[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkv9wH1ZBhEkP63VQSKqwpXgQI4qK87b-I9t_4uFGroY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},147,"Bartholdus Simonis","Jahnsson, Evald Ferdinand",1844,1895,"147-jahnsson-evald-ferdinand-bartholdus-simonis","147__Jahnsson_Evald_Ferdinand__Bartholdus_Simonis","Historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1881,null,13804,82222,false,16584,[24],"Finnish drama",[26,27,28],"Historical Novels","Plays/Films/Dramas","Romance","\"Bartholdus Simonis\" by Evald Ferdinand Jahnsson is a historical-romantic play written in the late 19th century. Set in Wiipuri during a tumultuous time in 1656, the narrative revolves around Bartholdus Simonis, a young man torn between his aspirations to serve as a pious cleric and his growing dedication to the military amidst the backdrop of war and personal entanglements. The play delves into themes of duty, love, and honor as characters grapple with their fates in the face of impending conflict.  At the start of the narrative, we are introduced to key characters, including Bartholdus, Anna, and Jöns Barrus. The opening scene vividly sets the stage with a dramatic coastal backdrop and a palpable tension reflecting the socio-political climate of the era. Bartholdus confronts Anna about his feelings, revealing the emotional and romantic conflicts that entwine them. Meanwhile, a looming threat from the enemy permeates their interactions, contrasting personal desires with the demands of patriotism and loyalty. The opening effectively establishes the tone and stakes of the play, inviting the audience into a world where love and honor are constantly at odds with the realities of war. (This is an automatically generated summary.)",[],373,"Historiallinen näytelmä sijoittuu vuoden 1656 Viipuriin. Tarina seuraa lukiolaisena ja upseerina esiintyvän Bartholdus Simoniksen sekä Annan välistä rakkautta ja elämänvalintoja sodan ja juhlahumun keskellä.","Evald Ferd. Jahnssonin 'Bartholdus Simonis' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 147. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","BARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHistoriallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nEVALD FERD. JAHNSSON\n\n\n\nWickström, Helsinki, 1881.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\nBURMEISTER, evesti.\nBARTHOLDUS SIMONIS } lukiolaisia.\nKAARLE OLAVI       }\nJÖNS BARRUS, porvari Wiipurissa.\nFLASCHENDORFF, ravintolan isäntä.\nGERBERT.\nANNA.\nAMALIA.\nMaisteri ALCMANNUS.\nPRIITA PÖYRIÄINEN, vanha porvarin leski.\nLukiolaisia, Porvareita, Naisia ja Sotureita.\n\n(Tapaus on Wiipurissa Heinäkuulla v. 1656.)\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö kuvaa: kapeaa rannikkoa. Vasemmalla näkyy osa Wiipurin\nkaupungin muurista, joka tässä tekee polven. Muurissa portti ja portin\nmolemmilla puolin muurin päälle rakennettu ampumatorni. Kauemmas\nvasemmalle näkyvät muurien ylitse ylikerrat Wiipurin linnasta, jonka\nikkunat ovat valaistut. Oikealla ja takana meren pinta. Rannalla,\nvastapäätä porttia, suurenmoinen vene, jonka mastossa liehuu Ruotsin\nlippu.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Anna, Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.\n\n    Anna (tulee hiljaan hiipien vasemmalta, varovasti katsoen eteensä).\n\n    Jöns Barrus (seisoo kivääri olalla vallilla ampumatornin takana, niin\n    ett'ei hänen ensinkään sovi nähdä mitä tässä kohtauksessa tapahtuu).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (upsierin hattu päässä ja miekka sivulla, mutta\nmuutoin siviilimiehen puvussa, seuraa Annan jälkiä. Vähän ennen kuin\nAnna on ehtinyt portin kohdalle huudahtaa Bartholdus hiljaan):\n\n-- Anna!\n\nANNA (pysähtyy säikähdyksestä ja katsoo taaksensa).\n\n-- Bartholdus!\n\n    (Katsovat hetken toinen toisiinsa.)\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKuinka sinä, Anna, näin myöhään olet ulkona ja ihan yksin?\n\nANNA.\n\nYö oli niin tyyni ja kaunis ... taivas sinertävi niin merkillisen\nkirkkaana... En saanut lepoa kammarissani... Mutta sinä Bartholdus?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNäin sinun tuolta linnan ikkunasta (viittaa kädellänsä linnaan, josta\nsilloin tällöin kuuluu soitannon ja hurra-huutojen ääntä) enkä voinut\nhillitä sydäntäni, joka minua käski käymään sinun luokses... Nyt, Anna,\npitää sinun antaman minulle se ratkaiseva vastaus, jota olen pyytänyt\nsinulta: jos alati tahdot olla minun? Sallimus itse saattoi sinun\npuheilleni!\n\nANNA (arasti).\n\nVastaus? Ei puhuta siitä asiasta, Bartholdus!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlä kiellä, Anna! Elämäni kohtalolle tahdon täyden selvon! Paljon\nselkenivät ajatukseni tuolla linnassa, kuullessani Burmeisterin ylevät\nsanat ja vastaan-ottaissani häneltä tämän miekan. Mutta tyystin katsoen\non kuitenkin kaikki minulle epäselvänä siksi että saan tuon toivotun\nvastauksen sinulta... Se on oleva valkeuden valo taikka pimeyden pimeys\nonnelleni!\n\nANNA.\n\nMitä sinä miekalla? Sopiiko papiksi pyrkivän kantaa miekkaa?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nEi -- mutta minä olenkin nyt sotilas. Vaan anna minulle vastaukses Anna!\n-- Taikka voisiko tuo olla sinulle vaikeata? Etkö muista mitä jo\nlapsuudessas sanoit minulle? Vuosi vuodelta kerroit sitte saman sanoman:\nettä minä olen sinun sydämellesi rakas.\n\nANNA.\n\nSe oli lapsuudessani.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nLapsuudessasi? -- Onko siitä tuskin kuukautta kulunut kuin kuiskasit\nminulle samaa?\n\nANNA.\n\nSe oli silloin.. -- Silloin rakastin sinua.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSilloin! -- Mutta nyt? Olisitko tämän viime kuukauden kuluessa luopunut\nrakkaudestas? Et kuitenkaan? --\n\nANNA (on vaiti ja katsoo maahan).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVastaa Anna! -- Mutta älä vastauksellas vuodata kuoleman myrkkyä\nsydämeeni! -- Etkös enää rakasta minua?\n\nANNA.\n\nEn... En taida sinua rakastaa, Bartholdus!\n\n    (Hän kiiruhtaa takaisin vasemmalle.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (katsottuaan pitkään Annan jälkeen).\n\nHän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen\nhelmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa ... -- minä onnen heittämä!\n-- (Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte\näkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi\nhetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.) -- ... Mutta tuo soitto, joka\nkuuluu linnasta ... mitä puhuu se minulle? -- Eivätkö nuo säveleet\nmuistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni\non jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? -- Oi!\npyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se\nmorsian, jok'et petä! --\n\n    (Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle,\n    että Barrus näkee hänen).\n\nJÖNS BARRUS.\n\n-- Halloh! -- Kuka se siellä on? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\n-- \"Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!\" -- Eivätkö ne ole\ntunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nOvat kyllä, mutta kukapa se sitte on? ... niin ikään tarkemmin\nselitettynä? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? -- Bartholdus Simonis,\nteidän talossanne kolme vuotta asunut.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nNo hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt\nmietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan\nsanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut\nvirtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVirtaa kyllä -- vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui\nminusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran\ntaivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nÄlä sano \"ihmeen ihana\", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin\naika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat!\nVihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme\netuvarustusta Wiipuria -- joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin\nhuonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois --\nkuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi\nasti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi -- ja minä; ai'onpa minäkin\nnäyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa\nkäsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nSinä poika! Älä sekoita joutavia näin tärkeään asiaan! -- Ohhoh mitkä\najat kuitenkin! Vanhan rehellisen porvarin, niinkuin minun, pitää nyt\nyöt päivät vartioita muurilla taikka parannella Wiipurin vanhoja,\nlahonneita valleja ja sotavarustuksia, -- ja päälle päätteeksi antaa\nviimeiset ropot ja tavarat kruunulle! -- Jos sinulla on hevonen -- sitä\nkohta tarkastetaan ... kaikin puolin tarkastetaan. Jos kelpaa; --\nannappas pois rakuuna-hevoseksi! Jos ostat uuden -- anna taas pois!\nVanhan saat takaisin, jos on se jostakusta syystä joutunut riviöksi,\nniin ett'ei enää kelpaa muuksi kuin suden paistiksi! -- Sattuu löytymään\nverkaa puodissas -- no se pitää maksutta, tuon tyhjän, tyhmän kretiitin\nnojassa jätettämän kruunulle vaatevaroiksi! Voi, hukka perii minun ja\nmuut köyhät kauppiaat! -- Lähde poika rukoilemaan Jumalalta parempia\naikoja!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nParempia aikoja! Eikö tämä aika surullisuudessaan ole ihana ja jalo\naika? Eikö se anna jok'ainoalle, vieläpä köyhimmällekin suomalaiselle\ntilaisuutta osoittamaan vilpitöntä isänmaan rakkautta, eivätkö kunto ja\nmiehuus nyt pääse esille, jalot mietteet ja jalo tahto näkyviin? Älkää\nsiis vaikeroitko, Herra Barrus! -- Ne alttiiksi antamanne korkealle\nkruunulle ja kuninkaalle, joista äsken puhuitte, ne ovat mitä ihanimmat\nja kauniimmat lahjat isänmaalle! Iki-iloa ne tuottavat sille ja teille\nitsellenne kunniaa ja siunausta! -- Nuo vaivanne muureja vartioitessanne\nja valleja korjatessanne, ne kaunistavat teitä ja tulevaisuus suopi\nteille ja kaikille hartaille isänmaan ystäville kiitollisuuden\nlakastumattoman seppeleen palkinnoksi. Eikö se ole jalo palkinto, herra\nBarrus? Eikö sellaisen palkinnon edestä voisi tehdä vaikka ihmeitä?\n\nJÖNS BARRUS.\n\nSinä tosin et puhu väärin, nuori ystäväni, mutta pelkään toki, että\npääsi on pyörähtänyt paikaltaan! Jätä sellaiset mietteet! Sinä olet\nvielä lapsi!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlkää sanoko niin! Enkö ole nähnyt vuosikausia yhdeksäntoista laskevan\nijankaikkisuuden hautaan, enkö sillä ajalla ole kerjennyt yhtä ja toista\nnäkemään, ehtinyt yhtä ja toista oppimaan, muun muassa tuonkin jalon\nopin, että kuin äiti Suomi on vaaroilta piiritetty, silloin on jokaisen\nSuomalaisen velvollisuus käydä häntä suojelemaan!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nPikamielinen nuorukainen! Ryhdy taas -- se on mun neuvoni -- kirjoihin,\njotka te sodan vimmasta vimmatut lukio- ja koululaiset heititten\nitsellenne ja maallemme vahingoksi. Minä tiedän, että isäs aikomus oli\nsaada sinusta pappi. Hurskasta Herran palveliaa hän sinusta toivoi --\nmuista se! -- Minäkin olen sinun niinkauan tuntenut, että minussakin on\nsyntynyt toivo elää siksi, kunnes kuulen sinun puusäkissä pauhaavan.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nPappi! Pappia ei minusta konsanaan synny, siksi en sovi -- ja kirjat\nolen nyt heittänyt ikuisiksi ajoiksi. En kirjoissa löytänyt sitä\nnestettä, jota mieleni himosi eivätkä kirjalliset viisaudet\nviihdyttäneet aaltoilevaa sydäntäni! (tarttuu miekkaansa.) -- Tässä on\nse kirja, joka tästälähin on oleva seuraajani, mihin menen, kussa\nkuljen! Itse evesti Burmeister antoi sen minulle. Väkevästi niinkuin\nukkosen jyske kajasivat tämän jalon linnanherran sanat korvissani, ne\ntunkivat sydämeni pohjaan ja sytyttivät tunteideni tulen leimuamaan ja\nminä vannoin kantaakseni tätä miekkaa kunnialla ja rehellisesti. Samaten\nteki kaksitoista kumppaliani, joita samat tunteet viehättivät kuin\nminua. -- Minä en enää ole mikään lukiolainen, herra Barrus, en lapsi,\nvaan vannonut soturi -- vänrikki Bartholdus Simonis! --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nNo Jumala paratkoon, mitä kuulen! Onko mailma peräti väärin puolin? --\nKyllä tuo Burmeister jalo sotilas on -- sitä ei käy kieltäminen -- ja\nkyllä sotilaita tähän aikaan tarvitaan, mutta emme ilman pappeja\nkuitenkaan voi tulla toimeen! Pitäisi hänen ajatteleman että köyhä ja\nsyntinen sielumme ennen kaikkia tarvitsee ravintonsa! (Aurinko nousee\nja valaisee näyttämön) -- Vaan jo nousee aurinko.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSe on toivon aurinko minulle! Yhtä kauniisti kuin se nyt kultaa lahdet\nja rannikot tuolla, on se myös kultaava minun tulevaisuuteni -- olkoon\nsitte kunnian taikka veren purppura-värillä!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nNyt avaan käskyjen mukaan portin. -- Burmeisterilla on varmaan tuolla\nveneellä joku erityinen tarkoitus, koska pääsö siihen pitää olla vapaa\nauringon noustua. -- Siis portti auki! (Hän menee alas muurilta, avaa\nportin ja lähestyy Bartholdoa). -- Hyvä vänrikki Bartholdus -- minä\nolen teistä toivonut pappia, mutta koska se toivo nyt meni hukkaan --\nniin tulkoon teistä kelpo kenraali!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nOlkoon menneeksi -- kiitos toivotuksestanne vaikka vähempäänkin tyydyn!\nEi rinnassani tällä hetkellä löydy muuta toivoa, kuin se että pian\nsaisin taistella, näyttääkseni ett'en ole huonompi heitä, jotka\nsankarkuninkaamme seurassa käyvät urhoitten ja voiton loistavaa tietä!\n--\n\nJÖNS BARRUS.\n\nPuheenne kyllä kuuluu kauniilta, mutta olisi toki tuo jalo kuninkaamme\nvoinut pitää vähän parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista ja\najatella, että...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (keskeyttäen).\n\nHänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Voitteko pyytää sitä? Eikö tuhannen\npainavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! Ja mitä huoleen tulee --\neikö hän kaupungista pitänyt huolta, kuin jätti sen itse\nkaupunki-miesten suojeltavaksi? -- Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla\ntänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan?\nHänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän\nhuoletonna ollessanne? Ken uskaltaa vaatia sellaista? -- Herra Barrus!\nKuningas ei milloinkaan olisi voinut tehdä jalommin kuin hän teki. Eikö\nhän selvästi kirjoita, että hän \"vakaasti luottaa tämän kaupungin\nporvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpo miesten ainaki?\"\n\nJÖNS BARRUS.\n\nTotta puhut, nuori ystäväni; ihan niin hän kirjoitti. Jumala siunatkoon\njaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hänestä ei ole muuta kuin hyvää\nsanomista ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä! -- Hm ... kyllä kai\nhän teki mitä taisi. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin\npidä tuleman häpeälle -- sen vakaasti uskallan sanoa! -- Peijakas\nsentään! Minä tosin jo olen tullut vanhaksi, mutta kuitenkin voin\nvalvoa, vartioita syntymäkyläni vallilla yhden, vieläpä useammankin\nviikon! Enkä luulisi liioin vapisevani, vaikka vihollisen silmänterääkin\npitäisi katsoa... Mutta toisesta asiasta toiseen... (Salaan\nBartholdolle). -- Jos oikein olen älynnyt, niin ei tämä nuori soturi\nkatso aivan kylmäkiskoisesti tuota pormestarimme kaunista Annaa? He ..\nhe ... he... Tuon uuden pormestarimme tytärtä?... Minä tarkoitan\npormestaria N:o 3.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (punastuen).\n\nMitä puhuttekaan? Tiedätte ... se tahtoo sanoa ... olette ehkä kuulleet\nAnnan ylpeydestä kerrottavan?... Hän tuskin katseleekaan aatelittomia\nnuorukaisia!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nMutta te sen sijaan katselette häntä oikein mielellänne. He ... he...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMistä syystä niin arvelette?\n\nJÖNS BARRUS.\n\nOvatpa minulla silmät, vaikka ovatkin vanhat! Kun tuo korea, ihana neiti\nAnna tuli puotiini joitakuita kauniita Saksan kankaita ostamaan, taikka\nmilt'ei ostamaan, niin kuitenkin silmäilemään, ja sinä, nuori sankarini,\nsamassa satuit kulkemaan ohitse, enkö nähnyt mitkä tuliset silmäniskut\nloit -- Saksan kankaihini! He! he!... he!..\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTe olette erhettynyt, herra Barrus!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nAivan olenkin, sillä varmaan arvelin, ett'eivät minun Saksan kankaani\nteitä, nuori herrani, paljon viehättäneet! He! he! -- Taas kirkossa kuin\nistuitte -- enkö huomannut kuinka silmänne tulta leimahtaen...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (keskeyttäen).\n\nKirkossakin olette erehtynyt, herra Barrus!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nEhkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin\ntodistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten\ntahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan\ntahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina... (keskeyttää\nlauseensa teeskennellyllä yskällä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (äkisti).\n\nMitä hänestä? Oletteko... (keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua,\nhuolimattomasti) -- Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa\nvaikka enemmänkin!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nJosko minua miellyttää ... teille se on yhden tekevä? Eikö niin?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAivan!\n\nJÖNS BARRUS.\n\nNiin .. tietysti onkin! -- Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori\nAnna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana?\nÖillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein\nihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja -- mikä\nmerkillisintä! -- kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi\nnäyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt\nkyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä -- (lyö\nBartholdoa ystävällisesti olkapäähän). -- Pitäkää, jos mahdollista,\nhäntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat\nparemmin kuin minä vanha kantopehko!\n\n    (Hän menee portin lävitse kaupunkiin).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHaa! -- Mitä kuulin! -- Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet\nkohtasin näin sydänyöllä! -- Mutta mitä merkitsevät nämät hänen\nkummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?... Ihanteleeko hän\nluonnon kauneutta? -- Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa\nsuloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?... Vaeltaako hän raittiin\nilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei\nhänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla\nkaupunkia? -- Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä\nyksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? -- Ei! ei! Hän ei etsi\nyksinäisyyttä, vaan päin vastoin... (katsoo oikealle) -- .. Mutta mikä\nkahina tuolla! -- Haa! _Hän_ se onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin\ntalven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon\nnoudattaa Barrus ukon kehoitusta...\n\n    (Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin\n    juurta epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä).\n\nANNA.\n\nPian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata...\nAurinko jo kohoaa puitten latvoille...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (itsekseen).\n\n-- Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen... Sitä aavistin.\n\nANNA.\n\nOnnen sattuma auttaa minua. -- Portti on auki, avain on suulla. Mun\npitää tehdä hänelle mieleksi. (Hän on lähestynyt porttia ja ottaa\navaimen pois suulta). Tässä siis on se välikappale, joka on tuottava\nselkoa onneni salaisiin kohtaloihin! -- Oi Jumalani, kuinka sitä hetkeä\nodotan!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (itsekseen).\n\nHän otti avaimen portista! Mikä lieneekään tarkoituksensa näin\neriskummallisella työllä?\n\nANNA.\n\nLupaukseni täytän... Hänelle sen annan.. Onneni riippuu siitä, että hän\nsaa tämän avaimen... Nyt ilmaisee hän minulle salaisuutensa ja sanoo\nkuka hän on.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKaupungin portin avaimen antaa hän eräälle miehelle, jota hän ei edes\ntunne! Haa! -- kauhea aavistus heräjää rinnassani!\n\nANNA (katsoo sattumalta portin holviin, huomaa Bartholdon ja peräytyy\nsäikähdyksissä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (tulee esiin ja katsoo syvästi Annaan).\n\nANNA (itsekseen).\n\nBartholdus taas askeleitani väijymässä! (Ääneensä, pilkaten). -- Te\nherra Simonis! Onko teistä tehty portin vartia?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAnna parka!\n\nANNA (ylpeästi ja vihaisesti).\n\nSoo! Minäkö parka teidän edessänne! Ylpeytenne nousee virkanne ja\npukunne kanssa!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAnna parka! En voi olla sinua surkuttelematta!\n\nANNA.\n\nTe ... surkuttelette -- minua! Onpa se ylen armollisesti tehty teiltä,\nherra Simonis! Voisipa luulla, ett'ei teinin haarasäkki milloinkaan ole\nroikkunut teidän selässänne ja tuskin voipi ajatella, että tuollainen\nporttisankari on syönyt armoleipää isäni pöydältä!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nEn olekkaan syönyt armoleipää, Anna! Rehellisesti tein työtä ruokani\nedestä eikä ollutkaan mikään helppo työ saada sivistyksen siemenet\njuurtumaan teidän veljenne mieleen sillä tietänette, neiti Anna,\nett'eivät hänen järkensä ja ylpeytensä ole yhden puntarin punnitsemat.\n\nANNA (katsoen vihalla ja ylpeydellä Bartholdoon).\n\n-- Kerjäläisparjaaja!\n\n    (Hän kääntyy pois ja aikoo mennä portista sisään).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (estää Annaa menemästä).\n\n-- Ei askeltakaan Anna. -- Minä kiellän sen!\n\nANNA.\n\nMinkä arvon nojaan pystytätte kieltonne? Portin-vartianko?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTehdyn päätökseni nojaan!\n\nANNA.\n\nMinkä päätöksen olette sitte tehnyt? Hyvin taitaaksenne läksynne vai\nminkä? -- Vaan se on totta! Te ette enää olekkaan lukiolainen. Ha! ha!\nha! -- Tuo tupsuhattu ja tuo miekka teidät muutti soturiksi! -- Vaan\npäätöksenne?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (vakaasti).\n\nOlen päättänyt estää sinua, Anna, menemästä kadotuksen kitaan, suureen\nonnettomuuteen joutumasta.\n\nANNA.\n\nTeillä on vallan armelias mieli, herra Simonis, ja päätöksenne on hyvin\nkaunis, mutta, surkuteltavasti kyllä, aivan tarpeeton!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSe ei ole tarpeeton! Säälittä en voi nähdä, ettäs umpisilmin käyt jonkun\nkunnottoman hylkiön toimia!\n\nANNA.\n\nKäyn kunnottoman hylkiön toimia! -- Pyydän että jätätte tuollaiset\nsoimaukset, herra sotilas, sillä ne koskevat kunniaani!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMinäkö soimaan sinun kunniatas Anna! Oi! että se olisikin vaan ollut\nsoimausta! (Matalammalla äänellä) -- Laskeeko se nuori nainen arvoa\nkunniaansa, joka yökaudet hiipii kaupungin katuja pitkin taikka -- sitä\npahempi -- juoksentelee vallien ja muurien ulkopuolella?\n\nANNA.\n\nAh! (Itsekseen) -- Olisiko hän todella vakonut minua?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSano, Anna, kuka on se hävytöin mies, joka sinua on pyytänyt varastamaan\navaimet kaupungin porteista?\n\nANNA.\n\nAvaimet? Mitkä avaimet? (Itsekseen). -- Olisiko hän senkin havainnut?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSen avaimen, jonka äsken otit portista ja kätkit huivisi alle. Mikä on\ntarkoituksesi sillä?\n\nANNA.\n\nVaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon\nkuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan\nnuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!\n\nANNA (harmissaan).\n\nOlisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se\nluonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen\nnarrin kanssa, kuin te! -- (Heittää avaimen porttia vastaan). -- Tuon\navaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen\nmielikuvittelun johdosta!\n\n    (Hän aikoo mennä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi\nsinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.\n\nANNA (katsoo maahan).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nJos on hän petturi taikka mikä lieneekään -- sit'et tiedä! -- Älä luule,\nettä pyydän soimata sinua -- minä vaan tahdon sinua pelastaa. Suo minun\nse tehdä! -- Anna! -- sinä olet kovin onneton! -- Joku syvä murhe kalvaa\nsydäntäs... Matkustuksesi yöllä ... epävakainen katsantosi ... vaalea\nmuotos ... kaikki osoittavat sitä... Eikö kyynel tätä kertoessani\ntahtoasikin vastaan nouse silmiisi? Kerro salaiset kohtalosi minulle!\nMinä toimitan niihin selvon taikka, jos tarvis on, hankin sinulle\nkoston!\n\nANNA (epävakaisella äänellä).\n\nEn tarvitse kenenkään apua ... enkä kerro...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKerro kuitenkin, kerro pian Anna, ennenkuin tuo vene, joka kiertää\nniemuksen ympäri, ehtii tänne!\n\nANNA.\n\nVene?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVastaa Anna kiireesti! Sillä on silminnähtävästi aikomus laskea rantaan\ntässä...\n\nANNA (hämmästyksellä katsoen ulos merelle).\n\nJumala armahtakoon! -- Se on hän!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSiis on hän tuossa veneessä sinun onnettomuutes syy ja alku! -- Haa! --\n\nANNA (ottaa valkoisen nenähuivinsa ja alkaa viitata sillä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (tarttuu Annan käteen ja estää häntä viittaamasta).\n\n-- Sinä et saa viitata!\n\nANNA.\n\nMiks'en saisi... Päästä minut irti vallaton!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä et saa viitata, sanon minä! -- Haa! Sinä pelkäät, että näkisin tuon\nsinun rakastajasi Oletko kuullut Tarpeijasta kerrottavan, Anna?\n\nANNA.\n\nMitä tarkoitat?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTuo Tarpeija oli nainen niinkuin sinä -- ja hän petti Roomin kaupungin\nsen vihollisille! -- Joko ymmärrät?\n\nANNA.\n\nEn... Vaan laske minut!...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNiin kuule enemmän. Tuo sinun rakastajas, joka vaatii sinulta kaupungin\nportin avainta -- ei voi olla muu kuin maamme vihollinen! (Työntää\nAnnan pois tyköänsä). -- Viittaa nyt jos tämän kuultuasi vielä mielit!\n\nANNA (raivoissaan).\n\nHerra vänrikki! -- Te olette kehno vakoja, mutta vielä kehnompi\nparjaaja! (Juoksee portista sisään).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVoi häntä onnetonta!\n\nANNA (on noussut ylös muurille ja viittaa sieltä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHän petti minut! Hän on mielipuoli! -- Alas muurilta houru! (Kiiruhtaa\nportista sisään).\n\nANNA (yhä viitaten).\n\nHän ei huomaa! Jumala saattakoon häntä huomaamaan! Ah! -- Nyt kääntää\nvene! -- Voitto! Voitto! (Hyökkää alas muurilta vasemmalle samassa kuin\nBartholdus oikealta ehtii ylös).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (katsellen Annan jälkeen).\n\nTuolla hän nyt juoksee hapset hajallansa! Tässä on joku suuri petos ja\nkavaluus toimessa, mutta minä tahdon olla varoillani!\n\n    (Hän istuu miettien muurille. Kaarle Olavi tulee portista).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi. Myöhemmin muutamia Sotureita.\n\nKAARLE OLAVI (katsottuansa ympärillensä).\n\nHoi! Bartholdus! Oletko täällä jossakin?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTäällä olen!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNiin tule alas tänne luokseni! Saatpa kuulla oivallisia uutisia! Kun\nläksit niin kiireesti linnasta, jäit niitä kuulematta. (Bartholdon\ntultua). -- No, hyvää huomenta, kunnon veikkoni! -- Hiisi vieköön,\nkuinka mun on lämmin! Olen juossut kuin kasakki-hevonen kaikkialla sinua\nhakemassa! Vihdoin tapasin tuon porvari-heittiön Barruksen ja hän sanoi\nkohdanneensa sinun täällä. -- Bartholdus veikkoni! Eikö ollut komea\nkesti tuo Burmeisterin meille laittama? Hyvää olutta ja hyvää viiniä\ntodellakin! Olisi noita kemuja vaan kestänyt viikonkin päivät\nperätysten! -- Miltä tuntuu sinusta Bartholdus ollaksesi upsieri? --\nMinä olen kuin toinen ihminen! Oi! pater omnipotens! kuinka iloitsen\npäästyäni vapaaksi ihmiseksi! -- Tiekkös veikkoni -- sivunmennen juoksin\npikimältänsä kotia ja paiskasin kirjahyllyni kumoon. Hih! mikä hälinä\nsiellä nousi, kuin isä Cicero ja muut patres Latinorum et Graecorum\nihmetellen pudota putpottelivat pitkin lattiaa! -- Mutta tanssitaanpas!\n\n    (Hän tarttuu Bartholdoon ja kiertää hänen muutaman kerran ympäri).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAnnappas mun olla rauhassa puoleton! ja kerro kerrottavat uutiset.\nOvatko ne tärkeätäkin laatua?\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMitä tärkeintä! oikein tärkeätä in superlativo gradu... Me pääsemme\ntuleen, pääsemme luultavasti jo tänään. (Heiluttaa hattuansa). Eläköön\nBurmeister, joka kaikki meille hyvin toimittaa! -- Mutta saakeli soikoon\neikö minun ole jano! Kömpelö olin, kun en linnasta lähteissäni ottanut\nhaarikallista olutta myötäni!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMutta uutiset -- selitä selvemmin!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKuule siis paksupää, asinus et asinarius, niinkuin tuon siunatun\nmaisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli puhutella minua. Kuule ja iloitse!\nKohta sinun mentyäsi linnasta tuli sinne vaahtisen ruunan seljässä\nkulkenut kuriiri, joka ilmoitti että vihollinen on saapunut Raudun\nkirkolle taikka johonkin sinnepäin. Kohta päätti Burmeister, että hän,\nsinä ja minä ja joukko muitakin kelpomiehiä -- ipse, tu, ego et alii\nceleberrimi viri -- niin, että me lähdemme sinne antamaan vihollisille\nvähän tupakan-tulta. Hän ottaa, tuo kunnon Burmeister, kaikki\nlukiolais-vänrikit kanssansa, pait Ericin, joka jää linnaa ja kaupunkia\nsuojelemaan...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nLähteä Wiipurista! (Itsekseen). -- Nyt ennenkuin olen päässyt Annan\nsalaisuuden perille. Se on mahdotointa!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMutta sinä et iloitse, vaikka julistin sinulle näin ylen suloisen\nsanoman! -- Voisipa luulla, ettäs pelkäät mennä vihollisia vastaan! Vaan\nsit'et kuitenkaan tee?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHa! ha! Minäkö pelkään? Koska tulitkaan tuntemaan minua siltä kannalta?\n\nKAARLE OLAVI.\n\nEn luullutkaan sinua pelkuriksi! Kunniallani voin taata, ett'en luullut\nsinua siksi! -- Vaan sanoppas mitkä syyt estävät sinua iloitsemasta?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNiistä en voi antaa minkäänlaista selitystä sinulle. Sen vaan sanon,\nettä tällä kertaa mieluisemmin jäisin Wiipuriin.\n\n    (Muutamat rakuunat tulevat. Tehtyänsä sotaisen kunnia-osoituksen\n    Bartholdolle ja Kaarlelle menevät rakuunat veneesen ja alkavat\n    panna sitä kuntoon).\n\nKAARLE OLAVI (vastattuansa hyvin lystillisellä tavalla rakuunain\ntervehdykseen).\n\n-- Saakeli soikoon, kuinka on hupaista olla upsierina! Peijakas, mitkä\nlystilliset ja mukavat temput! -- Me Herkule! tää on oivallista! --\nMutta et sinä sittenkään iloitse! -- Etkö iloitse, jos vielä kerron\nsinulle, että Burmeister kapteini Udnyn komennon alla jo lähetti\nratsuväen ja vähän jalkaväkeä matkalle ja että hän, minä ja sinä ja muu\ntaapikunta -- kuule Bartholdus, _taapikunta_, johon me molemmat\nkuulumme, lähtee muutaman hetken perästä tuolla veneellä merta myöten.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMuutaman hetken perästä! (Itsekseen). Täytyykö minun siis jättää hänet\nhänen oman onnensa nojalle!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNiin aivan! Suoraan kuljemme lahdet halki, salmet poikki siksi että\nlaskemme maalle ennen määrättyyn sopivaan paikkaan... Mutta mikä sinun\non kun et voi olla iloinen, Bartholdus?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKyllä siitä iloitsen, että tuo suloinen hetki lähestyy, jona kotimaatani\nsaan puollustaa ja ehkä vertakin vuodattaa sen edestä -- mutta muutamat\ntoiset seikat saattavat mieleni karvaaksi.\n\n    (Flaschendorff tulee ähkäen).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Flaschendorff.\n\nKAARLE OLAVI (itsekseen).\n\nHiisiko tuon Flaschendorffin tänne lähetti! --\n\nFLASCHENDORFF.\n\nGute morgen, hyvät herrat! Onko tosi, ett' herra' tuota pikaan lähtee\nsotaan, oikein tosi -- ulos-sotaan?\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNo mitäs jos olisikin se totta?\n\nFLASCHENDORFF.\n\nSodass' pian koolee, kaatuu!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSiin' olette oikeassa.\n\nFLASCHENDORFF.\n\nPää poikk'!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKyllä sellaistakin voipi tapahtua. On joskus niin tapahtunutkin.\n\nFLASCHENDORFF.\n\nOn! On! Usein on huomattu niin tapahtua...\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMutta voihan sieltä myös hengissäkin päästä kotia! --\n\nFLASCHENDORFF.\n\nHyvin epätietoist'! -- Vihollisell' paljo miekkoi ja kuuloi! Paljo\nkiväreit' ja painettei!\n\nKAARLE OLAVI (Koomillisella totisuudella).\n\nJa paljo rumppui ja huilui...\n\nFLASCHENDORFF.\n\nAivan oikein -- niit' mööskin! -- Mutta se pikku rätinkimme, herra\nOlavi!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nJättäkäämme siitä turhasta puhumatta!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nEi! ei! Siitä juur' puhuta!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNyt on meillä niin paljon tärkeämpää ajateltavana! --\n\nFLASCHENDORFF.\n\nSe asia hyvin tärkeä minull', ett' makseta ennen sotamenemist'.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Itsekseen).\n\nMinun pitää mennä hakemaan joku ihminen, johon saatan luottaa ja jonka\nhaltuun voin jättää suruisan salaisuuteni. (Hän menee).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nBartholdus! Bartholdus! Älä jätä minua yksin tämän miehen kanssa! Minä\nolen hukassa!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (portin luona).\n\nPian tulen takaisin! (Menee).\n\nFLASCHENDORFF.\n\nHerra Olavi! Maksaka pois se rätinki! kolmetoist' kupariploottu!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nEi minulla ole rahaa, ei äyriäkään!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nNiin hakema raha, herra Olavi, pian hakema!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSiitä ei syntyisi mitään, jos läksisinkin hakemaan! -- Mutta nyt ei\nminulla ensinkään ole aikaa turhanpäiväisiin juoksuihin. Taskuni ovat\ntyhjän tyhjät, herra Flaschendorff! (Kääntää taskunsa nurin päin).\n\nFLASCHENDORFF.\n\nSe on hyvin paha, hyvin hoolettava asia!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nOlkoon vaan, mutta isänmaan rakkautta löytyy povessani ja uskallusta\ntaistelemaan ja kuolemaan teidän ja toisten edestä, vaikka ovatkin\nlakkarini tyhjät kuin Mierolan muorin ruoka-aitta.\n\nFLASCHENDORFF.\n\nMinä en hooli isänmaanrakkaudest' eikä koolost', vaan rahast' minä\nhooli!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMutta voitte kuitenkin, hyvä herra, isänmaan rakkauden tunteilta\nliikutettuna, näin tärkeällä ajalla kuin nykyinen heittää tuonmoinen\nhalpa seikka siksensä, jättäen rääkkäämättä niitä hetkiä, jotka ovat\nmitä painavimpia koko elämässäni!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nMitä te hulluttele, herra Olavi! Isänmaa! isänmaa! Se maa minull'\nisänmaa, miss' jooda parhain, makseta hyvi.\n\nKAARLE OLAVI.\n\nJa sen rohkenette tunnustaa! Niin pitää teidän saaman totuutta totuutta\nvastaan! Pois tyköäni mies taikka vedän kalpani ja hakkaan sinun\nkunnottoman pääsi kahtia! Ja sen sanon -- rahaa et saa! Jos taistelussa\nkaadun, niin tulevat ne kolmetoista kupariploottua oleman sinun kehno,\nvastenmielisesti annettu roposi kotimaalle tällä hädän ja tuskan aikana!\nPois! --\n\n    (Tarttuu miekkansa kahvaan ja lähestyy uhaten Flaschendorffia).\n\nFLASCHENDORFF (peräytyen).\n\nHo-ho. Ho-ho! (Itsekseen, suutuksissa mennessänsä porttia kohti). Ja\nvalloittako Venäläiset tämä kaupunk'! Minä olen kuull' ett' veneläis\nupser' joo hyvi ja maksa hyvi. (Pois).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nTaas hengitän kuin pääsin tuosta kiukkuisesta karhusta, joka vaatii\nminulta sellaista, jota minulla ei ole eikä tyydy siihen kuin minulla\non! Ohhoh! Jo milt'ei ollut hän iloani peräti pilaamaisillansa noilla\nkirotuilla kupariplootuillansa!\n\n    (Sota-marsin ääntä kuuluu etäällä. Kaarle kuuntelee innostuksella.\n    Sill'aikaa tulee porvari toisen perästä muurille seisomaan).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKas tuo on toista ääntä! Noitten samojen sävelten soidessa kävivät\nmeidän maan jalot sankarit uskon pyhää sotaa Saksan maalla ja\ntaistelivat .. voittivat! -- Niiden soidessa tahdon minäkin taistella,\nvoittaa taikka kuolla, sillä mahdotointa on niitä kuunnellessa peräytyä!\n\n    (Amalia, kukkaisvihkoja kädessä, tulee. Kohta hänen perässänsä\n    toisia nuoria naisia, hekin kantaen kukkia ja kukkaisseppeleitä).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Kaarle Olavi, Amalia, muut naiset, rakuunat\n    (veneessä) ja porvarit (muurilla).\n\nAMALIA.\n\nSinä näytät niin innostuneelta, Kaarle! Silmäsi leimuavat tulta ja\nkasvosi hehkuvat! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nVoisinko olla innostumatta, armas kaunis serkkuseni. (Hän antaa äkisti\nsuuta Amalialle).\n\nAMALIA.\n\nHyi Kaarle! Mitä sinä teet!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSen kuin tein tein innostuksessani! Suo siis minulle anteeksi armas\nserkkuni! -- Kuuletko soitantoa? --\n\nAMALIA.\n\nMiks'en kuulisi.. Ovatpa minulla varsinkin hyvät korvat!\n\nKAARLE OLAVI (Näpistäen Amaliaa korvaan).\n\nJa pienet ja kauniit kuin purppura -- simpukat! -- Mutta tuo soitto\njulistaa, että evesti Burmeister on lähtenyt linnasta. -- Ja kuin on hän\ntänne ehtinyt, sitte serkkuni! Hei!\n\nAMALIA.\n\nNiin sitte?\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMe lähdemme sotaan! Sotaan, Amalia, katselemaan kuinka luodit lentävät\nvinkuen niinkuin hyttyset kesätiltana!\n\nAMALIA.\n\nJa sinä voit olla niin iloinen! Minä olen juuri pakahtua murheesta..\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMiksi murehdit Amalia?\n\nAMALIA.\n\nSiksi että lähdette kuoleman uhreiksi: sinä, Bartholdus, Aatu, Erkki ja\nne toiset kaikki! Varmaan kuolisin surusta jos joku teistä kaatuu!\n(Kätkee kasvonsa käsiinsä). Voi! Voi! En uskalla sitä ajatellakaan! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nEt kuolisi Amalia, vaan jos vähän itkisit, niin ne kyynelesi putoaisivat\nhaudoillemme virvoittavina niinkuin kasteen helmet kukkien kruunuihin!\nÄlä itke Amalia! En voi sinua nähdä surullisena.\n\nAMALIA.\n\nTaidanko olla itkemättä, kuin ajattelen niitä iloisia hetkiä, joita me\nnuoret olemme yhdessä viettäneet tanssien ja laulaen.\n\nKAARLE OLAVI.\n\nJaa, ne olivat tosin suloiset hetket, Amalia! Ne hetket ovat muistoni\nihanimmat timantti-päärlyt! Eläköön tanssi ja kaikki nuoret kauniit\nnaiset!\n\nAMALIA.\n\nJa kuin nyt ajattelen, että kenties näen teidät viimeisen kerran .. voi!\nvoi! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nOle surutta Amalia! Kallis maamme kutsuu meitä!\n\nAMALIA.\n\nMiksi kutsuu se juuri teitä, minun nuoruuteni ystäviä! -- kutsukoon\ntoisia! Löytyyhän niitä vanhempiakin, jotka paremmin saattavat kuolla\nkuin te! Hyvä Kaarle! Älkää menkö ensinkään! Jääkää kotia!\n\nKAARLE OLAVI (hennosti nuhdellen).\n\nAmalia! Amalia! Eikö meidän nuorten ole astuminen ensimäisessä rivissä?\nEikö meidän veremme virtaa kerkeämmin ja eikö meidän sydämemme syki\nvilkkaammin kuin vanhusten? En toki tuntenutkaan serkkuani hänen viime\nsanotuissa sanoissansa! -- Mutta onpa sinulla kauniita kukkia.\n\nAMALIA.\n\nAnna anteeksi Kaarle, että äsken haastelin hyvin ajattelemattomasti; --\nniin ei olisi minun pitänyt puhuman!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSe on sinulle tuhannesti anteeksi annettu Amalia kulta! Vaan anna\nminulle yksi kukka muistoksi -- taikka kaksi. Toisen kätken sydäntäni\nvastaan -- toisen lasken hattuuni!\n\nAMALIA.\n\nSaat, saat, jos voit odottaa! Älä luule että me naisetkaan olemme niin\ntuiki ajattelemattomia, kuin nuoret herrat ehkä luulevat. Ovat\nisänmaalliset tunteet meidänkin rinnassamme liikkumassa. Uskotkos sitä?\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSen tiedän!\n\nAMALIA.\n\nKuultuamme, että teidän nyt pitää lähteä sotaan -- ja se tieto levisi\nukkosen tulen nopeudella ympäri kaupungin -- sanoimme näin toinen\ntoisillemme: Nyt lähtevät meidän nuoret ystävämme sotaan, sotaan meidän\nkaikkien yhteisen äitimme kotimaan edestä. Me naiset emme kelpaa\nsotureiksi, mutta ehkä tuo ilahuttaisi meidän nuoria ystäviämme, jos\nmenisimme rantaan heitä saattamaan. Nyt olemme Heinäkuussa, kaikki\nluonto vihannoitsee ja laaksoissa kasvaa niin paljon ja niin erinomaisen\nkauniita kukkaisia. Miks'emme siis voisi viedä heille jokaiselle pientä\nkukkaisvihkoa muistoksi. Sanottu ja tehty! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nOi! Olipa se oivallinen ajatus! (Naisille):_ Helena, Lisette, Cecilia\nja mikä teidän kaikkein nimenne lienee, minä kiitän teitä! Tämä teidän\nystävyytenne on tuottava meille uskallusta miehuullisesti ryntämään\ntuhansien kuolojen kitaan! Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä\nteitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa\nserkkuani! (Hän syleilee äkisti Amaliaa).\n\nAMALIA.\n\nNo Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut! (Kaarle hellittää hänet). --\nOletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nÄlä ole milläänsäkään Amalia! (välillä seisoville). Hyvät ystävät ja\nWiipurin asujamet! Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että mielisin\nsyleillä teitä kaikkia järjestänsä! Mutta kuin te olette siellä ylhällä\nmuurilla ja minä täällä alhalla, niin syleilen sen sijaan taas tätä\nsuloista serkkuani!\n\n    (Hän aikoo ottaa Amalian syliinsä, mutta Amalia juoksee nauraen\n    pakoon. Myös toiset naiset nauravat. Äsken kuulunut soitanto on\n    muutama hetki sitte vaiennut, mutta nyt kuuluu askelten kaikua\n    lähellä porttia).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNyt tulee evesti Burmeister! Nyt tulee tämän kaupungin ja tämän maan\netevin sotilas ja puolustaja!\n\n    (Burmeister seuruenensa (johon lukiolaisvänrikit kuuluvat) tulee\n    portista ynnä suuri joukko sotureita. Yksi sotureista kantaa\n    suurta lippua).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja tulleet.\n\nBURMEISTER.\n\nHyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat! (nyppii kädellänsä Amaliaa\nleukaan). -- Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä -- me kaikki\nolemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille\nnuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän\nkehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja\nmitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että\nmuistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa -- enkö olisi iloinen! --\n(katsoen vallin päällä seisoviin). -- Onko yhdellä ainoallakaan\nsotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla?\nEvesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja\nsentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille,\nrehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso\nnoussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan\npalvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa,\nhalveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän\nsilmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa\ntarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri\napu? (naisille). -- Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa\njäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset\nriistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun\nhupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. -- Aika kiiruhtaa!\nTuolla -- ei aivan kaukana tästä -- raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt\nmajat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku\nääneen pyytävät pikaista apua!\n\n    (Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat\n    kukkaisvihkojansa lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat\n    niitä hattuihinsa).\n\nBURMEISTER (hymyillen).\n\nAntakaa minullekin yksi kukka -- yksi ainoa! -- Toden todella -- vanha,\nharmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi\nvielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! -- (Naurahtaen) On tämän\nelämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan,\nkoska minun ei tarvinnut _pyytää_ kukkaista sotaan lähteissäni!\n\nAMALIA (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa).\n\n-- Saanko luvan -- herra evesti!\n\nBURMEISTER.\n\nSaat toki -- ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan -- vielä\nkerran olla nuori! (vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän\nAmalian kättä). -- Mutta juohtui mieleeni jotakin! -- (Naisille). --\nTe olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä\nhyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka\nai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me\nvoitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken\nheistä _ei_ palaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he\nsaada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä\nopin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? --\n\nKaikki naiset.\n\nAnnamme!\n\nAMALIA.\n\nJa toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!\n\nBURMEISTER.\n\nSitä sopii toivoa, vaan sitä ei tiedä. Kuinka onkin; -- muiston\nseppelöitsemän turpeen alla on hyvä maata ja rauhallista levätä! --\n\n    (Bartholdus Simonis tulee kiiruhtain).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Bartholdus Simonis.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (itsekseen).\n\nEn tavannut ketään, jonka haltuun olisin uskaltanut antaa salaisuuteni,\nja aika kiiruhtaa...\n\nBURMEISTER.\n\nVänrikki Simonis! Levottomuudella olen odottanut teitä.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTeidän palvelukseksenne -- kunnioitettava herra evesti! --\n\nBURMEISTER (Ottaa soturilta sotalipun).\n\nVänrikki Simonis! Katselkaa tuota lippua vähän tarkemmin! Se on kallis,\njalo jäännös menneistä ajoista! Monta päivää on se nähnyt, monta\nkovuutta kestänyt ja ollut -- niinkuin sen liinassa löytyvät reijät\nosoittavat -- monen luodin esineenä... Ennenkuin se joutui meidän\nomaksemme on se seurannut Jaakko De la Gardieta ja Kustaa Aatolvia! Se\nmies, joka sitä tyydyttävällä kelvollisuudella taisteluissa voi kantaa\n-- hän ei saa liioin olla pelkuri! Vänrikki Simonis! Minä olen valinnut\nteidän sitä kantamaan, Ottakaa se vastaan! (Bartholdus Simonis ottaa\nlipun). -- Näin nuorissa käsissä kuin nyt on se tuskin milloinkaan\nennen ollut, vaan niinkuin toivon ei myöskään paremmissa! Mutta\nvahvistakaa kuitenkin kunnian sanallanne, ett'ette petä luottamustani,\njoka teidän turvaanne uskoi kaiken Suomen kansan kalliimman tavaran --\nsen puhtaan ja saastumattoman sota-banérin.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (innokkaasti, hetken häveliäästi katsottuansa\nmaahan).\n\n-- Herra evesti! Taivaan ja maan kautta ja Kaikkivaltiaan kuullessa\nvannon, ett'ei kenkään ihmisestä syntynyt tätä jaloa lippua riistä\nminulta niinkauan kuin rinnassani vielä löytyy hengen kipinä jäljellä,\nmutta kuin minä olen kuollut ja tämä raskastettu liina on minua\nkuolinvaatteena peittänyt, niin olkoon siinä silloin toinen läsnä, joka\nsen uudestansa korottaa verisellä tantereella!\n\nBURMEISTER (tarjoten kätensä Bartholdolle).\n\n-- Sananne vastaavat toivooni. Täydellisesti luotan teihin.\n\nAMALIA (antaa kukka-kiehkuran Bartholdolle).\n\n-- Sinä et saa jäädä kukkaisitta, Bartholdus!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKiitos hyvänsuovaisuudestasi Amalia! (Hiljaan). Mutta yksi sananen.\nPidä vaari Annasta! Hän onneton on kovin eksynyt ja erhettynyt! Varoita\nhäntä minun puolestani!... Tämän lasken sydämellesi...\n\nAMALIA (katsoo ihmetellen Bartholdoon, mutta vetäiksee sanaakaan\nlausumatta toisten naisten riviin).\n\nBURMEISTER.\n\nJa nyt hyvät herrat -- huomatkaa kuinka myötätuuli painattaa haaksemme\npursia ja lahden äsken tyyni pinta lainehtii läihkyen. Siis matkaan!\nRientäkätte kaunotarten lupaamia seppeleitä ansaitsemaan!\n\n    (Hän menee veneesen. Kaikki Lukiolaisvänrikit rientävät\n    jäähyväisiksi antamaan kättä naisille).\n\nKAARLE OLAVI (Amalialle).\n\nSinä pidät minua vaan kevytmielisenä veitikkana, kaunis serkkuni! Että\nminussa kuitenkin löytyy vähäsen muutakin kuin veitikkamaisuutta, sen\nvannon tällä retkellä osoittaakseni! Jää hyvästi armas Amalia!\n\n    (Suutelee Amalian kättä).\n\nKAIKKI LUKIOLAISVÄNRIKIT (heiluttaen hattujansa).\n\nHyvästi rakkaat ystävät!\n\n    (Kiiruhtavat, yhä hattujansa heiluttaen, veneesen. Naiset\n    ja porvarit viittavat huiveilla ja liinoilla. Vene laskee\n    rannalta Lukiolais-vänrikkien seuraavaa marssia laulaessa):\n\n        Nyt taisteluun me riennämme\n        Ja rannat rakkaat jätämme,\n        Kun isänmaa on vaarassa\n        Sit' tulee meidän suojella.\n        Jos elohon\n        Tai kuolohon\n        Tää retkemme\n        Nyt meidät vie --\n        Ei ollenkaan,\n        Ei ollenkaan\n        Se seikka meitä huoleta,\n        Jos Suomeamme puolustaa\n        Me saamme vaan!\n\n(Vene menee näkymättömiin. Naiset ja porvarit vetäyvät surumielin pois.\n\n    Esirippu laskeutuu).\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nPaikka sama kuin ensimäisessä näytöksessä.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\nPRIITA PÖYRIÄINEN (yksin).\n\nKauan olen elänyt ... olen jo vanhimpia Jumalan luomia koko Wiipurin\nkaupungissa -- ja pitääkö mun nyt näkemän se suruhetki, että tää\nkaupunki menee hukkaan! -- Mik' ei tapahtunut Knut Possen aikoina -- se\non nyt tapahtuva! -- Voi! ett'ei mieheni enään ole hengissä! Mutta\nnouskoot kuolleetkin haudoistansa kaupunkia varjelemaan.\n\n    (Alcmannus tulee portista).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Priita Pöyriäinen ja maisteri Alcmannus.\n\nALCMANNUS.\n\nPäiviä monia teille täti Priita! -- Miksi kurkistelette ulos lahdelle?\nVoisipa luulla teidän sulhonne purjehtivan siellä.\n\nPRIITA.\n\nNo, mitä pilkkaa laskettekaan minusta, herra maisteri Alcmannus! Minun\nsulhoni! Olisitte hänestä puhuneet viisikymmentä vuotta takaperin! Oh!\nOh!\n\nALCMANNUS.\n\nSe aika on teille hyvässä muistossa, koska sitä ajatellessa huokaatte\nniin syvään?\n\nPRIITA.\n\nOn kyllä. Silloin ottelivat kuningas Sigismundo ja herttua Kaarle ja\nasiain asema täällä ei ollut valoisampi kuin nytkään. Ah kuitenkin! --\nei niinkään valoisa! -- Laillista kuninkaansa rakasti Wiipuri. Silloin\ntuli tuo julma herttua ja piiritti kaupungin sekä mannermaan että meren\npuolelta. -- Kirottu olkoon pormestari Herman Bröijer, sillä hänen\nkavaluutensa saattoi kaupungin herttuan valtaan! Kirottu hän! -- Näette\nlinnan tuolla. Sinne vetäytyi joukko uskollisia ja niiden joukossa\nmyös... (keskeyttää lauseensa).\n\nALCMANNUS.\n\nTeidän sulhonne? Kenties teidän ensimäinen rakastajanne? Enkö arvaa\noikein? Recte, rectissime?\n\nPRIITA.\n\nOlkoon sen asian laita miten tahansa! Vaan linnaa ei voitu puolustaa --\nse antautui ja Kaarle herttua lupasi armoa ja oikeutta sen urhokkaille\npuolustajille. Mutta noudattiko tämä herra koskaan oikeuden sääntöjä! --\nHän tappoi mahtavimmat heistä ja ripusti heidän päänsä tämän portin\npäälle!\n\nALCMANNUS.\n\nJa niitten päitten joukossa löytyi teidän ensimäisen rakastajanne pää?\n-- Se oli hirmuisesti tehty, oikein crudeliter!\n\nPRIITA.\n\nKuitenkin olivat vihollisemme silloin omia kansalaisiamme -- nyt -- nyt\njos sattuisi onnettomuus tapahtumaan! -- mikä meidän kohtalomme? Ja\nmiks'ei se voisi tapahtua tätä nykyä; -- me olemme, herra maisteri,\nkaupungin parhaimpia puolustajia!\n\nALCMANNUS.\n\nNiin on asian laita, täti Priita! Tuo Burmeister, joka läksi täältä, on\nmonessa kohden moitetta ansaitseva mies! -- Ensin viekoittelee hän\nnuorisoa, toiseksi saattaa hän sivistykselle häviötä, vieden lukiolaisia\nsodan teurastuskentälle, kolmanneksi turmelee hän virtutem et\ndisciplinam nostrorum discipulorum, deinde tekee heidät impudentes ja\npostremo saattaa opettajille indignationem et dolorem. Exempli gratia...\n\n    (Flaschendorff tulee kiireesti portista).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Flaschendorff.\n\nFLASCHENDORFF.\n\nHyvä, maister' Alcmannus, -- ett' tapasin teidän. Maksaka pois se pieni\nrätink' kuin teidän alamaisenne Olavi jäi velkaa! -- Kolmetoist'\nkupariploottu...\n\nALCMANNUS.\n\nMinäkö maksaisin?\n\nFLASCHENDORFF.\n\nNiin te ... opettaja alamaisensa synti edest'! Ei muut' kuin kolmetoist'\nkupariploottu! Ottakaa teinirahast' herra maister' -- Paljo\nvälttämätönt', ett' minä saa ne rahat!\n\nALCMANNUS.\n\nJustitia in omnibus rebus sit justitia! Mutta tuo oli inhumaniter\npyydetty! Ja Kaarle Olavi sitte! Asinus et asinarius veritabilis! --\nExempli gratia. -- Kuulkaa herra Flaschendorff. -- Kuin tänään varhain\naamulla tapasin tuon Olavi heittiön, niin hän ei ollenkaan\ntervehtinytkään minua. Koska tästä syystä tartuin hänen kauluksiinsa ja\nrupesin häntä nuhtelemaan siitä, että hän kantoi miekkaa ja tupsuhattua,\nniin laski hän ylpeästi kätensä taskuihinsa, sai niin pivollisen\nherneitä ja heitti ne vasten silmiäni lausuen: \"Tässä ovat kaikki ne\nherneet, joidenka päällä olen ollut polvillani! Puoleksi turmeltuneet\nreiteni ylistävät hyväntahtoisuuttanne!\" -- Niin hän puhui. O tempora! O\nmores!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nMut' Olavi minun tykönä joo velaks'!\n\nALCMANNUS.\n\nSehän ei ole minun asiani!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNiin kene on? Kene on vika, kene?\n\nALCMANNUS.\n\nKenen vika nykyiseen surkeuteen? Kenties raadin Tukholmissa, kenties\nkuninkaan.\n\n    (Hänen näitä viime sanoja sanoissansa tulee Jöns Barrus).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Jöns Barrus.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nMikä on kuninkaan vika?\n\nFLASCHENDORFF.\n\nEtt'ei maksa...\n\nALCMANNUS.\n\nEtt'ei pitänyt parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista eikä\najatellut...\n\nJÖNS BARRUS (keskeyttäen).\n\nNiin arvelin minäkin ennen, mutta eräs jalo nuorukainen puhui minulle\nnämät sanat:\n\n\"Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Eikö tuhannen painavampaa tointa\nraskauta hänen mieltänsä! -- Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne\nteidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö\nteidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän päälle\nkatsoessa ja huoletonna ollessanne?\"\n\nFLASCHENDORFF.\n\nNyt kun varmaan olette saanu' maksun, herra Barrus, te arvele niin.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nKuulin hänen myös sanovan että kuningas on kirjoittanut kirjeen, jossa\nhän selvästi sanoo jotta hän vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien\nisänmaallisuuteen niinkuin kelpomiesten ainakin! Jumala siunatkoon jaloa\nkuningasta Kaarle Kustaata! Hän teki mitä taisi ja kuumassa hän lienee\ntänäkin hetkenä. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä\ntuleman häpeälle! -- Peijakas sentään! Jos vihollinen alkaa kiivetä\nsyntymäkyläni muureille, niin on aikomukseni tapella kuin ravoissa oleva\nkarhu!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nEi auta vaikk' karhuttaa, herra Barrus! Sen minä hoomannu!\n\nALCMANNUS (Barrus'elle).\n\nTeidän sopii olla raivoissa, vaan ei lukiolaisten...\n\nPRIITA.\n\nKenties on Neitsytniemen noita-akka saastaisilla kureillansa lukiolaiset\nlumonnut. Hänen on nähty öillä liikkuvan!\n\nALCMANNUS.\n\nPaljon mahdollista!\n\nPRIITA.\n\nKirottu akka!\n\nALCMANNUS.\n\nSen konnan pro primo laskemme in carcere et vinculis, pro secundo\nhirtämme, pro tertio teilaamme et postremo poltamme!\n\nPRIITA.\n\nKaikkiin näihin rangaistuksiin on hän todellakin syyllinen!\n\nALCMANNUS.\n\nKäykäämme kuulemaan, mitä sanoo kokoontunut consistorium scolasticum ja\ngymnasticum tähän! Onko Burmeisterilla valta _meidän_ alamaistemme yli\nja eikö tuota noita-akkaa pitäisi polttaa? Eamus! Eamus!\n\nFLASCHENDORFF.\n\nHaamus! Haamus! Sielt' saa maksu.\n\n    (Kaikki menevät. Anna tulee oikealta).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Anna, myöhemmin Gerbert.\n\nANNA (levottomasti).\n\nTähän aikaan pitäisi hänen tulla ... jos hän oikein ymmärsi viittaukseni\n... (hakee portin avainta ja löytää sen). -- Tässä on avain ... hänen\ntäytyy se saada, koska hän sitä on pyytänyt... Mutta jos olisi hänellä\npetos mielessä?... jos... Haa! kauhistusta!... Vaan ei! Se joka katsoo\nniin jalosti ja puhuu niin ylevästi kuin hän, ei taida pettää!... Vaan\nkuitenkin... Bartholdon sanat?... hänen varoituksensa? Ne ...\n(kiivasti) -- ne olivat vaan hävytöntä parjaamista! Minä tahdon\ntäyttää lupaukseni, jos vaikka maa aukenisi jalkaini alla ja syvyys\nnielisi minun kitaansa! En tahdo enkä taida ajatella pahaa hänestä,\narmaastani, henkeni pelastajasta! (Gerbert tulee oikealta pitkin\nrantaa. Anna juoksee häntä vastaan). -- Gerbert!\n\nGERBERT.\n\nAnna kultain!... lemmittyni! -- (hän suutelee Annaa).\n\nANNA.\n\nOlen sinua kovin odottanut!\n\nGERBERT.\n\nSe minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat,\nehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes\nhetkenkään surua!... Onko sinulla nyt tuo avain Anna?\n\nANNA (vähän peräytyen. Itsekseen).\n\nSitä hän kohta kysyy! Haa!... jos...\n\nGERBERT (sydämellisesti).\n\nAnna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?\n\nANNA.\n\nMihin pitää minun vastata?\n\nGERBERT.\n\nKysymykseeni... (tarttuu hellästi Annan käteen). -- Oletko toimittanut\ntoimitettavasi, Anna?\n\nANNA. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin).\n\n-- Olen.\n\nGERBERT\n\nKuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän\nonnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka\nsydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä\nnäin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria!\n(jättää Annan käden). -- Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa\nsinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että\ntämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! -- Anna! Viime kerralla\nkuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme\nmaja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!\n\nANNA (Itsekseen).\n\nKuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä!\n(Ääneen, hellästi). -- Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen\nistunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan\nautuudesta!\n\n    (Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain\n    juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä).\n\nGERBERT.\n\nSiellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne\nsanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna!\nkuinka hellästi rakastan sinua! -- Tuo paikka ei liene kaukana tästä?\n(Hän katsoo ympärillensä).\n\nANNA.\n\nEi olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin\ntaitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean\nlatvansa katoksi tämän \"rakkautemme majan\" yli. Aivan lähellä siinä on\nlähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä\nsillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen\nsilmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa\neikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot\nympärilles?\n\nGERBERT.\n\nKatselen noita valleja.\n\nANNA.\n\nMitä niistä?\n\nGERBERT.\n\nEikö Viipuri ole linnoitus?\n\nANNA.\n\nOn varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.\n\nGERBERT.\n\nMutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei\nyhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä\ntykkejä ensinkään?\n\nANNA (nauraen).\n\nLöytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä\nodotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä\nriittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja\nmitättömiä!\n\nGERBERT (päätänsä pudistaen).\n\nNeljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin\nvarustuksiin verraten!\n\nANNA.\n\nNiin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan\nannappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että\nporvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla\nviljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä\nkuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!\n\nGERBERT\n\nSiis neljäkolmatta yhteen -- sekin on liian vähän!\n\nANNA.\n\nSurullista kyllä onkin! -- Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan\ntoimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon\nkeksisin!\n\nGERBERT\n\nMinäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana\nensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos\ntuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?\n\nANNA.\n\nSe on tosi... Tuo sota on kaikin puolin ikävä ... sitä on raskas\najatella!\n\nGERBERT (tarttuen Annan käteen).\n\nÄlkäämme sitä ajatelko! -- Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on\nasia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! -- Nyt pitää minun mennä,\nmutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen\nlepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren\nvaahteran luona.\n\nANNA.\n\nMinun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu\nminulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on\nniinkuin hetki!\n\nGERBERT.\n\nArmaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole\nkaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän\nkonsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!\n\nANNA.\n\nOi että se aika lähestyisi! -- Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua\nniin pahat, julmat aavistukset... En saa sitä paremmaksi... Ne hetket,\nkuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset...\n\nGERBERT.\n\nÄlä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet,\njotka voivat syntyä mielessäs! -- Mutta, kultaseni, en taida päästä\nluokses, ell'et anna minulle portin avainta...\n\nANNA (nousten seisaalle, tulisesti).\n\nPortin avainta! (Itsekseen). Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat\nsanat soivat korvissani!\n\nGERBERT (joka myös on noussut seisomaan).\n\nMikä sinun on, armas Anna?\n\nANNA (kiivaasti).\n\nEi mikään! ei mikään rakas Gerbert! (antaa avaimen äkisti Gerbertille,\njoka hymyillen ottaa sen vastaan). Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt\nkaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa\nsameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas\noikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä\nhetkellä! Kuuletko, minä tahdon!\n\nGERBERT.\n\nMiksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät\nkummallisesti...\n\nANNA.\n\nVastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet\nhalpa konna, jos luovut sanastasi!\n\nGERBERT.\n\nEn siitä luovukkaan! -- Niin kuule, Anna, minä olen -- kreivi Suljoff.\n\nANNA.\n\nKreivi Suljoff! -- Sinä siis olet venäläinen!\n\nGERBERT.\n\nHalventaako se arvoani, että niin olenkin?\n\nANNA.\n\nSinä olet maamme vihollinen!\n\nGERBERT.\n\nEn ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä\nrakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan\nomani!\n\nANNA.\n\nSinä julma olet minun pettänyt!\n\nGERBERT.\n\nEn ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja\npalavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole\njulmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän\nkaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä\npidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä,\nmissä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun\njäähyväiseksi suudella sinua Anna!\n\nANNA.\n\nÄlä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua!\nKavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla\nja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon!\n-- Nyt olet mun vankini!\n\nGERBERT.\n\nSe on totta, Anna! -- sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta\nnyt menen.\n\nANNA.\n\nÄlä liikahda! -- minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat\nsinua sitomaan!\n\nGERBERT.\n\nHuuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta\nvaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! --\nSitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. -- Ja vielä\nyksi asia... Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä -- sen Jumala\ntietää -- minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä\nsyntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme,\nniin ymmärtänet.\n\nANNA (keskeyttää tuskalla).\n\nAh!\n\nGERBERT.\n\nHyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!\n\n    (Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle).\n\nANNA (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti).\n\n-- Ha! ha! ha! -- Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt\nsyntymäkaupunkiani ja kotimaatani!... (kätkee hetkeksi kasvonsa\nkäsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti). -- Mutta minä tahdon kostaa! --\nkostaa kuumasti! -- Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä\ntuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! -- Sen vannon pyhästi! --\nJaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? (Amalia tulee kiiruhtain\nportista).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Anna ja Amalia.\n\nAMALIA.\n\nAnna! Anna! -- No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin\nsinun!... Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä\noikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?\n\nANNA (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti).\n\n-- Minä tahdon kostaa! --\n\nAMALIA.\n\nJumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan\nkostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt... Hyvä Anna! Emmekö aina ole\nolleet ystävät?\n\nANNA.\n\nHyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! -- Sano\nminusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!... sano vielä kavaltaja\n-- Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! --\n\nAMALIA.\n\nMinä en ymmärrä sinua. -- Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin\nBartholdus sinusta sanoi minulle...\n\nANNA (voimakkasti).\n\nNiin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja\nluulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni\nsiellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä\nsiellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa\nBartholdosta? Mitä hänestä? --\n\nAMALIA.\n\nHän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja\nkäski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua -- mistä, sit'en tiedä,\nsit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. --\n\nANNA.\n\nKoska ja missä hän käski?\n\nAMALIA.\n\nVähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski\nhän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta\notti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti!\nMutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli\nhän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa\nsinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii\nniin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski\neversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin...\n\nANNA.\n\nHaa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin\nonnettomista! (Itsekseen). -- Bartholdus! -- Kuinka julmasti enkö ole\nkäyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä\nlähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle\nsaatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on\nsäälillä erhetykseni tuomitseva!\n\nAMALIA.\n\nMutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! --\n\nANNA.\n\nSinä et taida minua lohduttaa! -- Vaan kuitenkin taidat ... jos tiedät\njonkun neuvon ... jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään\npikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle...\n\nAMALIA.\n\nMuuan sanoman Bartholdolle? Oletko järjeltä pois? Hän vast'ikään läksi\nsotaan... Vaan mitä sanomaa tarkoitat? --\n\nANNA.\n\nSuuri vaara uhkaa meitä!... Kaikki voipi mennä hukkaan!... kaupunki...\nVaan ollos kysymättä! -- En voi sinulle sanoa sen enempää! Mutta Amalia!\nAmalia! Oletko jo keksinyt sellaisen miehen, joka lähtisi sanomatani\nviemään? Etkö tiedä ketään sopivaista? --\n\nAMALIA.\n\nEn tiedä... Mutta eriskummallisella käytökselläs saat pääni ihan\npyörryksiin. --\n\nANNA (tulisesti).\n\nNiin ole sitte mitään keksimättä, kosk'et sitäkään keksi! -- (Hän\nkävelee levottomasti edestakaisin).\n\nAMALIA.\n\nOdotappas Anna! Ehkä Erici, joka jäi kaupungin vartiaväkeen...\n\nANNA (keskeyttäen).\n\nErici! Ah, hän se onkin se mies, jota tässä on tarvis! -- (Sulkee\nAmalian äkisti syliinsä). Kiitos! Kiitos Amalia kulta neuvostasi.\nIjankaikkisesti olen kiitollinen sinulle tästä keksinnästäs! Mutta\nrientäkäämme! Pian! pian Ericin luo! --\n\n    (Anna ryntää portille ja vetää Amaliaa kädestä).\n\nAMALIA.\n\nAnna! Anna! Sinä varmaan olet mielipuoli!\n\n    (Esirippu laskeutuu).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nPaikka sama kuin edellisissä näytöksissä. -- Yö. -- Esiripun noustessa\nseisoo eräs porvari, kivääri olalla, muurilla.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Porvari ja Jöns Barrus (tulee ylös muurille).\n\nJÖNS BARRUS (porvarille).\n\nHyvää iltaa ystävä! Ompa sinulla täällä ollut tärkeä\nvartioitsemis-toimi, sillä tämä vartioimispaikka on nykyjään milt'ei\nkaikkein tärkein koko kaupungissa. Tottapa oletkin pitänyt tarkkaa\nvaaria? He? -- Ei käy torkkua tässä tällaisessa toimessa, ei suinkaan!\n-- Hiisikö tuon portin avaimen vei, tiekkös sitä? Ja olipa tuo\nsaakelimainen lukko! Kaksi kertaa kävin ryhäselkäsen sepän kanssa täällä\nja yksin voimin koimme saada tuosta kirotusta lukosta voiton, mutta\nsiitä kokeesta ei syntynyt sitä eikä tätä! Vaan onhan sillä\nseppänuhkurilla oikein räätälin sormet! Ei niistä mihinkään! Minä,\nkuules ystäväni, minä siinä hyvin kiivaasti ponnistelin ja pinnistelin\npihdeillä ja tiirikoilla, mutta kaikki turhaan! (Itsekseen). --\nPeijakas! Tässä nyt pidän pitkiä puheita enkä muista, että on tuo\nvaskiseppä parka -- tukki kuuro! No kaikkia tänne vallille määrätään\nvartijoiksi kuin häntäkin! -- (huutaa porvarin korvaan). -- Saat mennä\nkotia jo -- nyt on minun vuoroni vartioita. --\n\nPORVARI.\n\nJahah! (Hän menee).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Jöns Barrus (ensin yksin).\n\nJÖNS BARRUS (katsoen porvarin jälkeen).\n\n-- Tuoko olisi kuullut, vaikka vihollinen tykillä olisi ampunut hänen\nkorvansa edustalla! Olipa hänessäkin vartiaa näin tärkeään paikkaan! He\n... he. (Lyö kädellänsä otsaansa). -- Mutta nytpä muistan! Enkö\njättänyt kammarini avainta suulle; -- ja kammarissa on raha-arkkuni! Nyt\nvarkaat varmaan vievät minun rahani, kaikki, kaikki minun rahani! Voi\nminua kovan onnen lasta! Vaan mitä on tehdä? Näin tärkeä\nvartioimispaikka ja velvollisuus, joka vaatii ... ja toisella puolella\nrahani, jotka kiljuen huutavat minua apuhun! -- Ah! minä olen\nonnettomuuden oma!\n\nÄÄÄNI (alhalta, vallin sisäpuolelta).\n\nKäykää kotia... Kyllä minä tulen vartioitsemaan teidän sijaanne.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nKuka sinä siellä olet? (tähtää kiväärillänsä ääntä kohden). -- Minä\ntiedän että portti on auki, mutta siitä ei pidä pahanhengenkään pääsemän\nsisään eikä ulos saamatta luotia päähänsä! Joko vastaat taikka kohta\npamahtaa!\n\nÄÄNI.\n\nAntakaa minulle ensin suun vuoroa vastaamaan. -- \"Kuuliaisuus\nkuninkaalle\". --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nKuulenhan ettäs olet ystävä, mutta mitä muuten olet? Selitä tarkkaan!\nMinä tahdon selvän tiedon kaikista, jotka lähestyvät tätä porttia!\n\nÄÄNI.\n\nNuori talonpojan renki Uudelta kirkolta olen. Eilen tulin tänne\nWiipuriin vihollista pakoon. Tänään antoi eräs herra minulle kiväärin ja\nkäski minun mennä vallille vartioitsemaan.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nTule tänne poika, että saan sinua likemmin tarkastella! --\n\n    (Anna, miehen puvussa, kivääri olalla ja hattu painettuna\n    syvään otsalle, tulee vallille).\n\nJÖNS BARRUS (katsoo Annaan).\n\nKooltasi olet pikkarainen, mutta kyllä pikkuisessakin pennikkaa on, jos\nvaan on hyvästä aineesta. He? --\n\nANNA.\n\nOn kyllä; sen tiedän itsestäni! --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nReippaasti vastaat poika! Olkoon menneeksi -- minä luotan sinuun. Mutta\nkuin olet nuori ja tottumaton, niin velvollisuuteni korkeata kruunua ja\nomaa itseäni vastaan vaatii, että vähäsen opetan sinua. -- Kuuleppas\npoika! Jos esimerkiksi tuolla ulkona lahdella tulisi joku vene, niin\npitää sinun huutaa \"hollah\" elikkä \"verdah\"! Taikka huuda, jos tahdot,\n\"hollah\" ja \"verdah\" yhteen aikaan. Huudappas nyt poika, että kuulen\nmiltä äänes kaikaa! --\n\nANNA (huutaa).\n\nHollah! Verdah!\n\nJÖNS BARRUS (nauraen).\n\nHe!... he!... he!... Voisipa miehellä olla vähän raikkaampi ääni, mutta\nsinä oletkin poikanulikka ja äänes tietysti on sen jälkeen! Vaan\nell'eivät veneessä kulkiat tiedä oikein vastata... Mitä pitää heidän\nvastaaman, muistatko nyt sen?\n\nANNA.\n\nHeidän tulee vastata: \"kuuliaisuus kuninkaalle\", sillä ne ovat\ntunnussanat tänä yönä.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nNiin ... niin... Mutta ell'eivät sitä tee, niin lasket kiväärisi noin ja\nnäin... (tähtää kiväärillänsä). -- Piff! paff! puff! -- He ... he...\nYmmärrätkö minua? --\n\nANNA.\n\nOlen joskus papin saarnaakin ymmärtänyt! --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nSinä olet oikein heittiö vastaamaan, poika! Vaan jos ei ampuminen auta,\nniin hyökkää portille ja pistä painetilla, niinkuin kiukkuinen\npuskiainen (hän osoittaa kiväärillänsä mitenkä painetilla käydään\nkäsiksi) ja huuda niin ankarasti, että kajaa ympäri koko kaupungin:\n\"rientäkää avuksi!\" Jokos ymmärsit, poika?\n\nANNA.\n\nPuolesta sanasta viisas ymmärtää, hullu ei kahdesta paranne! --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nSinussa on hyvä miehen alku, poika! -- Älä myöskään pelkää aaveita eikä\ntonttuja eikä noitia. Niemelän isäntä näki niitä viime illalla\nvartioitessansa tuolla toisella puolen kaupunkia. Ne olivat matkalla\nHiitolaan; siis tuskin vielä tänä yönä ehtivät sieltä takaisin. Mutta\njos tulevatkin, niin tee ristinmerkki rinnalles ja rukoile Jumalaa. Niin\nsanoi Niemelän isäntä tehneensä ja pelasti sielunsa ja henkensä konnain\nkynsistä. -- Nyt menen. Jää hyvästi!\n\nANNA.\n\nHyvästi! (Jöns Barrus menee, mutta tulee kohta takaisin).\n\nJÖNS BARRUS.\n\nVielä yksi asia! Sinä poika kuin olet juossut joutilaana kaiken päivän\nolet ehkä sattunut kuulemaan, jos on jotain sotasanomaa saapunut\nkaupunkiin? Meidän miehillä on ollut kuuma päivä. Lienevätkö saaneet\nvoiton? --\n\nANNA.\n\nEi ole mitään sotasanomaa saapunut, mutta syy siihen on hyvin\nluonnollinen. Ei kenkään vielä olisi ehtinyt tappelu-tantereelta tänne.\nTuskin on puolitoista tuntia kulunut siitä, kuin laskin pääni vuorta\nvastaan ja kuuntelin. Silloin kuulin yhä vielä tykkien jyskinää.\n\nJÖNS BARRUS.\n\nJumala suokoon kaikki parhaaksi! Siellä ovat nuo meidän nuorukaisetkin\nkuoleman nielussa! Tuo Bartholduskin, jota pidin niin rakkaana kuin\nolisi hän ollut oma poikani, on siellä.\n\nANNA.\n\nBartholdus! --\n\nJÖNS BARRUS.\n\nMitä poika? Tunnetko hänen?\n\nANNA.\n\nEn tunne ... mutta se nimi...\n\nJÖNS BARRUS.\n\nKenties on hän saarnannut teidän pitäjän kirkossa?\n\nANNA.\n\nKenties onkin ... se on aivan luultavaa...\n\nJÖNS BARRUS.\n\nHänestä olisi tullut hyvä pappi, siitä olen täydellisesti vakuutettu...\nMutta Herran päivät! Tässä seison ja opetan sinulle sotatemppuja,\nunhottaen että varkaat kenties varastavat kaikki rahani. Oh! kuinka\npaljas ajatuskin siitä kovasti säikäyttää minua! (Hän rientää pois).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\nANNA (yksin).\n\nHetket rientävät -- vaan Bartholdoa ei kuulu tulevaksi! -- Varmaan tekee\ntuo petturi Gerbert rynnäkkönsä jo tänä yönä, toivoen viekkaalle\njuonellensa hyvää menestystä, kuin jalo Burmeisterkin kovaksi onneksi\njätti kaupungin. -- Vaan sen ei pidä luonnistuman! -- se ei saa\nluonnistua! -- (katselee kivääriänsä). -- Sinä luoti kulta, joka\nlepäät tämän kuolon lähettäjän povessa, sinua rukoilen löytämään tien\nhänen kavalaan sydämeensä! Tuossa portin edustalla olkoon se määrä,\njohon on hänen suotu käydä, vaan ei edemmäksi! Seisokoot siinä koston ja\nkuoleman enkelit vakaina liittolaisinani! (Kaikua hevoisten kavioista\nkuuluu. Anna katsoo taaksensa). -- Kaksi ratsastajaa! He kiertävät\nkadun kulmassa ja kiiruhtavat tänne! -- Toinen heistä -- ah, se ompi\nhän!\n\n    (Anna vaipuu istumaan vallille).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Anna. Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi.\n\nKAARLE OLAVI (sisäpuolen muuria).\n\nOdotappas Bartholdus! Jahka ensin itse olen kunnialla päässyt tämän\nSchleipnerini seljästä, niin tulen sinulle avuksi. -- Ole varova sinä\nkuin olet haavoitettu! --\n\nANNA (Itsekseen).\n\nTaivaan Herra! -- Haavoitettu! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlä ole milläänsäkään Kaarle! -- Kyllä tulen avutta toimeen! On minulla\nparempi käteni terveennä.\n\n    (Bartholdus Simonis, jonka vasempi käsi on siteissä, ja\n    Kaarle Olavi tulevat portista).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Itsekseen).\n\nJumalan kiitos, että ehdimme tänne hyvään aikaan, ennenkuin on mitään\nonnettomuutta tapahtunut! (Kaarlelle, joka ähkäen pyyhkii hikeä\notsastansa). Tämän portin lähellä ei löydy ainoatakaan tykkiä, sillä ei\nkenkään odottanut, että vihollinen tästä ryntäisi kaupunkiin. Mene\nKaarle ja toimita tänne yksi tykki. Pait sitä tulee sinun hankkia\nkymmenen taikka kaksikymmentä rivakasta miestä -- jos satut kohtaamaan\nniin monta. Muuten on, toivoni mukaan, vähemmässäkin tarpeeksi.\n\nKAARLE OLAVI.\n\nHoh! Bartholdus! -- Se oli surmantapainen ratsastaminen! Kuuma olen kuin\nsuitseva leipäuuni! (Ottaa taskustansa pullon ja juo siitä). -- Tuhat\ntulimaista, että oli tuokin vaan pelkkää vettä, selvää lähteen antamaa\nja kantamaa! -- Per Dii immortales! Kehnoa särvintä tuo vesi! Oi,\nmuistuupi mieleeni Burmeisterin kesti ja oivalliset olvihaarikat siellä!\n(huoaten). Nunc qvid est, qvod me in hoc urbe delectare possit? --\nMutta mainitsitte jotakin tykeistä, herra kenraali Bartholdus? Puhuitko\nniistä tykeistä, jotka tänään jäivät saaliiksemme? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKäskin sinua mennä noutamaan yksi tykki tänne ja haalimaan kokoon\nkymmenen eli kaksikymmentä kunnollista soturia...\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNiin ... niin sanoit. Nyt jo muistan nämät sanasi kuulleeni. -- Vaan\nminkätähden tykki? -- Miksikä sotureita? -- Minkätähden tämä kirottu\nratsastus, joka oli viedä hengen minusta?... mutta olipa tuo\nhallipää-valakka myös hevonen hevoseksi! Näin -- näin se harpata\nhölkötteli ikäänkuin Neitsytniemen vanha tietäjä-akka! Vaan Bartholdus!\nKuka on sanonut ja mistä sen tiedät, että vihollinen aikoo tehdä\nrynnäkön? Minkä sanoman antoi sinulle Erici? Minkä tähden on tämä asia\nnäin salassa pidettävä? Puhu nyt suusi puhtaaksi ja selitä minulle\nselitettävät! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMiksi vaadit selityksiä, Kaarle, ehkä olet kuullut, ett'en voi\nselityksiin ryhtyä? --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMiksikä kohtelet minua niinkuin komentaja käskettäviänsä? Enkö ole\nvänrikki niinkuin sinäkin? -- Suoraan sanottu! En tottele kauemmin\nkäskyjä, joidenka tarkoitusta en ymmärrä. Nyt olen suuttunut kauemmin\nnäyttämään sen porsaan osaa, joka säkissä vietiin pitkät matkat, itse\ntietämättä mihin!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKaarle! En ole kohdellut sinua niinkuin komentaja käskettäviänsä, vaan\nniinkuin ystävä ystäväänsä, niinkuin veli veljeänsä! Mutta ell'eivät\npyytämäni ole sinulle mielin, niin käyn itse toimeen. Jää sinä\nsill'aikaa vartiaksi tähän! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nÄlä vihastu, ystäväni Bartholdus! Minä hyppään päistikkaa vaikka\nkaivohon, jos ystävyytemme nimessä pyydät minua niin tekemään. Siis\nmenen -- mutta kirotut olkoot kaikki salaisuudet! Eikö ihmisten sopisi\nolla niinkuin minun? Minulla ei ole salaisuuksia Jumalan eikä ihmisten\nkanssa! Linnut ilmassa, puut metsässä, kukkaiset kedolla ja vielä\n(viittaa lahdelle) kalatkin meressä tuntevat ajatukseni yhtä hyvin\nkuin minä itse, sillä en niitä salaa keneltäkään! Hyi tätä mailmaa! Eikö\nsalaisuus ja hulluus ollene sama asia? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNyt joudu Kaarle!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKyllä joudun -- niin paljon kuin näin harmissani ollen on\nmahdollista! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMistä syystä oletkaan näin kovin harmistunut? --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nMonesta syystä, mutta enimmän kuitenkin siitä syystä, ett'en tullut\nhaavoitetuksi niinkuin sinä! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (nauraen).\n\nSepä kummallinen syy harmiin!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKummallinen kyllä, mutta luonnollinen! -- Minä olen rakastunut, julmasti\nrakastunut!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinäkö? -- Mitä vielä! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nOikein toden totta! -- Minä jumaloitsen nuorta serkkuani! -- Mutta hän\n-- hän pitää minua kevytmielisenä heittiönä! -- Ah! jos olisin\nhaavoitettu! Kyllä tulisi hän pian toisenlaisiin ajatuksiin! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMitä joutavia lasketkaan! -- Tietävät kaikki kertoa, ettäs tänään\ntaistelit kuin sankari ja että Burmeister erittäin kiitti sinua! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nEnsin kiitettyänsä sinua. -- Niin tietäkööt vaan, mutta minä tiedän,\nettä naisten aivoja särkee, kun näkevät sodassa haavoitetun nuorukaisen\nja siteet varastavat heidän sydämensä.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nLähde jo houru!\n\nKAARLE OLAVI.\n\nLähden kyllä, mutta parempi onni toisella kertaa! Jos kuulat\nensitulevassa tappelussa vielä välttävät minua, niin syöksen salaan oman\nmiekkani käsivarteni lävitse -- sen vannon tekeväni! Saaspa sitte nähdä,\njos Amalia säälittä voi katsella mun vereni virtaavan! -- (Hän menee\niloisesti hyräillen).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Bartholdus Simonis ja Anna.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (menee tunnustamaan porttia).\n\n-- Aivan niinkuin pelkäsin! -- Avain poissa!... Portti auki! --\nKavaluuden hankkeissa hän kävi koska hänen viimein kohtasin tässä! --\nHaa! Ken olisi voinut luulla, että pimeyden vallan piti viettelemän\nhäntä näin kauhistavaan rikokseen! -- Mutta tuo ihana muoto oli vaan\nkehno kuori, joka peitti inhoittavinta kavaluutta ja vilpillisyyttä! Nyt\nniinkuin usein ennen puetti helvetin ruhtinas lemmittynsä kauneuden\nvaippaan, siten helpommin päästäksensä tarkoitustensa perille! -- Ja\ntuota kavaltajaa minä rakastin! -- Oi! sortukoon viimeinen kipinä tuosta\nlemmen liekistä rinnassani ja sammukoon se vihan ja ylenkatseen\naaltoihin!\n\nANNA (tuskaantuneena, itsekseen).\n\nMitenkä hän raivoo! Herra Jumala! En rohkene minä käydä hänen silmiensä\neteen enkä tehdä hänelle tunnustustani! -- Tunnen itseni niin\nsärjetyksi, niin poljetuksi... Nyt vasta olen, kurja, oikein onneton!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nPortti ilman vartiata! Pääsö kaupunkiin vapaa! Siinäkin lie hänen\nvaikutuksensa olla huomattavana! -- Ehkä hän sireeni -- katsonnollansa\nja sanoillansa on senkin saanut matkaan! --\n\nANNA (epävakaisella äänellä, tehden kiväärillänsä sotaisen\nkunnian-osoituksen).\n\n-- On täällä vartia!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nOnko? Niin mik'set kelvoton antanut itseäs ilmi ja tehnyt\nvelvollisuuttasi meidän äsken porttia lähestyessämme? --\n\nANNA.\n\nMinä näin että olitte suomalaisia upsieria enkä luullut...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä et saa luulla mitään, vaan tarkoin tehdä mitä sinun on käsketty\ntehdä! -- Tule alas! (itsekseen). -- Tuollaisen heittiön turviin\nheitetty maamme etuvarustus! --\n\n    (Anna tulee portista ja seisahtuu portin holvin suuhun.\n    Bartholdus luo kiivaat silmäykset Annaan).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä ansaitset kuja-pieksua velttoudestas! --\n\nANNA.\n\nAntakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön\n-- en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi\nollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nKuinka silloin olisit tehnyt?\n\nANNA.\n\nEnsin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nOikein -- niin sinun olisi tullut tehdä... Ehk'ei tässä olekkaan syytä\nsuuttua sinuun... Mutta ole toisten paremmin varoillasi!\n\nANNA.\n\nHyvä herra! Uskallanko ... tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet\ntänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja\nlevottomuus on kaupungissa ollut suuri.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (innolla).\n\nSaivat voiton!... suuren voiton!... kauniin voiton!... ihanan voiton! Oi\nJumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin\njalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!... Siinä kaatui mik'ei\nmennyt pakoon ... kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi\nvoittoretkemme! -- Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla\nkuolevaisten valituksiakaan! --\n\nANNA (Itsekseen).\n\nKuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! -- (Ääneen). -- Te\nolette haavoitettu, herra upsieri? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNiin olen ... kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi -- ei sen\nenempää! --\n\nANNA (Itsekseen).\n\nEi sen enempää! Todella -- hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas.\n-- (Ääneen). -- Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin\nteitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun... Jos\nminunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi\nedeltäpäin tietää...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMiltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa\npiirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se\ntapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta... Kuula tuli\nvinkuen meidän joukkoomme ... ja yksi meidän miehistä kaatui maahan ...\npäätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että\nhänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli\nkasvoilleni ... silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin\nhammasta!... Pamahti niin toinen laukaus ... kiemaellen mennä\nviuhahtivat kuulat päämme ylitse... Into nousi meissä!... Me katselimme\nlevottomasti Burmeisteriin!... Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! --\n\"Eteenpäin pojat!\" -- huusi hän -- \"Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin\nmiehet maanne edestä!\" -- Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme\nhänelle: \"eteenpäin!\" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!... En\ntiedä kuinka kovasti juoksin ... kuinka kauas... Sotalippu oli\nvasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa... Sen muistan että pian\nnäin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli\nsilmiini... Vihollinen antoi tulta... Minä tunsin kovan tuskan kädessäni\n... päätäni pyörrytti ... ja minä kaaduin.\n\nANNA.\n\nHerra Jumala! sinä kaaduit...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja).\n\n-- \"Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!\" -- huusi\nevesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät,\nsytyttivät uudesti hengen rinnassani... Jo oli ystäväni Olavi\nottamaisillansa sotalipun kädestäni... Silloin nousin jälleen jaloilleni\nja huusin kuin hullu: \"En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin\nSuomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!\" --\n\nANNA.\n\nKiitos taivaan, ett'et sinä kuollut, Bartholdus! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (laskee kätensä otsallensa ja on niinkuin unesta\nherännyt).\n\n-- Mutta tuo ääni! Tuo ääni! Oi ett'ei se milloinkaan enää olisi\nkaikunut korvissani! että se olisi vaiennut ijänkaikkisesti! -- (Hetken\näänetönnä oltuansa. Kiivaasti Annalle). Kuka olet sinä poika? Oletko\nsinä aave Manalasta, koska sinä laulat perkelien nuottia?\n(Äänettömyys). -- Vastaa!...\n\nANNA.\n\nMinä olen -- Anna!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nHa! ha! ha! Anna! Eikö sinun kavaluutesi juoksulla ole yhtään loppua? --\nLepääpi kerran virta laskettuansa meren helmahan, vaikeneepi myrsky\nraivottuansa aikansa, herkeääpi ruttokin tehtyänsä hirmutyönsä -- sinä\nvaan olet virtaa villimpi, myrskyä myrskyisempi ja ruttoa julmempi; sinä\net luovu ilkitöistäs eikä sinun kavaluudellasi ole loppua! -- Tänne olet\nasettunut salahankkeitasi auttamaan edes! Syntymäkaupunkisi olet\npettänyt viholliselle, nyt ehkä tahdot hänelle pettää minun ja ne\ntoiset, jotka minun kehoituksestani käyvät sinun pauloihis! Sinä vasta\nolet oikein oivallinen nainen, Anna! --\n\nANNA.\n\nKova on tuomiosi, mutta kovan tuomion olen ansainnutkin! -- Vaan\nkavaluuden salahankkeissa en käy! Jos niin tekisin -- miksi käskeä sinut\ntänne uhkaavaa vahinkoa karkoittamaan?\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNiin miksi käskit? --\n\nANNA.\n\nKuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. -- Tahdon sinulle tehdä\ntunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni... Silloin kuin\nsanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut ... sillä todella sinua\nrakastin... Mutta aika kului ... vilkkaat levottomat ajatukseni\ntyönsivät sinne tänne ... lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen\nkypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin\nei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli... Sinä olit\nvaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi... Minun\nlempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä... En voinut\nenää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää,\neriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi,\nautuudeksi... Bartholdus! -- Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan\njokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön -- ja sinun hellyytesi\nalkoi käydä minulle ikäväksi... Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa\ntuolla ulkona lahdella ... varmaan muistat sen myrskyisen illan...\nVeneemme kaatui... Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma\nell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt\naaltojen syliin minua pelastaaksensa... Hän oli nuori, hän oli kaunis\nja...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nJa sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!\n\nANNA.\n\nMinä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni\ntoiveitteni perille. -- Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen\nylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista\nsäätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti\nhän salassa.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nEikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä\nsallimus! Ha! ha! ha!\n\nANNA.\n\nÄlä naura niin kamalasti! -- Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en\nsilloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen\nrinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi -- siitä luulin voivani olla\nvarma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan\nritarillisuuden sääntöjä noudattamalla... Henkeni oli hän pelastanut...\nMinä olin hänelle kiitollisuuden velassa ... ja kuin hän sanoi\nrakastavansa minua...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nNiin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! -- Sen olet jo\nkertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!\n\nANNA.\n\nKauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada\nminulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja\ntämän kaupungin puolustushankkeita...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Keskeyttäen).\n\nSiksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi!\nSinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä\non hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?\n\nANNA (itkusilmin, mutta voimallisesti).\n\n-- Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn,\njonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin\nhavaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta\ntuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta,\nlevottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun\nunelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani,\nkauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni... Mielelläni olisin\nheti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni!\nMutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä\nmiestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka\nkiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden\nelän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä\nkivääriä. -- Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin\nsinulle olen sen kertonut...\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä et ole rakastanut häntä? Sanoitko niin? --\n\nANNA.\n\nEn ole, vaikka luulottelin itseäni niin tekeväni... Todella olen vaan\nyhtä ainoata miestä eläissäni rakastanut.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nJa kuka on ollut tuo onnellinen, jos saan kysyä?\n\nANNA (vakaasti).\n\nSinä!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (hetken mietittyänsä).\n\n-- Minä?... Minä?...\n\nANNA.\n\nTällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen\nrakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni\nvalon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAnna! -- Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on\nkuiskannut, että sinä lemmit minua...\n\nANNA.\n\nSe on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle\nolet julistanut, oli oikea! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTuomio? -- En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! (laskee kätensä\notsallensa). -- Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En\ntarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut... Mutta, Anna, en tuomitse\nsinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? -- Anna, sinä\nlemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun\nrakkautesi -- se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen\nverrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun\nja rakkauteni! (Hän polvistuu) -- Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni!\nTule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! --\n\nANNA.\n\nBartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! -- Sinä olet\ntänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin --\net voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (lempeästi).\n\nEt sinä ole pettänyt, et ole kavaltaja! Se oli erhetys; -- voivat\nenkelitkin erhettyä! Anna! Anna! Kuule minua! --\n\nANNA.\n\nEn uskalla enkä saa kuunella ääntäsi tällä hetkellä, jona olet\ninnostunut! Pian tulisit huomaamaan, ett'et ikinä voi minulle\ntäydellisesti antaa anteeksi. Kamala rikokseni seisoisi aina\npeloittavana, verettömänä haahmona meidän välillämme!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä et tunne minua, Anna! Minä olen jo antanut anteeksi sinulle,\ntäydellisesti antanut anteeksi! -- En koskaan ole tehnyt jotakin vaan\npuoleksi; se sotii luontoani vastaan! Jos rakastan, niin rakastan\nsydämeni syvyydestä, jos innostun, niin innostun täydestä mielestäni,\njos annan anteeksi, niin teen sen täydellisesti!... Anna!...\n\nANNA.\n\nÄlä puhu enemmän Bartholdus! -- Nouse...\n\n    (Kellon ääni kajahtaa kolkosti. Bartholdus hyökkää seisomaan\n    ja tarttuu miekkaansa).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVaan mitä merkitsee tuo kellojen ääni? Onko vihollinen tehnyt\npäällekarkauksen muualta? Tuhannen kuoloa! Millä suunnalla lie nyt\nvaara!\n\nANNA.\n\nEi ole mikään vahinko uhkaamassa tällä kertaa; -- tuo kellojen soitto\ntapahtuu sekin minun käskystäni. Nyt on sydänyö. --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinun käskystäsi? --\n\nANNA.\n\nNiin ... minulla on liittolainen, josta minun tulee kiittää sinua. Kuule\nBartholdus! -- Puoliyöhön asti päätin odottaa sinua, mutta ell'et siksi\nsaapuisi tänne, niin käskin Amalian, -- joka ei kuitenkaan asiaa\ntarkemmin tunne -- toimittaa tieto tornin vartioille, että surma uhkaa\nkaupunkia.\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (kiivaasti).\n\nVaan tuon kellon äänen pitää vaikeneman!\n\nANNA.\n\nMinkätähden on se niin tarpeellista? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSentähden että vihollinen siitä saa muistutuksen olla varoillansa!\nParempi on että hän ryntääpi tänne ja saapi kunnon tervehdyksen, kuin\nettä hänen väijymistänsä joka hetki täytyy pelätä! Soturi, hoi!\n\n    (Yksi soturi tulee).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Bartholdus Simonis, Anna, Soturi, kohta sen jälkeen\n    Kaarle Olavi ja toisia sotureita.\n\nSOTURI (tekee portista tultuansa sotaisen tervehdyksen Bartholdolle).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (soturille).\n\nRiennä pian torniin sen vartioille sanomaan, että ovat soittamatta! Ei\nole kaupunki vaarassa. -- Ken sellaista on heille sanonut, hän on\njaaritellut tyhjiä! Kiiruhda!\n\n    (Soturi menee. Rattaiden kolinaa kuuluu).\n\nKAARLE OLAVI (vallin sisäpuolella).\n\nKiiruhtakaa nuhjustelia-lurjukset! paksupäät, asini et asinarii! --\nniinkuin maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli sanoa minulle. Ettekö\nkuule kuinka kellot soivat ja vaara siis on läsnä! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Annalle).\n\nLähde Anna! Sinä et saa viipyä täällä kauemmin!\n\nANNA.\n\nEn lähde Bartholdus! Minä olen vannonut ampua hänen hengettömäksi, jos\nlaskee hän vielä kerran jalkansa kaupunkimme pyhälle rannalle! -- ja\nvalassani pysyn vakaana! -- Toisten sotilaisten rivissä tahdon\nseisoa! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nMieletöntä! Lähde Anna! Monet vaarat voivat uhata sinua! --\n\nANNA.\n\nMitkä vaarat tahansa -- mielelläni ne kaikki kestän sinun kerallas! --\nSe on oleva minulle iloa ja hauskuutta!\n\n    (Kaarle Olavi, miekka kädessä, tulee portista).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNyt on täällä tuo tykki -- mihinkä on se laskettava? Ei se juuri ole\nmailman mainioimpia, mutta eipä juuri huonoimpiakaan, vaikka se\nlieneekin laatuansa ensimäisiä tässä Suomen maassa, kenties Kaarle\nBonden aikuisia. Kyllä sillä tulemme toimeen! -- Vaan liekö piru päässyt\nvallalle, taikka miksi pauhaavat kellot? Luulin vihollisen jo ryntäneen\ntänne (huomaa Annan). -- Kaunis soturi sinulla täällä! -- Vaan\nBartholdus! Mihin on tykki asetettava! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nTuonne vallille oikealle puolen ampumatornia. -- Saitko sotureita\nkokoon? --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSain muutamia lurjuksia, vaan mistä kunnosta lienevät -- sen saavat itse\nosoittaa, jos tarvis tulee.\n\n    (Hän menee portista sisään toimittamaan tykkiä ylös vallille, mikä\n    toimi tapahtuu melskeen ja huutojen alla. Kellojen ääni vaikenee).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nLähde Anna! -- minä rukoilen! -- Jos joku vahinko kohtaisi sinua, niin\nolisin onneton kuolemani hetkeen asti --\n\nANNA.\n\nÄlä puhu minusta! -- Enkö itse ole syypää kaikkiin vahinkoihin, mitkä\nvoivat tulla kysymykseen? Minunko siis pitäisi niitä välttämän! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nAh Anna! Parempi, suloisempi on, ettäs säästät itses siksi kuin rauha\ntaas on päässyt maahamme majailemaan ja rakkaus rauhan kanssa!\n\nANNA (kolkosti).\n\nHa! ha! Minä kehno, kurja! Ei sovi minun ajatella rauhaa eikä\nrauhallista onnea! -- (päättäväisesti). Ole surutta minun suhteeni,\nBartholdus! --\n\n    (Tykki on saatu ylös muurille. Kaarle Olavi ja muutamat soturit\n    seisovat muurilla lähellä tykkiä).\n\nKAARLE OLAVI.\n\nKatsoppas tänne Bartholdus -- tuossa nyt on tykki! Eikö se lepää siinä\nhyvin mukavasti? -- Onko moitteelle sijaa? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nEi suinkaan.\n\nKAARLE OLAVI.\n\nSitäpä luulisin! -- Tulkoon nyt vaan vihollinen -- me olemme valmiit\nhäntä ottamaan vastaan sopivalla tavalla! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nPidä kaksi miestä kanssas siellä vallilla! Lähetä muut tänne! --\n\nKAARLE OLAVI.\n\nNiin teen... Kahden miehen avulla toivon voivani soittaa tätä huilua\nkauniimmin kuin se milloinkaan ennen on soinnut, vaikka se, sen muodosta\npäättäen, lieneekin monta virttä visertänyt! -- (Hän kääntyy ja antaa\nkäskyn sotureille, jotka menevät).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Annalle).\n\nRiennä täältä pois, Anna! --\n\nANNA.\n\nÄlä pyydä sellaista, Bartholdus, jota en taida tehdä! En luovu\npäätöksestäni! Jumala itse on antanut tämän koston minun\ntoimitettavakseni! --\n\n    (Joukko sotureita tulee portista).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (sotureille).\n\nJos tässä syntyy pieni kahakka, niin pitää teidän tarkoin totella\nkäskyjäni! -- se on pääasia! -- Nyt piilekää portin holvissa!\n\n    (Soturit vetäiksevät portinholviin. Anna aikoo seurata heitä,\n    mutta Bartholdus tarttuu hänen käteensä).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (hiljaan Annalle).\n\nTottele minua Anna! -- lähde! Säästä itseäs -- vanhempiesi tähden! --\nminun tähteni! --\n\nANNA. (Katsoen vakaasti Bartholdoon).\n\nSe on mahdotointa!\n\n    (Hän menee sotureitten joukkoon. Bartholdus astuu vielä muutaman\n    askeleen Annaa kohti, mutta Anna kääntyy takaisin ja antaa\n    kädellänsä jyrkästi estävän osoitteen).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Itsekseen).\n\nHyvällä ei hän tottele, kovuutta en taida käyttää! -- Jumala! kuinka on\ntämä asia päättyvä!\n\nKAARLE OLAVI (tykin sytytin kädessä, vallilta).\n\n-- Kuule Bartholdus! Sytyttimen varsi kutkuttaa kättäni! Jos he tulevat\n-- saanko kohta heittää heille palasen aamiaista? --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nÄlä turmele tointamme pikaisuudella! -- Varro käskyjäni! Mene piiloon!\n\n    (Yksi kiväärin laukaus kuuluu vasemmalta.\n    Kohta sen jälkeen useampia).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nVaan mitä tämä?\n\nANNA (tulee kiiruhtain portin holvista. Bartholdolle).\n\n-- Se on Gerbert! Hän oli viekkaampi kuin luulinkaan. Arveltuansa, että\nminä toimittaisin suojelioita tähän porttiin on hän ryntänyt toista\nporttia vastaan! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinne avuksi! Me kierrämme muurin ympäri! -- Mutta sinä Anna jäät tänne!\nMinä vannon syöstääkseni kuolemaan, ell'et noudata tahtoani! --\n\nANNA (katsoo ensin Bartholdoon ja sitte alakuloisesti maahan).\n\nKAARLE OLAVI (tulee portista).\n\nHei Bartholdus! -- Ei yhtään väliä missä tanssitaan, että vaan soitto\nhelisee! (käy vasemmalle). -- Kiiruhtakaamme nyt!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Kaarlelle).\n\nSinä jäät tykkis luo! Emme saa jättää tätä paikkaa ilman vahditta ja\nsuojatta.\n\nKAARLE OLAVI (polkee jalkansa maahan).\n\nSen vietävä että kaikissa lupasin totella häntä! -- Mutta ei auta\nkinaaminen, vaikka miekan kahva kuinka kutkuttaisi kättä! (Hän menee\nkiireesti portista sisään).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Soturille, jotka ovat tulleet esiin).\n\n-- En tarvitse teille sanoa, mitä työtä teidän nyt on tekeminen. --\nKuolema taikka voitto! -- Eteenpäin pojat! Mars! --\n\n    (Bartholdus ja soturit menevät vasemmalle, josta kuuluu\n    ampumista, sotamelskettä ja sota-huutoja).\n\nKAARLE OLAVI (vallilla).\n\nEn -- en jaksa kauemmin kuunnella! Jos hetkenkin vielä kuuntelen, niin\nluovun lupauksestani! (Hän lukitsee molemmilla käsillänsä korvansa ja\nvetäiksee ampumatornin taakse).\n\nANNA (levottomasti).\n\nNuo laukaukset!... Jokainen niistä voipi olla merkki siitä että\nBartholdus on kaatunut!... Käyköön mitenkä tahansa ... tätä\nlevottomuutta ... tätä tuskallista tietämättömyyttä ... en saata sitä\nkauemmin kärsiä! (Tulisesti astuu hän muutaman askeleen vasemmalle,\nmutta samassa tulee vasemmalta Gerbert, venäläisen päällikön puvussa,\nkiiruhtain).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Anna, Gerbert, myöhemmin Bartholdus Simonis ja Sotureita.\n\nGERBERT.\n\nKirous!-- Tuumani menneet tyhjiin! -- Pakenevat mieheni jättivät minun!\nEikä tässäkään yhtään venettä! --\n\nANNA.\n\nGerbert!\n\nGERBERT.\n\nAnna!\n\nANNA.\n\nNiin Anna -- koston enkelinä! Nyt täytän valani! Nyt petturi -- nyt!\n(Hän tähtää kiväärillänsä).\n\nGERBERT (pelvotta).\n\nAmmu vaan kaunis Annaseni, jos mielit! Palkitse jalosti henkesi\npelastukses ja lämmin rakkauteni! -- Katso -- tässä on minullakin\npistoli vyössäni, mutta tuhannen kertaa mieluisammin kuolen, kuin että\ntähtäisin sillä hänen rintansa kohti, jota rakastan! --\n\nANNA (jonka, kivääri verkkaan vaipuu maata kohden).\n\n-- Oi! taivaan Jumala!\n\nGERBERT.\n\nEtkös ammu, Anna kulta?\n\nANNA.\n\nEn ... taida!\n\n    (Bartholdus, miekka kädessä, tulee vasemmalta).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Gerbertille).\n\nHaa! -- Vihdoin viimein tapaan etsimäni! kohtaan sinut rintaa rintaa\nvastaan! -- (Hän ryntää Gerbertiä vastaan).\n\nGERBERT (ottaa pistolin vyöltänsä ja ampuu Bartholdon).\n\nANNA (huutaa tuskalla).\n\nHaa! Gerbert! -- Mitä sinä olet tehnyt!\n\nGERBERT (osoittaa kädellänsä kaatuneesen Bartholdoon).\n\n-- Oliko _hänkin_ sinun sulhos? --\n\nANNA.\n\nJumalatoin! -- Nyt eivät mitkään voimat maailmassa pelasta sinua\nkuolemasta. -- (Hän nostaa tulisesti kiväärinsä ja ampuu).\n\nGERBERT (horjahtaa).\n\nVoi Anna! (Hän kaatuu. -- Kivääri putoo Annan kädestä ja hän jää\nvavisten seisomaan).\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (kohoaa toisen käsivartensa nojalle).\n\n-- Silmäni ovat niin sameat ... näköni ... niin himmeä... Missä\nolen?... Ah! Älkää antako heidän riistää meiltä voittoa!\n\n    (Hän vaipuu taas maahan).\n\nANNA (heittäiksee polvillensa Bartholdon viereen. Suurella tuskalla).\n\n-- Bartholdus!\n\nBARTHOLDUS SIMONIS (Kohoaa taas käsivartensa nojalle).\n\n-- Kuka minua huusi?... Burmeisterko?... En jaksaa enää herra\nevesti... Luoti on ... sydämessäni... --\n\nANNA.\n\nBartholdus! Älä kuole! Älä jätä minua! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nSinä Anna... Sinäkö se oletkin... Sinua niin sydämellisesti\nrakastin!... Nyt pyydän lupaustasi ... ett'es koskaan virka\nkenellekään ... kuinka tämän asian laita oikein .. on ollut. --\n\nANNA.\n\nSinä pyydät sellaista lupausta minulta, sinä joka olet -- voi minua! --\nrikokseni uhri! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nPyydän ... pian!... Silmäni eivät enää näe sinua ... vastaa pian...\n\nANNA.\n\nBartholdus! minä lupaan! Mutta älä kuole! --\n\nBARTHOLDUS SIMONIS.\n\nJumala siunatkoon sinua Anna!... Muista min... --\n\n    (Hän vaipuu maahan ja heittää henkensä keveällä huokauksella).\n\nANNA.\n\nBartholdus! Bartholdus! -- Ah! -- Hän ei enää kuule minua! Hän on\nkuollut -- -- -- kuollut!\n\n    (Tuskistuneena jää hän nojaamaan Bartholdon ruumiin yli. Viime\n    sanoja sanoessansa on hänen hattunsa pudonnut ja hänen tuuheat\n    hiuksensa putoovat vapaina alas hänen olkapäillensä. Sotureita\n    vasemmalta. Kaksi heistä nostavat pois Gerbertin. Vähän kolinaa\n    muurien sisäpuolella. Burmeister ja hänen taapinsa tulee portista.\n    Yksi lukiolaisvänrikeistä kantaa suurta banéria)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja tulleet.\n\nBURMEISTER.\n\nMit' ompi täällä tapahtunut? (Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat\nalakuloisina). -- Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! -- (Äänettömyys.\nBurmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja\nAnnan). -- Haa! -- ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo\nsaanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? --\n\nKAARLE OLAVI (tulee kiirusti portista).\n\nKuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa\nvastausta? (Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä). -- Bartholdus!\nYstäväni!\n\nBURMEISTER.\n\nHän. Oi surun surua!\n\nKAIKKI LUKIOLAISVÄNRIKIT.\n\nHän!\n\nBURMEISTER.\n\nNiinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta\nhekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin!\n(Annalle). -- Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen?\nLohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos\nlyhytkin! -- Vaan kummaa! -- Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole\nnähnyt miehen omaisuutena! -- Ken olet? Vastaa!\n\nANNA (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti\nläsnä oleviin).\n\nKAARLE OLAVI (kummastuen).\n\nPormestarin Anna!\n\nANNA.\n\nNiin olen...\n\nBURMEISTER.\n\nMi salaisuus on tämä!\n\nANNA.\n\nHerra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana\n-- se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen\nohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän\nkertomuksen -- se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan\nen saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa --\nsillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. -- Sen vaan\nuskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa -- ja hän, hän sen pelasti!\n-- Mutta millä hinnalla! -- Hänelle se maksoi hengen nuoruuden\nhellimmässä kukoistuksessa -- minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli\nyhtä kalliiksi -- sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! --\n\n    (Hän kätkee kasvonsa käsiinsä).\n\nBURMEISTER (Annalle).\n\nEn tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on\npidettävä pyhänä -- mutta jos oli _hän_ sun ylkäsi, niin sinulla on\nsyytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa,\nkuin sinä kadotit! --\n\nANNA.\n\nNiin... Itku, murhe -- ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin,\nnaimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun\nsulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!\n\nBURMEISTER.\n\nVaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa\ntietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana\npäivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli\nvoittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!\n\n    (Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti).\n\nTuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se\nnähköön -- tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! -- se nähköön usein\ntällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa\nedestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat -- niin\nkauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! --\nMut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät -- niin onneton\ntää maa!\n\n    (Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten\n    kantaen kukkaisseppeleitä -- tulee portista. Jöns Barrus heidän\n    perässänsä. Toisia porvareita näkyy vallilla).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja tulleet.\n\nAMALIA (kiiruhtaa Burmeisterin tykö. -- Häveliäästi).\n\nHerra evesti! Me kuulimme että kahdenkertainen voitto tänään on\nsaavutettu ja että te olette _oikein_ tyytyväinen meidän nuorten\nystäviemme kanssa. Kovasti riemastuimme siitä sanomasta ja kiiruhdimme\nlupaustamme lunastamaan!... Te muistatte... (kumartaen iloisesti).\n-- Nyt, herra evesti!... (katsottuaan pitkään Burmeisteriin)... Vaan\nmikä!.. Eikö nyt ole ilon päivä? (katsoo ympärillensä, näkee Bartholdon\nja Annan ja säikähtyy). -- Ah! -- Anna! Bartholdus!\n\n    (Myös toiset naiset osoittavat suruansa).\n\nJÖNS BARRUS (astuen esiin).\n\nOi Herran päivät! (Hän jää seisomaan kädet ristissä).\n\nKAARLE OLAVI (tarttuu Amalian käteen. Hiljaan, mutta vilkkaasti\nAmalialle)\n\n-- Pitäisitkö minusta enemmän, Amalia, jos näkisit minun tuollaisena,\nverisenä, kaatuneena?\n\nAMALIA (Katsoen hämmästyksellä Kaarleen).\n\nSitte kuolisin, jos sinäkin Kaarle...\n\nKAARLE OLAVI (keskeyttäen).\n\nHyvä... Jos olisit suonut minun tuollaisena näkeväsi -- niin olisit mun\npian sellaisena saanut nähdä!\n\nANNA (kyyneleissä).\n\nAmalia kulta! Anna minulle yks' seppele! -- (Saatuansa Amalialta\nseppeleen polvistuu hän Bartholdon viereen ja silittää hänen hiuksensa\npois otsalta). -- Oi armaani! kuinka vaalea on otsasi ja kylmä! Suo\nminun tehdä tämä rakkauden osoitus sinulle -- suo särjettyjen kukkain\ntoinen toisiaan suudella! (Hän seppelöitsee Bartholdon). -- Ja nyt\njäähyväiseksi yksi suudelma! -- ensimmäinen ja -- viimeinen! (Hän\nsuutelee pitkään Bartholdoa ja jää sitte polvistumaan hänen viereensä).\n\nBURMEISTER.\n\nYksi vaate vielä puuttuu tuohon kauniin kuolinpukuun. Se ei saa siinä\npuuttua! Hän toivoi itse sen vaipan alla nukahtaa -- tahtonsa pitää\ntäytettämän! -- Mä viimeisen teen hälle kunnian.\n\n    (Hän ottaa suuren banérin ja peittää Bartholdon sillä, kuitenkin\n    niin että hänen päänsä jää paljaaksi. Burmeisterin tätä tehdessä\n    laskevat kaikki sotilaat muut vähemmät liput sekä aseensa alaspäin\n    maata kohti).\n\n\nMELODRAMI.\n\nANNA (hiljaan ja hellästi).\n\n      Niin lepää, lepää kultain rauhassa\n      Ja nuku levollisna haudassa!\n      Jos joskus kuulet äänen kuiskaavan,\n      Sun turpees alle tykös tunkeevan,\n      Niin silloin rakkauttas muistuttelen\n      Ja lepoon päästäkseni toivottelen.\n      Vaan koska muiston kukka surkastuu\n      Sun haudallas ja kuihtuu, lakastuu,\n      Niin silloin, silloin lakastunut on\n      Ja rientää luokses -- kultas onneton! --\n\n(Esirippu laskeutuu).\n\n\n\n"]