[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyA2Y2gE2kG0JX51ODe8VFArhUpG8vJtSuWh5LNhjTNQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":35,"gutenbergSummary":39,"gutenbergTranslators":40,"gutenbergDownloadCount":42,"aiDescription":43,"preamble":44,"content":45},1471,"Valkopukuinen nainen II","Collins, Wilkie",1824,1889,"1471-collins-wilkie-valkopukuinen-nainen-ii","1471__Collins_Wilkie__Valkopukuinen_nainen_II",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1860,1908,85183,550492,false,53923,[25,26,27,28,29,30,31,32,33,34],"Art teachers -- Fiction","Country homes -- Fiction","Deception -- Fiction","England -- Fiction","Gothic fiction","Inheritance and succession -- Fiction","Love stories","Nobility -- Fiction","Psychiatric hospital patients -- Fiction","Psychological fiction",[36,37,38],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Valkopukuinen nainen 2\" by Wilkie Collins is a novel written in the early 20th century. This work likely continues the intricate exploration of relationships and societal issues, including themes of inheritance and deception, particularly through the character of Fredrik Fairlie, whose narrative seems to highlight his personal struggles amidst larger family dynamics.  The opening of the novel introduces Fredrik Fairlie, who is reluctant about his obligation to document troubling family matters, particularly concerning his sick niece and a mysterious letter. Fairlie is exhibiting signs of stress and illness, exacerbated by the pressures exerted by his relatives and their expectations. His discomfort grows with the arrival of Fanny, Lady Glyde's maid, bringing news that compels him to confront the chaos within his family while also dealing with his own frailties. The beginning sets the stage for a narrative filled with tension, secrets, and the complexities of familial duty. (This is an automatically generated summary.)",[41],"Airanne, Aukusti",326,"Piirustuksenopettaja Walter Hartright kohtaa öisellä tiellä mystisen, valkoisiin pukeutuneen naisen, mikä käynnistää monimutkaisen tapahtumaketjun. Useiden eri kertojien todistuslausuntojen kautta etenevä tarina käsittelee identiteettivarkautta, perintökiistoja ja petoksia viktoriaanisessa Englannissa.","Wilkie Collinsin 'Valopukuinen nainen II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1471. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOPUKUINEN NAINEN II\n\nKirj.\n\nWilkie Collins\n\n\nSuomentanut Aukusti Airanne\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAatelismies _Fredrik Fairlien_, Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.\nLuku I.\n\n_Elisa Michelsonin_, Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaan jatkama\nkertomus. Luvut I-II.\n\n_Useiden eri todistajain jatkama kertomus_.\n\n 1. _Hester Pinhornin_, kreivi Foscon palveluksessa olevan\n    keittäjättären todistus.\n 2. Lääkärin todistus.\n 3. Jane Gouldin todistus.\n 4. Hautakiven todistus.\n 5. Walter Hartrightin todistus.\n\n_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut I-X.\n\n_Rouva Catherickin_ jatkama kertomus.\n\n_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut XI-XVII.\n\nKertomusta jatkaa _Isidor Ottavio Baldassare Fosco_.\n\n_Walter Hartrightin_ lopettama kertomus. Luvut I-II.\n\n\n\n\nAatelismies Fredrik Fairlien,\n\nLimmeridge-Housesta, jatkama kertomus.\n\n\nI.\n\nOn elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla\nrauhassa. Miksi -- sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä -- miksi täytyy\njuuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun\nolla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat -- kaikki vehkeilevät\nminun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni,\nminä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään --\nmitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!\n\nViimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen\naihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa\nkertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen\nsanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat\nveljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri\nminut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan -- jos\nminä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä --\nseurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua.\nEi tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman\nsairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä\naivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin\nkäytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä\nmyönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen\n-- ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta\nminä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja\nkirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas -- on siis\nluultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!\n\nMinua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä\ntapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en\nkoskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?\n\nMinä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin\nminä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin\nparin päivän seuduille -- ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli\nheinäkuun puolivälissä ja nimi -- minun mielestäni sangen mauton ja\nyksinkertainen -- Fanny.\n\nHeinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten\ntavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä,\njoita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen\nväestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia\npiirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa --\nvalokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua\nedes jonkunkaan ajatuksen -- Carlislen akatemialle -- ikävä paikka\nmuutoin -- tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun\njoka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa\ntoivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren\narvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota\ntäytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta\nett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.\n\nKumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni\nja suuresti kaivaten rauhaista aamua.\n\nMutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että\nLouiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että\nminä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä\nminun soittamattani. Minä kiroilen harvoin -- se on säädytön tapa\n-- mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan\nluonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!\n\nTämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut,\nsaattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin\nnähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön\nseisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi\npalvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi\noli Fanny.\n\n\"Mikä Fanny?\"\n\n\"Lady Glyden kamarineito, sir.\"\n\n\"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?\"\n\n\"Kirje, sir --\"\n\n\"Mene hakemaan se.\"\n\n\"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille\nitsellenne, sir.\"\n\n\"Kuka on antanut hänelle kirjeen?\"\n\n\"Neiti Halcombe, sir.\"\n\nKuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun\ntapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa.\nKokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää.\nMyönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!\n\n\"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas!\nKuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?\"\n\nOlin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät\nsaattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko\npäiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö,\nmutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle\nhermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.\n\nLouis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa.\nMinä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun\nmainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja\nhengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet\nalempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.\n\nMutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan -- hänen\nkenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi\npalvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi\nheillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa\nilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en\nitse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta\nminä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten\nkysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja\nnuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?\n\n\"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se\npöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?\"\n\n\"Kiitos, varsin hyvin, sir.\"\n\n\"Ja lady Glyde?\"\n\nMinä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen\nilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin\nkosteaa, näkyi silmien ympärillä -- kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis,\njolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on\nsamasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me\notaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.\n\nLukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide\nnerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta\nvastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian\nmukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin\nhyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen\ntai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata\nsiinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä,\nkun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen\nhieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin,\nettä minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella\narvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja\nsanoin Louikselle:\n\n\"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa.\"\n\nLouis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui\nhämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin\ntunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni\nheitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri\nesittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se\nnäyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!\n\nVarmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa\nkamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani\ntulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä\nesittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin\ntotta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!\n\nLuullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että\nhänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole\nhyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen\njuoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?)\nSaatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En\npidä majataloista -- miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello\n6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan\nhänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä\n-- toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä\nen ole mikään lontoolainen herra -- piru vieköön Lontoon herran!)\nHän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä\nminulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä\ntaas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan;\nhän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun\naika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli\nhän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää\nsellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja\npäättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua\n(minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä\nne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne -- tiuskasen hänelle\nperiaatteesta) -- juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi\nja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen\nmajatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä\nmerkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella\nmielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni\nnaimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin:\nhänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen\nällistyi. Varsin kummallista!\n\nMinun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun\nminä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani,\nja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella,\nvoin minä kenties jatkaa.\n\nHänen armonsa kreivitär --\n\nEi. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä.\nMinun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin\nepämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän\nsoveltuu hyvin!\n\nHänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa\nmajataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon\nneiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori\nnainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär\nei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi\njuonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen\narmonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta\nhuolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni\nesiintymistavalle!) ja sanoi: \"Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että\ntarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule\nnyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan\nteen ja juon kupillisen kanssasi\". Minä tahdon muistella, että nämä\nolivat hänen omat sanansa -- hassua kyllä -- jotka nuori nainen\nminun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi\npäätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa\nmenemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen\nFannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti\njuhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa\nensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan.\nLouis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen\nsilmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli\ntarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin\nsilmäni.\n\nMihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! -- hän pyörtyi juotuaan\nkupillisen teetä kreivittären kanssa -- muutoin asia, joka oli\nherättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä;\nmutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan\nvain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia\nmyöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär,\njoka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli\nmennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen\nmerkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet\nmakuuhuoneeseen.\n\nJäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä\nolla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja\nlöytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet,\nvaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut\nhuimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin\nylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt\npostiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa\nminua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini,\nkuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei\nvoinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin\ntunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes\nsanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että\nkyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon\nsuuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa\nkohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:\n\n\"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?\"\n\nVeljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä\nvastannut sanaakaan.\n\n\"Koeta selvittää minulle tämä\", sanoin minä palvelijalleni. \"Käännä\ntuo laverrus minulle.\"\n\nLouis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten\nja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan.\nMinä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin\nhauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli\njotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät\noikealle tolalle jälleen.\n\nMinun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi\nminut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen\ntarkoituksen.\n\nHuomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä\njuuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä\nerikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären\nesitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia\nhänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli\nestänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen\nselvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään\nehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä\nseuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton\npyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä\nemäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja\nhän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa\nneiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää\nkirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen\nlörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan\nse. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä,\njotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito\nsanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle.\nHassu erehdys, kunniani kautta!\n\n\"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte\nneuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä\", huomautti nuori nainen.\n\n\"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on\", sanoin minä ja koetin\nsovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. \"Minä annan\nasian aina olla, niinkuin se on. -- Onko vielä mitään?\"\n\n\"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti,\nniin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä\ntoivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni\n--\"\n\nAlempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin\ntaikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina,\nettä heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin\nnyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui\nkahdella hyvin sopivalla sanalla:\n\n\"Hyvää huomenta!\"\n\nJotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka\nnarisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä\nen tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä!\nOliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee\nhänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!\n\nNiin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen -- minä\ntarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin\nkirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä\nvarmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni\nen vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön\nhermokipu koko päiväksi.\n\nMinulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa -- minä\nunhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään\nloukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja\nminunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja\nuskoin olevani -- uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu\nmies.\n\nMinä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus\nkysymyksessä-olevaa ikävää asiaa -- muutoin en olisi sallinut tulla\nsen tähän paikkaan.\n\nEi ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin\nvoimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain\nnaimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt\nkyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla\nperheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin\nvalitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia\nja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman\nuskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä\nsuojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat\navioliiton huolista -- vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit\nsaavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? -- Olin\nkyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli\ntyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa\nvalmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä\ntyttö -- vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna\nse minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää\nvapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä\nteen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni\non suvainnut asettaa minulle -- sanomattomain rettelöimisten ja\nvaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka\nisä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa,\nja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt\nnäiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja\nmiksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni\ntakia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni\nvastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava\nihmiskunta!\n\nTarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen\nminua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen\npitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa\nLimmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen\nsurulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.\n\nOlen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin\nMarianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta\ntässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen\nvarsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun\ntäytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen\npakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla\nsiitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena\nminulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni?\nMinä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien\nlabyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä\ntarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä --\nhänellä kun ei ollut miestä kieltämässä -- saapumaan itse luokseni\nsaadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun\ntyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä\nhänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen\nLauramme, vaan ei muutoin.\n\nMinä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun\nalkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian\ntulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa\npurkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa\nmukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan\novia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta\nsuuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia\nkatsoin minä edullisemmaksi Marianin -- koska minä olin tottunut\nsiihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä\nainakin aikaa -- ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?\n\nKun minua hermokipu oikein ahdistaa -- ja sitä se teki Marianin\nkirjeen johdosta -- tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni.\nMinä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän\nlevon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.\n\nKolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle\naivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan,\nitsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi -- ja hän kertoi\nminulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus\nsilminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren\noli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman\npaperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä --\nluonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos\ntehty -- että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta\nei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että\nhän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja\nantanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa\nahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä\nmitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä\nminuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun\nhiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa\nsen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan\nhenkilön, herra Walter Hartrightin.\n\nKirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen\njälkeen mitään.\n\nKenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli\nkummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään\nmerkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne.\nHänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli\nniin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa -- kuten minä\nluonnollisesti toivoinkin -- että naimisissa olevat sukulaiseni\nolivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön\nlepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut\nentiselleen. Kuudentena päivänä -- joko heinäkuun viidentenätoista\ntai kuudentenatoista -- tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni\nvalokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita\ntaideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion\nlahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin\njuuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis\naavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.\n\n\"Onko nyt taas nuori naishenkilö?\" kysyin minä. \"Hän ei saa tulla\nsisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä\ntuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona.\"\n\n\"Tällä kertaa on tulija herra, sir.\"\n\n\"Herra -- no, se muuttaa asian.\" Minä katsoin korttia.\n\n\"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies -- kreivi\nFosco.\"\n\nOnko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin?\nVoin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin\nulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain\nyhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta\nrahaa. \"Louis\", sanoin minä, \"luuletko hänen menevän matkaansa, jos\nminä annan hänelle 5 shillingiä?\"\n\nLouis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti\nkuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti\npuettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla\ntämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt\nselvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli\ntullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun\nniskaani.\n\n\"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?\" kysyin minä. \"Kreivi Fosco\nsanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä\nBlackwater-Parkista.\"\n\nUusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut,\nvaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!\n\n\"Anna hänen tulla sisään,\" sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi\nnäkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja\nlihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia\nnotkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren\nosan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan.\nHän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä\noli varsin miellyttävää ja hiljaista -- hänen hymynsä hurmaava. Ensi\nvaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole\nminun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä -- kuten pian\nnähdään -- mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi\nminä tunnustankin sen.\n\n\"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie\", sanoi hän. \"Minä\ntulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva\nFoscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran\nnauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa\nminua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne -- että\nTe tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa.\"\n\n\"Olette varsin hyvä\", vastasin minä. \"Tahtoisin toivoa, että olisin\nkyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä\nTeidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!\"\n\n\"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään\", sanoi kreivi.\n\n\"Kuten tavallisesti,\" vastasin minä. \"Ah, minä olen vain\nihmismuodossa oleva hermojoukko.\"\n\n\"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana\", sanoi\ntämä osaaottava mies. \"Muun muassa ottanut selvää hermoista.\nSallittaisiinko minun esittää eräs asia -- kerrassaan mitä\nyksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta\ntäällä huoneessanne?\"\n\n\"Kyllä -- jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa\ntulvaamaan päälleni.\"\n\nHän meni ikkunan luo... Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme!\nNiin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!\n\n\"Valo\", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin\nsanomattoman mieluinen sairaasta, \"on välttämättömin kaikista. Valo\nelvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla,\nherra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne,\njossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille\nlievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän\nminä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse\nvoisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri\nperuslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa\nvalokin samoilla ehdoilla.\"\n\nMinä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän\noli voittanut suosioni -- valoa koskevilla mietteillään oli hän\ntodellakin voittanut suosioni.\n\n\"Te näette minut hämilläni\", sanoi hän palatessaan paikallensa --\n\"kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni\nTeidän luonanne.\"\n\n\"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?\"\n\n\"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte\nkivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden\ntaide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla\non eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina\nlämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?\"\n\nJos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin\nminä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin\nminä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki\nsaman vaikutuksen -- me ymmärsimme toisemme.\n\n\"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani\", jatkoi kreivi.\n\"Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä\ntoista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän\nolevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita\nilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen\nseuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen.\nIstun tässä aivan hämilläni.\"\n\nOlikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä\nhänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.\n\n\"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?\"\nkysyin minä. \"Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi\nantaa niiden olla sinänsä?\"\n\nMutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti\nkreivi päätänsä ja huokasi syvään.\n\n\"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?\"\n\nHän kohotti, olkapäitänsä -- se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen\nliikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen -- ja katsoi minuun\nvastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä\nsanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.\n\n\"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti\", pyysin minä. \"Onko joku\nkuollut?\"\n\n\"Kuollut!\" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella\nkiivaudella. \"Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa\nminua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä\ntehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?\"\n\n\"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle\", vastasin minä. \"Ettehän\nole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä\nikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos\nkohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole\nkuollut. -- Kenties kuitenkin sairastunut?\"\n\nAvasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan\nhuoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin\nkuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä\nLouikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.\n\n\"Onko kenties joku sairastunut?\" toistin minä ja luulin yhäti\nhuomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.\n\n\"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin,\njoku on todellakin sairas.\"\n\n\"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?\"\n\n\"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut\nottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä\npelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän\nkehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään\nkirjettäkään?\"\n\nMinä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran\nolisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä\nei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista.\nLuonnollisesti vastasin minä kumminkin \"kyllä\", enin sopivana.\nTulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen\nmäärään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian\nlaskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään\nmuuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma --\nhevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin\nsellaista.\n\n\"Onko hän pahasti sairaana?\" kysyin minä.\n\n\"Pahasti -- epäilemättä\", vastasi hän. \"Toivoakseni ei kumminkaan\nvaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen\nkastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen,\nja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume.\"\n\nKuullessani sanan \"kuume\" ja muistaessani, että se tunnoton\nhenkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut\nBlackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoin minä. \"Onko se tarttuvaa?\"\n\n\"Ei nykyisin\", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. \"Kenties\nvoi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut\nvielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen\nseurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie -- minä olen\nkoettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa -- minä vakuutan,\nett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta.\"\n\nMinäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole\nollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt\nvalan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea\nuskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta.\nHän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja\nvoidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla.\nTapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä\npäättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.\n\n\"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi\", sanoin minä, --\n\"mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina\nvaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan\nkäyntinne syyn?\"\n\nToivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet\ntasapainostaan -- nolostuttavan häntä -- sitten pakottavan hänen\npyytämään nöyrimmästi anteeksi -- sanalla sanoen: ajamaan hänet\nulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan.\nHänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi\nja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja\nkatseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä\npitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä\nvastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein\nlausua sitä? Tuskinpa.\n\n\"Käyntini syyt\", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, \"voidaan\nluetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun\nsuureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin\nja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen\navioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin\nsilmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden\nkolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja\nikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady\nGlyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään\nsiinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se\nkeino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa,\njoka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet.\nVäliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti\nratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun\nkaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt\non kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival\njärkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä;\nmutta -- olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! -- hän on\njuuri tästä syystä -- minä sanon sen häveten -- tyytymättömyyden\naiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu\nkoti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä\navaamaan sen!\"\n\nVarsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä,\nEtelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun\nraivokkaasti. -- Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan\nmyöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies,\njoka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin\nvoimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen\ntehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen\ninhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle --\nkuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes\nkertaakaan \"pois tieltä\", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.\n\n\"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne\", jatkoi\nhän. \"Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni\nnyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus\non estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä\nasioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin\ntässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne\nneiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti -- sillä minun tunteeni ovat\nTeidänkin -- miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun\nlupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti\nepäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette\nvakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin.\nSen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei\nsovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani\ntänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä,\non todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan\ntulee, vakuutan minä -- Fosco -- minä joka tunnen sir Percivalin\npaljon paremmin kuin neiti Halcombe -- kunniani kautta, ett'ei hän\ntule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja\nperheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen\nasiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa\npoistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa\nvapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista.\nHuomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää\nminulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni\nniihin. Kysykää herra Fairlie -- tehkää minulle todellinen palvelus\nkysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää.\"\n\nHän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa\nmäärin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua,\nettä minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni\nainoastaan itseäni.\n\n\"Olen varsin kiitollinen\", vastasin minä. \"Tunnen itseni yhä\nheikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua\npaljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin\ntässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti?\nKyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä\nosanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden\nuudistaa paremmin tuttavuuttamme --\"\n\nHän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei -- vieläkin\nlörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa -- minun\nhuoneeseeni; huomatkaa -- _huoneeseeni!_\n\n\"Vielä yksi asia\", sanoi hän, \"vielä yksi asia, ennenkun menen.\nMinä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne\nerääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te\nette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes\nneiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri,\nBlackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava\nsairaanhoitajatar -- siis kolme henkilöä, joiden innosta ja\nkunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille.\nSamalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska,\njota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt\nhänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet\naivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa.\nHänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja\nlevottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa\nolla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen\nedisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän\nsiinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen\nkunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta\nsydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä\nedesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne,\nkirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne.\nTehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat\nTeiltä -- mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää\nvarjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia;\ntarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn -- otetaanko se vastaan\nvai ei?\"\n\nMinä katsoin häneen -- katsoin häneen vain -- ja joka kasvojen\npiirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä\nlujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos.\nEi kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun\nulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli\nsyntynyt hermotoinna -- nähtävästi aivan hermotoinna!\n\n\"Epäröittekö Te?\" kysyi hän. \"Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera\nFairlie! Te epäilette -- kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen\nTeidän sisäisimmät ajatuksenne! -- Te epäilette lady Glyden olevan\nkyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan\nHampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu\npois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi\nmatkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa.\nTe teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä\nvoi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi\nhänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin.\nEpäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne -- epäilemättä\ntunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne,\nmitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni\nasettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä\naikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut\nkalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi.\nOlkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa,\njonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen -- mikä on\nlyhyt matka -- minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä\nsamalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun\nhän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän\njatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii\ntalossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on\nhänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin.\n-- Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja\nturvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan\nhuomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä\nkehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani\nperheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun\navullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen\nosanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille\nloukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt\nolen.\"\n\nHän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi\nkuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja\nkuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä\nepätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja\npoltattaa etikkaa huoneessa.\n\nTänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus -- oiva suunnitelma,\njonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä\npäätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta\nja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä\narvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut\nvähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei\nvarmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista,\nkun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun\nmielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta\nterävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää --\nkumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen,\njos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen\nmäärään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin -- niin,\ntodellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni\nolevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin\nolisin ollut tavallinen konttoristi. \"Paras Laura! Ole hyvä ja tule\ntänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen\nja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin\nsairautta. Tosi hellyydellä j.n.e.\" Ojensin kirjeen käsivarren\nmatkalta kreiville -- vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: \"Suokaa\nanteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko\nlevätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa\ntervehdystä kaikille -- ja niin edespäin. Hyvää huomenta!\"\n\nHän piti vielä puheen -- luulen, että mies oli aivan väsymätön.\nMinä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista,\nmutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon.\nSisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme\nmenosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun\ntunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui\nkirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi,\nmitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä\nhuoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä\naamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde\nkahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen\nsaavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi\npahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän\nrupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan\nkuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin\nminä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän -- mutta kuinka\nhirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän\nvoi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän\navasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä\navata silmäni -- hän oli silloin poissa.\n\nMinä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy\ntuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen\nolivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä\nminä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani\nsanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan\npäivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.\n\nKysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin\n-- hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt\naamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin -- ainoastaan ja\nyksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä\nkauhea ruuansulatus!\n\nVaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen\nnyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle.\nNe vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät\nonneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän,\nett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista\nminun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole\nvastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton\naavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin\nkukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella\ntavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan\ntoivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa\nnenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää,\nettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja\nmurtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?\n\n\n\n\nElisa Michelsonin,\n\nBlackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.\n\n\nI.\n\nMinua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta\nsiitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä\noloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista\nmatkustaakseen Lontooseen.\n\nSyyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on\nvälttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon\nkuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä\nleipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa\narvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis\ntoivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua\nsotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.\n\nEn pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin\nollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä\nluulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen\nsairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään\nBlackwater-Parkissa -- joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2\n10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin\nsaapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut\nneljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan\nselvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan\nkauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös\nkatsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan\nkykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin\nhuoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.\n\nLady Glyde -- nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta,\nkoska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa -- oli\nensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui\nniin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi\nFosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat\nmolemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi\nminua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa,\nkreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan\nkotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti\nkylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin\nsaapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme\nvoineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain\nkutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä -- tohtori Dawsonia\nOak-Lodgesta.\n\nHerra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä,\nvanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin\nkuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli\nystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä\nviisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri\nkohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. -- Ja saatuansa\ntietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei\nharjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt\ntapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen\nhiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni,\nsanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi\nhän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän\nmeni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja\noli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen\naina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa\ntalossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista\nmenetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.\n\nYö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni\nvuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun\nei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla,\nvalvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään.\nValitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän\nkanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka,\nettä hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe\noli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla\nvoimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista\nei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään -- ja niin\nollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.\n\nAamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.\n\nLuultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben\nsairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja\nhämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että\nosanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir\nPercivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan.\n\"Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista\",\nsanoi hän, \"älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti\nHalcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi -- ja minä omalleni.\nLueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva\nMichelson\".\n\nSir Percival ei ollut kyllin kohtelias -- kenties on oikeammin sanoa\nkyllin levollinen -- osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta\nmennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin\nsyyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli\nkreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli\nhuomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady\nGlyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen\nhäntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi\nminulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä\nystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi\nsinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta\nsellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy\nylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi\nkirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni\noikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain\nhenkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa\nkunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä\nja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää\nomaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä\nvoitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja --\nminä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni\naikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni\nparhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa --\njäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta\nleskiaikani alussa -- ja joka kerran tunsin minä suurempaa\nhengellistä lohdutusta ja virkistystä.\n\nEi mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen\nyö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön\nkäymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin\nsairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään\nistua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella\nhäntä menemään levolle. \"Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen\nvieressä\", oli hänen ainoa vastauksensa. \"Olimpa minä terve tai\nsairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen\nluotaan\".\n\nPäivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita\ntalousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas\nsairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli\nmennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen\nloistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos\nkirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin\nsanoin:\n\n\"Oletko saanut selvää hänestä?\"\n\nHerra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei\nvastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun\nolevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.\n\n\"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi\", sanoi hän kreiville.\n\"Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat\nedestakaisin portaissa.\"\n\n\"Paras Percivalini\", huomautti herra kreivi ystävällisesti, \"rouva\nMichelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että\nsinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä\ntunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?\"\n\n\"Valitettavasti ei paremmin, mylord.\"\n\n\"Surullista -- varsin surullista!\" lausui kreivi. \"Te näytätte\nväsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja\nvaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa\nhankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani\nmatkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa\nvarhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan\nsiivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten.\nVaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta\nennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta\ntohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä\nhankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra\nDawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan.\nSe täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun\nsydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!\"\n\nMinä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir\nPercival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen --\nikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa\nlausumatapaa -- että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä\nkauempaa.\n\nMenin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot\nnaisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla\nvaruillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua\nhävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti\nperiaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen\nkysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä\nkreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin\nminä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä\nmistään sopimattomasta -- sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa\nliian hyvin -- mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän\nkysymyksen _kenen_ oli hän löytänyt?\n\nMutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään\nparannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti\nkumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti\nkreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän,\nkenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä,\nosoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.\n\nMinut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden\nlujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa\näärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin\nhoidettavakseni.\n\nAinoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi\nvastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.\n\nPalattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben\neteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin\npuhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde\nolivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon\nsairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne\ntiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä\nlisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani\ntätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.\n\n\"Hyvää huomenta, herra\", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme\nkasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä,\nettä sitä oli mahdoton vastustaa, \"minä pelkään suuresti, ett'ette\nhuomaa mitään parantumista tänään?\"\n\n\"Minä huomaan varmaa parantumista\", vastasi tohtori Dawson.\n\n\"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?\" jatkoi\nherra kreivi.\n\n\"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi\nmonivuotisen toimintani aikana\", sanoi tohtori.\n\n\"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa\nainetta -- lääkärin käytännöllistä kokemusta\", lausui kreivi. \"Minä\nen uskalla antaa mitään neuvoa enää -- minä haluan vain tehdä Teille\nkysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen\ntutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta\nja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien\ntuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla\nhänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä\nuudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien\nkerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne -- jaa vai ei?\"\n\n\"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä\", sanoi\ntohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. \"Te ette ole lääkäri, ja\nminä pyydän päästä vastaamasta Teille.\"\n\nSaatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin\ntoiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen\nja sanoi lempeällä äänellä: \"Hyvää huomenta, herra Dawson.\"\n\nJos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra\nkreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!\n\nRouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin\nmukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä\noli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi\nhänen olevan ulkolaisen.\n\nMinä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta\nulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä\netujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja\nerehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja\ntapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso\nkunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä\nmuita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan.\nNäistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki\nminuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö,\nnoin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine\nsilmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta\nyllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se\nolikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi\nsekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti\npitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan\npitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä\non minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta.\nMinä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli -- ehkä ei\nvastenmielisen pidättyväistä -- tavattoman hiljaista ja salaperäistä;\nettä hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän,\nmikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin\nasemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi\nsyömästä mitään tultuansa -- kenties oli se varsin omituista, mutta\nei ollenkaan epäilyttävää -- vaikka minä itse kohteliaasti pyysin\nhäntä aterioimaan huoneessani.\n\nKreivin erityisesti puollettua -- hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle\nsovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei\nrouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna\nolisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde\nnäytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin\nneiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta,\njolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti\nminua. Minä uskalsin sanoa hänelle: \"Mylady, meidän pitää muistaa,\nett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme -- varsinkin jos\nne tulevat vieraista maista\". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan\nkiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain\nja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin\noikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka\nennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt\nsairaanhoitoa -- ei, ei ollenkaan, valitettavasti.\n\nSeuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben\neteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään\nsairaan luo.\n\nMinä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti,\nja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä\nepätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan\nkatsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu\nsiitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti\navonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta\nilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän\nrohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi\nkuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.\n\nSen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti\ntohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman\nkummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin\nkiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä\nikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.\n\nHerra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.\n\n\"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta\nsairaanhoitajattaresta, rouva Michelson\", sanoi hän.\n\n\"Vai niin; mitä sitten, herra?\"\n\n\"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka\naina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson -- tuo\nvanha paksu mies on puoskari.\"\n\nTämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin.\n\"Tiedättekö, herra\", minä sanon, \"että puhutte kreivistä?\"\n\n\"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt\nkauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä -- koko\nkirottu joukkio!\"\n\n\"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi\nkorkeimman ylimystön jäsen -- se tahtoo sanoa -- ei aivan yhtä hyvän\nkuin englantilaisen ylimystön.\"\n\n\"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta\npalatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä\nvastaan.\"\n\n\"Edes näkemättäkään häntä, herra.\"\n\n\"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä\nsairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä\nolisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille,\nkoska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin\nhankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen;\nhänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen\nvaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se\non oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää.\nMutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti\nmatkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä\nhäntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir\nPercival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson,\nvoivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan\nrouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle\nmuita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen\nkreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen\npuoskaroimisparannuskeinojansa -- magnetismia muun muassa -- minun\nsairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties\nvalmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme\nylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan\nluo.\"\n\nRouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta.\nEsitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät\nsilmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään\nhämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla\nenglannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea\nhäntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta\nammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut,\nvarmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.\n\nMe menimme kaikki sairashuoneeseen.\n\nRouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä,\nasetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui\nsitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin.\nMylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon\nsairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä\nneiti Halcombea, joka vielä nukkui -- paitsi tohtori, joka kuiskaten\nkysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa \"aivan kuin\nennenkin\", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi\nhäntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee,\nolin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa.\nHän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla\nsanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani\nsairasvuoteen ääressä.\n\nHerra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä\ntuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän\npäivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja\nhuomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla,\njoka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä\ntarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista\nhäntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois;\nen koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti\nHalcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka\nheittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita\nyhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt\neikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä\nsairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! -- olkootpa englantilaisia\ntai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti\nsen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen\nitseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden\nhänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä\nkuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä\nsairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori\nDawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.\n\nSeuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti\npois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain\ntakia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä\nrouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun\nläsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.\n\n\"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä\nmiellyttää\", sanoi hän. \"Mutta jollei siihen aikaan tapahdu\nparannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän\ntaitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan.\nSuututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten\nvoidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti -- minä\nannan kunniasanani, että se on välttämätöntä.\"\n\nHerra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta\nlady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän\ntodellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän\nja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun\nkreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: \"Ah, rouva Michelson,\nminä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä\nminulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko\nTe tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna,\nett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella\nkenenkään lääkärin kanssa.\"\n\n\"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan\",\nvastasin minä, \"seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin\nneuvoa.\"\n\nLady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti,\nminkä syytä minä en voi ymmärtää.\n\n\"_Hänen_ neuvoaan!\" toisti hän itsekseen. \"Jumala varjelkoon meitä --\n_hänen_ neuvoaan!\"\n\nMuistaakseni oli kreivi poissa viikon.\n\nSir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta\nystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin\nalakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka\ntalossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut\nolla huomaamatta sitä -- hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin\nlevotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä\nneiti Halcombesta ja rouvastaan -- jonka heikontunut terveys näytti\nhäntä kovin huolettavan -- todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä\nuskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi\nollut joku pappi-ystävä, joka -- kuten esimerkiksi minun autuas\nmieheni -- olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi\nilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa.\nHarvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka\nminä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani\nkaikissa sellaisissa kysymyksissä.\n\nRouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir\nPercival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten\nminusta näytti -- tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan\nkreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt\nsuorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin\nei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin,\nettä kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten\nyläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen\nkaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut\nvastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin\npöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet\nvähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut\nmitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen.\nNuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen\nnyt uudistetuksi paheksumiseksi.\n\nSeuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila\nparanevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin\nelpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady\nGlydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse\nehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän\ntuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.\n\nAinoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli\nkreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa\nvain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla\nmiehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin\ntakaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti\njoka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa\nmuissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.\n\nKolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan\nsellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle\nhuomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle,\njoka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.\n\nHerra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän\noli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan.\nHän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta\nja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan\nhänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin\nsairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää\nhänelle vuoteen kuntoon huoneessa. \"Onko kuume tullut tarttuvaksi?\"\nkysyin minä. \"Pelkään sitä\", vastasi hän, \"huomenna saamme nähdä.\"\n\nHerra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että\nhänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti,\ntämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä.\nLady Glyde koetti vastustaa -- oli surullista nähdä häntä --\nmutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa\nnoudatetuksi.\n\nHuomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje\neräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri\nmukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin\nlähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.\n\nKreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en\nvoinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut\nmies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja\nkatsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa.\nHerra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen,\nmutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian\nlevottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.\n\nSairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä.\nHän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi\nhänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti\nolivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun\nihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi\nistuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen\nohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten\ntohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan,\nettä sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken\nkalpeana harmista ja kauhusta -- niin, todellakin, kalpeana ja aivan\nneuvotonna.\n\nHerra kreivi katsoi minuun.\n\n\"Milloin tapahtui tämä muutos?\" kysyi hän.\n\nMinä sanoin hänelle, ajan.\n\n\"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?\"\n\nMinä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä\ntulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän\nkieltonsa.\n\n\"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden\nkoko laajuudessaan?\" -- oli hänen seuraava kysymyksensä.\n\n\"Me olemme saaneet tietää\", vastasin minä, \"tautia pidettävän\ntarttuvana\" -- hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.\n\n\"Se on lavantautia\", sanoi hän.\n\nSen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra\nDawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella\npelottomuudellaan.\n\n\"Se ei ole lavantautia\", lausui hän jonkunlaisella voimalla\näänessään. \"Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan\ntoimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään\nkysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni\nparhaan ymmärrykseni mukaan --\"\n\nKreivi keskeytti hänet -- ei sanoin, vaan viittaamalla vain\nsairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen\nitsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja\nsuuttui nähtävästi yhä enemmän.\n\n\"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni\", vastasi hän. \"Lääkäriä on\nlähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella\ntämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin,\nettä Te poistutte tästä huoneesta.\"\n\n\"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan\",\nsanoi kreivi. \"Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri\nviipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on\nmuuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia\nvastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori\nnainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän\ntaitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa.\"\n\nEnnenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä,\navattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan\nkynnyksellä.\n\n\"Minun _täytyy_, minä _tahdon_ tulla sisään\", sanoi hän tavattoman\nvarmasti.\n\nSen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja\njätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa\noli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen\nhetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja\nkuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.\n\nKummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia.\nHän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti\nsairasvuodetta kohden. \"Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin\nkovin ikävissäni\", sanoi hän -- \"mutta minä pelkään, että tauti\non tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun\nvaatia, ett'ette tule tänne, mylady.\"\n\nLady Glyde horjui hetkisen -- äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas,\nja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär\nja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan\nhuoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes\nminä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen\ntajuihinsa.\n\nMinä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta,\nettä hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori\nkiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä\nilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit,\njotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir\nPercival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän\nväliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi\nlohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.\n\nHän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma.\nMitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta\nminusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta\nja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt\njuuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi,\ntarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni\njohdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa\nlausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra\nDawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi\nLontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.\n\n\"Mitä Te ajattelette sairaudesta?\" kysyi hän.\n\n\"Lavantauti\", vastasi lääkäri. \"Epäilemättä lavantauti.\"\n\nVaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja\nkatsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin\ntullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän\nlausuntonsa vahvistuksen.\n\nSitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä\nmääräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin\nviiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen\nneuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti\nHalcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa\ntaudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.\n\nNuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.\n\nKreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi.\nNeiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta\nhuolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady\nGlyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen\ntuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman\nnopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä\nen olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada\ntulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan\nneiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan\nvuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson\nmyöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen\nturhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti\nuskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen\nlevottomuuttaan -- koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut\nmieheni viime sairauden aikana -- että minä rukoilen, ett'en kauempaa\ntarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa,\nett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon\nvälillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja\npysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.\n\nViidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa.\nHän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti\ntulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua\nsiihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin --\nlukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen\nja palasi takaisin samana iltana.\n\nKymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä\ntuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei\nneiti Halcombella ollut vaaraa. \"Hän ei tarvitse mitään lääkäriä\nenää -- hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja\nsitä minä huomaan hänellä olevan.\" Nämä olivat hänen omat sanansa.\nTänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan _\"Palautuneesta\nterveydestä\"_ lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.\n\nIkäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan\nliian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton\nkestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua\ntuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi\npysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos\nolivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä\npalauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi,\nsillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli\nkreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava,\nettä herra Dawson poistui talosta.\n\nMinä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että\nkiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle\nvälttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson,\njoka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän\nkuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta\nsekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi -- minä en ymmärrä miksi --\nkadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli\nsäilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita\neri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt\nkuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten,\nettä herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja -- sittenkun hän ilman\nerikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben -- uhkasi lopettaa tyyten\nkäyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi\nsekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.\n\nSir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi\nvain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä\näärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan\nja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.\n\nMe olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se\nei juuri ollut tarpeenkaan -- koska neiti Halcombe tarvitsi vain\nhuolellista hoitoa -- olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi\npyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.\n\nSir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa.\nHän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti\nHalcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä\naina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä\nmeidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen\nnykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta\nhänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon\njärkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista\nlevottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että\nme salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me\nhyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut\nsellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta.\nMutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen\nrouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.\n\nToinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä,\nlisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt\npainoi mieltäni.\n\nMinä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin\nhuoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti\nmeidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja\npuhutteli minua sitten seuraavasti:\n\n\"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo\njoku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin\nilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta\nja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa\nkoko talouteni täällä -- vaikka minä luonnollisesti toivon,\nettä Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti\nHalcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa.\nYstäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen\nasettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni\nolla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa\ntaloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena\nTeitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä\naion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää\npalveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä\nkoskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä\ntalostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita.\"\n\nMinä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.\n\n\"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää\nerottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden\nirtisanomista?\" kysyn minä.\n\n\"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me\nluultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä\ntänne laiskuuteen ja toimettomuuteen.\"\n\n\"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä\nollessanne?\"\n\n\"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa -- pitäkää hänet. Mitäpä\ntarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään\npäivällisiä?\"\n\n\"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir\nPercival --.\"\n\n\"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö\nkylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita -- ja jonka ei\ntarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni _täytyy_ ja _tulevat_\nheti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne\nkuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan\nilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon\ntoimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret\nPorcher. Hän on vahva kuin hevonen -- me annammekin hänen tehdä työtä\nkuin hevonen.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos\npalvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden\npalkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden\ntuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä.\"\n\nTämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen\nminun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta\nitseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä\nsyytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja\nlady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista\nvastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa\nheille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani\nheti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin\nalentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun\njatkua kauemmin.\n\n\"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole\nenempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan.\" Näin sanottuani\nkumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.\n\nHuomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse\npalvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti\nhän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen.\nPalvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja\npuutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla\nvastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.\n\nTaloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa\n-- emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin\nlapsi ja ilman lääkärinhoitoa -- ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni\nja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli\nkovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat\nterveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.\n\n\nII.\n\nSeuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen,\nettä se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei\nminun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut\nsellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että\nkaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen\nsaada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä\nminun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi\naikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi\nvähemmin huomattava.\n\nMinun lähtöni tapahtui seuraavasti:\n\nPari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun\nuudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti\nminun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua -- minä sanon sen\nmielihyvällä -- palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun\nvoimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta.\nMinun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista\nvastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin\nitseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.\n\nHuoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä.\nTällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja\nauttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.\n\nAsia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se\nterveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme\nneiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir\nPercival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn\nLimmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta;\nmutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa\nja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi\nsitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella\nensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis\nvälttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja\nhauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata\nymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon.\nTässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä\nminulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin\njärjestämään asiaa.\n\nOli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata\nkieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.\n\nMinä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata\nminun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli\nerotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi\nselittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden\ntakia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti\nhuomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle\nasiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa\nhuoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei\nkreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen,\nvoinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä\nluota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita,\njotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin\nminulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut\ntätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu\nantaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir\nPercivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä\nminulle tämän tehtävän.\n\nSovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin\npari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.\nKreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir\nPercivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.\n\nOma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei\nmitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana\nmistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti\nolisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä\noli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta,\nmutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut\nsiis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta\nitsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut\nlähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei\nmitään voinut toivoa.\n\nEnnen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila\nedelleen parani.\n\nHänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä\npelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat\nlisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän\nkykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle\nilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady\nvain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva\nRubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä\nkoputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että\nhän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär,\njoka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin\ntietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja\npoistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa\nkuin Margaret Porcher.\n\nJokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut,\nettä nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia -- ne olivat\nepäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun\nriippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin\nmenettelin.\n\nAsiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään\nsellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut\npaikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian\nalhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis\nBlackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut\nportilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian\npaljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja\nensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli\ntapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.\n\nKreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen\nSt Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.\n\nTämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää -- en muuta kuin sen,\nettä kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle.\nKun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku\ntoinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret\nPorcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty\nhakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.\n\nTämä vastaus oikein pelotti minua -- olihan sopimatonta antaa\nkeittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin\nheti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa\nkäytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu,\nkoska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa\nnoustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben\ntilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut\nentistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä\nsiten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli\nsopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan\nlady Glyden luo.\n\nMinä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni.\nOllen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin\nnousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman\npahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut\nhieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut\nhänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä\nmoitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan\nmitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän\noli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.\n\nTultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin.\nMinusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä\ntarkoituksessa tavata meitä.\n\n\"Mihin sinä aiot?\" kysyi hän lady Glydeltä.\n\n\"Marianin huoneeseen\", vastasi hän.\n\n\"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan,\" jatkoi sir Percival, \"jos\nsanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä.\"\n\n\"Eikö hän ole siellä?\"\n\n\"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa.\"\n\nLady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja\nvarsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi\nseinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.\n\nMinä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir\nPercivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli\nlähtenyt pois Blackwater-Parkista?\n\n\"Niin, juuri sitä tarkoitan\", vastasi hän.\n\n\"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!\"\n\nEnnenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.\n\n\"Se on mahdotonta!\" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja\nastui pari askelta eteenpäin käytävässä. \"Missä oli tohtori? Missä\noli herra Dawson, kun Marian matkusti?\"\n\n\"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä\", sanoi\nsir Percival. \"Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan,\nmikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan\nmatkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen\nolevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien\nmuidenkin, jos sinua huvittaa.\"\n\nLady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan.\nEi ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher,\njoka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan\nhuoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti\nmeitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos\nviime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: \"Älkää menkö, rouva Michelson!\nJumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!\" Ennenkun minä ennätin\nvastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: --\n\n\"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin -- minä rukoilen, että\nsinä sanot, mitä tämä merkitsee!\"\n\n\"Se merkitsee\", vastasi sir Percival, \"että neiti Halcombe oli\neilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä\nja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti\nmatkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa.\"\n\n\"Lontooseen!\"\n\n\"Niin -- jatkaakseen Limmeridgeen.\"\n\nLady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.\n\n\"Te näitte sisareni viimeksi\", sanoi hän. \"Sanokaa minulle suoraan,\nrouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan\nmatkustaakseen?\"\n\n\"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady.\"\n\nSir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:\n\n\"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte\npois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon\nvahvemmalta ja paremmalta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival.\"\n\nSamassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.\n\n\"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva\nMichelsonin erilaisesta katsantokannasta\", sanoi hän. \"Asiahan on\nvarsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan\nmatkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi\nantanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä\nhuolta hänestä -- Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri\ntästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja\njärjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta,\nettä hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva\nRubelle hänen kanssaan Cumberlandiin.\"\n\n\"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?\"\nlausui mylady nopeasti.\n\n\"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut\nensin tavata sisartasi\", vastasi sir Percival. \"Oletko unhottanut\nsen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa\nalussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi\nmuistaa se.\"\n\n\"Minä en ole unhottanut sitä.\"\n\n\"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella,\nettä hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin\nLimmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi\nsuostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää.\"\n\nEmäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani\", sanoi hän,\n\"lausumatta ensin minulle jäähyväisiä.\"\n\n\"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin\", vastasi sir\nPercival, \"jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään.\nHän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä\nsaisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä\nvastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään\nkysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten.\nTarvitsen lasin viiniä.\"\n\nHän meni nopeasti tiehensä.\n\nHänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli\naivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä\nmelkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin.\nMinä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin\narka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.\n\nMinä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa,\nmutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.\n\n\"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!\" sanoi hän.\n\n\"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti\nHalcombella on\", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. \"Hän kykeni\nepäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi\nkestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä --\nminä olen vakuutettu siitä.\"\n\n\"Minun täytyy seurata Mariania\", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme\nkasvoilla. \"Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, -- minun\ntäytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa,\ntulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!\"\n\nMinä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää\nmyladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti\nminua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja\nkun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä\nvähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.\n\nSir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän\ntullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä\nhenkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan\nlasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni\nanteeksi, että tulin huoneeseen.\n\n\"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?\"\nhuudahti hän äkkiä; \"ei -- täällä ei punota mitään juonia; minulla\nei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan.\"\nLausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas\nviiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.\n\n\"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen\", sanoi mylady\nsuuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, \"niin\nolen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi\nlevottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä\nnyt heti iltapäivän junalla.\"\n\n\"Sinun täytyy odottaa huomiseen\", vastasi sir Percival; \"jollet\nsilloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän\nselvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan\nminä Foscolle tämän illan postissa.\"\n\nPuhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi\nviiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut\nainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen\nhuomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä\nvaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.\n\n\"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?\" kysyi lady Glyde\nkummastuneena.\n\n\"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan\", sanoi sir\nPercival. \"Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen\ntullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa\nsinä voit olla yötä.\"\n\nLady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista\nkovin -- miksi, sitä en voi ymmärtää.\n\n\"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua\", sanoi hän.\n\"Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä.\"\n\n\"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin\nyhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi -- eikä\nminua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi\nsinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla\nLimmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje\nhäneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna,\nmutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie\nkirjoittaa sinulle.\"\n\nLady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.\n\n\"Lukekaa se\", sanoi hän heikolla äänellä. \"En tiedä, kuinka on\nlaitani -- minä en voi lukea sitä.\"\n\nKirjeessä oli vain neljä riviä -- se oli niin lyhyt, niin\nvälinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan\noikein, niin oli sen sisällys seuraava: --\n\n    Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole\n    yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme\n    sairastavan. Sinua rakastava\n\n                                             Fredrik Fairlie.\n\n\"Minä en tahtoisi mennä sinne -- minä haluaisin mieluummin olla\npysähtymättä Lontooseen yöksi\", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun\nminä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se\nolikin. \"Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän,\nälä kirjoita hänelle!\"\n\nSir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla\ntavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin\npöytää. \"Luulenpa, ett'en näe hyvin\", kutisi hän itsekseen\nepäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja\ntyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä\njohdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.\n\n\"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!\" lausui lady Glyde vielä\nkerran entistä vakavammalla äänellä.\n\n\"Miks'en -- senpä tahtoisin tietää?\" huusi sir Percival niin\nvihaisesti, että me molemmat peljästyimme. \"Missä voit sinä sen\nsoveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona -- kun se on setäsi\ntahto? Kysy rouva Michelsonilta.\"\n\nEsitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä\nen voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon\nkuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa,\nniin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa\nkreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen\nkorkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman\nyksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje\neikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään\nvaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen;\nhän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.\n\n\"Älä puhu enempää!\" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin\nepäkohteliaasti selkänsä. \"Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä\nhuomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä\nsen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et\ntee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua --\"\n\n\"Marianko?\" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; -- \"onko\nMarian maannut kreivi Foscon talossa?\"\n\n\"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen\nmatkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua\nkatumaan, että lupasin sinun matkustaa!\"\n\nHän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien\nkautta.\n\n\"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni\", kuiskasin minä, \"niin\nluulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival\ntulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä.\"\n\nVäsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.\n\nHeti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa\nlady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti\nHalcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet,\nvaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen,\njoka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain\nkirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan --\nmutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben\nsuhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa\nLontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita\nminä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause\nmyladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä\npaninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.\n\n\"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden\",\nsanoin minä lopulta; \"mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä\ntulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi\nhyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben\nsairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra\nkreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen\nosanotostaan neiti Halcombea kohtaan.\"\n\n\"Mikä riita?\" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.\n\nMinä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson\noli poistunut toimestaan -- minä tein sen sitä mieluummin, kun minä\nen hyväksynyt, että sir Percival -- kuten minä äsken olin kuullut\nvieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.\n\nMylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen\nlevottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.\n\n\"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!\" sanoi hän ja alkoi\ntuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. \"Kreivi tiesi, ett'ei\ntohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt -- hän\nloukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois.\"\n\n\"Ah, mylady, mylady!\" varotin minä.\n\n\"Rouva Michelson!\" jatkoi hän kiivaasti, \"ei mikään voi vakuuttaa\nminua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja\nhänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän\nsir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään\ntai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala\nlevottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä\nmihin tahansa -- niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin.\"\n\nMinä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe\nsir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.\n\n\"Minä en rohkene uskoa sitä!\" vastasi lady Glyde. \"Pelkään, että\nhän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, -- jos hän\ntodellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti\nja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras\nystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut\nsekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa\nhänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä\ntosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen -- en tiedä, kuinka\nminä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun\nkoettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut\nmatkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te\nitse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee\nLontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi\nFoscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan\npostilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja\nauttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän\nTeiltä.\"\n\nMinä epäröin -- minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä -- minä\npelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin\nsiitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää.\nOmalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu\njollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka\nminulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey,\nniin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa,\najatellessani mitä sittemmin tapahtui, -- niin, minä kiitän Jumalaa,\nett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin\nmitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen\nviimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.\n\nKirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä\nkylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.\n\nEmme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.\n\nLady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen\neteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä,\nniin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä\npuolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön\nläheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja\npoltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa\nja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa,\naivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin\nBlackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän\nvihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan\n-- niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä\nen tiedä, millaiset hänen unensa olivat -- itse ei hän katsonut\nsopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä\nasemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista.\nSe onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani\nhänen takiansa.\n\nHuomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir\nPercival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven\nedessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän\nasemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi\nlady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa,\nettä hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin\nodottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että\nminun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä,\nettä hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä\nvarsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin\nhuoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan\nkatsonut myladyyn.\n\nVasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän\npysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle\nkätensä.\n\n\"Minä en tule näkemään sinua enää\", sanoi hän lujalla äänellä. \"Tämä\non meidän jäähyväisemme -- kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa\nminulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi\n_sinulle_?\"\n\nSir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat\nkohosivat hänen otsallensa. \"Minä tulen takaisin\", sanoi hän ja sulki\noven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat\najaneet hänet ulos huoneesta.\n\nMinä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista -- mutta tapa, jolla hän\njätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen\nleipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua\nonnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta\noli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän\nsulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.\n\nMäärättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa --\nsir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen\nsaakka -- ja odotin turhaan.\n\nEi mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin\nminä mieleni levottomaksi. \"Omasta, vapaasta tahdostaanhan\", sanoin\nminä ajaessamme portista puistoon, \"mylady matkustaa Lontooseen?\"\n\n\"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa,\" vastasi hän, \"tehdäkseni lopun\nsiitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua.\"\n\nMinä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta\nkuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari\nriviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. --\n\"Meillä on kaikilla ristimme kannettavana\", lausuin minä hänen\nistuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän\nnäytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla\nsanojani. \"Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä\", jatkoin\nminä hetkisen kuluttua. \"Niin\", vastasi hän, \"minua ahdistivat\nkamalat unet.\" -- \"Ahdistivatko, mylady?\" Ajattelin hänen kertovan\nunensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: -- \"Veittehän\nitse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?\" -- \"Kyllä, mylady.\"\n\n\"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon\nasemalla?\"\n\n\"Sanoi, mylady.\"\n\nHän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko\nmatkan.\n\nTultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä.\nPuutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani\nlippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo\nasemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi\nkovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai\nkauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.\n\n\"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!\" sanoi hän\nja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni\nlippua hänelle.\n\nJos minulla olisi ollut aikaa siihen -- jos minä olisin eilispäivänä\ntietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä\njärjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt\npaikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän\nnäytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää,\neikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän\nantoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua\nkädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän\nastui vaunuun.\n\n\"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani\nkohtaan\", sanoi hän. \"Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut\nketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva\nMichelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa.\nHyvästi -- Jumala siunatkoon Teitä.\"\n\nHän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun\nsilmäni kyyneltyivät -- hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut\njäähyväiset iäksi.\n\n\"Hyvästi, mylady\", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja\nkoettaessani rohkaista hänen mieltään; \"hyvästi lyhyeksi aikaa;\nkoko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi\njälleen!\"\n\nHän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin.\n\"Uskotteko Te uniin!\" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. \"Minä\nnäin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt.\nSe kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni.\"\nJuna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi\nliikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun\nviime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun.\nHän viittasi kädellään -- en nähnyt häntä enää.\n\nNoin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani\nne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan\nyksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan\nmieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut\nkiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin.\nVakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni\nsyvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois\nkäsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei\nollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä\nkävellä siellä.\n\nKun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten\nvapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni\nrouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun\nja poimivan kukkia.\n\nLähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras\nnainen oli rouva Rubelle.\n\nMinä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä\nhuolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.\n\n\"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?\" kysyi hän tyynesti.\n\n\"Oletteko täällä?\" voin minä vihdoinkin sanoa. \"Ettekö olekaan\nmatkustanut Lontooseen -- Cumberlandiin?\"\n\nRouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja\nsäälivästi hymyillen.\n\n\"En,\" sanoi hän. \"En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista.\"\n\nMinä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.\n\n\"Missä on neiti Halcombe?\"\n\nTällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja\nvastasi:\n\n\"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista,\nrouvaseni.\"\n\nKuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki\najatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että\nse tapahtui itsenuhtelun tunteella -- mutta kyllä tuntui minusta\ntällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen\nvuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt,\nmitä minä nyt tiesin.\n\nRouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli\nkukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.\n\nMutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden\nmurtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin\najatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt\ntehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi\nminuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja\nkohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: \"Tässä\non sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan.\"\n\nSir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia\nratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni,\npysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja\nräiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut\nlensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.\n\n\"Ahaa, rouva Michelson\", sanoi hän; \"Te olette saanut selvän asiasta\nnyt -- eikö niin?\"\n\nMinä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.\n\n\"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?\"\n\n\"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin\nvapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen.\"\n\n\"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään -- kysyin vain Teiltä\nkumminkin\". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin\nminuun. \"Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa\", sanoi hän\npilkallisesti. \"Tulkaa sitten itse katsomaan.\"\n\nHän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja\nviimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan,\npysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen\nkeskiosaa.\n\n\"Katsokaas!\" sanoi hän. \"Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin\nvanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti\nHalcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä.\nOttakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa\nrouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje\nkysymyksessä.\"\n\nSe ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka\nolivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin\ntulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos\nminun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa\nasemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli -- sen kasvatuksen, niiden\nperiaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle\nrouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä.\nVelvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua\njäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli\npettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.\n\n\"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne\nmuutamia sanoja yksityisesti\", sanoin minä. \"Sen jälkeen olen minä\nvalmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen.\"\n\nRouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella,\nhaisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea\nkohden.\n\n\"No niin\", sanoi sir Percival, \"että minä haluan jättää paikkani\nBlackwater-Parkissa.\" Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin\npäättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan,\nolisi toivomus päästä hänen talostaan.\n\nHän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla\nliikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.\n\n\"Miksi?\" kysyi hän. \"Sitäpä haluaisin tietää.\"\n\n\"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä\ntalossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en\nminä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin\nitseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne.\"\n\n\"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista _minua_ kohtaan seisoa\ntässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?\" huusi hän\naivan raivoissaan. \"Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette\nomalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut\nviattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen\nparhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa\nheti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän\nkoskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben\nolevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, -- minä voin\nhelposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla\nvain sanan. Menkää, milloin haluttaa -- mutta kavahtakaa levittämästä\nmitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä.\nPuhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi\nTeille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu -- ja sen saakoon\nkernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti\nHalcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä\nmuussa talon osassa tahansa.\n\n\"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian\nkuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki\ntarkoin mieleenne -- ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun\nteoistani, jos Te uskallatte!\"\n\nKaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan\nkävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan\nratsupiiskallaan.\n\nEi mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden\nhalveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli\nladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen,\njolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet\nLontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti\nHalcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni\nenkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta\nen silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen\nvastaus poistaa vihan -- ja minä hillitsin sentähden tunteeni\nvastatessani:\n\n\"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä\nvelvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän\nvaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani\narvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua.\"\n\n\"Koska haluatte mennä?\" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. \"Älkää\nluulko, että minä olen halukas pitämään Teidät -- älkää luulko, että\nminä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen\ntäysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun.\nKoska haluatte mennä?\"\n\n\"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen\nsallii, sir Percival.\"\n\n\"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.\nOlen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän\nlaskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin\ntahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi\nneuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika\nloppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin\nLontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti\nHalcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi.\"\n\nMinä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä\nneiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli\nkohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva\nRubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä\nluvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa\nneiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin,\nkunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin\nviikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin\nasianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin\nhankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin\nsanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä,\nja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko\najan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä\nneiti Halcomben luo.\n\nTuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir\nPercival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen\nsuuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.\n\n\"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?\" kysyi hän.\n\nTämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä\njuuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä\nminä vastaisin.\n\n\"Muistakaa! _Minä_ en tiedä, miksi menettelette niin\", jatkoi hän.\n\"Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen,\nkun Te otatte uuden paikan.\"\n\n\"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa.\"\n\n\"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival --\"\n\n\"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy\ntodistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette\ntiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä.\"\n\nHän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan,\nja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä\nkummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein\npelottaneen minua.\n\nRouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä\nlopultakin tulin hänen luoksensa.\n\n\"Vihdoinkin!\" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä\nrakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi\navaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset\nvanhat huoneet sijaitsevat -- oven, joka aina minun tulostani asti\nBlackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin\nminä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta\naina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen\noven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut\nmukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti\nHalcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä\nparhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä\nilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan\nvastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani,\" sanoi rouva Rubelle. \"Haluan\nkovin saada heti matkustaa.\"\n\n\"Matkustatteko tänään?\" kysyin minä varmuuden vuoksi.\n\n\"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä\npuolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut\nminun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne\npuolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut\nkaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni.\"\n\nHän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen\nlaulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen,\nettä tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.\n\nTullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä\ntuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa,\nvanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa\nhuonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää,\nett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä\nvoin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka\non talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki\npäästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä\nhuoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko\njulmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut,\nminun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten\noli kätketty.\n\nTultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa,\nhiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi\nlääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen\nasemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että\nminä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun\npyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.\n\nOdottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin\npyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein\nterve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna.\nEsitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin\npyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä\nasumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos\njotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä\nyksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me\nsovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.\n\nHän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen\npäätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin\nväkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla\nraivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa\nhäntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.\n\nMelkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa\nja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui\nsiitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä\npäivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä,\nkävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän\nkovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa.\nPuutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven\nestääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin.\nViipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän\nselitti isäntänsä olevan aivan järjiltään -- ei, kuten minä luulin,\npaljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka\nsyytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän\nsir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi\nkovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan\nkauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti,\nkeskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä,\noli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.\n\nVähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana\ntullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt\nhevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja\nlähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli\nkiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen\nveräjän -- oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä\njatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.\n\nHuomispäivänä tai sitä seuraavana -- en muista oikein, kumpanako\n-- toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki\najoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten\nmatkustanut edelleen rautateitse -- mihin, ei mies voinut sanoa\nmeille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin\nhankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä\ntiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän\nja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan\nkuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja\nrukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.\n\nMinun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten\nkerrottu.\n\nOn sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin\npitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän\nnäki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen\nkertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani\nkylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin\nhänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan.\nSen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai\nnukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun\npoissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli\nmuuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi\ntai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään\nsanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä\nosasta; toiseen.\n\nKatsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle\noli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että\nhänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä\nmuuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka\nhän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta\nniihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki\nhänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä\nepäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva\nRubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti\nhalpamielistä petosta.\n\nOlen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto\nlady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä\npaljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat\nBlackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä\nhäntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan\njälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi,\njollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla\nluokseni. Oli surullinen aika -- aika, joka vaivaa minua sekä\najatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis\nsiunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa\nneiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi\nhänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat\ntäysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta\nkodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin\ntoisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin;\nhän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.\n\nMinulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan\ntämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni\naiheuttamia.\n\nEnnen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni,\nett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä\nkohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on\nherännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin\nmenettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan\nvoida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa\nlähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan\nhämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos\nhän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin,\nniin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että\ntämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen\ntalon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan\nmoraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä\nkohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.\n\nToisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa\npäivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen\nLontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä\nsaada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja\nminä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain\nvoin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen\ntietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin\nmäärättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä\nvaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin\nja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan\naikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä\ntähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä\nolisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot\nhänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.\n\n\n\n\nUseiden eri todistajain jatkama kertomus.\n\n\n1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan\nkeittäjättären todistus.\n\n(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)\n\nOlen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai\nkirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja\nolen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän,\nettä on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon\ntarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon\nminä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän\nmuistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan\nminulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.\n\nViime kuluneena kesänä sattui niin, että minä -- vaikka omatta\nsyyttäni -- olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären\npaikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t\nJohns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco.\nEmäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja\nemäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa\nmuut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä\nripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen.\nMinä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.\n\nIsäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet\njo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita\nodotettavan maaseudulta.\n\nVieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva\nvierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady\nGlydellä -- niin oli vieraan nimi -- oli varsin heikko terveys ja\nettä minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen.\nHänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän\nkumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun\ntäytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta\nja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita\nolen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä\ntyöläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady\nGlyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta\npeljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi\nhänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin\njotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta\niltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja\nsaattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani,\nkun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen\nkellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.\n\nMe juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan\nrouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen\npuristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli\näkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen\nkouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin\nminä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat\ntohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli\ntunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut.\nHerra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.\n\nViipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi.\nOnneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui,\nkunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me\nveimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan\nlääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi\nlääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen\nasetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja\nkuunteli tarkkaavasti.\n\nTehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: \"Tämä on\nvarsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan\nlady Glyden lähimmille omaisille.\" Emäntäni kysyi häneltä: \"Onko se\nsydäntauti?\" Tohtori vastasi tähän: \"Niin, vaarallisinta laatua.\" Hän\nsanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan\nolevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta\nsen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä,\nett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.\n\nEmäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä.\nHän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä\nlintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin\nne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean\npahoillaan tapahtuman johdosta. \"Ah! lady Glyde raukka! rakas lady\nGlyde-raukka!\" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin\nja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän\nihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista\nparanemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan,\nettä hän oikein vaivasi meitä kaikkia -- ja kun hän lopultakin\nehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä\nkukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri\nkuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun\nkerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei\nhän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi\nhyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon\nenemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin\noli hän!\n\nPuoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen\nollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä\neikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi\nhän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri\nhuonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä\nollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui\nvarsin levottomasti yöllä -- ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui\nyksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä\nsisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin\nsilloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla.\nHän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli\npoissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla\nkuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti\nisäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa\nja kyselläkseen koko joukon.\n\nKun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan\nvoimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai\ntohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat,\nett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät\nemäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä\ntarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen\nlääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko\nhän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että\nemäntäni vastasi tähän \"kyllä\", ja että herra Goodricke katsoi herra\nCardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen\nja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen\nlevottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa.\nHän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan\nole ollut -- ei, ei koskaan vahva!\n\nMyöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen,\nja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla\nhuoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla\npelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni\nsanoi hänen olevan paremman.\n\n\"Kuuleppas, kiltti Hesterini\", sanoi hän, \"lady Glyde on nyt taas\nparempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt\noikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä\nkauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle?\nOnko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet\nsinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi\nvoitaikinaa, kiltti piikaseni, -- paljon voitaikinaa, joka sulaa\nsuussa, kun se on kermalla voideltu. -- Oi, se on ihanaa!\" Sellainen\noli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut\ntorttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!\n\nTohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse,\nettä lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä\npuhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme,\njos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi,\ntäytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan\nniin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan\nhalukas puhelemaan minun nähdessäni häntä -- paitsi yöllä, jolloin\nminä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi -- muulloin oli hän varmaan\nliian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin\ntyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta\ntullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.\n\nJotenkin siihen aikaan -- isäntäni ei vielä ollut palannut --\nsoitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen\nsekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan\nhänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini,\nkun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana\ntekemänsä lupauksen mukaan.\n\nAvasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. \"Lady Glyde voi juuri\nkuten tavallisesti\", sanoi emäntäni hänellä ovella, \"hän oli ollut\nvalveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin\nilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin\nsamassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa.\" Tohtori meni\nvuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä\nvarsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.\n\nEmäntäni tuijotti herra Goodrickeen. \"Eihän hän vain ole kuollut\",\nkuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.\n\n\"Kyllä\", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, \"hän on kuollut.\nMinä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään\". Emäntäni\nastui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti\nkovin. \"Kuollut!\" kuiskasi hän itsekseen, \"kuollut, niin nopeasti,\nniin pian! Mitä sanoo mieheni?\" Herra Goodricke pyysi hänen menemään\nalas ja koettamaan rauhoittua hieman. \"Te olette istunut koko yön\nylhäällä,\" sanoi hän, \"hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö,\"\nsanoi hän ja katsoi minuun, \"jää kyllä tänne minun hankkiessani\ntarpeellista apua.\" Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. \"Minun täytyy\nvarovasti valmistaa tieto miehelleni.\" Näin sanoen ja yhäti kovasti\nvapisten poistui hän huoneesta.\n\n\"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?\" kysyi herra Goodricke\nkreivittären lähdettyä luotamme. \"Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää\nkuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?\" -- \"En tiedä oikein\nherra\", vastasin minä, \"mutta tuskinpa uskoisin.\" Tohtori mietti\nhetkisen ja sanoi sitten: \"Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta\nvoihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan\npöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä\naluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä\nja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen.\" -- \"Kyllä,\nherra\", vastasin minä, \"he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne\najatellessanne tätä asiaa.\" -- \"Ettehän pelkää jäädä tänne siksi,\nkunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?\" kysyi hän. -- \"En,\nherra\", vastasin minä. \"Minä jään tänne lady-raukan luo siksi.\nLuullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra\",\nlisäsin minä. -- \"Ei,\" sanoi hän, \"tässä ei ole mitään laiminlyöty.\nHänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen\ntilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin.\" --\n\n\"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin -- eikö\nniin, herra?\" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei\nnäyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.\n\nMinä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti,\nkun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane\nGould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei\ntehnyt mitään huomautuksia -- sanoi vain, että hän kyllä tiesi,\nmitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista\nelinpäivinänsä.\n\nMiten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin\nsanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet\nnäytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa\nlihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen\nniin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon\nsuruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta.\nEmäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi\nvarmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli\nvarsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli\nmatkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä,\njärjesti asian niin hänen maaseudulla -- Cumberlandissa muistaakseni\n-- olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin\nsamaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat\nseikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä\nkerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun\nkirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta\nsynkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine\nkäyntineen ja leveine hatunnauhoineen -- niin, juhlalliselta hän\nnäytti todellakin!\n\nLopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:\n\n1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni\nitsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.\n\n2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin\nlady Glyden luona.\n\n3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni\nitse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan\nmainittu minulle eikä toverillenikaan.\n\nEdellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole\nmitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan\nvalallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.\n\n    (Allekirjoitettu)\n\n                                        _Hester Pinhorn_\n                                     (+ hänen puumerkkinsä)\n\n\n2. Lääkärin todistus.\n\nSen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on\nsattunut.\n\nTäten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä,\n21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime\nkerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana\npäivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa,\nja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus\ntuntematon.\n\n    (Allekirjoitettu)\n\n                                      _Alfred Goodricke_.\n\n    Osoite N:o 12 Craydons Gardens,\n    S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.\n\n\n3. Jane Gouldin todistus.\n\nTohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla\npitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut\nyllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin\nvainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin\ntaloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun\nläsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä\nruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä,\nei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä,\njotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori\nGoodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.\n\n    (Allekirjoitettu)\n\n                                               _Jane Gould_.\n\n\n4. Hautakiven todistus.\n\nOmistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden,\nBlackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies\nPhilip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta,\ntyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt\nnaimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä\n1850.\n\n\n5. Walter Hartrightin todistus.\n\nAikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani\nKeski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle\nsaavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin.\nMexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä\nharvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä\npelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein\nhyökkäys, hukkuminen -- nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet\nminua; kaikista olen pelastunut.\n\nNämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani\nja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin\nmaastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja\nhengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä\nvapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut,\nrukoillut, ja uskonut, että minä palaisin -- muuttuneena miehenä.\nUuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut\npaljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa\noli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja\nmieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani.\nPalasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle\nsopii.\n\nPalasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä,\nmitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni\nkatkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin\nminä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En\nlakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin\ntehnyt auttamattoman haaksirikon -- olin oppinut vain kärsimään sitä.\nLaura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut\npois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura\nFairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin\nja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana\netäisyydessä.\n\nKynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu\nmuinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On\nkovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.\n\nEi mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran\nesiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa\ntätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.\n\nEnsimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni\nja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen\nodottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan\nheille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen\nole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin\nminä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.\n\nKun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha\nvähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista,\nmikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti\nhänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus -- se oli suru, joka\nloisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun;\nsääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä\nlujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia\ntoisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen\nhaaksirikon -- hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan.\nUseampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä\nvoisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle\nneiti Halcombelta -- eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan,\njota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini\nkasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla.\nMinä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: \"Teillä on\njotakin ilmoitettavana minulle, äitini.\" Sisareni, joka oli istunut\nmeitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta\nhuoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä\nkaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen\nposkillensa.\n\n\"Walter!\" kuiskasi hän -- \"oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa\nsinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että _minä_ olen\nvielä luonasi!\"\n\nPääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut\nminulle kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen -- siis lokakuun\n16 päivänä.\n\nMinä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin\ntaistellut kovasti, ett'en tekisi _heille_ palaamiseni iloa\nkatkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt\nkaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja\nsietääkseni järjellä elämää -- tuudittaakseni syvän suruni rauhaan\npäästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi\nja toivottomasti! -- eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina\npolttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni\nosanotto, äitini hellyys.\n\nTänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin\ntulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua\naina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura\nFairlie oli kuollut.\n\n\"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi\", sanoin minä. \"Minä\nkestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin\nhänet ensi kerran -- kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä\nhaudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään.\"\n\nLäksin matkalleni -- Laura Fairlien haudalle.\n\nOli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle\nasemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva\naurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli\nlämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen\nsurumielisyyden hunnuttama.\n\nTulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin\neteenpäin, pitkin polkua -- -- -- Siinä oli hyvin tuttu puutarha\nkauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä\nkaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat,\nvalkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki\nvaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa\n-- kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta\ntuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa\nkanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan\nvastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä,\nyksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja\nkädessään.\n\nOi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!\n\nKäännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli\nyksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa\nolin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen\nympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen\npohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina,\nhaudan yllä -- tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että\ntyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle\nkiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle\nmaalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja\nsurulle pyhitetylle.\n\nPysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen,\njoka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus\n-- kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen\nelämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen\nnimeensä asti. \"Omistettu Lauran muistolle --\". Lempeät, sinisilmät\nkyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena,\nviattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen\nluotansa -- oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto\nnähdessäni hänet viime kerran! -- Sen muiston vein minä mukanani\nkaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen\nhaudallensa!\n\nToisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen\nlopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä -- -- --\n\nSen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli\nnimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle\npuolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana -- ei mitään\nmaallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni\nväliin.\n\nLaskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta\nhautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta\nylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt!\nVasta eilen me erosimme toisistamme -- eilen minun silmäni näkivät\nviime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.\n\nEnsi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin\nhiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin\nsen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se -- kuului askeleita, yhä\nlähempänä -- nyt vaikeni se.\n\nKatsoin ylös.\n\nAurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva\nvalo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli\nkylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.\n\nHautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan\nlaskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat\nhaudalle; he katsoivat _minua_ siinä seisoessani.\n\nHe tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa\nolivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun\nhe olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa\niltavalossa näin minä Marian Halcomben.\n\nMutta muuttuneena -- niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi\nhävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat\nminuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut.\nKärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.\n\nOtin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut -- hän ei\npuhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon\nhuudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton\npelko kävi läpi koko olentoni.\n\nHarsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään\nyksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen --\nminulle niin tuttu -- _se_ ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet\nsilmät, kuihtuneet kasvot.\n\n\"Uneni! uneni!\" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä\nkeskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti\nristiinpannut kätensä taivasta kohden, \"Isä, anna hänelle voimaa.\nIsä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä.\"\n\nHarsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi.\nMinä katsoin häntä -- katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.\n\nÄäni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin -- äkkiä\nkohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle,\nettä menisin pois.\n\nMutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni -- sekä ruumiini\nettä sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme\nkasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla\nolevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.\n\nÄäni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. \"Pitäkää\nkättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä\nherra Hartrightiä!\"\n\nNainen kohotti harsoansa.\n\n\"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle\" -- Laura lady Glyde, seisoi\nitse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.\n\n\n\n\nWalter Hartrightin jatkama kertomus.\n\n\nI.\n\nAlan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.\n\nTämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni\nvaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin\nei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida\nohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida\npitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä\nkäsissäni.\n\nKoko elämä, äkkiä muuttuneena -- koko sen päämäärä uudestaan luotuna;\nsen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset --\nkaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle\n-- kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana\nmaisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin\nvuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa\nlaaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin\nerään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.\n\nEräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa,\nmutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku\npuoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi\nja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita\nvuokrattavana.\n\nMinä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset.\nYlemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja\nmakuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun\nnimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun\nsisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla\npuuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme\ntekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu\nsukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi\nkätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää\nniihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä\nolen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä\nmahtavia ystäviä.\n\nMarian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni,\njoka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme.\nMe molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja\nrohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin\nrikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä,\nyhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.\n\nSellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy\nmeidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella\ntulevalla lehdellä.\n\nJärjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin\ntodistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon\notetun muodollisuuden mukaan oli \"Laura, lady Glyde\" haudattu äitinsä\nviereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir\nPercival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta\nkoko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka\noli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät\nluulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille,\njotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja\ntädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä\nminä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen\nuhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti --\nkuollut.\n\nJa kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen\nopettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen\npaikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.\n\nTunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna\nCatherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän\nensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä\nsilmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä\nsen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.\n\nEnnenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä\nkodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme,\nolimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka\nminä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän\nmuistanut ne. \"Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja\nsydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään\nonnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko\nsilloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?\" Hän, joka nyt muisti\nniin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti\nnämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen\nmiehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä,\nkun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: \"He ovat koettaneet saada\nminun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä\nmuistan _sinut_\" -- annoin minä -- joka jo ennen olin antanut hänelle\nrakkauteni -- elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli\noikeus antaa se.\n\nNiin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen\npeninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua\nvahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen\nkuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka\njohtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin\ntähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin\nkoeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja\nheikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen\nasemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon -- voin minä\nnyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman\nkiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin.\nSillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli\nhän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi\nhoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni\nja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun,\nsaattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia\n-- toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen\nhyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta\nvastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni\nhävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.\n\nOlen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin\nja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.\n\nMinä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin\nsanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja\nauttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen\nluettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja\nlainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat\nyksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.\n\nMarianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.\n\nKun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti\nBlackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa\nja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui.\nKohta muutamia päiviä sen jälkeen -- kuinka monta, ei rouva Michelson\nvoinut muistaa -- oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän\nilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa.\nVarsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär\njätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti\nHalcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes\nhän oli täysin tervehtynyt.\n\nNeuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia\noli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän\nkuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson\ntekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata\nsitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki\nhänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa\nsen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren\nseuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin\nannettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa\ntahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.\n\nNeiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren\n& Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa,\nviimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä\nhän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille -- yksin rouva\nMichelsonillekin -- että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa.\nHerra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan\npalvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen\nsellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset\nolosuhteet sallisivat hänen tehdä.\n\nJättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi,\ntahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa\nherra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä\nhaluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta,\njoita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella\nlääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa.\nVarman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut\nBlackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen\ntiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen\nvakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti\nHalcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla\ntavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti\nHalcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen\nläsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja\nniin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani\nryhtyi.\n\nKumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä\nkoonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.\n\nHerra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta\nsisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään\nollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa\nehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa\nolevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana\nCumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä\ntapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden\nosoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta\nhaudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön\nvainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu\nhautakiven toiselle sivulle.\n\nHautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut\nvieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra\nFairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti\nolleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut\nherra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja\nkuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta\noheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se\ntarkoitti Anna Catherickiä.\n\nKysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:\n\nEnsiksi: että Anna Catherickiä -- josta neiti Halcombe voisi antaa\nherra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen --\noli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä\ntoimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran\nennen oli paennut.\n\nToiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus\noli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta,\nja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka\noli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina,\noli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen\nviimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata\nhäntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa.\nTämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään\nsalaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli\nhuomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä\nvälillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta\ntoinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista,\nettä hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia\nkirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä\netukäteen olemaan uskomatta niitä.\n\nTämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan\nLimmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady\nGlydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet.\nKaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt\nCumberlandiin.\n\nSellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui\nLimmeridgeen.\n\nKohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan\ntakia: -- hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet\nkestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän\nkuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä\nsisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen.\nTähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen\nsijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen\nterveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että\nolisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä,\nettä taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa\nvartioitiin.\n\nMutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli\nseuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen\nsuhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi\nkuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon\nLeicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet\nhotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain\nEnglantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu\nympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia\nja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki\nsitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat\nsir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä\nhiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku\npiirissä.\n\nSiten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan\nsaamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä\nsiinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin\njoutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut\nvoimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt\nkaksinkerroin -- ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna\nCatherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin\ntosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin\noli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen\npetoksen vaikuttimena.\n\nVaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei\nollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka\nollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna\nCatherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä\nkysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt\nsen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli\nkuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän\nosoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen\njonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja\nläksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.\n\nHän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa\nrouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi\nnähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän,\nettä neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen\nluokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä\nhotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka\nei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.\n\nHän pääsi heti omistajan puheille.\n\nEnsin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi\nkohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen --\nsanoi hänelle olevansa se \"neiti Halcombe\", joka siinä mainittiin,\nja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän\nperhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän,\nmihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa\nsuhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti\nääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan.\nLuultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa\nolosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin\nselittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä\nvoisi sietää lähempää tarkastelua.\n\nKaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja\nkreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi\nneiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa\nantaa tietoja.\n\nKeskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna\nCatherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla\nasianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä,\njoihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine\nselityksineen ja neuvoineen.\n\nMielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa,\nmyönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia\nentiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin\nhuomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan\nlääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin\nulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia.\nSairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa\nusein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita\nAnna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen\nesiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika\najoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen\npakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen -- ne olivat kuitenkin liian\nhienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut\npäättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai\nhiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä\nhän _tunsi_, kuin jotain, minkä hän _näki_. Sanalla sanoen: -- tämä\nseikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä\nenemmän.\n\nMutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti\nHalcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin\nvarsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta,\nettä hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan\nrakennusta, jossa sairaat säilytettiin.\n\nKysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä\nhetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle\nkuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti\nHalcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska\nmuudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas\naikoi etsiä vieraansa puistosta.\n\nHoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi\njärjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan\nympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat\nkorkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi\nnaista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: \"Tuossa tulevat Anna\nCatherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne\nkysymyksiinne.\" Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen\ntavalliseen tehtäväänsä.\n\nNeiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa.\nKun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä\nsilmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta,\nriistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.\n\nSamana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa -- tunsi kuolleen ja\nkuitenkin elävän! --\n\nOli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu\ntänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja\nhämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt\nsekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut,\nvaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli\nsilmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa\nollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon\ntakia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan\ntahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja\nhän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko\nmielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.\n\nHän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he\npysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä -- koettaa\nvain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli\nolla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua\nhänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin\nrauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen\npiti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo,\npisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan -- kolme sovereigniä\n-- hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua\nyksin hänen kanssaan.\n\nNuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta\nkun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia\nkysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen\ntakia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella\nhoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan\nja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi.\nHänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja\nkun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata\nvierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan\nmuurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli\nvain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän\nsaisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli\nheidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon,\nselitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli\nsurettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset -- se\non niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.\n\nVarsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen\nhavaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa\nlaillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti\nsaattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi,\najanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa\nymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka\nhän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan\nLontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa\npelastaa Lauran mielisairaalasta.\n\nHän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden,\nmikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan.\nVarmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka\nshillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle\nkohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.\n\nNuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen,\nmitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä.\nHän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli\nvartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön\ntämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta\npaikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos\nluultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella\noli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli\nkihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he\nyhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan\ntalouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat\nhyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku\nosansa summaan.\n\nNyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että\nluuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että\nhän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja\nettä hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi\nauttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti\nväittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan\npankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi\nvaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti\nmenettäisi.\n\nHoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia.\nNeiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.\n\n\"Te teette hyvän työn\", toisti hän, \"Te autatte siten enin loukattua\nja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne\npalkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä\npankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois.\"\n\n\"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja\njonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen\nsaanut nämä rahat?\" kysyi nainen.\n\n\"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna\", vastasi neiti\nHalcombe.\n\n\"Sitten tahdon koettaa!\"\n\n\"Mutta milloin?\"\n\n\"Huomenna.\"\n\nKiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin\nhuomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena -- mutta\nkuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään\nvarmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista\nriippumaan. Siten erosivat he.\n\nNeiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän\nodotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti\nastuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli\nviisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti\nHalcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä -- ja\nsisarukset olivat taasen yhtyneet.\n\nNeiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka\nahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin.\nHänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien\nläsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia\nkertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten\npitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten,\nkun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa,\nettä Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen,\nettä hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen\npäähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus\ntehtäisiin epäilemättä sille taholle.\n\nHoitajatar suostui seuraamaan neuvoa -- hän suostui siihen sitä\nmieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia\nseurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi\nsairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä.\nHän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään\naikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella\nmatkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen\nilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.\n\nLoppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli\nsiten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta,\njoita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla\nvoi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai\nsalahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi\nja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy\nse kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat\nLimmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen\nmatkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan\nlounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen\nmerkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada\nselville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva\nMichelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.\n\nJunan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan\nodottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli\ntavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen\npiti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli\nmukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt\nhänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin\nhän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.\n\nHänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea.\nKreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut\nCumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko\nviisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain\npäiväin lepoa.\n\nLady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin\ntalossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli\nvarmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi\nhänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän,\nett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin\npysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä --\npaikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.\n\nNäistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma,\nnäyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa\nolevaan omaan asuntoonsa.\n\nHe menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen\nhuoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen\nkapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs\ntummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä\nvastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös.\nVastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että\nneiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin\nsisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä\nja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu\nvaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.\n\nTäällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita\nkuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin -- vain sen huoneen, jossa\nhän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää\nsorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin,\nkun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti\nHalcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän\ntoi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada\nesittää ystävänään.\n\nTämän merkillisen esittämisen jälkeen -- jossa, mikäli lady Glyde voi\nmuistaa, ei mitään nimiä mainittu -- jäi hän yksin vieraan kanssa.\nTämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi\nhäntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja\nterävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni\nvieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon,\nmyöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi\nFoscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja\nteki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan,\nkuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni\nentisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi\nitsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti\nlähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta,\njonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli\navannut oven, turvaa ja apua.\n\nJuuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady\nGlyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan\nsisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun\nlady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän,\nett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli\nuskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät\nsanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen\nlisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut\nmolempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus\nvaltasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä.\nKreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen\nmuukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli\nvedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa\npyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä.\nSamassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä.\nKreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja\nviimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen\nnenänsä alla.\n\nTästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin,\nhajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.\n\nHänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut\ntajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että\nhän -- Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan -- meni rouva\nVeseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan\nkykenemätön sanomaan _miten, milloin_, tai kenen seurassa hän oli\npoistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta\nhän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä\nmerkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan\nja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut\nrouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt\nlukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla\nmukana auttamassa häntä.\n\nVielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.\n\nHän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois -- mihin aikaan, ei hän\nvoinut sanoa -- kreivi Foscon kanssa -- ja rouva Rubelle taaskin\nseuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota,\nsitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle\nhän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva\nRubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa\non täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään,\noliko yksi vai useampia päiviä kulunut -- kunnes hän äkkiä tuli\ntietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki\nolivat hänelle vieraita.\n\nSe oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna\nCatherickiksi, ja siellä -- tämän viekkaan salahankkeen viimeinen\nhuomattava seikka -- huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin\nvaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka\nvaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja\nlausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: \"Älkää väsyttäkö\nmeitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde -- hän on\nkuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne\nselvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on\nkaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet\nsäilöön viime näkemästämme -- Anna Catherick!\" -- Ja nimi oli aivan\noikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla\nheidän palattuaan Limmeridge-Houseen.\n\nNämä olivat ne tiedot -- kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia -- jotka\nvoitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe\nei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa;\nhänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan\nmuistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady\nGlyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä\nlokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna;\nettä hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja\nettä hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti\nkielletty.\n\nArempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään\nmies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.\n\nHeidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen\nilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa\nväittää, että lady Glyde vielä eli.\n\nHeti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan\ntarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja\nvalmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin\npian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt\nasettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut\nAnna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon\nkirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle\nhenkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä\ntytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan\npäästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen\ntaloonsa oli häpeä ja loukkaus.\n\nNeiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen\nsuuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie\nsaisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin\nkannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän\notti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija\nkoetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei\nsallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo,\nsaattaen kädestä sisartaan.\n\nSe kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. --\nNeiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu,\nettä herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut\nsitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen\nulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut\nhänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna\nLimmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo\nnainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.\n\nJoskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja\ntunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta\nuskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi\ntuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja\nviisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen\narvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja\nhuomasi, kuinka sekin oli -- lievimmin sanoen -- epävarma, oliko se\nnainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä\nvai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he\nkaikki olivat kuulleet puhuttavan -- silloin oli se surullinen\nseikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus\noli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut\npaljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos\nvoi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli\nsyntynyt -- niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat\nnähneet hänet päivittäin.\n\nMutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.\n\nLady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa,\nodotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän\ntuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja\njoka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin.\nMyöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes\nhänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän\nvoisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä\nelämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi\nhänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.\n\nMutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät\ntämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino\nmielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen,\nsuunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt,\njoiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat\nmuutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä\nmielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan\nja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä\nhetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan\nja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen\nturvallisuudelleen -- hänen omasta kotipaikastaan.\n\nOli viisainta heti palata Lontooseen.\n\nSuuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja\nvarmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen -- ei ystävällistä\nsanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän\nmuistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät\nsisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä\nLimmeridge-Houselle.\n\nHe olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle,\nkun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä\nhautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta\ntässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton.\nHänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta\nja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa\npuristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen\nasti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä\nolen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin\nja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun\nluoduista olennoista näkemään tämän käden.\n\nHe palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme\nkohtalo.\n\n\nII.\n\nTällainen oli kertomus menneestä ajasta -- ainakin mikäli me silloin\ntunsimme sitä.\n\nMinä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin\nhämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia\ntilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna\nrankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat\nolivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi,\nkuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden\nyhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi\nFoscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan\nmielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että\nviattomatkin henkilöt -- kaikella varmuudella lääkäri, molemmat\npalvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin -- olivat\ntietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.\n\nMeidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi\nFoscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen\nkautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton --\nkaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle\nvaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa\neivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä\nkoettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän\nuhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa\n-- neiti Halcombelta ja minulta.\n\nTämän vakavan vaaran pelko -- vaaran, joka joka päivä ja tunti voi\nlähetä meitä -- määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea\ntuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa\nvähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla\n-- minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta -- sillä kuta\nkovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa\ntarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin\nitselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita\nminä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin\nja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää;\nhelposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen\nshillingin asiamme voittamiseksi -- tämän oikean asian, joka minulla\nnyt ja alati oli vakavasti mielessä.\n\nViikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja\ntoteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut\nmuita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä\nulos. Minä järjestin niin -- ainakin nykyisin -- ett'ei Marianin ja\nLauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan,\nja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi\nvastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin\nminä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut -- erään\npuunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä -- hakemaan tointa ja\nsanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.\n\nHän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti\nosanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin\nhänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn,\nminkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun\nkokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet,\nriittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.\n\nNiin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe\nja minä yhteen varamme -- hän kahden- ja kolmensadan punnan välille,\nminä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa.\nMinä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin\nsalaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt\npanna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion\nviikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku\npääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.\n\nKaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin\nitse oikeutettuna. \"Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät\nnämä\", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri\nvaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa\nmenneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen\nluja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin\nsilmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia\nalas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen\npäättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden\nheikolla kajastuksella. \"Älä epäile minun rohkeuttani, Walter\", sanoi\nhän, \"minun hermoheikkouteni itkee -- enkä minä itse. Taloustoimeni\nvoittavat sen, jollen minä voi.\" Ja hän piti sanansa. Voitto oli\nsaavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui\nlevätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat\nminua menneen ajan voimakkaalla loisteella. \"Minä en ole kumminkaan\nvielä aivan kelvoton\", sanoi hän, \"minä ansaitsen kyllä osani\ntyössä.\" Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: \"Ja osani\nvaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!\"\n\nMinä muistin sen, kun se aika tuli.\n\nJo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen\njärjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä,\nkuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki\nnämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä.\nNyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni\nvastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin\nasestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.\n\nMinä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura\ntunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa\ntodistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi --\njos se _tunne_, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut\npaljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin\nepäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.\n\nMenneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna\nCatherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani\nsiitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin\nmaininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä\npiirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa\nerosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen\nhetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa -- kuten usein\ntapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää.\nSuru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen\nedes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni,\n_olivat_ nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon,\nja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain\nmielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni\neivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat -- niin, vieläpä\nystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme,\nolisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa\njälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura\nFairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut\nmoittia tästä epäilystä.\n\nAinoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin -- että hän\nmahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle\ntäytyvät olla aivan tuntemattomia -- oli niiden surullisten kokeiden\njälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan\naivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä\nkoetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa\nja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli\nuusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan,\nkauheaan aikaan, joka oli kulunut.\n\nAinoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa,\nolivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta\nLimmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä\npiirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot\nnäyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän\noli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut\nkoskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti\nja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja\nvaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja\nminuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota\nme tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen\nvärilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka\nminä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran --\nah, vielä kerran! -- istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka\nsäästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa\nhuoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta,\ntukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta\nharrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon\nhenkiseen olemukseensa -- kunnes hän voisi ajatella piirustustaan,\npuhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen\nminun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; --\nkaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä\nja onnesta.\n\nTällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen\nsielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään\nlähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei\nollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä.\nMe otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle\nviiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä\niltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään\nolevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani\nkirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme\nja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti\nkuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan\nväsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me\nemme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen,\nsäälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella\nhäntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen\nparempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat\nmuistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti\nolimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka\nväsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin\ntäytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty -- jos ihmisen voimilla se\noli voitettavissa -- poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.\n\nTämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle\noli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.\n\nNeuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta\nkuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me\ntiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä\nhäneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta.\nMinä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä\nkaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli\nvähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa\napua, olipa mitä laatua tahansa.\n\nEnsimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben\nBlackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni\nkoskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä\nnäkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä\ntein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme\nyötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian\nHalcombe voi ilmoittaa.\n\nSeuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman\npaljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva\nVeseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän\noli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa\nsalasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan\nsamoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa\ntodellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta \"lady\nGlyde-vainajana\".\n\nRouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka\nminulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että\nhän halusi asua vanhan ystävänsä luona -- mutta ei koskaan tullut.\nSekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella\noli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen\nasianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin -- mutta\njohdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa,\nvirhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.\n\nKun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut\nrouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta\nilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään\npäivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat\nrivit: -- \"Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja\ntulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta\nyöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä -- minä\nkirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä\nselvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää\nkotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä\nhellästi rakastava Laura.\" -- Mitä apua oli minulle näistä riveistä?\nEi mitään!\n\nKotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon\nottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille.\nHän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä\nkreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää\ntaloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta,\nmitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme\nvastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin\nlääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos\nmahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin\nherra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla\nsain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen\nnaisen -- Jane Gouldin -- kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane\nGouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.\n\nHän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa\nja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain\nminä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester\nPinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä\nkertomuksessa.\n\nMinä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa.\nMarian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi\npäivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen\nkeskusteluun.\n\nMinulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni\nLauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän\npiirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi\nlevottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen\nsormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä\npöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.\n\n\"Ethän ole väsynyt vielä minuun?\" kysyi hän. \"Ethän mene pois silti,\nettä olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin -- koetan tulla\nterveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter,\nvaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin\nvaikea oppia maalaamaan?\"\n\nHän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin\nlapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja --\nvastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi\nnyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. \"Koeta tulla terveeksi ja\nvahvaksi\", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa,\njonka huomasin heräävän hänen sielussaan, \"koeta tulla terveeksi ja\nvahvaksi Marianin ja minun tähden.\" -- \"Niin\", sanoi hän itsekseen,\nalkaessaan uudelleen piirustaa, \"minun täytyy koettaa sitä; te olette\nniin helliä minua kohtaan.\" Nopeasti katsoi hän taas ylös. \"Älä viivy\nkauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä\nauttamassa minua.\"\n\n\"Minä tulen pian takaisin, rakkahani -- katsoakseni, kuinka sinä\nedistyt.\"\n\nVasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin\nkuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää\nitsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän\npäättymistä.\n\nKun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen.\nOli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä\nhuomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä\navonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.\n\n\"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua\", sanoin\nminä, \"ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli\nkenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin\ntapahtuisi --.\"\n\n\"Mitä voisi tapahtua?\" kysyi hän nopeasti. \"Sano minulle suoraan,\nWalter, onko jokin vaara peljättävissä -- minulla on silloin\nrohkeutta kohdata sitä.\"\n\n\"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa\", vastasin minä, \"on,\nettä sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla\nhänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni\nennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut\nulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä.\"\n\nHän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen\näänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran,\njoka uhkasi meitä.\n\n\"Ei ole uskottavaa\", sanoin minä, \"että sir Percival tai hänen\nkätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin\n_mahdollista_. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun\npidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit.\nJos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan\nminä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti.\nÄlä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä\npelkää.\"\n\n\"Ei, en pelkää!\" vastasi hän varmasti. \"Sinun ei tarvitse katua,\nWalter, että sinulla on nainen liittolaisenasi.\" Hän vaikeni ja\npidätti minua vielä hetkisen. \"Varo itseäsi!\" sanoi hän ja puristi\nlevottomasti kättäni -- \"varo itseäsi!\"\n\nMinä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen\ntiellä -- tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi\nasianajajan ovella.\n\n\nIII.\n\nEi mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren &\nKyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.\n\nMinun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä\nerään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin\npäiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli\navannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra\nKyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä\nasioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että\njos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen\nmielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä\ntapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa\nse paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät\nvartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan\nminua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni\nheidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut\nmahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän\nkonttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni.\nOli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä -- myöhäistä\ntoivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin\ntoisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla\nvarovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa\nmenemättä suoraan kotiin.\n\nOdotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen\nyksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja\nmaltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin\nlevollinen tapa puhua -- ei, kuten olin luullut, erikoisen harras\nkuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa\nlevollisuudessaan.\n\nSopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea\nlöytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa,\nniin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.\n\n\"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut\ntulemaan tänne\", sanoin minä, \"täytyy minun ilmoittaa, että se tulee\nvaatimaan Teiltä runsaasti aikaa.\"\n\n\"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä\", vastasi hän.\n\"Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan\nhänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä.\"\n\n\"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?\"\n\n\"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen\nterveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä\nepävarma.\"\n\nLausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa,\njotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn\nkirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se\nminulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä\npöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti\nsanoman.\n\nTuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti\nkertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka\nedellä ovat esitetyt.\n\nMinun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen\nmielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei\nvoinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin\nkumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:\n\n\"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?\"\n\nHän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin\ntakaisin tavallista kylmäverisyyttään.\n\n\"Ennenkun minä lausun ajatukseni\", sanoi hän, \"täytyy minun saada\ntehdä muutamia valmistavia kysymyksiä.\"\n\nHän teki minulle nämä kysymykset -- tutkivat, epäluuloiset -- jotka\nselvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja\nettä, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi\nepäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.\n\n\"Uskotteko minun totuutta puhuneen?\" kysyin minä kuulustelun loputtua.\n\n\"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän\npuhuneen totta\", vastasi hän. \"Minä pidän neiti Halcombea mitä\nsuurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän\non käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin\npitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta\nettä esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra,\ntäytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin\nelää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani\nlakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun\nvelvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla\nole edes todenmukaisuuden varjoakaan.\"\n\n\"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle.\"\n\n\"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan.\nTodistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin\ntyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi\nFoscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on\nlääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa\nolosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui\nLimmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia,\njonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on\nesitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja\nhaudattiin, _ei_ ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne\npääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe\nmatkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä\nerään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna\nCatherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen\nlady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin\ntunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa,\notettiin vastaan siellä Anna Catherickinä -- on edelleen tunnettua,\nettä se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi\nherra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen\nilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin\ntiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen\nolevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä\novat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti\nHalcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä\nmyöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja\nmerkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle,\nettä hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun\nsaadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren\npäästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla\nsaanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä\nhänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen\nveljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei.\nJääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei,\nhän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut\njälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen\nvanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie\nväittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää\nitseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä\ntalossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole\nollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa\nsalli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea\nvaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki\nvähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä -- jos tämä\nasia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle,\njoka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne\njärjellisiltä näyttävät -- missä on Teidän todistuksenne?\"\n\nEnnenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota\najatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita\nminulle vieraan katsantokannalta -- ensi kerran ne pelottavat esteet,\njotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.\n\n\"Ei voida kieltää\", sanoin minä, \"että ne seikat, jotka Te olette\nesittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta --.\"\n\n\"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää\nolevan vääriä\", jatkoi herra Kyrle. \"Sallikaa minun sanoa, herra,\nkokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on\nvalittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja\npitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina\nensinmainitun. Esimerkiksi: -- Lady Glyde -- kutsun häntä siten,\nselvyyden vuoksi -- sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on\ntodistettu, _ett'ei_ hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan\nantautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja\nteette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä\npäätelmä on _väärä_ -- minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän\nhuomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen\ntodistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte\ntarjota.\"\n\n\"Mutta eikö ole mahdollista\", sanoin minä, \"kestävästi ponnistellen\nhavaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on\nmuutamia satoja puntia --.\"\n\nHän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.\n\n\"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne\",\nsanoi hän. \"Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi\nFoscoa vastaan ovat todet -- mihin nähden suvainnette muistaa,\nett'en minä myönnä sitä -- niin koetetaan jokainen ajateltava este\nasettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen\neste jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen\nkohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet\npuntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin\nolla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen,\nhenkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista\nvaikeimpia selvittää -- niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole\nniin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä\nen todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän\nkummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen\nkirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin\nTeidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä.\nett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia\notattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra\nHartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä.\"\n\nMinä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä _oli_ että\ntulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja\nvetosin vielä kerran häneen.\n\n\"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin\nnäiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?\" kysyin minä.\n\n\"Ei Teidän asemassanne\", vastasi hän. \"Yksinkertaisin ja kaikista\nvarmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä\nymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte\nosoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa\ntodistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin\nsaisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen\nsanomaan: -- 'käydään työhön käsin'.\"\n\n\"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle.\"\n\n\"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright,\ntoimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta\ntällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme\nsitten, miten voin neuvoa Teitä.\"\n\nMinä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan\nyhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja\nkreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.\n\n\"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta\",\nsanoin minä, \"koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi\nilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi\nFosco ja sir Percival Glyde.\"\n\nHerra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi\nkerran hymyilevä ilme.\n\n\"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista\nherroista\", sanoi hän, \"ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja\nsiltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria\nrahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he\ntunnustaisivat mitään.\"\n\n\"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle.\"\n\n\"Kuka pakottaa?\"\n\n\"Minä.\"\n\nMe nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan\nkasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli\nosoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.\n\n\"Te olette varma\", sanoi hän. \"Epäilemättä on Teillä persoonallisia\nvaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos\noikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa _alkaa_, niin tahdon vain\nsanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa\ntäytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy\ntulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa\ntakaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin\ntodistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi\nluultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut,\nja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan\nhäntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette\nluonnollisesti --\".\n\nMinä keskeytin hänen puheensa.\n\n\"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden\nraha-asioita\", sanoin minä. \"En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut\nniitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt\nkoko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että\nminulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon,\nettä minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä\nhetkellä ovat --.\"\n\nHän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni\nkumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin\npuhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.\n\n\"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä\",\nsanoin minä, \"ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta\npersoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin\nvieras isänsä kotoa -- valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen\näitinsä haudalla -- ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta\nkaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen\nsynnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten\nläsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä\nvalhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen\nkäskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan\nrikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan\nheitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja\nniin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen\nvoittava.\"\n\nHän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen\nmuotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni\nvoittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua\nollenkaan.\n\n\"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle\", sanoin minä,\n\"ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin\nkiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut\nkertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan\ntäydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi\nesittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan\noikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin\nvoitettu saamalla tietää tämäkin.\"\n\nOttaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin\nnähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.\n\n\"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten\", sanoi hän.\n\"Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti\nHalcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi\nauttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät\nhänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne.\"\n\nKatsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: -- Neiti\nHalcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä.\nChancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.\n\nEnnen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.\n\n\"Tiedättekö\", sanoin minä, \"onko sir Percival vielä Pariisissa?\"\n\n\"Hän on palannut Lontooseen\", vastasi herra Kyrle. \"Ainakin niin\nilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen.\"\n\nSaatuani tämän tietää, läksin pois.\n\nPoistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni\nherättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla\nympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella\nolevan rauhallisimman korttelin kautta -- ja erään kadun päässä\npysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.\n\nKadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa\nnäyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä.\nSilmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän\nohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle,\ntoinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä\nheti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen\nEnglannista lähtöäni.\n\nJos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä\nluultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla\nhänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen\ntoimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan,\nvaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn,\nannoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.\n\nMinulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus\nviekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies\noli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä\nporttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni\nhänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän\njälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin\nNewstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle -- yhäti molemmat\nmiehet kintereilläni -- ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä,\ntulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä\nollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja\nkäskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja\nei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat\nyli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti\npäässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin\najoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki\nHydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei\nkukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja\njo pimeän tultua palasin minä kotiin.\n\nTapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa.\nHän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle\nnäyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni\nheikko piirustusraukka -- itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta\nniin mieltä liikuttava -- oli huolellisesti asetettu kahden kirjan\ntukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta\nkynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa\nvalaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja\nkuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä,\njoka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein\nkuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen,\nolisimme me häirinneet häntä.\n\nMarian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani\nherra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli\nahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla\nsir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton\nilme.\n\n\"Huonoja uutisia, Walter\", sanoi hän, \"pahimpia, mitä voit tuoda\nminulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?\"\n\n\"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle\", vastasin minä ja\nojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.\n\nHän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.\n\n\"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, liiaksi hyvin\", vastasi hän. \"Lähettäjä on kreivi Fosco.\"\n\nTätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen\nkasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat\nsuuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.\n\nKirje sisälsi nämä rivit:\n\n\"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä -- minua kunnioittavasta,\nTeitä kunnioittavasta -- kirjoitan minä, oivallinen Marian,\nrauhoittaakseni Teitä -- sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:\n\n\"Älkää peljätkö!\n\n\"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja\npysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa\nkaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve --\nseuratkaa sitä.\n\n\"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis -- nauttikaa siitä.\nElämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson\n-- viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!\n\n\"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä.\nEi mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne,\n-- näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani.\nTeitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän\npakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne.\nArvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!\n\n\"Vielä hellä, varottava sana -- isällinen kehotus varovaisuuteen, ja\nminä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä\nlopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.\n\n\"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun\ntärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako\nminua -- minä vannotan Teitä -- älkää pakottako minua toimintaan\n-- _minua_, joka olen toiminnan mies, -- kun minun kunnianhimoni\nrakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä\nsuurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on\nvaromattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa.\nJos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään\nneuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani\neteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra\nHartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies.\"\n\nKirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja\nkoristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä\nylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.\n\n\"Hän koettaa pelottaa sinua -- varma merkki siitä, että hän itse\npelkää\", sanoin minä.\n\nHän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä\nvälinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli\nliian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua\npöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella,\nja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja\nsilmistänsä.\n\n\"Walter!\" sanoi hän, \"jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun\nvaltaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä -- _älä_\nsäästä silloin kreiviä.\"\n\n\"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä,\nkun se hetki tulee.\"\n\nHän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.\n\n\"Kunko se hetki tulee?\" toisti hän. \"Voitko sinä puhua\ntulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä -- _varma_\nkaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen\njälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?\"\n\n\"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain\npyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken\nsen.\"\n\n\"Ja miksi huomisesta?\"\n\n\"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani\nillalla.\"\n\n\"Blackwateriin!\"\n\n\"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota.\nEräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani.\nMeidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville\npäivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko\nsalahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän\nelää, on tämän päivämäärän selville saamisessa.\"\n\n\"Sinä tarkoitat\", sanoi Marian, \"sen selvittämisessä, ett'ei Laura\nlähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän _jälkeen_, jolloin\nlääkäri oli antanut todistuksensa.\"\n\n\"Niin, juuri sitä tarkoitan.\"\n\n\"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa\nmitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa.\"\n\n\"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä\nepäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa\nkauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen\nympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen\nja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa.\nJa jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin\nsir Percivalia ja kreiviä vastaan.\"\n\n\"Niin, niin -- nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi\ntapahtua?\"\n\n\"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri\nkeinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä\npäivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa\nLauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä\nravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä.\nMe tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja\nmyöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada\ntieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa -- ja\nhuomenna olen minä aikonut sen tehdä.\"\n\n\"Ja jos se ei onnistu -- minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter,\n-- jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä\nkaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. -- Jos me\nedellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua --.\"\n\n\"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka _voivat_ ja joiden\n_täytyy_ auttaa minua -- sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset\nvoivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli -- mutta rikolliset\nmuistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni,\nniin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän,\npakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan.\"\n\nKoko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.\n\n\"Ala kreivistä!\" kuiskasi hän innokkaasti. \"Ala kreivistä minun\ntakiani!\"\n\n\"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen\ntoivoa\", vastasin minä.\n\nPuna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa -- oli pikkumaista ja viheliäistä\npuolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja\ntoivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä.\nHieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin -- kun minä vain\najattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut.\"\n\n\"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin\", sanoin minä. \"Meidän täytyy\nmuistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen\nelämästään.\" Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen\nitsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:\n\n\"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin\nelämästä --.\"\n\n\"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!\"\n\n\"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan.\nMinä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan -- minä voin\nainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän\nvaloon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan,\nniin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut\nsuostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin\nvain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän\nuskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon?\nSinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna\nCatherick kertoisi salaisuutensa?\"\n\n\"Niin, niin! Kuulin kyllä.\"\n\n\"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun\naikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa\nminua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen\nvaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme.\nRatkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä -- ja Anna Catherick, joka\nlepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!\"\n\nValkopukuinen nainen\n\n\nIV.\n\nKertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian\nesitetty.\n\nMatkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin\nluona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut\nmitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.\n\nTohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli\ntullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta\nei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää\ntuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei\nrouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa\n-- ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? -- kuinka monta päivää oli\nkulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän\noli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta\nneiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan\nkuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä\nmainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli\nmatkustanut Lontooseen.\n\nEi hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää\noli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän\nkirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja\nvastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas,\nunhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän,\njolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.\n\nMenetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä\nmatkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä\npäivänä sir Percival tuli sinne.\n\nKova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn\nhuomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria\nilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin.\nYritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi\naseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki\nvieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut,\noli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut\nkaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt,\nei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta\nminä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja\nyrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.\n\nMinulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen\njuna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin\nBlackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan\nkanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut\ntällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.\n\nKun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois\nsaatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.\n\nPoikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän\nnopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni\nkasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua\nkädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta\npäättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei\nollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni\nhänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni\nkatsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää\nollut näkyvissä -- ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut\ntaloon.\n\nPortinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä\noli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret\nPorcheriksi.\n\nKysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän\nvastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä\nvoinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut\nkesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta\nkuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman\nparemmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka\nsir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli\nsäikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli\nkarjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän\noli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan -- mutta varmaa päivää,\nmilloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.\n\nPoistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin\ntyöskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan\nminua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva\nMichelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin\nhalukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä\nkertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi\nkuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä\npäivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut\npois \"yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä\". -- Siinä kaikki!\n\nPuhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine\nhattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan\npäähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.\n\nJoitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa\njo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei\npuutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella\nhäntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli\nsallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi\nsuoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.\n\nHänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän,\nkuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani.\nHänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt\nolla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä\nkohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni --\njota minä kutsuin \"tungettelevaisuudeksi\" -- ja poistuin pihalle.\nOli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli\nheti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli\nlähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla\ntekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään\naihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti\nviety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty\nminun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin\nmuutamiksi päiviksi.\n\nMinä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla\nBlackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä\nLontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei.\nVoihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua --\nmutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla\nasemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin,\nmutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle\nlähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän\nväliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella\nitseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan\naarniometsissä -- nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa\ntarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen\nLontoon sydämmessä.\n\nEi mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut\ntapahtunut poissa-ollessani.\n\nHän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani\nhänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan\nsiitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista\nkuulusteluistani.\n\nSeikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään\ntavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän\nmatkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä\nmielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein\nrakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi\nelämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä.\nKostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini,\nja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie --\nnykyisin ainoakin -- mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää\nLauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt\nnaimisiin hänen kanssaan.\n\nMutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää\nvaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti\nlausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt\npäähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta\nyhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä,\njonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin\nsaanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: \"Jos\nminä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen\nmiehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta.\"\nMinä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta\ntuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka\nhän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi\nsanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli\nolisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä\nkohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät\nnyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi\ntakaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas\nolisi kyllin vahva ja onnellinen -- jolloin hän taas voisi katsoa\nminua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin\noli puhutellut -- siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden\nsuunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.\n\nEn ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun\nhoukutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle\nitselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että\nminun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä\nennen verratuiksi.\n\nSeuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin\nminä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen\nsuunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia\nhänen heikosta kohdastaan.\n\nKeino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut\nniin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen\nkanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin\näidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti\ntoimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko\nminun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista\nkeskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin\nminä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä\nAnna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.\n\nEnsimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements.\nJa tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti\nkirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon -- Todds\nCorneriin -- ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa\nrouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements\noli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli\ntapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa\nsiltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti -- Limmeridgen seudulta.\nMinä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja\nniin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.\n\nOdottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja\nniin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen\naikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli\nkuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä\nhänellä oli kerrottavana.\n\nSir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli\nsyntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta\nja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki\noli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen\nnaisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen\ntavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain\nnuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä\nenemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä\ntuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä\npuolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan\n-- lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät\nsurullisella tavalla.\n\nPastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir\nFelix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli\nvallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja\npian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen,\nettä hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa\nseurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir\nFelix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti\najatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja\njulkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle\nkirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa -- niin, vieläpä\ntiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti\nkuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka\nei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti,\nett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta\nkiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.\n\nOltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen\nmannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat\nosaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin,\npysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta.\nHeidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä\nkasvatuksensakin yksityisopettajilta.\n\nHänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825\ntai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari\nkertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa\nalkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät,\nvaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli\nLimmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut\nhäntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen\ntuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä\nperheessä oli Lauran isä.\n\nKaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään\nmerkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta\nminä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa\nvoisi olla jotain hyötyä minulle.\n\nRouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan\npostikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut\nmeille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin.\nRouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.\n\nRouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli\nhän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat\npoistuneet ystäväinsä luota -- huomispäivänä minun kohtaukseni\njälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen\njälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt\nhäntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut\ntakaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut\nilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille.\nHän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän\nasunnostamme.\n\nMinä seurasin uskollisesti sananlaskua: \"Älä anna ruohon kasvaa\njalkojesi alla.\" Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni\nsaada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi\naskeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta\nyrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.\n\n\nV.\n\nSe osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut\nlähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun\nvarrella olevaan taloon.\n\nKoputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää\ntuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle\nkohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita,\nettä minä juuri olin auttanut Anna Catherickin -- kuten tämä itse\noli selittänyt -- välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa.\nTämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti\nkaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin\ninnokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.\n\nOlisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä\nyksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista.\nMinä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita\nja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne\nhenkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta.\nVälttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut\nvähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin\nuskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja\nettä minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia\nkahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään\nja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat\nystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu\nrangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä\nitseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä\nsuuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja\nkysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi\nminulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.\n\nRouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt\nvoidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain\nvastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä\nminä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle\nosoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja\nsanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.\n\nTietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus\nhenkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa,\noli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin\nensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan\nLimmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan\naina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.\n\nNiiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli\nseuraava:\n\nLähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements\nja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia\nviipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa\nLontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin\nsilloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä\nvaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen\nläheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen\nrouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin\nsyrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa\nhänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen\nsukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat\nvielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille\nsuurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa\nkeinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja.\nAnna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä\nluo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan\nja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä\nväitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä\ntäydellä syyllä voitu kieltää.\n\nGrimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa.\nNe ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli\nsanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.\n\nLääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli\nvaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja\npalasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä\nviipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja\nolisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna\näkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada\nyksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.\n\nRouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin\nvaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen\nja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli\njotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa\nsalaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin\njärkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa\nyksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä\nseurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen\ntoiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden,\nkenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva\nClements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi\ntulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.\n\nMatkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs\nheidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön\nja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi.\nTällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat\nmatkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen\nBlackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa\nsieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa -- ja\ntämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven\nläheisyydessä.\n\nNiinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta\nhuomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen,\nvakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka\nvaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa\nainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin\nkoettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti\nlady Glydelle.\n\nNimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut\nAnnan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja\npäätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.\n\nMutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun\nhän meni järvelle -- uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle\nvenehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun\nAnna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian\npitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän\noli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin\nsurulliset aavistukset toteutuivat -- vanha sydäntauti uusiutui, ja\nAnnan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.\n\nTässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että\nkaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän\nitse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä --\njoka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä\nvenehuoneelle -- ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan\nheidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan,\nkohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran,\njolla oli kirja kädessä -- sanalla sanoen: kreivi Foscon.\n\nKatsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada\ntavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi\nhän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta\nett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö,\njolle se olisi esitettävä.\n\nTämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja\npyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi\nrauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti\nja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän,\noli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen\nhyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen,\nkoska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät\nkiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä.\nLyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen,\nja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja\njättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä\nneljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa\nystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon\nkanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen\npuhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.\n\nTähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena,\nettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin\nLontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä,\nkun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva\nClements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva\nClements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää\nliiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän\nilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva\nniin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan\nkanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti\nkreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän,\notti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen\nheidän asuntoonsa.\n\nHeidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen\npitkän aikaa -- luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään\nlady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli\npeljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut\nherättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia\nkysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan\nhänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa.\nKreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan,\nettä lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja\nsanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti\nvaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta\nylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan\nLontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja\nhuomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva\nvoidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä\nBlackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla.\nJolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna\noli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.\n\nNäkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.\n\nSaadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja\ntätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements\nnyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa\nsaisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat\nhe rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui\nvanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa\nLontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi,\nojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä\nmuistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei\nollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin\nhän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements\nvuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja\nkirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen\nhänelle osoitteensa.\n\nHieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään\nvastausta saapunut.\n\nTämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen -- sama, jonka he olivat\nnähneet rautatieasemalla -- eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden\nterveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että\nlady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen\nkanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti\nolevansa halukas seuraamaan häntä -- mihin häntä kehotti saapuvilla\noleva Annakin -- sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei\nhänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja\ntuntematon nainen -- luonnollisesti kreivitär Fosco -- olivat sen\njälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu\npyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen\npiti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät\nhotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.\n\nKun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi\nja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne,\nhieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!\n\nAinoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta,\njoka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven\npojalle, joka oli jättänyt kirjeen \"toisessa kerroksessa asuvalle\nnuorelle naiselle\" -- siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö\noli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi\nminuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven\nja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän\nottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut\nsiis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta.\nJotain erinomaista sen täytyi olla -- sillä hän ei koskaan tahtonut\nyksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä,\nei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes\npuoleksi tunniksi.\n\nNiin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen\nensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan,\njonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.\n\nHuomispäivänä meni hän siis sinne -- Anna itse oli näet ilmoittanut\nhänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää -- varmaankin\nsiksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna\nCatherick oli sinne tuotu -- ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut\npalannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille\nWelminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai\nkuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.\n\nSiihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän\ntietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä\nlähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä\nhänen vaiheittensa loppua.\n\n\nVI.\n\nSiinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin\ntosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain\nvalmistavaa laatua.\n\nOli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet\nkoko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin\nLontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois.\nMutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin\nansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni,\nei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini\nrouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin\njohto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä\nollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä\nkysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen\nmieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne,\njoissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin\nnyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.\n\n\"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa\nasiassa\", sanoin minä. \"Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa\nsydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut\nTeidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää\nhänen hyväkseen.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään ansiota, herra\", sanoi rouva Clements\nteeskentelemättömästi. \"Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni.\nOlin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän\nosasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin\nvaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei\nkävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen\nensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.\n\n\"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska\nminulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on\nentinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en\nvoi olla itkemättä häntä -- ei, sitä en todellakaan voi, herra!\"\n\nMinä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa\nrauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan\nolin etsinyt, alkaisi nyt -- joskin heikosti ja kaukaa -- loistaa\nminua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta\nelämästä.\n\n\"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?\" kysyin minä.\n\n\"En paljoa ennemmin, herra -- ei enempää kuin noin neljä kuukautta.\nSiihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme\nme juuri olleet.\"\n\nHänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan\ntätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin,\nhuomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen\nitsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista\nsuruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.\n\n\"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?\" kysyin minä ja johdatin\nhänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.\n\n\"Kyllä, herra -- me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa.\"\n\n\"_Vanha_ Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia\nHampshiressa?\"\n\n\"Niin, herra, ennen oli niin -- siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta\nkulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi,\nmukavammin joen varrelle -- ja vanha Welmingham, joka ei koskaan\nollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta\nkaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi -- mutta vanha kirkko on vielä\nedelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet\novat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä\nolen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli\nminun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka.\"\n\n\"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?\"\n\n\"En, herra. -- Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään\nollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen\nmaininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli\nystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että\nSouthampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi\nharjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä,\nmutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien\nkuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen.\nHän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan,\njouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta\nelimme onnellisesti toistemme kanssa -- onnellisemmin kuin meidän\nnaapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta\nmyöhemmin tulivat paikkakunnalle.\"\n\n\"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?\"\n\n\"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen\nherra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin\nkirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän\nnaapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme\nsittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä\nVarneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut\nvarsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä\nmielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin\nettä hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon,\noli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut\nkosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen\npyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri\nsilloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta\nCatherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään\nsellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei\nennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies\nja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin\nyhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin\nvaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut\nhänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä,\nherra -- mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen\nja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan\nturhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan\nosoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin\nystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta\nheidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon\nsaavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun\nhe olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui\nkova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin\nsurullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä.\"\n\n\"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?\"\n\n\"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita -- hän oli vain onneton\n-- minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä --.\"\n\n\"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?\"\n\n\"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka\nolisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä,\nherra, -- ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian\nhyvin.\"\n\n\"Sir Percival Glydenkö?\"\n\n\"Niin. Sir Percival Glyden.\"\n\nSydämmeni sykki kovasti -- uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni.\nKuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka\nvielä kauan aikaa eksyttäisi minua!\n\n\"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?\" kysyin\nminä.\n\n\"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää\nennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku.\nHän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa\nravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan\nkalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista\nhuomiota häneen -- olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen\naikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme.\"\n\n\"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?\"\n\n\"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 -- ja minun muistaakseni\ntuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa.\"\n\n\"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?\"\n\n\"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen\ntapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen.\nMinä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen\ntapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti\nmeidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme\nhänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen\nkanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat.\nKun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän\nistuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä\nuskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän\navioliittonsa päättyisi onnettomasti -- pelkään kovin, että loppu on\ntullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia\nnenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä\nvaimonsa piironkiin -- kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin\nylhäinen nainen voi omata -- eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka\nhän on kaikki nämä saanut.' -- 'Luuleeko Catherick, että hän on\nvarastanut ne?' kysyin minä. -- 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha\nteko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi -- hän ei ole\nollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä\nkaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi\nollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie\n-- hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon -- ja Catherick on nähnyt\nhänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle\nnaiselle, tuon surupukuisen vieraan herran -- sir Percival Glyden\nkanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta -- minä olen hetkiseksi\nrauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä\nkurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan\nkärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua\nasiasta.' -- 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin\nminä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä\nkunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin\nsellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' -- 'Niin, niin',\nsanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä\nunhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi\npian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran\nrukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat\nkäyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa\nkeinona pelastaakseen maineensa -- ja minä pelkään pahoin, että tämä\nrouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni,\n'saammepa nähdä!' -- ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin\nnähdä, kuinka kävi.\"\n\nRouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi\nkertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto,\njonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen\nlabyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä\njokapäiväinen -- liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta\nja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka\nuhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.\n\n\"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti\", jatkoi\nrouva Clements, \"ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut\nodottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin\ntuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston\nvieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa,\njosta jokin ihminen voisi etsiä heitä -- siksi olivat he siellä. Sir\nPercival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti\nitseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka\nkiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui\nja löi häntä. Hän ei kuitenkaan -- ikävä kyllä -- ollut yhtä vahva\nkuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä\nja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa\nkuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui\nillalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä\npoistunut -- ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä\nsittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän,\nmikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään\nnaimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta\nonnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen\njälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti\nsanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin\nvakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta\nCatherick oli liian ylpeä -- sanoivat muutamat -- hänellä oli liian\npaljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan\nja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen\nonnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan\nEnglannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja\nkaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä\ntiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan -- hänen\nilkeä vaimonsa vähimmin kaikista -- koskaan saane nähdä häntä.\"\n\n\"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?\" kysyin minä. \"Oliko hän\nvielä kauan paikkakunnalla?\"\n\n\"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana,\nkuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän\nrouva Catherickin kanssa -- ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa.\"\n\n\"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten\njoukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?\"\n\n\"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen\nnaapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen,\nettä hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki\npaikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi\njonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän\nvanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki\nperustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa\nsinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen\nelää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka.\nHän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti\nkaikesta huolimatta.\"\n\n\"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?\" kysyin minä.\n\"Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?\"\n\n\"Hän sekä tahtoi että voi, herra\", sanoi rouva Clements. \"Toisessa,\nminun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että\nhänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan,\nja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi\nkävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen\navustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin\nsaisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa.\"\n\n\"Ottiko hän vastaan tämän avun?\"\n\n\"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa\nolla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai\nvesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt\nlupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti\nkaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin\nkirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle\ntarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä\nkärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai\njollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se\n_hänellekin_, jos hän joskus vielä kirjoittaa.\"\n\n\"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?\"\n\n\"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin -- ja täydellä\nsyyllä, pelkään minä -- että hän sai varansa salaa sir Percivalilta.\"\n\nViime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä\nolin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin,\nkuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää,\nettä minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani\nlähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan\nmyttyyn.\n\nMutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa\nepäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin\nherätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.\n\nMinä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo\nvapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla,\njoka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että\nhän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua.\nMinusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se\nluulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän\nitse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin\npakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se\nmies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt\nottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä\nvaroja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu -- mistäpä\nhän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu\nmainitsi -- sir Percival Glydeltä?\n\nArvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa,\nettä rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin,\nettä sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska\nhänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet\nerillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi\nhänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa\nkeskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti\nkätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus\nsiihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken\narvonannon -- senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun\nasukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär --\nsillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon\ntäytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva\nCatherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut\nolivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia\npäätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat\ntehneet -- niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää\nminussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir\nPercivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty\nkaikkien näiden vuosien kuluessa?\n\nJa kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä\nkuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja \"surupukuisen vieraan\"\nvälillä todistuksen sen totuudesta.\n\nOliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle,\nkun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin\nvakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin\ntotta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä\nkääntääkseen itsestään pois _toisen_ ja raskaamman? Tässä oli, jos\nminä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden\nmikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon,\njonka minä juuri nyt olin kuullut.\n\nSeuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus,\noliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa\nrikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain\nrouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään\ntässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja\ntodistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun\ntuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin\npelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä\nkatso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär,\njoka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.\n\nEi ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja\nsir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin\nhenkilöllisen yhdennäköisyyden.\n\n\"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli\nWelminghamissa?\" sanoin minä.\n\n\"Kyllä, herra -- varsin usein\", vastasi rouva Clements.\n\n\"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?\"\n\n\"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä.\"\n\n\"Oliko hän äitinsä näköinen?\"\n\n\"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on\npyöreät kasvot.\"\n\nSiis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei\nhenkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon\nolisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan\nhyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla\ntoisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin\nelämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa\ntein minä seuraavat kysymykseni.\n\n\"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli\", kysyin minä, \"kun hän ensin\nsaapui kaupunkiimme?\"\n\n\"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja\ntoiset sanoivat Skottlannista -- mutta ei kukaan tiennyt oikein.\"\n\n\"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän\njoutui naimisiin?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Oliko hän ollut kauan siellä?\"\n\n\"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko.\"\n\n\"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?\"\n\n\"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne.\"\n\n\"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival\nmajuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella\nVarneck-Hallin läheisyydessä.\"\n\n\"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa,\neikä kestään muustakaan luullakseni.\"\n\nMinä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos\nhän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä\nkääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu,\nett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan\nvälillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että\nhänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään\nyhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt\nmiehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia\nkysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle -- minä voin\nvain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta\nlapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain\nvaloa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.\n\n\"Minä en ole vielä kuullut\", sanoin minä, \"kuinka tämä lapsi-raukka\njoutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements.\"\n\n\"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota\nturvatonta pikku olentoa\", vastasi rouva Clements. \"Ilkeä äiti näytti\nvihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi\nollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin\nkasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani.\"\n\n\"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?\"\n\n\"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja\npäähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa\nikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani.\nMutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku\nAnna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän\niloinen takaisin tullessaan -- vaikka hänellä olikin niin iloton\nelämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten\nmuilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen\näitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan,\nkun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna\ntänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista\nvuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin\nmuut lapset -- mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan\nkotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin\nsitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen -- sillä asia oli siten,\nherra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon\nmiehen kuoltua -- kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin\nerilaista entiseen verraten.\"\n\n\"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?\"\n\n\"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja\nkatkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää\nsir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä\naiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan\nkuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja --\nmutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen.\nLuultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi\nluonteeltaan -- hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä\nottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata\nmeitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä\nasuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus\njoutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun\nhänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan,\nennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta.\"\n\n\"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?\"\n\n\"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra.\nTyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän\nsanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden\nja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä\nolin poistunut Hampshirestä -- ja kun sir Percival sai tietää, että\nhän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta\nmikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken\nkaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi,\nvoisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi\nihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon,\nmutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin\nsaanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt\nniin paljon, kuin uskotteli -- tai oikeammin sanoen, kuin uskoi\ntietävänsä, lapsi-raukka!\"\n\nTämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni.\nMinä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin\nsaamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui\nhäiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa.\nOli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli\nselvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella,\nepäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan\nvaromattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon\nomantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää\nsen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään,\nsamoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen\nvaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.\n\nAika kului -- puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin\nkauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää\nrouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo\nsaanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin\nodottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties\nsuuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.\n\nNousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen\nystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.\n\n\"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi\", sanoin\nminä. \"Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin\nuseimmat ihmiset olisivat halunneet vastata.\"\n\n\"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte\ntietää, herra\", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua\nlevottoman tutkivalla silmäyksellä\". Minä olisin toivonut, että Te\nolisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin\nhuoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan\nminulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka\nkatkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin\nkestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme\nme koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis --\ntiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet\nluokseen?\"\n\nEn voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman\nhalpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.\n\n\"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa\",\nvastasin minä ystävällisesti. \"Omasta puolestani olen minä\nvakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet.\"\n\nVaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. \"Ah,\nherra\", sanoi hän, \"kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?\"\n\n\"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä\nasiasta -- syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun\nminä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty\nhoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti,\njota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen\nkuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin\n-- Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen\nkirkkomaahan maalla -- joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras,\njonka Te itse olisitte voinut valita hänelle.\"\n\n\"Kuollut!\" sanoi rouva Clements, \"kuollut niin nuorena -- ja minä\nelän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa.\nMinä opetin häntä kävelemään. _Minulle_ lausui hän ensi kerran sanan\n_'äiti'_ -- Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te,\nherra\", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja\nkatsoessaan uudelleen minuun -- \"sanoitteko Te hänen saaneen sopivan\nhautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut\nminun oma tyttäreni?\"\n\nMinä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta\nvastauksestani -- lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät\nvoineet tarjota hänelle. \"Olisi musertanut sydämmeni\", sanoi hän\naivan yksinkertaisesti, \"jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu\n-- mutta kuinka tiedätte sen? -- Kuka on sanonut Teille sen, herra?\"\nMinä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä\navonaisemmin voisin puhua kaikesta. \"Te voitte olla vakuutettu\nsaavanne nähdä vielä minut\", sanoin minä, \"sillä minun on pyydettävä\nTeidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt\nrauhoittua -- kenties parin päivän perästä.\"\n\n\"Älkää viivytelkö minun takiani, herra\", sanoi rouva Clements. \"Älkää\najatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin\ntahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle,\nherra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti.\"\n\n\"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen\", sanoin\nminä. \"Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu\nWelminghamissa?\"\n\nKysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin\nAnnan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä\nlakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun --\nhämmästyksen perikuvana.\n\n\"Jumalan tähden, herra!\" sanoi hän, \"mitä Te tahdotte rouva\nCatherickiltä?\"\n\n\"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements\", vastasin\nminä. \"Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten\nsalaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te\nolette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta\nhäneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden\nvälillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne -- ja minä\nmatkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se\nselville.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!\" sanoi rouva Clements nousten\nylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. \"Hän on\nkamala nainen -- Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa\ntarkoin.\"\n\n\"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta\nminä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa\nmitä tahansa.\"\n\nRouva Clements katsoi levottomasti minuun.\n\n\"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra\", sanoi hän. \"Tässä on\nhänen osoitteensa.\"\n\nKirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä\njäähyväisiksi.\n\n\"Saatte pian kuulla minulta\", sanoin minä, \"Te saatte tietää kaikki,\nmitä minä olen luvannut sanoa Teille\".\n\nRouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.\n\n\"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra\", sanoi hän.\n\"Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin.\"\n\n\nVII.\n\nPalattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä\nLaurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.\n\nLempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut\nkukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli\nMarian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän\nääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen\ntoisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian\nistualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen\nnähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten\nminulle: -- \"koeta sinä herättää hänet\", poistui huoneesta.\n\nMinä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi\ntoisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen\nmolempiin käsiinsä.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani -- koeta sanoa\nminulle, mitä se on.\"\n\nHän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. \"En voi tuntea\nitseäni onnelliseksi\", sanoi hän \"en voi olla sitä ajattelematta --.\"\nHän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni\näänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se\nkoski minun sisimpään sydämmeeni.\n\n\"Koeta sanoa minulle\", toistin minä hiljaa, \"miksi et ole onnellinen.\"\n\n\"Minä olen niin avuton -- minä olen vain taakkana teille molemmille\",\nvastasi hän väsyneesti huoaten. \"Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa,\nWalter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta\npidät sinä enemmän Marianista kuin minusta -- sinä pidät varmaan,\nsillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin\nsydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!\"\n\nMinä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja\nsuutelin hänen otsaansa -- kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton\nsisareni! \"Sinä autat meitä, Laura\", sanoin minä, \"sinä alat jo tänä\npäivänä.\"\n\nNousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin\nne hänelle taas.\n\n\"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla\". sanoin minä.\n\"Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti\nedistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku\npiirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on\nvalmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun\ntyöni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset,\nomassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua\nyhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon\nsinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta\niltaan.\"\n\nHänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi\nsekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän,\njonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen\nLaura.\n\nMinä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen\njoustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen\naavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea\nsisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä\noli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura\nikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia\nsiten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä\npäivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa,\njoka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen\npiirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti\nja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin\nhänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista\npiirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata\nkyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän\ntyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan\nharrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä -- hänkö vai minä --\noli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä\npiirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita --\nkalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan -- ystäviä menneeltä\nkoetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei\nkoskaan voi unhottaa.\n\nMutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka\nolen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan\naikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin!\nTakaisin siis -- takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin\nminä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen\nepävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen\nlevännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties\nmennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat\nmyöskin pysähtyneet ja levänneet.\n\nMinä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden\nkesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän\ntutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva\nClementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.\n\n\"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter\", sanoi\nhän, \"voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle\nsalaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin\näärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja\nyksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival\nja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran\nmatkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli\nkolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen -- tarkoitan\nrouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän\ntunnustamaan kuin sir Percival?\"\n\n\"Kenties\", vastasin minä, \"mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva\nRubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä,\ntietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on\nmyöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä\nsuuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi.\nEtkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä\nantaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival\nkumminkin lopuksi voittaa minut?\"\n\n\"Hän ei voita sinua\", vastasi hän varmasti, \"sillä hänellä ei ole\nkreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan.\"\n\n\"Mikä saa sinut sitten uskomaan?\" kysyin minä kummastuneena.\n\n\"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan\nkärsimättömyyden kreivin vallan takia\", vastasi hän. \"Minä uskon\nhänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän\nensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan\nBlackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin\nkuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa\njoutuvat silloin vaaranalaisiksi -- eikä hän kammo kauheimpia juonia\nsinua vastaan pelastaakseen itsensä.\"\n\n\"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet\",\nsanoin minä. \"Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää\nhäntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä\nkäytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka\ntodistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra\nFairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa,\njotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian,\npoissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan\nhänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan\nkertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi\nkaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat,\nmitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle\nmyöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä\nennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä\nmielisuosiolla antamasta.\"\n\n\"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt\nmatkustaa Welminghamiin?\"\n\n\"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja\nelatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen.\"\n\nKun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.\n\nOllen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen\najan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme\ntoisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain\njotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.\n\nMutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi\njunalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani,\nettä menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen\npiirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä!\nMarian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.\n\n\"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt\",\nkuiskasi hän, \"muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun\nonnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja\ntapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte\nyhteen...\"\n\n\"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?\" kysyin minä.\n\n\"En tiedä -- minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää.\nNaura sille, Walter, jos tahdot -- mutta Jumalan tähden hillitse\nkiivautesi, jos tapaat tämän miehen!\"\n\n\"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani.\"\n\nNäin puhuttua erosimme.\n\nMenin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti\nmieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi\ntällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin\nkaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa\nyritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.\n\nMennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja\nvasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni\njotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut\nviisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle\nmatkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain\nniin vastenmielistä -- koko järjestelmässä käyttää valepukua oli\nmielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja\nilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston\nsamana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta\nkatsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos\nminä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä\nennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä\nkoettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin\nsattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja\nvoisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä\nnyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän\nasti toiminut -- omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun\nasti.\n\nJuna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.\n\nArabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin\nalakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku\nkaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan\nkuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden,\nsen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka\nvallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat\nminun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten\nriiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla\nkaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat\nelonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin\nparemmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen,\njonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät\nvastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään\nmeidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät\nkoskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!\n\nKysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui,\nja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot.\nKeskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota\nsuojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi\nlasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta,\njoka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla,\nlähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti\npieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa\nyksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta\ntaholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla\ntullessani ensin torille.\n\nMenin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin\novelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten\nilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick.\nSitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja\nhelpoimman tavan esittää käyntini syy.\n\nRaskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä\njätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva\nCatherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että\nminä ilmoittaisin käyntini syyn.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin\ntytärtä\", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi,\nminkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian\ntakaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi\nminua menemään sisään.\n\nMinä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat\nkoreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja\nsohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua.\nKeskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla\nkomeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa,\nistui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira\njalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat\npuolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena.\nHänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa\nmolemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen\nkovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä,\nneliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät\nhuulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä\nsuututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.\n\n\"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni\", sanoi hän,\nennenkun ehdin lausua sanaakaan. \"Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä\non kerrottavana.\"\n\nHänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin\nhänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä\nkantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.\n\nMinä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli\npuhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa\nhänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.\n\n\"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?\" kysyin minä.\n\n\"Tiedän täysin hyvin.\"\n\n\"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen --\nhänen kuolemansa?\"\n\n\"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Miksi?\"\n\nHän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen\näänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui.\nHän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin\nkertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.\n\n\"Miksikö?\" toistin minä. \"Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut\nkertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?\"\n\n\"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka\nvoitte jotakin tietää tyttärestäni?\"\n\n\"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän\npakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan.\"\n\n\"Siinä teitte varsin pahoin.\"\n\n\"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin.\"\n\n\"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?\"\n\n\"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen -- mutta minä\n_tiedän_ sen.\"\n\n\"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?\"\n\n\"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä.\"\n\n\"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan\ntänne?\"\n\n\"Sitä hän ei tehnyt.\"\n\n\"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?\"\n\nKun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin\nminä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.\n\n\"Minä tulin\", sanoin minä, \"uskoen että Anna Catherickin äidillä\nolisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin\nkylmempänä. \"Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?\"\n\nMinä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata\nvastausta tähän kysymykseen.\n\n\"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta\", jatkoi hän hitaasti\nvetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon,\n\"niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä\ntahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut\nvakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette\nsaanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään\nsurupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse\nhuomaatte.\"\n\nHän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat\npuolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski\nkätensä sitten ristiin polvellensa.\n\n\"Toivotan Teille onnellista matkaa\", sanoi hän.\n\nHänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan\ntunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.\n\n\"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne\", sanoin minä.\n\n\"Ahaa! Sen uskoinkin\", puuttui rouva Catherick puheeseen.\n\n\"Teidän tyttärenne kuolema --.\"\n\n\"Mihin hän kuoli?\"\n\n\"Sydäntautiin.\"\n\n\"Vai niin. No, enemmän.\"\n\n\"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen\nerästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen\non sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän\nilkityön.\"\n\n\"Todellako?\"\n\nMinä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään\nmielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen.\nMutta ei lihaskaan värähtänyt -- kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen\nsilmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.\n\n\"Teillä voi olla syytä haluta tietää\", jatkoin minä \"miksi\nTeidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön\nvahingoittamiseen.\"\n\n\"Ei\", vastasi rouva Catherick, \"en halua ollenkaan tietää. Tämä\nnäyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini.\nMinä en sotkeudu Teidän.\"\n\n\"No hyvä; kenties Te silloin kysytte\", jatkoin minä, \"miksi minä\nollenkaan mainitsin tämän asian Teille?\"\n\n\"Niin, sitä minä kysyn.\"\n\n\"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir\nPercivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt.\"\n\n\"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?\"\n\n\"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä\nelämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä\ntäysin tuntea. Te tunnette ne -- ja tämän vuoksi olen minä tullut\nTeidän luoksenne.\" \"Mitä tapahtumia tarkoitatte?\"\n\n\"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa\nWelminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun\nTeidän tyttärenne syntyi.\"\n\nVihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen\nvarovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme.\nMinä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen\nhänen silmistään -- yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä\nlevottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä\nhänen silkkihameensa poimua.\n\n\"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?\" kysyi hän. \"Kaikki, mitä\nrouva Clements on voinut kertoa minulle\", vastasin minä.\n\nSilmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä\nkasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa --\nkaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties\nolisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei -- hän\nhillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa,\nlaski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä\nhymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.\n\n\"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki\", sanoi hän, samalla kun hänen\nlannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa\nmäärässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. \"Teillä on\nyksityinen riita sir Percival Glyden kanssa -- ja minun pitäisi nyt\nolla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja\ntoista sir Percival Glydestä ja itsestäni -- eikö niin? Te olette\nyhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette\nolevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä\narmoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että\nTe muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon\ntarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!\"\n\nHän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja\nnauroi itsekseen -- kovaa, ilkeätä naurua.\n\n\"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä\npaikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani -- mikä\nolikaan Teidän nimenne?\" jatkoi hän. \"Minun mieleni tekee sanoa\nTeille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin\ntänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin\nvoittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen\ntakia -- ja minä _olen_ voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja\navoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä\nvastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua\nvastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät\nuskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin\nvarmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. _Kirkkoherra\nkumartaa minulle_. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista\ntullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta --\nja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä,\nhänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa\noikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka\novat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat,\nluvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi\nmeidän tapamme, niin, _meidän_ tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle\ntänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot\nvanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi.\nMinun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla\nkolehdissa köyhille shillingin -- minä panin puoli kruunua. Kirkon\nisäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi\nminulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille,\nettä minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän\näitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla?\nOnko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän\nkoskaan elänyt yli tulojensa? _Minä_ en ole. Ahaa, kas tuossa tulee\nkirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra -- mikä Teidän nimenne\nonkaan? -- katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa.\"\n\nHän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo,\nviipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella\narvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki\nedelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä\nivalla kuin koskaan ennen.\n\n\"Näettekö!\" sanoi hän. \"Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä\nmaineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne\nonnistuvan?\"\n\nSe kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään,\nhänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä\narvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua,\nettä minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta\nolin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen\nraju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen\nhillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista,\nettä hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka\nvalaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:\n\n\"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?\" toisti hän vielä\nkerran.\n\n\"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin\", vastasin minä. \"Minä\nen epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä\nkaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä\nvoisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir\nPercival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos\nminä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos\nTeitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte;\nTe voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa -- on kumminkin\ntotta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te -- jos Teillä\non jotakin tunnetta kärsimänne johdosta -- se, joka auttaa minua\nmusertamaan tämän miehen.\"\n\n\"Musertakaa hänet itse\", sanoi hän -- \"tulkaa sitten takaisin\nkuulemaan, mitä minä silloin sanon.\"\n\nHän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan --\nnopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen,\nvuosien pitkän vihan salaisessa pesässään -- mutta vain minuutiksi.\nKuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan --\nhänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin.\n-- Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni -- kun\nhän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana\ntuolillaan.\n\n\"Te ette tahdo luottaa minuun?\" kysyin minä.\n\n\"En.\"\n\n\"Pelkäättekö?\"\n\n\"Näytänkö minä pelkurilta?\"\n\n\"Te pelkäätte sir Percivalia.\"\n\n\"Pelkäänkö?\"\n\nHänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen\ninnokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle\nsilmänräpäyksenkään miettimisaikaa.\n\n\"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema\", sanoin minä;\n\"ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir\nPercival on mahtava mies -- hän on vapaaherra, suuren maatilan\nomistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen --\"\n\nMinua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti\nhillittömään nauruun.\n\n\"Niin\", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. \"Vapaaherra\n-- suuren maatilan omistaja -- ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin,\ntodellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta.\"\n\nNyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen\nhuuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi\nmiettiä poistuttuani tästä talosta.\n\n\"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä\",\nsanoin minä. \"En tiedä mitään sir Percivalin äidistä --.\"\n\n\"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään\", keskeytti hän\npuheeni kiivaasti.\n\n\"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma\", puutuin minä\npuheeseen. \"Minä tiedän yhtä ja toista hänestä -- ja minä epäilen\nvielä enemmän.\"\n\n\"Mitä Te epäilette?\"\n\n\"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä\nAnnan isäksi.\"\n\nHän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.\n\n\"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te\nsanoa, kenen tytär hän oli -- kenen hän _ei_ ollut!\" huudahti hän,\nsamalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.\n\n\"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista\nperustusta\", jatkoin minä lujasti. \"Se salaisuus, joka uhkaavana\nriippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne\nsyntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan.\"\n\nHän vetäytyi askeleen taaksepäin. \"Menkää!\" sanoi hän, osoittaen\nuhkaavasti ovelle.\n\n\"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta\ntähän lapseen nähden\", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet\näärimmäisyyteen asti. \"Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä\nTeidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. --\nTeidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa\nkirkkomaalla sakariston vieressä.\"\n\nHänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin\nminä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa.\nMinä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon\nkovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota\nhän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata -- kun minä\nlausuin nämä sanat: \"kirkkomaalla sakariston vieressä.\"\n\nKoko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen\ntoisiamme. Minä puhuin ensiksi.\n\n\"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?\" kysyin minä.\n\nHän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta\nääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma\nhänen vastatessaan minulle.\n\n\"Kieltäydyn\", sanoi hän.\n\n\"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?\"\n\n\"Kehotan. Menkää -- älkääkä tulko koskaan takaisin.\"\n\nMenin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin\nvieläkin kerran katsellakseni häntä.\n\n\"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä,\njoita Te ette ole valmistautunut kuulemaan\", sanoin minä, \"ja siinä\ntapauksessa tulen minä takaisin.\"\n\n\"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole\nvalmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta --.\"\n\nHän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin,\nvarovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.\n\n\"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan\", sanoi hän\nistuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla\nhuulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.\n\nKun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen\nhuulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään -- hän tarkasti\nminua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä;\nkoko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän\nkenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun\nvihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni\nrajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos\nsir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus\najoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin\njäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä\nhuoneesta.\n\nAvatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt\nohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin\nantaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.\n\nRouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella,\nyksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes\nse hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt\ntämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä\nyhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen\nvuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja\nmihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt\ntaaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen\nvarta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen\ntervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain,\naavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn\nylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen\njuhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt\nhäntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!\n\n\nVIII.\n\nMinä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli\nvasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä\nolin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi\nhuomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin\nja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla,\njoka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa.\nMies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä\nolin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut\nedelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut\nhaastaa riitaa kanssani.\n\nMinä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa\naikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi\nnopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun.\nTämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut,\nettä uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä\npäätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä\noli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut\nvai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja\nastutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.\n\nJuna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä\nsaapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä\nmenin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua\nBlackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti\ntällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.\n\nMinä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt\nolin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva\nCatherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir\nPercivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville,\nenkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona.\nHän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen\njälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin\nja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen,\njotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi\ntälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa\nHampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin\nuskottavasti toisemme.\n\nMillainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa\nyritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin\nsaavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta\nmuuta. -- Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua --\nedesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi\nLauran pakopaikan löytämiseen -- ei ahdistanut minua ollenkaan\nHampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja\njos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet,\nniin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.\n\nPoistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua,\nen voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla,\nläksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen\nyöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni\nhänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita\nonnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan\nensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna,\nWelminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään\nseuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin\nmatkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada\nsen kirjoittamalla postinhoitajalle.\n\nRavintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli\nhäiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä\noli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti\nmuistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta\nloppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan\näkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.\n\nVanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta\najatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä\nminä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä\nminä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.\n\nKun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir\nPercivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana,\npidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden\ntunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain\nkokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta \"kirkkomaalla\nsakariston vieressä\" -- asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta\nsivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin\nvalmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai\nsuuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani\nnämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan\nennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin\nsalattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta\ntätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen\näkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut\ntämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut\nkäsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja -- hän oli\nepäilemättä ollut osallinen rikokseen.\n\nMikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se\noli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen -- muutoin ei\nolisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan\nnähden niin selvällä halveksumisella -- siis törkeä ja vaarallinen\nrikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon\nsakariston kanssa.\n\nSeuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.\n\nRouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui\nnähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla\nsiitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui -- \"ainakin\näidin puolelta\". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä:\nJoko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo,\njonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat.\nEnsinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla\nkirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää\nhänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.\n\nMutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin\nmikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja,\njoita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä\nmerkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi\nmielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä\nkoskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät\nkirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä\nhe olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas\nniihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima,\njoka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin\nuskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin\nsakaristossa.\n\nNämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona -- nämä ne\nkaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle,\nratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.\n\nAamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin\nmatkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan\nWelminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata,\njoka koko ajan hitaasti kohosi.\n\nKorkeimmalla paikalla oli kirkko -- vanha, ajan pahoin pitelemä\nrakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä\njykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo\nulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi\nuseammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements\noli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi.\nNe olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden\nkaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas\npaitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen\nrapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi\nkuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu -- eikä kumminkaan\nsynkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta\näsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin,\nsuuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita,\njotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja\njohtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.\n\nKun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien\nhyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi\nmiestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan\nesiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies,\nmetsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi\nniistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra\nKyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin\nvarma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.\n\nHe eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen\nmatkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä\noli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin -- sir\nPercival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini\nrouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt\nseisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen\ntulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin\ntarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni\nolivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty\nsuunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.\n\nMinä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon\nluo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli\ntyöskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka\njonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla.\nLukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen.\nHän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin\nepäedullinen ajatus -- mikäli minä pian huomasin -- siitä paikasta\nmissä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa\nnähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut\nLontoossa.\n\n\"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra\", sanoi vanhus, kun\nminä esitin käyntini syyn. \"Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä\nolisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin\npaljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on\ntoimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas\neikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies\nei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin\najattele, herra?\"\n\nSillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta\nja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän\ntyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa\nkaikista perhehuolista.\n\n\"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani.\nVaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono\npaikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri -- kuka\ntahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät\nasian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja\nhieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin\nkuningatarkin -- Jumala varjelkoon kuningatarta! -- ja se on jo\nenemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te\nolette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta\nsitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?\"\n\nRupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin\nympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä\nmissään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni\ntietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he\nvapaasti voivat valvoa toimiani.\n\nSakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla\nrautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa\nlukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän,\nettä tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei\nollut varma.\n\n\"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra\", sanoi\nhän, \"sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta\nlukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on\nkauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta\nkertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa\nmaininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan\nuutta. -- Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' -- ja siihen asia\njää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan\nvoi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme\nseuraa ollenkaan aikaamme.\"\n\nHetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko\nvihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi\nkuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä\nvanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat\nnäkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka\nolivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka\nolivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa\nriippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa\nkääröissä -- olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen\nhuvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka\nkaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla,\nmessupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki\nja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä\njoka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia\nja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin\narkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina\nja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut\nvalaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli\nkumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma\nhuoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin\nenemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli\ntamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.\n\n\"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin,\nherra?\" kysyi iloisa lukkari. \"Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne\nyhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi\nnäitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin\nvalmiina Lontooseen vietäviksi -- niin tässä ovat ne rojuina ja tässä\ntulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon\nvielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä\nme nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!\"\n\n\"Mitä on sälylaatikoissa?\" kysyin minä.\n\n\"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan\nvuorauksia ja urkulehterin kuvia\", sanoi lukkari. \"Kaksitoista\napostolia puuhun leikattuna -- mutta ei yhdelläkään ole nenää\njäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään\nvahingoittunutta -- kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa\nkuin kirkko, jollei vanhempaakin.\"\n\n\"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?\"\n\n\"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista,\npaikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat\nloppuivat -- ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta\nlistakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä\non nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian\nkunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät\npäätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja\nherra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa\npuhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit\npuuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt\nkaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin\npiirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi\nsiihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa -- kaikki\non tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa\n-- mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät\njuuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin,\nkustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen -- eikä\nsitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä,\nkuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme\n-- ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä -- me olemme täällä\nnurkassamme aivan unhotettuina. -- Sakaristo tulee rojuhuoneeksi --\nkukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin\ntietää.\"\n\nHaluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti\nseuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä,\nett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti\nsiivottomalta -- ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme\nasiaamme käsiksi.\n\n\"Niin, niin, aivan oikein -- kirkonkirjat!\" sanoi lukkari ottaessaan\npienen avainnipun taskustaan. \"Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä,\nherra?\"\n\nMarian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen\ntulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut\nhänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen\noli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni\ntämän vuoden lopusta.\n\n\"Haluan alkaa vuodesta 1804\", sanoin minä.\n\n\"Kummalleko puolelle, herra?\" kysyi lukkari. \"Eteenkö vai taaksepäin\nsiitä vuodesta?\"\n\n\"Taaksepäin, menneeseen aikaan.\"\n\nHän avasi erään kaapin oven -- sen, jonka vieressä messupaidat\nriippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin\nsidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma\nsäilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä\nhuonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki\nkävelykepilläni.\n\n\"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen\nsäilytyspaikka?\" kysyin minä. \"Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän\nkirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä\ntulenkestävässä kaapissa.\"\n\n\"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!\" sanoi lukkari,\nsulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa\nsen kantta. \"Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja\nopettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta\nvuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' -- hän tarkotti\njuuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä\nkirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen\nlausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan\nja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra --\nja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin\nkauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa\nolevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin\ntähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että\nhänellä oli määrätyt päivänsä -- yksi tai kaksi joka vuosineljännes,\njolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin\nsilmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä\ntietää', oli hänen tapansa lausua -- 'miten voin minä tietää, ett'ei\nkirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää.\nMiks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi\nsaada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin\npäivänä onnettomuus tapahtua -- kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää\nseurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli\nhänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin\ntyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa\nja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä\nLontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen\nvertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?\"\n\n\"1804\", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle\nenää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut\nvihkimätodistukset läpi.\n\nLukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen\nhuolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella\nlehdellä. \"Kas tässä se on, herra!\" sanoi hän, lyöden samassa kätensä\ntyytyväisenä avattuun kirjaan. \"Tässä on se vuosi, jota Te halusitte\nnähdä.\"\n\n\"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin\nminä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki\ntodistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka\nvihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.\n\n\"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä\navioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko\njoulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko -- ei, ei koko\nsyyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!\n\n\"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli\ntehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän\nahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva\nherätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama\nkuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan\ntoisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä\nsuuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir\nFelix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava\nlukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot\nhänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa\ntapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane\nElster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick\nElster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'\n\n\"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä\ntehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni\nsuhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen\nasti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan\nvaikeampi päästä kuin koskaan ennen.\n\n\"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet\nkäyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot\nolin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain\nsuhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen\nmainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä\nnäyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien\nryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun\npitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden\ntoivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen\nsir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen\nratkaisemista.\n\n\"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?\" kysyi lukkari, kun minä\nsuljin kirkonkirjan.\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, \"mutta kumminkin on minulla vielä muutamia\nkysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli\nseurakunnan pastorina, ei elä enään?\"\n\n\"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun\ntänne tulemistani -- ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän\npaikan, herra\", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, \"että entinen\nlukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen\nvaimonsa ajoi hänet pois kotoa -- vaimo elää vielä ja asuu uudessa\nkaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on\npaikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen -- sen vanhan\nherran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri,\naivankuin hänen isänsä oli ennen häntä.\"\n\n\"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?\"\nkysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä\nrakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut,\nennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.\n\n\"Niin, niin se oli, herra\", vastasi lukkari. \"Vanha herra Wansborough\nasui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin.\"\n\n\"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen\nisänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä\ntarkoitetaan.\"\n\n\"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella\nseurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen\nmies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän\ntietoja kuin useimmilla heistä -- vaikka minä en tosiaankaan tahdo\nkehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja\njos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon\npuolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin\nLontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla\nvarma, että ne kaikki ovat lakimiehiä.\"\n\n\"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?\"\n\n\"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella\nKnowlesburyssa -- samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen\nhäntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja\nnähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän\npäätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja\nnyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli\njotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!\"\n\n\"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?\"\n\n\"Oh, sinne on varsin pitkältä\", sanoi lukkari liioittelevalla\nkäsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla\nvaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun\nasukkaille. \"Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!\"\n\nOli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn\nKnowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa\nketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja\nsiitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir\nPercivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan\nasianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä\nsiis sakaristosta.\n\n\"Tuhat kiitosta, herra\", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan\nhänen käteensä. \"Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie\nKnowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet\njalat -- se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te\nette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin\nTeilläkin -- on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat\ntulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin\ntämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra -- vielä\nkerran suuri kiitos!\"\n\nMe erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa,\nkatsoin minä taakseni -- siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä\nja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen\nmies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.\n\nHe seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen -- sitten erosivat he.\nMustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset\nseisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun\nminä alkaisin kulkea edelleen.\n\nMinä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He\neivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä -- päinvastoin\nvoin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni.\nHämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin\nminä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään\nsakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät,\nmuistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini\nVanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani\nrouva Catherickin kanssa -- muutoin ei hän olisi asettanut\nvakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin\nkirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. --\nMinä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä\nkirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.\n\n\nIX.\n\nTultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn\njohtavaa tietä.\n\nTämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin\ntaakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua.\nEnsi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan\nyhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä\nolisi aikomus saavuttaa minut -- mutta pysähtyivät sitten heti --\nneuvottelivat keskenään -- ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes\nhe taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä\noli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai\nolivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä\nen voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä\nepäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta\njohonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.\n\nOlin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se\njyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että\nminun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain\nmiesten askeleet aivan takanani.\n\nEnnenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä -- se, joka\noli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta\npuolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua.\nLuultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen\ntoverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin\nminä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä\nvapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua.\nHänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi\nesiin oikealta puoleltani -- ja tuossa tuokiossa pitivät roistot\nminua välissään kiinni keskellä maantietä.\n\nVakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä,\nettä tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä\nasemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden\nmiehen kanssa -- joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut\nvoimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni\nriistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni\njonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.\n\nKedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt\nkoko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä\nkaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti\nja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä.\nSamassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä,\nettä minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut\nkyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään\nvastarintaa. \"Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä\", sanoin\nminä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli\nkyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia.\nHän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän\nvälissään käsivarteni vapaina.\n\nOlimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat\nKnowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki\njalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle.\nHän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa\nja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.\n\nMe jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen\nkanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa\ntavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari -- juro ja\ntöykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa\nharjoittamisesta -- kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä\nnähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni\nmyönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat\nsanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin\ntodistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas\nlaskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen\npuolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt\nkunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä\nasettaa hyväksyttävä takaus puolestani.\n\nKoko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu\nseuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan\nkutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan\nvaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun\nvankeudessa -- ensi oikeuden istuntoon saakka -- voisi sir Percival\npäästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun\nvastaisia yrityksiäni -- laittautuakseen kenties täysin turvaan\nkaikilta enemmiltä huomioilta -- ilman että minä vähintäkään voisin\nehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen\nesille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.\n\nSuuttumukseni -- minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan\nesteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin\nlamauttava ja onneton seurauksiltaan -- saattoi minut aluksi aivan\nkykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä\nvaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu\npyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille\ntodellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei\npölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi\nsanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani -- en ennenkun\nminun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut\ntuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut\nkeinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon,\nmutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua.\nMinä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän\naseman, johon minä olin joutunut.\n\nLukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona\nmatkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin\nsilloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä\nlämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä\napuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä\nminä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista\nja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en\nollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan\nkuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti\nHalcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa\nvarovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini\nKnowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä\nnaisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa,\nja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet\noikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä\nolen täysin vieras.\n\nMinä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja,\njoissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli\nBlackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin,\nsanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa\nherra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä\nkehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei\nhän olisi kotona -- ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin\nkärsivällisesti, kuin voin.\n\nKello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin\ntohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus,\njolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana,\nliikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja\nhyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä -- vapaana\nmiehenä -- Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan,\nkunnon tohtorin kättä.\n\nHerra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä\nOak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle,\nett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini\nmuutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa\nhänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan\noikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme\nmitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan\nherra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.\n\nJokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.\n\nUutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir\nPercivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet\nminua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa -- jolleivät\nne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken\nedistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties\nainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli\npaikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä\nuhkasi -- kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan\ntiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä\nodottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan\nhyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta,\njolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat\naivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni\nollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän\nasti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir\nPercivalin äitiä koskevia tietoja -- nyt toivoin saavani tarkastaa\nVanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.\n\nHerra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen,\npunaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa\nmaahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu\nkuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä\ntekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes\nnähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä\narkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut\nsitten isänsä kuoleman jälkeen. \"Olipa vahinko, ett'ei vanha\nherra elänyt\", sanoi hän, \"saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta\njäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista\nnopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää,\nettä tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä\nTeille.\"\n\nMinä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä\nkannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen --\nminä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian\naikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä\nkirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä\nsukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot\nniin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa\nLontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin,\nmikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin,\nettä jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä,\nkääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen\nasiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri\nlähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso\nkirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva\nkirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli\nsiistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni -- mutta\nminun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata\nkirjan.\n\nEnsi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat:\n\"Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös.\nToimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun\nitseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert\nWansborough Kirkonkirjuri.\" Tämän kirjoituksen alla oli toisella\nkäsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: \"Käsittävä ajan tammikuun 1\npäivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815.\"\n\nMinä avasin syyskuun 1803.\n\nLöysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi\nkuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli\npaikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten\nvälissä sivun alareunassa --?\n\nEi mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir\nFelix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!\n\nSydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani.\nKatsoin uudelleen siihen -- peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut\nepäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity.\nTodistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä\nkuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella\nsivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli\ntyhjä paikka -- nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka\nkahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä\nsamoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä\nkäyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut\nkirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir\nPercival tuli Vanhaan Welminghamiin. _Täällä_ Knowlesburyssa oli\nminun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta,\njoka minulla oli edessäni -- ja Vanhassa Welminghamissa oli petos\ntehty kirkon asiakirjoihin.\n\nMinua pyörrytti -- minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä\nollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin\ntuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut\ntodelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival\nGlyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin\nja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei\nkoskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin\nminä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut\nhänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin\noli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana\najatuksistani.\n\nSe katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne\nhirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein\nvaltasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua\nlevottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä\najan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan\nhalpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa\nihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen\nsuljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan\nkurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä,\nettä nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän\nsalaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut\nhänet hirsipuuhun -- nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka\nnekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat\nsäästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä\niskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan -- sanalla sanoen: koko\nsen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut\nitsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt _minun_! Jos lausun\nvain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus\n-- jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti\nköyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui\nyhdestä sanastani -- ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan\nkuin minä itsekin!\n\nTämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon\nkalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta,\njonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta,\njota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin,\nepätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää\nitseään, ei kammoisi mitään rikosta -- pelastaakseen siten itsensä.\n\nMinä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset\ntodistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi\nminua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan\nsir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra\nWansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin\nsakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.\n\nTässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria\nvielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen\notteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en\ntietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla\nlaillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä\nyksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.\n\nMinä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää\ntointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka\nolisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni\nnyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun\nmahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä\nulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli\nhuomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä\nkirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista\nhuimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen\nrajusti.\n\nPimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua\nkenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.\n\nKävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan\napua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin\nKnowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen\nja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin\nminä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää\nminua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden\nvastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut\nsuuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut\nharjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.\n\nNopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin\nkeskellä maantietä.\n\nSataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua\nvai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman\npäähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni\nja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti\nkiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina\nkädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan\nkoettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin\npäässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta\noikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä\npoikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä.\nKaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin\nsalama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku\nannettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan\nolkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui\nmolempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni.\nTästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän\nohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.\n\nMolemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat\nkumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja\nensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin\nminä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta\npitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin\ntietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin\nestettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut\nsiihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi\nensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen\njuostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi,\nmutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea,\nmääräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä\nhuomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä,\ntoivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis\nsivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka\nminä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan\nsuljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella\nkentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni\nmaantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä\njuosten -- ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut\nheistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla\nminua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä\nvihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä\nminuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.\n\nPalata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt\ntänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.\n\nEi kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli\ntuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä\nedelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en\nminä tulisi aivan väärälle taholle.\n\nSeuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon\nkohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja,\njotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni\nsuunnasta -- kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta\nmaa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi\npensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut\noikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen\nsiten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin.\nSeurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin\nminä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli\nauki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.\n\nEnnenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos\njuosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä\nhuomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli\nsaattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen\nvastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin\ntalossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen\ntuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin\nhämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten\nnäin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen\npunaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen\nensimmäisiä sanojansa.\n\n\"Missä ovat avaimet?\" kysyi hän. \"Oletteko ottanut ne?\"\n\n\"Mitkä avaimet?\" toistin minä. \"Tulen juuri tällä hetkellä\nKnowlesburysta. Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua -- mitä pitää minun\ntehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?\" huusi vanhus,\nkohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden.\n\"Avaimet ovat poissa!\"\n\n\"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen\npimeään. \"Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on\npitkällisiä toimituksia tänä päivänä -- suljin oven ja ikkunan -- se\non auki nyt -- ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta\nsisään ja ottanut avaimet!\"\n\nHän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään.\nLyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti\nsilmänräpäyksessä kynttilän.\n\n\"Hankkikaa valoa\", sanoin minä, \"ja menkäämme yhdessä sakaristoon.\nPian, pian!\"\n\nMinä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties\nriistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä?\nKärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt\nedes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin\npihasta ja kuljin pitkin tietä.\n\nEnnenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin\nminä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli\nminua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen\nkasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir Percival --\" alkoi hän. Keskeytin hänen\npuheensa.\n\n\"Pimeys saattaa Teidät harhaan\", sanoin minä. \"En ole sir Percival.\"\n\nMies vetäytyi heti takaisin.\n\n\"Luulin isännäkseni\", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.\n\n\"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?\"\n\n\"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä.\"\n\nNäin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan\nulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta\nkäsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti\ntietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä\nvoin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.\n\n\"Kuka on tuo?\" kuiskasi lukkari. \"Kenties tietää hän jotain\navaimista?\"\n\n\"Emme viivyttele kysymällä häneltä\", vastasin minä. \"Meidän täytyy\nennen kaikkea mennä sakariston luo.\"\n\nKirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän\ntien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika\nalhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme --\nja tunsi heti lukkarin.\n\n\"Kuulepas isä\", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla\nlukkaria takkiin, \"kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun\nsulkevan oven perästään -- minä kuulin jonkun raapasevan tulta\ntulitikulla.\"\n\nLukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.\n\n\"Tulkaa, tulkaa!\" sanoin minä kehottaen. \"Emme ole täällä liian\nmyöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa.\nPitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte.\"\n\nNousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä\nminä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten.\nKun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan\nlähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle.\n\"Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia\", sanoi hän, kun minä\nkäännyin häntä kohden, \"minä etsin vain isäntääni.\" Hänen äänensä\nkuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin\nedelleen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin\nsakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon\nsisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.\n\nKiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.\n\nKun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin\nrätisevää ääntä sisältä -- näin valon vahvenevan vahvenemistaan --\nruutu meni rikki. -- Tuli oli valloillaan sakaristossa!\n\nMelkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean\nlyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti\nkierrettävän lukossa -- ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon\nvoimalla apua.\n\nPalvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin\nja vaipui polvilleen. \"Oi Jumalani!\" sanoi hän, \"se on sir Percival!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme -- ja\njuuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja\nkäännettävän lukossa.\n\n\"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!\" sanoi vanhus. \"Hän on\nkuolemaan tuomittu -- hän on vääntänyt oven umpilukkoon.\"\n\nMinä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni,\nmäärännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä\nsielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies\noli rikoksellaan aikaansaanut, -- kaikki se rakkaus, viattomuus\nja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut -- se vala, jonka minä\nolin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille -- kaikki katosi\nmielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta\nkuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin\nluonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet\nkamalasta kuolemasta.\n\n\"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!\" huusin minä. \"Tämä on mennyt\numpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!\"\n\nEi kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli\nviime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti\nhänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin\nliekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa\nkilahtelemista.\n\nKatsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut\nlyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti\nriistäneen häneltä kaiken käsityksen -- hän seurasi minua kuin\nkoira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten\nja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä,\nett'ei heistä olisi minulle mitään apua.\n\nTuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen\npäähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin\nhänet sakariston seinän luo. \"Seisokaa hiljaa\", sanoin minä, \"ja\npidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle,\nlyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa.\"\n\nMies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin\nkiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin\nvuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle.\nKiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä\npäästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään.\nMinä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat\nkappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin\nvillipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat\nliekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja\ntehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani.\nMinä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat\nkorkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan\nkasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli\nnoussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän\nharvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina,\nkokoutui alas kirkkomaalle -- milloin näkyivät he selvästi\nkamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan,\ntukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja\nkuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!\n\nTämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni\navulla laskeusin minä taasen maahan.\n\n\"Ottakaa tänne kirkon avain!\" huusin minä lukkarille. \"Meidän täytyy\nkoettaa sitä tietä -- kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä\nsisäoven sisään.\"\n\n\"Ei, ei!\" valitti ukko. \"Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat\nsisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa -- hän on tomu ja\ntuhka tähän aikaan!\"\n\n\"Kaupungista nähdään kyllä tuli\", sanoi eräs mies takanani. \"Siellä\non paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan.\"\n\nMinä huusin luokseni tätä miestä -- hän näytti olevan ainoa, joka ei\nollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti,\nennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin\nvoisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta\nkaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni,\nettä tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain\ntunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän\nhäntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka\nluja, raskas lukko oli -- kuinka vahva raudoitettu tammiovi --\nminä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja\ntavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja\nhyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja\nkäyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman\nnopeudella. Minä käännyin mieheen: \"Onko Teillä kirveenne mukananne?\"\n-- Kyllä ne olivat. \"Ja saha ja köysi?\" -- Kyllä, kyllä! Juoksin\nalas väkijoukkoon. \"Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!\"\nNämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen\nlaji -- rahan nälän -- sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja\nliikkumaan. \"Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari\nkäsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!\"\nHe hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään\nmolemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään,\nasumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari\n-- vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa.\nPalvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet\nkasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme\ntietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon\nlehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru\noli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja\nkirvein -- toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin,\nkatto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä,\njosta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista\npäistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli -- mitä vastusta\ntiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin\nvoimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään -- se putosi ja\nsuuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet\novelle katsoakseen, kirkasivat -- miehet huusivat -- pari kellahti\nkumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja\nparru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme:\n\"Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! -- Katsokaa kuinka\nliekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin\nnäyttääkseen meille tietä. -- Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle\n-- reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks,\nkolme! -- takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti\nja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna\nperään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! --\ntakaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista\nsen ympärillä. Vielä pusku -- viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen\nsisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus\nvaltasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä\nkuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään --\nylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!\"\n\n\"Missä hän on?\" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin\nliekkeihin.\n\n\"Hän on tomu ja tuhka\", sanoi lukkari. \"Ja kirjat ovat tomu ja tuhka\n-- ja, oi! kirkko on pian myöskin.\"\n\nKaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu\nhiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.\n\nKuulkaa!\n\nKova, rämisevä ääni kaikui etäältä -- hevosten kavioin kopina, jotka\nlähenivät lähenemistään täyttä neliä -- niin, ensin hiljainen, pian\nyhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina.\nPaloruisku oli tuotu.\n\nVäki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä\nmuiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin\nhänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä.\n\"Pelastakaa kirkko!\" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin\nmiehistö jo olisi voinut kuulla häntä. \"Pelastakaa kirkko!\"\n\nAinoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti\ntuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä,\npudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä,\nvaan kuiskasi hän vain vielä kerran: \"Missä hän on?\"\n\nKymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana\nolevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston\nkäytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi\nvoinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut -- voimani\ntyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä\nnyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet\nriipuksissa -- silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.\n\nNäin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit\npienenivät -- savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui\nsen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys -- sitten lähestyi\npoliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui --\nsitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja\npoistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän\nmennä.\n\nKävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti\nsyrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä\nautiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki\ntaas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä\nnäkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla\nparhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.\n\nTiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes\nne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja\nvastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:\n\n\"Ovatko he löytäneet hänet?\" -- \"Ovat.\" -- \"Mistä?\" -- \"Hän makasi\npää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten.\" -- \"Mitä ovea vasten?\" --\n\"Kirkkoon johtavaa.\" -- \"Ovatko hänen kasvonsa palaneet?\" -- \"Ei.\" --\n\"Ovatpahan.\" -- \"Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet.\" -- \"Hänhän\nmakasi kasvoillaan, sanon minä.\" -- \"Kuka hän oli?\" -- \"Eräs lordi,\nsanotaan.\" -- \"Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir -- jokin sir merkitsee\nvain aatelismiestä.\" -- \"Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin.\" --\n\"Eipähän.\" -- \"Merkitseepä.\" -- \"Miksi hän meni sakaristoon?\" -- \"Ei\nainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma.\" --\n\"Tekikö hän sen tarkoituksella?\" -- \"Olisiko hän tahtoen polttanut\nitsensä!\" -- \"En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa.\nNäyttääkö hän kamalalta?\" --. \"Kauhealta! Mutta kasvot eivät\nkuitenkaan juuri pahasti palaneilta.\" -- \"Eikö täällä ole ketään,\njoka tuntee hänet?\" -- \"Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa.\" --\n\"Kuka?\" -- \"Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei\nluota häneen.\" -- \"Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka\nhän on?\" -- \"Hiljaa! --\" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi\nsilmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.\n\n\"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?\" kysyi tämä ääni.\n\n\"Tässä, herra -- tässä hän on!\" Joukko hartaita kasvoja kääntyi\nminua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi\nväkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.\n\n\"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra\", sanoi hän rauhallisesti.\n\nMinä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun\nhän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan\nollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa -- ett'ei ollut mahdollista\nniin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat\nhuulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.\n\n\"Tunnetteko häntä, herra?\"\n\nMinä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan\nmaassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt\nminuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa -- minä tiesin,\nmiksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.\n\n\"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?\"\n\nSilmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin\npalasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului\nselvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan\nyläkulmaan, ja siinä -- siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir\nPercivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.\n\nSiten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että\nhänen ja minun piti kohdata toisemme.\n\n\nX.\n\nLaillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset\npaikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja\npaikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä.\nLuonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.\n\nEnsimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa\nkysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat,\nolkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta\nsamaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa\nLontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei\nmitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli\nvieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.\n\nLohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut\ntapahtunut -- kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni.\nLaura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua\nilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen\nsisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli\nnäet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen\nkultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku\npäivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä\npienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan\nhirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys\nsäästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli\nsuurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut.\nKirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen\nkertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin\nvarovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei\nmikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä\nolisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän\nrohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun\nminä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin,\nettä minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja\nettä minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.\n\nKirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina\nsiihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.\n\nTutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin,\nsekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen\ntapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita\nkysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä\nja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä\nei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään\nollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut\nepäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti\nhankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival\nGlyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä\ntietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin\ntuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja\nhyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia\nsaapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi\ntutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi\nolivat kaiverretut siihen.\n\nSeuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.\n\nPalvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua\nraapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin\nkuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija\noli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli\nnähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai\npoistua.\n\nIlokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan\ntuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että\nhän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun\nhän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa\nolleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan,\nettä avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni\nhänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston\nolevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan\nkoettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa\nhäntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan,\nkysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut\navaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin\nyksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo\nhenkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa\nmitään tietoja kummastakaan seikasta.\n\nMinusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun\npäätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään\nyksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska\nsiitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni\ntotuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet,\nja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä\nesitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko\nsalahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury\nolisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra\nKyrlekään.\n\nEi mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen,\njoka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista.\nEnnenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää\noman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir\nPercivalin kuolemasta.\n\nTieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet\nluultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys\nmaantiellä ja sitten -- tärkein -- hänen rikoksensa näkyvän\ntodistuksen -- kirkonkirjan lehden -- hävitys. Jollen minä voisi\nnäyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi\nKnowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi\nvoinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen\ntarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo\npeljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä\nhuomaamatta kuin oli tullutkin.\n\nJos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän\ntuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin\npoissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen\netsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus\nsaattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi\njoku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin\nläheisyydessä.\n\nEn voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi\ntahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi.\nPaljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat\npelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut\nkylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun\nmuistan sen joukon helposti syttyviä aineita -- olkia, paperia,\nsälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja -- niin\noli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui\njostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen\npitelemisessä.\n\nHänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa\ntuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta\nhän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut.\nKun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet\nkirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja\njonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat.\nLuultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän\nkoetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana\nkaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun\nminä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten\nolisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi\ntämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut\nkuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain\npäästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka\nsiten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile\n-- eikä kukaan voi epäillä -- että hän jo oli kuollut, ennenkun\nme olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin\nkiskoneet parrun irti.\n\nTällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten\nkuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt,\nlöydettiin hänen hengetön ruumiinsa.\n\nTutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni\nhankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.\n\nPäätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan\nLontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai\nmyös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka\nedelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään\narvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli\ntulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä\nja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen\nisäntänsä.\n\nMinun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta\naikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja\nsitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa\nisännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä\ntehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa\nselvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että\nhänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella\ntavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään\npäivänä ole parantunut.\n\nMinä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani\nniin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen\njohdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön\nvastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko\nkahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen\nvuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan\npäivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.\n\nJos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen\nvahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia\nrakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan,\nuudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja\ntoisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän\nkuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn\nmaistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se\nepävarma tulevaisuus -- nyt epävarmempi kuin koskaan -- sallinut\nminun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes\nvähäpätöisimmälläkään summalla.\n\nSeuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä\nalotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen\nlähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin,\nkirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä\nja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen\nVanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.\n\nKuinka olikaan kaikki toisin nyt!\n\nKaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy\njokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä\nmitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle,\noli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja\nkuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän\neteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset\nkirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista\nsisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon\npalavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut\npolvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen\njälkeen kohonneita matoja -- ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi\nkauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen\nsidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen\nuskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle.\nVanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö\nhitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui --\ninto puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.\nEräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet\nkasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt\nsiinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen\nnaisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa!\nSalomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava\npikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja\njokaisesta ihanan linnansa nurkasta.\n\nPoistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin,\nkuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun\nsuunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa.\nSir Percival oli poissa -- ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka\noli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.\n\nEnkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta\nnäkökannalta?\n\nJos sir Percival olisi elänyt -- olisikohan tämä johtanut toiseen\ntulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani\nkuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir\nPercivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko\nminä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän\nolisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena\nedelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi\nerotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä\nhuomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan\nolisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan,\nkuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys\nolisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle\ntuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty\n-- minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu,\ntäytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni\ntämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä\nvaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän\nvälille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä\nsydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!\n\nRauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt\nvarmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.\n\nMatkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva\nCatherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir\nPercivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan\njo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu\nkaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut\nminulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi.\nHarrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet\npuhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen,\njoka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: \"minulle ei ole mikään\nmuu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan\".\nMinä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen\nsilmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni\nsyvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti\nminussa kammoa tavata uudelleen häntä -- ja minä käännyin pois ja\nmenin suoraan ravintolaan.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa,\njätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja\nkysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen\nvähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois,\nennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka\nhän oli.\n\nAvasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta\nja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin\nlukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka\nkirjeenkirjoittajatar oli: -- rouva Catherick.\n\nKirje kuului seuraavasti -- kirjoitan sen sana sanaltaan.\n\n\n\n\nRouva Catherickin jatkama kertomus.\n\n\nHerra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on\nminusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan\nsanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani\nlähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen\nperikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase\nsaavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se -- ja Te olette saavuttanut\nsen.\n\nKuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen\nelämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä\nvihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä\nystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon.\nTeidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut\nsitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa\nkiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.\n\nOlen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon,\nlausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos\nminä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: \"Tulkaa tänne! pankaa\nkätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!\" Minä\nolisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te\nolisitte tehnyt sen, -- Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta\nsitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän\nuteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri\nhalu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista,\nhakiessanne minua -- yksityisistä asioista, joita Te kaikella\nterävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani --\nsalaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te\nsaatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan\nitseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava,\nnuori ystäväni!\n\nOlitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin\nminä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin\nnaimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia\ntutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen.\nEn aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut\nhänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä\nhetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.\n\nEnemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli\nminut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja\ntoiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen -- hän ihaili minua ja\nantoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja\n-- varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo.\nHän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen -- sellaisia ovat\nuseimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa --\nsitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan\nvähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä\nolevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi\nselkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni,\nmiksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi\nkernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan -- en uskonut sanaakaan\nsiitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani\nuseampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin\nhäntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi -- aina neljä kertaa\nvakoilin minä häntä -- viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.\n\nMinä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten\nasioihin nähden -- mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden\nvihkimätodistuksen rekisteriin?\n\nMinä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se\nei minusta tuntunut -- olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä\npitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen -- mikä oli\ntoinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle\nvieläkin kellon Lontoosta -- kolmas ja paras syy kaikista. Jos\nminä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se\nrankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet\npulaan. Mutta minä en tietänyt -- ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto,\njonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista\nminulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden\nkuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini --\nmiksi, saatte pian kuulla.\n\nKas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei\nsanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille.\nOsan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut\ntehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta -- luulen sen\nonnistuneen.\n\nHän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan\noli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin\nkuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä\nvoitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään -- edes\ntestamenttiakaan. Poika päätti silloin -- ja kuka voi syyttää häntä\nsiitä? -- älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin\nja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä\nkukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin\naviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät,\nollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen --\njos totuus olisi tullut tunnetuksi -- oli eräs kaukainen sukulainen,\njoka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli\nmerillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän\notti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä\nvastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa\nkastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus\noli helppo saada -- hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja\nlöytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi --\nse saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.\n\nJos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen\nsijaan Knowlesburyyn.\n\nHänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli\ntuttavaksi hänen isänsä kanssa -- hän eli silloin siellä isän\nnimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa --\nhän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen\nmiehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa\ntoisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix\nmainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon\nhänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi,\nettä hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa,\nei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä\nkirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen\noli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana\njo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat\nolisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena\nvuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti\nhäntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään\nsellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.\n\nVanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin.\nHänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä\nkaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei\nollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen\nerakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan,\neivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin\nmentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea\nkatsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa\nvoinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään\nkummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta\nniin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän\njoutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut\nja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen\navioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin\nhänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut\nVanhan Welminghamin kirkossa?\n\nSiitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi\ntämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa\nharrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se\nkirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman\njohdosta -- eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.\n\nHänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski\noikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten\nLontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen\nvarmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten\nkirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty -- joka\nlehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät\nvanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen\nlainata hänelle rahoja tai ei -- hän uskoi lainattavan -- oli hänellä\nkaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys\nhänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.\n\nMutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän\nalimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman\nalan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi\nriittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli\nsiirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki\nhänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut\ntoivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka\nitse tiedätte.\n\nKun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu\ntuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan -- seikka,\njonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä\nkatsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä,\nett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa -- tuskin oli heidän\noma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä -- nainen, joka ei\nniin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä\nlöytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita\nkuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin\nhäntä salaa puuhissaan.\n\nViipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin\n-- hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka\nolivat minun. -- Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän\noppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se,\nja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan\njo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen\nkylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon\nperineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja\naistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä -- kello käy erinomaisesti.\n\nTe mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut\nTeille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse\njuurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta\nminä sain kärsiä -- ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti\nvakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä\nhoureita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon\nherran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te\nette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja\nminun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi\nminua kohtaan.\n\nEnsi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen\nkoko juttu oli saanut, olivat: \"Antakaa minulle hyvitys --\nvapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä\nsitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni --\nsanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en\nminä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle\nainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne.\"\nHän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos\nmieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua -- niin kauan\nkun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan\naavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja\nminä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran\ntotuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin\nsanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi\nmennyt mies.\n\nNiin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran\nsuhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt\ntaitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt\nosanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa -- kaikki\ntarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän\nminulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla\nminulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää\nhänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen\nsuorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen,\nkuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka\nhirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten\nrouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin.\nTunnustan, että hän pelotti minua -- tuo halpamielinen petturi,\npelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä?\nYmmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan -- miksi teen\nsen kiitollisuudesta -- tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen\nuteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?\n\nNo hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri\najaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen\nnainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon -- hän tiesi sen\nja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen\nnähden.\n\nHän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä\npalveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä,\nmitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa -- se jalomielinen\nroisto! -- antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta\nkahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta -- yhtä\nhyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä\nsaisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle\nja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat\nnaisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia\n-- täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat\nkovia ehtoja -- mutta minä hyväksyin ne.\n\nMitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana,\nhuomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun\ntäytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan\narmolahjoja mieheltäni -- tuolta puolihullulta karkulaiselta -- joka\nensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla.\nApuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat\ntulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella\nniistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut.\nMeidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin\nsilkkiä, minä!\n\nSiis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini\nmukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla\nmaallansa ja voitin aikojen kuluttua -- kuten Teidän itsenne olisi\npitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan -- joka\noli minunkin -- kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen\njälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli\nitselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni -- on kaksi\nkysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada\nvastauksen.\n\nNo hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää\nTeiltä mitään -- käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen\nasianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi\n-- minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright,\nsiitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani\nkohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto\ntekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta\nelämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva\nClementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa\nhyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään\nsuurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi\nalusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te\npidätte suoruutta arvossa -- toivon tämän tyydyttävän Teitä.\n\nEi olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä\nkuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani\nja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.\n\nKerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni\netukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten\njo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua\nliian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin,\nettä minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia.\nEräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta\nsisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta\nja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos\nvuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä\nhuomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei\nmitään jäänyt häneltä perittäväksi.\n\nOlin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni\nja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista\nmustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa\ntakia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa.\nHän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja\npäättämiskykyä -- hän oli tuollainen siivo raukka -- ja minua huvitti\njoskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en\ntietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin\nsairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun.\nHerrastalon rouva -- kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut\nyhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa -- tuli\nkerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia.\nSiitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin\nja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi\nhän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin\nvalkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään\ntämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.\n\nMutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa.\nKun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki\npuolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa\nriitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä,\ntarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti.\nOlisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä\nvalkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän\nsaisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi\ntunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen\ntähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin\nsanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että\nAnna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita\nvaaralliseen salaisuuteen nähden.\n\nTämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen\nkuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa,\nkumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun\najan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden\njoukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni\noli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina\nvalkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani\ntämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska\nvarmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi\nminunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita\njonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi\nkirkkoherra minulle ensi kerran.\n\nNo hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä\naamuna kirjeen ylhäiseltä -- nykyisin kuolleelta -- herralta. Tämä\nkirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan\nolin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni\nlyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta\nilmaa.\n\nLuultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä\nhänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä\nmenetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi\nkutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä\nonnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin\nhänen salaisuutensa.\n\nEn lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet\nvielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni\nnähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun.\nKäskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.\n\nTunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa\nTeille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena\nvuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä\najattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani\nkaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos\nuteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan\nkauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni\n-- suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä\npitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi\ntapahtua jo huomispäivänä.\n\nSinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.\n\nHänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin -- niin äreä\nkuin se olikin -- vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut\nsopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan\nkaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin\nvihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää\nnäkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He\neivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea\nsitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan,\nkäskemällä hänen menemään ulos.\n\n\"Mene pois\", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi\nhalveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen.\n\"Etkö kuule?\" karjui hän, \"poistu heti huoneesta.\" -- \"Puhukaa\nkohteliaasti minulle\", sanoi Anna punastuen harmista. \"Ajakaa ulos\nse höperö!\" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia\nja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana \"höperö\" sai hänet\naivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni\nmyrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. \"Pyytäkää\nminulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa.\nMinä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne\nonnettomaksi, jos minä vain avaan suuni.\" Minun omat sanani! --\ntoistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä -- toistettuina\nhänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena\nhänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana\nkasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin\nAnnan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. --\n\nMutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä\nhän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin _minä_, joka olen\nkouluneuvoston jäsen -- keskiviikkoesitelmäin \"Vanhurskauttamisesta\nuskon kautta\" tilaaja -- alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia\nsanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin\nroisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia -- ja jatkakaamme\nsitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.\n\nLoppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut,\nettä hän -- oman turvallisuutensa vuoksi -- vaati, että Anna oli\nsuljettava mielisairaalaan.\n\nMinä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin\nhänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat,\nkuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään,\nkoska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna\nhöperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei\ntodellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata\nja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla\ntavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle\ntilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä\nmuistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja\nkysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle,\nettä heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia\nmielikuvitelmia kuin tämä -- mutta ei mikään auttanut -- hän ei\ntahtonut uskoa valaanikaan -- hän oli aivan vakuutettu, että minä\nolin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: -- hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan.\nSellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa\nminulta äitinä. \"Köyhien sairaalaan\", sanoin minä, \"en halua\nhäntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa.\nMinulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta\narvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet\ntoimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät\nkaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa\". Nämä olivat sanani.\nMielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en\nkoskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni\nkohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei\nmikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki -- kiitos olkoon\npäättäväisyyteni -- ole koskaan tarttunut lapseeni.\n\nSittenkun olin saanut tahtoni läpi -- mikä oli sitä helpompaa, kuin\njoukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana -- en voinut\nkieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin\nhyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä\nkohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä -- asia, jota minä en\nsuinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän\npoissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja\ntoistamalla varomattomia sanojani.\n\nSe syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty.\nMe ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia\nomituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä\nsanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli\nloukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa\npahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa\nmielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan,\nkun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui\nhoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että\nhän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja\nettä hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun\nsopiva hetki olisi käsillä.\n\nKenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti\nkyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että\nhän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan,\nnimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä\nonneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni -- jos te\nolisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan\ntarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi\njoutunut tolkultaan -- kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi,\nlevottomaksi ja hajanaiseksi -- olisitte huomanneet, ett'en minä\nkirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän\ntiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi\ntunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt -- kuinka\ntörkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin\noudoille.\n\nOlenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa\ntapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen\nlisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään\nkerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja\nvastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn\nmielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski\nhänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi\nvastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan\nselkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta\njoltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan\nsellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen\ntyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään\nikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia\nTeistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.\n\nTähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin\nsanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia\nvakavain nuhteiden rivejä Teille.\n\nKeskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni\nsynnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia\nvoisi joutua epäilyksen alaiseksi. -- Tässä menettelitte varsin\nsopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin\nolkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia\nja että Welminghamin \"siveellistä ilmapiiriä\" -- käyttääkseni\nystäväni kirkkoherran lempilausetta -- ei saa saastuttaa sellaisilla\ntaitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei\nAnna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos\nTe olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta\ntässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia,\nheti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän\nuteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.\n\nKenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne,\nmitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta\nkirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan.\nMinä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani,\naskeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat\nminun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä -- älkää\nkumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen\naina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä\nvuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua\nWelminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä\nkaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle -- kuten\nTe itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole\naivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä \"Seuraan hellien\nperheenäitien kehittämistä varten\" ja sitten ajattelen minä, että\npastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.\n\nJos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin\nmuistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan\njokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä\nkirjettä, ei hyödytä mitään -- minä olen lujasti päättänyt olla\ntunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen\nkirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus\non parempi kuin liian pieni.\n\nTästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään\nallekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu,\nja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen\ntuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä\nvarovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille\nantamien tietojen täydellisyyttä -- tietojen, jotka olette ansainnut\nminulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 -- ei koskaan\nmyöhemmin.\n\nValkopukuinen nainen.\n\nWalter Hartrightin jatkama kertomus.\n\n\nXI.\n\nEnsi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen,\noli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki\nkoko kirjeen alusta loppuun -- se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki\nminut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni\nminä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että\nminä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka\nsai minun hillitsemään itseni.\n\nTällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne\ntiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin\nsen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.\n\nHän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja\nse seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan\nKnowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani,\nettä tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi\nolla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen\nhavaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni\nsäilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa\nselville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän\npeitossa -- Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin\nkirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun\nsuurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton\nsaada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa\nkohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.\n\nMinä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen\nkäsille, kun sopiva hetki oli saapunut.\n\nHuomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn\nmaistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa\ntulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen\niltapäivän tai illan junalla.\n\nEnsi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan\npostista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta\nmielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin\nminä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty\npaperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit\nsisälsivät seuraavat sanat:\n\n\"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan\nhuoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun\nsaavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut\nmeille. Mutta kiiruhda kotiin. -- Marian.\"\n\nNämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä\nkreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin\npian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni.\nMitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja\npannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen\nkirjoittamisesta -- monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin\nolla heidän luonaan -- eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä\nennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun\nvielä viipyä -- estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua\ntuomioistuimen eteen!\n\nEn tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus\nolisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen\nja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja\nluotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima,\njoka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi\nminulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset\nmuodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta\nei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin\nkärsivällisyyttäni -- minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla\nkestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.\n\nVainajan lontoolainen asianajaja -- herra Merriman -- oli myöskin\nsaapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana.\nHän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt,\nmutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti\nkaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan\nnähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin\nkuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään\ntulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme\ntuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti\njury tuon tavallisen päätöksen, \"kuollut tapaturmaisesti\". Tuomion\nmuodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu\nsaatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi\nkäyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia\nhautauksen ja todistajat saivat poistua.\n\nLujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä\nlaskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra,\njonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa\nkanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.\n\nKeskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka\nkiinnitti koko paikkakunnan huomion.\n\nUusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin\nasianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan\nasioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin\nhuonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että\nhänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan\nsen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään\nhyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta\nhallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt\nvelkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä -- kun sir Percival ei\njättänyt yhtään poikaa -- oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan\npoika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan\npäällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin\nvelkojen rasittamaksi, ja jos \"kapteeni\" olisi viisas mies voisi hän\ntoivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.\n\nNiin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin\nminua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi,\noma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan\nsitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut\nsir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli\npetoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan.\nSen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen\nja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat\nauttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä\nhyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka\npetollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi\nmaailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen;\nhänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.\n\nKnowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin\nsuoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, -- ei ketään\nollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten\nmuodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani\nraastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni.\nSe sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen\ntarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa,\nmitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi\nkaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi,\nett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät\nasiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.\n\n\nXII.\n\nKello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja\nsaatuani selvän Gowers Walkista.\n\nSekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin,\nettä me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti\nmeidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen\ntapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli\nniin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain\npäiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä\nhuomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken\nlevottomuuden poissa ollessani -- huomasin samana hetkenä, kuin\nsilmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla,\nilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla\nkaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja\nasunnon muuttomme syy.\n\nMuutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä\nvain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua\nkotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin\nkenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät\ntulevaisuuden suunnitelmat -- hän puhui niistä piirustuksista, jotka\nhän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan\nmaaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän\noli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että\nhän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka\nraskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli\nminulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta\nonnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin\nrakkautta.\n\nKun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi\nvoimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin\nsydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö\nei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa\nniin paljon ja vaatii niin vähän -- jonka naiset omistavat -- käänsi\nnytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.\n\n\"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä\", sanoi\nhän, \"muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät\nväsyneeltä, Walter, -- pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut\nkovin levottomaksi.\"\n\n\"Vain ensi hetkenä\", vastasin minä. \"Rauhoituin heti luottaessani\nsinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen\nmuutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?\"\n\n\"Aivan oikeassa\", sanoi hän. \"Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin\npahempi, Walter -- minä puhuin hänen kanssaan.\"\n\n\"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko\nhän luoksenne?\"\n\n\"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä\nollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka\nkaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut.\nOlen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa,\nmutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä\ntehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä,\ntoisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen\nhenkilön kanssa --\"\n\n\"Huomasiko hän sinut ikkunassa?\"\n\n\"Ei -- mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en\noikein varmaan tiedä sitä.\"\n\n\"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?\"\n\n\"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella,\ntunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja.\"\n\n\"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?\"\n\n\"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat\nsattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin\nheitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt --\nolisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä -- mutta, Jumalan\nkiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan\nmies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.\n\n\"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä\nkadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran\nmeitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia\nsanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla\nolevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni\njotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas\nja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla\nylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen\nnimikorttinsa kädessään -- suuri kultareunainen kortti, jossa oli\nhänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä\nkirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' -- niin, tuo viheliäinen\nmies uskalsi minua kutsua siten -- 'kallein neiti, rukoilen saada\nkeskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi\najatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti.\nMinä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos\njättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin\nkreiviä.\n\n\"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun\npoissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä\nkieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan\nherran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen\nminä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi\nhänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän,\nsointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin\npuodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja\nkadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä\nsurupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja\nmuutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen\njättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja\nhänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa\nvietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin\nnäin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella\nvoimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa\nja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet\ntoisistamme mitä ystävällisimmästi.\"\n\n\"Muistatko, mitä hän sanoi?\"\n\n\"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui\n_sinusta_ -- mitä hän sanoi _minulle_, sitä en voi toistaa. Se oli\npahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus.\nTunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä\nsiitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen\npieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin,\nett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen\nvakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin,\nmitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa:\nEnsiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin\npäästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa\nsen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin,\nmitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi\nselittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka\nminä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että\nminä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen\nystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja\nett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen\noma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi\ntoimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?\"\n\n\"Muistan varsin hyvin, Marian.\"\n\n\"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se\nhyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan,\nitsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla\nvalloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon\nsiitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä\nHampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka\nrautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka\nhän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai\nhän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua\nsiitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi\nomaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että\nsinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä\nelävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen\nyhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut\nsairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen\ntulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin\noikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä\nmillään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli\nhänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa,\nmikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä --\"\n\n\"No hyvä?\"\n\n\"On kovaa tunnustaa se, Walter -- ja kumminkin täytyy minun\ntunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät\nmitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa\nsen -- totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen\nraudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän\ntuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan\nkun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä,\nhänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän\ntotuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä\npahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän\nselitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään\nlääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota\nLaurasta -- hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin,\njos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan -- ja toisen\nkerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä,\nminun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen\nuhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan\nyrityksestäsi -- kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään\nminun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan --\nennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei --\nolkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois\n-- yksi asia on kumminkin varma: -- minä näin miehen poistuvan hänen\nluotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes\ntaloa, jossa me asuimme\".\n\n\"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä\n-- miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa\nepäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella,\njota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi\nsaattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut\nja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla\nenemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?\"\n\n\"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi,\nesiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina -- sekaisin\nsäälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan\nmahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi\nhän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on\ntekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan\nsekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin\nkanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut\nminun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin\nkuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu\nystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani\n-- sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä\npikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan\nherra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi\nvihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen\nvoittoon, jonka hän on saanut -- millä minä jätän häiritsemättömään\nrauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni\nohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon\nkanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä\nilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi,\nkallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat\nminuun -- hän otti juhlallisesti hatun päästänsä -- kumarsi ja läksi.\"\n\n\"Oliko tämä hänen viime sanansa?\"\n\n\"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi\nkädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en\nkatsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun\nolin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että\nmeidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli -- erittäinkin sinun\npoissaolossasi -- vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut\ntietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin\nminä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä\npuhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia\nhakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain\nmuistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme\nsinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä\ninnostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin\nsinun tavarasi -- ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa\ntyöhuoneessasi.\"\n\n\"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?\"\n\n\"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon\nläheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi\nkuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä\nhieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin\nviemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi\ntoiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät\nsitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti\nennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon\nosoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne\nherättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko\nansainnut luottamuksesi?\"\n\nMinä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin\ntodellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä\npuhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani,\nkoski kreivi Foscoa.\n\nMinä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei\nmitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta\nminulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen\nvaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan\noli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen\nepäilyänsä -- hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta,\nvoimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli.\nHänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen\nsilmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän\nkysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.\n\n\"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian\", vastasin minä,\n\"keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme,\nlausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä\nkoti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa,\njotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu\nhänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne\nmolemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan\nminulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.'\nToisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä.\"\n\n\"Toinen on jäljellä -- ja minun päätökseni on myöskin jäljellä.\"\nHänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut\nmitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko\nsielustaan otti osaa päätökseeni.\n\n\"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan\", jatkoin\nminä, \"että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat,\njotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia\nvastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa -- mutta taistella\nuskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin\nhuimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin\nkanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut\nkärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva\naika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta\nvaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään;\nantakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi\n-- jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa\nhelpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä\npaitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan\ntäytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta,\nennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme.\"\n\nHän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.\n\n\"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?\" kysyi hän. \"Sanon sen sinulle\",\nvastasin minä, \"kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se\ntule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle -- minun\ntäytyy vaieta _sinullekin_, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja\nvääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On\ntoinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi\nLauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä\nkuolemasta --.\"\n\n\"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me\nilmoitamme hänelle sen?\"\n\n\"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir\nPercivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on\nmahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä\nhäntä kaikilta yksityiskohdilta -- sano hänelle se varovasti -- mutta\nsano hänelle että sir Percival on kuollut.\"\n\n\"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää\nmiehensä kuoleman?\"\n\n\"Kyllä, kyllä on.\"\n\n\"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme\nmainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?\"\n\nHän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen\nannoin minäkin niille syvän merkityksen.\n\nHän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen\nosanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista\nsilmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään\ntuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme,\nkaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. \"Uskon ymmärtäväni\nsinua\", sanoi hän. \"Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi,\nWalter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman.\"\n\nHän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä\nja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin\nkuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä\nsuuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa\nhaudassa.\n\nSir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä\nvältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen\nkuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme\nmukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä\nvoimakkaana -- niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia,\njonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa\nvalppaasti ja hartaasti -- milloin tuntien lohdutusta, milloin\nlevottomina, kunnes sopiva aika saapui.\n\nEnnen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä\nryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani.\nUusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne\nvaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät\nvielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi\nsattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan\npienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja\ntuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen -- ja päästäkseni tähän\npäämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.\n\nÄlköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika,\njosta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan,\nkaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien\najatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä\nja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta\nylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia\ntehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys\nratkaistavana.\n\nValmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä\ntärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa,\nja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin\nhänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani\nläheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja\nkysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana.\nVastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka\nnykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi\neikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä\nensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani\nvarma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.\n\nKiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen\ntäyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna\nCatherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu\nensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä\ntäyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet\nnyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle\nsalahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää,\nja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole\ntarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se\nsaattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli\nratkaistava -- kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.\n\nJoukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään\nvähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli\nviimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta\nminä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa\nmajuri Donthomelle Warneck-Halliin -- jossa rouva Catherickillä oli\nollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa --\ntehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä\nMarianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin\ntärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken\npitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä\nkirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä\nelossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin\neläisi ja tahtoisi vastata minulle.\n\nKahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri\nvielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.\n\nSe ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka\nminä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului\nseuraavasti:\n\nEnsinnäkin: \"Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista\" ei\nollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei\nollenkaan tuntenut tätä aatelista.\n\nToiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli\nnuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras\nmajuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja\nkirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie\noleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne\nmetsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi,\nmatkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin\npitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.\n\nItsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen -- mutta yhdessä\nniiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme\ntosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.\n\nNiiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi\nrouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan\nsitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut\nrouva Fairlien \"vähäpätöiseksi\" ja \"että hän oli puijannut koko\nEnglannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan.\" Molemmat\nnämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen\nvastenmielisyys -- joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä\ntäytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä\n-- näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa\nperusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään\narvostelua pakolliseksi.\n\nRouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti\ntoisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku\ntyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?\n\nMarianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät.\nSe rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut\nmuinoisina päivinä luettavan -- tuo kirje, joka kuvasi Annan\nihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä\nosanotosta pikku vierasta kohtaan -- oli epäilemättä kirjoitettu\nsydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko\nPhilip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se\nhalpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt,\nse todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin,\npakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että\nylpeydestä.\n\nSamalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä\nRaamatun sanoja: \"Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle\".\nJollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä\nolisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana\nvälikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu\nmiettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo\npitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta\nteosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa\ntäytyi kärsiä!\n\nNämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka\npalauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle,\njossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä\npäiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla.\nMuistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää\nhautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi\nnurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. \"Oi jospa\nsaisin kuolla ja levätä haudassa _luonasi_!\" Vähän enemmän kuin\nvuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka\ntutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka\noli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla,\ntoteutunut. \"Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne\nviereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna\nkaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen\nasetettavaksi!\" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten\nja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän\nviimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut\nvoittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet -- tässä synkässä\nseurassa uinukoon hän levossa!\n\nSiten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien\nmaailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni,\nvajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa\nedessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon\nyksinäiseen rauhaan.\n\n\nXIII.\n\nNeljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli -- kevään, vaihtelujen kuukausi.\n\nAika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme.\nOlin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut\npaljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan\ntoimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka\nniin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken\nmielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi\npalata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.\n\nSisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan\nja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt,\nkärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten\nhävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli\nollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä\npiirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden\nsurullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut\nhävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti\nkadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä\nalkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen\nsaakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon\nluona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän\ntoisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen\nmuistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja _ainoastaan_ tässä olivat\nmenneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.\n\nMutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä\nonnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin\nmolempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme\nCumberlandissa -- muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin\npitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.\n\nVähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme\ntoisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja\nkärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni.\nAikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina\nsuudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan\nminua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen --\nse oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen\nkohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei\nollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä\nsattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja\nkuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan\nkuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla\nvanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli\npitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä,\nkielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä\nunhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä\nolin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme\ntoisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni\nsaman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet\nnyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina\nensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen,\nsamalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli\nollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät\nvanhalle, hyvin tutulle rannalle!\n\nToiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat,\njoita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa,\ntieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin\nminkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin\nvelvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin\nkoskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä\nen kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään -- kaikki nämä\nepäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi.\nJa kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi\npäättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada\ntulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli _minun_\nvelvollisuuteni huomata se.\n\nKuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta\ntehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa\ntunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena -- minä tiedän vain,\nettä paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän\nrauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos\ntavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi\nminut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi\nja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä\neräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen\nloman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi\nviikoksi menisimme meren rannalle.\n\nHuomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla\nolevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme\nme ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä\n-- kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin\ntervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja\nlaaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja\nlevoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin\nnekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.\n\nOlin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella\nhänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan\nhänen neuvoansa.\n\nKolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden\npuhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme\nkohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä\najattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta\nsanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti\nja puhui ensin.\n\n\"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä\npalasit Hampshirestä\", sanoi hän. \"Olen odottanut, että puhuisit\nsiitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi\nkauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin -- yhtä\nselvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole\nihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä\nja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen,\nkaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin\nmelkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että\nnämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten.\"\n\n\"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi\", sanoin minä, \"nyt tahdon\nminä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella\".\n\nHän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi\nmuistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa.\nPuhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle\nmerelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.\n\n\"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme\", sanoin minä,\n\"päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on\nkumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt --\ntapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa -- pakottaa kreivi Foscon\ntekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei\nkumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan,\njos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista\nsanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai\ntuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen\nsiten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään\noikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä\nja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni\nantautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni\ntäytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni\npuolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?\"\n\n\"Joka ainoan sanan\", vastasi hän.\n\n\"En tahdo puhua omasta tunteestani\", jatkoin minä, \"tai siitä\nrakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset --\nminä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta,\njonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani.\nJos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on\nainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin\njohtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon.\nKenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia\nkeinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin\nepäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä\nmielessäni -- mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano.\"\n\n\"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan.\"\n\n\"Todenmukaisesti\", jatkoin minä, \"ovat samat kysymykset heränneet\nsinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata\nhänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa,\nja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat\nhänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa\ntodistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen.\nAjatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja\nettä vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi.\nMitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen\n_alkaa_ oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien\ntunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen\n_vastoin_ hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja\nsitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus\nantavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa\nepäileminen -- epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa.\nMinä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa\noikeudenkäynti -- joita meillä ei suinkaan ole -- ja että herra\nFairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa\nja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi,\nettä Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi\nvaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät\nvihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi\npetokseksi -- mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä\nmäärässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan\nottako niitä laskuun -- vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä,\njotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me\ntiedämme liian hyvin -- sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa\nmuistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä\nvähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa\nantaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi\nkuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja\nkoettakaamme.\"\n\n\"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja\noikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin\ntäytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus\nkaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea.\nOlet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan\nnähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että\npäätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?\"\n\n\"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä\nLontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen\nesittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin\nkonsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja\nsen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä\non salahankkeen heikko kohta. -- Ja jos minun onnistuu temmaista\nkreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että\nminä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa\nhyvitystä.\"\n\n\"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?\"\n\n\"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä,\nMarian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta\nvakuutuksestani voin sanoa sinulle: -- Lauran tulevaisuuden toiveet\novat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa\non poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea\npaikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä --\nmiehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun\nasti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja\ntoivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan\nennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan\nedessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle,\nuskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa.\nHänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka\njohti hänen kättänsä. -- Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen\nminä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!\"\n\nMarianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti\n-- minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni\nvapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen\nsääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken\nnousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.\n\n\"Walter!\" sanoi hän, \"kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja\nhänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni,\nkunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!\"\n\nEnsi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani\nhuulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän\nkääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.\n\nMinä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä\nsanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään\nsitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti\nkiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan\nkirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana\nminusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja\naaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä\nkorviini.\n\nOvi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin\naamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja\nväsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän _sillä_ kertaa. _Nyt_\nsiivitti onni hänen askeleensa, _nyt_ tuli hän ilosta loistavin\nkasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut\nsyliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun\nhuuliani. \"Rakkahani!\" kuiskasi hän, \"saammeko me nyt rakastaa\ntoisiamme?\" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani\nvasten. \"Ah\", sanoi hän viattomasti, \"kuinka onnelliseksi olen minä\nvihdoinkin tullut!\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät\nvihittiin.\n\n\nXIV.\n\nTämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan\navioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.\n\nParin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin\nLontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo\nylitsemme.\n\nMarian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta\npalaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin\nvuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun\nlopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran -- seikka, johon\nminulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen -- olisin\nminä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta -- ei minulla\nolisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään\ntaistelussa sellaista vihollista vastaan.\n\nUuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin\npäätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni\nrakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni\naraksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia,\njoita vastaan minun oli taisteltava -- kun minä mietin sitä onnen\nlupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille -- sitä vaaraa, jolle minä\npaljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet.\nNiin, minun täytyy tunnustaa se -- lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden\nsuloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä\nolin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä\nitsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta\ntieltä -- yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille\nuudelleen.\n\nTapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden\nkanssa, uni ja unennäkö -- nuo salaperäiset sanansaattajat --\npalauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan\nei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran -- se oli vain kaksi\nviikkoa vihkimisemme jälkeen -- kun minä valvoin hänen uneksuvistaan,\nnäin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja\nkuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan,\njotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas\ntakaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä\nitsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava\nunen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana\npäivänä palasimme Lontooseen -- sinä päivänä, jolloin päätökseni\nuudistui kymmenkertaisella voimalla.\n\nEnsin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko\nhänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.\n\nMinä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni.\nSe merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut\nja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja\n-- ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden.\nLukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita\nrouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden,\nmillä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu\nsalahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan\nsaavuttamaton.\n\nSen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan -- josta hän\nluki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa\nkreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut\nsaada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään.\nMarian kuvaa hänet sellaiseksi, \"joka ei ole astunut jalkaansa\nuseampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti\nsuurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen\nBlackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa\" -- ja että hän sai\nkaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään\nkerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen\nuskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin\nsovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen\nkirjeittensä saamiseen -- kirjeitähän mannermaalta valtiollisille\npakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.\n\nNämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura\noli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva\nFosco oli kuullut kuuntelemalla ovella -- että kreivi oli vakooja!\n\nLaura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta\nhänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja _minä_ siinä\ntäydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä\nhuomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä\nEnglannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus\nvoitettu.\n\nTämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely\noli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin\nlukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä\noleskeli tähän aikaan keskuudessamme -- täälläkin palkattujen\npoliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin\nepäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei\nsilmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin\nkyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen\nulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä\nolevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan\nhallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa\nsen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin\nrouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi\nsairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa -- yhdeksi heistä.\n\nSen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin\ntähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava\nsaadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?\n\nEnsimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät,\noli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja\nlisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa -- nimittäin hyvää\ntarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.\n\nProfessori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän\nkenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.\n\nOn luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että\nvaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten\njatko sitä vaatii -- he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan,\nvaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain\nkulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin\näitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen\nkulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa\näitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät\nyritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys --\nerehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät\nvakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata\navioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan\nvaimolleni hänen oikeutensa -- kaikki nämä pienet perhetapahtumat\novat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä\ntapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa\nmäärässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa,\njoita vastaan minun oli taisteltava.\n\nSamasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta,\njota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin\nhänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta\nsitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen,\npikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina\nmatkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla\nhän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin\nkatsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset,\njoita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja\nsitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen\nkunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan\nyhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä\nyksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca\noli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on\nollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan -- niin,\nyhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen\nelämämme vaiheissa.\n\nMutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä\nulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti\ntaistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt\nkreivi Foscoa.\n\nKolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen\nläksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin\nS:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis -- ja minä otaksuin, että\nkreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen.\nMinulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla\ntuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut,\noli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.\n\nEi ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä,\njoka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi\npohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso\nviritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta\nensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua -- sitten sen syvän\nja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta.\n\"Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!\" puhui ääni. \"Tulkaa\nulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme -- ylös! Kolme, kaks', yks'\n-- alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!\" Kreivi harjoitteli\nkanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.\n\nOdotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. \"Tulkaa ja\nsuudelkaa minua, pikkuruiseni!\" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja\nliritys ikäänkuin vastaukseksi -- sitten pidätetty, tyytyväinen nauru\n-- sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen\nminä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa\ntietä takaisin. Rossinin ihana sävel \"Moseksen\" rukouksesta kaikui\nsulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin\nhiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi\noli tullut ulos.\n\nHän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.\nSeurasin häntä.\n\nMarian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa,\ntavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei\nmiehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta\nulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän\nei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin\naskelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen\nhiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas\npuutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko\nkortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan\ntaaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin\nmuihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi\nhymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja\nheidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi\nhän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston\nlänsipengermillä olevain puotien luo.\n\nTäällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle,\nmeni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin -- ja tuli heti\ntakaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja\nsoitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina.\nKreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun\nvakavannäköisenä apinalle. \"Pikku miesraukka!\" sanoi hän teennäisen\nhellästi, \"sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä\ntarjoon minä täten sinulle aamiaisen!\" Positivinomistaja pyysi\nnöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti\nhalveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla\nja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla.\nKreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin,\nmutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten\nlukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen\nHän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi\nsitten vuokra-ajuria. \"Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle\",\nsanoi ajurille ja meni siten pois.\n\nMinä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. \"Lucrezia\nBorghia\" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli\nnoutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky --\nkaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa\nsaamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle\neräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina.\nOlisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja\ntoverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo\ntänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.\n\nTämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja\njätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello\noli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet\nmukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä\noli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin\noperakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.\n\n\"Oletko valmis?\" kysyin minä.\n\n\"Olen -- olen kyllä\", sanoi Pesca.\n\nMenimme katsomaan näytelmää.\n\n\nXV.\n\nUvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki\npermantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.\n\nKumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi\npermantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät\naitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä.\nPalasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle\npuolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille -- hän\noli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka -- kahdestoista\ntai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä\nensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan,\nkuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori\nei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani\nteaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet\nlähemmäksi näyttämöä.\n\nEsirippu nousi ja näytelmä alkoi.\n\nKoko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli\nniin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan,\njossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista\nmennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana,\nhymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä\nhänen ympärillään erään aarian lopussa -- kuten englantilainen\nyleisö aina tekee -- huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti\nalkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja\nkohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä.\nLaulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa,\njotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta,\ntaputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat\nhansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi\nmusikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä\nkaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa \"bravo! bravo!\" yleisen\näänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen\nmolemmilla puolillaan olevat naapurinsa -- reippaita yksinkertaisia\nmaaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua\nlekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, -- alkoivat\nnähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni\nsuosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä,\nsuojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta\nsilminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli\nalinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen\nsydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. \"Niin,\nniin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia _minulta_.\nKaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden\ntäytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!\" Tätä\nnäytti hänen kasvojensa ilme sanovan.\n\nEnsi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat\nylös silmätäkseen ympärilleen.\n\nFoscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia\naitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli\nedelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni\nPescan huomiota häneen.\n\n\"Tunnetko tuon miehen?\" kysyin minä.\n\n\"Kenen, ystäväni?\"\n\n\"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin\nkääntyneenä.\"\n\nPesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?\"\n\n\"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä.\nHän on maamiehesi -- eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen\nnimistä?\"\n\n\"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään.\"\n\n\"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä\nkerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi\nolen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua\nylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin.\"\n\nMinä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto\nnojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään\nesteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka\nistuivat puolellamme.\n\nLaiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi\nvasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en\nollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani\nhäntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme\nsuuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut\nkeskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.\n\n\"Ei\", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, \"en\nole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä.\"\n\nSamassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.\n\nPesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina\nolin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!\n\nNiin, tunsi hänet -- ja mikä oli kummallisempaa -- pelkäsi\nhäntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen.\nHän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen\nkasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden\nsilmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän\njäi seisoessaan -- kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli\nvallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa -- ja Pesca oli herättänyt\nhänessä tämän kauhun!\n\nArpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt\njohtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki\nkreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme\nkohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.\n\nMinä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta\nilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä,\njonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai\ntekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni\nsanoessaan.\n\n\"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän\ntuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän\ntuntea minut, kun minä en tunne _häntä_?\"\n\nSilmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca\nliikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi\npientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän\nnyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan\nhuomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia\nprofessorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain\nnaisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden\netsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.\n\nSamana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi\nkreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana\npaikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan\nkäsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet\nkiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun\nhän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen\nmeitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja\nminua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut -- ja arpinen\nvieraskin oli poissa.\n\n\"Tule, menemme kotiisi\", sanoin minä. \"Minun täytyy heti puhua\nkanssasi salaa.\"\n\n\"Jumala auttakoon minua!\" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen\ntilassa. \"Mitä Herran nimessä on tekeillä?\"\n\nKuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut\nteaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää\nPescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties\npääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta,\njos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä\npelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan\nyhteistoiminnassa hänen kanssaan.\n\nTämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa\nilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme\nkahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja\nhämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti\nja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.\n\n\"Ystäväni, mitä voin tehdä?\" huudahti professori pannen tuskaisella\nilmeellä kätensä ristiin. \"Mitä tuhat tulimmaista -- sano sitten! --\nmitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en\ntunne miestä?\"\n\n\"Hän tuntee sinut -- hän pelkää sinua -- hän poistui teatterista\nvälttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs\ntakaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet\nsanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä\net ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään\nkysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus\nkuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka\nsinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?\"\n\nSanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka _minusta_\nnäyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan,\nkuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa\nkalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi\nhän hitaasti taaksepäin.\n\n\"Walter!\" sanoi hän. \"Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta.\"\n\nHän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä -- hän katsoi minua,\nikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun\nvaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli\nhän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa,\npuhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina\nollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut\nhäntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.\n\n\"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja\nsaattanut sinut levottomaksi\", vastasin minä. \"Muista sitä julmaa\nvääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida\nhyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet\nosoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän\nvieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle.\"\n\nNousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.\n\n\"Olen niin järkkynyt\", sanoi hän. \"Sinä et tiedä, miksi minä poistuin\nisänmaastani -- et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua --\nanna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista.\"\n\nHän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti\nomalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi\ntavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.\n\n\"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään\nmuuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma\nkeino, jolla minä voin auttaa sinua?\"\n\n\"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta\", sanoin minä.\n\nHän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti\nkäytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.\n\n\"Walter\", sanoi hän, \"siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni,\nsait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt!\nNiin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on\nyllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi.\"\n\nHänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa\nminua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.\n\n\"Muista hyvin yksi asia!\" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan\nmielenliikutuksen vallassa. \"Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän\nmiehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan\nmuistiini. Jos _sinä_ huomaat tämän johtolangan, niin pidä se\nhyvänäsi -- älä sano mitään -- polvillani pyydän minä, rukoilen minä:\njätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä\nsokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!\"\n\nHän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi -- sitten\nvaikeni hän.\n\nMinä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin\nkielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia\nsanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän\nalusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan\ntuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään\nhänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt,\nettä hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni\nhänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän\nsuostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään --\njota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni\nkiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä,\nmutta ei koskaan missään äänen korottamisessa -- kuulin minä nyt\nsen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua\nsiihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä\nkertomuksessa.\n\n[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan\nkertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka\nasian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä\nvaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se,\njonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni\nosassa.]\n\n\"Sinä et tiedä mitään sen enempää\", alkoi hän, \"kuin että minä\nvaltiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut\nniin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta\nkuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. -- Sinä olet varmaan kuullut\npuhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa\nEuropan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä\nItaliassa -- minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän\nmaahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä\nliian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni\nettä muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja\nodottamaan täällä. Minä matkustin tänne -- olen odottanut -- odotan\nvieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta\nkymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama -- olen täällä, elätän\nitseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa -- syyn saat\nsinä heti kuulla -- tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla\nsinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni\nsinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt\nminun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat\nistumme nyt tässä.\n\n\"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden,\njonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen,\nkun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi'\ntarvitessani mainita jotakin siitä.\n\n\"Veljeyden tarkoitukset\", jatkoi Pesca, \"ovat lyhyesti sanottuna\njuuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain\n-- tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen.\nVeljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: -- niin kauan\nkun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin\non hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan\ntuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä\ntuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan\njonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa,\nminä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä\nvähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet\nvapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te\nolette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet,\nsaavuttaaksenne sen, -- ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita,\nmihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa\nsorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän\nsieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä\npakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä\ntätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä\nmilloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa,\nmilloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien\njulmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa -- mutta älkää\nmeitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties\nymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät\nkykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein.\"\n\nKaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin\nsanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä\nminulle -- eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei\nsilmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta,\njonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.\n\n\"Sikäli\", jatkoi hän, \"katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen\nkaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena\non, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää\nhuonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin\ntahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te\nolette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole\nmillään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen\njäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin\nkaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa.\nPresidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat\nkaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat\nsen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran\nlakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun\nyhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä\ntarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme\nja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia\ntehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme\npresidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme\ntarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me\npaljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä\nmuita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla -- kuolla\nvieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta\nmaailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota -- tai kenties voi isku\nkohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on\ntämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet\nnäinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota\nviivytetty -- joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä.\nEnsimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein\nymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat\nodottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen\nsijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana\npäivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse -- minä samainen\npikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin\ntahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni --\nliityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä\ntavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli\nniin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa\nitseni. Nyt olen sidottu siihen -- se on saanut minut valtaansa aina\nkuolinpäivääni saakka -- kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni\ntyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä\nItaliassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet\nsiihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin.\"\n\nMinä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin\nomituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä,\nkatsellen tutkivasta minua -- kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin\nmiettinyt mielessäni.\n\n\"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi\", sanoi hän. \"Näen sen jo\npäältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle\nsalaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään\nviimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen -- sitten en koskaan tahdo\npalata tähän aineeseen.\"\n\nHän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle -- nousi ylös -- otti\ntakin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.\n\n\"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni\", kuiskasi hän aivan\nkorvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. \"Olkoon\nseuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin\nsalannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin,\nettä Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän.\nKatso tätä!\"\n\nHän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen\nsisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En\nmainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa,\nett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.\n\n\"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki\", jatkoi hän peittäessään\nkäsivartensa, \"on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen\npresidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies,\njoka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen\nlaki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee\nsiitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä\ntahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu\nminulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon\najatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni.\nViime kerran vakuutan minä -- kunniani kautta gentlemanina,\nlupaukseni kautta kristittynä -- että, jos se mies, jonka sinä\nteatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut\ntai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan\nja toimiaan täällä Englannissa -- en ole koskaan nähnyt häntä, en\nkoskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana.\nEn sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä,\nmitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli\nminun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme.\"\n\nHän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä.\nMinä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin\nhiljaisella äänellä:\n\n\"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä\net koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko\ntulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?\"\n\n\"Kyllä, Walter\", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas\nystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa\nentisen, huolettoman suhteemme toisiimme. \"Tule ottamaan osaa pikku\naamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo.\"\n\n\"Hyvää yötä, Pesca.\"\n\n\"Hyvää yötä, ystäväni.\"\n\n\nXVI.\n\nPäästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään\nmuuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka\nolin saanut -- saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä\nhaluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys\nLauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.\n\nMinä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä\npoistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä\netunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden\ntulimerkki oli hänen käsivarressaan -- olin siitä niin varma, kuin\nhän olisi sen näyttänyt minulle -- ja petos sitä seuraa kohtaan,\njohon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa -- sen huomasin\nminä hänen silmätessään Pescaan.\n\nOli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin\npuolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi\nantautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä\npersoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin\nrunsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin\nminä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties\nPescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli\nkenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat\nmuutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi -- hän oli\ntavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli\nmonta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi\nhän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti\ntunnettavaksi, mihin hän tulikin.\n\nOlen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun\nhän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään\nsitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä,\nettä oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten\njoutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan\ntänä iltana -- jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin\ntiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi?\nKysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä\ntäytyisi voittaa -- toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen\narmoille.\n\nVelvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi\nminulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat,\njoihin minä antauduin.\n\nEikä niitä ollut vaikea laskeakaan -- voi sanoa, että kaikki\nyhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa\nriippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti\nviimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.\n\nAinoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen\nkylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin\nhavaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle\ntaholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet\nturmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun\nlähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön\ntehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei\nvastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani\n-- niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun\nturvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa\ntalossaankin.\n\nTämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin\nsiinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta\npalattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä\npaloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni\ntehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata\nkreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät\naikomustani.\n\nPescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen,\njonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:\n\n\"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja\npetturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen\njoka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road,\nS:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua\nsäälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä\nkohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki -- se on maksanut\nhenkeni.\"\n\nKirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen\nja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: \"Anna kirje olla\navaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai\nnäe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä.\" Kirjoitin\nsen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen,\njonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.\n\nMitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje.\nEi mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle\ntapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten\nhuolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.\n\nEn epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan\nkeinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se\ntuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään\ntietoja kreivin persoonasta -- tai toisin sanoen saadakseen oikeuden\njäädä passiiviseksi -- osoitti, että hänen käsissään oli valta\nkäyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan\nhyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa.\nSiitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat\nmusertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta\nesimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä.\nMinun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia,\njoita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet\nmuukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että\nmurhaajaa on koskaan voitu huomata -- kuolleista ruumiista tai niiden\nkappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että\nheittäjää on koskaan tunnettu -- salaisista, väkivaltaisista kuoleman\ntapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä\nen ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata,\nettä olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni\nonneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.\n\nPoistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle\nlähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan\ntietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin\nluokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän\nhankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori\nPescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle\nmuutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni,\nsekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni.\nKello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin\nnoin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen\nparinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.\n\nPalasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka\nolivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen\nvanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen\npanin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön\npäälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin\nLauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani\nteatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani\novea.\n\nMarian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena\nkelloonsa, kun minä tulin sisään.\n\n\"Kuinka aikaisin olet palannut!\" sanoi hän. \"Sinun on täytynyt tulla\nkotiin ennen operan päättymistä.\"\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.\nMissä Laura on?\"\n\n\"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle\njuotuamme teemme.\"\n\nPoistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura.\nMarianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen\nnopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus\noli mielessäni.\n\nTultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin\nminä hänen nukkuvan.\n\nEmme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun\nsydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani\npäätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti\nkääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän\npeitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin\nlieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan\nmuutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja\nkatselin rakkaita piirteitä -- hänen suloinen henkäyksensä lehahti\nkasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa\nhuulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi\nnimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella\nsilmätäkseni vielä kerran häneen. \"Jumala siunatkoon ja varjelkoon\nsinua, rakkahani!\" kuiskasin minä ja poistuin.\n\nMarian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi\nkädessään.\n\n\"Isännän poika antoi tämän\", sanoi hän. \"Hänellä on ajoneuvot tässä\noven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi\nvarten.\"\n\n\"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa\nulos.\"\n\nSanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni\nlampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan\nseuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:\n\n\"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn\naikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä.\"\n\nPanin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut\nkynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo\nlankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi\ntutkivasti minuun.\n\n\"Huomaan sen!\" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.\n\n\"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta.\"\n\n\"Niin -- viimeistä ja parasta\", kuiskasin minä vastaan.\n\n\"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna\nminun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä\ntahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa.\"\n\nNyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua\nminusta tullakseen ensin ovelle.\n\n\"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä\nyönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen,\nniin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt\nja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä\npalaan takaisin.\"\n\nEn rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti\ntaasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä -- seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti\nminua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi\noven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas\nastuinraudan. \"Forest-road, S:t Johns-Wood!\" huusin hänelle.\n\"Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua.\" --\n\"Ollaan, herra.\" Katsoin kelloani -- se oli 11, siis ei minuuttiakaan\nmenetettävänä.\n\nNopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä,\nvarmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean\ntoimeni -- kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni,\nettä minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme\nyli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin\nvaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet\nsinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen,\nsaavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen\nmatkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä\nmenin yksin ovelle.\n\nLähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta\nvastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn\nkohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi,\narpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut.\nHän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani\npysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.\n\nOliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä\nteatterista?\n\nEn koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani,\nkunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä.\nKello oli nyt 20 minuuttia yli 11 -- kylläkin myöhä, että kreivi\nolisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla\nmenneensä levolle.\n\nAinoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle\nkäyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla\nkertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä\nsyy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä\nsiis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: \"varsin tärkeän asian\ntakia.\"\n\nPalvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.\n\n\"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne\", vastasin minä ja annoin\nhänelle.\n\nMinä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että\njos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn\nmukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt\nvarmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan\nensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.\n\nHetkisen perästä tuli hän takaisin. \"Hänen isäntänsä pyysi saada\ntietää asiani.\" -- \"Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne\", vastasin\nminä, \"ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle\nitselleen.\" Hän meni -- palasi taas takaisin -- tällä kertaa\npyytääkseen minua astumaan huoneeseen.\n\nSeurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon\nhuoneessa.\n\n\nXVII.\n\nEteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä,\nnäin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä\nalakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani\nsisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös\nvastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän\nnaisen kreivitär Foscoksi.\n\nPalvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli\ntullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.\n\nHänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli\nheittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman\nranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku\ntoisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty\nympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine\nrottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin.\nKanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa\nhuoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen\ntullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen\nulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli\noperasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina\nja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat\nlevottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat\nepäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja\nmääräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.\n\n\"Teillä on asiaa herra?\" sanoi hän. \"En voi ollenkaan ymmärtää, mikä\nasia se on.\"\n\nSe nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua,\nilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa.\nHän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun\nhän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta.\nKäyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen,\nettä olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu\nnäytti hänelle olevan aivan tuntematon.\n\n\"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät\", sanoin minä. \"Näytätte\naikovan matkustaa.\"\n\n\"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?\"\n\n\"On, eräässä suhteessa.\"\n\n\"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?\"\n\n\"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta.\" Hän hiipi ohitseni\nnopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n\"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen\nhyvin maineen kautta\", sanoi hän. \"Oletteko sattumalta tulleet\najatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka\nkanssa ei ole leikitteleminen?\"\n\n\"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa\", vastasin minä, \"enkä minäkään\nole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini\ntäällä koskee elämää tai kuolemaa -- ja jos tuo ovi, jonka Te äsken\nsuljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai\nteette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos.\"\n\nMenin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen.\nHän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman\nkäsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään,\nja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon,\nmaalatun lankakudoksen raoista.\n\n\"Kysymys elämästä tai kuolemasta?\" toisti hän itsekseen. \"Sananne\novat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Mitä sanonkin.\"\n\nSuuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen\nkätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka\noli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat\navaimeen.\n\n\"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?\" jatkoi hän.\n\"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää.\" Hän väänsi avainta.\n\n\"Minä voin tehdä jotain parempaakin\", vastasin minä, \"minä voin\nnäyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte.\"\n\n\"Kuinka se tapahtuisi?\"\n\n\"Te olette ottanut päältänne takkinne\", sanoin minä. \"Vetäkää ylös\nvasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen.\"\n\nSama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa\nolin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan.\nHän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti\nlaatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta\njota minä en voinut nähdä, kilahti -- sitten tuli hiljaisuus. Niin,\nse hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään\nkuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.\n\nElämäni riippui hiuskarvasta -- ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana\nsilmänräpäyksenä ajattelin _minä_ hänen ajatuksillaan, tunsin _hänen_\nsormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä\noli kätkössä pöydän laatikossa.\n\n\"Odottakaa hieman\", sanoin minä. \"Ovi on suljettuna enkä minä liiku\n-- näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis.\nMinulla on jotakin vielä sanottavaa Teille.\"\n\n\"Te olette sanonut minulle kylliksi\", lausui hän pian saavutettuaan\ntakaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin\naavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun\npurkaus olisi koettanut. \"Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani\nhetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Ajattelen vain\", sanoi hän levollisesti, \"että minä luultavasti\nammun Teitä otsaan.\"\n\nJos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.\n\n\"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani\",\nsanoin minä, \"ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä.\"\n\nSanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi.\nOtin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen\nhänelle käsivarren pituudelta.\n\nHän luki molemmat rivit ääneen: \"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa\nsinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä.\"\n\nToinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin\nsanoihin -- kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun\nhuomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin\nhän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen\nilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.\n\n\"En sulje laatikkoa, herra Hartright\", sanoi hän, \"enkä sano, ett'en\nminä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen\nmies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että\nTeidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt\nasiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?\"\n\n\"Niin -- ja minun _täytyy_ saada se.\"\n\n\"Erityisillä ehdoilla.\"\n\n\"Ilman _mitään_ ehtoja.\"\n\nKäsi vaipui taasen laatikkoon.\n\n\"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa\",\nsanoi hän, \"ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te\npidätte valitettavan korkeaa ääntä -- laskekaa sitä hieman! Vaara\nampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on _minusta_ pienempi kuin\nvaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni\nvastaan -- Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin\nkaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright\npelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni\nja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita\nylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä\nvastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat\ntärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle.\" Hän nosti yhden\noikean kätensä sormen ylös. \"Ensimmäinen kysymys!\" sanoi hän. \"Te\ntulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi -- tai voi olla\nväärä -- kuinka olette saanut sen?\"\n\n\"Sitä en sano.\"\n\n\"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi\n-- muistakaa, että minä sanon: jos -- niin hierotte Te täällä kauppaa\njoko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän\nasianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota\nmitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan.\" Hän nosti ylös toisen sormen\nlisäksi. \"Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan,\novat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?\"\n\n\"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy\npeljätä.\"\n\nVastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti\nlaatikossa.\n\n\"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle\", kysyi hän levollisemmalla\näänellä, \"ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?\"\n\n\"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini\", vastasin minä.\n\n\"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon\nlyödä?\"\n\n\"Kello 9 aamulla.\"\n\n\"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan -- Te olette ovelasti laskenut\najan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua\nLontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä\nvoin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te\nlähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä.\nSillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne.\"\n\n\"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te\ntunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?\"\n\nHän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.\n\n\"Suostun arvaamaan\", sanoi hän ivallisesti. \"Luonnollisesti jonkun\nnaisen etua.\"\n\n\"Vaimoni etua.\"\n\nHänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen\nteeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin\nvaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon\nkiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua\nivallisen tarkkaavasti.\n\n\"Teille on kylliksi ilmoitettu\", jatkoin minä, \"niistä tutkimuksista,\njoihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että\nyritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.\n\n\"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen\ntuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen.\"\n\nHän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän\nlevottomuuden ilme.\n\n\"Pitäkää voittonne\", sanoin minä. -- Hänen kasvonsa selkenivät\njälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. \"En\nole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet\nkäsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta --.\"\n\n\"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne\nvaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa -- pitäkää ne omiksi\nja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta\npuntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni.\nOlkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen\nminä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia\nkuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan\nsen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä\nvaaditte?\"\n\n\"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka\non laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani.\"\n\nHän kohotti taaskin sormensa. \"Yksi!\" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti\nminut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.\n\n\"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän\nomaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi\nBlackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen.\"\n\n\"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!\" lausui hän kylmästi.\n\"Onko useampia?\"\n\n\"Ei tällä kertaa.\"\n\n\"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua.\nKokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi\ntunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua\nTeidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun\nTeidän ehdotukseenne -- mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse\nmäärään.\n\n\"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun\ntulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen\nystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja\ntunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi\ntodistukseksi -- kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja\npäivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää\nTeidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni\nvieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä -- miehen\nkirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän,\njollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken\ntämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva\nFosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme.\nToiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni\ntulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini\njärjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi\nkäskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte\ntäällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen\njälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä -- jonka\njälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi:\nTe annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te\ntällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä\nkielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua\nkohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä\nolen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on\nvarma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle,\nhyväksyttekö ne -- jaa vai ei?\"\n\nSe päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku,\njoka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen --\nmutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko\nminä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi\njoilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna\nrankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa\npuolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli\npetturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka\nvielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se\nvoitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä\nantaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni,\njohdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti\ntunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas\nvoittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen\nsir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston\nvalta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli\n_minulla_ tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista,\npelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi\nminun käsistäni? Mietin tätä -- kenties sillä taikauskoisuuden\ntunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta.\nTuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun\nhän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään\ntämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: -- minä päätin antaa johdattaa\nitseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen\nvaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden\nasiaa.\n\n\"Hyväksyn esityksenne\", sanoin minä, \"yhdellä ehdolla puolestani.\"\n\n\"Millä?\" kysyi hän.\n\n\"Ehto koskee sinetittyä kirjettä\", vastasin minä. \"Vaadin, että se\navaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen\nkäsiinne.\"\n\nTämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä\nviemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani\nPescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä\naamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta\nhän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea\nvoisi käyttää hyväkseen tätä tietoa -- jos hän todella uskaltaisi\nyrittääkin -- enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden\nsuhteen olla vähintäkään peloissani.\n\n\"Suostun Teidän ehtoonne\", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään.\n\"Siitä ei ansaitse kiistellä -- kirje hävitetään heti käsiini tultua.\"\n\nLausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli\nkoko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan\nmielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli\nvaikuttanut. \"Uh!\" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa,\n\"kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra\nHartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme --\nosoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme\nkaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia\nkutsua vaimoni sisään.\"\n\nHän avasi oven. \"Eleonor!\" huusi hän syvällä bassoäänellään.\nSisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. \"Kreivitär Fosco -- herra\nHartright\", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti\ntoisillemme. \"Enkelini\", jatkoi hän, \"sallisiko sinun sälyttämistyösi\nsinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta\nja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra\nHartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja\nvahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä.\"\n\nRouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään -- yhden herran kylmästi\nminulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen -- ja hiipi sen jälkeen\nhiljaa ovesta.\n\nKreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen,\notti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri\npöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi.\n\"Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi\", sanoi hän ja katsoi minuun\nyli olkansa. \"Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua.\nMiehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää\najatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?\"\n\nHän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina\nväliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti\nhyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa\ntyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua\nsuuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä\ntavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä\ntavalla, olla vaikuttamatta minuun.\n\nKreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen\nkättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin\nkahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.\n\n\"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?\" kysyi hän,\nennenkun istuutui.\n\nKieltäydyin juomasta.\n\n\"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?\" sanoi hän\niloisesti. \"Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää\",\njatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; \"sillä on kumminkin\nsuuri puute -- se on aina varovainen väärälle taholle.\"\n\nHän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen\neteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti\nvarsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen\nleveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut,\nennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti\nnumeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä.\nKun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti\ntoiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten\nlensi paperi toisensa perästä -- tusinoittain, viisikymmenittäin,\nniin sadottainkin -- hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin\ntoiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja\ntuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului -- siinä istuin\nminä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt\nmuutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin\nkädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, -- 3 -- 4 -- yhäti lensivät\npaperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi\nliuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen\ntuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan\n-- se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. \"Bravo!\" huusi hän\nja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua\nsuoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.\n\n\"Nyt se on tehty, herra Hartright!\" sanoi hän ja löi leveään\nrintaansa itsetyytyväisesti. \"Se on tehty omaksi suureksi\nmielihyväkseni -- Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä\nolen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat\neivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi,\nlukemaan ne -- nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille\nmieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen\nläpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni\nminulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään.\nToimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan\nvälillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!\"\n\nHän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne\nyhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti\nensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli\nsaanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella\nnäyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija\nsaa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä\nasiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli\ntoivomukseni mukainen.\n\nHän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut\nvaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty\nHampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti \"lady Glyden\" matkan\nLontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25),\njolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa,\nelävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen\nkirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus,\nettä matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.\n\n\"Neljännes yli 5\", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. \"On aika nukkua\nhieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten\nkenties olette huomannutkin -- minä muistutan tätä kuolematonta\nmiestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa\nanteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään\nTeille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä.\"\n\nKun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui\nkreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan\npoistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden\npaperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.\n\nHänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina.\n\"Huvita herra Hartrightiä, enkelini\", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin\nhänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle\nsohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen\nkuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.\n\nRouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen\nkostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä,\nkoskaan antaa anteeksi.\n\n\"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa\", sanoi hän --\n\"ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini\njuureen.\"\n\nNäin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai\npuhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.\n\nKreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä\nhetkestä, jolloin hän oli nukkunut.\n\n\"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi\", huomautti hän.\n\"Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä?\nHyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin -- toisen\n10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä\ntehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?\" Hän katsoi ympäri huonetta\nja huomasi valkorottien häkin. \"Ah!\" huudahti hän, \"viimeinen\nsyvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni,\nrakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään\nei meillä ole mitään kotia -- me matkustamme alinomaa, kuta\nvähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni\nja pikkurottani -- kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä\npappansa on poissa.\"\n\nHän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän\nei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan.\nMutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän\nnähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän\njälleen kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n\"Sainpa oivan ajatuksen!\" huudahti hän. \"Minä lahjoitan\nkanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille --\nasiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle.\nKyhään heti lahjoituskirjan.\"\n\nHän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.\n\n    Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija,\n    jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja\n    ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin\n    puutarhaan -- siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan.\n    Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa\n\n                                                  Fosco.\n\nKynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.\n\n\"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia\", sanoi rouva Fosco.\n\nKreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen\nsydäntään vasten.\n\n\"Eleonor\", sanoi hän juhlallisesti, \"kaikella ihmisvoimalla on\nrajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi\nerota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne\nmatkahäkkiinsä.\"\n\n\"Mikä hellä sydän\", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden\nsamalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui\nhuoneesta.\n\nKreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää\nlevolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen\njohdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo\ntunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä\n7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen\nmuukalainen.\n\n\"Herra Hartright -- herra Rubelle\", esitteli kreivi. Hän otti\nasiamiehen -- ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen\nkasvoissaan pettänyt -- erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia\nsalamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi\nherra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa\nhänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle,\nkehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin\nkuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.\n\nKun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen\nosoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. \"Sitäpä uskoinkin!\"\nsanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan\nmuuttuneesti.\n\nHän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki\nmuistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi\nkelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen\naika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun\nvälisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa\nniihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi\ntarpeen.\n\nHetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman\nkirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta\nja sinettiä -- sytytti kynttilän -- ja poltti kirjeen. \"Pidän\nsitoumukseni, herra Hartright\", lausui hän, \"mutta muistakaa, ett'ei\ntämä asia jää tähän.\"\n\nAsiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen.\nHän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva\nFosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki\ntoisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan\nminuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. \"Seuratkaa minua\neteiseen\", kuiskasi hän minun korvaani, \"tahtoisin puhua kanssanne\nviime silmänräpäyksessä.\"\n\nMenin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja\nveti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.\n\n\"Muistakaa kolmatta ehtoa!\" kuiskasi hän. \"Te saatte tekemistä\nkanssani -- minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan.\"\nHän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle,\npysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.\n\n\"Vielä sana\", lausui hän tuttavallisesti. \"Nähdessäni viime kerran\nneiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen\nhuolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta\nhänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä -- pitäkää\nhellää huolta neiti Halcombesta!\"\n\nNämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan\nruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.\n\nAsiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme\npoistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut\nohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden\nsivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä\nvaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen -- tuo\nulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.\n\n\"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!\" lausui herra\nRubelle.\n\n\"Sen teen.\"\n\nMe palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä\neikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle\nantamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen\ntästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.\n\n\n\n\nKertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.\n\n\n    Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari,\n    Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen\n    suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen,\n    Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko\n    Europassa, y.m. y.m.\n\nKesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan\npuolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää.\nOmalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia\nuskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa\nminuun -- herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien\nviikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin\ntehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta\nluottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun\nkaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan\nlämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.\n\nOlin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken\nmainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän\nsir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta\npuolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen\ntyyssija -- kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä\nsamanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!\n\nSe ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän\naikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme\nrahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko\nyhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee?\nSellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön --\ntai varsin rikas!\n\nEn mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden.\nSieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän\nminä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti\nkatseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava\nasianlaita -- ja jatkakaamme sitten.\n\nTilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka\nikuisesti on kätketty sydämmeeni \"Marianina\" -- ja jota yhteiskunnan\nkylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan \"neiti Halcombeksi.\"\n\nLaupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan\ntätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen\nrajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin\nminä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni -- enkeli raukkani! --\nvaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta.\nSellainen on maailma, sellainen mies -- sellainen rakkaus. Mitäpä\nolemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava\nkohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois\npieneltä, kurjalta näyttämöltämme!\n\nOikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen\njärjestelmän. Se on _minun_ järjestelmäni.\n\nMinä jatkan.\n\nAseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on\nihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian\n-- suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti\nmainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen\npäiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini -- sanomattoman\nsuloista minusta muistellakin! -- sisällön täydellinen tunteminen\nestää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen\nolento on jo käsitellyt.\n\nNe ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat,\njoihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen\nvalitettavasta onnettomuudesta.\n\nAsemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi\nsuuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana -- en lausu\nmitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin --\nja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän\nei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.\n\nPaha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi\noli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä,\nsalaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä\nkohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen\nenempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli\nsalaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady\nGlyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi\nPercivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen\ntuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti\nonnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan\nja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt\nmies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin\nluonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.\n\nKoko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti\nselvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat\ntärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen\nkaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän\nkun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen\nseikan ilmoittaminen -- mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että\nminä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme -- yhdessä\nsen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta,\nherätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti\nniin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen\nenempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi\nhenkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick\nvaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa\ntoistensa kanssa -- ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli\nkolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen\nsäilyttäminen.\n\nAavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle,\nmiettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin\ntai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle\nvenehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani\nensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin\ntavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla,\njonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on\nolla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan\nantamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä.\nRouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska\nnainen -- protestanttisen papin leski -- oli pelkkä luottavaisuus.\nLiikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen\nyksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen\nhuomaavaisuutensa.\n\nPalkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli,\nettä sain käsiini -- en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta\nsen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö\ntuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin\nhyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä\nkuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän\nvei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi\nkerran Anna Catherickin makasi hän. _Minä_ hämmästyin täydellisesti\ntämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän\nsuuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä\nhäilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella\nselvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa\ntunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen\njulman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään\nsitä -- tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia\nlääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle\nLontooseen.\n\nTässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja\nsiten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.\n\nElämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian\nahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti\nviehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se\nantaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa,\nettä kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan\nkohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan\nedemmäksi.\n\nSanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä?\nNiin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla -- ymmärtäkää\noikein, mitä tarkoitan -- kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan.\nAntakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että\nkun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut\nkirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia\nerästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä\npuhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä,\nettä hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä\nkurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa\nminun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini -- ja\nminä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen\nsijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen\ntekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen\nsulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan\nvihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on\nsuuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen\nsattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia\nperheenisiä -- apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista\nväkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa\nihailun sokaisemia -- aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä\nhaavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo\nei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin\npelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja\nmitättömimmän tarkoituksen orjaksi.\n\nMutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava\nkaunopuheliaisuus?\n\nNiin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu -- minun\nvaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen\nlaajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen,\njos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa\nMarianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa!\nSuurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa -- kuten\nheti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti\npelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin\nLontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan\nkahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani -- vaikka\nkummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä\nnäistä tilaisuuksista -- tutkittuani kuormavaunujen taakse\npiiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä\nhänen kävellessään Blackwaterin majataloon -- teki verraton puolisoni\nminulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi\ntoisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani\noli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon\navulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea\nnämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut\nhänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen\ntilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady\nGlyde saapui Lontooseen -- tapaus, josta minä pian tulen enemmän\npuhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin.\nKaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti\ntäysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän\narvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten\ntämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän\nminä ihmistä.\n\nKunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt\nmieltäni sanomattomasti. -- Jatkakaamme!\n\nSittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements,\nen tiedä oikein kumpiko -- kuinka parhain keino suojella Anna\nPercivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun\nminä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä\nasemalla auttaakseni heitä -- olin minä taas vapaa palaamaan kotiin\nja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä\noli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni\nylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän\nAnnan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen\ntultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties\nminun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta\nminuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin\nminä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä\ntulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti\nsielussani: rouva Fosco!\n\nPäätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää\nminua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä\nvälttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen\noli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen\nnähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva\nRubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.\n\nMäärättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin\nasemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti\nseurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla\njunalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin\nseurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli\nmukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa.\nMyöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden\nolleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa.\nValppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.\n\nSamana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa,\njossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin\nvastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta.\nHän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En\nsuuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen\nkanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä\ntapauksessa.\n\nLähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia\nasunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman.\nMinulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik\nFairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista.\nHerra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.\n\nYksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo\nilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle\nja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi\nhänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä\ntosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi\nollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt\nmieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta\n-- erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa\njohdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät\nsuunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun\njohdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä\nnimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa\n-- eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut\nS:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu\nkutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini\nherra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko\nruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa\nkoko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin,\nvoitin Fairlien.\n\nPalattuani Blackwater-Parkiin -- kutsumakirje mukanani -- huomasin\nminä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut\nmitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi.\nSamana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä\nsisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme\nkoskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme\nkohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua\nkohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua _vakoojaksi_; hän oli\nsitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä -- mutta huolimatta\nkaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä\nominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi\nheittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla\nesteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se\novela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja\nkärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa.\nLääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään\nsairashuoneesta.\n\nOlin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä.\nNyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan\nminun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä.\nViidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä\nkumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa\nmatkustin minä vain kerran Blackwaterista -- matkustin aamujunalla\nLontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t\nJohns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements\nollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva\nRubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin\nselitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen\nja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä\nolin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä\nensimmäisen vetoni sakkipelissä -- tohtori Dawsonia vastaan. Hän\noli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni\nja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme --\njohon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta -- johti\ntäydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan\npäälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn --\nja lakaisin hänet pois talosta.\n\nPalvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä\nPercivalin -- jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta\n-- oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä\näärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava.\nKaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen\ntyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja\nmeidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva\nMichelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon\nnainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.\n\nNyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady\nGlyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika,\njonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen\napuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa\nja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi\nnäitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa\nolosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi --\ntein _toisen_ vedon pelissä.\n\nTämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan\nBlackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi\nkuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei\nollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta.\nPakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me\nkalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen.\nSydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton\ntoimeen -- Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme\nhäneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen,\nsalaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli\nvuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän\ntarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta\nja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä\nvähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme\nnukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme\nasettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki\novet. Minä kannoin häntä pääpuolesta -- suuren ruumiillisen voimani\noikeuttamana -- rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta.\nKannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä,\nisällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt,\njoka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide\nrappeutuu -- tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole\nmeidän päivinämme.\n\nSeuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen --\njätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan\nosaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut\nsulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen\nmatkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen\nkirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön\ntätinsä luona -- käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin\najan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan\nosoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen\nsen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja\nlähetettäisiin takaisin.\n\nEdellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki\nniin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät,\njos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun\nvarovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä\n_kolmannen_ tärkeän vetomme pelissä -- anastaa Anna Catherick\nhaltuumme.\n\nTässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja\nkäytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin\ntäydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin\npäivämäärä varmasti muistissa.\n\nKeskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa\nvaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli\nensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli\nsaapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements\nvietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni,\nilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin\nottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua\nvierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin\npalvelusväellemme \"lady Glyden\" nimellä.\n\nSillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna\nCatherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde\ntahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin\npitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti\nulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir\nPercivalin näkyviin ja käsiin. Tämä \"hyvä herra\" lähetti pienen\nkatupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari\ntaloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella\nja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven\nhänelle, auttanut hänet ylös -- ja niin sitä lähdettiin!\n\n(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella\nosoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)\n\nMatkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin\nolla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä,\nja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä\nminulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin\nsekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin\nsuojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin\nliian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut\ntäysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa\n-- varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä\nkestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän\nsaapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin\nrouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut -- niin joutui hän\nmitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi \"ilmassa\"\ntuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän\nvihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa\nolisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen\npelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää,\nmutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään\nsiveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai\nhän suonenvetokohtauksia -- kohtauksia, jotka hänen sairastamansa\ntaudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet\nkuoliaaksi jalkojemme juureen.\n\nLähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että \"lady Glyde\" tarvitsi\nhänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni\nhuomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle\nvieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain\nuusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu\nsairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka\noli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi\npuheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde\nkuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.\n\nOlin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin\nhäntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun\n26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan\nvaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että\nMarian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä\npuolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin\nollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa\nsuunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun\nverran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin\npiti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään\nmuuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni\npurkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin\nymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa \"lady\nGlyden\" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä\nmuistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.\n\nAnna Catherickillä oli vaikea yö -- hän heräsi aamulla varsin\nvoimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas\nkummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen\nkanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta,\nennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani,\nminkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin\nminä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin,\nettä niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni\nmerkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni\nasian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat\nvarustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli\nmielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle.\nMolemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli\npikkumaisten ennakkoluulojen -- molempia ahdisti huonot raha-asiat --\nmolemmat luottivat minuun.\n\nKello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin\nkotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady\nGlyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.\n\nMinä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!\n\nOli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri\nkohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin\nmerkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa\nsuunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli\nnyt heikko kohta -- eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan\njärkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä.\nSuuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin\nja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin\nuskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän\nlevollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.\n\nHeinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että\nhänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti\nmyöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan\noikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa\nkuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani\nkaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini\n-- niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut,\nnousisi jälleen ylös _hänen_ persoonassaan, jota nyt menin\nhakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin\nromaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen\nuutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.\n\nLady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko,\njonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut -- jos\njoku hänen ystävänsä olisi ollut siellä -- ennenkun minä ehdin saada\nselvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä\najaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä\nkeksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän\nheti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa\nLeicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka\notti meidät vastaan eteisessä.\n\nOtin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen\nhuoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa\nnähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa.\nRauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa\nhyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden\nkerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja\nomantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan\nja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää\nilmoittamalla, että \"neiti Halcomben\" tila olisi varsin arveluttava.\n\nSeuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja\npyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen\nvettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa\nnerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja\nhuolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle\nrauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä\najoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat\nvaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki\nhyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella\nasiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä\nsairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni\ninnokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset\nmääräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan.\nSen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä\njälleen elävän \"Anna Catherickin\" mielisairaalaan. Hänet otettiin\nvastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon\nmääräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman\nyhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen\nmielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa\nväärän \"lady Glyden\" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja\nkapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin\nsamalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen\nhautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.\n\nJa tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista\nkyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet,\njotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo\ntunnetut -- samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys -- kuin myöskin\nsuurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt\nkoko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko\nkohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut\nsydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton\nihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani\nhänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän\nvaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää\nvoitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin\nantautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he\nniittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri\ntästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin\nsalaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti\ntapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa\nitsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen\nsuljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran\nannoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco\noli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen\narvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta\nsydämmestäni -- nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja\nviimeinen heikkous koko Foscon elämässä!\n\nKuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen,\njota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän\nosanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!\n\nVielä sana -- ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä\nharrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas\nkääntymään muille tahoille.\n\nOma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät\nehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla\nvastaankin niihin.\n\nEnsimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon\npohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin\nsuunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan\nyksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä\npuolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani\nmiestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi\nuhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani\ntätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin -- ja\nkysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan\nmitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?\n\nEi, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan\nhäntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä\nkatsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on\ntäyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani.\nVaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva\nFoscoa!\n\nToinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin,\nkuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa?\nTässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa\nsaattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan\nportit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille -- joka oli sekä\nruumiiltaan että sielultaan parantumaton -- onnellisen vapautuksen.\n\nKolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia,\nmenettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti\nvakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta\ntarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian\ntiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän.\nKuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan\nälyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen\npersoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut\ntehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon\nihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!\n\nLausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen\nasiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä\narvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi\njätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva _Foscolle_.\n\n\n\n\nWalter Hartrightin lopettama kertomus.\n\n\nI.\n\nSuljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia\nkulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra\nRubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin\nasiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä\nkoskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin\nhänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he\nmadelleet meidän radallemme -- samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt\npois ja katosivat näkyvistämme.\n\nNeljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen\nkotona.\n\nTarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille,\nkuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti\nolisi ensimmäinen toimenpiteemme.\n\nJätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas\nS:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco\noli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.\n\nSaamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli\ntallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti\nmielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle,\nettä tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan\nkirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa\ntakia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni.\nKirja otettiin esille ja sinne oli \"heinäkuun 26 päivänä 1850\"\nmerkitty tilaus seuraavin sanoin:\n\n\"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen).\"\n\nKysyttyäni sain tietää, että nimi \"John Owen\" tarkoitti sitä ajajaa,\njonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin\npuolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni\nsaada puhua hänen kanssaan.\n\n\"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa\ntalosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?\"\nkysyin minä.\n\n\"Hm, herra\", sanoi mies, \"sitä en voi niin tarkkaan muistaa.\"\n\n\"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon.\"\n\n\"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava.\"\n\nMiehen kasvot kirkastuivat. \"Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin\nherra, jonka koskaan olen nähnyt, -- ja raskain, jota koskaan olen\najanut. Niin, niin -- muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku\nmuu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman\ntouhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi\nminulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja\nhankkisin ne nopeasti mukaamme.\"\n\nVähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi\ntuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli\nollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt\nse henkilö.\n\n\"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?\" kysyin minä. \"Miltä hän\nnäytti? Oliko hän nuori vai vanha?\"\n\n\"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä,\nminkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään\nmuuta -- kuin hänen nimensä.\"\n\n\"Muistatteko hänen nimensä?\"\n\n\"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde.\"\n\n\"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?\"\n\nMies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.\n\n\"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden\", sanoi hän, \"en ollut\nkaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli\nollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen\nvaihtoi minun nimeeni -- hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra.\nRouvashenkilö sanoi sen itse. -- 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa,\nrouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa\nkapineissani -- se on lady Glyde'. -- 'Hoo!' ajattelin itsekseni,\n'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä -- mutta tämähän\nsoinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri\ntarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi\nsitten -- kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan\nherran ja rouvan nimen.\"\n\nEi ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä\nolivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa.\nTunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan\nyksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja\nvoittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin\nvuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan\ntodistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen\nja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman\npäivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin\nmerkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan\noikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi\nkäytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve\nvaatisi.\n\nKäsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin\nomakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty,\nkreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.\n\nNämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus\nvielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen\npäivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa\nherra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli\nluonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa\nasiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna\naioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan\ntunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen\nitsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra\nGilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana,\nolemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.\n\nEn tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä\nliioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni\ntutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että\nhän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.\n\nMatkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra\nKyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä\nherra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen\nasemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon.\nLuja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon,\nennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän\nveljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin\nkanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli\nehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta\nhämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin\nylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra\nKyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.\n\nEn voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien\nkanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden\nja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin\nkiusalliseksi minulle.\n\nOn parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin\ntarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella\ntavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita\nhävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me\nhänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan\nmusertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi.\nKuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli,\nkun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla\nmielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain\nantaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme\nsiltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi\nmeidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia\nlakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla\nkaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä\noikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään -- tai myöskin\nvalmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän\nkääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja\nlykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa\nvalitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta\nenemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella\nilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää\nvaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.\n\nHerra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että\nkirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella\nolevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä,\nsaapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella\npyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen\nLimmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.\n\nHerra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua\nherraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra\nFairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.\n\nVapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen\nkertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen\nne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen\nväitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin\nsen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin\nsen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin\nLauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä\nkoetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun\nminä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun\nminä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni\nluvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli\nsaanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla\ntästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen\najan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan\nkeskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa\nkeskustella.\n\nViimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli \"hautakiven todistuksen\"\njäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.\n\nPäivä oli saapunut -- se päivä, jolloin Laura taasen astui\nLimmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat\nhenkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme\nhuoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja\nhämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he\nsilmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli -- nimenomaisesta\nvaatimuksestani -- läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen\nkamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja\nläpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.\n\nAvasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä\nhänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi\nkätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja\nkamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla\nkoivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: \"Sallikaa minun\nesittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin\nhyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja\nkuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!\" Näin sanottuaan vaipui hän\nnojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.\n\nNyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja\ntoimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti\nselittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä\nilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli\nherra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla\ntodistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä\nLimmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi\nesittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli\ntapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko\nsalahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat,\njotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen\ntoista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus\ntulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä\npäivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25\npäivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten\nluin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen,\njossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26\npäivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan,\nettä tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan\ntehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista\nja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta\nsieltä.\n\nLopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja\navioliittoni Lauran kanssa.\n\nLopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen\nja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen\nratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään\noli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni\nLauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen\nläsnäolija voi hänet nähdä. \"Käsitättekö tekin asian samoin?\" kysyin\nlähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.\n\nKysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana\nsalissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös\nsamassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet\nvieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen,\nharmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa\npäänsä yli ja huutaen hurraata. \"Siinähän hän on reippaana ja\nterveenä silmiemme edessä -- Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa\neläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!\" Se riemuhuuto, joka kajahti\nvastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen\nkertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän\nväestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat\nsen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja\nkilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin\npyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin\nliikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja\nsaattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. -- Marianin,\njoka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka\nsankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten\nolin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni\nheitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja\nkatsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.\n\nKaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin\nseisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet\ntyömiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa\nkajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut;\nei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, \"Laura,\nlady Glyde\", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen\nkäyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että\nsalahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta\n-- hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat.\nMyöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi\nkaiverrettiin sen sijaan: \"Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25\npäivänä 1850.\"\n\nPalasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni\nherra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi\nLontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän\ntervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli\nviety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti\nmeille \"herra Fairlien parhaat onnentoivotukset\" ja pyysi saada\ntietää, \"aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan.\" Lähetin\nhänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi\npakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun\naikomukseni ollut \"oleksia\" kenenkään muun kuin omassa talossani\nja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa\nnähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme\nsamana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän\nasukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä\nsydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.\n\nViimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin\nminä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja\nhuolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli\nihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä\nkaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun\nse oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet\nkyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä\nolisi ollut? Voitto olisi -- herra Kyrlen sanojen mukaan -- ollut\nenemmän kuin epävarma; tappio -- päättääkseni todellakin sattuneiden\ntapahtumain mukaan -- varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle\nkeskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt\nPescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.\n\n\nII.\n\nVielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu\nkertomuksen alusta sen loppuun.\n\nKun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä\noli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo,\njoka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni\nhäneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli\nsaanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä\nranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa\ntahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet\nhänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan\noli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin\nmielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää\ntehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen\nkuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain\ntyöskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani\nhuomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran -- mutta\nkuinka erilaisissa olosuhteissa! -- sisarensa hoitoon, mietin taaskin\nerästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet\n-- tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin\ntulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme\nkäyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa\nhellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras\nkiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä?\nKoetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen\nlähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti\nheti ensi sanani.\n\n\"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei\nmikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja\nonneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas\nvain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä --\nminä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään;\nensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä:\n'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'\"\n\nMatkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca\nseurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta\niloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä\nviikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.\n\nToimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä\nneljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin\npäättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan\nseurassa.\n\nHotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei\nmeidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli\ntoisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna\nmenin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua\nkaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle,\nnäin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi\npiti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut\nystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla\näidinkielellään lausuvan: \"Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te\nnäitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut\ntuntea häntä. Ilmoituksen lähetän -- mitään muuta en voi tehdä.\" --\n\"Mitään muuta ei tarvitakaan\", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja\nvaaleatukkainen, arpiposkinen mies -- sama, jonka viikko sitten olin\nnähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja -- tuli ulos. Hän kumarsi\nminulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni -- hän oli\nkuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.\n\nAvasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan\nnurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän\nkauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.\n\n\"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?\" kysyin minä. \"En tietänyt, että\nystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta.\"\n\n\"Ei ollenkaan ystävä\", lausui Pesca kiivaasti. \"Olen tänä päivänä\nnähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran.\"\n\n\"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?\"\n\n\"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen --\nen tahdo jäädä kauemmaksi tänne -- olen pahoillani, että koskaan\ntulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua\",\nsanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, \"ne painavat raskaasti\nminua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne -- eivätkä ne tahdo\nunhottaa minua!\"\n\n\"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää\", vastasin minä.\n\"Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?\"\n\n\"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään --\nminä rukoilen, matkustakaamme tänään!\"\n\nPoistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän\niltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä\nNotre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut\nmitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut\nnähdä -- läksin siis yksin matkalle kirkkoon.\n\nLähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla\nkulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko\ntunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti\nroskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.\n\nEn olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen\nja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani.\nHe olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille\nnaapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman\nsuuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa\nkäsivarressaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä\nja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä\naavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä\nhetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta\nja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa.\nNyt oli totuus selvänä edessäni -- selvänä niiden muutamain sanain\ntakia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli\nseurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen\nomalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa.\nToinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja\nriistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä\nhetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin\nettä tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani -- oli\nsilmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni\ntaistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain -- muistan, kuinka\nsittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään\nhänet käsistäni -- ja minä kauhistuin tätä muistoa.\n\nHitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä\nlähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet\nelävistä -- yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen\nkatsojarivin takana ja voin nähdä sisään.\n\nSiinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna\npariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä\noli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän\nelämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret,\nsäännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina,\nettä lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat\nkäsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. \"Ah, mikä kaunis mies!\"\nSe tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei\nmitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa\nkäsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan\nkäsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa,\njotka muodostivat kirjaimen _T_, mikä peitti Veljeyden merkin aivan\ntuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen\nyllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa -- ne olivat\nsellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät.\nMuutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä\nkatselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä\nen nähnyt mitään muuta.\n\nNe harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi\nPescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää,\nennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.\n\nHänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen\nmaininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa,\nnimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan\ntavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli\nmurhattu.\n\nJätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt\nomani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli\nVeljeyden jäsen -- otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan --\nja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa\nkäsivarressa merkitsevät italialaista sanaa \"_Traditore_\", ja\nmainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa _pettäjälle_,\nniin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada\nhankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi\nFoscon kuoleman.\n\nVainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt\nhänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva\nhautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi\nripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle\npronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa\nyksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen\nmiesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä\nenemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on\nylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria\nominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli\nniillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti\nkosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: \"Hänen elämänsä\noli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen\npyhien periaatteiden säilyttämiseksi -- ja hän kuoli ajamansa asian\nmarttyyrinä.\"\n\n\nIII.\n\nKesä ja syksy kuluivat palattuani Pariisista tuomatta mitään\nsellaisia muutoksia, joita ansaitsisi mainita. Elimme nyt niin\nyksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että ne tulot, joita minulla\nnyt yhtämittaa oli, riittivät yli menojemme.\n\nSeuraavan vuoden helmikuussa syntyi ensi lapsemme -- poika. Äitini,\nsisareni ja rouva Vesey olivat vierainamme yksinkertaisissa\nristiäisissä; rouva Clements oli myöskin tässä tilaisuudessa läsnä\nvaimoni hoitajana. Marian oli poikamme ristiäitinä; Pesca ja herra\nGilmore olivat myöskin kummeja, vaikka jälkimäinen ei ollut läsnä.\nVoin tässä lisätä, että kun herra Gilmore vuosi myöhemmin palasi,\navusti hänkin antamalla muutamia tätä juttua koskevia tietoja,\nkirjoittaen pyynnöstäni sen kertomuksen, joka on otettu kirjan alkuun\nja joka on, vaikkakin alkupuolella sovitettuna, viimeinen saamani\navustus.\n\nAinoa tärkeämpiarvoinen tapahtuma, joka on kerrottavana, sattui pikku\nWalterimme ollessa 6-kuinen.\n\nSiihen aikaan lähetettiin minut Irlantiin piirustamaan joukko\nnäköaloja sitä lehteä varten, johon minä työskentelin. Olin poissa\nlähes 14 päivää, jolla aikaa olin säännöllisesti kirjevaihdossa\nvaimoni ja Marianin kanssa paitsi kolmena viime päivänä, jolloin\nolinpaikkani oli kovin epävarma voidakseni saada kirjeitä.\nKotimatkani loppuosa sattui yöllä, ja kun aamulla saavuin kotiin, ei\nsiellä suureksi hämmästyksekseni ollut ketään vastaanottamassa minua.\nLaura, Marian ja lapsemme, kaikki olivat poissa eilispäivästä saakka.\n\nVaimoni jättämä lippu, jonka palvelijamme antoi minulle, lisäsi\nvain vieläkin kummastustani, kun se ilmoitti heidän matkustaneen\nLimmeridge-Houseen. Marian oli kieltänyt Lauraa kirjoittamasta\ntarkemmin, hän pyysi, että minä heti kotiin tultuani tulisin perästä\n-- täydelliset tiedot saisin Limmeridgeen saavuttuani. Samalla\nkehotettiin minua olemaan aivan rauhallinen. Siihen päättyi kirje.\n\nOli vielä liian aikaista ehtiä matkustaa aamujunalla. Saavuin\nLimmeridge-Houseen iltapäivällä.\n\nPuolisoni ja Marian olivat molemmat yläkerrassa. Suuremmaksi\nällistyksekseni olivat he muitta mutkitta sijoittautuneet siihen\npieneen huoneeseen, joka kerran oli ollut työhuoneenani, kun minä\njärjestelin herra Fairlien piirustuksia. Samalla tuolilla, jolla minä\nmuinoin tavallisesti istuin maalatessani, istui nyt Marian lapsi\npolvellaan, Lauran seisoessa tuon tutun pöydän ääressä ja selaillessa\nsitä pikku albumia, jonka minä aikoinaan olin piirustanut hänelle\ntäyteen.\n\n\"Mikä taivaan nimessä on tuonut teidät tänne?\" kysyin minä. \"Tietääkö\nherra Fairlie...?\"\n\nMarian esti minun lausumasta sanaakaan enemmän ilmoittamalla minulle,\nettä herra Fairlie oli kuollut. Hän oli saanut halvauskohtauksen eikä\nkoskaan voinut toipua siitä. Herra Kyrle oli ilmoittanut heille hänen\nkuolemastaan ja neuvonut heitä heti matkustamaan Limmeridge-Houseen.\n\nNyt alkoi valjeta minulle suuri ja tärkeä muutos oloissamme. Laura\npuhui, ennenkun minä itse olin ehtinyt selvittää täydellisesti\najatuksiani. Hän hiipi luokseni iloitakseen siitä hämmästyksestä,\njoka vielä kuvastui kasvoissani.\n\n\"Rakkahin Walter\", sanoi hän, \"täytyykö minun todellakin sanoa sinulle\nrohkean päätöksemme syy matkustaa tänne? Pelkään, rakkahin, että voin\nvain selittää sen rikkomalla sopimuksemme ja palauttamalla ajatuksemme\nmenneisyyteen.\"\n\n\"Mitään sellaista ei tarvita ollenkaan\", sanoi Marian. \"Me voimme\nolla yhtä selviä ja paljon hauskempia suunnatessamme ajatuksemme\ntulevaisuuteen.\" Hän nousi ylös ja ojensi minulle lapsen, joka\njokelsi ja kohotti kätensä minua kohden. \"Tiedätkö, kuka tämä on?\"\nkysyi hän ilokyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.\n\n\"Minunkin hämmästykselläni on rajansa\", vastasin minä. \"Tottahan\ntunnen lapseni.\"\n\n\"Lapsi!\" huudahti hän koko entisen aikansa iloisuudella.\n\"Voitko puhua niin huolettomasti yhdestä Englannin suurimmasta\ntilanomistajasta? Tiedätkö, näyttäessäni sinulle tätä loistavaa\nvesaa, kenen luona sinä olet? Luultavasti et. Salli siis esittää\nkaksi kuuluisaa henkilöä toisilleen: herra Walter Hartright --\nLimmeridgen perijä.\"\n\nSiten lausui hän. Kirjoitettuani nämä viime sanat olen kirjoittanut\nkaikki. Kynä putoo kädestäni. Se pitkällinen työ, joka monena\nkuukautena on ollut hauskana tehtävänäni, on loppunut. Marian on\nollut elämämme hyvä enkeli -- Marian päättäköön kertomuksenkin siitä.\n\n\n\n"]