[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTaswpuF_1XsrjUR5VGkSooxRkTC2mBZvoIFPWmfJkGM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1472,"Menneiden vuosisatain vaiheita","Strindberg, August",1849,1912,"1472-strindberg-august-menneiden-vuosisatain-vaiheita","1472__Strindberg_August__Menneiden_vuosisatain_vaiheita",null,"romaani",[],[],"fi",1882,1895,34581,215562,false,53921,[23,24],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Historical Novels","\"Menneiden vuosisatain vaiheita\" by August Strindberg is a historical narrative written in the late 19th century. The book explores the complexities of life during the 14th and 15th centuries in Sweden, centering on the character Sten Ulffot, a young nobleman facing the tragic loss of his family estate and struggling to adapt to his newfound poverty. Through Sten's journey, Strindberg evokes themes of societal change, identity, and the harsh realities of the time.  At the start of the narrative, we meet Sten Ulffot, who wakes up in the castle of Hofstan to the distressing news that he must vacate his ancestral home due to his family's debts. As he processes the upheaval, Sten reflects on his privileged life that has now been shattered. The young nobleman is depicted as unaccustomed to hardship, and Strindberg illustrates his confusion and denial of his new reality. As he leaves home and ventures into the wider world, he encounters the stark differences between his former life and the struggles of the common folk, foreshadowing his eventual need to adapt to a different social reality. The opening perfectly sets the stage for Sten's transformation amidst the backdrop of 15th-century Swedish society. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Ivalo, Santeri",353,"Kokoelma historiallisia kertomuksia kuvaa ihmisten arkea ja elämänvaiheita 1300- ja 1400-luvuilla. Teos sisältää neljä valikoitua tarinaa, joissa munkit, talonpojat ja soturit kohtaavat aikakauden yhteiskunnalliset haasteet. Kertomukset tarjoavat sivistyshistoriallisia tuokiokuvia menneiltä vuosisadoilta.","August Strindbergin 'Menneiden vuosisatain vaiheita' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1472. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA\n\nKirj.\n\nAug. Strindberg\n\n\nSuomentanut Santeri Ingman [Ivalo]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSöderström ja Kumpp. Kustannusosakeyhtiö,\n1895.\n\nVictor Pettersson Ja Kumpp. Kirjapaino-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Sananen suomalaiselle lukijalle.\n Viljelty hedelmä.\n Ylevämpiä tarkoituksia.\n Hyvän ja pahan tiedon puu.\n Paavo ja Pekka.\n\n\n\n\nSananen suomalaiselle lukijalle.\n\n\nAugust Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi\nilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty\nja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden\nedustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä\nomituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista\nkaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko\nsuomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä\npelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut\nmuutamilla myöhemmillä teoksillaan.\n\nMutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että\nsiinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa\nStrindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja\nkuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä,\nintohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja\nosottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja\nsyvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille\ntuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen.\nHänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset,\njotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä \"Svenska Öden\noch Äfventyr\", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne\novat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta\narkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja\nmunkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla,\nkärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia\nihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä\nja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri\nniin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja\ntuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.\n\nStrindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän\nkirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan\nerillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja\nmyöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne\nedellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat.\nKertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta\nkoska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin\njohonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin\nmeidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä\nkertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin\nopettavia.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nVILJELTY HEDELMÄ\n\n\nKaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa\nUlffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa,\nVäringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna\n1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän\non nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen\nlevännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla\non ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin,\nettä hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää,\nettä tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen\nnoita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet\ntaloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki\nsen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja\nloppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa\nvuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan\nollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että\nnuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka\nei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut\ntottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut\npanna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan\nsana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä\nhän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean\nsamettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.\n\nHän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi\naavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi\nhän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla\ntavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä\nkeveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita\nmerkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä\npäivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita\nvoinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli\nniin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä\nkuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen\nkaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti\nkuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki\nhyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle,\ntunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti\njalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen\nkenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi\nse hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa\nhänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan\nolevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi\nnuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos\nhuoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa\nhänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista\nja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se\noli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin\nkallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja\nruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia\ntarpeitakaan.\n\nAinoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta\nharmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli\nollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen\nlaattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama.\nTummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana\nnojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin.\nLiedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian\nmustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty\nkivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria\nkatselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että\nhänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi\nomituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven\nkautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä\nkoko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut:\nlehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa\ntouko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi\nkaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan,\nhoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen\nkarjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten\nhänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä\nleikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin\ntuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän\nvielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska\noli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän\navaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse\nItävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää,\nettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut\nkoskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen\non; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti\nhänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen\nhänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset\nlöysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen\ntuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään\nsuojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta\njoka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa\nja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät\nilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät\nhilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä\npuhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus\nlaihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän\nkäveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan.\nJa katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua,\ntuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien\nkeskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä\nmultaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan\nriinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt\njuuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen\nruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka\nhänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä\nhopeankuultavain pilvien keskessä.\n\nKun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui\nhänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan\npurasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle.\nHän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa.\nKuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut,\nja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän\npilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä\npattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt\nratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan\nkymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti,\nsillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot,\njotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat\npalkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa\nkuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään.\nHän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse\npäärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen\nvähitellen tottunut.\n\nSten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota\npikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä,\nkahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen\nkasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha,\ntaideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja\ntavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden\nvaralle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan\npenkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän\nkorkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni\nrukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut\nkehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden\navulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko\ntätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos\navaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät\nkuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä\nitsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta\nkiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi\ntahtonut sytyttää palamaan.\n\nJo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan\netuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee\nraskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee\npuisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.\n\n-- Viimeinen kuorma? kysyy portinavaaja ajajalta.\n\n-- Viimeinen kuorma, huutaa tämä vastaan kuorman huipulta.\n\nSana \"viimeinen\" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän\nitse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei\njouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee\nhäntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.\n\n-- Linna on suljettava, sanoo mies.\n\n-- Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä\nkaikua.\n\n-- Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia\nlinnoja valtakunnassaan.\n\nSten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi\nkohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta\nulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä\ntielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.\n\nKun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi\nhevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa.\nSitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.\n\n-- Ihmettelenpä, mikähän tuostakin mahtaa tulla, tuumii portinvartija.\n\n-- Kuninkaan mies, knihti, vastaa tallirenki.\n\n-- Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan\nvain ja kirjoittamaan.\n\n-- Sitten hänestä kai tulee kuninkaan kirjuri.\n\n-- Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona\nepäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan\nvastaan.\n\n-- No ruvetkoon sitten miksi haluaa.\n\n-- Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen,\njota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.\n\n-- Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata\nesimerkiksi portinvartijan toimeen!\n\n-- Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä\n-- ei sitä tuollainen aatelispoika voi.\n\n-- Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta\nsiksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.\n\n-- Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen\nminä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.\n\n-- Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.\n\n-- Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.\n\n-- Aivan niin, aivan niin.\n\nVitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti\nkolahtaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän\nratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista\nja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi\niltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu\noli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi\npariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen\nrehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen\nalle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia\ntuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä,\nrepipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui.\nVaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva\nja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän\ntiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä\nollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi\npolvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä\npuhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten\ntämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla\nja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä\nhän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa\nsiirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla\njuoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät\nlimittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove.\nSitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt\njuoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini.\nSillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen\nja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia\nomenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi\nkumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja\nsöi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli\nmaahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän\nkuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:\n\n-- Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?\n\n-- Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.\n\n-- Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas\npuusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.\n\nSten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen\nedessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.\n\n-- Ensiksikin -- rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan\n-- olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon\nkolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku\nrakennuskaaressa.\n\n-- Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä,\nvastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.\n\n-- Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja\nEevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni\nniillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet\nkauniin aisani.\n\n-- Aisanne?\n\n-- Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette\nkiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama\nluku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.\n\n-- Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni\nolevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.\n\n-- Luojan vapaassa luonnossa -- missä se on? Minä en tunne muita\nkuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on\nluultavasti -- minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu\nvielä -- se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!\n\n-- Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla,\nkun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!\n\n-- Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää\nmaantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja\njokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi,\njos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini\nnelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.\n\n-- Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus\ntehdä tulta edes lämpimikseni!\n\n-- Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme\nmarkkaa... ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan,\nettä te ette koskaan ole omistanut mitään.\n\n-- Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään\nmoisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut\nkoskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.\n\nSilloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää\nsinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin\nluo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.\n\n-- Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja\nteette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat\neivät voine väliämme turmella.\n\nSten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta\nystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta\nerilleen, viskausi hän satulaan.\n\n-- Kuule, virkkoi hän virallisesti, missä on lähin kievari?\n\n-- Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaa\nTukholmaan.\n\n-- Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen.\nSano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta\njos huvikseen varastaa, mitä se on?\n\n-- Se on pilantekoa.\n\n-- Hyvä. Mistä tietää tuomari, onko se pilaa vai totta?\n\n-- Sen hän kyllä näkee.\n\nSten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi\nmennessään:\n\n-- Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.\n\nJa raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja\nhänen aisapuunsa äärestä.\n\nMielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun\npöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja\npuolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa\nhänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen\ntuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista\nolutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko\nkylän sitä haettava.\n\nKaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla\nruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään\nse säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin\nikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen\nlainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis\nsamettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen,\nsamoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden\nkovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä\ntyötätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen\nmonista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine\nlahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa\nsiihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun\nalle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan\nlinnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän\nihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti\nverottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja\nvapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus\nottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma\nristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä;\nolihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta\nolivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait\nja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten\nmoitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset\nvarsin luonnollisia.\n\nNäitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka\nsuurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento\ntuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen\nmustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät\nkuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui\nkyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten\nherran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan\npöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:\n\n-- Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle\nsällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.\n\nKievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi\nulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi\nhalveksivalla äänellä Sten herralle:\n\n-- Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.\n\n-- Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle\nolutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli\nsauvaansa kohotellen.\n\n-- Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi\nkievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi\nkokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.\n\n-- Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan\nmyötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.\n\n-- Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä\nmatkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama\nkuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä\nseurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä\nhyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.\n\n-- Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki\nmatkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia.\nKukin kantaa omaisuutensa mukanaan.\n\nSälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui\njuhlallisesti:\n\n-- Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä\ntaaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että\nkaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän,\nkohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:\n\n-- Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain\nminuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin\nsilahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski\nhaarikan pöytään ja huusi tupaan:\n\n-- Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.\n\n-- Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti\npäätään ja sälli jatkoi:\n\n-- Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä\ntapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.\n\n-- Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä\nolet kuulemma seppä.\n\n-- Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja,\nkunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.\n\n-- Sanoppas, onko vaikeaa tuo ammattisi?\n\n-- Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista\nvaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka,\nyhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla.\nUskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin\nneuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, -- ja te\nkysytte, onko se vaikeaa!\n\n-- Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe\nenemmän huvitti kuin vakuutti.\n\n-- Oppia? Ei nuori herra ja jalosukuinen, ei sitä voi oppia.\n\n-- Oletpahan sinäkin sen oppinut?\n\n-- Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja\nkatseli kuin kuvia haarikan pohjasta.\n\n-- Mutta miksi ei se voi minullekin olla toinen asia, intti Sten\nherra.\n\n-- Ojentakaapa kouranne tänne, minä pyydän, nuori herra.\n\nSten laski pöydälle hentoset, valkoset kätensä. Sälli nauroi:\n\n-- Ei kelpaa. Katsokaapas näitä.\n\nHän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista\nhaarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.\n\nSten herra ei ollut sittenkään vakuutettu.\n\n-- Ethän liene syntynyt semmoisilla käsillä.\n\n-- Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä\nolen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, --\nanteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä\nmaailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä\nkaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.\n\n-- Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten\nviattomasti.\n\n-- Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra.\nSanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen;\nsepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis,\njosta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei\npidä ylhäisenkään olla ylpeän, -- onhan tuommoista ennenkin nähty.\nLyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat\nitsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas,\ntoisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin\ntaitanut.\n\n-- Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten\nenää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.\n\n-- Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?\n\n-- Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä\nsuuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.\n\n-- Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat\ntappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole\nolemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin\nmaailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!\n\n-- Niin, jos voin ruveta sepäksi.\n\n-- Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus.\nMinun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus.\nMutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle\nhaarikkaan, viimeiset olivat minun. -- Miltä tuo kana maistui? Se on\nminusta sitkeän näköistä.\n\nKlaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin\nsitkeää. Sten vastasi:\n\n-- Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?\n\n-- Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä\nvälitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin,\nettä se on kelvollista ja maukasta.\n\nSten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta\nkeskustelua:\n\n-- Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?\n\n-- Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa\nvaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte\ntutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki\nmerkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on\nretkillään.\n\nSten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä\nvarsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään\nuniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei\nmillään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.\n\n-- Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani;\nonhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua\nrupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.\n\nMutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi,\nkieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi,\nmutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä\nsiitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä\nsiinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle;\nhaki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen\nhetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen\nvuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin\nolisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että\nkoko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan\nsakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta\nkuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea\npasso:\n\n-- Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut\nme muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja\nmuulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. -- Kievari, lisää viiniä!\n-- Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja\nnyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi,\nlukkari.\n\nSten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten\nKlaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin\nisäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä\noli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen\njano.\n\nLukkari, joka arveli sällin jo kylliksi puhuneen, korotti nyt äänensä.\n\n-- Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään\ntoimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?\n\n-- En.\n\n-- Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä\nirtolaisista?\n\n-- En, en. --\n\n-- Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen\nmaankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää\nlaki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen\ntekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.\n\n-- Taikka sitten olemaan rikas, pisti kapakoitsija väliin.\n\n-- Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla\ntaikka toisella, millä tahansa. Pax!\n\nLukkari keskeytti saarnansa ja pistäysi nurkan taa.\n\n-- Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti\npäätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti\npaikoilleen.\n\n-- Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät\ntahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin\ntahtovat elää muiden kustannuksella...\n\nKlaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin.\nMutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:\n\n-- Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko\nsiihen kukaan vastata?\n\nKievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen\nviuhtasten vasemmalla kädellään.\n\n-- Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä\nme tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan\nnäin: Cur tuus benevolentium! Pax!\n\nHän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta\npuhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.\n\nSten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan\nalle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden,\nkun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla\nliikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta\npilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka\nnähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla\nja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän\nvuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä\nsinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot,\nasettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:\n\n-- Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet\nlöysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos\net syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että\nnimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole\nmatkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?\n\nSten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä\njotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa\nkulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan\nselittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka\nomaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin\nkuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista,\njättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi\nsuorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan,\nkuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin,\njoka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja\nlupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.\n\nTaas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt\nlähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja\nhän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten\nraudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla,\njossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa\nnäki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat\nalituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä\npienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä\nse yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu\nkuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä\noli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä\noli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa\nja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha\nvihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään\nlippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä\nBonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja\nsiitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin\ntällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään\nkaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava\nnimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa\ntarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.\n\nHän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta,\nmuurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti\nparhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli\nlöytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä,\nmitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.\n\nIstuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän\näkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu\nrumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien\nmutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää\nvuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse,\nvuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa\nnuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty\nkeihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina\ntuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia,\npuettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin.\nMutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika,\ntuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, -- esittäen talvea.\nSe oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt\nkevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen,\najaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä\nkaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan,\nettä itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli.\nHän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä\njohtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut\nhänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen.\nSaavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui\nhänestä olo turvallisemmalta.\n\nJuhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui,\nkokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli\nerityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja\nkuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.\n\nSten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten\nkadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle\nmaalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan.\nSiellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja\nkun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata,\nmeni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle\ntultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat\nsolat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita\nihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne\nastelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet\njuoksutettiin.\n\nIhmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei\ntuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet.\nItse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas\nkävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet\nkokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin\nse oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien\nlomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta,\njoita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä,\nmustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin\nmyötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen\npolkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin\nikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle\npikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin\nmehiläiset kekonsa -- miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei\nuskonut.\n\nKun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan\nsaunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi\nkaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä.\nYhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä,\nkaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei\nvoinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se\nkitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan\notti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli\ntavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän\nympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä,\ntoiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat\nkookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä,\nviskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä,\nmihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä\nmelkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia\nkatseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään\nmetsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka\ntuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne,\njotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä,\nmuistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin\nmänningäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan\nympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei\nyhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin\nihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen\nkaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut\nheillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä\nleipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin\ntaipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön\nvalvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan.\nUhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun\nhe rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä?\nSepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin\nmoukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi\nvuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen\nkulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon\nlevyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että\nhe tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden\npysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että\nhän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän\nhänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen\nvelvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu\njäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun\nolivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli\nsyntynyt, -- hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa\nkatsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät\nsiellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän\npuut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty\njokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.\n\nSten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän\nsaada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja\nhänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen,\njossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.\n\n-- Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan\ntutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama\nse, kyllä täällä puhdas tulee.\n\nJa kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä\npesemään.\n\n-- Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On\nse ero ihmisten välillä, -- kas tätäkin. Jalka kuin neitosella,\nmelkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä\nhienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet!\nIkäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa,\n-- ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.\n\nPestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle,\njossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen\ntaittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita\nkiharoitaan, puhellen itsekseen.\n\n-- Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan\nitse piispalle.\n\nSääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin\npaljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi\nkohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen\nja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja\nkatseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta\nnuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken\nläpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan\nikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär\nhyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.\n\n-- No mikä se on? kysyi Sten herra käännähtäen jakkaralla.\n\nEukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan.\nVihdoin hän virkkoi:\n\n-- Sääski se on.\n\n-- Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija,\nettä se on muita sääskiä parempi?\n\n-- Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri\non vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on\njotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.\n\n-- Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan?\nTahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia\nsääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja\nantaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on\nyhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen\nkuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen\nkisällisääski.\n\nSten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi\nainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.\n\n-- Kas, enkö sitä juuri sanonut, se on vaaleaa kuin pellava.\n\n-- Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri\nsiksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat\nelämään.\n\nSiihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan,\njossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava.\nKiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa\nvaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen\nkorkeiden kasojen alta.\n\nKadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone\noli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli\nköynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja\nrumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä\nportaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta,\nettä ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli\nsuuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen\nkellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean\nnäköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja\nvoikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä\nja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus\nratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja\nkatajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat\nistuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui\ntynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä.\nÄäretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena,\noli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä\nkäytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen\nluonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen,\nkuninkaan kolmas paluu.\n\nSten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa\nyhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt\njuotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä\ntunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen,\nkellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa\noli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan\ntuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja\nvieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista.\n-- Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla,\nsihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. -- Näen, että te\nolette yksin ja niin olen minäkin.\n\nSten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi\nviiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan\nistumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.\n\n-- Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä\nmillännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. -- Niin, taas\non kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen\nsanoisi: niin, taas on syksy!\n\n-- Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin\nsanoakseen.\n\n-- Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. -- Ja hän todisti väitteensä\nuudelleen rykäsemällä. -- Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa\nja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi\nkeuhkoihin ja kasautuu sinne, -- sillä paikalla ei elä koskaan\nkuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä\nikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.\n\n-- Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja\nlapsellisesti.\n\n-- Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta\non rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos\nhän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta\nteki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia\nihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä\nnaimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla\nkuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.\n\nHän viittasi sormellaan laattiata kohden.\n\n-- Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, -- ylöspäin,\nsillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me\nrientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin:\nrehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan\nse voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.\n\nRummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia\nrummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.\n\nYlös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento,\npuettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen\nverkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin\npormestari.\n\n-- Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta\nkertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut\nkuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi!\nTodellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi,\njolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy\nsuojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, -- muita\nei oteta laskuun.\n\nSten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta,\nsillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:\n\n-- Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen\nmyöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen\nostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan\nja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja\nja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi\nketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on\nolemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja\nprivileegiot johtuvat vallasta.\n\nRiemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin\nkuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat\nkaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka\nnousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja\nseisoi.\n\nInnostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin\nikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat\nvoimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten\nnäki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten\nhuutojen ja rumpujen pärinän keskitse.\n\nPormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, -- tällä kertaa teki hän\nsen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä -- ja hän ilmoitti,\nettä kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle\nsen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut\npääkaupunkiinsa.\n\nViinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli\nparhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä\nsivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m.\nvarten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat\netunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos,\nvastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala\noli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty\nkäyttämättä.\n\n-- Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen\nkehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret\nmiehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti\nsulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho\nkuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo\näskeinen kirjuri.\n\nStenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi\nhänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä.\nSillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri\ntempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt\nnuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin.\nMorsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan;\nnuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä\nja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen\nkanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta.\nTanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia\nkohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän\nonnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut\nolla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin\nvaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen\nhämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä\nhän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin\nkeskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi\nraskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä\nkuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!\n\nMutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit\nsyrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin\nsoihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut\nkäsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille,\nkutsua näitä tanssimaan.\n\nSten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää\nseinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho,\nposkillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna\nmorsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas\ntunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa;\nkaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen\ntarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen\nväsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi;\nhänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa\nhumisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi\nponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt\naluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän.\nVaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku\nolisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se\nläheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi\nvedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen\nnainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian,\nhapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla\nlämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla;\ntoisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille;\ntämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla\nkädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli\nkaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä,\njonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä\nhänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären\nsaunassa.\n\nStenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä\nrinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin\nhe erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas;\nmilloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se\npuristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet\nloitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät\ntoisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa\nkorkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina\nkuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän\nei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän\nihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni\njalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot\nselvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi\nlukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun\nprinsessankin olisi sopinut kadehtia.\n\nMutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun\nkädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin\nsanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi.\nMutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin\nsalama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja\nsuuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan.\nHälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat\nnyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä\nnuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman\nnäköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat\nväliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui\nesille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston\njäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava;\nmutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta\noli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito,\narvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän -- lisäsi\nukko leikillisesti, -- tunsi itsensä niin syvin loukatuksi.\nTämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä\nhämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä\nolikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.\n\nNuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun\neikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista\nystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\nTuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen\njoutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä\nlausui hän tuomion:\n\n-- Nuoren herran pitää laulaa!\n\n-- Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko\nja Sten herra oli tuomittu.\n\nVoimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle\nojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa\noleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan\nkysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki\njokainen aatelisherra lie saanut oppia.\n\nHiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen\nsillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui\nkuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia\nhuuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten\nhän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä\nmylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä\nja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut\nlöytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi\näänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen\npeto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen\nkimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin\nsilmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia\ntäpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan\nja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen\nhelakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai\nvahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten\nlemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen\npitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.\n\nHän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan\njylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä\nkohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi\nsamanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan\nja sen haltijan alleen, -- poika vain pelastui; mutta hän ei ollut\nmitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja\nhänestä tuli mökin onnellinen asukas.\n\nVaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut,\nja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat,\nettä siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten\nvastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo\nhyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään\nerääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja\nitse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä\ntuomarinpontevuudella:\n\n-- Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro!\nTeillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä.\nLuikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette,\nettä täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo\nolekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.\n\nSten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen\nneuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan\nvaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.\n\nHuomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla\nkerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken\nystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala\nsaattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut\nvaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun\nhän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:\n\n-- Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te\nosaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä\ntänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.\n\n-- Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että\nkohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.\n\n-- Siellä juuri.\n\n-- Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?\n\n-- Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa,\njotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.\n\n-- Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä\nystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.\n\n-- Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä\non vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja\nvaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka\ntuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä\nedestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa\nkunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä\nsaan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. -- Mitä tuohon eron\nsaaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta\nsamalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.\n\n-- Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?\n\n-- Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse\ntavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette\nhalua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä\nhänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän\nkukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi.\nMinä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt\nkyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa.\nVielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen,\nylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä\nolette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen.\nTotelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin\nsametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. -- Miettikää nyt\npäivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä,\nolkaa ymmärtäväinen!\n\nSten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt\nautioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja\nmonenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.\n\nMajataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän\ntarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu,\nmaantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta\noli sen hiki syönyt, -- se oli sangen surkean näköinen. Hän meni\nmaata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka\nmahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia\nvaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, -- heräsi, nukkui taas\nrautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen\nja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten\nkahdelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta\nomenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon.\nKaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan\nja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut\nkylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman\nvarrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä,\nkynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille\nkaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike\noli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi\nne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta\nkatukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on\nnoudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina\nkun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän\nseisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa\nkulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma\nvapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan\nsuunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen\ntupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että\nhengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee,\nmiten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut\nne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai\nsiellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen\nedessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen\nnoita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja\npörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus\nniin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan\ntäytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut\npitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä\nleveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin\nhuokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista\nruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän\nsiitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä\nnuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä\nkuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt\ntuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka\nvietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä\njo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse\noli odottanut kymmenen vuotta.\n\n-- Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä\nkumminkaan ole tyytyväisiä.\n\nSten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia\nkäsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän\ntaas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että\npoikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja\nsen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.\n\nElämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan;\ntoveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä\ntaistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä.\nStenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa,\nmurhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy\nei ollut työn, vaan kasvatuksen.\n\nKaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi\nhoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä,\nopettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut\nkäsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.\n\nNyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua!\nHän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli\nsäikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa\nkertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti\nkuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla\noli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen\nkasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei\nkirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.\n\nEräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen\ntuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin\ntätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä\neikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta\nkesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman\ntoivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä,\nikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen.\nHänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui\ntangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista,\nraudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän\npistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti\nhevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa\nheiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet\nräiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta\nsepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti\nhirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella\njäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän\nahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana.\nHän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin\nodotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä\ntehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa\nja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti\ntuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja\ntunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä\nkirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi\najatus:\n\n-- Kuules, vieläkö sinä olet vapaana? Vapaanahan Sten kylläkin oli.\n\n-- Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta\nnäen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan\nvoi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi\ntavattiin ja kätevyyden saavutat pian.\n\n-- Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen\nnuoruudestani harjaantunut.\n\n-- Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti\ntahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän\ntäytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee\noikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme\ntäällä työskennellä kahden.\n\nStenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä\nKlaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.\n\n-- No, sitten mennään suoraa päätä sällien majataloon ja ilmoitetaan\nsinut asianomaisella tavalla oppilaaksi.\n\nHe kävelivät puheenjohtajan luo, joka otti Klaun vastaan sellaisella\nhalveksivalla käytöksellä, että Steniltäkin rupesi kunnioitus tätä\nkohtaan horjumaan. Mutta hän otettiin oppilaaksi ja sen uuden arvon\nkunniaksi juotiin useampia oluthaarikkoja muutamassa kapakassa;\nillalla juopunut mestari hyväksyi hänet palvelukseensa. Yön makasi\nSten pajassa.\n\nAamulla, kun Avemariaa soitettiin Mustainveljesten luostarissa,\nherätti Klaus Stenin kovasti tutistamalla.\n\n-- Laita tuli ahjoon ja herätä minut kun se palaa. Lepään vielä vähän.\n\nSten puhalteli ja lietsoi puolentunnin ajan ja kun hän vihdoin oli\nsaanut ahjon hehkumaan, meni hän herättämään Klauta.\n\n-- Pane rauta tuleen ja herätä minut sitten kun se on punanen.\nVetäsen vielä tässä pienen unen, virkkoi Klaus, ja kääntyi seinään\npäin.\n\nKun rauta oli tulipunainen, meni Sten herättämään Klauta.\n\n-- Tao sinä rautaa, tao se sormen hienoiseksi, sillaikaa kuin minä\ntästä nouseskelen, virkkoi Klaus haukotellen.\n\nSten meni pajaan, vaan nyt oli rauta mustaa. Hän polki palkeita ja\nsai sen taas punaseksi. Sitten otti hän sen pihtien väliin ja kantoi\nalasimella. Mutta ennenkuin hän ehti moukariin tarttua, oli se musta.\nTätä kävelyä Sten jatkoi, kunnes väsyi. Silloin meni hän taas Klaun\nluo. Tämä kuorsasi ääneensä, pajanahan oli hän vetänyt päänsä päälle,\nettei häntä päivän valo häiritseisi. Sten valitti kyvyttömyyttään.\nKlaus kävi kärsimättömäksi.\n\n-- Voipa piru kuinka olet tuhma. Etkö voi pidellä pihtiä toisessa\nkädessä ja moukaria toisessa.\n\nEi, sitä ei Sten voinut.\n\n-- No, hae nyt edes kannullinen olutta, sinä perhanan poika!\n\nSteniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus\näkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.\n\nAamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja\nneitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko\nkädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään\nkasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän\nyritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti\ntervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.\n\nTyttö jatkoi matkaansa ja Sten juoksi itkien sepän pihalle.\n\n-- Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut\npihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.\n\nSten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle,\nniin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.\n\n-- Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä\nmukavimpaan asentoon. -- Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut\nmoukaria pitelemään.\n\nSten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle\nja Klaus laski:\n\n-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks -- ja yks ja...\n\n-- Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen\ntehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä\nvasikanpaistia!\n\n-- Yks ja kaks -- yks ja kaks -- -- Vai luulet sinä, että voipi\ntottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja\nsavu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. -- Ja mitä luulet\nkauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä\ntapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. -- Saattaa\nsitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta\nsilloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. -- Kaks\nja yks ja...\n\n-- Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa\nkievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli\nhevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä\non nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö\nkauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis\noli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi!\nHahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen\nkuulet!\n\nSten väsyi.\n\n-- Laiskuttaako sinua, perhanan poika? virkkoi Klaus.\n\n-- Herkeä kutsumasta minua perhanan pojaksi, siihen en ole tottunut.\n\n-- Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi,\nivasi Klaus.\n\nSitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä\nhän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.\n\n-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks ja yks ja... Ei, kyllä tätä jo\nriittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä,\non työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. -- Juoksen tästä\nvähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että\nlankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut\nrautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi,\nniin että saat sillinä uida, muista se.\n\nSten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä\nyksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun\nedestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.\n\nSilloin Klaus tulistui:\n\n-- Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri\nsitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi\nvuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja\nannan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa\naatelismaailmassa?\n\nKlaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet\nristiin rinnalle sekä jatkoi:\n\n-- Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa\nnähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta\nei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi\nmielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet.\nSe on vallan mainio mielipide.\n\nSten lausui vereksimpänä mielipiteenään, että Klaus oli lurjus.\n\n-- Käy hakemassa väkimoukari, niin saat sillä takoa rangaistukseksesi.\n\nStenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta\nvastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän\nkaatui taijotonna maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli\ntuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs\nverisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista.\nSiinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta\nkun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle\npäästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina\noli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään.\nMilloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut\ntelineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli\nkaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan\noli polttanut polvensa.\n\nEi ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin\nmonenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden\nelämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että\nrikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.\n\nTäällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon\nvehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin\naika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä\ntoimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin\nmiltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi.\nSten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla\nyhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso;\nja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella\nristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi,\nmiten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.\n\nEräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus\nhäntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi\nkuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista\nlohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi\nkapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.\n\nKun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi\nja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha\nkunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin\noli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä\nnuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua\nsyntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin\nammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään\nhautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän\nkautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin\nvaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta\nerinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten\nkäski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten\nsiirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että\nvanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he\nnämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä\nolisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa\nolisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin\ntyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään\nsoturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä\nkumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi\nkyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän\npuolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.\n\nTämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään\nliikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin\nainoastaan juopunut sen tehdä voi.\n\nMutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa\nensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi\nsyystä, että Sten kostui.\n\nEräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä\ntodistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän\nmyöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut\ntehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli\nlausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään.\nHän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa\nhakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä\nmehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä\nkeosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän\nrupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta\nsillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin\nyleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli,\nettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.\n\nKepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen\nPitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan\npalveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja\npyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta.\nPortti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin\nodottaa.\n\nPriori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli\ntaloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat\nmerkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten\nnämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun\nalituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan.\nSilloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.\n\n-- Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö?\nhuudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä\npyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset:\ntuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja\nmetsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet\nsisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi\nHerran nimessä!\n\n-- Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala\non kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole\nhalua hengelliseen säätyyn.\n\n-- Nykyisellä?\n\n-- Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja\nsuvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja\ntoista, pystymättä mihinkään.\n\n-- Mitä sanot, mitä? Hm, se on toinen asia, mitä sellaisella voi\ntehdä?\n\n-- Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin\nsyömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.\n\n-- Niin juuri, virkkoi priori. -- Mutta kuka hänelle sen sanoo.\nTyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän\nDominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus,\nmennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle\nvähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme,\ntaloudenhoitaja!\n\nVeli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan\ntympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia\npyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli\ntapana sanoa, \"tuottelijaita\". Sillä dominikaanein munkkikunta oli\nvaltava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden\nkanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään\nhengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.\n\nKun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen,\narveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko\ntehtävästä.\n\n-- Mitä haette täältä luostarista? kysyi hän pitkittä valmistuksitta.\n\n-- Haen rauhaa, jota ei maailma anna, vastasi Sten.\n\n-- Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä\ntäällä saavuteta rauhaa koskaan.\n\n-- Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä\närsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä\npalkattomasta työstä.\n\n-- Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En\njaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään.\nSanokaa siten, niin ette valehtele.\n\nSten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi\nkoristelematta:\n\n-- Olette valitettavasti oikeassa.\n\nHämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen\nStenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan\nja jatkoi keskustelua:\n\n-- Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne\nsalaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä\nloistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa,\ntulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on\nkehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä\npäärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta\nEspanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on\nmainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä\nmaistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean\nhedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa\nsukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä\nsiemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa\ntuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen\nomenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän,\nei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä\ntalvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen\nhedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään,\nvarsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme,\nmeidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen!\nOlenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta\nauttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat\nehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan\neivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.\n\nSen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen\nSteniä porttia kohden.\n\n-- Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin\npihlajanmarjoista päättäen.\n\nOli saavuttu portille, munkki avasi sen kohteliaasti ja virkkoi:\n\n-- Hyvästi, herraseni!\n\nKun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että\nhän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi\nsielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen\npäätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa\nseisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua\nalas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi\njohtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat\nkulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva.\nMutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka\nloisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty\nraolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon.\nAvattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota\nSiklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät\ntasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi\nraittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle\nkapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta\ntarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot\nläppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla\niltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin\npäästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän\nseisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin\nrinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa\nvaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.\n\nKimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen\nsulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria\npyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka\nohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet\npalasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät\näsken olisi säikähtäneetkään.\n\n\n\n\nYLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA\n\n\nNiin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi\nsavuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty\nkirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan\nmessua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän\ntäytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli\nkirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta\njumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista\naviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet\nerota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan\nei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan.\nMessu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui \"miserere\" vilusta\nväriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste\njäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei\nnäkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka\nympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.\n\nAgnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat\nlauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä,\nkarkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda\nmeidän päällemme!\n\nEpätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa\nastuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään\nsuurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen,\nruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot\npiirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen\nkasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset\nsilmät ja palanen kalpeita poskia.\n\nPappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan\npuoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka\nterveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan\nhänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän\nlausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet\nitsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti\nnuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona\nja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä\nei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron\nvasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa\ntapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan\nja perheestään.\n\nPappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän\nei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.\n\nAvioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen\nkylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies\non ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen\nalamaisen ja totella häntä herranaan.\n\n(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin\nhaluten sanoa jotakin).\n\nMiehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska\nvaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan.\nNiinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä\nluvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri\nperustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan\nmiehellä.\n\n(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies\nnyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa\nvaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)\n\nKun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota\nvaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä\nihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton\nhajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa\ntapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä\nkirkko voi hyväksyä.\n\nElämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja\nvaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa.\n(Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.)\nSiksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi,\nmiten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää\nriitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja\nnähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa\nja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän\npalautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin\nhe eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana\nkesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän\nheitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä\noli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän\nsydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän\nheitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat\nkoettaneet rikkoa.\n\nHetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä\nodottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.\n\nAviopuolisot seisoivat liikkumattomina.\n\nSilloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi\nsurua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.\n\nHän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan\nvihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että\navioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna\nkuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja --\ntähän pani hän erittäinkin painon -- kasvatukseen. Sitten antoi hän\nheille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.\n\nTuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään\njäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä\nja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän\nkautta.\n\nMies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan,\njosta päästiin ulos pienen portin kautta.\n\nKun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut\nmessua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla\näänellä:\n\n-- Uskotko itse tuota mitä sanoit?\n\n-- Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä\nsiis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin\nruoskat.\n\n-- Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden\naviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että\nnainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen\nkautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat\nhäntä kulkemaan turmiotaan kohden.\n\n-- Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen\najatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.\n\n-- Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa,\nolisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi\ntarkoitus?\n\n-- Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän\nmietittyään.\n\n-- No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan\nvaltakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat -- siis pitää\nkirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?\n\n-- Niin, korkeammalta kannalta katsoen!\n\n-- Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?\n\n-- Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi\nvastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.\n\n-- Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä\nhe sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat\ntulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.\n\n-- Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.\n\n-- Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.\nEihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.\n\n-- Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja\nsuuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.\n\n-- Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja\nkaikkein vähimmin tällä tavoin.\n\nHe kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa\nheitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää\nja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi,\nettä maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.\n\nPappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja\npukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan\nkoskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä\noli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut\ntuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin\niloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan\nsärkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta.\nPappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa\nRasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan\nkivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja,\njotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta.\nKaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden\nlatvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa\neteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut\nkappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia\nja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli\ntäytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta\npäin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella\nsoutaa kun pysytteli keskellä virtaa.\n\nRasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut\nvaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman\nkivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut\npäivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot,\njotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat\nilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa\nmaata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä.\nHän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi\nnyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä.\nSitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko\npaahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä\nliikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi\nolemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen\nelämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä\npuoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.\n\n-- Tämä on toista kuin nyökkyä kirjojen ääressä, virkkoi mies.\n\n-- Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sanoi vaimo.\n\n-- Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja\nrinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta,\nellemme niitä käyttäisi.\n\n-- Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.\n\n-- Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja\nlasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen,\njoka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea\ntähän syntiseen maahan!\n\n-- Vait, virkkoi vaimo ja pani sormen suulleen. -- Lapset kuulevat!\n\nMies otti hatun päästään ja kuivasi hiestyneen otsansa.\n\n-- Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu.\nKuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä\ntuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä\njollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat\nverta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka\nkäsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka\nsinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta\nlaajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita... Niin\ntämä on toista...\n\n-- Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen\nkeskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: -- Olet vapauttanut\nkukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka\novat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.\n\n-- Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt\nlapset ulos näkemään niiden iloa!\n\nViipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä.\nHän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja\nvasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan\nsikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle;\nvalo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin\nja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti\nlaskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset\npullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin\nmenneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja\nlaukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden\npoikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo\nkirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat.\nMutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli\nunhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon\nmolemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat\npois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus\npapin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti\nhän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta;\nvaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin\nherttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen\nkuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään\nnäiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä\nseurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin\nestääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.\n\nSilloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki\nkäännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen\nportailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset\nhatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa\njuhlallisen näköisiksi.\n\nKun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän\nkirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että\nnainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi\nitse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.\n\nToiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion\nkuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän\nkysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että\nhän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla\nmyönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin\nkirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan\nkautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin\nhyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui\nhänen sydämeensä saakka.\n\n-- Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea,\nmutta se on sittenkin rikos.\n\n-- Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin\nvarmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen\nasian kyllin selväksi miettinyt.\n\nPappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen\nniskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi\nrisahtavan puutarhassa.\n\n-- Te annatte seurakunnalle huonon esimerkin, sanoi hän siis\nainoastaan.\n\n-- Huonomman annan, jos paikoilleni jään, vastasi vaimo.\n\n-- Te jäätte perinnöttömäksi.\n\n-- Sen tiedän.\n\n-- Te turmelette maineenne.\n\n-- Senkin tiedän, vaan kestän sen, tietäen olevani viaton.\n\n-- Entä lapsenne?\n\n-- Sen otan mukaani.\n\n-- Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne\nlähtiessänne karkuun kotoanne.\n\n-- Eikö oikeutta ottaa omaa lastani?\n\n-- Lapsen omistajia on aina kaksi.\n\n-- Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme\nratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan\ntämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te\njohdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette\ntiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu,\nsiellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo\nelää synnissä, ja siksi lähden.\n\nUlkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt\nmielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän\nvirkkoi:\n\n-- Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on\nkova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni\nkehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja\nheikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.\n\n-- En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat\novat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi\nantaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?\n\nPappi pudisti kiellellen päätään.\n\n-- Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te\npyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.\n\nPappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon\nkeskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi\nhän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota\nvaimoparkaa.\n\n-- Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan\nkeskustelun.\n\n-- On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.\n\n-- Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?\n\n-- Kenen vuoksi? -- Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan\nsäätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat\nheikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset\novat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden\njumalallista alkuperää.\n\n-- Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin\nrupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä\ntutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi\nolemassakaan...\n\n-- Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että\nepäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa.\nEtkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen\nkadotukseen. -- Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä\nviime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.\n\nVaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies\nvastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.\n\n-- Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun\npuhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta\npuhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi\net. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien\nvallassa.\n\nPäästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi\nvälttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa\nalas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa\nsyötäisiin päivällinen.\n\nKohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden\nkalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä,\njoiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään\ntalven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron,\njota hän kutsui \"vanhaksi ihmisekseen\" ja hän souti voimakkaasti tuon\npuolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena\nsiinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin\nruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia,\nopetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä.\nHän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi\nhevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän\nkävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen\nsiniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi\nhän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen,\nnäkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.\n\n-- Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti\nmies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.\n\nPäivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että\nhän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:\n\n-- Isä ei lue pöytälukua.\n\n-- Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan\nvoita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.\n\n-- Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. -- Älä nosta jalkojasi\npöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat,\nnauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan\nennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja\nhänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne\nherättivät saman riemun.\n\nMutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin\nkokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta\nsitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä\nkävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina\nkäydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui.\nKoetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt\nsurunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen\npoikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha\nvallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai\nkäen intohimoista kukuntaa.\n\n-- Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten\nikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.\n\n-- Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo\nkukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.\n\nJo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He\nlaskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset\nkäsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan\nja kiitti hauskasta päivästä, -- hänen oli vielä mentävä kirkkoon\niltamessua lukemaan.\n\nOtti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot.\nHän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä\nliikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli\nlukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan,\noliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut\nhänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi\ntullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta\nkomeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin\npalvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada\npuhutella häntä messun jälestä.\n\nEi ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla\ninnolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan\nitseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon\ntuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli\nuhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin\nvastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain\nonnetonta tulisi tapahtumaan.\n\n-- En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi\narkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että\nse vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme\nja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen\npäätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän\nsisällisimpiin oloihin.\n\nHän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle\npergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:\n\nDilectis in Christo fratribus! -- rakkaille veljille Kristuksessa!...\nEpiscopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus -- Sabinian piispa,\npaavillisen istuimen lähettiläs...\n\nSilmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä\npysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu,\nsillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät\nnäyttivät sammuvan.\n\nDiakoonin näkyi käyvän miestä sääli ja hän virkkoi:\n\n-- Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua\ntulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea\nHerran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa\nsaastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen\nsydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten\njälkeläisten välille.\n\n-- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti\npappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.\n\n-- Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon\nylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi.\nHuomatkaa tarkoin tämä erotus: \"älköön _ihminen_ sitä erottako\". On\nsiis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta\ntässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä\nJumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin\nkaikissa muissa tapauksissa.\n\n-- Mutta onhan Jumala itse aviokäskyn säätänyt? väitti murtunut mies.\n\n-- On kyllä, mutta siksi hänellä onkin oikeus purkaa se.\n\n-- Vaan eihän Herra vaatine tätä uhria heikoilta palvelijoiltaan?\n\n-- Herra vaati Abrahamin uhraamaan poikansa Iisakin.\n\n-- Mutta siinä sydämmiä murtuu.\n\n-- Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat\nHerralle sitä palavampia.\n\n-- Voiko tämä olla laupiaan Jumalan tarkoitus?\n\n-- Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi!\nMaailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja\nvoitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita...\n\n-- Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan\nnimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa\nsormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette\nsytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä\nkaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.\n\nDiakooni osotti sinettiä ja virkkoi:\n\n-- Presentibus consulentibus et consentientibus... se on päätetty\nja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen\nviisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen;\nhyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin\nja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.\n\nNuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli\ntarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen\niskun alle.\n\n-- Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli\non taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat\nmaassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee\ntalonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan,\n-- tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota\nsinetöittyä käskykirjettä -- älkääkä unhottako kirkon ohjeita.\n\nHän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen\nvielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman\nsanansaattaja surua ja kurjuutta.\n\nRasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä\nkotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen.\nAuki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet\nvalaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi\nollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi\nrangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti\nsilmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja\njoi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi\nristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän\noli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui\ntaivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella,\nniiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin,\njonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten\nihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina\nja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit\ninhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa,\nettä se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea\nsen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan\nkristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään\nja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain\nuhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän\noli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin,\nkaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä?\nEihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos\nmieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida\nvaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen\nvaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi\nomituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä,\njotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi,\njoka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän\nseurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä\nalttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja\nuhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.\n\nTämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän\nsisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas,\njolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt\nyhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita,\njotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän\nsingautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he\neivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa\nauki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka,\nkoska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski\nepäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi\nkasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa\nsai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän\nluuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja\nhän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja\nkiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin\nkävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon\nrohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei\njoku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta\nlähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa,\nsitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa\nja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi,\nmiksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa\nliedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän\ntunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi\nselkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän\ntunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää\nkaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei\nhän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot\ntunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön\nja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he\nvälttäisivät uhkaavan vaaran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka\nkestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.\n\nSillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja\njonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että\nseurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan\npieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt\ntulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä\noli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea,\nmikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä.\nHe keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen\njohtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton\ntäytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen\nsaavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan\npappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa\nollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi\nsen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin.\nSyksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat\nlähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät\naikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli\nsynnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa\nvieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti\noli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa,\nellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.\n\nOsottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää\nollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan\nsänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.\n\nHetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen\nmuutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä\niltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi,\nhän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua\nlapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.\n\nPyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni\nuudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön\nlepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin\nöinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta\npuuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä\nmiestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he\nharvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät\nvajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi\nlaattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.\n\nJoulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen\njouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten\nvaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin\nvirkkoi mies:\n\n-- Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?\n\n-- Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?\n\n-- Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta,\nmutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle:\ntapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.\n\n-- Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.\n\n-- Niin varmaan kuin sieluni elää!\n\n-- Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua,\nsanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.\n\nPappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan\nkuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä\ntaivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman\nkulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana\ntaivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös\nvalkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan\nhänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee\nnuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se\nluulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten\nniissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän\njoulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa\nmuodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa\nlapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli,\nkäveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa\nerään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno\nvalonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän\nmeni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille\nja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia,\npuseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen\npuku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa\nnäkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli\nkiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku?\nOmituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon\nnäki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se\ntaittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan\nsaakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui\nniin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja\nleuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui\narkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne\nvoineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän\nnäköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä\nniin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien\nvaluvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin\nkävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi,\nettä hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari\nDeciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli\nkeisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille\nmikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää\nhukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän\nei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla\nväkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.\n\nPuutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet\nkukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen\nnäköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä\nhaudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa,\njotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi\nIisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut\nuhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille\nrakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä\nhakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja\npyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli\ntanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta\nruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli\nsänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta,\njoka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä\noli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä\nGoliathin kanssa. -- Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin\nkoira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota\nvalkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän\nkinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa\nvastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet,\njos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli\nmentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen\nlapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle,\noli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai\nkäsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että\nkirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän\nhuusi:\n\n-- Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat\nja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun\nRasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin,\nte manalan laumat!\n\nHän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän\nvimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti\nhän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä\nsotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän\nkäveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan;\neikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että\nmaa oli hautaristien peitossa.\n\nVaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti\nkerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut -- taitetut ristit. Kuorman\ntoisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne\nerään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi\nlasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon\naivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun.\nRukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa\nalttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan\npilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin\nrinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui\npilvien päällä:\n\n-- Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.\n\nKun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn\njakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen\nkipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen\npölypilven pudotessaan.\n\nHän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla\nja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti\nkaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas\nkohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.\n\nMutta silloin säikähti itse pilkkaaja, pakeni ja juoksi ulos\nikkunasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt\npappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä\noli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä\nkohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut\npitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään.\nMutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien\nmutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan\nnyrkki pystössä taivasta kohden.\n\nMyöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja\nkerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran\npalvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa\navioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut\nkirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi\nsärkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari\nherran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen\nleiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska\nsaattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan\npuhdistumiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai\nkäydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat\nankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu\npuoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä\npenkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden\nunelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta,\nvarsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi\nniiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.\n\nJa taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari\nherra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti.\nHänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät\nkukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut\npitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt\nmaatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään\nruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä\neihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut\nhoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista.\nHän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi\npäiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli\nhänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin\nvetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden,\nsinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja\nistuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana\nvieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.\n\nÄkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja\nkevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli\nloppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä\nvirkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä,\nvaloisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien\nlomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat\npäivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut,\njota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki\npuukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli\nvuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän\nlöysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä\nhakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli\nkorkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki\nkuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli\noksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä\nhän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka\nolisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän\nvaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta\nvillavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis\nperhonen -- neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska,\nkäänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, --\nsydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle\nuhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä,\nhengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä\npaikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat\ntuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.\n\nMurheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi\nnimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä\nsiksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.\n\nHerättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan\nruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa\npitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät\ntertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli\ntyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen\ntunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen\nja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi,\nettä se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen\ntuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi\nitkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta,\nkuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja,\npäivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita\nkorkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies\nja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista\ntaulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain -- nuo katseet\nsytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen\nruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä\neteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa\ntuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen\nkovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä\nsuutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään\nvankina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon\npappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä\ntyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli\nvähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:\n\n-- Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina\npiispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa,\nmutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi\npäästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, -- kerrotaan, että\nteillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on\nkyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen\npurkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo\nuusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen\nmyönnytyksen, -- licencia occulta, -- kautta hieman lievittää pappien\nelämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.\n\nTässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla\näänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.\n\nPietari herra vastasi:\n\n-- Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?\n\n-- Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi,\nemännöitsijäksi.\n\n-- No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö\nkirkolla olisi mitään sitä vastaan?\n\n-- Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi\ntarkoitus, muistakaa sitä!\n\n-- Niin, niin, kirkon _ylevämpi_ tarkoitus! Siis ainoastaan\nperintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston\ntilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin\ntakia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden\nväkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo\nolla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään\nkunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä.\nPankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan,\nolen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.\n\nHerra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että\nminä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne\njumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin\nnämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle,\nettä tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan\nikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka\ntahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi\ntappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset\nohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä \"ylevämmillä\ntarkoituksillanne\" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä\npaikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne.\nViekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla,\niskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot.\nVaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät\nihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos\nkaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni\npois roomalaisen kirkon yhteydestä. -- Ulos!\n\nDiakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt\nsinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat\nhänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen\nuudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen\nVestmanlannin rajoille.\n\n\n\n\nHYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU\n\n\nKesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin\nsuvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka\nnyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu\nkivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä\noli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli\nruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa\nojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta\nja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon,\nhyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi,\nmutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia\nrenkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä\nveli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen\najettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa\nistui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti\nkirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin\nveli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut\nkiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa\nluostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit\ntaistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen\nenintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.\n\n-- Litteris, -- saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin\nkovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet\npakoon joka taholle.\n\n-- Emme kuulleet, vastasivat nuo kaksitoista kirjuria salista.\n\n-- Litteris... huusi munkki uudelleen käännähtämättä paikaltaan.\n\nNyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli\nsalissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella\nluostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen\npuomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä\nmeloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja\nonkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini,\npujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli\nFranciscusta suuressa määrin.\n\n-- Nykkiikö? kysyi hän. Mustaveljes katsahti ylös.\n\n-- Ka, päivää Frans, mitä sinä siellä teet?\n\n-- Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka\ntulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä\nkesähuvitusta?\n\n-- On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä\nluikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.\n\n-- Pyh, kauhean kuuma! -- Inspecturis -- huusi hän saliin päin kun\nkuuli sieltä kasvavaa kohinaa.\n\n-- Emme kuulleet! vastattiin sisältä.\n\n-- Inspecturis -- senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä\nsanelen. -- Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää,\nniin saat nähdä toisen metelin.\n\nMustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse\nsisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus\nloikoili.\n\n-- Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas\nsiimansa ulos.\n\n-- Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja\nhäitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän\nsieltä vihdoin koteutuu.\n\n-- Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.\n\n-- Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.\n\n-- Arkkipiispa...\n\n-- Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi...\nMitä hän on tehnyt?\n\n-- Ah, sehän on vallan kamalaa!\n\nHän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:\n\n-- Incesteri, violatio!\n\n-- Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. -- Ei, onko siinä\nperää. Kerroppas lähemmin! -- Odotahan, tulen heti.\n\nHän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen\neräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin\nikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee\nollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi\nniin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin\ninnostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui\nhänen valkoselle vaipankaulustallen.\n\nKopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella\nkirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta\neri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin\nkuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen\nseinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo\nkaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin\nkirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja\nkirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.\n\nSiinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon\nperustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja\npsalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja\nja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden\naarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli,\njossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja.\nLevottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen\nHussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli\nHarmajain veljesten päähallitus -- toivoen saavuttavansa kansan\nsuosion, jota se tulojen takia tarvitsi -- julkisesti kuuluttanut,\nettä luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä\nviikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista\nja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin\nkorutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun\nse oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat\nosasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä\nkirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.\n\nKirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin\nhaluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.\n\nEikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä\nistualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa\nvastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä.\nTerveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa\nlihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän\nmaiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta\nruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen,\njoka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin\npuoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten\nkärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään\nauki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään\nuneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi\nvoimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin\nmusikaalisen sävelasteikon.\n\nSillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut\nsaliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen\nmies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka\nvalahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka\nitse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä\ntäällä mustissa pilkuissa.\n\nVarovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä\nsilmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.\n\nNukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin\nilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän\naukasi lihavat silmänsä.\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.\n\nVeli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt\nkärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja\nkuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.\n\n-- Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven\nulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.\n\nTämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta\npoisajosyytä.\n\n-- Sinäkö tahdot katsella kirjaa, etkä ole oppinut pesemään käsiäsi.\n\nNuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon\nmuistutuksen, purskahtivat nauramaan.\n\nVaan mies oikasi vartensa suoraksi ja virkkoi:\n\n-- Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ,\nherraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan\nvalkoset kädet aina puhtaammat.\n\nMartin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään.\nSitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:\n\n-- Hereticus ille! [Tuo on kerettiläinen.]\n\n-- Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in\noculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen\nkatsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota\ntäytyy pitää silmällä.]\n\nOvella seisova mies loi katseensa alas, -- tekikö hän sen salatakseen\nivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän\nymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.\n\n-- Astu lähemmäs vain, saat katsella mitä täällä on esillä.\n\n-- Onko pyhä raamattu esillä? kysyi mies nöyrästi.\n\nMartin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin\nkiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei\ntahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.\n\n-- Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata,\nkaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.\n\n-- Olen hyvin kiitollinen jos saan katsella kreikkalaista, virkkoi\nmies.\n\nMartin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja\npuhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli\nluostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa.\nMartin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.\n\n-- He kaine dietäke? kysyi hän.\n\n-- Hä kainä diatäkä, vastasi mies oikasten munkin lausumistavan.\n\nNyt kävi oppinut munkki hämilleen, tuo mies varmaankin salaa oikean\nkarvansa.\n\n-- Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain\nhoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö\nsuvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.\n\nMies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian\nvaipui lukemaan.\n\nMartin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä\ntaas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan\näärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli\ntarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:\n\n-- Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä\nuudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?\n\nEi, ei kukaan ollut kuullut.\n\n-- Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja\nenää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen\nkirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat\nvilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.\n\nKirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin\nlukevan näköinen.\n\n-- Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä\nuutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.\n\n-- Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään\nkirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.\n\nPettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän\ntiedonantoon.\n\n-- Eikö muuta! Mutta varmaankin käy sittenkin kirjoittaminen\nnopeammin.\n\n-- Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on\nleikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta\nkertaa.\n\nMunkit puistelivat päätään ja näyttivät sangen epäuskoisilta.\n\n-- Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa\nniin paljo kaikenlaista uutta.\n\n-- Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene\nkuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta\ntotta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!\n\nYleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon\npäämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.\n\nKeräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja\nnoista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello\nkilahtavan.\n\n-- Nyt uimaan, huudahtivat nuo kaksitoista ja viskasivat kynät\npöydälle.\n\n-- Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden\nristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.\n\n-- Sille me nyt -- --\n\nMartin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi\nmuukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan\nunhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi\ntoiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:\n\n-- Sille me nyt, kuten ainakin, panemme suuren arvon.\n\nJa hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin\nmyllyn torvesta, ja jonka loppusanat \"secula seculorum\" kaikki\nkertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.\n\nMuukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan\npoistui hiljaa ja siivosti.\n\n-- Mikäs piru se tuo oli? kysyi Franciscus vihasesti muukalaisen\npoistuttua.\n\n-- Olipahan kirjastossa kävijä.\n\n-- Etkö sinä voi pitää roistoväkeä loitommalla?\n\n-- Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut\nroistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa\nmyöskin.\n\n-- Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on\nvarmaankin kerettiläinen!\n\nVerkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään\nmaukkaan päivällisensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin\nja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen\noli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle\nsoutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät\npuutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut\nvanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää\nklarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi\nniitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat\nkaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin\nkohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä\noloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään\nsaapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen\najatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat\nniinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun\nhän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää\nsuolivyötään.\n\n-- On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut\nlaitos, virkkoi Martin.\n\n-- Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus,\nmutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin\ntuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden\nhenkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli\nhuolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.\n\n-- No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne\nkerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa\nAvignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on\nhauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.\n\n-- Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa\nja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä\nepäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat\nveistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim.\nLinköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja\nkarnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta\ntekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö\nsiinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia.\nNäemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon\nkaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan\nettä hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on\noikeutensa.\n\n-- Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä.\nSillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan\nkuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko\npalvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset\nkristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi\n-- mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli,\njonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista\nKristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä,\nsanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.\n\n-- Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli\nAntonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja\ntarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti\nroviolle, se on varmaa.\n\n-- Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä\npuhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.\n\n-- Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin,\nvastasi Antonius.\n\n-- Kukapa takaa ettei Huss ollut oikeassa, väitti Martin.\n\n-- Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa,\njohon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit\nkajahtelivat.\n\n-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No\nhyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa\nja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä\npaavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa\nniin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä\nihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä\nanteeksi muillekin.\n\n-- Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.\n\n-- Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi\nmuuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.\n\n-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius.\nEiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa\nnäin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista.\nSitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä\nvalaiseisimme.\n\n-- Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.\nEmmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?\n\n-- Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa\nole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.\n\n-- Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.\n\n-- Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.\n\n-- Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi\nettä keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa\nmitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja\npahantiedonpuuksi?\n\n-- Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee\nihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa\nsen kautta, että se tekee hänelle -- kuinka sanoisin? -- pahaa!\n\n-- Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun\nmerkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja\nhedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi\ntoiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei\npaavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille\nhyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää\nkaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi\nvaroja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään,\njotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi\nhyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata\nratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin\nlähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa\nvarten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle\nhyväntiedonpuusta hedelmät.\n\n-- Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän\ntässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä.\nYhdessä!\n\n-- Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti\nFranciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon,\nei meidän tarvitse sitä töykätä.\n\n-- Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun\nitsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.\n\n-- Vaan entäs jos muut sen tekevät, intti Antonius.\n\n-- Se on taas toinen asia.\n\n-- Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo\nitsepäinen Antonius.\n\n-- Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä,\nmitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.\n\n-- Silloin ei koskaan yhtään kiveä viskattaisi, jatkoi Antonius.\n\n-- Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas.\nEikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos\nveljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen\nsijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää\nvertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?\n\nEi ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat\npuistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat\nhilpeästi.\n\nMutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat\nhuvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat\nviiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja\nkatselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.\n\nYksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.\n\n-- Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana,\narveli eräs emäntä.\n\n-- Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa\nmyöten, vastasi muuan vanha mies.\n\n-- Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan\nnuorukainen.\n\n-- Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.\n\n-- Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja\nnyökytteli merkitsevästi päätään.\n\nTuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot.\nAirot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti\nselällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin.\nPieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire,\nja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen,\nikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa\nmolemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden\nkivimuurien yli kuuluu iltalaulu \"salve regina\", terve taivaan\njumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja\netelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.\n\nVanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies\nnostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita\nsäveleitä.\n\nMutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas\nveteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.\n\n-- Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla,\nlausuu tuo vanha nainen.\n\n-- En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.\n\n-- Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.\n\n-- Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa\nnuorukainen tytön korvaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden\nikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa\nkerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan\nanasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen\nyhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli\nmuurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli\nlohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät\nolivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia,\nmitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut\npuhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti\nsen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka\noli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä\nhäpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu,\njossa suurempia hirtettiin.\n\nAlakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli\npantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito\nesiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat,\npuuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli\nlyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä\nolivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty\nilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata\nvuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja\nvaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain\nteosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana\nkilpailijana.\n\nPuoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui\nsen omistaja Hannu, ammattinimeltään \"kirjemaalari\" ja harjoitti\nammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille\nja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin\nostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän\njoka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka\nveti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä.\nVäliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä\npyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan\nmaallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka\naina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.\n\nTänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa\nkäynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi\npaavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka\nsuista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema!\nTaulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa,\njoka vaati heitä pannaan.\n\nMuuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi.\nSitten sanoi hän kirjemaalarille:\n\n-- Mitä julkeutta tämä on?\n\n-- Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät\nRoomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.\n\n-- Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää\npyhän kirkon päämiesten irvikuvia.\n\n-- Sen selitän sitten myöhemmin, vastasi Hannu.\n\n-- Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen\ntuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren\ntytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.\n\n-- Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa,\nRooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?\n\n-- Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan\nhenkilöiden kimppuun.\n\n-- Mutta mitäpä voit asian hyväksi tehdä, kun joka paikassa on\nhenkilö.\n\n-- Etkö käy sisään, sanoi Hannu. Miksi siellä ulkona huutelet?\n\nNiegels astui myymälään ja istui kohta jakkaralle Hannun viereen.\n\n-- Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin\nrahaston? puhui Niegels.\n\n-- En ole sitä kuullut, mutta kyllä muuta inhottavaa.\n\n-- No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä\nsaarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että\nseitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa\nkansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan\nkirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta\nosottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.\n\n-- Onko hän todellakin varastanut?\n\n-- On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin\nsiitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä\nvarten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että\nhe ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja\nvoidaan \"ylevämpiä tarkoituksia varten\" syrjäyttää. Tiedätkö, että\nharmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti\non tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa,\ntiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä\nmaanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla\novat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro\nkaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua\nkiittävä.\n\n-- Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen\npitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.\n\n-- Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki\npieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki\nsyntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä\nolet paennut Varhemin luostarista -- siinä teit oikein --, mutta\nhalpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.\n\n-- En ole tehnyt, mutta en tahtoisi tuomita, ettei minuakin\ntuomittaisi!\n\n-- Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä\ntuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et\nsinä.\n\n-- Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen,\njoka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että\nasettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.\n\n-- Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian;\nsinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se,\njoka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.\n\n-- Miksi juuri minun pitäisi se tehdä?\n\n-- Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan\nlahjoja hänen omaksi huvikseen? -- Vaan mikä sulla tuossa on?\n\nHannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua\npieniin palasiin.\n\n-- Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän\nasiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! -- Näetkös\nnäitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat\nnoinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin\nepäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä\nvoi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon\nyhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin\nkansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun,\nrientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina\nvoittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.\n\n-- Ne ovat kirjaimia, vai miten?\n\n-- Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta\nlausutaan ajatuksia.\n\n-- Niin yksinkertaista! Eikä sitä kukaan ennen ole keksinyt!\n\n-- Olisi se kai keksitty jo ennenkin, jos sitä ennen olisi tarvittu.\n\n-- Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja\nhypelteli punasta partaansa.\n\n-- Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin\nahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa\npaikassa kuulin kirjurien riemastuvan.\n\n-- Miksi riemastuvan?\n\n-- Koska he luulevat kirjoitustyön nyt loppuvan.\n\n-- Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota?\nVieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä\nkirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa\nihana aika!\n\n-- Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat\ntarkoitukset!\n\nMustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja\nkuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei\nkumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.\n\n-- Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko\nvarma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö\npelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut\nnaimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?\n\n-- Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa,\njota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan,\njoka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat\nsinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla\nmahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan\nerään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä\nasioista... Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä,\nkuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet\nensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni\ntulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!\n\nNiegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että\nkuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti\ntankoon toisen samanlaisen taulun.\n\nJa sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä\npuupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.\n\nMyymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle\nhänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta\nhänelle ja hänen pojalleen.\n\n-- Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan\näänensä.\n\n-- Oli hän täällä. Mutta elä ole epäluuloinen häntä kohtaan.\n\n-- Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi,\nettä minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo,\nmutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä\ntiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä\ntehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten\nkoston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.\n\n-- Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme\novat ansainneet, emme enempää. -- Oletko nyt hyvä ja istut täällä\nmyymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi.\nJa pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.\n\nHän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin\npormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi\ntahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa\nnäkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina\ntarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta\nkeksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää\nsitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin\nkeskusteluaineisiin.\n\n-- On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari.\nSinun täytyy olla varovainen.\n\n-- En voi olla.\n\n-- Ystäväsi sanovat, että turmelet asiasi piirustuksillasi.\n\n-- Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy\npuhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.\n\n-- Aijot nyt siis kirjoja myöskin?\n\n-- Niin aijonkin.\n\n-- Hannu, tiedätkö mikä kohtalo sinua uhkaa?\n\n-- Tiedän! Yhtä asiaa vain pelkään. Poikani...\n\n-- Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa\ntoinen toistaan; etkö luota meihin?\n\n-- Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen\nheiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua,\nmutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka\nne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy\nsyrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy\nsiihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö\nota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa\nmuulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta\ntähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen\nnäin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko\non itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy\nkäydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että\nkaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan\nminä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa,\nsukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että\nhän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on\nyhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta,\nsiveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden\narvonimi.\n\n-- Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani\nketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset\novat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli,\njoka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei\nsiltä nuku rauhallisesti.\n\n-- Niin, ei ole hauska olla pyövelinä.\n\n-- Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta,\njota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä\nyhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske\nse poikki! Se on ylinnä!\n\n-- Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen\nsinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin\nketään petän.\n\n-- Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen\nnähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme,\nmiten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja\nmitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille\nanteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin\nmeistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen\nnostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin.\nTempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva.\nAmen Jeesuksen nimeen.\n\nAmen, toisti Hannu ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt\nmarraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas,\nseurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma\noli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita,\nliput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot\nsoivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää\nsavua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi\nkaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta,\nniissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin\npirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse.\nKynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja\nholveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia;\nalttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti\nseisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta\nkirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet\npaikoilleen.\n\nEnsiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen;\nhe kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli\nkirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella.\nJokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat\nmustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään\nmustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua\nKristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten\nnäköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten\nkuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli\npoissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas\nsotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan\nmahtavaa misereereä, -- Herra armahda meitä!\n\nNyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen\nvuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin\nlaskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia\njuovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi,\nloistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.\n\nLaulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa \"jubilate\"-säveltä,\njohon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui\nsuuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen.\nArkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja\nkun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja\nsuutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät\novet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu\ntemppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!\n\nUrut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen\nedustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja\nkäynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä\nanteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen\nkansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja\nlähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi\narkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran\npalvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella\nmatkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.\n\nPaavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden\ntodistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi,\nvaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja.\nSitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka\neri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän\nisän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten\non poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä\nisä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen\ntuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä\nkansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä\nei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen\nkurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva\njalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko\nkristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan\nmaallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien\nitselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.\n\nTämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille,\nsuuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja\nporvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään\nluo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi\nlähettiläälle.\n\nKun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä\nkuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin\n\"suureksi kalastajaksi\" ja johon tutustuimme hänen ollessa\nonkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi\ntoverinsa puoleen ja kuiskasi:\n\n-- Onko sinusta arkkipiispa totuuden todistajan näköinen?\n\n-- Hän on minusta palovartijan näköinen, vastasi toinen.\n\n-- Palovartijan?\n\n-- Niin, hänellä on niin mustat silmäin ympärystät.\n\nNyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli\nMartin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa,\nnojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:\n\n-- Tuopa olisi mainio keilirata.\n\nSitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin\nja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä,\noli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin\ntervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se\non saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että\nkaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen\ntaistelussa valhetta vastaan.\n\nTällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan\nsyrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä\nsingahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi\nkirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä\nja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen\npuhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka\naina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon,\nainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei\nvoinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa\nkumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja\nlaulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja\nhengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.\n\n-- Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin\nFranciscukselta.\n\n-- Syntein anteeksi antamusta!\n\n-- Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.\n\n-- Tottapa sillä oli pakko.\n\nJubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla\naikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon\nseurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja\nsaada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat\nyleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut\nhuumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja\nheidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan,\njoka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat\npolvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin\nkäytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin\nedustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan\nhaltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja\nlapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen\nristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat\ntoimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen\nmielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi,\njoiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, -- arkkuun.\n\nKolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan\nulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat\nväsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän\ntoisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja\nheidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa\ntuli suutelemaan.\n\nLaulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti\nvielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen\nja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat\nportaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.\n\nVihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin\nvirralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi,\nniin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään\nhopea-astiaan viimeisiä antimia.\n\nKun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs\nja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan\nhiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa\nkäsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat\nvapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi\ntoistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä\noli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla\nkirjaimilla luettavana: \"Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?\" ja sen\nalapuolella: \"Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin\nneulan mennä kameelin silmän läpi\".\n\nIkäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa\nja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului\nyltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen\nheilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja\njoka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt\nlaattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon\noli painettu: \"Voidaanko ostaa synnit anteeksi?\" Arkkipiispa ja\nlähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova\nsurina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli\nyltänään valkosia paperilappuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä\nkamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta\nsuljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.\n\n-- Niegels oli täällä, puhui sisar.\n\n-- Vai niin, vastasi Hannu. No mitä hän tahtoi?\n\n-- Hän oli hyvin pahoillaan, koska hän on menettänyt virkansa.\n\n-- Onko hän menettänyt virkansa?\n\n-- On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista\njoutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa\non määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on\npurkanut kihlauksen.\n\n-- Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin.\nToisen leipä toisen kuolo.\n\n-- Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse\nmyönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.\n\n-- Lainaamassa? Minun painolaatikkoni?\n\n-- Niin, hän sanoi sinun luvanneen.\n\n-- Minun?\n\nHannu meni nopeasti myymälään ja haki. Sitten tuli hän taas kamariin.\n\n-- En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin\nsaattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.\n\n-- Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä\nnäytti kirkossa?\n\n-- Loppu oli hyvä.\n\n-- Ehkä ei ole vielä loppua nähtykään?\n\n-- Missä on poikani?\n\n-- Hän on naapurissa leikkimässä.\n\n-- Haluaisin nähdä häntä.\n\n-- Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.\n\n-- Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy\nliian raskaaksi.\n\n-- Ajattele Kristusta!\n\n-- Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun\najattelen lastani ja sinua!\n\n-- Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja\nminä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua,\non se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi.\nJos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta\nmuiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja.\nElä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut.\nMuista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.\n\n-- Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?\n\nVanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:\n\n-- Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan\npelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat\nistua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.\n\nSisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka\noli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut\nleikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä\ntahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan\nja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin.\nSanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar\nniin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä\nja virkkoi ainoastaan:\n\n-- Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!\n\nHän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti\ntapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen\njärjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun.\nHän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta,\nsillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen\nkimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.\n\nHän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän\nkamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen\npoikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili\nja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia,\nkatkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän\nkerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne\nolivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn.\nSitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä\nkättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista\nja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki\nsinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi\nomenia kantavia joulukuusia.\n\nSitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi\npatjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon\nRautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin\nympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita\npitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta\nsarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä\nhehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi\ntuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa\nkirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu\nkirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin,\nsillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija\nFranciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.\n\n-- En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi\nNiegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan\ntehnyt halpamaista tekoa.\n\n-- Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa\npuolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on\nvain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.\n\n-- Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?\n\n-- Kaikki keinot ovat luvallisia.\n\n-- Minun sydämmeni tuskin myöntyy siihen, sanoi Niegels.\n\n-- Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli\nFranciscus.\n\n-- Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna\nhänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava?\nEikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää\nyhdessä sisarensa kanssa.\n\n-- Mutta sehän on epäilyttävää, kaksimielistä, huomautti Niegels.\n\n-- Minusta se on kylliksi selvää. -- Jatkoa vain. Hän on poistunut\nVarnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan\nkirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa\nhäväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on\nHussilainen?\n\n-- Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo\nHussilaiseksi, joutuu hän roviolle.\n\n-- Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta\njott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa\närsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen.\nKirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän\nsiellä harjoittaa noituutta.\n\n-- Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä.\nKansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.\n\n-- Juuri niin. Harjoittaa noituutta siis. Kirjoita.\n\n-- Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään\nliekin edessä.\n\nJa nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat\nluostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät\nverenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa,\nvalaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät\nihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä.\nTuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa,\ntäytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat\nkeränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta\nkallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla\nanejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten\ntavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi\nhänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää\nettä hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen\nelukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja\nriippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin\ntavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat\ntavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät\naina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta\npaperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut\nainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa\nnäitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin\nnaulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen\notsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että:\n1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että\npaavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei\nole pyhä.\n\nKun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon\nisäntä astui heti huoneeseen.\n\nHuomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta,\nsinä ja koko joukkosi.\n\n-- Miksi niin, jos saan kysyä?\n\n-- Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon\noli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi\nselvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: \"Todenperäinen kertomus\nsiitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu\nkirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi\nsiitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut\nvääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä\nJumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä\".\n\nHannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän.\nTätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.\n\nSilloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän\nhuudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen.\nHän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä\nlaattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen\nnurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin,\nikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta\ntehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä,\njolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän\nalas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta\nvaltimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli:\nkuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt\najatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni\nmyymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki\npuhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa\nkohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia\npilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä\nvastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi\npuhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.\n\n-- Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\nUusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti\nkatsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen\nsilmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä\ntungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka\nhän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen\noli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo\nkädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja\nvannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka\nposket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui\npuoliääneen:\n\n-- Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla\nkäsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä\nolet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!\n\n-- Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en\nkostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen\ntäytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten\njoukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa\ntaikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi\nviisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat\nnäitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet.\nUskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia\nja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen\nhänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa\nkohtaloa kuin hän?\n\nUusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:\n\n-- Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää\nhänet!\n\nJa nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja\nukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti\nkatukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi.\nMutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja\nikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.\n\nHannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan\nkautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän\npakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi\nsiten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi\nkamariin.\n\nMutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut\nhänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan\nmetelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt\ntämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja\nnytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään\nhän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää\nrakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti\npoikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle,\npeitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan,\nikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.\n\nSiinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki.\nJa kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen\nystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten\nkäsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset\nomaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei\nkumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut\npeljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään\njärjestysmiesten valtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa\nvuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi\nkuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi\narmollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan\nerityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut\nSaksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta\nsellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty\n(tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä\nNiegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).\n\nYlikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen\nkuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen\nkirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.\n\n-- Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.\n\n-- En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten\naikonut seistä vahtien joukossa.\n\n-- Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä\nvoit nähdä paremmin kuin kukaan muu -- ikkunoihin ei sovi, ne olen\nluvannut muille, kuten tiedät.\n\nNiegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena\njoulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle\nennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu\nkirjeenmaalari poltettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle\nrannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli\nhyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset\nkääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni.\nKun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja\nsilmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa;\nja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden\nlomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin\nsievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi\npieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia\nvarpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.\n\nPormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä,\nhyvin ystävällisen näköinen.\n\n-- Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona\npakkasessa.\n\nPormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan\nkuormaa ja virkkoi:\n\n-- Se on siis tässä?\n\n-- Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja,\njoita toimme Soimasta, -- tuon kuusen otin mukaani lapsille\njoulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan\nvieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin\nlastuja, kesällä jo hakattuja.\n\n-- Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs\nasia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa,\nkun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on\nsaapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen.\nSiitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin\nvaikuttaa ja jää mieleen.\n\n-- Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen\npormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.\n\n-- Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.\n\n-- Rukiinolkia, vai?\n\n-- Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti\nkylvettävä olkien väliin.\n\n-- Ettei näykään. Jaha!\n\n-- Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka\npinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä\navuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.\n\n-- Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä\nolevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!\n\n-- Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.\n\n-- No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan,\nennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne\nensiksi vähän puhuvat.\n\n-- Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan\npannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä\npoikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?\n\nHän oli ymmärtänyt.\n\n-- Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.\n\nPyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori\noli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle\nrakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille.\nKatujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut\nolivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa\nistuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä\nnuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut\npois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen,\nlapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja\njuomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin\nkeskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut\npunaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.\n\nTori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella\npuhuttiin.\n\n-- Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla\nkatonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin\nmenen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla\nkatoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa\nturkinkaulustoihinsa.\n\nRautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista.\nMustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun\nvarrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä\nsekotti säveleet kuulumattomiin.\n\nNyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä\npistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.\n\n-- Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli\nvastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan,\nja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt\nhuomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä\nojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä\nse oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä\njuuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja\nherättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean\ntempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen\nkiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin\nhirren päähän.\n\nKuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat\nliehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja\nvirkkoi:\n\n-- Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!\n\nVaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin\nseinää vasten.\n\nNyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.\nMartin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.\n\n-- Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.\n\n-- On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä\nmainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.\n\n-- Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä\nkauhtanan alle.\n\n-- Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus\ntömistellen jalkojaan.\n\n-- Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.\n\nRumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta\npäin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti\nkurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat\nja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli\npujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia\ntulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen\noli suurilla kirjaimilla maalattu: \"Hereticus\". Hänen takanaan astui\nmustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä.\nNiiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille\nsaavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja\nsidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki\ntuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat\nalaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan\ntätä näkyväistä maailmaa.\n\nRummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit\nnuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään\nja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, -- rikkihöyryt olivat\ntukehduttaneet hänet.\n\nSuhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen\nhuudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat\nmustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat\nilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja\nkatoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun\nja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala\ntuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut\nliekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon\nluukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt\nkurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa\npaahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä\npaloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan\nsolki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen\nnokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja\nkynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti\nhirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien\nrautatankoihin.\n\nMutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan\nehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen\nruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista,\nkuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti\nyltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat\nlähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo\nhyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi\navannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki\ntoiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat\nkapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi\nja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat\nhiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka\nvitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja\nja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa.\nKivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja\npaukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä.\nKun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon\navatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella\nyltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan\ntapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.\n\n-- Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!\n\n-- Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.\n\n-- Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan\nlähetessä.\n\n-- Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli\nkirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki!\nSaattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.\n\n\n\n\nPAAVO JA PEKKA\n\n\nPurevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin;\nkaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan\nja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen\nhenkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat\npuurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.\n\nKauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun\nvarrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla\nsytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät\nole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen\nkuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet\nruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä\nolisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä\nSpångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille\nehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä\nesiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille,\nja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika\ntuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen\npieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen\nvuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt\nsiellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.\n\nIsä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa\nvallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä\nhöyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin\nuudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja\nBöhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen.\nJoulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän\nrepaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan\nnäköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää\nLiisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää\ntuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä\nhän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan\npuolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon\nherättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa\nja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.\n\nSitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee\nnapin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja\npoimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset\nsukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne,\ntoisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät,\nkylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan\nuutimen takana, -- asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven,\njolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti\nheittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä\nheti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin\nsiitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää\njoulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.\n\nPikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja,\nvaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.\n\nNyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen\nJumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa\nja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja\nkuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen\npurasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi,\nvaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja\nsanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.\n\nVaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa\npannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen\nsuurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle\nasettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa\nvoin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä\npitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.\n\nOlli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt\nrengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja\npölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle\nja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee\nhuonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita\nollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan\nmaata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan\ntuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan;\npukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille\nja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa\nmennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina,\nkulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle.\nÄiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin\nja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.\n\nReki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on\nistuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven,\ntoiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki\nJuho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa\nviimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset\novat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun\nhän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset\nkäsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa,\nkatsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin\nsitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on\nmäärä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään\nhyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat\nja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat\ntulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee\nkoko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta\nportista.\n\n-- Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna!\nlausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa\nriveissä.\n\n-- Miten niin? kysyy eukko hiukan huolissaan.\n\n-- Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin\nhäneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä\nolleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.\n\n-- No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee.\nEttehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä\npitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.\n\n-- Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt\nsuuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta\nliitosta. Saa nyt nähdä.\n\nPikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini\nsuitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli\nkoettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan\ntämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään.\nMutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä\nomaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun\nJussin kättä rupee kylmämään.\n\nAjetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin\nUpsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse\nvilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista\nporvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan\nkirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään;\nsuuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu\naina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään;\nhän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne\nheiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on\nainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on\nnäet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta\nSvenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla\nja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala\nasuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat,\nkoska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.\n\nKumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä\nharvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä\nkoivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy\ntuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti\nsuurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo\ntähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina\nennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.\n\nViimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden\nlomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt\ntulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät\nvietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla\nkauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain\nrotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.\n\nKirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän\npitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan\nhyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä\nja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki\nkirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu,\nsillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta\nmuistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on\nniin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät\nkäytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.\n\nKun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat\nulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on\npunasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät\nreippain askelin veli Pekan kotiin.\n\nKivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan\nsuuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa.\nVeräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset\njo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi\npaksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti\novipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen\ntervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit\nyltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan\nääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat\nmatkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen\nkyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan\nja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat\nsiellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu\nKristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.\n\nKomean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä\ntäplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu\nsiihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat\nsiihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta\npuulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja,\nrintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on\nvoiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja\npieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa,\njoilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä,\nviheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin\nolisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata\nlämpöään. -- Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä,\nviiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään\nsamoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa\nharvasanainen Pekka keskustelun, -- Paavo on hieman hämillään istunut\nsiinä miettien, mistä hän sen alkaisi.\n\n-- Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?\n\n-- Mainio, vastaa Paavo. -- Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin\nsiivillä lentäen.\n\nMutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita\nsyöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä\najaa ja niitä kehuu.\n\n-- Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.\n\n-- Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon\nviime syyssä.\n\n-- Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et\ntiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.\n\n-- Mutta onhan minunkin elettävä!\n\n-- Kynnä, karhitse ja kylvä, niin saat sinäkin sadon!\n\n-- Joko taas jouduttiin kiistaan?\n\n-- Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta\nhyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon\nantaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!\n\nPaavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja\nrukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.\n\nVelipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta\nMatti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat\nmyhähdellen toisiaan.\n\n-- Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa.\nMatti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän\nlaidalta pöydälle.\n\n-- Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna\nkovin kallista.\n\nPaavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat\nkeskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty\nsyömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan\nvainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.\n\n-- Mitäpä tästä maksat? kysyi Pekka vetäen sonnia hännästä.\n\n-- Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin\nsanon.\n\n-- Ei se mutka vetele, minun sonniani ei viedä kaupunkiin.\n\n-- Saadaanpa nähdä, virkkoi Paavo.\n\n-- Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan\nei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.\n\n-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin.\nHe jatkoivat kävelyään talliin.\n\n-- Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa\ntakajalkaa. -- Kymmenen korttelia lanteilta.\n\n-- Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen\npuoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.\n\nSitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä\nhampaita.\n\n-- Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. -- Noin jos tekisit\nraudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.\n\n-- Kukin puhuttelee vertaistaan, sanoi mylläri kun puhutteli emäsikaa.\n\nKeskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin\nporsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi\nkeskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin\nvihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti\nmaan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka\nosotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja\nmissä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot\nolivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin\nkanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai\nliiaksiko oli.\n\nTällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin\npäiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin\nsiellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä.\nSyötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen\npäälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri\npenkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka\nhiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja\ntarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat\nsiimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä\nomista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki\nJussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat\ntoisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan\npyörälle.\n\nVaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi.\nUkkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään\nistualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä\nja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta\nmitä suloisimmassa iltapäiväunessa.\n\nTalon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä.\nHän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin.\nUkot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat,\ntytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri\nsyömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan\ntuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia\nkeskustellessaan ja korttia iskiessään -- sehän oli sopivin keino\npitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja\nkipattuaan -- Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli\nhänestä liian imelää -- puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen\nkeskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.\n\n-- No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta,\nniin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.\n\n-- Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut\nsitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara\ntanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?\n\n-- Saman minkä sinä tytöstä.\n\nPekka kynsi korvallistaan.\n\n-- Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin\ntarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja.\nEi tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle\npellon vielä ollessa aivan sulana.\n\n-- Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo,\nannetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat\nsama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee\nnousemaan.\n\n-- Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat\nodottaa kunnes ruis on heilimoinut.\n\nJa he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet\nsyrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.\n\nPekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat\nryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja\nhänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän\ntiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.\n\n-- Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?\n\nPekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa,\npuhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:\n\n-- E-en, luultavasti en tule.\n\n-- Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta\nsitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?\n\n-- En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.\n\n-- Niin, eikö totta!\n\n-- Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla\non, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia\ntarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko\nkehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä?\nSinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä\nasetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et\nkylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni,\njuot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, -- istut kuin\nmunkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?\n\n-- Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria...\n\n-- Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä\nvikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi\nniilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla\non mehiläisiä!\n\n-- Etkö saa multa rautaa?\n\n-- Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?\n\n-- Etkö saa multa viiniä?\n\n-- Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?\n\n-- Etkö saa multa hopeaa, kultaa?\n\n-- Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä\nveistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää -- hopeasta tai kullasta?\nHöpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi\nniin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit.\nAjatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä\neivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä\nsilloin söisit? Hä?\n\n-- Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.\n\n-- Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää,\nsillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja\npainattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska\ntekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa\nviikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen\nmaahan ja huutaa: nyt on sota!\n\n-- Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse\nkuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!\n\n-- Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli\nrakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte\naikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs\nsilloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan -- elä\nkieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran!\nSiten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä\nteidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset\nkeossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.\n\nViini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo\nvihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina\nkaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.\n\n-- Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi\nkasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo\nmahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita?\nJa mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä?\nKuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän\nkyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että\nkatunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen\nse kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä\nlaiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin\nsaadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä\nhopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa\nsinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme\nsaukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit\npäässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me\nruvetaan laiskoiksi!\n\nPaavoa suututti.\n\n-- Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole\nsitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.\n\nPekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi\ninnostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.\n\n-- Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä.\nMuistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää\nräkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta\nkupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla,\nniin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty,\nsaattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin\nkorennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että\nmulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos\npihalle niin koetellaan!\n\nPekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen.\nEukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden\npysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä.\nPekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata\nkotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa\nnuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja\nhetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka\nsisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli\njoulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät\nyltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille\nja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa\nsovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.\n\nKun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin\nkotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat\npidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi\nhyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille,\nvanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan\noriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin,\nkuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain\nhyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän\nsumman. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei\nvoinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden\nperästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli\nollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko\nkaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut\nsaanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä\nniitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat\nmaalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka\nolivat tuntuneet saduilta.\n\nMatka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut\naikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen\nkavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki.\nMillaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa\nvieressä!\n\n-- Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin\nneljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo\nkirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko\ntuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!\n\nMutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.\n\nHe tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin\nilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän\ntiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi\nruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti\nkaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän\neteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan\nkuolaimiin ja pysäytti reen.\n\n-- Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija,\njoka nyt oli ehtinyt perille.\n\n-- Paeta? kysyi Pekka nöyrästi, muistaen muinaisia tapaturmiaan.\n\n-- Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin\nportinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen\ntuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä\nkirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he\nvihdoin lähteä.\n\nKun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin,\nsillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel\naskeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten\nse saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta\ntämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski\njalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja\nihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa\nhevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita,\nhaarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä,\ntässä teurastajan lammas! -- Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta\ntaloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen\nlakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset\ntäynnä huutavia poikia.\n\n-- Menettekö vai... virkkoi Pekka.\n\nPojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi\nPekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan\nletka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka\nkäsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan.\nIhmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi\nPekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.\n\n-- Lyötkö sinä poikaa, sinä tolvanan maamoukka, huusi hän.\n\nMatti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta,\nvaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät\nyleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo\nselkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat\nkirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.\n\n-- Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka,\ntäällähän ei edes saa puolustautua.\n\n-- Mitä sinä sitten täällä teet, lannanvetäjä, rähisi seppä.\n\n-- Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten\nkuolisitte nälkään, vastasi Pekka.\n\n-- Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä\nmitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä\nminä...!\n\nMusta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia\nmustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.\n\n-- On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat\nilmaiseksi ajella.\n\n-- Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.\n\n-- Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.\n\n-- Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.\n\nNiin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja\nnousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas\najaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon\nhän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon\nasuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria\npaalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen\nsitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä\nnoitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen,\njoka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli\nviisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton\nsaada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään\nhakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan\nse siksi suuri kauppamies.\n\nKävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat\nja paljo nähtävätä.\n\n-- Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän\nroturaudikot?\n\nPekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli\nPaavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään\nkummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän\nkysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan\nhänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja\nhuutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot\ntalliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä\ntalonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta\njuoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi\nillemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin\nvähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa\nkapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui:\nseitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat\nlaskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet\nkoskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä\nkatsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa.\nKadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he\ntöksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin\nkylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja\nsaivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat\nmuutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan\nja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät\nhe tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut\nhämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut\nmitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he\nvihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä\nkaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan\nja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi\npuolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin\nkumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se\nluvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.\n\nVangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään\nholvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja\nnäköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka\nistuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät\nkoskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä\ntilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet.\nMutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin,\nyhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin\nhalveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat\nheitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka\navasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta\nkieltä.\n\n-- Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille\nheidän tullessaan.\n\nPahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia\nolisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.\n\nJätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä\nperustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt\ntulokkaita tutkimaan.\n\n-- Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia\nastua tähän jalosukuiseen seuraan?\n\n-- Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä\nolemaan vaiti.\n\n-- Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta\njos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te,\ntalonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee\ntyötä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte\nsinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina\nkatsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin\npidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette\ntoimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte\nsiinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin\nElfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.\n\n-- Jos kateeksesi käy, niin rupea talonpojaksi, virkkoi Pekka.\n\n-- Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin\npyöveliksi. Kateeksi --, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi?\nTulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos\nsen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!\n\n-- No sano, sano, kehotti Pekka.\n\n-- Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri\nsinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti\ntunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän\nerään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että\nnyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että\nhänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas\nja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta\nlaskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi\nmyödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin\ntyöttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki\ntalonpoikaislurjusten juonia!\n\nMatin silmät olivat suurina ja Pekka kävi alakuloiseksi.\n\n-- Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole,\nettä Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.\n\n-- Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät\nniin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole\ntyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä\nhieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen.\nLöylyytänkö häntä, hä?\n\nSeurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli\nvastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui\nkun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan\npalveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin\ntyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen\nrihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina\nselässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta\nhyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs\nteurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun\nnämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan\nhalkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut,\nettä kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo\nmyödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä\nja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä\nlausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen\njohdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi\nteurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen\nlausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa,\nostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain\nmutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.\n\nJätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään\njohtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa\ntapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän\nselkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin\nläheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla\nkurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä\npitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta\nja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa\ntietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.\n\nPekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen,\nlevätäkseen yönsä.\n\n-- Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi\nPekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan\nomain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.\n\nMatti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin\nlaki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona.\nTavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili\näidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta\nja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa\nja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja\npahoja.\n\nTämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan\nseurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi\nrukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan\ntäytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki\nmyrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta,\nsehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän,\nviitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja\narveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän\nse rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei\nkäsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen\noikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen\napinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin,\nkunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut\noikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan\npalovartioille palkka, -- talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei\nkenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas\nhalonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä\njos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan,\nniin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten\nasioihin.\n\nPekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja\nhuolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja\nkohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja\nkuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja\nhaki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt\nmistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi\nunimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn.\nMutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan\nja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä\nkädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki\njuopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli\nniitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi\nsyntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt,\nrupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se\nsitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen\nja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun\nansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui\nsiihen.\n\nKun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä,\nviedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta\nMatti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen\noli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan\ntalollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että\nhän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi\nsiitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä,\nettä hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin\nnäistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää\nasiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa\nasiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin\nulos ja sai maksaa sakot.\n\n-- Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat\ntulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme\nrekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella\nkertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi\nvuosi kuluu kun mies on nuori.\n\nMatti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä\nmorsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.\nMutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi\nPekka selin reessä ja ojensi kieltään:\n\n-- Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin\nsisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on\nminulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.\n\nKun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka\näkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.\n\n-- No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules\nMatti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?\n\nVilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa\nruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka\nkaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.\n\nSiinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo\nkonsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan\ntaakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat\npihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy\najoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän\nmielipahoissaan:\n\n-- Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne\nkohta ylpistyvät.\n\nMutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli\nkotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja\najatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli\nhän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän\nitsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!\n\nMutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän\nkyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen\npitkää aivan hapan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka\nPekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on\nnyt niin paljo työtä, sanoi hän.\n\nTuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä,\nheinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin\nettä vilja märkäni ja heinät happanivat, -- siitä tuli täydellinen\nkato.\n\nPekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan\nei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä\nnautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin,\nhinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa\nmyötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon\ntulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä\nDannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.\n\nMikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä\nkeittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen.\nMutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin\ntien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen\nkanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi\nrahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla\nollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi\naivan iloinen päivä.\n\nPäivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli\nvinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella;\nja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma\nsiitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen\nhäntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin\npäästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös.\nJa niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili\npohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko\nvelipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan,\ntoisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan.\nVihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja\nhetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli\nkaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli,\njota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa\nhevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto\nliikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä\nvaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä;\nnälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.\n\nPekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo\nja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat\njo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan\npäivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä\nseisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi\ntervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori\noli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia.\nPaavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka\nlausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta\nmakkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä\ntarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä\nmuista rauhalle aroista asioista.\n\nSyötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä\nkarjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta\nrotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka\njuuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:\n\n-- No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja\nlakastuvat ja aika kuluu hukkaan.\n\nPekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen\nsieltä vastausta.\n\n-- Viipynet kai täällä iltapäivään, saadaan sitten puhella tarkemmin.\n\n-- Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on\nkysellyt tyttöä.\n\n-- Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu\nja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään.\nAinahan niitä tuloja on.\n\n-- No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi\nehtiä kotiin päivälliselle.\n\nPekka kävi levottomaksi.\n\n-- Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan\nodotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki\nhengen hätä liene.\n\nSamassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti\nrenki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui\nja hän virkkoi:\n\n-- Vaan jos olet pulassa, veli, niin voinhan antaa vaikka paikalla.\n\nRenki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan\nratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä,\njonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.\n\nHevoset saapuivat veräjälle ja pysähtyivät. Pekka seisoi äänettömänä.\n\n-- Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. Verotalonpoika\nPekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle.\nMitä hän siihen vastaa?\n\n-- Missä ovat härkäni? kysyi Pekka.\n\n-- Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400\nmarkkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.\n\n-- Kuka sen lain on säätänyt?\n\n-- Sen on säätänyt kuningas!\n\n-- Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä\noikeudesta luopuneet?\n\n-- Silloin kun neuvosto ja herrat luopuivat.\n\n-- Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa\nhärkämme.\n\n-- Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.\n\n-- Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi,\njotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja\nomaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa\nkilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja\nkauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä\ntahdon?\n\n-- Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan\npäästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.\n\nPekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti\nleipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit\nja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat\npellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän\norsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin\nettä vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia\nkappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui\nhän ovelle huutamaan:\n\n-- Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina\noikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille\nihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa,\njoka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni,\ntiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus\npieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden\nkätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet _sinä_ leipäsi edestä? Sinä\nperit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin\nte teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä,\njos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni,\njos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja\nperitte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset,\nvarjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi,\nvie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni\nseutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi\nvävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä\nkaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette\nsaaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen\nminä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta,\namen!\n\nMutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan\nkestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat\nveräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:\n\n-- Pekka raukka, josta tuli hullu!\n\nSen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti\nkoskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä\nasiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut\nmuuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.\n\n\n\n"]