[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOb4GPHzdWP3GA_Rp6Lw3a1WCf_0qMPfTb2dM8KDhcgY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1465,"Vanhuudesta","Cicero, Marcus Tullius (106-43 e.Kr.)",null,"1465-cicero-marcus-tullius-vanhuudesta","1465__Cicero_Marcus_Tullius__Vanhuudesta","tietokirja",[],[],"fi",-44,1918,11278,77585,false,53886,[21],"Old age",[23,24],"Old Age & the Elderly","Philosophy & Ethics","\"Vanhuudesta\" by Marcus Tullius Cicero is a philosophical work written in 44 BCE. Set as a dialogue, the work features the elder statesman Cato discussing old age with two younger men, Scipio and Laelius. Cato systematically refutes four common accusations against old age: that it removes people from active life, weakens the body, diminishes pleasure, and brings closeness to death. Through reasoned argument, he defends aging as potentially fulfilling and addresses fundamental questions about mortality and human purpose. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Hidén, K. J. (Karl Julius)",395,"Ciceron filosofinen tutkielma tarkastelee vanhenemista ja siihen liittyviä asenteita. Teos on kirjoitettu dialogin muotoon, jossa Cato vanhempi pohtii vanhuuden mukanaan tuomaa arvokkuutta, henkisen vireyden säilyttämistä ja elämän rajallisuuden hyväksymistä.","Ciceron 'Vanhuudesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1465. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VANHUUDESTA\n\nKirj.\n\nMarcus Tullius Cicero\n\n\nLatinasta (Cato Maior De Senectute) Suomentanut K. J. Hidén\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nCiceron _Cato Maior De senectute_ on jo tätä ennen ilmestynyt\nsuomeksi lehtori K. Blomstedtin kääntämänä (Hämeenlinnassa 1886).\nBlomstedtin mehevä, yleensä hyvin ansiokas esitys on kuitenkin alusta\nalkaen ollut vaikeasti saatavissa -- -- tilapäisjulkaisuun kuuluvana\n-- sekä yleisölle miltei tuntematon.\n\nUudessa suomennoksessa olen etupäässä seurannut C. Meissnerin\ntoimittamaa painosta (Leipzig 1898). Yleensä olen noudattanut\nalkutekstin ulkonaista rakennettakin, mikäli suomen kielen\nvaatimukset sen ovat sallineet. Erinäisiin kohtiin olen lisännyt\nlyhyitä selityksiä.\n\nRunosäkeitä tulkitessani olen käyttänyt Blomstedtin suomennosta,\njohon yliopettaja, toht. _R.V. Koskimies_ hyväntahtoisesti on tehnyt\nerinäisiä korjauksia. Käännöksen valmistamisessa on myös poikani,\nylioppilas Ilmari Hidén ollut avullisena.\n\nSääksmäen Kärsässä, heinäk. 31 p:nä 1917.\n\n_K. J. Hidén_.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n_Marcus Tullius Cicero_ syntyi 3 p:nä tammik. v. 106 e.Kr. lähellä\nArpinumin pikkukaupunkia Italiassa. Isä oli tilanomistaja ja kuului\ntalonpoikaissukuun. Nuori Marcus sai huolellisen kasvatuksen Roomassa\nQvintus-veljensä kanssa. Hänen opettajanaan oli muiden muassa\nkreikkalainen runoilija Archias, jonka puolesta hän myöhemmin piti\npuheen oikeuden edessä. Ajan sivistysvaatimusten mukaisesti Cicero\netupäässä opiskeli kreikan kieltä ja kirjallisuutta, filosofiata\nja puhetaitoa. Varsinaisen kouluajan päätyttyä hän kuunteli\nuseiden oppineiden luentoja, harjoittaen uutterasti puhetaitoaan.\nHän esiintyi jo v. 81 ensi kerran julkisesti puhujana eräässä\noikeusjutussa ja rohkeni seuraavana vuonna puolustaa amerialaista\nisänmurhasta syytettyä Sextus Rosciusta kaikkivaltiaan diktaattorin\nSullan suosikkeja vastaan. Kehittyäkseen vielä monipuolisemmin\noleskeli Cicero vv. 79-77 Italian ulkopuolella, harjoittaen\nopintoja Kreikassa, Vähässä-Aasiassa ja Rhodos-saarella kuuluisien\nopettajien johdolla. Palattuaan Roomaan hän otti vilkkaasti osaa\nvaltiolliseen elämään, tuli v. 75 kvestoriksi (valtionvarain\nhoitajaksi), v. 69 ediliksi (järjestysvirkamieheksi) sekä v. 66\npretoriksi (ylituomariksi). Näitä virkojaan hän hoiti tunnollisesti\nja oikeudenmukaisesti, joten hän saavutti yleistä suosiota. Vaikka\nCicero olikin nousukas (_homo novus_), valittiin hänet konsuliksi\nvarhaisimpana lain myöntämänä ikävuotena, vuodeksi 63 e.Kr.\n\nKonsulina Cicero paljasti Catilinan vallankumoukselliset vehkeet\nja tukahutti hänen suunnittelemansa salaliiton, johon kuului\npaljon ylhäisiä roomalaisia. Hän sai senaatin päättämään, että\nCatilinan Roomaan jääneet puoluelaiset olivat mestattavat saamatta\noikeutta vedota kansaan. Cicero oli nyt valtiollisen toimintansa\nhuippukohdassa ja sai osakseen valtavia suosionosoituksia. Mutta\nkoska Catilinan rikostoverien kuolemantuomio oikeastaan oli ollut\nlaiton, täytyi Ciceron huhtikuussa v. 58 vapaaehtoisesti lähteä\nmaanpakoon Kreikkaan kansantribuuni Publius Clodius Pulcherin\ntekemän lakiehdotuksen takia. Jo seuraavana syksynä v. 57 kutsuttiin\nhänet takaisin. Kaikkialla otti kansa hänet vastaan suurella\nriemulla. Seuraavina vuosina Cicero toimi etupäässä asianajana ja\npuhujana, saavuttamatta enää entistä vaikutustaan. Sitten hänet\nv. 51 lähetettiin prokonsulina (maaherrana) hoitamaan Kilikian\nmaakuntaa Vähässä-Aasiassa. Siellä hän tunnollisesti koetti perehtyä\nmaakuntansa tarpeisiin sekä edistää sen parasta. Hän otti m.m. osaa\nmuutamiin vähäisiin sotaretkiin. Kun Cicero v. 50 jälleen saapui\nItaliaan, oli Caesarin ja Pompeiuksen välinen sisällissota jo\nalkamaisillaan. Kauan aikaa epäröityään Cicero asettui jälkimmäisen\npuolelle sekä lähti hänen luokseen Kreikkaan. Kun Pompeius joutui\ntappiolle Pharsaloksen taistelussa v. 48, palasi Cicero Italiaan ja\nsai Caesarilta armahduksen. Muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden\njohdosta Cicero toistaiseksi vetäytyi yksityiselämään, omistautuen\nkokonaan kirjallisille ja tieteellisille harrastuksilleen.\n\nVasta sitten kuin Caesar oli saanut surmansa v. 44, astui Cicero\njälleen valtiolliselle näyttämölle. Hän tahtoi palauttaa vallan\nsenaatille ja konsuleille sekä piti vallantavoittelija Marcus\nAntoniusta vastaan neljätoista kiivasta hyökkäyspuhetta (n.s.\nfilippiläistä). Mutta kun Caesarin ottopoika Octavianus odottamatta\nsopi Antoniuksen kanssa ja molemmat ynnä Marcus Aemilius Lepidus\ntekivät kolmiliiton, jakaakseen vallan keskenään, joutui Cicerokin\nAntoniuksen vaatimuksesta valtionkirouksen alaiseksi. Cicero aikoi\nvielä paeta Italiasta, mutta takaa-ajavat sotilaat yllättivät hänet\nmatkalla ja surmasivat 7 p:nä jouluk. v. 43 e.Kr. lähellä Caietaa.\nHänen päänsä ripustettiin Roomassa puhujalavalle, jonka kunniana hän\nniin kauan oli ollut.\n\nCiceron luonne ja toiminta ovat hamasta muinaisuudesta saakka\njoutuneet eriävien arvostelujen alaisiksi. Varsinkin on hänen\nvaltiollista toimintaansa usein tuomittu ankarasti. Muutamat, kuten\netupäässä tunnetut saksalaiset historioitsijat W. Drumann ja Th.\nMommsen, ovat hänessä nähneet vain valtiollisen teeskentelijän,\njolla on ollut yhtä vähän kykyä kuin vakaumusta ja enemmän sanoja\nkuin aatteita. Totta onkin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet,\netupäässä se luonteenlujuus ja päättäväisyys, joita valtiomieheltä\nvaadittiin Rooman tasavallan loppuaikoina, kun koko yhteiskunta\noli ikäänkuin käymistilassa. Sitävastoin Cicero on puhujana ja\nkirjailijana saavuttanut jotensakin yleisen tunnustuksen sekä\npysyväisen maineen. Cicero on ollut Rooman kuuluisin puhuja, joka\nhienostuneella, tenhoavalla käytöksellään, selkeällä ja vaikuttavalla\nesityksellään ja milloin koruttomalla, milloin mahtipontisella, jopa\npöyhkeämuotoisella, mutta silti aina sujuvalla ja mallikelpoisella\nsanonnallaan täydellisesti lumosi kansalaisensa. Kuitenkaan eivät\nhänen puheensa vaikuta enää yhtä voimakkaasti kuin niitä aikoinaan\npidettäessä, eivätkä luonnollisesti tehoa yhtä välittömästi jäykkiin\npohjoismaalaisiin kuin herkkämielisiin, helposti innostuviin\nromanilaisiin kansoihin.\n\nCiceron jälkeensäjättämien kirjallisten tuotteiden lukumäärä on\nhyvinkin suuri. Näissä hän on helposti tajuttavassa ja miellyttävässä\nmuodossa esittänyt kreikkalaisen sivistyksen tuloksia sekä kohottanut\nlatinan kielen täydellisyyteen, josta tuli esikuva kaikiksi ajoiksi.\nCiceron tuotannosta on nykyaikaan säilynyt puheita, retorisia\nkirjoituksia, filosofisia teoksia, kirjeitä, historiallisia ja\nmaantieteellisiä kyhäelmiä sekä runoja. Hänen puheitaan tunnetaan\nainakin nimeltä noin 105; jälkimaailmalle säilyneistä ovat\ntärkeimmät: 6 puhetta Verrestä vastaan, puhe Gnaeus Pompeiuksen\nylipäällikkyydestä, 4 puhetta Catilinaa vastaan, puheet runoilija\nArchiaan puolesta ja Milon puolustukseksi sekä 14 filippiläistä\npuhetta Antoniusta vastaan. Retorisista kirjoituksista nimettäköön\nseuraavat: \"Puhujasta\". \"Ihannepuhuja\", \"Brutus\" l. \"Mainioista\npuhujista\", ja filosofisista: \"Valtiosta\", \"Laeista\", \"Korkeimmasta\nhyvästä ja äärimmäisestä pahasta\", \"Keskusteluja Tusculanumissa\",\n\"Jumalien luonnosta\", tähän suomennossarjaan käännettävänä oleva\n\"Velvollisuuksista\" y.m. Ciceron kirjeitä on tallella neljä, hänen\nvapautetun orjansa ja kirjurinsa Tiron toimittamaa kokoelmaa, jotka\ntarjoavat ylen tärkeitä tietoja Ciceron elämän ja toiminnan sekä\nyleensä koko aikakauden historian valaisemiseksi. Ciceron teoksia\non kaikkina aikoina innokkaasti luettu ja uutterasti tutkittu sekä\nkäännetty jokaisessa sivistysmaassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Kukapa ei olisi lukenut Ciceron Catoa? Kenpä ei olisi tuntenut\n    mielenylennystä kaikesta siitä, mikä tässä on lausuttu vanhuuden\n    hyväksi sekä sen nurjaa arvostelemista tahi halveksimista vastaan?\"\n\n                            _Jakob Grimm_: \"Puhe vanhuudesta\".\n\nCiceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen _Cato Maior De\nsenectute_, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero\ntutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi\nsiihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko\npysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi\ntutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen\nnimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan\nCicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä\nomaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka\nvalitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti\nhänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän\nitsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (_apographa_), sanoen\nniistä kerrankin: \"Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin\nkyllin\". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita\nja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys\nsekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet\nCicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen\nsanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja\nhelppotajuisesti.\n\nKuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille\nharrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin\nmaanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen\nCaesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään\nalakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta\nvaltiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä\nankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi\nhänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä\nhuojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset\nteokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.\n\nNiinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi\nCicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa\nesimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun\nesikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan\nikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei\ntiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat,\nettä se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero\n-- samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä _Laelius De\namicitia_ -- uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle.\njoka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen\noli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt\nvanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta\nesitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa\nmuussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan\nhän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko\nteoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu\nmuodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa\nvain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.\n\nKoko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi,\nvalitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus\nPorcius Caton, jolla oli lisänimet _Censorius_ (ankara), _Sapiens_\n(viisas) ja _Maior_ (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen\nperikuva, -- yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen\nkaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja\nmonipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat\nruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero\nei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi\nsoveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on\nkyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin\nkuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia\nperinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton\nelämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita\nsanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää\nCaton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen\nluonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.\n\nSivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius\nCornelius Scipio Aemilianus _Africanus Minor_ ja Gaius Laelius, jolla\nsamoinkuin Catolla oli lisänimi _Sapiens_. Muinaisuudessa oli näiden\nmolempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio -- Lucius\nAemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan\nPubliuksen ottopoika -- on Rooman historiassa tunnettu Karthagon\nja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään\nverrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan\nja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli\nkonsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni\nmies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.\n\nKeskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton\nkodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato\noli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.\n\nCiceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen\nkaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.\n\n\n\n\nVANHUUDESTA\n\n\n_Titus Pomponius Atticukselle_.\n\n\n    1. \"Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää,\n    nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa,\n    paljonko palkkaa saan?\"\n\nSallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä,\njoilla Flamininusta puhuttelee:\n\n    \"mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa\".\n\nKuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,\n\n    \"öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä\".\n\nTunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että\nolet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa\nsivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat,\njotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti\nhuolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi\nliian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä.\nNyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain\nvanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä\nitsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi\nvarmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen.\nTiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea,\nmaltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani\nkirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan\ntätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.\n\nMinulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä,\nettä se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt\nsen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan\nkiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava\nhenkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista\nfilosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä\nuseinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.\n\nEn ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten\nkeolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan\nolen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi\nsuurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion\nlausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan,\nsekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan\noppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa\nse Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on,\nhartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan\nenempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko\nkäsityksemme vanhuudesta.\n\n\n2. _Scipio:_ Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa\nsinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä\nkaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan\nole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille\nvanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa\nraskaampaa taakkaa kuin Aetna on.\n\n_Cato:_ Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka\nei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen\nikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja\nonnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää\nomasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön\nluonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki\ntoivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen\ntilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja\nnurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät\npikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut\nheidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa\nnuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus\nolisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin\njos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi\nkulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää\nhoukkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani\n-- kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni --,\nniin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan\nparasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä;\neihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut\nikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan\ntavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain\nlopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden\nhedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen\njälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen\nluontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien\ntavalla?\n\n_Laelius:_ Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille\nmolemmille -- vakuutan sen myös Scipion puolesta --, jos me\ntoivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme\njo aikoja ennen saamme oppia sinulta, millä tavoin helpoimmin voimme\nkestää iän rasitusta.\n\n_Cato:_ Tahdon sen tehdä mielelläni, Laelius, varsinkin, koska se\nteille molemmille sanojesi mukaan on mieleistä.\n\n_Laelius:_ Haluamme todellakin, ellei se sinulle. Cato, tuota vaivaa,\nsaada nähdä, millainen saavuttamasi päämäärä on, koska jo olet\nkulkenut tuon pitkän matkan, jota meidänkin on astuttava.\n\n\n3. _Cato:_ Sen teen niin hyvin kuin voin, Laelius. Usein olen\nläsnäolevana kuunnellut ikätoverieni valituksia -- vanhan\nsananlaskunkin mukaan yhtäläiset helpoimmin yhtyvät. Niinpä\nsuunnilleen minun ikäisteni entisten konsulien Gaius Salinatorin\nja Spurius Albinuksen oli tapana päivitellä toisinaan, että\nheillä ei ollut tarjona aistillisia huvituksia, joiden puuttuessa\nhe pitivät elämää arvottomana, ja toisinaan taas, että saivat\nosakseen ylenkatsetta niiden puolelta, jotka tavallisesti olivat\nkunnioittaneet heitä. Mutta minusta nämä eivät näyttäneet syyttävän\nsitä, mitä oikeastaan piti syyttää. Sillä jos tuo tapahtuisi\nvanhuuden vaikutuksesta, tulisi sama kohtaamaan minua ja kaikkia\nmuita vanhanpuoleisia miehiä. Mutta olen huomannut, että useiden\nvanhuus ei ole antanut aihetta valituksiin, koska nämä eivät ole\npahoitelleet vapautumistaan himojen kahleista eivätkä ole liioin\nkärsineet omaistensa puolelta ylenkatsetta. Syy kaikkiin tuonlaisiin\nvalituksiin johtuu luonteesta eikä iästä. Tasaiset vanhukset, jotka\neivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja\nvanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastukseksi joka\nikäkaudelle.\n\n_Laelius:_ Kyllä niin on, kuin sanot, Cato; mutta ehkäpä joku voi\nsanoa, että vanhuus näyttää sinusta siedettävämmältä vaikutusvaltasi,\nvarallisuutesi ja arvokkaan asemasi takia, mitkä sentään eivät saata\ntulla monenkaan osalle.\n\n_Cato:_ Tuo todella kuulostaa joltain, Laelius, mutta eihän kaikki\nmillään muotoa ole niistä riippuvaa. Niinpä esimerkiksi kerrotaan\nThemistokleen vastanneen riidan aikana eräälle seripholaiselle, joka\noli sanonut, ettei Themistokles ollut saavuttanut loistavuutta oman\nkunniansa, vaan isänmaansa kunnian nojalla: \"Totta tosiaan, minä en\nolisi milloinkaan tullut kuuluisaksi, jos olisin seripholainen, etkä\nsinä, vaikka olisitkin ateenalainen.\" Samaan tapaan voidaan sanoa\nvanhuudestakin. Vanhuus ei saata olla keveä viisaallekaan suurimmassa\nköyhyydessä eikä helppo houkkiolle suurimmassa varallisuudessakaan.\nTieteet ja harjoitukset hyvissä avuissa ovat joka tapauksessa, Scipio\nja Laelius, vanhuuden parhaimpia puolustuskeinoja vaivoja vastaan.\nKun niitä joka ikäkausi harrastetaan, kantavat ne ihmeteltäviä\nhedelmiä pitkän ja toimekkaan elämän jälkeen sekä sentähden, etteivät\nne milloinkaan meitä petä, eivät edes elämän viime hetkenäkään --\nmikä kuitenkin on mitä tärkeintä --, että sentähden, että tietoisuus\nhyvin vietetystä elämästä ja monen hyvän työn muisto ovat perin\nsuloisia.\n\n\n4. Olen nuorukaisena rakastanut Qvintus Fabius Maximusta, Tarentumin\nvalloittajaa, aivan kuin ikätoveriani, vaikka hän olikin vanhus.\nSiinä miehessä näet oli ystävällisyyden lieventämää arvokkuutta, eikä\nvanhuus muuttanut hänen luonnettaan. Kuitenkin aloin pitää häntä\nkunniassa, kun hän ei vielä ollut kovin vanha, mutta silti iäkäs.\nSillä vuoden kuluttua syntymästäni oli hän ensi kerran konsulina,\nja kun hän oli sinä neljättä kertaa, lähdin ihan nuorena hänen\nseurassaan sotamiehenä Capuan edustalle ja viisi vuotta senjälkeen\nTarentumia vastaan. Sitten tulin neljä vuotta myöhemmin kvestoriksi.\nTätä virkaa hoidin Tuditanuksen ja Cetheguksen ollessa konsuleina,\nsilloin kuin Fabius vanhanpuoleisena miehenä puolusti Cinciuksen\nlahjuksia ja lahjoja koskevaa lakiehdotusta. Hän kävi sotia aivan\nkuin nuorukainen, vaikka hän oli peräti vanha, sekä hillitsi tyynellä\nkestävyydellään Hannibalia, joka riehui eteenpäin nuorukaisen lailla.\nHänestä lausui ystävämme Ennius:\n\n    \"Yks on vankaks valtamme viipymisellähän saanut.\n    Juoruja halpoen valtion vain hän onnea valvoi,\n    siksipä miehen maine on kirkas nyt kuni ennen.\"\n\nMillä valppaudella, millä neuvokkuudella hän saikin Tarentumin\nvaltaansa! Kun Salinator paettuaan linnaan, sittenkuin oli\nmenettänyt kaupungin, kerskaili sanoen: \"Minun avullani Sinä,\nQvintus Fabius, olet valloittanut takaisin Tarentumin\", virkkoi\nFabius hymyillen hänelle minun kuullessani: \"Totta kyllä, sillä,\njollet Sinä olisi menettänyt sitä, en olisi koskaan valloittanut\nsitä.\" Hän oli yhtä etevä rauhan töissä kuin sodassa. Hän vastusti\ntoisena konsulikautenaan niin kauan, kuin hän jaksoi, virkaveljensä\nSpurius Carviliuksen pysyessä toimettomana, kansantribuuni Gaius\nFlaminiusta, kun tämä vastoin senaatin mielipidettä tahtoi jakaa\nPicenumin ja Gallia cisalpinan alueen kansalle miesluvun mukaan.\nVaikka hän olikin augurina, rohkeni hän väittää, että se tapahtui\nparhaiden ennusmerkkien mukaan, mikä tapahtui valtion hyväksi; se\ntaas, mitä ehdotettiin valtion vahingoksi, ehdotettiin vastoin\nennusmerkkejä. Olen oppinut tuntemaan paljon eteviä ominaisuuksia\ntässä miehessä; kuitenkaan ei mikään ole enemmän ihmeteltävää kuin se\ntapa, millä hän kesti mainion poikansa, entisen konsulin, kuoleman.\nHänen ruumispuheensa on vielä saatavissamme. Emmekö pidä jokaista\nfilosofia köykäisenä hänen rinnallaan lukiessamme sitä? Hän oli suuri\njulkisuudessa ja kansalaistensa silmien edessä, mutta vielä etevämpi\nperheensä keskuudessa. Millainen puhelahja, millainen opetuskyky\nja millainen muinaisuuden tuntemus hänellä olikaan ja kuinka syvät\ntiedot augurioikeudessa! Hänellä oli paljon kirjallista sivistystä,\nollakseen roomalainen. Hän muisti sekä kotimaan että myös ulkomaiden\nhistorian. Nautin silloin niin halukkaasti hänen keskustelustaan,\nikäänkuin olisin aavistanut sitä, mikä todella tapahtui, nimittäin,\nettei minulla hänen kuoltuaan enää olisi ketään, jolta voisin oppia.\n\n\n5. Miksi nyt näin paljon puhetta Maximuksesta? Siksi, itse asiassa,\nettä huomaisitte olevan väärin sanoa sellaista vanhuutta kurjaksi.\nTosin eivät kaikki saata olla semmoisia miehiä kuin Scipio ja\nMaximus, jotka voivat muistella kaupunkien valloituksia, maa- ja\nmeritaisteluja, käymiänsä sotia sekä voittokulkuja. Myöskin\nrauhallisesti ja lisäksi nuhteettomasti ja sivistyneesti vietettyä\nelämää seuraa suloinen ja tyyni vanhuus. Semmoinen oli tietääksemme\nPlatonin, joka kuoli 81 vuoden vanhana kirjoittaessaan paraikaa.\nSemmoinen oli myös Isokrateen, joka omien sanojensa mukaan 94.\nikävuotenaan kirjoitti _Panathenaikos_-kirjansa ja senjälkeen eli\nvielä viisi vuotta. Hänen opettajansa Gorgias Leontinoi'n kaupungista\ntäytti 107 vuotta eikä koskaan herjennyt työstään eikä toimestaan.\nKun häneltä kysyttiin, miksi hän tahtoi niin kauan elää, vastasi hän:\n\"Minulla ei ole mitään aihetta moittia vanhuutta.\" Sepä oivallinen\nja oppineelle miehelle sovelias vastaus! Sillä omista vioistaan\nja omasta virheellisyydestään syyttävät ymmärtämättömät ihmiset\nvanhuuttaan. Niin ei tehnyt juurikaan mainitsemani Ennius:\n\n    \"Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan\n    kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin.\"\n\nHän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen.\nHänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta\nhänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus\nja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa\nensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse\n65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen\nlakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet\neli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina,\nnimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei\niloitsevan niistä.\n\nMiettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen,\nmiksi vanhuutta pidetään kurjana:\n\nensiksi, koska se estää toiminnasta;\n\ntoiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;\n\nkolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset\nnautinnot;\n\nneljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.\n\nKatsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu\njokainen näistä on.\n\n\n6. \"Vanhuus estää toiminnasta.\" Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi\nvain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle\nole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa\nsielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus\nMaximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus,\nkelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset,\nCuriukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota\nneuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden\nlisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin\nmielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui\nempimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:\n\n    \"Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi,\n    poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?\"\n\nsekä muutakin erittäin painavaa. Onhan runo teille tuttu, ja\nlisäksi on Appiuksenkin puhe vielä tallella. Ja tämän hän teki\nseitsemäntoista vuotta toisen konsulikautensa jälkeen, vaikka oli\nkymmenen vuotta kulunut hänen kumpaisenkin konsulikautensa välillä\nja hän ennen ensimmäistä konsulivuottaan jo oli ollut censorina.\nTästä voidaan päättää, että hän todellakin oli vanha Pyrrhoksen sodan\naikana. Kumminkin olemme näin kuulleet hänestä isiltämme. Niinmuodoin\nne eivät esitä mitään pätevää, jotka väittävät, että toiminta ei\nkuulu vanhoille. He menettelevät samoinkuin ne, jotka hokevat, että\nperämies ei tee mitään purjehdittaessa, kun hän istuu peräkeulassa\nlevollisena pitäen peräsintä, samalla kuin toiset kiipeävät\nmastoihin, toiset juoksentelevat pitkin laivan kantta ja toiset\nammentavat pohjavettä. Hän ei toimita sitä, minkä nuoret laivamiehet\ntekevät, mutta itse asiassa hän tekee paljon parempaa ja tärkeämpää\ntyötä. Suuria ei saada aikaan ruumiinvoimilla eikä vikkelyydellä tahi\nnopeudella, vaan ymmärtäväisyydellä, vaikutusvallalla ja harkinnalla.\nPuhumattakaan siitä, että nämä ominaisuudet vähenisivät vanhoiksi\ntullessamme, ne tavallisesti vielä lisääntyvätkin.\n\nEhkä minä oltuani monenlaisissa sodissa tavallisena sotamiehenä,\nsotatribuunina, alipäällikkönä ja konsulina nyt teidän mielestänne\nolen joutilaana, kun en ota osaa sotiin. Mutta senaatille minä\nmäärään, mitä sotia on käytävä ja miten niitä on käytävä. Minä olen\njo aikoja sitten uhannut sodalla Karthagoa, jolla kauan aikaa on\nollut pahaa mielessä. En lakkaa sitä pelkäämästä, ennenkuin kuulen\nsen olevan perinpohjin hävitetyn. Jospa kuolemattomat jumalat\nsäästäisivät tämän voiton sinulle, Scipio, jotta päättäisit sen,\nminkä isoisäsi on jättänyt tekemättä. Hänen kuolemastaan on kohta\nkuusineljättä vuotta kulunut, mutta moisen miehen muistoa tulevat\nkaikki seuraavat vuodet ylläpitämään. Hän kuoli vuotta aikaisemmin\nkuin olin censorina sekä yhdeksän vuotta konsulikauteni jälkeen\ntultuaan valituksi toistamiseen konsuliksi tuona virka-aikanani.\nOlisiko hän ollut tyytymätön vanhuuteensa, vaikka olisikin elänyt\nsatavuotiaaksi? Ei toki, sillä ei hän hyökkäisi eikä hyppäisi\neikä käyttäisi heittokeihästä kaukaa taisteltaessa tahi miekkaa\nkäsikähmässä, vaan hän käyttäisi ymmärrystä, järkevyyttä ja\nharkintaa. Ellei sellaisia ominaisuuksia olisi vanhuksilla, eivät\nesi-isämme olisi maininneet ylintä neuvostoa vanhain neuvostoksi\neli senaatiksi. Lakedaimonilaisten keskuudessa nimitetään ylintä\nvaltionvirkaa hoitavia henkilöitä vanhuksiksi, joita he ovatkin.\n\nJos tahdotte lukea tahi kuulla ulkomaiden historiata, saatte tietää,\nettä nuoret miehet ovat järkyttäneet suurimpia valtioita, mutta, että\nvanhukset ovat pitäneet niitä pystyssä sekä saattaneet ne jälleen\nentiselleen.\n\n    \"Kuink' ompi valta vahva teiltä sortumaan jo joutunut?\"\n\nNäin näet kysytään Naevius-runoilijan Ludus-nimisessä näytelmässä.\nSiihen vastataan paljon muun ohella pääasiassa seuraavasti:\n\n    \"Se tointa suurisuisten on, se työtä keltanokkien.\"\n\nOnhan ajattelemattomuus ominaista kasvavalle iälle ja viisaus\nvuorostaan vanhenevalle.\n\n\n7. \"Mutta muisti heikkenee.\" Luulenpa sen kyllä, ellet harjoita\nsitä tahi myöskin, jos olet hitaanlainen luonnostasi. Themistokles\noli oppinut kaikkien kansalaisten nimet. Luuletteko sitten hänellä\nvanhemmaksi tultuaan olleen tapana Aristeidesta Lysimakhoksena\ntervehtiä. Minä puolestani en tunne vain nykyään elossa olevia\nhenkilöitä, vaan myöskin heidän isänsä ja isoisänsä enkä\npelkää ihmisten puheen mukaan kadottavani muistiani lukiessani\nhautakirjoituksia. Juuri niitä lukemalla palautan vainajat mieleeni.\nTosiaankaan en ole kuullut yhdenkään vanhuksen unohtaneen, mihin\nhän on kaivanut aarteensa. He muistavat kaiken sen, mikä heillä on\nhuolena, nimittäin säädetyt määräpäivät, velallisensa ja velkojansa.\nEntäpä edelleen? Mitäpä arvelette lainoppineista, ylimmäisistä\npapeista, augureista ja filosofeista? Kuinka paljon he muistavatkaan\nvanhuksina! Hengen voimat säilyvät vanhoilla, jos vain intoa ja\nuutteruutta kestää, niin hyvin etevillä, kunniavirkoja saavuttaneilla\nhenkilöillä kuin myös yksityisillä ja rauhallisilla eläjillä.\n\nSophokles kirjoitteli murhenäytelmiä aina korkeimpaan ikään saakka.\nKun hän kirjailijatoimensa takia näytti laiminlyövän taloutensa\nhoidon, haastoivat hänen omat poikansa hänet oikeuteen, jotta\ntuomarit erottaisivat hänet muka tylsämielisenä talouden toimista.\nNiinhän meidänkin tapamme mukaan omaisuudestaan välinpitämättömiä\nisiä kielletään sitä hoitamasta. Silloin kerrotaan vanhuksen\nlukeneen tuomareille parhaillaan tekeillä olevan kappaleen, minkä\nhän vast'ikään oli sepittänyt, nimittäin \"Kolonolaisen Oidipuksen\",\nsekä sitten kysyneen heiltä, tuntuiko tämä runoteos tylsämielisen\nsepittämältä. Kun hän oli lukenut sen julki, vapautettiin hänet\nsyytöksestä tuomarien päätöksen mukaan. Onko siis vanhuus pakottanut\nhänet tahi Homeroksen, Hesiodoksen, Simonideen, Stesikhoroksen tahi\nennen mainitsemani Isokrateen ja Gorgiaan tahi filosofien johtajat\nPythagoraan, Demokritoksen, Platonin ja Ksenokrateen tahi stoalaisen\nDiogeneen, jonka itse olette nähneet Roomassa, onko siis vanhuus\npakottanut kaikki nämä miehet herkeämään harrastuksistaan? Eikö\nkaikilla tieteellinen harrastus kestänyt yhtä kauan kuin heidän\nelämänsä?\n\nJättääkseni nämä jalot harrastukset sikseen saatan lisäksi nimittää\nroomalaisia maamiehiä, naapureitani ja tuttaviani sabinilaisalueelta,\njoiden poissa ollessa tuskin koskaan toimitetaan mitään tärkeämpää\nmaanviljelystyötä kylvön, elonleikkuun ja sen korjuun aikana.\nKumminkin tämä on vähemmän ihmeteltävää semmoisiin töihin nähden.\nEihän kukaan ole niin vanha, ettei hän toivo jaksavansa elää vielä\nvuotta. Mutta nuo samat miehet näkevät vaivaa sellaisestakin, mikä\nheidän tietämänsä mukaan ei ollenkaan hyödytä heitä.\n\n    \"Puit' uuden hän polven noin hyödyksi kylvää\",\n\nniinkuin Statiuksemme sanoo \"Nuoruudentoverit\" (_Synephebi_)\nnäytelmässään. Ja empimättä maanviljelijä, olipa hän kuinka vanha\nhyvänsä, vastaa sille, joka kysyy, kenenkä hyväksi hän istuttaa:\n\"Kuolemattomien jumalien hyväksi, jotka ovat tahtoneet, että niin\nhyvin vastaanottaisin tämän esi-isiltäni kuin myöskin jättäisin sen\njälkeläisilleni.\"\n\n\n8. Parempi on tämä Caecilius Statiuksen lausunto ukosta, joka\nhuolehtii tulevasta sukupolvesta, kuin saman runoilijan seuraavat\nsanat:\n\n    \"Jumal'aut', jos, vanhuus, muut' et vammaa tuonekaan,\n    niin kylliks yks on tää Sun kumppanis:\n    saa nähdä paljon moista, mit' ei mieli tee.\"\n\nJa ehkäpä paljon sellaista, jota haluaa! Useinhan nuoruus kohtaa\nsellaista, jota ei halua. Mutta vielä, nurjempi on seuraava Caecilius\nStatiuksen lausunto:\n\n    \"Sen kurjimmaksi katson vaivaks vanhuuden,\n    olevansa että tietää vaivaks toisellen.\"\n\nHauskuudeksi pikemmin kuin vaivaksi. Samoinkuin viisaat vanhukset\niloitsevat lahjakkaista nuorukaisista ja siten nuorison\nkunnioittamien ja rakastamien henkilöiden vanhuus tulee keveämmäksi,\nsamoin nuorukaisetkin nauttivat vanhusten jaloihin pyrintöihin\njohtavista opetuksista. Tiedänpä varmaan, että olen teille samassa\nmäärässä hauskuudeksi kuin te minulle. Mutta huomaatte, ettei vanhuus\nole veltto eikä saamaton, vaan se päinvastoin on toimelias sekä aina\nhommaa ja puuhaa jotakin, tietysti sen mukaan kuin jokaisen harrastus\non ollut hänen edellisenä elinaikanaan. Entäpä ne vanhukset, jotka\noppivat vielä jotakin lisää? Niinhän näemme Solonin kerskaillen\nväittävän säkeissään, että hän vanhenee oppiessaan joka päivä\njotain lisää. Niinhän minäkin olen tehnyt, kun vanhana miehenä olen\ntutkinut Kreikan kirjallisuutta. Siihen ryhdyin niin innokkaasti,\nkuin olisin halunnut sammuttaa pitkällisen janon, tutustuakseni juuri\nnäihin asioihin, joita nyt käytän esimerkkeinä, kuten huomaatte.\nJa kuultuani, että Sokrates oli tehnyt näin soitantoon nähden,\nolisin puolestani tahtonut tehdä samoin -- opettelivathan vanhan\najan ihmiset soitantoakin. Joka tapauksessa olen pannut vaivaa\nkirjallisuuteen.\n\n\n9. Enkä ainakaan nyt kaipaa nuoruuden voimia -- tämähän oli toinen\nkohta vanhuuden haitoista puhuttaessa --, en kaipaa niitä suuremmassa\nmäärässä, kuin nuorukaisena ollessani kaipasin härän tai norsun\nvoimia. Kunkin tulee käyttää sitä, mitä on tarjona, ja voimiensa\nmukaan tehdä kaikki se, minkä tekee. Mikä lausunto näet voi olla\nhalveksittavampi kuin krotonilaisen Milonin. Kun hän vanhuksena\nnäki taistelijain harjoittelevan kilparadalla, katseli hän, niin\nkerrotaan, käsivarsiaan sekä huudahti kyynelet silmissä: \"Nämäpä\novat jo kuolleita!\" Tosiaankaan eivät ne siinä määrässä kuin sinä,\nlavertelija, itse. Ethän sinä koskaan tullut kuuluisaksi itsesi\ntakia, vaan kylkiesi ja käsivarsiesi vuoksi. Sellaista ei puhunut\nSextus Aelius eikä Tiberius Coruncanius monta vuotta aikaisemmin\neikä Publius Crassus aivan äskettäin. Nämä säätivät lakeja\nkansalaisilleen, ja heidän tietonsa pysyivät aina heidän viimeiseen\nhengenvetoonsa asti.\n\nPuhuja vain veltostuu vanhuudesta, pelkään minä. Hänen toimintansa\nei ole yksistään henkistä työtä, vaan se on myöskin rinnan ja\nruumiinvoimien. Yleensä raikastuu, kumma kyllä, vanhalla iällä äänen\nsointuisuus, jota minä puolestani tähän asti en vielä ole menettänyt\n-- ja te näette minun vuoteni. Siitä huolimatta on vanhuksen tyyni\nja hiljainen puhe miellyttävä, ja kaunopuheisen vanhuksen sävyisä ja\nlempeä esitys herättää itsestään tarkkaavaisuutta. Ellet itse voi\naikaansaada sitä, saatat silti antaa opetuksia jollekin Scipiolle ja\nLaeliukselle. Mikähän on miellyttävämpää kuin opinhaluisen nuorison\nympäröimä vanhus?\n\nVai mitä, emmekö jätä edes niinkään paljon voimia vanhukselle,\nettä hän voisi opettaa ja neuvoa nuorukaisia sekä ohjata heitä\nvelvollisuuksien kaikinpuoliseen täyttämiseen? Mikä saattaa olla\nmainiompaa kuin tämä toimi? Ainakin minusta näyttivät Gnaeus ja\nPublius Scipio sekä molemmat isoisäsi Lucius Aemilius ja Publius\nAfricanus onnellisilta ylhäisten nuorukaisten seurassa. Yleensä on\npidettävä kaikkia jalojen tieteiden opettajia onnellisina, vaikka\nheidän ruumiinvoimansa olisivatkin vanhentuneet ja vähentyneet.\nRuumiinvoimien väheneminen johtuu kumminkin useammin nuoruuden\nhairahduksista kuin vanhuuden puutteellisuuksista. Sillä irstas\nja hekkumallinen nuoruus jättää vanhuudelle heikontuneen ruumiin.\nAinakin väittää Kyros siinä Ksenophonin kirjassa olevassa puheessa,\njonka hän hyvin vanhana piti kuolinvuoteellaan, ettei hän koskaan\nhuomannut tulleensa vanhuudessaan heikommaksi, kuin hän oli ollut\nnuoruudessaan. Muistan lapsuudestani, että Lucius Metellus, joka\ntultuaan ylimmäiseksi papiksi 4 vuotta sen jälkeen, kuin oli ollut\ntoistamiseen konsulina, hoiti tätä papintointa 22 vuotta, oli niin\nhyvissä voimissa loppuiällään, ettei ollenkaan kaivannut nuoruuttaan.\nEihän ole ensinkään tarpeellista minun puhua itsestäni, vaikka niin\nonkin ukkojen tapana ja suodaan iällemme.\n\n\n10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu\nkiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven\naikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan\ntosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta.\nSillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä\nmakeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen\nmiellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan\nkuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan\nkyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen\nosalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.\n\nPalaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani\nkerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa\nvoimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa\ntahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin\ntaistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion\nkonsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan\nheikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä\nsenaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä\nturvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän\nkoskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä\nkehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan\nvanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena\nkuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi\nei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla\nei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän\nvoimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus\nPontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön\nvoimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi;\nsilloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin\nkulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää\nhartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset\nruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla\nsanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa:\nälköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi\nkaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien\nnuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi,\nsekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen\noma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten\ntuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä\non jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.\n\nLuulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä\nMasinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä.\nAloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen\nselkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä;\nei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää\npeitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää\nhallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa\nharjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan\naikaisemmasta voimakkuudesta.\n\n\n11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta\nvaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että\nperinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita\nei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että\nmeidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes\nsiihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät\njaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää.\nMutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se\nterveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius\nAfricanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi\nolematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut\nnäin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä\nhänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen.\nMikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät\nnuorukaisetkaan voi välttää sitä?\n\nOn välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja\nkorvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta\nvastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä\nsekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain\nniin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä\neivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista\nvielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat\nloppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis\nrasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi\nharjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää\n\"huvinäytelmän typeriksi ukoiksi\", tarkoittaa hän herkkäuskoisia,\nhuonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä\nole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle\nja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta\ntavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti\nkaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin\ntuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan\nkevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja\nlisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä\ntytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen\nmielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona\nvaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa\nomaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen\nlapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä\nkodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli\non vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni\noikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa\nherra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua\nmiellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin\nminua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen\ntapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan\nvanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.\n\nMinulla on tekeillä \"Muinaishistoriani\" 7. kirja; kokoelen kaikki\nmuinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä\npuheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa\nesiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten\npappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös\nKreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten\ntapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut,\nkuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni\nkilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja\nvaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden\nedessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta\naloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä\npuolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä\nkaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani\njuuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa\nharrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet\nyllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi\neikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.\n\n\n12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin,\nettä siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi,\nmiten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä\njuuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät\nnuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä,\nmikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus\nMaximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on\nturmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot\nsitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen.\nTästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset\nneuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään\nrikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen\nnautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset\nsekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen\nnautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole\nantanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei\nmikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin\naistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään\nolopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa\nnautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin,\nkehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen\nmäärään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan\najatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi\nsuorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään\nja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei\nole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen\nnautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian\nsuuri ja pitkällinen.\n\nTästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen\nmiehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius\nPostumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen\nNearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi\nmeille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli\nläsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin\nLucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.\n\nMitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte\nmeidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää\nmeitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden\nja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista.\nAistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen\nvihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään\nyhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista\nkunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta\nsen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä,\nettä irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina\nGalliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista\nmestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista\ntuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa\ncensorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus,\nemme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista\nvallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran\nhäväistyksen.\n\n\n13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat\nkuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen\noli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona\nlähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa\nelävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän\nesittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia\ntekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän\nFabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse\nPyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin\nvoittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten\nnautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä\nPublius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina\nviittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä\nvaltion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään\nCoruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun\nDeciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin\non jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia\netsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja\nhalveksien hekkumallisuutta.\n\nMiksi siis näin paljon sanoja aistillisuudesta? Siksi, että ei\nole mitään syytä moitteeseen vanhuutta vastaan, vaan päinvastoin\non aihetta suurimpaan kiitokseen, koska se ei suuresti kaipaa\nminkäänlaisia aistillisia nautintoja.\n\n\"Vanhuudelta puuttuvat syömingit, runsaasti katetut pöydät ynnä\nlukuisat maljat.\" Sentähden se myös on vapaa juopumuksesta,\nvatsanvaivoista ja unettomuudesta. Jos todellakin on tehtävä\njokin myönnytys hekkumallisuudelle, koska emme helposti vastusta\nsen viettelyksiä -- sattuvasti nimittää Platon hekkumaa paheen\nsyötiksi, tietenkin, koska ihmisiä sillä pyydystetään samoinkuin\nkaloja koukulla --, niin vanhuus kumminkin saattaa olla mieltynyt\nkohtuullisiin pitoihin, vaikka hän pysyykin poissa ylellisistä\nkemuista. Näin usein lapsuudessani Gaius Duelliuksen, Marcuksen\npojan, joka ensimmäisenä oli voittanut puunilaiset meritaistelussa,\nvanhana miehenä palaavan kotiin ilta-ateriasta. Hän nautti\ntulisoihdusta ja huilunsoittajasta, jotka hän yksityismiehenäkin\noli ottanut käyttääkseen ilman mitään ennakkotapausta; niin suuren\nvapauden soi hänelle hänen maineensa.\n\nMutta miksikä minä puhun muista? Tahdon jo palata itseeni. Ensiksi\nminulla aina on ollut seurusveljiä. Seurusveljestöthän perustettiin\nollessani kvestorina, kun idalaisen suuren jumal'emon palvelu tuotiin\ntänne. Olin siis seurusveljieni mukana aterioilla, jotka ylipäätään\nolivat kohtuullisia. Tosin minussa paloi jonkinmoinen nuoruudentuli,\nmutta iän kasvaessa kävi kaikki päivä päivältä lauhkeammaksi. Arvioin\nkemujen tuottamaa hupia pikemmin ystävieni seurustelun ja keskustelun\nkuin ruumiillisen nautinnon perusteella. Sattuvasti esi-isämme\nsanoivat ystävien aterialla-oloa yhteiseloksi, koska se tuo mukanaan\nelämänyhteyttä, paremmin kuin kreikkalaiset, jotka sitä nimittävät\nväliin yhteisjuomiseksi, väliin yhteissyömiseksi, joten he näkyvät\npanevan enimmän arvoa siihen, mikä siinä on vähäpätöisintä.\n\n\n14. Keskustelun tuottaman hauskuuden takia huvittavat minua myös\naikaisin alkavat pidot niin hyvin ikätoverieni kanssa, joita vain\naniharvoja on enää jäljellä, kuin myös teidän ikäistenne ja teidän\nkanssanne. Olen suuresti kiitollinen vanhuudelleni, joka on lisännyt\nminussa halua keskustelemiseen, mutta poistanut minusta syömisen ja\njuomisen himot. Jos nämäkin miellyttävät jotakuta -- jottei näyttäisi\nsiltä, kuin olisin tykkänään julistanut sodan nautintoa vastaan,\njota onkin ehkä sallittu luonnostaan jokin määrä --, niin käsitän\nkyllä, ettei vanhuudelta puutu halua noihinkaan nautintoihin. Minua\nmiellyttää todellakin esi-isien säätämä esimiehyys juomingeissa\nja se keskustelu, jota esi-isien tapaan ylläpidetään pikarien\nääressä ylimmästä pöytävieraasta alkaen, sekä nuo pienet pikarit,\njoista nautitaan pisaroittain, kuten Ksenophonin \"Vieraspidoissa\"\nsanotaan; lisäksi minua miellyttää viileys kesällä sekä päinvastoin\npäivänpaiste tahi takkavalkea talvella. Näistä huvituksista\nnautinkin tavallisesti tilallani sabiinien maassa. Täytän joka\npäivä pöytäni kutsumalla naapurini luokseni, ja jatkamme sitten\npitoja monenlaisella keskustelulla niin myöhään yöhön, kuin vain on\nmahdollista.\n\n\"Mutta aistillisten nautintojen houkutus ei ole enää niin suuri\nvanhuksissa.\" Kyllä, mutta ei myöskään niiden tarve. Se taas\non helppoa, jota ei kaivata. Kun joku kysyi iän heikontamalta\nSophokleelta, vieläkö hän oli taipuva rakkaussuhteisiin, vastasi hän\nsattuvasti: \"Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut\naivankuin raakaa ja hurjaa isäntää.\" Niille näet, jotka haluavat\ntällaisia nautintoja, on kenties kiusallista ja vaikeata olla ilman\nnäitä, mutta niille taas, jotka ovat saaneet niistä tarpeekseen ja\nkylläkseen, on lihallisen nautinnon puute suloisempaa kuin itse\nnauttiminen. Se ei tunne puutetta, joka ei kaipaa mitään. Väitän\nsiis, että tuo kaipaamattomuus on jotakin ihanampaa.\n\nMutta jos nuori ikä mieluummin nauttii juuri noista huvituksista,\nniin se ensiksi nauttii vain vähäarvoisista asioista, kuten sanoin,\nja toiseksi se nauttii sellaisista, joita ei kokonaan puutu\nvanhuudeltakaan, vaikka niitä sillä ei ole runsaasti saatavina. Kuten\nensimmäisen rivin katsoja nauttii suuremmassa määrässä Ambivius\nTurpiosta, joskohta viimeisenkin rivin katsoja nauttii hänestä, niin\nnuoruus ehkä nauttii katsellessaan huvituksia läheltä enemmän; mutta\nmyöskin vanhuus nauttii niistä senverran, kuin on kylliksi, joskin se\nkatselee niitä kaukaa.\n\nKuinka suuriarvoista onkaan, että henki on oma itsensä ja, kuten\nsanotaan, elää itsekseen ikäänkuin oltuaan aikansa hekkuman,\nkunnianhimon, kilvoittelun, vihamielisyyden ja kaikkien himojen\npalveluksessa. Jos sillä vielä on tieteellinen harrastus ja opiskelu\nravintonaan, niin ei ole mitään ihanampaa kuin virkatoimista vapaa\nvanhuus.\n\nNäimme, Scipio, kuinka isäsi likeinen ystävä Gaius Galus puuhasi\nmitatakseen melkeinpä taivaan ja maan. Kuinka usein yllättikään hänet\npäivänvalo, kun hän oli yöllä alkanut piirtää jotakin, ja kuinka\nusein taas yö, kun hän oli aloittanut työnsä aamulla! Kuinka suuresti\nhäntä ilahuttikaan jo kauan edeltäpäin ilmoittaa meille auringon ja\nkuun pimennyksistä!\n\nMiten on sitten vähempiarvoisten, mutta kuitenkin älyä vaativien\ntointen laita? Kuinka iloitsikaan Naevius \"Puunilaissodastaan\",\nkuinka Plautus \"Äkämyksestään\" (_Truculentus_) ja \"Valehtelijastaan\"\n(_Pseudolus_)! Näin Livius Andronicuksenkin vanhuksena. Kun hän\nCenton ja Tuditanuksen konsuliaikana kuusi vuotta ennen syntymääni\noli esittänyt näytelmäkappaleen, eli hän vielä hamaan nuoruuteeni\nsaakka. Mitä puhunkaan Publius Licinius Crassuksen toiminnasta\npappis- ja kansalaisoikeuden alalla tahi tämän Publius Scipion\ntoiminnasta, joka valittiin ylimmäiseksi papiksi muutamia päiviä\ntakaperin? Ja lisäksi olemmekin nähneet kaikkien mainitsemieni\nhenkilöiden vanhoilla päivillään palavasti harrastavan näitä toimia.\nTosiaankin, kuinka suurella innolla näimmekään Marcus Cetheguksen,\njota Ennius syystä nimitti \"kaunopuheisuuden ytimeksi\", vielä\nvanhuksena harjoittelevan itseään puhetaidossa! Minkälaiset ateriain\ntahi näytelmäin tahi irstaisuuksien tuottamat huvitukset ovat sitten\nverrattavat juuri noihin? Nämä ovat nyt tieteellisiä harrastuksia,\njotka lisääntyvät älykkäissä ja tosisivistyneissä henkilöissä\nsamassa määrässä kuin ikäkin, joten on suuriarvoinen Solonin eräässä\nennenmainitussa säkeessä lausuma ajatus, että hän vanhenee päivä\npäivältä oppiessaan lisää; ja varmaan tämä on kaikkein suurin\nhengennautinto.\n\n\n15. Tulen nyt maanviljelijäin huvituksiin, joista minä puolestani\nolen sanomattomasti mielissäni. Niitä ei mikään ikä estä, ja\nne näyttävät minusta lähinnä olevan sopusoinnussa viisaan\nelämännautinnon kanssa. Sillä he ovat ikäänkuin kauppasuhteissa maan\nkanssa, joka ei milloinkaan pyri näistä erilleen eikä milloinkaan\nkorotta anna takaisin sitä, minkä se on saanut, vaan sen lisäksi\njoskus pienehkön voiton, useimmiten sentään suurehkon. Sittenkään ei\nminua ilahuta pelkästään sato, vaan myöskin itse maan luomisvoima.\n\nKun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja\nmuokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään\nkätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut\nnimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään\npainaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka\nvähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren\nkannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan.\nKun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän\nsekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.\n\nMitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista\nja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen,\njotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen.\nEn puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka\naivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi\nmuiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia\nrunkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat\nja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä?\nViiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee\nmaahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn\nkarhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se\nmoninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin\ntaitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään,\njottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin\njoka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä\nköynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle\nnousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon\nlämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se\ntulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä\nettä välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä\nmaultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?\n\nKuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen\nhyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten\nrivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen\nja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja\ntoisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen\nkastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon\nhedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä?\nSiitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa.\nSiitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan\nkirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni\neli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata\nsekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa\nikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen,\nniittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja\nhedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä\nkaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole\nhauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin\nkeksintö.\n\n\n16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta,\nmutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian\npitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella\npuolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta\npuolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän\nsen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista\nvioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit\nja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä.\nKatsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en\nsaata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta\npuolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui\nlietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle,\nmutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän\nvirkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta,\nvaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen\nmieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?\n\nPalaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla\nelivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa\nLucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin\nhänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä\nratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi\nkuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan\nkutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä\nne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako\non näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan\nviljelemisellä?\n\nAinakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa\nniin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko\nihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen\nja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen\nkuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme\nsiis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin\nkanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari\nsekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu\nrunsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja,\nmaitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät\ntoiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen\nja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä\ntarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten\nriveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?\n\nLyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä\nnäöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä,\nettä vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin\nlisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä\nikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean\nääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää\nviileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret\nitseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt\nvielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista\nleikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat,\nkoska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.\n\n\n17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä.\nTehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette.\nKuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan\ntaloudenhoidosta, jonka nimi on _Oikonomikos!_ Ja jotta huomaisitte,\nettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin\nmaanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa\nkeskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan\ntunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän,\nkun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen\nluokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta,\nollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi\nnäyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun\nLysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen\nmuotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä\nkukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä\nkaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja\ntaitavuutta, niin Kyros oli vastannut: \"Minäpä itse olen kaiken tuon\nsuunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä\nitse olen useat noista puista omin käsin istuttanut.\" Silloin oli\nLysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa\nvartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua\npersialaispukuaan: \"Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi,\nkoska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni.\"\n\nTällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä\nestä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin\nettä varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka.\nTiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan\nsadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita\nviljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen\nkulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46\nvuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme\nmielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä\noli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän\narvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.\n\nArvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan\nLucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius\nCalatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus:\n\n    \"Yksmielisesti monet heimot tunnustaa\n    tään yhden ensimmäiseks kansassaan.\"\n\nTuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan.\nSyystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli\nyksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään\nhiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen\nMarcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä\npuhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta\nMaximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni\narvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin\nsuurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden\nnautinnot.\n\n\n18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden\npohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin\nsaaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka\ntäytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt\nyht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti\nvietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena\nhedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta\nnäyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin\ntervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle\nnouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä\nneuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla,\nsitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.\n\nÄsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin\nkerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin\nasuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa,\neikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan,\nettä, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän\naikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät\nantaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut\nlakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä\npaikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä\npäästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla\nkättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku\nlakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä\noli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.\n\nTeidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava\nse seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että\nvanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä\nvirassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset\nnautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen\ntuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet,\novat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka\neivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä\nepäonnistuneet uupuneina.\n\n\"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia.\"\nOnhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat\nluonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja\nmainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä\ntosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään,\nettä se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan,\nylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu\nraukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin\nhyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä\ntosielämässä että näyttämöllä _Adelphi_-näytelmässä esiintyvistä\nveljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka\npaljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei\nkaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä.\nHyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain\nkohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä\nitaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään\nolla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä\nvähemmän matkaa on jäljellä.\n\n\n19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan\nja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei\ntosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus,\njoka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on\nhalveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se\nkokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun\njonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei\nvarmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen\nen olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin\ntyperä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan\nsaakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia\nkuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän\ntautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden\nvain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin\nparemmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on\nvanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.\n\nMutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös\nvanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin\nkuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani\nsamoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan\nkorkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen\nkaikille ikäkausille. \"Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä\nvanhus ei saata toivoa.\" Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä\non tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena.\n\"Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa.\" Sittenkin hän on\nparemmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut\nsen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus\non jo elänyt kauan.\n\nOi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä\noletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten\nkuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa\nmuudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta\nei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu\ntulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on\njäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä.\nTunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä\nkulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa.\nKunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän\nnäyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen\nhyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän\nesiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen\nsaakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää\nvarten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun,\nkuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua\non tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja\nviittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen\nleikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen\nsanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.\n\nKaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä\non sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se\nkohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi\nnuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas\ntuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset\ntaas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään\nulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan\npuusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan\nkypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta,\nmutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että\nminusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän\npurjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin\nsaapumaisillani satamaan.\n\n\n20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää\nkukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan\ntoimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä\nrohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus,\nminkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä\nturvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten\nkerrotaan: \"Vanhuuden.\"\n\nMutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain\nollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa\nkyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi\ntalon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa\nihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos\nirroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa,\nettä vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän\nloppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin\nlähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan\nkäskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus,\njossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi\nsuremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla\nomaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:\n\n    \"Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä\n    itkuja vailla mun suotakohon.\"\n\nHän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.\n\nVielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain\nvähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko\non toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo\nhamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa,\nsillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy\nkuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi\nse siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?\n\nJuuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä\nen muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan\nisänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat\nhevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka\nlähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa\nkunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla\nruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius\nPaulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden\nCannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta,\njonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen\nkunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut\n\"Muinaishistoriassani\", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein\nhilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan,\nmistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret\nmiehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia,\nhalveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?\n\nAinakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen\naikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt\nharrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on\nniinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo\nvakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä\nsilläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös\nvanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten\nikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja,\nkun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen\nkuolemanhetken.\n\n\n21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille,\nmitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi\nsilmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne,\nScipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät\nvieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan\nkuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme\nikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä;\nonhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja\nikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen\nolemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen\nsielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka\nhuolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä\njäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä.\nEikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä,\nvaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.\n\nKuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein\nmeidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi\nfilosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole\nlähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi\nminulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli\noli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen\nkuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna,\nsiitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin\nsuuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä\nsekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa\nynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata\nolla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään\nalkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei\nse ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan\njättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen,\neikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei\nsitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla.\nPätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon\nennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita\ntietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät\nnäytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät\npalauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on\njotakuinkin Platonin ajatus.\n\n\n22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan\nseuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en\nole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne\nnähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan\nruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette\nnäe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä\nkohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa\ntoimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme\nheidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla\nsiihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa\nruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen,\nettä sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta\npäinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna\nkaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi.\nJa kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne\nmikin sen muista osista erkanee -- kaikkihan poistuvat sinne,\nmistä ovat lähtöisin --: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei\nläsnäollessaan eikä erotessaan.\n\nVielä näette, ettei mikään ole niin kuoleman kaltaista kuin uni,\nmutta nukkuvien sielut osoittavat eniten jumalallista luontoaan;\nsillä kun ne ovat irralliset ja vapaat, näkevät ne paljon\ntulevaisuudessa tapahtuvaa. Tästä ymmärretään, millaisia ne ovat\nvastedes, kun ne kokonaan ovat irtautuneet ruumiin siteistä.\nSentähden, päätti hän, jos asianlaita näin on, kunnioittakaa minua\nkuin jumalaa; mutta, jos sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, niin\nsäilyttäkää muistoni hurskaasti ja loukkaamatta peläten jumalia,\njotka huoltavat ja hallitsevat koko tätä kaunista maailmaa! Täten\npuhui Kyros kuollessaan. Katselkaamme nyt omia esimerkkejämme, jos\nteitä haluttaa.\n\n\n23. Ei kukaan saa minua siihen vakaumukseen. Scipio, että isäsi\nPaulus tahi molemmat isoisäsi Paulus ja Africanus tahi Africanuksen\nisä tahi setä tahi monet muut etevät miehet, joita minun ei tarvitse\nluetella, olisivat ryhtyneet niin suuriin jälkimaailman muistissa\nsäilyviin yrityksiin, elleivät hengessään olisi nähneet jälkimaailman\nolevan heidän kanssaan yhteydessä. Vai luuletko, vähän kerskatakseni\nitsestäni vanhusten tapaan, että öin ja päivin, kotona ja sodassa\nolisin alistunut niin suuriin rasituksiin, jos olisin asettanut\nkunnialleni samat rajaviivat, kuin elämälläni on? Eikö olisi ollut\npaljoa parempaa viettää joutilasta ja rauhallista elämää ilman\nminkäänlaista vaivaa ja voimainponnistusta? Mutta ehdottomasti\nsieluni pyrki ylöspäin ja tähysteli siten aina jälkimaailmaa kohti,\nikäänkuin se eläisi vasta elämästä erottuaan.\n\nEllei asianlaita olisi semmoinen, että sielut ovat kuolemattomia,\nei tapahtuisi niin, että jokaisen sielu pyrkisi kuolemattomuuden\nkunniaan sitä enemmän, kuta jalompi hän on. Niinpä, kuta viisaampi\njoku on, sitä tyynemmin hän kuolee, ja kuta tyhmempi, sitä\nvastahakoisemmin. Eikö siis teidän mielestänne enemmän ja kauemmaksi\nnäkevä sielu huomaa lähtevänsä parempiin oloihin, ja se sielu taas,\njonka näköaisti on tylsempi, ei sitä huomaa? Minua puolestani\nviehättää halu nähdä isänne, joita olen kunnioittanut ja rakastanut,\nja halajan tavata paitsi niitä, joita itse olen oppinut tuntemaan,\nmyöskin ne, joista olen kuullut, lukenut sekä itsekin kirjoittanut.\nJa mennessäni sinne ei kukaan helposti ole vetävä minua takaisin tahi\nuudestaan minua keittävä, niinkuin Pelias keitettiin. Ja jos joku\njumala soisi minun uudelleen tulla lapseksi tästä ikätilastani sekä\nparkua kehdossa, niin vastustaisin sitä kovasti enkä todellakaan\ntahtoisi ikäänkuin kuljettuani kilparadan päähän tulla kutsutuksi\ntakaisin sen alkuun.\n\nMitäpä on elämässä mukavaa? Eikö pikemmin siinä ole vain vaivaa?\nOlkoon vainenkin siinä jotain mukavaa, varmaan sillä sittenkin\non kyllästyksensä tahi määränsä. Eihän minua haluta päivitellä\nelämää, niinkuin useat oppineetkin miehet ovat tehneet monesti,\neikä minua kaduta elämäni, koska aina olen elänyt niin, etten luule\nsyntyneeni turhaan. Elämästä poistun ikäänkuin majapaikasta enkä\nniinkuin varsinaisesta kodista. Luonto on näet antanut meille täällä\nvierasmajan siinä viivähtääksemme eikä asuaksemme ainiaan. Oi ihanaa\npäivää, jolloin lähden tuohon sielujen jumalalliseen yhteyteen\nja piiriin sekä erkanen tästä hälinästä ja sekamelskasta! Lähden\npaitsi äsken mainitsemieni miesten luo myös oman Catoni luo; hän\noli paras mies ja herttaisin poika, joka milloinkaan on syntynyt.\nHänen ruumiinsa tosin minä poltin tuhaksi, vaikka hänen päinvastoin\nolisi pitänyt tehdä se minun ruumiilleni, mutta hänen sielunsa,\njoka ei jättänyt minua, vaan katseli puoleeni, on varmasti eronnut\nniihin seutuihin, jonne se käsitti minunkin täytyvän tulla. Tätä\nonnettomuuden kohtausta näytin kestävän lujamielisesti, mutta en\nsiksi, että olisin ollut välinpitämätön siitä, vaan sentähden, että\nlohduttauduin ajatuksella, ettei eromme tulisi olemaan pitkällinen.\n\nTämän takia, Scipio, -- sitähän sinä sanoit Laeliuksen kanssa\ntavallisesti ihmetteleväsi -- vanhuus on minulle helppo eikä suinkaan\nrasittava, vaan lisäksi suloinenkin. Mutta, jos erehdyn luullessani\nihmisten sieluja kuolemattomiksi, niin erehdyn mielelläni enkä tahdo,\nettä tämä erehdys, josta iloitsen, riistetään minulta eläessäni. Jos\ntaas kuoltuani, kuten muutamat pikkufilosofit arvelevat, en tuntisi\nmitään, niin en pelkääkään, että nuo filosofit kuoltuaan pilkkaisivat\nerehdystäni. Mutta, jos emme olisikaan kuolemattomia, on toki\ntoivottavaa ihmiselle, että hän saa aikanaan sammua. Sillä luonto on\nelämälle pannut rajansa, samoinkuin kaikelle muulle. Vanhuus onkin\nelämän loppunäytös, aivan kuin se olisi näytelmä; siinä meidän tulee\nvälttää uupumista, varsinkin jos kyllästys liittyy siihen.\n\nTämän verran minulla on ollut sanottavaa vanhuudesta. Jospa te\npääsisitte tähän ikään, jotta voisitte kokemuksenne nojalla vahvistaa\nsen, minkä olette minulta kuulleet!\n\n\n\n\nSelityksiä.\n\n\n1. Ciceron käyttämät säkeet kuuluvat _Qvintus Enniuksen_ (239-169\ne.Kr.) \"Vuosikirjat\" (_Annales_)-nimiseen kuusimittaiseen\nrunoteokseen. Siinä kohdassa, mistä säkeet ovat otetut, kerrotaan,\nkuinka roomalaisten ylipäällikkö _Titus Qvinctius Flamininus_\ntaistellessaan Makedonian kuningasta Philipposta vastaan v. 198 oli\njoutunut vaikeaan asemaan, josta muudan paimen pelasti hänet tietä\nnäyttämällä.\n\n_Titus Pomponius Atticus_, Ciceron läheisin ystävä, oli roomalainen\nliike- ja rahamies, joka aina pysyi syrjässä valtiollisesta elämästä.\nHänen lisänimensä Atticus (attikalainen) johtui hänen pitkällisestä\noleskelustaan Ateenassa (87-65 e.Kr.).\n\n_Tithonos_, Troian kuninkaan Laomedonin poika, sai puolisonsa\nEos-jumalattaren pyynnöstä kuolemattomuuden. Kun hän vanhenemistaan\nvanheni, muutti Zeus hänet lopulta heinäsirkaksi.\n\n_Ariston_ (n. 225 e.Kr.), peripateettinen filosofi, oli kotoisin\nKeos-saarelta.\n\n3. _Gaius Livius Salinator_ oli konsulina 188 e.Kr. ja _Spurius\nPostumius Albinus_ konsulina 186 e.Kr.\n\n_Seriphos_, vähäpätöinen saari, kuuluu Aigeian meren Kykladeihin.\n\n4. _Qvintus Fabius Maximus Cunctator_ (vitkastelija), kuollut 203\ne.Kr., kuuluisa sotapäällikkö, oli viisi kertaa konsulina ja lisäksi\ndiktaattorina. Fabius oli tyyni ja harkitseva luonteeltaan sekä\nkoetti oman vakaumuksensa mukaan aina toimia valtion hyväksi.\n\n_Publius Sempronius Tuditanus_ ja _Marcus Cornelius Cethegus_ olivat\nkonsuleina 204 e.Kr.\n\nKansantribuuni _Marcus Cincius Alimentuksen_ tekemä lakiehdotus\nkielsi ottamasta minkäänlaista lahjaa tahi palkkaa avustuksesta\noikeuden edessä.\n\nTarentumin menettäneen päällikön nimi oli _Marcus Livius Macatus_\n(eikä Salinator).\n\n_Gaius Flaminius_, joka kaatui konsulina v. 217 e.Kr. taistelussa\nTrasumenus-järven rannalla, aikaansai kansantribuunina v. 232\nvarsinaiselle kansalle edullisen peltolain.\n\n5. _Gnaeus Servilius Caepio_ ja _Qvintus Marcius Philippus_ olivat\nkonsuleina v. 169.\n\nKansantribuuni _Qvintus Voconius Saxa_ esitti lakiehdotuksen naisten\nperintöoikeuden rajoittamisesta.\n\n_Platon_ (427-347 e.Kr.), kuuluisin kreikkalainen filosofi.\n_Isokrates_ (436-338 e.Kr.), tunnettu puhetaidon opettaja, on m.m.\nkirjoittanut Panathenaikos-nimisen ylistyspuheen Ateenan kunniaksi.\n_Gorgias_ (synt. n. 483 e.Kr.), reettori ja sofisti, oli kotoisin\nSisiliasta Leontinoi'n kaupungista.\n\n6. _Lucius Aemilius Paulus Macedonicus_ (kuollut 160 e.Kr.), joka\nvoitti Makedonian kuninkaan Perseuksen Pydnan taistelussa 168 e.Kr.,\noli teoksessa esiintyvän _Scipion_ oikea isä. Caton vanhin poika\n_Marcus_ kuoli pretoriksi valittuna 152 e.Kr.\n\n_Gaius Fabricius Luscinus_, mainio virkamies ja sotapäällikkö, oli\nkuuluisa vaatimattomuudestaan ja nuhteettomuudestaan. _Manius Curius\nDentatus_, konsulina kolmesti, voitti samnilaiset, sabiinit ja\nPyrrhoksen, Epeiroksen kuninkaan. _Tiberius Coruncanius_, samoinkuin\nedellinen nousukas, tuli plebeijeistä ensimmäisenä ylimmäiseksi\npapiksi 253 e.Kr.\n\n_Appius Claudius_, lisänimeltään _Caecus_ (sokea), oli tarmokas\nvaltiomies ja uudistusten harrastaja, joka esiintyi senaatissa vielä\n280, kun kuningas Pyrrhos oli lähettänyt Kineaan puuhaamaan rauhaa.\n\n_Gnaeus Naevius_ (kuollut n. 204), julkaisi paitsi\n\"Puunilaissota\"-nimistä kertomarunoa huvi- ja murhenäytelmiä.\n\n7. _Sophokles_ (n. 496-405 e.Kr.), suurin kreikkalainen\nmurhenäytelmäinkirjoittaja. _Hesiodos_, kotoisin Boiotian Askrasta,\nmainitaan vanhimmaksi eepilliseksi runoilijaksi Homeroksen\njälkeen. _Simonides_ (556-468 e.Kr.), syntyisin Keos-saarelta,\nkuuluisa lyyrillinen runoilija; samoin _Stesikhoros_ (n. 630-550\ne.Kr.), Sisilian Himerasta. _Pythagoras_ (synt. n. 580), kotoisin\nSamos-saarelta, perusti tunnetun oppikunnan Etelä-Italiaan, Krotonin\nkaupunkiin. _Demokritos_ (synt. n. 460 e.Kr.), Thrakian Abderasta,\noli atomiopin perustaja. _Ksenokrates_ (kuollut 314 e.Kr.), Platonin\noppilas. _Zenon_ (n. 336-264 e.Kr.), kotoisin Kypros-saarelta, oli\nstoalaisen oppikunnan perustaja. _Kleanthes_ oli Zenonin oppilas ja\nseuraaja oppikunnan johdossa. _Diogenes_, akateemikko _Karneades_\nja peripateetikko _Kritolaos_ muodostivat ateenalaisten lähetystön,\njonka senaatti v. 155 e.Kr. Caton vaikutuksesta karkoitti Roomasta.\n\n_Caecilius Statius_ (kuollut 168 e.Kr.) sepitti huvinäytelmiä\nkreikkalaisten esikuvien mukaan.\n\n8. _Solon_ (n. 640-559 e.Kr.), kuuluisa ateenalainen valtiomies,\nlainlaatija ja filosofi.\n\n9. _Milon_ (n. 580 e.Kr.), kotoisin Krotonista, oli tunnettu\nvoimailija, josta kerrottiin aivan tarumaisia juttuja.\n\n_Gnaeus Cornelius Scipio_, konsulina 222 e.Kr., ja hänen veljensä\nPublius, konsulina 218, kaatuivat molemmat Hispaniassa 212. _Lucius\nAemilius Paulus_, teoksessa esiintyvän Scipion oikea isänisä, kaatui\nCannaen taistelussa 216 e.Kr.\n\n_Ksenophon_ (n. 430-354 e.Kr.), monipuolinen kirjailija, on m.m.\nkirjoittanut \"Kyroksen kasvatus\"-nimisen teoksen, jonka päähenkilönä\non Persian kuningas Kyros.\n\n10. _Masinissa_ (238-149 e.Kr.), Numidian kuningas, oli Rooman\nuskollinen liittolainen ja vanhemman Scipio Africanuksen hyvä ystävä.\n\n11. Caton \"Muinaishistoria\" (_Origines_), vanhin latinankielinen\nsuorasanainen teos, käsitteli Rooman ja muiden Italian yhteiskuntien\nhistoriata aina tekijän omaan aikaan asti.\n\n12. _Arkhytas_ (n. 400 e.Kr.), Pythagoraan oppilas, oli tunnettu\nfilosofi ja valtiomies.\n\nGaius Pontiuksen poika oli _Gaius Pontius Telesinus_, joka sulki\nRooman sotajoukon Caudiumin soliin 321 e.Kr.\n\n_Lucius Quinctius Flamininus_, alussa mainitun Tituksen veli, oli\nkonsulina 192 e.Kr. ja erotettiin senaatista 184.\n\n13. Tässä on tarkoitettu _Epikurosta_ (341-270 e.Kr.), joka perusti\nhänen mukaansa nimitetyn oppikunnan.\n\n_Publius Decius Mus_ vihkiytyi kuolemalle Sentinumin taistelussa\n295 e.Kr. hankkiakseen roomalaisille voiton gallialaisista ja\nsamnilaisista.\n\nSuurta jumal'emoa, _Kybeleä_, palveltiin alkuaan Frygiassa\nIda-vuorella. Sieltä hänen palvontansa koteutui Roomaan 204 e.Kr.\n\n14. _Lucius Ambivius Turpio_ oli kiitetty näyttelijä ja\nteatterinjohtaja Terentiuksen aikana.\n\n_Titus Maccius Plautus_ (kuollut 184 e.Kr.), syntyisin Umbriasta,\nSarsinasta, Rooman kuuluisin huvinäytelmäinkirjoittaja, jonka\nlukuisista kappaleista vielä 20 on jäljellä.\n\n_Livius Andronicus_ esitti ensimmäisenä Roomassa näytelmäkappaleen\nv. 240, Gaius Claudius Centon ja Marcus Sempronius Tuditanuksen\nkonsulivuotena.\n\n15. _Laërtes_ oli Odysseuksen isä.\n\n16. _Lucius Quinctius Cincinnatusta_, joka kahdesti oli\ndiktaattorina, pidettiin muinaisroomalaisen kunnon ja\nvaatimattomuuden perikuvana.\n\n17. _Kyros_, Persian kuninkaan Dareios II:n poika, ryhtyi kapinaan\nveljeänsä Artakserkses II:ta Mnemonia vastaan, mutta joutui tappiolle\nja kaatui Kunaksan taistelussa v. 401.\n\n_Marcus Valerius Corvinus_ (372-273 e.Kr.), mainio sotapäällikkö, oli\nkuudesti konsulina, ensikerran 348 ja viimeisen kerran 299.\n\n_Aulus Atilius Calatinus_, kahdesti konsulina, diktaattorina 249 e.Kr.\n\n18. _Publius Terentius_ (n. 190-159 e.Kr.) oli Rooman etevin\nhuvinäytelmäinkirjoittaja Plautuksen jälkeen.\n\n20. _Lucius Iunius Brutus_, perintätietojen mukaan Rooman ensimmäinen\nkonsuli.\n\n_Marcus Atilius Regulus_, tunnettu sotapäällikkö 1. puunilaissodan\naikana.\n\n_Marcus Claudius Marcellus_, viidesti konsulina. Syrakuusan\nvalloittaja, kaatui 208 e.Kr.\n\n23. Tarujen mukaan _Medeia_ hankki nuoruuden Aesonille, Jasonin\nisälle, keittämällä hänet. Sitävastoin Medeia kyllä paloitti ja\nkeitti Aesonin velipuolen Peliaan, mutta ei herättänytkään häntä\nhenkiin.\n\n\n\n"]