[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcZwmoJS3GjW8jBSIo5x9ybIih_VRGIHhxShlUoZqA1Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":35,"gutenbergSummary":39,"gutenbergTranslators":40,"gutenbergDownloadCount":42,"aiDescription":43,"preamble":44,"content":45},1470,"Valkopukuinen nainen I","Collins, Wilkie",1824,1889,"1470-collins-wilkie-valkopukuinen-nainen-i","1470__Collins_Wilkie__Valkopukuinen_nainen_I",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1860,1908,100061,645868,false,53922,[25,26,27,28,29,30,31,32,33,34],"Art teachers -- Fiction","Country homes -- Fiction","Deception -- Fiction","England -- Fiction","Gothic fiction","Inheritance and succession -- Fiction","Love stories","Nobility -- Fiction","Psychiatric hospital patients -- Fiction","Psychological fiction",[36,37,38],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Valkopukuinen nainen 1\" by Wilkie Collins is a novel written in the mid-19th century. The book begins with an intriguing narrative that suggests themes of suspense, mystery, and the complexities of human relationships. The main character introduced is Walter Hartright, a drawing teacher, who embarks on a journey filled with unexpected encounters, beginning with a mysterious woman dressed in white.  The opening of the novel sets the stage for a gripping tale as Walter Hartright reflects on his life and the circumstances leading him to a pivotal encounter on a London street at midnight. He meets a strange young woman in a white dress who inquires about the way to London. As their conversation unfolds, it becomes evident that she is in distress and is avoiding a certain nobleman. This encounter initiates a chain of events that promises a deeper exploration of mystery and character development, engaging the reader with the promise of a compelling narrative ahead. (This is an automatically generated summary.)",[41],"Airanne, Aukusti",341,"Piirustuksenopettaja Walter Hartright kohtaa öisellä tiellä mystisen valkopukuisen naisen, mikä käynnistää salaisuuksien ja petosten sarjan. Viktoriaaninen jännitysromaani kietoutuu perintökiistojen, identiteettivarkauksien ja mielisairaalahoitoon liittyvien juonittelujen ympärille.","Wilkie Collinsin 'Valkopukuinen nainen I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1470. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOPUKUINEN NAINEN I\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nWILKIE COLLINS\n\n\nSuomentanut Aukusti Airanne\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n_Wilkie Collins_, elämäkerrallinen esitys.\n\nPiirustuksen opettaja _Walter Hartrightin_ Clements-Innistä,\nalkama kertomus. Luvut I-XV.\n\nKertomusta jatkaa _Wincent Gilmore_, asianajaja Chancery-Lanesta.\nLuvut I-IV.\n\n_Maria Halcomben_ jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan.\nLuvut I-XII.\n\n\n\n\nWilkie Collins.\n\n\nEtevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo \"koulun\",\nsarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman\nkykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita\njoiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta\nainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä,\nettä he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään\njäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät\nhyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset \"koulut\" siten ovat\nvain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty\nyhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat\njoko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät\nainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.\n\nRappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken\njännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on\ntämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään\nsalaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä\ntavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin\ntietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden\nala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on\nhyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain\nolemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa \"koulua\",\nvähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi\nparempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet\nnykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka\nhe kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan\nteknilliset kehitykset -- puhelin, sähkölennätin, hyry, \"langaton\"\nj.n.e. -- sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii\nlyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin\nnimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on\njäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden\nhaara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.\n\nYleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa\nnykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille\ntapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta.\nTämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen\narvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi,\njoka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän\nkirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan\nkertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä\nkäytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua\nkuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta\nainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle\nsellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa,\njoskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö\nmieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo.\nUusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.\n\n_Wilkie Collinsin_ esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä\nvakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava\nyleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta,\nkirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja\nmenneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät\nkerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta\nole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin\n_luoja_. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia\npiirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa\nyhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle\nlukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä\nkykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin\neriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja\nmuiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo\nse, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin\nkykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa.\nMutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte,\nkun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä\nhavaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan\ntaiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä\nlisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia,\nsielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka\nniille antavat aatteellista merkitystä.\n\nCollins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin\nmuoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen,\njoka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan\nkukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi\nhän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän\non suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina\npainoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen\nvauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin\nsivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla\naloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja,\njotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria.\nHuomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa\nja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain\nkäsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa\nvallitsevaksi muodoksi.\n\nTähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu\nWilliam Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824\nLontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta,\njolloin _Lytton-Bulwer_ parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla\nrikollissankareillaan ja _Charles Dickens_ alotti kansallisten\nporvariromaaniensa sarjan \"Pickwick-klubin papereilla\". Collinsilla\noli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin,\njotka -- - omituista kyllä -- olivat melkein järjestään samalla\ntaiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten\ntyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins\n(1788--1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles\nAllston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän\nystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän\noli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa\nympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen\nsuurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi\nvanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan\nja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen.\nNuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.\n\nToiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin\nAntropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien\nja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta\nkuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin\nharrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer,\njonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä\n\"Antoninan\". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän\ntajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa\nvapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin\nkuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v.\n1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla,\nvapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli\ntaidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana\nvuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli\nsuurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana\nvuonna sai tavatonta kiittelyä \"Antoninan\" julkaistuansa ja pian\njälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen\nantautua vakinaiseksi kirjailijaksi.\n\nDickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä\nneljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista\nrikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi\nvakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään.\nMolemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana\nselväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen,\nmutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien\nkehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien\ntunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa\nromaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen\naiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten\ntäydensivät toisiaan.\n\nAluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä,\njoista draama \"Jäätyneellä syvyydellä\" ja novelli \"Sisar Rosa\" ovat\nsuomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen\npääteoksensa _\"Valkopukuinen nainen\"_ v. 1860 ilmestyi jatkuvana\nDickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä \"All the Year Round\"\nvallotti Collins varsinaisesti yleisön. \"Valkopukuinen nainen\" on\nepäilemättä Collinsin paras teos. \"Syöstyinä salaperäisyyteen ennen\nensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa\nmelkein viimeiselle sivulle asti\", lausuu vakava historioitsija\nWilliam Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry\nCornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä\npainoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille\nkäännettynä. \"Valkopukuinen nainen\" on jännistysromaaniemme suuri\nesikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen \"Naisen haamu\" tahi\nsalapoliisikertomusten \"John Jagon henki\", mainitaksemme loputkin\nCollinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.\n\nOlisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia\ntuotteita. Riittää mainita muutamat \"Valkopukuisen naisen\" jälkeen\nhuomattavimmat. \"Kuollut salaisuus\" (1857) on tutkielma sokeudesta.\n\"Armadale\" (1866) ja \"Kainin perintö\" (1888) käsittelevät kumpikin\nperinnöllisyyskysymystä. \"Kuukivi\" (1868) on \"Valkopukuisen naisen\"\nrinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin\nihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan\nlääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava.\n\"Mies ja vaimo\" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan,\njolla Englannissa voimailua harrastetaan. \"Kaksi kohtaloa\" (1876)\nkäsittelee telepatiaa -- ajatustensiirtoa -- harvinaisella\nsukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen\nyhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli \"Ilman menestystä\", on\nsuomennettu.\n\nV. 1873--4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan\nluentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä\npalattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei\nerakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien\nöiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen\nja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin\nprerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.\n\nOlemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen,\naatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin --\ntodella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu\njännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden\nkohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on\nCollinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin\neriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa\nennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim.\nranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin\nkäyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä\nsielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle\nominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy\nsuunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins\nsaavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa\nvielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen\nnykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa\nsivistysmaissa yhä uusina painoksina.\n\nKun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että\nhän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon\npaljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika\nsaada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s.\njännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. \"Valkopukuinen nainen\"\non meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja\nsuosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla\nsanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan\nmaailmankirjallisuudessa.\n\n\n\n\n\n\nVALKOPUKUINEN NAINEN\n\nI:NEN OSA\n\n\n\n\nPiirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama\nkertomus.\n\n\nI.\n\nTämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä\nmiehen kestävyys voi voittaa.\n\nJos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn\ntapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen\navukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat,\njotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta\ntuomioistuimen edessä.\n\nMutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan\nkukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä\nkertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari\nmuutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään\npainavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman\nmukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja -- Walter Hartright\non hänen nimensä -- itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti\nosaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen\noma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset\nhenkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla\nyhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä\nkohdasta, johon hän on päättänyt.\n\nNäin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme\nlukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää\nuseampi kuin yksi todistaja -- samassa tarkoituksessa molemmissa\ntapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa\nmuodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden\nhenkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin\najankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.\n\nKuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta\npiirustuksenopettajaa.\n\n\nII.\n\nOli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan,\nja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme\nkaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia\nsyksyn raikkaita tuulia.\n\nMitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden,\nnäännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni\nja -- suoraan sanoen -- kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä\nvuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt\nhankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti\nminut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku\nkodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.\n\nMinä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen.\nLontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja\nliike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin\nelämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä,\nyhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen\nmenevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin\nlukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani\nsaadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa.\nOli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan\nvietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis\naskeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.\n\nNe tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun\nmainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen\naikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme\nainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut\npiirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut\nrunsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden\ntulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli\nsaattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla\ntulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen\ntarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja\nitseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä\nriippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta\nhänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla\ntyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani\nalussa.\n\nIllan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja\nsuunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi\nkaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon\nedessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi\nkiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni,\nprofessori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi\nilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen\nmukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.\n\nHänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä -- minunkin vuokseni\nansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset\novat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan\nsiihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.\n\nOlin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa\nhuomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä\npiirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että\nhän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli\npoistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän\nehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän\nnyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä\nkieltenopettajana.\n\nOlematta oikeastaan kääpiö -- sillä hän oli kiireestä kantapäähän\nvarsin täydellisesti kehittynyt -- oli Pesca luullakseni pienin\nihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia,\njoita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana\nherätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä\nominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että\nhänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut\nhänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä\näärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä\nosoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina\nmukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua\nhalusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa\nkuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti\nharrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies\nsydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin\nmeidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain\nsai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän\ntaitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä\nhelposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja\nvalkosen hattumme.\n\nOlin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan\nketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä\nhänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä\nBrightonin luona.\n\nMe olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä\nkylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli\nerikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti\nhuolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat\ntavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin\nme englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että\nuimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita\nprofessori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen\nkuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni\nollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut.\nKauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä\nmitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat\nmuutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni.\nKun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan\nliikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien\nmuodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä\nmuutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä\nhänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani.\nHeti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen\nharhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut\nloukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja\nlausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.\n\nMutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla\nmursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset\nenglantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle\nmitä innokkaimmin kiitollisuuttaan -- huudahti ihastuneena\nliioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien\nsaisin määrätä hänen elämästään -- ja selitti, ett'ei hän koskaan\nvoisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi\nollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin\npalveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.\n\nMinä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan\nkääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni\njossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta\nminuun. Vähän uskoin minä silloin -- vähän voin minä ajatella\nsittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa -- että se\ntilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti\nodotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi\nkoko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi\nniin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.\n\nJa kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut\nprofessori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui\nliuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut\nosalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, --\nminä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen\nnaisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka\non vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt\njohtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.\n\n\nIII.\n\nPescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme\ntoisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin\nmerkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti\ntoivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua\nmolemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli\nsaapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä\noli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti\nmiellyttäisivät minua.\n\nMe töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui\navonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä\nviuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen\nrajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin\nmielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku\nprofessorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän\ntuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti\nkaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä\nja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.\n\nSisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin\nvoitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille\nominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä\nniin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista\nsopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten\nseikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän\nhämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku\nmuukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni\nsuhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi\nsukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti\nvoitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti\nnäen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin\nkoituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää\nheidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko\nme nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän\nluonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat.\nOvatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä\nharppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen\nyhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?\n\nYrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen\nkumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä\nPescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi\nmieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti\nnauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme\nvierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia,\njonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle\nminua vastaanottamaan.\n\n\"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter\", sanoi\näitini, \"jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut\naivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta.\nProfessorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan\nsinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää\nystävänsä Walterin tuloa.\"\n\n\"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia\", mutisi Sarah itsekseen\nseisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.\n\nTätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja\ninnossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan\nnojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä\nkaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan\nmeihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui\nharvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.\n\n\"Nyt, hyvät parhaani\", alkoi Pesca, joka aina sanoi \"hyvät parhaat\"\ntarkoittaessaan \"arvoisia ystäviä\", \"kuunnelkaa minua. Hetki on\ntullut. Minä kerron hyvät uutiseni -- minä puhun nyt.\"\n\n\"Kuule kuule!\" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.\n\n\"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti\",\nkuiskasi Sarah.\n\n\"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle\nihmisistä\", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli\ntuolin selustimen puheineen minua kohden. \"Häntä, joka löysi minut\nsuonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös\nihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja\nsaatuani vaatteet päälleni?\"\n\n\"Paljon enemmän kuin oli tarpeen\", sanoin minä niin vakavasti\nkuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli\nehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki\npuhkeamaan kyyneleihin.\n\n\"Minä sanoin\", jatkoi Pesca terhakasti, \"että minä omistaisin elämäni\nkalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni -- ja niin teenkin.\nMinä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun\nolisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen -- enkä\nminä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna\npäivänä. Mutta nyt\", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan,\n\"nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä\nsieluni, uskon, kunniani kautta -- tämä palvelus on nyt tehty, ja\nkaikki, mitä minun enää on sanottava, -- hyvin -- varsin hyvin tehty!\"\n\nTässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen\nenglantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan,\nesiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä\nmuutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä\nkeskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan\ntarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden\nvarsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin\nja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan\ntavuun.\n\n\"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä\",\nsanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen\nlausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, \"on yksi, varsin kaunis,\nsuuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän\nkaikki, missä se on? Niin, niin -- luonnollisesti, luonnollisesti.\nSiinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti,\nvaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä,\nvaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on\nkultaa korvia myöten -- kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt\nruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa\nnyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen\nkanssa ja ah! -- Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa,\nkuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta\nvähätpä siitä -- kaikki hyvin -- kuta useampia lukutunteja, sitä\nedullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään\nluen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä\nDanten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se:\nkaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta\nneitosesta -- seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani,\nja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja\nselittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta,\nsilloin -- kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu\npappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen.\n-- Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te\nluulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko\nsanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään,\nhänhän on niin pitkäveteinen?\"\n\nMe vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori\njatkoi:\n\n\"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että\nhän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla,\nmaallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen\nja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä\nsiunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla.\n'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni\nM:ltä' -- nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen\nkyllä muistamme, niin, niin -- no niin! Pappa sanoo siis: 'minä\nsain kirjeen ystävältäni M:ltä -- ja hän pyytää minua hankkimaan\npiirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa.\nJumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos\nvain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä\nrintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli,\nliikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin\nohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä\npidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te\ntunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä\nkirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te\ntunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?'\nKolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa!\nMutta tässä on herra Pesca.' -- Kun minun nimeni siten mainittiin,\nen minä voinut enempää pidättäytyä -- ajatus teistä, hyvät parhaani,\nkohosi päähäni -- minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi\nnaula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen -- minä käännyn\nmahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa!\nMaailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa\nhänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen\nkaluineen (englantilainen sananparsi -- eikö niin?), lähettäkää hän\nkiluineen kaluineen huomisella junalla!' -- 'No, no', sanoi pappa,\n'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' -- 'Englantilainen\nkiireestä kantapäähän', vastasin minä. -- 'Arvossa pidettävä\nmies?' kysyy pappa. -- 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen\nkysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan\npuheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän\nenglantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!'\n-- 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen\nbarbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se\nole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen -- mutta silloin olemme\nme varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia\njoitakin todistuksia -- joitakin suosituskirjeitä?' -- 'Todistuksia?'\nsanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon\nsen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos\nTeitä miellyttää.' -- 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies\nlevollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle\nsekä nimensä ja osoitteensa. Ja -- odottakaa, odottakaa, herra Pesca\n-- ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä\nannan Teille pienen lipun.' -- 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena.\n'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava\nenglantilaiseni on ansainnut ne.' -- 'Pankkilippuja!' sanoo pappa\nsuuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan\nainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan.\nJatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen\notteen ystäväni kirjeestä.' -- Sitten tarttuu kauppias kynäänsä,\nmusteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin\nja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on\nmuistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä\nyhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja\nkunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten\ntapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun\nkiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin\nmaksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta.\nKuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista\nkuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen\npäivälliseni liukui alas kurkustani -- tästä kaikesta en tiedä\nenempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä,\nvahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas,\nmahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä -- hyvä\n-- hyvä -- aivan hyvä!\" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja\npäätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella\nmukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.\n\nHeti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja\nloistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin\nkäsiin.\n\n\"Paras, hyvä Pesca\", sanoi hän, \"minä en ole koskaan epäillyt Teidän\ntodellista ystävyyttänne Walteria kohtaan -- nyt olen minä kumminkin\nenemmän kuin koskaan vakuutettu siitä\".\n\n\"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa\nkiitollisuuden velassa professori Pescalle\", lisäsi Sarah. Hän\nnousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta\nnähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän\nvakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. \"Jos tuo luottava pikku herra\nkohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?\"\nKasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n\najatus, hänen istuutuessaan tuolille.\n\nVaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon\nminun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta,\nkuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden\ntehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin\nkäden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen\nystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka\nhänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.\n\nPesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.\n\n\"Lue!\" sanoi pikkumies juhlallisesti. \"Minä voin vakuuttaa sinulle,\nystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan.\"\n\nEhdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne\nkuuluivat seuraavasti:\n\n_Ensiksi:_ että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa\nCumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan\nneljän kuukauden ajaksi.\n\n_Toiseksi:_ että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta\nlaatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan\nvesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen\nja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota\nlaiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.\n\n_Kolmanneksi:_ että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos\nhän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa\nviikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä\npiti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.\n\n_Neljänneksi ja viimeiseksi:_ ettei kenenkään henkilön pitäisi\najatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia\nsuosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset\novat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut\ntehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland\nplacen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite -- ja siihen\npäättyi muistilippu.\n\nEsitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle,\nnäytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana\nsyyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän\nmuuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut\nammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin\ntämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos\nminä saisin tarjotun paikan -- enkä kumminkaan ollut vielä lukenut\nläpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä\nottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut\ntuntenut velvollisuutena ja taipumukseni -- olevan niin kiusallisen\nselittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.\n\n\"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!\"\nsanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.\n\n\"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän\nperheen kanssa\", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, \"ja\npäästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla.\"\n\n\"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat\",\nvastasin minä kärsimättömästi. \"Mutta ennenkun minä lähetän\ntodistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa...\"\n\n\"Miettiä asiaa!\" huudahti äitini. \"Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Miettiä asiaa!\" toisti sisarenikin. \"Sepä merkillistä! Sellaisessa\nolosuhteessa!\"\n\n\"Miettiä asiaa!\" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. \"Mitä\nsinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole\nvalittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin\nsaada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on\nnyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin\npaljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana.\nEikö niin? Häh? Ja toisekseen -- sinä tarvitset rahaa. Hyvä!\nOnko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen!\n-- Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä\nitsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa\nviikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen\nseurassa ja mikä parempi: -- hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno\npäivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi -- kaikki\nilmaiseksi -- kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni -- mitä tuhat\nturkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki\nkatsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!\"\n\nMutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän\nkuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista\neduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa\nLimmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain\nkeksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne\nperäkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen,\nmitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä\nLimmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon\nmukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi\ntavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona,\nvoitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä\nkerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että\ntämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä\nitse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti\nolemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja\nterveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en\nkiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä\nhän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.\n\nSen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden\nsanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli\nkipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa\nkummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa\nsydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla\ntavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.\n\nLoppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja\nkuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden\nnuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän\nkansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan\nhänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut\nalas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin\nenglantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa\nperästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja\nsitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille\nnaisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran\npuolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. \"Tahdon sanoa sinulle\nsanasen kaikessa luottamuksessa, Walter\", sanoi pikku ystäväni\nsalamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. \"Tunnen melkein\npäätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo\nhehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon\nparlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla:\nsuuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)\"\n\nHuomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle\nsuosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä\naavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu\ntäysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi,\nettä herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että\nminä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet\nmatkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.\n\nJotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta\nseuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla\nkutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.\n\n\"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi\", sanoi\nprofessori iloisesti, \"nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta,\nettä juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi\nelämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa,\nniin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen\nsananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa,\ntule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi;\nja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista\nkuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!\"\n\nMinä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille\njäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka\nvaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään\nnäin ilosesti.\n\nJäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin\nmennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.\n\n\nIV.\n\nKuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin\nyö.\n\nÄidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he\nolivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi\nminuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa.\nMinä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa\ntietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.\n\nTäyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin\nkummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti\nolevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli\ntuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli,\nkuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle\nkuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta,\ntuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta,\nolevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä,\njonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa;\nminä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution\nkedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata\nerään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa --\nRegents-Parkin länsipuolelta.\n\nMinä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman\nihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita\nvärähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla\nkaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä\nensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi\nsieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi,\nja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta -- niin, totta tosiaan\nvoin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.\n\nMutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei\nollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti\nkierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun\nminä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut\nunelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra\nFairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata\nvesivärillä minun tuli heti pitää huolta.\n\nMinä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä\nyhtyy -- Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä,\nWest-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä\npoikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä,\njotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret\nnaiset näyttäisivät -- kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi\nsuonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden,\nnopeasti, kevyesti.\n\nMinä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini\nkädensijaa.\n\nSiinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi -- ikäänkuin\nhän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta --\nyksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun,\nhänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua,\nhänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä\nsiinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti\nnähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä\npaikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen\npuhui ensin.\n\n\"Johtaako tämä tie Lontooseen?\" kysyi hän.\n\nMinä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen\nkysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä\nhuomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut\nposkilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat\nsilmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea,\nkullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä\nhänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää -- hieman\nsurullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen\nnaisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli -- sikäli\nkuin olen vielä kuullut sitä -- jotenkin kummallisen hiljaista ja\nyksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni\nmatkareppu kädessä ja hänen pukunsa -- hattunsa, kaulahuivinsa\nja hameensa, kaikki tyyni valkosia -- ei mielestäni näyttänyt\nhienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli\nkeskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden\nviitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa\nkuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen\nnainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan\nsydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan\nvarma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan\ntahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua\nnäin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.\n\n\"Kuulitteko, mitä minä sanoin?\" jatkoi hän samalla kertaa\nlevollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä\nja tyytymättömyyttä. \"Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen.\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, \"tämä on oikea tie; se johtaa S:t\nJohns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi,\nett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän\nodottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä -- nytkään en voi\nymmärtää Teitä.\"\n\n\"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt.\nMinulle on tapahtunut onnettomuus -- tunnen itseni kovin onnettomaksi\nollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?\"\n\nHän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi\nmuutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.\n\n\"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä\", sanoin\nminä, \"tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni\nmukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte\ntälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä.\"\n\nHän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja\nHampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa\nolevan aukon. \"Minä kuulin Teidän tulevan\", sanoi hän, \"ja kätkeydyin\nsinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin\npuhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut\nohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa\nTeitä\".\n\nHiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa\nminulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.\n\n\"Uskallanko minä luottaa Teihin?\" kysyi hän. \"Ettehän ajattele pahaa\nminusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?\" Hän vaikeni\nhämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti\nsyvästi.\n\nNaisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun\nluonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja\nmaailman kokemuksen -- nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi\nja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa\nkuin tämä.\n\n\"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään\npahaa Teille\", sanoin minä. \"Jos Teitä vaivaa selittää ikävän\nasemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä\nasiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista\nselitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos\nvoin auttaa, niin tahdon tehdä sen.\"\n\n\"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen\ntavannut Teidät.\" Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka\ntähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan\nlausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa\nsuurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat\nminuun. \"Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa\", jatkoi\nhän entistä nopeammin, \"enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä\ntaholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko\nliian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa\nvain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte\nluvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan -- annatte minun\nmennä seurastanne, milloin minua miellyttää -- minulla on Lontoossa\nystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut -- mitään muuta en\nminä tarvitse -- tahdotteko luvata minulle tämän?\"\n\nHän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin\nmatkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: \"Tahdotteko\nluvata sen?\" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja\nalakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.\n\nMitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt\napuani, -- ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut\nläheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut\nneuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi\noikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin,\nkuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit,\npuoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten\nvarjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille -- ja kumminkin sanon\nminä: -- mitä pitäisi minun tehdä?\n\nMitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.\n\n\"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan\nnäin myöhään?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään,\nmilloin vain tahdon -- sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä\nminä päätän. Tahdotteko luvata sen?\"\n\nKun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni\nja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten --\nkäsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin.\nMuistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että\ntämä käsi oli naisen.\n\n\"Tahdotteko luvata sen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nSe oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on\nkaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen\nkirjoittaessani sitä.\n\nMe käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän\nensimmäisenä, hiljaisena tuntina -- minä ja tämä nainen, jonka nimeä,\njonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan\ntuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli\nminusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter\nHartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota\njuhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin\nhiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta,\nkunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi --\nliian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen\ntähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista\nseuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.\n\n\"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin\", sanoi hän nopeasti. \"Tunnetteko\npaljon ihmisiä Lontoossa?\"\n\n\"Kyllä, varsin paljon\".\n\n\"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?\" Selvästi oli vahva epäluulon ilme\ntässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.\n\n\"Muutamia\", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.\n\n\"Montako\" -- hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua\ntutkivasti suoraan silmiin -- \"montako vapaaherran arvoista?\"\n\nLiiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani\nhäneltä:\n\n\"Miksi kysytte sitä?\"\n\n\"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette\ntunne\".\n\n\"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?\"\n\n\"Minä en voi -- en uskalla -- tulen aivan suunniltani, jos mainitsen\nsen.\" Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä\nilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä\nja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: \"Sanokaa minulle niiden\nnimet, jotka Te tunnette.\"\n\nMinä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä\npyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli\nperheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli\nnuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle\nmerelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.\n\n\"Ahaa! Te ette tunne _häntä_\", sanoi hän hengittäessään jälleen\nvapaasti. \"Oletteko itse ylhäinen mies?\"\n\n\"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja.\"\n\nKun tämä vastaus pääsi suustani -- kenties jollakin katkeruuden\ntunteella -- tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä\ntavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.\n\n\"Ette ylhäinen mies\", toisti hän itseksensä. \"Jumalan kiitos! _Häneen_\nvoin minä luottaa.\"\n\nTähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut\nhillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.\n\n\"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen\nmiehen menettelyä?\" sanoin minä. \"Minä pelkään vapaaherran, jonka\nnimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden?\nOnko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen\nvuorokauden aikaan?\"\n\n\"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä\", vastasi\nhän. \"Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua\non julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos\ntahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani -- minä haluan niin\npaljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua.\"\n\nMe jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului,\nennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua\nkiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain\nsilmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet\ntiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin\ntutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme\nensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea\nalkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän\nleiman, ja hän puhui taas.\n\n\"Asutteko Te Lontoossa?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä.\" Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa\noli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa\nja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive\nilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis:\n\"Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on\nmaalle.\"\n\n\"Mihin?\" kysyi hän. \"Pohjoiseenko vai etelään?\"\n\n\"Pohjoiseen -- Cumberlandiin\".\n\n\"Cumberlandiin!\" toisti hän vienolla äänellä. \"Ah! minäkin\ntoivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen\nCumberlandissa.\"\n\nMinä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja\nminun välillä.\n\n\"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?\" kysyin minä.\n\n\"En\", vastasi hän. \"Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin\nlyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa\nmitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan.\"\n\nNyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni\nolikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton\nherra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa\nmäärässä hämmästyttää minua.\n\n\"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?\" kysyi hän ja silmäsi arasti\neteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.\n\n\"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun\nhuomiotani. -- Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien\nhenkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten.\"\n\n\"Ah! ne eivät olleet _minun_ ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut;\nhänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin\nnaimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt\nasuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän\nvain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden.\"\n\nHän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan\ntulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.\n\n\"Onko portinvartija näkyvissä?\" kysyi hän.\n\nVartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän\nmennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti\ntekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.\n\n\"Tämä on Lontoo\", sanoi hän. \"Näettekö Te yhtään ajuria, jonka\nvoisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua\nvaunuihin ajaakseni matkoihini.\"\n\nMinä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi\ntullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin\nonnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä\npalata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa.\nToive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet.\nHän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.\n\nMe olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua,\nkun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia\ntaloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja\naukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen\nhypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme\nsinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että\nhän melkein pakotti minun juoksemaan.\n\n\"On niin myöhäistä\", sanoi hän. \"Kiiruhdan siksi niin paljon, että on\nniin myöhäistä.\"\n\n\"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio\nTottenham-court-tielle\", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin\nvaununoven. \"Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää\nmuualle kuin talliin.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin -- minä aion\njuuri sitä tietä!\" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja\ntunkeutui ohitseni vaunuihin.\n\nMinä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias,\nennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa\npyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti\nja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.\n\n\"Ei, ei ei\", sanoi hän varmasti. \"Nyt on kaikki hyvin; nyt olen\nniin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä\nolette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen\npysäyttämään. Kiitän Teitä -- ah! kuinka kiitän Teitä!\"\n\nMinun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään,\nsuuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle\n-- minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria\nseisauttamaan, tietämättä itsekään miksi -- epäröin pelottavani ja\nmurehduttavani naista -- huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että\najuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa\n-- vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla -- valkopukuinen nainen\noli poissa!\n\nKymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä\nsamalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia\naskelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä\nepäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun\nkiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun\nlevottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan\nkykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä.\nMinä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En\ntietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden,\nkun minä pian sain käsitykseni -- heräsin, voisin melkein sanoa --\nkuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.\n\nOlin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden\nvarjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun\npysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella,\nlähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin\nRegents-Parkia.\n\nAjoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä\nistui niissä.\n\n\"Pidätä!\" huusi toinen. \"Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme\nhäneltä.\"\n\nHevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.\n\n\"Poliisikonstaapeli!\" huusi se, joka oli ensin puhunut. \"Oletteko\nnähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?\"\n\n\"Minkälaisen naisen, sir?\"\n\n\"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen.\"\n\n\"Ei, ei\", puuttui toinen mies puheeseen. \"Teidän antamanne vaatteet\nolivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä\nvaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa\npuvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen.\"\n\n\"En ole nähnyt häntä, sir.\"\n\n\"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin\nottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä\nosotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän\npalkkion päälle päätteeksi.\"\n\nPoliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.\n\n\"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!\"\n\n\"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää\nunhottako: valkopukuinen nainen. Aja!\"\n\n\nV.\n\n\"Hän on karannut minun mielisairaalastani.\"\n\nMinä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus,\njonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta.\nMuutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli\ntehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada\nmenetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet\nminun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja\najattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun\ntakia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani\nkautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä\najatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa\nherättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan\nkuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut\nantaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa\nniissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi\npoliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.\n\nMitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän\nvankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman\nsuureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja\njokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja\nhoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin\nkun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.\n\nSen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut\najattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin\nClements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi\nminun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas\nja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea -- mutta valkopukuinen\nnainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan\njotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli\nensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi\nkoetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka\nolivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet\ntavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan\nmääräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin\nerilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä\ntulevaisuudessa?\n\nTunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun\nminä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille\noppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin\nharrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva\nmylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja\nhermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.\n\nSe matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi\nensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä\nsivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui\nse onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki\nLancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi,\nvaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä\njunassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia\ntunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle,\njoka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta\nniin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka\nherra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.\n\nAjaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti\nsitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille\npalvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet\nolivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli\nkulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin\nkuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä.\nOlimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme\nvielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut\notti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen\nulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut\nsuureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua\nilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.\n\nOlin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda\npaljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin\nhuolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon\nyksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis\nmenemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin\njärjestettyyn huoneeseen, sanoi: \"Aamiainen kello yhdeksän sir\",\nkatsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen\njälkeen aivan ääneti.\n\n\"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?\" ajattelin minä\nsammuttaessani kynttilän; \"uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta\nvai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?\" Minusta\ntuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta\nkumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.\n\n\nVI.\n\nSeuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri\nedessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin\netäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.\n\nTaulu oli hämmästyttävä -- se oli kerrassaan uutta minusta ikävien,\nlontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja\nmuurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni\nnäyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin\nsitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan\nkadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään\nselvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset,\njotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin\nmuistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan\nomituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle\nnykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja\nsisareni luona -- niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla\nHampsteadista -- kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten\ntapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista\nnaista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä\nmuodottomammaksi.\n\nVähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan\njuhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi\nminulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.\n\nEnsi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun\naamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa.\nHeti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä\nhuoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin.\nSamana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa\ntavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä\nviehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen\nja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa\noli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen\nsilmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja\nluonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut\nkureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen,\nenkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä,\nennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni\nyksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni\nkääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo\nhänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan\nhalun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä\nlausuin itsekseni: \"Hän on tumma.\" -- Hän kävi muutamia askelia\neteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: \"Hän on nuori\". - Hän\nlähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää,\nmielin mielessäni: \"Hän on ruma!\"\n\nEi koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä\nmitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu -- ei koskaan\nvoisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata\niloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli\nvarsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua\nviiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima\nja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat,\nkirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas\notsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen\nja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se\nnaisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin\nnainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän\nolkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään\nonnellisena -- tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla\nsopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä\njoutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän\nmuodostuksen ja ilmeen takia -- sepä herätti tunteen, joka muistutti\nsitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki\nolemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää\nhaaveellista ja hajanaista unta.\n\n\"Herra Hartrightko?\" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla\nkun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen\nilmeen. \"Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja\nmenimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan\nanteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun\nesittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä?\nEnnemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei\nsiis yhtä hyvin heti?\"\n\nHän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla,\nmiellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli\nliian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun\nnaisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin\naamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme\ntunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen\ntehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.\n\n\"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että\nteette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista\",\njatkoi nuori nainen. \"Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme,\ntyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni\non omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman\npäänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey\n-- tuo hurskas sielu! -- touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa\nteetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä;\nhän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan.\nPaitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta\nnaista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan\nepätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana,\njonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden\ntakia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa,\nsukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme\nme koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä.\nKuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä\nyhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä,\nett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina.\nTe näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä,\nherra Hartright -- mitä haluatte, teetä vai kahvia? -- ei kellään\nnaisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan\nvaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta\ntosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne?\nEpäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt\nminun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa\nneuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan\nja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa\nsuhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä\nluopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä\nkyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan.\"\n\nHän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt\npuheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan\nyhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen\nomanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata\nhänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla\nkun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan,\noli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes\najatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä\nkohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä\nihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen\nomaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin,\nhämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, \"minä ymmärrän. Te olette vielä\nsellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa\nantamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan\nluonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa\ntapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen.\nSallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni -- koetan tehdä jutun\nvarsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken\nnäytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä\nsedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti\nnaimisissa -- ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten\nherra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä,\nettä me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin\nmahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei\nole mitään, _hänellä_ melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma,\n_hän_ vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi\nja omituiseksi, -- täydellä syyllä! -- ja hänet lempeäksi ja\nihastuttavaksi -- vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on\nenkeli, ja minä -- ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja\ntäydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan\nminun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta\ntosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa\naamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita\nhänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan\nnuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi,\nettä hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään\nneiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta -- tämä syynä\nsiihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme\ntoisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti\nnäyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä\nolen siitä aivan samaa mieltä kansanne -- mutta niin on asianlaita\nkaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia,\nherra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa -- Te ette saa\nodottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin\nkunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri\nmuutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen\nollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä\nvähän tietävät lääkärit -- niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme\nkaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä,\nmitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan\nhänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää\nvain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan,\nniin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa\nhiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi\nTe ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta\nkello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä\nherra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä\npiirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun\nonnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on\nmaalata mutta ei _minun_ -- olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät\nvoi maalata -- heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä\nkyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja\nhänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu\nEnglannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän\nparhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin\nhyvin -- minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen\nsijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai\nhätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko\nteitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko\nehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä\nLimmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?\"\n\nTällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella,\nmiellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin\nkohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat,\njoita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna\nsana \"seikkailu\", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan,\npalautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen\nkanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka\nvieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi\nolla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja\nLimmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.\n\n\"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen\", sanoin minä, \"niin\npuuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun\ntoistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin\nmerkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti\nHalcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni,\njollei kauemmaksikin.\"\n\n\"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?\"\n\n\"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö\non tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän,\nettä hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen\nkiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella.\"\n\n\"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin\nuteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!\"\n\nEnempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen\nnaisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana\nsanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja\nLimmeridge-Housesta.\n\nNeiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla\nharrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta\nloppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys,\nvaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää\nratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.\n\n\"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?\"\n\n\"Aivan varma\", vastasin minä. \"Kuka tämä nainen lieneekään, olen\nvakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen\nkylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä\nhyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta\nkaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä\nrouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti\nFairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina.\"\n\n\"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä\npaikkakunnalta.\"\n\n\"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä.\"\n\n\"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?\"\n\n\"Se on aivan mahdotonta!\"\n\n\"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright,\nantaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta\nmillään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla\nvapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada\nselkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada\nvalaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu\nollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin\nvakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka\ntämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä\nmeikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan\ntoisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte\nsaattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle\npaljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee,\nniin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni\ntästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini\nmentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun,\njuuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin\nkuolleet tai muuttaneet pois -- en tiedä mihin -- eikä mitään tietoa\nole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä\nvoin ajatella...\"\n\nTässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija,\njoka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua\naamiaisen päätyttyä.\n\n\"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä\", sanoi neiti Halcombe, joka\neloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, \"herra\nHartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa\", jatkoi hän minulle, \"että\nsisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä,\njotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään\nmuuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän\nsilmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra\nFairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin\näidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat\nLimmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta,\njota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin\nluultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja,\nkun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää\nteidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me\nympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me\nerityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka.\"\n\nHän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä\nihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä\nhän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta.\nNiin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja\nseurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.\n\n\nVII.\n\nSaattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun\nmakuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun\nsilmäämään tähän huoneeseen.\n\n\"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir\", sanoi mies,\n\"ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen.\"\n\nOlisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi\nhyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva\nikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti\naamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis;\npöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita\nkirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä\nikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli\nkiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa\ntai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla\npunakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku\natelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä\ntodellisella ihastuksella.\n\nJuhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu\nilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen\nkunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti\noven minulle tullakseni uudelleen käytävään.\n\nMe kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään\nkäytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki\npienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka\noli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja\nsaattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo,\navasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä\nuudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä,\nlausui matalalla äänellä: \"herra Hartright\", ja poistui.\n\nMinä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea\nveistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että\nluulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän\ntäytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä,\ntähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi\njalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka\nolivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä\nseinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu:\nmadonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä\nkehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla\npuolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja\npikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla\nväreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia,\nkalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja\nja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat.\nVastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi\nkallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus,\njoka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty.\nSe levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin\nsyvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän\nasuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle,\nkun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka\ntoiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni\npöytälevy.\n\nJos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä\nvuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä\n-- mitä minä suuresti epäilen -- niin voitaisiin siihen aikaan,\nkuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen\nolevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen\nhuolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja\nmelkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri\nja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat,\npunaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään\ntuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi.\nHänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta\nkankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet.\nHänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat\nja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta\nkoristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin\nvähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko\nolennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä --\njotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla\nhuomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista\nkuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli\nsaattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita\nkohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin\nkylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.\n\nLähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin\nolin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa,\njotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä,\noli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi,\njossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä\nlaatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt.\nEräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli\nkiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän\nharjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä\npullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa\nrahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset\nsormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista\nsilmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen,\nminun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja\npysähtyessäni tervehtimään.\n\n\"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen,\nherra Hartright\", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän\nmiellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja\nvenyttävään lausumiseen. \"Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko\nitseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa\nkunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin\nkiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se\nmukiin?\"\n\n\"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille...\"\n\nHän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen\nnostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja\nnaukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:\n\n\"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa?\nOnnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet\nminulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon\nTeille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai\nniin, Te pidätte huoneesta?\"\n\n\"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa\",\nvastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra\nFairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.\n\n\"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän\narvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright.\nTäällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta\ntaiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt\nniin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen\npäässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa.\nMinä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta\n-- varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä.\n-- He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright.\nVakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä,\njos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös\nTitianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja\nantaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni\novat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin,\njuuri se! Kiitän Teitä.\"\n\nNiiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden\ntodistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien\nhuolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin\nlaatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella\nhuomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla\nja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan\npuhellessaan kanssani.\n\n\"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö\nrahoista? Vai niin -- minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden\nsuhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt\nsopimuksemme rahalliseen puoleen, niin -- olkaa hyvä ja sanokaa,\noletteko tyytyväinen siihen?\"\n\n\"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie.\"\n\n\"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja -- mitäpä minun piti sanoa?\nNiin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä\nvastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne,\nsaapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä\njotain käskemistä. Ja -- mitäpäs minun vielä piti lausua? -- Varsin\nmerkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon\npuhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea\nunhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin.\nOlen sanomattoman kiitollinen!\"\n\nMinä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen -- ulkomaalainen,\njolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka --\nkamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.\n\n\"Louis\", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä\npikku harjalla, \"minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä\naamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra\nHartright -- pelkään väsyttäväni Teidät.\"\n\nKun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin\nvastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti\nminua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin\npoistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden\npienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään\nheikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella\nkädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että\npalvelija odottaisi.\n\n\"Niin, niinpä se oli!\" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan.\n\"Louis, ota alas salkku.\" Hän osoitti tällöin useita salkkuja,\njotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. \"Ei, ei\nviheriäselkäistä -- se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni,\nherra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö?\nMiellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin\ntapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette\nvoi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright,\njos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla?\nLuuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin\n-- miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen\npalveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun\npysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö\nnäe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun\ntahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen\nsanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat\novat sellaisia aaseja! -- Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa\nminulle nyt -- mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä\ntaulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä\nlemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset\nolivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne.\"\n\nVaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen\nplebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien\nnenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida\ntaulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä\nnäytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata\nvesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin\nne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.\n\n\"Maalaukset\", vastasin minä, \"täytyy pingoittaa ja huolellisesti\nparannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita...\"\n\n\"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi\", keskeytti herra Fairlie,\n\"että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne.\nTämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?\"\n\n\"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn\narvoiset...\"\n\nHerra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman\nkauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.\n\n\"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright\",\nsanoi hän vapisevalla äänellä, \"mutta varmaan minä kuulin jotakin\nlasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa -- minun yksityisessä\npuutarhassani -- tuolla alhaalla...\"\n\n\"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään.\"\n\n\"Tehkää minulle palvelus -- Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt\nminun heikkoja hermojani -- tehkää minulle palvelus ja nostakaa\nuutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra\nHartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte\nolla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein\nselville?\"\n\nMinä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu\njoka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt\nmissään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra\nFairlielle tämän lohduttavan tiedon.\n\n\"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole,\nJumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki,\nnuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne\nkylästä. Sellaisia likaisia penikoita. -- Hyi, sellaisia\ntalonpoikaispenikoita! -- Sanonko suoraan Teille, herra Hartright,\nerään asian? -- Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa.\nLuonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada\naikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on\nihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava.\"\n\nHän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa\nolivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli\nmukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.\n\n\"Kas tuossa todellinen malliperhe!\" sanoi herra Fairlie, katsoessaan\nkerubeja. \"Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita,\npehmeitä siipiä -- eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia\njuoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua.\nKuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte\ntahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa\nmaalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin\nmitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein\nunhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?\"\n\nKun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan\nkeskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani\nehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan\nosaa.\n\n\"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava\nmääräyksenne\", sanoin minä, \"koskee sitä maalauksen opetusta, ota\nolen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle.\"\n\n\"Aivan niin! Juuri sitä!\" sanoi herra Fairlie. \"Toivon itselläni\nolevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan\n-- mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset,\njotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne,\nherra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni\nmiellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri\nriittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää\nhuoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä?\nEikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä -- eikö niin? Minulla ei\nole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne\n-- vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada\njärjestetyksi kaikki -- niin ihanaa saada levätä sopimuksien\ntuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista,\nettä hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?\"\n\n\"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie.\"\n\n\"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin\nvahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette\nvarma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada\npitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on\nniin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän\nseurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja\nkäymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua?\nKiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä -- sen vähinkin\nääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan\nhyvää päivää!\"\n\nKun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja\notsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin\nsyvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta\ntuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut\nvedenpintaan.\n\nNiin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä\nsievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi\najatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani\nhuoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu\ntapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla\nuudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän\nsuunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi\njälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus\nja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän\njäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla\nmaalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla\nniiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin\ntoimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää\ntehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä\ntulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön,\nvaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.\n\nKellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana.\nOdotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän\nesitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin\ntietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa\nhänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.\n\n\nVIII.\n\nHuoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen\npöydän ääressä.\n\nTämä \"vanhempi\" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti\nFairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti\nHalcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan \"kaikki päähyveet,\nmutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava\". Minulla ei ole\nmitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä\narvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys\nja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan\nolemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili\nhänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä\nhyökkäävät läpi elämän -- toiset käyvät laiskasti -- rouva Vesey\n_istui_ koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että\nmyöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui\npaikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut\najatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä\nkoettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän\nvoi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes\nvoi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen -- aina\nsamalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta\nkohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen\nkäsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli\nhurskas ja myöntyväinen -- niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton\nvanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut\njohtanut kiusaukseen epäilemään _elikö_ hän todellakin. Luonnolla\non niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon\nerilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai\ntoisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava\nniitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä.\nKun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi\nvakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda\nkaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä\nrouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman\nhajamielisyyden seurauksista.\n\n\"No, rouva Vesey\", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta,\nvilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan\nrinnalla, \"mitä tahdotte? Kyljyksenkö?\"\n\nRouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili\ntyytyväisesti ja vastasi: \"niin, kiitos!\"\n\n\"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako,\neikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta\nkuin kyljyksestä, rouva Vesey.\"\n\nRouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi\nmiettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: \"niin, kiitos!\"\n\n\"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright\nhieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?\"\n\nRouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti\nuneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: \"Kumpaa tahansa\nmiellyttää, ystäväni.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne,\nhyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman\nkumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä\nhuomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille.\"\n\nRouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat\nhetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti\nkohteliaasti päätänsä ja sanoi: \"Niin jos tahdotte olla niin hyvä,\nsir\".\n\nEpäilemättä hurskas ja myöntyväinen -- uskomattoman tyyni ja vaaraton\nvanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.\n\nKoko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme\npäivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti\nHalcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta,\nhuomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.\n\n\"Ymmärrän Teitä, herra Hartright\", sanoi hän, \"Te ihmettelette, missä\nTeidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin,\nmutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa\npäivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin\nluulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa.\"\n\nHän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja\njohti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee\ntuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen\nkyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen\nlopuksi aamupäivää.\n\nKun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja\npudisti päätänsä.\n\n\"Teidän salaperäinen seikkailunne\", sanoi hän, \"on edelleenkin\nhämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä\nhuomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright.\nTällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette\nsaanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on\nmenestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme\nkokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että\nniiden lukeminen vie minulta koko illan.\"\n\nTässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä\nhalusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin\npettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen\njälkeen.\n\n\"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?\" kysyi\nneiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon\nkävelemään. \"Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää\npunnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas\ntieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on\nminulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja\nkoska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä\nsamaan tilaan, niin en halua kysyä enempää.\"\n\nMe jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja\nlähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen\npikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti\nsisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi\nyksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan\nmuodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta\naukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan\npiirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.\n\nKuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta\ntunteesta, jota olen itse kokenut -- kaikesta, mitä on tapahtunut\ntämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin\n_silloin_, kun ensiksi silmäsin häneen? -- sillä _sellaisena_ pitäisi\nhänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä\nlehtiä -- -- --\n\nSe muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri\ntässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin\nnäin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat\nsitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen\ntummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa\nmusliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset\nraidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen\nolkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin\nsoveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän\nvarjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean\nruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea -- ei punainen,\nmutta melkein yhtä loistava, -- että se melkein sulautuu hänen\nhattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli\nkorvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla.\nKulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista,\nkirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta\njota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset,\nkaunismuotoiset -- suuret, hellät ja tyynen miettivät -- mutta\nennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden\nsyvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta\nmaailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä.\nSe lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa\nniin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein\nselvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On\nvaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja\nhieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä,\nvältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen,\nolkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan\nollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt\nihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet\nolleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen\nhymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä\ntoisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä,\nniin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen\nluonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme\nmuissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.\n\nVoisiko minun muotokuva-raukkani hänestä -- minun rakas, sitkeä työni\npitkänä ja onnellisena aikana -- oikein näyttää minulle kaiken tämän?\nAh, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa\ntaulussa -- kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla\nminä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa\noleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä\nuskollisin, viattomin, sinisin silmin -- siinä kaikki, mitä valokuva\nvoi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja\nkynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa\nvalon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme,\ntäyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme\ntuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina\nhetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen,\nniin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka\nvaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen\nkauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun\nse on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden\nyhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan\nalueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa\nlankeaa siveltimen ja kynän kautta.\n\nAjatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä\nnaista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään -- tuon\nsydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole\nvoineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien\nkohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla,\nsanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin.\nAnna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta\nsinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten\nminunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee\nkävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille\nsinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten\nmuistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin\npaljon kirkkaampana -- tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy\nsielussani!\n\nKaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni\nhänet ensi kerran -- näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille\nniin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä,\njotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen\nailasteluunsa niin _harvoissa_ -- kaikkien seassa oli yksi, joka\nhäiritsi ja hämmensi minua -- tunne, joka näytti vähän sopivan neiti\nFairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.\n\nSen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja\nmuotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän\nyksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka\nvarjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä\nhetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli _hänessä_, toisena\nhetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä\nniin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä\nkyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen\ntuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen,\ntunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän _puutteen_, jota en\nkumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä\nja mitä, sitäpä en voinut sanoa.\n\nTämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin\nkatsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani\noikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien.\nNiihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti\nminut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla\nkohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja\nluonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti,\nkevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.\n\n\"Katsokaapas, herra Hartright\", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa\npiirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli\nlehtiä. \"Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien\noppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän\ntulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta\nluontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!\"\n\nNeiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin\nauringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.\n\n\"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse\", sanoi\nhän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. \"Niin paljon\nkuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin\ntaitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan\ntyötäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin\nminä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena\noli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea\nniitä oikein.\"\n\nHän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja\nveti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella.\nNeiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan\njyrkän lopun toisen hämilläolosta.\n\n\"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia\",\nsanoi hän, \"ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä\narvosteltaviksi -- sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me\nottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra\nHartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten\nja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla\nsaattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin\nse todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon\nnähden, sellaisena kuin se _ei ole_ hänen silmäillessään meidän\npiirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan\nviimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia,\njoten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään\nturhamaisuutemme loukkausta\".\n\n\"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä\", sanoi neiti\nFairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.\n\n\"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?\" kysyin minä.\n\n\"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle\", vastasi hän\nteeskentelemättömästi.\n\nNäillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko\nluonteeseensa -- tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan\nviattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan\naavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.\n\nMe menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin\nistui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin\ntehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe\nottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme\ntakaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani.\nKaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut\nhalukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen\njohdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa\nsellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä\nniitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka\nmeillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan\nkoneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti\nFairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin\nolisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.\n\nNiin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä\nannoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan,\nkuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden.\nHänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on\nkäytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde\nnoiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun\nniin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani,\nkiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein\nmaisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen\nvaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai\ntasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän\ntosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden\nvallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on\nmeidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme\nluontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä\nsieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen\nrunous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole\nparhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena\nemme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai\nnaisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut\nmaalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden\njoukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei\nsuoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa\nkanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on\ntodellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide\n-- ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin\nmuutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan\ntoiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä\nmeidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa\nja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia,\nvoimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi,\nasuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin\non yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon\nja sen luomuksen välillä, jossa hän elää -- syy, joka kenties on\nlöydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka\nsallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa.\nKorkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi;\npieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on\nkuolemattomuuteen osallinen.\n\nOlimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät\ntakaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.\n\nPaluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita\nsen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani\npiirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen\npäivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä\nitseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja\ntyytymätön itseeni -- en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin\nminä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon\nunhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi\nolla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo\nmerkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti\nFairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt\nminut -- kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa\ntämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun\npäivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon\nnaisten seuraan.\n\nTultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen\nkankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään.\nKun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut\n(kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä),\nedellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri,\njoka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli\nneiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se\noli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa\ntapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän\nmiehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon\nvaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin,\nopittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä\ntämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja\nvastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän\nkuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä,\nkäyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän,\nköyhäin henkilöiden.\n\nPäivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra\nFairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös\nTitianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään\nminulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen,\nmutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua\nyksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä\nkyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää\nnaisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin\nkauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.\n\nSalonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää,\noli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen.\nKorkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin\npituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen\nhämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen\ntullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan\ntervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey,\naina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa\nolevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun\npyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin\nhäntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä\nneiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä,\nlempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.\n\nKuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy\nmuistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin,\nvoin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen\nviehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon,\nkumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla\nkun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa\nselkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa\nvasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja\nköynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme.\nTaivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä\nitäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti\nkaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi\nlevoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa,\nnäytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin\nmusiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta,\njollaista ei koskaan voi unhottaa!\n\nMe istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla -- rouva Vesey\nuinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes\npäivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen\nsäteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä\npimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta\npyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään\nja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi\npianolla palavaa kynttilää.\n\nVielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis\nkuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin\nhäntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen\nennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa.\nMe jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen\nniin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä\nnoustessamme.\n\nMe olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin\nviisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut\nvalkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, --\nkun minä kuulin neiti Halcomben äänen -- hillityn innokkaasti ja\ntavallisesta varmuudestaan eroavasti -- lausuvan nimeni.\n\n\"Herra Hartright\", sanoi hän, \"tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?\nMinä haluaisin puhua kanssanne.\"\n\nMinä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta\nsisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli\nkauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet\nlevitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden\njoukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla,\njoka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin.\nTällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään\nnähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään\nedestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.\n\n\"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun\",\nsanoi neiti Halcombe. \"Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään\nvalaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje\non äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on\nkirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan\nolivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet\nuseampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni\nkasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa.\"\n\nHänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja,\nkuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa\nsilmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen,\nmeni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta\nkäveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.\n\nNeiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:\n\n\"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla\nkertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras\nystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla\non minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana\nsinulle eräästä uudesta oppilaasta.\n\n\"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin,\nuseamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen\ntilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa.\nHänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla\nhoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan\nHampshirestä saakka -- hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää\nsitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan\nainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin\narmaamme Laura...\"\n\nKun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie\ntaaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä\nsävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes\nhän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:\n\n\"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja\nkunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen\nkauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja\nnäössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään\nsulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan\nsalaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, -- en\nvoi selittää sitä -- mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että\nhänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä\narvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen.\nKun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän\nviimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa\ntyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää\nhuolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon\nkuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia\nkuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen\ntyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois\nrouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä\nsuostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me\nmukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä.\"\n\nTaas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa\npuvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan,\njonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas\nodotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:\n\n\"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni\nsyystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että\nsen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut\nlapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse\nhuomata -- minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä --, että hänen\nsielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi\npitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä\nseuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa\nhiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään,\nhavaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri\nuskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että\nhellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä\nsuurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää\nedellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka\nhän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni,\nettä minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka\non herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu\nmitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia -- joista minä heti\nesitän näytteen -- mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja\nusein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin\nsiististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä\nmaun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis\neilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista\nhameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin\nsaada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät\nsievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa.\nHän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui\nhän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen\npikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja\nsanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin\npuettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva\navuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi,\nvaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä\non vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu\nniin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman\nvalkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen\nkasvaessaan...\"\n\nNeiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.\n\n\"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä,\nnuorelta?\" kysyi hän. \"Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai\n23 vuotias?\"\n\n\"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä.\"\n\n\"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä\nkantapäähän asti?\"\n\n\"Aivan valkopukuinen.\"\n\nEnnenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti\nFairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan\nettä olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin,\nkumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin\nhänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka\nmolemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en\nlöydä mitään nimeä -- tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja\nsuoneni rajummin sykkimään -- hiipi vähitellen mieleeni.\n\n\"Aivan valkopukuinenko?\" toisti neiti Halcombe. \"Tärkeimmät kirjeen\nlausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra\nHartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen\nsen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden\nvälillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti.\nLääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia\nsielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties\nei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus\npukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties\nyhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella.\"\n\nSanoin muutamia sanoja vastaukseksi -- en tiedä oikein mitä. Koko\nminun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.\n\n\"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä\", sanoi neiti Halcombe. \"Uskon\nvarmaan niiden hämmästyttävän Teitä.\"\n\nKun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä,\nkääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin\npengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten\nvastapäätä meitä.\n\nSillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:\n\n\"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen\nsyy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan.\nKallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole\npuoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen\nluonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta,\nhiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva...\"\n\nMinä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea\nenempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi\nlaskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.\n\nSiinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa --\nasennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan,\nainakin näin etäämpää katsoen -- ilmeisenä kuvana valkopukuisesta\nnaisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua,\nselvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä \"jotakin, joka puuttui\",\noli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä\nmielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan\noppilaani välillä.\n\n\"Tekin huomaatte sen\", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt\nkun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat\nkohdatessaan minun. \"Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini\nhuomasi sen yksitoista vuotta sitten!\"\n\n\"Minä huomaan sen -- vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata\ntätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen,\nvaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu\nminusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon\ntulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas\npian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan\nsisään tuosta kamalasta kuuvalosta -- minä rukoilen, että tahdotte\nkutsua hänet sisään!\"\n\n\"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa\nnaisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan\nvapaita taikauskosta.\"\n\n\"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen\nläsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen\nkeskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään\nherättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää\nmyöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän\njotakin keveintä, hauskinta lajia.\"\n\n\nIX.\n\nNiin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.\n\nNeiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme\nsen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää\nolevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta\nnaisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe\nvarovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä,\nentisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti\nkuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä.\nHän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin\nsellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei\nlausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden\nvalkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla\nlapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan\nolleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen\nkylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut\nsanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko\nheistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin\nviimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi\nauttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä\nikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton\nnainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin\nAnna Catherick -- me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan\nsielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen\nkummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen\njatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan\nmyöhempinäkin vuosina -- ja siihen päättyivätkin kaikki meidän\nhavaintomme senaikuisen luulomme mukaan.\n\nPäivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden\nkesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika!\nKertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit\nohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista,\njoita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka\nansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää\nkuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä -- tunnustus omasta\nmielettömyydestään.\n\nSalaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa\nselittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne\nniukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti\nFairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki\nminuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi,\nkun ne voivat vahingoittaa meitä -- mutta kääpiöiksi silloin, kun\nniiden pitäisi hyödyttää meitä.\n\nMinä rakastin häntä.\n\nOi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka\nsisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista\ntunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii\nminua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka\nhalveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää\nminua tai halveksikaa minua -- minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä\njärkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.\n\nEikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman\nanteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla\nminä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.\n\nAamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani.\nHerra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri\ntarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta\njätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia\najatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä\nse kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi\nvahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä\nsitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa\njälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli\nkaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus\nvoivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden\nkoko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen\nsydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen\nvallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni\nmelkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni,\nkumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen\nkättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä\nlähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen\nkevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä\nsäihkeessä -- yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että\nvapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen\nkumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen\näänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja\ntuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän\nennätti ne vetää pois.\n\nIllat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten\nluonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle\nvälttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon,\njota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja\nhelposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli,\npalkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain\nmeitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa,\nniinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben\nalinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen\nihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset\nkiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten\nihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa -- kaikki\nnämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä\nauttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan\ntulokseen.\n\nMinun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä\nteinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki\nse kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut\nminua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä\nollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua\nuseampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin\nvarsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä\nasiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki\nikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin\nsinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin\nkauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta\nsen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena\nturvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani\nmuuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli\nvapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo\nmelkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä\nympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä\nsuojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut\nminua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt\nminua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran\nuskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani\nitsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla\nkoskaan olisi sitä ollutkaan -- niin tyyten hävinnyt, kuin se aina\nhäviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä\ntiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun\nolisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta\nkotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli\nkuin erämaaksi hänen poistuttuaan? -- Miksi, minä aina huomasin ja\nmuistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en\nkoskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt?\nMiksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään\naamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan\nennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni\nja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt\nkiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä\nitserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea\nminusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka\nriittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!\n\nPäivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa\ntulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me\nvietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan\nkuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella\njuoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus,\nkaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa.\nOman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan\ntodellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä\nyhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti\nminut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli\nyksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä\nvoin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, _hän_.\n\nMe olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan\nollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään,\njoka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla\nhänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me\nhuomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä --\nmuutos, joka ilmaisi minulle kaikki.\n\nSiihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin\ntunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi,\nkuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani,\nettä ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman\nvakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja\nsiitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä\nainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen\nmuita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä.\nKun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin\nlaski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa\nkaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen\nsuruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.\n\nSe ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin\nvoinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen\nhänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta\nkäsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla\n-- pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua\nensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta\njäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt\nniin harvoin, niin pakotetusti -- miksi nuo sinisilmät katsoivat\nminuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla\nhämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin.\nHänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman\njäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon\näänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka\nminä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni -- tuota koskaan\nlausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut.\nTässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa\nmeitä.\n\nEpäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin\ntuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan,\ntutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä\njotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka\nmeidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos\ntapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti\ntunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin\nvastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti\nHalcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan\nminusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan\nalinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä\nilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa -- toisinaan\ntaas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt\nhäntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu\nsuhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani\nja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi.\nTunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa\nelin -- mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä\npiti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.\n\nTästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti\nHalcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän\ntotuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti\nrohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja\nrohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta\nonnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.\n\n\nX.\n\nOli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli\nloppumaisillaan.\n\nAamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti\nHalcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.\n\nNeiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei\ntullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt\nrauhaa -- ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden\ntunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa.\nHän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai\nneiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin\netsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet\ntoisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko\ntakaperin.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän\nnäytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi\nmyöhästynyttä tuloaan.\n\n\"Olen viivästynyt\", sanoi hän, \"keskustelun takia herra Fairlien\nkanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani.\"\n\nNeiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme\nkuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni,\noli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli\nkovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin\nhuoneeseen.\n\n\"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos\", sanoi vanha rouva. \"Talvi\ntulee, rakkahani, talvi tulee pian!\"\n\nNeiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!\n\nAamiaisemme -- jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti\nkeskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten --\noli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun\npitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että\ntämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi\nneiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:\n\n\"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen\nvierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on\nvahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä --\neikä tiistai.\"\n\nHänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen\nsormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja.\nHänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti\nvavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti\nHalcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan\npois pöydästä.\n\nRouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät,\nsuruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä\neroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa\nsydämmessäni -- tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy\nkadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä\nsyvemmin juuri tämän eron takia.\n\nMinä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut.\nNeiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan\nlasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.\n\n\"Onko Teillä hetkinen vapaana\", kysyi hän, \"ennenkun alatte työtänne?\"\n\n\"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella.\"\n\n\"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright,\nhyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani\npuutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän\naikaan päivästä.\"\n\nMennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä -- nuori poika --\nasuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.\n\n\"Onko kirje minulle?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle\", vastasi poika ja\nojensi puhuessaan kirjeen.\n\nNeiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.\n\n\"Ompa se merkillinen käsiala!\" sanoi hän itsekseen. \"Kukahan mahtaa\ntämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?\" kysyi\nhän pojalta.\n\n\"Niin, neiti\", vastasi poika, \"minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä.\"\n\n\"Millaiselta ihmiseltä.\"\n\n\"Eräältä vanhalta naiselta, neiti.\"\n\n\"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?\"\n\n\"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä.\"\n\n\"Mihin hän meni?\"\n\n\"Tuonnepäin\", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti\noikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.\n\n\"Merkillistä\", sanoi neiti Halcombe, \"mutta luullakseni on sen\nlähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä\", lisäsi hän ja antoi kirjeen\ntakaisin pojalle, \"vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja\njollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme\ntätä tietä kappaleen eteenpäin.\"\n\nHän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin\nseurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku\nhuvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme,\npysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli\nvallinnut.\n\n\"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä.\"\n\nNäin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen,\npunaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä\naavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt\nolin minä varma siitä.\n\n\"Herra Hartright\", sanoi hän, \"minun täytyy aluksi tehdä Teille\nrehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa -- ilman kauniita\nlauselmia, joita minä kammon -- että minä sillä aikaa, jonka me\nolemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän\nTeitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin,\nkun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan,\njonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne\nmenetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti\nkumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja\nsääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo\nmies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä\ntoiveita pettäneetkään.\"\n\nHän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi,\nett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua\nedelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut\nvalkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet\nmieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan\n-- eikä suinkaan seurauksitta.\n\n\"Ystävänänne\", jatkoi hän, \"täytyy minun nyt sanoa suoraan\npelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman\nkenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette\najattelemattomasti joutunut rakastumaan -- vakavasti ja syvästi\nrakastumaan, pelkään minä -- sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa\nTeille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja\ntiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en\nnuhtelekaan Teitä siitä -- minä vain valitan kohtaloanne, että olette\njoutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa\nmitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä\non puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut\nottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt.\nJos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin\nhienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän\npoistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin\nedes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on\nasianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista\nasemaanne enkä _Teitä_. Ottakaa minua kädestä -- minä olen kiusannut\nTeitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa\nole -- ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa.\"\n\nTämä aavistamaton sydämmellisyys -- lämmin, ylevämielinen osanotto,\njota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin\nhienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla,\nvetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti\nmieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan\nkäteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä,\nmutta en saanut sanaakaan suustani.\n\n\"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille\", jatkoi hän, samalla kun\nhän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta.\n\"Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin\nkeventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista\non, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä,\nyhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy\ntuottaa _Teille_ julmaa tuskaa, säästävät _minulta_ alentavan\nvälttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän\naikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä\nhuomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy\npoistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa\ntapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri\nvelvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja\nrikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi,\nettä olette piirustuksen opettaja...\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi\nkätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.\n\n\"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja\", toisti hän, \"vaan\nsiksi, että Laura Fairlie on kihloissa.\"\n\nViime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani\nei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut\nenempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia\nlehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän\npurevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat\nyhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois\ntoisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän\nkumminkin yhtä kaukana _minusta_. Olisivatko muut miehet käsittäneet\ntämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat\nrakastaneet kuten minä.\n\nKatkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä\ntuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin\ntarttuvan käsivarteeni -- kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen\nsuuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat\ntutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.\n\n\"Voittakaa se!\" sanoi hän. \"Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet,\ntulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin\nolisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne\nalle kuin mies!\"\n\nSe tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima,\njoka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä\nkeskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni.\nMe istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä\nvastannut hänen jaloon luottamukseensa -- minä olin ainakin\nnäennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.\n\n\"Oletteko rauhoittunut?\"\n\n\"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä\nanteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten\nosoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään\nmuulla tavalla.\"\n\n\"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright\", vastasi hän, \"puhumalla\nsiten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt\ntulla kysymykseen. Minä en voi salata _Teiltä_, mitä minun sisareni\non tietämättään ilmaissut _minulle_. Teidän täytyy poistua luotamme\n_hänen_ tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne,\nystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on\nollutkin -- Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on\nollut sitä -- on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka\nrakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni -- minä, joka olen oppinut\nuskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä\nluotan uskooni -- minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä\nnuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus\ntunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka\nhän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä.\nMinä en sano -- olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen\njälkeen, mitä on tapahtunut -- että hänen kihlauksensa on aiheutunut\njostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä\nrakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen\nkuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää\nkuin pelkäsikään sitä -- hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne\ntuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka\nmenevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin\nkammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!)\nhäiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon\nminä -- ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta\ntoivoaksenne samaa -- ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä\nhäiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle,\nettä niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne --\njos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja\nymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt --\nTeidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä\nsuhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä\ntietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton.\nOn hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa,\nvähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te\nolette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta\nolentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne.\"\n\nTaaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut\nmahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme\nAnna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton\nvälttää?\n\n\"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä\nsopimukseni rikkomisen\", sanoin minä. \"Sanokaa minulle, milloin minun\ntulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella\nja seurata Teidän neuvoanne.\"\n\n\"Aika on aina suuriarvoinen\", vastasi hän. \"Te kuulitte minun\naamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen\nkuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on...\"\n\nMinä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä\nnyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja\nesiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu\nvieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä\nitseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa,\nja minä keskeytin neiti Halcomben.\n\n\"Sallikaa minun matkustaa tänään\", sanoin minä katkerasti. \"Kuta\npikemmin, sitä parempi.\"\n\n\"Ei, ei tänään\", vastasi hän. \"Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte\nherra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen\nmääräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat\nasianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille\noikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa\nhuomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa\nkirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän\nsuunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin\nturvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta\nlaatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että\njos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää\nvarmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina\naamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne\nniin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne\nlauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä\nettä meistä.\"\n\nEnnenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti\nluottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti\nmeitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui\nasuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan\nkasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö,\njoka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa,\nolla neiti Fairlie?\n\nOli lohduttavaa minusta -- niin surullisen muuttuneeksi oli minun\nsuhteeni häneen jo tullut -- niin, oli todellakin lohduttavaa\nminusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan\nolikin neiti Fairlien kamarineito.\n\n\"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?\" sanoi tyttö\nnopeasti, melkeinpä levottomasti.\n\nNeiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia\npuistoon lähetin kanssa.\n\nJäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella\ntapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon\nasuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni,\njoka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta\npaikan saannistani Cumberlandissa -- tämä muisto, joka häpeäkseni\nnyt ensi kerran pilkisti sieluuni -- tunkeusi mieleeni kuin\nvanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys.\nMille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen\naikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni -- he, jotka\nniin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena\niltana Hampsteadissa?\n\nTaaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella\nviime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan\npalaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi?\nTapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se\nmahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan\nsanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen\nkysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko\njonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen -- en ollut silloin kyllin\nlevollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.\n\nMuutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut\npuhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli\nlevottoman ja hämmästyneen näköinen.\n\n\"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra\nHartright\", sanoi hän. \"Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten\nystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä\nlevoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa\nheti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää\nolevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on\nsaanut tänä-aamuna -- epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä\nlähetin hänelle tullessamme tänne.\"\n\nMe palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli\nmielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli\nminulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä,\njolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti\nFairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta,\npalavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan\nmahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin\nilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme\nasuinrakennukseen.\n\n\"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että\nme olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe\", sanoin\nminä, \"nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän\nhuolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan\nminä kysyä\" -- minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan\nhäntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna\n-- \"kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?\"\n\nNeiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan\nkutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:\n\n\"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä.\"\n\nHampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen\nnainen. -- Tässähän oli kohtalo kerrassaan!\n\n\"Hänen nimensä?\" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi\nkuin voin.\n\n\"Sir Percival Glyde.\"\n\nSir -- Sir Percival! Anna Catherickin kysymys -- tämä epäluuloinen\nkysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti\ntunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen\nvastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin\nhäneen.\n\nHän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä\nkerran: \"Sir Percival Glyde.\"\n\n\"Ritari vai vapaaherra?\" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota\nen voinut salata.\n\nHän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:\n\n\"Vapaaherra luonnollisesti.\"\n\n\nXI.\n\nEi kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon.\nNeiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin\ntyöhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia,\njoita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne\njättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin\nitsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään\ntuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.\n\nHän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde,\nmies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.\n\nOli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia\nHampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut\nolla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle\ntekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja\nkumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun\nmietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? -- Neiti Fairlie\noli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina\nsiitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen\nyhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin\nriistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja\ntyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata\nminut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä\nneiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle,\noli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran\naavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä\ntulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut\nsidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani\nCumberlandista voisi katkaista -- epäilys, eiköhän joku meistä näkisi\nkaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee\nolemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se\nkärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti\nminulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä\nmahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta,\njota aika piteli päämme päällä.\n\nMinä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle\nkoputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui\nneiti Halcombe huoneeseen.\n\nHän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin,\nennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.\n\n\"Herra Hartright\", sanoi hän, \"minä toivoin, että kaikki kiusalliset\npuhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta\neipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni\npelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän\npojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti\nFairlielle.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, se oli nimetön kirje -- halpamielinen yritys alentaa sir\nPercival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt\nhäntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus\nsaada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne.\nTiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta\nminun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi\nolla mitään harrastusta...\"\n\n\"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa\nkaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne.\"\n\n\"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani\nhenkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on,\nhuonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten\nkammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas\nmies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi\nhengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia\nmukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella\nkääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut.\nNyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä\njoihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille,\nvai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien\nlainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on\nsuuriarvoinen -- sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen\ntai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos\nminä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne\nvarsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton\nasemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta\nasiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että\nmeidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys.\"\n\nHän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään\nvalmisteluja ja puhutteluja näin:\n\n\"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.\nKatsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä\n(I Moseksen kirja 37--40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen\nse varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.\n\n\"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta,\nettä minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä\ntoisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen\ntoisella puolella.\n\n\"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi\ntoisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta\nkauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että\nminun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.\n\n\"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas\nsiunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet,\nkuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne\nkahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä,\njonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat\nhänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja\nminun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä\nsuoraan hänen sydämensä syvyyteen.\n\n\"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä\nmuhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään -- mutta hieman\nkeskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies -- noin\n45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan\nyläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli\najettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja\nylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja\nkyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain\nkiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen,\nnäkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta\noikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te\nvoitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä\nnäin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!\n\n\"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin\nsyvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli\nkirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden\nenkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta\non hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän\nkylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.'\nTämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen\nolkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi.\nTaas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä,\nTeidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran\nvaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli\nlaajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi\netsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki\nsen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin\nsydämmin ja kyyneleisin silmin -- sillä minä uskon uniin.\n\n\"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie -- uskokaa, pyydän Teitä, itsenne\nvuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä\nRaamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen,\njolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka\ntekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä\ntäten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän\nmenestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on\nkallis paikka sydämmessäni -- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen,\nparas ja ainoa ystäväni.\"\n\nSiihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.\n\nKäsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje\noli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella\naloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat\nrumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.\n\n\"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää\",\nsanoi neiti Halcombe, \"mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen\njonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja\nhuntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat\nnaishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?\"\n\n\"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen\nkirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan --\nnäyttää olevan...\"\n\n\"Sekaisin\", keskeytti neiti Halcombe. \"Siltä minustakin tuntui.\"\n\nMinä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime\nsanoja: \"Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni\n-- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni.\"\nNämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän\nmielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä\narkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin\nepäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua\ntasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä\ntavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä\nsanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta\nvaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa\nrohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen,\njota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa\nsilmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon\nmuodossa.\n\n\"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen\nkirjoittajasta\", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti\nHalcombelle, \"niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä\nhyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa\ntuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa\ntutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te\npuhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien\nlakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen\nkanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?\"\n\n\"Sen voin minä selittää\", vastasi neiti Halcombe \"menemällä vain\nmuutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista\nminä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita\nTeille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne\nmaanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei\nvielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään\nennen tämän vuoden loppua.\"\n\n\"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?\" kysyin minä nopeasti.\n\n\"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain\njälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu\nsuunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra\nFairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa\nja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen\nperheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on\nsattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa\npaluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy\ntäällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää\ntoivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore\nLontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen\nlaatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright,\nmiksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me\ntahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen\nkahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa\nkehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen.\"\n\nAvioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa\nmielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja\nparemmille tunteilleni. Minä aloin ajatella -- niin vaikeata, kuin se\nonkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä\nhirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan -- minä aloin\nvihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen\nvahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa\nnämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden\nluotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus\nolisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella,\nettä se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka\npuhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan\nole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää\ntoisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera\nviha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.\n\n\"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin\", sanoin minä uuden\ntunteeni viehättämänä, \"niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia\ntoivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan\npuutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja\nkylässä.\"\n\n\"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä\",\nsanoi neiti Halcombe nousten ylös. \"Käykäämme heti työhön, herra\nHartright.\"\n\nMinä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven -- mutta kumminkin\nhillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen,\nennenkun menimme huoneestani.\n\n\"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen,\" sanoin\nminä. \"Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta\nsoveltuuko kuvaus häneen?\"\n\n\"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta.\"\n\nNeljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään!\nTämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja,\nja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein\nonnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen\npaljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti\nFairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä\nkohtaan.\n\n\"Täydellisesti\", jatkoi neiti Halcombe, \"aina hänen oikean kätensä\npunaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan\nmuutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla\nollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä\ntarkoin ulkonäöltään.\"\n\n\"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin.\"\n\n\"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana,\nmutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi.\"\n\n\"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen\nkunniaansa vastaan?\"\n\n\"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne\ntuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!\"\n\nMinä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi\nminulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.\n\n\"Tahdon toivoa samaa\", vastasin minä sekautuneena. \"Kenties ei\nminulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä.\"\n\n\"Olen tyytymätön kysymykseenne\", sanoi hän, \"sillä siten on minulla\nsyytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka\nvoisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme\nkorviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa,\nilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies,\njoka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen\nmaineestaan.\"\n\nMinä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut\nvakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas\ntaivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa\nhuonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa\nminua.\n\nMe tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään\nkysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli\nantanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan\npojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään\npäin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.\n\nKylä oli talosta etelään. Ohjasimme siis kulkumme sitä kohden.\n\n\nXII.\n\nJatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten\nihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen.\nKolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen,\nmutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän\nkuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen\nnähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä\ntietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin,\nsokeat ja avuttomat naapurinsa.\n\nTie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti\nmeidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan\nperustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta,\njossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä\nopettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan\nteräväpäisimmän miehen.\n\n\"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä\ntätä tietä\", sanoi neiti Halcombe. \"Mutta voimmehan kaikissa\ntapauksissa koettaa\".\n\nMe menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle,\njoka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja\nsilmäsin läpi ikkunan.\n\nOpettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin,\nja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä\nlukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi\noli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana\ntoisista nurkassa olevalla tuolilla -- pieni haaksirikkoutunut\nRobinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.\n\nTullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla\nopettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.\n\n\"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat\", sanoi hän. \"Jos saan\nkuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa,\ntulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä,\nja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia;\nkun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu\nhän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen.\nSiinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo\nnurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän\nsanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin\nuppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että\nhän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut\nhänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä\nkoputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen\nharhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen\npitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta.\"\n\n\"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan\", sanoi neiti Halcombe\navatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.\n\nTulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät\nolevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan\nJacob-raukan selkäsaunaa.\n\n\"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob\",\nsanoi opettaja. \"Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle\npäivällisen, jos voi.\"\n\nJacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa\nettä päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään,\nkohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä,\nsamalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä\nsäännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden\nnenänpaukkeissa.\n\n\"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster\",\nsanoi neiti Halcombe, \"ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata\nTeidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä\noikeastaan on tapahtunut?\"\n\n\"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe,\nvakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen\", vastasi opettaja.\n\"Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin.\"\n\n\"Sepä vallan merkillistä!\" sanoi neiti Halcombe. \"En olisi\nuskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri\nkuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli\nvaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon\nsydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra\nDempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä\nhaluan kysyä Teiltä.\"\n\nHän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka\nihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin.\nHerra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta,\njota me etsimme.\n\n\"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright\", sanoi neiti\nHalcombe, \"tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada.\"\n\nHän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään,\nkun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan\nhäpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan\npojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen\npari sanaa ennen oven avaamista.\n\n\"Pikku raukka!\" sanoi hän, \"miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä\nja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet\nnähneesi?\"\n\n\"Nii-i-in! -- minä näin kummituksen\", intti Jacob Postelthwaite\nväristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.\n\n\"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka\nhassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli...?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe\", puuttui opettaja puheeseen hieman\nlevottomana, \"mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta\nmitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te\nvoisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi neiti Halcombe nopeasti. \"Houkutella häntä\ntaitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne\", sanoi herra\nDempster ja näytti varsin alakuloiselta.\n\n\"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra\nDempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne\nlevottomiksi.\" Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin\npuoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. \"Kas niin\", sanoi\nhän, \"nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön\nlapsi, milloin näit sinä kummituksen?\" \"Eilen illalla pimeässä\",\nvastasi Jacob.\n\n\"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?\"\n\n\"Niin, se oli aivan valkea -- juuri sellainen, kuin kummituksen tulee\nollakin\", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.\n\n\"Ja missä sinä näit sen?\"\n\n\"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin.\"\n\n\"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin -- jossa kummituksen\ntulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta\nlapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi\nkuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle,\n_kuka_ kummitteli.\"\n\n\"Niin voinkin!\" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen\nvoitonriemuisesti.\n\nHerra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben\ntutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen\nsanansa kuulluiksi.\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe\", sanoi hän, \"jos minä uskallan\nväittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä\ntälleen.\"\n\n\"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä\nsitten sano hänelle sen enempää. No, niin\", sanoi hän pojalle, \"kuka\nse kummitteli?\"\n\n\"Neiti Fairlie\", kuiskasi Jacob.\n\nVaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen,\nselitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen\nkasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta -- hän kääntyi\npikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen\nkyyneliin -- avasi huulensa puhuakseen hänelle -- hillitsi itsensä ja\nkääntyi sen sijaan opettajaan.\n\n\"Ei maksa vaivaa\", sanoi hän, \"vaatia sellaista lasta sanoistaan\nedesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen\ntämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster,\njotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden,\nminkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä\nselvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen,\nniin saavat ne maksaa siitä.\"\n\n\"Minä toivon -- ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte,\nneiti Halcombe\", sanoi opettaja. \"Koko juttu on alusta loppuun\nvalunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä\neilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä\nhenkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä,\njonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien\nhautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan\npojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi\npahastuttaa Teitä.\"\n\nVaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu,\nhuomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan\nliian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi\nvain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen\nepäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan\nystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.\n\nKoko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman\nsivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan\njohtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti\nHalcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani\njohdosta.\n\n\"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen\", vastasin minä. \"Varmaan uskon\npojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan\nolevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja\ntarkastamaan koko paikan sen ympärillä?\"\n\n\"Saatte nähdä haudan.\"\n\nVastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme\nedelleen. \"Koulusalin tapahtuma\", jatkoi hän, \"on niin täysin\njohtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman\nsekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö\nmeidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa\nhuomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua\nsuurempaan kestävyyteen.\"\n\n\"Kuinka se voi kehottaa?\"\n\n\"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen\nluettavaksenne.\"\n\n\"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä\nepäilys minulta aina tähän asti\".\n\n\"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä\nliian kiireisenä -- epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen\nseuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan\npojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin\nlauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä\njuttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus\nkenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen\nvakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja\nkirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö.\"\n\nNeiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan\nhenkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä\n'valkopukuiseksi naiseksi'.\"\n\n\"Eihän vain Anna Catherick!\"\n\n\"Niin, Anna Catherick\".\n\nHän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua\nvasten.\n\n\"Minä en ymmärrä miksi\", sanoi hän hiljaisella äänellä, \"mutta on\njotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja\nhermostuneeksi. Tunnen itseni...\" Hän vaikeni ja koetti nauraa.\n\"Herra Hartright\", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on,\nja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi\naikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.\n\nMe olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko,\nharmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman\nsuojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä\ntasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen\nmatkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita\nja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa\npuro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat\nheikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä\nerästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen\nmarmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä\nvaatimattomista muistomerkeistä.\n\n\"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää\", sanoi neiti Halcombe\nosoittaen hautaa. \"Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet\njotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona.\"\n\nHän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva\nFairlien haudalle.\n\nRuoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei\nmitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani\ntässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja\nneliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.\n\nRistin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman\nvahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli\nsamassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä\nhuomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä\nkatsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu\n-- aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja\npuhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei\nvain olut kaiverrettu -- kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty\njollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja\ntällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?\n\nMinä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi\nratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta,\njossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin\nkirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden\nportaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten\npolulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli\npieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi\nvanha nainen pesemässä vaatteita.\n\nMinä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja\nhautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi,\nettä hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana.\nMinä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta.\nVanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt\nsen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena\noli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut\nsairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut\nlaittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta\ntäytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai\nparin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä\nhautapatsasta puhdistamaan.\n\nNämä tiedot -- pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan\npuheen niukka sisältö -- olivat kumminkin arvokkaita minusta.\nMinä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti\nLimmeridge-Houseen.\n\nHautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö.\nYhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin\nkatsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa\ntänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen\nläheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli\nainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän\ntyön, palaisi varmaankin lopettamaan sen.\n\nKotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä.\nHän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä,\nmutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi\nvain: \"Toivon, että se päättyisi hyvin.\" Kun hän taas oli lähtemässä\nluotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti\nneiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti\nHalcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen\nauringonlaskua.\n\nMinä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä.\nTämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä\npitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi\nhäivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta,\nmikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni\nkatsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski\ntaivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän\nedestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä -- se\noli neiti Fairlie.\n\nMinä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut\nhänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin\nLimmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi\nhäntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan\nääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni\nuutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään\nikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni\nsilmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.\n\nHänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta\nsilkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna,\njolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki\nhänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen\nvinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla\nkävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka\ntarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti\nFairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet\nkaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni\naamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan,\nkieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään -- tuprahtivat\nilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin\nkalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja\npainausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin\nystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä.\nHän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien\nkahistessa hänen jaloissaan -- yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää\nvoinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine\nsydämmineni.\n\nHetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri\nlaskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja\npoistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.\n\nLännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi\nmereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet\nkuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani\nhautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä\nautiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani,\nsilmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan\nvalkoristiin.\n\n\nXIII.\n\nHautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella\nvalitsemaan piilopaikkani.\n\nKirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä\noli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni\nhieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea\nollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos\nminä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään.\nPieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon\nkautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla\ntilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan\ntupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko\nruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia\nkanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti\nvoimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa\nkuulunut tai näkynyt -- ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä\nkoira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea\nkaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden\nsuhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan,\nyksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni\nyhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani\nlaskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.\n\nEi ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti\nlännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut\nyksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun\npuhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli\nnaisen.\n\n\"Älkää olko enää levoton kirjeen takia\", sanoi ääni. \"Minä annoin\nsen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika\nmeni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut\nperästäni sen jälkeen -- sen tiedän tuiki tarkkaan.\"\n\nNämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein\nvaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät.\nSeuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa\nolin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis\nminusta.\n\nToisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen\nmatkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia\ntuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin\nhuomatessani sen värin -- se oli valkoinen.\n\nHeidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille\npysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa.\nHänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi\nollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen\nesiinpistävän reunan varjoon.\n\n\"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua\",\nsanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun\nnaisen ääni. \"Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen\naivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt\nTeidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni,\najatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on\ntehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme\nennen yön tuloa.\"\n\nNäin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan\neditseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve\nja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää\nvaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri\nparemmin olkahuivin ympärillensä.\n\n\"Kummallinen\", sanoi hän itsekseen, \"kummallinen ja aina täynnään\nihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta\nhurskasmielinen kumminkin -- niin, niin hurskas kuin pikku lapsi,\nraukka!\"\n\nHän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei\nkaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään\nkirkon kulman, kadoten näkyvistäni.\n\nMinä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään\nja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai\nkumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa\ntapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa,\njos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa\nvaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä\ntietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli\nvähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki\nmusteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni\nhautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.\n\nNäitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle\nasti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi\nsitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa\nalla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta\nkivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä\nvihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse.\nHän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin\nhänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen\nkaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.\n\nTarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä\nhänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli\nläheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas\nmennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin\nettä hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt\ntyöhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä\nastuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän\nylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja\nliikkumatta.\n\n\"Älkää ollenkaan peljätkö\", sanoin minä. \"Varmaan muistatte minut?\"\n\nMinä pysähdyin puhuessani -- kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa\neteenpäin -- pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes\nseisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt,\nniin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen,\npeljästyneenä, mutisten itsekseen -- siinä näin minä edessäni, rouva\nFairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran\nennen olin yöllä maantiellä nähnyt.\n\n\"Muistattehan minut?\" kysyin minä. \"Me tapasimme toisemme varsin\nmyöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen.\nVarmaankaan ette ole unhottaneet sitä?\"\n\nHänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä\nhuomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen\nkasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan,\njonka pelko oli ajanut niihin.\n\n\"Älkää koettako puhella vielä kanssani\", jatkoin minä. \"Malttakaa\nhetkinen, niin että ehditte rauhoittua -- malttakaa hetkinen, että\ntulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne.\"\n\n\"Te olette varsin hyvä minua kohtaan\", kuiskasi hän. \"Yhtä hyvä nyt,\nkuin silloinkin olitte.\"\n\nHän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa\nainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin\nvoittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin\nminä taas tämän naisen -- hauta oli välillämme, kaikkialla\nympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot\nmäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme\nvastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties\nriippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että\nLaura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko\nminä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi\nvavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen\nitsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui,\nonnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti\nhillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein\nkootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.\n\n\"Oletteko levollisempi nyt?\" kysyin minä, \"niin pian kun otaksuin\nolevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani\npelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?\"\n\n\"Kuinka olette tänne tullut?\" kysyi hän kiinnittämättä mitään\nhuomiota viimeisiin sanoihini.\n\n\"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä\nmatkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien\n-- olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa.\"\n\n\"Limmeridge-Housessa!\" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa\nilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata\nmielihyvää. \"Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!\" sanoi hän ja\nkatsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.\n\nMinä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt\nluottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä\nuteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli\npidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan\nolennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni\nhänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti\nFairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna\nCatherick oli neiti Fairlien näköinen -- näin sen sitä selvemmin,\nkuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan\nerinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa.\nKasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten\nväriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä,\npituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti\nminusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan\nennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa\nalkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa\nkirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa\nviehkeää punaa -- kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä,\nväsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka\nminä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui\nehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin\nvain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän\nvälillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat\nhävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja\nainoastaan _silloin_ tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän\nyhtänäköisiksi kaksoissisariksi -- eläväksi peilikuvaksi toisistaan.\n\nMinua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa\ntulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti\nsisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin\nlaskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja\nsalavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut\nmatkalla Lontooseen.\n\n\"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin\", sanoi hän kummallisen\nhätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. \"Mitä\najattelette?\"\n\n\"Oh, eipä mitään erikoista\", vastasin minä. \"Ihmettelin vain, kuinka\nolette tänne tullut.\"\n\n\"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut\ntäällä ainoastaan kaksi päivää.\"\n\n\"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Arvasin vain.\"\n\nHän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.\n\n\"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?\" sanoi hän. \"Ystävä, joka\noli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava\nLimmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen\nhautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä\naloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään\ntakaisin. -- Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole.\nVarmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden.\"\n\nVanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään\nyhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä -- tässä\nheikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta\nmitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina\npäivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen\nluottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan,\njohon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin\nhäntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin\nhellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta\nitsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt\nlapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella\nkärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.\n\n\"Ettehän ihmettele\", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin\nmahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä --\n\"ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin\nkummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi\nTeidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista.\"\n\nHän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.\n\n\"Levoton\", toisti hän. \"Miksi levoton?\"\n\n\"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme\neronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät\nnähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja\npuhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua.\"\n\nHän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää\npyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui\nmarmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin,\nkuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin\nkumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.\n\n\"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa\", sanoin minä,\n\"he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja\nsilloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut\nhänen mielisairaalastaan.\"\n\nHän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa\ntulevan.\n\n\"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte\nkuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi\nilmoittanut heille, mihin Te menitte -- mutta minä en lausunut\nkoskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne -- minä tein sen\nonnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa\nymmärtää, mitä minä sanon Teille.\"\n\nEsiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän\nkoetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden\npyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa\nhäntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät\nhitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut\nhänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät\nkatsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.\n\n\"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin\nmielisairaalaan, eikö niin?\" kysyi hän.\n\n\"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen\niloinen, että pelastuitte.\"\n\n\"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua\npahimmasta\", jatkoi hän uinailevasti. \"Itse pako oli helppo, muutoin\nei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua\nniin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen,\nniin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli\nvaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä?\nMinä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni.\"\n\n\"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin,\nosoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä\nse oli.\"\n\nHän mainitsi paikan -- se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä\nvoin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä\nminä tapasin hänet -- ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen\nvastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: \"Ettehän ole\nsitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?\"\n\n\"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa\nminua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille\nhyvin eromme jälkeen\", vastasin minä. \"Te sanoitte, että Teillä\non Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän\nystävän?\"\n\n\"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä\nylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva\nClements on ystäväni -- hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään\nrouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!\"\n\n\"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet\nkauvan?\"\n\n\"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen\naikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani.\nMonta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän\nvirsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos\nsinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei\nole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan\nhoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä\nsanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä.\nMuutoin muistan minä niin vähän -- ah, niin vähän, niin vähän!\"\n\n\"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?\"\n\n\"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut\npuhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut.\"\n\n\"Ja äitinne?\"\n\n\"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme\nlevottomiksi ja suuttuneiksi.\"\n\nLevottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä\nensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet\nmielisairaalaan.\n\n\"Älkää kysykö mitään äidistäni\", jatkoi hän; \"mieluummin tahdon puhua\nrouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin;\nhänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan,\nja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli\nonnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se\npitäisi salata kaikilta ihmisiltä.\"\n\nHänen \"onnettomuutensa\". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä\nsanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen\ntarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan\ntästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen\nsalaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt\nhänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa,\nennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.\n\n\"Mikä onnettomuutenne?\" kysyin minä.\n\n\"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan\", vastasi hän\nnähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. \"Mitäpäs muuta\nonnettomuutta minä tarkoittaisin?\"\n\nMinä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin\nsuinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä\nvaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.\n\n\"Niin, on toinenkin onnettomuus\", sanoin minä, \"joka voi kohdata\nnaista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen\nkunniaan, jota hän rakastaa\", vastasin minä.\n\nHän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään\nhämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen\nkasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa\nniin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt,\nettä sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen\nlähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä\ntapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka\ntuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että\ntämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei\nmainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka\ntäytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin\nsalaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä\nneiti Fairlielle -- vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen\nviattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli\nhänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se\nsitten oli ollut?\n\n\"Minä en ymmärrä Teitä\", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä\nsuurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen\nmerkitystä.\n\n\"Älkää ajatelko enää niitä\", vastasin minä. \"Jatkakaamme sen sijaan\nedellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te\npysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne.\"\n\n\"Kuinka kauan?\" toisti hän. \"Minä olin rouva Clementsin luona aina\nsiihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten.\"\n\n\"Te asutte siis kylässä?\" kysyin minä, \"Merkillistä, etten minä ole\nkuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää.\"\n\n\"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä\nvuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä\nTodds-Corneriksi.\"\n\nMinä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi\nhuviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi\nyksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan\nvälissä.\n\n\"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia\", jatkoi\nhän, \"ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään\nheitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut\nmukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma.\nOlihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne?\nMinä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan\nja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että\nTodds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni\nonnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien\npäästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja\nLimmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä\ntoivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en\nole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita -- he\nsanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen?\nRouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie\nsallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti\neläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen\nhaudallaan -- sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä.\nItse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina\nvalkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko\nhän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?\"\n\nHänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti\nFairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin\nhänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden\nsen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen,\nja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.\n\n\"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta\nlähtien\", sanoin minä.\n\nHän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti,\nett'en minä voinut käsittää niitä.\n\n\"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä\nollut iloinen tänä aamuna?\" jatkoin minä.\n\n\"Ei\", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti -- \"ah, ei, sitä en kysynyt.\"\n\n\"Minäpä kerron Teille kysymättäkin\", lisäsin minä. \"Neiti Fairlie on\nsaanut kirjeen.\"\n\nHän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan\nedessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista.\nViime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja\nhitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan\nnoussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet\nhämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä,\nsuu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen\nposkillaan, katosi silmänräpäyksessä.\n\n\"Kuinka Te voitte tietää sen?\" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\"Kuka on näyttänyt Teille sen?\" Veri syöksähti taasen kiivaasti\nhänen kasvoihinsa -- se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla,\nkuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat\npaljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi\npuolitukehtuneella äänellä: \"Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä,\nmitä Te tarkoitatte!\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, \"kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä\nminä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin\nsaattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut\njotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi\nTeidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt\nsanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti.\"\n\nHän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä\nvastannut mitään.\n\n\"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan,\nkuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa\", jatkoin\nminä. \"Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja\nsuojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos\nhän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata\nhäntä Limmeridge-Housen puistossa?\"\n\n\"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!\" Hänen huulensa\nkuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella\nhellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. \"_Sinä_ tiedät, kuinka\nminä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin\npelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja\nneuvo minua tekemään parhaiten.\"\n\nMinä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän\nkätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin\nalas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.\n\nMutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut\nsaada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin\nvälttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin\nminä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen\nkanssaan tarjosi minulle -- tarkoitan hänen intoaan saada minut\nvakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.\n\n\"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua\", sanoin minä\nystävällisesti, \"ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä.\nÄlkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät\nmielisairaalaan, oli jotakin syytä...\"\n\nSanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin\nminä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet\nhulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala\nmuutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli\nhellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden,\nvääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja\npelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta.\nHänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon\nsilmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä\nolento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon\nniin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui\nhautakivelle raskaina pisaroina.\n\n\"Puhukaa jostain muusta\", sanoi hän yhteenpurruin hampain. \"Minä en\nvoi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä.\"\n\nKaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten\nolivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin\npois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien\nhyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden\nkoulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä\nmuisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan\nsulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se\ntodellakin olla hänen äitinsä?\n\nOli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin\npitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä.\nHänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään\nmuuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.\n\n\"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi\", sanoin minä\nrauhoittaen.\n\n\"Te tahdotte jotakin\", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. \"Älkää\nkatselko minuun noin. Puhukaa minulle -- sanokaa minulle, mitä Te\ntahdotte!\"\n\n\"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette\nrauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut.\"\n\n\"Sanonutko?\" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi\nitsekseen: \"Mitä hän on sanonut?\" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja\npudisti päätään kärsimättömästi. \"Miksi ette voi auttaa minua?\" kysyi\nhän nopeaan ja suuttuneena.\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoin minä, \"minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te\nvoitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti\nFairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen.\"\n\n\"Ah, neiti Fairlie -- Fairlie -- Fairlie --!\"\n\nKuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi\nhän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen,\nlempeä ilme.\n\n\"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä\", jatkoin minä,\n\"eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää\nniin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle\nkaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään\nsalattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä,\nmutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir\nPercival Glyde --\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti\nhän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko\nhautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä,\nkauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen\nkasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla.\nTämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut\nsilmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut\nenää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa\nmielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen -- ja tämä mies oli sir Percival\nGlyde.\n\nHänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta\nsivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä\nkuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli\npuhutellut rouva elementiksi.\n\n\"Minä tulen! Minä tulen!\" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen\nolen kuvannut.\n\nSeuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.\n\n\"Kuka Te olette?\" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun\nastuessaan portaille. \"Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin\nturvatonta ihmisraukkaa?\"\n\nHän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen\nkätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.\n\n\"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?\" kysyi hän. \"Mitä pahaa hän teki\nsinulle?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi naisraukka, \"ei mitään; minä peljästyin vain.\"\n\nRouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä\nherätti minussa kunnioitusta.\n\n\"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani\ntämän vihastuneen katseen\", sanoin minä. \"Mutta nyt minä en ansaitse\nsitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani\nsitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut.\nKysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä\ntahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista.\"\n\nMinä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi\nkuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi\nminua --\" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.\n\n\"No, sepä on todellakin merkillistä!\" sanoi rouva Clements\nkummastuneen näköisenä. \"Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin\npahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin\nvähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa\njättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi\n-- tule nyt kotiin kanssani.\"\n\nMinusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan\nmennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä\nsiksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua\nkohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa\njonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.\n\n\"Koettakaa antaa minulle anteeksi\", sanoin minä, kun Anna Catherick\npisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun\ntäytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa\nja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä\nkatselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.\n\n\"Tahdon koettaa\", vastasi hän. \"Mutta Te tiedätte liian paljon; minä\npelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua.\"\n\nRouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.\n\n\"Hyvää yötä, sir\", sanoi hän. \"Te ette voi sille mitään, tiedän sen\nkyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen\nsijastaan.\"\n\nHe menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun\nAnna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.\n\n\"Odottakaa\", sanoi hän. \"Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset.\"\n\nHän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja\nsuuteli sitä.\n\n\"Nyt tuntuu paremmalta\", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti.\n\"Annan Teille anteeksi.\"\n\nHän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä\nhautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan\nhaudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt\nkirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten\nkulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna\nCatherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään -- katselin häntä\nosaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi\nsanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi\nnähdä enää valkopukuista naista.\n\n\nXIV.\n\nPuoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti\nHalcombelle, mitä oli tapahtunut.\n\nHän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä\ntarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti\nvarmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.\n\n\"Tunnen itseni levottomaksi\", oli kaikki, mitä hän sanoi minun\nlopetettuani. -- \"Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden\nvuoksi.\"\n\n\"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus\", lausuin minä, \"riippuu kenties\nsuureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole\nepäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi\nnaisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie --\"\n\n\"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella\", keskeytti neiti Halcombe\nvarmimmalla tavallaan.\n\n\"Sallikaa minun sitten ehdottaa\", jatkoin minä, \"että Te itse pyydätte\nkeskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin\nvoittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas\najatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo\nonnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua\nvuokraajan taloon huomenna?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin\ntahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te\nsanoittekaan paikkaa?\"\n\n\"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi.\"\n\n\"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien\nvuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän\nmenee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt\nyhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko,\nonko tyttö kotosalla?\"\n\nHän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi\nkarjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen\npäivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi\ntunniksi tänä iltana.\n\n\"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna\", sanoi neiti Halcombe\npalvelijan poistuttua huoneesta. \"Tehkää minulle täysin selväksi,\nmitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö\nvähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti\nhänet mielisairaalaan?\"\n\n\"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni\nsalaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa.\nKun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin\nyhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken\najatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on\nsuurimmasta merkityksestä -- jos otaksutaankin, että Anna Catherick\noli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi\njuuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava\nedesvastuu siitä --\"\n\n\"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?\"\n\n\"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon\nsuurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia.\"\n\n\"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra\nHartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat -- olkoonpa Anna\nCatherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde\nei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä\nselityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen\nonni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi\nvaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee,\nmäärätä siitä.\"\n\nMe erosimme täksi iltaa.\n\nAamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti\nvoineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan\ntapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni\nLimmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua\nseurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie\nhyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen\nsitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain\njohdosta Lontoossa.\n\nKaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta\nystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön\ntekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään\nherra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä\ntärkeästä asiasta.\n\nOdotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan\nsuhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien\nluvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt\nolen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä,\njoka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä,\nnäytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua\nkoskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys\nhuoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli\naivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen\npäähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata\nminua.\n\nPalvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut\nkuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna\nolevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen\niloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi\nja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani.\nSellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen\nkuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa\noli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen \"omatessaan\" minut,\nmutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran.\nPalvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin,\ntakaisin isännälleen ja minun \"kunnioittavimman tervehdykseni\", ja\npalasi tyhjäkätisenä herra Fairlien \"ystävällisten kiitosten\" ja\n\"sydämmellisen pahottelun\" kanssa, että hänen huono terveytensä\npakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan.\nOivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä\non tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä\nnykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa\nherra Fairlien huonoille hermoille.\n\nIstuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin\nnöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei\nsen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin\nse minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla\nkirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä\npaksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:\n\n\"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä.\nHerra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin\npyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi\nkuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän\non neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet,\nja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra\nHartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu\nkuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja\nsuosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien\nilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään,\nvoitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely\ntässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt --\nlukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.\n\n\"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa -- niin selvästi näet,\nkuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää --\nei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva\nvastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty.\nKun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä\nvälttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra\nHartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä\njäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti\noikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa\nsäilyttämisen takia -- ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että\nhän saa mennä matkoihinsa.\"\n\nMinä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon.\nOli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen\nloukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena\nsitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt\nmelkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti\nHalcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.\n\n\"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?\" kysyi hän\npoistuessamme huoneesta.\n\n\"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe.\"\n\nHän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana\ntarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin\nniin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi,\nkuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa,\nja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei\nylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei\nollenkaan ollut vaikuttanut minuun. -- Neiti Halcomben sovittava\nystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.\n\nMatkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin\nsinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän\nmenettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti\npelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen\njälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi\nvoitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei\nollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen\nensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa\nhäntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.\n\nOlin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni\noli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.\n\n\"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?\" kysyin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"Anna Catherick on matkustanut pois\", vastasi neiti Halcombe.\n\n\"Matkustanut pois!\"\n\n\"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna\nkello 8.\"\n\nMinä en voinut lausua sanaakaan -- minä tunsin vain, että viimeinen\ntoiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.\n\n\"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin\",\njatkoi neiti Halcombe, \"ja se on niin vähän, että sekä hän että\nminä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti\nja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen\njälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä.\nHeti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla\näkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus,\nvaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa\nkatsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli\nlukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin\noli ottanut pöydältä.\"\n\n\"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen\ntehnyt sellaisen vaikutuksen?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", vastasi neiti Halcombe. \"Hän silmäsi läpi sen, mutta ei\nlöytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään\nihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi\nsivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku\nuutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme\n-- hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta\navioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön\navioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se\nuutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös\ntässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän\nseuraavana päivänä lähetti kotiin meille.\"\n\n\"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta\npyörtymiskohtauksesta eilisiltana?\"\n\n\"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa\nhenkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka,\nkuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain\njokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan\nja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen\nsyytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa,\nja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan\ntoistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi\nrouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy\nmatkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että\njotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä,\nmutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin\nheti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa\nsaada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain\npäätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään.\nAinoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka\nosoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan\ntäytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he\nmatkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon\nsäästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia\nhuomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle\nrautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi\nheitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän\näkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis\nheidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut\nheidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen\npuutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes\nsanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa\ntapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen\nillalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain\nnaisten merkillisen lähdön tänä aamuna.\"\n\n\"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin\näkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön\nmuutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli\nkulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta\nmielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan\nhänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun\nhän menetti tajunsa?\"\n\n\"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa\nenemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa\nminulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', -- ja tarkoitti sillä\nluullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa\nasioista\".\n\n\"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä\", sanoin\nminä. \"Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin\ntultuamme.\"\n\nEsitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei\nminut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös\nkäärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.\n\n\"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna\",\nsanoi neiti Halcombe. \"Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on\nsinulle kunniaksi.\"\n\nTyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa\nmukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.\n\n\"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota\", jatkoi neiti Halcombe.\n\"Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja\nvieraita.\"\n\n\"Kyllä, neiti.\"\n\n\"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä\ntoivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän\npuhuneet mistään kauheista tapahtumista?\"\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!\" sanoi tyttö nauraen. \"Mehän puhuimme\nvain siitä, mitä äsken oli tapahtunut.\"\n\n\"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?\"\n\n\"Kyllä, neiti.\"\n\n\"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?\"\n\n\"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista\nsanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin\nhänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö\nneiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt\ntoisenkaan pyörtyvän.\"\n\nEnnenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle\nottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä\nneiti Halcombelle:\n\n\"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita\nodotettiin Limmeridge-Houseen.\"\n\nNeiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen,\nja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.\n\n\"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin\", vastasi hän\nteeskentelemättömällä tavallaan. \"Taloon odotettavat vieraat ja\nkirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona.\"\n\n\"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir\nPercival Glydeä odotetaan maanantaina?\"\n\n\"Kyllä, neiti, -- minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä\ntoivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon,\nett'en olisi tehnyt mitään väärin.\"\n\n\"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme\ntuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä.\"\n\nNiin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja\nkatsoimme toisiamme.\n\n\"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?\"\n\n\"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival\nGlyde poistava -- tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva\nhänen puolisoksensa.\"\n\n\nXV.\n\nJuuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat\npostivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe\nodotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas\npuristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi\nvaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra\nGilmore oli tullut.\n\nMinä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella\nuteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata.\nTämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen\ntäältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja\nolla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben\npitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi\njäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos\nse tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli\nhänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien\ntähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä\nvastaan kuin _nyt_, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa\nmielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä\nkohtaan, joka oli niin perin outo minulle.\n\nUlkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille\nkäsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän\nnäytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja\nvarsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja\nhousunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa\noli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset\nhansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen\nesiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen\nkehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä\nmiehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä\npakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja\nhyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä\nja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus\n-- kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja\nminä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon\nmyöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli\nomiaan lisäämään tätä vaikutusta.\n\nMinä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään\npuhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät\neteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni\nyksin puutarhassa.\n\nNe tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat\nhelposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti\nratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli\naiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. -- Minä en tekisi\nkellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos\nminä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni\nsiitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut,\nja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat\nminun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.\n\nMinä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun\ntyöhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt\nneiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä\npolkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes\nminä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli\ntalven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet\nhän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut\nmaalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät\nkukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden\nkauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina\nhengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme\nyhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta\nmaassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni\npaljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden\nja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja\ntullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha\npuunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt\nsateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin\nkivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden\nkiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle\nja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme\nihailleet. Nyt oli se eloton ja autio -- se ei ollut enää sama\nmaisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka\nhänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, -- hänen\nlumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla,\njossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään -- siitä\nvanhemmastaan, joka eli kauemmin -- oli kertonut kuinka hellästi\nhe rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää,\nkun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin\nja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema,\njonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja,\nsama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin\npois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan.\nSiellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi\nylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden\nrantaa -- mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt\npäivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa\nme olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta\nja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin\nperinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja\nviattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä\nasunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot\nolivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen\nhänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen\nmerenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet\nmuutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei\nsitä koskaan olisi ollutkaan, -- oli niin vieras, kuin minä seisoisin\njo kaukaisella rannalla.\n\nAutio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin\nasuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni\njonkun muiston hänestä.\n\nLänsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi\nselvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin\npian, kun huomasimme toisemme.\n\nMielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa\nvieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua\nkohtalooni.\n\n\"Olen juuri toivonut tavata Teitä\", sanoi vanhus. \"Minulla on pari\nsanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään\nvastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin\npakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä\nolemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, -- asioista, jotka\novat olleet syynä tännetulooni -- ja keskustelumme jatkuessa on hän\nluonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin\nilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti\nkuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa.\nMinä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras\nherra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, --\nkuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi\njätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra\nHartright, -- _minä_, olen ottanut sen hoitaakseni.\"\n\n\"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja\ntässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun\nsopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä.\"\n\n\"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon\nminä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion\nlähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir\nPercival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse\nkirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin\npian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin\nottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen\nlähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön,\nrautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja\nohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos\nhän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki,\nmitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina.\nMinä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista\nselitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir\nPercival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani -- loistava asema,\ntahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta\nmenosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa.\nSellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia -- olen kokenut useampia\nelämäni aikana. Nimettömät kirjeet -- säälittävät naiset --\nsurullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa.\nMinä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä\nomituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen -- valitettavasti\nvarsin tavallinen\".\n\n\"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä\nasiaa eri tavalla\".\n\n\"Aivan niin, niin, hyvä herra -- aivan niin. Minä olen vanha mies\nja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. -- Te olette nuori ja\nkatsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä,\nkumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen\nilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos\nminä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme\ntapausten kulkua -- niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska\nja kaunis paikka tämä! -- Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä\nei -- en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun.\nMutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te\nmaalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on\nteidän erikoisalanne?\"\n\nMe siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin -- tai oikeammin\nsanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi.\nAjatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta,\njosta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien\nyksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni -- se oli herättänyt\najatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi\nminä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista,\ntuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta\nenää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä\nkauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun\npysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä\nlyhensi sopimustani. -- Miks'en niin ollen matkustaisi heti.\n\nPäätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä --\nminä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen\ntänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan\nanteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.\n\nMatkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa.\nNopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun\ntehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli\ntapahtunut.\n\nJuuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn,\nkerroin minä sen hänelle.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, \"jättäkää meidät\nystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään\npäivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen\nilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin\nmahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja\" --\nhän epäili hieman, mutta lisäsi sitten -- \"Laurankin toivomus.\"\n\nLupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes\njonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!\n\nKatsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä\nviivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.\n\nMinä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa -- en edes ollut nähnyt\nhäntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan\noli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni.\nHänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että\nviimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta -- tästä\najasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku,\njota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta --\ntummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti\nreunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja\nojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin\nmenneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä\nkädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä\nse heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan,\nmutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita\npiirteitään -- kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli\nkestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei\nvoinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan\noli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin\nkoskaan ennen.\n\nHerra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella\ntuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe\nauttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen\nesimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen\nvaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat\nrukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani\n-- näytti suloinen, levoton muoto sanovan -- auttakaa sisartani, niin\nautatte minuakin.\n\nPäivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen,\nrattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore\nja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme\nja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien\ntervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka\noli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä,\npalasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.\n\n\"No hyvä\", sanoi herra Gilmore, \"mitä olet saanut selville?\"\n\n\"Olen saanut selville sen, herra\", vastasi mies \"että molemmat naiset\nottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen.\"\n\n\"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?\"\n\n\"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen\nenempää saanut selkoa heidän matkastaan.\"\n\n\"Kysyitkö rautatieltä?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Ja kaupungin kaikista ravintoloista?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Ja sinä jätit poliisille sen kertomuksen, jonka minä kirjoitin\nsinulle?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen\nminäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää\nsiltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright\", jatkoi\nvanhus palvelijan mentyä. \"Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset\nnenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival\nGlyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on\nhyvää portviiniä -- puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla\non kumminkin parempaa omassa kellarissani.\"\n\nMe menimme salonkiin -- tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat\nillat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan\njälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli\nmuuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle\njohtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa.\nLempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi\nnyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta -- niin ulkona\nkuin sisälläkin!\n\nNeiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva\nVesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista\nheidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen\npakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin,\nkuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. _Ennen_\nolisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana -- en\ntietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi\nminuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.\n\n\"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te\ntavallisesti niin paljon piditte?\" kysyi hän avatessaan kirjan\nhermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.\n\nEnnenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen\nläheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi\nmuutamia säveleitä -- katsoi taakseen minuun -- silmäsi sitten taasen\nnuotteihinsa.\n\n\"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?\" kysyi hän nopeasti ja\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta\", vastasin minä.\n\nHän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän\nsoittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina\npäivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin\nvain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan\nvieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen\nminua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat\naivan kalpeiksi.\n\n\"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois\", sanoi hän\nja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin\nnuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä,\nkuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.\n\n\"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin\nkuin huomispäivä on tullut ja mennyt.\"\n\nHänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä\nenemmän minusta.\n\n\"Älkää puhuko huomispäivästä\", sanoi hän. \"Antakaa soiton puhua tänä\niltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua.\"\n\nHänen huulensa vapisivat -- heikko huokaus, jota hän turhaan koetti\ntukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina\nnäppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan\noikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä\npolvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä,\nmissä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös.\nRouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua\nja kysyi, mitä oli tekeillä.\n\n\"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?\" kysyi neiti Halcombe\nsilmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.\n\nMinä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa,\nja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla\npianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti\nnäppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.\n\n\"Minä _tahdon_ soittaa sen\", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella\nvoimalla. \"Minä _tahdon_ soittaa sen viimeisenä iltana.\"\n\n\"Tulkaa, rouva Vesey\", sanoi neiti Halcombe, \"herra Gilmore ja minä\nolemme väsyneet écartéhen -- tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin\nkanssapelaajaksi whistissa.\"\n\nVanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt\njuuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden\nmääräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta\nkärsimättömyydestä.\n\nLoppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes\nsilmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä\nomallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto\nolisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus\nkoskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä\n-- sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja\nliikuttava kuulla -- toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja\nepävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet\nvaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta\nkun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää\nyötä, jätti hänkin turvapaikkansa.\n\nRouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi\nminulle kätensä.\n\n\"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright\", sanoi vanha rouva.\n\"Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te\nolette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni\nvanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä\ntoivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, -- onnellista matkaa!\"\n\nNyt tuli herra Gilmore järjestyksessään.\n\n\"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua\ntoisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan\nymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin,\nsehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät --\nkaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona.\nBon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, -- bon voyage, kuten\nranskalainen sanoo.\"\n\nSitten seurasi neiti Halcombe.\n\n\"Kello 1/2 8 aamulla\", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: \"Olen kuullut\nja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on\nsaanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi.\"\n\nViimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen\nottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. \"Minun\ntäytyy matkustaa varhain\", sanoin minä. \"Olen poissa neiti Fairlie,\nennenkuin Te --\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti hän nopeasti, \"ei ennen kun minä olen ylhäällä.\nMinä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön,\nen unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta --\"\n\nHän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten\nnopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.\n\nLoppu tulee nopeasti -- tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo\ntuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.\n\nKello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas -- mutta he istuivat jo\nmolemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä\npuolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me\nkaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme\nesiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton -- minä nousin ylös\ntehdäkseni lopun siitä.\n\nKun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui\nsiihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.\n\n\"On parempi näin\", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu --\n\"parempi sekä Teille että hänelle.\"\n\nViipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua -- oli kovaa jättää hänet\nsanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä\ntoivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin\nsanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.\n\n\"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?\" oli kaikki,\nmitä voin sanoa.\n\n\"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin\nelämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä.\"\n\n\"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan\nsittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt --\"\n\nEn voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat\nsilmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini\nmolemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat\nsilmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi;\nhänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden\npuhtaasta valosta, joka levisi niille.\n\n\"Minä tahdon luottaa Teihin -- jos se aika koskaan tulee, tahdon\nminä luottaa Teihin kuin _minun_ ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin\n_minun_ ja _hänen_ veljeensä.\" Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua\nitseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella\nhellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä.\n\"Jumala siunatkoon Teitä, Valter!\" sanoi hän. \"Pysähtykää tänne ja\nrauhoittukaa. -- On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen,\non parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne.\"\n\nHän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella\nsilmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman --\nkäännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta\n-- ikuisesti.\n\nMinuutti kului -- voi tuskin olla pitempi aika -- kun minä taasen\nkuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten\nyhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti\nFairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.\n\nHän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että\nme olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa\npienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän\n-- varsin kalpeana ja hiljaa -- toinen käsi seuraten sen pöydän\nreunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin\npuoleksi kätkettynä hameensa poimuun.\n\n\"Minä menin vain salonkiin\", sanoi hän, \"hakeakseni tämän. Se kenties\nmuistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte\ntänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin\nsen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä --\"\n\nHän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän\noli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me\nensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen\nojentaessaan sitä minulle -- tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin\nsen häneltä.\n\nMinä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin -- minä vastasin\nvain: \"Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se\nminun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta --\nsyvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua\nmatkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset.\"\n\n\"Ah\", sanoi hän viattomasti, \"kuinka olisin minä voinut tehdä siten,\nkun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!\"\n\n\"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti\nFairlie -- minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan.\nMutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava\nuskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää\nTeiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää\npiirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun --\ntahdotteko Te myöskin luvata samaa?\"\n\nSuuret kyyneleet hersyivät lempeisiin, surullisiin silmiin.\n\n\"Lupaan sen\", sanoi hän epävarmalla äänellä. \"Oi, älkää katsoko\nminuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni.\"\n\nMinä lähestyin häntä askeleen ja ojensin hänelle käteni.\n\n\"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie.\nTeidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko\nTe minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on _minunkin_ rakkain\ntoivomukseni?\"\n\nKyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella\nvapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin\nsitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille\n-- mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet\ntällä hetkellä -- ei, vaan tuskan, epätoivon!\n\n\"Jumalan tähden, jättäkää minut!\" kuiskasi hän.\n\nSen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen,\npusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla\nkuulla niitä -- vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden\nilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin\nhänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä\nhäntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni\nvielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat\npöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten.\nVielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui -- eron mittaamaton kuilu\navautui välillemme -- Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä\najalta.\n\n\n\n\nKertomusta jatkaa Vincent Gilmore, Asianajaja Chancery-Lanesta.\n\n\nI.\n\nMinä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin\npyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista,\njotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka\nsattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.\n\nMielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän\nmerkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni\ntekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen,\nja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen\nolevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy\npäätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen\ntodenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset\nlukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään\nne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin\nniiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman\nvälttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa\nCumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka\noli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun\nvelvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä\ntapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin\nse jäi herra Hartrightin käsistä.\n\nMinä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.\n\nTarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo\nsir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen\nläsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava\ntarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien\navioliittosopimuksen.\n\nPerjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille.\nHän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä\nvoinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe\noli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua\novella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan\nLimmeridge-Housessa.\n\nMinä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei\nnäyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja\nviehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia\nihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli --\nvaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. -- Rouva Fairliellä\noli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä,\nneiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti\nneiti Fairlie meille jotakin -- ei niin hyvin kuin tavallisesti,\nmikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin -- vain\nirvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra\nHartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian\nhuomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka\nkuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät\nmeidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa\npäivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä\neivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut\nmikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi\npäättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti\nja kunnon nuori mies.\n\nTäten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta\nasiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni -- tarkoitan nimittäin\nneiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin\nminä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä\nvakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen\ntyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni\ntäysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.\n\nLauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin\naamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti\nHalcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen,\nkuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin\nkunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo\nkolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä\njoitakin asioita -- nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.\n\nKello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin\nhyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut\nsiitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan\nsamat kuin ennen -- yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen\nrahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa.\nKun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli\nsaattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että\nminä \"kiusaan kuoliaaksi\" hänet. Minä \"kiusasin\" sitkeästi häntä,\nsillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia\nolisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen\nsanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi\nasiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä\nmiellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä\nsopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen\nveljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella,\njotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa\nhänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi\n\"jaa\" ratkaisevana silmänräpäyksenä -- luonnollisesti ottaisi hän\nvarsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin\nitse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen\nsiltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. -- Taivas varjelkoon\nhäntä siitä!\n\nMinä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta\nvälinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista\nolisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta\nharrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa.\nAsian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua.\nHerra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan -- ja siinä\nkaikki.\n\nSunnuntai oli pitkä ja raskas -- niin sisällä kuin ulkonakin. Minä\nsain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti\nsaaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni\nselonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli\nkalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli\nentistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin\nhienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei\nvastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän\nsyrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan\n-- aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on\nmyöhäistä.\n\nMaanantaina tuli sir Percival Glyde.\n\nMinä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä\nesiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta,\nkuin olin odottanut -- tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman\nsärmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat\nja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa\ntervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä,\nja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin\nsydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja\nystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta\nkymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi\nylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa.\nNähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui\nhän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja\nesiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli\nyhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain\nnäin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie\nyhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä\ntilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei\nhuomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen\nnopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä\nmihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut\nneiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen\nseurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei\nenemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana,\njonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.\n\nNiin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän\nmeiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse\nkeskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan\nHampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka\nminä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa\nCumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa\nmeille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen\nlausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka\nminä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen.\nHän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa\njäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan,\nettä alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.\n\nSe selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti\nniin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.\n\nHän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut\nhänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen\nsukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton:\nensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi\nhänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt\nheikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen\nolikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir\nPercivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut\nhäntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan,\njoka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa,\noli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä\nalistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen\nlisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä,\nettä tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin\nhoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden,\nmutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä\nvähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä\npientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten\nkunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen\nvuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa\nhänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan\nmaksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa\nyksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli\nonneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli\ntytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä\nkatkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka\noli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa,\noli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben\ntai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa\ntämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä\ntietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti,\nsamoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen\nnojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka\nkysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa\nonnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan,\nsäästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan\nja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt\ntahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen\nsukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.\n\nMinä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota\nminä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio,\nettä se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa,\nesiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos\nminua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival\nGlydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä\nvoinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu\nsiihen -- tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä.\nMinun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli\nantanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema\nja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus\noli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli,\nettä se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen\nantaneen täysin tyydyttävät selitykset.\n\nNeiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia\nsanoja samaan suuntaan -- kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota\nminä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko\nsir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa\nhän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi\nvoinut jättää sen sillensä.\n\n\"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra\nGilmorelle\", sanoi hän, \"niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet\ntässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin\nvarmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja\nkun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset\nmeidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen.\nHänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani\npakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa -- todistamaan\nsanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin\nollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä\nkohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa\ntämän onnettoman nuoren tytön äidille -- rouva Catherickille --\npyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä\nolen antanut Teille.\"\n\nMinä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi\noli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin\nse oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui\nminustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen\nesiintymisensä taannoin oli paljastanut.\n\n\"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne,\nettä minä epäilen Teitä\", sanoi hän nopeasti.\n\n\"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan\nhuomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi\nminulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?\"\n\nHän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja\navasi salkun.\n\n\"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan\", sanoi hän,\n\"kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne\nviittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille\nvain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi\nmielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko\nse osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen\nansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän\nepämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen -- minä\npyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla\ntämän kirjeen.\"\n\n\"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival,\nvaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä.\" Näin sanoen nousi\nneiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival\nkiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo.\nNeiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän\nedessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.\n\n\"Tule tänne, Nina\", sanoi hän, \"tunnemmehan toisemme, eikö niin?\"\n\nPikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat\ntavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois\nojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin\nmahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä,\nsaisi hänen luonteensa tasapainosta -- mutta minä huomasin kuitenkin,\nettä hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen\nluonteensa joskus ärtyisä -- jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin\non minunkin luonteeni joskus.\n\nNeiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä.\nKun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin\nsir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi\nkokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti\nosoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä\nmitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.\n\n\"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?\"\nkysyi neiti Halcombe.\n\n\"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen\", vastasi hän.\n\"Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä\npari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä\nolen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti\nminun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen\nsiitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu\nkuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan\nneiti Fairlietä?\"\n\n\"Ei, ei kertaakaan\", vastasi neiti Halcombe.\n\n\"Näittekö Te häntä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia,\njoka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?\"\n\n\"Ei ketään muuta.\"\n\n\"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu\npiirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun\nmaalariakatemian jäsen?\"\n\n\"Luulen olevan\", vastasi neiti Halcombe.\n\nSir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä\nvastausta, ja lausui sitten:\n\n\"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan\ntällä paikkakunnalla?\"\n\n\"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan\nTodds-Corneriksi.\"\n\n\"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa\nseurata hänen jälkiänsä\", jatkoi sir Percival. \"On mahdollista, että\nhän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille\nlöytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka\novat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti\nFairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä,\nneiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset,\njotka ovat tarpeen -- mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä\nselitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen\nkirjeeseenne.\"\n\nNeiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti\nhäntä -- nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan\npäivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira\nterävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja\nhyökkäsi hänen perästään.\n\n\"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe\", sanoin minä kohta jäätyämme kahden.\n\"Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan\ntoivomusten mukaan.\"\n\n\"Niin, kyllä\", vastasi hän. \"Olen iloinen, että olette tyytyväinen.\"\n\n\"Että _olen_ tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla\nmuuta kuin täysin tyytyväinen?\"\n\n\"No niin -- mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia\nei ole arveluttava\", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin\nminulle; \"mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright\nolisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan\nminulle tämän kirjeen kirjoittamisesta.\"\n\nMinä kummastuin -- kenties hieman loukkauduinkin -- näistä sanoista.\n\n\"On kyllä totta\", sanoin minä, \"että sattuma on ihmeellisellä tavalla\nsotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni,\nettä hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti.\nMutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen\nläsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin\nselityksestä.\"\n\n\"Se oli vain päähänpistoni\", sanoi hän hajamielisesti. \"Asia ei\nansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne\ntäytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!\"\n\nMinä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken\nedesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä\nollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti\nHalcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo\njotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.\n\n\"Jos Te vielä epäilette jotakin\", sanoin minä, \"niin miks'ette heti\nilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä\nepäillä sir Percival Glydeä.\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan.\"\n\n\"Huomaatteko jotakin epäuskottavaa tai horjuvaa hänen selityksessään?\"\n\n\"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten\njälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle.\nVoidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore,\nkuin Anna-raukan äidiltä?\"\n\n\"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee\ntyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku\nsir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä.\"\n\n\"Me lähetämme siis kirjeen postiin\", sanoi hän nousten seisoalleen\npoistuakseen huoneesta, \"emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan,\nennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun\nepäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että\nminä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia,\nja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore.\"\n\nHän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin\nvarma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän\non tuntehikas, voimakas, viisas nainen -- sellainen, jota meidän\npäivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen\ntuntenut hänet jo lapsuudesta saakka -- minä olen nähnyt hänen monen\nperhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen\nkanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä\nolosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä\nvarmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en\nvoinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon -- ja\nkumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi.\nJos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet\nsuututtaneet minut itseeni. -- Nyt olin minä vanha ja tiesin\nparemmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan\nlepoon.\n\n\nII.\n\nPäivällisillä tapasimme me taasen.\n\nSir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin\nvoin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen\nja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän\nvaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan\nneiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän\nentisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet\nraikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi\nsilmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä\nolijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa\nhäntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien\nantamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun.\nSellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies,\njolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi\nlausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet\npäähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen\nhuomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti\nväliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai\npuhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus,\nhieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto -- jalon miehen arvonantava\nkunnioitus, rakastajan ihailu -- kaikki tämä laskettiin neiti\nFairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.\n\nHuomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja\nläksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli\nminä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä\nkeskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja\nneiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää.\nIlta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti\nFairlie samoin.\n\nKeskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin\njäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen\nnyt. Se kuului seuraavasti:\n\n    'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia\n    vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun\n    tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi\n    minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä\n    asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun\n    kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin\n    kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella\n\n                                               nöyrimmästi\n                                           Jane Anna Catherick.'\n\nLyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava\nasioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä\nvahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä\noli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti\nHalcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt\nhämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva\nCatherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen,\njoka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän\npuhuikin.\n\nVelvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli\nilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe\noli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä\ntarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle\nnojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli\nmennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään\nmuita ollut huoneessa kuin me kahden.\n\n\"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme\nvoineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä\", sanoi hän hypistellessään\nrouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.\n\n\"Jos me olemme sir Percivalin _ystäviä_, jotka tunnemme hänet ja\nluotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin\non välttämätöntä\", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen\nuusiutuneen epäröimisensä johdosta, \"Jos me taas olemme hänen\nvihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä --.\"\n\n\"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan\", puuttui\nhän puheeseeni. \"Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli\nhienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme\nhäntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän\neilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun\nkanssani?\"\n\n\"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä.\"\n\n\"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja\nsiitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti\nlakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi\nepäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi\nhuomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei\nhänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan\nolevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan\nnyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy,\nniin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään\ntavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa\ntapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa\nmieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen\nhänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien\nnäihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä\nseikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival,\nluopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi -- ja jos Laura tahtoisi\nsanoa sen hänelle suoraan -- niin olisi hän valmis uhraamaan oman\nonnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan.\"\n\n\"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun\nelämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut\nedes niin paljon.\"\n\nNeiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin\nkummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.\n\n\"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään\", huudahti hän äkkiä. \"Mutta\nminä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän\navioliittoon.\"\n\n\"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä\", vastasin\nminä hämmästyneenä. \"Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta\nhänen päätökseensä.\"\n\n\"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos\nminä esitän hänen sanansa Lauralle.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä\npyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin,\nniin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen --\nhänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te\ntiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta;\nTe tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa\nja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen\navioliitostaan sir Percival Glyden kanssa.\"\n\nMinä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.\n\n\"Varmaankaan\", sanoin minä, \"ei Teidän tarkoituksenne voi olla\npäättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen\netukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?\"\n\nHänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen,\nennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.\n\n\"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen\nmiehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?\"\nkysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.\n\nMinua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen\nesineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän\nrehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin minä, \"täytyy Teidän suoda anteeksi\nminulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein\nkysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin\nkieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi\nsitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir\nPercival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje\non syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja\nsanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän\nselityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä\nvoi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä\nhän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa\nsiitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut\nuskollisuuttansa?\"\n\n\"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään\nanteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi\nja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata\nmeidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä\nsyytös niin hyvin kuin voimme.\"\n\nNäin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä\nnaisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee\nsitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki\nyhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa\njotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan\nkeskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti\nHalcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he\neivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni\ntämä oli väärin meitä molempia kohtaan -- erittäinkin sir Percivalia\nkohtaan.\n\nMinun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui\nneiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen\ntapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen\nlyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa\nsisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että\nneiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka\nnimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe\nsitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen\noli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän\näkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival\ntällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen\nennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla\nja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin\ntarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti\nFairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan\nloppunut.\n\nTämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi\nolla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien\nkirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut\nkirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen\nseuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi\ntilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla.\nTässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie\naikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi\npersoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten\nja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin\nkysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta.\nMinä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu\nlykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen\nsuostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti\nminulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi\ntäytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä,\nja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa\nhänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle\neikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen\nsopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman\nkärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.\n\nSeuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien\nluo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua\nvastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä\nunhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen\nnuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein\nhänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin\nhänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa,\nja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen.\nKummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä,\nhyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen\nkuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.\n\n\"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti\",\nsanoin minä, \"ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa\ntyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?\"\n\nMinä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään\noli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka\noli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema\noli aiheuttanut minun kysymykseni -- epäilemättä sangen vähäpätöisen\nkysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä\nvoinut alkaa puhua vakavista asioista?\n\n\"Ei\", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, \"se ei ole\nminun maalaamani.\"\n\nHänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä\nensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä,\nkeskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän\ntoisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen\nmaalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen.\nHän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä\nharhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi\nselvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan.\nKun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan\nhukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.\n\n\"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä,\nrakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun\nmatkustan\", aloin minä. \"Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja\nennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne.\"\n\n\"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore\",\nsanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. \"Nähdessäni Teidät täällä\nmuistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät.\"\n\n\"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä\nrakkaat muistot Teille\", jatkoin minä, \"mutta kun vastaisuus on\nepävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän\nkanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän\nvanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi,\njos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival\nGlyden puolisoksi.\"\n\nHän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut\ntuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti\nkätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin\ntuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.\n\n\"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?\"\nkysyi hän hiljaisella äänellä.\n\n\"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen\", vastasin minä, \"mutta\nme emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai\n_ette_ mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen\nolla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä\nensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties\nminulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt,\nettä Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille\nniin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne\nnyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä\nmiellyttää.\"\n\nMinä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin\nhänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli -- ensiksi: kun\nhän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa\n-- minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden\nvälillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän\naivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta\nsama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti\nristissä polvillaan.\n\n\"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle\", jatkoin minä,\n\"haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa\ntapauksessa tehdä -- luonnollisesti holhoojanne suostumuksella,\nkoskapa ette vielä ole täysikäinen.\"\n\nHän liikahti levottomasti tuolilla -- silmäsi sitten nopeasti ja\nvakavasti minuun ja sanoi:\n\n\"Jos niin tapahtuisi\", kuiskasi hän \"jos minä tulisin --\"\n\n\"Jos Te tulette hänen puolisokseen\", koetin minä auttaa häntä.\n\n\"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista\", huudahti hän\nodottamattomalla voiman purkauksella. \"Ah, herra Gilmore, minä pyydän\nTeitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää\nMarianin luonani!\"\n\nToisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin\nselittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään\nja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa\nkaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta.\nHänen sanansa -- niin harvat kuin ne olivatkin -- ilmaisivat,\nmillä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja\naavistivat pahaa tulevaisuudessa.\n\n\"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian\nHalcombe pysähtyy Teidän luoksenne\", sanoin minä. \"Te ymmärsitte\nvarmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne\nja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne\ntäysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat\nsilloin Teidän rahanne?\"\n\n\"Marian on ollut sekä äitini että sisareni\", sanoi tuo kiitollinen\ntyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. \"Voinko minä\nsaada antaa kaikki Marianille?\"\n\n\"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini\", vastasin minä \"Mutta\nmuistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne,\nettä kaikki joutuisi neiti Halcombelle?\"\n\nHän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen\npikku albumille.\n\n\"Ei, ei kaikkea\", sanoi hän. \"On toinenkin Marianin ohella --\"\n\nHän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän\njonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen\najatuksiinsa.\n\n\"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti\nHalcombea\", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua\nenempää.\n\nPunastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti\njäykästi kiinni kirjan kannesta.\n\n\"On toinen\", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän\nvarmaankin oli kuullut ne, \"on joku toinen, joka voisi pitää arvossa\nsitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei\nvoisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?\"\n\nHän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä\nnopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi\npikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten\npäänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan\nasentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.\n\nSurullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana\nlapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt\nhänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin\nsuruisena niin murtuneena! --\n\nSen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä\nmenneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet\nsuhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen\ntuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen\nkasvoiltaan. \"Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni\", sanoin minä ja\npyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi\nollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.\n\nTämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski\npäänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.\n\n\"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni\", sanoi hän\nteeskentelemättömästi. \"Minä en ole voinut hyvin -- olen viime\naikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista -- usein\nitken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi;\nnyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore,\nniin, sen voin minä todellakin tehdä.\"\n\n\"Ei, ei\", minä vastasin, \"pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä\nkertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin\nvalvomaan Teidän etujanne -- yksityiskohdista voimme me sopia\ntoisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella\njostakin muusta.\"\n\nMinä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua\noli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni\njäähyväiset.\n\n\"Tulkaa tänne takaisin\", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti.\n\"Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne\nminusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran.\"\n\nYhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta\nminä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella\ntavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin\nratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.\n\n\"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana\",\nsanoin minä, \"parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä,\nkallis nuori ystäväni!\"\n\nHän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi.\nLakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman\npoistuessani hänen luotaan.\n\nKoko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää\npuolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani\nainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen\nvastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, -- ja kumminkin\noli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan\nminut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus\nsiitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön\nhänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä\nsalaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja\nvaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun\nikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja\ntänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole\nsanomista -- minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on\nasian laita.\n\nLähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että\nminä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän\nniin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se\ntapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen\nminulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:\n\n\"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras\nGilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle.\nPyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa.\"\n\nHeti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman\nminuutin kahden kesken.\n\n\"Oletteko sanonut Lauralle kaikki, mitä halusitte?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin minä. \"Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen\naltis -- olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta.\"\n\nNeiti Halcombe katsoi minua tutkivasti.\n\n\"Te ajattelette toisin nyt Laurasta\", sanoi hän. \"Nyt olette Te\ntaipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen.\"\n\nEi kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä\nvastasin vain:\n\n\"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin\nolen saanut kuulla Teiltä.\"\n\nHän katsoi yhäti tutkivasti minua. \"Minä toivon, että kaikki olisi\nloppunut, -- olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja\nniin teette varmaan Tekin.\" Näin sanottuaan poistui hän luotani.\n\nSir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina\nvaunun ovelle saakka.\n\n\"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni\", sanoi hän, \"niin\npyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin\ntutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on\naina tervetullut vieras minun talooni.\"\n\nTämä mies on todellakin viehättävä -- kohtelias, ymmärtävä, aivan\nihmeteltävän vähän ylpeä -- todellinen gentleman ruumiiltaan ja\nsielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä\ntahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä -- kaikki\nmaailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.\n\n\nIII.\n\nViikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain\nmitään tietoa neiti Halcombelta.\n\nKahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli\nosoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.\n\nSe sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja\nlopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa\nmukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun\njälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen\nsyntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi\nhän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin\nhän tulisi täys-ikäiseksi.\n\nMinun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja\nkumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive\nneiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin\ntunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko\npäiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta\navioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival\noli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle\nmaatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että\nLaura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi:\nettä hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa\nmuutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje\nilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet\nneiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen\njälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.\n\nVastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole\nkuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli\npersoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen\nkertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken\naivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on,\nennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun\nsuoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen\navioliittosopimuksensa valmistaminen.\n\nMutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista\ntekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista.\nKoetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä\nmustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä\nolla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle,\nettä neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä\nhänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti\nja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo\noikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.\n\nNeiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä\nomaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä\nkuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi\nhaltuunsa tultuaan täysikäiseksi.\n\nTehkäämme ensin selkoa maatilasta.\n\nNeiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi)\naikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:\n\nVanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,\nFredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.\nJos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle\nFredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi\ntila kolmannelle veljelle Arthurille.\n\nTapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan\nainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena\noli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle\nveljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli\nkuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä\npojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias.\nHänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip\nFairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon\njärjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik\nja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä\nperillisiä.\n\nJollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle\nsyntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi\nhänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan,\nkumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella\nomistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana,\njoutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien\ntyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus\ntehtäisiin -- sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin\nolisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain,\nkokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa,\nniin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen\nmainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan\nsaisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun\nMagdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti\nFairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis\nherra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset\nkolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan\neläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival\neläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen\npojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.\n\nSellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen\nlaita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut\nuskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä\nkäsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin\nlainoppineen avustajan ja minun välillä.\n\nMeidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka\nneiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi\nvuotta tulisi täysikäiseksi.\n\nTämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin\nkaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle\nja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän\nvielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen\nkuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä\nainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen\ntaloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään,\nmiksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä\nkuoltua.\n\nHerra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa\nEleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän\nverrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet\nitalialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen,\nkoskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä\nmäärässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää\nhänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen\nnimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin\ntämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi\nja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies,\nollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta\nriittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia\nEnglannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset\neivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi.\nMonessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut\nenglantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä\noli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien\nkuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella\nvälityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen\ntestamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi\nodottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen\ntämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä,\nsiirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon\nmolempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen\nmenon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin\nepäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä\nniin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu\nhän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä\nvoitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti\nFairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä\ntestamentissaan.\n\nNäin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi\nmitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa.\nKorko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen\nsiirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.\n\nHelpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan\nkohtaan -- noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.\n\nTämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt\npian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen\nhallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista,\njotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut\nsen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi)\neikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää\nyllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit\nriittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.\n\nMinun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen\noli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten,\nettä vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen\nkuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta\nperillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi,\nja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin.\nSeuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde\nkuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe,\ntai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa,\nhänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta,\nkuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä,\nniin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli\nminun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi\nkieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.\n\nSaamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.\n\nJuuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli\nminulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin\ntilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua\nlähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon\nkuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta\navioliitosta.\n\nKaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran\nasianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät\nalussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli\nnoihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty\npunaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava\nhuomautus:\n\n_\"Ei hyväksyttävä_. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän\neläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi.\"\n\nTämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista\nkahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai\njollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana,\npistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.\n\nMinun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja\nluja kuin mahdollista:\n\n\"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin\nminä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy\nsellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e.\" Neljännestunnin kuluttua\noli minulla vastaväite käsissäni. \"Paras herrani! Neiti Fairlien\navioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella\nmusteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta.\nSuurimmalla kunnioituksella j.n.e.\" Puhuaksemme meidän aikamme\nrengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti \"liistarissa\"\neikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä\nasianomaisiin päämiehiimme.\n\nAsiain nykyisellä kannalla ollessa -- kun neiti Fairlie ei vielä\nollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan -- oli hänen holhoojansa,\nherra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman\npäivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en\nesittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut\nvaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin\nsen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli\ntehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan\nnähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir\nPercivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen\ntilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin\nkirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen\nasemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan\nhankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa\ntekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin\nsuora, itsekäs huomautus tästä.\n\nHerra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti\nolevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi\nenglanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:\n\n\"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen\nvaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla\n-- vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että\nnuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi\nennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi\nlapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa\narvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan\nlahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin\nepäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa,\nniin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?\"\n\nMinä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se\noli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle,\nja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen.\nOn monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta\nluullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja\niloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan,\nhyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein\ntoimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.\n\n\"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?\" alkoi hän heti\nihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. \"Olen varsin iloinen\nnähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi\nporttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos\nTeillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä\nmiellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut\npäämieheltänne jotakin tietoa?\"\n\n\"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?\"\n\n\"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin\nvarsinaisia toimintaohjeita -- minä toivon kaikesta sydämmestäni,\nettä olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on\ntaipumaton -- oikeammin sanoen mitä itsepäisin -- enkä minä selviä\nsiitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne.\nTehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää\nminua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on\noikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa\nsitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että\nsaan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten\nhyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa\nTeille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon\ntekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin\nlausumaan mielipidettään asiasta -- jos sir Percival sokeasti jättää\nkaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä,\nkuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut --\nettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut.\"\n\n\"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?\"\n\n\"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin.\" Hän meni\nuunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun\nloppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. \"Mitä sanotaan\nteidän puoleltanne?\" jatkoi hän. \"Olkaa hyvä, sanokaa minulle -- mitä\nsanotaan siellä?\"\n\nMinua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa --\nei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat\ntunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.\n\n\"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen\nkaiken toivon nuoren naisen ystäviltä\", sanoin minä.\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa.\n\"Oikein huomautettu, sir -- aivan oikein huomautettu!\"\n\n\"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei\nkenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen.\" Menin\naskeleen pitemmälle. \"No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties\nmolemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte\ntyytyä?\"\n\n\"Vähin, mihin me tyydymme\", sanoi herra Merriman \"on\nyhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa,\nyhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa!\nsuokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä.\"\n\n\"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää\", huomautin minä.\n\"Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on\naiheuttanut\".\n\nHerra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin,\nettä huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella.\nMinä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.\n\n\"Tänään on perjantai\", sanoin minä. \"Sallikaa minulle aikaa ensi\ntiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen\".\n\n\"Sanomattoman mielelläni\", vastasi vanha toverini. \"Vaikka\npitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää.\" Hän otti hattunsa\nmennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: \"Kesken puheen,\novatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään\nsiitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?\"\n\n\"Ei sanaakaan sen enempää\", vastasin minä. \"Oletteko Te kenties\npäässyt hänen jäljilleen?\"\n\n\"Emme vielä\", vastasi herra Merriman, \"mutta me emme ole epätoivoisia.\nSir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida\ntätä _jotakin._\"\n\n\"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan\nCumberlandissa?\" kysyin minä.\n\n\"Aivan toista henkilöä, sir\", vastasi herra Merriman. \"Me emme\nole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku,\njota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä\nLontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan\nmielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen\nkuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä,\npitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa.\nMe saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen\nnainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän\nensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis\non minulla kunnia kuulla lähemmin.\"-- Hän hymyili nöyrästi ja läksi.\n\nKeskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän\nkiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että\nminä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin\nminä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun\nmahdollisesti pitäisi ryhtyä.\n\nJos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani\nohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja\nheittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen.\nMutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä\nniin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja\nmuistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun\nparas ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin\ntodellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin\nminä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni,\nja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia\nuhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa\nvielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle\nvetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin\nmieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle\nsuurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa\nmatkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin,\ntoivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti\nja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta\nrauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä\nsilloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa\nlasta.\n\nIlma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli\noli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä\nhuimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi\nvuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä\npäätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää\nmatkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin.\nKun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein\naskelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se\noli herra Walter Hartright.\n\nJollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti\nunhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin\ntunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet --\nliikkeet nopeat ja epävarmat -- ja hänen pukunsa, jonka minä muistin\nolleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet\nLimmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin\nhävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti\npuettuna.\n\n\"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?\" kysyi hän. \"Minä\nolen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että\nsir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko\navioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?\"\n\nHän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin\nsekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä.\nKuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen\nperheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta\nvaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen\nvuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien\navioliiton suhteen.\n\n\"Aika on näyttävä sen, herra Hartright\", sanoin minä, \"aika on\nnäyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan\nvarmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon -- mutta\nminusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi\nTeitä nähdessäni.\"\n\nPikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä\nsai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.\n\n\"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa\", sanoi\nhän katkerasti. \"Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen\nsen sanomalehdistä. Niin\", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä\nmitään anteeksipyyntöä, \"minä en ole voinut oikein hyvin viime\naikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on\ntäällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte\nkuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa\npiirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte\nhankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te\ntahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että\nminun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin\nminä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan\nolla poissa.\" Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella,\nepäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan\nsiinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.\n\n\"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä\nsiitä aivan varmaan Teille\", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä\nhäneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä:\n\"Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia.\nNeiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen\ntapaamaan muutamia ystäviä.\"\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin,\nmutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa\nja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä\nkovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka\nhän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin\nhetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien\nkuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria\nmiehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat\nhäviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi\nminun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä\nkannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.\n\n\nIV.\n\nKun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen\noikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä.\nOlin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa\nnuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin\nhuoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet\nminun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät\ntyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha\nmies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka\noli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat\ntavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella\nhäntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä\ntahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun\nodottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean\nsydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko\nyön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin\ntäällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös\naika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana\naamuna.\n\nKello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli\ntavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa\nlevottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun\nminä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään\nja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä\nja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen\nirvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan\nsortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa\nvälinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin\navulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.\n\n\"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä\", sanoi herra Fairlie\nnojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa\nminuun, \"voitteko Te _oikein_ hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti\nteittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon\nGilmore!\"\n\nOlin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani,\nmutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti\nisäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä\nistui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten\nsormiensa ja peukalon välissä.\n\n\"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä\nasiasta\", sanoin minä, \"suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me\njäämme kahden kesken.\"\n\nOnneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie\ntoisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: \"jäämme kahden\nkesken\" -- mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.\n\nMinua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis\nkiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.\n\n\"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä\", sanoin\nminä osoittaen palvelijaa.\n\nHerra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi\nivallinen hämmästys.\n\n\"Tämän miehen\", toisti hän. \"Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän\nTe mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä _mieheksi_?\nMikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada\npiirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti\nansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele\nniitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä\ntekee, jos kirjateline on huoneessa?\"\n\n\"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis,\nherra Fairlie, että me jäämme kahden.\"\n\nÄäneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa\nkuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti\nvieressään olevalle tuolille.\n\n\"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi\", sanoi hän. \"Äläkä suututa\nminua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai\netkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, _varmaan_? Ja\noletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini?\nSanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?\"\n\nKamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi\nsuurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti\nitseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää\nmieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin\nkumminkin.\n\n\"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne\", sanoin minä, \"voidakseni\nsuojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja\nluullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan\nesitystäni.\"\n\n\"Älkää kiusatko minua!\" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti\nkokoon tuoliinsa suljetuin silmin. \"Taivaan tähden, älkää kiusatko\nminua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä.\"\n\nMinä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.\n\n\"Asiani\", jatkoin minä, \"on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan\ntarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään\nveljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa\nminun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on.\"\n\nHerra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.\n\n\"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi\",\nsanoi hän. \"Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä.\"\n\nMinä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä\nsen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan\nsuljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut,\navasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa\npöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman\nsiemauksen virkistävää hajua.\n\n\"Kunnon Gilmore\", sanoi hän haistellessaan pulloa, \"kuinka\nystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden\nkanssa.\"\n\n\"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni,\nherra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä\nei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon.\nJollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy\nitse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te\nolette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä -- hänen täytyy\nmyöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan\nepäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa\nvain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella.\"\n\nHerra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.\n\n\"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa\nverta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi,\nettä hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, --\noi, taivas, sellainen radikaali!\"\n\n_Minäkö_ radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta\npysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille\nkoko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi.\nVereni kiehahti -- minä hypähdin tuolilta -- olin aivan silmitön\nharmista.\n\n\"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!\"\nhuudahti herra Fairlie -- \"taivaan takia, katto putoaa päällemme!\nRehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa.\nMinun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä\nluulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari\nradikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä\nkanssanne -- minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla\nsinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia.\nSallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas\nniin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!\"\n\nHänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt\nvoittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä\nkyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä\nhiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.\n\n\"Te erehdytte aivan, sir\", sanoin minä, \"luullessanne minun puhuvan\nniin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä\nkohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän\nasian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä\nkysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne\nmitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa\nkenelle tahansa hänen asemassaan -- olkoon sitten ylhäinen tai\nalhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos\nTe kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka\nTe tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille\naivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut.\nHän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta\nsiirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen\nlainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle\nkahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa.\"\n\n\"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?\" kysyi herra Fairlie. \"Jos\nhän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä\nTeille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin\nmiehen pois talosta.\"\n\n\"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie -- Teidän\nsisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua.\nTe otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta\nsopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta.\"\n\n\"Ei taivaan tähden!\" sanoi herra Fairlie. \"Ajatelkaa, kuinka kallis\naikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän\nkanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi -- minulla ei ole\nvoimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne,\nsuututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? -- Niin, mitä\nkohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja\nrauhan tähden sanon minä varmasti: ei!\"\n\n\"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne\nlausumassa päätöksessä?\"\n\n\"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me\nlopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme\nhetkisen hauskasti nyt!\"\n\nMutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella\ntyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä\npoistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:\n\n\"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir\", sanoin minä, \"niin\npyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman\nvelvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja\npalvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni\nkoskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen\nkanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun\ntekemään neiti Fairlielle.\"\n\nOvi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä,\nodottaen käskyä.\n\n\"Louis\", sanoi herra Fairlie, \"avaa ovi herra Gilmorelle ja tule\nsitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä\nmurkina alhaalla, kunnon Gilmore -- antakaa palvelijalaiskurieni\nlaittaa Teille hyvä murkina.\"\n\nMinä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja\npoistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna\nLontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.\n\nTiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti\nperintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli\nilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut\ntilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut\nsopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.\n\nToimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa\nolen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin\nsiihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne\nmerkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat.\nVakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani\nLimmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni\nsaanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista\nsopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!\n\n\n\n\nMarian Halcomben jatkama kertomus.\n\nOtteita hänen päiväkirjastaan.\n\n\nI.\n\n[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta\novat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai\nmuista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]\n\nLimmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.\n\nTänä aamuna matkusti herra Gilmore.\n\nHänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja\nhämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra\nGilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani,\nettä Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja\nrauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen\nmäärään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir\nPercivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.\n\nAivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä\nolin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut\nitseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi\npitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä\nsuhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt\nminua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen\nystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia,\njoiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja\ntunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun\nhän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle\njuurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen --\nnyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen\nkoko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä\ntapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä\nepäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat\ntodistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä\nseisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö\nminä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.\n\nMinun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin\naskelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan\nja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.\n\n\"Minä halusin saada puhua kanssasi\", sanoi hän. \"Tule istumaan\nviereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa --\nminun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä.\"\n\nHänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään\nliian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni\nHartrightin maalauksia sisältävä albumi -- tämä onnettomuuden kirja,\njonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä\notin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle\nsyrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.\n\n\"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot\", sanoin minä.\n\"Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?\"\n\nHän pudisti päätänsä. \"Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän\noli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian -- ja minä olen\npahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen\nonnettoman heikko -- minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta\nsekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla\nrohkeutta tehdä loppu tästä.\"\n\n\"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, Marian\", sanoi hän teeskentelemättä, \"rohkeutta sanoa totuus.\"\n\nHän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun\nrintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva.\nMinä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen,\npään levätessä rinnallani.\n\n\"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani\", jatkoi hän. \"Olkoon loppu\nmikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton _minulle_. Kaikki, mitä\nminä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin\nkatkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja\nunhottanut kuolevan isäni sanat.\"\n\n\"Mitä aiot sitten tehdä?\" kysyin minä.\n\n\"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean\nlaidan\", vastasi hän, \"ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että\nminä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki.\"\n\n\"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan\nriittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että\ntämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi.\"\n\n\"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni\nsuostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut\nkohtaloni vastaan -- ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin\ntyytyväisenä.\" Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi\nposken poskea vasten. \"Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni,\nMarian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus,\njota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin\npuolisoksi.\"\n\n\"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?\"\n\n\"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa\nvapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää.\"\n\n\"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!\"\n\n\"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä\n-- kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja\njolle minä annoin itseni.\" Hän kumartui ja suuteli minua. \"Rakas,\nkallis, sisareni\", sanoi hän hiljaa, \"sinä olet liian arka minun\npuolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni,\nmitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on,\nettä sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä\npettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi\nkyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän\npetollisuuden.\"\n\nMinä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi\nkerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia -- hän oli päättävä,\nminä epäröivä.\n\nMinä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään\npuhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä,\njoilla hän katseli minua -- ja joutava, inhimillisen heikko\nvarovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan\narvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin\nollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen\nylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut\n_minun_ ja saattanut minut säälittäväksi.\n\n\"Älä ole tyytymätön minuun, Marian\", sanoi hän pettyen minun\nvaitioloni suhteen.\n\nAinoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin\nalkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin\nhelposti -- ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen\nmukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa\nkaikkia, jotka näkevät minua.\n\n\"Minä olen ajatellut tätä monta päivää\", jatkoi hän ja kääri minun\nhiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota\nrouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka\nturhaan koettaa poistaa hänestä. -- \"Minä olen ajatellut varsin\nvakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo\nminun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna\n-- ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on\nväärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä -- mutta, oi,\nkuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä\nsalaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu\nsyypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä\nminä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten\nhäntä miellyttää.\"\n\nHän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät\naavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat\nminun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä\nolin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa\nmukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.\n\nHän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi\nenemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin\nnähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja\nsoitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita.\nMozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti\nniin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen.\nSitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut\npois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.\n\nMinä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta\nhän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi\nsir Percivalille hyvää yötä -- minä kuulin silloin hänen omista\nsanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti\ntoivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana\npäivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani\nhänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin\nkasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän\nheti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi\nhänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.\n\nKuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien\nmakuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin\nhän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin\nminä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi\npeittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli\nlapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en\nvoinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän\nojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli\nminua.\n\n\"Anna sen olla siellä ensi yönä\", kuiskasi hän. \"Huomispäivä tulee\nehkä minulle kyllin vaikeaksi. -- Kenties saan minä siltä ottaa\nsilloin jäähyväiset ainiaaksi.\"\n\nMarraskuun 9 päivänä. -- Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan\nsaattamaan minua iloisemmaksi -- minä sain kirjeen Walter\nHartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin,\nmillä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita\nAnna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja\nkatkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä\nole mitään oikeutta lausua ajatustaan _niiden_ käytöksestä, jotka\novat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän\nlausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen\npyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle\npäivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää\nminua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan\nhankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan\nEnglannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo.\nMinä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje\npäättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.\n\nKirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään\nAnna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain\nmuutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan\nsaakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän\nmyöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla\nketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan\nhäntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska\nminusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi\nvaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan\nheti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille\nystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja\ntoiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä\nvaarallisessa käänteessä.\n\nOli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi,\nett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa\nomissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä\nkirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva,\nkäydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.\n\nSilmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän\ntiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet\nkummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana.\nVielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme\nsir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.\n\n\"Älä ole levoton minun tähteni, Marian\", sanoi hän kaikkiaan,\n\"keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren\ntai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää\nkäsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa.\"\n\nMinä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina\nkuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä\nluottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut\nminulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli\nkutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.\n\nKun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle\nja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun\nlevottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka\nusein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen.\nHän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun\nvieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin -- sir\nPercival oli Lauraa kalpeampi.\n\nHän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien\nsäilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen\näänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta\nilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän\nvaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä\nsalata kauemmin hämmästymistään.\n\nTuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.\n\n\"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival\", sanoi hän, \"asiasta,\njoka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun\nsisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna\nminulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä\nnyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen\nvarma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun\nenemmän.\"\n\nSir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut\nulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir\nPercivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin\nkeskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.\n\n\"Marianilta olen minä kuullut\", jatkoi hän, \"tarvitsevani vain lausua\ntoivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä\nteitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne\nminulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein\nsanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä\ntoivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että\nminä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni.\"\n\nSir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi.\nMutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa,\ntasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä\nolin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.\n\n\"Minä en ole unhottanut\", sanoi Laura, \"että Te pyysitte\nisäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua\navioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani,\nkun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että\nminun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun\nantamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina\nolin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman\nja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet;\nainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta\nminun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään\nole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin\nkoskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja\ntoivomustensa myöskin täytyvän olla minun.\"\n\nHänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi\nlevottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas\nlyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.\n\n\"Sallitteko minun kysyä\", sanoi hän, \"olenko minä koskaan\nnäyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen\ntähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?\"\n\n\"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne\",\nvastasi Laura. \"Te olette aina kohdellut minua samallaisella\nhienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun\nluottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä -- Te\nhankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni\npohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä\nolisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan\nminua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain\nhalusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni\ntätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan\nja omaa lupaustani kohtaan -- - kaikki tämä kieltää minua _itseäni_\nvetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän\ntapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne,\nsir Percival -- mutta ei minun.\"\n\nSir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui\nnopeasti yli pöydän.\n\n\"Minun päätöksestäni?\" sanoi hän. \"Mitä syytä _minulla_ voisi olla\nvetäytyä pois?\"\n\nMinä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että\nkäsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä\nhän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen\nvoimaansa. Minä petyin.\n\n\"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille\", sanoi hän.\n\"Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin\nvakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan\nkihlauksen.\"\n\nSir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat\nvärittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä,\nkääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin,\nettä kasvot sivulta vain näkyivät meille.\n\n\"Mikä muutos?\" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi\nsieluuni hänen tätä sanoessaan -- oli jotakin salattua siinä.\n\nLaura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että\nhänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen\nvapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi\nminua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille\ntällä kertaa katsomatta häneen.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi hän, \"ja minä uskon sen, että vahvin\nja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa\nmiehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa\nlahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te\nolitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle\nanteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon,\nett'ei asia enää ole niin?\"\n\nMuutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen\nodottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei\nsanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut\nkättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen\nkasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään\nhänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden\nsormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan\n-- on vaikea sanoa kummanko -- ei mikään kuvaava värähdys osoittanut\nsitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli\n-- tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran\nvastainen kohtalo.\n\nMinä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.\n\n\"Sir Percival!\" huudahdin minä vakavasti, \"ettekö Te lausu sanaakaan,\nkun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni\nmukaan\", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, \"ei\nkellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän\nmolemminpuolisessa asemassanne toisiinne.\"\n\nTämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi\nvoinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä\nedukseen.\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe\", sanoi hän yhäti kasvot käden\ntakana -- \"suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan\nole vaatinut sellaista oikeutta.\"\n\nNe harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet\nsiihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun\nLaura ehkäisi minut taaskin puhumalla.\n\n\"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista\ntunnustusta\", sanoi hän. \"Minä toivon, että se on hankkinut minulle\nTeidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä\nsanottavana.\"\n\n\"Minä pyydän vakuuttaa sen.\" Sir Percival lausui tämän lyhyen\nvastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja\nkääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet\nhänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä\neivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada\nkuulla, mitä Laura vielä sanoisi.\n\n\"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään\nitsekkäästä vaikuttimesta\", lausui Laura. \"Jos Te annatte minulle\nvapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut,\nniin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen\nkanssa -- Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi\nloppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut\nminun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei\nainoata sanaakaan ole lausuttu...\" hän vaikeni epäröiden, kuinka\nhänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun\noli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. \"Ei sanaakaan ole\nlausuttu\", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, \"minun ja sen\nhenkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan\nTeidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen\ntunteistaan minua kohtaan -- ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan --\nme emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa.\nMinä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta\nenempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival --\nse totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden\nkuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen\njalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa\nsäilyttääkseen salaisuuteni.\"\n\n\"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä\", sanoi sir Percival, \"ja\nTeidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä.\"\n\nSanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa\nkuulla enemmän.\n\n\"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa\", lisäsi Laura hiljaa\n-- \"minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa\nolevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme.\"\n\n\"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin\", vastasi sir Percival,\n\"tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi _pysyä_\nsitoumuksessani.\" Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia\naskelia häntä.\n\nLaura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi\nhäneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan\npaljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle,\njoka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa\npuolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken\ntoivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen.\nMinä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin\nhalunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään\nkeinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin\nja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle\ntilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.\n\n\"Te olette jättänyt _minulle_ oikeuden, neiti Fairlie, luopua\nTeistä\", jatkoi hän. \"Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta\nonnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on\nosoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin.\"\n\nHän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella\nsydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura\nkohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja\ntoivon pilkahduksella.\n\n\"Ei!\" vastasi hän varmalla äänellä. \"Sanokaa sukupuolensa\nonnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun\nhän ei voi lahjoittaa rakkauttaan.\"\n\n\"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa\", kysyi sir Percival, \"jos\nhänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?\"\n\n\"Ei, ei koskaan!\" vastasi Laura. \"Jos Te edelleenkin vaaditte\navioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja\noikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en\nminä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein.\"\n\nHän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat,\nett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä\nvastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että\nhän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy\nminun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.\n\n\"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne\", sanoi\nhän. \"Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon\nenemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta\nnaiselta maailmassa.\"\n\nLauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea\nriippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti\nsen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin\nsuuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä\nkohteliaimmalla tavalla.\n\nLaura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan --\nhän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan\ntuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua;\nminä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä\näänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan -- niin, niin\nkauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä\nhiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.\n\nKuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen\nkäsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.\n\n\"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin\",\nsanoi hän. \"Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja\nyksi niistä alkaa jo tänään.\"\n\nPuhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen\npiirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja\npani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi\nminulle avaimen.\n\n\"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä\" [Walter\nHartbrightiä], sanoi hän. \"Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule\nkysymään sitä.\"\n\nEnnenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt\nkirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter\nHartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään\npikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli\nsitä.\n\n\"Oi, Laura, Laura!\" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen,\nainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.\n\n\"Se on viimeinen kerta, Marian\", pyysi hän. \"Minä otan niiltä\njäähyväiset ainiaaksi.\"\n\nHän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä\nhänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa\nja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti\npitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen\nympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle.\nSamassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja\nlaski sen minun käteeni.\n\n\"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle\", sanoi hän. \"Niin kauan kun\nminä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy\nminua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee\nhäntä epätoivoiseksi, Marian, -- _minun_ tähteni. Jos minä kuolen\nennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä\nrakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi\nolla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä\nitse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle -- ah, Marian,\nsano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa\nsanoa hänelle sano, että minä _rakastin häntä!_\"\n\nHän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun\nkorvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että\nse melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän\noli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa.\nHän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi\nsohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se\ntäristytti hänen ruumistansa.\n\nTurhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei\nvoinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän\nmerkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin\noli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän\nnukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään\nsaisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun\nsydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme\nsanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia\nei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän\nkuluessa.\n\nMarraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan\nrauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä\neilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun\npuhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta\navioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi\ntehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi,\nmutta varmasti, kesken esityksiäni.\n\n\"Eilispäivän piti ratkaista\", sanoi hän, \"ja eilispäivä onkin\nratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta.\"\n\nSir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä,\nmitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että\nLauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt\nsellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta,\nett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei\nollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan.\nNiin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka\nehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja\nrakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu\nsiitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä\nkoskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa.\nTämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi\nsiitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei\nhän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt\nviime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa\nneiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli\nkatsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua\nsaada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun.\nMinä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan,\ntiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella\nlausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin\nkysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä -- että minä\nvältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti\nhyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni\nolla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan\nvalvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä\nsurettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä\nvielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään\nlopullisesti sitoumuksestaan.\n\nMutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla,\nett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua\nkäsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti\nFairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain\nalistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan\nsen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin\nmusertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut\nsellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja\nihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan.\nMinun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja\nsydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi,\nja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain\nsamalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus\nnaimattomana -- hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei\nkoskaan voinut ilmoittaa -- hänelle parempaa onnea, kuin jos hän\ntulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen\nmaahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi\njotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa -- edellisessä ei mitään.\n\nMinä vastasin hänelle -- vastasin, pelkään minä, enemmän siksi,\nettä olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että\nminulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli\nvain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut\nhänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen -- ja hän\n_olikin_ tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä\ntunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani.\nAinoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa\nvaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa\nrakkaudessaan Lauraan.\n\nEnnenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin\nilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle\nystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, -- että\nhe hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan\nvarma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei\nole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin\nHartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa\njälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja\nystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein\nauttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa -- minä rukoilen\ntaivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.\n\nMarraskuun 11 päivänä. -- Sir Percivalilla oli keskustelu herra\nFairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.\n\nTullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin\nmielihyvissään tietäessään, että \"tämä perhekiusaus\", kuten hän\nsuvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni\nloppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani;\nmutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä\ntavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir\nPercivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra\nFairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen\npakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival\nselitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi\nminun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään\nhänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin\ntuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa\nja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival\nenemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan.\nKeskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle\nesittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi\nottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival\nnäytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi\nlaiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: \"Kiltti Mariani, kuinka\nminä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!\"\n\nTullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja\nrouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi\nheti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle\nsuoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani\ntyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut\nminua -- kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.\n\n\"Setäni on oikeassa\", sanoi hän. \"Minä olen saattanut teille kaikille\nlevottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian --\nantakaa sir Percivalin määrätä.\"\n\nMinä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen\najatustaan.\n\n\"Minua sitoo lupaukseni\", sanoi hän. \"Minun entinen elämäni on jo\nmennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen\nlykkäisi tuonnemmaksi. Ei -- vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä\nolen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja\nmurhetta -- nyt täytyy sen loppua.\"\n\nHän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan\njärkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin\nminä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi\nkuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan\nmielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen\nluonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.\n\nMarraskuun 12 päivänä. -- Sir Percival teki minulle muutamia\nkysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta\nvalinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.\n\nMeidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme.\nHän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin\nläsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival\ntilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän\nkeskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen\nhän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun\nluokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi\noikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa\nmääräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen\nsiihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa\nneiti Halcombelle.\n\nMutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä\ntapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut\nsaada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta\nsiitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat\nluonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura\non antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on\nhän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla\nkun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli\nHartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello\non ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä,\nja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä\njärjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan\nHampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin\njuuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin -- ennen\nvuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!\n\nMarraskuun 13 päivänä. -- Uneton yö levottomuuden tähden Lauran\nvuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu\nvoisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä\ntähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois\nLimmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni\npäätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat\nyksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on\ntuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun\nsanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän\nolisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei -- hän\nsanoi vain: \"Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen\nkyllä Sinun olevan oikeassa -- pieni vaihtelu tekee minulle hyvää.\"\n\nMarraskuun 14 päivänä. -- Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin\nhänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta\navioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa,\neikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä\njoihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi\nlähenee loppuaan.\n\nMarraskuun 15 päivänä. -- Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin\nperheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä\nniistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter\nHartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä\npyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään -- hän on niin kiitollinen,\npoloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään\nkodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään\nkaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa\nja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti\nseurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa\nja \"yhdentenätoista hetkenä\" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi\nWalter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen\non hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän\ntuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä\npäättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien\ntultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja\nsydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet\noikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta\nniin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja\nkumminkin -- kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi\nkotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?\n\nMarraskuun 16 päivänä. -- Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä\nolemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.\n\nPolesdean-Lodge, Yorkshire.\n\nMarraskuun 23 päivänä. -- Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja\nnäiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää,\nvaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt\npysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata\nLimmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.\n\nMarraskuun 24 päivänä. -- Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna.\nTutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä.\nMeidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme\nmenettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt\nEnglannista.\n\nMarraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia,\nniin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on\nkirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle,\npyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.\n\nMitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa\nollessamme?\n\n\nII.\n\nLimmeridge-House.\n\nMarraskuun 27 päivänä. -- Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat\nmäärätyt joulukuun 22 päiväksi.\n\nPäivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli\nsir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle,\nettä välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä\nolevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta\noli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian\nherra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir\nPercivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos -- hän\nmahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi\nsilloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille\nystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän\nvoisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.\n\nTähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir\nPercival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi\nkaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir\nPercival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että\nhänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun\njälkipuoliskolla -- 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen\nholhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona,\noli hänen holhoojansa määrännyt 22 -- ja sen johdosta kirjoittanut ja\npyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.\n\nHerra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä\nminulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan\nneuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa,\njollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä\npuhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä\nmillään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan\nsir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia\nkohteliaisuuksia minun \"erinomaisesta omastatunnostani\", aivankuin\nhän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan\nvarsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin\nsiirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.\n\nTänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä\nhallitseminen -- voisin melkein sanoa se tunteettomuus -- jonka hän\nihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei\nkumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle.\nHän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.\n\n\"Ei niin pian!\" pyysi hän. \"Oi Marian, ei niin pian!\"\n\nPieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin\nylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä\nkerran Lauran puolesta.\n\nJuuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.\n\n\"Anna minun mennä!\" sanoin minä. \"Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei\nhän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan.\"\n\nHän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.\n\n\"Ei!\" sanoi hän hiljaa. \"On myöhäistä Marian -- on myöhäistä!\"\n\n\"Ei minuuttiakaan myöhäistä\", vastasin minä. \"Kysymys ajan\nratkaisemisesta on meidän -- ja luota minuun, Laura, minä tiedän\nvalvoa sinun oikeuttasi.\"\n\nMinä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän\nmolemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä\nlujemmin kuin ennen.\n\n\"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa\",\nsanoi hän. \"Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä,\nja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen...\"\n\n\"Sitä parempi!\" huudahdin minä kiivaasti. \"Kuka huolii hänen\nvalituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi\nhänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista\nuhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme,\nmeidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme\nkodista, sisariemme rakkaudesta -- he vaativat meidän itsemme\nruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot\nitseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat\nparhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura --\nminä tulen hulluksi ajatellessani tätä!\"\n\nKyyneleet -- viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden\nnaiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti\nnenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni\npuuskaa -- tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi\nhalveksivan.\n\n\"Oi, Marian!\" sanoi hän. \"Itketkö _Sinä?_ Ajatteleppas, mitä Sinä\nsanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet\nolisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi\nmuuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna\nsetäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia\nja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano,\nettä tahdot elää luonani, kun olen naimisissa -- äläkä sano sen\nenempää.\"\n\nMutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka\nvain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin\njärkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa\ntäytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa\nollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta\nkysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan\naivan toiselle taholle.\n\n\"Polesdeanissa ollessamme\", sanoi hän, \"sait Sinä kirjeen, Marian...\"\n\nHänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta\npoispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka\nmykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen\n-- kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.\n\n\"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää\",\nvastasin minä ystävällisesti.\n\n\"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?\" kysyi hän yksipäisesti.\n\n\"Olen\", vastasin minä, \"olenpa niinkin, koska Sinä kerran\nehdottomasti tahdot tietää sen.\"\n\n\"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?\"\n\nMinä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter\nHartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni\nauttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat\nsaattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata?\nHän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua\nhänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä\nvuodenkin ajassa.\n\n\"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle\", sanoin minä vihdoinkin,\n\"niin mitä tahdot, Laura?\"\n\nHänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän\nkääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.\n\n\"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun\n_kahdennestakymmenestätoisesta_ päivästä\", kuiskasi hän. \"Lupaa\nminulle, Marian, -- minä rukoilen sinua -- lupaa minulle, ett'et edes\nmainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle.\"\n\nMinä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla\nminä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan\nluo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua\npuhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä\nkasvojaan edes vilaukseltakaan.\n\n\"Menetkö setäni luo nyt?\" kysyi hän. \"Tahdotko sanoa hänelle, että\nminä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo\nparhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää\nsaada olla yksin.\"\n\nMinä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää\nherra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille\nrajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen.\nMinun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi\navuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut\nkatkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut\nkyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo,\nsanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: \"Laura suostuu joulukuun\n22:seen päivään\" -- ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä\npaukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra\nFairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.\n\nMarraskuun 28 päivänä. -- Aamulla luin minä taaskin läpi\nHartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt,\nmenettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen\nmatkaansa.\n\nMutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään\nmainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista,\nosoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä.\nJos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se\nsitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen\nmatkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme\nturvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja\ntapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää\nhänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin\nmaan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi\njulmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.\n\nMinä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi\nja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se\nei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter\nHartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus,\nepäluulo -- niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä\nettä häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen.\nHän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä\nLontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka\ntunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti\nvakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä\nlausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat\ntällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys.\nSalaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty.\nKenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän\njoskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää\ntilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun\ntäysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä\nsanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan.\nMuistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna\nCatherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma\nvoi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin,\njos minä kuolisin. -- Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan\nainakin vähemmän huolta.\n\nSe on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä -- kenties viimeinen, minkä\nhän minulle milloinkaan kirjoittaa -- tuhka on mustana uunissa.\nOnko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut --\nvarmaankaan ei se ole voinut loppua!\n\nMarraskuun 29 päivänä. -- Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar\non saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin\nvälinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan\nole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa.\nHän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa\nHartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt\nhänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki!\nKuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut -- meistä olisi\nollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.\n\nMarraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta.\nViime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään\nneljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit\nja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea\nkuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän\ntyötänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran.\nAinoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun\nvälinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli\nhänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran\nterveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat\nRoomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä\nsuunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan\nLontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa\nhän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti\nsaisi.\n\nAsettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa\n-- joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa -- en\nminä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta.\nMissä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön.\nJos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he\npysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon\netu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi\nkerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja\ntaiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään\nkohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista\nhuvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä\nilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin\nminä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin\ntoive hänelle, jos hän saa matkustaa -- ei, jos hän jää kotiin.\n\nOn niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani,\nkuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin\npuhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin\nvälinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean\nlevollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on\nkulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! _Hänen_ Lauransa! Minä\nvoin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä -- minä\ntunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen\nhäistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.\n\nJoulukuun 1 päivänä. -- Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta\nminulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu\neilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna\nvälttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.\n\nTäysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän\nmenisikin, tuli lapsi-raukka -- sillä lapsi hän on vielä monessa\nsuhteessa -- melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken\nFlorensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli\npakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää\nkova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies\nsiedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa\nhellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa.\nMinun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun\nsaada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä,\nett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta\ntuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu\nsiitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta.\nPisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa\nviisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen\nsisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt.\nHän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa\nkuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin,\nettä _minä_ olen tehnyt sen kuin _hän_ -- tämä on minun ainoa\nlohdutukseni.\n\nEdellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja\nminä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella\nottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa\nheidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran\nelämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä\nkaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni\nminä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.\n\nJoulukuun 2 päivänä. -- Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina\nlausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin.\nAsian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa\nvastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin\nalkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä\nollut.\n\nOnkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut\nminut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään\nlausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani?\nOnko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa\nsalaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä\ntodistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en\nvoi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa,\nmistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni -- nyt kahdenkertaisessa\nmerkityksessä -- olla suututtamatta sir Percivalia väärällä\nepäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa\nhänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä\nvoittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys\npakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen\nhäitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni -- en tahdo enää kirjoittaa\ntänään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä\nolen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä\ntehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla\nmielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.\n\nKuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki\nommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet\nLontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei\nkumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. \"Minä kadotan\nSinut pian, Marian\", sanoi hän. \"Minun täytyy olla luonasi niin\npaljon, kuin minä voin.\"\n\nHeidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos,\nketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan\nvanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään\nmorsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen\nuskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä\npäivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran\nmiespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä\ntehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden.\nMutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen -- ainakin\nlakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä\nsuhteessa.\n\nSir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata\nankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme\nja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan\nennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin\nminäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä\nnummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki\nriippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat\nihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin\nhäntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan\nmukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.\n\nJoulukuun 17 päivänä. -- Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää\nhän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja\nnauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan\nmuutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti\nsuurella kiitollisuudella ja -- kuten ainakin päältä päin näytti --\ntäydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta,\njota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä\nkoetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus\nyksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa,\nnäyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään\naamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä\nvarten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi\nhän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme\nkanssa pukeutuessamme. \"Anna minulle aina tekemistä\", sanoi hän.\n\"Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella\n-- ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian -- älä anna minulle aikaa\najatella.\"\n\nTämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen\nviehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen\nhuomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen\npunerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan\nhänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli\npöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin\nteeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa\nhiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä\nhänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti\nolevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin\nhuomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti\nminunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin\nhän todellisuudessa oli.\n\nSitä ei voi kieltää -- vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua\nsitä näkemästä -- mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva\npuoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni\nvarsin suuri etu -- ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun\nse, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin\nhuonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa\nmiettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän\nmiellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua --\nkas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea,\njoka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia,\nkun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa.\nJokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla\ntavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan,\nmitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä\nmainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa\nja liikkuvaisuutensa -- joka tosin voi saada varsin luonnollisen\nselityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen\nlyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä --\nkenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää\nsitä. -- Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin!\nNyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se\non tehty.\n\nJoulukuun 18 päivänä. -- Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni\nväsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn\nlähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin\nlaiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle,\njoka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen\ntuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan\nsiltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja\nkieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten\ntavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme\nsanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä\nrouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen\nLimmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.\n\n\"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu\nkuultu?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, ei mitään\", vastasin minä. \"Minä alan vakavasti peljätä,\nettä hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta\nvoi sanoa\", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, \"voisiko tuo\ntaiteilija -- herra Hartright -- antaa meille joitakin tietoja?\"\n\n\"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään\nCumberlandista\", vastasin minä.\n\n\"Varsin ikävää\", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen\nnäköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. \"On\nmahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa\nkohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että\nkaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa,\njota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn.\"\n\nTällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin\nmuutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan\nmuista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta\nkohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä\nkauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja\nepäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja\nkäydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja\nhänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää\naikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa\nainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa\nmäärässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin\nkiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen -- ja\nsillä on se asia kyllin käsitelty.\n\nJoulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir\nPercivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!\n\nTänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen\nrouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt\nviitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi,\nettä minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka\nhän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri\nse seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän\npyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle\ntodellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen\navioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin\nkuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että\nomasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan\nmeitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä\nRoomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi\nesitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti\ntapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki\nenglantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.\n\nKreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa\nluultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi\nkerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen.\nSehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus\nperheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut\ntäydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa\nkohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn\njohdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa\nsamalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä,\neikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella\nrauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi\nhäikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas,\nvaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan\nnaurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet\njärkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen -- ja ensi aluksi\nsaa hän minun tunnustukseni.\n\nOlen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on\nsir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää\nhän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole\nkoskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen\nläsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten\npelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän\nsaapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu\nkäteen -- kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut\ntikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi,\nherra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään\nsisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin\ntyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin,\njäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin\nystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja\npidänkö minä silloin hänestä?\n\nKynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata\ntosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni\noleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan\nveljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole\nsyytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin\nolen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän,\ntäysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua\nkohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa\nsuhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.\n\nJoulukuun 20 päivänä. -- Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen\nvarmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä\nkovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä.\nEilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja\nnäki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui\ntuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja,\njoissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi -- hymyili\nkamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\nMinä en tiedä, mitä se oli -- Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle\nsitä -- mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen\nkuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival\nei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta,\njonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden\ntunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne\ntunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää\nniitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä\nkohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna -- kuinka\nraskasta onkaan niitä kirjoittaa -- _mitä vihaan häntä!_\n\nJoulukuun 21 päivänä. -- Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa\najatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän\nmielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun\nmielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.\n\nKenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime\nviikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen\nmieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on\neilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin,\njoka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen\nmielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran\ntulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua\nsiitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir\nPercivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä\nmuuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin\nkaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka\nkoetankin, en voi käsittää sen syytä.\n\nTämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka\nvoin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki\nmuu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.\n\nMeidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme\nunhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan\nkyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa\ntyöskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän\nShetland-saalin rakkaalle oppilaalleen -- yritys joka oli\nsuuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen\nelämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä\naamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti\nmielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä\nylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin\ntuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni,\nkun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian\nkuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken\ntapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.\n\n\"Suloinen Lauramme\" saisi muistolahjan häneltä -- ruman sormuksen,\njossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta\nja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. -- \"Suloinen\nLauramme\" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni,\nsiksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan,\nennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. \"Suloinen Lauramme\"\nsaisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla\nhyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.\nHuomenna aamupäivällä saisi \"suloinen Laura\" taaskin tulla hänen\nluokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla\nhyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.\nKolmannen kerran saisi \"suloinen Laura\" pistäytyä vielä kerran sisään\nennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla,\nmilloin hän lähtisi, ja itkemällä -- \"laupeudesta, kallein Marian,\nsinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo,\nlaita niin, että se käy _kyyneleittä!_\" Minä raivostuin lopulta\nniin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa\ntilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä\nsanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän\nei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa\nolisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän\nvelvollisuuksiani.\n\nLoppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa\noikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia\nseurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka\nviime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin\nja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja\nkaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki\nolimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina\nhuomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen\nolla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi\nhäntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin,\nasuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut\nsen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan\nkysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat\nsaapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että\nminua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen,\nyhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva\nhänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun\nelämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina,\njotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme\nme melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta\nsopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta\nluottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää!\nMitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä\njoulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.\n\nMinä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä\nmyöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo\nsilmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan --\ntuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.\n\nSiinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, --\nrauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut\ntoivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa\nhuomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina.\nKyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani\n-- rintaneula vain -- oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja\nja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä\nviivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun\nhän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä,\nniin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes\nliikahtanut hänen henkäyksestään -- minä viivähdin ja katsoin häntä,\nkuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan\nsaa nähdä häntä enää -- ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni.\nRakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi,\nkaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä\nja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee\nmeri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää,\nei veljeä -- ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko,\navuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun\nsurun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen\nvallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin\ntämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän\nsuojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! -- --\n\nJoulukuun 22 päivänä, kello 7. -- Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on\nnoussut juuri ylös -- parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua,\nkuin hän oli eilen.\n\nKello 10. -- Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme\nluvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi\nvetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa\nväikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista\ntapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea\nsamoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee\nedestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. -- Kuinka voinkaan\nkirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia.\nEnnen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.\n\nKello 11. -- Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.\n\nKello 3. -- He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema,\n-- minä en voi kirjoittaa enempää!\n\n\nIII.\n\nBlackwater-Park, Hampshire.\n\nKesäkuun 27 päivänä 1850. -- Kuusi kuukautta on kulunut, -- kuusi\npitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!\n\nKuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan\nyksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat\nEnglantiin. Voin tuskin käsittää onneani -- tuskin uskoa, että\nlähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.\n\nHän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime\najan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen\nrouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen\nja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa,\nennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura\npalaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee.\nSir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille\nsaakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa\nsaamme olla siellä yhdessä.\n\nKumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, \"vanhassa\nja merkillisessä herraskartanossa\", kuten maakunnan kuvauksessa\nlausutaan, \"jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde\" ja voin\nminä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian\nHalcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen,\nhauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko\nhänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen\nmatka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.\n\nMinä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran\niloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö\nminun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin\nminulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa\nSouthhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on\nmenettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole\nenää mitään viipyäkseen Lontoossa \"sesongin\" loppuajan, ja sen vuoksi\non hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa\nja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin\nja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka\nhänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun\ntulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain\nsaan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä\nalkamaan -- jokainen tavallansa.\n\nViime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien\nja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin\nhämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.\n\nPäättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi\nsaada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.\n\nAsuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta\ntai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta.\nMinä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka\navasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan\nhenkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla\non sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi\nkerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on\nmuutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat\nensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä\nenkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden\nsivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin\non ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater\npienestä puistossa olevasta järvestä.\n\nTalon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on\naavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton\nherättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti.\nMinä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden\nrautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin\nlevolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?\n\nEi, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä\nkoskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna\nnähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni\nsaattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen\nvoima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja\nkarauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa\n-- sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena\ntuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä\nvastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen,\nsäädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa\ntaloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla\nja sopivammalla tavalla.\n\nLukeminen ei tule kysymykseenkään -- minä en voi kiinnittää\najatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi\nkirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt\nvarsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden\nelämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia\nkuluneen kuuden kuukauden ajalta -- tuolta pitkältä, väsyttävältä,\nikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.\n\nWalter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin\nesille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä\nretkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja\ntoivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi\nviikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä\nseikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä\noli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen\naarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen\njälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut\nWalterilta -- ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut\nluettavana sanomalehdissä.\n\nSama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin\nAnna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei\nvähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei,\novatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin\non kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät\ntutkimukset ovat lopetettavat.\n\nMeidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova\nonnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä\nkauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli\ntavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin\nhalvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista\npäänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos\nhän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus\nkaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ\nainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja\nruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen\nasioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä\nmatkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan.\nSiten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja\nviisaan neuvonantajan -- kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain\njoksikin ajaksi.\n\nMeidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen.\nMinulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun\nsekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian\nsiten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla\non koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne\ntervehtimään entistä oppilastansa -- minun pitäisi paremmin sanoa\nkasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen\nuuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa\nnähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.\n\nMitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä\nhäntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen\nseikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo,\nettä hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän\nantaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä\nhäntä -- ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä\nolevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin\nlähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime\npäähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat\nankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita\ntaideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi\nCarlisten \"Mechanies Institutionille\", otettuina kalleimmalle\nvelinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla\nallekirjoituksilla: \"Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik\nFairlie, Esq.\", \"Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik\nFairlie, Esq.\", \"Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu\nkaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että\npainettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä\nkappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie,\nEsq.\" Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja\nasianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä\nläksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta\nharrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi\npitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden\nhänen kamaripalvelijansa kanssa.\n\nNiin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista,\njotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista\nniistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani\nyhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä --\nmitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden\najalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan\nhänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista\nkysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä,\nolen minä täydellisesti tietämätön.\n\nKohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt\nkuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni\novat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti\nja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet\nvastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut\nhänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa\naivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven\nkylmettämättä itseään -- mutta en sanaakaan minä voi huomata missään,\njoka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa\nja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi\nmuistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään\nikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on\nmatkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki\nmatkahuolet. \"Sir Percival\" on määrännyt, että me matkustaisimme\ntäältä sinä tai sinä päivänä, \"sir Percival\" tahtoo, että me\nmatkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin,\nkirjoittaa hän vain \"Percival\" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä\nkäyttää hän hänen arvonimeänsä.\n\nMinä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat\nainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille.\nSiveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa\nnaisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa.\nHän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta,\njota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin\nmuulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä\nsijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän\nvälillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja\npuhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat\nhänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei\nkoskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään\nsalattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan\non varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan\nkiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan\nvain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en\narvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan\nsir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura\nFairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana\n-- ei koskaan lady Glyde.\n\nTämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa\nluonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä\nniistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin\nluotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.\n\nJostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen\nrouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla,\nlähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä\nEnglannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta\nkeväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita\npaluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa\nkreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa\nkreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen -- yhtä levollisena\nja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja\nharkitsematon naimattomana -- että minä tuskin enää tunnen häntä\nsaadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden,\njoka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura\nsuututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi\nFosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä\nhän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja\nmuodostaa oman käsitykseni hänestä.\n\nTämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin\nmonella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa\nluulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta\nhäneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä\nylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään\nhäntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen\nkauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden\nsaada ennemmin tai myöhemmin selvyys.\n\nKello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni\nkirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.\n\nYö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama\nhimmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät\nsynkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa\nkuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren\ntorninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan\nsen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä\nBlackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua\nollenkaan.\n\nKesäkuun 28 päivänä. -- Tutkimisen ja havaintojen päivä -- monessa\nsuhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.\n\nLuonnollisesti aloin minä katsella asuinkartanoa.\n\nItse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar\nElisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää\nja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen\nvarsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia,\njoista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne\nhuoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat\njokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä.\nKohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui\nnäyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että\nminä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun\nkunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan\nkoko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa\ntomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni.\nTaloudenhoitajatar sanoi: \"Minä olen aivan samaa mieltä, neiti\", ja\nnäytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään\naikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta.\nKaksi sivurakennusta on rakennettu lisää -- yksi kummallekin\npuolelle kartanoa. Vasen sivurakennus -- nyt puoliksi raunioina --\noli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista\nvuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta\nrakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen\npäärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat\nasiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin\nulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin.\nTarkemmin tutkiessani huomasin minä, että \"taitavat asiantuntijat\"\nvoivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir\nPercivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden,\nhomeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä\naivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin,\nettä menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla\ntavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas\nsanoi taloudenhoitajatar: \"Olen aivan samaa mieltä, neiti\", ja taas\nkatsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen\ntervettä arvostelukykyäni.\n\nSitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka\ntäydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä\nsekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.\n\nTämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu\nkuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat\nhuoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki,\nruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle\n-- kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti\nkalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä\nhuoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne\nnäyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta,\nmitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti\nraskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä,\nlikaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista\nrojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen\ntunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta,\njota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni\ntyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on\nluonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt \"vanhan, hyvän\najan\" kaikkine tomuineen ja homeineen.\n\nKoko aamu meni tällä tavalla -- osaksi katsomalla huoneita, osaksi\nsillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta\npuolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä\nsivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan\npyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka\nkeskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja\nhopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota\nkoskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin\nsiellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin\nminä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa\nauringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.\n\nPäivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana\nkokenut -- Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan\nasuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian\nlikelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin\naikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys\ntoimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut\ntäyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani\nympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä\nkukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä\nsiellä olisi huomattavissa.\n\nLähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti\nvarustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa\nolevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.\n\nSievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä.\nHetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä\ntuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin\npuolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian\nloppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan,\naukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta\ntalo on saanut nimensä.\n\nMaa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin,\noli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä,\njotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin\nvaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut\naivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se\nvähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes\nentisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä\nminusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja\nsotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä\npikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita\npuita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän\nvarjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven\nrannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen\nja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka\nnäytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko\npaistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä\nse oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden\nvarjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat\nja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni\njärven suoperäistä puolta.\n\nTäällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene;\nauringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta\nköliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa\nkiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli\nmaisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä\nloistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään\nvieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin\nkorkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni\nsiltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle\npuuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian\nvähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin\nmaiseman rinnalla.\n\nKun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen\nja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi\nhuvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja\nja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.\n\nOlin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui\nikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni.\nMinä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin\nselvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen\ntuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani\ntärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena\nylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja\nkatsoin lattialle.\n\nSiinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni\npienen koiraraukan haamussa -- valkean ja mustan kirjava villakoira.\nElukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä,\nmutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin.\nKoiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen\ntoisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka\nei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa.\nMinä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman\nsen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin\nmahdollista taloon.\n\nKun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan\nhuoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin\nkelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä\nmaailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se\nolisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot\ntulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen\nelukan lattialla.\n\n\"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?\" kysyin minä niin tyytymättömänä,\nkuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, \"Tiedätkö, kenen koira\ntämä on?\"\n\n\"Ei, neiti, sitä en tiedä.\" Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua\nsivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä -- hymähti\ntyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: \"Sen on Baxter tehnyt --\nniin sen on Baxter tehnyt!\"\n\nMinä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.\n\"Baxter?\" kysyin minä. \"Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut\nBaxteriksi?\"\n\nTyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: \"Hoo, varjelkoon, neiti!\nBaxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä\ntäällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus,\nneiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on\nammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki\noikein, sillä hänen on niin tehtävä.\"\n\nMinä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut\nsisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan\nturhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta\njalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä\nystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni\nsen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven\nsuljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: \"Baxter se oli, ja hänen\noli se tehtävä.\"\n\nTaloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli\nollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä\nvettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja\npunastui.\n\n\"Jumalani\", huudahti hän, \"se on varmaankin rouva Catherickin koira!\"\n\n\"Kenen?\" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.\n\n\"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti\nHalcombe.\"\n\n\"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko\nhän täällä?\"\n\n\"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja\ntyttärestään.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä\nmäärässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään\nsellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään\nkuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa\nkuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan,\nja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois.\nLuullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä\nTe löysitte sen, neiti Halcombe?\"\n\n\"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle.\"\n\n\"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että\nse laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat\ntavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti\nHalcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan\nliian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme.\"\n\nRouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä\nselvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä\nhoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni.\n\"Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää\ntilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt.\" Seikka, että\nminä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva\nCatherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas\npuolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta\nhyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.\n\n\"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?\"\n\n\"Oh, ei,\" sanoi taloudenhoitajatar. \"Hän asuu Wellinghamissa, aivan\ntoisessa osassa maakuntaa -- ainakin kaksikymmentä peninkulmaa\ntäältä.\"\n\n\"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia\ntakaperin?\"\n\n\"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä\nennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä\npuhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut\nhankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick\ntuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin\nkunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me\nvoimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä\nhuhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme.\"\n\n\"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä\",\njatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin\nmahdollista. \"Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että\nolisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?\"\n\n\"Oli\", sanoi taloudenhoitajatar, \"hän viipyi melkoisen kauan. Ja\nminä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua\nolisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua\nkanssani -- hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan\ntakaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan\nvieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut\ntarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin\nkummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle.\"\n\nSe tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir\nPercivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen\nvallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli\nasianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.\n\n\"On luultavaa\", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar\ntoivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista,\n\"on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta\nsir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir\nPercival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin\nkadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick\npaljon siitä asiasta?\"\n\n\"Ei, varsin vähän\", vastasi taloudenhoitajatar. \"Hän puhui\nenimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen\nmatkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja\nalakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan\nkoettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä\npidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä\nasiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady\nGlydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä,\nterve ja nuori -- ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän.\nKatsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!\"\n\nKoira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet\nvetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat\n\"viehättävän terve ja nuori\" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta.\nMuutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli\npikku eläin hengettä silmiemme edessä.\n\nKello 8. -- Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä\nkomeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla\nvalollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä\ntaaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni\nmatkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota\nkaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka\nmonta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien\njyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.\n\nPikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä\nolinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut -- eipä edes\neksynyt koirakaan!\n\nWelmingham -- katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että\nWelmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla\non vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään\nkoskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan.\nJonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen,\notan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan,\nkuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva\nCatherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata\nkäyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan\npuoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen\ntyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter\nHartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen\nHartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa,\nhänen epäitsekästä apuansa.\n\nHiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita\nalakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, -- minä\nkuulen pyörien kolinan -- --\n\n\nIV.\n\nHeinäkuun l päivänä. -- Heidän kotiintulostaan aiheutunut\npuuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä,\nkun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi\nmäärätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa.\nVoin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani\ntehdä muistoonpanojani.\n\nMutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka\nolen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.\n\nKun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa\n-- kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin\nnäyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen\nepäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa.\nUusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on\nhalukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa\najatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta\nhajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät\ntunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen,\njota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa.\nSittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt,\nsittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme\nkyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja\nminä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut\njouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan\npoissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni\nhänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä,\nmiksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut\nminun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole\nentisenlaisensa.\n\nHän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa\nsisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on\nvähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää\n_minusta_ vähemmän kauniilta.\n\nToiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat\nvarmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat\nvärikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä\nulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko\nhänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta,\nkuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin\nhäneltä -- jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura\nFairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina\naikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin\nkuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana\nsanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina\npysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni\nheikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme\njälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en\nole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua\nkohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen\nkäsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen\noli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen\n-- eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa\nse! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden\nkuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin\nmilloinkaan ennen -- ja tämä on ainakin edes _yksi_ hyvä tulos hänen\navioliitostaan.\n\nToinen muutos hänessä -- muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei\nole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen\nkirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä\nhänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan\nkoskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me\nvain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni\nkoskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja\ntehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti\nmieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään\nsalaisuutta ollut välillämme.\n\n\"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian\", sanoi\nhän, \"niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja\ntyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin\nse on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin\nmahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni\nkaikki, rakkaimpani\", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen\nkärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, \"jos\nminun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät\npääty -- ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan\nmiestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson\nminä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin\ntähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua --\nminä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla\nonnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin\nolisit onnellinen --\", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta,\n-- minun omaa huonettani -- jossa me istuimme ja puhelimme toistemme\nkanssa. \"Ah\", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen,\n\"täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi,\nMarian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi -- kuinka\niloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo\nkauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi,\nkun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman,\nviisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten\nentisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme\nvielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki\nmuut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta\ntuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!'\nsanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille,\nja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa\nminulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua.\nNäyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla\nnaimattomana -- jollei -- jollei sinulla ole jokin varsin rakas,\nmutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua --\neikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni\nja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä\nja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella,\naivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti\nkysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta\nsiihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään _hänestä_?' jatkoi hän ja\nkoetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen\nkysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa.\n'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko\nhän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'\"\n\nHänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt\nmuistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen\npysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti\nHartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin\npaljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä\npäätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi\non voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli\nkiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa,\nettä sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa\nmeidän oma kokemuksemme siihen?\n\nMinä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että\nminä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun\ntietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat\nsalanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, -- kenties siksikin, että\nminun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen\nsijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset.\nMielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut\nenemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä,\njohdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.\n\nPaljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa\nkeskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut\nsurulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle\nluottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi\nkeskusteluaineeksi, on aikaansaanut -- meille, joilla ei ennen ollut\nmitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni\nkaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun\npuutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa,\nhänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta\nherättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus -- olkoon kuinka\nviaton tahansa -- vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä\nhänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita,\nmitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja\nsydämmellisesti kuin minä rakastan.\n\nOn vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan --\nlohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa\nlohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko\nhänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen,\nviehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien\nrakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä --\nkaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen\nminä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta,\nparhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.\n\nMutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan,\nennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä\nhänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?\n\nSitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät\nvallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies\nnäyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta\nlaihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja\nalinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä\n-- ainakin minua kohtaan -- on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli\nillalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä\nkohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan -- se ei ollut mikään\nkaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään\nnähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni -- ei mitään muuta kuin\nnopea käden puristus ja kova: -- \"Mitä kuuluu, neiti Halcombe? --\nHauska nähdä Teitä.\" Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena\nBlackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä\nhuomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt\nminusta sen jälkeen tuon enempää.\n\nUseimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona,\njonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo\nkehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan\nuusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen\nsen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos\nminä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut,\nniin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii\nkukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin\ntyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti\npolttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu\npöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti\npalvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet\npersoonallisesti häntä kohtaan.\n\nMinä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka\nnäyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon\ntästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä,\nvoi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa,\nkoska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden.\nEpäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana\nhetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon\njälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir\nPercivalille minun läsnä-ollessani.\n\nIllalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen\nottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa.\nHeti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin\nollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin\nsamoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että\neräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen\nisäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan\nnimeä. -- Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu\nilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti\nkuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta\nmitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut\ntuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena\nlattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi\nhän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän\nsuuttui, on varma.\n\nKaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään\nvarmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään\nomassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä\nlevottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa\nhäntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran\npuolison toistaiseksi.\n\nMolemmat vieraat -- kreivi ja kreivitär Fosco -- seuraavat sen\njälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä\npäästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.\n\nLaura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun\nkirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä\ntavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen\navioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.\n\nKolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen\npuheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan\nonnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla\nturhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun\npuolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän\nistua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja\njäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit,\njotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat\nnyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku\nkiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään.\nYksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa\nhänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon.\nEi kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt\nnähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä -- minä tarkoitan\nnaisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka\nulottuvat aina kaulaan saakka -- muoti, jolle hän olisi nauranut\ntai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa,\nmikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä -- istuu\nhän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka\novat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat\nalinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä\ntai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra\nkreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen\nkylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne\ntavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän\nalistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa\njonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata\nhänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa\nilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä\npalvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee\njonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta\ntätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä,\nrumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä\nläpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on\ntämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut\nkohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä.\nKuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen\nkysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti\nvaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut\nkummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat\nsaaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa\njotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi\ntosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On\nmahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani\noikeassa. Aika on näyttävä sen.\n\nJa mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada\naikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka\non niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen\nomat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää -- kreivi Foscosta?\n\nNiin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä,\njoka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin\nnaarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän\nolisi mennyt naimisiin _minun_ kanssani, olisin minä valmistanut\nhänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa\nhänelle -- minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin\nhänen vaimonsa vaikenee.\n\nMinä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies\nhuvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään\nitsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen\nsuosiollisen arvosteluni, mutta _kuinka_ hän on saanut aikaan\nsellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.\n\nNyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta\nitselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! -- Kuinka paljon\nselvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan,\nolkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai\nkenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä,\naivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä\nhän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on\nminun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan,\ntavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin\ntai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee,\nett'en minä voi niitä moittia tai ivata _hänessä?_\n\nHän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen\nlihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen\nmielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää\nja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää,\nett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että\npainon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen\nsielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen\naina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan\nesittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä\nhalpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat\nja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava\npersoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö\nmurhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja\nlihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti\nEnglannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja\nvahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta\nja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista\nluokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä\nsuurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco\ntäällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan\npäivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että\nhänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin\nmerkillistä.\n\nOnko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?\n\nKenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta\nNapoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme\nmuistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys\nvaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin,\njoka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä\nvoima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat\ntutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt,\nniillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka\npakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan\nvaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on\nkummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen\nvaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan\nkanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot,\njotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin\nminun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä\nvuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet,\njotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka\nminä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista\nmuista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin\npäättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.\n\nHänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan\nmyöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se\ntyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut,\nkun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se\nlempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä\nvoi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen\ntaitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen\nhelposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen\nkielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en\nminä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän\nkieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton\nhänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä\nolen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan\nmeidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän.\nJos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä\nkumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa\ntai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.\n\nKaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin\nsamalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja\nvanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen\nkeveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja\nmikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin\nheikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään\nyhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir\nPercival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan\ntunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.\n\nKun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni\nerään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole\nmaininnut -- hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.\n\nUseita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän\ntuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko\nperheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan\nja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman\nsuurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka\nmuutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä.\nKun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen,\nkiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen\nkellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla.\nHänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella\nniitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot\nkiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle\nhänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä \"käymään ylös\nportaita\"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne\nkilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen\nvaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on\nkauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä\nkesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne\nkiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan\nja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä\npikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut\nhänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja\nkutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen,\njolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista\nhuvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan\ntarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten\nseurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa\ntässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku\nsuosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja\nvisertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja\nsääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.\n\nNäyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on\naivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä\nrakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa\nyhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä\npositiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen\nvoiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen\nseurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan\njokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen\nkasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on\nitse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen\nkemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt\nkeinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee\nmarmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen\nvanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että\nhän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu\nnähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana\npäivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle,\njoka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii\nsitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme\nläsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi,\nniin lyhyt kuin se olikin.\n\n\"Varokaa koiraa, sir\", sanoi tallirenki, \"se hyökkää kaikkien\nihmisten päälle!\" -- \"Se tekee siksi, ystäväni\", vastasi kreivi\nlevollisesti, \"että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas,\nkäykö se minun päälleni.\" Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat\nsormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran\nsuurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. \"Te suuret koirat\nolette pelkureja kaikki\", sanoi hän halveksivasti koiralle naama\ntuskin tuumaakaan sen kuonosta. \"Sinä voisit tappaa kissaraukan,\nsinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen.\nSen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää -- sen, joka pelkää\nsinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta,\nverenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit\niskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun\nkertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa,\nniin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et\nteekään!\" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle,\nja koira kömpi nolona koppiinsa. \"Oi, minun kaunis liivini\", sanoi\nkreivi surullisena. \"Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton\nelukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!\" Nämä sanat\nilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista\nvaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena\npäivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt\nneljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita,\nloistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.\n\nHänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen\nluonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen\nmaku ovat yhtä huomattavia.\n\nMinä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa\nmeidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on\nnähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä -- se täytyi Lauran\ntunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta -- mutta hän on\nmyöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin\npian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis,\njonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti\nnähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia,\njoista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa,\nennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen\nesiintymisensä kreivitärtä kohtaan -- julkisesti -- on näky, joka\nansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä\ntavallisesti \"enkelini\", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille\nlaulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle\npaperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän\npistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina\npitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei\nnäy koskaan -- se kätketään huolellisesti.\n\nHänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän\nimartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti\nja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen\ntarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun\ntäällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän\nimartelee minun turhamaisuuttani -- mutta jos minä tulen sinne alas\nja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä\npaljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen\ntarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran,\nkuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran -- niin,\nkuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. \"Hyvä\nPercivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta\nmielialastasi!\" -- \"Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun\nperinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!\" Tällä tavoin\npaiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat\nhuomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan -- kutsuu\naina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen\netevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää\nhuomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää\nepäkohteliaan pojan virheet.\n\nSe mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää\nehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista\nhänen entisestä elämästään.\n\nJoko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista\nminulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa\nmonta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista\nminä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa\ntavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä,\nmutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen\npäähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa\nItalian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa\nsen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on\nvoimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka\nmahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne,\nkysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö\njonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen\nmannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään\non monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä\nyhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä\naamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen\nkanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni\nkanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.\n\nKuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on\nkokonaistulos tästä kaikesta? -- puhuakseni rakkaan, rehellisen\nherra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen\ntoistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä\nkohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän\nlyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun\nkuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen\nettä epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin,\nettä hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään\nhäntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota\nniin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että\nminä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? _Chi sa!_ --\nsanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?\n\nHeinäkuun 2 päivänä. -- Yhtä ja toista on merkittävänä tänään\nomien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut --\naivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan\nodottamaton sir Percivalin mielestä.\n\nMe istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet\nranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja\nleivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt\nmuilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä\nneljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.\n\n\"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival.\"\n\nSir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.\n\n\"Herra Merrimanko?\" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin\nkuulleensa.\n\n\"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Kirjastossa, sir Percival.\"\n\nHän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta\nainoata sanaakaan meille.\n\n\"Kuka on herra Merriman?\" kysyi Laura minulta.\n\n\"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä\", voin minä kaikkiaan\nvastata.\n\nKreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän\npapukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.\n\n\"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja\", sanoi hän.\n\nSir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran\nkysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin\ntyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen\nkehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista\nihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen\npyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon\nherraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla\non mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia,\njotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei\nkummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.\n\nLaura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli\nenemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen,\nettä sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt\nkumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme\nhuoneesta.\n\nHuomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli\nseisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen\nolkapäällään, -- ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco\nmenivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki\nkreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin\nmennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.\n\n\"Niin\", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä\ntosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki --\n\"niin, neiti Halcombe, jotakin _on_ todella tapahtunut.\"\n\nMinä olin juuri vastaamaisillani: \"sitä en minä sanonut\", mutta tuo\nilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan,\njoka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi\npäästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.\n\nMinä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin\nminunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. -- Kun hän puhui, olivat\nhänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle\nsalaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.\n\n\nV.\n\nHeinäkuun 2 päivänä. -- Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä\ntästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.\n\nNoin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä\nvastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä\nhuoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä\nylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat\nulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä\nmenemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he\nolisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä\nhiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni\nkuulla ne.\n\n\"Rauhoittukaa, sir Percival\", kuulin minä lakimiehen sanovan. \"Kaikki\nriippuu lady Glydestä.\"\n\nMinä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani\nLauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä\ntiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä\nkuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa\nabstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus\nsiihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat\nhänelle toisen tien!\n\nMinä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin\nsamoin -- niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa\nolisi.\n\n\"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?\" jatkoi lakimies. \"Lady Glyde\nkirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte\nolla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa\nsinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja\npäätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia\nja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei --\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi sir Percival kiivaasti. \"Jos asian _täytyy_\ntapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman.\"\n\n\"Aivan oikein, sir Percival -- aivan oikein! Mutta kaikissa\nliikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä\non aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun\nedeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida\nsuorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties\nvoivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta\nkuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua --\"\n\n\"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla\nsaada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla\n_saadaan_. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole\nsilmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle.\nAnnattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle\ntolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita\nminä olen neuvonut --\"\n\n\"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni\nkyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit,\nBenjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte\nitsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa.\" Täten siunattuaan\njäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin\nkirjastoon.\n\nMinä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi\nsaadakseen minut levottomaksi. Tämä \"jotakin\", joka \"oli tapahtunut\",\noli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus\nriippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä\nhuonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka\nepäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin\nja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan.\nSen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo\nkertomaan kuulemani.\n\nHän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti\nminua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean\nluonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen\naavistanut.\n\n\"Minä pelkäsin juuri sitä\", sanoi hän, \"kuullessani puhuttavan\nvieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa\nnimeänsä.\"\n\n\"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?\" kysyin minä.\n\n\"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen\", vastasi hän.\n\"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään.\"\n\n\"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?\"\n\n\"Ei, en mitään erikoista.\"\n\n\"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on\nLaura?\"\n\n\"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti\nvoin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä -- voidakseni tehdä\nsinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja\nonnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti\ntehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko\nenempää siitä. Sinulla on hattusi -- ajatteleppas, jos me nyt\nmenisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä.\"\n\nMe menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.\n\nMennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen\npaikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja\ntakaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä.\nHänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine\nnauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero\npeitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt\nkiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin\nolivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset\nmaroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa\n\"Sevillan parturista\" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan\nvoi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti\nitseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli\nylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä\nkuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. \"Figaro quà!\nFigaro su! Figaro giu!\" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran\nilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä\nviehkeydellä ja loistolla.\n\n\"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin\nasioista\", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.\n\n\"Kuinka voit uskoa sitä?\" kysyi hän.\n\n\"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir\nPercivalin asianajajan?\" vastasin minä. \"Kun minä seurasin sinua\naamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä\nkysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää\nenemmän kuin me.\"\n\n\"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä\nuskottuamme!\"\n\n\"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,\nLaura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin\nmenettelemään?\"\n\n\"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin\nja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän\nsir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun\nviihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan\nsiksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun.\nKenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä\nhänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla\nhyvissä väleissä hänen kanssaan.\"\n\nLoppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja\nminä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa;\nsitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja\nvoitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival\nei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko\ntämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen\nluonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä\nkaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä,\nja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän\nsydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin\nkatsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee?\nMinä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan\nsen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä\nhämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa\nkatsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.\n\nHeinäkuun 3 päivänä. -- Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni\ntoivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.\n\nSir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen\nsalaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka\nuhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän\näkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä\nodottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.\n\n\"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne\", sanoin minä.\n\n\"Asia on se\", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti\nedestakaisin huoneessa, \"että minä pienen muodollisuuden takia\nliikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä\nsinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan.\"\nHän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet\nkävelyä varten. \"Oletteko juuri tulleet sisään\", kysyi hän, \"vai\naiotteko mennä ulos?\"\n\n\"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla\", sanoi Laura. \"Mutta\njos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana --\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan\", vastasi hän nopeasti. \"Minun asiani voi kernaasti\njäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian\njälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin?\nVarsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu -- minä tulen itsekin\nmukaan.\"\n\nEi voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut\nmahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa\nilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden\nmukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten\naiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni\ntehdessäni.\n\nNyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä\nkirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten\npaperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen\npuseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine\nvalkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen\nrakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.\n\n\"Naisten ystävällisellä suostumuksella\", sanoi kreivi, \"otan minä\nmukaani pikku perheeni -- minun pikkuiset, viattomat, suloiset\nrottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon\nympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat\nvalkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan.\"\n\nHän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me\nläksimme kaikki matkalle järveä kohden.\n\nPuistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa\nlevottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan\nsellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata\nuusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää\nhuvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä,\njoita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.\n\nVanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä\nsen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet,\naivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta\ntärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä\nvaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini\nja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.\n\nVenehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival\npysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä.\nMeille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura\notti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä\ntavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet\nja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun\nmiehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni\nhänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan\nseinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti\nrottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri\nitseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia\neläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista\nnähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin\nihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita\nkuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen\neivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.\n\nAamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät\nvaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä\ntekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.\n\n\"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi\", sanoi sir Percival ja\nosoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. \"Minä kutsun sitä\nrumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui\njärvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää\njalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin\nvoivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini\n-- taikauskoinen narri -- on vakuutettu, että kirous lepää tällä\njärvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se\nnäytä aivankuin sopivalta murhapaikalta -- eikö näytäkin?\"\n\n\"Paras Percivalini!\" huudahti kreivi. \"Mihin on sinun terve\nenglantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa\nkaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat\nrannat vain hietaa -- jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on,\nminun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä\nkoskaan olen nähnyt.\"\n\n\"Lörpötystä!\" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä.\n\"Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta,\nyksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit\nymmärtääkin -- jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää\nitseäni selittämällä ajatustani.\"\n\n\"Ja miksi en\", kysyi kreivi, \"kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi\nselittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin\nolisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen.\nJos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä\njärvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun\najatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se,\nPercival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla.\"\n\nLaura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi\nhänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin\nniin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.\n\n\"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin\nkamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen\", sanoi hän. \"Ja jos kreivi\nFosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden\nnimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain\nnarreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei\nole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa\nminusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että\ntodellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat\nrikoksia.\"\n\n\"Ah, mylady\", sanoi kreivi, \"nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä\nolen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison\nmielenylennykseksi.\" Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan\nkädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan.\n\"Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka\", sanoi hän, \"tässä on\nsinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta\non myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi\nhäkkiäsi rikki taas, kuuletko!\"\n\n\"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa\", sanoi Laura\npäättävästi; \"mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco,\nesittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi\nollut halpamielinen rikoksellinen.\"\n\nKreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi\nhymyillen.\n\n\"Aivan totta!\" sanoi hän. \"Narrin rikos huomataan; viisaan miehen\nrikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei\nse olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve\nymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi\nvedossa -- vai kuinka luulette, neiti Halcombe?\"\n\n\"Pidä puoliasi, Laura\", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival,\njoka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. \"Sano hänelle ensi\nkerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen\nmääräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä.\nSellainen kirottu tyhmyys!\"\n\n\"Minä uskon sen niin tekevänkin\", sanoi Laura levollisesti.\n\nSir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että\nhän melkein pelotti meitä kaikkia -- ja kreiviä kaikkein enimmän.\n\n\"Niin luulen minäkin\", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.\n\nSir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa\nhuomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun\nhuomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti\nmaahan ja läksi luotamme.\n\n\"Kunnon Percival-raukka!\" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti\nhänen jälkeensä, \"hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti\nHalcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset\npaljastavat itsensä? Ja sinä enkelini\", jatkoi hän kääntyen rouvansa\npuoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, \"uskotko sinä\nsamoin?\"\n\n\"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys\", vastasi kreivitär\nLauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, \"ennenkun\nminä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja\nlukeneille miehille.\"\n\n\"Teettekö todellakin sen?\" kysyin minä. \"Minä muistan kumminkin hyvin\nsen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta\nnaiselle.\"\n\n\"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?\" kysyi kreivitär,\ntyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään\nhuomiota minuun.\n\nKreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun\nhän vastasi.\n\n\"On todellakin ihmeellistä\", sanoi hän, \"kuinka helposti yhteiskunta\nlohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se\ntemppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista\nvarten, on viheliäinen ja epätäydellinen -- mutta sanokaa vain\nhaikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin\nte voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte\nrikoksien paljastavan itsensä -- eikö niin? Että murhat tulevat\npäivän valoon -- se on siveellinen komparuno -- uskotteko sitä?\nKysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko\nniin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe,\nonko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein\nluemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on\nvoitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin\nniillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä,\njoita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava:\nettä tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä\nmerkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin,\nainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä\ntoiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on\nhalpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin\nyhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä\nvastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy\npoliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä.\nJos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä --\njos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle\nperustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne,\nettä rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te\ntiedätte. Mutta entäs muut?\"\n\n\"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu\", huusi ääni venehuoneen oven\nluota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin\nmeidän kuunnellessamme kreivin puhetta.\n\n\"Jotakin siitä kenties on totta\", sanoin minä, \"ja kaikki tyyni voi\ntosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi\nkreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa\nvoittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin\ninnokkaan suosionne siitä.\"\n\n\"Kuuletko, Fosco\", sanoi sir Percival, \"seuraa sinä minun neuvoani ja\nsolmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia --\nsiitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle.\"\n\nKreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku\nrottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti\nrajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.\n\n\"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä\",\nsanoi hän. \"He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät\nomasta kokemuksestaan, mitä hyve on.\"\n\n\"Ei, kuuleppas vain häntä!\" sanoi sir Percival. \"Eikö ole kauheata?\"\n\n\"Se on totta\", sanoi kreivi tyynesti. \"Minä olen maailmanporvari,\njoka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että\nminä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi\nmäärätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä\nyhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John\nBull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas\nsanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen\ntai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin\nkuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä\nrotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon\nmieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä.\nKiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä -- se on ainakin selvä.\"\n\n\"Odottakaa silmänräpäys, kreivi\", keskeytin minä häntä. \"Jos\nminä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi\nhyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa\ntuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä\nEnglannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta -- me emme tee\nniin kauheita tekoja -- me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta\nverenvuodatusta.\"\n\n\"Aivan oikein, Marian\", sanoi Laura. \"Hyvin ajateltu ja hyvin\nlausuttu.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen\", sanoi rouva Fosco\nankaralla kohteliaisuudellaan. \"Te saatte huomata, nuoret naiseni,\nett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa\ntukena.\"\n\n\"Tuhat kiitosta, enkelini\", vastasi kreivi. \"Saako olla hieman\nbonbonia?\" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja\npani sen pöydälle. \"Chocolade à la vanillea\", sanoi tuo selittämätön\nmies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille,\n\"tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville\nnaisille.\"\n\n\"Ole hyvä ja jatka, Fosco\", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti\nminuun. \"Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle.\"\n\n\"Neiti Halcombe on oikeassa\", vastasi kohtelias italialainen --\n\"se tahtoo sanoa -- niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen\nyhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta.\nHän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä\nvirheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän\nsiis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee.\nEnglantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen\npahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa\njuuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat\nhänen ympärillään -- yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa.\nSuuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi\nhän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein\nhankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka\nalati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin\nomantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä\nhuolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy\nja auttavat -- jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät\ntarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa\nlopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen\nelää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa\nkurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen\non onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton.\nKuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta\nosanottoa -- jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti\nettä runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi\npetoksella ja lopetti itsemurhalla -- teidän rakas, romantinen,\nhauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta\nköyhästä työntekijättärestä -- hänellekö, joka voittaa kiusauksen\nja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja\nvarastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet\nviimemainitun naisen onnen -- ja hän saa elatuksensa rikkomalla\nseitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen.\nTule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä\nsinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä\nminun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän\nmiehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi\nsurkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta\njos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa\nsinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen\nmies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja\nhymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin\nkohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu\nnyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen\nhienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle,\nkuinka ihmiset kammovat rikosta -- ja silloin, lapseni, täytyy minun\nepäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle\nmiksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde,\n-- enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu\nmaailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen\nedessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton\nja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille\nnorsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän\nteidän silmissänne -- minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman\nraikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi --\nminä menen ja jätän luonteeni jälkeeni.\"\n\nHän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan\nrottiansa. \"Yks', kaks', kolme, neljä. -- Haa!\" huudahti hän silmäten\nkauhistuneena, \"missä taivaan nimessä on viides -- nuorin, vaalein ja\nsievin kaikista -- Benjamini rottieni joukossa?\"\n\nEi enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen.\nKreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen\nhänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton\nvastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan\nkatoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär\nnousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä\nulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja\nnurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.\n\nEnnenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin\nterävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme\nistuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta\npysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä\nyhteen paikkaan maahan aivan edessään.\n\nKun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän\ntuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.\n\n\"Percival!\" kuiskasi hän. \"Tule tänne, Percival!\"\n\nSir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan\nviimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään\nkirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi hän huolimattomasti astuessaan\nvenehuoneeseen.\n\n\"Näetkö jotakin?\" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen\nhänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen\npaikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.\n\n\"Näen kuivaa hiekkaa\", vastasi sir Percival \"ja tumman likapilkun\nsiinä.\"\n\n\"Ei se ole likaa\", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin\nkreiviin kiinni, pudistaen häntä. \"Verta se on!\"\n\nLaura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa\nkuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme\nkasvoillansa.\n\n\"Se on vain pikku asia, ystäväni\", sanoin minä. \"Ei siitä ole syytä\nkauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta.\"\n\nKaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.\n\n\"Kuinka tiedätte sen?\" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.\n\n\"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te\npalasitte matkaltanne\", vastasin minä. \"Elukkaparka oli eksynyt\npuistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä.\"\n\n\"Kenen koira se oli?\" kysyi sir Percival. \"Ei kai se ollut minun\nkoiriani?\"\n\n\"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?\" kysyi Laura innokkaasti.\n\"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, \"taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme\n-- mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän\nhoitaessamme.\"\n\n\"Kenen koira se oli?\" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.\n\"Eihän vain minun?\"\n\n\"Ei, ei se ollut Teidän koirianne.\"\n\n\"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?\"\n\nSamana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi\nmieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin\ntoivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa\nilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö\noikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta\ninnoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian\npitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja,\nmikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta\nvalittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.\n\n\"Kyllä\", sanoin minä. \"Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi\nminulle koiran olleen rouva Catherickin.\"\n\nSir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi\nFoscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani\nhänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva\nCatherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin\nluotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.\n\n\"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin\nkoiran?\" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että\nuteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että\nkummastutti minua.\n\n\"Hän tiesi sen\", vastasin minä levollisesti, \"koska rouva Catherick\noli itse saapuvilla koira mukanaan.\"\n\n\"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?\"\n\n\"Tänne!\"\n\n\"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?\"\n\nHänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin\nitse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta\nkohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.\n\nJuuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä\nja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:\n\n\"Paras Percivalini -- varovasti -- varovasti!\"\n\nSir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi\nhymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.\n\n\"Varovasti, hyvä ystäväni, -- varovasti!\"\n\nSir Percival hillitsi itsensä -- seurasi minua muutamia askeleita ja\npyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.\n\n\"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe\", sanoi hän. \"Minulla on\nollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään\nolevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä\nvarsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä\nmahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko\ntaloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?\"\n\n\"Niin, mikäli minä tiedän\", vastasin minä, \"oli hän ainoa.\"\n\nKreivi puuttui puheeseen taas:\n\n\"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras\nPercival, kysele pohjaa myöten?\"\n\n\"Aivan oikein sanottu!\" vastasi sir Percival. \"Luonnollisesti on\ntaloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin\najattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut.\" Ja näin sanottuaan\npoistui hän luotamme mennäkseen kotiin.\n\nKreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön,\nselvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa.\nHänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä\nja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin\nolisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin\nharvasanaisesti kuin mahdollista -- sillä minä olin jo lujasti\npäättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa\nväleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä\nliittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska\nhän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta\nkeinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa\n-- mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin --, että minulla oli\ntiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen\nminuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin\nminäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla\nolivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa\naina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään\nasti.\n\nSe vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä\nsuhteessa merkillinen kylläkin.\n\nNiin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin\ntarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat\nyleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna\nCatherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää\ntämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin\nepäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee\ntämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta\npettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti\nkreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli\njoka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta -- ei\nkumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan\nhämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt\nkreivin kasvoista.\n\nKysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet\nkotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle,\nkohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat\nlähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli\nluottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä\ntuloksia.\n\n\"Kaunis hevonen, ystäväni\", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla\nilmeellään ajomiehelle. \"Lähdet matkalle huomatakseni?\"\n\n\"Minä en lähde mukaan, sir\", vastasi mies, \"isäntäni ajaa itse.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi kreivi, \"tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä,\nettä hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi\nsynti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen\najamalla kauas tänään.\"\n\n\"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir\", vastasi mies. \"Se on\ntamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista\nhevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu.\nPikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin.\"\n\n\"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille\nmatkoille?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe\", jatkoi kreivi nopeasti\nkääntyessään minuun päin, \"että sir Percival aikoo matkustaa kauas\ntänään.\"\n\nEn vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä\ntaloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa,\nmutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.\n\nKun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki\nhän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin\nperheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas\npuhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?\n\nMe menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir\nPercival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire\nja hän näytti kalpealta ja levottomalta -- mutta oli kuitenkin\nkaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.\n\n\"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne\", alkoi hän,\n\"minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana -- liikeasia, jota ei\nvoi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna\n-- mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku\nmuodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla\nkirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan -- yksinomaan vain muodollisuus.\nKreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja\nrouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen -- ei muuta. Se on pian\ntehty.\"\n\nHän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän\nitse perästä ja sulki hiljaa oven.\n\nMinä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin\nlevottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.\n\n\nVI\n\nHeinäkuun 3 päivänä. -- Juuri kun minun käteni oli oven lukolla,\nkuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun\nnimeni.\n\n\"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas\", sanoi hän.\n\"Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia\nperusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi\ntoiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te\ntahtoisitte olla mukana kirjastossa.\"\n\nMinä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän\nääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka\nhänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä\nnojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan\nyksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla\nolevista kukka-astioista.\n\nSamana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua\nvastaan pyytämään anteeksi.\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe\", sanoi hän. \"Te\ntunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia.\nMe olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo\nrehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää,\nhiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä\nolen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä,\nparas, nuori lady -- eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun\nviekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän\nrouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla\nkun minä itse todistan.\"\n\n\"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä\", lausui sir\nPercival. \"Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat\nrouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa.\"\n\n\"Minä myönnän sen\", alkoi uudelleen kreivi. \"Englannin laki sanoo\nkyllä -- mutta Foscon omatunto sanoo ei.\" Hän levitti lihavat\nsormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin\nhän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä\nerinomaisimpana lisänä seuraan. \"Mikä asiakirja se on, jonka lady\nGlyde on allekirjoittamaisillaan\", jatkoi hän, \"en minä tiedä enkä\ntahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua\nasianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa\nvetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että\nnämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta\nmielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa\nyhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi\nitselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun\nneuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun\nPercivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni\nkirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti\nHalcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta,\najattelette te -- halukas hiusta halkomaan -- pikkumielinen ja\nepäilevä mies -- mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada\ntahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista\nluonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan.\"\nHän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti\nomantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin\nsen.\n\nKreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin,\nmutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi\nminun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään\nvähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa\nminua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin\nkasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään\nhänet pulaan.\n\n\"Minä tahdon mielelläni jäädä\", sanoin minä. \"Ja jos minä en huomaa\nmitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt\ntunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa.\"\n\nSir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa\njotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen\nhuomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut\nsilmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.\n\n\"Ei Teidän tarvitse poistua\", sanoi sir Percival.\n\nRouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin\npoistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi\nsytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo\nja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla\nhartaudella tappaa hyönteisiä.\n\nSillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin\nja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun\nasiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen\ntaitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli\nnähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu\npienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli\nkätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja\nminä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta\neivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.\n\nSir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.\n\n\"Kirjoita nimesi tähän\", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla.\n\"Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden\nsuulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei\nvoida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia.\"\n\nKreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet\nhuolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön\nalle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen\ntoisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi\nheidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka\nistuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä,\nettä hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin\naatelismiestä omassa talossaan.\n\n\"Kirjoita tähän\", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja\nosoittaen uudelleen asiapaperiin.\n\n\"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?\" kysyi Laura\nlevollisesti.\n\n\"Sitä ei ole minulla aikaa selittää\", vastasi hän. \"Ajoneuvot ovat\noveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin\naikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain\nmuodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta\nsellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme\nloppuun tämän asian.\"\n\n\"Minun täytyy varmasti saada tietää, _mitä_ minun on\nallekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni.\"\n\n\"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle\nvielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä.\"\n\n\"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia\nminun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä\naina.\"\n\n\"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen\nvelvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi _enkä_\nole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää\nminua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään --\najoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna\nsiihen nimesi vai _etkö_ tahdo?\"\n\nLauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään\nallekirjoittaa.\n\n\"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen\",\nsanoi hän, \"niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä\ntämä sitoumus on.\"\n\nSir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.\n\n\"Sano suoraan!\" sanoi hän. \"Sinähän olet aina ollut maineessa\ntotuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe\nkuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua.\"\n\nKreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin\nolkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski\nuudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.\n\n\"Hillitse onneton luonteesi, Percival\", sanoi hän. \"Lady Glyde on\noikeassa.\"\n\n\"Oikeassa!\" huudahti sir Percival. \"Onko vaimolla oikeus epäillä\nmiestänsä?\"\n\n\"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä\", sanoi Laura. \"Kysy\nMarianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun\nminä allekirjoitan.\"\n\n\"Minä en aio vedota neiti Halcombeen\", vastasi sir Percival. \"Neiti\nHalcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa.\"\n\nTähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että\nolisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä\nhuomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön\nhillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt\nminulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä,\nkun minua nyt kehotettiin siihen.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir Percival\", sanoin minä, \"mutta yhtenä\nallekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin\non jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta\nolevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni\ntulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän\nensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava.\"\n\n\"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!\" huudahti sir Percival.\n\"Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti\nHalcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen\nvierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei\nkoske Teitä.\"\n\nMinä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos\nminä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan\nhänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan,\nmistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin\nvain nainen -- ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti!\nJumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä\nistuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä\nminä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti\nluokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. \"Oi, Marian!\"\nkuiskasi hän hellästi. \"Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää\nedestäni!\"\n\n\"Tule tänne ja kirjoita nimesi!\" huusi sir Percival pöydän toisesta\npäästä.\n\n\"Kirjoitanko minä?\" kysyi Laura minulta hiljaa. \"Minä kirjoitan jos\ntahdot niin.\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi -- älä\nkirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen.\"\n\n\"Tule tänne ja kirjoita nimesi!\" toisti sir Percival juhlallisesti ja\nkiukustuneella äänellä.\n\nKreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja\nhiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.\n\n\"Percival!\" sanoi hän. _\"Minä_ en unohda olevani naisten seurassa.\nOle hyvä ja muista sinäkin se.\"\n\nSir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi\ntarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran\nvakavalla ja tyynellä äänellä: \"Ole hyvä ja muista sinäkin se.\"\n\nHe katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden\nalta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi\nsynkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui\nhän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin\nerehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.\n\n\"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään\", sanoi hän, \"mutta vaimoni\nitsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle,\nettä tämä on vain muodollinen asiakirja -- ja mitäpä enemmän hän\ntarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule\nuhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn\nminä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai _ettekö_ tahdo?\"\n\nLaura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.\n\n\"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa\", sanoi hän, \"jos sinä vain\nkohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä\nuhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta\neivätkä johda mihinkään pahaan --\"\n\n\"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?\" huudahti\nsir Percival puoleksi palaavalla vihalla.\n\n\"Minä tarkoitan vain\", jatkoi Laura, \"ett'en minä kieltäisi\nmitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin\nkirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin\nmiksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et\ntee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon\nepäilyksille kuin minun.\"\n\nTämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin\nihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir\nPercivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.\n\n\"Epäilykset!\" toisti hän. _\"Sinun_ epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä\nsinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä\nluulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen\npakosta mennessäsi naimisiin kanssani.\"\n\nSamassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään\nkynän -- katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en\nollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.\n\nTämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista\nja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme.\nOli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka\nheti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän\nloukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin\nselvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että\nvieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut\nmikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin\nylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla\näänellä kuiskaavan sir Percivalille: \"hullu!\"\n\nLaura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen\nmiehensä taas hänelle.\n\n\"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?\" kysyi hän\nmuuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan,\nkuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa\nkiivaudellaan.\n\n\"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle\", lausui Laura varmasti,\n\"kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut\ntästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme\nviipyneet kyllin kauan.\"\n\n\"Silmänräpäys vielä!\" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli\nennättänyt vastata mitään, \"silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä\nrukoilen sitä.\"\n\nLaura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen\npyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.\n\n\"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!\" kuiskasin minä. \"Mitä teetkin,\nLaura, niin kavahda itseäsi!\"\n\nHän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me\nviivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen\nkyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua\nkättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana,\nkuten hän hallitsi kaikkea muutakin.\n\n\"Lady Glyde\", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti\ntarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä\nitseämme persoonallisesti, \"minä pyydän Teidän antamaan minulle\nanteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että\nminä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon\nhallitsijatarta kohtaan.\" Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin\nja kysyi: \"Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on\nallekirjoitettava tänään?\"\n\n\"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia\",\nvastasi toinen vihaisesti. \"Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei\ntämä syy vaikuta lady Glydeen.\"\n\n\"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni -- voidaanko tämä asia\nlykätä huomiseen -- jaa taikka ei.\"\n\n\"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen.\"\n\n\"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen --\nanna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin.\"\n\nSir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.\n\n\"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä\",\nsanoi hän, \"ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa.\"\n\n\"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia\", vastasi kreivi tyyneen\nhalveksimisen hymyllä. \"Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady\nGlydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat\noven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä -- eikö\nniin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin -- sillä se on\nmiehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää\nneuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit\nluetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et\nvoi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä\nallekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen.\"\n\nSir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä\nolevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja\nkilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran\nallekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti\nylös.\n\n\"Sinulle on helppo väittää minut kumoon\", sanoi hän, \"kun minulla\nei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco\n-- ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin\nsiihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa.\" Hän\nvaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. \"Jos sinä et anna minulle\nnimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin --\", loppuajatus\nhävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa.\nHän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden.\nLaura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. \"Pane\nmieleesi: _huomenna_!\" sanoi hän vaimollensa ja meni.\n\nMe viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi\nlähestyessään meitä:\n\n\"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään,\nneiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana\nystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa\nsamalla häpeällisellä tavalla kuin tänään.\"\n\nLaura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi\noli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea\nkoetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin\nkeveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan -- ja se\noli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja\nsaatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin\njo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle\noli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä,\nettä minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin\nkäyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman\nkreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä\nenin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti\nminua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!\n\nMe kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme\neteiseen. Sir Percival oli matkustanut.\n\n\"Mihin hän matkasi, Marian?\" kuiskasi Laura. \"Jokainen hänen uusi\ntoimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden.\nEtkö sinä mitään epäile siitä?\"\n\nSen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli\nminulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.\n\n\"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?\" sanoin minä\nvältellen.\n\n\"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä\", päätteli\nhän itsepäisesti.\n\n\"Varmaankaan ei\", vastasin minä. \"Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin\nmekin.\"\n\nLaura pudisti päätänsä.\n\n\"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi\nnähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen\njälkiänsä?\"\n\n\"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla\nollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule\nluokseni hieman levottuaksesi.\"\n\nMe istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman\nvirkistää mieltämme.\n\n\"Minua hävettää, Marian\", sanoi hän, \"että sinä olet saanut kärsiä\nminun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut\najatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki --\ntahdon todellakin koettaa!\"\n\n\"Oh, vaiti\", vastasin minä, \"älä puhu niin. Onhan minun loukattu\nylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että\nkoko sinun elämäsi on kadotettu.\"\n\n\"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle\", jatkoi hän nopeasti ja\nvoimakkaasti. \"Sinä kuulit sanat -- mutta sinä et tiedä, mitä ne\nsisälsivät -- sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja\nkäänsin hänelle selkäni.\" Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä\nja käveli edestakaisin huoneessa. \"Minä en ole kertonut sinulle\nmonesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi\nja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua!\nKumminkin -- sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka\nhän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun\nomantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun\ntehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin.\" Hän\nistuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän\npiti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. \"Minä en voi siitä sanoa\nmitään nyt\", jatkoi hän, \"minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin\nsinulle sen -- mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi\nitsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, -- oi, miten sitä\npakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle\nnimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin\nhaluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä\nolet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle,\njos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi,\njospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä,\njohon me todellakin voisimme luottaa!\"\n\nHän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä\n-- näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun\najatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa\njälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright\nlähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin,\nettä me tarvitsisimme sitä koskaan!\n\n\"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura\", sanoin minä. \"Koettakaamme\ntyynesti puhua asiasta -- tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme\nviisaasti.\"\n\nKun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista\nja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan\nkanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli\ntehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli\nvälttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.\n\nToinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman,\nja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi\nmeidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme\nja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun\nyksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi,\nmitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.\n\nMinä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen\nnäyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen\nvoi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja\nhalustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli\nhänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin\nhuomannut Blackwater-Parkissa -- muutoksesta, joka sai minut\nsiihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa\nkoko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen\nhienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin\nhyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen\nkunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä\nminua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan -- kaikki\ntämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä\nja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala\ntemppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti\nnäyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä\nsurusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä\nen voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti\nminussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi,\ntulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa\nsen sisällöstä.\n\nSellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia\nväitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla\nperusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir\nPercivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä\nhyvin kuin hän itsekin.\n\nHetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle\nrehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni\nhänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies\noli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti\nliikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan\nniistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin\nLauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen,\njonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin\nmitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä\nsiis kirjoittamaan tätä kirjettä.\n\nMinä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan,\nkuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin\nyksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää\nerehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin\nvain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.\n\nJuuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti\nLaura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan\nolleet huomanneet.\n\n\"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?\" kysyi hän. \"Sinun\nkirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus\nehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna.\"\n\nAinoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin\nmatkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö\nlähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä,\nhän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua\nBlackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua,\nei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään\ntapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.\n\n\"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta\", sanoin\nminä Lauralle, \"niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä\nkirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä,\nennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen\nsijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me\nseuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti\nja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä,\njos me viipyisimme täällä yksin kauemmin.\"\n\n\"Epäilyksiä?\" toisti hän. \"Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää\nsir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?\"\n\n\"Kenties tarkoitan, Laura.\"\n\n\"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan\nkuin minäkin, Marian.\"\n\n\"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä\nmäärässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä\nhalveksia kreivi Foscoa.\"\n\n\"Ethän kumminkaan pelkää häntä?\"\n\n\"Kenties pelkään -- aivan hieman.\"\n\n\"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme\ntänään?\"\n\n\"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin\nväkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta.\nMitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!\"\n\nMe menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni\neteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.\n\nEteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi\nFoscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.\n\nKreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta,\noliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen\nkanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen\nlaukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän\ntarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni\nja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut\nmukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.\n\nMennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen\njälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä\nlukkoon.\n\nKreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä\nodotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa\nminulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken\nkaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle\nsen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli\nkertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir\nPercival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut\nhänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun\ntakia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä\nkerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois\ntalosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt\nminunkin tekevän samoin.\n\nMinusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan\nnaisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen\nsanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin\noli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja\nystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti.\nMinä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen\nminä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.\n\nMutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta\nja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen\ntähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua\noikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir\nPercivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra\nFairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä,\nja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän\nsiten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri\nkalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi,\nettä hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa -- mutta yht'äkkiä\nhän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti\njääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni,\nennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä\nhänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä\nkreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.\n\nTehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä\nolin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän\nmeni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua,\noli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja\nkatsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko\nhän suruissaan jonkin johdosta.\n\nMiksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan\npostilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla\nepäilyksen tunteella -- miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä\nherätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori\nsinetillä -- nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian\nkorkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin\ntietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan,\njoita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin\nvain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän\ntoimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.\n\nOlipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella\nitseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin\nsinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten\ntavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin\nsitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä\nhuolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?\n\nVai onko mahdollista --? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas\narvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan\nkirjoitettuna silmieni edessä.\n\nMinä melkein pelkään huomispäivää -- niin paljon riippuu kaikki minun\nvarovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa\nkaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan\nlaiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa\nja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle\nlähettämääni kirjeeseen.\n\n\nVII.\n\nHeinäkuun 3 päivänä. -- Kun me taasen tapasimme toisemme\npäivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella\ntuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen\nmeitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän\nmielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma\nkirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat\nkuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän\noli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen\nnerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla\nesimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta\nhullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa\npikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia\nromaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen -- kaiken tämän esitti\nhän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän\nmakuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme\nhäntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin\nkummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta,\nmiehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi\nvastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa\nheille.\n\nPäivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa\noli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui\nkreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.\n\nLaura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme\nillan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta\nkreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän\nnähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että\nme ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule.\n\"Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja\", sanoi\nhän puolustuksekseen, \"eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen\nmielikseen kuin minä.\" Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä\nilme hänen lausuessaan nämä sanat -- hän näytti todellakin ylpeältä\nkuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen\nherransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.\n\nLaura ja minä menimme yhdessä ulos.\n\nIlma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat\npuutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta\nja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja\naurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi\nsataa -- kenties yöksi.\n\n\"Mitä tietä käymme?\" kysyin minä.\n\n\"Järvelle, jos tahdot, Marian\", vastasi hän.\n\n\"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura.\"\n\n\"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja\nhavumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat\nLimmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se\non mieleisesi.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni.\nMinusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle -- siellä on\nkenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä.\"\n\nMe menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma\nvaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me\ntyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.\n\nValkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja\nvastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva\nvaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa\nistuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli\nkamala. Ei lehden lehahdustakaan -- ei linnun laulua metsässä -- ei\nyhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä.\nYksinpä sammakotkin olivat vaienneet.\n\n\"On kovin autiota ja synkkää\", sanoi Laura. \"Mutta meitä häiritään\nvähemmän täälläkin kuin missään muualla.\" Hän puhui tyynesti ja\nkatsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja\nusmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian\npaljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset,\nsurulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa\nalakuloiseksi.\n\n\"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä\nantaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen\", alkoi hän.\n\"Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta,\nsisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen\nvaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi -- kenties hieman itseni takia.\nOn kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko\nelämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä\nuhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian -- ja varsinkin jos sinä\nolisit onnellisissa naimisissa -- selittäisit sinä minulle, mitä\nnaimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen\ntahansa.\"\n\nMitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa\nhäntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä\nsen, ja puristaa hänen kättänsä.\n\n\"Kuinka usein\", jatkoi hän, \"olenkaan sinun kuullut nauravan sille,\nmitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä\nkoreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää\nlaske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi -- se on tehnyt\nsinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka\non tullut _minun_ osakseni.\"\n\nNe olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta -- surullisia\nkaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät,\njotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet\nkylliksi näyttämään minulle -- näyttämään kenelle tahansa -- miksi\nsir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.\n\n\"Sinä et saa surra\", sanoi hän, \"saadessasi kuulla, kuinka pian minun\nonnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat -- tai mitä ne olivat. Se\non minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin\nhän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää\njotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua.\nSe tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet\nyhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana -- suuri,\nvanha raunio oli niin kaunis -- ja muisto, että rakastava mies oli\npystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti\nminussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin\ntuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle,\nPercival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua\nhellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin\n--', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun!\nMinä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni.\nMinä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan\nminun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän\nsanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan.\nHän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme\nmatkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin\ntaitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia\nMeteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut\nmitään -- kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni\ntakana! -- 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja\nherkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako\nja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella\ntänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet\njo saatuina'. -- Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa\nkovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne\nvahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä\nolisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan\nkovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut\nuudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden\nonnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme\nhiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa\nitseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä\nolisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin\nparempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano\nminulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?\"\n\nMinun täytyi kääntyä pois hänestä. \"Älä kysy minulta!\" sanoin minä.\n\"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?\"\n\n\"Minä ajattelin häntä\", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui\nlähemmäksi minua, \"minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut\nyksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien\nkanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla\ntoisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso.\nMinä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena\nsievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme,\nkun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme -- istunut kotona\ntekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi,\nettä minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä -- kuinka minä olisin\nnähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen\ntakkinsa ja hattunsa -- ja sitten, Marian, kuinka minä olisin\nkoettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen\npäivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä.\n-- Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin\nja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja\nnähnyt häntä!\"\n\nPuhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen\nkasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat\nniin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota,\nonnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut\nCumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.\n\n\"Älä puhu enempää Walterista\", sanoin minä niin pian, kuin voin\nhallita itseni. \"Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella\nhänestä!\"\n\nHän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. \"Minä\ntahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle\nminuutinkaan tuskaa.\"\n\n\"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun\", sanoin minä.\n\"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun --?\"\n\n\"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin.\"\n\nHän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen\nvälinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä\nsanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.\n\n\"Eikö se hämmästyttäisi häntä?\" toistin minä. \"Laura! Ajattele\nsanojasi -- sinä kammostutat minua!\"\n\n\"Mutta se on totta\", sanoi hän -- \"se on juuri tämä, minkä minä olen\ntahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä\nsanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton\n-- sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä\n-- ja hän on keksinyt sen.\"\n\nMinä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen\nviimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä\nminulla vielä oli.\n\n\"Se tapahtui Roomassa\", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja\nvälinpitämättömästi. \"Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir\nPercivalin ystävät -- herra ja rouva Markland -- panivat toimeen\nRoomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää\nvarsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään\nmeille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin\njotakin -- minä en muista mitä --, mikä herätti hänen huomiotansa.\n'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata\nennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'.\n-- 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi\nhän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen;\nja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en\nsanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian -- ja koetin vaihtaa\npuheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta\nerilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja\ntaitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen\nmaalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on\nnuori mies -- vaatimaton ja siivo -- minä olen vakuutettu, että Te\ntulette pitämään hänestä'. -- Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin\njulkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka\noli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa!\nMinä koetin kaikin voimin hillitä itseäni -- minä en sanonut mitään\nja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni,\nkohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa -- ja minä näin\nsilloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me\ntulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän\nyhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä\nuskon samoinkuin Tekin rouva Markland -- minä uskon lady Glyden\npitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että\nse sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että\npelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu -- me läksimme\naikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me\ntulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja\nseurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän\noven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun\neteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä\nteit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut\nsaada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen\nnimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies,\nja hänen nimensä on Hartright. _Sinä_ saat katua sitä, ja _hän_\nsaa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle\nja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, -- ratsupiiskani merkki\nkasvoissasi'. -- Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun,\npalaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen -- milloin\nivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä\ntekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä\nosoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että\nhän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä\ntänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen\nvälttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä\nhämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi\nkerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat\nsinä minua!\"\n\nMinä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa\ntuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä\nvoimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin\nkuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat\nhänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun\nmuistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli\nviitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas\nisänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin\nminä repinyt irti toisistaan -- ja nyt oli heidän hukattu elämänsä\ntodistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt -- ja\nsir Percival Glydelle!\n\nSir Percival Glydelle!\n\nMinä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän\ntahtoi lohduttaa minua -- minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin\nnuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin\nhillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin\ntajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät\nsilmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä\ntiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.\n\n\"On myöhäistä\", kuulin minä hänen kuiskaavan. \"Tulee varsin synkkää\npuistossa.\" Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: \"Marian, tulee\nniin pimeä puistossa.\"\n\n\"Salli minun rauhoittua vielä minuutti\", sanoin minä, \"vielä\nminuutti, ennenkun menen kotia.\"\n\nMinä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.\n\nOli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä\npimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä\nyhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli\nedelleenkin yhtä syvä -- mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen,\nsalaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.\n\n\"Me olemme kaukana talosta\", lausui Laura kuiskaten. \"Menkäämme\ntakaisin.\"\n\n\"Marian!\" kuiskasi hän kovasti vapisten. \"Etkö näe mitään? Katso!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla alhaalla, edessämme.\"\n\nHän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain\nminäkin.\n\nElävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti\ntummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli\nvastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki\nhitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään -- niin hitaasti,\nhitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me\nenää nähneet sitä.\n\nEdellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet\nmeidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi\nLaura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä\nvoin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.\n\n\"Oliko se mies vai nainen?\" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin\nolimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.\n\n\"En tiedä oikein.\"\n\n\"Kummanko luulet olevan?\"\n\n\"Mielestäni näytti se naiselta.\"\n\n\"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies.\"\n\n\"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään\nvarmasti päättää.\"\n\n\"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. -- Minä en voi nähdä tietä.\nAjatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä.\"\n\n\"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän\nole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä\non kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain\nkummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää\nolentoa siellä.\"\n\nMe olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää -- niin pimeää,\nettä meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen,\nja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.\n\nEnnenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä\nja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.\n\n\"Vaiti!\" kuiskasi hän. \"Minä kuulen jonkun tulevan takanamme.\"\n\n\"Varmaankin vain kuivia lehtiä\", sanoin minä rauhoittaakseni häntä,\n\"tai kenties tuulen katkaisema oksa.\"\n\n\"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!\"\n\nMinä kuulin sen myöskin -- oli aivan kuin keveiden askelten ääni\nolisi seurannut meitä.\n\n\"Samapa se, kuka tai mitä se on\", sanoin minä, \"käykäämme vain.\nMinuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi\nkuulua, jos jotakin tapahtuisi meille.\"\n\nMe kuljimme nopeasti eteenpäin -- niin nopeasti, että Laura tuskin\nvoi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.\n\nMinä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen\nhengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti\nhän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me\nkuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä\npuiden seassa.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusin minä.\n\nMutta ei kukaan vastannut.\n\n\"Onko joku siellä?\" toistin minä vielä kerran.\n\nSilmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen\nkuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin --\nkauempana pimeässä -- kauempana, kauempana -- kunnes ne viimein\nhälvenivät suureen hiljaisuuteen.\n\nMe kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja\npuhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä\nasuinrakennuksen luona.\n\nEteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja\npeljästynein silmin.\n\n\"Minä olen puolikuollut peljästyksestä\", sanoi hän. \"Kukahan se voisi\nolla?\"\n\n\"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän\", sanoin minä. \"Älkäämme\nkuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja\nnähneet.\"\n\n\"Miks'ei?\"\n\n\"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on\nmeille tarpeen tässä talossa.\"\n\nMinä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse\nottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen\njälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan\nhakemisen.\n\nSiellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin,\nlevollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla,\nkaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui\nkreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri\npaperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan\nolisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä\nlevossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini\ntarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.\n\nKreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi\nkaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.\n\n\"Älkää antako häiritä itseänne\", sanoin minä. \"Tulin tänne hakeakseni\nvain erästä kirjaa.\"\n\n\"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät\nkuumuudesta\", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen\nitseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. \"Minä toivoisin saavani\nvaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä\nkuin kala tuolla lammikossa.\"\n\nKreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä\nkuivansukkelasta vertauksesta. \"Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti\nHalcombe\", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa\nyhden omista ansioistaan.\n\n\"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?\" kysyi\nkreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.\n\n\"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa.\"\n\n\"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?\"\n\n\"Olimme järvellä päin -- aina venehuoneella asti.\"\n\n\"Vai niin, venehuoneella asti.\"\n\nToisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut\nminua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena\nsiitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä\nsalaperäisen näyn kanssa järven rannalla.\n\n\"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?\"\njatkoi hän. \"Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne\nhaavoitetun koiran?\"\n\nHän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä,\nkirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun\nkatsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön\nepäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut\nsellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.\n\n\"Ei\", sanoin minä nopeasti, \"ei mitään seikkailuja eikä huomioita.\"\n\nMinä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin\nihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä\ntuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi\nauttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.\n\n\"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa\", sanoi hän.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle\ntuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin\nanteeksi ja kiiruhdin ulos.\n\nTuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä\nhuoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä,\nkuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.\n\n\"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, neiti\", sanoi tyttö, \"se ei ole erittäin vaivannut meitä.\"\n\n\"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?\"\n\n\"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti\ntuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin\nmiettien teimme me kaikki samalla tavoin.\"\n\nTaloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.\n\n\"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?\" kysyin minä.\n\n\"Ei luullakseni, neiti\", sanoi tyttö hymyillen. \"Rouva Michelson\nlienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään\nvuoteeseen.\"\n\n\"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä\nkeskellä päivää?\"\n\n\"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut\nkoko illan huoneessaan.\"\n\nYhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä\njuuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi\nasia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei\nollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne\naskeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään\ntalon asukkaan.\n\nKuka se sitten oli?\n\nMinusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes\npäättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.\n\n\nVIII.\n\nHeinäkuun 4 päivänä. -- Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen\nillalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön\nhiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.\n\nVihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni\nnähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa\nerehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt\ntehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman,\nsillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin\nmenetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti\nvaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä -- luulen\nsen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena\nja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko\ntule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan,\nettä minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen\ntäällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.\n\nNe mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä\nhuomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen,\nsyrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin\non tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen\nrintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa\nedellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana,\nvoimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen\ntai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä,\nmutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt\netsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen\npuolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi,\nennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni\nkirjeeseen.\n\nKello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi:\nodottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja\nodottaa portilla.\n\nSe epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä\ntalossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman\nparemmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä\nkuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia\nsitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: \"Tulkaa ulos\npikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos -- hypätkää\nylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks',\nkolme tri-tri-tri-trilili!\" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi\nlaulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin\nhän itse olisi ollut lintu.\n\nHuoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa\nlinnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos\nhuomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. -- --\n\n_Kello 4_. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä\nviimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun\nBlackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla\nratkaista.\n\nEnsin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin\nkirjoittamasta -- muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.\n\nAikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä.\nPortailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen\nkuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli\nneliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli\naivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä\nhiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä,\nja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö\nhän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä\nystävällisinkin -- sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä --\nnyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni,\nhuomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata\npienen käyntiportin ajoportin vierestä.\n\nNeljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt\npuistoveräjälle.\n\nSen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni\nsiten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän\nmutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan\nvälillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien\nasemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen\nedestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja,\nja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin\nminä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin\nminä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä\npostivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti\nkunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta\nnähdäkseen, mitä oli tekeillä.\n\n\"Anteeksi\", sanoin minä, \"mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani,\nettä olette matkalla Blackwater-Parkiin?\"\n\n\"Niin, rouva.\"\n\n\"Tuoden kirjeen eräälle siellä olevalle henkilölle?\"\n\n\"Niin, neiti Halcombelle.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kirje. Minä olen neiti Halcombe.\"\n\nMies kohotti hattuansa, hyppäsi nopeasti vaunuista ja antoi minulle\nkirjeen.\n\nMinä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen\ntähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.\n\n    'Neiti Halcombe! -- Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna,\n    on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin\n    lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.\n\n    Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla\n    jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen\n    laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua\n    vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan\n    anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä\n    tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän\n    olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi\n    hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että\n    hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos\n    hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin\n    selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään\n    muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään\n    asiapaperiin.\n\n    Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka\n    minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen\n    holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta\n    kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja\n    ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän\n    perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai\n    vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos\n    hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.\n\n    Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä\n    neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen\n    syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun\n    tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena --\n    liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää\n    väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos\n    kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan\n    vaikeaa saada minun hyväksymistäni.\n\n    Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeen\n    vaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän\n\n                                          Nöyrin palvelijanne\n                                            William Kyrle.'\n\nTunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja\njärkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä\nallekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat\nymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä\nsaadaksensa määräyksensä.\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen\nja että minä kiitän siitä?\" sanoin minä. \"Mitään muuta vastausta ei\ntarvita tällä kertaa.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä\nseisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä\ntienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni,\nikäänkuin hän olisi noussut maasta.\n\nHänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein\nvähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut\ntäydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen\nvaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää -- minä en\nvoinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli\nhuomattu -- että tämä mies oli huomannut minut -- poisti hetkiseksi\nkaiken kykyni liikkua.\n\n\"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?\" kysyi hän ollenkaan\nhämmästymättä, niin -- silmäämättä edes poismenevää postivaunua.\n\nToinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.\n\n\"Minä olen myöskin kotimatkalla\" sanoi hän. \"Minä pyydän suomaan\nminulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te\nnäytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!\"\n\nOtin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä\nminä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet\nvihamiehekseni.\n\n\"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!\" toisti hän\ntyynellä, sitkeällä tavallaan.\n\n\"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet\nkanarialintunne ruokailuhuoneessa\", vastasin minä niin rauhallisesti\nja vapaasti kuin mahdollista.\n\n\"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä,\nsiivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin\nlapsilla. -- Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään\njuuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä\nyksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen -- vai kuinka?\"\n\"Niin, niin sanoinkin.\"\n\n\"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta\nliian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole\ntietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin\nulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin\nFosco on parempi turva kuin ei mitään -- eikö niin? Mutta minä\nerehdyin tiestä -- käännyin aivan lohduttomana -- ja täällä olen minä\näkkiä löytänyt, mitä toivoinkin.\"\n\nNäin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella\nsanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi\nkäsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen,\nmitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä\nvieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut\nsiihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli\nhankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle,\nja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta,\njolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi\nvoittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin\nhälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa.\nNäissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä\npettää häntä tekaistuilla selityksillä -- ja sen ohella kyllin nainen\ntunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin\nsaastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.\n\nKun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin\neteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille\nottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee\nollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.\n\n\"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin\", sanoi hän synkästi\nsilmäten. \"Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä\non Laura?\"\n\nMinä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen\npuistoon hakemaan sitä.\n\n\"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei\",\nsähisi hän, \"mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta\nkirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin\nkuluttua.\"\n\nMinä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän\nkunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen\njälkeen talon herraa.\n\n\"No, niin, Percival\", sanoi hän, \"onko sinulla ollut hauska matka? ja\nonko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?\"\n\n\"Hiisi vieköön Rusko-Mallyn ja koko matkan! Minä tahdon aamiaista.\"\n\n\"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi,\nPercival\", lausui kreivi, \"viiden minuutin keskustelun, ystäväni,\ntäällä pihanurmikolla.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua.\" Minä menin kyllin\nhitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen\nja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä\npistävän kätensä nutun taskuihin.\n\n\"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla\narvelullasi\", sanoi hän, \"niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan,\nett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!\"\n\n\"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi\", toisti kreivi yhtä\nrauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.\n\nSir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja\nvei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin\nminä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin\nitseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi\nollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä\nhe puhuivat keskenään tällä hetkellä -- eikä kumminkaan minun ollut\nmahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.\n\nMinä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen\nasianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin\ntällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen\nepävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja\nminä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin\nlopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että\npäivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen\njälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään\nensimmäiselle sohvalle.\n\nOlin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa\navattiin ja kreivi katsoi sisään.\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe\", sanoi hän, \"en\nolisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä\nuutisia kerrottavana. Percival -- joka, kuten hyvin tiedätte,\nantaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, -- on viime\nsilmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo\nallekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä\nmeille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän\nkatseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä\nonnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen\nhänelle.\"\n\nHän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua\nhämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava\nmuutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen\nvaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni\nhuomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut\nhänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.\n\nMinä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen\nvoimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni\naivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää\nnykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran\nkiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli\nvoittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei\nollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.\n\nSe täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten\nja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat\nminua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä\nkummalliseen tilaan -- mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en\ntiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä\nminä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin\nsieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa\nvalveilla-olevassa uneksumisen tilassa -- tai kuinka minä voisin\nnimittää sitä -- näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut\najatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut\nsanaakaan, joka viittasi häneen, -- ja kumminkin näin minä hänen niin\nselvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme\ntaaskin olleet Limmeridge-Housessa.\n\nHän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden\nkasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat\nkaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla.\nJättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka\ntuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain\nkivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät\nlehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan\nja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla\nolevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta,\nlähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat\nheidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon\nhe olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria\nkohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä\npakenemaan. \"Tule takaisin, tule takaisin!\" sanoin minä. \"Muista\nhänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme,\nennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta\nmuiltakin!\"\n\nHän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. \"Odota\",\nsanoi hän. \"Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan\nnaisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi\nSallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon.\nOlenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena,\nniin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua\nja _häntä_, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon,\nvälttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut,\nei koske minuun.\" Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä,\nja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi.\nTemppeli ja epäjumalat olivat poissa -- niiden sijasta näin minä\ntummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja\nnuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin\ntakia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun\ntuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. \"Vielä askel\", sanoi hän,\n\"synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita,\nsäästävät minut.\"\n\nMinä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja\nautiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja\nhän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään\nviimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen\nelämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi\nminulle yhäti samalla tavalla. \"Vielä yksi askel matkalla. Odota ja\nkatso! Meri, joka nielee muut, säästää minut.\"\n\nMinä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli\nvalkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja\npysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan\noli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat\nolivat vieläkin samat. \"Yhä synkempää ja synkempää\", sanoi hän, \"yhä\nkauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren --\nja säästää _minut_. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri,\njoka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon -- ne\novat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä\nlähemmäksi päämäärää.\"\n\nSydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle\nsilmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan\nhaudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli\nheitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.\n\nHeräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oli\nLaura.\n\nHän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden\nrasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen\nkatseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti\nylös.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyin minä. \"Mikä on peljästyttänyt sinua?\"\n\nHän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen -- asetti huulensa aivan\nminun korvalleni -- ja kuiskasi:\n\n\"Marian! -- olento tuolla järvellä -- askeleet, jotka me kuulimme\neilen illalla -- minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri\npuhellut hänen kanssaan!\"\n\n\"Kenen kanssa taivaan nimessä?\"\n\n\"Anna Catherickin.\"\n\nOlin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja\nsen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen\nvoinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun.\nLiikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla\nja tuijotin häneen aivan ääneti.\n\nHän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä\nvoidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun.\n\"Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!\"\ntoisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. \"Oi,\nMarian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle!\nTule mukaan -- täällä voidaan meidät yllättää -- tule heti minun\nhuoneeseeni.\"\n\nSanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi\nminut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka\noli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö,\nlukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää\nmeitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti\nyhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.\n\nIhmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä.\nMutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli\nuhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt\nrenkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En\nvoinut sitä sanoin lausua -- tuskin selittää sitä ajatuksissani.\n\"Anna Catherick!\" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran\nsekaannuksissani -- \"Anna Catherick!\"\n\nLaura veti minut sohvalle. \"Katso!\" sanoi hän, \"katso tänne!\" ja\nosoitti rintaansa.\n\nNyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa.\nSen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan\nrauhoittumistani.\n\n\"Mistä löysit rintaneulasi?\" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle,\noli tämä typerä kysymys.\n\n\"Hän löysi sen, Marian.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa -- kuinka\nvoisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin\nihmeellisesti -- hän näytti niin tavattoman sairaalta -- hän poistui\nluotani niin nopeasti --!\"\n\nHän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät\nräikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että\npäivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan\nhäntä.\n\n\"Puhu hiljempaa\", sanoin minä. \"Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta,\nLaura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän\nnaisen kesken.\"\n\n\"Suljenko ensin ikkunan?\"\n\n\"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on\nvaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?\"\n\n\"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään\nrintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten\ntielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle\nja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko\nlattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan\näänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'\n\n\"Niin, minun muinoinen nimeni -- rakas tuttu nimeni, josta minä luulin\nolevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös -- en peloissani,\nsillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa\nketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi\nkeskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni --\"\n\n\"Miten oli hän puettu?\"\n\n\"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut\nja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea\nolkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin\nhänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. --\n'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen\nnopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää\nyksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta\nkatsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse\nhävetä'. -- Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun\nminä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen\nkätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin\niloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen\nluokseen ja tunnustin hänelle sen. -- 'Oletteko kyllin kiitollinen\ntahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän.\n-- 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden,\njonka minä voin'. -- 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse\nkiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. --\nHänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen\nsellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin,\ntietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. -- 'Ah', sanoi hän,\n'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. -- Oli\njotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän\ntällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai\nminut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli\nrintaneula, ja nostin sen rinnalleni. -- 'Te tunsitte äitini?' kysyin\nminä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' -- Hänen\nkätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani,\nkiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten -- 'Ettekö Te\nmuista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin\nTeidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin\nkädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta\nmuistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä\nja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna\nCatherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'\"\n\n\"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?\"\n\n\"Kyllä -- minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta\nAnna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun\nnäköisenäni.\"\n\n\"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?\"\n\n\"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan\nlähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme\nnäköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet -- mutta\nniiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin\nnähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio\nvoivutti minut niin -- en tiedä oikein miksi -- että minä olin aivan\nkyvytön puhelemaan hänen kanssaan.\"\n\n\"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?\"\n\n\"Pelkäänpä loukanneen. -- 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa',\nsanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie,\nja hänellä oli enkelin sydän'. -- 'Tunnen olevani ystävällinen\nTeitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä,\nniinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' --\n'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti\nhän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään\nmielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä\nhänen silmistään. -- 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi\nminun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä\nminulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä.\nHän huokasi syvästi ja kääntyi pois. -- 'Enkö minä tietäisi, että Te\nolette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi,\nettä olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni\nTeitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'.\n-- Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen\nedessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen\nmuutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän\ntullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin\novenpielessä, ja katsoi vain minuun. -- 'Näittekö Te minut eilen\nillalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin\nTeitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada\npuhua kanssanne kahden -- minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka\nminulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen\nantautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja\ntämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken\nTeidän tähtenne!' -- Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta\nkumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni.\nMinä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se\nsaattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan\nsisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen.\"\n\n\"Tekikö hän niin?\"\n\n\"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä\nsiinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi\nmeitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä,\nmilloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti\nvetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. -- 'Minä olin täällä\neilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän\nja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan\nhänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei\nTeillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin,\neikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat\nmerkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani.\nMiksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi,\nminun pelkuruuteni -- minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! --' Hän\nkätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui\nitsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin\nkauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita.\n-- 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle,\nkuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. -- Hän otti pois\nolkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. -- 'Minulla olisi\npitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun\nei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni\nlähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät\nennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa\ntämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin\ntekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni -- minun hullu, viheliäinen,\nkehno pelkuruuteni!' -- Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä\nkerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja\nkuulla häntä.\"\n\n\"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa,\njosta hän niin tuskaisesti puhui?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä\nmiestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen\nvielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos\npelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. -- 'Ei', sanoi hän, 'nyt\nen pelkää'. -- Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti\nvenehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä\npudistin päätäni. -- 'Katsokaa minua', jatkoi hän. -- Minä sanoin\npahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä.\n-- 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte,\nmiks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne\ntaivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi,\njos minä tapaan?' -- Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä\nvoinut vastata. -- 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko\najan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen\nmaannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne -- minä\ntahdon sovittaa -- minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka\nminä olen tehnyt'. -- Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä\nhän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla\nilmeellä. -- _'Täytyykö_ minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän\nepäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän\npuolustuksestanne. Jos _Te_ tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee\nhän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. --\nHänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää\nTeitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi --\njos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni --'. Hän vaikeni äkkiä\nja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän.\"\n\n\"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja\nnojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. -- 'Oi', kuulin minä\nhänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä,\n'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa\nminä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja\nhautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! --' Marian! minä vapisin\nkiireestä kantapäähän -- oli kauheata kuulla häntä. -- 'Mutta sitä\nei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin\nettä hän taas voi nähdä minut. -- 'Ei käy toivominen sellaisen\nvieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, -- jonka\nminä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi\nhänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta -- ei\nihmisten -- voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne,\njossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. -- Hän sanoi\nnämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas.\nHänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta -- hän\nnäytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. -- 'Mitä\nminä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan\najatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti\nsanoman? Mitä se oli?' -- Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin\nystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli\nsanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette\nniin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä\nse, mitä varten minä olen tänne saapunut, -- minun täytyy sovittaa\nerehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut\nrohkeutta puhua'. -- 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä.\n'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi\nhän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee\nTeidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi\nja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi\nviittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini\ntuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan\nalla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän\njotain _minulle_. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' --\"\n\n\"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?\"\n\n\"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa.\"\n\n\"Eikö sanonut sen enempää?\"\n\n\"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas\nminulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui\nvarovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä.\"\n\n\"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?\"\n\n\"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä.\nJuuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan\ntakaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle -- 'viipykää hieman ja\nilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja\ntuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi\nhän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne\nhuomenna tähän aikaan -- mutta tulkaa itse -- älkää unohtako sitä\n-- Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti\nvenehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää.\"\n\n\"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä\nolisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä\nsuunnalla sinä näit hänet viimeksi?\"\n\n\"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä.\"\n\n\"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?\"\n\n\"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian\npeljästynyt voidakseni liikkua ja puhua.\"\n\n\"Mutta kun sinä taas voit liikkua -- milloin läksit ulos?\"\n\n\"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli\ntapahtunut.\"\n\n\"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?\"\n\n\"Ei -- kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani\nsen kautta.\"\n\nMinä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö,\njonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana,\ntodellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden\naivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista.\nVarmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto\njuuri ratkaisevana hetkenä -- kenties auttamattomasti -- jollei Anna\nCatherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.\n\n\"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä\npuhuttiin?\" kysyin minä.\n\n\"Luulen sanoneeni\", vastasi hän. \"Muistini, ei ole niin hyvä\nkuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan\nvaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään\ntärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta.\"\n\n\"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat\nAnna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti\njokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?\"\n\n\"Sitä hän ei muistaakseni maininnut.\"\n\n\"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouva\nClementsistä!\"\n\n\"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin\nvälttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta\nhänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle.\"\n\n\"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?\" \"Niin, sen kaiken\nkaikkiaan.\"\n\n\"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellut\nTodds-Cornerista pakonsa jälkeen?\"\n\n\"Ei, -- siitä olen aivan varma.\"\n\n\"Eikä mitään siitäkään, mikä hänen sairautensa oli?\"\n\n\"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä\nasiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai\nryhtyä tekemään.\"\n\n\"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole\ntäsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka\npaljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa.\nSinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä\nseuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua,\nmutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi,\njos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin\nkäsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen\ntahansa, ei hän pääse minun käsistäni.\"\n\nLaura katsoi tutkivasti minua.\n\n\"Sinä uskot siis\", kysyi hän, \"että on todellakin salaisuus, jota\nmieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi\nAnna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että\nhän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja\nminun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se\nmelkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa\nolosuhteissa?\"\n\n\"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni\nmukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin\nsanat sir Percivalin menettelyn mukaan -- ja uskon, että salaisuus on\ntodellakin olemassa.\"\n\nMinä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta.\nMieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin\nilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme,\nmutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen\ntuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt\nminut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain\nyli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin,\nkuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi\nkuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun,\nettä tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain\npitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin\nHartrightiä -- sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti\nsanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet\nunessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta\nitse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.\n\nMinä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos\nkävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla\nAnna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi\ntietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka\noli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan\ntuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.\n\nKatseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä\nuudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden\ntoisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin\ntaaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa\nmennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti\nhäneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään.\nNiin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa\nedustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt\nylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi\nlähteä pitemmälle kävelylle.\n\nPitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan\ntavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut\nhuvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään\n-- lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias\nesiintyäkseen minun suojelijanani -- ollut ollenkaan huvitettu\nmistään kävelyistä.\n\nTultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani\nmuistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet\nkeskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän\nnimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut\nkutsumusta saapua kirjastoon.\n\n\"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa\", sanoin minä. \"Nykyisin\nei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää\nkokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty\".\n\n\"Lykätty?\" toisti Laura kummastuneena. \"Kuka sen on sinulle sanonut?\"\n\n\"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan\nkiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut\naikomustaan.\"\n\n\"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos\nallekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille,\njoita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?\"\n\n\"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko\nunhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa\nvälillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?\"\n\n\"En, mutta minä en voi muistaa --\"\n\n\"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta:\njoko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa\nantamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu\nviimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme\nvapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata\nhuonoja raha-asioitaan -- ainakin joksikin ajaksi.\"\n\n\"Ah, Marian, tämä kuuluu aivan liian hyvältä voidakseen olla totta!\"\n\n\"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden\nhyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille\npäiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä.\"\n\nMinä nousin ylös mennäkseni hakemaan kirjan.\n\nKun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan\nkäynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo\nkaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä\nuskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa\nepävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä\ntulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja\nsiitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.\n\nLauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja\nmiten vähäpätöinen asia onkin -- niin jopa siihen määrään, että minä\nmelkein häpeän merkitä sitä -- saa se merkityksensä osoittamalla,\nkuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy\ntodellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että\nminun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille\nyhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.\n\nSoitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri\nsilloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me\nkuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että\npäivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan\nvälittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä\nolen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin\nesiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna\nCatherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.\n\nOlen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää\nhyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin.\nPitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen\nesiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi\nja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja \"pikku\nLaurani\", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään,\ntiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin,\nja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että\nhän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa\nLimmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä\nhuomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan,\nettä hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta\nväijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut\nmeidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän\nteki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä\n-- mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei\nhän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne\ntiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka\nAnna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon\nnoustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.\n\nKun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi\noli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta\npuolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä --\ntunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.\n\nHän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat\nhillittyä tunnetta. Hänellä oli -- ikäänkuin olisi ollut jokin\nsalattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän\näänen välillä -- komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan\nnähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella.\nHänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä\nkuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai\nminun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään\nhäntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi\nhänen maljansa. \"Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!\" sanoi hän\nsilmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi\nsanoen: \"hyvä Percivalini!\" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle.\nPäivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko\nhän olla \"niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin.\" Laura teki\nniin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja\nhänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli\nmahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä\noli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia\nkellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja\nilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta -- ei niin\nkuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien\nherättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä,\nkäytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja\nsoittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi\nhämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä\nhalvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla\naskeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani\nollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä\n-- hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei\nlamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi\nvoinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt\nhakemaan sen keittiöstä.\n\n\"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä\niltahetkestä?\" sanoi hän hiljaisella äänellä. \"Ah, minä rakastan\nsitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän\nihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa\nminuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti!\nMinä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne,\nneiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani.\nOn raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin\nminun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja\nliiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa\npäivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se\ntunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?\"\n\nHän vaikeni -- katsoi minuun -- ja toisti Danten mainion säkeen\niltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka\nyhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.\n\n\"Oh!\" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan\nvaiettua hänen huulillaan. \"Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja\nväsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja\npalatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen\nsytyttämiseen. Lady Glyde -- neiti Halcombe -- Eleonor, hyvä\npuolisoni -- kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua\npelaamalla dominoa?\"\n\nHän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.\n\nLaura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä\nja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä\ntänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut\nasettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä\ntuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän\nyhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen\näänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi.\nKummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut\nminua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana\nkauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan --\nminä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin\nviereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja\ntäytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen\ntuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni\npelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät\nainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä\nlasiovien kautta, jotka olivat avoinna -- kiiruhdin kätkeytyäkseni\nheiltä pimeään -- niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.\n\nTänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä\nkeskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan\ntuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta\nkylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa\nalkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja\nkohotti varottavasti kätensä.\n\n\"Kuule!\" sanoi hän. \"Huomenna tulee muutos.\"\n\n\nIX.\n\nHeinäkuun 5 päivänä. -- Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua\nennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole\nvielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.\n\nLauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme\nme siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä\nkello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä\nasian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta\nheti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi\njälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni\nhäntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen\nmenettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi,\ntilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut\nhakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan\npaikan puistossa ennen kello 3.\n\nIlmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa,\nsattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui\nsatamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui\nsiniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.\n\nLevoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi\nalkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden\ntullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti\naamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut\nmeille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen\nnopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat\njalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.\n\nKreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi\nsalongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen\nhiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa\ntunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen\nsekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin\nvähimmästäkin aiheesta.\n\nPäiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut\ntullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä -- nieleksi\nsurullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli\nhaudattu kermatulvaan. \"Rakastaa makeisia ja torttuja\", sanoi hän\nlempeällä äänellä, \"on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta\non rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan -- taaskin yksi\nside, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin\nsanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut\nherättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick\nsaisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön,\nmenettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä\nenää voittamatta takaisin.\n\nMinä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija\ntuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir\nPercival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin\nseisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä\nylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään\nvastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin\nhän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla\npuistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua\nnähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan\nseurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.\n\nJouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin\nehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin\nminä käyntiäni ja etenin varovammin -- en nähnyt enemmän kuin\nkuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen\ntakasivun -- pysähdyin ja kuuntelin -- menin sitten edemmäksi, kunnes\nminä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku\ntai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli\nhiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään\nelävää olentoa.\n\nKatsottuani huoneen sivuseinien edustaa -- ensin yhdeltä, sitten\ntoiselta puolelta -- onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan,\nuskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään --; se oli tyhjä.\n\nMinä huusin: \"Laura!\" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan\nvastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä\nainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.\n\nSydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni\nja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan\nmaan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä\nhuoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin\nminä hänen askeleensa jäljet hiekassa.\n\nMinä huomasin kahden henkilön askeleet -- toiset suuret kuin\nmiehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli\nkummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä\nja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa,\njoka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja\nkäännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle\nkuin voin.\n\nNe johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa\nnoin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat\nsen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden\njälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein\nminä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta\netempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen\njohti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä\npaikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin\nkasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin\nepävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella\noksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa\nhuomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää\nepäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut\nlopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi\nlohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain\ntuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin\npihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä,\noli taloudenhoitajaa rouva Michelson.\n\n\"Voitteko sanoa minulle\", kysyin minä, \"onko lady Glyde tullut kotiin\nkävelyltään vai ei?\"\n\n\"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa\",\nvastasi taloudenhoitajatar. \"Minä pelkään, neiti Halcombe, että\njotakin varsin ikävää on tapahtunut.\"\n\nSydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, \"Tarkoitatteko jotakin\nonnettomuuden tapausta?\" kysyin minä heikolla äänellä.\n\n\"Ei, ei -- Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta.\nMutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut\nminulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen\ntalosta tunnin kuluttua.\"\n\nFanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli\npalvellut häntä monta vuotta -- ainoa henkilö koko talossa, jonka\nuskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.\n\n\"Missä on Fanny?\" kysyin minä.\n\n\"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja\nminä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen.\"\n\nMinä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä\nnurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.\n\nHän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen\npitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden\npalkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään\nsyytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään\nvastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä -- kielletty edes\nnäkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa\nselityksittä, jäähyväisittä -- ja sen piti tapahtua heti.\n\nRauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla\nkysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi\najattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä\noli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen\nkanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi\nystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei\ntuntenut ainoatakaan ihmistä.\n\nMinä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille\nvarman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen,\nmikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle,\nettä hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään\ntai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat\ntahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä\nolosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle\njäähyväisiksi ja menin ylös.\n\nMinä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani\navata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.\n\nKoputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento,\njonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni\nniin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan\nkoiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli\nMargaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja\nitsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.\n\nAvattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni\ntuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.\n\n\"Miksi asetut sinä tielleni?\" kysyin minä. \"Etkö näe minun haluavan\ntulla sisään?\"\n\n\"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään\", vastasi hän vielä tyhmemmin\nnauraen.\n\n\"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti\ntieltä!\"\n\nHän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen\nkerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla\npäällään.\n\n\"Niin on talon isäntä käskenyt\", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.\n\nMinä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä\nhänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani\nlausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään\nsir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival\nkäytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä\ntäysin unhotettu -- minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä\nen koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää -- kaiken sen\njälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa -- teki\noikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.\n\nSalongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin\nkirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon.\nHe seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia\nkädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan\nhänelle: \"Ei -- tuhannesti ei!\"\n\nMinä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.\n\n\"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne\nhuone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa\", sanoin minä.\n\n\"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua\", vastasi hän. \"Ja\nkavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta --\nkavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi.\"\n\n\"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka\nTe uskallatte uhata minua\", huudahdin minä vihani viehättämänä.\n\"Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja\nväkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä,\njos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän\nlakiin, maksakoon mitä tahansa.\"\n\nSen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.\n\n\"Mitä minä sanoin sinulle?\" kysyi hän. \"Mitä sanot nyt?\"\n\n\"Samaa, kuin äskenkin sanoin\", vastasi kreivi. -- \"Ei!\"\n\nKiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset,\nkylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät\npois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin\nmerkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa\ntuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan\nmeistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.\n\n\"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi\", lausui hän\nkirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. \"Minun on kiitettävä\nTeitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy\nsamalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä\nen jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne\nja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!\"\n\nSir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen\nkuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, -- selitys, josta\nhän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco\nolisi antanut sitä ilman miehensä lupaa -- näytti aivan kivetyttävän\nhänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän\nihailun ilmeellä.\n\n\"Hän on ylevä!\" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä\npuhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. \"Luota minuun, Eleonor\",\njatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen\nollut huomannut hänessä. \"Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan\nminuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken\navun, jonka minä voin antaa.\"\n\n\"Kirottua! Mitä tämä merkitsee -- mitä tarkoitat?\" huusi sir\nPercival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa\nkanssa.\n\n\"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta\ntälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo\", vastasi tuo viekas\nitalialainen. \"Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja\nkreivitär Foscon ajatus on minunkin.\"\n\nSir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti\nkädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja\noven väliin.\n\n\"Tee niinkuin sinua huvittaa\", sanoi hän tukahdetulla raivolla\nhiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. \"Tee niin, kuin sinua\nhuvittaa, -- ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa.\" Näin sanottuaan\npoistui hän huoneesta.\n\nKreivitär katsoi kysyvästi mieheensä. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen,\njolla on pahin luonne koko Englannissa\", vastasi kreivi. \"Se\nmerkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä\narvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä\ntoistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua\nihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa\nasemassa.\"\n\n\"Ihailen Teitä vilpittömästi\", lausui rouva Fosco.\n\n\"Niin vilpittömästi\", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.\n\nMinulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta\nvastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti\nrohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura -- tunne täydellisestä\ntietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa -- nämä yhdessä\ntuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää\nnaamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä,\njota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat\nhuulilleni -- minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin\nikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui\näkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir\nPercivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen\nkuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco\nkaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle\nolevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut\nkäytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan\nBlackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli\nkuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi\nkatsoi sisään.\n\n\"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe\", sanoi hän, \"voidessani\nsanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren.\nMinä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta\nkuin sir Percivalilta. -- Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain\ntämän Teille.\"\n\n\"Mikä ihailtava hienotunteisuus!\" sanoi rouva Fosco, maksaen siten\nmiehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi\nhymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja\nvetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.\n\nSir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä\nhänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.\n\n\"Miksi viivyt sisällä?\" kysyi hän. \"Minun täytyy puhua kanssasi.\"\n\n\"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä\", vastasi toinen.\n\"Odota myöhempään, Percival -- odota myöhempään.\"\n\nEi kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt\nportaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja\nmielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta\nsisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.\n\nLaura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret\nhervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös\nhuudahtaen ilosta nähdessään minut.\n\n\"Kuinka olet päässyt huoneeseen?\" kysyi hän. \"Kuka on päästänyt sinut\ntulemaan! Eihän Percival?\"\n\nValtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle\nsanottavana, en minä voinut hänelle vastata -- minä voin vain\npuolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää,\nmitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri\nvastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.\n\n\"Kreivi, luonnollisesti\", vastasin minä kärsimättömästi. \"Kenenkäs\nvaikutus tässä talossa --?\"\n\nHän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.\n\n\"Älä puhu hänestä\", huudahti hän. \"Kreivi on alhaisin ihminen maan\npäällä! Kreivi on halveksittava vakooja --!\"\n\nEnnenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän,\nkuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.\n\nMenin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär\nsen edessä minun nenäliinani kädessään.\n\n\"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe\", sanoi hän, \"ja\nminä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen\nhuoneeseeni\". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat\nnyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni.\nHänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen\nsilmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen\npetomaisen julmasti Lauraan.\n\nHän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen\nkalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin\nsen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.\n\nViivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja\nmeni tiehensä.\n\nMinä suljin taas oven. \"Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat\nkatkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä\n_vakoojaksi_!\"\n\n\"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit\nmitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa\n_oli_ kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö --\".\n\n\"Oletko varma, että se oli kreivi?\"\n\n\"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja -- hän ilmaisi asian\nhänelle -- hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja\nväijymään Anna Catherickiä ja minua.\"\n\n\"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?\"\n\n\"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni\nvenehuoneelle ei siellä ollut ketään.\"\n\n\"Enemmän, enemmän!\"\n\n\"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni\nsaattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona\nympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa\naivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne\nolivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli --\n_etsikää_!\"\n\n\"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?\"\n\n\"Miten sinä sen tiedät, Marian?\"\n\n\"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!\"\n\n\"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli\nkirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Sir Percival on ottanut sen.\"\n\n\"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?\"\n\n\"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se\noli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan.\"\n\n\"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän.\"\n\nHän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan\nniin, kun hän lausui sen minulle:\n\n\"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha\nmies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen\nkäsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä\nhävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin\ntänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello\n6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme\npuhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla\nturvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla\nkärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. -- A. C.\"\n\nKuvaus \"suuri ja lihava, vanha mies\", jonka Laura vakuuttaa\nsananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen\nvarjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä\nsanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen\nvenehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut\nhäntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun\njohdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir\nPercivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän\nvoinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna\nCatherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä,\nkiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut\nhänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä\nkeskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani\nmatkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän\njätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna\nCatherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla\ntäydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.\n\nPäästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen,\ninnokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli\nonnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.\n\n\"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?\" kysyin minä. \"Mitä teit sinä\nsillä löydettyäsi sen hiekasta?\"\n\n\"Luettuani sen läpi kerran\", vastasi Laura, \"otin minä sen mukaani\nvenehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo\npaperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli\nminua.\"\n\n\"Koetitko kätkeä kirjeen?\"\n\n\"Kyllä, kyllä koetin -- mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse\nvaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta\nlukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla\nsilmäyksellä -- mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi\nhän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia\nsitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin\nparhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella\nasiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt\nistut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut\n_häntä_ vielä, mutta _sinä_ olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän\ntuli luokseni -- minä olin yksin hänen kanssaan Marian -- mitä voin\ntehdä? -- Minä annoin hänelle kirjeen\".\n\n\"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?\"\n\n\"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi\nminut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille,\nikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan\nminua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja\nkuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä\ntahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'.\"\n\n\"Kerroitko hänelle sen?\"\n\n\"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian -- hänen kova kätensä\nkouristi niin pahoin käsivarttani -- mitä piti minun tehdä?\"\n\n\"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson.\"\n\n\"Miksi tahdot katsoa, Marian?\"\n\n\"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän\nkärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä\nhänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se\n-- kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se.\"\n\n\"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se\nkoske enää!\"\n\n\"Anna minun nähdä se!\"\n\nHän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan\njäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut\nmurehtia, en vuodattaa kyyneltä -- enpä edes kauhistua siitä.\nSanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin\nmiehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille\nsukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi,\ntällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle --! Jumalan olkoon kiitos!\nkasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin\npuolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun\npeljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä -- eikä ajatellut\nsen enempää.\n\n\"Älä ole niin kovin levoton, Marian\", sanoi hän yksinkertaisesti\nvetäessään alas hihaansa. \"Ei se koske enää.\"\n\n\"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi,\nrakkahani. -- No hyvä, puhu enemmän. -- Sinä sanoit hänelle kaikki,\nmitä Anna Catherick oli kertonut sinulle -- kaikki, mitä sinä kerroit\nminulle?\"\n\n\"Niin, kaikki. Hän vaati sen -- minä olin yksin hänen kanssaan --\nminä en voinut mitään salata.\"\n\n\"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?\"\n\n\"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. -- 'Minä\nsaan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko\n-- kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä\ntiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän,\n'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö\ntahdo tunnustaa kaikkea? Sinun _täytyy_ tunnustaa! Minä pakotan sinut\ntunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä\ntäällä!' -- Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta --\ntietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua -- eikä\nsanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä.\nHän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin\nnyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' -- Minä voin\nvain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni,\nmeni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei\nonnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua\nmiellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan --\nminä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu\nkaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette\nsaa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni.\nMinä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette\nsanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon,\nmitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui\nsiellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos!\n'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon',\nsanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi\ntarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'.\n-- Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon\nraa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. -- Oi Marian. Hän näytti\nmielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, --\nmutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin.\"\n\n\"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön -- mieletön rikollisen\nomantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut\nminulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin\npoistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden,\njoka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon -- ja hän uskoo\nsinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka\nvoisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen\npetollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano,\nrakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni\nsinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on,\nja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että\nsinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi,\njoihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on\nvielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle\ntilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän\nkiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn,\nkoska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt -- ja ottanut\nsijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta\nsinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin\npihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin\ntoimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja\nhanki itsellemme jotain suojaa.\"\n\n\"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä\npaikasta ainaiseksi!\"\n\n\"Kuule minua, Laura -- ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole\naivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi.\"\n\n\"Minä tahdon uskoa sen -- minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota\naivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee\nturvaa ja lohdutusta.\"\n\n\"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja\nminä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana.\nEi ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun --\nja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita\nei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn.\"\n\n\"Mitä kirjeitä?\"\n\n\"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on\ntarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi.\nNiin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu\nsen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna\nosoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään\nyksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa\nmitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan\nsinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa,\njota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa -- hän on saapa\nminun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!\"\n\n\"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!\"\n\n\"Olen tarkoin sitä ajatellutkin -- sir Percivalilla on enemmän\npelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä\nvoisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa.\"\n\nPuhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään\nluokseen.\n\n\"Sinä saatat täten hänet raivoon\", sanoi hän, \"ja teet asemamme\nkymmentä kertaa vaarallisemmaksi.\"\n\nMinä tunnustin totuuden -- näiden sanojen masentavan totuuden mutta\nen kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta\nherättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut\nmitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä\näärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin\nvoin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain,\nkenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.\n\n\"Herra Fairlielle\", sanoin minä. \"Setäsi on sinun lähin\nmiessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän _tulee_\nsuojelemaan sinua.\"\n\nLaura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.\n\n\"Niin, niin\", jatkoin minä, \"sinun setäsi on heikko, itsekäs\nmaailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan\nsir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan\nkuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen\nhyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua\nkohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja\nelää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen\nvakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet\nmuutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta\ntulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä\nvuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura --\nminä olen saanut kokemusta.\"\n\n\"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin\najaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun\nkanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi\nkuin ennen avioliittoani.\"\n\nNämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi\nmahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta\nvaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen\nsyytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa\nkestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän\nluona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se\noli epäiltävää -- enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin\nolikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä --\nja minä päätinkin tehdä niin -- suorassa epätoivossa siitä, ett'en\ntietänyt parempaa neuvoa.\n\n\"Setäsi saa tietää toivomuksesi\", sanoin minä, \"ja kaikissa\ntapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin\npulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä -- niin, minä\ntahdon toivoa, että niin tapahtuu!\"\n\nSanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti\nLaura saada minut pysähtymään.\n\n\"Älä mene luotani\", sanoi hän levottomasti. \"Minun salkkuni on\npöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä.\"\n\nMinua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään,\nvaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme\njo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä.\nToivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan\nsiitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika\nnäyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden\nhalveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat\nmeistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja\nsain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.\n\n\"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua\", sanoin minä.\n\"Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää\nmitään.\"\n\n\"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?\"\n\n\"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin\nminulle.\"\n\nMinä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla,\nkuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut\npäästä sisään ilman hänen suostumustaan.\n\n\nX.\n\nHeinäkuun 5 päivänä. -- Juuri kun minä tulin portaille, pölähti\npäähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni\nja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat\njo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut\nkirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin\nsinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa\nsamasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties\nvoisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani.\nMielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat\ntulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät\nminusta vaarallisilta -- eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut\ntäysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä\nhuoneeseen.\n\nMinä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran\nkanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt\nkoskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan.\nAinoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa\nsamoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani\nniin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut\nmuistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä\nkerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle\npaikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä\nsuljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.\n\nRouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.\n\n\"Se laskee edelleenkin\", sanoi hän; \"pelkäänpä saavamme lisää\nsadetta.\"\n\nHänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta\nkäsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.\n\nOlikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen\nkreivi Foscoa \"vakoojaksi\"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin,\nminun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun\nvakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti\nlöytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä\nulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen\nveljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan\nperinnön välillä -- kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki\npakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä\nvaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni\nLauran tekemää loukkausta.\n\n\"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä\nuskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?\"\n\nHän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja\nherkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.\n\n\"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani\",\njatkoin minä, \"pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran\nlausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa\nja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa\nvain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte\nilmoittanut kreiville.\"\n\n\"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa\", vastasi kreivitär\nnopeasti ja terävästi. \"Mutta\", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi\njääkylmän tapansa, \"minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes\npikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin\nalakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa\nalakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti\nHalcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni.\"\n\nMinä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja\nkumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.\n\n\"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär --\nja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin\nanteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut.\nHän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja\nvääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään -- eikä hän voinut\nhillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa,\nettä ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?\"\n\n\"Aivan varmasti\", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli\nkirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.\n\n\"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat\", jatkoi hän, \"teki lady Glyde\nminulle vääryyden, jota minä valitan -- ja jonka annan anteeksi.\nÄlkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme\nunhottaa se tästä hetkestä.\"\n\n\"Te olette kovin hyvä\", sanoin minä, \"Te vapautatte minut\nsanomattomasta --\"\n\nMinä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet\nminuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat,\nloisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan.\nMinun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä\nkohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään\nlepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa\nsellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja\nminä seisoin aivan mykkänä.\n\n\"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän,\nneiti Halcombe -- minua vaivaa todellakin, että olette katsonut\ntarpeelliseksi puhua niinkin paljon\". Lausuttuaan nämä kohteliaat\nsanat tarttui hän minun käteeni -- kuinka minä halveksin itseäni ja\nkuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia!\n-- ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä\nole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus\nvaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja\nkumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan -- minä koetin\nhymyilläkin -- minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten\nteeskentelemistä, olin nyt viekkain -- viekas kuin se Judas, jonka\nhuulet nyt koskettivat kättäni.\n\nMinä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni\n-- tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni\n-- jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa\noli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun\navukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta\nsamana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset\nsilmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja\nmuutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin\nhän todellisuudessa oli.\n\n\"Kreivi!\" sanoi hän. \"Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella\nTeidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne.\"\n\n\"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko\nmaailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen.\" Näin sanoen\npäästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen,\njonka hän vei huulillensa.\n\nMinä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni.\nJos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun\nkuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa.\nMutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden\nonneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.\n\nKirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä\nkirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä\nsuorittamaan tämän velvollisuuteni.\n\nEi ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut\nminut ymmälle -- minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun\nkuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä\nsukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa.\nHän eli mitä välinpitämättömimmässä -- vieläpä muutamissa tapauksissa\nvihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen\nasemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla.\nEikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella\nmeitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa\nnäille molemmille kirjeet -- tai sitten saattaa Laura ja itseni\nhuonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa\nmahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei\nmikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä\nviimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä -- minä\nistuuduin siis ja kirjoitin ne.\n\nEn puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska -- kuten\njo olin Lauralle lausunut -- tämä seikka vielä oli siksi hämärä,\nett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä\nilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan\nkäytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin\nhäneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä\nkieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista\nja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä\nkääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja\ntähän viimemainittuun kysymykseen nähden -- minä vakuutin hänelle\nkirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että\nhänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin\npian kuin mahdollista.\n\nSitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin\nhäneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana\nsaadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan\njäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni\nhänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme\nLimmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä,\njoka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että\nhänen setäänsä onnettomuuksiin.\n\nLopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet\nniihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne\nnyt olivat valmiit.\n\n\"Onko joku häirinnyt sinua?\" kysyin minä hänen avatessaan ovea\nminulle.\n\n\"Ei kukaan ole koputtanut\", vastasi hän. \"Mutta minä olen kuullut\njonkun käyvän eteishuoneessa.\"\n\n\"Miehenkö vai naisen?\"\n\n\"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan.\"\n\nKreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä\nhän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka\nhän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut\nsyrjäytettävä.\n\n\"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun\neteishuoneestasi?\" kysyin minä. \"Kulkiko hän käytävää eteenpäin?\"\n\n\"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen\naskeleensa.\"\n\n\"Mihinkä hän meni?\"\n\n\"Sinun huoneesi eteen.\"\n\nMinä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta\nminä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla\nkädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii\npaperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut\nminun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen\nsilkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin\ntarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä\neteisessä olevaan postilaukkuun.\n\nLaura näki minun olevan miettiväisen. \"Onko vieläkin vaikeuksia\",\nsanoi hän väsyneesti, \"vielä vastuksia ja vaaroja?\"\n\n\"Ei mitään uusia vaaroja\", vastasin minä. \"Mahdollisesti muutamia\npikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin\njättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?\"\n\n\"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän,\nett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan.\"\n\n\"Ei, ei -- älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on.\"\n\nKello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä\nolevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä\nviipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta\npoistua huomaamatta talosta.\n\n\"Lukitse ovi, Laura\", sanoin minä, \"äläkä ole levoton minun tähteni.\nJos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että\nminä olen mennyt kävelemään.\"\n\n\"Milloin tulet takaisin?\"\n\n\"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän\naikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra\nGilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla\nmeidän parhain ystävämme.\"\n\nJäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin\nsiihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä\nkävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui\nalakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai\nulkona.\n\nKanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka\ntunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä\nkreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä\nsuurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan\nnäytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa.\nEpäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä\nnäytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän\nmennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä\nteoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi\ntälläkin tarkoittaa?\n\nNyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä\nsilmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon -- hän oli tavallisuuden\nmukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa\nperään.\n\nMinä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen\nmustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin\naiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan\nkuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua\ntavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli\nhaluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin\nhetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.\n\n\"Mikä hevonen hänellä on?\" kysyin minä huolimattomasti.\n\n\"Ei mikään\", vastasi hän. \"Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos\nminä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia\ntutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick.\nHän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen\nhänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna\nCatherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?\" \"En, kreivitär,\nsitä en tiedä.\" \"Aijotteko mennä sisään?\"\n\n\"Kyllä luullakseni. Uskoakseni on aika pian pukeutua päivälliselle.\"\n\nMe menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven\njälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka\nsilmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin\nennen päivällistä.\n\nPalattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja\nlinnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä\ntehdäkseni joitakin uusia huomioita -- minä voin vain saada varmuuden\nsiitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat\nkirjeet taskussani.\n\nMatkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir\nPercivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä\nvastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen,\njoka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka\nei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista\npelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että\nolisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian,\njonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä\nahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme\nLaura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen\nmeitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin\nAnnan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick\npelastuisi sir Percivalin käsistä.\n\nMinä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin\ntienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni\nollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.\n\nMutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut,\nkuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi\nminua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään\npäin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni\nkuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin\nluulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat --\najomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä,\njonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka\ntulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja\nminun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin\nminä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin\nkuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä\nollut tiellä.\n\nMinä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta\nmihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn\nvastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä\nvieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli\nsaanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän\ntaaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä\ntavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun\nanteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu\nlukea hänen syykseen, -- niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka\noli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.\n\n\"Älä sitä nyt muistele, Fanny\", sanoin minä. \"Emäntäsi ja minä\nolemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule\nkärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy\nniin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren\nluottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta\nkirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, -- tulee\nsinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka\non osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen\ntultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä\nkellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi\nonnelle.\"\n\nFanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. \"Siellä\nsäilytän minä ne, neiti\", sanoi hän, \"kunnes minä voin täyttää Teidän\nmääräyksenne.\"\n\n\"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna\nrautatieasemalla\", jatkoin minä. \"Ja kun sinä tapaat Limmeridgen\ntaloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano\nhänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde\nvoi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas\npikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota\njunaa, joka lähtee kello 7.\"\n\n\"Tuhansia kiitoksia, neiti -- kiitän sydämellisesti. Se palauttaa\nrohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja\nviekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin\nkaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana.\nAh, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni\ntahtoo pakahtua ajatellessani sitä.\"\n\nPalattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni\npäivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin\nalakertaan.\n\n\"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä\", kuiskasin minä ovella. \"Aiotko\ntulla päivällisille?\"\n\n\"En, en -- en mistään hinnasta maailmassa!\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut? Onko joku pelottanut sinua?\"\n\n\"On -- juuri nyt -- mieheni --\"\n\n\"Tuliko hän huoneeseen?\"\n\n\"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?'\n-- 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki?\nSinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut\ntekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' -- 'En,\nen', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. -- 'Sinä tiedät sen', huusi\nhän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi -- muista, mitä\nsanon sinulle! -- Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle\nkaikki!' Näin sanottuaan meni hän -- meni pois tuskin 5 minuuttia\nsitten, Marian.\"\n\nHän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana -- sir\nPercival ei ollut saanut selvää hänestä.\n\n\"Menetkö alas, Marian? Tule tänne jälleen illalla.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen\njotenkin myöhään -- minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä\npoistumalla heidän luotaan liian nopeasti.\"\n\nPäivälliskello soi, ja minä kiiruhdin alakertaan.\n\nSir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle\nkäsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä\nhuolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen\npäivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman\nenemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.\n\nOlkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin\njokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella\nteeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan\noli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä\nsilmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan\nollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota\nhän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin\nainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja\nkohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee\nhän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön\nsir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat\nolleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen\nvoittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui\ntähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan\nmeidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti\nallekirjoitettaman kirjastossa, -- nyt olen minä varma siitä.\n\nRouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös\nseuratakseen meitä salonkiin.\n\n\"Miksi menet tiehesi, Fosco?\" kysyi sir Percival.\n\n\"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä\", vastasi\nkreivi. \"Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän\nkotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin\nkuin menen pöytäänkin heidän kanssaan.\"\n\n\"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen\nalas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli\ntuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä.\"\n\n\"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini,\nmutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua\nmiellyttää -- myöhemmin illalla.\"\n\n\"Varsin kohteliasta!\" sanoi sir Percival suuttuneena. \"Kautta sieluni\ntodellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!\"\n\nUseamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen\nlevottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut,\nettä tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen\ntakaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä\npuhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti\nmieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän\npyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt\ntämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä -- ja lykkäsi sen\ntaaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän\ntulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir\nPercivalin mielestä tärkeä, ja kenties -- päättäen kreivin selvästä\nvastenmielisyydestä kosketella sitä -- hänen mielestään vaarallinen.\n\nNämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin.\nSir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut\njäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta.\nKreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään -- pysähtyi\npariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli\ntakaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 -- aika, jolloin kirjeet\naina lähetettiin Blackwater-Parkista.\n\n\"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?\" kysyi hän ja lähestyi\nminua laukku kädessään.\n\nMinä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun\nvastaustani.\n\n\"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään\nkirjeitä pantavana laukkuun.\"\n\nHän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti\nhauskan neapelilaisen kansanlaulun \"La mia Caroliina\" pari kertaa.\nHänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään,\nlaittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa\nparissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.\n\nMinä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä -- osaksi sen\ntakia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita\nLauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla\njäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.\n\nEnnenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä\nkupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä\nulos. Hän esti minut taaskin -- tällä kertaa menemällä pianon luo ja\nvetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.\n\nTurhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun\npuutetta musiikkiasioissa -- se ei auttanut! Hän pyysi yhtä\nkaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi\nkaikki väitteeni. \"Englantilaiset ja saksalaiset\", selitti hän\nharmistuneena, \"koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä,\nettä viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen\nsivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja\nsaksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen\nkuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses\nEgyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan,\nkun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri\n'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen?\nOlinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä\n-- ja sitä -- ja sitä --? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen\nsäveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?\" -- Ja\nodottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi\nsilmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella\nkova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja\nsoiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden\nnimet: \"Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!\" --\n\"Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen.\" -- \"Israelilaisten rukous\nmennessään yli Punaisen meren.\" Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole\nylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja\npöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä\njyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.\n\nOli jotakin kauheata -- jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman\nlaulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä\nhän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä\novea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi,\nen siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin\nsekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: \"mitä tämä\nkirottu meteli merkitsi?\" Kreivi nousi heti pianon äärestä. \"Ah,\nkun Percival tulee\", sanoi hän, \"on samalla lopussa soinnukkuus ja\nsulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja\nminä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran\ntaivaan alla!\" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja\nalkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia \"Moseksesta\npuutarhassa\".\n\nMinä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta\nhän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo\nkauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty\nsilleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto\nja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli\ntuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? --\nMitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni\nmahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään,\neikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt\nhäntä -- silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän\neteishuoneessa kuin käytävässäkään.\n\nKello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin\nminä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan.\nEi kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me\nolimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset\nrohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa\nsovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.\n\nMinulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen\nlevolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä\npitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja\nsen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.\n\nSir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä.\nSir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi\nluki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien\nkuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.\n\n\"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!\"\nsanoin minä.\n\n\"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne\", vastasi\nhän. \"Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni.\"\n\n\"Paras neiti!\" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä\ntavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.\n\n\"Minua vaivaa kiusallinen päänkivistys\", vastasin minä kylmästi.\n\n\"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely\nennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää.\" Hän pani\nerikoisen painon sanalle \"kävely\". Olisiko hän nähnyt menevän minun\nulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa\ntallessa Fannyllä.\n\n\"Tule polttamaan sikari, Fosco\", sanoi sir Percival, nousten ylös ja\nsilmäten taasen levottomasti ystäväänsä.\n\n\"Mielihyvällä, Percival, kun naiset ovat menneet levolle\", vastasi\nkreivi.\n\n\"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?\" kysyin minä.\n\"Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua.\"\n\nMinä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä\ntaaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun\nminkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen,\njoka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla\nkertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa\nkirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir\nPercivalin kanssa -- tällä kertaa oli kreivitär tiellä.\n\n\nXI.\n\nHeinäkuun 5 päivänä. -- Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven\navasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista\noli jäljellä.\n\nKymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä\nja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli\ntapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä\nsilloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta\nkaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina\nsir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli\nlykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön\nhiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.\n\nNäin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa\nkaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut\nmuuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.\n\nMinä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto\nhäilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin\nauki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen\nyöhön.\n\nOli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt.\nHengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja\nminä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi\nvasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.\n\nMinä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin,\nsilmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään\nmuuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen,\nalakerrassa suljettavan oven äänen.\n\nJuuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni\ntakaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän\nmuistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan.\nHetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän\nasuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä\nnähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi\nlähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä\nmakuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan\npöydälle.\n\nTulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle,\njosta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen\npunaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne\nkohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja\nkuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen\nja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli\nsitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat\nnurmikolla -- muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat\naskeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin\nminulta huomaamatta.\n\nMinä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei\nkumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella\näänellä. \"Miksi et tule huoneeseen istumaan?\"\n\n\"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta\",\nvastasi kreivi yhtä hiljaa.\n\n\"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?\"\n\n\"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin\ntarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin\npelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada\ntilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival -- kärsivällisyyttä!\"\n\n\"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä.\"\n\n\"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon\npartaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään\ntilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen\nkunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen.\"\n\n\"Mitä pirua sinä tarkoitat?\"\n\n\"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu\nikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin\nhuoneisiin sekä portaille.\"\n\nHe menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän\nkeskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä.\nMinusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni\nantaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja\nrohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään,\nolin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä,\nheidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija -- ja tämä\nkuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä,\nolisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen\nvaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että\nminä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen\nvaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni -- niin, hänen elämänsäkin --\nriippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani\ntänä iltana.\n\nMinä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston\nviereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi\nkeskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu\nkirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki\nhänen varovaisuustoimenpiteensä -- tai toisin sanoen kuunnella\nkaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista\ntarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.\n\nKuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä\nverannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet\njohtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden\njohtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla,\njoka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme\njalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä\ntoisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva\nrauta-aita.\n\nNyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni\nikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes\nolisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua\nsiellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir\nPercival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä\nolin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen\nlasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla,\nkuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan\nkuiskaileisi -- ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko\najan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät\nistua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään,\nja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan\nvaaraan mennä alakertaan.\n\nNiin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut\npäätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun\ntarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin\nvain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani\nolevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti\nhuomatuksi.\n\nMinä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän\nvaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.\n\nPukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen.\nAluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina\nhiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain\nalusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen\npäälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni\nyli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin\nminä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas\ntie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki\ntämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä\nsaisin aikaan vähäisintäkään melua -- kuka voisi silloin aavistaa\nseuraukset?\n\nMinä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen\nsammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä\nulko-oven minä suljin -- laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja\nasetin jalkani varovasti verannan katolle.\n\nMinun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa,\njossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa,\nennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven\nyläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä\nolevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin\npuku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.\n\nEi mitään ääntä kuulunut -- yön synkkä pimeys ympäröi minut joka\ntaholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti\nmennä -- näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä\nollut mennyt levolle.\n\nOli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä\npäätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan\nitseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. \"Lauran tähden!\"\najattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien\ntoisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen\nseinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties\nsatuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman\npäässä minusta toisella puolella.\n\nOlin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka\naskeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata\nsiihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen\npimeiden ikkunain ohi (\"Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä\nyönä!\") -- pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä\nhetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini\nryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin\nsuojassa.\n\nMuutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan\nja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu\nja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani\nsinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen\nkaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut\nminun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt\nkaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata\nikkuna ja silmätä ulos.\n\nMinä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani\nensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni.\nVasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat\nposkeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.\n\nEnsi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven\navaaminen tai sulkeminen -- luultavasti viimemainittu -- kolmen oven,\neteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut\ntutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi\nyössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja\npalasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.\n\n\"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?\" kuulin\nminä sir Percivalin murisevan alhaalta.\n\n\"Oi, kuinka lämmin on!\" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä\näänellä.\n\nSitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa\nvasten -- minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti\nminulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis\nonni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat\nistuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä\nrouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa\nvalkosta kaihdinta vasten.\n\nSillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään\nalakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei\nkumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu,\njohon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen\nikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi --\nniin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini\nja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään\nkeskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen\npääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa\nikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko\nalakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella\ntoistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli\nsir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti\nlaiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että\nhän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli\nollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin\nsopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja,\nett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa.\n\"Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival\", sanoi\nhän, \"ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen\nnähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä\nsalaisuudessa.\"\n\nTämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti\nhuomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä\nkeskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja\nminä kuuntelin sitä sana sanalta.\n\n\"Pulaanko?\" toisti sir Percival. \"Niin, pahempaan pulaan, kuin voit\naavistaakaan, sen voin sanoa sinulle.\"\n\n\"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime\npäivänä\", lausui kreivi kylmästi. \"Mutta odota hieman! Ennenkun\nme lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä _en_ tiedä, niin\ntehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä _tiedän_.\nKatsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan\nnähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden.\"\n\n\"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota\nitsellesi.\"\n\n\"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.\nEau sucree [sokerivettä], ystäväni -- ei mitään muuta.\"\n\n\"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! -- Kas niin, sekota äitelä\nvoiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia.\"\n\n\"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen\nasemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot,\nolenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin\ntänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa --\"\n\n\"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia\nsatoja puntia -- ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja,\nperii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme.\nPäätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!\"\n\n\"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella\ntavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia\npuntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle\nnämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi\nkotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin\npalattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?\"\n\n\"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon\ntapasi mukaan.\"\n\n\"Minä lausuin näin: -- Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän\nasti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa.\nToinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota\nmenettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet\nluokat kammovat. Toinen keino -- hitaampi, paljon vaikeampi, mutta\nmenestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja\ntulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia\nja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta\nkuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota\neläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan\nvoivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he\nheti riippuvaisuutensa -- jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu\nsiinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä\nsinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu\nluottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä\nhartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi\nsisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et,\net ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet\nniskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka\nsinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä\nheti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä\nkiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla\nmyöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä\nasianajajalle --\"\n\n\"_Ensimäisen_? Onko hän uudelleen kirjoittanut?\"\n\n\"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen.\" Tuoli lensi verannalla\nkumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.\n\nOli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin\nvihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa\noli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita,\njohon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon?\nVai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle,\nsanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun\npantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän\nvoinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne\nnuoren tytön käteen?\n\n\"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi\", kuulin minä kreivin sen\njälkeen sanovan, \"että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi\nsitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi\nsiitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön\nsulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä\nhulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole\nollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä,\nettä hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen\nystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on\nvihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin\nviisas ja kokenut kuin minä olenkin -- minä, Fosco, viekas kuin piru\nitse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, -- tunnen mielestäni\nkäveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon -- minä\njuon hänen maljansa sokerivedessä -- tämän komean naisen, joka\nseisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin\nkallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä,\njota sinä kutsut vaimoksesi -- tämän Marian Halcomben, jota minä\nihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä\nvastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin,\nikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia.\nPercival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on\nollut huono onni.\"\n\nTuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat\nminusta, koska minä tahdon muistaa ne -- koska minä vielä toivon\nsaavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan\nhänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä\npahasta, jonka hän tekee.\n\nSir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.\n\n\"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa\",\nsanoi hän vihaisesti; \"meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin\nolisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan -- jos\ntietäisit niin paljon kuin minä.\"\n\n\"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen\", puuttui\nkreivi puheeseen. \"Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi\nmukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta.\nKäsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen\npääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas\nluonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? -- Vai\ntäytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi,\nteeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua\nvielä hieman lisää?\"\n\n\"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä -- on\nhieman vaikeampi.\"\n\n\"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä\nmääräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan\nminun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle --\nvai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?\"\n\n\"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?\"\n\n\"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?\"\n\n\"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot\ntehdä?\"\n\n\"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival.\nMinun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti\njohtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin\nkuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa\nmenetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on\ntänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen.\"\n\n\"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?\"\n\n\"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin\nsamaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut\nsen -- ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän\npitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut\najatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon\nminä verestää muistiasi asioihisi nähden -- joku aika sitten puhuimme\nniistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen\nkuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se\nsaa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan!\nVelkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista\nkeinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?\"\n\n\"Ei, ei muuta.\"\n\n\"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?\"\n\n\"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia.\"\n\n\"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?\"\n\n\"Ei vähintäkään.\"\n\n\"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?\"\n\n\"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot --\njotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme.\"\n\n\"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?\"\n\n\"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua.\"\n\n\"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään?\nVanhako?\"\n\n\"Ei -- ei vanha eikä nuori.\"\n\n\"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän\nnaimisissa? Ei -- nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän\nole naimisissa.\"\n\n\"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi\npoika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon\nsinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on -- puolihullu,\nlörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä\ntulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään.\"\n\n\"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin\npaljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en\ntahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta\nvuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?\"\n\n\"Ei, ei mitään?\"\n\n\"Eikö kerrassaan mitään?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan.\"\n\n\"Vai niin -- hänen kuoltuaan.\"\n\nSyntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan\nedessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että\nhän oli muuttanut paikkaa. \"Sade on vihdoinkin tullut\", kuulin minä\nhänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo\nhetkisen oli satanut rankasti.\n\nKreivi meni taaskin verannalle -- minä kuulin tuolin narisevan hänen\nuudelleen istuutuessaan.\n\n\"No hyvä, Percival\", sanoi hän, \"mitä saat vaimosi kuoltua?\"\n\n\"Jos häneltä ei jää lapsia --\"\n\n\"Joka kumminkin on varsin luultavaa?\"\n\n\"Joka ei ole vähintäkään luultavaa --\"\n\n\"No hyvä -- mitä siinä tapauksessa?\"\n\n\"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa.\"\n\n\"Puhdasta rahaa?\"\n\n\"Puhdasta rahaa.\"\n\nHe vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei\nkuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta\nvasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän\nhetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen\nkulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani\naivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän\nkääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi,\nvirtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään.\n\"Enemmän sadetta!\" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski\nalas kaihtimen -- ja minä hengitin vapaammin.\n\nKeskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi\nkysellä.\n\n\"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?\"\n\n\"Sepä oli suora kysymys.\"\n\n\"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran.\"\n\n\"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?\"\n\n\"Vai niin -- etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis,\nettä sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua --\"\n\n\"Vaiti, Fosco!\"\n\n\"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee --\"\n\n\"Vaiti, sanon minä!\"\n\n\"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja\nmenettäisit --\"\n\n\"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa.\"\n\n\"Epävarma toivo, Percival -- varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset\nrahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma -- tappio epäiltävä.\"\n\n\"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä\nrahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat,\nsaattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa\nrikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti\nunhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla\ntavoin -- minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua\nhulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!\"\n\n\"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin\nkielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta\nmahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka\nkirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne,\nedellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla?\nTuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun\nsanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei\nmitään erehdyksiä enää syntyisi -- ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä\nse on: -- Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen\nallekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi.\"\n\nHänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko\ntoinen kerros oli nyt pimeä.\n\n\"Lorua, lorua!\" vastasi sir Percival närkästyneenä. \"Sinua\nkuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan\nhelpoimman asian maailmassa.\"\n\n\"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni\", lausui kreivi,\n\"ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni\njärjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua\nmiellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä,\neikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival,\nselville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla\non sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta\nikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme\nohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä\ntuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni -- ja suo anteeksi minulle\njos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla\nvielä lasillisen sokerivettä itselleni.\"\n\n\"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu',\" vastasi sir Percival paljon\nrauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli\nkäyttänyt, \"mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi\nalkaa.\"\n\n\"Autanko sinua?\" kysyi kreivi. \"Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle\nnimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi -- Anna Catherickiksi?\"\n\n\"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja\njos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta\npäänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut\nauttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin\npaljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä\nsilti on ollut omat salaisuutemme -- vai kuinka?\"\n\n\"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä\nBlackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin\nhenkilöiden hunnun alle kuin sinun.\"\n\n\"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää,\nettä sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?\"\n\n\"Näytänkö minä uteliaalta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä näytät.\"\n\n\"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta --\ntarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan\nsen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot\neivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde!\nolkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua\n-- enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias --\nvaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun\ntäytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan\nsyventymättä siihen?\"\n\n\"Niin -- sitä juuri minä vaadin.\"\n\n\"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä\nhetkestä lähtien.\"\n\n\"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?\"\n\n\"Mikä syy sinulla on epäillä minua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, Fosco -- ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus\nsinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä,\nett'et sinä lopuksi petkuta minuakin.\"\n\nVerannalla oleva tuoli paukkoi jälleen -- minä tunsin, kuinka\nreikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt\nylös mielenliikutuksen puuskauksessa.\n\n\"Percival! Percival!\" huusi hän, \"etkö tunne minua tuota paremmin?\nEikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi?\nMinä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia\ntekoja -- kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni\nonnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen.\nMinun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään,\nettä sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä\nuteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis,\nettä teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä\nvoin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä\nhelposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen\n-- sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut\nminun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä.\nKatso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun\ntunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä\nPercival! Ota minua kädestä -- minä annan sinulle anteeksi.\"\n\nViime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi -- aivankuin\nhän olisi vuodattanut kyyneleitä.\n\nSir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta\nkreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.\n\n\"Ei!\" sanoi hän. \"Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi\nhänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko\nminun apuani?\"\n\n\"Kyllä, varsin hyvin.\"\n\n\"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?\"\n\n\"Minä koetan.\"\n\n\"No hyvä, anna kuulla.\"\n\n\"Katsopas, asia on näin: -- minä sanoin sinulle tänään, että minä\nparhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta\nettei minun onnistunut löytää.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini.\"\n\n\"Onko asia niin vakava?\"\n\nPieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli\nmuuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon\nisäntäänsä.\n\n\"Kyllä!\" sanoi hän. \"Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis\n-- yhtä vakava kuin rahakysymyskin.\"\n\n\"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi.\"\n\nValo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.\n\n\"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna\nCatherick oli kätkenyt hiekkaan\", jatkoi sir Percival. \"Se ei ole\ntyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco -- hän tietää salaisuuden.\"\n\n\"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.\nOnko hän sinulta saanut tietää sen?\"\n\n\"Ei, äidiltään.\"\n\n\"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus -- huono juttu,\nystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa,\nennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär\nhulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle -- mutta sitä vastoin\nen minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä\njonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan\nlaiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?\"\n\n\"Ei -- hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista -- he luottivat\nhäneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi\nviisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana --\nymmärrätkö minua?\"\n\n\"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin\ntiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?\"\n\n\"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady\nGlyden kanssa -- kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi\nlukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni\ntietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?\"\n\n\"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin\ntäytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on\nhänelle ilmeisesti edullista salata se.\"\n\n\"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi\nasian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä\nolemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun\nmeni naimisiin kanssani -- hän on vieläkin rakastunut erääseen\nHartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan.\"\n\n\"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset\novat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on\nensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole\ntavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden\n-- mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla,\nmutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt.\"\n\n\"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen\nAnna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen\njäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet\nCumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui\nhän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna\non yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright\ntietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän\nvain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua\nminua vastaan.\"\n\n\"Hiljaa, Percival -- hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady\nGlyden siveän luonteen?\"\n\n\"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin\nhänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi\nkenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo\nHartright-lurjus --\"\n\n\"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?\"\n\n\"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa\neheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti.\"\n\n\"Oletko varma, että hän on poissa?\"\n\n\"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän\npoistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä\nolen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick\noleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse\nsinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä,\netteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen\nkirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle\nja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun\nminä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua\nsanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken\nkaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni\nomalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella\nhänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin\nhuomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään --\"\n\n\"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen\noleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme\nennenkun herra Hartright -- vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt\nymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin\nlöytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta.\nVaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja\nvoidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra\nHartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän\nnykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?\"\n\n\"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut\nkoko kylän -- kaikki turhaan!\"\n\n\"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta.\"\n\n\"Hän ei tee sitä koskaan enää.\"\n\n\"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?\"\n\n\"On -- varsin suuri.\"\n\n\"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni.\nRaha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja\nkenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin\njäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä,\nennenkuin yöksi eroamme.\"\n\n\"Mikä seikka?\"\n\n\"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo\nvastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä\nsattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen\nepäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä\nen ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen\nkasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme\nulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?\"\n\n\"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on\nniin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä.\"\n\nTuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös -- tällä\nkertaa hämmästyksestä. \"Mitä sanoit?\" huudahti hän kiivaasti.\n\n\"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä\n-- niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä\",\nvastasi sir Percival.\n\n\"Ovatko he sukua?\"\n\n\"Ei, ei vähintäkään.\"\n\n\"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?\"\n\n\"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?\"\n\nEi mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili\nhiljaisella, sisäisellä tavallaan.\n\n\"Mille sinä naurat?\" toisti Percival.\n\n\"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun\nilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani -- enkö minä ole\nperuisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa\nilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt\nAnna Catherickin nähdessäni hänet -- ja nyt on kylliksi puhuttu tänä\niltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan\nunta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua.\nMinulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat\nvelkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi -- siitä minä\nannan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole?\nEnkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin\nhienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän\nsinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo,\nPercival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran --\npuristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!\"\n\nKuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin\nlukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut.\nTuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi\nkylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista,\nettä minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun\nkumminkin nousta märältä katolta.\n\nRyömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni\nja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat\nelonvoimani lisäytyivät taas -- silmäsin yhtämittaa kynttilää askel\naskeleelta hiipiessäni ikkunalleni.\n\nKello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen.\nEn ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut\nluulemaan, että paluumatkani oli huomattu.\n\n\nXII.\n\nHeinäkuun 6 päivä. -- Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.\nMinä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.\nSaman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan\nyöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.\n\nMinä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini\nvaihtelevain vaikutusten jälkeen -- ja nämä tunnit tuntuvat minusta\nviikoilta.\n\nKuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta --\nvaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja\njääkylmänä -- avuttomana, vapisevana raukkana!\n\nEn tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä\nsaavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia,\nlämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen\ntehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.\n\nMinä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys\npoistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.\n\nVarmaankin tapahtui se ennen auringon nousua -- minä kuulin kellon\nlyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja\nvoiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka\nyhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa\ntunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä\nkauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän\nvakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut\ntoistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä\nlähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä\nvastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu\nsana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä\nvielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että\nminä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni\nennen auringon nousua -- että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen\nhengittääkseni raikasta ilmaa -- että olen kirjoittanut lakkaamatta\nja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua\nnäinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää,\nsiitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina\nuuden päivän häikäisevään valoon saakka!\n\nMiksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia\nsilmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en\nmene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?\n\nEn uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä\npelkään tätä kuumetta -- minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn\ntakia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani\nkyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?\n\nHuu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut\nyöllä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua\ntaasen -- vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko\nistunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.\n\nOi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!\n\nSairaana sellaisena aikana kuin nyt!\n\nPääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta\nkaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja\nnäen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 -- kumpiko se oli?\n\nOli niin kylmää, niin kylmää! -- Ah, viime yön sade! -- ja\ntornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat\nkorvissani --\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nMuistutus.\n\nTähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme\nseuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa\nmustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää\nmuistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.\n\nPäiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut.\nSe on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi\non merkitty \"heinäkuun 7 päivänä\". Sisältö on seuraava:\n\nTodellisen ystävän jälkikirjoitus.\n\nErinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle\ntilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.\n\nTarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt\nolen päättänyt.\n\nSiinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja\npyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt,\nihastuttanut minua.\n\nMinun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida\nlausua jotakin sellaista.\n\nIhailtava nainen!\n\nTarkoitan neiti Halcombea.\n\nHämmästyttävä ponnistus!\n\nTarkoitan päiväkirjaa.\n\nNiin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka\nminä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton\nmuistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys,\nnämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset -- kaikki tämä on,\nenemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä\nylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on\nmestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni\nkuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on\ntäytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain,\nsattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka\nantaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan\nvihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa\nkuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle -- kuinka\narvokas hän olisi ollut minulle!\n\nSydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken\nkirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.\n\nNämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista\nhuolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka\nerinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton\nnainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja\nkuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.\n\nNämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle\nahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta\nkokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä,\njotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle.\nTähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!\n\nJa lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat,\nosaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä\nsuljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut,\nvaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa\npöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat\npakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen\ntoiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan\nniin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi\nihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä\nkunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.\n\nMinä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.\n\nValitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen\nsuunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla\nkertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen\npäiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän\npäämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman\nälykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. -- Minun on kiittäminen\nnäitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka\nkuuluvat luonteeseeni -- ei muusta.\n\nHenkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa\ntämä yksinkertainen selitys kaikki.\n\nNeiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.\n\nTällä vakuutuksella piirrän minä nimeni\n\n                                             _Fosco_.\n\n(Ensimmäisen osan loppu).\n\n\n\n"]