[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0vRLVP3m10sqmhSdYiNJFSCb1GoDyEqA2nXc3KNyPl8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1469,"Pyhän Birgitan vaellus","Heidenstam, Verner von",1859,1940,"1469-heidenstam-verner-von-pyhan-birgitan-vaellus","1469__Heidenstam_Verner_von__Pyhän_Birgitan_vaellus",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1901,1913,31358,202193,false,53906,[24,25],"Bridget, of Sweden, Saint, approximately 1303-1373 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Historical Novels","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Pyhän Birgitan vaellus\" by Verner von Heidenstam is a historical novel written in the early 20th century. The book explores the life and journey of Saint Birgitta of Sweden, a figure deeply revered in religious history, and follows her experiences against the backdrop of medieval Sweden.   At the start of the story, we are introduced to the serene yet tumultuous landscape surrounding Lake Vetter, a setting that evokes a sense of mystique and longing. The narrator reflects on the stillness of the waters but senses an underlying restlessness. The narrative then shifts to Saint Birgitta herself, portrayed as a formidable figure who, despite the passage of time, remains a subject of intrigue and reverence within the community. The text presents scenes of her interactions with the villagers, showcasing their awe and fear, which hint at the significant impact she has had on their lives. As the characters and setting come to life, the groundwork is laid for a narrative filled with themes of faith, duty, and the conflict between the spiritual and mundane, suggesting a rich exploration of Birgitta’s legacy throughout the unfolding tale. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Haapanen, Toimi",256,"Nobel-kirjailijan historiallinen romaani kertoo Ruotsin suojeluspyhimyksen, Pyhän Birgitan, elämästä ja pyhiinvaelluksesta Roomaan. Teos kuvaa Birgitan sisäistä kamppailua ankaruuden ja nöyryyden välillä sekä hänen matkaansa halki keskiaikaisen Euroopan kohti hengellistä uudistumista.","Verner von Heidenstamin 'Pyhän Birgitan vaellus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1469. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PYHÄN BIRGITAN VAELLUS\n\nKirj.\n\nVerner von Heidenstam\n\n\nSuomentanut Y. H.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1913.\n\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on\nSkärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja\ngööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.\n\nMissään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa,\nja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse\nesiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan\npuutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee\nOm-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa\nulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan\nlinnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena\nkohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa\nsanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen,\nolen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin\nheikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä.\nAinoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien\nkirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi,\nkirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on\n\"ylettömän hienoa ja muokkaantunutta\", ja juuri sana \"muokkaantunut\"\non oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä\nsoinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä\nkorkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen,\nvoisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien\nsolinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja\npainuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun\npienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko\najan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten\ntaas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo\nseuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen\ntätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen\nlietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat\najavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.\n\nVetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus,\njollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa\nkesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko\njärven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta\nkiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista\niloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja\nmuutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka\naaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat\nja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen\nmukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy\ntyöntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin\nodottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän\nvastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä\nja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä\ntiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin\nse pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä\nVisingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat\nuivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä\nsamaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään\nvastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein\nodotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö,\nmistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt\nnukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen\nja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin\nniemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt\ntulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi -- loitolle\nrannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla\nvedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka\nhiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä\njokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja\noppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön\nkeskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla,\neikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka\nBirger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään\nsotaretkelle hämäläisiä vastaan.\n\nTuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan\nole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin\nlähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen\npäädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä\nruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja\nliikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt,\njoita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse\nEerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella\npitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin\nkasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin\nniityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain\nleikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen\noikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja\nistun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa.\nEnsimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen,\nniin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on\nnyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu\nVadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas\non Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa\nyli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin\ntuulensuojaa Skärfvestenin takaa.\n\nRannasta -- länteen Rökne-saarista -- pistäikse niemi, joka on kuin\nkaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän\nniemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon,\njolla hänen jälkeensä oli nimensä \"Ulf hammare\" eli \"Ulfshammar\",\nUlfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa\nrouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko\nrakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan\nsen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara\nrouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen\nnimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta\nvielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten\npuhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa\nehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua\njo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa\njonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon.\nHeti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui\njumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se\noli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein\naina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti\nratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti\nyli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja\nja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä\nja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä\nhänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi,\nkummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla\npuhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä\nkylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä,\nkun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä\nauringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma\nratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen,\nväikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi\nolennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se\nsana merkitsi Pyhää Birgittaa!\n\nMutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään\ntalvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä\nSkärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt\nvilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt\nerottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan\neloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen\nratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja\ntuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:\n\n\"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!\"\n\n\n\n\nII\n\n\nOli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka\nhalkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan\nseutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla.\nSkärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko\nkuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet\npiirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin\nharmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi\nensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä -- ne oli aiottu\nsillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet\nlauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja\nsuipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat\nääneti yli vereksen lumen.\n\nÄkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta\ntuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka\nhunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen\nkummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja\nvyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:\n\n\"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä\nVadstenan maahan?\"\n\n\"Ole huoleti, isä\", vastasi lähin ajomies. \"Ei kiiltojäätä, ei\nrailoja. On vain seurattava reenjälkiä.\"\n\nToiset talonpojat kuiskailivat: \"Se on rouva Briitta, joka on ollut\nUlfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta... ja\nniinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala\nparatkoon, ei pane sormiaan väliin.\"\n\n\"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään\",\nsanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat\nmatkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut\njalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa\nviittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri,\nöisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun\nliverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.\n\n\"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee\",\njatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, \"ja matkaa on sinne vielä\nkolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka\npahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten\nrosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää\nlakeja, ei rauhaa vain tule maahan.\"\n\n\"Maisteri Mattias\", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari\nja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. \"Sinä olet yhtä\nperehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten\nviisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään,\njos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea\nyrityksissään.\"\n\nKun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili\nnyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen.\nRatsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin\nankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he\nmaan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi\njyrkäksi ahteeksi. \"Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään\nkuin oli aiottu\", sanoi maisteri Mattias, \"ja ennemmin voimme yöpyä\nÖrbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin\njatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä.\"\n\nPian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat\nÖrbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät\nasumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä\nja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin\nvarovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: \"Ulf\nGudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi.\nÄlkää peljätkö, keitä lienettekin.\"\n\nAskeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja\nlukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos\nsytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä\nhänellä oli kirves.\n\nMaisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset\nolivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja\nsitoi ne seinän rautarenkaisiin.\n\nLukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia\nposkia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa\nepäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa,\npitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja\ntänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen\nolevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä\nnurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse\nsatulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän\nmumisi:\n\n\"Missä on kirkkoherra... Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa\nsaattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa... Ei\nkoskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin\nkaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu\nonnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri\nrauhattomuus painoi minua matkalla... ei kuitenkaan Närkevuorten\nrosvojen tähden.\"\n\n\"Sinä puhut hämärästi\", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta\nei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi\naivan hiljaa: \"Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon\nhommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää.\"\n\nBirgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja\nsytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin\nsoihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti.\nPortaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään\nrinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat\nehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus\ntippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni\npimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa.\nHämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.\n\n\"Niin\", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, \"minä olen äiti Briitta,\njota te kaikki niin pelkäätte. Mene!\"\n\nHiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta\nvalo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle\nja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan\nvaljentamat.\n\n\"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär\", ajatteli lukkari,\nmutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan\ntornikamariin.\n\nSe oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä.\nKeihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine\nkattiloineen.\n\nNopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän\noli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä\nkummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri\npäänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin.\nKaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita\nja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan\ntavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että\nhän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten\ntanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan\nhovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta\nmeni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään\nmitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista.\nKaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa\nhäntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat\nkyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita\nkattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän\nensin ympärilleen.\n\n\"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo\", änkytti lukkari ja\npyöräytti patalakkiaan päälaellaan. \"Ymmärtäisinpä minä hitusenkin!\nEnsin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään... Sitten\nsuloinen ja suopea kainostelevin katsein... Juuri sellainen lienee\npeikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin\npelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä\nEerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!\"\n\nHän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.\n\nAlhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa\nmolemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen\nalttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin,\njonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon\nkatossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan\nkuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen\npuolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja\nhiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka\nviipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea\nja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin\nmietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja\nhän kuuli Birgitan lausuvan:\n\n\"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa,\noli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla\nlohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun\ntietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden\nminä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun\nylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi\nsäiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa\nkoti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä\nhetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin...\nSinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka\nsytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni\nMattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas\nMaunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia.\"\n\n\"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää.\"\n\nMaisteri Mattias huokasi raskaasti.\n\n\"Sisar ja rouva\", hän sanoi. \"Minä olen johdattanut sinut tiedon\npolulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi\nitalialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle,\nettä pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain\nihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan\nhelmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit.\nVäsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua\nenää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata\nsinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en\nkestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni,\nsillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta\nristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni,\nennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä\näsken ratsastaessasi painoi mieltäsi.\"\n\nBirgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää\nhieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.\n\n\"Ei, ei, ei nyt\", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten\näitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän\nkäsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. \"Ennenkun nukun tahdon\ntunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla\najatuksilla äläkä puhu erosta... Maisteri, anna minulle lupa luoda\nsilmäni ylös ja olla iloinen!\"\n\n\"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!\"\n\nBirgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät\ntunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.\n\n\"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on\nlevähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!\"\n\nHän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan\nympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä\nlukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta\nja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten\nmiehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen\nhienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei\nkylmästä piitannut.\n\n\"Rauhattomuus vallitsee\", hän sanoi, \"rosvoja liikkuu, heinäsuovia\nsytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa.\nRauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee\npainattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää,\nja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari\nrakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi\nja äidiksi... Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä\nminulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä.\nJuokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi.\"\n\nHän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja\nheidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi\nleilin suulle tulpan.\n\n\"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka\nminun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun\nsaisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer\nvaltaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä\non tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain -- ajatus\nmuodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille.\"\n\n\"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna\", vastasi maisteri\nMattias.\n\nBirgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.\n\n\"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se\nkuitenkin niin kuin minä sanon.\"\n\n\"Silmät alas!\" käski maisteri Mattias. \"Vielä hetken olet\nrippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni.\"\n\nBirgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.\n\n\"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen... mutta\nyhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt,\nellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni?\nKuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte!\nMitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina\nmieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on\nuusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan,\njohtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin\nnainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan\nyli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että\nkaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! -- Vanhan Briitta-äidin ääni\nse siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja\nriidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette\nkoskaan voineet.\"\n\n\"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!\" sanoi\nmaisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.\n\nAteria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka\noli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja\nvaloi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn\nliedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja\nnojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta\nkirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti\nlukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä.\nTeodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä\nhän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja\nhänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan\npois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä\nyläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti,\nkuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka\noli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen\nristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen\nsamalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt\npilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia,\nmutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.\n\n\"Maisteri Mattias\", hän kuiskasi, \"nukutko sinä?\"\n\n\"En. Odotan rippiäsi.\"\n\n\"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja\nvanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko\npäivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä\nhautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia\nja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä... ja minä\nrakastan heitä kaikkia.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nAlvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä\nkirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin\nmakuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja\nmuutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt\npois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset\nja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille\nvarjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä\nnäköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät\nkuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun\nkalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.\n\nLähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika\nKaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä\nseurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää\nparempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä.\nHänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset\nvivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja\nhengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.\n\n\"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan\", hän sanoi,\n\"ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä\nuuteen... Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen,\nettä hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin.\nRatsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi...\nja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen\nalla... niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun\nselästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti... Ja nyt\nistun tässä ja naaraan mateita... Olisipa edes kysymys mateitten\nnuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä.\"\n\n\"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. -- Ylistetty olkoon\nmaan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi\nväreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa,\nettä koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta\nitsesi: sitten, jos voit.\"\n\nMaisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo\nja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen\najatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän\npuhui vihapäissään.\n\n\"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki\nhelvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien\nja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen\nrinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai\nbegiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä\ntalo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen,\nhän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen... Mutta\nitse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä\nkyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin\nsinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on\nminulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa.\"\n\nMaisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki\nkaksi madetta.\n\n\"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan\",\nhän sanoi ja meni maalle päin.\n\nKun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä\nauringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa.\nYhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva\npauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa\npilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua\nviistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten\nja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.\n\nYlös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka\nluostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon.\nSen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen\naikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui\nrivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi\nhaavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti\nkattiloita tuhalla ja hiekalla.\n\n\"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon\nlahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta\nsano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä... sillä minä rakastan\nhäntä.\" Palvelijavaimo vastasi:\n\n\"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme,\nsillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi\ntuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun\nhän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven\njuurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet\nkantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään,\nmaisteri!\"\n\nMaisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi;\nmutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi\netsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.\n\nSisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna\nkarkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla\nlakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja\nnyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen\nhiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.\n\nVähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin\nIngeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä\nlaakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin\nolkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin\nvoimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen\nsotanainen.\n\nMaisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin\nettä maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui\nvain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:\n\n\"Sisar ja rouva, kevät on tullut!\"\n\nBirgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias\nastui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan\nkun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen\nmuotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi.\nSe tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin\nmuiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski\nliikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.\n\n\"Kevät\", hän sanoi, \"niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen\nratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse\nvaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön\nlapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja\nköyhilleni.\"\n\nHän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.\n\n\"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso\", hän sanoi hiljaa, \"ja\nminä rakastin häntä kuin omaa elämääni.\" Maisteri Mattias asettui\nhänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen\nvyössään.\n\n\"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra,\njoskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja\nlupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin\nlapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle\nhän lauloi, että kankaat kajahtelivat.\"\n\n\"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä\nkatoavaisesta.\"\n\n\"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta\nsinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi\nvierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä\nystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois.\nVoimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin\nja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi\npalannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai\nratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi...\nSensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin,\njossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän\nei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän... puhtaastieläjä! Sydäntäni\nkirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme,\nmuinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen,\nlallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän\nrakasti sinua ja antoi sinulle kaikki... ja sinä otit.\"\n\n\"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna.\"\n\n\"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin\nrukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen\noli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä\nolit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja\najatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin\ntuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän\nhouri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt\nsirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen.\nSammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että\nhänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän\nsanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin\nsinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein\nkimmeltävä ehtoollisastia... Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä,\nrohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja.\"\n\n\"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään\nikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain\nlapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä\nsinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan\noman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva\nminussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta,\nja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät\nsinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi.\"\n\n\"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?\"\n\n\"Sinä osaat erottaa henget, Mattias\", kuiskasi maisteri Pietari ja\ntarttui häntä vyöhön. \"Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että\nKristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen\nluonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa\njäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten\nvaltakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan\nvaltakuntain välillä?\"\n\nMattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden,\ntarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja\nsulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.\n\n\"Ei niin, maisteri, ei niin!\"\n\nBirgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi\nkatajanoksiin lattialle.\n\n\"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja\nmaallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa.\"\n\n\"Unohtaa... sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä\ntoit tähän totisuuden taloon?\" Maisteri Mattias otti sormuksen ja\nistuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. \"Muistatko, kuinka\nsuloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion\nkuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran,\narmollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit\nitseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä!\nMitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä,\nenkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa\nympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua\nkohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin... kuinka\nsokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta\nsuuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas\nkuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille\nkaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin\nritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa\nja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun\nolin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni\npuolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä\nhänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan\ntilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen\nlomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään.\nÄlä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja\nkyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!\"\n\n\"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni\", vastasi Birgitta, \"niin\net saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos\nolisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni\nollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni,\nmutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät\ntyöaseikseen. Missä on rajakivi?\"\n\nDannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi\nkäsivartensa Birgitan vyötäisille.\n\n\"Missä on rajakivi?\" hän toisti matalasti. \"Kuinka pitkälle on\nihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä\nmahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia\nja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut\ntoisten tähden. En voi.\"\n\n\"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja\nsinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien\nkaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna\npäivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina\nmitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina\nkylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä!\nMeistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu\nviimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat\narmahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut\nkorkeudessa.\"\n\nHämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen\nylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi\ntovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään\nlankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.\n\n\"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi\", hän sanoi vihdoin,\n\"ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman\npyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni\ntutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää\nhiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin\nlaivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin\nkorallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille\nmerkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat\nvahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin\nveteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani\nläpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä.\"\n\nKaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki\nliikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:\n\n\"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän\nkorvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi\nolla sokea ja kuuro... Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi\ntummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja\nkiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa,\nmutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine\nja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti\nkäärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi\nse ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken\nelollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas\nmietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin.\"\n\nBirgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta\nmaisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.\n\n\"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi\nvähäpätöisinkin sana... Vesi painoi niin raskaana rintaani, että\npäästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton,\nkun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen\nliikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui\nminusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä\novat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä\ntulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät\nsitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin,\nsäteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste...\nja minä vapisen ja horjun taaksepäin.\"\n\nMaisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka\nseisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.\n\n\"Missä ovat lapseni?\" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. \"He ovat\nluvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nTorventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi\nvarovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta\nhän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei\nhuomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet\nulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien\npuuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa\nvarustuksista ja aseista.\n\n\"Oletko puhunut äidin kanssa?\"\n\n\"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani\ntuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse\nelämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä.\"\n\n\"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä\nhänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni,\nettä jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin\nhänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan.\"\n\n\"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua\nmakuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan,\nennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa,\nja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki,\njoka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja\non niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän\nenkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että _hän_ on se\nkauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme,\nja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden\nkansoille meren toisella puolen... Ne ovat sanoja, joita kannattaa\nkuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta\nBirgitta.\"\n\n\"Miksis sitten koetat hillitä häntä?\"\n\n\"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän\nkaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä\ntoivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan\nja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja\nkuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden\nluostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra!\nKun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna\nja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta\nja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti\nmaassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän,\nettä jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti\npalaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä... yö pysyy\nyönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat\nsuljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa\nilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona...\nsinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät\ntoistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon\naikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä\narkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien\neteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä\non väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun\nselkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä\nsellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti\norjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä\nlähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko\nmetsä menettää neulasensa.\"\n\n\"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan\", sanoi\nKaarle-herra, \"ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi\nmoititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan\nminä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä\nmiekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu\njo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla\nkumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin... Nyt\non kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän\nei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan.\nHän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar\nBlanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat\nsukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään\ntai myös sanoakseen hänelle hyvästi.\"\n\nYlös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia\npeitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet\nkimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli\nBirgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari.\nKypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin\npuolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi\nkyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan\npoika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten\npuhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän\nmuistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta.\nHän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian\npitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat\nBirgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa,\nCecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja\nviimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin.\nHän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi\nmiehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki\nitseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja\nmustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.\n\n\"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset\", sanoi herra Israel kumealla\näänellä. \"Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä\nkerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada\nkokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on\nsanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!\"\n\nHän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat\nkalistellen kavahtivat taaksepäin.\n\nMaisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne\nuteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli\nPietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan\nilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin\nulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja\ntuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan.\nHän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat\nsytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein\nkaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan\nsuuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli\npunaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja\nnauroivat, jotta seinä kajahteli.\n\nKivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen\nhiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan.\nNähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.\n\nHänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit,\njotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa.\nHetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli\ntalonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän\nvuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo\njatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen\nheitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.\n\n\"Siinäpä liehakko-kuningas!\" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.\n\n\"Herra\", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. \"Kansa on\nepäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat\nsadatella.\"\n\nRitarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti\nnauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja\nistuutui kivipenkille.\n\n\"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee\nrouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä\nkasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon,\nmaistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille\ntässä maassa... Kolpakko, munkki!\"\n\nPalveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan\ntäytyi tarttua siihen molemmin käsin.\n\n\"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On\nvuotanut kylliksi verta sukuni osalle... ja minä inhoan nähdä verta\nomalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on\nkuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho\nkuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin\ntapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen... ja jälkeenpäin\npoltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme\nrunsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa\nvelkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar\nAtterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni\nkuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani.\nEn voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin\npahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne\ntahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet\nristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna\nminulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani,\nja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo\nhänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta,\nkuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!\"\n\nHän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. \"Ota se ylös,\nmunkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin\nettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen\nlausumiseksi.\"\n\nMunkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi\nkolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja\nkallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului\nkirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui\nyli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen\njousenveto viulunkielellä.\n\n\"Munkit\", sanoivat ritarit, \"pankaa kumpaankin käteenne kolpakko,\nsillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!\"\n\nVeljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä\ntinamaljoja ja viiniä.\n\nKun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että\nne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.\n\nSilloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja\nhanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen\nkenkiään.\n\n\"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin\nminäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan.\"\n\n\"Briitta-eukko!\" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava\ntukka tuoksahti silmille.\n\n\"Mitä sinulla on kädessä?\" kysyi kuningas. \"Hanhenjalka.\nTunnustele... tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on\nhanhenjalka?\"\n\n\"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla,\nsen olemme kyllä huomanneet\", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä\nvatsalle. \"Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan\nlausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla.\"\n\n\"Latina sikseen\", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita\nkarvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti\nteräshansikkaansa lumeen. \"Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli\nkoko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi\nseulaa... Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan\nTukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi\nsilmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi\nkuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen.\"\n\n\"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!\" sanoi paksuin ritari, jolla\noli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon\nkaulaan, niin että selkämys helähti. \"Jospa ymmärtäisin, mitä se\nrouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan\nhamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha... Niin, totta vieköön,\npaha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu\nhäneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?\"\n\n\"Sen tiedän minä, kuules\", vastasi ukko, polvet koukussa. \"Tule\ntänne, veli Paavali!\"\n\nHän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.\n\n\"Välttävän soma silmäin alapuolelta.\"\n\n\"Sitä minäkin, herra ritari.\"\n\n\"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?\"\n\n\"Tahraton.\"\n\n\"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka\nsatulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen\nmiehen.\"\n\n\"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!\" loilottivat kaikki ritarit ja\nnapsauttelivat sinertyneitä sormiaan. \"Ja niin alkaa paastopäivävelli\nkiehua päässä!\"\n\nUkko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.\n\n\"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen\nPyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen... Kuulin heidän\nkuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan\nsilmiin... Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin\nmyös mukana, mutta kastemaljan ääressä!\"\n\nKuningas nousi.\n\n\"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!\"\n\n\"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!\"\n\nHän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen\nristi tuli näkyviin.\n\n\"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme\ntänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän\nsiunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi.\nTiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne\nikinä tule tyytyväisiksi.\"\n\n\"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!\"\n\nHän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään,\nja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin\ntaisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen,\nja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet\npoissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin\nmakuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti\nneljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä\nosottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja\npunertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka\nkerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen\nvaruksensa kuin kahleet.\n\nKuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri\nPietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.\n\n\"Herra ja ruhtinas\", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen\naikana. \"Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän\ntervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta\nsaaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi,\nennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa\nja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka\nkavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa.\nTuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän\nperässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme,\nhäväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne\nsuruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja\nkruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme\nsilmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä\nhyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme\ntänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut\npainuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole\nverrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne\nkasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo\nmaa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit\nja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla,\nmutta joita he sydämissään halveksivat! -- Niin huutavat onnettomat\nhelvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista,\njonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin\nsuruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut\nhänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa\njaloissasi.\"\n\n\"Te tulette liian liki soihtuinenne!\" huusi kuningas hovipojille ja\nkumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella\nkädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän\nsilkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen\nyllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää\nsukulaistaan.\n\n\"Hevoseni!\" hän sanoi epävarmalla äänellä. \"Eikö kukaan kuule, että\nminä käsken tuoda hevoseni?\"\n\n\"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?\" kysyivät ritarit.\n\nHän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.\n\n\"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme\nkertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen\npuuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän\nkaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin\nettä hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt\nmielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys... Tule\ntänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää\nhänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni.\"\n\n\"Ha ha ha!\" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. \"Niin vie\nhanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!\"\n\n\n\n\nV\n\n\nPietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset\nsilmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja\nistui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja.\nOven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien\nsuojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä\nja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi\nja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan\nvieraaseen maailmaan.\n\nKirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja\nkaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään.\nKerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja\nhellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa,\noli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä\nnuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli\nitse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä\npäihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain\ntappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja\nvisertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen,\nmutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi\nmetsästäjälle:\n\n\"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?\"\n\nSilloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta\ntiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.\n\nSiitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin\nkesyksi, että se seurasi häntä alati.\n\nKun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä,\nniin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan.\nSe helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi\npuitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli\nhametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin\nmetsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.\n\nKaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen\npussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen.\nSairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut\nylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja\nsinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker\noli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja\nhirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln\naurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että\nhän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen\nkatoille ja siirtää ne minne tahtoi.\n\n\"Sinä olet kallis työssäsi, mestari\", sanoi maisteri Pietari ja\nistuutui pöydälle räätälin viereen.\n\n\"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa\", arveli\nräätäli ja antoi saksien sipsua. \"Kotona on minulla jo arkunpohjalla\nmassillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano\nenempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä\nminut vielä kerran. En sano, missä.\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat\nrantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi\nhuntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli\njärven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.\n\n\"Hurskas ja siunattu!\" jatkoi mestari. \"Nyt hän tahtoo itse\npuhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen\nrangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta\nkukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä\nollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa.\nJoka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa,\nväittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin\nrunsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan\nlyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja\nUlf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa.\nJa kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin\nleikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina\nliian avara... Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen\nsolmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt,\nveljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas.\"\n\nMaisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki\nheidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan\nvieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin\nBirgitan luo.\n\n\"Äiti, äiti\", hän sanoi. \"Luulin varmasti, ettei mestari ikinä\nehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä\ntahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista\nhilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon... Älä nyt vain anna\nkenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut\nkäärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää\nseurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske\nJumalan nimessä!\"\n\n\"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi\nsiihen.\"\n\nBirgitta kumartui hänen puoleensa.\n\n\"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat\nihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä\nusein, mutta en muista oikein.\"\n\n\"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin\njoutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia\nja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja\nhuolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen\nilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?\"\n\nBirgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.\n\nHuomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat\nkirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään\nkuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia\nlaskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli\njo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella,\nja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista\npyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka\npiti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien\nkaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat\nesiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja\nkolmikruunuista omenaa. \"Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki\", he\nmutisivat, \"pidä kättäsi yllämme!\"\n\nKun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille\nhyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu\nkaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan\nrakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu\nmetsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan\noli kulkenut perintönä isältä pojalle.\n\n\"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille\", sanoi Birgitta.\n\"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!\"\n\nSitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni\nIngeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka\ntuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta\nkun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa\nniin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut\nkalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.\n\n\"Sinä olet minun kultakutrini\", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei\nkukaan voinut kuulla. \"Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua\nsilmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?\"\n\n\"Ruskeat, onnelliset... Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni.\"\n\nHän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti\nrukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika\noli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani\ntyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.\n\nNyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine\nmustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen\ntakanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret\nkappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja\nmonet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana\naamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset\nja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti\nja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä\nkammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna\nristikkoa vasten.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJoka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello\nläpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan\nlauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.\n\nNiin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi\nasumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he\nmatkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan\nrannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän\nhelteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa\nkokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat\nkuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja\nihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat\npiispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin\nsynkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen\nvuoristo.\n\nTunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden,\naiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten\npaljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut\nkuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien\njumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat\npuoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia\nveljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen,\npäästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat\nitsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti\nalastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan\nruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia,\nja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat\nkallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä\nkulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat\nyli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin\nettä kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen.\nBirgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla,\nmutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään,\nettä joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon\nporteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.\n\n\"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut.\nSinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta\nminulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin.\nEnnen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun\naloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika\ntekee teidät kaikki minun kaltaisikseni.\"\n\nHän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana\nja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon,\nmutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti\nkaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja\nsyväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa\nriippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla\nkultaripsillä.\n\n\"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja\", hän sanoi\nhaudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.\n\n\"Kuinka tietäisin sen?\"\n\n\"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut\nkuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan\nkanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että\nminä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä\ntuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin.\nMinne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni.\nJos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä\nsoinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen,\nettä pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on\nposkillasi pieniä punaisia täpliä.\"\n\nHän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden\nkiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja\nraskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni\nkultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat\ntaas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka\npussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä\nsulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä\npuuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he\nkuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja\nkatosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.\n\nVielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:\n\n    \"Nyt kaduilla paareja kannellaan,\n    ja kellot kaikuvat yöhön,\n    mut munkki peittelee pohkeitaan.\n    käy tiuku hatussa työhön;\n    ja kotona katselee katujaan\n             Roma aeterna.\n\n    Nyt muureilta usma kastaa maan.\n    kun kulkevi ristinkansa,\n    mutta nunnakin karkaa kopistaan,\n    käy tanssihin armaimpansa\n    ja karjan laidun on kerrassaan\n             Roma aeterna.\"\n\n\"Pilkkaaja pois!\" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta\nBirgitta pidätti hänen kätensä.\n\n\"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme\nhänet?\" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. \"Laula,\nystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat... Nyt vasta näen\ntulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä\nole jäävä almutta.\"\n\n\"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä\nHieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla\nenemmän, jos haluat.\"\n\nHän näpäytti kitaraa ja lauloi:\n\n    \"Huvitarhassa Avignonin voi\n    perin oivasti isämme ylin,\n    kun maidossa kylpee ja kopeloi\n    ilotyttöä tutisevin sylin;\n    mut korpeille parahan asunnon soi\n            Roma aeterna.\n\n    Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa\n    ja kirkoissa pauhatkaatte,\n    että paavia satulaan vuottaa maa,\n    ja te keisarin johtajaks' saatte!\n    Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,\n            Roma aeterna.\"\n\nBirgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja\nneljännen ja viidennen.\n\n\"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut\nminun sielustani.\"\n\n\"Näin paljon rahaa, jalo rouva... Roponen minulle, se riittää, ja\nloput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi\nhäntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni\nraukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä,\non minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus.\"\n\n\"Jos on niin\", vastasi Birgitta, \"silloin on sisaresi pussi täyttyvä.\"\n\nHän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle\nTuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan\nTuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen\npussin uhkumasta yli reunojensa.\n\n\"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden\", sanoi Birgitta.\n\"Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua\nympärilläsi.\"\n\nMiehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja\nhän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.\n\n\"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni\nikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä:\nmaa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen,\nsillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä,\nniin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit\najatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun!\nTotta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain\npuhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi\nsuuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa.\nJa rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti\nsielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet\nkitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme\neläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja\nkuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et\nkumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei\nkoskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut\npaljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan\nolla mitä täydellisin, ja se joka moittii... Niin, hänelle minä\nsoitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua,\nniin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat\nihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme\nmekin, nunc et semper et in secula seculorum!\" [Nyt ja aina ja\niankaikkisesti.]\n\n\"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten\nmiesten puhuvan huonommin\", vastasi Birgitta. \"Lusifer oli enkeleistä\nkaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen\nyksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi\nettä se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi\nolla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan\nmaa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan.\nUsein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti\nnukun hänen viitallaan.\"\n\nBirgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä\nperäytyi.\n\n\"Ylös huntu!\" sanoi mies. \"En voi sietää mustia kasvoja... Ja nyt me\nolemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi\non matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on\ntalo kärryineen ja hevosineen ja muulineen... ja kaksi munkkia,\njotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina\ntynnyrin päällä... aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat\netupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata\noljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä\nJeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin\nmukaan oli maisessa elämässään... Kardinaalipiispa on kirjottanut\ntodenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä\nalle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään... kerran kun\nhän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen... aivan kuin pitää ollakin.\nVain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä\nnöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät\nmaljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan\nnyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin\nyksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä\ntiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni,\nkun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä\nsynnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut\nkoskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa,\nken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa\nja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin\nosallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi.\nJos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta\nkorkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka\nminä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan\nelämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne\nVaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!\"\n\nKitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat\navoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat\npiirileikkiä kynttilät käsissä.\n\nYöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua,\nja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.\n\n\"Roma aeterna!\" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti\nsuoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon.\n\"Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme\nviinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki,\njotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo\nusein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia\nsinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me\nitse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole\nviheriöitsevä.\"\n\nDannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: \"En voi\nenää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut\nkuumeessa, ja voimani ovat lopussa.\"\n\nHän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa\nvielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että\npölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen\nlaskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa\nnuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja\nmuuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.\n\n\"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle\", sanoi Birgitta ja\njätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään\nystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit\npysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri\nPietarilta:\n\n\"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen\nja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä\nkurkistelemme?\"\n\n\"Hän on Vitsa papinselässä!\" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.\n\nHän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä,\nja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen\neväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja\ntilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että\nheillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin\nasettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin\npihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän\noli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat\npyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan,\ntoivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli\nsaanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.\n\nPieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin\nIngeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas\nvedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin\nviisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.\n\nIngeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.\n\n\"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt\nsinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella.\"\n\nBirgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen\nhuulensa liikkuivat.\n\n\"Tunnetko mitään huojennusta?\" kysyi Birgitta.\n\n\"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi.\"\n\nUudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan\näänettöminä.\n\n\"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi\", kuiskasi Ingeborg\nja vaipui takaisin patjalle.\n\n\"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata\nsuoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on\nmuuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei\nsydäntäsi syövyttäisi suru.\"\n\n\"Sinä saatat minut pelkäämään\", vastasi sairas. \"Sinä olet kuin\nSibylla... ja sinä luet kaikki minun ajatukseni.\"\n\n\"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä\nkuolet.\"\n\n\"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta.\nMinä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin\najattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai\ntoisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on\nmatkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani.\"\n\n\"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka\nei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen\nkokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat\ntoisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat,\ntuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai\nsaarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja\nystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei\nmikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei\nmikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta\nriistää, niin silloin saat surra.\"\n\n\"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa.\"\n\n\"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että\net kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana\ntuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit\ntakovat kruunua, ja se on sinun.\"\n\n\"Nyt pelästytät minut taas... Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä\netkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa\nkaikki muut?\"\n\nBirgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä\nja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään\npolvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi\nennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi\nlännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin\npaavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan.\nRauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.\n\n\"Maisteri\", sanoi Birgitta aivan hiljaa. \"Ota kirjotusneuvot ja istu\npöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin\nerotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan.\"\n\nMaisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan\ntäällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne\nsairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja\nihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis\nsellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt\nisäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt\nsekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?\"\n\n\"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja\nsynnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme.\"\n\nMaisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka\nhän kiinnitti pöydänrenkaaseen.\n\n\"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi\ntotella.\"\n\n\"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?\"\n\n\"Siksi että minä rakastan sinua.\"\n\n\"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos\nminun itse pitäisi kirjottaa.\"\n\n\"Rakas sisar!\" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.\n\nEi viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin\nnousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja\nlaski hänet varovasti takaisin vuoteelle.\n\n\"Maisteri\", hän kuiskasi, \"valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!\nViinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nKun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen\nensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan,\nnousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet\nkontassa.\n\nPimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka\noli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli\npöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti\nkatseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita\nkasvoja.\n\nKaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän\nseisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin\nkoruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran\nolisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut\nhereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.\n\n\"Lapsi\", sanoi Birgitta, \"sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä\nsinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut\ntotuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen\nköyhyyteen.\"\n\nKaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta\nommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.\n\nBirgitta pani kirjan pois.\n\n\"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille,\nja polta vyö!\"\n\n\"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä.\"\n\n\"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan\nkanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin\nkuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten\nkatseita.\"\n\n\"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku\ntilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka\nsinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa\nminulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani\nkirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella...\"\n\n\"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin\nikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman\nkatuja!\"\n\n\"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi\nlapseksi... mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies\nkutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni,\npitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan\ntoisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen\nkunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni\nlupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia\nja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä\naviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet\nkuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä,\njolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että\nsilloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme\nkaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään.\"\n\n\"Ilmaisenko sinulle aavistukseni... En, en vielä. Jatka kertomista.\"\n\n\"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän\npyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin... vihdoin, kun hän\nmakasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään\nedes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti\nsulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin\nkumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi\nsisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn\nja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi\nkulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi:\n'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa...\nminulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin\nheidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti\npunaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja\nsuuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et\nsaa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna\nsatuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta\nkaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on\nsynnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'.\"\n\n\"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?\"\n\n\"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei\nolisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso.\nMinä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä\npäivältä se käy yhä kylmemmäksi... tai lieneekö sinulla sydäntä\nlaisinkaan.\"\n\nBirgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.\n\n\"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla\nole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua.\npaljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta,\nkunnes kirvely tuo parannusta!\"\n\nTukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun,\nmutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan,\nratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän\nkokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen\npäähänsä oman leveälierisen hattunsa.\n\n\"Minulle riittää huntu\", sanoi Birgitta. \"Näin ruman ja vanhan lesken\nkaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä... käy kumarassa, ettei\nkukaan näe kasvojasi!\"\n\nBirgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse\nulos.\n\nRuohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet,\nja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen\npalkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun\nlipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat\nkaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja\nraunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.\n\n\"On aika\", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: \"Onko rauha\nkaduilla?\"\n\n\"Sotamies arvelee niin.\"\n\nKädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka\nkohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.\n\nSe oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten\nkeskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen\nmutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka\nosaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja\nseinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot\nsatyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta\nvahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja\nvärit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut\nliitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää\nkaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat\nlattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain\nnaisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun.\nSen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja\nnaiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen\nkiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.\n\nBirgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.\n\n\"Minulla on aavistuksia\", hän sanoi, \"tästä päivästä tulee\nkyynelpäivä.\"\n\nHe tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja\nsoihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana\nnäkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria\nmustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata\nhuoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä\ntaivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä\nlattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.\n\n\"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme\ntaivaan\", sanoi Birgitta. \"Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina.\"\n\nKaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään\nkumaraisemmaksi -- mutta hän ei rukoillut.\n\nKun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle,\noli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille,\nja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja\nkerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja\nhän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle\nrahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi\njuuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat\ntoisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi\nterveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä\nrouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa,\ntunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla,\nmutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja\npoljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot\nheittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen\näänensä oli tuima ja jyrisevä.\n\n\"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?\"\n\nEräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste\nkirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle\nleualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti\nikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli\naseet vaatteiden alla.\n\n\"Kyllä, vieras vaimo\", hän sanoi puolikovaa, \"tämä on Rooma, jonka\njokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin\nruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa,\nmarttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät\nmaanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut\nruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan\nsielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni,\ntässä on ropo ja ole hiljaa!\"\n\nBirgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä\nrahat, jotka olivat hänen sylissään.\n\n\"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain\nsukulainen.\"\n\nKansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, -- ja eräs\nkerjäläinen huusi puoleksi laulaen:\n\n\"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!\"\n\nPyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.\n\n\"Hiljaa, herrasmiehet\", hän sanoi rahvaalle, \"hiljaa, herrasmiehet.\nAina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi\noli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?\"\n\n\"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!\" vastasi\nkerjäläinen. Toiset äänet huusivat: \"Maanpakoon ajettu, karkotettu\nlastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta...\"\n\n\"Se hän onkin\", mutisi Birgitta, \"siserooni ja hupsu hän on.\"\n\nKansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut\nmiehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.\n\n\"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta\nkielen edessä.\"\n\nSilloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään,\nhitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta,\nja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien:\n\"Hiljaa, herrasmiehet!\"\n\nSamassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen\nnuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai\nkajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.\n\n\"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa\nnaista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä\n[kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa\nkuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata\nkatseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat\nsaavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja\nkuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi\nainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä\nnyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä\nteidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen\nolisitte te arvoinen.\"\n\nHän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti\nympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui\npyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.\n\n\"Kuka oli se mies?\" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja\nkatseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen\npuhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti.\nPohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne\nviipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde.\nHän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se\nilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.\n\n\"Äiti, äiti, kuka oli se mies?\" hän sanoi, ja hymy melkein väreili\nhänen huulillaan. \"Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä\nettä Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?\"\n\n\"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan\nhänen kivijumaliaan.\"\n\n\"Emmekä yhtenään ylvästelemään\", pisti maisteri Pietari. \"Kuinka\nsaattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien\njoukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee\nsinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat\nkoko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen.\nVälistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin...\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, maisteri.\"\n\n\"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi\nvelvottaa sinut valvomaan koko ensi yö.\"\n\nBirgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja\nlaski.\n\n\"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö... Äidin\nja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa... Minä näen\nsanansaattajan tulevan Ruotsista... Vielä hän on kaukana.\nMuuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta\nvähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja\nlaukussa hän kantaa hyviä viestejä.\"\n\nKaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän\nteeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.\n\n\"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun\nkulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella\njärkevien olentojen parissa.\"\n\n\"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa.\"\n\n\"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista\nelämää, johon sinä minut tuomitset.\"\n\n\"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?\"\n\n\"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun\nharmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet\nennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär.\"\n\n\"Maisteri\", sanoi Birgitta. \"Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin\nja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta\nmitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka\njätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat... mutta anna\nhänen pitää vitsa.\"\n\nBirgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja\nlempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.\n\nMaisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina\nkatsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän\npysähtyi.\n\nNyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä\nportaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti\nja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri\nPietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin\nkoko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja\nmutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet\nluukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui\nKaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka\nkuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät\nnäivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen\nviereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää\nhän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin\nsiemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan\naivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia,\nkuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan\nsomerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi\njuosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen\näitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän\nkiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen\npäästyään sulki hän oven ja salpasi sen.\n\nTurhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja\nherkeämättä toisen kerran -- mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni\nalas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut.\nSotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan\nyli palvelijain portaille.\n\nKun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän\noli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka\nhulmusivat polviin asti.\n\n\"Palmikko painoi, jotta sain säryn\", hän sanoi. \"Oletkos ennen nähnyt\nmoista tukkaa, maisteri?\"\n\nMaisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan\näsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin\npaaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin.\nSitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä\nhalkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.\n\n\"Luuletko\", hän kysyi, \"että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme,\npitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?\"\n\nMaisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja\nleipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja\nvähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.\n\n\"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä,\nmaisteri\", Kaarina jatkoi, \"silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin\nei ole äidin laita?\"\n\n\"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan\nsielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei\nhurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin\nhelposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa... ja hänen omat lapsensa\nvastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään\nnarrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja\ntuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on\ntotta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että\nhänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme\nkuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein\nvähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen\ntyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys,\njuuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä\nnaisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän\nhedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan.\nSiksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän\nkiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias\nopetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta\nhäntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella\nhänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa\nunettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on\nsanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa\nantautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin... Ei,\npuhu hänelle kuin mies puhuu miehelle... suoraan, yksinkertaisesti,\nsilloin tällöin hauskan leikillisestikin... niin että sielun terveys\nsaa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus.\"\n\nKaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä\nkaavun laskoksiin.\n\n\"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta\nminun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan\nja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön.\nKyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä\nsaanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi?\nItkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani,\nja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet.\nEnnen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni\ntoukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja\nEgard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen.\nNyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko\nniin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät\nsynkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien\nsitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa... ja niin tulee\npimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin\najattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt\nminut salpaatte!\"\n\nMaisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven\nmennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän\noli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja\nperäytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin\nkohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja\nkaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli\nkynnyksen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAlvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä\nsaapuivat kirjeineen Ruotsista.\n\n\"Enkö ole tunnettu?\" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin,\ntotuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja\ntuttavallisesti. \"Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä\nvarmasti on kaksi liikaa... Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren\nrouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi!\nJa luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä.\"\n\n\"Mustia viestejä, sinä sanot\", vastasi Kaarina. \"Sitäpä aavistin,\nsiliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä\ntuomaan onnellisia sanomia... Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa\nmeille muille.\"\n\nPietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja\nviisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu\nsineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä.\nSillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja\nvoitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:\n\n\"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin\nristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei\nenää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä\nhänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän\nkoskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä\noli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja\nkirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen\ntulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui\nhuonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut\nsaalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa\nkirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi\nMattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi\ntoisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä\nBirgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin\nhänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan\nTukholmaan.\"\n\n\"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää\", sanoi maisteri\nPietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.\n\n\"Onko siinä kaikki?\" Kaarina kysyi.\n\n\"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin\nhyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa... Saanko\nottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?\"\n\nKaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa\nrangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan\nkostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin\nkäsin ja vei sen suulleen.\n\n\"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään... Tapahtuuhan\nkaikki äidin tahdon mukaan... Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta\nennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista.\"\n\n\"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja\nlukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?\"\n\n\"En uskalla, ennenkun äiti tulee.\"\n\n\"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja\", vastasi priori ja\nistuutui lavitsalle. \"Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan\nensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet\nitsellemme suuria levähdyksiä.\"\n\nHän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta,\nojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. \"Alkakaamme nyt herra\nIsraelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan\nhänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit\nvapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies\npaikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi.\nMustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu\nsiltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse\ntauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää\nitsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen.\nSilloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja\nhoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri\nhäneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi\nheidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan\nkuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta\npainui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin\nvuoteelleen ja heitti henkensä.\"\n\n\"Se oli kaunis kuolema\", sanoi maisteri Pietari.\n\nKaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: \"Ja nyt ei sinulla ole\nenää mitään meille kerrottavaa!\"\n\nPriori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui\nkäärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.\n\n\"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva\nKatariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa\nkultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi.\"\n\nKaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän\nvei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin\nhän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.\n\n\"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja\nluikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä.\"\n\nPriori kumartui ja tavasi.\n\n\"Sinä suloisin, kanna minua riemussa.\"\n\n\"Riemussa?\" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. \"Sitä kruunua\nsopii minun hyvin kantaa... riemussa.\"\n\nHänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan\nsanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.\n\n\"Murheessa ei kruunua\", vastasi priori ja nosti kruunun hänen\npäästään.\n\nOvi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.\n\nKyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän\nkävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin\nlyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli\nrinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä\npuoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja\navasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja\nhänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä\ntuskin kuului kivilattialla.\n\nHänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet,\njotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi\nkirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen,\njätti hän sen avaamatta.\n\n\"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi\", hän sanoi. \"Se on Egardilta,\nmieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi --\nettä hän on kuollut.\"\n\nKaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:\n\n\"Äiti on surmannut hänet!\"\n\nVaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän\npuhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt\ntuulenpuuskana läpi huoneen.\n\nBirgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään\npöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi,\nmutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:\n\n\"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?\"\n\nKaarina työnsi hänet pois.\n\n\"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä\nsaattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu\nkutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt\nkodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän\ntekeekin toivioretkiä.\"\n\nBirgitta vastasi:\n\n\"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa\nrippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!\"\n\nHän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että\nne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen\nympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean\nkahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.\n\n\"Hyvä\", hän sanoi, \"sitä tavaraa me tarvitsemme.\"\n\nPietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.\n\n\"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen... Jos minä nyt sanon\ntotuuden, ovat nämä pussit minun.\"\n\n\"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?\"\n\n\"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden\ntehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin...\"\n\n\"Ja sinne olet sinä ennättänyt.\"\n\n\"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki,\nmitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon,\notin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja\nsinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen\nhädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi\nolin iloinen omistaessani omani laukussa.\"\n\n\"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja\nhädänalaisia.\"\n\n\"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle.\"\n\n\"Ei, Pietari... Kaikki!\"\n\n\"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan\nsäästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää\nloputonta tietä.\"\n\nBirgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan\ntotuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne\nmaisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin.\nItse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun\nkaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen\nomaan vyötärysnauhaansa.\n\n\"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!\" hän sanoi vihdoin ja ripusti\nvitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja\nvieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän\npalvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.\n\nHän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän\noli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella\nmuistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän\npäästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret\npaljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin\nsilloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt\nvaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä\npalohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen\nkymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan\nhänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä\npäivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä,\noli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin\nryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.\n\nHän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä\nkallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.\n\nVain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja\nkynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin,\nmutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.\n\n\"Kiittää tahdon minä...\" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi\nhän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen.\n\"Kiittää tahdon minä... Ei, en voi... en vielä.\"\n\nHän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi\njokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi\nvähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne\nputosivat toinen toisensa perään.\n\n\"Nyt minä voin kiittää\", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa,\nnostamatta katsettaan liekistä. \"Kiittää tahdon omieni puolesta,\njotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä,\njoka nöyryyttää ja taivuttaa minua.\"\n\nOvelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla\npehmeällä äänellä:\n\n\"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset\npilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja\nvaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan.\"\n\nRaskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi\npitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän\nistui, eikä kasvojen ilme muuttunut.\n\n\"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin\nettä minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me\nlöydämme toisemme... sillä tapahtua sen täytyy... Nyt tuoksuu\nmirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa\nkammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat\npois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä\nheidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan\nja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa\nillaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu\njuurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni\nluo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa\nsisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja\nsateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt,\nja sinun edeltäsi pakenevat korpit.\"\n\nKun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa\nniin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen\nhelmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin\npaikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan\npalorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua\npenkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu\nkoveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.\n\nSilloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja\npani sen hakaan kaulan kohdalta.\n\n\"Astu sisään!\" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin\ntaisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.\n\n\"Rippitunti on tullut\", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.\n\n\"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin\ntahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat.\nKutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että\npalvelijat.\"\n\nMaisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului\nhuoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat\nhäntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat\nitalialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan\nluona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain\nKaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei\npolvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa,\nvaan istuutui penkille keskilattialle.\n\n\"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni\", hän alkoi, \"että me joka päivä\ntoistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja\npahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden.\nMitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas\nkyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä\nsaatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat\nseppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin\nköyryinen leski kuin olenkin... Minä näen, että otsasi punehtuu,\nmaisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha\nmaailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani,\nminulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja\nkun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen,\njoka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa\nviinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?\"\n\n\"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen\npuoleen\", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, \"mutta\nlähettäkäämme ensiksi nuoriso pois.\"\n\n\"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka\nvitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi\nettä minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa!\nNuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat\njälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta,\nmutta matkaa alas helvettiin!\"\n\n\"Pyhän Neitsyen nimessä!... Armollisin rouva... Kuulinhan sinun\nvälistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on\npuolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä...\"\n\n\"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun.\nAnnas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni\nkuhmu tai kuperuus luussa... ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan\nmunkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa\nhe olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös\nriivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he\narvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori -- hän joka\nnyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä -- että se oli\njokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni,\nmutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi,\neivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären\nkruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut\nmielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu\nkuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa.\nTietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan\nheidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin\nhe minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko\nteidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä\nrauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin\nsurkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen\nkatseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä\nja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen\najatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni,\nja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja\ntarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana\nkesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani,\nniin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua.\nKansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia\nja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on\nolemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni,\nmutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine\nrakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista\nasioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi\nsinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä\nminua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi!\nEn ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla\nvahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu\nvalkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut.\"\n\nHän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret\nneidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin\nlinnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli\nulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.\n\n\"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus,\nvaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä\nkipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt\nja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen,\nsilloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin\nkerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua\nkuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen\nkituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä,\nrakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos\nsellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää...\njos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi... kuinka paljon\nhelpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette\nnöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja\noppikaa minusta.\"\n\n\"Sisar ja rouva\", vastasi maisteri, Pietari. \"Jumalan henki on\nsinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot\non totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen\nja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu\nkynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat\nnöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi\nvastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti,\nkun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit,\njotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat\nsinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He\ntietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat\nja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat\nitseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen.\"\n\nBirgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja\nkysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja\nvastasi varsin hiljaa:\n\n\"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa.\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nJoka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri\nPietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät\nrukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu\nkäsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan\ntai kohottamatta sormiaan siunaukseen.\n\nEräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan\nsiirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi\npohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti\nkumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli\nBirgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä,\ntyönsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.\n\n\"Jumala on pelastanut meidät\", hän sanoi. \"Kokoontukaamme kaikin\nkiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi\nvahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä,\nsäveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi\nlaulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa.\"\n\nHän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät\nsivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti\nlaulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen\nposkensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta\nja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan.\nKansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli\nsillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti\npöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän\najan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki\njakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan\nruotsalaisen noitaväen.\n\nYhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu\npiiritettyjen vastauksena:\n\n    \"Ave, Maris Stella,\n    Dei mater alma\n    Atque semper virgo,\n    Fleix coeli porta.\"\n\nKun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua\npöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä\nlähinnä, kuiskasi:\n\n\"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet.\nJoukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi.\nRooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja\nharhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille.\nSellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti.\"\n\nBirgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi\nja miltei vallattomaksi hymyksi:\n\n\"Maisteri\", hän vastasi yhtä matalasti. \"Ehkä nyt alkaa se\nmyötäkäyminen.\"\n\nPaisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa,\ntäytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon\nkatsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine\nhiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja\nkumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän\nlausui jäykästi ja arvokkaasti:\n\n\"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla\nulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä\nkivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni\nsyntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville.\nTotisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä\nihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin\npalata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte\ntaivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien\nja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin\nja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte\nnäkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja\nsalaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä\nkardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa,\nsuvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä\ntoisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin\nteidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä\nkirjotin ja sain aikaan muutoksen.\" Katsastaja katsoi keppiinsä ja\nkieputti sitä sormiensa välissä.\n\n\"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa\ntribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole\nenää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä\nminä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten\nte saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan\ntaivaan alle!\"\n\n\"Seis, ystäväni!\" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti\nkeppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. \"Ei maksa vaivaa kutsua\nOrsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan\nkoukistu päässäni.\"\n\nHänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti.\nSammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri\nkenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän\nkatsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan\nkirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.\n\n\"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle\nja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin\ntoisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun\ntunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan.\"\n\nSade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla\nläpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin\nvalkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun\njyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.\n\n\"Kristus auttakoon!\" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen\ntaas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti\nBirgittaan. \"Salama iski Pietarinkirkkoon!\"\n\n\"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan\", vastasi\nBirgitta. \"Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena\nAvignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas\ntuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö\nvihollisesi!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nRuotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta\nkatsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat\nsentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin\nosa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta\nja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi\nKaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun,\njonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan\nkuningattaren kuvan.\n\n\"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!\" mutisi katsastaja heidän jälkeensä\nikkunasta.\n\nEnnen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan\npuutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt\nkatkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän\npeittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän\nmaistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen\nkatselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin\nsiivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti\nseurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin\nmyrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita.\nHän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine\nkivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän\ntutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin\nsotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja\nhammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus\nlähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.\n\nSitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja\nmääräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen\nsivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän\nantoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan\nkuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei\nsallinut sijottaa sinne.\n\nKaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia,\nmutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli,\nettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen\npäivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan\nluona Arbogassa.\n\nEdellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät\nportaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää\nportaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta,\nvaan oli kuin joku toisten varjo.\n\nPorttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret\nja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista\npienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen\npartansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.\n\n\"Tervehdykseni, ahkerat naiset!\" hän alkoi. \"Asuuko täällä mahtava\nrouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja\nuhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta\nRoomaan?\"\n\n\"Hän asuu täällä\", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.\n\nVasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja\nverta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä\nraskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen\nkultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta.\"\n\n\"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen\", sanoi Birgitta ja\nkätki silkkinauhan poveensa.\n\nVanhus otti kitaran selästään.\n\n\"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien\nkiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa.\nSiellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus\npeukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys.\nJa minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en\nenää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä\nylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava\nTuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja\ntäpötäysillä pikareilla.\"\n\n\"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden\njäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä\nruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja\nsuojatonna?\"\n\n\"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä\neräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja\nlauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani,\nvaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän\nneitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni,\ntuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa\ntanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa\nviinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko\nseuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin\npenkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman\nvaltakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät\nkuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa.\nIstuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään\nsivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua\nemmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä\ntoivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä\npeninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien\nlaakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti\nläpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä\nvähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme\nasti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen,\njoka oli varattu ylpeille.\"\n\n\"Ja nyt sinä tulet varottamaan?\"\n\n\"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä.\nEnnen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan\nja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää\nmitään niinkuin kuolon valtakuntaa... Liikkumattomana minä istuin\nkauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi\nlievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta,\njotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja\narvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai\nyhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena\nvain tunnin.\"\n\n\"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?\"\n\n\"Niinkuin sinä kultatupsuasi... Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja\nnyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen.\"\n\nHän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat\nja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui\nhän puutarhaan päin.\n\n\"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta\nsinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei\nnähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen\nkaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä.\"\n\nHän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja\nalkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän\nvyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta\nkatsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä,\nBirgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri\nPietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut\noli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä\näänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.\n\nRuokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka\nBirgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta\nniukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin\nkapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa\npäässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset\nGudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen.\nAlvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan\nja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan\nluostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi\nvähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa\nhänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca\nPapazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli\nkutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä\ntäyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen\nhiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun\nmaisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti\nhymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan,\nnyökkäsi hän Birgitalle.\n\nKaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten\nkeskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo\npian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi\nriviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan\nkärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin\nkulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella\nmitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain,\nennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla\nkuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli\ntaas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja\nvaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa\nitsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua\nvasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin\nlujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset\nja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli\nkaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa.\nHän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin\nkeskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän\nmuistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä\noli sanottavaa.\n\nNyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin\nlukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina\nymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi,\nettä Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin\nlähettilään rinnalla.\n\nSunnuntaina -- mennessään messuun Aracoeliin -- hän oli kuullut\nvalkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat\nverranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään\nmuinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien\nkauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.\n\nSilloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien\nsilmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen -- ja siinä hän istui\nhäpeissään ja veripunaisin otsin.\n\nMaisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen,\nmutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki\nsananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä\ntai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.\n\n\"Finis amen!\" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.\n\nKaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei\nliikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi\nkyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.\n\nPriori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti\nsandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.\n\nBirgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.\n\n\"Kansantribuuni on siserooni!\"\n\nVaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen\npäänsä yli kuin musertaakseen sen.\n\n\"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä\nheti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä\nMonreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän\nviikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos\nkansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja...\nKohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja\nhän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja\nkeskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten\nkanssa... Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista... juoksevat\nja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut,\nnäkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset\npuikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät,\nettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä\nei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat.\"\n\n\"Hiljaa, lurjus!\" pauhasi priori ja hypähti penkistä. \"Palvelusväki\nkertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja\nemäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle\npiilopaikan... Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana,\nmelkein kuin maalla, Campagnalla... On kuin raskaat, laahaavat\npaljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon _minä_\ntunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä\nvarmaa kultajalkaa.\"\n\nVaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.\n\n\"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta\nylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei\nmikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä\nsaatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella... leveitten\nja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle,\nlukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka\njoka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se\nriippuu lähellä Kapitoliumia!\"\n\n\"Suuresti hairahtuisin\", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan\nkelloja, \"ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin.\nKerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs\npyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän\nmaailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli\nkansantribuuni, vaikka olin vaiti.\"\n\nKaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.\nHe asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:\n\n\"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti... salatakseen vavistusta.\nHänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo\ntienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun\nolla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut\ntahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä\nKapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta\nvastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!\"\n\nVaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.\n\n\"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen\nkirkastamana, niin ainakin hän.\"\n\n\"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta\nja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin\nsaastuttama.\"\n\n\"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta...\"\n\n\"Pöytärukous!\" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti\nkäsiänsä.\n\nKun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan\nkulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca\nseurasivat häntä.\n\n\"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen\", sanoi Birgitta\nja alkoi korjata pöytää, \"enkä kummastele, että osaatte selittää\nkellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt\non ateria lopussa... enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin.\nNyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki\nkauppa olevan seisahduksissa... Kaarina, miksis seisot ovella?\"\n\n\"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle.\"\n\n\"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin\nhäneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla\naterianjätteitään.\"\n\n\"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat\non kulutettu.\"\n\n\"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan\ntinamaljan!\"\n\nHe menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi\nauki portin, kuuli hän äidin sanovan:\n\n\"Missä ovat minun kerjäläiseni?\"\n\nPortaat olivat tyhjät.\n\nMaisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi\nkatolta:\n\n\"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat\ntanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja,\nsilkkaa hopeata... Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole\nnäköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni\nratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen\nmultakummuilta.\"\n\nKaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri\nPietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.\n\n\"Äiti kulta\", hän pyysi, \"älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä\nsairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys\npalaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin...\nMinä tahdon kotiin, äiti!\"\n\n\"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa\nsinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!\"\n\nÄiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin\nkirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina\nhänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.\n\n\"Kruunun me myymmekin ensiksi\", sanoi Birgitta. \"Ennemmin jotain\nmuuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten\nkeskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni\nhuoneessani, koska olen kuninkaan sukua?\"\n\n\"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon\nkatoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu\nlähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä\nkruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle.\"\n\nKaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän\nääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla\npaperia.\n\n\"Rakas lapsi raukkani,\" hän mutisi, \"miten nuorta sydäntä\nkirveleekään!\"\n\nRiemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin\nmonta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.\n\nSilloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan\nääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen\nkauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo\nsidottuna vyötärenauhaan.\n\n\"Meidän täytyy myydä kruunu\", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin\nnukella.\n\n\"Rakas olento\", vastasi Pietari Räätäli, \"silloinpa tulen oikeaan\naikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen\nrahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa\nsatavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika\nsanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus.\"\n\nKaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä\nvallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi\nvienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään\ntunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna.\nKaarina sulki oven hiljaa. \"Äiti nukkuu.\"\n\nPietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun\nsimpukoita. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän\nkestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä.\nPitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä\nharhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea\nPyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia\nminä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi\nseurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle\nkaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut.\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nJoka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken\npitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä\nkyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät\nhereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan\nkädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat\nuudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.\n\nKaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet\nmahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän\naamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu\npyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai\npyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen\nhohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia\nja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä\nVadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri\nPietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston\nAisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.\n\nSen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille,\nja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa.\nAamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät\nnuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein\nja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun\nBirgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin\norjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä\nkypressit uskaltaisi suhista.\n\nLoitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi\nkasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava\nTuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden\nmuutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle\nmustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja,\nluunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä,\nja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän\nnosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan\ntulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan\nhiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun\nkolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä\noli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien\nja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi\nsalaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi.\nHetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen\nsaattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten\nkanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi,\nettä nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon\nvaltakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden\nhaamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään\nkansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut\nkoskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän\nikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan\ntarkottamatta.\n\nNiin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi,\nettä muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki\nheittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet\naikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa\nkahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.\n\nEräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia\n[Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin\nkellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien\nvuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut\nMonrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman,\nsillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.\n\nHän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen\nsäikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän\npilkko pimeässä.\n\nAikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista.\nMutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit\neikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli\nharvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä\nkatkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken\ntalossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta\nmaailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset\nmunkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai\njumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat\naamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin,\njoka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin\nseppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun\ntalon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja\nvalitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi\nesineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja\nautiommiksi.\n\nKaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten\nahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat.\nSilloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa\npöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että\nBirgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:\n\n\"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän\non kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä\nmaassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle\nhän on lähettänyt erityisen kutsun... mutta ei meille. Kenties\nhän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin\nkaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme.\nSiksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian\nraihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja\nsydämeni yksinäiseksi.\"\n\nKaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja\nsitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan\nsukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta\nnyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut\nhiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun\nuneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä\ntuskalla.\n\n\"Äiti kulta\", hän pyysi, \"saanhan olla menemättä!\"\n\n\"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin,\nkuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja\nmatkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!\"\n\nVihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli\npaljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla\nneuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ\nmäärättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei\nnauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta\nennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame\nniin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka\nvapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan\npäähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian\nsyvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat\nniin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät,\nettä Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse\nkruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko\nkaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta\nratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja\ntarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja,\nhengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.\n\nSitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.\n\n\"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista\npäivääsi.\"\n\nHän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne\nsitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. \"Nyt on parempi, ja\nvoi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen.\"\n\n\"Äiti kulta\", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet\nristissä, \"saanhan olla menemättä!\"\n\n\"Ei, mennä sinun pitää!\" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei\nhänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran\ntaluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa\nseurassaan.\n\n\"Nainen ja äiti...\" kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti\nruokapöydässä. \"Se ei koskaan kuoleudu!\"\n\n\"Näytä nyt iloiselta, lapsi\", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin\nhuostaan, \"mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies\npuhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!\"\n\nKaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina\nhevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka\noli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi,\nympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja\ntakana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja\nylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen,\njoka ratsasti juhlille.\n\nMatka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät\ntunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät\nheidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle\nKapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi,\nvapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja\nmaisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli\nsaanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät\nsiellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina\njoutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen\naitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä\nolivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon\nedessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja\nateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli\nkunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana\nseisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko\nsäteitten ja tähtien ympäröimänä.\n\nKaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut\nruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä\naamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin\nPanispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista,\naluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä\nkultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe\nsyvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän\nteki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään\nsuuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti\nvähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän\nvaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai\nselitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä\nkirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan.\nSitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen\nhänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin\nkohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle\näyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun\nsekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että\nilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka\npursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä\noli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti\nlähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet\nja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen\nhänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin\njatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja\nunohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn\nsanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella\nja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa\narvokkuuttaan.\n\nÄkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman\nmitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää\nkeksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua\nnaapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa.\nSilloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja\najo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi.\nRiminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja\nnousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni\neivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat:\nMonrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman\nkansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta\nmullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta\nkukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet\nnimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä\npelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia\nkalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva\njuhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä\nvoitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi\nläpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä\nnousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja\nhän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa\nvilpittömyyttä.\n\nEräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat\nvaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien\nja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa\nkerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja\nkorotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin,\nja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin\nyövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi\nikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.\n\n\"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!\"\n\nPaduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui\nlikinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen\nviittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän\ntarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti,\nastuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi\ntyttöjä.\n\n\"Urho!\" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. \"Kun minä juon\nsinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli\ntäällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa\npöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja\nlapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin.\nVoiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden\nperustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat\nlinnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan.\nMinulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän\nvapaasta tahdostanne minä olen olemassa.\"\n\nHän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi,\nsillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin\nlähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä\nriippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon,\nmutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.\n\n\"Täällä on sana vapaa\", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa\nkävivät valkeiksi kuin liitu, \"mutta olkoon se senvuoksi myös\narvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä\ntarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja\nkeihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona\nturvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu\nantamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä,\nastukoon hän esiin ja puhukoon!\"\n\nKuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien\nkahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.\n\nHerrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään\nja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta\nsilmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa\nkatukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja\nkuiskasi:\n\n\"Minä rakastan teitä.\"\n\n\"Ei\", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.\n\n\"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen\nsanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni\nsyvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää\nsilmänräpäyksen...\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja\nkuiskasi: \"Olen sairas.\"\n\nHän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri\nmeni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan\nleppeästi ja hiljaa:\n\n\"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista\nsukua. Viisi askelta takana!\"\n\nHerrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta\nKaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä\nkerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei\nnähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja\nsilmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään\nkuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.\n\nKun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun.\nLinnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien\nsytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän\nsanoi:\n\n\"Nyt minä olen terve taas... terve kuin äiti kotona!\"\n\nKadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että\nmaisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset\njäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo\nkaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos\nluukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo\nmennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja\nhän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä\nennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana\nsanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava\nTuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän\ntoisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla,\nvaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään\nkaupungille.\n\nHeti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet,\nantoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota\nhän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin,\njoka seisoi oven ulkopuolella.\n\n\"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu\", hän sanoi, \"myy se\nhuomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan\npane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan.\"\n\nMaisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa,\nsammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto.\nHän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun\npeitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen\nristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli\njääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.\n\n\"Äiti kulta, äiti, äiti!\" hän hoki unissaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSeuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni\npuutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi\nsammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä\nja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita\nkasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja\npani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella,\nmutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän\nmeni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan\nmehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin\nvaipuneena.\n\nVaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä\noli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.\n\n\"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua\", hän alkoi ja asettui\naivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista\nmehiläisistä. \"Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä\nKapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti.\n'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on\nvero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli\nhän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina... mutta\npitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja\nminun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi\nroskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa\nläpi... ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja\npolttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan... En mitään saata enää\nmaailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin\nSaatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen\njumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka\naamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja\nemmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen\nkuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän\nkasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu\nole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että\nme tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä,\netteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta\nihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en\nlöytänyt sitä sieltäkään.\"\n\n\"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!\"\nvastasi Kaarina.\n\nVaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun\nhän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut\noli suljettu, palasi hän luolaan.\n\nJuuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran\nlapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti\nvalmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta,\nja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen\nvettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan\nmolempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla\nsakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä\npäätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä\nsilmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.\n\nMyrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja\nkeinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan\nluolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut\nilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä\npesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.\n\nÄkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli,\nniin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat\nkeinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta\nvesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui\nruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla,\nja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin\nkuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka\nmyrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti,\nmutta peruuttamattomasti katosi iäksi.\n\nMyrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat\nilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä\nauringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne\nkiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen.\nKaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta\nhän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä\nnuorilla ja epätoivoisilla silmillä.\n\nHän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti\nsen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo\npiharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin.\nHän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista\naamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä\nturhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen\näänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti\ntoisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan\njuhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut\nvaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan,\nmutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta\nkuin kylmä seinä.\n\n\"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä\", sanoi Kaarina\nhoukutellakseen häntä puhumaan. \"Nyt he tulevat takaisin, kun\nKapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä.\"\n\n\"On\", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.\n\nKaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti,\nei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua\nhämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian\naikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin\nyksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi\nhajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.\n\nIllan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän\nmakasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat\ntulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli\nnukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena\nnousi istumaan.\n\nBirgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa\nkainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.\n\n\"Uni on pettänyt sinut!\" sanoi Birgitta.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä\ntäydellisesti. \"Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle\nja istuudu lavitsalle!\"\n\nHänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut\ntottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja\ntotteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä,\nistuessaan penkillä vitsoineen.\n\nSitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen\nlattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.\n\n\"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää\nkotona hautakiven alla?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat\nhuutavat sinun jälkeesi?\"\n\n\"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta\nelämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä\nei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä\nsanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä\npoljen rikki sydämiä... sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka\nrakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän\npahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat.\"\n\n\"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen.\nTuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi\nlapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja\nminä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka\non vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa\nsinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella\nmenneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen\nhetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta\ntienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se\nhurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi.\"\n\n\"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin\nyhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut\nne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä\nole enää yksin.\"\n\n\"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan\nvieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta\nen ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja\nikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä\nselaat papereitasi.\"\n\nTuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta\nBirgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen\nkurttuisia ja ruskeita kasvojaan.\n\n\"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan\nne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä\npakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin\nikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä\npäivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi.\nTunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen\nperään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen,\njoka nyt on alkanut!\"\n\nKokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli\nasettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt,\njoilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa\njyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä\nhuhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan\nmuutamien autioitten talojen taa.\n\nHiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi\nKaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä\ntutkiakseen viipymisen syytä.\n\nBirgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä\nvasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut\ntuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.\n\nMaisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.\n\n\"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden\nkesken\", hän sanoi. \"Kukaan ei saa häiritä heitä.\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOli vierinyt vuosia.\n\nKypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta\nkullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi\neräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki\nlevitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan.\nHän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa\nelämäänsä.\n\nHän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään\nja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä\n-- niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon.\nHarvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja\nInnocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun\nsalissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja\nlemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien\npalaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he\nkuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje\nilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan\nseurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat\nVatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V,\nuusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti\nkeisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin\nvankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä\nkoskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta\nhän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli\nkehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse\noli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri\nottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva\nja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli\npyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja\nunohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja\novelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka\narmollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui\npaavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui\nvalkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni\nhäneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta.\nJa kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian\nlähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin\nBirgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui\nja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti\nsauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät\nMontefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi\nei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa\nsitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti\nniin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he\njo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan\nkeskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi\nveti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi\njatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan\nennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan... Entä luostarisäännöt,\njotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi\nvahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin?\nNe oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä\ntäytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä\nolisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut\ntietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon,\ntulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset\nja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän\npalatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he\ntunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali,\njoka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse\nasettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen\noikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla\ntoinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja\nepävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä;\nmutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen\nulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.\n\nBirgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle,\njolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.\n\nTurhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui\ntalossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä\nenää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja\npistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat\nhäntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut\nhullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja\nvälinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen\nsydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei\nsaattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.\n\nHän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.\n\nHän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja -- ja niitä, joilla nyt\noli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja\nsaattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli\nkasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua\nmaailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen\ntytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa\noli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi\nhänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke,\nmutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat\nepäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili\nmuistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti\nvälke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun,\njonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat\nluopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi\ntornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän\nei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja\nikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän\nhiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä\nnäkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä\nsänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt\nkuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä!\nvastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit\nylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin\nkuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat\nlähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi\nkansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi\nvalinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he\nvälttivät sen kiusauksen!\n\nKun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi\nhänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen\nsaapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös\nBirgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he\nodottivat eteisessä.\n\n\"Nyt, Briitta-äiti!\" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään\nhän piti harmaata täysinäistä rahapussia. \"Nyt on sinun suoritettava\nvanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo\nvalmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi.\nTalon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata\nkunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus\nitse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään\nkuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi.\"\n\n\"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä\", vastasi Birgitta\nja meni pukeutumaan.\n\nTultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin\nhiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei\nhänen omaan huoneeseensa.\n\n\"Nukkuuko Kaarina?\" hän kysyi maisterilta. \"Hän tarvitsee lepoa\npitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa.\"\n\nMaisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli\nparantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.\n\n\"Hän on jo pukeissa, hänkin\", vastasi maisteri, \"mutta varo\nkivilattian kylmyyttä!\"\n\n\"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka\nkulkisin jäällä.\"\n\nBirgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää\ntasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti\nrakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja\nniityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.\n\nKaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan\nhäntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen\ntarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.\n\n\"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi\nole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne\neivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä\nmaidolla ja yrttimehulla... Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet\nparanemista... Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään\nodottaa.\"\n\nMaisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo\npoissa.\n\n\"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa\",\nmumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, \"mutta eiköhän hän totisesti\nalkanekin lakata puremasta!\"\n\nBirgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun\nkaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he\nkodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin\nmonena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut\nilmestyksiään ja mietteitään.\n\nYksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain\nluona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen\nerakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten\nlahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa.\nSinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet\nympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan\nlukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut\nBirgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään\nBirgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti\noli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka\noli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä\nkalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän\nei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan\nhuoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui\nhänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.\n\nKansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat\ntuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan,\nniin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä\nkohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot\npainautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja\nsairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein\nhänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen\ntelttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous\nhänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.\n\n\"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä\nvanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka\nsenvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka\npäivä?\"\n\nHän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla\nja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun.\nVeisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja,\nja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi\nmustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari\nRäätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten\nmenettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret\nkappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini\nliikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta,\njoka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä\nja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja\nkuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin\nolisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja\nseurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.\n\nOstiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän\npystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet\ngenualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin\nkuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat\näiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja\nkatselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen\nvalkoiselle vilukkovuoteelle.\n\n\"Äiti\", hän sanoi ja alkoi yskiä. \"Minä ikävöin käytellä miekkaa\nuskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko\njokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati\nuneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt\nminulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun\nmaassani.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAirolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle,\nja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat\nkalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen\nja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi\nKaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän\nkoskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.\n\n\"Kerro, kerro!\" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. \"Tämäpä olisi\nomistuksen arvoinen valtakunta!\"\n\n\"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?\" kysyi puhuteltu.\n\"Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla,\nkammionsa.\"\n\nKaarle-herra ei kuunnellut häntä.\n\n\"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca\nistutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle.\"\n\nHerra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä\nhopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.\n\n\"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen,\nmissä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan.\"\n\nHerra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa\nja ripusti sen hänen olalleen.\n\n\"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä\nvalta on. Voiko sen vallata miekalla?\"\n\n\"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella\nvoi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain\njoskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä\nuusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa... ja onneton se, joka ei\npolvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan\nkolmatta kertaa leskenä.\"\n\nKaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.\n\n\"Onko hän kaunis... onko hän vanha?\"\n\n\"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen...\nOnko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.\nNeljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa.\"\n\n\"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni.\"\n\nHän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa\nkohden.\n\nPyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle,\nmutta Birgitta rauhotti heitä.\n\n\"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee\njotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen\njouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun\nkakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa\nmiesvainajaani.\"\n\nLikomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat\ntulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä\nmajataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut\ntervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja\nhurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen\npiti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen\nsairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli\nkuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä\nja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he\neivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien\ntoisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät,\nhuolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki\npäiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli\nheillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat\nkuin hopea.\n\n\"Äiti\", sanoi Kaarle, \"se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!\"\n\nKärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta\nja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello\ndell' Ovoon.\n\nKuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen\nyleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja\nvasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari\nFredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa\nkimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.\n\n\"Lapset\", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin,\n\"nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta\najoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää\nteitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen\nkenkäänsä.\"\n\nHerra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään,\nmutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja\nkilkkuvine hopeatiukuineen.\n\nParvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri\nauki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine\nturbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista\nhyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun\nalta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa,\njoille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen\nläpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä,\nmutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan\nvaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.\n\n\"Oi\", hän sanoi, \"minä olen kovin iloissani, kovin iloissani... kun\nsaan tervehtiä niin hurskaita vieraita.\"\n\n\"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!\" kuiskasi\nherra Kaarle.\n\nKaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen\nkenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun\nkuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä\nniin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa.\nSitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.\n\nHovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan\niskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.\n\n\"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös\nkuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!\"\n\nBirgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle,\nmutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki\nkätensä nopean päättäväisesti kuten aina.\n\n\"Tapahtunut on tapahtunut\", hän sanoi.\n\n\"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika\", vastasi kuningatar yhä\nhämmästyksissään, vaikka hymyillen. \"Mutta yhden suutelon tähden en\nole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää... Nyt pitää teidän\nkaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä.\"\n\nPöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla\nmuuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat\nkirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta\nkuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä,\nmutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan,\nvaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin\nyli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä\npitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja\nveneittensä keskessä.\n\n\"Mene naimisiin, Johanna!\" huusi merikansa kuningattarelle,\ntuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. \"Mene naimisiin\njälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee\niloiseksi kuin meidän!\"\n\nKun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle\nlieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen\nja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.\n\n\"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta\notsaasi kuumottaa.\"\n\n\"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti!\nKotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan\nriitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää\nolutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä\ntulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi\nkainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin.\"\n\n\"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?\"\n\n\"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja\neikö paavi voi purkaa avioliittoa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä.\nEtkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka\non meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla\nvastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä\nelän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa\nrahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi,\nrikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt.\nSinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi\npäähän!\"\n\nBirgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.\n\n\"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen\ntavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on\nkädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä,\nsillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!\"\n\n\"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun\nhiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä\ntyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi\nhelläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen.\"\n\n\"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi\npuhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä\non asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun\ntodellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala\nkyllä tietää, että minä itsekin -- niin vanha kuin olinkin -- vielä\nkauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin\nitseäni että rukoilin... Mutta sinä tahdot linnan kruunun.\"\n\nBirgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. \"Hallita, omistaa\nkokonainen valtakunta... kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa\ntoteuttamiseksi... saada vanhentua rauhassa... Ei, poika, menköön\nsekin kiusaus meistä!\"\n\n\"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani.\"\n\nKoputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen,\njoka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri\nkertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra\nKaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.\n\n\"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta...\"\n\nBirgitta sulki silmänsä.\n\n\"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja\ntulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies\nmieleni mukainen... Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari,\nja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut... Sinua paleltaa, poika, niin\nettä väriset... Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite...\"\n\nMandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat,\nja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti\njäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa\nliedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä,\nkunnes hän oli vaipunut uneen.\n\nBirgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot\nkalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan\nkurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.\n\n\"Jos sinä menet pois, äiti\", kuiskasi Kaarina, \"niin en tahdo koskaan\nväsyä jatkamasta työtäsi loppuun.\"\n\n\"Minä tiedän sen, lapsi\", vastasi äiti, \"ja juuri nyt minä kuulin\nkellon soivan Vadstenan lahden yli.\"\n\n\"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua.\"\n\n\"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille,\nettä he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan\nluo.\"\n\nKun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata\nvielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan\nmennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan\nBirgitta sai pääsyn.\n\nKuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.\n\n\"Anna minun odottaa\", sanoi Birgitta, \"äläkä keskeytä minun tähteni\nhartaudenharjotustasi.\"\n\n\"Hartaudenharjotusta...\" vastasi kuningatar. \"Niin, kirja on vakava\nkyllä... 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä\nsuihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat\ntoisiaan hellästi'... Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?\"\n\n\"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet\nDianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen\nrakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua.\"\n\n\"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy\nminun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla\non kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi\ntaistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee\npoikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo\nkuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti\nmaailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo,\njoka on koditon ja turvaton.\"\n\nBirgitta risti kätensä.\n\n\"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin\nettä poikani saisi kuolla.\"\n\nKuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen\nvieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi\nsammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa\nkohden.\n\n\"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin\nusein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja\npappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö,\nettä puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?\"\n\n\"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana\nrukouksenani, että hän saisi kuolla.\"\n\nHän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin\nportaita alas.\n\n\"Menkää kotiin!\" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. \"Vanha\nvaimo löytää häiritsemättömänä tien.\"\n\nValitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa,\nmissä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä\nalla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät\nhäntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu\nsairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat\naamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät\ntovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot,\njoiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia\nkirjaimia.\n\nAuringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja\nhänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna.\nKravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa\nkiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa\npusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan\neläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu\nnahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille,\nja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin\npuoli-uponnut puinen shakkinappula.\n\nBirgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän\nerotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli\npuhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin\njulmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että\nmaan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko\nse totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen,\nvai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen\nsilmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän\nistui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan\nkohtaloonsa.\n\nAurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat\npolviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.\n\nHänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden\ntuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella\nsairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja\nkuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin\nvieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar\nkäänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan\nkasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat\nhänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.\n\nJoka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja\nistuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan\nenää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina\nkylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti\nsyntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän\nkallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:\n\n\"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua\nkutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri\nsittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi.\"\n\nLaskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä\nei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.\n\nFransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan\nkaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten\nhe kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen.\nSaatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja\nritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa\ntalojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät\nhänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.\n\nSurujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit\nluostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas\nkuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet\nlähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään\nluo, joka oli etäisimpiä -- ja ulkona ruohoisella luostaripihalla\ntuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.\n\n\n\n\nXV\n\n\nPyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein\nkiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa\nperäsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat\npeitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät\nsoutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina\nistuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä\nolivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä,\njoilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun\nnaiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he\nnähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä\nkeulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt\nsuolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat\nkaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä\npisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai\nläjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu\nja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn\nvieressä liehui ristinlippu.\n\nItse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan,\nniin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo\niltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas\nruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen\nitselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä\nkuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin\nettä saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset\npukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa.\nMainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä\nmerenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen\nnäkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla\nhän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli\nkäheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen,\nniin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten\nherättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut\nniinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui\nPetrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui\npurjepuussa, ja ruoski selkäänsä.\n\nIsäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä\npuukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän\nantoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa\nmaljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle\nantaa.\n\n\"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään\", sanoi Birgitta,\nja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen\nkatseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa\nkeskusteluun vaipuneelta.\n\n\"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!\" ilmotti maisteri Pietari\nja pisti päänsä oviaukosta. \"Tänne saakka saatan nähdä valkoiset\nristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!\"\n\n\"Ei\", sanoi Kaarina, \"meidän pitää totella äitiä.\"\n\nPalavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he\nkuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa,\nkaatoi viiniä puupikariin ja joi.\n\nKukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät\nrukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat\nvenetsialaisen kauppalaivan loiskeen -- se purjehti läheltä ohi. Kun\nylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät\nvillit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän\npäälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja\nvirvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja\nteljoille.\n\nVähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he\nolivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan\nBirgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat\npuutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta,\njoka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä\noivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain\neteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat\nseeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky,\njoka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.\n\nKerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa,\nmutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät\nlaivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.\n\nDelfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi\nkuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun\nisäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella\nerilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen\nsoutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä\nristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja\npyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen\nkävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus,\nja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää\nusvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.\n\n\"Myrskypilviäkö nuo ovat?\" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi\nperäsimessä.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa.\"\n\nPyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja\nhurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin\nnukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi\nkasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, -- että merimiehet\ntungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.\n\nKeltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin\nauringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja\nvasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se\nviskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan\nja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine\npurjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja\ntavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi\nristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut\ntalvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä\nhopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki,\nkuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen\nvuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa,\nja kuitenkin sanoisi mies: \"Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on\nJeesus Natsarealainen!\"\n\nNaiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat\nmerimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta\nisäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.\n\n\"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan\nrangaistukseni... Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin.\"\n\n\"Pyydä rouva Birgitalta!\" vastasivat kaikki yhdestä suusta.\n\nNeuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus\npani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia\nniitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja\nantoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt\ntyhjät taskunsa.\n\n\"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä\nhätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle... mutta täällä me saamme\nhautamme syvyydessä.\"\n\n\"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa.\"\n\nHän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus\npelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni\npari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.\n\n\"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa\nkuin verraton hurskaudessa... Loitsi vesi!\" Birgitta havahtui.\nSilmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen\nterveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi\nnaiseksi.\n\n\"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan\nkulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä\nalus tuulta vasten!\"\n\nPitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen\npyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös\nperäsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui\nsuulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.\n\n\"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta\", sanoi Birgitta\npyhiinvaeltajille, \"niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä\nsaatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa\ntänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten... Ja sitten on vielä\neräs asia.\"\n\n\"Mikä niin, Briitta-äiti?\" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi\nhymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.\n\n\"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten\nveneet ehtivät maalta.\"\n\nLaiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden\nyläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui\nmuihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai\nkohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön\nukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu.\nVähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui\nsuojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota\nmaisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui\nnyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden\npinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan\nkaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni\nhatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat\npyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn.\nHän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän\nhuokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut\nsuojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.\n\nArabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin\nvyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja.\nKohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat\nhe suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa\nja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat\nmatkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin\nsyvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän\nhevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja\nmelkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten\nlomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan\nmerenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen\nharvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin.\nSilloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä,\nja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä,\npystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi\nhän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista.\nSitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa\nruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.\n\nTuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset\ntömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus\ntaas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin\nkaikki.\n\n\"Rouva Birgitta Birgerintytär!\" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen\npäätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin\nvarjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. \"Sinun ajallinen\nvaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi\nmääränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat\nmaatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset\nkirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet\nantavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me\nsaamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on\nvihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen\nlinnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä\npaha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme.\nRauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan\nalttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo\nmuuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja\nsinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki,\nmitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut.\nMitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi\nja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta,\njonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut\nlauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla\noli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!\"\n\nBirgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.\n\n\"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?\"\n\nPunastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys\noli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli\nnuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.\n\n\"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva... Pitääkö minun kehottaa\nsinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?\"\n\n\"Maisteri\", kuiskasi Kaarina, \"mitä tahdot sinä äidin sanomaan\nsinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä\nomallatunnollaan?\"\n\nSilloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet\npyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät\nilosta.\n\n\"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen\nitsesokeuteen\", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien\njokaista sanaa. \"En vain tapaa oikeata vastausta... Myötäkäymistä,\njoka on tullut, en ansaitse... Sen alkamisesta asti olen tuntenut\nitseni heikoksi ja tahdottomaksi... ja häpeillyt kuin kerjäläisakka,\njoka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin\nesiliinaan mahtuu... Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan.\nAjatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä\nomasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle\nmiettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun\nhän voi tehdä niistä tilin isännälle... Minä kuulen äänien puhuvan,\nja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin\nlähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä\nkuulen enkelien harpunsäveliä!\" Maisteri otti puuristin alttarilta ja\nasettui pyhiinvaeltajain eteen.\n\n\"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa\", hän sanoi. \"Ja niin\non se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa,\nmaanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä\nriittää, hamaan Jerusalemiin saakka!\"\n\nTaas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät\nhattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.\n\nRamlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat\nheille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat\nuudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken\nhe lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he\neivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt\nheitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja\nkiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa.\nPolvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot\ntekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo\nlevisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä\npingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin\nkuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen\nsolinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne\nkuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet\njuutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin\nvaltaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat\nliitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen\nyllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen\npainuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi\nmatkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi\nkuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan\nkirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta\nainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja\novet oli suljettu.\n\nPyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen\nrinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin\nluostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.\n\nValvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.\n\n\"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo\", hän ajatteli ja\ntorkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä\nvieläkin suurempana ja kirkkaampana.\n\nHän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän\ntorkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas\nsilmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi\nja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran\nkirkossa.\n\nSilloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä\nliikkumattomana, ja Birgitta heräsi.\n\n\"Lapsi\", hän sanoi, \"minä nukuin makeasti.\"\n\n\"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta\nsellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja\nhengittää.\"\n\nHän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta\nponnisti istualleen ja katsoi häneen.\n\n\"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä.\"\n\n\"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti,\nvaikka kuinka käskisit ja pyytäisit... sillä jos sinä ajattelisit\nminun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin\nkieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta\nvastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole\nmitään tunnustettavaa.\"\n\n\"Sinä olet hairahtunut kuutamossa.\"\n\n\"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa\nja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun\ntyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano\nminulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen... Sano,\nettä sinä olet epävarma... että minä olen vaihdokas, että joku\npalvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan\nkätkyessä ja silloin pani sijaan omansa... ja että se lapsi olen\nminä.\"\n\n\"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni,\njosta tuli tuekseni kainalosauva... ja minkä minä olen alottanut, sen\nsinä täydennät.\"\n\nKaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi\nhäntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.\n\n\"Olemme täällä min yksinämme... Enkö saa kutsua sisaria?\"\n\n\"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?\"\n\n\"Pelkään.\"\n\n\"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?\"\n\n\"Pelkään.\"\n\n\"Tahdonhan sinulle vain hyvää.\"\n\n\"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa\nikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos\ntarvitsemme häntä.\"\n\nBirgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.\n\n\"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän,\nettä tuntilasi pian on juossut tyhjiin.\"\n\nKaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut\nvastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja\nkumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.\n\n\"Kun sinä tulet pyhien joukkoon... rukoile silloin minun ja kaikkien\nniiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän\nkansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!\"\n\n\"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani.\"\n\nBirgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan\nluo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään\nsilmiin.\n\n\"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan... Sinulla\non musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen.\nKirkonoven ääressä on multapaarit... ja on kylmä yö, ja kaikissa\npuissa on kuuraa... ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne\nmatutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää\nsinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa\nkirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä,\njolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun\nsydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi... Sano minulle,\nvanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa\näitiäsi?\"\n\n\"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi\nsäikähdyin... Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä\nkoskaan et saa täyttä vastausta... Ulkona lepää hyljätty Siion,\nDaavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten\nse on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten\nkeskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet...\"\n\n\"Lapsi\", sanoi Birgitta nopeasti, \"sytytä valo, jotta maisteri tulee!\"\n\n\"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä.\"\n\n\"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun\najatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!\"\n\nEikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti\nlampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui\nKaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he\nkuulivat maisterin kolkuttavan portille.\n\nBirgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:\n\n\"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset\nja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani\nBirger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä\njatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille.\"\n\nBirgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän\nvaljetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon.\nKun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli\nsytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan\nritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun\nhän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella\nheikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa,\nmutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain\njoukkoon ovensuuhun.\n\nKun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin,\nja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan\npois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania\nkohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon\nhoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä\nvuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa\nantaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä\nkoukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta\nviillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä\nsatoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät\nhäntä siivillään.\n\nJordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä\naseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu\noli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia\narabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän\nryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja\npensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana\nväreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella.\nYhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä\nympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä\noli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin\nnäkyihinsä.\n\n\"Sinä voimakas!\" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti\nhiekkaan. \"Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden.\"\n\nNostamatta päätään Birgitta vastasi:\n\n\"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme.\"\n\nMies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.\n\n\"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen\nrannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan?\nSeitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän\npyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin,\nolematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele\nhäntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja\nvarmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä\nkohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään\ntarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon\npysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista\nrakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen\ntuhlattu siemen.\"\n\nHän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle\nhän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat\nsarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat\nanakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta\nvierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään\nhuimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi\nhänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen\nviimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla\nmaalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja\nkuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä,\njoka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa\nsiteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja\nkumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen\nsynkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot.\nYmpäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti\nvastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja\nvapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi\nkatumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä,\njolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen\ntaivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.\n\nPyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja\nPietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen\noksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman.\nHerra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti\nsileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri\nPietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi\nBirgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa\njuuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein,\nnukkuiko hän vai valvoiko.\n\nPietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi,\njos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella\nBirgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti\nkorkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat\nja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin\nveripisaroita.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nBirgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki\ntuloaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä\nKypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja\nkuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen\nläheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.\n\n\"Teillä on raskas päivätyö\", hän sanoi, \"eikä minulla ole enää rahoja\nteille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne.\"\n\nKun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa\npenkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia,\ntekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän\nympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen\nedestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.\n\nPeläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi\njoskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle,\nantautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti\nvahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui\nalakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan\npois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi\nvoineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle\nkuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan\noli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin\nsalaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät\nne kitisisi.\n\nKun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin\nmurtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia\nmuuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko\nranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan\nkatuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta\nnyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan\nNeapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä\nolivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään\nristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän\nja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai\nvastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon\nporttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan\nBirgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.\n\nPääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan\nkotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan\nja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto\noli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian\nenää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja\nkardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen,\nja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan\nennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä\nomassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten\nolkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta,\nmutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.\n\nVihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut\nsietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen\nsamalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa\nhaikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla,\ntuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.\n\n\"Kristus puhuu minulle\", hän sanoi \"ja näin kuuluvat hänen sanansa:\nMinä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy\nhetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi.\nMuutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta\nnyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien\naamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut\npuetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi,\nmutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee\nsiihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi,\nettä he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille.\nHeihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy\nihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset\nilmestykset.\"\n\nKuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa\nBirgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle\nsen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja\nlaukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja\nkaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.\n\nViidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina\nja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se\nloisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun\nalla, ja hän sanoi heille:\n\n\"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni\nja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua... ja\nitse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista\nuhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan\nja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse\ntuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini\nsinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen\nsopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole\nenää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä\nsaatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka\npalavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät\npahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan.\"\n\nHän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä\nseisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta\nsamassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni\nhänen kasvonsa kokonaan.\n\nJa aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja\nankara, suloinen ja hurskas.\n\n\n\n"]