toistan sen teille.\"\n\n\"Ettekä välitä vapaudesta?\"\n\n\"Niin sanoin.\"\n\n\"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?\"\n\nNuori mies oli vaiti.\n\n\"No\", kysyi Aramis, \"te vaikenette?\"\n\n\"Mielestäni olen puhunut kylliksi\", vastasi vanki, \"ja nyt olisi teidän\nvuoronne. Minä olen väsynyt.\"\n\n\"Teen tahtonne mukaan\", sanoi Aramis.\n\nHän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän\noli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota\nvarten hän oli vankilaan tullut.\n\n\"Ensin vielä kysymys...\" hän virkkoi.\n\n\"Mikä? Puhukaa.\"\n\n\"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?\"\n\n\"Mitä se nimitys merkitsee?\" kysyi nuori mies. \"Minä en sitä edes\ntunne.\"\n\n\"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden\nmahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti\nvalmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi\nsilmillänne.\"\n\n\"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta\", vastasi nuori mies.\n\nAramis katseli ympärilleen.\n\n\"Ei ole täälläkään\", virkkoi hän; \"samoihin varokeinoihin on ryhdytty\ntäälläkin.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle,\nettä teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja\nratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta.\"\n\n\"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja\nHenrik IV:n suurteoista.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Siinä jokseenkin.\"\n\n\"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten\nteiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on\nteidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä.\nVangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä\non jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte\nvoinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä\nolostanne.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi nuori mies.\n\n\"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on\ntapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli\notaksutusta syntymäpäivästänne asti, -- sanalla sanoen, siitä hetkestä\nsaakka, joka on kohtalonne alkuna.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\nJa nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.\n\n\"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?\"\n\n\"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella.\"\n\n\"Miten sen tiedätte?\"\n\n\"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli\nvuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta\nvuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen\nvälillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja.\"\n\n\"Tiedätte niin ollen\", virkkoi Aramis, \"että viimeksi hallinnut\nkuningas oli Ludvig XIII?\"\n\n\"Sen tiedän\", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.\n\n\"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria\nsuunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien\naikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään\nRichelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse\n(minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli\njo nuorena ja surullisesti.\"\n\n\"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut\njälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä\nmaan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät,\njotta heidän työnsä jatkuisi.\"\n\n\"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?\" kysyi nuori vanki\nhymyillen.\n\n\"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä.\nKauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet\nsyvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan\nAnna...\"\n\nVanki säpsähti.\n\n\"Tiesittekö\", pitkitti Aramis, \"että sen kuningattaren nimi oli\nItävallan Anna?\"\n\n\"Jatkakaa\", virkkoi nuori mies vastaamatta.\n\n\"Yhtäkkiä\", jatkoi Aramis, \"Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa\ntilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat\nonnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai\npojan.\"\n\nAramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.\n\n\"Te saatte kuulla\", sanoi Aramis, \"asian, jonka harvat ihmiset voivat\ntällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen\nkuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen.\"\n\n\"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Oh\", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, \"en\nluule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole\nmitään halua lähteä Bastiljista.\"\n\n\"Kuuntelen, monsieur.\"\n\n\"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut\nriemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt\nvastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena\nasettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin\nkuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi\nmaailmaan toisen pojan.\"\n\n\"Oh\", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt,\n\"luulin, että Monsieur syntyi vasta...\"\n\nAramis kohotti sormensa.\n\n\"Malttakaa, minä jatkan\", sanoi hän.\n\nVanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.\n\n\"Niin\", pitkitti Aramis, \"kuningatar sai toisen pojan -- toisen pojan,\njonka kätilö Perronnette otti syliinsä.\"\n\n\"Perronnette!\" jupisi nuori mies.\n\n\"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja\nkuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui\npuolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää\nosoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset\nmuuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli\naiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan\ntuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella.\"\n\n\"Kyllä senkin tiedän.\"\n\n\"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä,\ntokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja\nluonnon lain mukaan todella aikaisempi...\"\n\nVangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin\npalttina, jolla hän lepäsi.\n\n\"Käsitätte nyt\", pitkitti Aramis, \"että kuningas, joka niin\nriemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui\nepätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa,\nkenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta\ntoiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin\ntunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen\nhyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää\nvaltakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin\nkukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt\nvahvistaa.\"\n\n\"Oh, minä käsitän, minä käsitän!...\" jupisi nuori mies.\n\n\"Niin\", jatkoi Aramis, \"ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista\narvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen\ntakavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen\npoika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä\nnykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan.\"\n\n\"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!\" huudahti vanki\nepätoivoisesti.\n\n\"Ja sitäpaitsi\", puhui Aramis edelleen, \"se mustapukuinen ja\npunanauhainen nainen, ja vihdoin...\"\n\n\"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän\nkertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa,\nkunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette\nodottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka\nJumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Aramis.\n\n\"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan\nvaltaistuimella.\"\n\n\"Tässä on kuva\", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman\nemaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja\nikäänkuin ilmi elävänä.\n\nVanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi\ntahtonut sen syödä silmillään.\n\n\"Ja tässä, monseigneur\", lisäsi Aramis, \"tässä on kuvastin.\"\n\nAramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.\n\n\"Niin korkealla, niin korkealla!\" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan\nLudvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.\n\n\"Mitä siitä ajattelette?\" sanoi Aramis.\n\n\"Ajattelen, että olen hukassa\", vastasi vanki, \"että kuningas ei\nkoskaan anna minulle anteeksi.\"\n\n\"Ja minä\", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan,\npainokkaan katseen, \"ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, --\nsekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi\nheijastaa.\"\n\n\"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella\", vastasi nuori\nmies surumielisesti; \"se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin\nlähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä\nolen voimaton.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta,\n\"kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen\nulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla\nvaltaistuimella.\"\n\n\"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen\", virkkoi vanki\nkatkerasti.\n\n\"Monseigneur, älkää lannistuko\", jatkoi Aramis itsepintaisen\ntarmokkaasti. \"Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet;\ntarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja\nsitten toimikaamme.\"\n\n\"Ei, ei, se on mahdotonta.\"\n\n\"Ei muutoin\", vastasi piispa ivallisesti, \"paitsi jos sukunne kohtalona\non, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita\nja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa\nryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan.\"\n\n\"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä\nvastaan?\" huudahti prinssi pelästyneenä. \"Tahtoi sysätä hänet\nvaltaistuimelta?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, niin on asia.\"\n\n\"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?\"\n\n\"Totuuden.\"\n\n\"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?\"\n\n\"Niinkuin minä teillä.\"\n\n\"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?\"\n\n\"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni -- ei\nelämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, --\nvaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen,\ntoisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian\nhäpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä.\"\n\n\"Käsitän, monsieur\", hymähti prinssi. \"Ja heikkoudesta vai\npetollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?\"\n\n\"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos.\"\n\n\"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja\nkykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan\nkaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle\nkävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä\npalvella?\"\n\nJa kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi,\nettä se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:\n\n\"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta\nminulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei\nsellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?\"\n\n\"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle\nkorkeudellenne.\"\n\n\"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa.\nÄlkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka\nsulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes\nsietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani.\"\n\n\"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia\nsanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti\nvaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan\ntoivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin\nhartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi prinssi, \"eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki,\nminkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi\nsärkenyt sydämeni?\"\n\n\"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur.\"\n\n\"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin,\nmonsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut\nuskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle\nkunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te\nannatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen\nkäytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne\nvapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän\nepäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa\nkeuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme\nymmärtää toisiamme.\"\n\n\"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin,\nmonseigneur. Mutta tahdotteko te?\"\n\n\"Kuulkaa vielä, monsieur\", keskeytti prinssi. \"Minä tiedän, että täällä\non vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja\nsotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte\numpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?\"\n\n\"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun\ntuloni?\"\n\n\"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä.\"\n\n\"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen.\"\n\n\"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen\nulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista,\nmahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa\nturvapaikassa.\"\n\n\"Monseigneur!\" virkahti Aramis hymyillen.\n\n\"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen.\nMutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä\nvoitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat\nminulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä\ntaisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, --\nvarjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur!\nHeittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa,\nmutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja\nkedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn\nukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä\ntosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut,\nkoska nimitätte itseänne ystäväksi.\"\n\nAramis kuunteli yhä äänettömänä.\n\n\"Monseigneur\", sanoi hän hetkisen mietittyään, \"minä ihailen suoraa ja\nlujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen\naavistanut kuninkaani.\"\n\n\"Vielä, vielä!... Oi, Jumalan tähden\", huudahti prinssi puristaen\njääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, \"älkää tehkö\nminulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur,\nollakseni onnellisin ihmisistä.\"\n\n\"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen\nvuoksi.\"\n\n\"Ah\", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, \"mitä moittimista siis\nihmiskunnalla on veljeäni vastaan?\"\n\n\"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun\njohdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi\nruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja,\njoita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon.\"\n\n\"Paljon?\"\n\n\"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia.\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä,\noikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella.\"\n\n\"Entä veljeni?\"\n\n\"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?\"\n\n\"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli\nhäntä!\"\n\n\"Hyvä sitten!\"\n\n\"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa\nminulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä\ntaistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma\nennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten\nparista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni\nistumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä\nlähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko\ntuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?...' -- 'Oi, en', olisin hänelle\nvastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua\nherranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle\nantanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja\nnauttia rakkautta tässä maailmassa.'\"\n\n\"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?\"\n\n\"Oi, niin totta kuin elän!\"\n\n\"Jotavastoin nyt...?\"\n\n\"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina...\"\n\n\"Millä tavoin, monseigneur?\"\n\n\"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle\nja veljelleni?\"\n\n\"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle\nkuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki\nrikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille,\njotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja\nminä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon\npalauttaminen.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne\nvaltaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan.\"\n\n\"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin\njuonut elämän maljasta!\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin\ntahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette.\"\n\n\"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!\"\n\n\"Puhukaa, ruhtinaani.\"\n\n\"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin\nulkopuolella.\"\n\n\"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että\nminulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä.\"\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä.\"\n\n\"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?\"\n\n\"Tulemalla tänne teitä noutamaan.\"\n\n\"Te itsekö?\"\n\n\"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun\nseurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa,\nmuistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani.\"\n\n\"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?\"\n\n\"Ei kenellekään muulle kuin minulle.\"\n\nAramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Monsieur\", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, \"minulla on\nteille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni\nsaattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos\nkeskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset,\nseuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa\nsiunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi\nrauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan\nvuoden ajan raadelleet.\"\n\n\"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua\ntuomittava.\"\n\n\"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos\npäinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka\nJumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, -- jos\nteidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni\nkunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, -- jos\ntästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän\njalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin\nteille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja\nkunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa\ntäyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne\nkaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte.\"\n\n\"Monseigneur\", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen\nliikuttamana, \"teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla.\nTeidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden\nkansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette\nmaineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin\nelämän, olen antanut teille kuolemattomuuden.\"\n\nNuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.\n\n\"Oi!\" huudahti prinssi viehättävän kainosti.\n\n\"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala\ntulevalle kuninkaallemme\", virkkoi Aramis. \"Kun näen teidät jälleen,\nsaan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'\"\n\n\"Siihen asti\", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet\nsormensa sydämelleen, \"siihen asti ei enää unelmia, ei enempää\nmielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä\nvankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet!\nMitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne\nmahtunut?\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä\nväittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut.\"\n\nHän kolkutti samassa ovea.\n\nVanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon\nvallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei\nkumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa\nunohtanut vaimentaa ääntänsä.\n\n\"Olipa se rippi!\" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. \"Kuka\nuskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin\nmonilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?\"\n\nAramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä\nhänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen\nkaksin verroin raskaammaksi.\n\n\"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri\", virkkoi hän, kun he\nolivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.\n\n\"Ah!\" voihkaisi virkamies.\n\n\"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä\nsadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?\" sanoi piispa.\n\n\"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes\", lisäsi onneton\nvankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan\nkohti.\n\n\"Tässä on kuitti\", sanoi Aramis.\n\n\"Ja tässä ovat rahat\", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti\nhuoahtaen.\n\n\"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti\nviidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta\nei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri.\"\n\nAramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta\ntukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin\nylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.\n\n\n\n\n208.\n\nMiten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja\nmitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.\n\n\nAtoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet\ntoisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan\npalatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän\naikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri\nasumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä\nloistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.\n\nEräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa\nvirkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut\nhänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin,\nmissä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.\n\nArvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui\npuolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle\nkasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen\nja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la\nFontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan\nkun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka\nlaajaruhoisuuden -- vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään\nhänen taakseen miehen -- vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi\ntulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa\nnäytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin\ntarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle,\nsilmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien\nepälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen\nrinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika\nherättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen\nläsnäolonsa.\n\n\"Ah\", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, \"ah, sinäkö,\nd'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!\"\n\nNämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston\nvetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten\ntämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn\nperemmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa\nnauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli,\npysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se\nhellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.\n\n\"Hei\", sanoi hän, \"olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on\ntulosi minulle mieluisampi kuin koskaan.\"\n\n\"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?\" virkkoi d'Artagnan.\n\nPortos vastasi apealla katseella.\n\n\"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus.\"\n\n\"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä\", sanoi Portos, \"että sinulta ei\nminulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn.\"\n\n\"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja\nsametin röykkiöistä.\"\n\n\"Oh, astu päälle vain\", rohkaisi Portos surkeasti. \"Se on roskaa\nkaikkityyni.\"\n\n\"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä\nlivreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!\"\n\n\"Nuo asut ovat siis sinusta...?\"\n\n\"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei\nole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää\nteettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta -- mikä ei minua\nkummastuttaisi, -- olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa,\ntarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen\nasti.\"\n\nPortos ravisti päätänsä.\n\n\"Kuulehan, ystäväni\", virkkoi d'Artagnan, \"tuo luonteellesi vieras\nsynkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se\nsurun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi.\"\n\n\"Niin, ystäväni, poistakaamme se\", yhtyi Portos, \"jos se vain käy\npäinsä.\"\n\n\"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?\"\n\n\"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion.\"\n\n\"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?\"\n\n\"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä\nriitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot.\"\n\n\"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?\"\n\n\"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän\nlinnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä\nvedenpuutetta.\"\n\n\"No, mitä sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin\", ilmoitti Portos kolkosti.\n\n\"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut\nsata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä,\nsinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!\"\n\n\"Niin, hyvä Jumala!\"\n\n\"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni.\"\n\n\"Hm, komeata siellä kaiketi on.\"\n\n\"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne.\"\n\n\"Voi!\" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia\npäästänsä.\n\n\"Hyväinen aika\", huudahti d'Artagnan, \"oletko sairas, ystäväni?\"\n\n\"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä\nvikaa.\"\n\n\"Mutta missä sitten?\"\n\n\"No, kun minulla ei ole vaatteita.\"\n\nD'Artagnan oli kuin kivettynyt.\n\n\"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita\", oudoksui hän, \"vaikka näen tuossa\nlattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!\"\n\n\"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle.\"\n\n\"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan\nmukaan?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Mouston; \"mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut.\"\n\n\"Vai olette lihonut?\"\n\n\"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi\nkuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?\"\n\n\"_Parbleu_, kyllähän sen näkee!\"\n\n\"Kuuletko, hölmö?\" sanoi Portos. \"Sen näkee!\"\n\n\"Mutta, hyvä Portos\", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, \"en\nsittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston\nonkin lihonut.\"\n\n\"Selitän sen sinulle, ystäväiseni\", virkkoi Portos. \"Muistanet\nkertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä,\nAntoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri\nasteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin\naikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska\nminä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä\nviikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina\nsellaista tilaisuutta varten.\"\n\n\"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen\ntäytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta,\njonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein.\"\n\n\"Siinä suhteessa juuri\", virkkoi Portos, \"luulinkin voivani kehua\njotakin perin nerokasta keksineeni.\"\n\n\"Annahan kuulua. _Pardieu_, en sinun nerokkuuttasi epäile.\"\n\n\"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?\"\n\n\"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi.\"\n\n\"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?\"\n\n\"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston.\"\n\n\"Oh, ei monsieurissa ole vikaa\", sanoi Mouston herttaisesti, \"monsieur\noli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa.\"\n\n\"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin\nMouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?\"\n\n\"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni.\"\n\n\"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!\" myönsi d'Artagnan.\n\n\"Sinä käsität\", jatkoi Portos, \"että se säästi minulta paljon vaivaa?\"\n\n\"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität...\"\n\n\"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa\nensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti\nkuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo\naina pitää seitsemän pukua varattuina... Ja, ystäväni, minua kammottaa\nantaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat\ntulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua\njaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut\nliian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja\nheikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia,\njoiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt\nnuuskimassa.\"\n\n\"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä.\"\n\n\"No, ymmärräthän, kun on insinööri...\"\n\n\"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni.\"\n\n\"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin\nlaiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen.\"\n\nD'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen\nkeveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: -- Saatte\nnähdä, onko tässä minun syytäni.\n\n\"Onnittelin siis itseäni\", jatkoi Portos, \"nähdessäni Moustonin\nlihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan\nravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi\nminun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään\nminun asemestani.\"\n\n\"Haa, _corboeuf_!\" huudahti d'Artagnan. \"Minä käsitän... Se säästi\nsinulta aikaa ja nöyryytystä.\"\n\n\"_Parbleu!_ Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin\njärjestetyllä ruokinnalla -- sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä\nvietävää...\"\n\n\"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur\", huomautti\nMouston kainosti.\n\n\"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin,\nettä Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen\npienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet\nrouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta\npuhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi\nnuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma\nsilmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä\nvoivat kulkea vain laihat henkilöt.\"\n\n\"Nuo pikku ovet\", vastasi d'Artagnan, \"ovat aiotut rakastelijoille, ja\nrakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen.\"\n\n\"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia\", keskeytti Portos\nmajesteettisesti.\n\n\"Aivan oikein, veikkonen\", vastasi d'Artagnan; \"mutta arkkitehdit ovat\najatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin.\"\n\n\"Ah, se on mahdollista!\" sanoi Portos. \"Ja nyt, kun olen saanut\nselityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen.\nMutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni.\nOlen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele\nsiis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli\nlihava, ja tulimme rouva du Valloniin...\"\n\n\"Joka oli laiha.\"\n\n\"Hm, eikö se ole tavatonta?\"\n\n\"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman\nhuomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka\nolen unohtanut.\"\n\n\"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?\" huudahti Portos hämmästyneenä.\n\"Minä luulin sen totuuden keksineeni.\"\n\n\"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin\nsanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten.\"\n\n\"No, kyllä se silti on yhtä oikea\", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli\nsattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.\n\n\"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet\naivan silmin nähden lihomaan.\"\n\n\"Niin, monsieur\", myönsi Mouston.\n\n\"Ka niin\", sanoi Portos. \"Mouston kostui siis niin mainiosti että hän,\nsaavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni,\nja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä\nyhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, -- nuttua, jonka pelkkä\nkirjaus oli sadan pistolin arvoinen!\"\n\n\"Minä vain koetin, monsieur\", tokaisi Mouston.\n\n\"Siitä hetkestä lähtien\", jatkoi Portos, \"päätin siis, että Mouston\nryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa\nminun nimessäni ja sijastani.\"\n\n\"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa\nlyhyempi sinua.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui\nminulle juuri polven yläpuolelle.\"\n\n\"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään\nmuulle!\"\n\n\"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri\nsiihen aikaan -- noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin\nBelle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun\njoka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin\nmukainen vaatekerta.\"\n\n\"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi\npahasti, Mouston!\"\n\n\"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!\"\n\n\"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa\nminulle lihomisestaan.\"\n\n\"_Dame_, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle\nilmoittanut.\"\n\n\"Joten\", jatkoi Portos, \"tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut\nkahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä\npukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät.\"\n\n\"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli\nsama?\"\n\n\"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni,\nnäyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista\nvuotta.\"\n\n\"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja -- montako niitä onkaan? --\nkolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan\nvaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa\nMouston.\"\n\n\"Ah, monsieur\", sanoi Mouston tyytyväisenä, \"totta on, että monsieur on\naina ollut hyvin antelias minua kohtaan.\"\n\n\"_Parbleu_, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot\nolisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin\njuhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä\npukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen\nonnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia,\njoka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen.\"\n\n\"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?\"\n\n\"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!\"\n\n\"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut\novat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu.\"\n\n\"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa\nneljäkolmatta tuntia aikaisemmin.\"\n\n\"Mitä, Aramisko?\"\n\n\"Niin, Aramis minulle kutsun toi.\"\n\n\"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta.\"\n\n\"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan\nnimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että\nkuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen...\"\n\n\"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat.\"\n\n\"Ja kun ajattelen\", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, \"kun\najattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin\ntotisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!\"\n\n\"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken\ntuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani\nräätäliin.\"\n\n\"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona.\"\n\n\"Myöskin herra Percerininkö?\"\n\n\"Kuka herra Percerin on?\"\n\n\"Hän on kuninkaan räätäli, _parbleu_!\"\n\n\"Ah, niin, niin\", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa\nkuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; \"herra\nPercerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin\nhänellä olisi liian kiire.\"\n\n\"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun\ntähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa\nottaa mittasi, ystäväni!\"\n\n\"Huh\", huoahti Portos, \"se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!\"\n\n\"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin.\"\n\n\"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?\"\n\n\"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano\nmitä sanot.\"\n\nPortos hymyili voitokkaasti.\n\n\"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!\" virkkoi hän. \"Ja koska hän\nottaa mittaa kuninkaasta, _ma foi_, voinen mielestäni minäkin antaa\nhänen mitata runkoni.\"\n\n\n\n\n209.\n\nMestari Jean Percerin.\n\n\nHoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo\nSaint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli\nmies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen\nkirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä\npoikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se\nolikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein\nsaaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.\n\nSenaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli\nsäästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot -- kuten tätä\nnimitettiin -- sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan\nmoitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita\nvaltiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi\nkatsomiansa ruumiillisia virheitä.\n\nPelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä\nihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen\nsoveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä\npitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan\nnäyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän\noli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa\nkuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän\nhänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään\nkatolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan\nnuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin\nkorkeaan asemaan.\n\nKeikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien\nkorkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken\nikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi\nviivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle\njuuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.\n\nHäneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika\noli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja\nkoristuksien suunnittelussa.\n\nTämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de\nMedicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista\nhautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain\njohtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.\n\nHerra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat\nRanskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja\nkutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus\nkannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä\nmuukalaiset _brocatelle en application_-sommitelmillaan ja\nverrattomilla solmuneuleillaan, -- siinä määrin, että Concini itse\nensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään\nmuun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen\ntaidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla\nyllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä\npään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos\nniin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi\nniiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli\nvalmistettu.\n\nSiitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino\nConcinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei\ntuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä\nvakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän\nsuurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut\nkasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti\nratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de\nRichelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi\n_sarabanden_; hän valmisti sittemmin puvut _Mirame_-draamaan[23] ja\nompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden\nkohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.\n\nIhminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa\nvaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin\nherttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin\nherttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III\nkohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.\n\nTämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä,\npiti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa,\nja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan\nvoimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä\nhankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli\nomat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko\nPariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä\nvaltuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta\nosoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta --\nvaltion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä -- hän ei\nollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan.\nTällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret\nsielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja\nnimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä\nkaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri -- sillä vastoin tavallisuutta\nansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen\nlisämaineen -- leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen\nkuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin\nMonsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan\nhän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.\n\n\"Se mies\", hän usein hymähteli, \"on minun kykyjeni ulkopuolella, ja\nminä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä.\"\n\nOn siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin\nvaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.\n\nPercerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä\nvireä -- ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan\nritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden\nteikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle\nkäsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että\nvähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet\naivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin\nvalmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha\ntilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.\n\nOn käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella\nasiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia.\nPercerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin\nverekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin\nolikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin\ntaskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta\ntäydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.\n\nPercerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja\nkorkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa\nnaisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.\n\nTämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen\nPortoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:\n\n\"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä\nd'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan\nkovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos\nhän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta.\"\n\n\"Minun esittelemänäni\", takasi d'Artagnan, \"ei sinun tarvitse pelätä\nmitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit... mitä et ole.\"\n\n\"Ka, minä vain...\"\n\n\"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano.\"\n\n\"Minä luulen, että tässä äsken...\"\n\n\"No, mitä äsken?\"\n\n\"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse.\"\n\n\"Noh, entä sitten?\"\n\n\"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua.\"\n\n\"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut\nsekaannuksissa.\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä.\"\n\n\"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti\nmuistanut nimiä.\"\n\n\"Minä otan koko homman huolekseni.\"\n\n\"Mainiota.\"\n\n\"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä.\"\n\n\"Tässäkö se on?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon\nolevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme\nolevien vaunujen päälle?\"\n\n\"En kylläkään.\"\n\n\"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden\nkolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet\npaikalle ennen meitä?\"\n\n\"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono,\nveikkoseni!\"\n\n\"On niinkin.\"\n\n\"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?\"\n\n\"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa.\"\n\n\"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet\ntänne?\"\n\n\"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille.\"\n\n\"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?\"\n\n\"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme\nmaahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme\ntuotapikaa räätälin luokse, -- sen takaan, olletikin jos sinä astelet\nedellä.\"\n\n\"Lähdetään\", mukausi Portos.\n\nJa laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.\n\nTungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän\nedessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan\nylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut\nvastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan\nniin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa\nyksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra\nPercerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä\ntilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan\nniiden kuosia väriä ja koristelua.\n\nSiihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään\nsiitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta\nsitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi\navautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen\nritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli\nauttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet\nasujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.\n\nTyöntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi,\nd'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit\nahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme\nmainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin;\nmutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: \"Kuninkaan\nnimessä!\" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä\nkerallaan.\n\nNiin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät\nsoveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta\nniiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat\nselviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän\npysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin\nloukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman\nsoimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin\npöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia\nyksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.\n\nNopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä\nsilmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä\nkatse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut\njakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan\nmyymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja\nraskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät\nsydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä\nharrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti\ntuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri\ntämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa\nasianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli\ntarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi\nvähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä\npelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen\npisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa\noli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti\ntyöskentelemään sormillansa.\n\nD'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies\ntekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.\n\n\"Hei\", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, \"onko teistä siis\nräätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?\"[24]\n\n\"Sh, herra d'Artagnan\", vastasi toinen säveästi; \"taivaan tähden, te\nannatte minut ilmi!\"\n\n\"No, mitä pahaa siinä olisi?\"\n\n\"Ei tosin pahaa, mutta...\"\n\n\"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?\"\n\n\"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia\nhenkilökuvia.\"\n\n\"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta\ntällainen piiri herättää teissä, ja... ja minä en tahdo häiritä\ntutkimuksianne.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin\ntoden teolla on.\"\n\n\"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta...\"\n\n\"Mutta sinne ei ole menemistä?\"\n\n\"Luoksepääsemätön!\"\n\n\"Kaikilleko?\"\n\n\"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä\nhavaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä.\"\n\n\"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle,\nettä minä olen täällä, -- niinhän?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta\ntahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; \"minäkö hievahtaisin\ntähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan\nolla!\"\n\n\"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas\nherra Molière\", sanoi d'Artagnan hiljaa, \"niin tietäkää, että silloin\nminä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut\nmukanani.\"\n\nMolière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.\n\n\"Tuo mies, eikö niin?\" hän kysyi.\n\n\"Aivan.\"\n\nMolière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat\nsydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä\ntuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.\n\n\n\n\n210.\n\nPukunäytteet.\n\n\nSillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen\nleikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten\nvaltameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai\nmurskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.\n\nKymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten\noviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen\nmukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta\nPercerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla\nkultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita\nheijastuksia.\n\nD'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan,\nei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.\n\n\"Herra kaartinkapteeni\", virkkoi hän, \"suonette minulle anteeksi, mutta\nminulla on kova kiire.\"\n\n\"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras\nherra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?\"\n\n\"Viisi, hyvä herraseni, viisi!\"\n\n\"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän\nteidän tekevän niistä maailman komeimmat.\"\n\n\"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman\nkomeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin\nolla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa.\"\n\n\"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin\nmenee, herra Percerin\", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.\n\nPercerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut\nvastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan\nei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan\nsynkkenevään muotoon.\n\n\"Hyvä herra Percerin\", jatkoi hän, \"minä tuon teille liiketuttavan.\"\n\n\"Ah, ah!\" äännähti Percerin nyrpeänä.\n\n\"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin\", jatkoi\nd'Artagnan.\n\nPercerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä\nPortoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia\nalta kulmain.\n\n\"Hyviä ystäviäni\", lopetti d'Artagnan.\n\n\"Minä palvelen monsieuria\", vastasi Percerin, \"mutta myöhemmin.\"\n\n\"Myöhemmin? Ja milloin sitten?\"\n\n\"No, kun saan aikaa.\"\n\n\"Niin sanoitte jo palvelijalleni\", keskeytti Portos tyytymättömänä.\n\n\"Se on mahdollista\", myönsi Percerin, \"minulla on melkein aina kiire.\"\n\n\"Hyvä mies\", virkkoi Portos mielevästi, \"aina on aikaa, kun vain\ntahtoo.\"\n\nPercerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla\nvanhuksilla se on vaarallinen enne.\n\n\"Monsieur\", hän ärähti, \"saa kernaasti teettää pukunsa muualla,\ntotisesti!\"\n\n\"No, no, Percerin\", lepytteli d'Artagnan, \"tänään ette ole tavallinen.\nMalttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään\npolviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin\nherra Fouquetin likeisiä seuralaisia.\"\n\n\"Ahaa\", hymähti räätäli, \"se on toista! Onko herra parooni herra\nyli-intendentin miehiä?\" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.\n\n\"Minä olen mies omasta takaa\", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa\nverho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.\n\nMolière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.\n\n\"Paras Percerin\", kehoitti d'Artagnan, \"tehkää asu herra paroonille;\nminähän sitä teiltä pyydän.\"\n\n\"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni.\"\n\n\"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti\"\n\n\"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua.\"\n\n\"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen\nkun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa.\"\n\n\"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta\", toisti itsepäinen vanhus.\n\n\"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän\",\nvirkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin\nheristämään korviansa.\n\nSe oli Aramiksen ääni.\n\n\"Herra d'Herblay!\" huudahti räätäli.\n\n\"Aramis\", jupisi d'Artagnan.\n\n\"Kah, piispamme!\" sanoi Portos.\n\n\"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat\nystävät!\" tervehti Aramis. \"Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa\npuku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille\nmieluisan työn.\"\n\nJa hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: \"Suostukaa\nja antakaa heidän mennä!\" -- Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin\nenemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli\nkumarsi myöntymisen merkiksi.\n\n\"Käykää tuonne antamaan mittanne\", määräsi hän tylysti, kääntyen\njälleen Portokseen.\n\nPortos punastui uhkaavasti.\n\nD'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.\n\n\"Hyvä herraseni\", virkkoi hän tälle puoliääneen, \"mies jonka näette,\npitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita,\njotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä,\nmestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne.\"\n\nMolière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi tälle, \"jos suvaitsette tulla minun kanssani,\notatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta.\"\n\n\"Ah\", virkkoi Portos, \"mitä sanottekaan, ystäväni?\"\n\n\"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on\nkeksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä,\njoiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on\nvastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää\nmittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen\nluontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä\nlajia...\"\n\n\"Luulenpa olevani, hitto soikoon!\"\n\n\"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme\nmukaan puvun.\"\n\n\"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?\" ihastui Portos.\n\n\"Monsieur\", virkkoi Molière kumartaen, \"jos tahdotte minua seurata,\nniin saatte nähdä.\"\n\nAramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin\neloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen\nmukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta\nterävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière\nlähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin\nvain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia\nminuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.\n\nKun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi\nVannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.\n\n\"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?\"\n\nAramis hymyili.\n\n\"En ole\", vastasi hän.\n\n\"Mutta menethän Vauxin juhliin?\"\n\n\"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että\npoloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka\njuhlaan.\"\n\n\"Pyh!\" virkahti muskettisoturi hymyillen. \"Entä runot, emmekö niitä\nenää sepittele?\"\n\n\"Oi, d'Artagnan\", sanoi Aramis, \"siitä on jo pitkä aika, kun olen\nsellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut.\"\n\n\"Kas vain!\" huudahti d'Artagnan uskomattomana.\n\nSillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten\ntarkasteluun.\n\n\"Etkö huomaa\", kysyi Aramis hymyillen, \"että pahoin häiritsemme tätä\nkunnon miestä, rakas d'Artagnan?\"\n\n\"Haa, haa\", tuumi muskettisoturi itsekseen, \"siispä minä häiritsen\nsinua, ystäväiseni!\" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: \"No niin,\nlähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet\nyhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis...\"\n\n\"Ei, minä halusin...\"\n\n\"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et\nminua siitä heti varoittanut!\"\n\n\"Erityistä kylläkin\", myönsi Aramis, \"mutta ei sinulta salattavaa,\nd'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin\nyksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella.\"\n\n\"Ah, ei, ei, minä lähden\", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään\ntuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty\nhermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että\ntuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti\nvähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään --\ntuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä\nluonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.\n\nAramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:\n\n\"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen.\" Sitten hän kääntyi\nräätälin puoleen. \"Paras herra Percerin...\" virkkoi hän. \"Olenpa hyvin\nmielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan.\"\n\n\"Ah, todellako?\" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä\nvähemmän eksyttävänä.\n\nPercerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän\nmiettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.\n\n\"Paras herra Percerin\", sanoi hän tälle, \"minulla on täällä lähellä\nherra le Brun, herra Fouquetin maalareita.\"\n\n-- Ah, mainiota! -- ajatteli d'Artagnan; -- mutta miksi le Brun?\n\nAramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle\nripustettuja kuparipiirroksia.\n\n\"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset\nkäyttävät?\" kysyi Percerin.\n\nSanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata\nkirjokankaansa kappaletta takaisin.\n\n\"Epikurolais-asunko?\" kysyi d'Artagnan tutkivasti.\n\n\"Niin, niin\", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; \"on\nkirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme\ntänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra\nFouquetin epikurolaisista?\"\n\n\"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat\nla Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään?\nSillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?\"\n\n\"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme\nheidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen.\"\n\n\"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä\nkuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin\nsalaisuus, en siitä hiisku.\"\n\n\"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa\nmitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!\"\n\n\"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä\ntietämättä\", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.\n\n\"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle\", kutsui Aramis avaten\noikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.\n\n\"_Ma foi_, en käsitä tästä mitään!\" sanoi Percerin.\n\nAramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.\n\n\"Paras herra Percerin\", virkkoi hän, \"te teette viisi pukua\nkuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen\nmetsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen\nvaatekerran firenzeläisestä silkistä?\"\n\n\"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?\" kysyi Percerin\nhämmästyneenä.\n\n\"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys,\njuhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia\nmäärää siis hovisääntö.\"\n\n\"Te tiedätte kaikki, monseigneur!\"\n\n\"Ja paljon muutakin vielä, hohei\", jupisi d'Artagnan.\n\n\"Mutta\", huudahti räätäli voitonriemuisena, \"ettepä tiedä, monseigneur,\nvaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää --\nsen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, -- minkä\nväriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on\nleikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa.\"\n\n\"Heh\", virkkoi Aramis, \"sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä\nsen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin.\"\n\n\"Hi vähä mitään!\" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli\nlausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.\n\nVaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin\ntavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa,\nsitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi,\nettä asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei\npääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän\ntyynnyttyään hän jatkoi:\n\n\"Ensi kuulemalla\", sanoi hän, \"tuntuu kai siltä kuin antautuisin\njärjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille,\nettä minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä.\"\n\n\"Saammehan nähdä\", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja\nihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain\npikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.\n\n\"Saamme nähdä\", mukasi Percerin epäuskoisesti.\n\n\"Minkätähden\", jatkoi Aramis, \"herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle?\nEikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?\"\n\n\"Epäilemättä\", myönsi Percerin.\n\nD'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.\n\n\"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä?\nValmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut\nepikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?\"\n\n\"Aivan oikein!\"\n\n\"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon\ntarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka\npiirustaa hyvin täsmällisesti.\"\n\n\"Niin\", vahvisti Percerin, \"olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut\nmerkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi\nolenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten\nherrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan.\"\n\n\"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme,\nmonsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka\nhänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne.\"\n\nPercerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen\nd'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä\nAramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja\npöyristäviä mahdollisuuksia.\n\n\"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?... Oh, totta\ntoisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!\" huudahti\ntyrmistynyt räätäli.\n\n\"Auta minua toki, d'Artagnan\", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja\ntyynempänä, \"auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän\nymmärtänet?\"\n\n\"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan.\"\n\n\"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa\nkuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne\nsaapuessaan, -- ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän\nsattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä\npuvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?\"\n\n\"Ah, niin\", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin\ntodenmukainen oli selitys, \"niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja\nonnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi,\nAramis?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi piispa huolimattomasti, \"onko se minun vai herra\nFouquetin...\"\n\nSitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan\nd'Artagnanin epäröimisen, lausui:\n\n\"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla.\"\n\n\"Minä sanon, että...\"\n\n\"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio\nteitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin\nhienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin\npäähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte\nimarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen\njaloutta!\"\n\nRäätäli änkytti jotakin.\n\n\"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle\",\njatkoi Aramis. \"'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos\nPercerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita\nhäntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti...'\"\n\n\"Silti...?\" toisti Percerin levottomana.\n\n\"'Silti'\", jatkoi Aramis, \"'minun on pakko sanoa kuninkaalle' -- paras\nherra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, -- 'on pakko\nsanoa kuninkaalle: -- Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän\nmajesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta\nhienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'\"\n\n\"Vastaan!\" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta.\n\"Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet\ntahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä\nlausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun\nsuustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien\nkapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en\nole sanallakaan pannut vastaan?\"\n\nD'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä\npuolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän\nsadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi\nhän tahtoi pysyä asiasta erillään.\n\nMutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa\nkuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo\nasettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista\nneljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä.\nMainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen\nbergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan\nConcinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen\njälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet\ntappiolle.\n\nMaalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis,\njoka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi\ntaiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.\n\n\"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le\nBrun\", huomautti hän. \"Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se\ntäydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi\nkäyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Percerin; \"mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en\nminä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa.\"\n\n\"Silloin koko homma menee pilalle\", lausui Aramis tyynesti,\n\"värivivahdusten epätodellisuuden tähden.\"\n\nJa kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä\nuskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä\ntämän tunnollisuuden johdosta.\n\n-- Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? -- ihmetteli\nmuskettisoturi yhä.\n\n\"Tosiaan, tuo ei käy\", virkkoi Aramis. \"Herra le Brun, sulkekaa\nmaalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon.\"\n\n\"Mutta täällä onkin, monsieur\", huudahti maalari närkästyneenä, \"aivan\nviheliäinen valaistus.\"\n\n\"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet\nkankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa...\"\n\n\"Oh\", innostui le Brun, \"silloin vastaan kaikesta!\"\n\n-- Kas niin! -- tuumi d'Artagnan. -- Siinä näkyykin olevan asian ydin.\nTarvitaan näyte joka kankaasta. _Mordioux!_ Hellinneeköhän niitä tuolta\nPerceriniltä?\n\nViimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen\ntekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi\nnäytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.\n\n\"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi\", virkkoi Aramis\nd'Artagnanille, \"häh?\"\n\n\"Minun mielipiteeni, paras Aramis\", vastasi d'Artagnan, \"on se, että\nsinä olet aina sama.\"\n\n\"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi\", sanoi piispa miellyttävän\nsointuvalla äänellä.\n\n\"Niin, niin\", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: -- Vaikken\npääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan\ntahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika\nlähteä täältä. \"Hyvästi, Aramis\", hän sanoi ääntänsä korottaen;\n\"hyvästi, minä menen Portoksen luo.\"\n\n\"Odotahan\", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; \"minä olen\ntoimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme\nkanssa.\"\n\nLe Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin,\nAramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen\ntallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.\n\n\n\n\n211.\n\nMistä Molièren \"Porvari aatelismiehenä\" on kenties saanut alkuaiheen.\n\n\nD'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei\nenää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä,\nherttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä\njotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan\nnähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.\n\nAramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen\nkätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, -- tämä oli\ntoimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista\nlevottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus\noli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi\nMolièreen.\n\n\"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?\"\n\n\"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur\", vastasi Molière.\n\n\"Saint-Mandéhen!\" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän\nkirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin\nkanssa. \"Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?\"\n\n\"Vien\", vastasi Aramis hymyillen, \"aika on täpärällä.\"\n\n\"Eikä, rakas Portos\", jatkoi d'Artagnan, \"herra Molière muuten olekaan\naivan se, miltä hän näyttää.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Portos.\n\n\"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä\nodotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia\nepikurolaisten juhlatamineita.\"\n\n\"Aivan niin\", vahvisti Molière. \"Niin, monsieur.\"\n\n\"Tulkaa siis, paras herra Molière\", kehoitti Aramis, \"jos nimittäin\nolette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa.\"\n\n\"Kaikki on valmista\", vastasi Portos.\n\n\"Ja oletko tyytyväinen?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Täysin tyytyväinen\", myönsi Portos.\n\nMolière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja\npuristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa\nojensi.\n\n\"Monsieur\", varoitti Portos lopuksi muhoillen, \"olkaa ennen kaikkea\ntäsmällinen.\"\n\n\"Huomenna saatte pukunne, herra parooni\", takasi Molière. Ja hän lähti\nAramiksen kanssa.\n\nSitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:\n\n\"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet\nhäneen niin tyytyväinen?\"\n\n\"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?\" huudahti\nPortos innoissaan.\n\n\"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki.\"\n\n\"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen\ntehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta.\"\n\n\"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni.\"\n\n\"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja\nkaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni,\nmutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa,\noli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan.\nMutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière;\nhän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle.\"\n\n\"Ja mitä hän teki?\"\n\n\"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta\ntyperyyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen\nmonituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!\"\n\n\"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni.\"\n\n\"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta.\"\n\n\"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä.\"\n\n\"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä.\"\n\n\"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin.\"\n\n\"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen\nnimensä, ajattelen _volièreä_,[25] ja koska minulla on sellainen\nPierrefondsissa...\"\n\n\"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?\"\n\n\"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut\nräätälin hölmöt tekevät, -- pakottanut minut koukistamaan lanteitani,\ntaivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja\nsiivottomiin temppuihin.\"\n\nD'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.\n\n\"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava\nitsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin.\nTäytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière\nminusta tahtoi.\"\n\n\"Molière.\"\n\n\"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista.\n'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen\npaha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on\nhyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta\npehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi\nhyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat\ntarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'\"\n\n\"Kah, lempo!\" sanoi d'Artagnan. \"Sinä siis peilailit! Mutta mistä\nvoitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä\nkantapäähän?\"\n\n\"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään\nkatselee.\"\n\n\"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?\"\n\n\"No, miten nyt asian laita lieneekään, -- kaiketi on tahdottu imarrella\nkuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se\nolikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta\nlasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä\nklinkkerisaumauksella kiinnitettyinä.\"\n\n\"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet\ntuollaiseen perehtynyt?\"\n\n\"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille.\"\n\n\"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni.\"\n\n\"Kunnon herra Volière siis...\"\n\n\"Molière.\"\n\n\"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin\nmuistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi\nsiis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten\nkäsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä\nmietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa\nliikkeitä.'\"\n\n\"Tosiaankin\", myönsi d'Artagnan, \"se on mainio periaate, jota\nvalitettavasti ei aina noudateta.\"\n\n\"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää.\"\n\n\"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?\"\n\n\"_Parbleu_!\"\n\n\"Selitäppä sitä kehittämistä.\"\n\n\"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa\nasemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä\nriisua...'\"\n\n\"Se on totta\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"'Niinpä', jatkoi herra Volière...\"\n\n\"Molière!\"\n\n\"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi\ntarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki\nselässänne. Mitä silloin teette?'\n\n\"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.\n\n\"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.\n\n\"Mitä, kuinka niin?\"\n\n\"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin\ntehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'\n\n\"'Kah, kah!'\n\n\"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti,\nettä kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.\n\n\"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain\nasennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi\nsirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna,\nsillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa\nkyynärpäällä ja rintaa ranteella.\"\n\n\"Niin\", virkkoi d'Artagnan, \"oikea asento, akateeminen\nmiekkailuasento.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière...\"\n\n\"Molière!\"\n\n\"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin... mikä se hänen\ntoinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?\"\n\n\"Poquelin.\"\n\n\"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi.\"\n\n\"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?\"\n\n\"Katsos... Nimihän on Poquelin, eikö niin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard.\"\n\n\"Miksi hyväksi?\"\n\n\"Muutan _Coquen Poqueksi, nardin liniksi_, ja Coquenardin asemesta\nminulla on Poquelin.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti d'Artagnan ällistyneenä... \"Hei, ystäväni, minä\nkuuntelen sinua ihmeissäni.\"\n\n\"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen.\"\n\n\"Anteeksi, Poquelin.\"\n\n\"Miten minä sitten sanoin?\"\n\n\"Sanoit Coquelin.\"\n\n\"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen.\nMutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä\nkelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. --\n'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä\nvielä voin tunnin kestää'. -- 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä\navuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne,\nniinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan\nHerraa.' -- 'Hyvä on!' vastasin minä. -- 'Eihän se tuntune teistä\nnöyryyttävältä?' -- 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri\nero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'\"\n\n\"Peräti järkevästi havaittu eroitus\", keskeytti d'Artagnan.\n\n\"Sitten\", jatkoi Portos, \"hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun;\ntoinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen\nsievästi piti ylhäällä oikeata.\n\n\"'Kolmas mies!' kutsui hän.\n\n\"Kolmas kisälli saapui.\n\n\"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.\n\n\"Mies kannatteli minua lonkilta.\"\n\n\"Ja niin sinä seisoit asennossa?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan.\"\n\n\"Poquelin, ystäväni.\"\n\n\"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin\nnimittää Volièreksi.\"\n\n\"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?\"\n\n\"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen.\"\n\n\"Se oli oiva tapa.\"\n\n\"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin\nkunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan.\"\n\n\"Ja homma päättyi...?\"\n\n\"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni.\"\n\n\"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?\"\n\n\"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt\nkannattelun ja mittailun eroituksen.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: --\nTotisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan\nMolièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta\nsiirrettynä johonkin huvinäytelmään.\n\nPortos myhäili.\n\n\"Mikä naurattaa?\" kysyi häneltä d'Artagnan.\n\n\"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani.\"\n\n\"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta\nmikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?\"\n\n\"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua.\"\n\n\"En parempaa pyydä.\"\n\n\"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla.\"\n\n\"Oletko siitä varma?\"\n\n\"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten\nkisällien välillä ilmaisivat sitä minulle.\"\n\n\"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele.\"\n\n\"Volière, paras d'Artagnan!\"\n\n\"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi,\nmutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. -- No niin, en sitä, sanoin,\nMolièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai\nherätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen.\"\n\n\"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä.\"\n\n\"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä\npaljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista\nräätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja\nmarkiisimme... heidän mittansa mukaan.\"\n\nTämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme\ntässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin\ntalosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät,\nyhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.\n\n\n\n\n212.\n\nMehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.\n\n\nÄkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin\nluo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen.\nMolière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan\naiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä\ntyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia\nsommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin\nkotiin.\n\nKoko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien\nepikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli\nkullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten\ntavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen\nherkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen\nmajesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin\npuoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.\n\nLeuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia\nkolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä _Kiukustuneet_; tämän\nesittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri\nPoquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos\nparemmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.\n\nLoret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen\nsanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta\nkertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.\n\nLa Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä,\nhäiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen\nolan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin\nkiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä\nja sanoi:\n\n\"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte\nvaeltavanne Parnasson puutarhoissa.\"\n\n\"Minkä pariksi sitä haluatte?\" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné\nhäntä muistelmissaan nimittää.\n\n\"Edellinen loppusana on _valkenee_.\"\n\n\"_Tarkenee_\", vastasi la Fontaine.\n\n\"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee\nVauxin hienouksia\", huomautti Loret syrjästä.\n\n\"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan\", sanoi Pélisson.\n\n\"Mitä! Eikö se päde?\" huudahti la Fontaine kummastuneena.\n\n\"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan\npääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita\nloppusointuja!\"\n\n\"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?\"\n\n\"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että\nloppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi.\"\n\n\"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista\",\npäätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta\nkannalta. \"Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain\npatustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi.\"\n\n\"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi\ntuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät\npaljon hyvää.\"\n\n\"Ja aluksikin\", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, \"minä poltan\nsatasen vastavalmistunutta pätkää.\"\n\n\"Missä ne sepitelmät ovat?\"\n\n\"Päässäni.\"\n\n\"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän\nvoi niitä polttaa?\"\n\n\"Totta kyllä\", älysi la Fontaine. \"Kuitenkin, jollen polta niitä...\"\n\n\"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?\"\n\n\"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan\nunohtaa.\"\n\n\"Lempo!\" äännähti Loret; \"sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee\nhulluksi!\"\n\n\"Kirottua! Mitä tehdä?\" päivitteli la Fontaine.\n\n\"Minäpä keksin keinon\", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut\nkuulemaan.\n\n\"Millaisen?\"\n\n\"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen.\"\n\n\"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut!\nNerokas mies tämä peijakkaan Molière!\" kiitteli la Fontaine, mutta\nlisäsi sitten otsaansa lyöden: \"Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin\naasiksi, Jean de la Fontaine.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?\" ihmetteli Molière lähestyen\nrunoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.\n\n\"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko\",\nvastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa.\n\"Niin, ystäväiseni\", hän jatkoi yhä alakuloisempana, \"minä kuulun\nsepustavan viheliäisiä loppusointuja.\"\n\n\"Siinä ei ole perää.\"\n\n\"Niin on asia! Minä olen tolvana.\"\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\"\n\n\"Hitto, -- Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?\"\n\nJälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta\nkeskusteluun.\n\n\"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi\", huudahti Molière,\n\"niin hän on pahasti loukannut teitä.\"\n\n\"Niinkö luulette?...\"\n\n\"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette\njätä sellaista herjausta rankaisematta.\"\n\n\"Hohoi!\" äännähti la Fontaine.\n\n\"Ettekö ole koskaan taistellut?\"\n\n\"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa.\"\n\n\"Mitä hän oli teille tehnyt?\"\n\n\"Kuului vietelleen vaimoni.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi Molière hieman kalveten.[26]\n\nMutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään,\nMolière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä\nhäipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:\n\n\"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?\"\n\n\"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen\nkädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää\nkoskaan astumatta talooni.\"\n\n\"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?\" kysyi Molière.\n\n\"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin:\n'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä\nsyystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin,\nettä minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut\nonnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti\nedelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka -- _morbleu!_ --\naloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin\", lopetti la Fontaine, \"hänen\noli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt\nmaapallon onnellisimpana aviomiehenä.\"\n\nKaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään.\nMiksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen\nhuokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja,\nmutta ei filosofi.\n\n\"Joka tapauksessa\", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan,\n\"Pélisson on loukannut teitä.\"\n\n\"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut.\"\n\n\"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne.\"\n\n\"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä.\"\n\n\"En voi muuta, ja lujille hänet otan.\"\n\n\"Malttakaa\", virkahti la Fontaine. \"Tahdon kuulla mielipiteenne.\"\n\n\"Mistä?... Tästä loukkauksestako?\"\n\n\"Ei, sanokaa minulle, eikö _valkenee_ toden teolla voi saada\nloppusoinnukseen _tarkenee_?\"\n\n\"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen.\"\n\n\"Hitto, tiesinhän sen!\"\n\n\"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä.\"\n\n\"Satatuhatta?\" huudahti la Fontaine. \"Nelinkertaisesti enemmän kuin\nherra Chapelain suunnittelee _Orléansin neitsyeen_. Tästä aiheestako\ntekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?\"\n\n\"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!\" sanoi Molière.\n\n\"On varmaa\", jatkoi la Fontaine, \"että esimerkiksi _valaistu_ ja\n_lupaus_ ovat loppusointuja.\"\n\n\"Varsinkin monikossa.\"\n\n\"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen\nainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat\n_valkenee_ ja _tarkenee_. Pankaapas _valkenee_ ja _tarkenee_ monikkoon,\nhyvä Pélisson\", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä\nolalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, \"niin ei ole\nvikaa loppusoinnuissa.\"\n\n\"Hä?\" murahti Pélisson.\n\n\"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa\nitse sepittäneensä satatuhatta säettä.\"\n\n\"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!\" virkkoi Molière nauraen.\n\n\"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina _komeat_ ja _rauhaisat_, jotka\nsopivat erinomaisesti, -- siitä panen pääni pantiksi.\"\n\n\"Mutta...\" yritti Molière.\n\n\"Puhun tästä teille\", jatkoi la Fontaine, \"koska te lienette\nsommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä, _Kiukustuneet_.\"\n\n\"Aivan oikein, -- niin olikin, _Kiukustuneet_; niin, nyt muistan. No,\nluulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä\nolemassa.\"\n\n\"Epäilemättä, erinomainen etu.\"\n\n\"Ah, te yhdytte käsitykseeni?\"\n\n\"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen\nprologin.\"\n\n\"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?\"\n\n\"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan\nsiihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä.\"\n\n\"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte\nväliin olla aivan oikeassa.\"\n\n\"Milloin niin?\"\n\n\"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua\nsiitä, -- ja minä sepitän teille prologinne.\"\n\n\"Mutta Pélissonhan sen tekee!\"\n\n\"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua\ntolvanaksi!\"\n\n\"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä.\"\n\n\"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on\nsiis _Kiukustuneet_. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi\n_pahaksuneet_?\"\n\n\"Tarkkaan harkiten kyllä.\"\n\n\"Ja vieläpä _kummastuneet_!\"\n\n\"Ka, en oikeastaan!\"\n\n\"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?\"\n\n\"Päätteet olisivat niin samoja.\"\n\n\"Minä luulisin\", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta,\ntavoittaakseen Loretia, \"minä luulisin...\"\n\n\"Mitä te luulisitte?\" tokaisi Loret kesken lauselmansa. \"No, sanokaa\njoutuin.\"\n\n\"Tehän nimittäin sepitätte siinä _Kiukustuneiden_ prologia?\"\n\n\"Äh, en, _mordieu!_ Se on Pélissonin puuhana!\"\n\n\"Ahaa, niin, Pélisson!\" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo.\n\"Minä luulisin\", hän jatkoi, \"että Vauxin luonnotarten...\"\n\n\"Hei mainiota!\" kiljaisi Loret. \"Vauxin luonnotarten! Kiitos, la\nFontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:\n\n    \"Ja nähtiin Vauxin luonnotarten\n    parastaan panneen juhlaa varten.\"\n\n\"Kas sitä, -- siinä ponnekkaat loppusoinnut\", arvosteli Pélisson; \"jos\nte rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!\"\n\n\"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo\nkaksi kehuttavaa säettä.\"\n\n\"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin\nte aloittaisitte prologini?\"\n\n\"Minä lausuisin esimerkiksi: _Oi luonnotar_... _niin_... Tähän\nasettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja\njatkaisin: _nähdä saamme_.\"\n\n\"Mutta se teonsana, teonsana?\" tiukkasi Pélisson.\n\n\"_Ihailuun mahtavimman kuninkaamme_\", jatkoi vain la Fontaine.\n\n\"Mutta teonsana, teonsana?\" vaati Pélisson itsepintaisesti. \"Se toisen\npartisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?\"\n\n\"No, kah: _tulleen_.\n\n    \"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme\n    ihailuun mahtavimman kuninkaamme.\"\n\n\"Te panisitte: _min tulleen_, te?\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n685\n\n\"_Min_. _min_!\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", pahoitteli la Fontaine, \"te olette ylettömän\npikkumainen!\"\n\n\"Siitä puhumattakaan\", arvosteli puolestaan Molière, \"että toinen säe\nsisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine.\"\n\n\"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten\nsanoitte.\"\n\n\"Minä en ole sellaista koskaan sanonut.\"\n\n\"No, niinkuin Loret sanoi.\"\n\n\"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson.\"\n\n\"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea\nolen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan\nsaada epikurolaispukujamme.\"\n\n\"Toivoitte omaanne juhlaa varten?\"\n\n\"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin\nasuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että\nnykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi.\"\n\n\"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!\"\n\n\"Voi, katsokaas\", selitti la Fontaine, \"minä tulin unohtaneeksi sen\nmaalle työhuoneeseeni, ja kissani...\"\n\n\"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?\"\n\n\"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi.\"\n\nMolière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.\n\nSamassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan\nasemakartta- tai pergamenttikääryä.\n\nNiinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja\nkepeän mielikuvittelun, -- niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat\nsäikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, -- työsuojamassa\nsyntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa\njälleen kynäänsä.\n\nAramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille\nkiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että\nyli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei\npäässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle\nhiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden\nparissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.\n\nKaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui\nerään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan\nveliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière\nantoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin\noli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti\nselostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta\nloihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso\nmustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen\ntästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia\nasioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:\n\n\"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin\", virkahti Molière.\n\n\"Voi, niin, Molière-poloinen!\" huoahti Loret hymyillen; \"hänen kotonaan\n_rakastetaan_.\"\n\n\"_Rakastetaan_, niin\", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti\nhymyillen, \"mikä ei silti merkitse, että _häntä_ rakastetaan.\"\n\n\"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma\",\ntokaisi la Fontaine.\n\nAramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.\n\n\"Tuleeko ketään minun mukaani?\" kysyi hän. \"Lähden Pariisiin,\nkeskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan\ntilaa vaunuissani.\"\n\n\"Hyvä, minulle sopii!\" sanoi Molière. \"Otan vastaan, minulla on\nkiireitä.\"\n\n\"Minä illastan täällä\", päätti Loret. \"Herra de Gourville on minulle\nluvannut äyriäisiä.\n\n    \"Hän on minulle luvannut äyriäisiä...\n\n\"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine.\"\n\nAramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière\nseurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti\novea ja huusi:\n\n    \"Kun vietämme kunnon läksiäisiä,\n    hän on sinulle luvannut äyriäisiä.\"\n\nEpikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin\nkuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli\nottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä\nmainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.\n\n\"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!\" sanoi Fouquet huoahtaen.\n\n\"Ja te ette naura mukana, monseigneur?\"\n\n\"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay.\"\n\n\"Juhlat lähenevät.\"\n\n\"Varat vähenevät.\"\n\n\"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?\"\n\n\"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia.\"\n\n\"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan.\"\n\nFouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata\notsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili\nhänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä\nhankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että\nvähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne\nhankkia?\n\n\"Miksi epäillä?\" kysyi Aramis.\n\nFouquet hymyili pudistaen päätänsä.\n\n\"Vähäuskoinen mies!\" lisäsi piispa.\n\n\"Rakas herra d'Herblay\", vastasi Fouquet, \"jos minä kukistun...\"\n\n\"No, jos?\"\n\n\"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani.\"\n\nSitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja\nkysyi:\n\n\"Mistä tulette, rakas ystävä?\"\n\n\"Pariisista.\"\n\n\"Pariisista? Ah!\"\n\n\"Niin, Percerinin luota.\"\n\n\"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, --. sillä enhän voi\notaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?\"\n\n\"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä.\"\n\n\"Yllätystä?\"\n\n\"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle.\"\n\n\"Onko se kalliskin?\"\n\n\"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille.\"\n\n\"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?\"\n\n\"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme\nasuja, vaikkette olisi sitä luullut.\"\n\n\"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?\"\n\n\"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua.\nSaadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen\nvälillä.\"\n\n\"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!\"\n\n\"Teidän koulussanne.\"\n\nFouquet puristi hänen kättänsä.\n\n\"Ja minne nyt olette menossa?\" hän kysyi.\n\n\"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän.\"\n\n\"Kirjelmän kelle?\"\n\n\"Herra de Lyonnelle.\"\n\n\"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?\"\n\n\"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen.\"\n\n\"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?\"\n\n\"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka\nmelkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten,\nkun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan.\"\n\n\"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut\nvankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?\" ihmetteli Fouquet.\n\n\"On.\"\n\n\"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?\"\n\n\"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä\",\nsanoi Aramis.\n\n\"Te vakuutatte sen?\"\n\n\"Kunniasanallani!\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Seldon.\"\n\n\"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut\nminulle siitä mitään?\"\n\n\"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur.\"\n\n\"Onko hän köyhä vaimo?\"\n\n\"Äärimmäisessä kurjuudessa.\"\n\n\"Laupias Jumala\", pahoitteli Fouquet. \"Sinä sallit toisinaan sellaisia\nvääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät\nSinua! Malttakaas, herra d'Herblay.\"\n\nFouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä\nvirkaveljelleen Lyonnelle.\n\nAramis otti kirjeen ja teki lähtöä.\n\n\"Odottakaa\", pyysi Fouquet vielä.\n\nHän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen\nlappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa\ntämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että\nhän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin\nhän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni\nJumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon\", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.\n\nHän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin\näidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä\nkärsimättömäksi.\n\n\n\n\n213.\n\nVieläkin illallinen Bastiljissa.\n\n\nBastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, --\ntuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien\nlaitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille\njokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka\nuseimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu,\nesitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti.\nJyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille\nja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten\nolemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään\nteljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin\nteoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen\njakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja\nkannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille\nruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.\n\nSamaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli\ntänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi\nkäännellä.\n\nViiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia\npaistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa\nkypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia\nja krapukeittoa -- siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja\nleikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään\nja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa\npuvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti\nmitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei\nollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin\ntuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi\nhänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen\nmuskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan\nvallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen\nalttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa\nhuoleton avomielisyys hänelle soi.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän, \"sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä\niltana puhutella monseigneuriksi...\"\n\n\"Eikä ole tarviskaan\", sanoi Aramis; \"sanokaa vain monsieuriksi, --\nminulla on pitkävartiset saappaat.\"\n\n\"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?\"\n\n\"En, _ma foi_\", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, \"mutta\ntoivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania.\"\n\n\"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna,\nystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta.\"\n\n\"Ja lähteköön hän täältä!\" lisäsi Aramis. \"Illallispöytä on valmiiksi\nkatettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken,\nhyvän ystävän seurassa, minä mielelläni...\"\n\nBaisemeaux kumarsi kunnioittavasti.\n\n\"Minä mielelläni\", jatkoi Aramis, \"hyvin mielelläni palvelen itse\nitseäni.\"\n\n\"Lähtekää, François\", käski Baisemeaux. \"Sanoin siis, että teidän\narmonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän\non edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen\nvalloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko\ntotta?\"\n\n\"On vainkin\", myönsi Aramis. \"Entä toinen?\"\n\n\"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea\nja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja\nmuskettisoturista papiksi.\"\n\nAramis suvaitsi myhäillä.\n\n\"Sitten\", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn\nrohkaisemana, \"hänestä tuli piispa, ja piispasta...\"\n\n\"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!\" virkkoi Aramis.\n\n\"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen.\"\n\n\"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on\nritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua\nselkkaukseen kirkon kanssa.\"\n\n\"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur.\"\n\n\"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista.\"\n\n\"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?\"\n\n\"Niinkuin sanoitte, naamiossa.\"\n\n\"Ja käyttelette yhä miekkaa?\"\n\n\"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan\nkutsua François.\"\n\n\"Teillä on viiniä tuossa.\"\n\n\"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on\nsuljettuna.\"\n\n\"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi\nvahtikiertoja ja lähettien töminää.\"\n\n\"Ah, niinkö...? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?\"\n\n\"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte.\"\n\n\"Mutta täällä tukehtuu. François!\"\n\nFrançois astui sisään.\n\n\"Avatkaa, pyydän, mestari François\", virkkoi Aramis. \"Te sallitte,\nrakas herra Baisemeaux?\"\n\n\"Monseigneur on täällä kotonaan\", vastasi kuvernööri.\n\nIkkuna avattiin.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi herra Baisemeaux, \"nyt kai tunnette itsenne sentään\nhiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa\nluo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?\"\n\n\"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut\nmuskettisoturina kanssamme.\"\n\n\"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia.\"\n\n\"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan\nrakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä.\"\n\n\"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra\nd'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset\npojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat.\"\n\n\"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen\nvanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että\nsaatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun\ntimantin.\"\n\n\"Oiva ehdotus!\" innostui Baisemeaux.\n\nJa hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun\nhänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.\n\nJuodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua\nisolta pihalta.\n\nLinnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli\ntuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista\nrytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.\n\n\"Ah, lempo sen vieköön!\" ärähti Aramis.\n\n\"Minkä sitten? Kuinka niin?\" kysyi Baisemeaux. \"Toivoakseni ette\ntarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?\"\n\n\"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin\nkokonainen ratsuväen osasto.\"\n\n\"Hoo! Joku sanantuoja\", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa\nuudelleen täpötäyteen. \"Niin, lempo sen periköön ja niin väleen,\nettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!\"\n\n\"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä\", virkkoi Aramis,\nosoittaen häikäisevää kristallia.\n\n\"Kautta kunniani, te hurmaatte minut... François, lisää viiniä!\"\n\nFrançois astui sisään.\n\n\"Viiniä, vintiö, ja parhainta!\"\n\n\"Kyllä, monsieur; mutta... täällä on lähetti.\"\n\n\"Hiiteen hän! Johan sen sanoin.\"\n\n\"Mutta kuitenkin, monsieur...\"\n\n\"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna.\nHuomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä\", lasketteli Baisemeaux, laulaa\nrallattaen näitä viime lauseitaan.\n\n\"Ah, monsieur\", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, \"monsieur...\"\n\n\"Olkaa varuillanne\", tokaisi Aramis, \"olkaa varuillanne.\"\n\n\"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?\" uhmaili Baisemeaux\npuolipäihtyneenä.\n\n\"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys.\"\n\n\"Melkein aina.\"\n\n\"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?\"\n\n\"Tietystikin, mutta...\"\n\n\"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan\nnimikirjoitusta?\"\n\n\"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu\nrunsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur,\nunohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun\ntulevalle kardinaalille.\"\n\n\"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme\nkäskyläiseenne.\"\n\n\"No niin, mitä hän teki, se François?\"\n\n\"Hän nurisi.\"\n\n\"Se oli väärin.\"\n\n\"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan\nväärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta.\"\n\n\"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!\"\n\n\"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa\nanteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän\nhuomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä.\"\n\n\"Hoo, voitte olla oikeassa\", sammalsi Baisemeaux. \"Kuninkaan käsky on\npyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen\nvieläkin, piru ne...\"\n\n\"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra\nBaisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen...\"\n\n\"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä\npuolustukseksi, _morbleu_!\"\n\n\"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja\ntottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä.\"\n\n\"Te siis tahdotte...?\"\n\n\"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän\nteitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi.\"\n\n\"Sopiihan niinkin\", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.\n\n\"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky\", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.\n\nJa hän lisäsi hiljaa: \"Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille;\njotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta\nruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän\non taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka\nmonet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä\nunestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle\nsanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän:\n'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka\ntuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole\nkoskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien\npaksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta\nminkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella\nminulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun\nolen onnellinen\", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. \"Tehkööt he\nsiis, mitä heille kuuluu.\"\n\n\"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu\", täydensi piispa hymyillen, mutta\nhänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta\nkäskevä.\n\nFrançois palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön\nlähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä\nvitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä\nkirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:\n\n\"Enkö sitä teille juuri sanonut?\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyi piispa.\n\n\"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!\"\n\n\"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras\nkuvernööri.\"\n\n\"Ja kello kahdeksalta illalla!\"\n\n\"Se on armeliaisuutta.\"\n\n\"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka\nvärjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen\", murisi\nBaisemeaux äkämystyneenä.\n\n\"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?\"\n\n\"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!\"\n\n\"Näyttäkäähän\", pyysi herra d'Herblay, \"jollei se ole arkaluontoista?\"\n\n\"Ei suinkaan; lukekaa.\"\n\n\"Ulkopuolelle on merkitty _kiireellinen_. Huomasittehan sen?\"\n\n\"On sekin! _Kiireellinen!_... ja mies on istunut täällä kymmenen\nvuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello\nkahdeksalta!\"\n\nJa kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux\npaiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.\n\n\"Kyllä niillä on metkunsa\", sopotti hän suu täynnä ruokaa; \"jonakuna\nkauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja\nkirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai:\n'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan\nvangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä,\nilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä\nliittävät kirjeeseen: _kiireellinen!_ Myöntänette, monseigneur, että\ntuommoinen ähmistyttää.\"\n\n\"Niin kylläkin! Se sapettaa\", sanoi Aramis, \"mutta määräys pannaan\ntäytäntöön.\"\n\n\"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!... Mutta hiukan kärsivällisyyttä\nsentään!... Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa.\"\n\n\"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää?\nTunnetaanhan teidän riippumattomuutenne.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne.\"\n\n\"No, paha en ole!\"\n\n\"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi,\nnähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta.\"\n\n\"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään\nvapauteen.\"\n\n\"Huomenna?\"\n\n\"Heti päivän valjetessa.\"\n\n\"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on\nnimenomaan merkitty kiireelliseksi?\"\n\n\"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire.\"\n\n\"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen\nolevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin\nnälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken\nsanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää\nhänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se\nhänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan\nvuosikausien autuudella.\"\n\n\"Te haluatte sitä?\"\n\n\"Minä pyydän sitä.\"\n\n\"Näin kesken aterian?\"\n\n\"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen _benediciten_[27] arvoinen.\"\n\n\"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä\nruokia.\"\n\n\"Vähät siitä!\"\n\nBaisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan\nluonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.\n\nMääräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin\nkuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan\nvetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.\n\n\"François\", huusi vankilanpäällikkö, \"kutsuttakoon saapuville herra\nmajuri ja Bertaudièren avainten hoitaja.\"\n\nFrançois poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden\nkesken.\n\n\n\n\n214.\n\nVeljeskunnan suurmestari.\n\n\nMiesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt\nvankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta\nhäiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin\nveruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti.\nSellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"mutta sehän on mahdotonta!\"\n\n\"Mitä, mahdotontako?\" kysyi Aramis. \"Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä\non mahdotonta.\"\n\n\"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin\nhän Pariisia tuntematta osaa mennä?\"\n\n\"Hän menee minne voi.\"\n\n\"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle.\"\n\n\"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa.\"\n\n\"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen... François, menkää sanomaan\nlinnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren\nkolmosen.\"\n\n\"Seldonin?\" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. \"Sanoitteko\nSeldonin?\"\n\n\"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi.\"\n\n\"Oh, te tarkoitatte Marchialia\", sanoi Aramis.\n\n\"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on.\"\n\n\"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux.\"\n\n\"Minä luin vapautuskäskyn.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla.\" Herra\nBaisemeaux näytti sormeaan.\n\n\"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla.\" Ja Aramis näytti kahta\nsormea.\n\n\"Kah, ottakaamme asiasta selvä\", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään.\n\"Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä.\"\n\n\"Minä luen: 'Marchiali'\", vastasi Aramis avaten Paperin. \"Katsokaa!\"\n\nBaisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.\n\n\"Niin, niin\", hän huudahti pelästyneenä, \"niin, Marchiali. Siihen on\ntodellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta\nminua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?\"\n\n\"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali\", toisti taipumaton Aramis.\n\n\"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan\nmitään.\"\n\n\"Täytyy toki uskoa silmiään.\"\n\n\"_Ma foi_, -- että siinä tosiaankin on Marchiali!\"\n\n\"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna.\"\n\n\"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen\nSeldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli\nmustetahra.\"\n\n\"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa.\"\n\n\"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni\nhieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa.\"\n\n\"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux\", huomautti Aramis,\n\"ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja\nsiinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta.\"\n\n\"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu\", toisti Baisemeaux\nkoneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.\n\n\"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä\nvapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa.\"\n\nAramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti\nBaisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.\n\n\"Monseigneur\", virkkoi hän, \"tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama\nvanki, jota taannoin eräs pappi, _veljeskuntamme_ lähettämä rippi-isä,\nsaapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä, monsieur\", vastasi piispa.\n\n\"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay.\"\n\n\"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että\nihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", huomautti Baisemeaux, \"jesuiittaripittäjän käynti\non tuottanut tuolle miehelle onnea.\"\n\nAramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan.\nMutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä\nkerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.\n\nTämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan\nkärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä\nsuuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että\nkiivastuminen oli vaarallista.\n\n\"Menettekö vapauttamaan Marchialin?\" kysyi hän. \"Kah, onpa tämä sherry\nytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Baisemeaux, \"minä vapautan vangitun Marchialin,\nkun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä\nkyselemällä päässyt asiasta varmuuteen...\"\n\n\"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä\nsiis voitte varmistua, jos saan kysyä?\"\n\n\"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja\nsilloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen.\"\n\n\"Mitä se kaikki hyödyttää?\" virkkoi Aramis kylmästi.\n\n\"Mitä hyödyttää?\"\n\n\"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?\"\n\n\"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, -- ettei laiminlyö\nkunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen -- ettei koskaan\njätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen.\"\n\n\"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä\nihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään.\nHän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän\nlaiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt.\"\n\nBaisemeaux katseli piispaa kummastuneena.\n\n\"Siitä johtunee\", jatkoi Aramis, \"että te ryhdytte kysymään neuvoa\ntyynnyttääksenne omaatuntoanne?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?\"\n\n\"Sitä ette voi epäillä, monseigneur.\"\n\n\"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?\"\n\n\"Tunnen, monseigneur.\"\n\n\"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?\"\n\n\"Totta kyllä, mutta se saattaisi...\"\n\n\"Ollako väärennetty?\"\n\n\"Sellaista on nähty, monseigneur.\"\n\n\"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?\"\n\n\"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan\nallekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö\ntotta?\"\n\n\"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra\nBaisemeaux\", lausui Aramis, \"ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä.\nMutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset\nväärennetyiksi?\"\n\n\"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista\nhänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä\nminulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä.\"\n\n\"Niinpä niin, herra Baisemeaux\", myönsi Aramis, suunnaten\nvankilanpäällikköön kotkankatseensa, \"hyväksyn niin empimättä\nepäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos\nminulle sellaisen annatte.\"\n\nBaisemeaux antoi kynän.\n\n\"Tyhjä paperi, mikä tahansa\", lisäsi Aramis.\n\nBaisemeaux antoi paperin.\n\n\"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla --\neikö totta? -- määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka\nolettekin perin epäluuloinen.\"\n\nBaisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui\npiispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi\nja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat\nkuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa\nverenä.\n\nAramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen\nolkansa yli.\n\n\"A.M.D.G.\", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen\nalle. Sitten hän jatkoi:\n\n    'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun,\n    kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle\n    tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.\n\n                                Allekirjoittanut: d'Herblay,\n                        veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'\n\nTämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä\njäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei\nliikahtanut, ei edes äännähtänyt.\n\nSuuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä\nlentelevän kärpäsen surina.\n\nViitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin\nkurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa\nlakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan\nihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään\nhän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.\n\nKädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen\nsinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään,\nja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.\n\n\"No, no\", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana\nBastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, \"älkää saattako minua\nuskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo\npeloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen\nnäkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja\ntotelkaa.\"\n\nRauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli\nAramiksen kättä ja nousi.\n\n\"Hetikö?\" jupisi hän.\n\n\"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja\nantakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua.\"\n\n\"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen\nnauranut, laskenut leikkiä kanssanne, -- joka olen uskaltanut kohdella\nteitä vertaisenani!\"\n\n\"Vaiti, veikkonen\", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi\noli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista,\n\"vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja\nystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen\nmaksettu, saamme jatkaa iloamme.\"\n\nBaisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että\nhäneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta\nottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman\nvakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.\n\nAramis arvasi hänen ajatuksensa.\n\n\"Rakas Baisemeaux\", virkkoi hän, \"te olette hupsu. Luopukaa toki\nmiettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne.\"\n\nJa hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.\n\n\"Miten on minun siinä meneteltävä?\" kysyi hän.\n\n\"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?\"\n\n\"Minulla on ohjesääntö.\"\n\n\"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni.\"\n\n\"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin\nhän on tärkeä henkilö.\"\n\n\"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?\" sanoi Aramis\nhuolettomasti.\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut:\nTeidän asianne on se minulle ilmoittaa.\n\n\"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon\nMarchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä.\"\n\n\"Hyvä, ohjesääntö on selvä.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista\ntuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan.\"\n\n\"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?\"\n\n\"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli\nvankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole\ntoisin määrännyt.\"\n\n\"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?\"\n\n\"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan\njalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan.\"\n\n\"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te\nluotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki\nvirkahuoneeseenne.\"\n\nBaisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen,\njonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.\n\nPuoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se\noli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.\n\nAramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain\nyhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti\neroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai\nmuodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.\n\nAskeleet lähenivät.\n\n\"Menkää miehiänne vastaan\", kehoitti Aramis Baisemeauxiä.\nVankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat.\nBaisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.\n\nAramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään\nnäkemättä.\n\nLiikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle\nmääräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli\nhievahtamatta, sanaa virkkamatta.\n\n\"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää\", lisäsi\nvankilanpäällikkö, \"että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa\nnäkemäänne tai kuulemaanne.\"\n\nVanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi\nhuulillaan.\n\n\"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?\"\n\nVanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin\nhänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.\n\n\"Olen täällä\", virkkoi hän, \"tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota\nsuvaitsette minulta pyytää.\"\n\nVanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!\" lausui ääni, jonka lujuus sai\nvankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä\nhämmästytti.\n\nPuristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:\n\n\"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin\nluotanne, jos tultaisiin etsimään?\"\n\n\"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur\", vastasi Baisemeaux. \"Jos se\nlöydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on\ntullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja\nviimeinen auttaja.\"\n\n\"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?\" vastasi Aramis,\nkohauttaen olkapäitään. \"Hyvästi, Baisemeaux!\"\n\nHevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.\n\nBaisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta\nvaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää\nkyytimiehelle:\n\n\"Ajakaa!\"\n\nVaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti\nriensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää\najopelit menemään.\n\nSinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei\nvetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit\nrinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki\nei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.\n\nEdellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu\nviimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä\npysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle.\nEi enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas,\nvapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat\nkäyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.\n\nVähitellen -- joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä\nkiihoitettiin -- hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn\nsaavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat\nlentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli\nvarattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen\nneljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin\nhetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin\nannettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä\nviittaustakaan.\n\n\"Mikä on?\" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.\n\n\"On siten, monseigneur\", vastasi Aramis, \"että ennenkuin ajamme\nedemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun.\"\n\n\"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur\", vastasi nuori prinssi.\n\n\"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää,\nmissä kukaan ei voi meitä kuulla.\"\n\n\"Entä ajomies?\"\n\n\"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur.\"\n\n\"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay.\"\n\n\"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?\"\n\n\"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne\novat minut tuottaneet vapauteen.\"\n\n\"Odottakaa, monseigneur... Vielä yksi varokeino. Olemme isolla\nvaltatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten\nmekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän\nolevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät\nmeitä.\"\n\n\"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle.\"\n\n\"Juuri sitä halusinkin, monseigneur.\"\n\nKoskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan,\ntarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne\nsametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena\npolveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä\nloivat mustetahroja tummemman varjon.\n\nTämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle\nhevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria\nvesoja.\n\n\"Minä kuuntelen teitä\", sanoi nuori prinssi piispalle; \"mutta mitä\nsiinä puuhailette?\"\n\n\"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur.\"\n\n\n\n\n215.\n\nKiusaaja.\n\n\n\"Prinssini\", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen,\n\"niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani,\nvähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole\nsattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä\nhänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme\nyli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa\nja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään\nlukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada\nteitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, -- en itseni\ntähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa,\nvaan rakkaudesta teihin, -- että kätkette muistiinne jokaisen sanani,\njokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme\njoutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin\nmilloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, \"mitään\ntoivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte.\"\n\nJa hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei\nainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä\nmuistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja\nläpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista\nvaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt\nsisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi\npujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.\n\n\"Monseigneur\", jatkoi Aramis, \"te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan\nhallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta,\nkuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle\nrajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän\ntavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden\nsyrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki\nkurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa,\nkuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa\npaikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä\nihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on\nkatkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En\nsano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä\nhänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa\nalamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä\nitsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon\nruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy\nlopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle.\"\n\nAramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä\nyhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen\naikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.\n\n\"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee\", jatkoi Vannesin piispa;\n\"olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut\nitseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka\nilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin\nnäkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen\nterävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen\nminä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta.\nMinä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin\nJumalasta sanotaan: _Patiens quia aeternus_!\"[28]\n\nPrinssi liikahti.\n\n\"Arvaan, monseigneur\", lausui Aramis, \"että kohotatte päätänne\nkummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt\nolevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan,\nperinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on\nvoimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei\njuuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä\ntai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen\nkäsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa\nmuodostaakseen niistä _miehen_ ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän\nympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda\nkaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen\nmies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on\nsuuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän\ntässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin\nmahtavien ja itsensäkin yläpuolelle.\"\n\nPrinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.\n\n\"Te puhutte\", hän virkkoi, \"siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka\npäällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te\nminä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen\npitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne.\"\n\n\"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy\", vastasi piispa;\n\"minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei\nminulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät\nkerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte\npotkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin\netäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes\nkiitollisuudenvelasta.\"\n\n\"Oi, monsieur!\"\n\n\"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta.\nKiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen\nvarma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua\nentistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden,\nmonseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä\npuhutaan vuosisatoja.\"\n\n\"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen\ntänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni.\"\n\n\"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n\nveli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu\nperillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur,\nnuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla\nlaillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen\nlaillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin\nolematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla\nruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä\nvainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan\nkuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin\nteiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste\ntyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan\njumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on\nvuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt\nhyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on\nollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne\npiirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat\nteidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna,\nensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona\nnousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi\nuskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt.\"\n\n\"Ymmärtääkseni\", sanoi prinssi, \"ei vuodateta veljeni verta.\"\n\n\"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan.\"\n\n\"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan...\"\n\n\"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän\nkätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut\nMazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy\nkätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te\nkuninkaana olette hänen vastikkeensa.\"\n\n\"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?\"\n\n\"Se, joka piti teitä huostassaan.\"\n\n\"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun\nhyväkseni. Kuka muu tuntee sen?\"\n\n\"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse.\"\n\n\"Mitä he tekevät?\"\n\n\"Eivät mitään, jos niin tahdotte.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä\nei tunneta?\"\n\n\"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia.\"\n\n\"Puhukaa, ruhtinaani.\"\n\n\"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa.\"\n\n\"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden\npolitiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin.\nKaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä,\nsaa ansaitun osansa.\"\n\n\"Eristetty kuningas nostaa melun.\"\n\n\"Kehen hän vetoaa? Seiniin?\"\n\n\"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin\ntaattuina?\"\n\n\"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi\npysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin\nmatemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi\nhaitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on\ntehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on\nsitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla\nhänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on\ntahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen\nlaskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille\nturmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian\nloppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon\nruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana\nyksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla,\nolette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei\nvangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan,\nja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin.\"\n\nKun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän\nhelmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa\njokaisen muun elollisen säpsähtämään.\n\n\"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon\", virkkoi Filip\nväristen; \"se olisi inhimillisempää.\"\n\n\"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan\", vastasi Aramis. \"Olenko nyt\nselvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän\nkuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään\nkahta seikkaa.\"\n\n\"Ensimmäinen niistä?\"\n\n\"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme\nkeskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat\ntuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista.\"\n\n\"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat,\nellei -- kuten olen teille sanonut -- kaikki liittyisi tekemään niitä\ntuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän\nkuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin\nse ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja\nkuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia.\nTuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt\nymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta\njärjettömänä ja tarpeettomana.\"\n\n\"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön\nvaara, jonka te unohdatte.\"\n\n\"Ah!\" virkahti Aramis.\n\n\"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi piispa; \"on sydämen heikkous, josta te minua\nmuistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus.\nRatsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa!\nIhminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa\nmiekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on\ntotta!\"\n\n\"Onko teillä veljeä?\" kysyi nuori mies Aramikselta.\n\n\"Minä olen yksinäni maailmassa\", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta\nmuistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.\n\n\"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?\" lisäsi Filip.\n\n\"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä.\"\n\nNuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti\nAramiksesta kovaääniseltä.\n\n\"Monseigneur\", jatkoi hän, \"en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli\nteidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut\nruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä\napulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa\nrakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten\njyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa.\nMonseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan\nsen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka\nolette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja\npuhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin,\nmaailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte\nmetsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa\nkiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman\nkurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä!\nMinulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu,\narvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä,\nheittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni\nvalinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas,\nmelkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan\nkestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana\nmerkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin\nsiemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin\nsuhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen\nkaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä\nkoettelemuksesta, johon olen teidät saattanut.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa!\" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai\nAramiksen miettimään.\n\n\"Minä tiedän\", jatkoi kirkkoruhtinas, \"Ali-Poitoussa kolkan, jonka\nolemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen\nneliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen\nneliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja\nkaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan\npuettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla\nnäkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät\nsiellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan,\njoiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista\nruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa\nminne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin\npehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä\nsyntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai\nhyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia,\njoita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat\njärvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat\nahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain\nvalita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas\nei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä\nleppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset,\njoille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat\nja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee\nruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka\ntuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain\npatriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne\nsomassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja\ntuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes\ntuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan\nkohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia,\nmonseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon\nrämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne\nsiellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää\nrunsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman,\nonnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta\nniinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä\npalvelijani vie teidät -- yöt vaeltaen, päivät nukkuen -- seudulle,\njosta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän\ntehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen\nsilloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla\nmielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei\nliene mitään vaikeutta tiellä. -- No, mitä vastaatte, monseigneur?\nTässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara,\nellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat\nteidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina.\nJos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte\nalttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle\nvankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut\nmolempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nuori prinssi, \"sallikaa minun -- ennenkuin teen\npäätökseni -- astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa\nsiltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin\nkuluttua vastaan.\"\n\n\"Olkaa hyvä, monseigneur\", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen,\nsillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo\nsanat lausui.\n\n\n\n\n216.\n\nKruunu ja tiara.\n\n\nAramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle\nvaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija\nilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin\nkömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi\nollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.\n\nOli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet\nolivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi\nkaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat\nkujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä,\njonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden\nkeskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja\ntuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi\nkertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto\npaljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa\nkieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein\ntekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun\nhuokaus kohosi hänen rinnastaan.\n\nSitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen\nkeuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä\nlehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä\nristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen\npakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka\nöisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka\nhäämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden\nääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö\npiispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin\nunelmoitavaa?\n\nNämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja\npakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka\nlakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa -- siinä oli todella\nsyötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman\nkalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme\nAramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut\ntuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin\nAli-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.\n\nTällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan\nahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja\nnähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.\n\nNiin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa\nkosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen\njuureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän\nepäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen.\nHetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin\nkohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena\nleikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään\nkoskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän\nonnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut\naavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista\nkostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?\n\nEpäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli\ntätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi\nsalaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne\nkymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden\naikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin\nja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain,\nhehkuvin, tuimin katsein.\n\nYhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa\nlaskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän,\notsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten\ntuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui\nmaallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella,\nkun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja\nniiden kunnian.\n\nAramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut\nsynkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä\nhänen käteensä.\n\n\"Menkäämme\", hän virkkoi, \"menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan\nkruunun!\"\n\n\"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?\" vastasi Aramis.\n\n\"Se on päätökseni.\"\n\n\"Peruuttamaton?\"\n\nFilip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa,\nikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan\nperuutti tehtyä päätöstänsä.\n\n\"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia\", virkkoi Aramis\nkumartuen Filipin käden yli. \"Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä\nvastaan.\"\n\n\"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se\nmeiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että _tahdoin_ harkita kanssanne\nkahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on\nratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte.\nTeidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay.\"\n\n\"Ehdot, ruhtinaani?\"\n\n\"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden,\nettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan\nteidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle\nkiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne.\"\n\n\"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi...\"\n\n\"Milloin se tapahtuu?\"\n\n\"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä.\"\n\n\"Selittäkää minulle, millä tavalla.\"\n\n\"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään\nmiehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään\nkirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän\nkorkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne\nmuodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä.\"\n\n\"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut.\"\n\n\"Tarkkaavaisesti?\"\n\n\"Osaan ne ulkoa.\"\n\n\"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä\nBastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon\npäästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä,\njoka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa.\"\n\n\"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava\nviisaalle mestarilleen sovittu läksy.\"\n\n\"Ensiksikin perheestänne, monseigneur.\"\n\n\"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja\nsurullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!\"\n\n\"Toisesta veljestänne?\" virkkoi Aramis kumartaen.\n\n\"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä\nja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt,\njoiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne.\nVeljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei\nrakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan\nrakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan\nkarkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä.\"\n\n\"Varokaa sen tyttösen silmiä\", virkkoi Aramis. \"Hän rakastaa\nvilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen\nkatsetta.\"\n\n\"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä\nilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka\npäivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle\nsepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni.\"\n\n\"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?\"\n\n\"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle\nvaluva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin\nverivihollinen.\"\n\n\"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme.\"\n\n\"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen\nkarkoittamistaan, eikö niin?\"\n\nTäynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:\n\n\"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur.\"\n\n\"Näette\", lisäsi prinssi, \"että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja\nteidän avullanne välttänen kompastuksia.\"\n\n\"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?\"\n\n\"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän\nystävänne.\"\n\n\"Minun ystäväni, se täytyy myöntää.\"\n\n\"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, -- joka vei\nMonkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle -- joka on perin\nhyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa\nkiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?\"\n\n\"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan\nilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee\njäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan\nkiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies.\"\n\n\"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä\ntahdotte tehdä?\"\n\n\"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy\npuuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen.\"\n\n\"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne.\"\n\n\"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua\nunohtamasta erästä toista ystävääni.\"\n\n\"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on\nvarma.\"\n\n\"Ei, hänestä minä en aikonut puhua.\"\n\n\"Siis kreivi de la Fèresta?\"\n\n\"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta.\"\n\n\"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti\nriistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön\nhänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako\nihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka\non pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se\nihmissydämen lakien mukaista?\"\n\n\"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa\nlopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul.\"\n\n\"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?\"\n\n\"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän.\"\n\n\"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri.\"\n\n\"Ei aivan.\"\n\n\"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee\npääministeriä.\"\n\n\"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?\"\n\n\"Minulla on niitä vain yksi; se olette te.\"\n\n\"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne\nkartuttamiseen yhtä kiihkeitä.\"\n\n\"Teistä tulee pääministerini.\"\n\n\"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja\nkummastusta.\"\n\n\"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu\nvain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa.\"\n\n\"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän\nkuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää\nmieleni ilolla.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian\ntuli kardinaali.\"\n\n\"On parempi\", sanoi Aramis kumartaen, \"että minusta tulee pääministeri\nvasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut\nminulle kardinaalin nimityksen.\"\n\n\"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay.\nMutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan\nsaattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon.\"\n\n\"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa!\"\n\n\"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian.\nHän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä\nkärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se\nnuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä\nhänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies\nja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden\nolemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra\nFouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän\nkuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet\nhänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne\npääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne.\"\n\nNuori mies katseli puhetoveriaan.\n\n\"Mainitsemamme herra de Richelieu\", virkkoi Aramis, \"erehtyi suuresti\npyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden\nkuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka\nhän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri\nvaltaistuimelle.\"\n\n\"Kahdelle valtaistuimelle?\" ihmetteli nuori mies haaveillen.\n\n\"Niin juuri\", jatkoi Aramis tyynesti; \"kardinaali, joka on Ranskan\npääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena;\nkardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa\naarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi\nasemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi.\nTeistä muuten\", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, \"ei\ntule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä\ntulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja\nvaltiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän\ntiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati\nsitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan\nvaltaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän\nuskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin\nvalta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta\nsivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan,\nulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole\nennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en\njouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu\nmaailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen\nensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani,\nmonseigneur?\"\n\n\"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt\nymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja\nkardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte\nminulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen\nsen. Pyytäkää minulta vakuuksia.\"\n\n\"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä\njotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle\naskelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni\nkateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja\nhoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset\nrikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle\npuolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse\nvakuuksia.\"\n\n\"Veljeni... siis... häviää?...\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen\npainallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän\nherää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain\npyrintönne on säilyttää minut lähellänne.\"\n\n\"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay.\"\n\n\"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me\nsyleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki\notsalla: teillä kruunu, minulla tiara.\"\n\n\"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin\nälykäs, enemmän kuin ylevä nero, -- olkaa minulle hyvä, olkaa minun\nisäni!\"\n\nAramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään\nennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin\npian.\n\n-- Hänen isänsä! -- ajatteli hän. -- Niin, _pyhä_ isä!\n\nJa he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti\nVaux-le-Vicomten tielle.\n\n\n\n\n217.\n\nVaux-le-Vicomten linna.\n\n\nPenikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte\noli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat\nvähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja\nmuut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on\nhedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia\ntähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta\nmiestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le\nNôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.\n\nJos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin\nse huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja\nmuhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka\nkunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten\nkaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien\nkannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran\nlinnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan\nympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla\nkivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan\neturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella,\ntukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät\nmajesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla\nsomistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla\nupeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat\njuhlallista ylevyyttä.\n\nTämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa\nmäärin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey\nkatsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän\nkateutta.\n\nMutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan\npoikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, -- jos tällöin\nsisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä\nrunsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta\nsaavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja\npuutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät\nlumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä\nvielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia,\nja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien\nikimuistoisten säkeiden aiheeksi, -- Pélissonin ja la Fontainen\nhaastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon\nmeidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme\nhaluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta\nkahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia\nkorkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan\ntoivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita\ntaimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun\nvauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa;\nvieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu\nkaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin\nostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme\nkylää tiluksinensa puiston perustamiseen.\n\nHerra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet\noli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen\nepälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät\nvesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä\nValterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään\nsen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme\nuteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon\n_Clélie_-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain\nyhtä monta penikulmaa kuin _Cléliessä_ niteitä.\n\nTämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan _maailman suurimman\nkuninkaan_. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa\nhänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja\nmaalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien\nkynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että\njuhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin\nkiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät\nvähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin\nkirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon\nsäteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä\njuoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun\nFouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja\nterävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa\nensin suoriuduttua katselmuksestaan.\n\nOli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas\nmarmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden\nkalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat,\njoita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän\n_suureksi valtiaaksi_ suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten\nuhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet\nRanskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:\n\n\"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin\npersikoita!\"\n\nOi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa!\nMies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, -- valtias, joka oli\nsaanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä\npalvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi\nvaltiovankilaan, -- hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän\nvoitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli\nkannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä,\nkuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin,\nmaalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä.\nTulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä\nvilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä\npienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan\nmuistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!\n\nVarmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla\nsekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta\nkuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain\nkokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten\nsovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli\nrahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi\nlinnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi\nhänelle.\n\nYli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison,\nvastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le\nBrun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja\ninnostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä\nkosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa,\njota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.\n\nFouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi\nelävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei\nkyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän\nkiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti\ntärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le\nBrunin mielen.\n\nSe oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra\nPercerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja\nihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut\nhallitsijalle, -- taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla\nkuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.\n\nHänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki.\nMelunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin\ntähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen\nmajesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja\nratsastajajonoineen.\n\n\"Tunnin päästä\", virkkoi Aramis Fouquetille.\n\n\"Tunnin päästä\", toisti tämä huoaten.\n\n\"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!\"\njatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.\n\n\"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön.\"\n\n\"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur.\nOmaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä.\"\n\n\"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay\", lausui\nyli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin\nreunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, \"hän ei pidä paljonkaan\nminusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan,\nettä hän nyt lähestyessään taloani...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein\nkallis.\"\n\n\"Kallis? Kyllä\", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé\nTerray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.\n\n\"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi,\nrakastaisin tuota nuorta miestä.\"\n\n\"Minulle sitä ei tarvitse sanoa\", huomautti Aramis, \"vaan mieluummin\nherra Colbertille.\"\n\n\"Colbertille!\" huudahti Fouquet. \"Miksi?\"\n\n\"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta\napurahan, päästyään yli-intendentiksi.\"\n\nAramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.\n\n\"Minne olette menossa?\" kysyi Fouquet synkistyneenä.\n\n\"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur.\"\n\n\"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?\"\n\n\"Toisen huonekerran siniseen kamariin.\"\n\n\"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan\nhievahtamattomaksi!\"\n\n\"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur.\"\n\n\"Entä palvelijanne?\"\n\n\"Oh, minulla on vain yksi mukanani.\"\n\n\"Eipä paljon!\"\n\n\"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö\nitseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi.\"\n\n\"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?\"\n\n\"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa.\"\n\nFouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka\nkatsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.\n\n\n\n\n218.\n\nMelunin viini.\n\n\nKuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa\npäätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko\ntaipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja\narvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin\npuutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä\nmajoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut\nlaskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään\nintendentti Colbertia.\n\nKalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä,\ngascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa,\nminkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia\npukuja.\n\n-- Se vain on varma tosi, -- vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu\nitsekseen, -- että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen\ntarkoitus.\n\nTurhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela\nkäsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin\nkuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä\nkummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista,\njotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke\nhäviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja\nlisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan\nAramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut\nBelle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi,\nsekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan\nBastiljin kuvernöörin kanssa.\n\n-- Aramiksen kaltaisista miehistä, -- tuumi hän, -- pääsee paremmalle\npuolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi,\noli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä\npäälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista.\nMitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen\ntiukasti. \"Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan\ntahtoo kukistaa herra Colbertin?\" virkahti hän sitten. \"Näinköhän tuo\nnyt muuta hautoneekaan?\"\n\nD'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen\nhyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää\naatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta\nvanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti\nhylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman\nvihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.\n\nOlisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei\nkaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei\nperustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.\n\nViimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan\npuheisiin Aramiksen kanssa.\n\n-- Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti,\näkkiarvaamatta, -- suunnitteli muskettisoturi; -- panen hänet käsi\nsydämellä vastaamaan minulle... mihin? No, jotakin hänen pitää minulle\nselvitellä, _mordioux_, sillä tässä piilee juonta!\n\nHiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut\nmatkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin\nvähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi.\nNäistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas\nMelunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien,\nsveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin\npikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä\nmielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.\n\n\"Miksi?\" kysäisi kuningas.\n\n\"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille\", vastasi\nintendentti.\n\n-- Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, -- ajatteli d'Artagnan.\n\nArmeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat\nkuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että\nkaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä\nmaljan tyhjentämiseen.\n\nKuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi\nyhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.\n\n\"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?\" murisi hän\nhampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.\n\n\"En minä vain\", vastasi d'Artagnan; \"mutta luulenpa, että ajatus on\nlähtöisin herra Colbertista.\"\n\nColbert kuuli nimeänsä mainittavan.\n\n\"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?\" hän tiedusti.\n\n\"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien\nviiniä?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys.\"\n\n\"Mikä nimitys, monsieur?\"\n\n\"Mikä se nyt olikaan... Malttakaas... ääliö... ei, ei, tomppeli,\ntomppeli, nauta, -- niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä,\njoka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä.\"\n\nTämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa\nkaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta.\nNähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei\nmuskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä\nlauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.\n\n\"Hitto vieköön\", virkkoi kapteeni tyynesti, \"kuningas voi saada\naivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra\nColbert? Teillä on huono onni.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi intendentti suoristautuen, \"se johtui innokkuudestani\npalvelemaan kuningasta.\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen\nasukkaita olisi paha loukata.\"\n\n\"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita\naatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa\nherra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten\nsaapuviksi.\"\n\nLetkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään\nkorvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi\nlasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen\nliikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä\nillaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.\n\nKuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken\nennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia.\nHytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista,\npäätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti\nkun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.\n\n\"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?\" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.\n\nIntendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten\nkääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli\nhuomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän\nei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi\nmuutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä\ntaasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä\nvaltiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti\nhyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.\n\n\"Sire\", hän virkkoi, \"herra Colbert tiedustaa, eikö teidän\nmajesteettinne asetu yöksi Meluniin?\"\n\n\"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?\" kivahti Ludvig XIV. \"Yöksi Meluniin!\nKuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa\nmeitä tänä iltana?\"\n\n\"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän\", tokaisi\nColbert innokkaasti. \"Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa\nasuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja\nkaikki vartiot asetettu paikoilleen.\"\n\nD'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret\nolivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat\ntahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta\nlähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa,\nkuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten\nvastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa,\nhovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.\n\nKuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden\nkovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä\ntästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert\nseisoi pönäkkänä.\n\n\"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä\", päätti Ludvig XIV\nvihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.\n\nJa hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi\nMarie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta\nratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:\n\n\"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta.\"\n\n\"Missä ajassa ehtisimme linnaan?\" tiedusti Itävallan Anna\nvaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.\n\n\"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti\",\nvastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. \"Kuningas ratsastaa sinne\nneljännestunnissa\", kiirehti kapteeni lisäämään.\n\n\"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla.\"\n\n\"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta\", muistutti\nColbert säveästi, \"kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava.\"\n\n-- On siinä paksupäisyyttä! -- ajatteli d'Artagnan; -- jos minua\nhuvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin\nvoisin sen tehdä muutamalla sanalla.\n\n\"Kuninkaan sijassa\", hän lausui ääneen, \"minä jättäisin saattueeni\ntaammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on\nritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön\nkanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja\nloukkaamattomuuden kunnioitusta.\"\n\nIlahdus säihkyi kuninkaan silmissä.\n\n\"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames\", sanoi hän. \"Lähtekäämme ystävänä\nystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me,\nmessieurs, eteenpäin!\"\n\nKaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert\nkätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.\n\n-- Suoriuduinpahan hänestä, -- tuumi d'Artagnan nelistäessään, --\nsaadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi\nFouquet kunniallinen mies, -- _mordioux_, kun minä sen sanoin, niin sen\ntäytyy olla totta.\n\nNiin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas\nilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja\netujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta.\nFouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja\nystäviensä ympäröimänä.\n\n\n\n\n219.\n\nNektaria ja ambrosiaa.\n\n\nFouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan\nsuoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä.\nHallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen\nkunnioittavasti huulilleen.\n\nKuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei\nsuurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin\nmääräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja\nVauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla\nvierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset\nkello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja\nheidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista,\nmaljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän\nmajesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.\n\nKaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin\nsäilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan\nkanssa, -- tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston\nkaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen\ntyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet\ntodellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka\nvertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua\nomistavansa.\n\nEmme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki\nkuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, -- emme niiden\njatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme\nhuomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä,\navomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja\närtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden,\njoka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen\nkuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n,\nLudvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia\nmuistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran\nvanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa\naistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi\nkulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet\nhäntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan\nkuninkaalle tuntemattomia, -- joi pikareista, joista jokainen oli\nkallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.\n\nMitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista,\nkaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta,\njossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi\nennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina\nkaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien\nihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti\noli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja\nhopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien\npaljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi\nkaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät\näänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella --\nnoilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan\nläsnäolo ei pidättele.\n\nMutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut\nenää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja\nkorskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan\nosoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin.\nHyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli\nFouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen\nhedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään\ntiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse\nkokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen\nhienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar\ntuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti\nliiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää\nkylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että\nyksinkertaisesta ihastelusta.\n\nMutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä\nmiehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli\nnimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää\nsilleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa.\nMinisteri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen\ntarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa.\nKokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas\nerityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten\nLudvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään\naihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni\npitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin\npöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta\nkohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa\nleskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja\nJupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista\nherttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun\nsokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille:\n\"Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa\nruokapöytää.\"\n\nSilloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin\nheinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.\n\nLopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi -- sitäkin\nkarvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta\nvälillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen\nsaattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.\n\nD'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka\nsiltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään\nhuomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä\nhavaintoja.\n\nAterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto\noli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen\nhopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja\nlammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne\nolivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan\nnautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas\nosuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden\ntilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: \"minä rakastan\nsinua\", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja\nedellä astuvan herra Fouquetin.\n\nLumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi\nyleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen\nsävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan\nmuskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja\nkutsunut illalliselle.\n\nD'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän\noli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta\ntodellisen kuninkaan luona.\n\n-- Herra Fouquet, -- päätti hän, -- on minun mieheni!\n\nSe unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin\njuhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli\npalatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen\nkupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo\nkuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken\nsuloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana\nhunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai\naistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn.\nSommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli\nsynkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli\nvälkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai\nsysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen\npuitteina.\n\nKuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi,\nvaivasiko häntä jokin.\n\n\"Minua nukuttaa\", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.\n\n\"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?\"\n\n\"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä\", virkkoi kuningas.\n\"Kutsuttakoon herra Colbert.\"\n\nFouquet kumarsi ja poistui.\n\n\n\n\n220.\n\nViekas ja viekkaampi.\n\n\nD'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen\ntapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes\ntapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis\nvetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta\nkohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.\n\nD'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja\nuseiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran\nkomeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi\nkamariksi.\n\nAramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen.\nJa kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän\nhalusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset\nhyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän\nolikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis\nhäirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson\npoljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun\nsäestyksellä.\n\nD'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä\nasia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen\nmutkattomasti.\n\n\"No, nyt siis ollaan Vauxissa!\" virkkoi hän.\n\n\"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?\"\n\n\"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista.\"\n\n\"Eikö hän ole herttainen?\"\n\n\"Herttaisempi ei voisi olla.\"\n\n\"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa\nkylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?\"\n\n\"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?\"\n\n\"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät,\nkun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia.\"\n\n\"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä -- sinä?\"\n\n\"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on\nollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle.\"\n\n\"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen.\"\n\n\"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä,\nsellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen.\"\n\n\"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken\njuhla-aterialla?\"\n\n\"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!\"\n\n\"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV.\"\n\n\"Häh?\" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen\nkatseen.\n\n\"Ei, vaan herra Fouquet.\"\n\nAramis hengähti ja hymyili.\n\n\"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!\" hän virkkoi. \"Lyömmekö vetoa,\nettä tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?\"\n\nMielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset\nMelunin pysähdyksen aikana.\n\n\"Hylky miehekseen se Colbert!\" tokaisi Aramis.\n\n\"On totisesti!\"\n\n\"Ja ajatella\", lisäsi piispa, \"että se kehno neljän kuukauden kuluttua\non ministerisi!\"\n\n\"Pyh!\"\n\n\"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia.\"\n\n\"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nJa d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.\n\n\"Mutta\", hän lisäsi tuokion kuluttua, \"miksi sanoitkaan minulle, että\nColbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?\"\n\n\"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa\", vastasi Aramis.\n\n\"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kerrassaan.\"\n\n\"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?\" kysyi muskettisoturi\nniin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti\npiispan. \"Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?\"\n\nJälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen\nepäluuloiseksi.\n\n\"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen\", selitti piispa.\n\n\"Syöksemällä itsensä turmioon?\"\n\n\"Niin, turmioon hänen tähtensä.\"\n\n\"Omituinen laskelma!\"\n\n\"Välttämättömyys.\"\n\n\"En käsitä, rakas Aramis.\"\n\n\"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan\nvihamielisyyden.\"\n\n\"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan\nyli-intendentistä.\"\n\n\"Se on päivänselvää.\"\n\n\"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan.\"\n\n\"Sekin tiedetään.\"\n\n\"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka\ntulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen.\"\n\n\"Niin kyllä\", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta\nuteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.\n\n\"On monenlaista hullutusta\", pitkitti d'Artagnan, \"enkä minä pidä\nkaikista niistä, joihin sinä antaudut.\"\n\n\"Millaisia ne ovat?\"\n\n\"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät,\npiiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja\nilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, -- kaikki tuo kyllä lienee\nasianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi\nriittäneet? Tarvitsiko...?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?\"\n\n\"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi,\nettä jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden\nlinnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden\nkaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko\nkomeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi.\"\n\n\"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!\"\n\n\"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo\nsäästäväisyyteen, on viholliseni.'\"\n\n\"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin.\"\n\n\"Mikä muotokuva?\" virkahti Aramis.\n\n\"Kuninkaan muotokuva, se yllätys...\"\n\n\"Yllätys?\"\n\n\"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä.\"\n\nD'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain\nmitattava sen kantavuus.\n\n\"Se on pieni kohteliaisuus\", vastasi Aramis.\n\nD'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Aramis\", kysyi hän, \"vieläkö minusta hiukan pidät?\"\n\n\"Vieläkö pidän!\"\n\n\"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja\nkuninkaan puvuista?\"\n\n\"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut\nniiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä.\"\n\n\"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle...\"\n\n\"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!\"\n\n\"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että\njoutuisin ikävyyksiin?\"\n\n\"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja\noikeastaan haudot?\"\n\n\"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo\nminulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma.\"\n\n\"Minullako suunnitelma?\"\n\n\"En ole siitä varma.\"\n\n\"_Pardieu_!\"\n\n\"En ole siitä varma, mutta valalle menisin.\"\n\n\"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos\nminulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen\nvelvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle\njoku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi.\"\n\n\"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella\nhetkellä.\"\n\n\"Sitten, ystäväiseni\", vastasi piispa nauraen, \"se otollinen hetki ei\nole vielä tullut.\"\n\nD'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.\n\n\"Ystävyys, ystävyys\", pahoitteli hän, \"tyhjä sana! Siinä mies, joka\nsitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun\ntähteni.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Aramis ylevästi.\n\n\"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei\navaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on\nvain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa\nkimmeltää!\"\n\n\"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme\", vastasi piispa\nlujalla ja vakuuttavalla äänellä. \"Se ei ole sitä lajia, josta puhut.\"\n\n\"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät\nminua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko,\neikö olekin? Kaunis jäännös!\"\n\n\"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan\nsinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin.\nJos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden\neikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun,\ntulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!\"\n\n\"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina\ntäynnä jalomielisyyttä.\"\n\n\"Mahdollista kyllä.\"\n\n\"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on\nkysymys, _mordioux_, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla\nvoi vetää hampaan ulos.\"\n\nAramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen\nylväillä piirteillään.\n\n\"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä\nolisi?\"\n\n\"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole\nkäynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole\nvihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat\nd'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni\npuolueettomana.\"\n\n\"Minä en aio ryhtyä mihinkään\", intti piispa.\n\n\"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua\nkoskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!\"\n\n\"Kuningasta?\" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.\n\n\"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan,\ntoistan.\"\n\n\"Auttaisitko minua?\" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä\näänessään.\n\n\"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi\nainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut.\"\n\n\"Sinä olet hullu, d'Artagnan.\"\n\n\"Minä olen viisaampi meistä kahdesta.\"\n\n\"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!\"\n\n\"Kuka siitä puhuu?\" virkkoi muskettisoturi.\n\n\"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä\nlailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa.\"\n\nD'Artagnan ei vastannut mitään.\n\n\"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä\", huomautti\npiispa.\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia\nniitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit\nhänelle antaa, ellen minä olisi pelissä.\"\n\n\"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!\"\n\n\"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea\nItävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla\nole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei\najatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä\nkunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon.\"\n\nAramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa\nvuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan -- muutenkin istuen selin siihen\n-- ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen\nhartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus\nantoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui\nAramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.\n\nAramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan\nhän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus.\nLuottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.\n\n\"Lähdetkö jo?\" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.\n\n\"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana.\"\n\n\"Missä sinä nukut?\"\n\n\"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?\"\n\n\"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna.\"\n\n\"Ah... eikö hän asukaan luonasi?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on.\"\n\n\"Hyvä on!\" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti\nviimeisetkin epäluulot.\n\nJa hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.\n\n\"Tule!\" kehoitti kapteeni.\n\n\"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on\ntänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!\"\n\n\"Komeassa puvussasi.\"\n\n\"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö\ntotta?\"\n\n\"Sh!\" hillitsi Aramis. \"Sinähän astut permannot puhki.\"\n\n\"Se on totta\", vahvisti muskettisoturi. \"Tämä huone on kupulaen\nyläpuolella.\"\n\n\"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi\", lisäsi piispa. \"Kuninkaan\nhuoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun\nparkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen\nminuutin kuluttua olen unen helmoissa.\"\n\nJa Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän\nlukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:\n\n\"Monseigneur, monseigneur!\"\n\nFilip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun\nverho-oven syrjään.\n\n\"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla\", virkkoi hän.\n\n\"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?\"\n\n\"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte.\"\n\n\"Hän on muskettisoturienne kapteeni.\"\n\n\"Hän on _minulle_ hyvin uskollinen\", vastasi Filip, korostaen sanaa.\n\n\"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä\nennenkuin _toinen_ on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos\nhän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee\nliian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa\npetetyksi.\"\n\n\"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa,\nnähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen\nlaskeutuessanne noudatettava.\"\n\n\"Hyvä on. Mihin asetun?\"\n\n\"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte\ntästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja\nvaleikkunoita. Näettekö?\"\n\n\"Näen kuninkaan.\"\n\nJa Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen.\"\n\n\"Herra Fouquetia?\"\n\n\"Ei, ei se hän ole; malttakaas...\"\n\n\"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!\"\n\n\"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert.\"\n\n\"Colbertko kuninkaan luona?\" huudahti Aramis. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Katsokaa.\"\n\nAramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.\n\n\"Niin\", myönsi hän, \"Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan\nkuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?\"\n\n\"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!\"\n\nPrinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut\nColbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella\nerikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti.\nTosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.\n\n\"Istuutukaa, Colbert.\"\n\nIlonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi\ntästä tavattomasta kunniasta.\n\n\"Ottaako hän tarjouksen vastaan?\" kysyi Aramis.\n\n\"Ei, hän jää seisomaan.\"\n\n\"Kuunnelkaamme, ruhtinaani.\"\n\nJa tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita\nyksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja\nvalmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.\n\n\"Colbert\", virkkoi kuningas, \"te olette tuottanut minulle tänään paljon\nikävyyksiä.\"\n\n\"Sire... minä tiesin sen.\"\n\n\"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli\nrohkeata menettelyä.\"\n\n\"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta\nminun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne.\"\n\n\"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?\"\n\n\"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire\", virkkoi Colbert. \"Sillä\nkukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen\nhänet herkkuihin.\"\n\nTämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen\nvaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin\nmies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.\n\n\"Tosiaankin\", myönsi hän, \"herra Fouquet on tarjonnut minulle liian\nuhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien\nkulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?\"\n\n\"Kyllä sen tiedän, sire.\"\n\n\"Selittäkäähän minulle hiukan.\"\n\n\"Se on helppoa, ihan pennilleen.\"\n\n\"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa.\"\n\n\"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain\nintendentiltä.\"\n\n\"Kaikilla ei sitä ole.\"\n\n\"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen\nlausumisesta.\"\n\n\"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät\nkaikki.\"\n\n\"Kaikki, sekä elävät että kuolleet.\"\n\n\"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?\"\n\n\"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen\nvaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä\nviisaammat, tietävät syyt ja syyttävät.\"\n\n\"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?\"\n\n\"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat.\"\n\n\"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään,\nolemmehan aivan yksin.\"\n\n\"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää\nmitään, sire\", vakuutti Colbert kumartaen.\n\n\"No, jos siis kuolleet puhuisivat...\"\n\n\"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa.\"\n\n\"Ah\", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään,\ntarkaten jokaista tavua, \"koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa,\nmonseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette\ntodistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai\npikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä\non teille hyötyä.\"\n\nPrinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavan\nColbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.\n\n\"Kardinaalivainajan käsialaa!\" virkahti kuningas.\n\n\"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti\", vastasi Colbert kumartaen;\n\"on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin\ntuntee käsialat ensi näkemällä.\"\n\nLudvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva\nChevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään\nuutta, jos sen tässä esittäisimme.\n\n\"En oikein käsitä\", lausui kuningas hyvin innostuneena.\n\n\"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain\ntapoja.\"\n\n\"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista.\"\n\n\"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!\"\n\n\"Niin todellakin... No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä\ntileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo\nvaillinki mahdollinen?\"\n\n\"En sano mahdollinen; sanon todellinen.\"\n\n\"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?\"\n\n\"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat.\"\n\n\"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja\nvastaanottajan nimen?\"\n\n\"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua.\"\n\n\"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut\npalauttanut noita kolmeatoista miljoonaa.\"\n\n\"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire.\"\n\n\"No, niinpä...?\"\n\n\"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita\nkolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja\nsellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman\nkomeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa,\nmissä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten\nmuistanette.\"\n\nOli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin,\njoissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen\nalemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt\nFontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen.\nSaatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut\npaljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi,\nColbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip\nja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.\n\n\"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?\" virkkoi\nkuningas hiukan mietittyään.\n\n\"En, sire, sitä en tiedä.\"\n\n\"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen\nvoitaisiin näyttää toteen...\"\n\n\"Mutta se on toteen näytetty.\"\n\n\"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert...\"\n\n\"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne...\"\n\n\"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana\", täydensi kuningas varsin\narvokkaasti.\n\n\"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa,\njoiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", huomautti Filip hiljaa piispalle, \"että arkkitehdin,\njoka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta\naavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin\nkaltaisten mustien heittiöiden niskaan.\"\n\n\"Minäkin ajattelin sitä\", vastasi Aramis; \"mutta herra Colbert on niin\nlähellä kuningasta tällä hetkellä!\"\n\n\"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys.\"\n\n\"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No,\nolkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen.\"\n\n\"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella\", sanoi nuori prinssi.\n\n\"Miten niin, monseigneur?\"\n\n\"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään.\"\n\n\"No, mitä tekisitte?\"\n\n\"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni.\"\n\nLudvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä\ntarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:\n\n\"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan.\"\n\n\"Ah\", virkahti Colbert, \"minä saan...\"\n\n\"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni.\"\n\n\"Hyvä on, sire\", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan\nedessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti\npoistui takaperin ovea kohti.\n\n\"Palvelusväkeni!\" huudahti kuningas.\n\nTultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua\ntähystyspaikaltaan.\n\n\"Vielä hetkinen\", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; \"se, mikä nyt\ntapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään\nvälitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä,\n-- kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan\nvuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!\"\n\n\n\n\n221.\n\nColbertin hätävara.\n\n\nHistoria kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset\ntapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot.\nKaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut _Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun_\nsuuren kiistan sekä _Kruununlähteen ja Luomakunnan_ mahtavan kuvaelman\nniin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis\nlyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin\nhuviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa\nPortos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren\nesittämässä osaa _Kiusanhengissä_, \"hupsussa kurielussa\", kuten parooni\ndu Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.\n\nLa Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, -- kirjoittihan\nhän ystävälleen Maucroulle:\n\n    \"Se näytelmä on Molièren,\n    ja hän ei saanut suinkaan väärin\n    kiitosta kuulla koko hovin;\n    tuo nimi kuuluu kukaties\n    viel' yli Roomankin, ja kovin\n    halusta suon sen: siin' on mies!\"\n\nTuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin\nkehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.\n\nPortos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että\nMolière oli mies kerrassaan -- mutta vaatturit mittausapulaisena,\njotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin\nilvehtijäksi.\n\nMutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin\nvalaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi,\npidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan\nrikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan _Tuhannen ja\nyhden yön_ ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen\nkatsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui\nkarvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde\nepälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan\nhänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.\n\nAramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että\nkävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei\nenää lykkäytyisi pitkällekään.\n\nTällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan\nkanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi\ntapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen\ntehokkaammin.\n\nArvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen\nkuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la\nVallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että\nFouquetin kanssa.\n\nTuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta\npelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui\npelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi\nsanoen:\n\n\"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat.\"\n\nSiellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen\npistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut\nmenettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut\nmelkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää\nmielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta,\njonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut\nvälinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä\nColbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli\nhäntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla\nsyvemmälle puistoon.\n\nMutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä\nhehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään\nläpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä\npidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin\nlaupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain\nsuunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon\nrakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen\njohdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita\nLudvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten\nolivat kahden kesken -- tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren\ntytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän,\n-- lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mademoiselle\", hän virkkoi, \"voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta\nkysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat\nkosteat.\"\n\n\"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne\nsuruisuudesta tarttunutta.\"\n\n\"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle.\"\n\n\"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa.\"\n\n\"Mikä siis, sire?\"\n\n\"Nöyryytys.\"\n\n\"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?\"\n\n\"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan\nmuu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen\nkuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa\", hän jatkoi\nhammasta purren ja kädet nyrkissä, \"kun vielä ajattelen, että tämä\nmahtimies...\"\n\n\"Niin?\" äännähti la Vallière peloissaan.\n\n\"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee\nminulta varastamillaan varoilla... Mutta minä muutankin moisen\nhäpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle,\nettä nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan\nsäilyttävät sen muistissaan.\"\n\n\"Oi, teidän majesteettinne...\"\n\n\"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?\"\nkivahti Ludvig.\n\n\"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän\nmajesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon.\"\n\nLudvig viittasi Colbertia lähestymään.\n\n\"Puhukaa, herra Colbert\", käski nuori hallitsija, \"sillä luulenpa\ntosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne,\nuskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on\ntehnyt. Ja te, mademoiselle, -- oh, se ei käy pitkälliseksi, --\nsuvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän.\"\n\nMinkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan\nyksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä\nkolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä\nja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden\najatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen,\njonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.\n\n\"Puhukaa, monsieur\", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut\nesiin; \"puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No,\nsanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?\"\n\n\"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle\", vastasi musta juonittelija;\n\"pelkkä luottamuksen väärinkäyttö...\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää\nilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä\nannettavina hänelle\", lausui kuningas.\n\n\"Herra d'Artagnanille!\" huudahti la Vallière; \"ja mihin herra\nd'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle.\"\n\n\"_Pardieu_, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii\nkohottautumaan minun taivaalleni.\"\n\n\"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?\"\n\n\"Kas, se hämmästyttää teitä?\"\n\n\"Omassa talossaan?\"\n\n\"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön.\"\n\n\"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin\nkuninkaallensa?\"\n\n\"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle.\"\n\nColbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä\nse sihinä kuului.\n\n\"Sire\", sanoi la Vallière, \"herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä\nitseänne.\"\n\n\"Minuako?... Te puolustatte minua?\"\n\n\"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä.\"\n\n\"Häpäisenkö?\" mutisi kuningas kalveten kiukusta. \"Totisesti,\nmademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne\nlausumisessa.\"\n\n\"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne\npalvelemiseen\", vastasi ylevä nuori tyttö. \"Yhtä kiihkeästi omistaisin\nsiihen tarpeen tullen henkenikin.\"\n\nColbert tahtoi murista. Silloin la Vallière -- tämä lakea olento --\nkääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella\nvaikenemaan.\n\n\"Monsieur\", hän virkkoi, \"kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään,\nvaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta\nkuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi\nminun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita.\"\n\n\"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen,\nmademoiselle\", rohkeni Colbert huomauttaa.\n\n\"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme\",\nvastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren\nkuninkaan sydämeen. \"Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko\nmaailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile\nrakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani,\nminä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa,\nhän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan\nneuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee\nkuningasta.\"\n\nColbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan\npuoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:\n\n\"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen.\"\n\n\"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni.\nMitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt\nrikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran\nkuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse\nvahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä\nkehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton\nkuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä\npalatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen\nkotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, -- ja sitä\nsuojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!\"\n\nLa Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen\nesiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat\nhänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein\nkuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.\n\n\"Mademoiselle\", hän sanoi säveästi, \"miksi puhuttekaan minua vastaan?\nTiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?\"\n\n\"Entä jos hän livistääkin pakoon?\" huudahti Colbert.\n\n\"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen\nnäissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän\npaljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja\nhäpeään verraten.\"\n\nLudvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.\n\n-- Olen hukassa, -- ajatteli Colbert.\n\nSitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.\n\n-- Hei, en, enpä vielä! -- hän päätti itsekseen.\n\nJa sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa\nsyleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla,\nColbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon\ntaitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen\ntäytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä\nkatsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä\nviehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen\npuun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä\ntummentoon.\n\nLudvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen\nhameeseen.\n\n\"Lähdetään, Louise\", hän kehoitti; \"tuolta tullaan.\"\n\n\"Mademoiselle, mademoiselle, -- tullaan\", lisäsi Colbert jouduttaakseen\nnuoren tytön poistumista.\n\nLouise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi,\npolvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:\n\n\"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin.\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyi kuningas.\n\n\"Jonkin paperin, kirjeen, -- tuossa näkyy jotakin valkoista, sire.\"\n\nKuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.\n\nSamassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan\nkuin päivänpaisteeksi.\n\n\n\n\n222.\n\nMustasukkaisen vimmaa.\n\n\nTämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi\nkunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä\ntoimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo\nmelkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli\nFouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut\nla Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin\nvoimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.\n\nNyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt\nkuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti\njyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi\nkukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen\naskeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta\nkuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä\nkiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän\nkomeus oli jo liian loitolle karkoittanut.\n\nYhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä\nsen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut\nhänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti\nnuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi\nkäyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun\nkylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren\nhänelle tarkoittama lemmenlehtinen.\n\nLukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen\nheijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut\nkaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa\nmitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei\nmustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti,\njolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki\nsääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei\nhän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona\nsalaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa\nympärilleen.\n\nTuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija\nlienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen\nTobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la\nVallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.\n\nFouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja\nriemuitsi lähestyvästä myrskystä.\n\nFouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.\n\n\"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?\" kysyi yli-intendentti\nherttaisesti.\n\nLudvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.\n\n\"Ei mikään\", virkkoi hän.\n\n\"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän.\"\n\n\"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee\nmitään.\"\n\nJa odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa\nkohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän\nperässään.\n\nViimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.\n\nYli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut\nmitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja\nla Vallièren välillä puistossa, -- että siitä oli johtunut epäsopu ja\nettä kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana\nintohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska\nhänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti\nFouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti\nhymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.\n\nEikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua\njäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän\nhovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi;\nvieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen\nkahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta\nystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:\n\n\"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan\ntänne herra d'Artagnan, pyydän.\"\n\nJa Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui\nsilloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan\nvalmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä\noli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain\nhymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat\nvaltiokaappausten salamoita.\n\nFouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis\nvärähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi\nminuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky,\nastui Ludvig XIV:n huoneeseen.\n\nAramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä\nkuunnellen.\n\nKuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen\nnojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.\n\n\"Pitäkää huolta\", huudahti hän, \"että kukaan ei pääse tänne.\"\n\n\"Hyvä, sire\", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten\nhuomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.\n\nAnnettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.\n\n\"Kuuluuko jotakin uutta, sire?\" kysyi hän.\n\n\"Paljonko miehiä teillä on täällä?\" tiedusti kuningas antamatta muuta\nvastausta kysymykseen.\n\n\"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?\"\n\n\"Paljonko miehiä teillä on?\" toisti kuningas jalkaansa polkien.\n\n\"Minulla on muskettisoturit.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä.\"\n\n\"Paljonko väkeä tarvitaan...\"\n\n\"Mihin?...\" kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen\ntyyneytensä.\n\n\"Herra Fouquetin vangitsemiseen.\"\n\nD'Artagnan astahti taaksepäin.\n\n\"Herra Fouquetin vangitsemiseeni\" kertasi hän ihmeissään.\n\n\"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?\" huudahti kuningas kylmän\nja vihaisen vimmaisesti.\n\n\"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta\", vastasi d'Artagnan\nkovin loukkaantuneena.\n\n\"No, työhön siis!\"\n\nD'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei\nollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän\npysähtyi.\n\n\"Anteeksi, sire\", virkkoi hän.\n\n\"Mitä?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn.\"\n\n\"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?\"\n\n\"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua\nsuuttumuksen talttuessa.\"\n\n\"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus.\"\n\n\"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla\nvalitettavasti ei ole\", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.\n\nVimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä\nniinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan\ntempaisusta.\n\n\"Teidän ajatuksenne?\" huudahti hän.\n\n\"Se on tämä, sire\", vastasi d'Artagnan. \"Te vangitutatte miehen\nollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne\nlauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille\nallekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että\nkuninkaan ei sopisi kiukustua.\"\n\n\"Ei sopisi kiukustua?\" karjaisi Ludvig vimmoissaan. \"Eikö isävainajani,\neikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut,\nkuolema ja kirous?\"\n\n\"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan.\"\n\n\"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan.\"\n\n\"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta\nse ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä\nomistajan.\"\n\nLudvig puri huultansa.\n\n\"Mitä!\" jatkoi d'Artagnan. \"Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee\nitsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! _Mordioux_, sire, jos\nminun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin\nyhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja\nkaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne.\"\n\n\"Tehkää niin!\" virkkoi kuningas. \"Mutta onko teillä kylliksi väkeä?\"\n\n\"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra\nFouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin\nvangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Entä jos hän puolustautuu?...\"\n\n\"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä\ntoimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on\nmiljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen\ntällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen.\"\n\n\"Malttakaas!\" virkkoi kuningas.\n\n\"Ah, mikä on?\"\n\n\"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi.\"\n\n\"Se on vaikeampaa, se.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia\npiirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle:\n'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen\nluokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan\nruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien\nvieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan\nhuudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea,\näärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti\ntaitavampien tehtäväksi.\"\n\n\"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh,\nhyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät\nminua täyttämästä tahtoani!\"\n\n\"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu.\"\n\n\"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni.\"\n\n\"Se tapahtuu, sire.\"\n\n\"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Nyt jätettäköön minut yksikseni.\"\n\n\"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?\" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen\nlähtiessään viime nuolensa.\n\nKuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut\nsydämystymisensä aiheen.\n\n\"Ei\", epäsi hän, \"ei ketään tänne! Jättäkää minut!\"\n\nD'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä\nvimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja\nperässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:\n\n\"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla\nkullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani,\nvieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin\nurheasti puolusti!... Se oli kiitollisuutta!... Kuka tietää... ehkä\nrakkauttakin?\"\n\nHän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.\n\n-- Himokas kuin satyyri! -- ajatteli hän syvässä vihassa, jota\nylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä\nhaaveilevat rakkautta. -- Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan\ntavannut vastahakoisia, -- tytöntylleröiden mielistelijä, joka\nlahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita\nmaalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!\n\nKuningas vapisi epätoivosta.\n\n-- Hän ryvettää minulta kaikki, -- jatkoi hän. -- Hän hävittää minulta\nkaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on\nveriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!... vihaan\nhäntä!... vihaan häntä!...\n\nHän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin\nkaatumatautinen.\n\n-- Huomenna, huomenna!... Oi sitä kaunista päivää! -- jytisi hän. --\nAuringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies\nsuistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa\nvihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!\n\nKykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä\niskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien,\ntuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa\ntäysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa\nruumiillensa.\n\nVuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä\nrinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta\nenää kuulunut mitään.\n\n\n\n\n223.\n\nMajesteettirikos.\n\n\nSe loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen\najatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen\nankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee\nheti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta\nunettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman\nsamanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen\nmaksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa\nvoimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein\nehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun\nyllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen\nriehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä\nsortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta\nvihlomista.\n\nLudvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta\nnyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä\nvillitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la\nVallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen.\nHänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat\nhervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle,\nvoimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja\nrinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja\nkyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka\nkamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä\nunen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle\nvalmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja\nnukahti.\n\nSuloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös\nvuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta\nsitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan\ninhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä\nkupukatossa, -- synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi\npäästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja\nmiettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan\nnäköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei\nnoita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.\n\nSitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän\nnäkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen.\nMakuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi\nliikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin\nlaivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti\nnäkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni\nkuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin\nkannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän\nvaipuessa pois sen turvista.\n\nMakuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman\nnäköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus,\nja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden\nhönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita,\nsamettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni\nmolemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua,\njoka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään\nilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä\nhäämöittää kaivon pohjalle.\n\n-- Näen hirmuista unta! -- ajatteli Ludvig. -- On aika havahtua.\nHereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan\nihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut\nitselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka\nvalvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen\ntietoisuus on sammuksissa.\n\nMutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan\nhereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.\n\nHänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään\nviittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.\n\nToinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi\nkajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen\nsaada.\n\nLudvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen\nlopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada\näänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa\nkostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:\n\n\"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?\"\n\n\"Tämä ei ole pilaa\", vastasi kumea ääni.\n\n\"Oletteko herra Fouquetin väkeä?\" kysyi kuningas hätkähtäen.\n\n\"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!\" vastasi haamu. \"Te olette\nmeidän vallassamme, sillä hyvä.\"\n\nEnemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen\nnaamioituun.\n\n\"Jos tämä on ilveilyä\", hän lausui, \"niin ilmoittakaa heti herra\nFouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä\npitkittämästä.\"\n\nPuhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja\njärkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.\n\n\"No niin\", lisäsi kuningas jalkaa polkien, \"ettekö vastaa?\"\n\n\"Emme me vastaa, pikku herraseni\", järäytti jättiläinen, \"sillä mitäs\ntässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka\nherra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä\nluettelosta.\"\n\n\"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?\" karjaisi kuningas kädet puuskassa.\n\n\"Sen saatte tietää myöhemmällä\", ilmoitti lampunkantaja.\n\n\"Missä nyt olen?\"\n\n\"Katsokaa!\"\n\nLudvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän\nnäki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain\nhopeisia viiruja.\n\n\"Ohoh, vankiluola?\" äännähti kuningas.\n\n\"Ei, maanalainen holvi.\"\n\n\"Joka johtaa...?\"\n\n\"Suvaitkaa seurata meitä.\"\n\n\"En hievahda tästä!\" ärjäisi Ludvig.\n\n\"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni\", varoitti vankempi vangitsija,\n\"niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on\nvahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!\"\n\nNiin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse\nKrotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi\nsinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen\ntammensa.\n\nKuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi\nmiestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään\nenää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.\n\n\"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan\", hän sanoi.\n\"Lähtekäämme!\"\n\nMiehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi\nliikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli\nperässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten,\njonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa\nyläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun\nkäytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun\novi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä\ntuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi\nhän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija\ntyönsi hänet ulos.\n\n\"Vielä kerran\", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä\nröyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, \"mitä teillä on mielessä\nRanskan kuningasta vastaan?\"\n\n\"Koettakaa nyt unohtaa se sana\", varoitti lampun pitelijä sellaisella\näänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.\n\n\"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta\", lisäsi jättiläinen\nsammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; \"mutta kuningas on liian\nsuopea.\"\n\nSe uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut\nluulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen\nolkaansa ja naulitsi hänet alalleen.\n\n\"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?\" tuskastui kuningas.\n\n\"Tulkaa\", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti,\njohtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit\nolivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä\nhevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.\n\n\"Nouskaa\", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas\nastinlaudan.\n\nKuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä\nsisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli\nhypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne\nitse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä\nvauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin\nmetsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin.\nAjaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin\njoutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla\nSaint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut\nvahtisotilaalle: \"Kuninkaan määräys!\" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin\nalueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset\nseisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.\n\n\"Herättäkää herra kuvernööri!\" huusi ajaja ikkunoita täristävällä\näänellä.\n\nTätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin\nulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa.\nKymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan\nulko-ovensa kynnykselle.\n\n\"Mitä nyt vielä?\" hän kysyi. \"Ketä siinä tuotte?\"\n\nVaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi\nheti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen\nsuun vankinsa rintaa vasten.\n\n\"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!\" lisäsi kumppani ääneen.\n\n\"Hyvä!\" vastasi toinen yksikantaan.\n\nVaroituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden\ntasanteella kuvernööri odotti.\n\n\"Herra d'Herblay!\" huudahti tämä.\n\n\"Sht!\" hillitsi Aramis. \"Käykäämme sisälle.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!\"\n\n\"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux\", vastasi Aramis\nlevollisesti. \"Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa.\"\n\n\"Missä kohden?\" kysyi kuvernööri.\n\n\"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä.\"\n\n\"Selittäkää, monsieur... tuota, monseigneur\", pyysi kuvernööri\nihmetyksen ja kauhun jännityksessä.\n\n\"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että\nteille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?\"\n\n\"Niin, Marchialin.\"\n\n\"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?\"\n\n\"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti -- että minä\nen tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen.\"\n\n\"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!... suostutinhan vain.\"\n\n\"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin... ja te hänet veitte\nvaunuissanne.\"\n\n\"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin\nministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen\nlaskea vapaaksi Seldonin... miesparan... skotlantilaiseksiko häntä\nsanoitte?\"\n\n\"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?\"\n\n\"No, lukekaa itse\", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.\n\n\"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!\"\nhämmästeli Baisemeaux.\n\n\"Mitä ihmettä!\"\n\n\"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana,\ntunnenhan mustetahran.\"\n\n\"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon.\"\n\n\"Entä toinen?\"\n\n\"Mikä toinen?\"\n\n\"Marchiali?\"\n\n\"Hänet toin takaisin.\"\n\n\"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys.\"\n\n\"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se\nentinen vapautuskäsky on?\"\n\nBaisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi\npaperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti\nnämä lampusta.\n\n\"Mutta mitä teettekään?\" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.\n\n\"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri\", virkkoi Aramis\njärkkymättömän tyynesti, \"niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei\nenää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!\"\n\n\"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti\nkun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi\nkopistansa poistunutkaan.\"\n\n\"Ah!\" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.\n\n\"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse.\"\n\n\"Sen uskon!\"\n\n\"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys\nvapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?\"\n\n\"Minä... minä...\"\n\n\"Te käsitätte\", täydensi Aramis. \"Hyvä on!\"\n\nBaisemeaux liitti kätensä ristiin.\n\n\"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan,\nkun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?\" huudahti\nonneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.\n\n\"Teidänlaiseltanne ystävältä\", sanoi Aramis, \"teidänlaiselta auliilta\npalvelijalta ei sovi salata mitään.\" Ja alentaen ääntänsä hän supatti\nvankilanpäällikön korvaan: \"Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa\nhavaita tuon onnettoman ja...\"\n\n\"Ja kuninkaan välillä, kyllä.\"\n\n\"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään\nvapauttansa?\"\n\n\"Mistä minä sellaisia tietäisin?\"\n\n\"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana.\"\n\n\"Varjelkoon!\" hämmästyi Baisemeaux.\n\n\"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä\nvaltaan.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\"\n\n\"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa\nhulluutensa koko maailmalle.\"\n\n\"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?\"\n\n\"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään\nkanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut\nkuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli\nsäälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi\nkatalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra\nde Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa\nkuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden\nkuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux,\nkuolemanrangaistus!\"\n\n\"Kuulen toki, _morbleu_!\"\n\n\"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin\ntyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne\nylös.\"\n\n\"Mitä se kannattaisi?\"\n\n\"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen.\"\n\n\"On totisesti!\"\n\n\"No niin, lähtekäämme sitten.\"\n\nBaisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että\nkukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua\nturvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos\nohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.\n\n\"Siinäkö sinä hylky nyt olet!\" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan.\n\"Hyvä on, hyvä on!\"\n\nJa pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren\nkakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa,\nja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä\nvankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi\nvuotta voihkinut.\n\nKuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja\nriutuneen näköinen.\n\nBaisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa\nja palasi Aramiksen luo.\n\n\"On totinen tosi\", hän virkkoi tälle hiljaa, \"että hän muistuttaa\nkuningasta, -- mutta vähemmän sentään kuin te sanotte.\"\n\n\"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen\", vastasi Aramis hymyillen.\n\n\"Eipä jumaliste!\"\n\n\"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux\", kiitti Aramis.\n\"Päästäkää nyt Seldon vapaaksi.\"\n\n\"Aivan oikein; minä unohdin... Menen antamaan määräyksen.\"\n\n\"Oh, huomenna on aikaa.\"\n\n\"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon\nminua siekailemasta hetkeäkään!\"\n\n\"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni.\nMutta se on siis selvää?\"\n\n\"Mikä on selvää?\"\n\n\"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä,\njonka minä itse tuon?\"\n\n\"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!\"\n\nAramis kääntyi kumppaniinsa.\n\n\"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!\"\n\n\"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja\nsiinä pelastanut maansa\", sanoi Portos. \"Meidän kevennyksemme huojentaa\nhevosiakin. Taipaleelle!\"\n\nJa vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta\nraskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen\nvedettiin ylös heidän takanaan.\n\n\n\n\n224.\n\nYö Bastiljissa.\n\n\nKärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että\nJumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää;\nse ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja\ntoisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät\nliian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä\nmerkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin\nvahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se\njohdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä\nemme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että\nfyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.\n\nKun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa\nBastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen\nkaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli\nsyöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi,\nja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta\nsellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta\nsyöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan\nhallitsijan loukkaamisesta.\n\n-- Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa\nkärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden\nja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan\ntuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, -- mietti kuningas\nitsekseen, -- kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa\nolla ikuinen?\n\n-- Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? -- jupisi\nLudvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui\nhänen jälkeensä.\n\nHän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin\nmuuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan,\nsulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.\n\n-- Mitenkä minä kuolin? -- hän ihmetteli puolittain tajuttomana. --\nOlisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en\nmuista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta... Ehkä minut\npikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan\nhuuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?\n\nYhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin\nhartioille.\n\n-- Olen nähnyt, -- jatkoi hän, -- isäni asetettuna kuninkaallisessa\npuvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto,\nnuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo\nkangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää\ntilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää\nvainajalle... tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä\nikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle... Ei,\nhän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan\nniinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut\nmitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän\nei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.\n\nOmituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki\nrautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun\njättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan\njyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta\nasukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.\n\nKuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea\nkohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut\nhuuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa\nelävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.\n\n\"Vankina\", huudahti hän, \"minä, minä olen vankina!\"\n\nHän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.\n\n-- Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, -- hän ajatteli sitten, -- ja minut\non suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti\nFouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla\nyksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä... tuo ääni... oli herra\nd'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet\ntahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai\nkuinka lienee?... -- mietti kuningas yhä synkemmin. -- Veljeni,\nOrléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni\nkaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la\nVallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas\nlapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin\nminutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!\n\nVain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin,\nnyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.\n\n-- Onhan täällä kuvernööri, -- aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun\nhänelle. Kutsukaamme.\n\nHän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin,\nkäyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli\npuuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä;\nmutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.\n\nTämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta,\njolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen\nvihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan,\njoka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin\nhiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.\n\nParikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.\n\nKapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään\ntottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa\npaisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen,\nja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin\nvoimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi\nyltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat\nsiihen sieltä täältä.\n\nNuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset\n\nHän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa,\nnykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen\nkattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun\naiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa\nhiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään\nvapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin.\nTämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai\npikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua.\nTuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli\njotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi\nhänen omansa.\n\n\"Hohhoo, oletteko hullu?\" kysyi karkea ääni. \"Mikä teitä tänä aamuna\nriivaa?\"\n\n-- Tänä aamuna? -- ajatteli kuningas ihmeissään.\n\nSitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:\n\n\"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?\"\n\n\"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse\npitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa.\"\n\n\"Oletteko te kuvernööri?\" kysyi kuningas uudestaan.\n\nJoku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä\nvastata sanaakaan.\n\nKun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää\ntuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan,\nravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina\nhelähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: \"Kuvernööri,\nkuvernööri!\" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin\najan.\n\nTukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja\npölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen\nvoimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien\nsäälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha\nyrittää särkeä, -- jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.\n\nHän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen\nrauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.\n\n-- Tulee hetki, -- ajatteli hän --, jolloin minulle tuodaan ravintoa,\nkuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle\nvastataan.\n\nKuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin\nensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana,\njumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli\nelänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea,\najattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on\nvääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä.\nHän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain\nmaksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut\nmonille muille.\n\nMikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä\ntuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes\npolvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän\nkoettelemuksen loppua.\n\n-- Jumala tekee hyvin, -- ajatteli hän, -- Jumala on oikeassa.\nMenettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen\nlähimmäisiltäni kieltänyt.\n\nHän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin\nsieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa\ntakaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen\nrauske sinkilöissään.\n\nKuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta\näkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen,\nhän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle\nhelppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan\nsalata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.\n\nTämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.\nKuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.\n\n\"Hei-hei\", virkkoi mies, \"te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin\narvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!\"\n\n\"Monsieur\", vastasi kuningas, \"varokaa kaikkia puheitanne; asia on\nteille perin vakava.\"\n\nVartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.\n\n\"Häh?\" äännähti hän ihmeissään.\n\n\"Noutakaa kuvernööri tänne\", lisäsi kuningas ylevästi.\n\n\"Kah, poikaseni\", sanoi vanginvartija, \"te olette aina ollut varsin\nhyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä\nvaroittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka\nrangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee\ntoiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään.\"\n\n\"Minä tahdon tavata kuvernöörin\", vastasi kuningas silmäänsä\nräpäyttämättä.\n\n\"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se.\"\n\n\"Minä tahdon! Kuuletteko?\"\n\n\"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!\"\n\nJa vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti,\njättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi\nkuin koskaan.\n\nTurhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan\nlennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää\nkuulunut.\n\nKahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen,\njärkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti\nrepiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha\nBastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta\nherraansa vastaan.\n\nKuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat\nesittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet\nsangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet\nheitä vahvemmat?\n\nAramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa\nmääräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta\ntoivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen\nhirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.\n\nTästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi\nhankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin\nvaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset,\nkaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut\nhyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra\nd'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.\n\n\"Ja tosiaan\", virkkoi Baisemeaux majurilleen, \"tavallinenkin vanki on\njo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme\nhänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun\ntuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja\naiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää\narmeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos\naivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän.\"\n\nJa tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.\n\n\n\n\n225.\n\nFouquetin varjo.\n\n\nVielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan\nd'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko\nkohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien\nkapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka\nvieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät\nolleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu,\nja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta\ngascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa\nkoskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä,\nmilloin suuret tilanteet sitä vaativat.\n\n-- Kas niin, -- tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, -- tässä\nolen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin\nkohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on\nlaskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden\nyli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat\ntästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren\nmarski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava\ntäytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: \"Miekkanne,\nmonsieur!\" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia\nkenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra\nyli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, --\njotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan\nAhasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen\nEnguerrand de Marignyn[29] kohtalon?\n\nTässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli\nepäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan\n(sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies.\nNiin, se oli todellakin omantunnon kysymys.\n\n-- Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, -- tuumi d'Artagnan,\n-- on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä.\nMutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se\nrikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa\nnähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat\ntehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei,\nmielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä\npälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa,\nväittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut\nasioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan,\nsaan kiittää onneani.\n\nD'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia\nhaivenia viiksistään ja lisäsi:\n\n-- Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi\najatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä;\ntoiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea;\nkolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la\nVallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen\npäänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi\ntoki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan,\npidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä\nihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä,\nmenettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra\nFouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet\ntalteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se\naiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.\n\nJa kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen\nd'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan\nnaisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän\nvoitoista.\n\nIlma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää,\nilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä\nkirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät\nharvenivat saleissa.\n\nYstäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen\nonnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä.\nHän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista\nkasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä\npainui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.\n\nFouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei\nnäännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi\nhäntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin\nsivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa\nviereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon\nherran silmiin.\n\nMelkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa\nriisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.\n\nKapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin\nhänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja\nkaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat\nsiinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän\nilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu\nsiihen paikkaan luonnollisesti.\n\n\"Kah, herra d'Artagnan!\" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta\nulkona.\n\n\"Palvelukseksenne\", vastasi muskettisoturi.\n\n\"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette\nnerokas mies.\"\n\n\"Oh, en.\"\n\n\"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?\"\n\n\"Ei ollenkaan.\"\n\n\"Asutteko ehkä epämukavasti?\"\n\n\"Asun mainiosti.\"\n\n\"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista\nsanoistanne.\"\n\nTämä lause merkitsi epäilemättä: -- Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan,\nkoska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.\n\nKapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.\n\n\"Menettekö te jo nukkumaan?\" sanoi hän yli-intendentille.\n\n\"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?\"\n\n\"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?\"\n\n\"Kuten näette.\"\n\n\"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Oh, loistavat!\"\n\n\"Onko kuningas tyytyväinen?\"\n\n\"Ihastunut.\"\n\n\"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?\"\n\n\"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa,\nmonseigneur.\"\n\n\"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Onko tuossa vuoteenne?\"\n\n\"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?\"\n\n\"Pitääkö puhua teille avomielisesti?\"\n\n\"Varmaan.\"\n\n\"No, en ole.\"\n\nFouquet säpsähti.\n\n\"Herra d'Artagnan\", virkkoi hän, \"ottakaa minun huoneeni.\"\n\n\"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!\"\n\n\"Mitä sitten tehdä?\"\n\n\"Sallikaa minun jakaa se kanssanne.\"\n\nHerra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.\n\n\"Ah, ah!\" virkahti hän. \"Te tulette kuninkaan luota?\"\n\n\"Niin tulen, monseigneur.\"\n\n\"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?\"\n\n\"Monseigneur...\"\n\n\"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin,\nmonsieur.\"\n\n\"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin...\"\n\nHerra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.\n\n\"Jättäkää meidät\", virkkoi hän.\n\nPalvelija poistui.\n\n\"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?\" sanoi hän\nd'Artagnanille.\n\n\"Minullako?\"\n\n\"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän\naikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä.\"\n\n\"Älkää kyselkö minulta.\"\n\n\"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?\"\n\n\"Ainoastaan teidän seuraanne.\"\n\n\"Menemmekö puutarhaan\", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, \"puistoon?\"\n\n\"Ei\", vastasi muskettisoturi innokkaasti, \"ei.\"\n\n\"Mikä estää?\"\n\n\"On viileätä...\"\n\n\"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan\", sanoi\nyli-intendentti kapteenille.\n\n\"En suinkaan!\" vakuutti tämä.\n\n\"Niinpä pidätte minua silmällä?\"\n\n\"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur.\"\n\n\"Kunniasanani?... Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?\"\n\n\"Älkää niin sanoko.\"\n\n\"Minä päin vastoin huudan sen julki!\"\n\n\"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan.\"\n\n\"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!\"\n\n\"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta;\npelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?\"\n\n\"Ette ollenkaan, mutta...\"\n\n\"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?\"\n\n\"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte,\nettä poistun, ilmoittakaa vain minulle.\"\n\n\"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi.\nMinä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille.\"\n\n\"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa\nminut itseni kanssa...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi.\"\n\n\"Tarkastuksen alaisena?...\"\n\n\"Niinpä lähdenkin siis.\"\n\n\"Nyt en käsitä teitä ollenkaan.\"\n\n\"Hyvää yötä, monseigneur!\"\n\nJa d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen\nperässään.\n\n\"Minä en mene nukkumaan\", virkkoi hän. \"Vakavasti puhuen, koska\nkieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi,\nniin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin\nmetsäkarju nostatetaan vastarintaan.\"\n\n\"Kyllä kai!\" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.\n\n\"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin\", uhkasi Fouquet,\nluoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.\n\n\"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian.\"\n\n\"Te vangitsette minut?\"\n\n\"En, mutta minä lähden mukananne.\"\n\n\"Riittää, herra d'Artagnan\", sanoi Fouquet kylmästi. \"Teillä ei turhaan\nole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki\ntuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden\nvangitsette minut? Mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä...\ntänä iltana...\"\n\n\"Tänä iltana!\" huudahti Fouquet kalveten. \"Mutta huomenna?\"\n\n\"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä\ntakuuseen huomisesta?\"\n\n\"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra\nd'Herblayta.\"\n\n\"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa,\nettä te ette puhuttele ketään!\"\n\n\"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!\"\n\n\"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka\nkanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?\"\n\nFouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:\n\n\"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi\nsaanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei\nedes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän\nniiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta.\"\n\n\"Monseigneur!\"\n\n\"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut\nhyvään suhteeseen, -- asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle\nhenkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän\nmurheen liikuttamana, \"tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te\nette poistu tästä huoneesta?\"\n\n\"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette\nminua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan\nuljainta miekkaa vastaan?\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan\npuheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin.\"\n\nFouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.\n\n\"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!\" ihmetteli hän\nlaskien kätensä ristiin.\n\n\"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?\"\n\n\"Niin, ystäväni, niin.\"\n\n\"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle\ntänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt.\"\n\n\"Ah; te pelastatte minut!\"\n\n\"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen\nedestakaisin?\" kysäisi d'Artagnan.\n\n\"Niille vaihein.\"\n\n\"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja\nilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis\nkaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle\nsananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani\nlöydän teidät täältä.\"\n\n\"Sanani annan, monsieur\", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin\nkättä hartaan kiitollisesti.\n\nD'Artagnan läksi.\n\nFouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven\nsulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi\nmuutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin\narvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin\nkaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita\nasiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne\npikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia\nkukkaruukkuja pois.\n\nTämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla,\njonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena\nnojatuoliin.\n\nD'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon\nmuskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa\nannettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että\ntämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista,\nkaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä\nhänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta\nennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin\nodottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.\n\nD'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut\nsilmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta.\nMiesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa\nvaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.\n\n\"No\", kysyi Fouquet ensimmäisenä, \"entä herra d'Herblay?\"\n\n\"_Ma foi_, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"herra d'Herblay\nvarmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja\nsommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa.\nAsunnossaan hän ei ainakaan ollut.\"\n\n\"Mitä, eikö?\" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä\nselittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä\nauttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua\nainoastaan häneltä.\n\n\"Tai jos hän on kotona\", jatkoi d'Artagnan, \"on hänellä ollut syynsä\nolla vastaamatta.\"\n\n\"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi,\nmonsieur?\"\n\n\"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät\nminua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin\nhupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu\nnähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut\ntodetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?\"\n\n\"Paperieni?\"\n\n\"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun\nminulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni.\"\n\n\"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä.\"\n\n\"Ja siinä teitte hyvin, _morbleu!_ Jokaisella on pikku salaisuutensa,\njotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur.\"\n\n\"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei\nkuullut.\"\n\n\"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee\naina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis\nei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli -- ollakseen ääntäni\ntuntematta -- perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette\nitsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin\nteidän läänitysmiehenne.\"\n\nFouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti\nsitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä\nreunustetulle samettivuoteelleen.\n\nD'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.\n\n\"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä\", sanoi muskettisoturi\nsurumielisesti. \"Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de\nChalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de\nCondén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja\nherra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista\nhenkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon\nBrousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa\nlompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. _Mordioux_,\nteidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen\nalakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät...!\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen,\n\"te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole\nsaapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä\nen ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani\nhankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä\nkaikki nuo onnelliset -- ja minun kauttani onnelliset -- äänet yhtyivät\nylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo\nvähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa.\nYksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen\ntoisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, --\nköyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat\nleikkineet, -- jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka\nhe tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen\ntunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä\nköyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan\nolla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin,\nla Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar\nkuin...? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle,\npitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden\nkautta!... Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä\nja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte\nminusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!\"\n\n\"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet\", vastasi d'Artagnan\nsydämensä pohjasta liikuttuneena, \"sanoinhan jo teille että\nliioittelette. Kuningas pitää teistä.\"\n\n\"Ei\", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, \"ei!\"\n\n\"Herra Colbert teitä vihaa.\"\n\n\"Colbert? Mitä minä hänestä!\"\n\n\"Hän saattaa teidät häviöön.\"\n\n\"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä.\"\n\nYli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan\nkatseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa,\nymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:\n\n\"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan?\nTiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta\nrikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei\nole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin?\nNo, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön\npartaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä\nsytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa\nmerenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan,\ntarvitsisi olla liian rikas.\"\n\nD'Artagnan pudisti päätänsä.\n\n\"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne\", vastasi Fouquet innokkaasti. \"Jos teillä\nolisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen\ntiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi\nisäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon...\"\n\n\"Kymmenen miljoonaa\", keskeytti d'Artagnan.\n\n\"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin\nrikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa\nkuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan.\"\n\n\"Peijakas!\" huudahti d'Artagnan. \"Tottahan nyt miljoonan...\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ei sekään ole kurjuutta.\"\n\n\"Mutta tulee sitä hyvin lähelle.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä\nlahjoitan sen teille, jos haluatte.\"\n\nJa Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.\n\n\"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan.\"\n\n\"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa\", virkkoi Fouquet. \"Hän ottaa sen\nvarsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee.\nSiksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos\nkuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin\nkupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen\nraketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi.\"\n\n\"Pyh!\" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. \"Ette kuitenkaan voisi\npolttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta.\"\n\n\"Muuten\", jatkoi Fouquet kolkosti, \"mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala!\nPolttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen\nrikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on\nmaksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne\novat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle,\nPélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka\ntäällä on esityttänyt _Kiusanhenget_-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux\nkuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei\nenää ole linnaani.\"\n\n\"Kas\", virkkoi d'Artagnan, \"tuota ajatusta minä rakastan ja siitä\ntunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran\nenkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma,\nmonseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, _mordioux_,\nkuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne\npienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska\nteidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman\nhuvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän\nhauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä\nkuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja\nlakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman\nnäyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin\nhöylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin\nkäärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt\nkultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut\nkammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen\nteidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto\non minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta\nvanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun\nsuorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani.\nTehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene.\nSellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki\nriippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On\nlatinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön\nmuistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu:\n'Loppu työn kaunistaa.'\"\n\nFouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet\nrintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen\nkättänsä.\n\n\"Se oli kaunis saarna\", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Muskettisoturin saarna, monseigneur.\"\n\n\"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon.\"\n\n\"Kukaties.\"\n\nFouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:\n\n\"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?\"\n\n\"Niin, tosiaankin!\"\n\n\"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään.\"\n\n\"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi\nvaromatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole\nmitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi\nkanssanne samaan onnettomuuteen.\"\n\n\"Niinpä odotan päivää\", virkkoi Fouquet.\n\n\"Niin, se on parasta.\"\n\n\"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?\"\n\n\"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur.\"\n\n\"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Hyvin mielelläni.\"\n\n\"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte\ntäydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa\nkuin mitään muuta.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan;\nunohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja\npuhukaamme minun asioistani.\"\n\n\"Peijakas, se on okaista!\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis\nmahdottomiinkin.\"\n\n\"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Ah, noinko te juttelette?\"\n\n\"Lempo!\"\n\n\"Mitä ajattelette asemastani?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Kuitenkin, jos vain tahdotte...\"\n\n\"Teidän asemanne on vaikea.\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\n\"Siksi että olette kotonanne.\"\n\n\"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin.\"\n\n\"_Pardieu_, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin\nsuurta avomielisyyttä?\"\n\n\"Mitä, -- avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun\nkieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?\"\n\n\"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten.\"\n\n\"Sen uskon paremmin.\"\n\n\"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen\nkanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua,\ntai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään\nja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit;\nolisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja\naavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt\nteidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu,\nkaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi\nsaanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään\npidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset\nmiehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko\ntyytyväinen sellaiseen menetelmään?\"\n\n\"Se saa minut vapisemaan.\"\n\n\"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta\nvaatimaan miekkaanne.\"\n\n\"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!\"\n\n\"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole\nsuinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua.\"\n\n\"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan.\"\n\n\"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette\ntoipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää,\nantakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on\nmietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne\nvuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja\nuneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua\nherättäisi.\"\n\nFouquet hymyili.\n\n\"Teen kuitenkin poikkeuksen\", jatkoi kapteeni, \"sen tapauksen varalta,\nettä avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista -- mentäisiin ulos tai\ntultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä!\nPieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta\nvastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin\nlattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki,\npolttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko\novenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se\närsyttäisi hirveästi hermojani.\"\n\n\"Tosiaankin, herra d'Artagnan\", virkkoi Fouquet, \"te olette älykkäin ja\nkohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin\nettä olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään.\"\n\nD'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:\n\n-- Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!\n\nSitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa\nasennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään\nseikkailuaan.\n\nJa jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa,\nja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä\nkovemmin.\n\nEi kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään\nmelua ei kuulunut suuressa talossa.\n\nUlkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa\nsaappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on\nenää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka\njatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista,\njotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.\n\n\n\n\n226.\n\nAamu.\n\n\nBastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja\nvastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei\nmuinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta\nkuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että\ntuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai\naina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa\nkoristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme\nvastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka\nmuodostuu edellisen täytteeksi.\n\nNuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli\nlaskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta\nkupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen,\njoka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut\nvankinsa maanalaisten holvien uumeniin.\n\nYksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään\nastumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi\nkertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat\nkuninkaansydämen elonsykähdyksiä.\n\nMutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista\nvielä rutistunutta vuodetta.\n\nTämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen\nkanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja\nkarkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää\nkumppanilleen. Se puhui totta.\n\nKumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä\nhiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n\notsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti\nKainia.\n\n-- No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, -- tuumi Filip\nitsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. -- Tuleeko\nsiitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina\nkuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella\nvaltaan... No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan\non hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen\nkatkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle\nvuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja\nnimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa...! No, seuratkaamme herra\nd'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin\najatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja\nnimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai\npettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä\nlevännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä\nminulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi\nkuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on\nhuomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon.\nFilip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa\nkuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa\nmahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota\ntälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut\nkärsiä!\n\nNäin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla,\ntahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui\nkuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n\nvielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean\nnenäliinan otsalleen.\n\nKun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän\notsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen\nenkelin kannatelleen.\n\nKuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan\nvärisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä\neksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on\nharhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta.\nKissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen\nasumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja,\nytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja\nterävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään,\nliejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono\nvaltavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina\ntaisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama,\nvastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen\nvaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta\nhorrostilasta.\n\nJalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa,\nmutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..\n\nFilip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella\nkaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen\npäätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta\ntuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän\nkelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten\nmyrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina\nne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.\n\nMutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien\nverivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä\nvarastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun\nusvaansa.\n\nAamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin\nmuistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä\neikä siis kummastunut.\n\n\"No, herra d'Herblay?\" virkkoi hän.\n\n\"Niin, sire, kaikki on päättynyt!\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Aivan niinkuin odotimme.\"\n\n\"Vastustusta?\"\n\n\"Vimmattua: parkua, huutoja.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Sitten huumaantunutta ällistystä.\"\n\n\"Mutta lopuksi?\"\n\n\"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys.\"\n\n\"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?...\"\n\n\"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena.\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin\nsiihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa\nvastaan kuin omani.\"\n\n\"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä\npikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja\nkarkoitamme hänet niin etäiseen maahan...\"\n\n\"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay.\"\n\n\"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen\nelämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen.\"\n\nTaaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä\nyhteisymmärryksessä.\n\n\"Entä herra du Vallon?\" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.\n\n\"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä,\nettä pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä.\"\n\n\"Mitä hänestä tehdään?\"\n\n\"Herra du Vallonista?\"\n\n\"Herttua, eikö niin?\"\n\n\"Herttua kyllä\", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.\n\n\"Miksi nauratte, herra d'Herblay?\"\n\n\"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta\ntulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä.\"\n\n\"Nimittämällä hänet herttuaksi?\"\n\n\"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala!\"\n\n\"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän\", virkkoi Aramis tyynesti.\n\nTällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat\nsalaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis\nkuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Filip.\n\n\"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen,\nolitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän\nkoittaessa?\"\n\n\"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille\", vastasi nuori mies\nvilkkaasti, \"että odotan häntä.\"\n\n\"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on\ntäsmällinen mies.\"\n\n\"Kuulen astuntaa eteishuoneesta.\"\n\n\"Se on hän.\"\n\n\"Hei, aloittakaamme hyökkäys!\" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.\n\n\"Varokaa\", hillitsi Aramis. \"Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista\nolisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole\nmitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta\nsalaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin\nhän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari.\nKatsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän\nhyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että\nvaltakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien\nerilaisten jälkien harhaannuttamana.\"\n\n\"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle\npuhuttelun?\" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa\nnoin pelättävän vastustajan kanssa.\n\n\"Minä otan sen huolekseni\", tarjousi piispa, \"ja aluksikin aion antaa\niskun, joka pökerryttää miehemme.\"\n\n\"Hänkin voi sitten iskeä\", lisäsi kuningas vilkkaasti.\n\nSamassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt.\nD'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.\n\nNäimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta\nmuskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen\nteeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa\nvalaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi\nd'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla\nja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa\nkorpraalinsa tarkastettavaksi.\n\n\"Te lähdette?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Niin, monseigneur; entä te?\"\n\n\"Minä jään.\"\n\n\"Kunniasanallanne?\"\n\n\"Kunniasanallani.\"\n\n\"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän.\"\n\n\"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte.\"\n\n\"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani\nhuomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja\nettä olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki.\"\n\n\"Menestystä ennustava?\"\n\n\"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui\nselkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen\nepäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse\nolkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on\nsattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan,\nodotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen\nhetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se\nkokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään\ntaistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä\nhaavuriin ja kääreisiin.\"\n\n\"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja\nsäilältänne\", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa\nvastaan. \"Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu\nvai teräkö taiottu?\"\n\n\"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani\", haastoi vain soturi\nedelleen. \"Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa\nsäärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit\nmiekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna.\nKah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen\nmutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen.\"\n\n\"Ah\", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin\npahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, \"ellei miekkanne kuitenkaan\nole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis\ntyydyttääkin mieltänne?\"\n\n\"Teidän vangitsemisenne! Teidän?\"\n\n\"Tietysti... jos enteenne...\"\n\n\"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen.\nSentähden olen huoletta tämän päivän hommista.\"\n\nJa ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti\nhyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.\n\nHän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:\n\n\"Viimeinen suopeuden osoitus.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, monseigneur.\"\n\n\"Herra d'Herblay, -- sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä.\"\n\n\"Minä toimitan hänet luoksenne.\"\n\nD'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että\nhänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.\n\nHän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä\nmainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen\nsitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen\njälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig\nXIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään\nkuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän\ntyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, -- niin\nyletön oli hänen ihmetyksensä.\n\n\"Aramis!\" huudahti hän.\n\n\"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan\", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.\n\n\"Täällä?\" änkytti muskettisoturi.\n\n\"Hänen majesteettinsa\", virkkoi piispa, \"pyytää ilmoittamaan, että hän\nlepää rasittavan yön jälkeen.\"\n\n\"Ah!\" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin\nkarsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt\nsuurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli\nkonsaan nostattanut.\n\nTosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan\ntahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen\nnimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon\nenemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.\n\nD'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä\nharittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin\nylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.\n\n\"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni\", jatkoi piispa, \"olla\ntänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän\nvastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua,\npidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista.\"\n\n\"Mutta, herra piispa\", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja\nennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys\nhänessä herätti, \"hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen\nesittelyn.\"\n\n\"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme\", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan\nääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.\n\nHän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn\ntyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi piispa, \"vastauksena siihen, mitä tulitte\ntiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka\nteidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia.\"\n\nD'Artagnan otti ojennetun paperin.\n\n\"Vapauttamiskäsky?\" mutisi hän. \"Ah!\"\n\nJa häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi \"ah!\"\n\nTämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se\nosoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi\nAramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio\nvuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay\njakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.\n\nOsan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin\npitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.\n\n\"Minä tulen mukanasi\", virkkoi piispa.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan.\"\n\n\"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut\", sanoi\nd'Artagnan vielä.\n\n\"Mutta nythän käsität?\"\n\n\"_Pardieu_, enkö käsittäisi!\" lausahti kapteeni. -- En totisesti, --\njupisi hän hampaittensa välistä, -- en, minä en käsitä. Mutta sama se,\ntottelen hallitsijan käskyä.\n\nSitten hän lisäsi: \"Käykää edellä, monseigneur.\"\n\nD'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.\n\n\n\n\n227.\n\nKuninkaan ystävä.\n\n\nFouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan\nuseita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen\ntavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa\nmullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa\nsaattoi olla tavattavana.\n\nNähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän\nilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen\ntoivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin\nkorvaus vangitsemisen onnettomuudesta.\n\nKirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi\nääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.\n\n\"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?\"\n\n\"Ja vielä parempaakin, monseigneur.\"\n\n\"Mitä muka?\"\n\n\"Vapauden.\"\n\n\"Olenko vapaa?\"\n\n\"Olette. Kuninkaan määräys.\"\n\nFouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.\n\n\"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa\", jatkoi d'Artagnan,\n\"sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen.\"\n\n\"Oh!\" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin\nkiitollisena hyvästä tuloksesta.\n\n\"Mutta kun suojelet herra Fouquetia\", pitkitti d'Artagnan Aramikseen\nkääntyen, \"niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?\"\n\n\"Mitä vain mielit, veikkonen\", vastasi piispa levollisella äänellään.\n\n\"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten\non sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut\nhäntä vain kahdesti?\"\n\n\"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata\", vastaa Aramis\nviekkaasti.\n\n\"Mainiota! Annahan tulla.\"\n\n\"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia\nonkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme\nvain kätkeneet välimme, siinä kaikki.\"\n\nJa yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus\nkarahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi\nyli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.\n\n\"Monseigneur\", sanoi hän, \"kuningas on antanut toimekseni lausua\nteille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin\nanteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut\nhänen sydäntään.\"\n\nHän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä,\nkykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi\nmykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.\n\nD'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella\nmiehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli\ntottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa\ntapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa\nkäyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli\ntällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.\n\nSilloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:\n\n\"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?\"\n\nNe sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen,\nkumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja\nkatosi.\n\nYli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä\nhetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:\n\n\"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on\ntekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä.\"\n\n\"Käymme nyt selittämään kaikkea\", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten\nisäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. \"Mistä on aloitettava?\"\n\n\"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä,\nminkätähden kuningas vapauttaa minut.\"\n\n\"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti\nteidät.\"\n\n\"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän\näkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys\nkannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt\njonkun vehkeen minua vastaan, -- esimerkiksi käyttäen aiheenaan\nvaikutustamme Belle-Islellä?\"\n\n\"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de\nMazarin toimitti varastetuksi?\"\n\n\"Hoo, kyllä! No?\"\n\n\"Teidät on lausuttu varkaaksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte\nla Vallièrelle?\"\n\n\"Voi tosiaan!\"\n\n\"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi.\"\n\n\"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?\"\n\n\"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman\nvalkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas\ntietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, _pardieu_,\nettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä\nteitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, en näe...\"\n\n\"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la\nVallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän\nkaunottaren suhteen, eikö niin?\"\n\n\"Epäilemättä. No, loppuun.\"\n\n\"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan\nasti.\"\n\n\"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei\nvimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä\nkeinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut\naseiksi?\"\n\n\"Olemme todenneet\", jatkoi Aramis omaansa, \"että teidän välinne ovat\nauttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa.\"\n\n\"Joskin hän silti säästää minut.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan\nsilmäyksen.\n\n\"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman.\"\n\nAramis kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen\nsanoman?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Hän ei ole antanut mitään toimekseni.\"\n\n\"Eikö mitään!...\" huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. \"Mutta entä\ntämä määräys?...\"\n\n\"Kah, niin, onhan siinä määräys.\"\n\nAramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla\nhätkähtämättä.\n\n\"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen\", hän sanoi.\n\nAramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.\n\n\"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?\"\n\n\"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä\nesinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä\npiilopaikan läheisyydestä.\"\n\n\"Puhukaa siis!\"\n\n\"Arvatkaa.\"\n\n\"Te peloitatte minua!\"\n\n\"Joutavia!... Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan.\"\n\n\"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää\npeitelkö mitään.\"\n\n\"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään.\"\n\n\"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä\nyli-intendentti?\"\n\n\"Niin kauan kuin haluatte.\"\n\n\"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan\nhänen majesteettinsa mieleen?\"\n\n\"Eipä erikoinen!\"\n\n\"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan.\"\n\n\"Niin kyllä luulen.\"\n\n\"Se on ihan luonnotonta.\"\n\n\"Niinkin sanottaneen.\"\n\n\"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta\nkaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä\nrukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan\nsuosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä.\"\n\n\"Kuningas on _nyt_ kyllä kiintynyt minuun\", sanoi Aramis.\n\n\"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kenties yhteinen salaisuus?\"\n\n\"Salaisuus, niin.\"\n\n\"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?\"\n\n\"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti,\nmonseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää\nRanskan kuninkaan harrastukset uusille urille.\"\n\n\"Ah!\" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina\nkarttaa utelua.\n\n\"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä\", jatkoi Aramis;\n\"voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä.\"\n\n\"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä\nosalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt\nteiltä avomielisyyttä niin pitkälle.\"\n\nAramis kokosi ajatuksiaan.\n\n\"Älkää puhukokaan\", huudahti Fouquet. \"Voitte vielä pitää sen\ntallessanne.\"\n\n\"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?\" aloitti kuitenkin piispa, katse\nluotuna alas.\n\n\"Kuten eilispäivän.\"\n\n\"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?\"\n\n\"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen\npoika.\"\n\n\"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä\npoika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka.\"\n\n\"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään\nerityistä?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"No, siitä salaisuuteni alkaa.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset.\"\n\nFouquet kohotti päätänsä.\n\n\"Ja toinen on kuollut?\" hän sanoi.\n\n\"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä\nylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin\nluontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten\nveljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen\nheistä.\"\n\n\"Toimitti tieltä, sanotte?\"\n\n\"Malttakaahan... Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja\nte olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä...\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"On minun ystäväni.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se\nprinssipoloinen tekee?\"\n\n\"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt.\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi\nnimitettyyn linnoitukseen.\"\n\n\"Onko mahdollista!\" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. \"Toinen\noli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin.\"\n\n\"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?\"\n\n\"Itävallan Anna tietää kaikki.\"\n\n\"Entä Ludvig?\"\n\n\"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään.\"\n\n\"Sepä hyvä!\" äännähti Fouquet.\n\nTämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen\nsilmäyksen puhujaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät\", virkkoi Fouquet.\n\n\"Sanoin siis\", jatkoi Aramis, \"että tuo prinssiparka oli ihmisistä\nonnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti\ntulla hänen avukseen.\"\n\n\"Haa, kuinka?\"\n\n\"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas... käsitättehän,\nminkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi.\"\n\n\"En .. miksi?\"\n\n\"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä\nlaillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Varmasti?\"\n\n\"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa\nruumiissa.\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa\ntämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä\nmolemmilla on samat oikeudet?\"\n\n\"Se on selvää... Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!\"\n\n\"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!\"\n\n\"Oh, maltan toki kuunnella.\"\n\n\"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, -- tuen, jos pidätte\nsen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla,\nvallananastajalla... olettehan kai tässä minun kannallani --\nvallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista\nnauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet\nkäytettävänä?\"\n\n\"Vallananastus on oikea sana.\"\n\n\"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi\nministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli\nurhea mies.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", huudahti Fouquet. \"Minä ymmärrän: te olette luottanut\nsiihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle\nveljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan\nkannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!\"\n\n\"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa\", sanoi Aramis\njärkkymättömänä.\n\n\"Minä olen ääneti.\"\n\n\"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan\nministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti\nkuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin\nuhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin.\nMutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra\nFouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen\nvaltiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen\njulki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta\ntallettamaan sitä sydämessään.\"\n\n\"Älkää menkö pitemmälle\", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten\nkuohuttamana; \"nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa\nkuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut\nhäntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut\nsalaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n\ntäytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä\nväliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte\nkuningasta siten vallassanne, aivan niin!\"\n\n\"Te ette oivalla laisinkaan\", vakuutti Aramis, \"ja taaskin katkaisitte\nsuotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te\ntuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä\nmuistianne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?\"\n\n\"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, -- talttumattoman\nvihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?\"\n\n\"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään.\nMitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä\nvielä tällä hetkellä olisin elossa?\"\n\n\"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan\nluona.\"\n\n\"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta\nsuukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen\nluolaan. Puhukaamme järkevästi, _mordioux_!\"\n\nJa tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen\nitseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä\nvaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan\nVannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.\n\n\"Ja toisekseen\", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään\nmielenkuohunsa, \"olisinko minä se mies, mikä olen, -- olisinko\ntodellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin\nteidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle?\nTällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen\nrakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää\nteidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa -- hohoi,\nomin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!\"\n\n\"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?\"\n\n\"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates\nkahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta.\"\n\n\"Mitä siis olette tehnyt?\"\n\n\"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin\nherättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan\nkuunnella minua?\"\n\n\"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä.\"\n\nAramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja\nhiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet\nyltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.\n\n\"Olen unohtanut mainita teille\", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin\njännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, \"olen unohtanut\nmerkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt\nheidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät\neroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei\nsiihen pystyisi.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Fouquet.\n\n\"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!\"\n\n\"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?\"\n\n\"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin,\nsillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys\nveljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi\nvaltaistuimelle, ei Ranska -- paitsi kenties historiansa alkupuolella\n-- olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan\njalomman valtiaan ohjattavana.\"\n\nFouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi\npainua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.\n\n\"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden,\nmonseigneur\", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, \"jälkimmäinen ei\ntunne Colbertia.\"\n\nFouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei\nollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.\n\n\"Minä ymmärrän\", hän virkkoi, \"te ehdotatte minulle salaliittoa.\"\n\n\"Siihen suuntaan.\"\n\n\"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän\nkeskustelun alussa sanoittekin.\"\n\n\"Ja yli-intendenttien, -- niin, monseigneur.\"\n\n\"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina\nolevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää\nMorfeus-salissa?\"\n\nAramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.\n\n\"Olettakaamme niin!\" myönsi hän.\n\n\"Mutta\", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, \"te ette ole\ntullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko\nvaltakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu,\njonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi\ntilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi\nmyrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla\ntiloilla.\"\n\nAramis hymyili yhä.\n\n\"Ottakaa huomioon\", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta\nhengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun\nsuunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti\nhavaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, \"ottakaa toki\nhuomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto,\npapisto ja kolmas sääty, -- syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas,\nhäväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa,\ntoimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava\nelinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja\nettä kaikesta tästä suoriuduttuamme, -- jos sellaiseen loppuun\nmitenkään edes pääsisimme...\"\n\n\"En käsitä teitä\", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. \"Tuossa\npuheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa.\"\n\n\"Mitä!\" äännähti yli-intendentti ihmeissään; \"ettekö syvenny\nkäytännölliseen puoleen, -- teidänlaisenne mies? Rajoitutteko\nvaltiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta\ntoimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa\ntätä?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista\nylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, \"miten Jumala menettelee\nasettaakseen kuninkaan sijalle toisen?\"\n\n\"Jumala!\" huudahti Fouquet; \"Jumala antaa määräyksen välittäjälleen,\njoka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen\ntyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas,\nherra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne...?\"\n\n\"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli\nmaalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin\näärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa\npäätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että\nJumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa,\nryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön.\"\n\n\"Mitä tarkoitattekaan?\"\n\n\"Minä tarkoitan, hyvä ystävä\", vastasi Aramis jälleenkin korostaen\nviime sanaa samaan tapaan kuin äsken, \"minä tarkoitan, että jos vangin\nvaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä\ntai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä\ntodistamaan.\"\n\n\"Mitä nyt?\" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki\nohimoitansa. \"Sanotte...?\"\n\n\"Käykää kuninkaan kamariin\", jatkoi Aramis levollisesti, \"vaikka\ntiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta\nhavainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella.\"\n\n\"Mutta kuningas...?\" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.\n\n\"Mikä kuningas?\" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan;\n\"vihaajanneko vai suosijanne?\"\n\n\"E-eilinen...?\"\n\n\"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman\nkopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt.\"\n\n\"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Te?\"\n\n\"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen\nviime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä\nluule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään\nvalveuta.\"\n\nFouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena\nja puristi päätänsä kouristunein käsin.\n\n\"Te olette tehnyt tuon?\" sopersi hän.\n\n\"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?\"\n\n\"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?\"\n\n\"Tehty se on.\"\n\n\"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?\"\n\n\"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu\nsellaista kaappausta varten?\"\n\n\"Ja tuo tapahtui...?\"\n\n\"Viime yönä.\"\n\n\"Nyt yöllä?\"\n\n\"Kello kahdentoista ja yhden välillä.\"\n\nFouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta\npidätti itsensä.\n\n\"Vauxissa! Minun luonani!...\" sanoi hän tukahtuneella äänellä.\n\n\"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi\nsitä teiltä enää riistää.\"\n\n\"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!\"\n\n\"Rikoksen!\" äännähti Aramis hämmästyen.\n\n\"Katalan rikoksen!\" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. \"Tihutyön,\njoka on salamurhaa kurjempi, -- mustan petoksen, joka ainiaaksi\nhäpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!\"\n\n\"Tehän houritte, monsieur\", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään\nvärähteli nyt rauhattomuutta; \"puhutte liian kovaa: varokaa!\"\n\n\"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee.\"\n\n\"Herra Fouquet, varokaa!\"\n\nFouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"te olette häväissyt minut panemalla toimeen\ntuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta\nnukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!\"\n\n\"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne\nhukkaa! Unohdatteko sen?\"\n\n\"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!\"\n\nAramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.\n\n\"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?\" virkahti hän.\n\n\"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa.\"\n\n\"Hullu!\"\n\n\"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne.\"\n\n\"Hullu!\"\n\n\"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii\nhäpeänsä täyttyä.\"\n\nJa Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli\nlaskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä\nilmassa.\n\nAramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin\nasetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän\nheitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja\nlähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.\n\n\"Monsieur\", hän lausui, \"minulle olisi suloista kuolla tähän,\nsäästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään\nystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman.\"\n\nAramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.\n\n\"Ette vastaa mitään?\"\n\nAramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen\nsilmissään.\n\n\"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur\" pyysi hän. \"On\nvain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa\npelastaa teidän henkenne.\"\n\n\"Niin\", vastasi Fouquet, \"te olette saattanut toimia minun hyväkseni,\nmutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä\ntuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta.\"\n\nAramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.\n\n\"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan\", jatkoi\nFouquet majesteettisesti; \"teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin\nsitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi.\"\n\n\"Mutta teidät perii\", ennusti Aramis kumealla äänellä; \"teidät perii,\nteidät perii!\"\n\n\"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää.\nTeidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä\ntuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta.\"\n\n\"Neljä tuntia?\" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.\n\n\"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa.\nSaatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti\nlähettää teitä tavoittamaan.\"\n\n\"Neljä tuntia!\" toisti Aramis ärjähtäen.\n\n\"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse\nBelle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne.\"\n\n\"Aah!\" jupisi Aramis.\n\n\"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan\nkuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan\nkuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne.\"\n\n\"Kiitos!\" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.\n\n\"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin\nrientäisimme -- te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani.\"\n\nAramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli\npunaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin\nkurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten\nsuunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän\navasi Aramikselle sylinsä.\n\n\"Minulla ei ollut asetta\", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan\nnäköisenä kuin Didon[30] varjo.\n\nFouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja\nperäytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen\nviimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin\npirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.\n\nJa molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat\nsisäpihalle.\n\nFouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden\nportaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi\npitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia\nliikkeelle pääpihan kiveykseltä.\n\n-- Lähteäkö yksin? -- tuumi Aramis; -- ilmoittaako prinssille?... Haa,\nkadotus!... Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?... Lähteäkö hänen\nkanssaan?... Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?... Sota...\nhellittämätön kansalaissota?... Voi, ilman apukeinoja... mahdotonta!...\nMitä hän tehnee ilman minua?... Oh, kukistuu kuten minkin... Mutta ken\ntietää?... Täyttyköön sallimus!... Hän oli tuomittu, jääköön\nsilleen!... Jumala!... Paholainen!... Sinä ihmisen neronhengeksi\nsanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston\ntuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet\npuuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä\nmurrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima...\njonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes\nsitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!... Hukassa!...\nMinä olen hukassa!... Mitä tehdä?... Mennäkö Belle-Islelle?... Niin. Ja\nPortos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties\njoutuu kärsimään!... Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen\ntuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun\nkohtaloani, ei auta muu.\n\nJa Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli\nhätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.\n\nVastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis\noli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.\n\nAramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä\njättiläisen olalle.\n\n\"Hei, Portos, hei\", varoitteli hän.\n\nPortos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.\n\n\"Me lähdemme\", ilmoitti Aramis.\n\n\"Ah!\" äännähti Portos.\n\n\"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan\nkiitäneet.\"\n\n\"Ah!\" toisti Portos.\n\n\"Pukeudu, veikkonen.\"\n\nJa hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan\nja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.\n\nD'Artagnan silmäili heitä ovelta.\n\nAramis hätkähti.\n\n\"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?\" ihmetteli\nmuskettisoturi.\n\n\"Sht!\" kuiskasi Portos.\n\n\"Lähdemme kuninkaan asialle\", lisäsi piispa.\n\n\"Kylläpä teidän kelpaa!\" sanoi muskettisoturi.\n\n\"Puh!\" vastasi Portos; \"minä olen väsyksissä, -- olisin mieluummin\nvielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa...\"\n\n\"Näitkö herra Fouquetia?\" kysyi Aramis d'Artagnanilta.\n\n\"Juurikään, -- vaunuissaan.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi sinulle?\"\n\n\"Näkemiin!\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään\nmitään teikäläisten tultua suosioon!\"\n\n\"Kuulehan\", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, \"sinun hyvä aikasi\non palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään.\"\n\n\"Vielä mitä!\"\n\n\"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää\nasemaasi.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?\"\n\n\"Ka, kyllä vainkin!\"\n\n\"No, Portos, oletko valmis? Mennään!\"\n\n\"Mennään, mennään!\"\n\n\"Ja syleilkäämme d'Artagnania.\"\n\n\"Totisesti!\"\n\n\"Ratsut?\"\n\n\"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?\" tarjosi\nd'Artagnan.\n\n\"Minulla on tallissa omia\", sanoi Portos.\n\n\"Hyvästi! Hyvästi!\"\n\nPakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina;\ntämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan,\nkunnes he hävisivät näkyvistä.\n\n-- Jokaisessa muussa tilaisuudessa, -- ajatteli gascognelainen, --\nluulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on\npolitiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän\ntoimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat\nhommani.\n\nJa hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.\n\n\n\n\n228.\n\nMiten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.\n\n\nFouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä\nkauhistutti kuulemaansa miettiessään.\n\n-- Mitä olivatkaan, -- ajatteli hän, -- nuoruudessaan nuo ihmeelliset\nmiehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia\nsuunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?\n\nVäliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli\nkertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle\nviritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä\nkohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn\nkuninkaan toveriksi?\n\nTässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia\nsuljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille\nsotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.\n\n-- Tällä tavoin, -- tuumi Fouquet, -- vangittuna tai vangitsematta olen\ntehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset\nsaapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole\nvielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua\nkohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.\n\nNäin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli\najanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.\n\nMitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli\nFouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän\ntodisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.\n\nPyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan\neräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille.\nKuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.\n\nVaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa,\nodotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän\nnäköisenä.\n\n\"No\", kysyi Fouquet kärsimättömänä, \"mitä majuri sanoi?\"\n\n\"Ka, _herraseni_\", vastasi soturi, \"majuri nauroi minulle vasten\nnaamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet\nPariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan.\"\n\n\"_Mordieu_, te olette houkkioita kaikkityyni!\" huudahti ministeri\nhypäten ulos vaunuistaan.\n\nJa ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta\nsisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.\n\nFouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin\npäästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:\n\n\"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!\"\n\nVahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja\nvikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi\npeitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen\nhartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa\nlöylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti\nliikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.\n\nNäistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:\n\n\"Monseigneur!... Voi, monseigneur!... Pysähtykää te muut!\"\n\nJa hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan\ntoveriensa puolesta.\n\nFouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta\nohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.\n\nHän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut\nmelun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston\netunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia\nvastaan.\n\nBaisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti\nkädessään.\n\n\"Ah, monseigneur!\" änkytti hän. \"Anteeksi, anteeksi!...\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi yli-intendentti palavissaan, \"minä onnittelen\nteitä; täällä on erinomainen komento.\"\n\nBaisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan\nvihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja\nkutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat\nselkäänsä.\n\n\"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle\", virkkoi hän, \"viisikymmentä\nupseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä\nkuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux.\"\n\nJa yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä\nhallintorakennukseen.\n\nBaisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella\nkäynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi\nhyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja\nkäskevin katsein sanoi:\n\n\"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut\nosalliseksi?\"\n\n-- Kas niin! -- ajatteli Baisemeaux, -- Sitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"Mitä rikosta, monseigneur?\"\n\n\"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla\nneljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika\nkiihoittua. Viekää minut heti vangin luo.\"\n\n\"Minkä vangin?\" virkkoi Baisemeaux väristen.\n\n\"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos\nte tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät\nperisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne.\"\n\n\"Minä pyydän, monseigneur...\"\n\n\"Hyvä on. Viekää minut vangin luo.\"\n\n\"Marchialin luo?\"\n\n\"Kuka se Marchiali on?\"\n\n\"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain.\"\n\n\"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?\" kysyi yli-intendentti, jonka\nvarmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.\n\n\"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin.\"\n\nFouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä\nihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta\nvilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten\nsaattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?\n\n\"Hän on siis\", virkkoi Fouquet kuvernöörille, \"sama vanki, jonka herra\nd'Herblay vei täältä toispäivänä?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Ja toi takaisin tänä aamuna?\" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen\nheti Aramiksen suunnitelman koneiston.\n\n\"Niin on asia, monseigneur.\"\n\n\"Ja hänen nimensä on Marchiali?\"\n\n\"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois,\nsitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa.\"\n\n\"Mitä hän siis tekee?\"\n\n\"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on\nsellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko\nBastiljin.\"\n\n\"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä\", sanoi Fouquet.\n\n\"Ah, sepä hyvä!\"\n\n\"Viekää minut hänen koppiinsa.\"\n\n\"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen...\"\n\n\"Minkä määräyksen?\"\n\n\"Kuninkaan käskyn.\"\n\n\"Malttakaas, kyhään sen heti.\"\n\n\"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus.\"\n\nFouquet näytti taaskin ärtyneeltä.\n\n\"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä\", virkkoi\nhän, \"niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin.\"\n\nBaisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.\n\n\"Hm\", äännähti Fouquet, \"Seldon ei ole Marchiali.\"\n\n\"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä.\"\n\n\"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne\ntakaisin.\"\n\n\"Minä en sitä sanonut.\"\n\n\"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani.\"\n\n\"Se oli sitten kieleni lipsahdus.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea.\"\n\n\"Uskallatteko sitä väittää?\"\n\n\"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle\nmääräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin.\"\n\n\"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista.\"\n\n\"Se olisi minulle todistettava, monseigneur.\"\n\n\"Sallitteko minun nähdä hänet?\"\n\n\"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen\nhyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista\nmääräystä.\"\n\n\"Pääsihän herra d'Herblay.\"\n\n\"Se olisi todistettava, monseigneur.\"\n\n\"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne.\"\n\n\"Tosiasiat puhuvat.\"\n\n\"Herra d'Herblay on kukistettu.\"\n\n\"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!\"\n\n\"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt.\"\n\n\"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän\nvelvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette\nsisälle.\"\n\n\"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte\nminun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen.\"\n\n\"Antakaa se nyt, monseigneur.\"\n\n\"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine\nupseereinenne.\"\n\n\"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa\nhuomataksenne\", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, \"että me tottelemme\nvain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen\nherra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon\npahaa, viattomalle.\".\n\n\"Se on totta\", huudahti Fouquet raivoissaan, \"se on totta! No, herra\nBaisemeaux\", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi,\n\"tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota\nvankia?\"\n\n\"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä\nvapisen, olen pyörtymäisilläni.\"\n\n\"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan\ntänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!\"\n\n\"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin\nväestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!\"\n\n\"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!\"\n\n\"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan\", lisäsi Fouquet tyyneksi\npidättyen. \"Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen\nminuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin\nhulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!\"\n\nBaisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei\nvastannut mitään.\n\nTämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja\nkirjoitti:\n\n    'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon\n    kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa\n    Bastiljia vastaan.'\n\nBaisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:\n\n    'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille\n    ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä\n    marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan...'\n\nBaisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:\n\n    'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle\n    Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa,\n    rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin\n    kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja\n    majesteettirikoksesta...'\n\n\"Pysähtykää, monseigneur\", huudahti Baisemeaux. \"En tästä ymmärrä\nkerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi\npeliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria\nonnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö\nväärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena.\nMenkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin.\"\n\nFouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä,\nkuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.\n\n\"Tämäpä kauhea aamu!\" päivitteli hän. \"Tällainen häpeä!\"\n\n\"Astukaa nopeasti!\" hoputti Fouquet.\n\nBaisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän\npelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.\n\n\"Heittäkää jo lapsellisuutenne!\" sanoi hän äkäisesti. \"Jättäkää mies\ntänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa\nolla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ah!\" huudahti Baisemeaux epäröiden.\n\n\"Vieläkö nyt!\" tiuskaisi Fouquet. \"No, kieltäytykää vain, niin lähden\nBastiljista tuodakseni toisen viestin.\"\n\nBaisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään\nministerin kanssa tornin portaille.\n\nMikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli\nalussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja\nkamaliksi sadatuksiksi.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Siellä on teidän Marchialinne\", selitti kuvernööri, \"sillä tavalla\nmielipuolet mekastavat!\"\n\nHän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia\nvihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.\n\nTätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi\nkuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun\nBaisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi\nmurskata hänen kallonsa.\n\n\"Kah\", esteli hän, \"herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut\ntästä!\"\n\n\"No, avaimet tänne vain!\" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään.\n\"Mikä on sen oven avain, jota etsin?\"\n\n\"Tämä.\"\n\nKammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti\nporraskäytävää.\n\n\"Vetäytykää pois!\" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.\n\n\"En parempaa pyydäkään\", jupisi tämä. \"Siinä on kaksi raivohullua\njoutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen.\"\n\n\"Lähtekää\", toisti Fouquet. \"Jos astutte jalallanne tähän\nporraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte\nBastiljin kurjimman vangin sijalle.\"\n\n\"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!\" murisi Baisemeaux\nhoippuessaan pois.\n\nVangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan\nsiitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle,\nFouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.\n\nTällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:\n\n\"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!\"\n\nToisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi\netsiä kimpusta.\n\nSillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui\ntäyttä kurkkua:\n\n\"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen\nkuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!\"\n\nTämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät\nhirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti\nmuurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat\nolivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.\n\n\"Kuolema Fouquetille!\" ulvoi hän. \"Kuolema konnalle!\"\n\nOvi avautui.\n\n\n\n\n229.\n\nKuninkaan kiitollisuus.\n\n\nNuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät\näkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.\n\n\"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?\" kysyi kuningas tuntiessaan\nFouquetin.\n\n\"Kuningas tuossa tilassa?\" kuiskasi ministeri.\n\nTosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan\nulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen\npukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä\nhikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista\nkäsivarsistaan.\n\nVillinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin\nyhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn\nkuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi\navoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.\n\nLudvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.\n\n\"Oi\", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, \"ettekö tunne uskollisinta\nystäväänne?\"\n\n\"Ystävä, tekö?\" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä\nkostoa janoten.\n\n\"Kunnioittava palvelija\", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.\n\nKuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen\npolviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.\n\n\"Kuninkaani, lapsukaiseni\", pahoitteli hän, \"teidän on täytynyt\nhirveästi kärsiä!\"\n\nTilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig\nitseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta\nraivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.\n\nFouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että\nkuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden\ntodistajaksi osumista.\n\n\"Tulkaa, sire, te olette vapaa\", sanoi hän.\n\n\"Vapaa?\" toisti kuningas. \"Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne\ntehdä minulle väkivaltaa?\"\n\n\"Ette suinkaan usko\", huudahti Fouquet loukkaantuneena, \"ette suinkaan\nusko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?\"\n\nJa nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen,\njonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.\n\nKertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun\nFouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä\npaljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva\ntärkeä salaisuus.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, \"tuo kaksoissynnytys on\nvalhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty.\"\n\n\"Sire!\"\n\n\"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja\npääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?\"\n\n\"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte\", vastasi Fouquet.\n\"Veljenne syntymä...\"\n\n\"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä\nhyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin\nkuvernööristä alkaen.\"\n\n\"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on\nharhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä.\"\n\n\"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!\"\n\n\"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne\nnäköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät\", väitti Fouquet.\n\n\"Järjettömyyttä!\"\n\n\"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan\nministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita,\ntäytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä.\"\n\n\"Tosiaan\", jupisi kuningas; \"missä ne henkilöt sitten ovat?\"\n\n\"Vauxissa tietenkin.\"\n\n\"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?\"\n\n\"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen\nvelvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä\nodotan.\"\n\nLudvig mietti hetkisen.\n\n\"Kootkaamme joukkoja Pariisissa\", sanoi hän.\n\n\"Siitä on määräykset jo annettu\", vastasi Fouquet.\n\n\"Oletteko antanut määräyksiä?\" huudahti kuningas.\n\n\"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä\njohdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan.\"\n\nVastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi,\nettä oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt\nministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.\n\n\"Ja näillä joukoilla\", jatkoi kuningas, \"menemme piirittämään teidän\ntalossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja\nvarustaneet asemaansa.\"\n\n\"Se hämmästyttäisi minua\", vastasi Fouquet.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko\nhanke näyttää minusta rauenneen.\"\n\n\"Oletteko paljastanut valeprinssin?\"\n\n\"En, en ole nähnyt häntä.\"\n\n\"Kenet sitten?\"\n\n\"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale,\njoka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen.\"\n\n\"Ehdottomasti!\"\n\n\"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa.\"\n\n\"Teidän ystävänne?\"\n\n\"Hän _oli_ ystäväni, sire\", vastasi Fouquet ylevästi.\n\n\"Se on teille onnetonta\", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.\n\n\"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun\nhänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire.\"\n\n\"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta.\"\n\n\"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin.\"\n\n\"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!\" vastasi kuningas\nsuuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa\nkatkeruuden. \"No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti\nkasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija\nsaattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän\nuhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?\"\n\n\"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen\nmuskettisoturi.\"\n\n\"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa\", huudahti\nkuningas viime nimen lausuttuaan, \"älkäämme unohtako salaliittolaisten\nja herra de Bragelonnen suhdetta!\"\n\n\"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan\nkunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan.\"\n\n\"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle\nsyylliset?\"\n\n\"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?\" kysyi Fouquet.\n\n\"Tarkoitan\", vastasi kuningas, \"että kun saavumme sotavoimin Vauxin\nlinnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään\nei säästy sikiämään. Eikö niin?\"\n\n\"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?\" huudahti Fouquet.\n\n\"Viimeiseen mieheen!\"\n\n\"Oi, sire!\"\n\n\"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet\", sanoi kuningas\nkorskeasti. \"En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha\noli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on\nparlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on\nmestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!\"\n\nFouquet kalpeni.\n\n\"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne\", virkkoi hän, \"että\nkaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää\nvaltaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen\nnimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi.\"\n\n\"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur.\"\n\n\"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!\"\n\n\"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?\" huudahti kuningas\nraivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. \"Tuo\nkaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen\nherra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä\nvälttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän\nloukkauksensa kostamisen.\"\n\n\"Kuolemalla rankaisemisen?\"\n\n\"Niin, kuolemalla, monsieur.\"\n\n\"Sire\", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa\nollut päänsä kohosi ylpeänä, \"teidän majesteettinne katkaisuttakoon\npään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja\nkysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on\nhyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes\nkruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja\nminä pyydän sitä.\"\n\n\"Puhukaa\", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä.\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta.\"\n\n\"Murhamiesteni?\"\n\n\"Kahden kapinoitsijan vain, sire.\"\n\n\"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne.\"\n\n\"Ystävilleni!\" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.\n\n\"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa\nrangaistusta syyllisille.\"\n\n\"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen\ntoimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne.\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää\nsalamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän\nmajesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi\npäättynyt siihen.\"\n\nKuningas säpsähti.\n\n\"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella\", jatkoi Fouquet, \"olisivat\nLudvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi\nvapauttanut herra d'Herblayn.\"\n\nKuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.\n\n\"Jos herra d'Herblay\", pitkitti yli-intendentti, \"olisi ollut\nsalamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut\nkertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä\nolisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin\ntuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa.\nHerra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin\nkuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi\nolisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa,\nrankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon\nantanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!\"\n\nSensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen\nesitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen\nhillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt\nkäsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa.\nJokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen\nhankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n\nmuutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa,\nja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:\n\n\"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille\narmoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!\"\n\n\"Minä en käsitä teitä, sire.\"\n\n\"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?\"\n\n\"Bastiljissa, sire.\"\n\n\"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?\"\n\n\"Se on totta, sire.\"\n\n\"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?\"\n\n\"Varmasti ei.\"\n\n\"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli\nBastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät\ntarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä\npalkittavina.\"\n\n\"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä\",\nvastasi Fouquet kuivasti. \"Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra\nd'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos\nolisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun\nsuinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät\ntäältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän\nmajesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä\nalamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen.\"\n\nLudvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin\nportit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen\navautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli\nsuuttumustaan.\n\n\"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!\"\nselitti hän. \"Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan\nteille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset\neivät ansaitse mitään armahdusta.\"\n\nFouquet ei vastannut.\n\n\"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin\", jatkoi kuningas, \"sillä minä\nolen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te\nasetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, --\nkoska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista.\"\n\n\"Olin tosiaankin väärässä\", myönsi Fouquet. \"Niin, näytti siltä, että\ntahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän\nmajesteetiltanne anteeksi.\"\n\n\"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet\", virkkoi kuningas, ja hymy\nkirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat\neilisestä saakka synkistäneet.\n\n\"Minulla on armahdukseni\", jatkoi ministeri itsepäisesti; \"mutta herrat\nd'Herblay ja du Vallon...?\"\n\n\"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän\", vastasi\nkuningas taipumattomana. \"Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä\nenää puhu.\"\n\n\"Teidän majesteettianne totellaan.\"\n\n\"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?\"\n\n\"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta.\"\n\n\"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?\"\n\n\"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" huudahti kuningas kummastuneena.\n\n\"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini.\nHerra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä\nen voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut\njättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle\nalttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse.\"\n\n\"No, mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän\ntunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa\nlähettää heidän jälkeensä.\"\n\n\"Olkoon!\" jupisi kuningas. \"Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun\npikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin\netumatkasta huolimatta.\"\n\n\"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut\nhenkensä. Hän jää elämään.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän\nmuskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä\nolen luvannut hänelle turvapaikan.\"\n\n\"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle.\"\n\n\"En ystävieni vangituttamista varten.\"\n\n\"Siis otatte sen minulta takaisin?\"\n\n\"Siihen kylläkin, sire.\"\n\n\"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä.\"\n\n\"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire\", vastasi\nFouquet jämeästi. \"Belle-Isleä on mahdoton valloittaa.\"\n\nKuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään.\nFouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka\nväistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan\nkatseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.\n\n\"Lähdemmekö Vauxin linnaan?\" virkahti hän sitten.\n\n\"Olen teidän majesteettinne käskettävänä\", vastasi Fouquet> kumartaen\nsyvään; \"mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa\nmuuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä.\"\n\n\"Me ajamme Louvren kautta\", sanoi Ludvig. \"Lähtekäämme.\"\n\nJa he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka\ntaaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä\nhiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi\nhänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: \"_Nähty ja\nhyväksytty_, LUDVIG.\" -- ja sen mielettömyyden Baisemeaux --\nkykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen -- otti vastaan\nsankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.\n\n\n\n\n230.\n\nValekuningas.\n\n\nSillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.\n\nFilip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31]\npäästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään\nkuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta\nhuolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta\nprinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi\nhuimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta\nvarjelusta ja ohjauksesta.\n\nToinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa,\nsyyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut\nsaada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä\nhänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.\n\nFilip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui\näänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei\nliikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli\nkuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.\n\nTäysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten\nvierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen\ntiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota\nMonsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin\nseuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä\nvärisytti tuntiessaan äitinsä.\n\nNämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot\npuhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka\noli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä\nkaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen\nlupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi\nhänen vanhuudessaan.\n\nHän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut\nmitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana\nkohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän\nmajesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle\nriitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.\n\nHän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli,\nkumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle,\njonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä\nkylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan\nhuojentavana enteenä.\n\n-- Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, -- ajatteli hän, -- olla\ntuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle\nkylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja\njoka minulle on velvollisuutena.\n\nAinoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen\nsydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne\nlujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä.\nOnneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.\n\nSitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä\nvastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan\nkuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja\nkorulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä\nimarruksia ja valtioviisasta viekkautta.\n\n\"No, poikani\", virkkoi hän, \"oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne\nyli-intendenttiin?\"\n\n\"Saint-Aignan\", kehoitti Filip, \"menkäähän tiedustamaan kuningattaren\nvointia.\"\n\nNämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja\nheikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä\nkorvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.\n\nDe Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:\n\n\"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan\npahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää.\"\n\n\"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa.\"\n\n\"Sire\", huomautti Henriette, \"minä olen aina pitänyt herra Fouquetista.\nHänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies.\"\n\n\"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele\", lisäsi Monsieur, \"ja\nmaksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi\nsattunut.\"\n\n\"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa\nkannalta\", sanoi vanha kuningatar. \"Kukaan ei katso valtakunnan etua.\nTosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon.\"\n\n\"Kah, äitiseni\", vastasi Filip hiljemmin, \"asetutteko tekin herra\nColbertin kilveksi?\"\n\n\"Miten niin?\" ihmetteli vanha kuningatar.\n\n\"Sitä vain\", vastasi Filip, \"että kuulen teidän puhuvan niinkuin\nhaastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse.\"\n\nTämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa\nyhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.\n\n\"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta\", virkkoi hän, \"ja millä\ntuulella tänään olettekaan minua kohtaan?\"\n\nFilip jatkoi:\n\n\"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö\nrouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?\"\n\n\"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla\", vastasi vanha\nkuningatar, \"että luulen kuulevani isänne puhuvan.\"\n\n\"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa\", sanoi\nprinssi. \"Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua\nmuinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan\nkerjuun varjolla, niin...\"\n\n\"Niin?\" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.\n\n\"Niin silloin\", vastasi nuori mies päättäväisesti, \"karkoitan rouva de\nChevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja\njuonien punojat.\"\n\nHän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän\ntahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat\nyrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa,\naiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.\n\nItävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat\nsilmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa\ntoiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä\nkuningasta.\n\n\"Sire\", jupisi leskikuningatar, \"te kohtelette julmasti äitiänne.\"\n\n\"Missä suhteessa, madame?\" vastasi tämä. \"Minä puhun ainoastaan rouva\nde Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani\nja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille,\nettä rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän\non kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään\nsalaisuuden...\"\n\n\"Salaisuuden?\" huudahti Itävallan Anna.\n\n\"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se\non valetta\", lisäsi Filip. \"Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet\ntiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin\njuoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden\nherra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät\nriitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän\ntunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia\nlähteitä... Onko se totta, madame?\"\n\n\"Te tiedätte kaikki, sire\", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin\närtyneenä.\n\n\"Näin ollen\", pitkitti Filip, \"on minulla kylläkin syytä pahastukseen\ntuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä\ntoisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on\nsallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt\nlaupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa\nJumalan suunnitelmien vastustamiseen.\"\n\nFilipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt\nleskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui\näidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän\nsydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan\nsisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista\nkärsimyksistä.\n\nFilip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten\nhän jatkoi tavallaan hilpeästi:\n\n\"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia.\"\n\nJa hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka\nviipyminen alkoi häntä painostaa.\n\nLeskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.\n\n\"Viipykää, äitini\", virkkoi prinssi; \"tahdon sovittaa teidät herra\nFouquetin kanssa.\"\n\n\"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen\ntuhlaavaisuuttaan.\"\n\n\"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät\npuolet.\"\n\n\"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?\" kysyi Henriette\nnähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää\nnuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la\nVallièrea tai kirjettä tältä.\n\n\"Sisareni\", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen\ntarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä,\n\"sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä\ntaitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja\nsulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!\"\n\nD'Artagnan ilmestyi esille.\n\n\"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?\"\n\n\"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on.\"\n\n\"Mutta, sire...\"\n\n\"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan.\"\n\nD'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli\nlähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian\nsen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.\n\n\"Sire\", vastasi hän, \"tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että\nherra d'Herblay kutsutaan tänne?\"\n\n\"En sano ehdottomasti\", vastasi Filip; \"en häntä niin kovin tarvitse.\nMutta jos hänet tavattaisiin...\"\n\n-- Oikein arvasin, -- päätteli d'Artagnan.\n\n\"Se Vannesin piispako?\" kysyi Itävallan Anna.\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Herra Fouquetin ystäviä?\"\n\n\"Niin, madame; entinen muskettisoturi.\"\n\nItävallan Anna punehtui.\n\n\"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon\nihmeitä.\"\n\nVanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti\nkeskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.\n\n\"Mikä tahansa valintanne onkin, sire\", hän virkkoi, \"pidän sitä\noivallisena.\"\n\nKaikki kumarsivat.\n\n\"Joudutte hänessä näkemään\", jatkoi Filip, \"herra de Richelieun\nsyvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta.\"\n\n\"Pääministerikö, sire?\" kysyi Monsieur peljästyneenä.\n\n\"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei\nole jo täällä!\" Hän kutsui: \"Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että\nminulla on hänelle puhuttavaa... Oh, teidän kuultenne, teidän\nkuultenne; älkää menkö pois.\"\n\nHerra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia\nkuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta\nhänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.\n\nSillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori\nkuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet,\nupseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja\ntavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen\ntoimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin\nvirheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä\nympäröivien mielessä.\n\nPiankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi.\nIhmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman\nonnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!\n\nFilip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä\nmerkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä\ntuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen\nkunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.\n\nKeskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä\nvaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä.\nNämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna\nkumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja\nespanjankielellä.\n\nFilip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta\nvastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi\nverhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen\nasemesta nousi.\n\n\"No, mitä? Vastatkaa\", kehoitti Itävallan Anna.\n\n\"Mitä melua se on?\" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.\n\nSamassa kuultiin äänen huutavan:\n\n\"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!\"\n\n\"Herra Fouquetin ääni?\" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä\nleskikuningatarta.\n\n\"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana\", lisäsi Filip.\n\nMutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä\nitseään.\n\nKaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli\ntulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.\n\nHirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja\nläsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.\n\nHarvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä\nomituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista\nnäytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.\n\nPuoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät\nleveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä\npehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin\nläsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan.\nKuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään\nyksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi\nauringon valaisema.\n\nNäin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä\nilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät\nFouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.\n\nLeskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän\nkiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta\nja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka\nvieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä\nlankonsa heijastuvan kuvastimesta, -- hyvinkin luonnollinen harhaluulo.\n\nMolemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina -- sillä me jätämme\nkuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen -- ja puristaen\nkätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja\nsyöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä,\nläähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan\nvihollisen niskaan.\n\nTuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa,\nkaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV\noli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun),\ntämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi\nleskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.\n\nHän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita\nkukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan\nmieluummin yliluonnollista, mahdotonta.\n\nLudvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään\nastuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän\nei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei\nmyöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi\nhimmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.\n\nFilipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen\nympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat\nsinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden\nvihanpurkausten edellä.\n\nMutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä,\nkun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet\najatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä\npuhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken\nosallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan\nvaltiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan\nryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.\n\nJa Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle;\nitsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon;\nsäilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen\nkompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä\nvallantavoittelijaan.\n\nKaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta.\nHänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän\nomantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, -- viisi vuosisataa, joiden\nkuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean\nmielenjärkytyksensä jälkeen.\n\nSelkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan,\nkatse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin\nylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän\nepäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja\nettä tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus,\njoka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille\nniin epäiltäväksi.\n\nMutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen\nesittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.\n\nÄkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi\nerään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten\nverhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin\nperäytymään vuodekomeroon asti.\n\nTätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi\nkuningattaren puoleen virkkaen:\n\n\"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt\nkuninkaastansa?\"\n\nItävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti,\nkykenemättä lausumaan sanaakaan.\n\n\"Äitini\", sanoi Filip tyynellä äänellä, \"ettekö tunne poikaanne?\"\n\nJa nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.\n\nItävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen\nsattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä\nkaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen\nheikon huokauksen.\n\nLudvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti\nd'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen\novenpieltä tuekseen.\n\n\"Tänne, muskettisoturi!\" käski hän. \"Tarkatkaa meidän kasvojamme ja\nsanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi.\"\n\nTämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään\ntottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää\nepäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n\"Monsieur, olette vankini!\"\n\nFilip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan,\nmissä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen\nkuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta\nentisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään.\nTämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa\npettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja\nkälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen\npäähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip\nlähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän\nliikuttuneella äänellä:\n\n\"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt\nminut näin onnettomaksi.\"\n\nD'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti\nnuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:\n\n\"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani\nolen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta.\"\n\n\"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?\"\n\n\"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur\", vastasi ääni heidän\ntakaansa, \"ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan\nkatkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä.\"\n\n\"Herra Fouquet!\" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur\", pyysi Fouquet polvilleen\nlangeten; \"mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani.\"\n\n\"Siinä\", hymähti Filip huoahtaen, \"kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne\nsaavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan,\nminä tulen.\"\n\nJuuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui\nColbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.\n\nLuettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.\n\n\"Mitä siinä on?\" kysyi prinssi.\n\n\"Lukekaa, monseigneur\", vastasi muskettisoturi.\n\nFilip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:\n\n    'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille.\n    Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki\n    kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'\n\n\"Se on paikallaan\", sanoi Filip alistuvasti, \"Olen valmis.\"\n\n\"Aramis oli oikeassa\", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, \"tämä on\nkuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin.\"\n\n\"Paremminkin!\" vastasi d'Artagnan. \"Häneltä puutumme vain minä ja te.\"\n\n\n\n\n231\n\nPortos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.\n\n\nKäyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat\nnopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.\n\nPortos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin\nmoiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti\nkannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa\nkupeisiin.\n\nTäten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen\nitsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää\njonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo\nrohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.\n\n\"Hst!\" vastasi tämä. \"Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu\njoutuisuudestamme.\"\n\nIkäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman\nropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee\naina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa _kylliksi_ niille, joilla ei\nole mitään, ja _liiemmälti_ niille, joilla on riittämiin.\n\n\"Nyt minusta tehdään herttua\", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen\nitsekseen.\n\n\"Se on mahdollista\", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan,\nPortoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.\n\nSillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä\nollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha,\npureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui\nvoitetun kirkkoruhtinaan mielessä.\n\nHänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta\nkamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken\nvaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen\nsyrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan\nkuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia\nja raateli niiden kyljet verille.\n\nPortoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus\nsai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat\nOrléansiin.\n\nKello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli,\nettä mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.\n\nOlisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan\npystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi\nvaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa\ntunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut\nehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä\ntavoittajistaan.\n\nAramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan\nviivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä\nkahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna\nponnistuksena, -- silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi\nsaavuttamaan kuninkaan vihollisia.\n\nPortoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi\nratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan\nkievarinvälin takana enää oli Blois.\n\nMutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin\nhätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.\n\nKirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa\noli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, -- häneltä, joka\nei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja\nseurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys\nsellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta\ntulleesta määräyksestä, -- määräyksestä, joka oli annettu pakenevan\nkuninkaantekijän pidättämiseksi.\n\nMutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen\ntai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi\nde la Fère asui niillä tienoin.\n\n\"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään\", sanoi hän.\n\"Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä\nystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä.\"\n\n\"Ketä läänitysherraa?\" kysyi kievarinisäntä.\n\n\"Kreivi de la Fèreä.\"\n\n\"Ooh\", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, \"hyvin arvossa\npidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle\nmieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki\nasemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Aramis pettyneenä.\n\n\"Mutta\", jatkoi kyytiaseman hoitaja, \"jos suvaitsette nousta pienille\nrattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean\nhevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa\nteidät kreivin luo.\"\n\n\"Siitä kelpaa maksaa louisdori\", virkahti Aramis.\n\n\"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan\nsuorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta\nkun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi\nsyytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään.\"\n\n\"Olkoon niinkuin tahdotte\", virkkoi Aramis, \"varsinkin niinkuin on\nmieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte\nécunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä\ntuumastanne.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.\n\nJa hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen.\nSillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli\nkeksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta,\nensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen\nja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan\nillallisen.\n\nKun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän\nerään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.\n\nPortos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän\nkorvaan:\n\n\"Minä ymmärrän.\"\n\n\"Ahaa!\" vastasi Aramis. \"Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?\"\n\n\"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen\nAtokselle.\"\n\n\"Pyh!\" hymähti Aramis.\n\n\"Älä sano mitään\", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla\npysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; \"älä sano mitään,\n-- minä arvailen.\"\n\n\"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!\"\n\nKellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa\nkuutamossa.\n\nTämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta\nAramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä\njotakin Portokselle, joka vastasi:\n\n\"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!\"\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti\nheidät lausuen:\n\n\"Messieurs, olette perillä.\"\n\nPortos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.\n\nTäällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat\nla Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.\n\nJos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä\nlohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää\nhäneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka\npulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.\n\nVamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa,\nsekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen\nlopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen\nuskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle\nihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.\n\nRaoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei\nkorvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja\najattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:\n\n\"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on\nsydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette\nsielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien\nkoettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle\nhänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen.\nSallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että\nuppoan siihen, kunnes henkeni turtuu.\"\n\n\"Raoul, Raoul!\"\n\n\"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise,\npuhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää\nrehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua\nnäkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi,\nirstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise\nkunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin\nRaoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!\"\n\nSilloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia\nvastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen\nrakkautensa tähden.\n\n\"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on\nkuningas\", virkkoi hän, \"ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise\nrakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas\narvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi\nnuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi.\"\n\nJa annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin\nhypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai\netsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana,\nvapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy\nhuulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee\nhyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain\nheikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.\n\nNäin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin\nvoimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa\nkanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan\nhän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka\nehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa\nlannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi\nkuninkaalle tulevan kunnioituksen.\n\nJa kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti\nmainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla\njotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, -- kun\nRaoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen\nyli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin\nkuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle\ntyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:\n\n\"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat\nmenettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat\nloistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja\npaina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien --\nmiesten, naisten ja kuninkaitten -- elää nykyisyydessä; me saamme elää\ntulevaisuuden mukaan vain Jumalalle.\"\n\nTällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston\npitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin\nruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen\nhuomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja\nkäytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.\n\n\n\n\n232.\n\nViimeiset jäähyväiset.\n\n\nRaoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan.\nAramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys\ntuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:\n\n\"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi.\"\n\n\"Ah!\" äännähti kreivi.\n\n\"Ainoastaan sen aikaa\", tokaisi Portos, \"että ehdin sinulle kertoa\nonneni.\"\n\n\"Hei\", riemuitsi Raoul.\n\nAtos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli\nnäyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten\nkanssa.\n\n\"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla\", kehoitti Raoul\nhymyillen.\n\n\"Kuningas tekee minusta herttuan\", supatti kunnon Portos\nsalamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, \"elinkautisen herttuan!\"\n\nMutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta\nkaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa\ntavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka\nsai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja\npyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden\nkesken hän virkkoi:\n\n\"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana.\"\n\n\"Murheen?\" huudahti kreivi. \"Voi, rakas veikkonen!\"\n\n\"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton\nkuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua\nepäilemättä etsitään.\"\n\n\"Sinua etsitään!... Salaliitto!... Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?\"\n\n\"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa.\"\n\n\"Mutta Portos... tuo herttuan arvonimi... mitä se merkitsee?\"\n\n\"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on\nhaavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani\nsalahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän\nhommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin\nsotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nJa Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille\nherttaisesti.\n\n\"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua\", jatkoi\nAramis.\n\nJa hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa\nuseasti kostuvan hiestä.\n\n\"Se oli suurenmoinen tuuma\", virkkoi hän sitten, \"mutta se oli suuri\nvirhe.\"\n\n\"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos.\"\n\n\"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani.\"\n\n\"Sano pois.\"\n\n\"Se oli rikos.\"\n\n\"Hengen asia, sen tiedän, -- majesteetinloukkaus!\"\n\n\"Portos, Portos-parka!\"\n\n\"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta.\"\n\n\"Herra Fouquet on rehti mies.\"\n\n\"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä\", myönsi\nAramis. \"Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja\njonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla\npysähdyttää pyörimisestään.\"\n\n\"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot\ntehdä?\"\n\n\"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että\ntuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei\nkoskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa\nkuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en\ntahdo.\"\n\n\"Mihin hänet viet?\"\n\n\"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten\nminulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla\non paljon suhteita...\"\n\n\"Sinäkö Englantiin?\"\n\n\"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän.\"\n\n\"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas\notattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa.\"\n\n\"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada\nsovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen\njälleen suosioon.\"\n\n\"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!\" virkkoi Atos\nvarovaisesti.\n\n\"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos.\"\n\nNäitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.\n\n\"Kiitos\", vastasi kreivi.\n\n\"Ja tästä puheen tullen\", sanoi Aramis, \"myöskin sinä olet tyytymätön;\nja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa\nesimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä... Vakuutan\nteille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota\nRanskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka\nmyöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti\nvangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan\nteille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle\nsekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen\ngrandi. Tahdotko?\"\n\n\"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta\njostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä\nkuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin\nkiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä\nmaailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain.\"\n\n\"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi...\"\n\n\"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle\nheikon ja sorretun puolesta.\"\n\n\"Se riittää minulle\", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. \"Ja\nanna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan\nkievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että\nherra de Beaufort matkustaa näillä seuduin.\"\n\n\"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään\nhuolta Portoksesta.\"\n\n\"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa\nsopivasti?\"\n\n\"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi,\nja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa,\ntukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin\nsankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa.\"\n\n\"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä\nilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään\nranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata\nvain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki\nriippuu lipusta, jonka kohotan.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä\nminun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on\npuolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman\nFouquetin allekirjoittamaa suostumusta.\"\n\n\"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja\nvoimakas.\"\n\nAramis hymyili.\n\n\"Suljen Portoksen suojaasi\", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä\nhellittämättömyydellä.\n\n\"Kohtalomme on yhteinen, kreivi\", vastasi Aramis samaan sävyyn.\n\nAtos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta\nkiihkeän sydämellisesti.\n\n\"Enkö minä syntynyt onnellisena?\" höpisi tämä riemuisaan,\nkääriytyessään viittaansa.\n\n\"Tule, rakas ystäväni\", kehoitti Aramis.\n\nRaoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.\n\nRyhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan\nlähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja\npainoi hänen sydäntään.\n\n-- Omituista! -- ajatteli hän. -- Mistä johtuu tämä haluni syleillä\nPortosta vielä toisen kerran?\n\nSamassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin\nkäsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.\n\nTämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina,\njolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.\n\nSitten Portos nousi ratsaille.\n\nAramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.\n\nViimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine\nviittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta,\neivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät\nmolemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.\n\nSilloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja\nvirkkoi Bragelonnelle:\n\n\"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi\nmiestä viimeisen kerran.\"\n\n\"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus\",\nvastasi nuori mies, \"sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin\najattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra\nd'Herblayta.\"\n\n\"Oh, sinä\", sanoi kreivi, \"sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana,\nsinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet\nenää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää\nole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta\nelettävänä. Mutta minä...\"\n\nRaoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä\nkumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.\n\nYhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä\npäästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.\n\nRatsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden\nlomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian\nloitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen\nhevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana\nPortoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.\n\nAtos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle,\nkun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten\ntien. Kuului huuto: \"Beaufortin herttua!\"\n\nAtos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan,\nkatsellen etsivästi ympärilleen.\n\n\"Tässä olen, monseigneur\", virkkoi Atos.\n\n\"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!\" tervehti prinssi sillä avomielisellä\nsydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. \"Onko liian\nmyöhä ystävälle?\"\n\n\"Ah, prinssini, astukaa sisälle!\" kehoitti kreivi.\n\nJa herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat\nRaoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti\nprinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita\nystäviä.\n\n\n\n\n233.\n\nBeaufortin herttua.\n\n\nPrinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen\nkanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.\n\n\"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin\npaljon kiittelevän?\" kysyi herra de Beaufort.\n\n\"Hän juuri, monseigneur.\"\n\n\"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään,\nkreivi.\"\n\n\"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii\", virkkoi Atos.\n\n\"Onpa hän kookas ja komea, _ma foi_!\" jatkoi herttua. \"Antaisitteko\nhänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, monseigneur?\" sanoi Atos.\n\n\"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni.\"\n\n\"Jäähyväisenne, monseigneur?\"\n\n\"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?\"\n\n\"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja\noivallinen aatelismies.\"\n\n\"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas\nlähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, monseigneur?\"\n\n\"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani\npariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin\nkauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin\nminareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!\"\n\n\"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota...\"\n\n\"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja\njättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen.\"\n\n\"Suosioon?\"\n\n\"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä\nsuostuin? Tiedätteköhän sitä?\"\n\n\"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken.\"\n\n\"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia\nnoita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän\nsieltä jotakin aivan muuta... Mutta olen tahtonut ja tahdon --\nkuuletteko, rakas kreivi? -- että elämäni saisi tämän viimeisen särmän\nkaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden\nviidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä\ntäytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan\npoikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan\naikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan\nHenrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin\ntapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien\nkeskuuteen.\"\n\n\"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa\", lausui Atos\nlevottomana. \"Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu\nsammuttaisi niin loistavan elämän liekin?\"\n\n\"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni\nAfrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä\nsuoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni?\nJa onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden\nmuiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla,\nHenrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla\nmainituksi kuin antaa surmata itseni? _Cordieu_, siitä puhutaan, sen\nvakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä,\nniin muualla.\"\n\n\"No, monseigneur\", vastasi Atos, \"siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole\nkoskaan osoittanut muussa kuin urheudessa.\"\n\n\"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan\nkeripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten\nisoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä\nmyrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin\nja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella.\"\n\n\"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur.\"\n\n\"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä\nsilmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra\nVaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?\"\n\n\"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin\npalvelija\", virkkoi Atos hymyillen.\n\n\"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi.\nTestamenttini on tehty, herra kreivi.\"\n\n\"Ah, monseigneur, monseigneur!\"\n\n\"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani...\"\n\nHerttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän\nkeskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:\n\n\"Nuori mies\", virkkoi hän, \"tunnen täkäläisestä kellarista erään\nvouvray-viinin, -- luulenpa...\"\n\nRaoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua\ntarttui Atoksen käteen.\n\n\"Mitä tahdotte hänestä tehdä?\" hän kysyi.\n\n\"En mitään nykyisin, monseigneur.\"\n\n\"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa...\nla Vallièrea.\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Se kaikki on siis totta?... Luulen hänet tunteneeni, sen pikku\nVallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis...\"\n\n\"Ei, monseigneur\", myönsi Atos.\n\n\"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?\"\n\n\"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?\"\n\n\"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui\nhalleissa.\"\n\n\"Ahaa!\" virkkoi Atos hymyillen.\n\n\"Siihen vanhaan hyvään aikaan!\" lisäsi herra de Beaufort. \"Niin,\nVallière muistuttaa tuota tyttöä.\"\n\n\"Joka sai pojan, eikö niin?\"\n\n\"Luulen niin\", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti,\nherttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään\nvoisi tulkita. \"No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän\npoikanne, häh?\"\n\n\"Hän on minun poikani, niin, monseigneur.\"\n\n\"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan\nnyrpeillään?\"\n\n\"Paremmin, monseigneur, -- pysytään erossa.\"\n\n\"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas,\nantakaa hänet minulle.\"\n\n\"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa\nmuita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä...\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi herttua. \"Kuitenkin olisin hänet pian\nreipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta,\njosta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia\nsukeutuvan samanlaisesta taikinasta.\"\n\n\"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan\nmarskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta.\"\n\nRaoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud,\nkantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo\nherttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti\nmielihyvästä.\n\n\"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud\", virkkoi hän; \"miten hurisee?\"\n\nPalvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.\n\n\"Olemmehan ystävyksiä!\" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon\nGrimaudin olkapäätä.\n\nToinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.\n\n\"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!\"\n\n\"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne\nkutsuu\", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.\n\n\"_Cordieu_, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin!\nJuomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi.\"\n\n\"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä\", virkkoi Atos, työntäen lasin\nhiljaa takaisin.\n\n\"Te olette herttainen ystävä\", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen\nja antaen sitten kultapikarin toverilleen. \"Mutta ei siinä kaikki\",\njatkoi hän; \"minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan\nmaljan. Minä tuon onnea, varakreivi\", virkkoi hän Raoulille; \"toivokaa\njotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei\ntoivomuksenne toteudu.\"\n\nHän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja\nsanoi yhtä ripeästi:\n\n\"Minä toivoin jotakin, monseigneur.\"\n\nHänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa.\nHymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.\n\n\"Ja mitä te toivoitte?\" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla\nkun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.\n\n\"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?\"\n\n\"_Pardieu_, johan sen sanoin!\"\n\n\"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin.\"\n\nAtos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti\nystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.\n\n\"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata\", virkkoi hän\njokseenkin hiljaa.\n\n\"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton\", vastasi Raoul lujalla\näänellä; \"mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan...\"\n\n\"Toivomaan, että jättäisit minut?\" sanoi Atos.\n\n\"Oi, monsieur... voitteko sitä uskoa?\"\n\n\"No niin, _mordieu_!\" huudahti herttua. \"Pikkuinen varakreivi on\noikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen.\"\n\nRaoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:\n\n\"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki\nmenetettävissä, -- paha kyllä silloin!\"\n\n\"Sen mukana muisti\", tokaisi Raoul vilkkaasti, \"ja hyvä on silloin!\"\n\nNähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli\npuhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi\nliikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt\nsurunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat,\ntyynet kasvot.\n\n\"No\", virkkoi herttua, \"lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän\nlähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani.\"\n\n\"Monseigneur!\" huudahti Raoul notkistaen polvensa.\n\n\"Monseigneur\", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, \"Raoul tekee\nmitä hän tahtoo.\"\n\n\"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!\" keskeytti nuori mies.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" innostui prinssi vuorostaan. \"Ei tässä aja kreivi\neikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani.\nSotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni.\"\n\nRaoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski\nkipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla\nkatseella.\n\nRaoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin\nhyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.\n\nHerttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:\n\n\"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen\nkuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että\nolen hankkinut hyvän tarjokkaan.\"\n\n\"Anteeksi, herra herttua\", keskeytti Raoul, \"älkää sanoko sitä\nkuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta.\"\n\n\"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin\nolisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei,\nnykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis\npalvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi,\nettet palvelisi kuningasta.\"\n\nAtos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul,\nkuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä\ntoivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de\nBeaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli\nsaattanut kyseenalaiseksi pojan -- hänen ainoan ilonsa -- lähdön.\n\nMutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:\n\n\"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni\nselvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa\nmukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin\nkuningasta. Palvelen Jumalaa.\"\n\n\"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?\" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.\n\n\"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi\", ilmoitti\nBragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä\nkuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.\n\nTämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi\nepävarmaksi.\n\nGrimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi\nlattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.\n\nHerra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen\npiirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden\nhehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.\n\nAtos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei\notaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta\ntieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.\n\n\"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin\", virkkoi herra\nde Beaufort. \"Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan\ntietää päätöksenne?\"\n\n\"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta\nhyvyydestänne, prinssini\", vastasi kreivi.\n\n\"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa\nminua matkalle tai ei\", lisäsi herttua. \"Hänellä on minun sanani, ja\nminä en häneltä vaadi kuin omanne.\"\n\nSiveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua\ntyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli\nluonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.\n\nLevähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa\ntuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen,\nkatsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.\n\nKello löi yksitoista.\n\nIsä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija\nolisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.\n\nMutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että\njokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he\nkerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.\n\nÄäneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä.\nVain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli\nkestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden\nmuistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.\n\nAtos nousi ensimmäisenä, virkkaen:\n\n\"On myöhä... Huomiseen, Raoul!\"\n\nRaoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.\n\nTämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:\n\n\"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi,\nRaoul?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nuori mies, \"olin tehnyt suunnitelman, aioin\nlävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua\nraukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi\nvälttämättömäksi, että eroamme.\"\n\n\"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul.\"\n\n\"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin\nkuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan\nminulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois,\nmonsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne\nedessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen\nkestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta\nja että elämäni lähestyy loppuaan.\"\n\n\"Siis\", vastasi Atos kylmästi, \"matkustat aikomuksella surmauttaa\nitsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan... Älä valehtele.\"\n\nRaoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat\nkaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:\n\n\"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani\nnuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää\nminut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän\nmaailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen\nteille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä.\"\n\nAtos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:\n\n\"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä\nolemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet\nniinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä.\"\n\nJa hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.\n\nRaoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.\n\n\n\n\n234.\n\nKun kello seisoi.\n\n\nAtos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä\npäätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan\nhänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon.\nTämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin\nhartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.\n\nAtos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin,\nkun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi\nodottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä\nherra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle\npääkaupunkia kohti.\n\nNuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin\nkaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja\nhäntä rakastaneet.\n\nKaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta,\ntälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta\nseikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne\npäästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de\nGuichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.\n\nRaoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta\nsaapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon\nsoitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja\nhilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman\narmeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään\noviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja\nsitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.\n\nMutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt\nvain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin,\njoita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin\npalvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata\nMonsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui\npenkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti\nsitten seisahtunut.\n\nPalvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli\nkysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään\nnimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta\noli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden\narpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.\n\nAvaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei\nollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla\nvivahduksella.\n\nPää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli\nistunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän\nkäytävään avautuvan salin ovissa.\n\nNuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa\nvirkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin,\nmutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten\nsanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien\nsuutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi\nvirkaherraa syrjään.\n\n\"Tiehesi siitä, Malicorne\", sanoi hän; \"en luullut täällä olevan\nketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät\nkuullut tai nähnyt!\"\n\nMalicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia,\nkurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.\n\n\"Monsieur on hienotuntoinen mies\", aloitti hän, \"ja epäilemättä...\"\n\nHän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.\n\n\"Raoul!\" hän virkkoi punehtuen.\n\n\"Neiti de Montalais!\" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.\n\nHän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta\ntyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että\nRaoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä\nvalppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään\npuolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti\nkeskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.\n\nRaoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos\njompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää\njäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.\n\n\"Ah, monsieur\", virkkoi hän ylenkatseellisesti, \"menettelynne ei sovi\naatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte\nminut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette\nväärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!\"\n\nRaoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta\neikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet.\nHän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta\nmitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta\nhänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli\nvilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti\nhänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen\njärkensä kokonaan himmeni.\n\n\"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla\nkäyttäytyä epäkohteliaasti.\"\n\n\"Haluatteko jutella kanssani?\" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista\nhymyään. \"No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin\nyllättää.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Raoul.\n\nTyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:\n\n\"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella.\"\n\nJa liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä\nseuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen\nviitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:\n\n\"Te etsitte herra de Guichea?\"\n\n\"Niin mademoiselle.\"\n\n\"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut\nkanssanne.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, mademoiselle.\"\n\n\"Oletteko minulle vihoissanne?\"\n\nRaoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.\n\n\"Olen\", virkkoi hän.\n\n\"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui\nsuhteenne rikkoutuminen?\"\n\n\"Rikkoutuminen!\" toisti Raoul katkerasti. \"Oi, mademoiselle, suhde ei\nvoi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan.\"\n\n\"Erehdys\", vastasi Montalais; \"Louise rakasti teitä.\"\n\nRaoul säpsähti.\n\n\"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi\npitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne.\"\n\nRaoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.\n\n\"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!... Voiko naida\nkenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään\nvarten rakastajatartansa, josta puhumme.\"\n\n\"Kuulkaa\", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä\nomissaan, \"te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa\njättää yksikseen hänen ikäistänsä naista.\"\n\n\"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta\", virkahti Raoul.\n\n\"Ei, varakreivi\", vastasi Montalais tyynesti. \"Kuitenkin minun täytyy\nsanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen\nrakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen\ntunteet...\"\n\n\"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä\", keskeytti Raoul. \"Tunnen\nteidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin\nitseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä\nrakastin neiti de...\" Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. \"Minä\nrakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt,\nkun en häntä enää rakasta.\"\n\n\"Oi, varakreivi!\" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.\n\n\"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut,\nniinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat\nsydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin.\"\n\n\"Oletteko löytänyt lohtua?\" kysyi Montalais kirpeästi.\n\n\"En, minä en koskaan saa lohtua.\"\n\n\"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne.\"\n\n\"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin.\"\n\n\"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. \"Minäkö! Miksi ette\nsuoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään\nsuostuisikin!\"\n\nHän nousi hyvin kuohuksissaan.\n\n\"Näen\", lausui Montalais, \"että te ette ole parantunut ja että\nLouisella on yksi vihollinen lisää.\"\n\n\"Vihollinen lisää?\"\n\n\"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa.\"\n\n\"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa,\nriittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset\neivät mahda hänelle mitään. Ja sitten\", hän lisäsi äkillisen\npysähdyksen jälkeen, \"olettehan te, mademoiselle, Louisella\nystävättärenä.\"\n\nHänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan\nrintahaarniskasta.\n\n\"Minäkö?\" sanoi Montalais. \"Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de\nla Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta...\"\n\nTämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä \"mutta\", tämä \"mutta\",\njoka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi\nrakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä\nMontalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä \"mutta\" keskeytyi\njokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat\nvuodekomerosta päin laudoituksen takaa.\n\nMontalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen\nastui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.\n\n\"Madame!\" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.\n\n\"Minua onnetonta!\" kuiskasi Montalais, syöksähtäen -- vaikka liian\nmyöhään -- prinsessan eteen. \"Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!\"\n\nHän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:\n\n\"Herra de Bragelonne, madame.\"\n\nNämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne\", lateli Montalais liukaskielisesti,\n\"on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja...\"\n\nPrinsessa alkoi olla pahoin hämillään.\n\nRaoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän\ntunsi häiritsevänsä.\n\nMadame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa\ntoipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja\nsiitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä\nneljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa\noli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.\n\nKukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa\näänettömyydessä.\n\nRaoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai\npolvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Rakas kreivi\", hän virkkoi, \"sano Madamelle, että olen kyllin onneton\nansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut\nelämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut\nleppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni\ntapahtuu. Siksipä, mademoiselle\", hän lisäsi hymyillen Montalaisille,\n\"en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni\nkäynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja\njalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti\nteidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa\nonnellisia!\"\n\nPrinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli\nRaoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä\nnähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä\närsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan\npiiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden\nmielenkarvauden pistelyä vastaan.\n\nRaoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.\n\n\"Madame\", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, \"kahden päivän päästä\nolen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana\nRanskasta, eikä minua enää koskaan nähdä.\"\n\n\"Te matkustatte?\" virkahti Madame ilahtuen. \"Herra de Beaufortin\nkanssa.\"\n\n\"Afrikkaan!\" huudahti de Guiche vuorostaan. \"Sinä, Raoul? Oi, ystäväni,\nAfrikkaan kuolemaan!\" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan\nmuistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin\nläsnäolollaan, hän lisäsi; \"Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt\nmielipidettäni!\"\n\nJa hän syleili ystäväänsä.\n\nTällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.\n\nRaoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Olen nähnyt unta.\" Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen\nkiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: \"Ystäväni, en salaa\nmitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne\nkuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani.\"\n\n\"Oi, Raoul! Olethan mies!\"\n\n\"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä\nminä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen\nkristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en\nvastaisi enää sielustani.\"\n\nDe Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.\n\n\"Ei sanaakaan enää\", kielsi Raoul. \"Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se,\nmitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua\nrakastetaan.\"\n\n\"Oh!...\"\n\n\"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de\nGuiche, varo Montalaisia.\"\n\n\"Hän on hyvä ystävätär.\"\n\n\"Hän oli... hänen ystävänsä... tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet\nmenettänyt.\"\n\n\"Sinä erehdyt.\"\n\n\"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen\nainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Hänen rakkautensa.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua\nvastaan, salajuoni Madamen omassa talossa.\"\n\n\"Voitko sitä uskoa?\"\n\n\"Olen siitä varma.\"\n\n\"Montalaisko sen on aikaansaanut?\"\n\n\"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään... sen\ntoisen vuoksi.\"\n\n\"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää...\"\n\n\"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de\nGuiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit\nkulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää\nJumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että\nvoit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin.\nSinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita\nkamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan\nvihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat\nporoksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän\npala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa.\nSinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta\nsinua alati rakastettaisiin.\"\n\nDe Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua\nnuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman\nonnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen\nkasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.\n\n\"Tuotetaan kärsimystä sille\", virkkoi hän, \"jonka nimen soisin vielä\nvoivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä,\nvaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin\nitse tehnyt.\"\n\n\"Minä vannon sen\", vastasi de Guiche.\n\n\"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt\njonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä\nsanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de\nBragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'\"\n\n\"Minä vannon sen!\" vakuutti de Guiche liikuttuneena.\n\n\"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin.\nJos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle.\"\n\n\"Kaikki, kaikki!\" huudahti nuori ystävä.\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Ja mihin nyt tästä lähdet?\"\n\n\"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme\nnäkevämme herra d'Artagnanin.\"\n\n\"Herra d'Artagnanin?\"\n\n\"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti\nminusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin\nasunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!\"\n\nNuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä\nnähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:\n\n\"Tuo on onnellinen ihminen.\"\n\n\n\n\n235.\n\nPlanchetin omaisuus arvioidaan.\n\n\nRaoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt\nPlanchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.\n\nRue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan\nmyymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei\nmerkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista.\nPlanchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei,\nkynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan\nmerkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa\nkun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.\n\nAtos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista\ntielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä.\nHän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja\najatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin\nvähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän\nliikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra\nPlanchetia.\n\nJokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli\nsullomassa kirstujaan.\n\nAtos heristi korviansa.\n\n\"Kirstujaan?\" hän toisti. \"Onko herra Planchet lähdössä matkalle?\"\n\n\"On, monsieur, hetimiten.\"\n\n\"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère\nhaluaisi häntä hetkiseksi puhutella.\"\n\nVieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli\ntottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään\nsanaa Planchetille.\n\nSamassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta\nkohtauksestansa Montalaisin kanssa.\n\nPlanchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.\n\n\"Voi, herra kreivi\", riemuitsi hän, \"mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti\ntoikaan teidät tänne?\"\n\n\"Rakas Planchet\", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä,\nsyrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, \"tulimme\nkysymään teidän vointianne... Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät\nkeskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, -- mitä olette\npöyhimässä?\"\n\n\"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua\nennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut.\"\n\n\"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa.\"\n\n\"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!\"\n\n\"Arsenikkia?\"\n\n\"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan.\"\n\n\"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana\ntekijänä.\"\n\n\"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta\nsen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani\nparhaillaan arvioidaan.\"\n\n\"Te luovutte liikkeestä?\"\n\n\"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle\napulaiselleni.\"\n\n\"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?\"\n\n\"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä\nvaikuttaa, -- herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan\nusein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo\njonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa:\nminä olin ennen vanhaan talonpoika.\"\n\nJa Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi\nasettuneelle miehelle hieman vaatelias.\n\nAtos teki hyväksyvän liikkeen.\n\n\"Ostatte tilan?\" virkahti hän sitten.\n\n\"Olen ostanut, monsieur.\"\n\n\"Kas vain! Hauskaa kuulla.\"\n\n\"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä.\"\n\n\"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!\"\n\n\"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu\npölyni jo yskittää teitä. _Corbleu_, enpä ota myrkyttääkseni\nvaltakunnan arvokkainta aatelismiestä.\"\n\nAtos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia\nhienoston sukkeluuksia.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"puhelkaamme syrjempänä, -- vaikkapa asunnossanne.\nOnhan teillä yksityishuoneita?\"\n\n\"Kyllä, herra kreivi.\"\n\n\"Tuolla ylhäällä ehkä?\"\n\nJa nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.\n\n\"Siellä vain...\" virkkoi Planchet epäröiden.\n\nKreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan\npelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista\nvieraanvaraisuutta.\n\n\"Ei väliä, ei väliä\", hän sanoi kävellen eteenpäin, \"kauppiaan asunto\nei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain.\"\n\nRaoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.\n\nKuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä\nvallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi\nRaoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas\nkumahti Planchetin kauhun ilmauksena.\n\n\"Anteeksi\", lisäsi viimemainittu, \"emäntä jäi juuri pukeutumaan.\"\n\nRaoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän\nperäytyi takaisin portaille.\n\n\"Emäntä?...\" kummeksui Atos.\n\n\"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli...\"\n\n\"Siellä on Trüchen\", selitti Planchet hiukan punastellen.\n\n\"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme.\"\n\n\"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs.\"\n\n\"Emme millään muotoa\", kieltäysi Atos.\n\n\"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt...\"\n\n\"Ei, Planchet. Hyvästi!\"\n\n\"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne\nportaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?\"\n\n\"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen\", vastasi\nAtos tottuneen tyynimielisesti, \"niin olisimme ennakolta pyytäneet\nsaada tervehtiä häntä.\"\n\nPlanchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta,\nettä hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen\nolikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty\nkauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella\nranskalaista kuosia.\n\nHän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas\nmyymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä\nvieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos\naavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla\npuolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun\nmuutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan\npidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin\nkertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34]\nkuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli\nollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä\nhänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.\n\n\"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä\",\nhuomautti Atos.\n\n\"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle\", vastasi\nPlanchet.\n\n\"Pitää saada\", virkkoi kreivi tyynesti, \"vaikkapa vain säästääksenne\npikku omaisuuden joutumasta vieraille.\"\n\nSanat _pikku omaisuuden_ palauttivat Planchetin oikealle sijalleen,\nniinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä\nPiemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.\n\nAtos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin\nkanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos\ntuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin\nliikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä\napulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.\n\nHän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan\nelämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään\nkorvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan\nmaalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.\n\nAtos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen\naiheeseen mennen:\n\n\"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin.\"\n\n\"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut.\"\n\n\"Kadonnut?\" äännähti Atos kummastuen.\n\n\"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee.\"\n\n\"Minä en tiedä.\"\n\n\"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua\ntehtävää, luottamustointa.\"\n\n\"Olisiko hän puhunut teille siitä?\"\n\n\"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle.\"\n\n\"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?\"\n\n\"Niin, keinottelumme takia\", tuli Planchet tokaisseeksi.\n\n\"Te keinottelitte?\"\n\n\"Tahdoin sanoa...\" aloitti Planchet hämillään.\n\n\"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään\nyksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin\nhänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole\ntäällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä\nosoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet,\nnäkemiin! Lähdetään, Raoul!\"\n\n\"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille...\"\n\n\"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa\nvarovaisuudesta.\"\n\n_Palvelija_ sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen\nkunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.\n\n\"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani,\nettä herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää.\"\n\n\"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena\", lisäsi Planchet käyden\nnoutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella\nvaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan\nkartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla\nmerkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi\nohjausta.\n\nNäiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin\noli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti.\nViitoittelu päättyi Cannesin edustalle.\n\nKreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä\nmuskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli\nottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään\nselittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi,\neikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.\n\n\"Eipä väliä\", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä\nsormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, \"onhan sallimus toki\nilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin\ntienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma\nsiitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä\nkartalta.\"\n\nAatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt\ntouhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin,\nTrüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika\nlähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.\n\nMaustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina\nvastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin\nkultapussit.\n\n\"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen\", sanoi Raoul alakuloisesti.\n\n\"Fontainebleaun tielle!\" komensi samassa Planchet ajajaansa.\n\n\n\n\n236.\n\nHerttuan omaisuus arvioidaan.\n\n\nPuheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen\npoistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa\nolivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin\nhumua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.\n\nMitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli\nehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan\nkaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään\ntavoitettavaa aikalaisiltansa.\n\nOli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.\n\nHerttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten\nsuurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat\nnähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III\nhallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin\nkuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä\nkieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen\nkuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli\nsittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja\nkunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.\n\nKuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan\nniittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka\nmonet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat\npainaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de\nBeaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella\nmestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.\n\nTämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten\nhän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset\npitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut.\nOlihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt\nrupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai\nuskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi\ntulla aikanaan.\n\nAtos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin\nkuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa,\n-- toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa\nvain oli minkään arvoista.\n\nJo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli\nhuikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut\nlähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen\ntäyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa,\naseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin\nsuoranainen rahaksimuutto ja -- tuotti kaksin verroin. Miten esim.\nolisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt\nvastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä\nsai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle?\nJa miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta\njalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä\ntarvitsi sitä matkarahoiksi?\n\nNäin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska\nsellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva\nasuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin\nmajoittumassa kanuunainsa keskeen, -- ei enää jalokiviä, jotka meri\nolisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä\nneljäsataatuhatta écua.\n\nJa kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat\nriistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä\nsuurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin\nvelkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen\nsotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman\nvastaanoton. \"Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu\", hän\nsaattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; \"se on toki hyvinkin\nviidensadan livren arvoinen, -- ottakaa edes se tällä kertaa\nlahjanani.\" Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta,\nkykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain\nlisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois\nihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen\nvaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.\n\nPrinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta,\njoka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan\nkultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän\nkadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten\ntyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat\neivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja\nvaljaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat\npersoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin\nvaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän\nnähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja\ntölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.\n\nHerra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa\nrehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen\nkeittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin\nsisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa,\nettä herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut\nvarmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta.\nHänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas\nlähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, -- että Afrikan\naarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne\naarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien\nkätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä\nsaaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi,\njoiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä,\nhuomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort\nkorjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat\nkristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien\nmäärää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies\nolisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja\nsamaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen\nanteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?\n\nTällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti\nensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän\ntapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli\nviidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty\nmoninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli\njäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi\noli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta.\nHän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.\n\nAtoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:\n\n\"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää\ntänne, varakreivi.\"\n\nAtos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.\n\n\"Kiivetkää yli vain\", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden\nlasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti\nhuuliaan. \"Tässä on valtuuskirjanne\", sanoi prinssi Raoulille.\n\"Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä\nAntibesiin asti.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Tästä saatte toimintaohjeen\", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle\ntoisen paperin. \"Tunnetteko merenkulkua?\"\n\n\"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa,\nmonseigneur.\"\n\n\"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni\nsaattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä\nlähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä\nsaatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta,\npestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini\nmikäli havaitsette tehokkuuden vaativan.\"\n\n\"Teen parhaani, herra herttua.\"\n\n\"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon\nrahaa.\"\n\n\"Toivoakseni en, monseigneur.\"\n\n\"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa\nsuoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä\nsata. Menkäähän, varakreiviseni.\"\n\nAtos puuttui puheeseen:\n\n\"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään\nsotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin.\"\n\n\"Minä tahdon yrittää päinvastoin\", selitti herttua; \"ja tunnettehan\najatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen\nsavuun hupenen, jos niikseen on.\"\n\nNäin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta\nhuomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet\nhilpeyteen.\n\n\"Haa\", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja\nikäänsä kuului, \"te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata\npäivällisen jälkeen, -- kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen\npelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön,\nainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen\nvarakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos\npysytte noin totisena.\"\n\nSamassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle\nhymyillen:\n\n\"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä.\nEnnustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte\nkuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja\nettä silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte\nhänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia\nkultarahoja teille säästettyinä.\"\n\n\"Jumala teitä kuulkoon!\" huudahti herttua mielissään. \"No, pidätänkin\nteidät tänne, kreivi.\"\n\n\"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on\nsuuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä\nyksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet\nensiluokkaiseen johtoasemaan.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\n\"Ja vielä meriväessä!\"\n\n\"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa\ntoimeen mitä hyvänsä?\"\n\n\"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä\nälyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän\nsilti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus\nole muuta kuin mitä ansaitsettekin.\"\n\n\"Kas, minä saan nuhteita!\"\n\n\"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen\nlaivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen,\nmeripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen\nkapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa.\"\n\n\"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä.\"\n\n\"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä\ntehtävässään.\"\n\n\"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että\nkerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle\nyksin.\"\n\n\"Oh!\" äännähti Atos päätänsä pudistaen.\n\n\"Malttakaahan vain!\"\n\n\"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi.\"\n\n\"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!\"\n\n\"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!\"\n\n\"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki\", sanoi Atos ulkona pojalleen.\n\"Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä\nkuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!\"\n\n\"Kah\", jupisi Raoul, \"jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei\nruokavaroista tule puutetta.\"\n\n\"Kuulepas\", vastasi Atos ankarasti, \"älä ole kohtuuton ja hupsu\nitsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei\nkannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että\nsinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan\nkuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut\nluottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei\nkysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on\nsydän ja ruumis kuten sinullakin, -- jotka kaipaavat isänmaatansa ja\nkärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että\nupseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä\nvaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä.\"\n\n\"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin,\nja samoin teen edelleen mikäli...\"\n\n\"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta\nkunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että\nsiitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy\npahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut\ntäydelliseksi.\"\n\n\"Minä pidän moitteistanne, monsieur\", virkkoi nuori mies säveästi; \"ne\nparantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa\nminua.\"\n\n\"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu\npuhtaimmillaan, -- tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana\nDjidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä\nminulle puhuu Jumalasta.\"\n\nTästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat\nherttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken\nhenki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja\nmääriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he\nlähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen\nohjausta tuntien.\n\nUhri oli täytetty.\n\n\n\n\n237.\n\nHopealautanen.\n\n\nMatka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten\nviidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin\nRaoulin suru yltyi tuimemmaksi.\n\nHe käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat\nAntibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.\n\nArvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä\ntuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla\nselvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty\nAvignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin\nkuomivaunuihin.\n\nRaoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi\nd'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen\njäähyväisiä ja lohdutusta.\n\nAtos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin\nhän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan\ntai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin\nystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta\nkun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin\nlähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs\nkalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan\njälkeen, -- hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut\nhyvin kiire lähteä satamasta.\n\nLuullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän\nrahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat\nlähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.\n\nKalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli\nsaapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä\nSaint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun\nherrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista\nhankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli\ntahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut\nuhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita\nkepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja\nkiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen,\njonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset\nriitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun\npaperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti,\nvelvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta.\nSitten oli lähdetty viemään tätä lastia.\n\n\"Mutta kaikesta tuosta\", vastasi Atos, \"ei käy meille selväksi, miten\naluksenne särkyi.\"\n\n\"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo\naatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten\nvoisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista\ntornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä.\"\n\n\"Kariko?\" kysyi Atos.\n\n\"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, -- vaarallinen\nkulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti\npurjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin\nSainte-Margueritelle.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No niin, monsieur\", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, \"on\nmerimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä\ntahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni\nja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui\nkirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana.\nMutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei\npäässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja\nsiihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on\naluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni\nolin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun --\nuskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla\naukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen\npeikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään.\"\n\n\"Mikä se oli?\" ihmetteli Atos.\n\n\"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies\niloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'\"\n\n\"Kummallista!\" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.\n\n\"Mitä te silloin teitte?\" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.\n\n\"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa\nolisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse\npimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet,\ntoverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme\nseitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja\najautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille.\"\n\n\"Oh!... Mutta ne kaksi matkustajaa?\"\n\n\"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru,\njoka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen\nluo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä\nmusertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa.\"\n\n\"Kummallista, kummallista!\" toisteli kreivi. \"Mutta sitten, ystäväni,\nmitä sitten teitte?\"\n\n\"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen\nsormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle\nmokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta.\"\n\n\"Kuvernöörikö?\"\n\n\"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt,\nsen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja\nsalvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Raoul, \"te saatte olla vapaana palveluksesta.\nMenkää.\"\n\n\"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?\" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.\n\n\"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja\nminusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta.\"\n\n\"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja\nhävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi\nsillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut\nvilliytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä\nniin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen.\"\n\n\"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi\narvoesineitä kuin miehen.\"\n\n\"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa\nd'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat\nnuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen\nrannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen,\nmihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät\nneljässäkymmenessä vuodessa pystyneet.\"\n\nSamana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista\nsaapuneella saaristoaluksella.\n\nMaihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu.\nSaari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli\nkuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut\ntaipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta.\nYltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset\nturkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja\nkatajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen\nkaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.\n\nTämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain\nlahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka\njakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä\ntilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa\ntappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen\nvuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan,\njossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis\nonnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja\nappelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien\npäivänpaahteessa.\n\nLinnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen\npään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät\npengermät yhdistivät toisiinsa.\n\nAtos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta\nketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he\nastuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä\nkätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin\nvaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän.\nTurkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat\nlämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.\n\nAtos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä\npengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä\npäänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen\nvahtikojun varjoon.\n\nAtos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies\ntehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.\n\nÄkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan\nristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa\njotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän\noli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova\nilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.\n\nToinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul\nriensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle\nhiekkareunalle.\n\nKäsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi\nsitten.\n\nSilloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella\npölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä\nkaiverrettuja kirjaimia:\n\n\"Minä olen\", sanottiin kirjoituksessa, \"Ranskan kuninkaan veli, tänään\nvanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt,\nrukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!\"\n\nLautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa\nnäiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.\n\nSamalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin\nsalama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin\npiippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä\npyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä\naatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.\n\n\"_Cordieu_!\" huudahti Atos; \"surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas,\nlurjukset, keitä olettekin!\"\n\n\"Niin, alas!\" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa\nkohti.\n\nToinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi\nkummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa\nhyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja\nasetta ja luoti lensi ilmaan.\n\nNähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät\nnäiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.\n\nViittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui\nkahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät\nmusketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä\nastui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen\nlaukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.\n\n\"Meidät ammutaan!\" huudahti Raoul. \"Miekka käteen ainakin ja\nrynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista\nroistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi.\"\n\nJa antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun\nhyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.\n\n\"Atos! Raoul!\" huusi tämä.\n\n\"D'Artagnan!\" vastasivat molemmat herrasmiehet.\n\n\"Aseet alas, _mordioux_!\" huudahti kapteeni sotilaille. \"Olin aivan\nvarma siitä mitä sanoin!\"\n\nSotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.\n\n\"Mitä tässä tapahtuukaan?\" kysyi Atos. \"Mitä, ammutaanko meitä näin\nilman varoitusta?\"\n\n\"Minä teidät olin ampumaisillani\", vastasi d'Artagnan; \"ja vaikka\nkuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt,\nrakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan,\nsensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi,\nrakkaat ystävät, mikä onni!\"\n\nJa d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä\nhänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.\n\n\"Mitä!\" huudahti kreivi. \"Onko herrasmies, joka meitä ampui,\nlinnoituksen kuvernööri?\"\n\n\"Hän itse.\"\n\n\"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?\"\n\n\"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Tuon lautasen... johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!\"\n\nJa osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen\nlukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen\nkasvonsa kauttaaltaan.\n\n\"Oi, hyvä Jumala!\" toisti hän. \"Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri.\"\n\n\"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä...?\" virkahti Bragelonne.\n\n\"Se on siis totta?\" sanoi Atos puoliääneen. \"Se on siis totta?\"\n\n\"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos\nepäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä\nteihin, surmauttaisin itseni puolestanne... mutta...\"\n\n\"Mutta...?\" tiukkasivat Atos ja Raoul.\n\n\"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka\nehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!\"\n\nKuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.\n\n\"No\", sanoi hän d'Artagnanille, \"mitä vitkastelette?\"\n\n\"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa\", kuiskasi\nkapteeni nopeasti ystävilleen. \"Niin\", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin\npuoleen, \"olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja,\njotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna... he eivät osaa sanaakaan\nranskaa.\"\n\n\"Ah!\" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.\n\nHän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.\n\nD'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet\nhakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.\n\n\"Mitä!\" huudahti kuvernööri. \"Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?\"\n\n\"Se on valtiosalaisuus\", vastasi d'Artagnan ripeästi, \"ja koska\nkuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta\nkielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät\nheti jälkeenpäin.\"\n\nTämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja\nRaoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.\n\n\"Mutta onhan mahdotonta\", väitti kuvernööri, \"että nämä herrat eivät\nymmärrä edes joitakuita sanoja.\"\n\n\"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti\nosaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä\nkirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa\naina itselleen alentavana.\"\n\nKuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.\n\n\"Kutsukaa herrat linnoitukseen\", virkkoi hän.\n\n\"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa\", vastasi d'Artagnan.\n\nTodellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi\ntahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei\nsaanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun,\njonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja\nkun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita\ntämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.\n\n\n\n\n238.\n\nVanki ja vartijat.\n\n\nKerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki\njoitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:\n\n\"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme.\"\n\n\"Asia on aivan yksinkertaisesti näin\", vastasi muskettisoturi. \"Toin\nsaarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän\ntullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin\npäivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin\nRaoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja\nluulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin...\"\n\n\"Silloin käskit ampua meitä.\"\n\n\"_Ma foi_, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin\nmusketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä.\"\n\n\"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni\nkuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla\nsinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija.\"\n\n\"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?\" sopersi d'Artagnan.\n\"Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita\nmielipuolen kirjoittamia hullutuksia?\"\n\n\"Uskon vainkin.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata\nkaikki, jotka niitä uskovat\", jatkoi Raoul.\n\n\"Se johtuu siitä\", vastasi muskettisoturien kapteeni, \"että jokainen\nparjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen.\"\n\n\"Eipä niin, d'Artagnan\", vastasi Atos aivan hiljaa, \"vaan siksi että\nkuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja\npeittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä.\"\n\n\"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän,\nettä olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika\nSainte-Margueriten saarilla?\"\n\n\"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä\",\nsanoi Atos, \"miksikä ei?\"\n\nD'Artagnan pysähtyi.\n\n\"Ah, ah!\" virkkoi hän. \"Mistä tiedät, että kalastajavene...?\"\n\n\"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli\nhänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain\", vastasi\nkreivi.\n\nD'Artagnan puri viiksiään.\n\n\"Jos olisikin totta\", sanoi hän, \"että olen saattanut tänne veneessä ja\nvaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se\nmies on prinssi... Ranskan kuningashuoneen prinssi.\"\n\n\"Oh, kysy sitä Aramikselta\", huomautti Atos tyynesti.\n\n\"Aramikselta?\" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. \"Oletko nähnyt\nAramiksen?\"\n\n\"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet\npakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi,\nuskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut.\"\n\nD'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.\n\n\"Tästä näemme\", hän sanoi, \"miten Jumala leikkii luulotellulla\nviisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä\nhetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!... Atos, kirottu olkoon\nsattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt...\"\n\n\"No\", lausui Atos ankaran säveästi, \"onko salaisuutesi hukassa siksi\nettä minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita\nmuita? Muistele toki, ystäväiseni.\"\n\n\"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista\", vastasi d'Artagnan\nsurumielisesti. \"Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki,\njotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat -- ja onnettomalla\ntavalla.\"\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee\nkuvernöörisi.\"\n\nD'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.\n\nEpäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille\naivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin\nja katselemaan heitä tiukasti.\n\nAtos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein\nyritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta\nkumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen,\nelleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.\n\nPöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.\n\n\"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama\", kysyi Atos\nd'Artagnanilta espanjankielellä.\n\n\"De Saint-Mars\", vastasi kapteeni.\n\n\"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?\"\n\n\"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle\nainiaaksi!\"\n\n\"Ohoh, sinä?\"\n\n\"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi\nsen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei\nuskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen\nei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on\nlähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä\nlähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala\ntahtoo.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Raoul, \"juuri siksi, että te ette tiedä mitään\nvarmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin.\"\n\n\"Kysykäähän näiltä herroilta\", keskeytti Saint-Mars, \"mitä varten he\novat tulleet Sainte-Margueritelle?\"\n\n\"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan\nbenediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska\nSainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa.\"\n\n\"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin.\"\n\nD'Artagnan kiitti.\n\n\"Milloin he lähtevät?\" lisäsi kuvernööri.\n\n\"Huomenna\", vastasi d'Artagnan.\n\nHerra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen\nluuloteltujen espanjalaisten kanssa.\n\n\"Oh\", huudahti muskettisoturi, \"tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei\nminulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on\nminulle kiusallinen, _mordioux!_... Kah, tahdotteko, että\npamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri\nväsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on\nsiitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme.\"\n\n\"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan\nsaadaksemme vapaasti jutella.\"\n\nD'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi\nmetsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.\n\n\"Ja nyt\", sanoi muskettisoturi, \"vastatkaahan jotakin tuon mustan\nlinnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?\"\n\n\"Sanomaan sinulle hyvästi.\"\n\n\"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?\"\n\n\"Matkustaa.\"\n\n\"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?\"\n\n\"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä.\"\n\n\"Tottumus...\"\n\nSillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää\nraskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti\npolvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa\nääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.\n\nD'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.\n\n\"Hän potenee yhä saamaansa iskua?\" hän virkkoi Atokselle.\n\n\"Hän on kuolemansairas.\"\n\n\"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen.\nKaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka\nmuodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen\nkestää.\"\n\n\"Ei\", vastasi Atos, \"Raoul kuolee siitä.\"\n\n\"_Mordioux_!\" murahti d'Artagnan synkästi.\n\nEikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä\nhän virkkoi:\n\n\"Miksi sallit hänen lähteä?\"\n\n\"Sentähden että hän tahtoo.\"\n\n\"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?\"\n\n\"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa.\"\n\nD'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.\n\n\"Tiedät\", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, \"tiedät, että on\nollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt\nminulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää,\njolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni.\"\n\n\"Oi\", vastasi d'Artagnan, \"oi!\"\n\n\"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen\nkuolemaansa.\"\n\n\"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot\ntunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten\nsinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret\nristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, -- sinua, joka\nolet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä\npelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla\nvalmiina kaikkeen.\"\n\n\"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta\npuhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän,\nystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan\nrakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka\nsanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni\nnähden vetää viimeisen henkäyksensä... Oh ei, minä en tahdo sinullekaan\nsiitä mainita, d'Artagnan!\"\n\n\"Sano, sano!\"\n\n\"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa\nnäkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta\nkuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en\nmilloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä\niloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania,\nei missään Raoulia, oi!... Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole\nkarskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani;\nmutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja,\nkiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa,\nd'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!\"\n\n\"Hm!...\" äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen\nmyrskystä.\n\n\"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä\", lisäsi\nkreivi osoittaen poikaansa; \"katso tuota murhetta, joka ei häntä\nkoskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon\nsydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?\"\n\n\"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?\"\n\n\"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu.\"\n\n\"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi\nuskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu.\"\n\nAtos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon\nlävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"No\", hän sanoi Raoulille, \"sinulla on siis minulle puhuttavaa?\"\n\n\"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä\", vastasi Bragelonne.\n\n\"Pyydä pois.\"\n\n\"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?\"\n\n\"Toivoakseni.\"\n\n\"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?\"\n\n\"Ei, se ei ole tarpeellista.\"\n\n\"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!\"\n\n\"Mene se sitten hänelle sanomaan.\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi\nsuullisella sanallasi?\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"Hän rakastaa kuningasta\", sanoi d'Artagnan karkeasti; \"hän on\nrehellinen tyttö.\" Raoul säpsähti. \"Ja sinua, jonka hän hylkää, hän\nrakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla.\"\n\n\"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?\"\n\n\"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille\nmuille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin\nsinä saisit olla hänen paras ystävänsä.\"\n\n\"Haa!\" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista\ntoivetta kohti.\n\n\"Tahdotko?\"\n\n\"Se olisi halpamaista.\"\n\n\"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule,\nRaoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen\nkäskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene.\nOnko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti\nedellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää\nparempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän,\ntottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi\nhäntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta.\"\n\n\"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan.\"\n\n\"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?\"\n\n\"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi.\nTahdon häntä ainiaan rakastaa.\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi muskettisoturi, \"sellaista päätöstä en olisi\nsuinkaan odottanut.\"\n\n\"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä\nkirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä\ntunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin\nsanoi minulle, että tapaisin teidät tänään.\"\n\nHän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:\n\n    'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta\n    minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut\n    uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä\n    annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi.\n    Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen\n    rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne,\n    joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta\n    arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä\n    muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta,\n    että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin\n    teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän\n    olevan vapaa ja tyytyväinen.\n\n    Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää\n    katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska,\n    näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa,\n    Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne\n    huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni\n    takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen\n    rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa\n    herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen.\n    Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi,\n    alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta\n    kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni\n    vain oman itseni.\n\n    Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte\n    minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan,\n    jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.\n\n    Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne,\n    olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen\n    kumminkin kurjuudelleni!\n\n                                               Raoul,\n                                      Bragelonnen varakreivi.'\n\n\"Kirje on hyvä\", sanoi kapteeni. \"Moittisin siinä vain yhtä seikkaa.\"\n\n\"Sanokaa mitä\", huudahti Raoul.\n\n\"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä\nuhkuu silmistäsi, sydämestäsi, -- mielettömästä rakkaudestasi, joka\nsinua yhä polttaa.\"\n\nRaoul kalpeni ääneti.\n\n\"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:\n\n\"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja\nkuolen.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka\nhän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat\nsanat:\n\n\"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän --\nraukkamaisesti kyllä -- teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni\nsiitä minä kuolen.\"\n\nJa hän piirsi nimensä.\n\n\"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?\" hän sanoi d'Artagnanille.\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Sinä päivänä\", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, \"sinä\npäivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle.\"\n\nHän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain\naskelin.\n\nHeidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja\nVälimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien\nhäiriön pikaiseksi myrskyksi.\n\nJotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.\n\n\"Mikä tuo on?\" kysyi Atos. \"Murskaantunut alusko?\"\n\n\"Se ei ole alus\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Anteeksi\", huomautti Raoul, \"se on alus, joka nopeasti lähenee\nsatamaa.\"\n\n\"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin\netsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla...\nhiekkasärkälle paiskautuneena...\"\n\n\"Niin, niin, minä näen.\"\n\n\"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin\nkanssa.\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi Atos, \"jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon\nkuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat,\njotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat\ntodistella, että vankisi olikin vain ihminen.\"\n\n\"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai\npikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta\nsaamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti.\"\n\nKun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli\navain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin\nasumaan huoneeseen.\n\nD'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Atos.\n\n\"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista.\"\n\nJa punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen\nvärisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti\nastelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen\nmies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni\nsamasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä.\nTaivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan,\nja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät\nvihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli\nympärilleen.\n\nKeskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä\ntaivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan\nlämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.\n\n\"Tulkaa, monsieur\", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo\nlevottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen.\n\"Monsieur, tulkaa toki!\"\n\n\"Sanokaa monseigneur\", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin\njuhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti\nkiireestä kantapäähän.\n\nAtos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.\n\nVanki kääntyi.\n\n\"Kuka puhui?\" kysyi Saint-Mars.\n\n\"Minä\", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. \"Tiedättehän, että\nsellainen on määräys.\"\n\n\"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi\", lausui vanki\näänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; \"sanokaa minua\n_kirotuksi_!\"\n\nJa hän astui edelleen.\n\nRautaovi vongahti hänen jälkeensä.\n\n\"Siellä vasta on onneton ihminen!\" jupisi muskettisoturi, osoittaen\nRaoulille kammiota, missä prinssi asui.\n\nTuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs\nlinnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.\n\nAlus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän\nsatamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.\n\nAvatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.\n\n\"Luullakseni\", sanoi Ludvig XIV, \"olette jo pannut toimeen määräykseni,\nherra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua\nLouvressa.\"\n\n\"Jopa maanpakoni loppui!\" huudahti muskettisoturi iloisena. \"Jumala\nolkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!\"\n\nJa hän näytti kirjeen Atokselle.\n\n\"Sinä siis jätät meidät?\" vastasi tämä surumielin.\n\n\"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on\nreipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja\nmieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin\npakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren\nlinnaan. Eikö niin, Raoul?\"\n\n\"Tietysti\", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.\n\n\"Ei, ystäväni\", keskeytti Atos, \"minä jätän Raoulin vasta kun hänen\nlaivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en\nhänestä eroa.\"\n\n\"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä\nSainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut\ntakaisin Antibesiin.\"\n\n\"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä\nlinnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme\nmurheellisiksi.\"\n\nNuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi\nkuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen\nkerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.\n\nD'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään\nSainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin\nkehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.\n\nEnnen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta\nirroittautuessaan sanoi:\n\n\"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa\njättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi\ntuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan\nsadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä\nveisin sinut mukanani.\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen\nkättänsä, \"kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin\ntahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen\nsielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä\ntäydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet\nteidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän\nmolempain sielut hoivassanne.\"\n\n\"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi\", tokaisi d'Artagnan,\njonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen\nvaihtaminen. \"No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä\nviivyttävä?\"\n\n\"Enintään kolme.\"\n\n\"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?\"\n\n\"Oh, paljon aikaa!\" vastasi Atos. \"En tahdo kovin joutuin eritä\nRaoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä\ntahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan\npuolin päivämatkoin.\"\n\n\"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen\nalakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi\nmiehelle.\"\n\n\"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa\nkaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin,\nei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan\nlieuen verran päivässä.\"\n\n\"Missä Grimaud on?\"\n\n\"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja\nminä jätin hänet nukkumaan.\"\n\n\"Turha haastella enempää siitä\", sanoi d'Artagnan pikaisesti. \"Näkemiin\nsiis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin\njälleen syleillä.\"\n\nTämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.\n\n\"Hyvästi!\" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.\n\n\"Hyvästi!\" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa\nkääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.\n\nTämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin\nportilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda\nhevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana\nyön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä\nnousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos\nkääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.\n\nYhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan\nomituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa\npettää korvaa.\n\nMutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa\nystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten\nmaahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat\npäät kainaloihinsa.\n\nHän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä\nilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten,\nyhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien\nmolemmat kannuksensa raisun kylkiin.\n\n\"Ah\", kuiskasi kreivi, \"ah!\"\n\n\"Paha enne!\" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn\najan. \"En voinut heille hymyillä. Paha enne!\"\n\n\n\n\n239.\n\nLupaukset.\n\n\nAamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät\ntyöt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi\nkoottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein\nnäkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain\nja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.\n\nIsälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän\nkaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka\non putoamassa iäisyyden kuiluun.\n\nAtos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa,\naseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja,\nrummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan\nsotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.\n\nBeaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen\nlaivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli\nvähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin\nalipäälliköitään.\n\nTykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä.\nHän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen\nhevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen,\nkerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi,\nsuuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.\n\nTäytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän\njohti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja\nkaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä\nmaailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten\nja henkisten apuneuvojensa varaan.\n\nKun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän\nkiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä\nseuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.\n\nHän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät\nmuutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään.\nSaapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa\nhe nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille,\njoilta oli laaja näköala kaupunkiin, -- mahtaville, harmaille vuorille,\njoilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin\nkaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.\n\nYö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi\nkallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle\nmatolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen\nniille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen.\nFosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin\nkuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä\nkovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli\nvaluvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden\nmerimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen\nyksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke\nlastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä\nnäytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat\nsitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.\n\nAtos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville.\nHeidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka\nsokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne.\nRaoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta\naiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.\n\nKun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä\nvuorenkukkuloita, -- kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja\npienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan\nmustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa,\nhaastaen pojalleen:\n\n\"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin,\nkurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me\nvälkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin\nnuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä\naaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta,\nsamoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää,\nRaoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi nuori mies, \"meillä on tässä tosiaankin ihana\nnäytelmä.\"\n\n\"On se d'Artagnan hyvä!\" keskeytti Atos äkkiä. \"Ja mikä harvinainen\nonni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei\nole sinulla ollut, Raoul.\"\n\n\"Ystävääkö?\" huudahti nuori mies. \"Olenko minä ollut ystävättä?\"\n\n\"Herra de Guiche on herttainen toveri\", sanoi kreivi kylmästi. \"Mutta\naikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia\nasioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet\nelämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä\nmenettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän\nsulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet\nparemmin vastustuskykyisiä.\"\n\n\"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli\nystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja\njalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen\nystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin,\njosta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne.\"\n\n\"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!\", virkkoi Atos.\n\n\"Ettekö, monsieur, -- miten niin?\"\n\n\"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi\npuoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina -- tahtomattani, hyvä\nJumala -- karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee\nnuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun,\netten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista,\nraisua miestä.\"\n\n\"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä,\nte ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus,\nvallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä;\nluonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä\nluulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen\nminut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien\nreunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän\nvoimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua\nvalmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko\nelinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei,\nmonsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te\nolette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia\nelämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan\nteitä ja rakastan teitä tulisesti.\"\n\n\"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että\ntulevana aikana toimit hiukan minun tähteni.\"\n\n\"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur.\"\n\n\"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen\ntästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana\nmaailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun\nsinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?\"\n\n\"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen.\"\n\n\"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan\nettä eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi\njulkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun\ntuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua.\"\n\n\"Teen kaiken, mihin minua käskette\", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.\n\n\"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin\nuhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että\nsinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin,\nväijytyksin ja salamurhin.\"\n\n\"Niin sanotaan, monsieur.\"\n\n\"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen\nkuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein\nei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat\nkuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme\nsaa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme.\nKai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua\nkehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!\"\n\n\"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni\",\nvirkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; \"sillä\",\nkiirehti nuori mies lisäämään, \"kahdessakymmenessä taistelussa, joissa\nolen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun.\"\n\n\"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu.\nLudvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon\nmieluummin kuin kuumeeseen.\"\n\n\"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise\nruumistaan...\"\n\n\"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut\", keskeytti Atos, \"lähettää\nviestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun\nniistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?\"\n\n\"En, monsieur\", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.\n\n\"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on\nmeidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai\nsuojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin\ntilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua.\"\n\n\"Ennen kaikkea, -- oi, kyllä!\"\n\n\"Ja että kutsuisit minut.\"\n\n\"Oh, heti paikalla.\"\n\n\"Uneksithan minusta joskus, Raoul?\"\n\n\"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät\nunissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä\nminä aina nukuin niin hyvin... _entiseen aikaan_!\"\n\n\"Me rakastamme toisiamme liiaksi\", virkkoi kreivi, \"jotta tästä eromme\nhetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi\nsiellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul,\ntunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot\nhymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi.\"\n\n\"En lupaa teille olla iloinen\", vastasi nuori mies, \"mutta olkaa varma,\netten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon,\nellen ole kuollut.\"\n\nAtos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa\nkaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.\n\nKuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi\ntaivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.\n\nAtos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin,\nmissä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin\nisossa muurahaispesässä.\n\nLaskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan\nepämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt\nnäyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja\nodotteli heitä.\n\n\"Oh, kunnon Grimaud\", huudahti Raoul, \"mitä etsit? Tulet kai meille\nsanomaan, että on aika lähteä?\"\n\n\"Yksin?\" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen\nnuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.\n\n\"Hei, olet oikeassa!\" huudahti kreivi. \"Ei, Raoul ei matkusta yksinään;\nei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan\nja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti.\"\n\n\"Minua?\" lausui Grimaud.\n\n\"Sinua? Niin, niin!\" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.\n\n\"Voi\", sanoi Atos, \"sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!\"\n\n\"Sitä parempi\", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja\nnokkelasti.\n\n\"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta\", huomautti Raoul, \"etkä\nsinä ole valmistautunut.\"\n\n\"Olen!\" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka\nolivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.\n\n\"Mutta\", esteli Raoul vielä, \"ethän voi näin jättää herra kreiviä\nyksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?\"\n\nGrimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen\nkumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.\n\n\"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä\", sanoi Grimaud.\n\n\"Niin\", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.\n\nSamassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet\ntäyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen\nrykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi,\nkukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi\nkuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta\nasustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden\nvärisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät\nylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle.\nSivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit\nolalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine\npeitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka\nveivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien,\nNavarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.\n\nHerra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana\npäättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle,\nolisi runsas tunti kulunut.\n\nRaoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan,\nasettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta\ninnostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat\namiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi,\nAtos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja\ntuoksinasta.\n\nÄkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen\nilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur\", huudahti nuori mies,\n\"että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin\nseurasta.\"\n\n\"Ei, ei\", puuttui puheeseen Atos, \"adjutantti ei voi sillä tavoin\njättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että\nvarakreivi saapuu heti.\"\n\nUpseeri nelisti pois.\n\n\"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla\", lisäsi kreivi, \"kun erota\nkuitenkin täytyy.\"\n\nKävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja\nsipaisi hänen hiuksiaan.\n\n\"Kuule\", hän sanoi Raoulille, \"sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort\nelelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa\nhevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja\nkoska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan\ntottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa\npalkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään\nDjidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos\ntahdot tehdä minulle mieliksi.\"\n\nRaoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra\nde Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella\ntasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten\nihaileviin huutoihin.\n\nHerttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle\nkauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua\nja vahvistusta.\n\nSekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli\npäättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat\njättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä\nkanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta\nsinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa\nvirtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta,\nkaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa\nJumalasta puhuessaankin.\n\nOli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä.\nKanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että\npäällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.\n\nUnohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan\narvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa\nkouristuneesti rintaansa vasten.\n\n\"Seuratkaa meitä laivaan\", pyysi herttua liikuttuneena; \"silloin\nvoitatte hyvinkin puoli tuntia.\"\n\n\"Ei\", epäsi Atos, \"olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen.\"\n\n\"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni\", lisäsi\nprinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista\nheidän sydämensä paisui.\n\nJa isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän\nnosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot\nannetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet\nunohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen\ntarmokkaalla potkaisulla rannasta.\n\nAtos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa\nkädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran\njäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta\nerään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista\nkaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.\n\nAtos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka\nsekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa\nkalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän\njäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan\najatukseen, samaan horrokseen.\n\nMeri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset\novat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.\n\nAtos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen\nnojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina\noli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan\nlaivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta\nvastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä\nhänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen\nhetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi\nja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan\nsenjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja\neivätkä pullistuneita purjeita.\n\nPuolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään\nulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta\nhohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja\nsamassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli\nantanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.\n\nMastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi\nvaivalloisesti majataloonsa.\n\n\n\n\n240.\n\nNaisten parissa.\n\n\nD'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin\nhyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli\npahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle\nmuutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä\nja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi\nlakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen\nmitä joutuisimmin:\n\n\"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen\nlieuen verran päivässä.\"\n\n\"Hyvä on, herra kapteeni\", vastasi Rabaud.\n\nJa tästä hetkestä alkaen d'Artagnan -- todellisen kentaurin tavoin\nluontuneena hevosen notkahteluun -- ei enää välittänyt mistään; toisin\nsanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.\n\nHän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas\nvälillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään\nhopealautasen Raoulin jalkoihin.\n\nEdellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä\ntiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin\ntähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti\nhalukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen\nkanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan\nkorkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään\ntyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.\n\nSitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli\nsaanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä.\nAiniaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle,\nmissä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli\nlopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden,\nmuskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta\nhuomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta\nnähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta\nmielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui\npurkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa\npaljastuksillaan edes kostajan.\n\nMuskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä\nsurmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta\nikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen\ntulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, --\nkaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja\naavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.\n\nNäistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi\njoutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään\npakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken\nvaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille\nsuistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa\nkuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä,\nvapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli\nsaamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.\n\nToisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet\nlaajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman\ntilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää\nnerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta\nja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena,\nahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt\nelämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin.\nYlevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan\ntehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän.\nUransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli\nFiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan\nja syöksynyt mereen.\n\nMutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos\npuutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä,\nkenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle\njaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella\nhäväistyinä, -- sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille\nvihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet\nhypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän\nlehväholveissa.\n\nHenkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen\nruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi,\njos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa\nvauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin\nPariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut\nvoimailija.\n\nKuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri\nlähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan\nolisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui\nratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen\nmajesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin\nväliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi\nvarustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.\n\nHän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin\nsynkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta.\nOrléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti\nheikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle\nmaatilalleen.\n\nMuskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä\ntuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden\nlääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä,\njoita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet\ntiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan\nmitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään;\nmutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen\niskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin\npuita aurinkona elvytti.\n\nNeiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi;\nmilloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän\nuseaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, -- ei enää runosäkeitä, vaan\n(ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin.\nNoissa tilaisuuksissa nähtiin _maailman ensimmäisen kuninkaan_, kuten\nsilloinen runoilijakoulu sanoi, _uljaasti laskeutuvan ratsultaan_ ja\nhattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de\nSaint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa\nhengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan\nniin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin\njoutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.\n\nD'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta\nkirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja\nmielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan\npoissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli\nhelppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien\nnaisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla\noli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos\nhän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle\njotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle;\nvähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan\noli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli\nkaikesta sydämestään kiintynyt.\n\nHän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin.\nNäennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren\ntavoin -- ja kenties vielä kuninkaallisemmin -- osakseen palvomista,\njosta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut\nmuita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien\nhovilaisten huomion.\n\nD'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin\njärkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli\nhienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle\nyhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten\nparissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä\nomasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä\ntoiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän\npalatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan\nulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.\n\nSoturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.\n\nNeitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat,\nmutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta\nseikkailuyritykseltä.\n\n\"Oranssien maasta?\" huudahti neiti de Tonnay-Charente; \"Espanjasta?\"\n\n\"En sentään\", vastasi muskettisoturi.\n\n\"Maltasta?\" arvasi Montalais.\n\n\"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles.\"\n\n\"Joltakulta Välimeren saarelta siis?\" kysyi la Vallière.\n\n\"Mademoiselle\", sanoi d'Artagnan, \"en tahdo arvautella teitä: tulen\nrannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä\npurjehtimaan Algieriin.\"\n\n\"Oletteko nähnyt armeijan?\" tiedustivat useat sotaisuuden\nharrastajattaret.\n\n\"Ja laivaston?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Onko meillä siellä ystäviämme?\" uteli neiti de Tonnay-Charente\nkylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.\n\n\"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de\nBragelonne\", luetteli d'Artagnan.\n\nLa Vallière vaaleni.\n\n\"Herra de Bragelonne?\" huudahti häijy Athénais. \"Mitä ihmettä, hänkö\nlähtenyt sotaretkelle... hän?\"\n\nMontalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.\n\n\"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?\" hän säälimättömästi jatkoi\nd'Artagnaniin kääntyen.\n\n\"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne.\"\n\n\"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet\nmiehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka\nlähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat\nvalkoihoiset kaunottaret ovat olleet.\"\n\nJotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski\nmerkillisesti.\n\n\"Mademoiselle\", huomautti d'Artagnan, \"te erehdytte puhuessanne\nDjidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole\nvalkoisiakaan, vaan keltaisia.\"\n\n\"Keltaisia!\"\n\n\"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt\nkauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä.\"\n\n\"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!\" virkahti hellittämätön neiti de\nTonnay-Charente; \"poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa.\"\n\nSanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella,\nettä naiset -- nämä säveät kyyhkyset -- kohtelevat toisiaan paljon\njulmemmin kuin tiikerit ja karhut.\n\nAthénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän\npiti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän\nvirkkoi:\n\n\"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen\ntunnollesi?\"\n\n\"Minkä rikoksen?\" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.\n\n\"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi\", pitkitti Athénais. \"Hän\nrakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet.\"\n\n\"Rehellisellä naisella on se oikeus\", huomautti Montalais tekopyhästi.\n\"Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän\ntekemästä häntä onnelliseksi.\"\n\nLouise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai\nkiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.\n\n\"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa\", vastasi Athénais; \"mutta asia on\npaljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka\nsotaan, jossa hän saa surmansa.\"\n\nLouise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.\n\n\"Ja jos hän siis kuolee\", jatkoi leppymätön, \"niin sinä olet hänet\ntappanut; se on kamala teko.\"\n\nLouise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse\npuolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.\n\n\"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan\", lausui hän\npahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. \"Mitä aioitte sanoa?\"\n\nD'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä\nkainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:\n\n\"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de\nTonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen.\"\n\nTyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli\nkuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon\nvetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri\nkun kuningas ilmestyi toisesta.\n\nHallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen;\npettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa\nd'Artagnanin, joka tervehti häntä.\n\n\"Haa, monsieur\", hän sanoi, \"te olette kunnostautunut hyvin, ja minä\nolen teihin tyytyväinen.\"\n\nSe oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa\neivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä\nsurman suuhun.\n\nHovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet\nkunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään\nhavaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa\nkanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta,\nensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa\nhän ei voinut käsittää.\n\nPäästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:\n\n\"No, herra d'Artagnan, entä vanki?\"\n\n\"Tallessaan, sire.\"\n\n\"Mitä hän puhui matkalla?\"\n\n\"Ei mitään, sire.\"\n\n\"Mitä hän teki?\"\n\n\"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin\nSainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut.\nHänen... tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon.\"\n\nKuningas kalpeni.\n\n\"Riittää\", sanoi hän.\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\nLudvig mitteli työhuoneensa lattiaa.\n\n\"Te olitte Antibesissa\", hän sitten virkkoi, \"herra de Beaufortin\nsaapuessa sinne?\"\n\n\"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\nUusi äänettömyys.\n\n\"Mitä näitte siellä?\"\n\n\"Paljon väkeä\", vastasi d'Artagnan kylmästi.\n\nKuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.\n\n\"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään\nkuntoon asuntoani Nantesissa.\"\n\n\"Nantesissa?\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Bretagnessa.\"\n\n\"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin\npitkälle matkalle?\"\n\n\"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä\", selitti kuningas. \"Minulla on kaksi\nvaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla.\"\n\n\"Milloin lähden?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Tänä iltana... huomenna... huomis-iltana -- tehän tarvitsette lepoa.\"\n\n\"Olen levännyt, sire.\"\n\n\"Se on hyvä... No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan.\"\n\nD'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan\nepäröivän:\n\n\"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?\"\n\nJa kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.\n\n\"Ottakaa heitä prikaati\", vastasi Ludvig.\n\n\"Siinäkö kaikki?... Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle\nannettavana?\"\n\n\"Ei... Kah!... On tosiaan!\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän\nmukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita\nkaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni\nkuuluu.\"\n\n\"Huomattavimpien?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Herra Letellierin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Herra de Briennen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja herra yli-intendentin?\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla.\"\n\n\"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte\nGesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että\nmuskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu.\nKunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?\"\n\n\"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?\"\n\nMuskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.\n\n-- Nantesiin! -- tuumi hän portaissa. -- Miksei hän uskaltanut suoraan\npuhua Belle-Islestä?\n\nHänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi\nhänen peräänsä.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" hän sanoi; \"anteeksi...\"\n\n\"Mitä nyt, herra Ariste?\"\n\n\"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen.\"\n\n\"Teidän kassastanneko nostan rahat?\"\n\n\"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista.\"\n\nHiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen,\njoka oli Ludvigin käsialaa.\n\n-- Kas vain! -- hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; -- tämä\nmatka maksatetaan yli-intendentillä! _Mordioux_, siinä hän on ihan\nLudvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti\nriemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!\n\nD'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä\nväljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti\nperimään matkavarojaan herra Fouquetilta.\n\n\n\n\n241.\n\nEhtoollinen.\n\n\nYli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina\nlähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset.\nVilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja\nvateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin\ntoimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa\nja keittiössä.\n\nMaksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen\nvastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo\nsuljettu.\n\nHän vastasi vain sanoilla: \"Kuninkaan käskystä.\"\n\nHiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti,\nettä se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä\nkunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään\nuudestaan huomenna.\n\nD'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että\nherra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin\nyksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin\nnenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt\nsaappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt\npäinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa\npuhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi\nd'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:\n\n\"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja\nmenkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule.\"\n\n\"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!\" vastasi d'Artagnan.\n\n\"Pihan toisella puolella\", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi\nrauhaan.\n\nD'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.\n\n\"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan\", ilmoitti hänelle eräs\nhoukkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella\nkolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.\n\n\"Sanokaa hänelle\", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla\nhänen tarjottimensa syrjään, \"että täällä on herra d'Artagnan, hänen\nmajesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö.\"\n\nPalvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.\n\nD'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan\nkohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana\nrientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.\n\nD'Artagnan hymyili.\n\n\"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain\nnostettavana.\"\n\n\"Ah\", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.\n\nJa hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä\nhyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun\nlepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina\nkaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet\nkunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.\n\nOllen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet\nsuojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä\nhuolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä\nhymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet\nmyötäkäymisessäkin mukana.\n\nYli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen\noikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena\nsuojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki\njokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen\nhänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.\n\nKalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä\nkunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä\nkättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan\nd'Artagnania.\n\nKapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun\nhän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä\nseurueesta.\n\nFouquet kohottausi nojatuolissaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan\", sanoi hän, \"etten ollut teitä\nvastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä.\"\n\nJa hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella\nlujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.\n\n\"Monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"minä saavun luoksenne kuninkaan\nnimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen\nsuoritusta.\"\n\nKaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.\n\n\"Ah, monsieur\", virkkoi hän, \"tekin lähtenette Nantesiin?\"\n\n\"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur.\"\n\n\"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni\", sanoi rouva Fouquet\nrauhoittuneena, \"ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi\npöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia.\"\n\n\"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti\nminulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on\ntäytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne\nhäiritsemään.\"\n\n\"Siihen vastataan kullalla\", sanoi Fouquet viitaten\ntaloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin\nojentaman maksuosoituksen.\n\n\"Oh, maksusta en ollut huolissani\", lausui soturi; \"tämä on vauras\ntalo.\"\n\nAlakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.\n\n\"Tunnetteko kipua?\" kysyi markiisitar.\n\n\"Tuleeko taas kohtaus?\" huolestui rouva Fouquet.\n\n\"Ei mitään, kiitos!\" vastasi yli-intendentti.\n\n\"Kohtaus?\" virkkoi d'Artagnan. \"Onko teidän ylhäisyytenne sairas?\"\n\n\"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta.\"\n\n\"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?\"\n\n\"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi.\"\n\n\"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta\", tokaisi la\nFontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän\nkajosi.\n\n\"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia\", huomautti\nFouquet hiljaisesti runoilijalleen.\n\n\"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta\", lausui d'Artagnan\nsuoraluontoisesti ja sydämellisesti. \"On totinen tosi, monseigneur,\nettä vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman\nhartaasti kuin Vauxissa.\"\n\nRouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen\nmiehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen\nollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi,\nmikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa\ntunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä\nei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen\noikeutta.\n\nKapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen\notti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän, \"kuninkaan terveydeksi, _mitä tapahtuukin_!\"\n\n\"Ja teidän terveydeksenne, _mitä tapahtuukin_!\" vastasi d'Artagnan\nkulauttaen pohjaan..\n\nNäiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka\nnousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä\nportailla.\n\n\"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini\",\nsanoi Fouquet yrittäen nauraa.\n\n\"Teihin!\" huudahtivat ystävät; \"ja minkätähden, hyvä Jumala?\"\n\n\"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet\", lausui\nyli-intendentti; \"minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman\nsyntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin\neräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka\nmuodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä\nhetki.\"\n\nJoka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.\n\n\"Sulkekaa ovet\", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. \"Hyvät\nystävät\", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, \"mitä minä olin ennen ja\nmitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo\nyksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä\nsanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole\nenää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja\nvoimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä.\"\n\n\"Hei\", huudahti Pélisson kiivaasti, \"koska paljastatte asemanne noin\navoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette\nsyöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää.\nEnsiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?\"\n\n\"Seitsemänsataatuhatta livreä\", ilmoitti taloudenhoitaja.\n\n\"On leipään\", jupisi rouva Fouquet.\n\n\"Hevosia vain\", sanoi Pélisson, \"ja paetkaa.\"\n\n\"Minne lähtisin?\"\n\n\"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse.\"\n\n\"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee\", huomautti markiisitar, \"niin hänen\nsanotaan säikkyneen syyllisyyttään.\"\n\n\"Sanotaan enemmänkin, -- väitetään minun vieneen mukanani vähintään\nkaksikymmentä miljoonaa.\"\n\n\"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi\", lupasi la\nFontaine; \"paetkaa.\"\n\n\"Minä jään\", päätti Fouquet; \"enkähän toki ole ihan vailla turvaa.\"\n\n\"Sinulla on Belle-Isle!\" huudahti abbé Fouquet.\n\n\"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta\", sanoi\nyli-intendentti; \"malttia siis, malttia!\"\n\n\"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!\" huoahti rouva\nFouquet.\n\n\"Niin, sen kyllä tiedän\", vastasi ministeri; \"mutta minkä sille mahtaa?\nKuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten\nsuunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään\nlevottomuutta.\"\n\n\"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon\", huudahti Pélisson. \"Te\nlähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne\nOrléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina\npuolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te\notatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta,\nja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän\nmatkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte,\nsiitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen\nkuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen.\"\n\nPélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.\n\n\"Niin, tee siten\", sanoi rouva Fouquet miehelleen.\n\n\"Tehkää niin\", kehoitti rouva de Bellière.\n\n\"Tehkää! Tehkää!\" huusivat kaikki ystävät.\n\n\"Kyllä teenkin\", myöntyi Fouquet.\n\n\"Tänä iltana!\"\n\n\"Tunnin kuluessa!\"\n\n\"Aivan heti\", lupasi ministeri.\n\n\"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden\",\narveli abbé Fouquet. \"Mikä meitä estää varustamasta kuntoon\nkaappaaja-aluksia Belle-Islellä?\"\n\n\"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan\", lisäsi la\nFontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.\n\nKoputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.\n\n\"Kuninkaan sanansaattaja!\" huusi juhlamenojen ohjaaja.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut\nvastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä\ntalon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta,\nhelmeilevä hiki otsallaan.\n\nFouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa\nviestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että\nrahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:\n\n\"Hyvä on, monsieur.\"\n\nÄäni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.\n\nKotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen\ntarkkaamana poistui salista.\n\nViimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta\nvastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi\nja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin\nojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee\ntervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.\n\nTämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät\nFouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi\nmarkiisitar de Bellièren kylmää kättä.\n\n\"No niin!\" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään\ninhimillistä.\n\n\"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?\" hätäiltiin.\n\nFouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin;\nkammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan\nkäsialalla kirjoitetut rivit:\n\n    'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista\n    jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka\n    summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.\n\n    Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa,\n    rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään\n    teidät pyhässä suojeluksessaan.\n\n    Tämä kirje käy kuitista.\n\n                                             Ludvig.'\n\nKauhistunut sorina kiersi salia.\n\n\"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?\" huudahti Pélisson.\n\n\"En mitenkään enää, kun olen sen saanut.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut\", selitti\nyli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen\nsydäntä.\n\n\"Sinä maksoit?\" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. \"Me olemme siis\naivan häviöllä!\"\n\n\"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja\", tokaisi Pélisson. \"Rahojen\njälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!\"\n\n\"Jättäen meidät?\" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan\ntuskasta.\n\n\"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki.\nRatsaille!\"\n\n\"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän.\"\n\n\"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä...\" väitti rivakka\nPélisson.\n\n\"Olette oikeassa\", mutisi Fouquet.\n\n\"Monseigneur, monseigneur!\" huusi Gourville noustessaan portaita neljä\naskelmaa kerrallaan; \"monseigneur!\"\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\n\"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin...\"\n\n\"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, -- sinä ihan tukehdut.\"\n\n\"Mitä huomasitte?\" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.\n\n\"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille\", läähätti Gourville.\n\n\"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata\", huudettiin ympärillä.\n\nRouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa.\nMarkiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:\n\n\"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö\nälkääkä ajatelko lähteä mukana.\"\n\nPélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin\nGourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja\nsäikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana\nalmuna onnettomuudelle.\n\nTuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin\nkuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin;\nPélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.\n\nMarkiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa,\nFouquetin viimeisen suudelman.\n\nPélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön\nsyyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.\n\n\n\n\n242.\n\nColbertin vaunuissa.\n\n\nKuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan\njo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa.\nSaadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi\nosastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle\ntaholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti\nperille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet\npäätyä Nantesiin ennen häntä.\n\nCroix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa\npanna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen\naihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos\nasunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla.\nVaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja\ntietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä\nvilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa\nviistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi\nnahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista\ntoinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa\nkapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet\npäät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja\nChevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka\noli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä\njohdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.\n\n-- Kas vain! -- tuumi d'Artagnan; -- vanha herttuatar ei ole\nystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee\nColbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta\nmitään hyvää.\n\nHerra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi\nkulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.\n\nMatkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen\naviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään\najoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön\nkeskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen\nja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän\nvilkkaana.\n\nHän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja\nlupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan\naateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä\nverran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja\nlaittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili\ntälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi\njoutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti\nhänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia\nniinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti\nyksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi\nyli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:\n\n\"Minkätähden te itse vihaatte häntä?\"\n\n\"Madame\", selitti Colbert, \"politiikassa voivat järjestelmän\neroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet\non minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa\nkuninkaan todellisia etuja.\"\n\nVanha rouva keskeytti hänet:\n\n\"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin\ntekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja\nteille samaten.\"\n\nColbert ei vastannut mitään.\n\n\"Nantesista palatessaan\", jatkoi herttuatar, \"kuningas -- nykyään vain\nveruketta etsien -- huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen\nliian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita\nja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas\nkäy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin...\"\n\n\"Ja silloin?\" tiedusti Colbert.\n\n\"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin\nmielipiteenne?\"\n\nColbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: -- Jos\nFouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.\n\n\"On tietysti välttämätöntä\", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan,\n\"että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään\nkuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?\"\n\n\"En käsitä\", kierteli toinen.\n\n\"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?\"\n\n\"En ole kunnianhimoinen.\"\n\n\"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa\nvaivaa.\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame...\"\n\n\"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki\nomastannekin.\"\n\n\"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa.\"\n\n\"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa\njo kiertelemättä.\"\n\n\"Minä en tuhoa ketään, madame.\"\n\n\"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut\nminulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään\nniitä kuninkaalle.\"\n\nColbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:\n\n\"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat\nsaatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä.\"\n\n\"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen,\nmitä tahtoo\", sanoi vanha herttuatar.\n\n\"Siinä sitä ollaan\", virkahti Colbert tämän heltymättömän\njohdonmukaisuuden voittamana. \"Ette kykene, -- mitä? Sanokaa.\"\n\n\"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä\nvaikutuksia tehottomiksi.\"\n\n\"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat?\nMalttakaahan, minä autan teitä arvaamisella.\"\n\n\"Tehkää se.\"\n\n\"La Vallière?\"\n\n\"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita\neikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä\nmielistellyt.\"\n\n\"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi\nitseään, eikö niin?\"\n\n\"Kaiketikin.\"\n\n\"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?\"\n\n\"Huomattavasti.\"\n\n\"Leskikuningattaren välitys kenties?\"\n\n\"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia\nkohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen\npojalleen.\"\n\n\"Älkää luulko niin\", virkkoi vanha rouva hymyillen.\n\n\"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!\" vakuutti Colbert\nepäuskoisesti.\n\n\"Entiseen aikaan?\"\n\n\"Vielä ihan äskenkin, madame, -- Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan\nvangituttamasta herra Fouquetia.\"\n\n\"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä\nkuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään\nole hänen kantansa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Colbert ihmeissään.\n\n\"Syyn selittäminen ei kuulu tähän.\"\n\n\"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten\npahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan\narvelisi.\"\n\n\"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta\nsalaisuudesta?\"\n\n\"Salaisuudesta?\"\n\n\"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä,\njotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja\nniihin tietysti kuuluu herra Fouquet.\"\n\n\"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?\" sanoi\nColbert.\n\n\"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle\nsitä.\"\n\n\"Kai sitten, madame.\"\n\n\"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin\nlähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on\npiispa?\"\n\n\"Vannesin piispa.\"\n\n\"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra\nd'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin,\ntahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi.\"\n\n\"Haluaako leskikuningatar sitä?\"\n\n\"Siitä on nimenomainen määräys annettu.\"\n\n\"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?\"\n\n\"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on.\"\n\nColbert katseli herttuatarta.\n\n\"Sanokaa, madame.\"\n\n\"Hän on Belle-Isle-en-Merillä.\"\n\n\"Herra Fouquetin alueella?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Hänet siepataan!\"\n\nOli herttuattaren vuoro hymyillä.\n\n\"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi\", varoitti hän; \"hänen kiinniottoansa\nei kannata mennä lupaamaan.\"\n\n\"Kuinka niin, madame?\"\n\n\"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin\nvain mieli tekee.\"\n\n\"Hän on muka ilmetty kapinallinen?\"\n\n\"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken\nikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei\nole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden\nsieppaamisessa.\"\n\nColbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta\nlausui melkein ylvään lujasti:\n\n\"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja\nsotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa\nvaltakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se\njollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan.\"\n\nTämä Colbertin suussa harvinainen _meille_ pani herttuattaren\nkotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla\nvaltiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli\nottanut lukuun.\n\nColbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen\nsäilyttääkin.\n\n\"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi,\nmadame?\" virkkoi hän.\n\n\"Minäkö? En pyydä teiltä mitään.\"\n\n\"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei\nole vielä puhunut asiasta mitään.\"\n\nHerttuatar pureskeli kynsiään.\n\n\"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!\" jatkoi Colbert.\n\"Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan\ntähden.\"\n\nHerttuattaren viha paljastui.\n\n\"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä\", sanoi hän, \"ja tietysti\nhänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra\nd'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä.\"\n\n\"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!\" arveli Colbert. \"Ainoastaan\nkuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee\nteistä ikävältä?\"\n\n\"En sano mitään.\"\n\n\"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?\"\n\n\"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana\nkuin Belle-Islen varustuksissa.\"\n\n\"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa.\"\n\n\"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä,\nmonsieur. Minä tekisin samaten.\"\n\n\"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme.\"\n\n\"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette\ntiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta,\nte ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä\nmuskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat\nkardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta\nhuolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille.\"\n\n\"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa,\nmadame?\"\n\n\"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on\nsekin määrättävissään.\"\n\n\"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen\npakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että\nhän ei pääse mihinkään.\"\n\n\"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen\nsuunnitelmiensa mukaan.\"\n\n\"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole\nvalloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän\nmennyttä miestä, madame.\"\n\n\"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee\nsyvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte,\nja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan\nhänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?\"\n\n\"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet\nsellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle.\"\n\n\"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä\nalkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin\npuolin teidän käytettävissänne.\"\n\n\"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari\nd'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?\"\n\n\"Parempikin.\"\n\n\"Salainen lähettiläs?\"\n\n\"Arvatkaa vielä korkeammalta.\"\n\n\"Malttakaas... kuningas Filip III on kiihkomielinen, -- olisiko hän...\nFilip III:n rippi-isä?\"\n\n\"Vielä korkeammassa asemassa.\"\n\n\"_Mordieu_!\" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen,\nleskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; \"hän on siis jesuiittien\nkenraali?\"\n\n\"Nyt taisitte osata oikeaan\", vastasi herttuatar.\n\n\"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon,\nellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!\"\n\n\"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille\nlausua.\"\n\n\"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta\nvastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme.\"\n\n\"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei\nkoskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan.\nJos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin\nhän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te\nvarmastikaan ette tule.\"\n\nColbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.\n\n\"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä\ntavalla, madame\", hän sanoi.\n\nHerttuatar hymyili.\n\n\"Jos tietäisitte\", hän huomautti, \"kuinka monta kertaa Aramis on\npäässyt vankilasta!\"\n\n\"Oh\", vakuutti Colbert, \"kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa\nenää jätä sitä asuntoa.\"\n\n\"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan\nniihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei\nmuskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja\nkokemusta.\"\n\nColbert puri huultansa.\n\n\"Luovumme vankilan ajatuksesta\", hän sanoi hiljaa. \"Toimitamme säilyn,\njosta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!\"\n\n\"Hyvä on, liittolaisemme!\" kiitti herttuatar. \"Mutta alkaapa jo olla\nmyöhä; emmekö lähdekin kotiin?\"\n\n\"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä,\nlähteäkseni kuninkaan matkalle.\"\n\n\"Pariisiin!\" huusi herttuatar ajajalle.\n\nVaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli\nsyntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen\nesitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin\naikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.\n\n\n\n\n243.\n\nKaksi jokialusta.\n\n\nD'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja\nhänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa\nkaksinkertaiseksi.\n\nTämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi\nalituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut\nratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig\nXIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen\nlivahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja\nhänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.\n\nMutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään\nyli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan\nei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat\nsaaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän\nNantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen\nintoaan.\n\nHän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin,\nmissä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman\nkahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset,\nleveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän\nlaivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä\nhoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä\nLoire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin\nmiellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti\npienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.\n\nFouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä\noli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat\nparhaansa mukaan, sillä taikasana _raha-asiat_ sai heidän silmissään\nkangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa\nansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma;\nnouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa\nkirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet\nkantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään\nvastuksia.\n\nFouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän\ntapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea\nvaltiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä\nvälttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja\nviivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.\n\n\"Sitäpaitsi\", puhui hänelle Gourville, \"Nantesissa arvaatte tai\narvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme\nsokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun\nkerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman\nturvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan\nei meitä seuraa.\"\n\nTuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan\ntakana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän\njokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen\nhuudon.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Fouquet.\n\n\"On ihan ihme ja kumma, monseigneur\", vastasi aluksen päällikkö, \"että\ntuo pursi kiitää kuin myrskytuuli.\"\n\nGourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.\n\nFouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn\nepäluuloisena:\n\n\"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni.\"\n\nAlus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin\nnopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena\nkuohujuovana auringonsäteissä.\n\n\"Onpas se vauhtia!\" hoki laivuri; \"on totta vieköön! Kai siitä\nmaksetaan hyvin. En luullut\", lisäsi hän, \"että puuairot voisivat\nkiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat\nminulle.\"\n\n\"Mikäs siinä!\" huudahti eräs soutajista. \"Heitä on kaksitoista ja meitä\nvain kahdeksan.\"\n\n\"Kaksitoista!\" ihmetteli Gourville. \"Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!\"\n\nKahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan\nedes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra\nyli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän\ntelttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi\nvoinut tuntea.\n\n\"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole\", tuumasi laivuri.\n\nFouquetia puistatti.\n\n\"Mistä näette, että se ei ole kuningas?\" kysyi Gourville.\n\n\"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota\nkuninkaan laiva aina käyttää.\"\n\n\"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville\",\nhuomautti herra Fouquet, \"että hänen majesteettinsa oli vielä eilen\nPariisissa.\"\n\nGourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: --\nOlittehan siellä itsekin.\n\n\"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?\" hän lisäsi voittaakseen aikaa.\n\n\"Siitä, monsieur\", selitti aluksen päämies, \"että niiden on täytynyt\nlähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo\nkintereillämme.\"\n\n\"Noh\", virkkoi Gourville, \"mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet\nvasta Beaugencystä tai Niortista?\"\n\n\"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen\nOrléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä.\"\n\nHerra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi\ntämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.\n\n\"Joku ystävä\", sanoi hän, \"joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni.\nVoittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa.\"\n\nLaivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta\nsilloin Fouquet lausui ylväästi:\n\n\"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla.\"\n\n\"Voisi koettaa, monseigneur\", ehdotti laivuri arasti. \"Hei, pojat,\ntarmokkaasti! Antakaa uida!\"\n\n\"Ei\", esti Fouquet, \"pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan.\"\n\n\"Mielettömyyttä, monseigneur\", keskeytti Gourville kumartuen\nkuiskaamaan hänen korvaansa.\n\n\"Pysähdyttäkää kokonaan!\" toisti Fouquet.\n\nKahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.\n\nToisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi\nhuomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se\ntuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti,\npäivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella,\nluonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti\nselvästi naapurialuksen matkustajat.\n\n\"Minä näen ne!\" huudahti hän. \"Niitä on kaksi.\"\n\n\"Minä en näe mitään\", sanoi Gourville.\n\n\"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät\nkahdenkymmenen askeleen päähän meistä.\"\n\nMutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki\nFouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut\notaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.\n\n\"Tätä en enää ollenkaan käsitä!\" päivitteli laivuri.\n\n\"Enkä minä\", yhtyi Gourville.\n\n\"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat\", puuttui puheeseen\nFouquet, \"koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin\najaudumme heistä liian loitolle.\"\n\n\"Luulin nähneeni heitä kaksi\", vastasi mies, \"mutta telttakatoksen alla\nonkin enää vain yksi.\"\n\n\"Millainen hän on?\"\n\n\"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies.\"\n\nPilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.\n\nGourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni\neroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä\nFouquet häntä odotti.\n\n\"Colbert!\" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.\n\n\"Colbert!\" toisti Fouquet. \"Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on\nmahdotonta!\"\n\n\"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin\nhyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet\nmeitä palauttamaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan.\nMitä hän siellä tekee?\"\n\n\"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?\"\n\n\"Minä kammoan epävarmuutta\", huudahti Fouquet. \"Laskekaamme suoraan\nhäntä kohti.\"\n\n\"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä.\"\n\n\"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?\"\n\n\"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne\nvastaan.\"\n\n\"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?\"\n\n\"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa\nmalttavainen.\"\n\n\"Mitä siis on tehtävä?\"\n\n\"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne\ninnokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken\nelää, näkee!\"\n\n\"Oikein. Eteenpäin!\" huudahti Fouquet. \"Koska tuolla pysytään tyynesti\npaikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia.\"\n\nLaivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä\nkaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä.\nTuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista\nmiehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko\npäivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.\n\nTämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen\näänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:\n\n\"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona?\nKäynkö turmaani kohti vai enkö?\"\n\n\"Oi, monseigneur!\"\n\n\"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi\nkuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella,\nesitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen\nniistä tekee haaksirikon Nantesissa?\"\n\n\"Ainakin se on vielä epävarmaa\", väitti Gourville. \"Te esiinnytte\nvaltiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja\nnerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla\nkykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät\nteitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän.\nHaa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä\nsuuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät\nnopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi\nensiksi ehtii haaksirikkoon.\"\n\nFouquet tarttui Gourvillen käteen.\n\n\"Ystävä\", virkkoi hän, \"kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta:\n'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti\nsivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas.\"\n\nRahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla\nNantesiin saakka.\n\nKun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen\nvoivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset\nvaralle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui\nedellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin\nsilmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti\nkeräytyä ympärille.\n\nFouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä\nsuuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän\ntahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun\nvihollisensa. Colbert oli saapuvilla -- sitä pahempi Colbertille.\n\nAstuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella\nkorskealla silmien siristyksellä.\n\n\"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?\"\n\n\"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur\", vastasi tämä.\n\n\"Tulitteko te tuossa aluksessa?\"\n\nHän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.\n\n\"Tulin, monseigneur.\"\n\n\"Kahdellatoista soutajalla?\" ihmetteli Fouquet. \"Se on ylellistä, herra\nColbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai\nkuningas.\"\n\n\"Monseigneur...\" änkytti Colbert punastuen.\n\n\"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat\", jatkoi Fouquet.\n\"Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan\nsoutajaa, ennätin kuitenkin edellä.\"\n\nJa hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi,\nolivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet\nedelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen\ntyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.\n\nTästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan\nvastasi:\n\n\"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka\nkerta kun tekin hiljensitte vauhtia.\"\n\n\"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?\" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä\nhalpamaisesta rohkeudesta. \"Kun teillä oli parempi alus kuin minulla,\nmiksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?\"\n\n\"Kunnioituksesta\", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.\n\nFouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja\nkäsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin\nkaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean\npäivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.\n\nTuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan\nhevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa\nvarten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi\nja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa,\nei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma --\ninhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja -- olisi tullut väliin.\n\nKaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin\njoutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista\ntunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi\nnähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet\npäällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin\npalatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.\n\nKohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä\nyli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä,\nja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien\nvalelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä\nkunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.\n\n\n\n\n244.\n\nMuskettisoturi vihjailee.\n\n\nFouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies\nmahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa\nmaailman korjaamattomalta repeilyltä.\n\nD'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin\nsydämellisen tervehdyksen.\n\n\"Hyvää huomenta, monseigneur\", vastasi muskettisoturi. \"Miten jaksatte\nmatkanne jälkeen?\"\n\n\"Varsin hyvin, kiitos.\"\n\n\"Entä kuume?\"\n\n\"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten\nnäette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta.\"\n\n\"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur.\"\n\n\"Eh, _corbleu_, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin...\"\n\n\"Mikä estää?\"\n\n\"No, te ensiksikin.\"\n\n\"Minäkö! Oh, monseigneur...!\"\n\n\"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?\"\n\n\"Kautta taivaan, monseigneur\", vastasi muskettisoturi, \"jättäkää nyt\nkuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan\nasialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin\nkäteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti\nensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla\näänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'\"\n\nFouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli\nniin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely\noli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.\n\n\"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?\" virkahti yli-intendentti.\n\n\"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys.\"\n\n\"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan\npäinvastoin.\"\n\n\"En ole kuullut puhuttavan mistään\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Hm, hm!\" epäili Fouquet.\n\n\"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta\nkiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen.\"\n\nFouquet irvisti.\n\n\"Entä herra Colbert?\" hän sanoi. \"Onko hänkin mielestänne samassa\nmäärin kiintynyt minuun?\"\n\n\"Hänestä en mene sanomaan\", vastasi muskettisoturi. \"Siinä on\npoikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan\npahaakin kaunaa, mutta, _mordioux_, orava kykenee toki varomaan\ntarhakäärmettä, kun vain tahtoo.\"\n\n\"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin\", sanoi Fouquet, \"ja totisesti\nen ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista\nmiestä!\"\n\n\"Suvaitsette niin sanoa\", vastasi d'Artagnan. \"Oletteko odottanut tätä\npäivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?\"\n\n\"Me olemme sokeita\", jupisi Fouquet.\n\n\"Äänenne käy käheäksi\", huomautti d'Artagnan. \"Juokaapas lääkettänne,\nmonseigneur.\"\n\nMitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonka\nFouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.\n\n\"Tällaista tapahtuu vain minulle\", haastoi muskettisoturi äskeiseen\npalaten. \"Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän\nvieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan\nvuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan\nmaailmassa, juuri kun...\"\n\n\"Kun olen kukistumassa\", keskeytti Fouquet. \"Se on totta, rakas herra\nd'Artagnan.\"\n\n\"Sitä en aikonut sanoa.\"\n\n\"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani -- en\nsitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen:\n'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan\nsaatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'\"\n\n\"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen\", sanoi kapteeni; \"mutta\naivan ihastunut minäkin olen teihin!\"\n\n\"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!\" sanoi yli-intendentti.\n\n\"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana\nkuin kuumeennekaan.\"\n\n\"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme.\"\n\nJa Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä\nvirralla.\n\n\"Eikö se ole häviöni selvin merkki?\" hän kysyi lopuksi.\n\nD'Artagnan oli käynyt totiseksi.\n\n\"Siihen suuntaan\", myönsi hän. \"Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten\nherra de Tréville sanoi.\"\n\nJa hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.\n\n\"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti\ntahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä\nminulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa\nBelle-Islen?\"\n\n\"Missä herra d'Herblay on\", lisäsi d'Artagnan.\n\nFouquet kohotti päätänsä.\n\n\"Mitä minuun tulee\", jatkoi d'Artagnan, \"niin voin yhä vakuuttaa\nteille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt\nasettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa.\"\n\n\"Hän on ystäviäni.\"\n\n\"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur\", jatkoi muskettisoturi,\njonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet.\n\"Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, -- hiukan\nliikanaista varustelua näin rauhallisena aikana.\"\n\n\"Prikaati?\" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.\n\n\"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, -- samaa määrää\nkäytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn\nvangitsemistilaisuuksissa.\"\n\nFouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena\njutteluna.\n\n\"Ja sitten?\" hän kysyi.\n\n\"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen\ntäkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi\noville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata\nvahtipalveluksella.\"\n\n\"Entä minun varalleni\", huudahti Fouquet, \"mitä määräyksiä?\"\n\n\"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni\npelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?\"\n\n\"Minäkö!... ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole\nminkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku\njärjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin.\"\n\n\"Mikä se on, kapteeni? Mikä se on?\"\n\n\"Ka, hevosia ja aluksia ei saa päästää poistumaan Nantesin piiristä\nilman kuninkaan allekirjoittamaa passia.\"\n\n\"Taivaan vallat, mutta...\"\n\nD'Artagnan puhkesi nauramaan.\n\n\"Se on voimassa vasta kuninkaan tultua Nantesiin; näette siis, että\nasia ei mitenkään koske teitä, monseigneur.\"\n\nFouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen\ntuumitteluansa.\n\n\"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja\nhalukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään\",\nlisäsi muskettisoturi.\n\n\"Niin tietenkin\", mukasi Fouquet hajamielisenä.\n\n\"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan\", selitti\nkapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä.\n\"Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin\nalaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?... Ka,\ntodellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia\nkuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään... Kaupungin portit ja\nsatamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu...\nTiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne\nmiehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan\njollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin\ntämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni\nsievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa\nliikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään\nmääräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi\ntahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra\nFouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos\nhänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän\nkäytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja\nvastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle\nja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten\nteillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta,\naivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette.\"\n\nNiin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean\nsilmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.\n\nHän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan\nkiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:\n\n\"Hevoseni! Alukseni!\"\n\nKukaan ei vastannut.\n\nYli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.\n\n\"Gourville!... Gourville!...\" hän kutsui sujauttaessaan kellon\ntaskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa:\n\"Gourville!... Gourville!...\"\n\nGourville ilmestyi huohottaen ja kalpeana.\n\n\"Lähtekäämme, lähtekäämme!\" huusi yli-intendentti heti kun näki hänet.\n\n\"Myöhäistä!\" änkkäsi ystävä.\n\n\"Myöhäistäkö? Miksi?\"\n\n\"Kuunnelkaa!\"\n\nPalatsilinnan edustalta kuului torvien toitotusta ja rumpujen pärinää.\n\n\"Mitä nyt, Gourville?\"\n\n\"Kuningas on tullut, monseigneur.\"\n\n\"Kuningas?\"\n\n\"Hän on rientänyt hillittömällä vauhdilla, revähdyttänyt hevosia ja\nvoittanut lasketusta ajasta kahdeksan tuntia.\"\n\n\"Me olemme hukassa!\" mutisi Fouquet. \"Kunnon d'Artagnan, puhuitpa\nminulle liian myöhään!\"\n\nSamassa kuningas todella ehtikin kaupunkiin; vallinsarvelta kajahti\ntykinlaukaus, ja siihen vastattiin vartiolaivasta virralta.\n\nFouquet rypisti kulmiaan, kutsui kamaripalvelijansa ja laittautui\nhoviasuun. Ikkunastaan hän kaihtimien takaa näki kansanjoukon hyörinän\nja lukuisan saattueen, joka oli pysytellyt valtiaansa mukana ties\nmillä tavoin. Hänen majesteettinsa johdettiin komeuden keskellä\npalatsilinnaan; Fouquet näki hänen laskeutuvan satulasta porttilehterin\nalla ja supattavan jotakin d'Artagnanille, joka oli pidellyt\njalustinta.\n\nKuninkaan mentyä sisälle holvista muskettisoturi suuntasi askeleensa\nFouquetin huoneistoa kohti, mutta verkkaan, peräti vitkallisesti,\nalinomaa pysähtyen puhuttelemaan väkeänsä, joka oli asettunut kujaksi;\nolisi voinut luulla, että hän vartavasten kulutti aikaa asiallansa.\nFouquet avasi pihanpuolisen ikkunansa, sanoakseen hänelle jotakin.\n\n\"Hei!\" huudahti d'Artagnan havaitessaan hänet; \"te olettekin vielä\nhuoneissanne, monseigneur!\"\n\nJa tämä _vielä_ valaisi Fouquetille lopullisesti, kuinka täpäräksi\nmuskettisoturi oli tiennyt tilanteen, äsken antaessaan tärkeitä\ntietojansa ja neuvojaan.\n\n\"Hyvä Jumala, niin, monsieur\", vastasi yli-intendentti huoaten;\n\"kuninkaan saapuminen keskeytti eräät suunnitelmani.\"\n\n\"Ahaa! Tiedätte kuninkaan tulleeksi?\"\n\n\"Minä näin hänet; ja tällä kertaa te kai pistäydytte luokseni hänen\nkäskystään?...\"\n\n\"Kuulustamaan vointianne, monseigneur, ja pyytämään teitä hänen\nmajesteettinsa puheille, ellei terveydentilanne tee sitä\nmahdottomaksi.\"\n\n\"Heti paikalla, herra d'Artagnan, ihan heti.\"\n\n\"Ka, hitto!\" sanoi kapteeni; \"nyt kuninkaan tultua ei täällä saakaan\nliikuskella vapaasti; ohjesääntö hallitsee kaikkia, teitä ja minuakin.\"\n\nFouquet huokasi vielä kerran, astui vaunuihinsa -- ollen niin peräti\nheikkona -- ja läksi päärakennuksen portaiden eteen, seuralaisenaan\nmuskettisoturien kapteeni, jonka huomaavaisuus ei tällä kertaa ollut\nvähemmän peloittava kuin se vastikään oli ollut lohdullinen ja\nreipastuttava.\n\n\n\n\n245.\n\nMiten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.\n\n\nFouquetin astuessa vaunuista Nantesin palatsilinnan pääovella häntä\nlähestyi joku kansanmies syvään kumartaen ja antoi hänelle kirjeen.\n\nD'Artagnan tahtoi estää häntä puhuttelemasta rahaministeriä ja viittasi\nhänet poistumaan, mutta tiedonanto oli jo jätetty asianomaiselle.\nFouquet avasi kirjeen; d'Artagnan huomasi valtiomiehen kasvojen samassa\nilmaisevan epämääräistä pelästystä.\n\nFouquet pisti paperin salkkuun, joka hänellä oli kainalossaan, ja nousi\nportaita kuninkaan huoneisiin. Tornin jokaiseen asuinkertaan\nlaitetuista pienistä ikkunoista näki Fouquetin kintereillä asteleva\nd'Artagnan kirjeentuojan vilkuvan ympärilleen torilla ja antavan\nmerkkejä muutamille henkilöille, jotka hävisivät viereisille kaduille,\nsitten kun itse olivat toistaneet samat viittaukset.\n\nFouquet jätettiin hetkiseksi odottamaan jo ennemmin puheena olleelle,\npieneen käytävään päättyvälle parvekkeelle. Käytävän päähän oli\nkuninkaan työhuone järjestetty. D'Artagnan siirtyi yli-intendentin\nedelle, jota hän tähän asti oli kunnioittavasti seurannut, ja meni\nkuninkaan kabinettiin ilmoittamaan.\n\n\"No?\" kysyi Ludvig XIV hänet huomatessaan, heittäen paperien\npeittämälle pöydälle ison, vihreän kankaan.\n\n\"Käsky on pantu toimeen, sire.\"\n\n\"Ja Fouquet?\"\n\n\"Herra yli-intendentti tuli mukanani\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Johdettakoon hänet kymmenen minuutin kuluttua luokseni\", sanoi\nkuningas, viitaten d'Artagnania poistumaan.\n\nTämä lähti ulos, mutta tuskin oli hän ehtinyt käytävälle, jonka\ntoisessa päässä Fouquet odotti, kun kuninkaan kello kutsui hänet\ntakaisin.\n\n\"Eikö hän hämmästynyt?\" kysyi Ludvig.\n\n\"Kuka, sire?\"\n\n\"_Fouquet_\", sanoi kuningas mutkattomasti; se töykeä puheentapa\nvarmensi muskettisoturien kapteenin epäluuloja.\n\n\"Ei, sire\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä.\"\n\nJa toistamiseen Ludvig lähetti d'Artagnanin luotansa.\n\nFouquet ei ollut hievahtanut parvekkeelta, jonne opas oli hänet\njättänyt. Hän luki uudelleen näin kuuluvaa kirjelappuaan:\n\n    'Teitä vastaan juonitellaan jotakin. Kenties ei rohjeta itse\n    linnassa; se tapahtuisi siis palatessanne huoneisiinne.\n    Muskettisoturit ovat saartaneet asunnon. Älkää menkö sinne;\n    valkoinen hevonen odottaa teitä puuistutusten takana.'\n\nFouquet oli tuntenut Gourvillen käsialan ja innon. Jotta paperi ei\nmahdollisen onnettomuuden häntä kohdatessa saattaisi uskollista ystävää\nvaaraan, yli-intendentti repi kirjeen palasiksi, jotka siroitteli\ntuuleen lehterin pilariaidakkeen yli. D'Artagnan yllätti hänet\nviimeisten hiutaleitten leijuessa ilmaan.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän, \"kuningas odottaa teitä.\"\n\nMinisteri astui rohkeasti pieneen käytävään, missä herrat de Brienne ja\nRose työskentelivät; kreivi de Saint-Aignan istui pienellä tuolilla\nsamassa käytävässä ja näkyi odottelevan käskyjä, haukotellen\nkuumeisesta kärsimättömyydestä, miekka jalkojen välissä.\n\nFouquetista tuntui omituiselta, että nämä tavallisesti niin\nhuomaavaiset ja liehakoitsevat hovimiehet tuskin liikahtivat, kun hän,\nyli-intendentti, meni ohitse. Mutta miten olisivatkaan he voineet\ntoisin kohdella miestä, jota kuningas enää nimitti vain Fouquetiksi?\n\nHän kohotti päätänsä ja valmiina kaikkea uhmaamaan astui kuninkaan luo,\nsenjälkeen kun mainittu kello oli hänet majesteetille ilmoittanut.\nNousematta kuningas nyökäytti päätänsä ja virkkoi painokkaasti:\n\n\"No, miten voitte, herra Fouquet?\"\n\n\"Minulla on kuumekohtaukseni\", vastasi yli-intendentti, \"mutta aina\nolen valmiina kuninkaan palvelukseen.\"\n\n\"Hyvä; säädyt kokoontuvat huomenna. Onko teillä puhe sepitettynä?\"\n\nFouquet katseli kuningasta hämmästyksissään.\n\n\"Ei ole, sire\", vastasi hän; \"mutta minä pidän sen valmistamatta. Olen\nkylliksi perillä asioista, jotta en joudu ymmälle. Minulla on vain yksi\nkysymys tehtävänä; salliiko teidän majesteettinne?\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Miksi teidän majesteettinne ei ole suvainnut Pariisissa ilmoittaa\npääministerillenne tästä tehtävästä?\"\n\n\"Te olitte sairas; en tahdo rasittaa liiaksi.\"\n\n\"Ei koskaan työ, ei koskaan selittely rasita minua, sire, ja koska\nhetki on tullut pyytääkseni selitystä kuninkaaltani...\"\n\n\"Oh, herra Fouquet! Mitä selitystä?\"\n\n\"Teidän majesteettinne aikomuksista minun suhteeni.\"\n\nKuningas punastui.\n\n\"Minua on paneteltu\", jatkoi Fouquet innokkaasti, \"ja minun täytyy\nyllyttää kuninkaan oikeamielisyyttä tutkisteluun.\"\n\n\"Tuon sanominen on hyvin tarpeetonta, herra Fouquet; minä tiedän mitä\ntiedän.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei voi tietää asioita, ellei niitä teille\nsanota, ja minä en ole mitään puhunut, kun muut sitävastoin ovat\npuhuneet monen monituiset kerrat...\"\n\n\"Mitä tuolla tarkoitatte?\" kysyi kuningas kärsimättömänä lopettamaan\ntämän kiusallisen keskustelun.\n\n\"Käyn suoraan asiaan, sire, ja väitän erään henkilön kohtuuttomasti\nvahingoittavan minua teidän majesteettinne silmissä.\"\n\n\"Kukaan ei vahingoita teitä, herra Fouquet.\"\n\n\"Se vastaus, sire, todistaa minulle, että olin oikeassa.\"\n\n\"Herra Fouquet, minä en pidä syyttelystä.\"\n\n\"Mutta kun itse on syytettynä!\"\n\n\"Olemme jo liiaksi puhuneet tästä asiasta.\"\n\n\"Eikö teidän majesteettinne salli minun puolustautua?\"\n\n\"Toistan, että minä en syytä teitä.\"\n\nFouquet astahti taaksepäin, tehden puolinaisen kumarruksen.\n\n-- On varmaa, -- ajatteli hän, -- että kuningas on tehnyt päätöksensä.\nVain se, joka ei voi peräytyä, saattaa olla noin itsepintainen. Sulkea\nsilmänsä vaaralta tällä hetkellä olisi sokeutta; olla siitä\nvälittämättä olisi typeryyttä.\n\nSitten hän jatkoi ääneen:\n\n\"Kutsuiko teidän majesteettinne minut jotakin työtä varten?\"\n\n\"En, herra Fouquet, vaan antaakseni teille neuvon.\"\n\n\"Minä odotan kunnioittavasti, sire.\"\n\n\"Levätkää, herra Fouquet; älkää tuhlatko enemmälti voimianne.\nSäätykokouksen istuntokausi tulee lyhyt, ja kun sihteerini ovat sen\nlopettaneet, en tahdo sitten enää kahteen viikkoon puhuttavan\nvaltiollisista asioista Ranskassa.\"\n\n\"Eikö kuninkaalla ole minulle mitään sanottavaa tästä\nsäätykokouksesta?\"\n\n\"Ei, herra Fouquet.\"\n\n\"Minulle, raha-asiain yli-intendentille?\"\n\n\"Levätkää, pyydän; siinä kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa.\"\n\nFouquet puri huultansa ja painoi päänsä alas. Hän hautoi nähtävästi\njotakin rauhatonta ajatusta. Tämä levottomuus tarttui kuninkaaseenkin.\n\n\"Oletteko pahoillanne, että teidän täytyy levätä, herra Fouquet?\"\nvirkkoi hän.\n\n\"Kyllä, sire; minä en ole tottunut lepoon.\"\n\n\"Mutta te olette sairas; teidän on pidettävä huolta itsestänne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne mainitsi minulle huomenna pidettävästä\npuheesta?\"\n\nKuningas ei vastannut; tämä äkillinen kysymys oli saanut hänet ymmälle.\n\nFouquet tunsi tämän epäröimisen painon. Hän luuli lukevansa nuoren\nruhtinaan silmistä vaaran, jota hänen vastustelunsa jouduttaisi.\n\n-- Jos ilmaisen pelkoa, -- hän ajatteli, -- olen mennyttä.\n\nKuningas puolestaan joutui levottomaksi ainoastaan Fouquetin\nepäileväisyydestä. -- Onko hän saanut vihiä jostakin? -- hän tuumi\nitsekseen.\n\n-- Jos hänen ensi sanansa on ankara, -- ajatteli Fouquet vielä, -- jos\nhän ärtyy tai on ärtyvinään saadakseen verukkeen, niin miten tästä\nselviydyn? Tehkäämme vieru loivemmaksi. Gourville oli oikeassa.\n\n\"Sire\", sanoi hän äkkiä, \"koska teidän majesteettinne armollisesti\nsuvaitsee siinä määrin valvoa terveyttäni, että vapautatte minut\nkaikesta työstä, niin ehkä saankin olla poissa huomisesta\nvaltioneuvoston istunnosta? Pysyisin koko päivän vuoteessani ja\npyytäisin kuningasta luovuttamaan minulle lääkärinne yrittämään jotakin\nkeinoa näitä tukalia kuumepuuskia vastaan.\"\n\n\"Tapahtukoon niinkuin haluatte, herra Fouquet. Te saatte lomaa\nhuomiseksi, saatte lääkärin, tulette terveeksi.\"\n\n\"Kiitos\", virkkoi Fouquet kumartaen. Tehden päätöksensä hän virkkoi\nsitten: \"Enkö saa onnea viedä kuningasta kotiini Belle-Islelle?\"\n\nHän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen\nvaikutusta. Kuningas punastui vielä.\n\n\"Sanoitte: _kotiini Belle-Islelle_?\" hän huomautti koettaen hymyillä.\n\n\"Niin kyllä, sire.\"\n\n\"Mutta ettekö muista\", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, \"että\nlahjoititte Belle-Islen minulle?\"\n\n\"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt\nottamaan sen haltuunne.\"\n\n\"Kyllähän sen haluan saada.\"\n\n\"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin,\nenkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä\nolen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan\nPariisista tätä haltuunottamista varten.\"\n\nKuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain\nsiltä varalta.\n\n\"Oh, sen kyllä käsitän\", tokaisi Fouquet innokkaasti. \"Teidän\nmajesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla\nyksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen\nlinnoitukset.\"\n\n\"_Peste_\", huudahti kuningas, \"enhän tahdo, että ne kukistuvat, -- nuo\noivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei,\njääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette\narvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon\ntutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne\nja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne,\njotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa\nhameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle.\"\n\n\"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo.\"\n\n\"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille\nsopii.\"\n\nYli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:\n\n\"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin\nkiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään.\"\n\n\"Mutta joku alushan teillä sentään on?\"\n\n\"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai\nPaimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen\ntarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko\nminun se tehtävä?\"\n\n\"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen.\"\n\n\"Se on oikein... Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta\nmielessä\", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.\n\nKuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti\nedelle.\n\n\"Sire\", hän sanoi, \"minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn\nvielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän\nmajesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle.\"\n\n\"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra\nFouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon\nparemmin.\"\n\n\"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan\", sanoi kuningas.\n\n\"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen.\"\n\n\"Herra d'Artagnan!\" huusi kuningas soittaen kelloa.\n\n\"Oh, sire\", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, \"te annatte minulle\nmuskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä\nkunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän.\"\n\n\"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!\"\n\n\"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä\ntotellakseen, kun sitävastoin...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön\nseurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut.\"\n\n\"Vangitutan?\" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse.\n\"Vangitutan? Oh!...\"\n\n\"Kas, mitäpä ei sanottaisi!\" jatkoi Fouquet yhä nauraen. \"Ja löisin\nvetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta.\"\n\nTämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai\nkyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon\npaljastumista tällä tavoin.\n\nSisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun\nmuskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.\n\n\"Tarpeetonta\", virkkoi Fouquet: \"miekka kuin miekka, -- yhtä hyvin otan\nGourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta\nherra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin\nBelle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia.\"\n\nD'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet\nkumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen\nkävellen.\n\nPäästyään ulos linnasta hän ajatteli:\n\n-- Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas,\nmutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.\n\nSitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.\n\n\"Kapteeni\", sanoi hänen majesteettinsa, \"te seuraatte herra Fouquetia\nsadan askeleen päässä.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä.\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin.\"\n\n\"Kuomivaunuihin? Hyvä.\"\n\n\"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai\nheitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille.\"\n\n\"Hm, sepä on vaikeata, sire.\"\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa\nhengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien\nummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia\nhuutoja ja kirjeitä.\"\n\n\"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi\npoistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet.\"\n\n\"Rautaristikolla varustetut vaunutko?\" huudahti d'Artagnan. \"Mutta\nsellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän\nmajesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo.\"\n\n\"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla.\"\n\n\"Ah, se on eri juttu!\" sanoi kapteeni. \"Jos vaunut ovat valmiit, hyvä\non; tarvitsee vain saada ne liikkeelle.\"\n\n\"Hevoset ovat jo valjastetut.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet\nviedään.\"\n\n\"Aluksi Angersin linnaan.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Saamme sitten nähdä.\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä\nFouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra\nde Gesvres joutuu vimmoihinsa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne\", vastasi kapteeni\nhiukan nöyryytettynä, \"koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!\"\n\n\"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin.\"\n\n\"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa.\"\n\n\"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä\nlähtien tapahtuisi jotakin, -- jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta\npääsisi livistämään... Sellaisia sattumia on nähty, monsieur...\"\n\n\"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt\nminulle.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin...\"\n\nKuningas vavahti.\n\n\"Koska\", jatkoi kapteeni, \"minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän\nmajesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle\npuhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin\nvapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan.\"\n\n\"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua\npalveluksistanne!\"\n\n\"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton.\nSanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole\npaha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä\npuoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt\nminulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia\nvoitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo\nkuuluu herra Fouquet.\"\n\n\"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!\"\n\n\"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä\nkerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?\"\n\n\"Niin, tuhat kertaa niin!\"\n\n\"Kirjoittakaa siis.\"\n\n\"Tässä on.\"\n\nD'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.\n\nParvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi\naskeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.\n\n\n\n\n246.\n\nValkoinen ja musta hevonen.\n\n\n-- Sepä kummallista, -- ajatteli kapteeni. -- Gourville noin iloisena\nlaukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra\nFouquet on vaarassa, -- vaikka on melkein varmaa, että juuri\nherra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka\nyli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle.\nGourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä\nGourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?\n\nD'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen\nuurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, --\nse vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin\nasemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten\nja esineiden varjoista.\n\nKaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren\nrantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon\nvetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.\n\nHeti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten\njättiläiskäden haritetut sormet.\n\nD'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä\nkoonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin\nlinjaa pitkin tänne toisen tien päähän.\n\nVielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin,\nmennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen\nFouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan\nporraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä\netääntyvään pisteeseen.\n\n-- Mikähän tuo on? -- tuumi muskettisoturi. -- Juokseva hevonen,\nvarmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!\n\nLiikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.\n\n-- Valkoinen hevonen, -- jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa\npohjaa vasten hohtavan värin, -- ja satulassa onkin ratsastaja. Joku\npoikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta\ntietä juottopaikalle.\n\nNämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli\nd'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.\n\nMuutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta\nkivipinnalta.\n\n-- Kas, kas! -- päätteli kapteeni. -- Tuossa on muutamia herra\nFouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa\ntuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle.\nTodellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei\nole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää\nomasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.\n\nAlas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.\n\n-- Gourvillen pientä käsialaa! -- tuumi hän, tarkastaen kirjeen\nsiekaletta. -- Enpä erehtynyt.\n\nJa hänen silmäänsä osui sana _valkoinen_.\n\n\"Kah!\" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei\nollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana _hevonen_.\n\n\"_Valkoinen hevonen_\", toisti hän kuin tavaileva lapsi. \"Ai, hyvä\nJumala\", huudahti epäilevä henki, \"valkoinen hevonen!\"\n\nJa ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti,\nd'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen\nparvekkeelle.\n\nValkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa\nhäämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen\nkeinuva purje.\n\n-- Oh, oh! -- tuumi muskettisoturi. -- Vain pakeneva rientää tuollaista\nvauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies\nsaattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä...\nAinoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan\nrannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa... Ja\nainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on\npuolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on\nkulunut.\n\nMuskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut\nerääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan\nhevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä\nkuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa\npitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen\nminuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei\nvoinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.\n\nKilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin\nmetsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja\nhyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi\ntulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista\nhevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili\nitseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle\ntai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen\nnopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan\nniin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.\n\nPieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan\npolttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä\nsateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina\nhetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla,\nhavaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön\nilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän\nhaaveili ilmaratoja -- seuraavan vuosisadan keksintöjä, -- hän muisteli\nDaidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan\nvankiloista.\n\nKäheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen\npelossa hän toisteli:\n\n-- Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni\nnenästä!... Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen\nottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.\n\nJa taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli\nkarauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan\nsyrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi,\nhävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.\n\nD'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki\notsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta\nvapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän\nhillitsi tarmokkaan eläimen -- ihmismetsästykseen osallisen toverinsa\n-- vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.\n\nYli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla.\nHän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa\nsuunnassa maantielle päin.\n\nD'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka\nsuojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle\npäästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt\nkatkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen\nkilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.\n\nD'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi\nyli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan.\nMutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon.\nValkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan\nkavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta\nhevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa;\ntömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä\nhuomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen\nsuojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa\nedelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan\naskeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei\nollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu\nilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen\nvalkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä\nvälille.\n\n-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, -- Fouquet ei vilistä\nmillään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!\n\nJa pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun\nravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat\nkoivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.\n\nHän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.\n\nD'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut\nkuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen\nsensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.\n\n-- Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, -- ajatteli\nmuskettisoturi.\n\nJa hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen\nkannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan\nhevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman\npäähän Fouquetista.\n\n-- Rohkeutta, -- tuumi muskettisoturi, -- rohkeutta! Ehkäpä valkoinen\nhevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.\n\nMutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas\nvähitellen matkaa.\n\nD'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta\nhänen ratsunsa kiihtyi yhä.\n\n\"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!\" murisi kapteeni. \"Halloo,\n_mordioux_, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!\"\n\nFouquet ei vastannut.\n\n\"Kuuletteko minua?\" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa\nharhaan.\n\n\"_Pardieu_!\" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.\n\nD'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen\nohimoihinsa, silmiinsä.\n\n\"Kuninkaan lähettinä!\" hän kiljaisi toisen kerran. \"Pysähtykää, tai\npudotan teidät pistoolin laukauksella.\"\n\n\"Tehkää niin\", vastasi Fouquet yhä lentäen.\n\nD'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen\nettä lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.\n\n\"Teillä on myöskin pistoolit\", huusi hän; \"puolustautukaa!\"\n\nFouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania\nsuoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa,\npistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä\naskelta.\n\n\"_Mordioux_\", kirosi d'Artagnan, \"minä en rupea teitä teurastamaan!\nEllette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten\non?\"\n\n\"Kuolen mieluummin\", vastasi Fouquet; \"silloin kärsin vähemmän.\"\n\nHuumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.\n\n\"Minä tavoitan teidät elävältä\", sanoi hän.\n\nJa ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän\nsai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän\nojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.\n\n\"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää\", ähkäisi Fouquet.\n\n\"Ei, elävänä, elävänä!\" jupisi kapteeni.\n\nHänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi\netääntymään.\n\nTämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut\nelivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut\nnopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu\npysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle.\nSuunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi\nvalkoista hevosta.\n\n\"Hevoseenne, ei teihin!\" hän huudahti Fouquetille.\n\nJa hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se\nkavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan\nsortui maahan.\n\n-- Olen häväisty, -- ajatteli muskettisoturi, -- olen kurja nahjus.\n\"Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne,\njotta ammun pääni puhki!\"\n\nFouquet alkoi jälleen kiitää.\n\n\"Taivaan nimessä, armahtakaa!\" karjui d'Artagnan. \"Mitä ette tällä\nhetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta\ntässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä.\nTehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!\"\n\nFouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.\n\nD'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti\nmaahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja\nsitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian\nraskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.\n\nValkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin\nhiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta\npurskui vaahdon mukana suusta.\n\nD'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja\ntarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:\n\n\"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme\nkumpikin tehneet velvollisuutemme.\"\n\nFouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan\nei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:\n\n\"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska\nolette pyörtymäisillänne?\"\n\n\"Kiitos\", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän\njalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.\n\nJa hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.\n\nFouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli\nmuskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen\nhuultensa väliin.\n\nD'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin\nsilmin.\n\nHän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen\nsanomattoman lempeästi.\n\n\"Te ette ole paennut!\" huudahti hän. \"Oi, monsieur, oikea kuningas\nuskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä\nSainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!\"\n\n\"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi,\nherra d'Artagnan.\"\n\n\"Minkä, hyvä Jumala?\"\n\n\"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme\nNantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.\n\n\"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa\nsen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt.\"\n\n\"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!\" surkutteli muskettisoturi.\n\n\"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme\nmieluummin yhdessä selkään.\"\n\n\"Koettakaamme\", suostui kapteeni.\n\nMutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella\ntaakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia\nminuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen,\njonka luo se oli ehtinyt.\n\n\"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely\",\nehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.\n\n\"_Mordioux_!\" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän\npakahtumaisillaan. \"Häijy päivä!\"\n\nHe etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut\nsaattajineen odottivat.\n\nKun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka\nloi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:\n\n\"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole\nteidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?\"\n\n\"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle.\"\n\n\"Nerokasta!\"\n\n\"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa\", huomautti\nd'Artagnan.\n\n\"Puhua teille!\"\n\n\"Niin... jos tahdotte.\"\n\nFouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.\n\n\"Vain yksi sana\", virkkoi hän. \"Talletatteko sen...?\"\n\n\"Kyllä sen teen.\"\n\n\"Sanotteko sen, kelle tahdon?\"\n\n\"Minä sanon.\"\n\n\"Saint-Mandé!\" äännähti Fouquet hiljaa.\n\n\"Hyvä. Kelle?\"\n\n\"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille.\"\n\n\"Se hoidetaan.\"\n\nVaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.\n\n\n\n\n247.\n\nSuurmiehen seuraaja.\n\n\nKello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki\ntyöhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin\novesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert\nistuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko\naamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun\nLudvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:\n\n\"Mistä siinä on puhetta?\"\n\n\"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta\", vastasi de Brienne\nnousten.\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.\n\nViitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli\ntuntinsa.\n\n\"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?\" kysyi hallitsija.\n\n\"En vielä, sire.\"\n\n\"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut.\"\n\n\"Ei vielä, sire.\"\n\n\"Kummallista!\" mutisi kuningas. \"Kutsukaa herra Colbert.\"\n\nIntendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä\nhetkeä.\n\n\"Herra Colbert\", sanoi kuningas kiihkeänä, \"olisi toki saatava\nselville, mihin herra d'Artagnan on joutunut.\"\n\n\"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?\" kysyi\nColbert tyynellä äänellään.\n\n\"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?\" vastasi Ludvig\nnärkkäästi.\n\n\"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle.\"\n\n\"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille.\"\n\n\"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni\ntehdä suoranaisia päätelmiä.\"\n\nSamassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi\nääni kuin kuninkaan.\n\n\"D'Artagnan!\" huudahti kuningas ilostuen.\n\nKalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:\n\n\"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun\nmuskettisotureilleni?\"\n\n\"Mitä määräyksiä?\" oudoksui kuningas.\n\n\"Herra Fouquetin asunnon suhteen?\"\n\n\"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä\", vastasi Ludvig.\n\n\"Ahaa!\" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. \"En ole erehtynyt;\nsiinä oli tämä herra säätäjänä\", ja hän viittasi Colbertiin.\n\n\"Mistä säännöksestä on kysymys?\" tiedusti kuningas.\n\n\"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja\nvirkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta\nauki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. _Mordioux_, se oli\nvillin riivaannusta!\"\n\n\"Monsieur!...\" huudahti Colbert hyvin kalpeana.\n\n\"Monsieur\", keskeytti d'Artagnan, \"ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko,\nainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani;\nmutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille\nhänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole\nmitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana.\"\n\n\"D'Artagnan, d'Artagnan!\" jupisi kuningas.\n\n\"Se on nöyryyttävää\", pauhasi muskettisoturi; \"sotilaani ovat\nhäväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain\nkätyreitä, _mordioux_!\"\n\n\"Mutta missä vika? Kertokaa!\" sanoi kuningas käskevästi.\n\n\"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole\nkyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole\ntiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin\nesimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, -- tämä herra on lähettänyt\nherra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan\nkotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on\nkäännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta\nsaakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella\nheidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa,\njoutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? _Mordioux_, kuningasta me\npalvelemme, emmekä herra Colbertia!\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", lausui kuningas ankarasti, \"muistakaa, että minun\nläsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella.\"\n\n\"Olen toiminut kuninkaan hyväksi\", selitti Colbert vavahtelevalla\näänellä; \"kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne\nupseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti\npidättymään väittelystä hallitsijani edessä.\"\n\n\"Kunnioittava pidättyminen\", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin,\n\"vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja\njuurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan\nvälikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä,\nniin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö\nneljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin\nantaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun\npuoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt,\nkytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia.\"\n\n\"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita\", tokaisi Colbert.\n\n\"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai\nettä hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen\noikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää\nvankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle\nkunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin\nsattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna\nepäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin,\n-- ja jos minulla -- mistä Jumala varjelkoon! -- olisi niin kiittämätön\nherra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni.\"\n\nTämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan\ntyöhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin\nhuulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa\nolikaan.\n\nNöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin\npyytääkseen lupaa saada poistua.\n\nKorskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei\nvielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän.\nJäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä\nvoitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin\npikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta\nselviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.\n\nD'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki\nennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja\nyli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin\nhuolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi\nviivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja\nniinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä\nuutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.\n\n\"Ei, kuulkaa, monsieur\", hän sanoi, \"tehkää ensin ilmoituksenne; voitte\nsitten levätä.\"\n\nD'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan\nhuomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen\nkasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui\nsynkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan,\nkumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan\nja astui ulos kirvelevin sydämin.\n\nJäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui\nlauhkean sävyn ja lausui säveästi:\n\n\"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee,\ntuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on\nuskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne,\nsire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia\nministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu,\njoka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut\nherra Fouquetin.\"\n\n\"Siihen meni aikaa\", virkahti kuningas nyrpeästi.\n\nD'Artagnan silmäili kuningasta.\n\n\"Näen satuttaneeni sanat huonosti\", hän oikaisi. \"Ilmoitinhan teidän\nmajesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?\"\n\n\"Niin; no?\"\n\n\"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra\nFouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän\ntoden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi\nvaltaansa.\"\n\nLudvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi,\nmitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa\nkysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon,\ntakaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman\njalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin\nhelposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi\nvankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli\nehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.\n\nKapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti\ntarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.\n\n\"Tästä johtuu, sire\", lopetti soturi, \"että ainakin minun silmissäni\nmies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla\nkuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän,\nmitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'.\nOlkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen\nvain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, -- joskin\noikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on.\nSiihen se asia päättyy minun puolestani.\"\n\n\"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?\" kysyi Ludvig tuokion\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Herra Fouquet, sire\", vastasi d'Artagnan, \"istuu siinä rautahäkissä,\njonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta\nkiidättää häntä parhaillaan Angersiin.\"\n\n\"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?\"\n\n\"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi\nperille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että\nvastikään jo kysyitte minua... Ja oli minulla toinenkin syy.\"\n\n\"Mikä siis?\"\n\n\"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt\npelastautua.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" huudahti kuningas hämmästyksissään.\n\n\"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on\nkuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen\nkömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä.\"\n\n\"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?\" kivahti kuningas laskien\nkäsivartensa rinnalleen ristiin; \"lausutaanko tuollaista\nluonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista\najatelleeksi?\"\n\n\"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen\njälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan\nluovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte\nsaada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla\nristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", sanoi kuningas synkästi, \"että te ette suoraa\npäätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa\nvaltaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys\nja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran.\"\n\n\"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire\",\nvastasi d'Artagnan painokkaasti, \"niin yksi ainoa toinen olisi sen\ntehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire.\"\n\nKuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen\nupseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin\nvakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi\nPalais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun\nkardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan\nsiitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti\nd'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella,\nkun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä\npalasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen\npalveluksessaan ja jättänyt hänet, -- luutnantti, jonka hän oli\nuudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet\nvaltansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi,\nurheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.\n\nLudvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut\nkäytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.\n\n\"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen,\nColbert?\"\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Mitä siitä oli tuloksia?\"\n\n\"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne\nmuskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita\", vastasi\nColbert.\n\n\"Katsastan niitä piakkoin... Nyt annatte minulle kätenne.\"\n\n\"Käteni, sire?\"\n\n\"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan,\nd'Artagnan\", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka\nvirkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, \"te ette\ntunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija\ntoisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään\nluottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies.\"\n\n\"Sire!\" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.\n\n\"Ymmärrän minkätähden\", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; \"hän oli\nkateellinen?\"\n\n\"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet.\"\n\n\"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme\", murisi muskettisoturi\ntuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.\n\nMutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan\ntoisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän\nnäytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen\nsilmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan\netevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin\nmieleltään.\n\nColbert puristi hänen kättään.\n\n\"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa\nosaa arvioida miehiään\", hän lausui. \"Se kiivas vastustus, jota olen\ntähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen -- en\nihmisten häviötä tavoitellen -- todistaa, että silmämääränäni oli\nsuuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden\ntuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te\nsaatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja\njollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja\nonnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän\narvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur.\"\n\nTämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä\nhyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti\nhyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.\n\nNähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he\npoistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti\nkapteenin ja sanoi hänelle:\n\n\"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole\nheti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?\"\n\n\"Herra Colbert\", vastasi muskettisoturi, \"auringon häikäisy estää\nnäkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee\nympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen\naseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin\nkorkealta suistui epäsuosioon?\"\n\n\"Vainoisinko, monsieur?\" haastoi Colbert. \"Oh, monsieur, minä en ole\nhäntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni\njärjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja\netenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti\najatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan\nminun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä\nkolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla\nvilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia,\nhankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani\naluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin\nkansojen keskuudessa, -- edistäväni kirjastojen ja akatemiain\ntoimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja\nvarakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia\nvastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen,\nRanskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan:\n'Laupeutta!'\"\n\n\"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa\nnyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan\nalennukseen tuominnut.\"\n\nColbert pudisti päätänsä.\n\n\"Monsieur\", hän väitti, \"tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia;\nkuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan,\n-- sitä ei minun tarvitse teille selittääkään.\"\n\n\"Hän tyrtyy piankin, unohtaa.\"\n\n\"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan... Kah, kuningas kutsuu\nantaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut\nvaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa.\"\n\nKuningas tosiaan huusi sihteereillensä.\n\n\"Onko herra d'Artagnan siellä?\" hän tiedusti.\n\n\"Tässä olen, sire.\"\n\n\"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille,\nheidän ollakseen Fouquetin vartiona.\"\n\nD'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.\n\n\"Ja Angersista\", jatkoi kuningas, \"vanki siirrettäköön Parisin\nBastiljiin.\"\n\n\"Te olitte oikeassa\", supatti kapteeni ministerille.\n\n\"Saint-Aignan\", määräsi kuningas edelleen, \"te hakkautatte maahan\njokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa.\"\n\n\"Entä minä, sire?\" tiedusti kreivi.\n\n\"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen.\"\n\nKreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi\nniinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.\n\n\"Monsieur\", hän käski, \"te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne\nBelle-Isle-en-Merin saariläänityksen.\"\n\n\"Kyllä, sire. Yksinkö?\"\n\n\"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi,\njos paikkaa yritetään puolustaa.\"\n\nMielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.\n\n\"Sellaista on nähty\", sanoi kuitenkin d'Artagnan.\n\n\"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani\", vahvisti kuningas, \"enkä tahdo\nenää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää,\nmonsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia.\"\n\nColbert lähestyi d'Artagnania.\n\n\"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan\nulottuviinne\", hän huomautti.\n\n\"Miksi vasiten asetatte ehdon?\"\n\n\"Syystä että se on vaikea.\"\n\n\"Ohoo! Missä suhteessa?\"\n\n\"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne\nmiehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli.\"\n\nD'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.\n\nNeljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen,\njonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos\nvastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi\ntuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai _pakolaisiin_ nähden\nsillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut\nsäästää.\n\n-- Colbert oli oikeassa, -- ajatteli d'Artagnan; -- marskinsauvani\nmaksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut\nja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen\nkäden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville\nasiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille\nmaksaa ainoatakaan höyhentä!\n\nSiten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston,\nlaivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.\n\n\n\n\n248.\n\nSaarelle saarretut.\n\n\nSatamapadon äärimmäisessä päässä -- kävelypaikalla, jota iltaisin\npieksi meren raivokas vuoksi, -- asteli kaksi miestä toistensa\nkäsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään\nihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä\ntuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon\nohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.\n\nAurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka\nvielä punoitti kuin jättiläis-arina.\n\nVäliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän\nlevottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja\nnäkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat\nmykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.\n\nNämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat\nlainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä,\nherra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden\nhäviöön.\n\n\"Sano mitä tahansa, rakas Aramis\", toisteli Portos, hengittäen\nvoimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta\npullistui; \"sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten\nvesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole\nmikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on\nollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet\nmyrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle,\ntämä on omituista, -- tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua,\nsen sanon.\"\n\n\"Totta kyllä\", jupisi Aramis; \"olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on\ntodella jotakin merkillistä.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan\nmyönnytys näkyi laajentavan, \"olet kai huomannut, että rannikolle ei\nole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista\naluksista?\"\n\n\"Olen sen havainnut kuten sinäkin.\"\n\n\"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä\nlähetin toisia etsimään...\"\n\nAramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja\nliikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.\n\n\"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat\naluksemme...?\"\n\n\"Niin, toisten etsintään\", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.\n\n\"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!\" päivitteli piispa.\n\n\"Hukassa!... Huh?\" ihmetteli Portos pelästyneenä. \"Miksi hukassa,\nAramis? Miksi olisimme hukassa?\"\n\nAramis puri huultansa.\n\n\"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa...\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle,\nniin emme voisi.\"\n\n\"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani\nen sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai\npienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan\nPierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia -- kaunista Ranskaani. Täällä\nemme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen\nsinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo\nsuorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole\nonnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!\"\n\nAramis huoahti hiljaa.\n\n\"Rakas ystävä\", vastasi hän, \"siksipä juuri on surullista, että olet\nlähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi\npäivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt\nniitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet.\"\n\n\"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?\"\n\n\"Mikä toimintaohje?\"\n\n\"_Parbleu_, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut:\nettä olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan.\"\n\n\"Se on totta\", jupisi Aramis taaskin.\n\n\"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten\nlähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa.\"\n\nAramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin\nkalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen\ntunkea taivaanrannan taakse.\n\n\"Tuolla kaikella, Aramis\", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä\nsitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, \"kaikella\ntuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille\nonnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja\nvalituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin\nminä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä\notaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?\"\n\n\"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään.\"\n\nTämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten\npahantuulisena jotakin.\n\nAramis pysähdytti urhean soturin.\n\n\"Muistanet\", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia\nkäsiä hartaan sydämellisesti omissaan, \"muistanet, ystäväni, että\nnuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja\nreippaita, ne kaksi muuta ja me -- muistanet, Portos, että jos meillä\nsilloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen\nvesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?\"\n\n\"Oh\", äännähti Portos, \"kuuden lieuen salmi!\"\n\n\"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle,\nPortos?\"\n\n\"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika\nlaahkon, varsinkin minä!\" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa\npyylevyyttänsä. \"Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä\nBelle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin\npiispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois.\"\n\n\"Ei\", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.\n\n\"Jääkäämme sitten\", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti\npidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. \"Jääkäämme,\njääkäämme! Ja kuitenkin\", hän lisäsi, \"jos sentään tahtoisi, --\ntarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi\npalata Ranskaan, eikä olisi venettä...\"\n\n\"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni?\nSiihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan\nvieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?\"\n\n\"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja\nhelppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne\nsaapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin.\"\n\n\"Täytyy tiedustella\", havahtui Aramis äkkiä. \"Jos tässä täytyisi\nteettää lautta...\"\n\n\"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun\nsellaiseen?\"\n\n\"Kanoottiin!... kanoottiin!... Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin,\nkeikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei\", vastasi Vannesin piispa, \"meidän\nvirkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme.\"\n\nJa Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden\nmerkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista\nliikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään\ntuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja\npysähdytti ystävänsä.\n\n\"Istahtakaamme tälle kalliolle\", ehdotti hän; \"asetu tuohon viereeni,\nAramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään,\nkäsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme.\"\n\n\"Portos...\" virkkoi Aramis hämmentyneenä.\n\n\"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan\nvaltaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?...\"\n\n\"Niin\", myönsi Aramis.\n\n\"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä\nenglantilaisille. Sekin on selvää.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet\ntänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa,\npalkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen\nvävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää.\"\n\nAramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.\n\nPortos pidätti häntä käsivarresta.\n\n\"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en\nkykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä\nmitään vahviketta, -- ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja,\nvaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan\nettä meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä\nantamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin,\nkatkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle,\n-- tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä\nitse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni,\nmikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?\"\n\nPiispa kohotti päätänsä.\n\n\"Niin, Aramis\", jatkoi Portos, \"olen ajatellut, olen aprikoinut,\nkuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön\nnäin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita\nmunia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja\nunia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!\"\n\n\"Mutta mitä tuolla on?\" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen\nystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.\n\n\"Alus!\" innostui Portos. \"Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin\nsaamme uutisia!\"\n\n\"Kaksi\", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, \"kolme, neljä!\"\n\n\"Viisi!\" lisäsi Portos vuorostaan. \"Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala,\nse on laivasto! Voi hyväinen aika!\"\n\n\"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme\", sanoi Aramis levottomana,\nvaikka varmuutta teeskennellen.\n\n\"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi\", arveli Portos; \"ja etkö näe,\nystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?\"\n\n\"Ne tulevat Loirelta... niin.\"\n\n\"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten\nnaiset ja lapset jo rientävät laiturille.\"\n\nIäkäs kalastaja asteli ohitse.\n\n\"Ovatko nuo meidän veneitämme?\" kysyi häneltä Aramis.\n\nVanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi hän; \"ne ovat kuninkaallisen laivaston\nkuljetusaluksia.\"\n\n\"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!\" toisti Aramis säpsähtäen. \"Mistä sen\ntiedätte?\"\n\n\"Lipusta.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Portos, \"alushan on tuskin näkyvissä. Miten\nhiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?\"\n\n\"Minä näen sen\", väitti vanhus; \"meidän veneillämme ja kauppajaaloilla\nei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään\ntavallisesti sotaväen kuljetukseen.\"\n\n\"Ah!\" virkahti Aramis.\n\n\"Eläköön!\" riemastui Portos. \"Meille lähetettäneen apujoukkoja,\nAramis?\"\n\n\"Se on luultavaa.\"\n\n\"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa.\"\n\n\"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet\nPariisin tietä?\"\n\n\"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja.\"\n\nAramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. \"Portos\", käski hän\nsitten äkkiä, \"käske soittaa hälytys.\"\n\n\"Hälytys?... tarkoitatko todellakin?\"\n\n\"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot\ntykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista.\"\n\nPortoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti\nystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.\n\n\"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni\", jatkoi Aramis leppeimmällä\näänellään; \"minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä\nmene, rakas ystäväni.\"\n\n\"Mutta menenhän minä heti!\" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä,\nmutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt\nja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.\n\nHälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin\nsuuri kello moikui.\n\nHeti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja\nsotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa\nvajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun\njokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina,\nkuiskasi Portos arasti piispan korvaan:\n\n\"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää.\"\n\n\"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian\", mutisi herra\nd'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.\n\n\"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen\nsatamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?\"\n\n\"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä\ntuo laivasto kuuluu?\"\n\n\"Ah, avaatpa jo silmäni\", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen\npysähdyttämänä.\n\nJa Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään\ntiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä\nväkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.\n\nSillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien\nlähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille\nkallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten\nalemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden\nkahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.\n\nOli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli\nnostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin\ntykinkantaman päähän sieltä.\n\nPian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja\nsen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa\nkumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin\nkuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi\naallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja\nnäkyi pyytävän puhutella jotakuta.\n\nUseat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän\nomisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos\nlevottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli\nlähettänyt kadonneita pursia etsimään.\n\nHän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta\nmerkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.\n\nAramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys\noli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan\njonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.\n\n\"Kah, mitä, -- Jonathas! Kenen puolesta tulet?\"\n\n\"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni.\"\n\n\"Kuka sinut otti kiinni?\"\n\n\"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään.\"\n\n\"Kyllä. Ja sitten?\"\n\n\"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän\nkaappasi meidät kuninkaan saaristoalus.\"\n\n\"Minkä kuninkaan?\" kysyi Portos.\n\nJonathasin silmät kävivät suuriksi.\n\n\"Jatka\", pyysi piispa.\n\n\"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna\nsiepattuihin.\"\n\n\"Mitä helkkarin saalista se on?\" keskeytti Portos.\n\n\"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka\nnoiden toisten oli käynyt\", vastasi Jonathas.\n\nPortos vuorostaan ei ymmärtänyt.\n\n\"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?\" kysyi hän.\n\n\"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu.\"\n\n-- Siinäpä sekava vyyhti, -- ajatteli kunnon Portos.\n\nAramis näytti miettiväiseltä.\n\n\"No\", virkkoi hän, \"kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Kuka on johdossa?\"\n\n\"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni.\"\n\n\"D'Artagnanko?\"\n\n\"D'Artagnan!\" ihmetteli Portos.\n\n\"Se taisi olla hänen nimensä.\"\n\n\"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Lähentäkää tulisoihtuja.\"\n\n\"Se on hänen käsialaansa\", huomasi Portos.\n\nAramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:\n\n    'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki\n    maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki\n    linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka\n    toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet\n    lähetettäisiin Bastiljiin.'\n\nAramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Portos.\n\n\"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!\"\n\n\"Sano minulle, Jonathas.\"\n\n\"Monseigneur!\"\n\n\"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Mitä hän sanoi sinulle?\"\n\n\"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen\nylhäisyyttänsä.\"\n\n\"Missä puhutella?\"\n\n\"Laivansa kannella.\"\n\n\"Hänen laivassaanko?\" virkahti Aramis.\n\n\"Hänen laivassaan?\" toisti Portos.\n\n\"Herra muskettisoturi\", jatkoi Jonathas, \"käski minun ottaa teidät\nmolemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät\nlaoksensa.\"\n\n\"Lähtekäämme\", sanoi Portos. \"Se rakas d'Artagnan!\"\n\nAramis hillitsi häntä.\n\n\"Oletko hullu!\" huudahti hän. \"Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?\"\n\n\"Sen toisen kuninkaan puolelta?\" tiedusti Portos salaperäisesti.\n\n\"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni.\"\n\n\"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin\nkutsuu...\"\n\n\"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?\"\n\n\"Ah, tosiaan... mutta hänen käsialansa...\"\n\n\"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa.\"\n\n\"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään.\"\n\nAramis vaikeni.\n\n\"Totta kyllä\", myönteli hyväluontoinen Portos, \"että meidän ei\ntarvitsekaan mitään tietää.\"\n\n\"Mitä minä teen?\" kysyi Jonathas.\n\n\"Sinä palaat kapteenin luo.\"\n\n\"Ymmärrän, monseigneur.\"\n\n\"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle.\"\n\n\"Minä käsitän\", hymähti Portos.\n\n\"Hyvä on, monseigneur\", vastasi Jonathas; \"mutta jos kapteeni\nkieltäytyy saapumasta Belle-Islelle...\"\n\n\"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä.\"\n\n\"D'Artagnaniako vastaan?\"\n\n\"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas,\nlähde.\"\n\n\"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!\" jupisi Portos.\n\n\"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda\ntuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin.\"\n\n\"Hoo, kyllä minä kuuntelen, _pardieu!_ Ei siitä pelkoa!\"\n\n\"Saanko jo lähteä, monseigneur?\" huusi Jonathas.\n\n\"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!\"\n\nRuuhi lähti laivaa kohti.\n\nAramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.\n\n\n\n\n249.\n\nAramis selittää aseman.\n\n\n\"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen,\nmutta samalla se valaisee sinulle paljon.\"\n\n\"Mielelläni koen yllätyksiä\", lausui Portos hyväntahtoisesti; \"älä siis\nlainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan\npuhu mutkattomasti.\"\n\n\"Se on vaikeata, Portos, se on... vaikeata, sillä minun täytyy\ntotisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu\nmerkilliseksi, eriskummaiseksi.\"\n\n\"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua\npäivät pääksytysten. Annahan tulla vain, -- ja maltas, mieleeni\njuolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden\ntavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään.\"\n\n\"Se on hyvä.\"\n\n\"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?\"\n\n\"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, -- jos tuolla\ntavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani\nkuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen,\nvaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin\ntunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle,\njalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä\nsinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa\nystäväni.\"\n\n\"Sinä pettänyt minua?\"\n\n\"Niin, hyvä Jumala!\"\n\n\"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?\"\n\n\"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi.\"\n\n\"Niin ollen\", sanoi Bracieuxin kelpo herra, \"sinä olet tehnyt minulle\npalveluksen, ja kiitän sinua siitä, -- sillä jos sinä et olisi minua\npettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten\nolet minua pettänyt? Sanohan.\"\n\n\"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV\ntällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa.\"\n\n\"Vallantavoittajaa!\" kertasi Portos otsaansa hieroen; \"se... En oikein\nkäsitä.\"\n\n\"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan\nkruunusta.\"\n\n\"Aivan niin!... Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?\"\n\n\"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan.\"\n\n\"Siitä johtuu...\"\n\n\"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka.\"\n\n\"Jo nyt otti lempo!...\" lausui Portos ylen pettyneenä.\n\n\"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme\npelastuskeinon, usko minua.\"\n\n\"Siitä en ole raskaalla mielellä\", vastasi parooni; \"minuun vain koskee\ntuo kurja kapinoitsijan nimitys.\"\n\n\"Kah, mitä nyt siihen tulee...\"\n\n\"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo...\"\n\n\"Vallantavoittaja sen aikoi antaa.\"\n\n\"Se ei ole samaa, Aramis\", lausui Portos majesteettisesti.\n\n\"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi\ntullut prinssi.\"\n\nPortos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.\n\n\"Siinä kohden\", hän jatkoi, \"sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi\nminut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen\nlukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi,\nhyvä Aramis.\"\n\n\"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi.\"\n\n\"Niinpä siis\", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön,\n\"minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?\"\n\n\"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan\nkoko harhaannuksen omakseni.\"\n\n\"Älä sellaista...\"\n\n\"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään\nväärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt\nmitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko\nhankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa\nkehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä\ntulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja\nyksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut\nitsekäs, rakas Portos.\"\n\n\"Siinäpä sanot hyvin\", lausui Portos, \"ja kun olet toiminut yksinomaan\netuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän\nihminen luonnollisesti hoivailee!\"\n\nJa tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti\nlikisti ystävänsä kättä.\n\nToverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä\npieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle\nsydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn\nloistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja\ntarmokkaalla puristuksella.\n\n\"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme\", aloitti\nPortos jälleen. \"Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta\nluulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se\nvaltiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä\nhuomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme.\"\n\n\"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen\nselostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen\nmurtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken\nharkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta,\njohon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein\nasema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen\nminä, minä yksin, -- olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet\nollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät\ntakaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää\nminkäänlaista vastusta.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" äännähti Portos.\n\n\"Olen siitä varsin varma.\"\n\n\"Mutta minkätähden siis\" -- näin haastoi Portoksen terve järkevyys --\n\"jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon\nkanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä?\nYksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille:\n'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa;\navaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'\"\n\n\"Kah! Siinäpä se!\" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.\n\n\"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?\"\n\n\"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin,\nettä meidän on pakko puolustautua.\"\n\n\"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan?\nHassutusta! Kelpo d'Artagnania...\"\n\nAramis pudisti päätänsä toistamiseen. \"Portos\", hän sanoi, \"kun olen\nkäskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, -- kun olen määrännyt\nhätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä\nniin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, -- niin\nse ei ole tapahtunut tyhjän takia.\"\n\n\"Mitä tehdä?\"\n\n\"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut.\"\n\n\"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua:\naluksella vain matkalle Ranskaan, missä...\"\n\n\"Rakas ystävä\", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen,\n\"älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme\nmiehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta\nhuudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa\ntarkkaavaisuutta!\"\n\n\"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan\", virkkoi parooni\nukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.\n\n\"Niin, minä kylläkin\", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi\nhypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku\npuistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään\nliikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli\nd'Artagnania ihan kintereillä.\n\nKapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki\nsamaten.\n\n\"Käskekää väkenne peräytyä\", huusi d'Artagnan Portokselle ja\nAramikselle; \"vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle.\"\n\nPortos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan\nkääntyi saattajansa puoleen ja lausui:\n\n\"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä\nte saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin\nröyhkeästi.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi upseeri, \"minä en suinkaan tahtonut esiintyä\nröyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen\nsaanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne.\nTehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään\nsyrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi.\"\n\nD'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset\nvärähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni\nastahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin\nhänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi\npurkaukseksi.\n\n\"Monsieur\", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain\npainokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä\ntuntuikin myrskyn värinää, \"lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte\ntietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte\nminulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni\nteidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin\nja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla\nhänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten\nmukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista,\neikö niin?\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", sopersi upseeri; \"niin tietenkin, monsieur...\nmutta...\"\n\n\"Monsieur\", pitkitti d'Artagnan kuumeten, \"kun ilmoitin aikovani lähteä\nlaivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en\nepäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?\"\n\n\"Niin, monsieur; mutta...\"\n\n\"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut\nteille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä\nnoudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra\nd'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka\npäättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille\nmiehelle, paha asema, monsieur, -- sanon sen varoitukseksi!\"\n\n\"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur\", virkkoi upseeri arastellen ja\nmelkein pelokkaasti, \"niin palvelusvelvollisuutenihan...\"\n\n\"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni,\nettä minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi\nniihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia\ntai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken\npyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden\nnousemaan noiden herrasmiesten luo... vannon kautta kunniani, että\nhalkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi\nmiten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja\nedellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni.\"\n\nUpseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän\nvastasi yksinkertaisesti:\n\n\"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani\nvastaan.\"\n\nPortos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan\nääressä tätä sananvaihtoa.\n\n\"Varo, rakas d'Artagnan!\" huudahtivat he nyt.\n\nD'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti\njalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä,\nseurasiko upseeri yhä.\n\nUpseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.\n\nPortos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen\npidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan\nvasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:\n\n\"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin,\nmitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin.\"\n\n\"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa\", vastasi peräytymätön upseeri.\n\n\"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni.\"\n\n\"Tiedän sen, monsieur.\"\n\n\"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän\nohjeissanne on sanottuna.\"\n\n\"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne.\"\n\n\"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa.\"\n\n\"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta\njollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen\njälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua,\nmonsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän\ntähtenne menettelen kehnosti.\"\n\nHeltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan\nja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui\nkiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.\n\n\"No niin\", virkkoi d'Artagnan, \"tällainen on asema, -- päättäkää siitä\nitse.\"\n\nHe syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi\ntuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.\n\n\"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?\" kysyi sitten Portos.\n\n\"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä\", vastasi\nd'Artagnan.\n\n\"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole\ntehnyt mitään, -- eikä Aramis sen paremmin\", kiirehti kelpo parooni\nlisäämään.\n\nD'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui\ntämän kovettuneeseen sydämeen.\n\n\"Rakas Portos!\" huudahti Vannesin piispa.\n\n\"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty\", lausui d'Artagnan; \"Belle-Islen\nja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on\nsiepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te\nette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas\ntahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa.\"\n\nRaivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista\nviiksistään.\n\nAramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.\n\n\"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman\nlaivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni\nvapauteen\", pitkitti d'Artagnan. \"Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen\njälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani\ntapaisin ylemmän käskijän, -- salaisen määräyksen, joka riistää minulta\npäällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän\nkohtalomme ilman mitään avun toivoa.\"\n\n\"Täytyy jäädä Belle-Islelle\", sanoi Aramis päättävästi, \"ja takaanpa,\netten minä niin vain antaudu.\"\n\nPortos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä\nvaiteliaisuuden.\n\n\"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani,\njonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa\nrehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti\nparempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada\nhäneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, -- mitä hänen\nohjesääntönsä sallii ja kieltää.\"\n\n\"Tehkäämme niin\", sanoi Aramis.\n\nKapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja\nkutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten\nkohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä\ntoisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken,\n\"jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?\"\n\n\"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen\nmääräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti d'Artagnan.\n\n\"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!\" mutisi Aramis kumeasti.\n\nPortos ei hiiskunut mitään.\n\n\"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos\", esitti Vannesin piispa; \"hän\nkykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista\nosaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin,\nd'Artagnan, voit valaista asiaa.\"\n\n\"Hm!\" hymähti kapteeni. \"Tahdotko tulla, -- lähdetkö matkassani,\nPortos? Kuningas on suopea.\"\n\n\"Pyydän saada miettiä\", vastasi Portos ylevästi.\n\n\"Jäät siis tänne?\"\n\n\"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!\" huudahti Aramis vilkkaasti.\n\n\"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen\", lausui d'Artagnan, \"ja nyt\nluulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin\nmielessäni.\"\n\n\"Sanokaamme siis vain hyvästi\", lopetti Aramis; \"mutta tosiaankin,\nPortos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä.\"\n\n\"En!\" epäsi tämä lyhyeen.\n\n\"Kuten katsot parhaaksi\", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään\nhieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. \"Mieltäni rauhoittaa\nkuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni.\"\n\n\"Katsotaanpa\", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle.\nTämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan\nvastasi:\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Se ei petä!\" huudahti Aramis ilostuneena.\n\n\"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy,\nAramis.\"\n\n\"Oh, kyllä hoidan oman osani.\"\n\n\"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!\" sanoi d'Artagnan\nupseerille. \"Te olette saanut kolme ikuista ystävää.\"\n\n\"Niin\", vakuutti Aramis.\n\nAinoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.\n\nHellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi\nBelle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.\n\nLukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli\ntyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.\n\n\"Tulee toki se d'Artagnanin aatos\", sanoi Aramis mietteissään.\n\n\n\n\n250.\n\nKuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.\n\n\nLaivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen\npäähänsä pälkähtänyt, -- ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan\nryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli\njälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen\nvapaan tilaisuuden harkita.\n\nAluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo\njärjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.\n\nHän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen\nmääräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö,\ntykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä\nluutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi\nseisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:\n\n\"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä\nvankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä\nhyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi\nsikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme\nheidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla\npuolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät\nvälttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?\"\n\nTykistömajuri nousi.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, \"mainitsitte\npaikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki\non siis noussut kapinaan?\"\n\nD'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei\nollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:\n\n\"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että\nBelle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat\novat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman\naseellisen joukkonsa.\"\n\nMajuri liikahti.\n\n\"Älkäähän keskeyttäkö\", jatkoi d'Artagnan. \"Aioitte sanoa, että se\nenglantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä\npaikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei\ntällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska\ntoispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät\nvain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa,\nsillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä.\nBretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, -- palvelee\nsiihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat\nkaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä.\"\n\nMajuri nyökkäsi.\n\n\"Siitä syystä\", selitteli d'Artagnan, \"minä ehdotan kutsuttavaksi tänne\nkaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät\nherrat, -- kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä\nodottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille\nkunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen\nvastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen\nkanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa\nkuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He\nantautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka\nvalloittaminen voisi käydä meille kalliiksi.\"\n\nUpseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua\njotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:\n\n\"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan\nmääräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen\npuolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen\nasianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla.\"\n\nJa d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti\nilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.\n\nUpseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä\ntoverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä\nkannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni\nnäkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren\nlähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri\nveti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.\n\nPäällekirjoituksena oli _N:o 1_.\n\n\"Mitä nyt vielä?\" jupisi kapteeni ihmeissään.\n\n\"Lukekaa, monsieur\", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen\nsävyssään tuntui alakuloisuuttakin.\n\nPahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:\n\n    'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua\n    tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on\n    antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.\n\n                                                   _Ludvig_.'\n\nD'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen\nveressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:\n\n\"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan.\"\n\nIsku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä,\nettä kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren\nlähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut\nepätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan\nBelle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen\ntärkeintä osaa.\n\n\"Hyvät herrat\", hän virkkoi äkkiä, \"koska kuningas on antanut salaisia\nmääräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen\nluottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti\nsäilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen\nalainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun\nsen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan\nkanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle\nuskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki\ntakaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme\nnousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun\", hän lisäsi nähdessään\nkaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, \"että teillä ei tällä\nkertaa ole minulle vastamääräystä?\"\n\nJa d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä\nsanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron\nkeskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen\nja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän\npaetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa\nsuuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa\nheikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin\nvaltuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, -- anastaisi häkin, sitten\nkun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.\n\nMutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen\nmääräyksen, joka kuului:\n\n    'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei\n    häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä,\n    eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen\n    määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä\n    vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti\n    lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt\n    hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen\n    hänestä vastuussa.'\n\nD'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu\nniin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen\nmuistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja\ntaipumattomasta johdonmukaisuudesta.\n\nHän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.\n\n-- Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, -- ajatteli hän, -- niin kuka\nsen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa\nkuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni\nei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä\nsiis tottelekaan!\n\nMutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä,\nhän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä\noli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.\n\nTottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.\n\n\"Monsieur\", tuli upseeri hänelle lausumaan, \"odotan, että suvaitsette\nlähteä.\"\n\n\"Olen valmis, monsieur\", vastasi kapteeni hammasta purren.\n\nUpseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten.\nTämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.\n\n\"Millä tavalla\", änkytti hän, \"täällä sitten johdellaan eri osastoja?\"\n\n\"Teidän lähdettyänne, monsieur\", vastasi merivoimien vanhin upseeri,\n\"kuningas uskoo laivaston minun huostaani.\"\n\n\"Silloin, monsieur\", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle,\n\"tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä\nvaltuutenne?\"\n\n\"Tässä\", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.\n\n\"Tästä saatte toimintaohjeenne\", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon.\nSitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.\n\n\"No, monsieur\", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta\nepätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, \"olkaa niin\nystävällinen, että lähdette.\"\n\n\"Heti\", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon\nmusertamana.\n\nJa hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti\nmyötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat\nolivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.\n\nKuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa\nNantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa,\nettä kuningas taipuisi.\n\nAlus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon\nhäämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.\n\n\"Ah, monsieur\", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää\ntuntikauteen puhunut, \"antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön\ntoimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja...\"\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri\nvedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.\n\n\"Belle-Islen pommitus on alkanut\", sanoi upseeri.\n\nSamassa vene saapui rannikolle.\n\n\n\n\n251.\n\nPortoksen esi-isät.\n\n\nKun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä\ntakaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa.\nOllen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli\nvapaampana kuin koskaan ennen.\n\n\"Rakas Portos\", puhkesi hän äkkiä puhumaan, \"tahdon selittää sinulle\nd'Artagnanin tuuman.\"\n\n\"Minkä tuuman, Aramis?\"\n\n\"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia\non kulunut.\"\n\n\"Hei, niinkö?\" huudahti Portos hämmästyneenä. \"Annahan kuulla!\"\n\n\"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että\njotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?\"\n\n\"Se oli selvää.\"\n\n\"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen\npoissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin\nsinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin\nyhdelle.\"\n\nTässä Portos ravisti päätänsä vastaten:\n\n\"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä.\"\n\n\"Sinulla on jalomielinen sydän\", sanoi Aramis; \"mutta synkkä\nlevottomuutesi huolestuttaa minua.\"\n\n\"En ole levoton\", väitti Portos.\n\n\"Sitten olet minulle vihoissasi?\"\n\n\"En vähääkään.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?\"\n\n\"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani.\"\n\nNäin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.\n\n\"Testamenttiasi?\" huudahti piispa. \"Mitä kuulenkaan! Luuletko siis\nolevasi hukassa?\"\n\n\"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä\non sukuvika.\"\n\n\"Millainen, ystäväni?\"\n\n\"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä.\"\n\n\"Ohhoh!\" huudahti Aramis. \"Isoisäsi oli siis Simson?\"\n\n\"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun\nhän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi,\nvaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut.\"\n\n\"Mitä se uupumus merkitsi?\"\n\n\"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä\nvalitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki\nhänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli\nhänet. Hän kuoli siihen paikkaan.\"\n\n\"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos.\"\n\n\"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä\nHenrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut\nAntoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä\nliikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana\nhänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa.\"\n\n\"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen\", virkkoi Aramis, \"ja horjui\nsen vuoksi?\"\n\n\"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei,\nsanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka\nhänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun,\nkuten edellinen du Vallon, isävainajani?'\"\n\n\"No sitten?\" kysyi Aramis.\n\n\"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan,\nsensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät\njyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven\nkulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen\nohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle.\"\n\nAramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.\n\n\"Siinä on kaksi omituista sattumaa\", hän virkkoi, \"mutta älkäämme siitä\ntehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen\nkerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas\nPortokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa?\nKoskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit\ntalon hartioillasi.\"\n\n\"Tällä hetkellä\", myönsi Portos, \"tunnen voivani hyvin; mutta juuri\näskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö,\nkuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En\nsano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on\nihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on\nmyöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä.\"\n\nIhailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan\nhän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.\n\n\"Me elämme vielä monta vuotta\", hän sanoi, \"säilyäksemme maailmalle\nesimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme\nole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on\ntietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä\ntaasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren\nvierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle,\njonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja.\"\n\n\"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka\nkeksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun.\"\n\n\"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon\nmaaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja\nsitten yön aikana ulapalle!\"\n\n\"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?\"\n\n\"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai\noikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren\nmetsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka\neivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta\neivätkä huomaa pitää silmällä merta.\"\n\n\"Jo käsitän.\"\n\n\"Miten on nyt koipiesi laita?\"\n\n\"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa.\"\n\n\"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme.\nD'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei\nenää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia\nJumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat\nseikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon\nsinulle\", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, \"että herttuanarvosi ei\nole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan.\"\n\n\"Toivokaamme\", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan\nreipastuneena.\n\nYhtäkkiä kuului huuto: \"Aseisiin!\"\n\nSadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä\nystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen\nlevottomaksi.\n\nAramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut\nkäsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.\n\n\"Laivasto, laivasto!\" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi\nAramiksen.\n\n\"Laivastoko?\" toisti tämä.\n\n\"Puolen tykinkantaman päässä\", jatkoi sotamies.\n\n\"Aseisiin!\" huusi Aramis.\n\n\"Aseisiin!\" säesti Portos peloittavasti.\n\nJa molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien\nsuojasta.\n\nNähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne\nsuuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin\nkolmessa kohdassa samalla kertaa.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi eräs vartioupseeri.\n\n\"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin\nampukaa!\" sanoi Aramis.\n\nViittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset,\njotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.\n\nMutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat\nolisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin,\ntaistelu alkoi melkein käsirysynä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Portos?\" kysyi Aramis ystävältään.\n\n\"Ei mikään... sääret... Se on tosiaan käsittämätöntä... Mutta kyllä ne\ntoipuvat hyökätessä.\"\n\nPortos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla\nja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi\npäistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.\n\n\"Hei, Portos\", huudahti Aramis, \"tarvitseehan meidän saada joku\nvankikin, nopeaan, nopeaan!\"\n\nPortos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta\nkuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka\nkaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi\nkohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan\nyläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.\n\n\"Tässä on vanki\", virkahti Portos Aramikselle.\n\n\"Kas niin\", huudahti tämä nauraen, \"pahoittele vieläkin koipiasi!\"\n\n\"En häntä koivillani tavoittanut\", vastasi Portos surumielisesti, \"ja\nkourissani en ole havainnut vikaa.\"\n\n\n\n\n252.\n\nBiscarratin poika.\n\n\nSaaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis\nei heitä rohkaissut.\n\n\"Tuloksena on\", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet\ntakaisin, \"että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan\nvastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun\nsaari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy.\"\n\n\"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?\" virkkoi Portos.\n\n\"Hetkellisesti kylläkin\", vastasi piispa, \"sillä me olemme ottaneet\nvangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat.\"\n\n\"Niin, kyselkäämme vangilta\", yhtyi Portos, \"ja keino hänen\npuhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet\nmukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet.\"\n\nNiin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui\nnähdessään pöytäkumppaninsa.\n\nPelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat\nyksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti,\nmiten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut\näkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen\nselostuksensa.\n\nAramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän\nepätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean\nkekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään\napuneuvoja.\n\nJatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset\naikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.\n\n\"On käsketty\", vastasi tämä, \"tappaa taistellessa ja hirttää sen\njälkeen.\"\n\nAramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin\nkasvoihin.\n\n\"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun\", vastasi Aramis; \"minunlaisiani\nmiehiä ei silmukalla kuristeta.\"\n\n\"Ja minä olen kovin raskas\", sanoi Portos; \"minunlaisteni painosta\nkätkee köysi.\"\n\n\"Olen varma\", virkkoi vanki kohteliaasti, \"että olisimme hankkineet\nteille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset\", vastasi Aramis vakavasti.\n\nPortos kumarsi.\n\n\"Vielä tämä malja terveydeksenne\", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.\n\nNiitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs\nherrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen\nsydämelliseen rehtiyteen.\n\n\"Anteeksi\", lausui hän, \"jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta\npulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä.\"\n\n\"Olkaa hyvä\", kehoitti Portos, \"olkaa hyvä.\"\n\n\"Puhukaa\", säesti Aramis.\n\n\"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan\nmuskettisotureihin?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen\nsanoa\", vastasi Portos.\n\n\"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät\nherrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa.\"\n\n\"Isänne?\" huudahti Aramis.\n\n\"Tiedättekö nimeni?\"\n\n\"_Ma foi_, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin...\"\n\n\"Nimeni on Georges de Biscarrat.\"\n\n\"Oh\", huudahti Portos vuorostaan, \"Biscarrat! Muistatko tuota nimeä,\nAramis?\"\n\n\"Biscarrat...?\" mietti piispa. \"Minusta tuntuu...\"\n\n\"Koettakaahan muistella, monsieur\", kehoitti upseeri.\n\n\"_Pardieu_, se on pian tehty\", innostui Portos. \"Biscarrat, jota\nnimitettiin Kardinaaliksi... Kuului niihin neljään, jotka tulivat\nmiekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme\nd'Artagnanin ystäviksi.\"\n\n\"Juuri niin, herra parooni.\"\n\n\"Ainoa\", virkkoi Aramis innokkaasti, \"jota me emme haavoittaneet.\"\n\n\"Jäykkä miekankäyttäjä siis\", huomautti sotavanki.\n\n\"Se on totta, oh, aivan niin\", myönsivät ystävykset yhteen suuhun.\n\"Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan\nmiehen jälkeläiseen.\"\n\nBiscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle\nojensivat.\n\nAramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: -- Tuossa\nmies, josta on meille apua.\n\n\"Tunnustakaa, monsieur\", sanoi hän heti senjälkeen, \"että tuntuu\nhyvältä, kun on ollut kunnon mies.\"\n\n\"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur.\"\n\n\"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan\ntavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja\nhuomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi\nperintötuttaviksi.\"\n\n\"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja\nystävät\", tokaisi nuori mies vilkkaasti.\n\n\"Joutavia! Sanoittehan niin.\"\n\n\"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte\nnoin ruman lopun, jos tahdotte.\"\n\n\"Mitä, josko tahdomme?\" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät\nälykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.\n\n\"Edellyttäen\", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti\nherra de Biscarratia ja piispaa, \"edellyttäen, että meiltä ei pyydetä\nmitään halpamaista.\"\n\n\"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat\", vastasi\nkuninkaallisen armeijan soturi. \"Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos\nteidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis\njärjestää niin, että teitä ei tavata.\"\n\n\"En luule erehtyväni\", virkkoi Portos arvokkaasti, \"kun minusta näyttää\nsiltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään.\"\n\n\"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni\", vahvisti Aramis\nkatsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja\nväkinäisin ilmein. \"Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille\njotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?\"\n\n\"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin\ntoimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun\nmuutenkin mahdottomaksi.\"\n\n\"Kanuuna!\" virkkoi Portos.\n\n\"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!\" huudahti piispa.\n\nKaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.\n\n\"Mitä kummaa?\" kysyi Portos.\n\n\"Eh, _pardieu_\", huudahti Aramis, \"sitä minä aavistinkin!\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin,\nmonsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä\ntakaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen\nsaarta!\"\n\n\"Niin, useastakin kohden, monsieur.\"\n\n\"Sitten olemme hukassa\", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.\n\n\"Hukassa! Se on mahdollista\", vastasi Pierrefondsin herra; \"mutta meitä\nei oteta vangiksi eikä hirtetä.\"\n\nJa nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja\nsieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän\ntarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun\nvalmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa\noivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.\n\nKanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä,\njoka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin,\nhätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja\nneuvoa päälliköiltänsä.\n\nKalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä\nsuurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä\nodottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.\n\n\"Hyvät ystävät\", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä,\n\"suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä\nvangittu ja suljettu Bastiljiin.\"\n\nPitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka\nääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä\nuhmalla.\n\n\"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!\" karjuivat kiihoittuneimmat.\n\"Kuolema kuninkaallisille!\"\n\n\"Ei, hyvät ystävät\", vastasi Aramis juhlallisesti, \"ei, ystävät,\nälkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan.\nKuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra\nFouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja\nkuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako\nisäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan\nitsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas,\nystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää\nrauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen\nteiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin\nnimessä.\"\n\nIkkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja\nsäikähdyksen sorina.\n\n\"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle\", jatkoi Aramis. \"Tämän\njälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan\ntapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken\nniin Herran nimessä.\"\n\nKapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.\n\n\"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?\" kummasteli Portos.\n\n\"Monsieur\", virkkoi Biscarrat piispalle, \"te pelastatte kaikki nuo\nasukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne.\"\n\n\"Herra de Biscarrat\", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen\nylevänä ja kohteliaana, \"herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin\nvapautenne.\"\n\n\"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta...\"\n\n\"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan\nsotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa\nmyös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu\naikaan.\"\n\n\"Armoa!\" tokaisi Portos leimuavin silmin; \"armoa! Mikä sana se meille\non?\"\n\nAramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli\ntapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa\nPortosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.\nPortos käsitti ja vaikeni äkkiä.\n\n\"Minä lähden, hyvät herrat\", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan\nihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka\nsankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja\nkehunut.\n\n\"Menkää siis, herra de Biscarrat\", virkkoi Aramis kumartaen, \"ja\nlähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus.\"\n\n\"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni,\nkoska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, -- miten teidän käy\nsillävälin?\" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä\nentisiä vastustajia.\n\n\"Me odotamme täällä.\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala!... määräys on ehdoton!\"\n\n\"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan\npiispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään.\"\n\n\"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur\", vastasi Biscarrat. \"Niin, se\non totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden\nsiis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai\npikemminkin näkemiin!\"\n\nJa hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon\nupseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli\najanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa\nkanssa.\n\nAramis katseli etääntyvää miestä.\n\n\"No, käsitätkö?\" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.\n\n\"En, totisesti!\"\n\n\"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?\"\n\n\"Ei suinkaan, se kelpo poika.\"\n\n\"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?\"\n\n\"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen\nkäytävän kautta!\"\n\n\"Jos vain tulet\", vastasi Aramis iloisesti. \"Matkalle, veikkoseni!\nPurtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä\nkynsiinsä.\"\n\n\n\n\n253.\n\nLocmarian luola.\n\n\nLocmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta,\nettä ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille.\nOli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri\nlyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla\nsälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti,\nkuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä,\njonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon\ntuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat\nkuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet\npäätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin\nAramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän\nkatkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä\nmitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan\nsuulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla\nsiirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua\nulapalle näin kauniilla säällä.\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt,\n\"me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä,\njoiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe\nheitä; missä he siis ovatkaan?\"\n\n\"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?\" vastasi Aramis.\n\"Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja\nvaikeasta uurastuksesta.\" Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli\nastumassa holviin. \"Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme\nkanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he\nsaattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti\npuukkonsa.\"\n\n\"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja\nvarovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle\npuhuin!\"\n\nAramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa\nsisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin\nkuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet\npiankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului\nnoin kymmenen askeleen päästä.\n\n\"Sinäkö siellä, Yves?\" kysyi piispa.\n\n\"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on\nkolmantena.\"\n\n\"Hyvä. Onko kaikki valmista?\"\n\n\"Kunnossa on, monseigneur.\"\n\n\"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin\nherran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei\nsattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja\nkantakaa tänne minun luokseni.\"\n\nNuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus\npalvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti\nalkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat\naskeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien\nmuodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.\n\nBracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät\nhallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli\njälleen tavallisissa voimissaan.\n\n\"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu\nvaratuksi matkaa varten\", sanoi Aramis.\n\n\"Älkää asettako valoa liian lähelle\", varoitti kippari Yves, \"sillä\nminä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut\nperätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka\nlähetitte minulle linnasta.\"\n\n\"Hyvä on\", äännähti Aramis.\n\nJa ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä\nniinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä\ntaitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia,\nleveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen\nkalastajat ovat aina olleet eteviä, -- turvallisia merellä ja helposti\nkäsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja\nepävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa\nsoutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja\nperätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa\nleipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja\nmelkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä\nmatkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja\nsaattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli\nkahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä\nkunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu\npaikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti\nmuistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa _trinquette_,\njolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin\nhyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti\nraskaammaksi.\n\n\"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille\nluolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme\nloiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se\nmaanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki,\ntasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla\nnousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen\njuurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä.\"\n\n\"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä\", huomautti kippari\nkunnioittavasti; \"mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi\nmukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa\nvalossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se\non silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on\nhyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen,\nmonseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan.\"\n\n\"Siitä olen kyllä selvillä\", vastasi piispa; \"olen mittaillut\naikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi.\"\n\n\"Olkoon sitten se niin, monseigneur\", myönsi kippari; \"mutta teidän\nkorkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän\npäähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina\nlivahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi.\"\n\n\"Sen saa siirtymään\", tokaisi Portos, \"se ei ole mikään vastus.\"\n\n\"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat\", vastasi\nYves; \"mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille.\"\n\n\"Kippari taitaa olla oikeassa\", arveli nyt Aramis. \"Koettakaamme\nulkotietä.\"\n\n\"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur\", jatkoi kalastaja, \"koska emme\nkykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon\npuuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme.\"\n\n\"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti\nrantapengermän suojaan.\"\n\nNuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja\nalkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta\netäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos\nseurasi häntä.\n\nAamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle\nja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä\nalakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien\ntattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina.\nNeljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, -- heränneet linnut\nilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.\n\nKoirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan\nsuulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.\n\n\"Se on kahlekunta\", tiesi Portos; \"koirat on laskettu riistan\njäljille.\"\n\n\"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?\" oudoksui\nAramis.\n\n\"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin\nyleisen hätäännyksen!\" jatkoi Portos.\n\n\"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, -- koirat ovat\ntakaa-ajossa. -- Mutta -- Yves, Yves, tule tänne!\" huudahti Aramis\näkkiä.\n\nYves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa\nveneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.\n\n\"Mitä metsästystä tuo on, kippari?\" kysyi Portos.\n\n\"Ka, en ollenkaan ymmärrä\", vastasi bretagnelainen. \"Tällaisena hetkenä\nei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja\nkuitenkin nuo koirat...\"\n\n\"Ne ovat voineet karata tarhastaan.\"\n\n\"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan\", sanoi Goennec, joka hänkin\noli yhtynyt puhujain pariin; \"minä kuulen sen haukunnasta.\"\n\n\"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan\", päätti Aramis; \"äänet\nlähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella.\"\n\nHe peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta\npimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä\nhuohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi,\nloikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka\nkotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.\n\n\"Kettu!\" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa\nihmettelyssä.\n\n\"Kirottua!\" ärähti piispa; \"turvapaikkamme on keksitty!\"\n\n\"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?\" virkkoi Portos.\n\n\"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että\nketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?\"\n\nAramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä,\njoka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.\n\n\"Tuolla ne tulevat\", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään\nkahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti\njuoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden\nvoimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. \"Keitä nyt\nlienevätkään metsämiehet?\"\n\n\"Jos siellä on Locmarian herra\", vastasi kippari, \"niin hän antaa\nkoirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää\nketun livahtavan ulos toiselta puolen, -- ja sinne päin hän heti\nrientääkin.\"\n\n\"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä\", virkahti piispa väkisinkin\nkalveten.\n\n\"Kuka sitten?\" kysyi Portos.\n\n\"Katso!\"\n\nPortos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella\nkymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan\nsuuntaan ja hoilottivat: \"_Taiaut_!\"\n\n\"Henkivartion upseereja!\" hän hämmästyen sanoi.\n\n\"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia.\"\n\n\"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?\" toistivat bretagnelaiset\nhädissään.\n\n\"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani\", jatkoi Aramis.\n\nSamassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki\nlokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.\n\n\"Oh, hitto!\" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä,\nkun vaara ilmeni väistämättömäksi; \"hukassa kaiketi olemme, mutta\nmeillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa\nperässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin\npelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät\nveneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa,\njotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy.\"\n\n\"Oikein\", vahvisti Portos.\n\n\"Käsitättehän\", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: \"nuo kuusi koiraa\neivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen\nulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava.\"\n\nBretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului\nsurkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.\n\n\"Hyvä on\", lausui Aramis tyynesti. \"Nyt on isäntien vuoro!\"\n\n\"Mitä teemme?\" tiedusti Portos.\n\n\"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme.\"\n\n\"Surmaamme?\" toisti Portos vastahakoisesti.\n\n\"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa\", sanoi Aramis.\n\n\"Ja hyvin aseistettuja\", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen\najatus veti hymyyn.\n\n\"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!\" määräsi Aramis.\nHän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa\nhampaiden väliin. \"Yves, Goennec ja hänen poikansa\", hän pitkitti,\n\"ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta.\nVarmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä\nasemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut\nsaavat loppunsa puukoista.\"\n\n\"Ja Biscarrat-parka?\" pahoitteli Portos.\n\nAramis mietti kotvasen.\n\n\"Biscarrat ensimmäisenä\", hän sitten vastasi jäykästi. \"Hän tuntee\nmeidät.\"\n\n\n\n\n254.\n\nYllätys luolassa.\n\n\nAramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen\nennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat\narvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan\nsillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.\n\nBiscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui\nensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat\nkaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota\nkaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät\nihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa\nsaapumista.\n\n\"No?\" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä\nhänen toimettomuuttansa.\n\n\"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt\nhautautua tuohon onkaloon.\"\n\n\"Eipä voi muutakaan luulla\", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. \"Ne\novat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa\ntapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta.\"\n\n\"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat\njäljillä pysyen painuneet luolaan?\" huomautti joku nuorista miehistä.\n\"Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua.\"\n\n\"Se on omituista\", myönsi toinen.\n\n\"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan\", ehdotti neljäs. \"Ei kai sellainen\nole kiellettyä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Biscarrat. \"Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi\ntaittaa niskansa.\"\n\n\"Sitä todistavat koiramme\", virkkoi eräs; \"ne jo näkyvät taittaneen\nniskansa.\"\n\n\"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?\" ihmettelivät nuoret miehet yhteen\nääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi\nsille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai\nvihellykseen.\n\n\"Ehkä se on lumottu luola\", sanoi Biscarrat. \"Tarkastakaamme!\"\n\nJa hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.\n\n\"Malta, malta, minä tulen mukanasi\", huusi eräs upseeritovereista\nnähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.\n\n\"Ei\", vastasi Biscarrat, \"tässä täytyy olla jotakin merkillistä;\nälkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä\nminuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin\nkaikki yhdessä.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan\nnähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; \"me\nodotamme sinua.\"\n\nJa ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.\n\nBiscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä\nPortoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä;\nojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.\n\nSamalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli\nputoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen\nrautakoura pysähdytti sen puolitiehen.\n\nKumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:\n\n\"Minä en tahdo, että hänet surmataan.\"\n\nBiscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen\noli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.\n\nVaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin\nheikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa\nhänen suulleen.\n\n\"Herra de Biscarrat\", kuiskasi hän pidätetylle, \"me emme tahdo teille\nmitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut,\nkeitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko\nsurmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne.\"\n\n\"Niin, minä tunnen teidät\", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. \"Mutta\nmiksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin\nteidän olevan linnoituksessa!\"\n\n\"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?\"\n\n\"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta...\"\n\n\"Mutta...?\"\n\n\"Määräykset ovat jyrkät.\"\n\n\"Meidän päämme menoksi?\"\n\nBiscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille\njälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.\n\n\"Herra Biscarrat\", hän virkkoi, \"te olisitte jo kuollut, ellemme olisi\nottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te\nvoitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse\ntovereillenne mitään täällä näkemästänne.\"\n\n\"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti\", sanoi Biscarrat, \"vaan\nlisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani\nastumasta jalkaansa tähän luolaan.\"\n\n\"Biscarrat, Biscarrat!\" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä\nsyöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.\n\n\"Vastatkaa\", neuvoi Aramis.\n\n\"Täällä olen!\" huusi Biscarrat.\n\n\"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne.\"\n\nJa piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.\n\n\"Biscarrat, Biscarrat!\" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten\nkuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä\nseisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan\nluolan varsinaiseen suojamaan.\n\nAramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin\nihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.\n\nBiscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.\n\n\"Ohhoh\", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon,\n\"oletpa sinä kalpea!\"\n\n\"Kalpea?\" huudahti toinen. \"Sanoisit kalmanvärinen!\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.\n\n\"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?\" utelivat kaikki\näänet.\n\n\"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!\" nauroi\nkolmas.\n\n\"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta\", lisäsi joku joukosta; \"hän\nmenee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?\"\n\nJa seurue räjähti nauramaan.\n\nTällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä\nniinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti\nreipastua kyselytulvassa.\n\n\"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?\" kysyi hän. \"Luolaan astuessani\nminulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki.\"\n\n\"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään?\nEtkö tiedä niistä?\"\n\n\"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä\", vastasi Biscarrat.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi eräs nuorista upseereista, \"kaikessa tässä,\nystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä,\njota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa\non, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias\ntietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan,\nmenkäämme luolaan!\"\n\n\"Luolaan!\" yhtyivät kaikki äänet.\n\nJa maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin:\n\"Luolaan, luolaan!\"\n\nBiscarrat heittäytyi toveriensa eteen.\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat!\" huudahti hän. \"Älkää taivaan nimessä\nmenkö sinne!\"\n\n\"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?\" kysyivät\nuseat äänet. \"No, puhu, Biscarrat!\"\n\n\"Varmaan hän näki siellä paholaisen\", toisti se, joka jo oli sen\notaksuman esittänyt.\n\n\"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt\", huudahti toinen, \"älköön hän\nolko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä.\"\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!\" esteli Biscarrat.\n\n\"No, annahan meidän mennä.\"\n\n\"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle.\"\n\n\"Mutta kävithän siellä sinäkin?\"\n\nSilloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli\npysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.\n\n\"Hyvät herrat\", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana\nnuorten kiihtymykselle, \"tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei\nollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas\nvaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on.\"\n\nBiscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli\nhyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan\nhän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten\nmiesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin\nkintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä,\ntuntematonta vaaraa uhmaamaan.\n\nYstäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata,\nkoska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt\nkavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä\nrukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää\nvasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.\n\nHänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän\nhuutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.\n\nYhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.\nPari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.\n\nSamalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja\npienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat\nkalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma\nnäkyi imevän rotkon pohjukasta.\n\n\"Biscarrat, Biscarrat!\" huudahtivat pakenijat. \"Sinä tiesit, että\nluolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä.\"\n\n\"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua,\nBiscarrat!\"\n\n\"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut\", sanoi eräs\nnuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin\nkasvoihin; \"langetkoon vereni sinun päällesi!\"\n\nJa hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.\n\n\"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!\" huudahtivat useat\nraivostuneet äänet.\n\nBiscarrat oli vaiti.\n\n\"Ilmoita se tai kuole!\" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle\npolvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla\nvarustetun käsivarren.\n\nBiscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta\nhaavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.\n\nTukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan\nsisustaa kohti, lausuen:\n\n\"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini!\nMinä olen kurja heittiö!\"\n\nJa heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla\npuolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.\n\nToiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat\nkuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.\n\nMutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus\nkaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä,\nmistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet\nperäytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.\n\nMutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi\njäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.\n\nOli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.\n\n\"Tosiaankin\", huudahti yksi vielä elossa olevista, \"onko siellä itse\npiru?\"\n\n\"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin\", sanoi toinen. \"Kysykäämme\nBiscarratilta; hän tietää.\"\n\n\"Missä Biscarrat on?\"\n\nNuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.\n\n\"Hän on kuollut!\" arveli joku.\n\n\"Ei ole\", vastasi toinen, \"näin hänet savun keskellä rauhallisesti\nkallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa.\"\n\n\"Hän tuntee varmasti sielläolijat.\"\n\n\"Ja miten hän ne tuntisi?\"\n\n\"Hän on ollut kapinallisten vankina.\"\n\n\"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen\nkanssa olemme tekemisissä.\"\n\nKaikki huusivat: \"Biscarrat! Biscarrat!\" Mutta luutnantti ei vastannut.\n\n\"Kas\", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta\nkylmäverisyyttä, \"me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta\nsaapuu meille apujoukkoja.\"\n\nKomppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä\nkahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat\nmetsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin\nesille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla.\nViisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä\nkaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.\n\nKapteeni keskeytti heidät.\n\n\"Missä toverinne ovat?\" hän kysyi.\n\n\"Kuolleet!\"\n\n\"Mutta teitähän oli kuusitoista!\"\n\n\"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi.\"\n\n\"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa.\"\n\nBiscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.\n\n\"Hän viittaa meitä luokseen\", sanoivat upseerit. \"Menkäämme!\"\n\n\"Menkäämme!\" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.\n\n\"Monsieur\", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, \"vakuutetaan\nteidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka\npuolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä\nilmoittamaan mitä tiedätte.\"\n\n\"Herra kapteeni\", vastasi Biscarrat, \"teidän ei tarvitse sitä minulta\nvaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden\nmiesten puolesta...\"\n\n\"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?\"\n\n\"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti,\nellei heille myönnetä hyvää sovittelua.\"\n\n\"Kuinka paljon heitä sitten on?\"\n\n\"Heitä on kaksi\", vastasi Biscarrat.\n\n\"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?\"\n\n\"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä\",\nsanoi Biscarrat.\n\n\"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?\"\n\n\"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta,\nkapteeni?\"\n\n\"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista\narmeijaa vastaan.\"\n\n\"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita.\"\n\n\"Heidän nimensä?...\"\n\n\"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin\nhe ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon.\"\n\n\"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?\"\n\n\"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina.\"\n\nSotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat \"Portos\nja Aramis.\"\n\nJa kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava,\npuolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä\nvastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin.\nSillä näitä neljää nimeä -- d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista\n-- kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles,\nTheseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.\n\n\"Kaksi miestä\", huudahti kapteeni, \"ja he ovat meiltä surmanneet\nkymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra\nBiscarrat.\"\n\n\"Oh, herra kapteeni\", vastasi tämä, \"en sano, että heillä ei olisi\nkahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven\nmuskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta\nuskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän\nvankinaan ja tunnen heidät, -- he riittäisivät yksinään lyömään\ntappiolle kokonaisen armeijakunnan.\"\n\n\"Sen saamme nähdä\", vastasi kapteeni, \"vieläpä aivan heti. Asentoon,\nhyvät herrat!\"\n\nTämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen\nkiirehti tottelemaan.\n\nAinoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.\n\n\"Monsieur\", hän virkkoi matalalla äänellä, \"uskokaa minua, jatkakaamme\nmatkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan\nhyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet\nkymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi\nitsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan\ntaistelemisesta?\"\n\n\"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet\nkahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta\nkapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin\nhäväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle.\nEteenpäin, miehet!\"\n\nJa hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.\n\nTämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän\ntovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli\ntarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen\nosastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä\nherkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä\nmenetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan\nlopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa\nulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan\nkahdeksaakymmentä.\n\n\"Kapteeni\", sanoi Biscarrat, \"pyydän saada marssia ensimmäisen\njoukkueen etunenässä.\"\n\n\"Olkoon niin!\" vastasi kapteeni. \"Se tuottaa teille suurta kunniaa.\nOttakaa se suosiona minulta.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.\n\n\"Noutakaa sitten miekkanne.\"\n\n\"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni\", virkkoi Biscarrat. \"Sillä\nminä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan.\"\n\nJa asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän\nhuudahti:\n\n\"Eteenpäin, hyvät herrat!\"\n\n\n\n\n255.\n\nKuin Homeroksen sankarilaulussa.\n\n\nOn aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat\ntoimintanäyttämöineen.\n\nAramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen\nbretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku\npurtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin\nrantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen\npakottanut heidät piileksimään.\n\nLuola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka\nlaskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut\npakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä\nvielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet\nmontakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin\nhiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta\nkaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja\nkattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi,\njotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä\nhalkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan\njyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa\nmerelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi\ntuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, -- mutta epätoivon\nhetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.\n\nSe oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta\npakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä\nkaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten\nsaataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä\npakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain\nvähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen\ntakaa-ajoon.\n\nKahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan\nkaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita\nyksitellen, laski ne -- sillä savu esti häntä näkemästä ulos -- ja\nantoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka\nsulki vapauttavan käytävän.\n\nPortos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli\nsitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle.\nHyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.\n\nVäkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan\nolkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen\nnatisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen\nmerilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella\nlaastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi\nmyötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos\nnykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti\nkalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään\nkangetun oven.\n\nKiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo\nrannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten\nihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain\nkaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.\n\nTällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa\nneuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa\nrauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet\nja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta,\njohon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään\najatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan.\nPäivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi\nilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi\nmusketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus\nrusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla\nsurmaansa.\n\nJa jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan\nvesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan!\nKuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla\nsaarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi\nennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis\nyhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.\n\nHän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin\ntelat ja kierittäjät.\n\n\"Ystäväiseni\", hän sanoi hiljaa, \"vastustajamme ovat saaneet apuväkeä.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi Portos rauhallisesti; \"mitäs nyt sitten tehdään?\"\n\n\"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun\", vastasi Aramis; \"siinä on toki hiukan\nmahdollisuutta.\"\n\n\"Vähänpä kyllä\", arveli parooni, \"sillä vaikea on meistä ainakaan\njommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin\nvarmasti etsisi kuolemaa.\"\n\nNäissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan\nyksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä\nsuuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.\n\n\"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä\nteet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen.\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi.\"\n\n\"Paljonko heitä on kaikkiaan?\" kysyi Portos.\n\n\"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää.\"\n\n\"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, -- kahdeksankymmentä... Kah, kah!\"\ntuumi Portos.\n\n\"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan.\"\n\n\"Se on varma tosi.\"\n\n\"Siitä puhumattakaan\", jatkoi Aramis, \"että sellaiset jymähdykset\nvoivat aiheuttaa vieremiä luolassa.\"\n\n\"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään\",\nsanoi Portos.\n\n\"Siinä näet!\"\n\n\"Mutta mitäpä tuosta.\"\n\n\"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren\nvierittämistä rantaan.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja.\"\n\n\"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua\nkolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin\", huomautti Portos\nyksinkertaisesti; \"se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti.\"\n\n\"Keksi sitten toinen keino.\"\n\n\"Jo tiedänkin!\" virkahti samassa jättiläinen. \"Minä asetun pilarin\ntaakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja\ntavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla\nkalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä\nsuunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?\"\n\n\"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä\nkai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle\ntaivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava\ntuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät\nhäviöön.\"\n\n\"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää\npuoleeni?\"\n\n\"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos.\"\n\n\"Enkä hievahda, -- mutta kun he siis ovat aluksi koolla...?\"\n\n\"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos.\"\n\n\"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee... niinkuin se tietenkin pätee...\nniin olen levollinen.\"\n\n\"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle.\"\n\n\"Entä mitä sinä teet?\"\n\n\"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani.\"\n\n\"Olen kuulevinani ääniä.\"\n\n\"He tulevat. Paikallesi!... Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin.\"\n\nPortos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä.\nAramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen\nnaulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt\npurren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi\nrantavierulle asti.\n\nValaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin\nsalaperäiseen puuhaan.\n\nKuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen\nmääräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi\nluolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan\nvakavan jalansijan he kävivät ampumaan.\n\n\"Vasemmalle! Vasemmalle!\" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä\nkäynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun\nelähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.\n\nEtummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle.\nKäytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa\nmuskettien edellä.\n\n\"Tulkaa, tulkaa!\" hän huusi; \"näen päivänvaloa!\"\n\n\"Iske, Portos!\" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.\n\nPortos huokaisi, mutta totteli.\n\nRautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan\nhengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski\nkymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen\nruumista.\n\nSotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa,\nhaparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan\nkompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.\n\nYhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen,\nrauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä.\nMutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut\nkuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni\ntehnyt itselleen soihdun.\n\nSaapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin\noli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena\ntaaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään\nvastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja\nsananmukaisesti kahlattiin veressä.\n\nPortos seisoi yhä pilarinsa takana.\n\nSytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä\nkaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni\nvetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta\njättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa;\nsoihtu putosi ja sammui vereen.\n\nSeuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun\nviereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin\nkorahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen\nsylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, -- sitten\nsoihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.\n\nVaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:\n\n\"Ampukaa!\"\n\nHeti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli\npitkin lohkareiksi murenevia holveja.\n\nLuola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys\nvielä sankempana savusta.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen\naskeleet sen tunkeutuessa luolaan.\n\n\n\n\n256.\n\nTitaanin kuolema.\n\n\nParemmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet\nihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä\nantanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen\nkäsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys,\nkuiskaavan korvaansa:\n\n\"Tule.\"\n\n\"Oh\", virkahti Portos.\n\n\"Sh!\" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.\n\nJa kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn\njääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa\nviimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan\ngraniittiseiniä pitkin.\n\nAramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle\nseinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista\nruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.\n\n\"Ystäväni\", hän sanoi Portokselle, \"sinä otat tämän nelikon, jonka\nsytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle\nvihollisiamme. Jaksatko?\"\n\n\"_Parbleu_!\" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä\nkädellä. \"Iskehän vain tulta.\"\n\n\"Odota\", neuvoi Aramis, \"kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja\nsitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen.\"\n\n\"Anna tulta\", toisti Portos.\n\n\"Minä\", jatkoi Aramis, \"menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä\naluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta\ntanakasti ja riennä sitten luoksemme.\"\n\n\"Tulta\", kehoitti Portos viimeisen kerran.\n\n\"Oletko käsittänyt?\" kysyi Aramis.\n\n\"_Parbleu_!\" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa\nnauruaan. \"Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt\nvain minulle tuli ja lähde asiallesi.\"\n\nAramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle\nkyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis\npuristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan\ntaka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.\n\nYksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.\n\nTaulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti\npimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se\nviritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.\n\nSavu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa\nsaattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.\n\nJättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen\nkirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.\n\nSotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli\nkädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo\nvavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan,\nmitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan\ntuskan ulvahduksen.\n\nToiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen\nsulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen\nja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat\npolvilleen.\n\nPari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos\nhän säästäisi heidän henkensä.\n\nKolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat\nsäikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.\n\nKuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan\nhohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se\nehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja\nsitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä,\nruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen\ntuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys\nolisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä.\nJokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys\nloi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän,\nkellervän rikinhohteen.\n\nPaitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten\nkuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia\nruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman\ntantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan\nvankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät\nvalaistuja osia sitä huomattavammin esille.\n\nJa kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan\nväräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja\nilmaisi uutta saalista odottavan turman.\n\nTässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi\nkahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin\nsatunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen\nsaaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme\nomaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan\nkattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.\n\nNaurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen\nkäsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto\nkaarena ilmassa.\n\nKolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden\nyli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi\nvatsalleen maahan.\n\nUpseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi\nsyöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin\ntuli ehti sisällä olevaan ruutiin.\n\nTurhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä;\nsytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului\nkolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.\n\nRaivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää,\nkärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään\npamaukseen tässä hornan holvissa.\n\nKalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua,\npaasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna\nilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja\nsora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili\nraatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan\nkasvoja.\n\nHuudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään\nryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen\nkuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös\npainonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan\nkeveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi\ntämän synkän hautuumaan yli.\n\nEtsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta\ntulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia,\nhopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta\nvälähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen\nluottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he\npolkivat.\n\nYksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman,\nkamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen\nkuin Jumala päätti luoda maailman.\n\nKolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei\nmitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea...\n\nHeitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan,\nAramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen\nosastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.\n\nTuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä\nkulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä\naalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä\nviittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.\n\nVielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin\nulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi\nveneen vieressä.\n\nÄkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja\nsäärten pehmenevän allaan.\n\n-- Oh, oh! -- tuumi hän hämmästyneenä, -- Joko väsymykseni minut\njälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä\nmerkitsee?\n\nAukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.\n\n\"Tule, Portos\", huusi Aramis, \"tule! Riennä!\"\n\n\"Oh\", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista\njänterettä, \"minä en voi!\"\n\nNämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla\nkäsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.\n\n\"Riennä, riennä!\" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti\nikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.\n\n\"Tässä olen\", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä\naskeleen.\n\n\"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!\"\n\n\"Tulkaa, monseigneur!\" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka\nkamppaili kuin unessa.\n\nMutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista\nkallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti\nrannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin\njättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen\nkahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja\njakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä\nnostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin\npunervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja\nkamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien\nkallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt\nheittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin\nhorjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan\nkuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen\nikipäiviksi pölyiseen hautaansa.\n\nTämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt\nvoimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta\nsamassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse,\nviimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet\nkannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän\nolisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän\noli itse sinkautellut sitä vastaan.\n\nPortos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran\nvapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja\nvasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava\nmöhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän\ntaivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen\nhartioilleen.\n\nHetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi\nkaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli\nhautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi\nhän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista\nsekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti\ntukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan,\njoka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen\npolvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan,\nlisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt\nrusentamaan kymmenen miestä.\n\nJättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten\nAramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä\nvipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa\npäältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki\nlohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen\nponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät\nvaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen\nalemmaksi.\n\n\"Portos, Portos!\" huusi Aramis repien tukkaansa. \"Missä olet, Portos?\nPuhu!\"\n\n\"Täällä, täällä!\" mutisi Portos sammuvalla äänellä. \"Kärsivällisyyttä,\nkärsivällisyyttä!\"\n\nTuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen\nsiirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi\nmolempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen\nlohkarekumpuun.\n\nKuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle.\nKaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies\nriitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset\nopastivat heitä raunioissa.\n\nSäteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä\nikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa\nröykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen\ntarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää.\nSilloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä\nloistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut\nhänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten\nrautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä\nkivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa:\nnämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen\nkarhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä\npunnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:\n\n\"Liian raskas!\"\n\nSenjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi\nvaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.\n\nHänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli\nkannatellut!\n\nNuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti\nhautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli\nhetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.\n\nEi mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala\noli hänelle suonut mittansa mukaisen.\n\n\n\n\n257.\n\nPortoksen hautakirjoitus.\n\n\nÄänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi\nkylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.\n\nMutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään.\nOlisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.\n\nHänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän\ntuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.\n\nAsetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat\nairoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen,\njoka olisi voinut antaa heidät ilmi.\n\nEntisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko\ntällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään.\nAramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään\nulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten\nvastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta\npäätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas\nystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan\ntemmattu.\n\nOmituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään\nyksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka\nvoima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä,\njolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin,\nkivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton\nlihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.\n\nKunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan\nheikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa\nyksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen\nkanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin\noli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan\nvaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.\n\nJalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine\nhuonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja\nrunsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja\nniiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi,\njalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun\nniin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa,\ntullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut\nkirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja\ntarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä\nostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!\n\nUljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä\nkiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen\nhautakummun jättiläiskatoksi.\n\nJa niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota\nvaltameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on\nkasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan\naavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista\ngraniittimöhkälettä.\n\nYhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime\nsäteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät\nhiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä\nrinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten.\nTuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.\n\nEnsimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut\npienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä\nnopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti -- keula Espanjaa kohti\nkäännettynä -- peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan\nlahdelle.\n\nMutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun\njoutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen\nkädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä\nvalkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen\nhuomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.\n\nMutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille,\nhuomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti\nhievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.\n\nNähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut,\nmerimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan\ntyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla\näänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin\nilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui\nsielunsa epätoivossa.\n\nTäten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi,\nmutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että\nGoennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin\näänekkäästi:\n\n\"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!\"\n\nAramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.\n\nSilloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen\nalas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi\nopastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.\n\nLaivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella\npikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.\n\nOnnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä\nturmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta\nahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään\nvielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden\npuolivalaistus.\n\n\"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!\" huudahti laivuri.\n\"Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme.\"\n\n\"Se ei ole ihmeellistä\", jupisi eräs merimiehistä, \"koskapa\nkaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla\nhe näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin\npäivälläkin.\"\n\nAramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja\nojensi merimiehelle.\n\n\"Kas tässä\", hän virkkoi, \"katsokaa!\"\n\nMerimies epäröitsi.\n\n\"Olkaa huoleti\", tyynnytti piispa, \"se ei ole synnillistä, ja jos\nolisikin, niin minä otan synnin vastuulleni.\"\n\nMerimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän\nluuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman\npäässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä\nsiirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois\nsilmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti\nkulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.\n\n\"Siis\", mutisi merimies, \"he näkevät meidät niinkuin mekin näemme\nheidät?\"\n\n\"He näkevät meidät\", vahvisti Aramis.\n\nJa hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.\n\n\"Mitä, näkevätkö he meidät?\" huudahti Yves laivuri. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Ka, katsokaa, isäntä\", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.\n\n\"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet\npelissä?\" kysyi laivuri.\n\nAramis kohautti olkapäitänsä.\n\nLaivuri nosti kaukoputken siimalleen.\n\n\"Oh, monseigneur\", sanoi hän, \"millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta\nnäyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä!\nAh, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen\npitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee... Kah, nyt hän kääntyy antamaan\nmääräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen,\ntähtäävät... Auta armias, he ampuvat meitä!\"\n\nJa koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin\nesineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa\nnäkökulmassaan.\n\nLaiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin\nilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.\n\nKevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja\npuhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan\npäässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta\naallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän,\nvielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää\nvoileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.\n\n\"Mitä tehdä?\" kysyi laivuri.\n\n\"Ne aikovat upottaa meidät\", sanoi Goennec. \"Antakaa meille\nsynninpäästö, monseigneur.\"\n\nJa merimiehet polvistuivat piispan eteen.\n\n\"Te unohdatte, että ne näkevät teidät\", virkkoi tämä.\n\n\"Se on totta\", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa.\n\"Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne.\"\n\n\"Odottakaamme\", sanoi Aramis.\n\n\"Mitä! Odottaisimmeko?\"\n\n\"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta,\nne ampuvat aluksemme upoksiin?\"\n\n\"Mutta ehkä\", uskalsi laivuri, \"ehkä yön avulla voimme päästä heidän\nkäsistään?\"\n\n\"Oh\", sanoi Aramis, \"kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta,\nvalaistakseen omansa ja meidän tiemme.\"\n\nJa samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle,\ntoinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi\ntulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana\nputosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään\nneljänneslieuen kehän.\n\nBretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.\n\n\"Näette hyvin\", toisti Aramis, \"että on parempi pysähtyä heitä\nodottamaan.\"\n\nMerimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus\nkeinui liikkumattomana aaltojen harjalla.\n\nYö saapui, mutta laiva läheni yhä.\n\nNäytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.\n\nKuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään,\nsinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen\nlumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.\n\nVihdoin se ehti musketinkantaman päähän.\n\nKaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet\nkanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.\n\nOlisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella\nlukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa\nnelihenkinen pursi.\n\n\"Antautukaa!\" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.\n\nMerimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri\nYves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna\nliehumaan.\n\nLaiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden\nkreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän\npienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon\nsädekimppu.\n\n\"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä\", huusi päällikkö, \"laukaiskaa!\"\n\nSotamiehet laskivat muskettinsa.\n\n\"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!\" huusi laivuri Yves.\n\n\"Elävinä, elävinä, kapteeni!\" kirkuivat muutamat innostuneet\nsotamiehet. \"Heidät on otettava elävinä!\"\n\n\"Niin, niin, elävinä\", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi\nbretagnelaisten puoleen. \"Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät\nmiehet\", huusi hän, \"kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!\"\n\nAramis säpsähti huomaamattomasti.\n\nHetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa\nkreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen\nsivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut\nvielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.\n\n\"Kuuletteko, monseigneur?\" äännähtivät matruusit.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mitä te käskette?\"\n\n\"Suostukaa.\"\n\n\"Mutta te, monseigneur?\"\n\nAramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa\npäillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.\n\n\"Suostukaa!\" toisti hän..\n\n\"Me suostumme\", vastasivat merimiehet; \"mutta minkä takuun saamme?\"\n\n\"Aatelismiehen sanan\", virkkoi upseeri. \"Upseeriarvoni ja nimeni kautta\nvannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää\nhenkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin _La Pomonen_ luutnantti\nLouis-Constant de Pressigny.\"\n\nNopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi\nulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin,\nsäteilevänä ja hymy huulilla.\n\n\"Heittäkää portaat, messieurs\", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi\nkuulunut hänelle.\n\nToteltiin.\n\nSilloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon\nasemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan\nmiehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana,\nkatsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen\nja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi\notsansa alas.\n\nSanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle,\nnäyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.\n\nJa tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen\nmajesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo\nkätensä suudeltavaksi.\n\nPäällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi\ntoistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.\n\nSitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja\nväistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.\n\nNuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa\nperässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli\nvaiti.\n\nViisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka\npiammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa\nkohti.\n\nTätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen\nistumaan kaidevantteja vasten.\n\nYö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis\nitsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi\npäällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.\n\n\"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?\" hän kysyi hyvin hiljaa ja\nnöyrästi.\n\n\"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan\", vastasi upseeri.\n\nAramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.\n\nLähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt\nolla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä,\noli kuin kasteesta lionnut.\n\nKuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset\nkyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!\n\nMikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?\n\n\n\n\n258.\n\nGesvresin herttuan kierto.\n\n\nD'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt\nsaanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.\n\nTämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi,\njota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä,\nolivat kyenneet vastustamaan.\n\nAivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan\nkuningasta, -- kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan\nolikin kuninkaalla tapana nousta varhain.\n\nMutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi\nsiellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti,\npyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.\n\n\"Nukkuuko kuningas?\" sanoi d'Artagnan. \"Minä jätän hänet siis\nnukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?\"\n\n\"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön.\"\n\nD'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni\nkotiinsa.\n\nHän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.\n\n\"Se sopii mainiosti\", vastasi hän. \"Minä puhun kuninkaalle hänen\nsyödessään.\"\n\nHerra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa\naikana halunnut ottaa ketään vastaan.\n\n\"Mutta\", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, \"kenties\nette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja\njoka hetki?\"\n\nBrienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:\n\n\"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas\nkokonaan muuttanut kotijärjestyksensä.\"\n\nLeppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.\n\n\"Sitä ei tiedä\", vastasi Brienne.\n\n\"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta\nkuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta\nedellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista;\nse toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä.\"\n\n\"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän\nkäytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa.\"\n\nD'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän\nlähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden\npuuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.\n\n-- Kuningas, -- ajatteli hän, -- ei tahdo ottaa minua vastaan, se on\nselvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle\nsaattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja\nvangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni... Portos-parka! Mitä\nmestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen\nsuhteensa levoton... Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen,\neikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen\nälykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille.\nKuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein\nkristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?...\nMinä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.\n\n-- Kuitenkin, -- jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, -- luulen, että\nolisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi\nkuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun\nalistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin\nherra Colbertin luo? -- tuumiskeli hän. -- Siinä on mies, jolle minun\non totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.\n\nJa d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin\nasunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa\nNantesin linnassa.\n\n-- Haa, -- ajatteli soturi, -- olenpa jo palannut niihin aikoihin,\njolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon,\nsieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta\nLudvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat\njälleen lapsiksi. Palatsiin!\n\nHän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin\nmolempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko\nillan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään\nsisälle.\n\n\"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?\" huudahti d'Artagnan. \"Se on\njo liikaa!\"\n\n\"Ei edes häntä\", vakuutti herra de Lyonne.\n\n\"Näin ollen\", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena,\n\"koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan\nmakuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on\nkuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan\ntapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen,\nherra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan\nsuoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni.\"\n\n\"Varokaa, d'Artagnan!\" huudahti ministeri.\n\n\"Menkää ystävyydestä minua kohtaan.\"\n\nHän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.\n\n\"Minä menen\", myöntyi de Lyonne.\n\nD'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.\n\nMinisteri palasi.\n\n\"No, mitä kuningas sanoi?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin\", vastasi de Lyonne.\n\n\"Että oli hyvä niin!\" purkausi kapteenilta. \"Hän siis suostuu? Hei,\nnäinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin!\nHyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä\nporvari tervehtää teitä.\"\n\nEnempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä\noli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän\nastui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien\nkorkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun\nkaupunkiasumuksensa.\n\nMutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti\npistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan\nhevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.\n\nKaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän\nkohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui\nvierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.\n\nD'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta\nnäitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei\nollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen\nluokseen.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" hän sanoi kovalla äänellä.\n\n\"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!\"\n\n\"Taidatte nousta ratsaille?\"\n\n\"Enemmänkin, -- olen jo noussut, kuten näette.\"\n\n\"Olipa hyvä, että tapasin teidät.\"\n\n\"Etsittekö te minua?\"\n\n\"Hyväinen aika, kyllä.\"\n\n\"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että\ntulette minua vangitsemaan.\"\n\n\"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!\"\n\n\"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?\"\n\n\"Minä olen vartiokierrollani.\"\n\n\"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?\"\n\n\"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Kuninkaan luo.\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. \"Eikö kuninkaalla siis enää\nole mitään tehtävää?\"\n\n\"Herran tähden, kapteeni\", sanoi herra de Gesvres hiljaa\nmuskettisoturille, \"älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat\npuheenne!\"\n\nD'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:\n\n\"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden\nperimmäisen vartijan väliin.\"\n\n\"Mutta kun minä en teitä vangitse\", puolusteli herra de Gesvres, \"niin\nte tulette minun takanani, jos suvaitsette.\"\n\n\"Kas niin\", virkkoi d'Artagnan, \"se on sievää menettelyä, herttua, ja\noikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava\nvahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille\nkohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi\nsuosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?\"\n\n\"Oh, kuningas on raivoissaan!\"\n\n\"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen\ntyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole.\"\n\n\"Ette; mutta...\"\n\n\"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle? _Mordioux_,\nhän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille\nvannon.\"\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi herttua. \"Malttakaa nyt mielenne kuninkaan\nedessä, taivaan tähden, kapteeni!\"\n\n\"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!\" ihmetteli\nd'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. \"Minulle oli sanottu, että te\npyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini.\nLuullakseni tämä on mainio tilaisuus!\"\n\n\"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon,\nkapteeni!\"\n\n\"Ja miksette?\"\n\n\"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät\nvangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä...\"\n\n\"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?\"\n\n\"En, en toki!\"\n\n\"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut\nseuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä...?\"\n\n\"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa\nlaukaisisivat vahingossa minua kohti.\"\n\n\"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon.\"\n\nHerttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan\ntyöhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia,\nja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi\nkuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa\ntyöhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut\nhänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.\n\nVartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen\nkaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan\nkäskystä vangittu.\n\nSilloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen\nvanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä,\nporraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin\nhuonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana\nmeuruna.\n\nHerra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän\nseuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat\nväistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.\n\nD'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö\nherra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan\nreunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä\nsilmäänsäkään.\n\nMikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan\noli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti\nhetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen\naavistuksensa olivat varmoja.\n\n-- Olisipa hullunkurista, -- ajatteli hän, -- jos pretoriaanini tänä\niltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin\nnauraisin!\n\nMutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat,\nmuskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit\nhajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään\nuhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli\ntyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: \"Hiljaa,\nhyvät herrat, te häiritsette kuningasta!\"\n\nD'Artagnan huokasi.\n\n-- Se on lopussa, -- sanoi hän, -- nykyiset muskettisoturit eivät ole\nsamoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki\nmennyttä.\n\n\"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!\" huusi muuan palatsinvartija.\n\n\n\n\n259\n\nLudvig XIV:n kuninkuus.\n\n\nKuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti\npöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen\nkykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin\nsaapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen\nleveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien\nkirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi,\nniin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään,\nhänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:\n\n\"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?\"\n\n\"Tässä olen\", vastasi muskettisoturi astuen esiin.\n\n\"No, monsieur\", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen,\n\"mitä teillä on minulle sanottavaa?\"\n\n\"Minullako, sire?\" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän\nvastaliikkeen osuttamiseksi; \"minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa\nteidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut\nja että siis nyt seison tässä.\"\n\nKuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut\nd'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut\npuolustelulta.\n\nD'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.\n\n\"Monsieur\", aloitti kuningas jälleen, \"mitä minä olin antanut\ntehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle.\"\n\nJa sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.\n\nNyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän\ntilaisuuden vallata!\n\n\"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä\ntekemään minä läksin Belle-Islelle?\" hän sanoi.\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan\ntiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien\npaljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia\nmääräyksiä, kun sitävastoin minä -- retkikunnan päällikkö -- en ollut\nsaanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita.\"\n\nKuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:\n\n\"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille\nmiehille.\"\n\n\"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire\", huomautti d'Artagnan vastaan,\n\"että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on\nsaanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin\nkomennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan\neivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin\npyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin\npuheillepääsy, -- mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on\nsaanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen.\"\n\n\"Monsieur\", muistutti kuningas, \"te luulette aina elävänne sitä aikaa,\njolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan\nalaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta\nliiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen\ntekemään tiliä toimistansa.\"\n\n\"Minä en unohda yhtään mitään, sire\", virkahti muskettisoturi,\nvuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. \"En vain näe, mitä sopimatonta\nsiinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän\non tätä palvellut huonosti.\"\n\n\"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni\npuolelle minua vastaan.\"\n\n\"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?\"\n\n\"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin.\"\n\n\"Kaksi miestä! -- teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on\nuskomatonta, sire.\"\n\n\"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani.\"\n\n\"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire.\"\n\n\"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa.\"\n\n\"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti\nesityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur\", sanoi kuningas. \"Ennen kuin\neriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään\nsanassani.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte,\nkoska olette minut lisäksi vangituttanut\", vastasi d'Artagnan\nkylmäkiskoisen leikkisästi.\n\nKuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:\n\n\"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut\npakottanut.\"\n\n\"Tottelemattomuuteni?\" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.\n\n\"En lievempääkään sanaa keksi\", jatkoi kuningas. \"Minun ajatukseni oli\notattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella\nsitä, että he olivat teidän ystäviänne!\"\n\n\"Mutta minun piti, minun\", vastasi d'Artagnan. \"Oli julmaa teidän\nmajesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne\nripustettaviksi.\"\n\n\"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni\nja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän\nkohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan.\"\n\n\"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää\",\nhaastoi muskettisoturi karvaasti, \"on tarjolla kymmenenkin sellaista,\njotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi.\nKuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen.\nOlen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti.\nPaha oli minun lähteä vainoamaan -- kuolemaan asti -- kahta miestä,\njoiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä\nanonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet\nteidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen\npuuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä\nrikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut\nminulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi\nepäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi\nhäväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut\nmitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti\nliittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden\ntodisteita, -- sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani,\n-- miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta\nmarssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?\"\n\n\"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?\" sanoi\nkuningas kumealla äänellä; \"eikä riippunut heistä, että minä en\njoutunut perikatoon.\"\n\n\"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!\"\n\n\"Riittää, herra d'Artagnan, -- sikseen jo vaativaisuus, jollainen\nhimmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on\nvain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on\ntullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne\nja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun\nsuunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran\nvastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän\nhyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan\nkyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät\nherra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja\nminusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa\nkiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon\nvain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt\nedeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan\nvallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan\nsuopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti\njärkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi\ntaltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen\naiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut\nhäviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne\nvaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet\nkiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat.\"\n\nD'Artagnan kalpeni.\n\n\"Ottaneet kiinni tai surmanneet?\" hän huudahti. \"Oi, sire, jos\najattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta,\nniin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja\nylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi\nihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi\", hän lisäsi\nylpeästi myhäillen; \"annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi\nkäsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra\nd'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire,\nsanokaa minulle, -- jos se uutinen on tosi, -- paljonko väkeä ja varoja\nse on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä\nvoitto ollut panoksen arvoinen.\"\n\nHänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja\ntiuskaisi:\n\n\"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa\nsiis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista\nmajesteettia?\"\n\n\"Sire\", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, \"muistan\neräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin\nhenkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos\nsinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee\ntarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän\nmajesteettinne kanssa?\"\n\nLudvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin\nvarjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon\nkamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.\n\nMelkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle\nilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.\n\nD'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi\nalalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, \"myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä\nilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se\nkuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä\npamppaili pakahtumaisillaan. \"No niin, sire?\"\n\n\"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur.\"\n\nIlon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.\n\n\"Entä kapinoitsijat?\" hän kysyi.\n\n\"He ovat paenneet\", sanoi kuningas.\n\nD'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.\n\n\"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti\", lisäsi kuningas, \"ja\non täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta.\"\n\n\"Niin että\", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen,\n\"jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni...?\"\n\n\"Heidät hirtetään\", vastasi kuningas levollisesti.\n\n\"Ja he tietävät sen?\" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.\n\n\"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana\nmääräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa.\"\n\n\"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan.\"\n\n\"Hm!\" lausui kuningas huolettomasti; \"niinpä heidät saadaan kuolleina,\nherra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin\nvain heti hirtettäviksi.\"\n\nD'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.\n\n\"Olen sanonut teille\", jatkoi Ludvig XIV, \"että minusta vielä tulee\nteille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te\nolette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai\nystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli\nkäyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella\ntarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata\nmuuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa\nheikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt\ntaiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita?\nLoitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus!\nFrondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut\npidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja\nsaan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia\nhekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä\nsillä on väliä, kysyn teiltä, -- mitä sillä on väliä, että Jumala ei\nole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä\nantaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!\"\n\nD'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään\nhuomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa\ntoisenlaisia käsityksiä:\n\n\"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin\nlupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin\nvähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä\nen pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin\nmaksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat\npainuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka\nulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa\nharkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on\njalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän\nantaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte\nhyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä\nsiitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa?\nArvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin\nkuinka ankara hyvänsä.\"\n\nD'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään\nhäilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä\nei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua;\nväkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui\nvakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi.\nTämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan\ntoimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat,\njoihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.\n\n\"No, mikä teitä pidättelee?\" kysyi kuningas suopeasti. \"Olette jättänyt\neronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan\nkapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta.\"\n\n\"Oh, siinä ei ole pahin pulani\", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti.\n\"Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen\nteihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea\npäästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa\nteitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin\nsanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen\ntunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä\nsellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut\nRichelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen\ntulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin\nkertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen\nkohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan\nmerkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli\nteki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain\nupseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää\ntästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä\nymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että\nminulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten\nsanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette\nvähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut\nsilmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää\npäätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin\nlattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi -- ja te\nkaipaisitte minun asemassani -- sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas\nnäki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan\nsadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä\npurivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia\nruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille,\njoka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden\nviittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta\njauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja\npäärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi\nhaastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, -- hän tahtoo,\nettä sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa\nmosaiikkeja satiinianturoilla; _mordioux_, se on vaikeata, mutta\nvaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen?\nKoskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani\non saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä,\nettä olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan\npäiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan',\nhuulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään.\nOletteko tyytyväinen, sire?\"\n\nJa d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle\nkuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.\n\n\"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni\", hän sanoi. \"Koska\nminulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää\nminun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään\nmarskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi\nsyö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti.\"\n\n\"Hyvä niin!\" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. \"Mutta nuo Belle-Islen\npoloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?\"\n\n\"Yhäkö pyydätte heille armoa!\"\n\n\"Polvillani, sire.\"\n\n\"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette\nsitten vastuussa heistä!\"\n\n\"Vastaan hengelläni!\"\n\n\"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon\nnyt pitää teidät lähelläni.\"\n\n\"Olkaa huoletta, sire\", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan\nkättä.\n\nRiemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi\nmatkalle Belle-Isleä kohti.\n\n\n\n\n260.\n\nHerra Fouquetin ystävät.\n\n\nKuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka\nneljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot\nBelle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen,\nPortoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.\n\nMuskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi\nurheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen\npelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen\navustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut\nnähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä,\njotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet\nliuskakivilohkareet.\n\nHän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että\nkuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa,\nsaavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen\nkyyhkysraukan.\n\nMutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut\nrajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei\nollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä,\nmutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin\nse tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt\nd'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin\nLoiren suulle.\n\nTällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein\nrauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun\nkuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.\n\nMielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi\nitsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt\nratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat\nkiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät\nunohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui\ntulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään.\nAinoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin\ntapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin\nliikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.\n\nLudvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun\nmuskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan\nkalpea ja näytti tuskastuneelta.\n\nKuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien\nkasvojen muuttuneen ilmeen.\n\n\"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?\" hän kysyi.\n\n\"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mikä sitten?\"\n\n\"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du\nVallonin.\"\n\nLausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig\nXIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi kuningas.\n\n\"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?\" huudahti\nmuskettisoturi.\n\n\"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin\nkunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä\nkohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne\nollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui\nLocmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta\nlaivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta\ntoivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon,\nvakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja\npyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan\nusein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen.\"\n\n\"Mutta, sire, miten tiedätte...?\"\n\n\"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?\"\n\n\"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta\nvapaana ja vaaran välttäneenä.\"\n\n\"Katsokaa\", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä\ntuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen\nkirjeestä, \"tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan\ntuntia ennen kuin te saitte omanne... Minua palvellaan hyvin.\"\n\n\"Niin, sire\", jupisi muskettisoturi, \"te olitte ainoa, jonka onni\nkykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä\nkäyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?\"\n\n\"D'Artagnan\", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, \"minä\nvoisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja\ntuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani.\nMutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin\nluonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin\nvapaa.\"\n\n\"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin\njalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen.\nTe löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä\nheikkoudesta.\"\n\n\"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta\nyllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee\nColbertilta itseltään.\"\n\n\"Kah, sire!\" äännähti d'Artagnan kummastuneena.\n\n\"Teille taasen\", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti,\n\"minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne\nkuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani.\nSanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus\ntäytetään.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän,\nettä sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän\nmajesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat\njo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan\nanomuksen hallitsijansa jalkain juureen.\"\n\n\"Keitä he ovat?\"\n\n\"Teidän majesteettinne vihamiehiä.\"\n\nKuningas kohotti päätänsä.\n\n\"Herra Fouquetin ystäviä\", korjasi d'Artagnan.\n\n\"Heidän nimensä?\"\n\n\"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la\nFontaine.\"\n\nKuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.\n\n\"Mitä he haluavat?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Miten he esiintyvät?\"\n\n\"Syvän murheen vallassa.\"\n\n\"Mitä he sanovat?\"\n\n\"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät.\"\n\n\"Astukoot he sisälle\", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.\n\nKääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi\nviereiseen saliin:\n\n\"Esittäkää puhutteluun!\"\n\nPian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli,\nd'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.\n\nHeidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen\nraha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät\nikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein\naskelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen\novella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät\nhallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena\nkuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille\nankarasti diplomaattisen vastaanoton.\n\nEtummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää\nitkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että\nkuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.\n\nGourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta\nkuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja\nainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki,\nettä hän eli.\n\nKuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat\njärkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat\nilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi\ntulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella\nnäihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.\n\nPélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.\n\nTämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten\nhäiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan\nkärsimättömyyttä.\n\n\"Herra Pélisson\", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, \"herra Gourville ja\nte, herra...\" Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. \"Minulle tuottaisi\ntuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman\nrikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas\nheltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä,\nsyyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta\nenkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään\nturmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava\nherjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson,\nherra Gourville ja teitä, herra... olemaan lausumatta mitään, joka ei\ntodistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan.\"\n\n\"Sire\", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, \"me\nemme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista,\nmikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja\nvilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän\nmajesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen\nlausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon\nkaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen\non teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut\nsaattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen.\nKyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle.\"\n\n\"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa\", keskeytti kuningas\ntämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä.\n\"Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä\nmiekkaansa ilman vaakaa.\"\n\n\"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja\nuskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot\näänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille\nlyönyt.\"\n\n\"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?\" kysyi kuningas palautuen\nmahtavaan sävyynsä.\n\n\"Sire\", jatkoi Pélisson, \"syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen\nvähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen\nmiehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin.\nTeidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää\njohonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen\npakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani\nharvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä,\njonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa\nvastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden\nvälikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme,\nniinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei\nenää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden\nunohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan;\nhänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton,\njota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä\nkostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen\nmurtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien\ntarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla\noli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva\nFouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla,\nrouva Fouquetilla ei enää ole leipää!\"\n\nKuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain\nystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja\nd'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta,\npyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä\nja tukahduttaakseen huokauksensa.\n\nKuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen\nposkiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.\n\n\"Mikä on toivomuksenne?\" virkkoi hän värähtävällä äänellä.\n\n\"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne\", vastasi Pélisson,\njoutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, \"että sallisitte\nmeidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta\npistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin\nkesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä.\"\n\nKuullessaan sanan _leski_ käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas\nkalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti\nsydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa\njuuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.\n\n\"Älköön Jumala suoko\", vastasi hän, \"että sekoittaisin syyttömän\nsyylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan,\ntuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä.\nTehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee\nhuojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!\"\n\nNuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet\nolivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa\nkosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka\nmuuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen\nkiireellisesti nojatuolinsa taakse.\n\nD'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.\n\n\"Hyvä\", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; \"hyvin tehty,\nhallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta,\nehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla\nkäännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara\nvahvoille!'\"\n\nKuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:\n\n\"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du\nVallon-vainajan asioiden järjestämistä varten.\"\n\n\n\n\n261.\n\nPortoksen testamentti.\n\n\nKoko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut,\nkukkalavat muokkaamatta.\n\nAltaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja\nkimaltelevat vesisuihkut.\n\nMaanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen\nmuuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja\nlähikylien pappeja ja maavouteja.\n\nKaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa\nmurheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa\nmustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka\nkynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena\nviime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen\nruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät\nhölskyvät.\n\nHänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista\nnaamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen\nolivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet\nveltoiksi.\n\nJokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja\noli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan,\njottei purskahtaisi nyyhkytykseen.\n\nKaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia,\njonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa\ntahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä\nvainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.\n\nLäsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat\ntulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin\nlukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.\n\nPortoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin\nseuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle\nPortoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti\noli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut\nkurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt\netäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.\n\nÄkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja\nkynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa\nvalossa säteillen.\n\nD'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja\ntapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa\nkynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.\n\nSaliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin\nenemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän\nnosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta\nulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään\nkasteli lattian kivilaattoja.\n\nNostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä,\nja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat\nkuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen\nsalin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka\nkyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.\n\nSilloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti\nlukemisensa.\n\nTehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi\nvihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.\n\nTässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin\nsilmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen\nkäden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että\nPortos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja\nnäille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt\ntestamentin lukijalle liian raskaaksi.\n\nSeurasi sitten allamainittu luettelo:\n\n    Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:\n\n    1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen,\n       metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla\n       ympäröittyinä;\n\n    2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine\n       mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;\n\n    3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se\n       sijaitsee notkossa...[35]\n\nKunnon Portos!\n\n    4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen\n       viisisataa auranalaa;\n\n    5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;\n\n    6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa\n       livreä.\n\n    Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin\n    piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että\n    ne eivät ole irrallaan...\n\nD'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin\ntoimeenpanija jatkoi häiriintymättä:\n\n    ... niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan\n    puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai\n    taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä\n    luettelon...\n\nKaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa\nvaipuneena.\n\n    2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on\n       erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard,\n       Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson,\n       Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka,\n       Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;\n\n    3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten\n       seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen\n       sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen\n       metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina\n       kiinniottajista ja muista talonvahdeista;\n\n    4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut\n       varushuoneeseeni;\n\n    5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti:\n       bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät\n       kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;\n\n    6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja\n       joiden paljous ihan väsyttää silmää;\n\n    7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä,\n       joita ei ole milloinkaan avattu;\n\n    8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan\n       käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta\n       kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin\n       nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin\n       kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;\n\n    9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet\n       ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin\n       pitänyt...\n\nTässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti\nja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:\n\n    Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä\n    enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään,\n    sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän\n    on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la\n    Fèren oikea lapsi.\n\n    Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta\n    seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden\n    ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.\n\nLukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut\nhankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat\nsinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin\ntuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi\nkimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.\n\n    Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken\n    ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra\n    varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi\n    de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä\n    näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan\n    nimeänsä...\n\nPitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija\njatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen\nyli palautti häirityn hiljaisuuden:\n\n    Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari\n    d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä\n    mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.\n\n    Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke\n    ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi\n    elää maanpaossa.\n\n    Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani,\n    jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava\n    viisisataa livreä kaikille muille.\n\n    Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-,\n    sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän,\n    siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun\n    ja minun muistokseni.\n\n    Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo\n    nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni\n    Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin\n    tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan\n    lausuu yhä eläneensä onnellisena.\n\nNämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen\nleveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet\nvalahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys,\nja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän\ntahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.\n\n\"Mousqueton, ystäväiseni\", sanoi d'Artagnan, \"lähtekää täältä. Menkää\ntoimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon,\njossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni.\"\n\nMousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin\nkaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi\noven ja poistui hiljalleen.\n\nTestamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat\nPortoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta\npettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.\n\nToimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen\nd'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun\nniin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja\nenimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään\nhovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin\ntäydellistä keksiä.\n\nPortos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille\nkaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos,\nettä d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän\njotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.\n\nPortos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia\nliikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana\n\"maanpako\", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen\nliittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen\nkäytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?\n\nLopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta\nhänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa\nisälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt\nkaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.\n\n-- Portoksella oli sydän paikallaan, -- huoahti d'Artagnan.\n\nSamassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti\nMousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä\nd'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska\ntämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan\njohtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä\nerilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton\noli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.\n\nSehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne\nolivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin\npyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne\nruumiillaan.\n\nD'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.\n\n-- Hyväinen aika, -- ajatteli soturi, -- hän ei liikahda; hän on\ntainnuksissa!\n\nD'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.\n\nKuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa\npäälle heittämään henkensä.\n\n\n\n\n262.\n\nAtoksen vanhuus.\n\n\nEdelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä\nmuskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä\nyhteen liittyneiltä, alkoi Atos -- jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä\n-- maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan\nrakastetun kaihoksi.\n\nPalattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää\nollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä\npuutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin\nheikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.\n\nHellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui\ntuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen\noli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa\nkannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä,\nantamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät\neivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.\n\nJa on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään\nharvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä\nantausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet\nratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana\nkahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt\nvoimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta\neivät onnettomuudet olleet murtaneet, -- eivät mylady, Mazarin, la\nVallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa\nsamennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä\nalkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.\n\nYhä komeana, mutta köyryisenä, -- ylväänä, mutta apeana, hän säveästi\nja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia\naukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain\nlehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista\nruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina\ntottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät\nkuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa\nmakuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei\nnukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen\nkannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos\ntomumajasta poikansa tai Jumalan luo.\n\nToisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään\nja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan\nkamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle\nkurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi\njo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien\nensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi,\nlähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin\nikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan\nlapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja\nviimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan\nolosijaansa.\n\nUseaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi\nvastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa\nja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen.\nTällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun\nkuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on\nselvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut\nPariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä\nPierrefondsiin.\n\nKreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi\njoitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian\npitkäksi edes päästä päähän mitellä -- jaloille, jotka entiseen aikaan\nolivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen.\nKreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo,\nistuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan\nsiinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.\n\nSitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää\nollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei\nvalitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn\nhuulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista\nMonsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de\nla Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse\nnäkyviin joutumatta, -- hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen\nviereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun\npelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut\nhalunnut lääkäriä.\n\nTohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen\ntienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä\nvanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi\noli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota\nkuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä\nvaltikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta\nkannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut\nnähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien\nparveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja\nlohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.\n\nHän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka\nniin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena\nesiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua\nkuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon,\nsaatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän\nvarustuksen suojaan, -- varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.\n\nKreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut\nitsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen\nkiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt\nihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa\nmyöskään ole.\n\nLääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota\ntahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä\nnähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään\nkohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan\nvaihtumattomassa poljennossa, -- kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät\nvihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.\n\nSiten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen,\nomaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä,\nsuoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen\nenempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kreivi\", aloitti lääkäri huomaavaisen\nkohteliaasti, \"mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa\nsuosiollisesti kuunnella minua.\"\n\nJa hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin\nhavahtuessa mietiskelystään.\n\n\"Mikä on, tohtori?\" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa.\"\n\n\"Minäkö sairas!\" sanoi Atos hymyillen.\n\n\"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!\"\n\n\"Riutumista!\" toisti Atos; \"onko se mahdollista? Vaikka lepäilen.\"\n\n\"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty.\"\n\n\"Niin uskon\", myönsi Atos.\n\n\"Antautuisitteko itsemurhaan?\"\n\n\"En koskaan, tohtori.\"\n\n\"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti,\nmonsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!\"\n\n\"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani\nparemmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele\nkonsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani.\"\n\n\"Teillä on salaista mielenkarvautta.\"\n\n\"Salaista?... Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori,\n-- siinä koko vaivani, ja sitä en peittele.\"\n\n\"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on\nansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää\nhänen tähtensä...\"\n\n\"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta\", hän lisäsi kaihomielisesti\nmyhäillen, \"niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin\nkauan elän minäkin.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni\nturruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa,\nvälinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette\nedellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää\nmyöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä\noleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori,\njoita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan\nmerillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen\nalkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet\nvalmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus -- toistan --\non oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo\nsotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla\nvalmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö\nvai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on\nlöytänyt tasapainon, odotan merkkiä... Minä varron, tohtori, minä\nvarron!\"\n\nLääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän\nruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan\nhyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen\npalvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.\n\nAtos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua\nhäiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle\npikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen\nhänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon\naiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.\n\nUni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos\nkorkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään\nunelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen\nlepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä\nAtos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä\nhän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota\nBeaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän\nkiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa\nkupeelleen.\n\n-- Mikä sinun onkaan? -- kysyi isä hellästi.\n\n-- Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, -- vastasi Raoul;\n-- kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta\nsiellä.\n\nJa näky katosi Atoksen unen mukana.\n\nPäivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen,\ntuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.\n\n-- Aramiksen käsialaa, -- ajatteli kreivi.\n\nHän luki.\n\n\"Portos on kuollut!\" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. \"Oi,\nRaoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!\"\n\nJa kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.\n\n\n\n\n263.\n\nAtoksen näky.\n\n\nToinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin\nherpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi\nhevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman\nkirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.\n\nAramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon\nmenestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen\nkuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui\nsisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle\nvierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta\nentiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen\nhänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen\nhänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti\nrakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen\nsalaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti\nhäntä iäisyyteen.\n\nMutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he\nmielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan\nhänen synkkämielisyyttään, -- tuskin oli säysein hevonen kreivin\ntallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi\npäätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa\nkykenemätön astumaan enää askeltakaan.\n\nHän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin\nsammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.\n\nMikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien\nraukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja\nkostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista;\nse oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa\ntestamentissakin oli mainittu.\n\nSitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen\ntuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen\ntyöläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi\nhänet tien mutkassa.\n\n\"Tämäpä omituista\", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.\n\n\"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin\", vastasi\nuskollinen palvelija. \"Kah, tehän kalpenette!\"\n\n\"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä\",\nsanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.\n\nMutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä\nseisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli\nkiristänyt suitsia.\n\n\"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi\", lausui Atos. \"Tue\nminua\", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; \"nopeasti, tule!\nTunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta.\"\n\nPalvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai\nmääräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä\noltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet\npalvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin\nsäännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja\nsanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.\n\nTuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin,\nkun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja\nhänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi\nhevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen\nja järkkymykseensä.\n\n\"Noh, varmasti _tahdotaan_\", jupisi hän, \"että jään kotiin.\"\n\nHänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he\nkantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian\njärjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.\n\n\"Teidän on tarkoin muistettava\", virkkoi hän heille valmistautuessaan\nnukkumaan, \"että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta.\"\n\n\"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on\nratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä\",\nilmoitti kamaripalvelija.\n\n\"Kiitos!\" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen\nlevoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan\nsisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki\nunta.\n\nPäivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään\nuutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun\nnämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli\nunohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi\nkamalasti sydäntä.\n\nKukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli\njo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin\nmatkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.\n\nAtos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän\nkuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä\ntässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas\nja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin\notaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.\n\nKuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli,\nkäyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman\nlääkärin sanoja.\n\nSitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten;\nse haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot\ntoimintakykyisiksi.\n\nMutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti\nvielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan\npuoliyön tullen.\n\nNähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi\nkaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut\nkreivin pelastuneeksi.\n\nSilloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen\nvalveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen\nmielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin\nympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin\narmeijoineen.\n\nHän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan\nvihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen\naikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden\nkirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja\nkaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului\nhämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.\n\nÄkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään\nkoko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua,\nhuutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä\nsyntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi\npalaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä\nsekamelska.\n\nOmituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja\nkäsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei\nhavainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.\n\nKanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi,\nkarjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei\nsotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon\nlaivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.\n\nKylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja\nainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki\nsammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja\nvaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.\n\nSitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava\ntaivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat,\nvalaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.\n\nSeurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä\nmielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut,\nja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän\nomituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.\n\nNäytelmä sai pian jatkoa.\n\nLeppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin\nläikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli\nsiroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja\nlehtoihin.\n\nHarmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden\nlailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen\ntaistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä\nnäyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.\n\nKuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän\ntunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset\npeitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, -- kun näki kaikki nuo\nammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne\nolisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, -- kun hän\nnäki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä,\nmakaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia\nja harjoja, -- kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun\nmurskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi\nriveissä.\n\nAtos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut\npolttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta\nkatselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua\nalkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt\nRanskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön\njäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena\najatuksin ja elein tervehtinyt.\n\nKen voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa\n-- valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä -- vuoronsa jälkeen\ntähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden\njoukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos\nkumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden\njoukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?\n\nJa kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin\ntunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti\nla Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan\nparemmin eroittaa.\n\nNämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut\neloonjääneitä.\n\nHän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui\nhänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan\nhankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.\n\nNiinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta\netsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui\nvalkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan\ntelttaan.\n\nKun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän\nvalkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.\n\nTämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa\nkädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti\nhäneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata\nsylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli\ntuntenut Raoulin.\n\nKreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen\nsormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi\nvähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.\n\nRaoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa\nvaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei\nnäkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa\nkeveyttä.\n\nEpätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta\nRaoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi\nuusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren\nmiehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.\n\nVihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki\nRaoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa\ntaivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua\npoikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta\näkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän\nyhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa\njalkojen ja kukkulan kamaran välistä.\n\nRaoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen\nluokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.\n\nAtokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas,\nnähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki\nnuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.\n\nKohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä\nnousemaan hänen mukanaan.\n\n\n\n\n264.\n\nKuoleman enkeli.\n\n\nSiihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti\näkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.\n\nKuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian\ntunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi\nhaaveksi.\n\nAtos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle,\npikemmin saadakseen selville hälinän syyn.\n\nRaskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti\nnelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina\nsäesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.\n\nSitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:\n\n\"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?\"\n\n\"Ei, herra kreivi\", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.\n\n\"Grimaud!\" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi\nkierähdellä hikihelmiä.\n\nGrimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka\nolemme nähneet, -- vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan\nkiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi\nparkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen\nlaivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus,\npölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän\ntutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki\nlampunvalossa isäntänsä kasvot.\n\nNämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä,\nja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä\nkuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt\nnämä kaksi ystävystä -- sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka\nsyntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille -- nyt he jäivät\ntyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he\nolivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.\n\nGrimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman\ntuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan\najatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli\ntotuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen\nhymynsä.\n\nYhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa\ntapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään\npuhuttelevinaan Raoulia:\n\n\"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?\"\n\nGrimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät\ntähdättyinä sairaan vuoteeseen.\n\nHe kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.\n\n\"Niin\", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen\nrinnastaan.\n\nSilloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia,\ntäyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän\nsilmät etsivät pojan muotokuvaa.\n\nAtos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.\n\nÄänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja\nalistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti,\njälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon\nrakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.\n\nEpäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki\nsamoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken\njohtanut, -- sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi\nne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.\n\nKädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin\nyön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen\nkukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia,\njota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.\n\nJumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet\nsillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa\nankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa\nelämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien\nsoihtujen välitse.\n\nAtoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti\nmukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki\nsopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät\npalatakseen taivaalliseen isänkotiin.\n\nTätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos\nlempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei\nhaipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että\nhäntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille\nomistettua sanaa:\n\n\"_Tässä olen_!\"\n\nJa hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi\nitse laskenut ne peitteelleen.\n\nKuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle.\nSe oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen\nlähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden\nportin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea\nhuomaavaisuutta.\n\nJumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman\nharras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen,\n-- erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä\ntoiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion\npelkoa.\n\nAtokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy,\nkaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja\nhengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan\nepäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.\n\nHe tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi\nnoita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä\nhurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta\nuupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän\nistuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas;\nniinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän\nherätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen\nkuolinhuokaukseen.\n\nKoko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät\nkunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud\ntuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän\nkohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö\nuinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja\nnousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä.\nMiekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet\njuuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin\nvärähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.\n\n\"Atos, Atos, ystäväni!\" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.\n\n\"Ritari d'Artagnan!\" sopersi Grimaud.\n\n\"Missä hän on?\" jatkoi muskettisoturi.\n\nGrimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti\nvuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.\n\nSoturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.\n\nHän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä,\nnimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa\nAtoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa.\nD'Artagnan peräytyi.\n\nGrimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa\nvahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen\nhuulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat\nkohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.\n\nEpätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti\nkumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan\nelämänsä aikana kohdannut.\n\nKapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui\nsäilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle\nystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän\noli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän\nylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan\nkreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.\n\nHän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka\noli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja\nhyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja,\njoita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä,\n-- joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä,\nkolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti\nummessa.\n\nHetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli\nhänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän\nnousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut\nhengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen\nkuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että\npalvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat\nmurheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat\nsäälittävästi ulista.\n\nAinoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa\ntukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata\nkuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli\nmonet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.\n\nPäivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja\npureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen\nylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen\nhän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua\nhiljaisesti kuin varjo.\n\nD'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän\nvirkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:\n\n\"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt,\nmillaisen lopun poika sai.\"\n\nGrimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty\nkreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi\nsinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen\npitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän\naskeleenjäljet vielä näkyivät.\n\n\n\n\n265.\n\nTiedonanto.\n\n\nBeaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui\nvainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.\n\n    'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan\n    käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren\n    voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa.\n    Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.\n\n    Hän kuoli kunniakkaasti -- niin kunniakkaasti, etten kykene\n    häntä itkemään niinkuin tahtoisin.\n\n    Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini.\n    Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden\n    mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne\n    ylivoimainen. Harras ystävänne\n\n                                       herttua _de Beaufort_.'\n\nKirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko.\nSe oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta\nsivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.\n\nTaistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli\nhaarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä\nlukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä\ntavoin oli muuttunut varjoksi.\n\n\"Aamulla\", kertoi prinssin kirjuri, \"herra herttua antoi käskyn\nhyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet\nvuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella\nkohosivat Djidgellin vallitukset.\n\n\"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä,\nkeihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit\nkäsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja\nliikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.\n\n\"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki\nhänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla\njättämättä ylipäällikköä.\n\n\"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi\njoukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat\nolivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa\nriveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa.\nJoukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti.\nEdellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi\ntodellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin\nhäiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.\n\n\"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen\nkorkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata\nsäännöllinen tuli linnoitusta vastaan.\n\n\"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen\nkorkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.\n\n\"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta\naatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa,\nsillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra\nde Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi\nvihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.\n\n\"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.\n\n\"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi\nvirkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se\nmyöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle\nkiitollinen.'\n\n\"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta,\nmonseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena\ntuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan\nhelmoissa.'\n\n\"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen\nkorkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa\nluulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n\nsielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos\nHerra suo, pidänkin sanani.'\n\n\"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä:\n'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut\nseikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä,\nvarsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'\n\n\"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään\nhyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.\n\n\"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle\nvallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan,\njoiden teho oli vähäinen.\n\n\"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston\npäällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky\nei ollutkaan saapunut.\n\n\"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen\nmuuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat\npeloittavan kiljunnan.\n\n\"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä\nneliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien\nkeihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan\ntanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti\nesikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.\n\n\"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen\nsihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit\nryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.\n\n\"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli\nilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti\nkuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.\n\n\"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille\ntaisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa\nväkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän\nkiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.\n\n\"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka\ntaistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei\npysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.\n\n\"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä\ntottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja\nherra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää,\nBragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'\n\n\"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme.\nOdotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de\nBragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.\n\n\"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä,\n'pysähtykää isänne tähden!'\n\n\"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen\nkasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt.\nPäättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.\n\n\"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään\nratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän:\n'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka\nsen kaataa!'\n\n\"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa\nsatuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs\nhyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän\ntähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren\nnähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi\nkaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.\n\n\"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen\nrientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas,\nherra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'\n\n\"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.\n\n\"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun\nsieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet\nnäkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen\nhevosensa oli surmattu.\n\n\"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille\nkieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia\nvastaan.\n\n\"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen\nväistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut\nniin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit\npaukuttivat hänelle käsiään.\n\n\"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen\nvarakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden\nhajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa\npää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä\nvallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan\nhänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.\n\n\"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja\nsurullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja\ntuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin\nvalkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa:\n'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon\nruumiin?'\n\n\"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi\nvihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan,\nkohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten\nolivat villejä.\n\n\"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu,\nettä satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään\nviidenkymmenen meikäläisen viereen.\n\n\"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja\ntoi sen meidän leiriimme.\n\n\"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot\nmukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.\n\n\"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua\nkesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.\n\n\"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt\nasemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.\n\n\"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli\nkahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.\n\n\"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen\nkorkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen\nensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.\n\n\"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua\nhypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos\npelastaisivat pojan.\n\n\"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai\nhaavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen,\njoka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista,\nkun tämä kuuli mitä seurasi.\n\n\"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme,\nmeikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut\nmitään.\n\n\"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan\noppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.\n\n\"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta\nhaavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan\nruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan\narmo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei\nvähääkään liikahtaisi.\n\n\"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa\nkajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme\nkaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.\n\n\"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn\nvärähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle\nhyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'\n\n\"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista\nastui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.\n\n\"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja\napulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen\nääressä verissään virumassa.\n\n\"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus,\njolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan,\nniinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.\n\n\"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään\nhänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa\nvasten.\"\n\nSitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.\n\nD'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.\n\n-- Oh, -- jupisi hän, -- onneton lapsi, itsensä lopettaja!\n\nJa kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa,\nhän kuiskasi:\n\n\"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät\nonnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen.\"\n\nJa hän palasi hitain askelin porraspengermälle.\n\nKoko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka\nkertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat\nhautajaisiin.\n\n\n\n\n266.\n\nRunoelman viimeinen laulu.\n\n\nSeuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan\naatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa\nsanoman.\n\nD'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua\nkenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen\nkuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti\nlannistumattoman sielun.\n\nPaitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi\nei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.\n\nMelusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa,\nettä järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle\npyynnön lomansa pitennyksestä.\n\nKuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli\nistahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin\nvaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.\n\nTämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen,\nosoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä\nkaunopuheisesti taivasta kohti.\n\n\"Niin\", vastasi d'Artagnan, \"niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota\nhän niin suuresti rakasti.\"\n\nGrimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan\nmukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi\nkätkettäisiin maan poveen.\n\nD'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista\nruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki\ntoisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin\nummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja\nhymy sinervillä huulillaan.\n\nHäntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja\nmaan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä\nlähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.\n\n\"Raoul täällä!\" virkahti hän. \"Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle\nsanonut!\"\n\nGrimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen\nd'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle\nhienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli\npaennut.\n\nKapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä\nGrimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin\nkirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.\n\nSilmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut\nRaoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:\n\n    'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi,\n    kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että\n    heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on\n    käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä\n    kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa\n    kreivi de la Fèren luo.'\n\n-- Täten, -- ajatteli d'Artagnan, -- olen mukana sinun hautajaisissasi,\nrakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään\nvirkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi\nkuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä\ntahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut\nkuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.\n\nVihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset\njäännökset oli laskettava maan poveen.\n\nHautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa,\nettä tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi\nratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.\n\nAtos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle\nrakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin\ntarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä\nsijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän\noli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.\n\nTäten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin\nhaapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai\njumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä\nsuoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa\nneljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat\nsaapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä\nkaupunginmatkaa.\n\nKappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja\norapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni,\nviljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal\noli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat\nsiellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen\nvangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli\ntuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun\npeipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät\nkukkivassa pensasaidassa.\n\nTänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon\nsaattamina.\n\nKun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu\nviimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän\nansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin\nsurullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.\n\nVähitellen äänet sammuivat, kuten vaatimattoman kirkonlaivan sytytetyt\nlamputkin. Messun toimittaja tervehti viimeisen kerran alttaria ja\nvielä tuoreita hautakumpuja; sitten hän käheä-äänistä kelloa soittavan\napulaisensa seuraamana palasi verkalleen pappilaansa.\n\nYksikseen jäänyt d'Artagnan huomasi yön lähestyvän. Hän oli unohtanut\najan kuolleita ajatellessaan.\n\nNousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi\nkuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen\nystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa\nmullassa.\n\nD'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä\nja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut\ntäyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja\nhartaudella.\n\nTuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun\nylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen\nnainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat.\nD'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.\n\nNainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan\nymmärsi, että hän itki.\n\nHän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä\nsynnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä\nsydämestä lähtevät sanat: \"Anteeksi, anteeksi!\"\n\nJa koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi\npuolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin\nd'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus,\nastui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän\nhaastelun katujattaren ja vainajain välillä.\n\nMutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon\nkohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät,\nystävälliset kasvot.\n\nHän oli neiti de la Vallière!\n\n\"Herra d'Artagnan!\" kuiskasi hän.\n\n\"Te\", vastasi kapteeni synkällä äänellä, \"tekö täällä! Oi, madame,\nolisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren\nsukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä\nmyöskin!\"\n\n\"Monsieur!\" nyyhkytti neitonen.\n\n\"Sillä te\", jatkoi kuolleiden leppymätön ystävä, \"olette saattanut nämä\nkaksi miestä hautaansa.\"\n\n\"Oi, säästäkää minua!\"\n\n\"Varjelkoon Jumala, mademoiselle, minua loukkaamasta naista tai häntä\nturhaan itkettämästä; mutta minun täytyy sanoa, että murhaajan paikka\nei ole uhriensa haudalla.\"\n\nNeiti de la Vallière aikoi vastata.\n\n\"Minkä teille nyt sanoin\", lisäsi kapteeni kylmästi, \"sen sanoin\nkuninkaallekin.\"\n\nNainen liitti kätensä ristiin.\n\n\"Tiedän\", virkkoi hän, \"että olen syypää Bragelonnen varakreivin\nkuolemaan.\"\n\n\"Ah, te tiedätte?\"\n\n\"Uutinen saapui eilen hoviin. Olen matkustanut kello kahdesta yöllä\nneljäkymmentä lieuea, tullakseni pyytämään anteeksi kreiviltä, jonka\nluulin vielä olevan elossa, ja rukoillakseni täällä Raoulin haudalla\nlaupiasta Jumalaa lähettämään minulle kaikki ansaitsemani onnettomuudet\npaitsi yhtä ainoata. Nyt, monsieur, tiedän, että pojan kuolema on\nsurmannut isän; minulla on kaksi rikosta omallatunnollani, minun on\nodotettava Jumalalta kaksinkertaista rangaistusta.\"\n\n\"Minä toistan teille, mademoiselle\", lausui d'Artagnan, \"mitä Raoul jo\nkuolemaansa miettiessään sanoi teistä minulle Antibesissä:\n\n\"'Jos ylpeys ja keimailu ovat hänet vietelleet, annan hänelle anteeksi\nhalveksien häntä. Jos rakkaus on hänet taivuttanut, annan hänelle\nanteeksi, vannoen hänelle, että kukaan ei koskaan olisi häntä niin\nrakastanut kuin minä.'\"\n\n\"Te tiedätte\", keskeytti Louise, \"että rakkauteni tähden aioin uhrata\nitseni; tiedätte, kuinka paljon olin kärsinyt, kun tapasitte minut\nmenehtyneenä, kuolevana, hylättynä. No niin, koskaan en ole niin paljon\nkärsinyt kuin tänään, sillä silloin minä toivoin, minä halusin, mutta\ntänään minulla ei enää ole mitään toivottavaa, sentähden että tämä\nvainaja vie kaiken iloni hautaansa, sentähden että minä en enää rohkene\nrakastaa ilman tunnonpistoksia, ja koska -- tunnen sen -- se, jota\nrakastan -- oi, se on luonnon laki! -- vielä tuottaa minulle kaikki ne\nkärsimykset, jotka olen muille aiheuttanut.\"\n\nD'Artagnan ei vastannut mitään; hän tunsi liiankin hyvin, että tyttö ei\nerehtynyt.\n\n\"Niin\", lisäsi tämä, \"rakas herra d'Artagnan, älkää lisätkö\nkärsimystäni kukkuroilleen, pyydän sitä teiltä vielä. Minä olen kuin\nrungostaan katkaistu oksa, tässä maailmassa ei minulla enää ole mitään\njalansijaa, enkä tiedä, mihin minut virta kuljettaa. Minä rakastan\nrajusti, rakastan niin paljon, että tulen sen sanomaan, jumalaton,\ntämän vainajan haudalla, enkä siitä punastu, en tunne katumusta. Tämä\nrakkaus on minulle uskonto. Mutta kun myöhemmin näette minut yksinäni,\nunohdettuna, halveksittuna, kun näette minut rangaistuna siitä, mitä te\nolette määrätty rankaisemaan, säästäkää minua hetkellisessä onnessani;\nsuokaa se minulle vielä muutamiksi päiviksi, muutamiksi minuuteiksi.\nTällä hetkellä, kun teille puhun, sitä kenties ei enää ole olemassa.\nHyvä Jumala, tämä kaksoismurha on ehkä jo sovitettu!\"\n\nHän ei ollut vielä lopettanut, kun puhe ja kavioiden kapse sai\nkapteenin heristämään korviaan.\n\nEräs kuninkaan upseereja, kreivi de Saint-Aignan, tuli etsimään la\nVallièreä kuninkaan puolesta, jota hänen sanojensa mukaan kalvoi\nmustasukkaisuus ja levottomuus.\n\nDe Saint-Aignan ei nähnyt d'Artagnania, jonka puolittain kätki molempia\nhautoja varjostava tuuhea hevoskastanja. Louise kiitti häntä ja\nviittasi häntä poistumaan, jolloin ritari palasi tarhan ulkopuolelle.\n\n\"Näette\", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, \"näette, että\nonneanne kestää vielä.\"\n\nNeito nousi juhlallisin ilmein.\n\n\"Kerran\", virkkoi hän, \"kadutte, että olette minua niin väärin\ntuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan\nvääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että\nte ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä\nonnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani\nvielä ole kuitattu.\"\n\nNämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.\n\n\"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!\", rukoili hän. \"Minä olen\nkatkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä\nlähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe\nainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan\nsinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul,\nettä jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin\nsen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran,\nanteeksi!\"\n\nHän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten\nvalelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.\n\nD'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien\npaisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella\näänellä:\n\n\"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää\nnuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden\njälkeen?... Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen,\nmitä juuri sanoin, -- turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän\nomistettuaan vielä paljon enemmän!\"\n\nHän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.\n\n\"Eteenpäin sentään!\" hän huudahti. \"Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala\nsen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut.\"\n\nHän kosketti sormiensa päillä iltakasteen kostuttamaa maata, teki\nristinmerkin kuin olisi ollut kirkossa vihkivesimaljan ääressä ja läksi\nyksin, iäksi yksin, takaisin Pariisia kohti.\n\n\n\n\nJälkimaininta.\n\n\nOli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi\nratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi,\ntullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren\nhalkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen\nrajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.\n\nMiehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja,\n-- Ludvig XIII:n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa\nhiukan laiminlyömiä virkailijoita.\n\nTutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat\npaluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita\nkersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä\nsotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.\n\nHeidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan\ntunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka\nhän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja\nkatseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.\n\n\"Herra d'Artagnan ei vanhene\", sanoi vinttikoirien ohjaaja\nvirkaveljelleen; \"kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää\nratsun selässä nuorekkaammalta kuin me.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi haukkamies; \"jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt\nhänet aina samanlaisena.\"\n\nArvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt\nkaksitoista vuotta.\n\nIkä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli\nlähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat\nkäyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.\n\nD'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava\nsydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi\nhyvin kunnioittavaa kumarrusta.\n\n\"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra\nd'Artagnan!\" huudahti ajohaukkain opettaja.\n\n\"Pikemmin voisin minä niin sanoa teille, hyvät herrat\",\nvastasi kapteeni, \"sillä nykyisin kuningas useammin käyttää\nmuskettisotureitansa kuin haukkojaan.\"\n\n\"Ei ole niinkuin vanhaan hyvään aikaan\", huokasi haukkamestari.\n\"Muistatte kai, herra d'Artagnan, kuinka kuningasvainaja liidätteli\nharakkaansa viinitarhoissa Beaugencyn takalikolla? Hohoi, vaikka te\nette ollutkaan muskettisoturien kapteeni siihen aikaan, herra\nd'Artagnan!\"\n\n\"Ja te olitte vain uroslintujen korpraali\", vastasi d'Artagnan\nleikkisästi. \"Eipä väliä, mutta hyvä aika se oli, sillä ainahan\nnuoruuden päivät ovat kultaisia... Hyvää huomenta, herra vinttikoirien\nkapteeni!\"\n\n\"Suuri kunnia minulle, herra kreivi\", virkkoi tämä.\n\nD'Artagnan ei vastannut mitään. Tämä kreivin arvonimi ei ollut häntä\nkummastuttanut: d'Artagnanille oli tullut aateluuden ylennys neljä\nvuotta sitten.\n\n\"Eikö pitkä ratsastusmatka ole teitä kovin väsyttänyt, herra kapteeni?\"\njatkoi ajohaukkain opettaja. \"Täältä on luullakseni kaksisataa lieuea\nPigneroliin?\"\n\n\"Kaksisataakuusikymmentä mennen tullen\", oikaisi d'Artagnan tyynesti.\n\n\"Ja\", virkahti linnustaja aivan hiljaa, \"jakseleeko _hän_ hyvin?\"\n\n\"Kuka?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"No, se herra Fouquet-parka\", jatkoi haukanopettaja hiljaa.\n\nKoirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.\n\n\"Ei\", vastasi d'Artagnan, \"miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä\nvankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet\nsyyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on\nvapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä\ntajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin\nkynsistä.\"\n\n\"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa\", sanoi ajohaukkain\nopettaja; \"kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin\nkuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla.\"\n\n\"Tjaa!\" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää\nhaastelun.\n\n\"Tjaa!\" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; \"herra Fouquet\non siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni\nsaada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut\nkuninkaalta.\"\n\nD'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:\n\n\"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt\nvinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta,\nvaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä\nsallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa\nkuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole\nrehellisempi kuin herra Fouquet-parka.\"\n\nSaatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni\npainoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta\nedelleen d'Artagnanin rinnalla.\n\n\"Hän pöyhkeilee\", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; \"näkee hyvin,\nettä vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain\nopettaja, ei hän liikoja leventeleisi.\"\n\nD'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen\nkysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän\najatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa\nkukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:\n\n\"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?\"\n\n\"Oi, monsieur, intohimoinen\", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran\nkaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.\n\nD'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua,\nratsastaen edemmäksi tasangolla.\n\nKaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä,\nratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja\nvalkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän\ntummia tiheikköjä.\n\n\"Mutta\", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, \"laitatteko meille\npitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut\nnopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?\"\n\n\"Kumpiakin, herra d'Artagnan\", vastasi haukkain opettaja; \"mutta älkää\nkäykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä\nomasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta\nnaisille.\"\n\nMies korosti sanan _naisille_ sillä tavoin, että d'Artagnan heristi\nkorviaan.\n\n\"Ah!\" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain\nharjoitusmestaria.\n\nVinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa\nmuskettisoturin kanssa.\n\n\"Oh, naurakaa minulle\", sanoi d'Artagnan, \"minä en enää tiedä mitään\nuutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin\nsuruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan\nviimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta\nkaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole\nmurheissaan, sitä parempi!\"\n\n\"Ja kaikella on myös alkunsa\", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen\nnauramaan.\n\n\"Ah\", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta\npitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; \"näkyy siis olevan\njotakin alkamassa?\"\n\nKapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut\nsiltä mieheltä kuulla mitään.\n\n\"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?\" hän kysyi haukkain opettajalta.\n\n\"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur.\"\n\n\"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi\nkuningatar?\"\n\n\"Paremmin, monsieur.\"\n\n\"Hän on siis ollut sairas?\"\n\n\"Monsieur, viime mielipahansa jälkeen hänen majesteettinsa on ollut\nhuonossa voinnissa.\"\n\n\"Minkä mielipahan? Valaiskaa huoletta asioita minulle, monsieur. Minä\nvasta saavun.\"\n\n\"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman\njälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan\nluonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'\"\n\n\"Naisrukka!\", virkahti d'Artagnan; \"kylläpä hänen täytyy vihata neiti\nde la Vallièrea!\"\n\n\"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea\", vastasi ajohaukkain opettaja.\n\n\"Ketä sitten?\"\n\nTorventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja.\nAjohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan,\njättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.\n\nEtäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten\nympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä,\ntorventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä,\nmelua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin\naavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja\nvalhemajesteetti.\n\nHiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana\nkolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu\nkuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.\n\nMuskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä;\netsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen\nseurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.\n\nKuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun\nselässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja\nhän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki\nnauramaan.\n\n-- Tunnen tuon naisen, -- ajatteli muskettisoturi. -- Kuka hän onkaan?\n\nJa hän kumartui ystävänsä, ajohaukkain opettajan puoleen näine\nkysymyksineen.\n\nTämä oli vastaamaisillaan, kun kuningas huomaten d'Artagnanin virkkoi\ntälle:\n\n\"Hei, kreivi, olette jo palannut! Miksi en ole teitä nähnyt?\"\n\n\"Sire\", oli vastaus, \"koska teidän majesteettinne saapuessani vielä\nnukkui, ja koska ette ollut herännyt, kun astuin palvelusvuorolleni\ntänä aamuna.\"\n\n\"Aina sama\", sanoi Ludvig korkealla äänellä ja tyytyväisenä. \"Levätkää,\nkreivi, minä käsken teitä. Tänään syötte kanssani päivällistä.\"\n\nIhailun sorina ympäröi d'Artagnania yhteisenä imarteluna. Kaikki\nriensivät häntä piirittämään. Syödä päivällistä kuninkaan kanssa oli\nkunnianosoitus, jollaisia hänen majesteettinsa ei tuhlannut yhtä\nauliisti kuin Henrik IV. Kuningas eteni muutaman askeleen, ja\nd'Artagnanin pysähdytti toinen ryhmä, jonka keskellä loisteli Colbert.\n\n\"Hyvää huomenta, herra d'Artagnan\", toivotti ministeri herttaisen\nkohteliaasti; \"sujuiko matkanne onnellisesti?\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi d'Artagnan kumartaen hevosensa kaulan yli.\n\n\"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi\", jatkoi\nministeri; \"siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne.\"\n\n\"Vanhan ystäväni?\" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden\nmustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja\nmonta vihaa.\n\n\"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta\", selitti\nColbert.\n\n\"Alamedan herttuan?\" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.\n\n\"Minut!\" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus\nvaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia\nvastaan.\n\n\"Aramis!\" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.\n\nJa hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden\nkietoutua vapisevana kaulaansa.\n\nHetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat\nystävykset kahden kesken.\n\n\"Siis\", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, \"sinäkö\ntäällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?\"\n\n\"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona\", virkkoi entinen\nVannesin piispa hymyillen. \"Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä\nhyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la\nVallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen\nkyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa\ntuolla!\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Neiti de Tonnay-Charenten, josta on tullut rouva de Montespan\",\nvastasi Aramis.\n\n\"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?\"\n\n\"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa.\"\n\nHe juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi\nniin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun\nlintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen\nniskaan.\n\nKuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä.\nOli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen,\nsyystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli\nristikkoportilla suljettu tarha.\n\nHaukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön\nviereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen\ntavanmukaisen ensimmäisen sulan.\n\nKaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun\nkoko seurue ei mahtunut sinne sisälle.\n\nD'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin,\nsanoen lyhyeen:\n\n\"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?\"\n\n\"En\", vastasi herttua.\n\n\"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin\", sanoi d'Artagnan surullisen\nmuiston liikuttamana.\n\nMitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä\novesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.\n\n\"Mihin heidät on haudattu?\" kysyi hän.\n\n\"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi\non istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne\njuuri, haikara on sinne pudonnut.\"\n\nAramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren\nkalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti\nkatsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut\npyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka\nhymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.\n\nRouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen,\nja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig\nkiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.\n\nVuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.\n\nKuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania,\nintohimon ja rakkauden tuli silmissään.\n\n\"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?\" hän kysyi.\n\nNainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle\nkuninkaalle.\n\n\"Mutta\", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, \"lahja on surullinen, sillä\ntuo kypressi verhoaa hautaa.\"\n\n\"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta\", vastasi d'Artagnan\näänekkäästi, \"Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen\nvieressä.\"\n\nVoihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan\npyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.\n\n\"Tyttörukka!\" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan\ntoimittamaan hänet vaunuihin. \"Tästälähin saa hän kärsiä.\"\n\nIllalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin\nja Alamedan herttuan vieressä.\n\nKuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia\nkuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen\nvasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä\nrauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea\nhyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.\n\nRakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään.\nKuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra\nlähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta\nkummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti\nsuosittuna hovissa.\n\nPöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi\nmerkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.\n\nColbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi\nkeskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä\nhaastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä\nvaimoansa ja veljeään.\n\nAramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä\nasioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli\nMazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.\n\nD'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä\ntuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän\nkäyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli\nhuolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää\nvakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki\nkolme tunsivat, että se oli lähellä.\n\nMonsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja\nMadamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein\npunaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä\nkoko hovin kuullen?\n\nKuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen\ntäytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä\nrakastettiin itsensä vuoksi.\n\n\"Sisareni\", virkkoi hän, \"minkätähden nuo kauniit silmät ovat\nitkeneet?\"\n\n\"Mutta, sire...\" aloitti toinen.\n\n\"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?\"\n\nTämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten\nprinssille, että hänestä puhuttiin.\n\n\"Niin...\", virkahti hän.\n\n\"Kuulkaa minua\", jatkoi kuningas, \"jos ystävänne saattavat teidät\nikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin.\"\n\nHän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli\nollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää\nitkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.\n\n\"No, no, rakas sisar\", kehoitti kuningas, \"kertokaa ne huolenne ja\nmurheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan\nsanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!\"\n\nPrinsessa kohotti kauniit silmänsä ja sanoi haikeasti:\n\n\"Ystäväni eivät tuota minulle ikävyyksiä; he ovat poissa tai\nlymyilevät. Heidät, jotka olivat niin hartaita, niin hyviä, niin\nuskollisia, on saatettu teidän majesteettinne epäsuosioon.\"\n\n\"Tarkoittanette Monsieurin pyynnöstä karkoittamaani de Guichea?\"\n\n\"Joka tuosta syyttömästä karkoituksestaan asti tavoittelee kuolemaa\nkerran päivässä!\"\n\n\"Sanoitte syyttömästä, sisareni?\"\n\n\"Niin syyttömästä, että jollei minulla olisi teidän majesteettianne\nkohtaan sitä ystävyyden sekaista kunnioitusta, jota olen aina...\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Niin olisin pyytänyt veljeäni Kaarlea, johon minulla on täysi\nvaikutusvalta...\"\n\nKuningas säpsähti.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Olisin pyytänyt häntä esittämään teille, että Monsieur ja hänen\nsuosikkinsa Lotringin junkkari eivät saisi rankaisematta ryhtyä\nkunniani ja onneni pyöveleiksi.\"\n\n\"Lotringin junkkari\", toisti kuningas, \"se synkkäkasvoinen\nhiiviskelijä?\"\n\n\"Hän on veriviholliseni. Niin kauan kuin se mies asuu talossani, jossa\nMonsieur häntä suosii ja antaa hänelle kaiken vallan, minä olen tämän\nvaltakunnan kurjin nainen.\"\n\n\"Siis\", sanoi kuningas hitaasti, \"te pidätte veljeänne Englannissa\nparempana ystävänä kuin minua?\"\n\n\"Toimenpiteet puhuvat, sire.\"\n\n\"Ja menette mieluummin pyytämään apua...\"\n\n\"Omasta maastani\", täydensi toinen ylpeästi; \"niin, sire!\"\n\nKuningas vastasi hänelle:\n\n\"Te olette Henrik IV:n lapsenlapsi kuten minäkin, ystäväni. Orpana ja\nlanko, eikö se riitä pohjaksi lihallisen veljen nimitykselle?\"\n\n\"Toimikaamme siis\", virkkoi Henriette.\n\n\"Tehkäämme liitto.\"\n\n\"Aloittakaa te.\"\n\n\"Sanoitte minun karkoittaneen de Guichen syyttömästi?\"\n\n\"Ah, niin!\" vastasi prinsessa punehtuen.\n\n\"Guiche tulee takaisin.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Ja sanoitte, että teen väärin salliessani Lotringin junkkarin\noleskella talossanne antamassa Monsieurille pahoja neuvoja teitä\nvastaan.\"\n\n\"Muistakaa, mitä teille sanon... jos minun vielä käy huonosti, niin\nmuistakaa, että jo edeltäpäin syytän Lotringin junkkaria... Hän on\nmies, joka kykenee kaikkiin rikoksiin!\"\n\n\"Lotringin junkkari ei teitä enää saa häiritä, sen lupaan.\"\n\n\"Silloin liittomme on hyvällä alulla, sire; minä vahvistan sen... Mutta\ntehtyänne nyt oman osanne ilmoittakaahan, mitä minulta vaaditte.\"\n\n\"Sensijaan että riitaannutatte minut veljenne Kaarlen kanssa olisi\nteidän tehtävä välimme sydämellisemmiksi kuin koskaan.\"\n\n\"Se on helppoa.\"\n\n\"Oh, ei niin helppoa kuin luulette! Sillä tavallisessa ystävyydessä\nsyleillään ja juhlitaan toisiaan, ja se maksaa ainoastaan suudelman tai\nvastaanoton, -- varsin halpaa siis. Mutta valtiollisessa\nystävyydessä...\"\n\n\"Ah, onko kysymys valtiollisesta ystävyydestä?\"\n\n\"On, sisareni, ja silloin on syleilyjen ja juhlien asemesta hankittava\nystävälleen sotamiehiä ilmi elävinä ja täysissä tamineissa; on\ntarjottava hänelle täysin varustettuja sotalaivoja tykkeineen ja\nruokavaroineen. Siitä seuraa, että kassakirstut eivät aina ole valmiina\ntällaisiin ystävyydenosoituksiin.\"\n\n\"Oi, olette oikeassa!\" myönsi Madame. \"Englannin kuninkaan kirstut\novatkin jonkun aikaa helähtäneet keveänlaisilta.\"\n\n\"Mutta te, sisareni, jolla on niin suuri vaikutusvalta veljeenne,\nsaatte ehkä aikaan, mitä joku lähettiläs ei koskaan saavuttaisi.\"\n\n\"Sitävarten minun olisi matkustettava Lontooseen, rakas veljeni.\"\n\n\"Olin sitä ajatellutkin\", vastasi kuningas innokkaasti, \"ja otaksuin,\nettä sellainen matka tuottaisi teille hiukan huvia.\"\n\n\"Mutta\", keskeytti Madame, \"on mahdollista, että minä en onnistu\nyrityksessäni. Englannin kuninkaalla on vaarallisia neuvonantajia.\"\n\n\"Neuvonantajattaria, tarkoittanette?\"\n\n\"Juuri niin. Jos teidän majesteetillanne esimerkiksi olisi aikomus --\nminä vain oletan -- pyytää Kaarle II:sta liittolaiseksi sodassa...\"\n\n\"Sodassa?\"\n\n\"Niin. No, silloin kuninkaan neuvonantajattaret, joita on luvultaan\nseitsemän -- neidit Stewart, Wells, Gwyn, Orchay, Zunga ja Daws sekä\nCastelmainen kreivitär -- puhuisivat kuninkaalle, että sota maksaisi\npaljon rahaa, että olisi parempi panna toimeen tanssiaisia ja\nillallisia Hampton Courtissa kuin varustaa linjalaivoja Portsmouthissa\nja Greenwichissä.\"\n\n\"Ja silloin teidän hommanne raukeisi?\"\n\n\"Oh, nuo naiset saattavat raukeamaan kaikki yritykset, joita he itse\neivät ole panneet alulle.\"\n\n\"Arvaatteko, mitä minun päähäni on pälkähtänyt?\"\n\n\"En. Sanokaa.\"\n\n\"Ajattelin, että tarkkaan katsellen ympärillenne löytäisitte\nneuvonantajattaren, joka kuninkaan luo viemänänne herpauttaisi\nkaunopuheisuudellaan noiden seitsemän muun pahansuopaisuuden.\"\n\n\"Tosiaankin hyvä tuuma, sire; tahdonpa etsiä.\"\n\n\"Varmaan löydätte.\"\n\n\"Sitä toivon.\"\n\n\"Hänen pitäisi olla sievä: miellyttävät kasvot tehoavat enemmän kuin\nrumat, eikö totta?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Vilkasälyinen, leikkisä, rohkea?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Jalosukuinen... siinä määrin, että hän kykenee ilman kömpelyyttä\nlähestymään kuningasta, mutta siksi vähän, että hänen sukuarvonsa ei\nhäiritse hänen liikkeitään.\"\n\n\"Oikeaan osattu.\"\n\n\"Ja... hiukan englanninkieltä taitava.\"\n\n\"Hyvä Jumala, joku sellainen kuin neiti de Kéroualle esimerkiksi!\"\nhuudahti Madame vilkastuen.\n\n\"Hei, jopa löysitte oikean... te hänet keksitte, sisareni!\" sanoi\nLudvig XIV.\n\n\"Otan hänet mukaani. Hänen ei sitä luullakseni tarvitse katua.\"\n\n\"Eipä suinkaan; ensiksikin nimitän hänet täysin valtuutetuksi\nviettelijättäreksi ja sitten lisään arvonimeen eläkkeen.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Näen teidät jo matkalla, rakas pikku sisareni, ja lohdutettuna\nkaikista huolistanne.\"\n\n\"Matkustan kahdella ehdolla. Ensimmäinen on, että saan tietää, mistä\nkauppaa on hierottava.\"\n\n\"Asia on näin. Kuten tiedätte, hollantilaiset härnäävät minua joka\npäivä sanomalehdissään ja tasavaltalaisella mielialallaan. Minä en\nrakasta tasavaltoja.\"\n\n\"Sen käsittää, sire.\"\n\n\"Minulle on tuskallista nähdä, että nuo merien kuninkaat, kuten he\nitseään nimittävät, vallitsevat Ranskan kauppaa Intiassa ja että heidän\naluksensa pian anastavat kaikki Euroopan satamat. Sellainen mahti on\nminua liian lähellä, sisareni.\"\n\n\"Mutta ovathan he liittolaisianne?\"\n\n\"Juuri siksi he tekevät väärin lyöttäessään tuntemanne muistorahan,\njoka esittää Hollantia Josuan tavoin aurinkoa pidättämässä ja on\nvarustettu kehäkirjoituksella: 'Aurinko pysähtyy minun edessäni.' Sitä\nen voine nimittää veljelliseksi?\"\n\n\"Luulin, että jo olisitte tuon rettelön unohtanut?\"\n\n\"Minä en koskaan unohda mitään, sisareni. Ja jos oikeat ystäväni,\nniinkuin veljenne Kaarle, tahtovat minua auttaa...\"\n\nPrinsessa jäi miettiväiseksi.\n\n\"Kuulkaa: on merien herruus jaettavana\", virkkoi Ludvig XIV. \"Enkö minä\ntässä jaossa, johon Englannin täytyisi alistua, edustaisi toista puolta\nyhtä hyvin kuin hollantilaiset?\"\n\n\"Meillä on neiti de Kéroualle tätä asiaa ajamaan\", vastasi Madame.\n\n\"Toinen matkustamisenne ehto, sisareni? Olkaa hyvä.\"\n\n\"Puolisoni, Monsieurin suostumus.\"\n\n\"Sen saatte.\"\n\n\"Sitten olen matkalla, veljeni.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Ludvig XIV kääntyi katsahtamaan salin nurkkaan,\nmissä Colbert ja Aramis olivat d'Artagnanin kanssa, ja antoi\nministerilleen myöntävän merkin.\n\nSilloin Colbert katkaisi keskustelun kohtaansa ja sanoi Aramikselle:\n\n\"Herra lähettiläs, suvaitsetteko, että haastelemme asioista?\"\n\nD'Artagnan hienotuntoisesti poistui heti, mennen uunin luo, josta hän\nsaattoi kuulla, mitä kuningas sanoisi hyvin levottomana häntä vastaan\ntulevalle Monsieurille.\n\nKuninkaan kasvot olivat kiihtyneet. Hänen otsansa kuvasti\ntahdonlujuutta, jonka peloittava ilmaus ei enää kohdannut vastusta\nRanskassa eikä piakkoin enää koko Euroopassa.\n\n\"Monsieur\", virkkoi kuningas veljelleen, \"minä en ole tyytyväinen\nLotringin junkkariin. Te, joka osoitatte hänelle kunniaa suojelullanne,\nneuvokaa häntä lähtemään muutamiksi kuukausiksi matkoille.\"\n\nNämä sanat vaikuttivat Monsieuriin kuin lumivyöry olisi humahtanut\nhänen päälleen, sillä hän jumaloitsi tuota suosikkia ja tuhlasi hänelle\nkaikkia mahdollisia hellyyden osoituksia.\n\nHän huudahti:\n\n\"Missä suhteessa junkkari on saattanut olla teidän majesteetillenne\nepämieluinen?\"\n\nJa hän loi raivostuneen katseen Madameen.\n\n\"Ilmoitan sen teille, kun hän on lähtenyt\", vastasi kuningas\njärkkymättömänä, \"ja sitten kun myöskin Madame on matkustanut\nEnglantiin.\"\n\n\"Madame Englantiini\" mutisi Monsieur hämmästyneenä.\n\n\"Viikon kuluessa, veljeni\", jatkoi kuningas, \"ja me kaksi taas lähdemme\njonnekin, minkä teille aikanaan sanon.\"\n\nJa kuningas käännähti koroillaan, ensin hymyiltyänsä veljelleen,\nlieventääkseen näiden kahden uutisen katkeruutta.\n\nTällävälin Colbert yhä jutteli Alamedan herttuan kanssa.\n\n\"Monsieur\", hän lausui Aramikselle, \"nyt on aika meidän päästä\nymmärtämään toisiamme. Olen toimittanut teidät sovintoon kuninkaan\nkanssa, ja sen olinkin velkaa niin ansiokkaalle miehelle kuin te\nolette; mutta koska olette minulle toisinaan ilmaissut ystävyyttä, on\nteillä nyt tilaisuus antaa minulle siitä todiste. Olettekin muuten\nenemmän ranskalainen kuin espanjalainen. Voiko -- vastatkaa minulle\nvilpittömästi -- Espanja pysyä puolueettomana, jos me ryhdymme\ntaisteluun Yhdistettyjä Alankomaita vastaan?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Aramis, \"Espanjan edut ovat hyvin selvät. Saattaa\nEurooppa riitaan Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa, joita vastaan\nvielä on vanhaa vihaa niiden vapautumisen johdosta, on meidän\npolitiikkamme. Mutta Ranskan kuningas on liitossa Yhdistettyjen\nAlankomaitten kanssa. Tiedätte sitäpaitsi hyvin, että siitä tulisi\nmerisota, ja sitä Ranska luullakseni ei kykenisi edukseen käymään.\"\n\nKääntyen tällä hetkellä Colbert näki d'Artagnanin etsimässä puhetoveria\nkuninkaan ja Monsieurin syrjäkeskustelun aikana.\n\nHän kutsui soturia.\n\n\"Me voimme ottaa haasteluumme herra d'Artagnanin\", hän kuiskasi\nAramikselle.\n\n\"Oh, tietysti\", vastasi lähettiläs.\n\n\"Puhuimme juuri -- Alamedan herttua ja minä --\", virkkoi Colbert, \"että\nsotaa Yhdistettyjä Alankomaita vastaan olisi käytävä merellä.\"\n\n\"Se on selvää\", vastasi muskettisoturi.\n\n\"Ja mitä siitä ajattelette, herra d'Artagnan?\"\n\n\"Ajattelen, että tätä merisotaa varten tarvitsisimme hyvin suuren\nmaa-armeijan.\"\n\n\"Mitä sanoitte?\" kysäisi Colbert, luullen kuulleensa väärin.\n\n\"Miksikä maa-armeijan?\" sanoi Aramis.\n\n\"Siksi että kuningas lyödään merellä, ellei hänellä ole englantilaisia\napunaan, ja hävittyämme merellä hyökkäävät joko hollantilaiset\nniskaamme satamissa tai espanjalaiset maalla.\"\n\n\"Espanjan ollessa puolueeton?\" huomautti Aramis.\n\n\"Puolueeton niin kauan kuin meidän kuninkaamme on voimakkain\", vastasi\nd'Artagnan.\n\nColbert ihmetteli tätä terävä-älyisyyttä, jolla kapteeni perinpohjin\nvalaisi jokaisen kysymyksen, jota hän kosketti.\n\nAramis hymyili. Hän tiesi hyvin, että d'Artagnan ei valtioviisaudessa\ntuntenut vertaansa.\n\nColbert, joka kaikkien ylpeiden miesten tavoin helli mielijohdettaan\nvarmana onnistumisesta, aloitti jälleen:\n\n\"Kuka teille sanoo, herra d'Artagnan, että kuninkaalla ei ole\nlaivastoa?\"\n\n\"Oh, en ole pohtinut näitä seikkoja\", vastasi kapteeni. \"Minä olen\nkeskinkertainen merimies. Kuten kaikki hermostuneet ihmiset, minä\nvihaan merta. Ajattelen kumminkin, että sotalaivojen mukana Ranskalla,\njoka esiintyy kahdellasadalla suulla varustettuna satamana, olisi\nmyöskin merisotilaita.\"\n\nColbert veti taskustaan pienen, soikean, kahteen sarakkeeseen jaetun\nmuistikirjan. Ensimmäisessä sarakkeessa mainittiin laivojen nimet,\ntoiseen oli piirretty numeroita, jotka osoittivat näihin laivoihin\nkuuluvain tykkien ja miesten lukumäärän.\n\n\"Olin samaa mieltä kuin tekin\", sanoi hän d'Artagnanille, \"ja\nlaaditutin luettelon lisätyistä laivoistamme. Kolmekymmentäviisi\nsotalaivaa.\"\n\n\"Kolmekymmentäviisi sotalaivaa! Mahdotonta!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Noin kaksituhatta kanuunaa\", jatkoi Colbert. \"Ne omistaa kuningas\ntällä hetkellä. Yhdestäneljättä laivasta saadaan kolme eskaaderia,\nmutta minä haluan viisi.\"\n\n\"Viisi!\" huudahti Aramis.\n\n\"Ne keinuvat laineilla ennen vuoden loppua, hyvät herrat. Kuningas saa\nviisikymmentä linjalaivaa. Niillä jo voinemme taistella?\"\n\n\"Laivojen rakentaminen\", sanoi d'Artagnan, \"on vaikeata, mutta\nmahdollista. Mutta miten ne aseistaa? Ranskassa ei ole tykkivalimoja\neikä laivaveistämöitä sotilastarkoituksiin.\"\n\n\"Pyh\", vastasi Colbert avosydämisesti, \"jo puolitoista vuotta sitten\nolen tuon kaiken järjestänyt! Tunnetteko herra d'Infrevilleä?\"\n\n\"D'Infrevilleä?\" vastasi d'Artagnan. \"En.\"\n\n\"Hän on mies, jonka minä olen keksinyt. Hänen ominaisuutenaan on saada\ntyöntekijät tekemään työtä. Hän se on Toulonissa valattanut kanuunia ja\nveistättänyt Bourgognen tukkeja. Ja sitten, ettepä taida uskoa, mitä\nteille aion sanoa, herra lähettiläs: minulla on ollut toinenkin tuuma.\"\n\n\"Oh, monsieur\", virkkoi Aramis kohteliaasti, \"minä uskon teitä aina.\"\n\n\"Kuvitelkaahan, että tehdessäni laskelmia liittolaistemme\nhollantilaisten luonteesta sanoin itselleni: he ovat kauppiaita, he\novat kuninkaan ystäviä, he myyvät mielellään hänen majesteetilleen,\nmitä he itseään varten valmistavat. Mitä enemmän siis ostetaan... Ah,\nminun on lisättävä: minulla on Forant... Tunnetteko Forantia\nd'Artagnan?\"\n\nColbert unohti. Hän puhutteli kapteenia aivan mutkattomasti\nd'Artagnaniksi, kuten kuningas teki. Mutta kapteeni hymyili.\n\n\"En\", vastasi hän, \"en tunne häntä.\"\n\n\"Hänkin on mies, jonka olen keksinyt, oikea ostajanero. Tuo Forant on\nminulle ostanut 350,000 naulaa rautaa tykinkuulina, 200,000 naulaa\nruutia, kaksitoista lastia Pohjolan puuta, sytytyslankaa, granaatteja,\npihkaa, tervaa ja mitä kaikkea lienee ostanutkaan, säästäen seitsemän\nprosenttia summasta, jonka nuo tavarat olisivat Ranskassa\nvalmistettuina tulleet maksamaan.\"\n\n\"Oiva aatos\", vastasi d'Artagnan, \"valattaa hollantilaisilla\ntykinkuulia, jotka palaavat Hollantiin.\"\n\n\"Eikö olekin? Ja palaavat tappiolla!\"\n\nJa Colbert räjähti nauramaan leveätä, kuivaa nauruaan. Häntä viehätti\ntämä leikinlaskunsa.\n\n\"Sitäpaitsi\", hän lisäsi, \"samat hollantilaiset rakentavat tällä\nhetkellä kuninkaalle kuutta sotalaivaa oman laivastonsa parhaimpien\nmalliin. Destouches... Ah, te ette tuntene Destouchesia?\"\n\n\"En, monsieur.\"\n\n\"Sillä miehellä on hyvin tarkka silmä sanoakseen, kun hän näkee aluksen\nvesillä, mitkä sen puutteellisuudet ja edut ovat. Suuriarvoinen\nominaisuus, tiedättekös! Luonto on tosiaan eriskummainen. No niin,\nminusta näytti, että tuo Destouches varmaan olisi hyödyllinen mies\nsatamassa, ja hän valvoo noiden kuuden 78-lästisen laivan rakentamista.\nSiitä kaikesta johtuu, paras herra d'Artagnan, että jos kuningas\ntahtoisi riitaantua Alankomaiden kanssa, hänellä olisi sievoinen\nlaivasto. Ja tehän tiedätte, paremmin kuin kukaan muu, onko maa-armeija\nhyvä.\"\n\nD'Artagnan ja Aramis katsahtivat toisiinsa, ihmetellen sitä\nsalaperäistä työtä, jonka tuo mies oli tehnyt muutamien vuosien\nkuluessa.\n\nColbert käsitti heidät, ja häntä liikutti tämä imarteluista parhain.\n\n\"Kun emme siitä täällä Ranskassa tiedä\", virkkoi d'Artagnan, \"niin\nRanskan ulkopuolella aavistetaan sitä vielä vähemmän.\"\n\n\"Siksipä sanoin herra lähettiläälle\", lausui Colbert, \"että Espanjan\nluvatessa meille puolueettomuutensa ja Englannin meitä auttaessa...\"\n\n\"Jos Englanti teitä auttaa\", sanoi Aramis, \"niin minä menen takuuseen\nEspanjan puolueettomuudesta.\"\n\n\"Tuohon käteen!\" kiirehti Colbert rajussa hyväluontoisuudessaan. \"Ja\nEspanjasta puhuen: teillä ei ole Kultaisen taljan ritarimerkkiä,\nherttua. Kuulin kuninkaan sanovan joku päivä sitten, että hän\nmielellään näkisi teidän käyttävän Pyhän Mikaelin ritarikunnan suurta\nnauhaa.\"\n\nAramis kumarsi.\n\n-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan, -- ja Portosta kun ei ole enää! Olisipa\nhänelle riittänyt rihmaa kyynäräkaupalla näistä antimista! Kunnon\nPortos!\n\n\"Meidän kesken, herra d'Artagnan\", jatkoi Colbert, \"lyönpä vetoa, että\nolisi makunne mukaista viedä muskettisoturit Hollantiin. Osaatteko\nuida?\"\n\nJa hän nauroi kuten mies, joka on perin reimalla tuulella.\n\n\"Niinkuin ankerias\", vakuutti d'Artagnan.\n\n\"Ah, siellä on tukalia kanavia ja rämeitä kuljettavina, herra\nd'Artagnan, ja parhaitakin uimareita hukkuu niihin.\"\n\n\"Virkaani kuuluu\", vastasi muskettisoturi, \"kuolla hänen majesteettinsa\npuolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman\ntulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani\nvalitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli\nlämmittää, herra Colbert.\"\n\nJa d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja\nnuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei\nvoinut olla häntä ihailematta.\n\nD'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava\nkauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on\nkysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.\n\n\"Siis\", virkkoi Colbert, \"me lähdemme Hollantiin?\"\n\n\"Niin\", vastasi d'Artagnan; \"mutta...\"\n\n\"Mutta...?\" tutki Colbert.\n\n\"Mutta\", toisti d'Artagnan, \"kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden\nkysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa\nhuomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan\nkotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä\nkaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain\nesiintymiseen ja pöytärahoina...\"\n\n\"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?\" kysyi Colbert.\n\n\"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani\", vastasi d'Artagnan\nvarmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. \"Sanoin, että\nminä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö,\njonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin\njuoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on\nhenkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut\nmuskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä\nsietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn.\"\n\nColbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.\n\n\"Olen ajatellut tuota, josta minulle juuri mainitsitte\", vastasi hän.\n\n\"Mitä, monsieur?\"\n\n\"Puhuimme kanavista ja rämeistä, joihin uppoaa.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No niin, jos hukkuu, johtuu se veneen, lankun tai sauvan puutteesta.\"\n\n\"Vaikkapa lyhyenkin sauvan\", täydensi d'Artagnan.\n\n\"Aivan niin\", myönsi Colbert. \"Enkä tunnekaan sellaista tapausta, että\njoku Ranskan marski olisi koskaan hukkunut veteen.\"\n\nD'Artagnan kalpeni ilosta ja virkkoi värähtelevällä äänellä:\n\n\"Ne olisivat hyvin ylpeitä minusta kotipuolessani, jos minusta tulisi\nRanskan marski. Mutta sauvan saamiseksi on välttämätöntä, että on\nylipäällikkönä johtanut sotaretkeä.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi hänelle Colbert, \"tässä vihkosessa, jonka jätän\nteidän tutkittavaksenne, näette taistelusuunnitelman niitä joukkoja\nvarten, jotka kuningas asettaa johdettaviksenne ensikeväisellä\nsotaretkellä.\"\n\nD'Artagnan otti vavisten kirjan, ja kun hänen hyppysensä koskettivat\nColbertin sormia, ministeri puristi reippaasti muskettisoturin kättä.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän tälle, \"meillä oli kummallakin jotakin\ntoisillemme hyvitettävää. Minä olen aloittanut; siis teidän vuoronne!\"\n\n\"Minä annan teille korvauksen, monsieur\", vastasi d'Artagnan, \"ja\npyydän teitä ilmoittamaan kuninkaalle, että ensimmäinen minulle\ntarjoutuva tilaisuus merkitsee voittoa tai näkee kuolemani.\"\n\n\"Tästä päivästä lähtien ryhdyn kirjailuttamaan kultaliljoja marskin\nsauvaanne.\"\n\nSeuraavana päivänä Aramis, joka matkusti Madridiin välittämään Espanjan\npuolueettomuutta, tuli syleilemään d'Artagnania tämän asunnossa.\n\n\"Rakastakaamme toisiamme neljän edestä\", sanoi d'Artagnan. \"Meitä on\nenää vain kaksi.\"\n\n\"Ja sinä et minua ehkä enää näekään, rakas d'Artagnan\", vastasi Aramis.\n\"Jospa tietäisit, kuinka paljon olen sinua rakastanut! Olen vanha, olen\nsammunut, kuollut.\"\n\n\"Ystäväni\", virkkoi d'Artagnan, \"sinä elät kauemmin kuin minä;\nvaltioviisaus määrää sinut elämään, mutta kunnia tuomitsee minut\nkuolemaan.\"\n\n\"Loruja! Meidänlaisemme miehet, herra marski\", onnitteli Aramis,\n\"kuolevat ainoastaan riemuun ja kunniaan kyllästymisestä.\"\n\n\"Ah\", vastasi d'Artagnan surumielisesti hymyillen, \"minullapa ei\nnyttemmin enää olekaan siihen ruokahalua, herra herttua!\"\n\nHe syleilivät vielä kerran, ja kaksi tuntia myöhemmin he olivat\nerinneet.\n\n\n\n\nD'Artagnanin kuolema.\n\n\nPäinvastoin kuin yleensä tapahtuu politiikassa kuten arkielämässäkin,\nkukin täytti lupauksensa ja piti kunniassa sitoumuksiaan.\n\nKuningas kutsui jälleen hoviin kreivi de Guichen ja karkoitti Lotringin\njunkkarin, vaikka Monsieur siitä ihan sairastui.\n\nPrinsessa Henriette matkusti Lontooseen, ja siellä hänen onnistui siinä\nmäärin suostuttaa kuninkaallinen veljensä kuulemaan neiti de Kérouallen\nvaltiollisia neuvoja, että Ranskan ja Englannin liitto sai lopullisen\nvahvistuksensa; muutamilla ranskalaisilla miljoonilla voidellut\nenglantilaiset sotalaivat tuottivat sitten turmiollisia kolauksia\nAlankomaiden laivastoille.\n\nKaarle II oli luvannut neiti de Kérouallelle hieman kiitollisuutta\nhyvistä neuvoista, mutta tekikin tästä uudesta rakastajattarestaan\nkerrassaan Portsmouthin herttuattaren.\n\nColbert oli luvannut kuninkaalleen sotalaivoja, ampumavaroja ja\nvoittoja. Hän piti sanansa, kuten historia todistaa.\n\nJa Aramis -- se asianomainen, jonka lupauksiin oli vähimmin luottamista\n-- toimitti Colbertille näin kuuluvan kirjeen neuvotteluista, jotka hän\noli saanut toimekseen Madridissa:\n\n    'Herra Colbert.\n\n    Minulla on kunnia lähettää luoksenne kunnianarvoisa isä d'Oliva,\n    Jeesus-seuran väliaikainen kenraali, tilapäinen seuraajani.\n\n    Kunnianarvoinen isä selittää teille, herra Colbert, että minulle\n    on jäänyt niiden asiain johto, joita veljeskunnalla on Ranskassa\n    ja Espanjassa valvottavina; mutta minä en tahdo nykyään\n    nimellisesti esiintyä järjestön kenraalina, koska se nimitys\n    liikanaisesti valaisisi niitä valtiollisia toimenpiteitä,\n    jotka hänen katolilainen majesteettinsa suvaitsee uskoa\n    järjestettävikseni. Hänen majesteettinsa luvalla otan tuon\n    arvonimen takaisin sitten kun ne hommat, joihin olen Teidän\n    kanssanne yksituumaisesti ryhtynyt Jumalan ja Hänen kirkkonsa\n    kunnian kirkastamiseksi, ovat kehittyneet hyvään loppuun.\n\n    Kunnianarvoinen isä d'Oliva antaa teille selvityksen hänen\n    katolilaisen majesteettinsa suostumuksesta allekirjoittamaan\n    sopimuksen, joka takaa Espanjan puolueettomuuden siinä\n    tapauksessa, että Ranska ja Yhdistyneet Maakunnat joutuvat\n    sotaan keskenään. Tämä vakuutus pysyisi voimassa, vaikka\n    Englanti ei tulisikaan Ranskan kumppaniksi, vaan jäisi\n    puolueettomaksi.\n\n    Mitä Portugaliin tulee, jonka kannasta teillä ja minulla oli\n    puhetta, niin voin vakuuttaa teille, että se parhaansa mukaan\n    auttaa hänen kaikkeinkristillisintä majesteettiaan\n    tällaisessa sodassa.\n\n    Pyydän teitä, herra Colbert, suosiollisesti säilyttämään\n    minut ystävällisessä muistissa ja uskomaan syvään\n    kiintymykseeni sekä esittämään hartaan kunnioitukseni\n    hänen kaikkeinkristillisimmälle majesteetilleen.\n\n                                     _Alamedan herttua_.'\n\nAramis oli siis täyttänyt enemmänkin kuin oli luvannut; nyt jäi\nnähtäväksi, miten kuningas, Colbert ja d'Artagnan noudattivat\nkeskinäisiä puheitaan.\n\nKeväällä maa-armeija sai lähteä sotaretkelle, kuten Colbert oli\nennustanut.\n\nSe marssi muhkeassa järjestyksessä Ludvigin hovin edellä, kun nimittäin\nkuningas ratsunsa selässä ja naisten ja hovilaisten täyttämien vaunujen\nympäröimänä vei tähän veriseen juhlaan valtakuntansa valioyleisön.\nArmeijan upseereilla ei tosin ollut muuta musiikkia kuin\nhollantilaisten linnoitusten kanuunanjyskettä; mutta se riitti suurelle\njoukolle, joka löysi tästä sodasta kunnianosoituksia, ylennystä,\nonnensa tai kuolemansa.\n\nD'Artagnan läksi liikkeelle kahdentoistatuhannen miehen etunenässä, --\nratsu- ja jalkaväkeä; hänellä oli määränään vallata ne kohdat, jotka\nesiintyivät Friislanniksi nimitetyn strateegisen verkon solmuina.\n\nMilloinkaan ei armeijaa ollut sotaretkellä johdettu ripeämmin. Upseerit\ntiesivät, että heidän käskijänsä oli yhtä ymmärtäväinen ja ovela kuin\nurhoollinenkin, joten hän ei tarpeettomasti uhraisi ainoatakaan miestä\ntai tuumankaan alaa maata.\n\nHänellä oli vanhat sotatapansa: elää alueen kustannuksella, pitää\njoukot laulelevalla päällä ja viholliset kyynelten vallassa.\n\nKuninkaan muskettisoturien kapteeni osoitteli ihan keimaillen, kuinka\nperehtynyt hän oli ammattiinsa. Ei ollut koskaan nähty paremmin\nvalittuja tilaisuuksia, taitavammin tuettuja yllätyksiä, nokkelampaa\nedun saantia virheistä, joita piiritetyt eivät osanneet välttää.\nD'Artagnanin armeijalle joutui tusina varustettuja paikkoja yhdessä\nkuukaudessa.\n\nOltiin kukistamassa kolmattatoista, joka oli pitänyt puoliaan viisi\npäivää. D'Artagnan alkoi kaivattaa saartohautoja ikäänkuin\nilmaistakseen johtuneensa siihen käsitykseen, että nuo miehet eivät\npitkiin aikoihin antautuisi. Hänen miinoittajiensa ja lapiomiestensä\nosasto oli harvinaisen terhakkaa, innokasta ja kekseliästä väkeä,\nsyystä että d'Artagnan kohteli näitä armeijan työläisiäkin sotilaina,\nosasi tehdä heidän uurastuksensa kunniakkaaksi ja varjeli heitä\nvaaranalaisessa asemassa mahdollisimman tehokkaasti. Niinpä olisikin\nsietänyt nähdä, kuinka sisukkaasti he nyt kääntelivät Hollannin\nliejuista kamaraa. Turvenummi ja savikko sotamiesten sanojen mukaan\nsuli kuin voi friisiläisten emäntien isoissa paistinpannuissa.\n\nSamalla d'Artagnan lähetti sananviejällä kuninkaalle tietoja\nviimeaikaisista menestyksistään; hänen majesteettinsa hyväntuulisuus\nlisääntyi niistä kaksinkertaiseksi, ja yhä halukkaammin hän valmistausi\nkunnollisesti juhlimaan naisseuruettansa.\n\nNämä d'Artagnanin voitot tuottivat hänen herralleen niin suurta\nmajesteettisuutta, että rouva de Montespan ei häntä enää muuksi\npuhutellut kuin Ludvig Voittamattomaksi. Ja neiti de la Vallière\nmenetti jälleen paljon hänen majesteettinsa suosiollisuutta, kun tuli\nnimittäneeksi häntä vain Ludvig Voitolliseksi. Sitäpaitsi hänellä usein\nsilmät punoittivat, ja voittamattomalle ei mikään ole niin\nvastenmielistä kuin rakastajatar, joka vetistelee kaiken muun\nympäristön ollessa myhäilevää. Neiti de la Vallièren tähti painui\ntaivaanrannan taakse pilvissä ja kyynelissä.\n\nMutta rouva de Montespanin hilpeys nousi kuninkaan menestyksen mukana\nja lohdutti häntä kaikesta muusta mielipahasta. Siitä sai kuningas olla\nkiitollinen d'Artagnanille. Hänen majesteettinsa tahtoi antaa\ntunnustuksensa näistä palveluksista ja kirjoitti Colbertille:\n\n    'Herra Colbert, meillä on lupaus täytettävänä herra d'Artagnanille,\n    joka toteuttaa omat vakuutuksensa. Ilmoitan tiedoksenne, että nyt\n    on oikea hetki toimenpiteeseen. Aikanaan laaditaan teille kaikki\n    tästä aiheutuvat määräykset.\n\n                                                     _Ludvig_.'\n\nTästä oli tuloksena, että Colbert, joka oli pidättänyt luonansa\nd'Artagnanin sanansaattajan, antoi tälle oman kirjeen kapteenin\nluettavaksi ja kultakoristeisen mustapuisen lippaan, joka ei näköjään\nollut kovinkaan tilava, mutta varmaankin silti hyvin raskas, koskapa\npääministeri luovutti lähetille viisimiehisen vartion auttamaan sen\nviemisessä perille.\n\nNämä miehet saapuivat d'Artagnanin piirittämän paikan edustalle päivän\nkoitteessa ja esittäysivät päällikön asunnolla.\n\nHeille vastattiin, että d'Artagnan oli juuri lähtenyt\nliikkeelle kymmenkunnan krenatöörikomppanian kanssa täydentämään\npiiritysvarusteita, kun linnoituksen kavala puolustusjohtaja oli\nedellisenä iltana pannut toimeen kiusallisen uloshyökkäyksen, jossa oli\nluotu saarto-ojat umpeen, surmattu seitsemänkahdeksatta miestä ja\npäästy korjailemaan valliin syntynyttä aukkoa.\n\nLähetystöllä oli määräyksenään tavoitella herra d'Artagnania mistä\nhyvänsä ja millä hetkellä tahansa ilman minkäänlaista viivyttelyä.\nMiehet siis läksivät ratsain etummaista linjaa kohti.\n\nAvoimella kentällä nähtiin d'Artagnan jo kaukaa kultapunoksisessa\nhatussaan, pitkä ruokokeppi kädessään ja leveine, kullattuine\nhihankäänteineen. Hän pureskeli valkoisia viiksiään eikä puuhannut\nmuuta kuin pudisteli vasemmalla kädellään pois pölyä, jota maahan\nkimmahtelevat luodit ohi vinkuessaan tuprahduttivat hänen päällensä.\n\nTässä kamalassa luotituiskussa nähtiin upseerien pitelevän lapiota,\nsotamiesten kiidättävän työntökärryjä ja kymmenen tai kahdenkymmenen\nmiehen joukkueiden nostelevan tai laahaavan jättimäisiä risukimppuja\njuoksuhaudan edustan suojaksi, kun itse kaivanto oli väkeänsä\nelähdyttävän kenraalin hurjalla tarmokkuudella jo luotu jälleen auki\nsisustaansa asti.\n\nKolmessa tunnissa oli kaikki korjattu kuntoon. D'Artagnan alkoi käyttää\nsäveämpää puheenlaatua. Hän oli jo kokonaan tyyntynyt, kun\nsapöörikapteeni tuli ilmoittamaan hänelle hattu kädessä, että\nsaarto-oja oli jälleen miehitettävissä.\n\nMies oli tuskin saanut asiansa sanotuksi, kun luoti katkaisi häneltä\nsäären ja hän kaatui d'Artagnanin kannateltavaksi. Tämä kohotti soturin\nsyliinsä, ja levollisena hän hellävaroin kantoi haavoittuneen alas\njuoksuhautaan, rykmentin ilmaistessa myrskyisää innostusta tästä\nhuomaavaisuudesta.\n\nSiitä hetkestä ei ollut vallalla enää vain kiihko, vaan hurmainen\nintoutuminen; kaksi komppaniaa syöksähti vastustamattomasta\nvaikuttimesta liikkeelle ja ryntäsi vihollisen etuasemia vastaan, jotka\nkukistuivat kädenkäänteessä. D'Artagnan oli vaivoin saanut hillityksi\nheidän kumppaninsa, mutta nähdessään heidän päässeen ulkovarustusten\nherroiksi nämäkin tempausivat raivokkaaseen hyökkäykseen vallihaudan\nulkovierua vastaan, josta varustuksen kohtalo riippui.\n\nD'Artagnan huomasi, että hän ei voinut pysähdyttää armeijaansa enää\nmuulla tavoin kuin antamalla sen sijoittua varustukseen; sentähden hän\nsuuntasi kaikki nuo joukot kahta aukkoa kohti, joita piiritetyt olivat\npaikkaamassa. Survaisu tapahtui ylettömän rajusti. Siihen otti osaa\nkahdeksantoista komppaniaa, ja d'Artagnan asettui varaosaston keralla\npuolen kanuunankantaman päähän linnoituksesta, tukeakseen rynnistystä\napukolonnilla.\n\nKuului selvästi hollantilaisten kirkaisuja, kun' d'Artagnanin\nkrenatöörit väkipuukoillaan nujersivat heitä kanuunapattereissa;\ntaistelu sai yllykettä varustuksen kuvernöörin epätoivoisesta\nsitkeydestä, hän kun hellittämättömästi ei tahtonut luovuttaa\nvähäisintäkään jalansijaa ahdistajalle.\n\nSaadakseen nujakan loppumaan ja taukoamattoman tulen laantumaan\nd'Artagnan lähetti kilvoitteluun uuden kolonnan, joka puhkaisi kairan\ntavoin vielä tukeviksi jääneitä pääsykohtia, ja piankin nähtiin\npiiritettyjen sortuvan ulkovalleilla hurjaan pakoon ja hätyyttäjien\ntunkeutuvan heidän mukanaan sisäkehään.\n\nHyvillä mielin hengähtäessään kenraali silloin kuuli äänen lausuvan\nvierellään:\n\n\"Monsieur, jos suvaitsette, tulemme herra Colbertin lähettäminä.\"\n\nHän mursi tarjotun kirjeen sinetin ja silmäsi sisältöä:\n\n    'Hra d'Artagnan, kuningas on antanut toimekseni ilmoittaa\n    teille, että hän on nimittänyt teidät Ranskan marskiksi,\n    palkkiona hyvistä palveluksistanne ja hänen armeijalleen\n    tuottamastanne kunniasta.\n\n    Kuningas on ihastuksissaan teidän valloituksistanne ja\n    toivoo teidän myös suoriutuvan nyt aloittamastanne\n    piirityksestä oman onnenne ja hänen menestyksensä\n    mukaisesti.'\n\nD'Artagnan seisoi suorana, kasvot tulistuneina, säihkyvin silmin. Hän\nkatsahti joukkojensa edistymiseen noilla punaisten ja mustien\nsavukiehkurain verhoamilla muureilla.\n\n\"Olen jo suoriutunut\", hän vastasi lähetille. \"Kaupunki antautuu\nneljännestunnissa.\"\n\nHän luki edelleen:\n\n    'Lipas saapuu teille minun lahjanani, herra d'Artagnan. Ette\n    pahoitelle nähdessänne, että teidän soturien vetäessä miekkanne\n    kuninkaan puolesta olen minä innostanut rauhalliset taidot\n    somistamaan ansionne mukaista palkintoa.\n\n    Suljen itseni teidän ystävyyteenne, herra marski, ja pyydän\n    teitä uskomaan, että teillä on täydellisesti omani.\n\n                                                _Colbert_.'\n\nHuumaannuksissaan ilosta d'Artagnan viittasi viestintuojalle, jonka\nsaattue lähestyi tuoden lipasta. Mutta juuri kun marskin piti ryhtyä\nsitä katsastamaan, kajahti valleilta ankara jyske ja käänsi hänen\nhuomionsa kaupungin taholle.\n\n\"On kummallista\", sanoi d'Artagnan, \"etten vielä näe kuninkaan lippua\nmuureilla enkä kuule neuvottelupyynnönkään toitotusta.\"\n\nHän joudutti hätään kolmesataa uutta miestä erään rivakan upseerin\njohdolla ja määräsi raivattavaksi vielä toisaalta aukon vallituksiin.\n\nTyynempänä hän sitten kääntyi ojennettua lipasta kohti. Se oli hänen\nomansa, kaikella kunnialla ansaittuna. D'Artagnan kurkoitti kätensä\navaamaan lipasta, kun kaupungista lennähtänyt tykinkuula samassa\nrusensi etummaisen upseerin käsissä lippaan, osui d'Artagnania rintaan\nja kaatoi hänet loivalle rinteelle. Lippaan murtuneesta kyljestä\nkierähti liljakoristeinen sauva marskin herpautuvan käden alle.\n\nD'Artagnan yritti kohoutua. Hänen oli luultu tuiskahtaneen tantereeseen\nilman vammaa. Mutta nyt kajahti kamala huuto hänen kauhistuneitten\nupseeriensa ryhmästä: marski oli verissään, ja kuoleman kalpeus kohosi\nhiljalleen hänen yleville kasvoilleen.\n\nJoka taholta ojentuvien käsivarsien varassa hän kykeni vielä kerran\nkääntämään katseensa linnoitusta kohti, eroittamaan päävarustuksen\nharjalla valkoisen lipun; voittoa julistavan rummun pärrytys tunkeusi\nheikkona hänen korviinsa, jotka jo alkoivat olla kuurot elämän äänille.\n\nPuristaen silloin käteensä kultaliljoilla kirjaillun sauvan hän laski\nalas katseensa, joka ei enää jaksanut nousta taivaalle, ja hän valahti\npitkäkseen mutisten muutamia omituisia sanoja, jotka ihmettelevistä\nsotureista tuntuivat joltakin loihtulauselmalta, -- sanoja, jotka\nolivat aikoinaan merkinneet maan päällä peräti paljon ja jotka\nainoastaan kuoleva itse nyt oivalsi:\n\n\"Atos, Portos, näkemiin. -- Aramis, hyvästi iäksi!\"\n\nNiistä neljästä urhosta, joiden historian me olemme kertoneet, oli nyt\njäljellä vain yksi: Jumala oli perinyt takaisin kolmen sielut.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Muinainen voimailija. _Suom_.\n\n[2] Sataa koko yön, mutta aamulla jatkuvat julkiset leikit (lat.).\n\n[3] Herra, minä en ansaitse sitä. _Suom_.\n\n[4] Kts. \"Myladyn poika\" I 4. _Suom_.\n\n[5] Molièren _Saiturin_ päähenkilö. _Suom_.\n\n[6] Teidän kodistanne. _Suom_.\n\n[7] Hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee. _Suom_.\n\n[8] Taistelutantereella ahdistellun kuningas Rikhard III:n huudahdus\nShakespearen samannimisessä draamassa. _Suom_.\n\n[9] Condé. _Suom_.\n\n[10] Monien rinnalla vertaansa vailla. _Suom_.\n\n[11] Pyhän Hengen ritarikunnan arvomerkki. _Suom._\n\n[12] Äärimmäiseen vanhuuteen asti nuorekkaana säilynyt ranskalainen\naatelisnainen (1620-1705). _Suom_.\n\n[13] Ranskan kruununprinssin vanha arvonimi.\n\n[14] Vielä viime aikoihin Ranskassa noudatettu habsburgilainen\njulkisuuden vaatimus vallanperimyspetoksen välttämiseksi. _Suom_.\n\n[15] Tämä keittiötaidon suurmies surmasi itsensä epätoivoissaan siitä,\nettä kalaruoka myöhästyi. _Suom_.\n\n[16] Ja satu osoittaa?\n\n[17] Harvinainen lintu näillä mailla. _Suom_.\n\n[18] Useissa maissa sanotaan aisankannattajalla olevan sarvet. _Suom_.\n\n[19] Kirjailijanakin tunnettu savenvalaja ja kiillemestari Bernard\nPalissy, ranskalaisen keramiikan luoja, kuuluisa kauneista,\ntaiteellisesti kirjailluista savimaljakoistaan. _Suom_.\n\n[20] Roomalainen sotapäällikkö, joka kunniakäsityksensä velvoittamana\npalasi kartagolaisten vankeuteen surmattavaksi.\n\n[21] Maanpaossa kuollut roomalainen runoilija. _Suom_.\n\n[22] Voi onnetonta!\n\n[23] Itse Richelieun sepittämä murhenäytelmä. _Suom_.\n\n[24] Näyttelijä ja kirjailija Jean Baptiste Molière, alkuperäiseltä\nsukunimeltään Poquelin, klassillisen huvinäytelmän suurin mestari,\ns. 1620, kuoli verensyöksyyn \"_Luulosairas_\"-näytelmänsä pääosaa\nesittäessään v. 1673. _Suom._\n\n[25] Suomeksi kyyhkyslakka.\n\n[26] Sellainen tapaus myrkytti Molièren elämän. _Suom_.\n\n[27] Katolinen pöytärukous. _Suom_.\n\n[28] Kärsivällinen siksi, että on ikuinen. _Suom_.\n\n[29] Raha-asiain yli-intendentti Filip Kauniin aikana. Hänet\nhirtettiin Monfauconin mäellä v. 1315 väärän oikeudenkäytön\nseurauksena. _Suom_.\n\n[30] Vergiliuksen laulama kartagolainen kuningatar, joka Aeneaan\njättämänä valitsi kuoleman. _Suom_.\n\n[31] Pukeutumisen täydentämistilaisuuteen. _Suom_.\n\n[32] Lieue vastaa puolta penikulmaa. _Suom_.\n\n[33] Jo \"Myladyn pojasta\" tunnemme, että Beaufortin herttualla\nkäsitteet usein sekosivat lipsahduttelemaan kieltä. Uhkea nimi\n\"Vauguinaud\" näkyy hänen muistissaan muodostuneen siitä, että _vaurien_\nja _ginaud_ ranskankielessä merkitsevät kumpikin poropeukaloa. _Suom_.\n\n[34] Muinaiskreikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on säilyi\npaimen- ja lemmenromaani \"Dafnis ja Khloe.\" _Suom_.\n\n[35] Ranskankielellä notko = vallon. _Suom_.\n\n\n\n"]