Jäämeren sankari

JÄÄMEREN SANKARI

Kirj.

Kaarlo Hänninen

WSOY, Porvoo, 1925.

SISÄLLYS:

 Matkarahoja lainaamassa
 Ristikettu
 Pummangin-miehet
 Pummangin tiellä
 Kalastajana Rikinän veneessä
 Myrskyn kourissa
 Lauri ottaa pestin valaanpyyntilaivaan
 Matka Huippuvuorille
 Itäsaarilla
 Lintuvuorilla
 Yksinäisen peuran kuolema
 Jäämeren vangit
 Pulloposti
 Pummangin-miesten paluu
 Sota naaleja vastaan
 Korpilaki
 Hollantilaisen kulta-aarre
 Kapteeni Grollin tarina
 Kapteeni Grollin hautaus
 Varangin maja
 Keripukki ja 'kuolemanmylly'
 Kullanhimo ja ihmishenki
 Lauri ja jääkarhu peuran kimpussa
 Laurin kosto
 Itäsaarten kevät
 Lauri ajelehtimassa jäälautalla
 Laiva
 Kotiin

MATKARAHOJA LAINAAMASSA

Nuori mies hiihti järven yli johtavaa viittatietä rannan aukeamalla kohoavaa taloa kohti. Karvalakki oli korville käännetty, ja sen huurteinen reunus kaartui valkeana kehyksenä laihahkojen kasvojen ympäri, joille pakkanen oli nostattanut heikon punan ja joiden piirteissä oli varhaista miehekkyyttä. Kuuraisten silmäripsien alla välähtivät terävät, tummat silmät, kun hän toisinaan katsahti matkansa päämäärää, harmaata taloa, jonka lumista harjaa ja piipusta kumpuavaa savupatsasta nouseva aurinko valaisi. Hänen hiihtonsa oli tasaista kuin aikamiehen ainakin, mutta talon lähellä se kiihtyi, suksi sihahti pitempään joka työnnöllä ja sauvojen sommista pölähteli lumi kuin valkea untuva.

Koutaniemen väki huomasi hiihtäjän ja asettui pirtin ikkunaan arvailemaan kuka vieras oli.

– Taitaa olla Kirkonkylän poromiehiä, virkkoi valkeapartainen isäntä.

– Muovaaran Janne tulee ehkä kyselemään, milloin täältä lähdetään Pummankiin. Hän kuuluu tulevan meidän kanssamme Ruijaan asti, arveli Petteri, talon vanhin poika, joka juuri valmisteli veljensä Antin kanssa lähtöä Jäämerelle.

– Päiväniemen Laurihan se on, sanoi Hanna, Koutaniemen tytär.

– Kyllä kai Hanna Laurin tuntee, kiusaili veli.

– Lauri näkyy olevan, murahti isäntä hiukan pettyneestä sillä hän oli luullut kaukaisempia vieraita tulevan. – Taitaa tulla metsäkanoja myymään ja jauhoja ostamaan.

Väki hajaantui ikkunasta töihinsä. Lauri nousi rantatietä pihaan, asetti suksensa nurkkaa vasten pystyyn ja tuli sisälle.

Pirtissä oli käynnissä vilkas touhu: isäntä ompeli kiveräkärkisiä kallokkaita, pojat pohjasivat saappaitaan, emäntä neuloi sukkaa, Hanna valmisti lämpimän näköistä villaraanua ja hänen vanhempi sisarensa valutti pulloihin jauhettua kahvia. Lauri ihmetteli ensin itsekseen, miksi miehetkin olivat näin päivällä pirttitöissä, mutta huomasi sitten, että talossa valmisteltiin Pummanginmatkan varusteita. Häntä vähän harmitti miesväen yliolkainen käyttäytyminen; häntä kohdeltiin kuin poikasta. Isäntä itse ei vaivautunut edes kuulumisia kysymään, vaan sen teki emäntä, ja toiset jatkoivat välinpitämättömän näköisinä askareitaan.

– Miten niitä metsäkanoja on tänä talvena ansoihin tarttunut? kysäisi viimein Antti vilkaisten työstään Lauriin.

– Ei ole kehumista. Riista on kadonnut metsistä, ja jos jokin tarttuukin pyydykseen, niin ketut ja haaskalinnut vievät, vastasi Lauri.

– Lähtisit sinäkin Pummankiin ja sieltä Ruijaan, niin ei tarvitsisi tyhjää pyydystää, sanoi Petteri. – Jäämerestä ei saalis vähene. Satoja kruunuja toisit sieltä äidillesi.

Petteri tiesi hyvin, ettei Päiväniemen Laurilta puuttunut halua vaan matkarahoja, ja hän ottikin asian puheeksi vain päästäkseen juttelemaan Pummangin-retkestä. Koutalaiset kerskuivat aina vieraille leveästi Ruijan-matkoistaan.

– Ja jos vielä paremmille pyyntivesille haluaisit, intoili Antti, – niin ottaisit Ruijassa pestin Pispärkin [Spetsberget = Huippuvuoret] pyyntilaivoihin. Näkisit kerrankin veden ja maan riistaa. Pispärkissä ei pyydetä metsäkanoja, vaan jääkarhuja ja peuroja ja tämän rakennuksen pituisia valaita. Vesilintuja ei siellä viitsitä lainkaan ampua, haavilla vain kohnitaan säkkiin tai vavalla isketään.

– Milläpä köyhä lähtee niin pitkälle matkalle. Mutta jos saisin matkarahat, niin lähtisin ja jättäisin riekonpyynnin toisille.

– Riittäisi se Ruijankin ranta ensikertalaiselle, sanoi Petteri. – Lantalaisen on ensin rantavesillä totuttava Jäämeren tapoihin.

Koutaniemen isäntä arvasi Laurin puheesta, että poika oli tullut pyytämään matkarahoja lainaksi. Hän päätti tarttua asiaan, ennen kuin toinen ehtisi esittää pyyntönsä.

– Ei ole Laurista vielä merimieheksi, hän sanoi työnsä lomasta. – Liian kevyt on vielä myrskyssä. Aalto tai tuulenpuuska pyyhkäisee laidan yli holkerien ruoaksi. [Haakjäring (norj.) = akkanen, Jäämeren hai.]

Lauri punastui harmista.

– Kyllä kai minä siinä tulisin toimeen missä joku toinenkin ensikertalainen, hän kivahti loukkaantuneena.

– Mutta jos turskan onginnassa sattuisi koukkuun jämähtämään niin iso pallas kuin minulla toissa keväänä, niin meren pohjaan veisi miehen niin että kihot vain jäljeltä nousisivat, naljaili Antti.

– Sittenpä nähtäisiin, penäsi Lauri. – Et itsekään ollut minua isompi, kun ensi kerran Ruijaan lähdit.

Lauri olisi mielellään lopettanut koko Pummanki-keskustelun, mutta kuvaukset Jäämeren satumaisesta kala- ja linturikkaudesta houkuttelivat häntä. Koutaniemen miehille taas olivat meriasiat aina mieluisinta puheenaihetta, ja nyt he olivat päässeet hyvään vauhtiin.

– Jäämerellä käy toisenlaiset aallot kuin näillä sisämaan järvillä: ne vyöryvät kuin vuoret ja paiskelevat pieniä laivoja kuin lastuja, kertoi Petteri. – Kerrankin nousi sellainen rajuilma, että meidän täytyi mastot kaataa, ettei vämpööri [femböring (norj.) = vanha iso purjealus, viidellä airoparilla soudettava] mennyt nurin. Vettä tuli molempien laitojen yli niin paljon, että tuskin ehdimme sitä pois pumputa, vaikka tuuli oli peräntakainen. Sellaisella ilmalla täytyy huonot miehet lähettää kajuuttaan tai sitoa köysillä, ettei meri vie. Silloin pitää merimiehen olla kuin kimmoisa teräsjousi ja liikkua kuin elohopea.

– Monta suomalaistakin on jo kerinnyt painua Jäämeren hautaan. Toissa keväänäkin suuressa myrskyssä meni koko venekunta. Silloin upposi kahdeksantoista venäläistä kalastusalusta miehineen. Muuankin oli vesilastissa ajanut pystysuoraan rantakallioon, jonka alla aaltojen hyöky kolhi miehet kuoliaiksi kallioita vastaan, lisäsi Antti.

– Pettävä on meri, huokasi Koutaniemen emäntä. Pian siellä mies menee eikä näy jälkeäkään sen koommin. Holkeri pitää hautajaiset ja ahmaisee hukkuneen vatsaansa. Kahdeksana kesänä olen sydän kurkussa odottanut isää Pummangista ja nyt viitenä kesänä poikia. Jokainen kevätmyrsky turskan pyynnin aikana on kuin veitsellä viiltänyt sydänalaani. Silloin aina ajattelen, että sattuvatkohan aavalle rajuilman aikana.

– Toista on merellä purjehtiminen kuin Saarijärvellä soutaminen, kertasi isäntä. – Paljon pitää lantalaisen oppia, ennen kuin hänestä tulee merimies.

Päiväniemen Lauri kuunteli Koutalaisten puheita ja mietti alakuloisena, kannattaisiko hänen lainkaan puhua laina-asioistaan. Metsäkanoja myydessään hän sai kuitenkin tilaisuuden sanoa isännälle kahden kesken, että hän oli todella ajatellut Pummankiin lähtöä ja lainaisi mielellään matkarahat. Hän maksaisi ne Ruijassa takaisin pojille ansioillaan.

– En voi lainata, vastasi isäntä heti. – Omat pojatkin taas vievät melkoiset summat. Mistä minulla kaikille? Eilenkin kävi täällä matkarahojen pyytäjiä, mutta ei ollut mistä antaa.

Isäntä räpytteli hermostuneesti silmiään.

– Käskisipä tässä ruveta koko pitäjän miehiä merille evästämään, hän puuskahti sitten vihaisesti. – Ja johan sen sanoin, ettet sinä vielä merimieheksi kykenekään.

Lauri tiesi, että ukko olisi hyvin voinut antaa, mutta tiesi myös, että päätös oli järkkymätön. Allapäin hän lähti talosta. Hänen Pummangin-tiensä oli noussut pystyyn, sillä kotimökissä ei ollut varaa evästää poikaa niin pitkälle matkalle. Täyttymättä näytti taas jäävän hänen toiveensa päästä merelle, josta hän oli kuullut niin paljon kummia asioita.

Koutaniemen pojat olivat jo lähdössä viidettä kertaa ja toivat varmasti sieltä taas satoja kruunuja mieheen. Sieltä olivat Koutalaiset rikkautensa saaneet, siellä luoneet pohjan, johon vuosi vuodelta oli lisää karttunut. Raha on kuin magneetti, joka vetää puoleensa lisää ja lisää... Vetäköön! Ei hän siitä suuresta rikkaudestakaan välitä kun vain olisi tavallinen toimeentulo. Mutta kun halla vei Päiväniemestäkin viljan, oli pakko lisätä pettua leipään. Pummangissa ei syöty pettua, vielä vähemmän Norjan puolella. Siellä oli meri peltona eikä siellä tiedetty hallavuosista.

Näitä ajatteli Lauri suksen mäystintä pienentäessään Koutaniemen solalla.

Sitten hän työnsi sukset täyteen vauhtiin ja pellon ahdetta laskiessaan lykki molemmin sauvoin niin että lumi pölisi. Vinhaa vauhtia hän kiiti mäen alle törmälle ja sen päältä ilmassa hyvän matkaa, kunnes taas sukset tapasivat kiinteän kamaran. Rivakasti liikkuivat jalat ja kädet. Näytti kuin hän olisi tahtonut vauhtiin hukuttaa harmin ja turhat Pummangin-haaveet, joille talossa oli melkein naurettu. Hiihdossa näytti olevan hiukan uhmaakin talon väkeä ja varsinkin isäntää kohtaan, että katsokoon nyt ja arvostelkoon, mihin mies kelpaa. Mutta kauempana viittatiellä tahti tasaantui rauhalliseksi ja kiihko muuttui hiljaiseksi harkinnaksi.

Entäpä jos löytyisi jokin muu keino. He voisivat myydä lehmänsä ja saada siitä matkarahat. Mutta silloin äiti jäisi ilman maitoa. He voisivat myydä mökkinsä ja lähteä molemmat Muurmanniin siirtolaisiksi. Mutta siihen ei äiti suostuisi, eikä se tuntunut hänestä itsestäänkään viisaalta.

Ei, kotimökistä ei Lauri tahtonut luopua. Hänestä tuntui, että ei missään aurinko paistanut niin lämpimästi kuin Päiväniemessä, ei mihinkään teeren kuherrus kuulunut kevätaamuna niin hauskasti kuin kotipihalle eikä mistään muualta takkavalkea niin iloisesti leiskunut kuin kotimökin ikkunasta, kun hän talvi-iltoina saapui eräretkiltään.

Päiväniemessä oli Lauri syntynyt, siellä isän kuoleman jälkeen ahertanut äidin kanssa hoitaen mökin viljelyksiä ja keräten elon apua metsistä ja järvestä.

Salmen takana, jonka läpi viittatie kulki, avartui toinen aava järvenselkä ja sen rannalla, mykevällä niemellä kohosi Laurin koti. Järven yli hän näki asuinrakennuksen tuuliviireineen, navetan, kaivonvintin ja keskipihalla kuuraisia pihlajia ja haapoja. Rakennusten ympärillä oli luminen peltoaukea, joka alkoi heti rantakivikosta ja päättyi niemen tyvessä olevaan korkeaan männikköön.

Lauri kääntyi valtatieltä aamulliselle ladulleen, joka meni linjasuorana kotirantaan. Mutta kun päivää oli vielä jäljellä, päätti hän käydä kokemassa ansojaan rantapajukossa lahden ympärillä.

Laurilla oli satoja ansoja Saarijärven rannoilla ja pajukkoisten purojen varsilla. Ne oli kaikki tehty samalla tavalla: hän oli kaatanut kaksi vesakoivua tai suurta pajua vastakkain, niin että latvojen väliin jäi aukko, siihen hän oli asettanut ansan hoikan koivuhaarukan väliin ja tukkinut sivut "pystyvieheillä", lumeen pistetyillä varvuilla, jotteivät linnut pääsisi muualta kuin haarukan läpi toiselle puolelle urpuja syömään. Lauri osasi asettaa myös houkutusvarvut haarukan eteen ja taakse, ettei metsäkana huomaisi ansaa.

Rannan pajukkoon päästyään hän seurasi pyyntilatuaan. Jokaiselle ansalle hän kyykistyi, kopisteli ensin sauvallaan kuuran pitkistä vieheistä, sitten vanttuillaan pystyvarvuista ja vetäisi lopuksi ansan kämmenensä läpi, että kuura lähti, ja viritti sen uudelleen... Hauskahan näitä pyydyksiä olisi kokea, jos tulisi saalista, mutta huono oli riekkotalvi. Eivät vanhatkaan sanoneet muistavansa niin huonoa, sillä viime keväänä olivat metsälintujen munat paleltuneet. Harvoin oli pakkasaamuina päivän valjetessa kuulunut metsäkanan naurua Saarijärven rannoilta.

– Ei näkynyt lumen rikkojaa ansoilla. Saapa nähdä, onko käynyt Myllypuron suullakaan. Siinä urpuilevat ainoatkin.

Lauri hiihti lahden yli puron suuntaa kohti, jonka pajukosta näkyivät mustat ansavieheet jo kauas järvelle.

– Onpahan – järveltä ovat lentäneet...

Lauri katsoi pajukon reunalla hankea. Oli kuin viisi suurta palloa olisi pudonnut viistosti pehmeään lumeen. Kuopista alkoivat yhtä monen riekon jäljet; ne olivat ensin harpanneet pitkin askelin ja siivillään ripsineet lunta kuin koristellakseen tiensä, mutta pajukossa kierrelleet lyhyemmin askelin.

Hyvä toivo hykäytti Lauria.

– Kun sinne olette menneet, niin ette ole siellä iltiksenne kulkeneet. Siellä on vastassa kymmeniä ansoja. Siinä ovat kierrelleet ja tepastelleet lumella; pajupensaan ympärillä ovat kirjoneet lumen kuin parhaatkin koristelijat.

Ensimmäisen ansan olivat liisineet, vetäneet suoraksi tarttumatta siihen. Toisesta oli haarukka kokonaan poissa, pystyvarvut viskelty hajalleen ja varvuissa oli metsäkanan höyheniä.

– Sehän on ollut aika jättiläinen, kun on vienyt koko vehkeen, mutta ei se kauan ole jaksanut perässään vetää raskasta haarukkaa. Se on kai vetäytynyt piiloon varpujen alle, tuumi Lauri.

Samassa hän huomasi haarukan lumella ja ansassa oli vain verinen kaula ja pää. Kettu oli taas vienyt saaliin! Viirusilmä oli juosta luuhottanut suoraan ansalle, hypännyt ansassa peuhtovan riekon kimppuun, puraissut kaulan poikki ja vienyt ruhon mennessään.

– Riivatun rosvo, velttohäntä! Teki taas minulle suuren vahingon, manaili Lauri.

Hän koetteli ansassa roikkuvaa metsäkanan päätä. Se oli vielä sula, melkein lämmin. Lauri pahoitteli, ettei tullut kokeneeksi ansojaan Koutaniemeen mennessä.

Repo oli ensin luikkinut suksen latua ja kääntynyt sitten jäniksen polulle, jota se oli viiletellyt tiheään koivikkoon. Sama veijari, vanha 'palttoutunut' oli häneltä syönyt monta riekkoa. Lauri tunsi sen jäljistäkin. Ne eivät olleet aivan tavalliset ketunjäljet, vaan suipommat, aivan kuin rauduskoivun lehdellä lumeen painetut. Se oli alkanut kokea ansoja hänen kanssaan kilpaa. Joskus hän oli sen vilaukselta nähnytkin. Kertaakaan se ei ollut erehtynyt maistamaan myrkkypaloja, vaikka kymmenet ketunpyytäjät olivat koettaneet, ovelasti se oli osannut kiertää haaskoille tai poluille viritetyt ja lumella peitetyt jalkaraudat. Se oli haistanut ne lumen alta. "Ei se taida olla oikea kettu", oli moni pyytäjä arvellut.

Laurilla oli takin taskussa muutamia jäniksenlankoja. Mitähän, jos virittäisi ne polulle ja ladulle? Hän hivutteli niitä kuusen havuilla, sitoi sitten koivukeppeihin ja asetti jäniksen poluille ja suksenladulleen sopiviin paikkoihin. Eihän se jäniksenlanka mikään ketunpyyntikoje ollut, sen hän tiesi, mutta toisinaan kävi viisaskin vipuhun. – Olkootpa siinä pelkona, voihan niihin pakarasilmäinen jäniskin kuristua.

Mieli nyrpeänä Lauri palasi kotimökilleen.

– Et näy saaneenkaan matkalainaa, sanoi äiti, kun poika astui pirttiin ja pudisteli oven suussa kuuraa lakistaan.

– Mistä äiti sen tietää?

– Näkyyhän se kasvoistasikin. Huomasin sen jo hiihdostasi. Vai ei se itara antanut, vaikka takuun olisin asettanut.

– Kaikki näyttää nyt vastustavan. Ansoillanikin on toinen kokija, kettu on asettunut sinne pöntiöksi. Se pistää poskeensa kaiken mikä ansoihin tarttuu. – Tämän sain tänä päivänä Myllypuron suulta.

Lauri heitti taskustaan metsäkanan pään ja kaulan lattialle.

– Koutalaiset eivät välitä paljon lähimmäisistään. Ikään kuin olisi heiltä ilmaiseksi kerjätty, virkkoi mökin vaimo. – Mutta yhtä hyvä näinkin. Olen ajatellut täällä itsekseni, että myymme lehmän. Vaaran Matti on luvannut Helmikistä kuusikymmentä markkaa käteistä. Pääset Pummankiin niillä rahoilla.

– Mutta mistä äiti saa sitten maitoa?

– Kyllä minä täällä tulen toimeen. Ostamme lehmän, kun palaat kesällä matkalta. Syötyäsi saat mennä Vaaralle ilmoittamaan kaupasta. Sinä olet pyyntihenkinen etkä enää voimiltasikaan heikko. Sellaiset kuuluvat Pummangissa menestyvän.

Laurin mieliala muuttui kuin taikaiskusta.

Olipahan yksi, joka luotti hänen miehuuteensa ja myisi lehmänkin ja olisi itse maidotta, että poika pääsisi merelle muiden mukaan. Siinä oli luottamusta ja äidin uskoa. Sitä hän ei milloinkaan pettäisi, mietti Lauri itsekseen.

Pirtti näytti avartuneen, takkavalkea loisti entistä kirkkaammin. Äidin kasvoille levisi ensin hellä ilme, sitten kierteli kyynel hänen laihaa poskeaan. Hän asetti rukkinsa tulen loisteeseen.

– Tottapa sitten muistat vanhaa äitiäsi etkä jää maailmalle niin kuin moni on tehnyt, sanoi hän kehrätessään.

– Muistan!

Syönnin jälkeen Lauri valmistautui Vaaraan lehmäasiasta sanaa viemään. Pakkanen oli kiihtynyt. Porstuan ovi ulvahti kuin valittaen hänen ulos mennessään, kaivonvintissä napsahteli, ja Helmikki navetassa kuului ynähtävän pari kertaa. Kehässä kulkeva puolikuu valaisi pihapihlajan kuurakukkasia, mutta pellontakaisessa metsässä kohosivat valkoiset puut kuin aaveet.

Lauri ihmetteli itsekin, miksi jalka ei tuntunut keveältä hiihtäessä eikä mieli oikein iloiselta, vaikka hänen hartain toiveensa oli nyt toteutumassa. Ei se ollut väsymystä, vaan huolestunutta vastuuntuntoa, jonka äidin luottamus ja uhraukset olivat herättäneet. Voiko hän täyttää äidin toiveet...? Jos retki ei onnistuisikaan ja äiti saisi vain surua!

Vaaran Matti ei ollut kotona. Lauri jätti hänelle sanan tulla seuraavana iltana Päiväniemeen lehmänkauppaa tekemään.

Laurin lähtö näytti varmalta. Seuraavana aamuna aloitettiin matkavalmistelut. Eihän varusteita saatu paljon kokoon, kun ei ollut kylliksi aineksiakaan, mutta äiti pani niihin huolta ja työtä. Kiirekin jo oli, sillä neljän päivän perästä kuuluttiin jo Koutaniemestä lähdettävän ja siihen mennessä oli vielä hevoskyytikin saatava tietoon Valkeallemerelle saakka.

RISTIKETTU

Puolen päivän tienoilla huomasi Lauri, että hänen oli haettava ansat ja jäniksenlangat pois metsästä, jotteivät ne jäisi pyytämään riistaa ketun ruoaksi. Hän hiihti ensin järven yli Myllypurolle ja näki siellä taas neljä aamullista riekon jälkeä. Lauri kulki ansalta toiselle ja otti pois rihmat, mutta jätti varvut paikoilleen. Kumartuessaan suuren pajupensaan viereen ottamaan ansaa hän näki ketun juoksevan metsäkana suussa vastaan.

– Taasko lurjus olet ansasta varastanut! karjaisi Lauri täyttä kurkkua.

Kettu kääntyi takaisin, laukkasi häntä suorana suksenlatua ja poikkesi siltä jäniksen polulle. Lauri lähti hiihtämään jälkeen ja karjui minkä jaksoi. Hän oli juuri aikeissa palata ansoilleen takaisin, kun huomasi ketun hyppivän kauempana jäniksen polulla. Se oli laukannut eilen viritettyyn lankaan. Lauri huusi ja hiihti sinnepäin, sillä hän näki ketun kaikin voimin koettavan purra lankaa poikki. Kettu hätääntyi, lähti taas rynnistämään pakoon, mutta raskas koivukanki, johon lanka oli kiinnitetty, hidastutti matkaa tiheässä metsässä. Kanki uursi vakoa lumeen niin että viti pölisi, ja vähän väliä kepertyi pakeneva kettu selälleen hankeen sen takertuessa pensaisiin ja puihin. Lauri rynnisti jäljestä, mutta tulisessa kiireessä sukset menivät oksien alle ja hänkin kaatuili. Välimatka lyheni kuitenkin lyhenemistään, ja ilokseen Lauri näki ketun pysähtyneen pajupensaan luo, johon kanki oli tarttunut. Siinä se riuhtoili hyppien ilmaan ja pälyen samalla lähenevää miestä.

Kestääköhän lanka? Kunhan ei menisi sykkyrälle, silloin se katkeaa... Olisi jo hyvällä ampumamatkalla, kun olisi pyssy mukana...

Lauri syöksyi pensaalle ja alkoi suksensauvalla lyödä minkä ennätti, mutta pensaan sisällä pelmuava peto väisti iskut ja irvisteli, kun sauva sattui sitä suojeleviin pajuihin. Ei auttanut muu kuin tarttua kankeen ja koettaa vetää eläin pois pensaasta. Kiemurrellen kuin ahvenheinikosta ongittu säyne tuli repo aukealle, se yritti purra Laurin jalkaa, mutta samalla sai kuonoonsa sellaisen iskun, että lysähti pyörtyneenä hangelle. Pari lisäiskua teki sen vaelluksista täydellisen lopun.

Siinä hangella huohottavan pyyntimiehen edessä makasi metsien viekkain veijari, paikkakunnan kuuluisin kettu kuolleena, häntä suorana, hampaat irvissä. Ja minkälainen kettu...? Vasta nyt kerkisi Lauri tarkastella sen karvaa. Sillä oli selässä kämmenen levyinen musta juova, joka lapojen kohdalla muodosti ristin, mustat jalat ja musta vatsanalus.

– Sehän on ristikettu! En ole eläessäni ennen nähnyt. Sen nahka on kahden tai kolmen tavallisen ketun arvoinen. Nyt ei tarvitsekaan myydä Helmikkiä!

Lauri oli jostakin lukenut, että kettu voi toisinaan heittäytyä kuolleeksi ja sopivan tilaisuuden tullen luikkia tiehensä. Siltä varalta hän antoi sille vielä pari iskua, sitoi sitten nuoran sen jalkoihin, asetti selkäänsä ja lähti iloisena hiihtelemään suoraan kotiin.

Äiti ei ollut pirtissä, kun hän saapui sinne saaliineen. Se oli Laurille pieni pettymys. Hän oli tullessaan kuvitellut, kuinka äiti hämmästyneenä huudahtaisi, kun hän paiskaisi pedon selästään lattialle.

Navetan ovi oli hiukan auki. Lauri käveli sinne ja kuuli äänekästä puhetta:

– En minä siitä maksa viittäkymmentä enempää. Se on jo kesällä poikinut, eikä sillä ole oikein hyvät maitolehmän merkit, kuuli Lauri Vaaran Matin sanovan.

– Vai tinkii Mattikin omaa lupaustaan, kun tietää meidän kipeästi tarvitsevan matkarahoja.

– Jättäkää ne kaupat ja tulkaa katsomaan, millainen elävä on pirtissä, sanoi Lauri ovelta.

– Ka, Laurihan se on. Päivää! Teemme tässä Helinikin kauppaa, mutta äitisi on tinkipäällä. Niin, mikä sinulla siellä pirtissä on?

– Onpahan vain... Mennään katsomaan.

Lauri näki taas äidin silmännurkassa kyynelen. Ja Helmikki katsoi surullisesti ja ynisi kuin olisi ymmärtänyt, että siitä hierottiin kauppaa.

– Oletko tuonut taas jäniksen elävänä pirttiin? kysyi äiti.

– Ei se ole jänis... Tulkaa katsomaan.

Huurun saattamana työntyi kolme ihmistä, Lauri etunenässä, matalasta ovesta tanhuaan ja käveli peräkkäin pirttiin. Matti ja Leena olivat uteliaan näköisiä.

– Kas vain, onpa siinä saalis! On totisesti oikein ristikettu jäniksenlangassa! huudahti Matti.

– Nahallaanpa palkitsi tekemänsä vahingot, sanoi äiti iloissaan. – On se tuo Lauri saarnamies, harvoin se metsästä tyhjänä tulee, mutta ei ole ennen tuonut sellaista saalista kuin nyt. Ristiketun nahka taitaa olla kallis?

– Vielä kysyt. Mustaselkäketusta oli viime talvena maksettu Oulun markkinoilla lähes parisataa. Tämä taitaa olla se vanha veijari, ketunpyytäjien monivuotinen harmi ja toivo.

– Sama vintiö.

Matti kohotti kettua niskasta.

– Tuo kuono se on minunkin asettamiani myrkkypaloja monesti nuuskinut ja käännellyt, mutta eipä milloinkaan puraissut. Mikä sen nyt jäniksenlankaan ajoi?

– Ahneus pettää viisaankin. Se ei raaskinut pudottaa metsäkanaa suustaan, kun edestäni lähti pakoon. Se ei voinut haistaa eikä kai saattanut nähdäkään jäniksen polulle viritettyä paulaa, kun metsäkanan siipi varjosti silmiä.

– Jos se on oikea ristikettu, niin sen selkäkarvat säkenöivät pimeässä, kun niitä sivelee, sanoi Matti.

– Jos oikean tuliketun nahkaa pudistelee kädessä, niin se valaisee pimeän huoneen, lisäsi Lauri. – Mutta tulikettu on kokonaan musta.

– Pianhan siitä selvä saadaan. Mene sinä Lauri kellariin ja silittele siellä ketun selkää, me katselemme luukulta.

Lauri avasi lattiaan sahatun luukun ja painui kellariin kettu mukanaan. Matti ja Leena laskeutuivat polvilleen luukulle ja kumartuivat katselemaan pimeään perunakellariin.

– Oikea on! Kas kas, kun karvat sähähtelevät, intoili Matti. – Hankaa vielä lujemmin selkää, – niin – niin!

Matti auttoi Lauria illalla ketun nylkemisessä ja nahan pingottamisessa. Palkakseen hän pyysi nyljetyn ruhon, jolla aikoi houkutella laduillensa toisia kettuja.

Sanoma Laurin ristiketusta levisi nopeasti naapurikyliin. Koutaniemen isäntä tarjoutui ostamaan sen, mutta Lauri vei kettunsa kirkonkylän kauppiaalle ja sai melko summan rahaa.

PUMMANGIN-MIEHET

Noin kolme- neljäkymmentä vuotta sitten kulki Kuusamon miehiä joukoittain Ruijan ja Muurmannin rannikolla kevätkalastuksessa. Heitä sanottiin Pummangin-miehiksi, koska he ensin menivät Pummankiin Muurmannille ja sieltä tekivät pyyntiretkiä Vuoreijaan Ruijan rannikolle. Keskitalvella he tavallisesti lähtivät suurin joukoin, ajoivat noin kaksisataaviisikymmentä kilometriä Vienan-Karjalan halki hevosilla Valkeanmeren rantaan ja sieltä kolttien poroilla Kuolan niemimaan poikki kaksisataa kilometriä Jäämeren rannikolle. He palasivat pyyntiretkiltään heinäkuun alussa osaksi kävellen, osaksi veneillä kotikonnulleen. Mutta eivät useinkaan kaikki, sillä joitakuita jäi aina Pummangin asukkaiksi ja monia oli hukkunut myrskyissä Jäämeren syvyyksiin. Ne olivat reippaiden miesten retkiä, ne kysyivät kuntoa ja rautaista terveyttä. Pummangin-miesten palaamista odotettiin kesällä jännittyneesti, sillä pyyntimiehistä ei tavallisesti saatu mitään tietoa ennen kuin ensimmäisiltä palaavilta.

Pummangin-miesten kertomukset jännittävistä meriseikkailuista ja runsaista saaliista saivat nuorten poikavesojen mielikuvituksen liikkeelle. Ja useat odottivat hartaasti sitä aikaa, jolloin he vuorostaan pääsisivät miesten mukaan.

Kynttilänpäivänä alkoivat Pummangin-miehet taas kokoontua Koutaniemen isoon taloon. Reslareet täyttivät avaran pihan ja uusia mieskuormia saapui yhtä mittaa. Viittatieltä kuului kulkusten kilinää ja aisakellojen tahdikasta helinää. Siinä joukossa oli vanhoja, karskeja merikarhuja, joiden pintaa Jäämeren vihurit olivat jo parikymmentä kevättä parkinneet, oli muutamia matkoja tehneitä, mutta oli myös maitonaamaisia ensikertalaisnuorukaisia, sellaisia 'härkäpoikia', joille merielämä oli vallan vierasta. Karsinan puolella istui vierasta naisväkeä. Toiset heistä olivat miestensä kanssa matkalla Muurmannille uudisasukkaiksi, toiset olivat vain saattelemassa. Talon naisväellä oli täysi työ tarjoillessa kahvia ja teetä kylmästä tulleille ja viimeistellessä Petterin ja Antin matkavalmistuksia.

Kovaäänistä puheensorinaa kuului joukosta: kymmeniä eri keskusteluja oli yhtaikaa käynnissä, ja jos joku tahtoi saada äänensä kuuluville, puhui hän melkein huutaen. Pirtin perällä pöydän ääressä istuivat vanhemmat merenkävijät. Siellä muisteli vanha perämies, Alatalon Antti, jolla oli oma pyyntialus Pummangin rannassa, Koutaniemen isännän kanssa vanhoja meriseikkailuja teelasien ääressä. Kun hän ikänsä ja kokemustensa perusteella oli kuin itseoikeutettu retkikunnan johtaja, loi hän silloin tällöin tutkivan silmäyksen miesjoukkoon hakien sieltä entisiä tuttavia ja tarkastellen, kuinka paljon oli ensikertalaisia. Piti hänen siinä jollakin tavoin saada johtajan-asemansa nuorempienkin tietoon, sillä hänen huolenaan oli sekin, etteivät retkikunnan vallattomimmat ainekset päässeet karjalaiskylissä tai kolttain kodissa ja pirttipahasissa tekemään pilojaan ja turmelemaan Pummangin-miesten hyvää mainetta. Kun puheensorina oli hetkeksi heikentynyt, paukautti hän kämmenellään pari kertaa pöytään, niin että kahvikupit ja lasit hypähtelivät, ja sanoi ääni jykevänä:

– Vanha hyvä tapa vaatii, että Pummangin-miehet tässä Koutaniemen pirtissä valitsevat keskuudestaan retken johtajan, joka valvoo seurueen järjestystä, auttaa majoittamista karjalais- ja kolttakylissä ja puuhaa ajomiehet. Tavallisesti on johtajana toiminut kokenein mies. Kuka nyt valitaan vanhimman virkaan?

– Onkos siinä miettimistä? Sillehän johtajan virka kuuluu, jolla on parrassaan enimmän hopeaa ja joka tämän taipaleen on useimmin kulkenut. Alatalolla se on ennenkin ollut, hänet valitaan nytkin, sanoi Kiitämän Taavetti.

– Onko se kaikkien mielipide?

– On, kuului kuorossa miesjoukosta.

– Näen, että kantajoukkona on vanhoja tuttuja, jatkoi Alatalo, – vaikka yksi ja toinen on jo väsynyt ja jäänyt kotiin. Ei näy enää joukossamme Salmen Lanteria, sitä koiransilmää, joka piti retkeilijäin huvipuolesta huolta. Poissa on Ellalan Sipperi, poissa Pukarin Iisakki ja monta muuta. – Keitä 'härkäpoikia' on matkassa?

– Paljon niitä näkyy olevan tuolla ovenpuolella. Siellä on Päiväniemen Laurikin, jonka jäniksenlankaan paholainen ajoi alkuviikolla ristiketun, sanoi Koutaniemen isäntä vähän äkeissään, kun Lauri ei ollut hänelle ketun nahkaa myynyt.

– Itsehän minä sen ajoin, puolustelihe Lauri.

– Auttaahan se Luoja toisinaan köyhääkin, kun ihmiset eivät auta, pisteli Päiväniemen Leena, joka oli tullut poikaansa saattamaan Koutaniemeen asti.

– Vai sait ristiketun! Taidat olla onnenpoika. Oletko sinä sen Päiväniemen Jaakko-vainajan poika?

– Olen.

– Kyllä kai Alatalo Jaakko-vainajan hyvin tunsi. Siellä Pummangissa hänkin aikoinaan kulki. Siitä on viisitoista vuotta kun hän sieltä viimeksi tuli, eikä hänellä sen koommin ollut tervettä päivää, lisäsi Leena.

– Tottahan hänet muistan. Olin Vuoreijassa sairaalaankin viemässä, kun hänet pelastettiin kangistuneena veneen pohjalta satamaan. – Kelpo merimies hän oli ja poika näyttää isältään perineen merihengen, kun jo noin nuorena lähtee.

– Olenhan minä jo kahdeksantoista, sanoi Lauri. Moni on ennenkin minun ikäisenäni lähtenyt.

Kun hevoset olivat syöneet, valmistautui matkue taipaleelle. Oven täydeltä työntyi pirtistä ulos turkkeihin ja poronkoipikenkiin pukeutuneita miehiä, naiset ja lapset menivät perässä lähtöä katsomaan. Pian oli pirtti aivan tyhjä, mutta pihalla kävi sen sijaan hyörinä ja pauhina. Kulkusten ja tiukujen helinään sekaantui puheen sorinaa, josta korva vaivoin erotti yksityisiä sanoja. Tallin edustalla peitteli Päiväniemen Leena Lauriaan, joka oli päässyt Keijon Aapon rekeen Kantalahteen saakka.

– Johtaja etunenään, huudettiin joukosta.

– Alatalo näyttämään tietä! kuului toisaalta.

– Kyllä vain raito oikenee, mutta älkää te pojat itkekö silmiänne kovin vetisiksi, pakkanen kylmää niihin jäätä ettekä näe palata takaisin, huusi Alatalo.

– Jäämerellä ei itku auta!

Samassa syöksyi Alatalon raudikko-ori täyttä ravia solasta tielle. Sitä seurasi pitkä hevos- ja rekijono, oikea talvinen karavaani.

Saattelevia omaisia kiikkui rekien laidoilla ja kannoilla, mutta pellon takana, metsän reunassa, he putoilivat tienviereen ja jäivät kuin tienviitat katselemaan matkueen katoamista tien käänteessä.

Kun Päiväniemen Leena palasi illalla väsyneenä pirttiinsä, valtasi hänet autiuden ja yksinäisyyden tunne. Pirtti oli kuin tyhjä lintuhäkki, josta hoidokki on juuri karannut muuttoparven mukana. Vanha heilurikello naksutteli hiljaa ja Laurin veistelemät puu viisarit näyttivät jo neljää. Pankolla hyrräsi talviuninen kissa nenä ylöspäin, se oli nyt Leenan ainoa asuintoveri.

– Mitäs mirri siinä nyt niin kiuottaa nenä taivasta kohti? Lumituiskuako sinä ennustelet? Ei saisi tulla nyt pyryä ennen kuin pääsevät pitkien taivalten yli. Nousehan pois! Et taida tietääkään, että Lauri on lähtenyt kauas. Kuka minulle nyt jäniksen ja linnun lihat antaa? Köyristä vain uni selkärangastasi ja lähde navettaan maitoa saamaan.

Leena otti uunilta kuivia päreitä, kaivoi liedestä tuhan alta tulisen hiilen. Palava päre toisessa ja maitokiulu toisessa kädessä hän asteli pihan yli navettaan mirrin kipittäessä perässä.

Ensi töikseen hän antoi Helmikille heiniä.

– Onko se ämmi ikävöinyt, sanoi hän. – Tästä saat Haukkapuron heiniä, kirkkaita kuin rukiin laiho. Kukahan sinulle ensi kesänä heinät niittää, jos Lauri ei kerkiä heinäntekoon. Palanneeko koskaan?

Yöllä nukkui Päiväniemen emäntä rauhattomasti ja näki pahoja unia. Hän oli matkustavinaan purressa keskellä merta. Jaakko-vainaja oli peräsimessä, Lauri keulamiehenä ja kolme tuntematonta, vierasta kieltä puhuvaa miestä istui laidalla keskiveneessä. Ympärillä levisi meren ulappa tyvenenä silmänkantamattomiin, jokin laakea maininki vain silloin tällöin häiläytti alusta, jonka höllät purjeet silloin hiukan heilahtivat. Silloin kohosi merestä mies vyötäisiään myöten veden pinnan yläpuolelle, katsoi heitä lasimaisin silmin hetken ja painui taas syvyyksiin. Hetken perästä näyttäytyi toinen ja sitten useampia yhtaikaa joka puolelta.

– Vetäkää purjeet alas, pojat, nyt tulee rajuilma, kun meriraukat ovat noin rauhattomina!

Purjeet ehdittiin juuri kääriä kokoon, kun puhkesi myrsky. Meri pauhasi mustana, aallot kohisivat veneen laitoihin ja meriraukat huusivat kauhun ilme kasvoillaan vaahtoharjoilla. Vene kallistui melkein kyljelleen ja suuri holkeri avasi hirvittävän suunsa napatakseen Laurin keulasta. Leena koetti karjaista sille kaikin voimin, että "syö minut ennen kuin poikani", mutta ääni takertui kurkkuun. Samassa hän heräsi ja kiitti Luojaa siitä, että kaikki oli vain unta, paha painajainen, joka oli häntä kiusannut.

Mutta siinä unessa oli Leenalle selvittämistä moneksi päiväksi.

Äiti ei kuitenkaan ollut ainoa, joka Lauria muisteli. Koutaniemen Hanna oli tarkastellut sivusilmällä Pummangin-miehiä ja vertaillut heitä mielessään. Ei hän löytänyt siitä joukosta yhtään niin soreaa nuorta miestä kuin Lauri eikä kenenkään silmissä näkynyt sellaista tarmoa. Hänellä oli rohkeutta yrittää, eikä Hanna lainkaan epäillyt hänen onnistumistaan.

Pummangin-miesten lähdön jälkeen muistui Lauri usein hänen mieleensä. Tuntui vähän jännittävältäkin seurata Laurin retkeä, kun tiesi miten Lauri erikoisen onnen potkauksesta oli päässyt mukaan.

PUMMANGIN TIELLÄ

Lauri istui hiljaa matkatoverinsa rinnalla tarkastellen turkinkauluksen raosta lumista maisemaa, joka matkan jatkuessa muuttui yhä oudommaksi. Edeltä ja jäljestä kuului pauhinaa ja remua, kun tiu'ut ja kulkuset helisivät ja miehet laulelivat rekilauluja. Väliin huudettiin ja hoilattiin, sillä jotkut olivat keinotekoisesti koettaneet nostattaa mieltä ja haihduttaa koti-ikäväänsä. Laurista tuntui oudolta tuo hoilaaminen eikä hän voinut ymmärtää, miten toiset saattoivat mieli niin keveänä lähteä pitkälle matkalle. Vaikka hän oli tätä retkeä jo kauan hartaasti toivonut, ei alkutaival tuntunut sellaiselta kuin hän oli kuvitellut. Ajatukset palasivat aina vain taakse, vuoroin Päiväniemeen, vuoroin Koutaniemeen. Edessäpäin oli kaikki outoa ja – niin hänestä näytti – vihamielistä, takana kaikki se, mikä oli tuttua ja rakasta. Häntä jo melkein kadutti koko matka.

– Taisipa se Koutaniemen Hanna pistää silmillään pojan pään pyörälle, kun noin hiljaiseksi vetää. Vai äitiäkö on jo ikävä? naljaili vierustoveri.

– Ihmekös tuo...?

– Kun päästään ensimmäiseen karjalaiskylään, niin kirkassilmäinen tyttö livertelee korvaasi niin suloisesti, että unohtuvat vanhat haaveet.

– Varo itseäsi!

– Kylällä kerrotaan, että sinä katselet sitä Koutaniemen Hannaa, mutta tuskinpa ukko suostuu koskaan antamaan tytärtään pienen talon pojalle. Eihän hän kuulu lainanneen sinulle matkarahojakaan. Oli vain kehunut jälkeenpäin, että olisi kai se Lauri ne takaisin maksanut, mutta enpähän antanut muiden syiden tähden.

– Eipä sitä häneltä kysytäkään, jos niikseen tulee. Enkä minä hänen rahojaan tarvinnutkaan.

Pakkasen kiihtyessä ja illan pimetessä koko retkikunta tuli hiljaisemmaksi. Kylmä viima tukahdutti sävelet laulajien kurkkuihin, pakkanen nipisteli nenää ja varpaita, yksi ja toinen hyppäsi reestä juoksemaan lämpimikseen.

Päivällä oli ensin kuljettu lyhyitä kylien välisiä taipaleita, mutta illan sarastaessa oli sivuutettu viimeinen Suomen puoleinen talo ja painuttu rajavyöhykkeen suurille saloille, koskemattomaan kiveliöön, jonka poikki kaitainen, tuiskun umpeama talvitie luikerteli milloin synkkien vaarojen lomia, milloin soiden poikki, milloin taas jonkin pienen järven yli.

Miten juhlallinen olikaan iltapakkasen jäykistämä kiveliö. Huurteiset puut, joiden oksat olivat tykyn painosta painuneet alas, seisoivat tien molemmin puolin kuin valkoiset marmoripilarit. Hennoimmat puut olivat lumen painosta taipuneet tien yli holviksi, jonka katoksen läpi yön tähdet iskivät silmää maassa matkustaville. Kaikkialla oli puhdasta, valkeata vitiä, jota vain harvoin oli jokin eläin rikkonut. Kettu oli juosta viipottanut sivulta suoraan tielle, seuraillut sitä vähän matkaa tehden pieniä kaarroksia puoleen ja toiseen ja sitten oikaissut suoraan sivulle; jänis kuukkinut lehdon rinnettä, jyrsinyt nuoriin haapoihin valkeita renkaita, tepastellut tiellä kaivellen matkamiehiltä valuneita heinän rippeitä ja ponnaltanut syrjään; orava oli pudonnut lumeen kuin lennosta, ottanut muutamia laukkoja ja sitten käpäissyt puuhun. Lauri katseli jälkiä tarkkaan erämiehen silmin, ja ne johtivat hänen ajatuksensa taas kiveliön erämaailmaan.

Oli jo puoliyö, kun hevosraito laskeutui metsästä joelle. Jäätä pitkin ajettiin täyttä ravia tiheään kylärykelmään, joka oli joen suulla suuren järven rannalla. Kylässä ei vielä nukuttu, sinne oli edeltäpäin kulkenut tieto miesten tulosta. Matkue hajaantui eri taloihin, sillä koko kylässä ei ollut niin suurta pirttiä, että seurue olisi sinne mahtunut. Päresoihtu kädessä tultiin vastaan pihalle, kun Laurin rekikunta ajoi Alatalon rekikunnan kanssa samaan taloon.

– Terve taloon.

– Terve tervehyttäjälle. – Min hyvän sanot? Rauhako maassa?

– Rauha, rauha. Paljon terveisiä isännälle Suomesta, sanoi Alatalo.

Hilippälän Ontto, talon isäntä, se vieraat näin kohteliaasti otti vastaan ja pyysi sisälle.

– Heposet tallih ja miehet pirttih, komensi isäntä.

Talo oli pienehkö. Asuinhuoneet ja navetta olivat samassa rakennuksessa. Se oli pyöreistä hirsistä salvettu ja maalaamaton, lukuunottamatta valkeita ikkunanlautoja jotka kehystivät pieniruutuisia ikkunoita. Korkeat portaat johtivat pihalta rakennukseen.

Mentiin pirttiin. Siellä pöydän ympärillä istui jo muitakin Pummangin-miehiä, toisista Karjalan kylistä tulleita. Isäntä kiirehti laskemaan teetä samovaarista, joka seisoi keskellä pöytää.

– Ka, Alatalo, terveh! huudettiin joka taholta.

– Vielä sie pyhä vel olet uskaltan Ruijah lähtie ikämies, sanoi isäntä. – Mie jo herkesin, Knäsöih hallehen pyyntöön lähen kevöähällä, en Ruijah.

– Vielähän täytyy koettaa, eikä tässä vielä vanhuus paina.

– Kenpä on siun seuralaises? kysyi isäntä.

– Tämä on Jaakko Päiväniemen poika, Lauri.

– Päivä-Jaako nakoomoi; tämän peälitsi aina mereh kulki, meille kohti kävi. Ylen hyvä viskari. Ja poika jo mereh suori?

– Täytyyhän sitä yrittää, sanoi Lauri.

– Tämä Lauri onkin onnen poika ja hyvä pyyntimies. Vähän ennen lähtöä sai ristiketun jäniksenlangasta, selitti Alatalo.

– Se ei hyvä. Monih vastuksih ja ristilöih jouvut tällä matkalla, ennusti Ontto-ukko.

Matkan ja pirtin lämmön uuvuttamina menivät miehet levolle. Reistä kannettiin porontaljat lattialle, ja pian makasi miehiä vieri vieressä omien raanujensa alla.

Mutta Lauria ei nukuttanut. Ontto-ukon taikauskoinen ennustelu kiusasi häntä. "Monih vastuksih ja ristilöih jouvut", kertaili hän ajatuksissaan ukon sanoja. Hänen mieltään askarrutti myös outo ympäristö, kun oli yhtäkkiä siirrytty kuin vuosisadan takaiseen elämään, toisen uskonnon ja toisenlaisten tapojen piiriin.

Aamulla hän heräsi siihen, että sillan alta kuului omituista jyrinää, ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän sillanraoista kiiluvan valoa. Vähän ajan perästä kohosi lattian luukusta vaimo, joka kantoi jauhovakkaa käsissään. Hän oli ollut kellarissa jauhamassa viljaa käsikivellä. Kohta oli uuni lämpiämässä ja leipominen täydessä käynnissä. Kun miehet heräsivät, oli emännällä leivät, kalakukot, kolatsut, sangit ja piirakat valmiina ja pöytä katettuna. Isäntä pyysi Alataloa ja Lauria aterialle.

Lauria melkein hävetti tämä ylenmääräinen vieraanvaraisuus, joka tuli hänenkin, tuntemattoman, osaksi. Syödessään hän sai siihen selityksen: isävainajan tähden häntä kestittiin.

– Kovin oli se Päivä-Jaakko höyli mies. Kerranki Vaidakuban takana meille kalapaikan neuvoi ja myö siitä lastin kiskomma.

Aamun sarastaessa olivat hevoset taas lähtövalmiina. Kylän väki kokoontui raitille katselemaan merimiehiä. Tien molemmin puolin seisoivat miehet lammasnahkaturkkeineen, vaimot ja neitoset punaisissa tai kirjavissa kansallispuvuissaan.

– Matatkoa tervehenä! huudettiin

– Tuokoa äijin djenkoa! lisättiin toisaalla.

– Palatkoa Petrunpäivän kisoih! huusivat tytöt.

Hevosraito, joka ensin kylän mutkittelevaa raittia

juosten sivuutti matalan Oulangansuun kirkon ja pappilan ja laskeutui aamun sarastuksessa valkenevalle suurelle Pääjärvelle, oli nyt paljon pitempi kuin matkan alussa. Joukkoon oli kylässä yhtynyt useita kojurekiä, jotka olivat täynnä miehiä. Ne tulivat osaksi naapurikylistä, osaksi Oulangasta, ja jokaisella miehellä oli sama päämäärä: kalastaa pohjoisella merellä, ansaita Norjan kruunuja ja Venäjän ruplia ja sitten kesällä palata kotimaille.

Kolme päivää pauhasivat kulkuset ja aisatiu'ut hevosten tahdikkaasti juosta raksutellessa syvään uurtautuneella talvitiellä, joka järvillä kulki suorana viittatienä, mutta metsissä luikerteli noropaikkoja hakien ja mäkiä kierrellen. Se oli kovaksi poljettu ajotie, jota pitkin ajettiin Vienan-Karjalan pohjoisista kylistä Vienanmerelle.

Kolmannen päivän iltana aukeni vihdoin aava Valkeanmeren ulappa, joka jään ja lumen peittämänä oli todella nimensä kaltainen. Yötä vietettiin Knäsiön kauppalassa ja seuraavana päivänä saavuttiin Kantalahteen, Valkeanmeren läntisimpään perukkaan, jossa sitten hevoset vaihdettiin kolttien pororaitoihin.

Kantalahdessa hajaantui joukko pienemmiksi seurueiksi, kun pelättiin, etteivät kaikki mahdu yhtaikaa lappalaisten pieniin pirtteihin tai Venäjän valtion rakentamiin majataloihin, joita oli muutamia matkan varrella.

Kuolan niemimaata oli Lauri kuvitellut toisenlaiseksi; hän oli luullut sitä kauttaaltaan kaljuksi tunturimaaksi, mutta nyt näki, että olihan siellä metsiäkin, vaikka korkeimmat kohdat olivatkin puuttomia. Hän oli lapsena kuullut kertomuksia Imandrajärvestä, Hiipinätunturista, missä lappalaisten luulon mukaan pahahenki asusti. Nyt hän näki ne omin silmin ajellessaan porolla Imandraa pitkin Jäämerta kohti.

Laurista tuntui kummalliselta, että siellä pohjoisessa Kuolan niemimaan takana lainehti talvellakin sula meri, jonka riistaa hän nyt matkasi verottamaan.

KALASTAJANA RIKINÄN VENEESSÄ

Rikinän vämpööri oli Pummangin merikelpoisin alus: se oli kaunismuotoinen, uusi, kantava, kestävä kovassa ilmassa, nousi hyvin hankavastaista eikä ottanut helposti vettä sisään. Ukko Rikinä, jo melkein harmaapartainen, oli ylpeä veneestään, eikä kenenkään tarvinnut lähteä Rikinän kanssa kilpasille, kaikki hän aluksellaan sivuutti helposti ja juuri ohi mennessään nauroi hyvillä mielin, että kyllä aluksella pääsee. Vain Norjan 'nuurvaarat', pohjankävijät, hänet joskus voittivat, mutta siitä hän ei ollut pahoillaan. – Ne ovat merihulluja, sanoi hän aina silloin, – ne eivät välitä hengestään!

Hyvään veneeseen tulee hyvä miehistö. Ja tarkasti Rikinä yleensä miehensä valitsi. Ensikertalaisia hän ei huolinut. Kukaan ei osannut selittää, miksi hän Laurin suhteen teki poikkeuksen. Ehkä siihen vaikutti Laurin isän hyvä muisto tai sitten tuo vanha merikarhu huomasi, että pojassa oli hyviä merimiehen ominaisuuksia: kestävyyttä, notkeutta, rohkeutta, pyynti-intoa, nopeaa päättäväisyyttä ja huomiokykyä. Niin kävi, että kipparin paikkaa hakiessaan Lauri joutui Rikinän vämpööriin ja sinne jäi. Toiset nuoret miehet olivat siitä hänelle hiukan kateellisia, mutta ei Lauri siitä välittänyt. Olipa hän aluksensa puolesta hiukan ylpeäkin.

Pummangin-miehillä oli tapana lähteä ensin Norjan puolelle Vuoreijan kaupunkiin turskanpyyntiin ja palata sitten keväämpänä Pummankiin kalastamaan turskaa, lohta ja lotaa. Niin sinäkin talvena. Suomesta ja Karjalasta tulleet kerkisivät tuskin levähtää ja sijoittua venekunniksi, kun Pummangin rannassa jo alkoi vilkas hyörinä. Veneitä korjailtiin, purjeita sijoitettiin paikoilleen ja eväitä kannettiin kajuuttoihin. Alkoi kuumeinen pyyntiin valmistautuminen. Vuoreija oli matkan ensimmäisenä päämääränä.

Kuulakkaan kevättalven aamuna lähti kalastajakylän haminasta kymmeniä veneitä kyntämään Jäämeren ulappaa. Rikinä lähti viimeisenä. "Antaapa heidän mennä, parempi on merellä sivuuttaa, niin saa tehdä kiusaa", tuumaili ukko. Tuuli oli navakka ja meri välkehti kauniisti talviauringossa. Laurilla oli ensin täysi työ pysyä keulassa seisoallaan, kun vene aallokossa kohosi ja sitten yhtäkkiä paiskautui alas. Ensin hän tapaili nuorista, mutta sitten jalat tottuivat, kantapäät iskeytyivät kanteen eivätkä hevin liikkuneet, vaikka vene olisi kuinka keikkunut.

– Eihän tämä sentään miestä niin pahasti nakkele kuin Koutaniemen pojat kertoivat, sanoi Lauri.

– Ei tämä ilma vielä kova olekaan, selitti Rikinä.

Sivuutettiin jo useita pyyntialuksia. Siinä rinnalla menivät Koutaniemen pojatkin. Lauri ei malttanut olla vähän ilkkumatta ohimennessä.

– Levittäkää takkinne lisäpurjeeksi, jotta kannoilla pysytte! huusi hän heille.

– Joko Lauri on ahvenia ruokkinut? huudettiin vastaan.

Merellä oli Lauriin valtava vaikutus, kun hänen ympärilleen levisi se suolainen, syvänsininen Jäämeri, joka oli ennen isävainajaa keinutellut ja hänelle kala-aarteitaan antanut. Nyt se keinutteli poikaa: hailautteli ylös ja alas, niin että mielihyvän tunne selkäytimessä väreili. Ei pelottanut, vaikka meri pauhasi rajusti laitoja vasten. Ei ollut pojasta polvi pilaantunut.

Tuolla pohjoisessa nousi jo taivaan rannalle Ruijan kallioinen ranta ja vähän myöhemmin tuli näkyviin Vuoreijan kaupunki mataline puutaloineen.

Sinne oli tullut jo ennemmin norjalaisia turskan pyytäjiä, 'nuurvaaroja', joista toiset avoimine veneineen olivat purjehtineet Keski-Norjasta asti. He olivat kaikki pelottomia merimiehiä ja uskalsivat uhmata rajuilmojakin, vaikka yksi ja toinen venekunta saattoikin jäädä ikuisiksi ajoiksi Jäämereen.

Vuoreijassa Lauri Päiväniemi näki ensimmäisen kerran norjalaisia ja kuuli puhuttavan norjaa. Hänen mielestään he olivat reipasta väkeä, eivät turhia kursailleet ja käyttäytyivät toverillisen avoimesti toiskielisiäkin kohtaan. Lauri tunsi voivansa olla heidän kanssaan yhteistyössä.

Norjalaiset olivat jo aloittaneet turskan kalastuksen. Tosin kala oli vielä aavalla, kaukana rannasta, mutta kun siellä osui parveen, niin helposti veneen lasti nousi. Rikinän saapuessa tulivat jo muutamat norjalaiset turskia myymään, ja se lisäsi hänen kiirettään. Hän ei missään tahtonut olla miestä huonompi. Maksettuaan tavanmukaisen pyyntiveron, kymmenen kruunua miehestä, ja saatuaan lupakirjat hän ohjasi veneensä haminasta suoraan ulapalle.

Kalamies on kateellinen kaikkialla, Jäämerelläkin, jossa ei luulisi kalaveden tyhjentyvän pyytämällä. Hän ei tavallisesti neuvo parhaita paikkoja toisille, vaan usein johtaa naapurinsa harhaankin. Sen vuoksi Rikinä ei kysynyt keneltäkään, missä on kalaa, vaan laski summassa ulommaksi rannasta ja alkoi koetella entisiin havaintoihinsa ja kalamiehenvaistoonsa luottaen. Ja Rikinällä jos kenellä tuota vaistoa olikin: hän sattui usein aivan ensi yrityksellä kalaparveen ja sai, vaikka ympärillä pyydettiin tyhjää. Hän oli onkiessaan kokenut kaikki rannikon kalamatalikot ja tiesi, minne turska tavallisesti ensin tulee ja missä se on viikkoa myöhemmin. Rikinällä oli myös tarkka silmä huomaamaan merilintujen, varsinkin lokkien liikkeistä, missä oli kalaa. Sillä kohdalla ne kiehuivat ilmassa valkoisena pilvenä ja iskivät veteen. Turskaparvet tulivat aavalta villakuoreen eli lodan mukana, seurasivat niitä kutupaikoille saakka ja söivät niitä minkä kerkisivät.

Lauri laitteli myös juksansa eli turskaonkensa kuntoon. Hän oli juuri Vuoreijasta ostanut sen ja antanut maksuksi viimeiset ristiketusta saamansa rahat. Siihen kuului suuri, kirkas ja kalankuvalla varustettu onki, joka sylen pituisella alasiimalla oli kiinnitetty kolmen naulan painoiseen rautapainoon, siihen taas oli sidottu sadan sylen mittainen yläsiima.

Siinä kalaa kokiessaan Rikinä opetti Lauria juksaamaan. Hän antoi ongen painua noin viidenkymmenen sylen syvyyteen, nosti sitten pari syltä ylöspäin ja sitten taas antoi äkkiä laskeutua syvemmälle.

– Näin sitä turskaa juksataan, neuvoi hän ensikertalaiselle.

Lauri alkoi itse juksata. Kolmannella vetäisyllä tarttui koukku kiinni kuin kiveen, ja hän tunsi, että syvyydessä jumahti jokin onkeen. Se alkoi viedä nuoraa rajusti läpi käsien.

– Mikä otus siellä on? kysyi Rikinä ja tuli koettelemaan Laurin nuorasta.

– Turska on, vedä vain pois.

Laurilla oli täysi työ hänen vetäessään vastaanhangoittelevaa turskaa. Mutta viimein se nousi meren pintaan ja poika keikautti sen veneeseen.

– Pyrstölläänkö täällä kalat syövät? kysyi hän päästäessään onkea ison turskan pyrstöstä.

– Ensikertalainenko tänä keväänä pani alun matkaan, ihmetteli Rikinä.

Toisetkin kiirehtivät koukkunsa mereen. Neljä miestä eri kohdissa veneen laidan luona veteli ja laski siimaa, ja turskia nousi vuoron perään ja väliin yhtaikaa ja ne paiskattiin heti veneen lastiruumaan. Oli alkanut kiivas syönti. Kalat nousivat pohjasta lähemmäksi meren pintaa, niin että nosto kävi yhä nopeammin. Turskia tarttui koukkuun leuoistaan, selästään, vatsastaan ja pyrstöstäänkin. Miehet kiskoivat niitä kilvan. Rullat, joiden yli siima kulki, pärisivät yhtenään ja kala toisensa perästä mätkähti ruumaan. Siinä ei joutanut vaihtamaan sanaakaan keskenään, ei syömään eikä teetäkään keittämään. Silloin piti ottaa kun meri antoi. Ei tiennyt vaikka syönti loppuisi; millä hetkellä tahansa nousisi rajuilma ja lopettaisi pyynnin, ja juuri 'kovan' edellähän kala söikin.

Lauri veti turskia kuin mies. Rikinä oli syrjäsilmällä katsoen huomannut, että Lauri toisinaan sai enemmän kuin vierustoverinsa.

Toista vuorokautta miehet vetelivät turskaa nukkumatta, syömättä ja juomatta. Kädet olivat turvonneet, jalat puutuneet ja selkää pakotti, mutta viis kivuista, kun kalaa vain tuli. Ja sen näki jo veneestäkin, että sitä oli tullut, sillä parras painui arveluttavan lähelle meren pintaa.

Viimein Rikinä sanoi miehille:

– Lopetetaan jo lappaminen ja lähdetään kaupunkiin muuttamaan ne rahaksi.

Veneen kokka käännettiin Vuoreijaa kohti ja miehet saivat vuoron perään käydä kajuutassa syömässä ja levähtämässä, sillä hiljainen laitatuuli kuljetti alusta tasaisesti.

– Taitaa sinusta tulla isäsi poika, sanoi Rikinä Laurille, kun he olivat yhtaikaa kajuutassa. – Niin minusta näytti käden liike.

– Hupaista se oli, kun ei tarvinnut tyhjää onkia.

Vuoreijassa olivat vielä useat sinne tulleet pyyntialukset, kun Rikinä laski haminaan. Silmät suurina katselivat miehet ensin hänen turskalastiaan, mutta suoriutuivat sitten kiireesti merelle manaillen Rikinän mainiota pyyntionnea. Satamassa venyi vielä Koutaniemen poikainkin alus ja Lauri tarjosi heille tuoretta keittokalaa.

Rikinä myi lastinsa hyvään hintaan, sillä ensimmäiset turskat olivat aina kalleimmat, ja suoriutui heti takaisin entiselle pyyntipaikalleen.

Nyt saivat jo toisetkin. Kalaa oli tullut tulvimalla rannikon edustalle. Parvet olivat niin tiheitä, ettei rautapaino päässyt painumaan niiden läpi. Turskalasti toisensa jälkeen tuotiin kaupungin satamaan ja kalan hinta laski nopeasti saaliin parantuessa. Rikinänkin vämpööri kuljetti niitä yhtenään, mutta rahan saalis jäi sittenkin niukan puoleiseksi.

MYRSKYN KOURISSA

Jäämereen ei ole koskaan luottamista. Se voi olla tyyni kuin peili, se voi viattoman näköisenä heijastella kesätaivaan poutapilviä ja keinutella hellä varoen valkeita lokkiparvia, se voi uskotella tottumattomalle kalastajalle, että tyyntä säätä kestää kauan, mutta sitten puhkeaakin myrsky kuin pyssystä ammuttuna, rajuna ja hävittävänä. Näin kävi Laurin kolmannella turskanpyyntimatkallakin.

Merelle mennessä oli niin sievä tuuli, ettei alus tahtonut ollenkaan kulkea, purjeet heilahtelivat höllinä.

– Kynsikääpä pojat mastoa, että alkaisi tuulla, sanoi Rikinä leikillään.

– Viheltäkää, se on parempi keino nostattaa tuulta, lisäsi siihen Multas.

– Puhalla sinä, Lauri, tuohon isoon purjeeseen, että vähänkin pullistuisi, sanoi Ellala.

Rikinä kopisti tuhkat piipustaan veneen laitaan ja alkoi työntää siihen uutta tupakkaa nahkakukkarosta samalla katsellen taivaanrantaa puolelle ja toiselle, kauimmin itään.

– Laskekaa pojat purjeita, kolme luuvaa laitaan, komensi Rikinä.

Miehet katsahtivat ensin ihmeissään perämiestä, mutta tottelivat vaistomaisesti, vaikka heistä tuntui hullulta vähentää aivan höllää purjetta. Mutta samassa he huomasivat itsekin, että tässä oli tosi edessä. Raju tuulenpuuska syöksyi purjeeseen ja kallisti venettä, niin että vettä tuli sisään alalaidalta, kun painolastia oli liian vähän.

– Vähentäkää purjetta! huusi Rikinä.

Ensimmäisen sysäyksen jälkeen oli pieni väli ja miehet kerkisivät sillä aikaa vähentää vielä purjeita ja Rikinä käänsi veneen haminaa kohti. Meri pauhasi jo mustana ympärillä, vihurit puskivat purjeita kuin raivottaret koettaen repiä ne riekaleiksi, ja vantit vonkuivat valittaen.

– Lauri tulkoon pumppuun! huusi perämies.

Lauri alkoi pumputa vettä pois, mutta sitä tuli laidan yli niin paljon, että Multaksen täytyi ammentaa apuna. Aallot kasvoivat korkeiksi vaahtopäiksi ja heittelivät venettä kuin lastua; väliin se oli melkein pystyssä, keula taivasta kohti, väliin taas oli perä ylempänä ja alus kuin suistumassa meren syvyyttä kohti. Keula päsähteli ylempänä arveluttavasti, kun alus putosi aallon selästä toista aaltoa vastaan. Tottumattomalta olisivat veneen laidat haljenneet, mutta Rikinä osasi taitavasti venettä kääntämällä välttää pahimpia aaltoja. Vihurit heittivät aaltojen harjalta vettä ilmaan hajottaen sen tuulen mukana kulkevaksi usvaksi, jonka takia ei nähnyt kauas eteensä.

– Tätä Herran ilmaa eivät kaikki veneet kestä, mutta meillä ei olisi enää pitkä matka niemen suojaan, sanoi Rikinä.

Edessä kulki toinen vene, karjalaisten avonainen 'roihuikka', jonka purjeet olivat repeytyneet ja joka pysyi vaivoin oikeassa suunnassa. Sieltä annettiin merkkejä, että kuljettaisiin yhtä matkaa. Lähellä näkyi vämpööri, jonka laidat olivat arveluttavasti painuneet veden alle ja josta miehet syytivät turskia mereen. Mutta se ei näyttänyt auttavan. Alus vaipui yhä syvemmälle ja kaatui viimein kumoon.

– Tuolla kaatui vene, meidän on pelastettava miehet! huusi perämies. – Missä sen miehistö on?

Aaltojen harjalla näkyi vain veneen köli. Hetkisen perästä nousi sille mies, nousi toinen, mutta muista ei saanut selvää.

– Ketkä lähtevät jollalla apuun? Minä en voi käskeä ketään, sillä pelastusyritykset tässä ilmassa voivat viedä pelastajilta hengen.

– Minä lähden yhdeksi, sanoi Lauri.

– Kuka toiseksi?

– Minä koetan, sanoi Multas, – mutta pitele vämpööriä näillä seuduilla, sillä nyt ei soutamalla pitkälle päästä.

Lauri ja Multas koettivat laskeutua jollaan, mutta se oli työlästä, sillä jolla keikkui kuin korkki aallokossa.

– Souda minkä jaksat, souda!

Lauri koetti kiskoa kaikin voimin, mutta tuuli tahtoi sittenkin viedä mennessään. Suurin ponnistuksin he pääsivät kaatuneen veneen lähelle. Sen kölistä piteli kiinni neljä miestä huutaen apua. Jokainen laine kiskaisi miehiä rajusti, mutta heidän veriset kyntensä iskeytyivät kuin kuoleman kouristuksessa yhä lujemmin köliin ja veneen saumoihin.

– Kestäkää vähän aikaa, minä heitän köyden! Yksi kerrallaan tarttukoon siihen.

Kolme miestä, toinen toisensa perästä vedettiin pelastusveneeseen, mutta neljäs ei tarttunut köyteen, vaikka kuinka olisi kehotettu. Silloin sitoi Lauri köyden pään vyötäisilleen ja hyppäsi mereen. Hän ui puoleksi pyörtyneen miehen luo ja sai lopulta hänen vaatteistaan kiinni. Toiset vetivät sitten heidät molemmat veneeseen.

Lauri oli heti tuntenut veneen pohjalla olijat Koutalaisen pojiksi ja heidän kipparikseen. Hänestä oli siis tullut heidän pelastajansa.

Kastuneet miehet saivat mennä kajuuttaan lämmittelemään ja toiset jäivät alusta hoitamaan, kun se taas tämän keskeytyksen jälkeen pääsi matkaan ja vähän myöhemmin onnellisesti Vuoreijan satamaan.

– Sinä olet sittenkin merimies! tunnusti Koutalaisen Antti Laurille, kun he kuivasivat kamiinan edessä vaatteitaan. – Ilman sinua olisin kenties hukkunut.

Myrskyä kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Neljä suomalaista venekuntaa ja kuusi karjalaista joutui silloin perikatoon. Särkyneitä veneenlaitoja, mastoja, airoja ja astioita ajelehti aavan puoleisella rannikolla kertoen hävityksestä, joka oli kohdannut Vuoreijan kalastajia.

Seuraavien viikkojen aikana oppi Lauri Päiväniemi täydellisesti tämän kalastustavan. Se ei enää tuntunut huvittavankaan, sillä uutuudenviehätys oli kadonnut. Turskan kalastaminen käsiongella oli muuttunut tavalliseksi, jokapäiväiseksi työksi ja alituinen kalan haju alkoi jo tympäistä, mutta merielämä kiehtoi silti pojan mieltä. Vaihteen vuoksi tarttui toisinaan onkeen isosilmäinen ruijanahven ja ilkeännäköinen tainari. Kerran puuttui suuri pallaskin, mutta merenpinnassa katkoutui koukusta.

Tulos Ruijan kalastuksesta oli siis huononpuoleinen ja venekunta toisensa jälkeen lähti Vuoreijasta Venäjän puolelle. Monet miehet päättivät jäädä vielä kesäksi pyyntihommiin.

LAURI OTTAA PESTIN VALAANPYYNTILAIVAAN

Vuoreijan kalasatamassa oli vilkasta liikettä. Pyyntimiesten aluksia tuli mereltä yhtä mittaa turskalastissa, toisia venyi laiturissa, toisia lähti takaisin merelle. Turskia lajiteltiin ja luettiin, perattiin ja suolattiin. Kaksi valaanpyyntialusta lojui hiukan etäämpänä: toinen tyhjä, toisessa traanilasti ja vielä perässä suuri valaan ruho. Tympeä traanin ja mytkähtäneen kalan haju saastutti ilman, mutta se ei häirinnyt merimiesten iloista mielialaa. Veneistä kuului laulua, viulun, harmonikan ja balalaikan soittoa, ja siihen sekaantui lapintiirojen ja lokkien kirkuna, kun ne kilvan tavoittelivat turskan maksan paloja, joita niille veneistä viskeltiin.

Rikinän alus oli myös laiturissa, ja siitä purettiin parastaikaa lastia. Perämies ja Lauri Päiväniemi olivat lähteneet kaupunkiin ostoksille, sillä perämies oli päättänyt lähteä heti itään lohen ja lodan pyyntiin, koska turskan hinta oli kovin alhainen. Norjan tuliaiset otettuaan he menivät pieneen merimieskahvilaan tapaamaan tuttaviaan ja kuulostelemaan kalastusasioita, varsinkin kalan hintoja. Tupa oli täpösen täynnä kalastajia, jotka saatuaan lastinsa myydyksi olivat tulleet hetkeksi maihin ja näyttivät tuntevan mielihyvää siitä, että heillä taas oli häilyvän merielämän jälkeen kiinteä pohja jalkainsa alla. Siellä vallitsi kielten sekoitus: puhuttiin norjaa, suomea ja venäjää. Puheen porina kuului kovaäänisenä. Eräs punatukkainen, reipas norjansuomalainen, jolla oli kirjava islantilaisvillapaita yllään, kertoi suuriäänisesti Huippuvuorten-matkoistaan ja valaanpyyntialusten hyvistä palkoista. Hän kertoi myös jännittävistä seikkailuista, joita heillä oli viime kesänä ollut napaseutujen jäisillä rannikoilla. Hän oli valaanpyyntiyhtiön asiamies, ja saatuaan toiset kuuntelemaan hän kysyi:

– Kuka haluaa lähteä Pispärkin-retkelle? Tarkalle ampujalle ja harppuunamiehelle maksetaan hyvä palkka ja osa kaadetusta saaliista.

– Ei kuulu kukaan haluavan holkerien ja jääkarhujen ruoaksi, sanoi hetken äänettömyyden jälkeen muuan vanhanpuoleinen matruusi.

– Oletteko te kaikki sellaisia naukumaijan poikia ja kamarin kasvatteja, ettette uskalla miesten matkaan?

– Minä lähden, jos perämiehemme sallii ja ehdoista sovitaan, kivahti Lauri.

– Se on oikeaa miehen puhetta. Nuorin joukosta näyttää häpeät vanhoille merikarhuille. Vaikka taitaisi näille toisillekin kelvata syksyllä neljäsataa kruunua ja vielä lisäksi osinko laivan tuloista, mutta housuihin tuulee. Sinä saat tulla kapteenin puheille laivaan. Meillä on hyvä kapteeni ja laivalla kunnollinen hoito, kehui värvääjä.

– Minun puolestani kyllä pääset, mutta eivät sinne ennen ole ensikertalaiset lähteneet, sanoi Rikinä.

Lauri vietiin laivalle kapteenin puheille. Laivan nimi oli "Varanki", se oli saanut nimensä vuonon mukaan, jonka rannalta se oli lähtöisin. Jo ensi silmäyksellä ihmetteli Lauri mahtavaa kanuunaa harppuunavehkeineen, katseli suuria rasvankeittimiä ja traanitynnyreitä. Vaikka pyyntialus oli tyhjä ja äsken puhdistettu, löyhkäsi sieltä härskiintyneen rasvan väkevä haju.

Kapteeni Jensen, kotoisin Ruijan suomalaiselta seudulta, otti Laurin ystävällisesti vastaan. Tervehdykseen hän vastasi suomeksi.

– Päivää, päivää, Suomen poika, sinäkö aiot lähteä meidän kanssamme paremmille riistavesille?

– Jos kelpaan ja muuten sovitaan, niin olen päättänyt koettaa.

– Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi minun on ilmoitettava, että laiva menee Huippuvuorten Itäsaarille. Pyynti on siellä jonkin verran vaarallisempaa kuin Länsisaarilla, mutta riistaa on runsaasti ja miesten voitto-osinko voi tulla melkoiseksi. Ensin on kuitenkin koeteltava, osaatko ampua.

Kapteeni haki kajuutastaan kiväärin, heitti tyhjän pullon mereen ja käski Laurin ampua sen kaulan poikki.

– Tyvestäkö vai korkin rajasta? kysyi Lauri.

– Vaikka tyvestä.

Pyssy pamahti, pullosta irtaantui samalla kaula ja pullo pulpahti veden sisään.

Jensen heitti uuden pullon entistä kauemmaksi.

– Ammu korkin rajaan.

– Enkö saa tähdätä vain korkin päähän, jottei pullo pilaantuisi?

– Ammu sitten korkkiin, jos osaat.

Kun pyssyn savu hälveni, näkyi korkin palanen pullon luona, luoti oli vienyt vain osan korkista.

– Hyvin ammuttu. Sinä olet meidän miehiämme. Kohta saat ampua riistaa tarpeeksesi. Saat kaataa peuroja Huippuvuorilla, kun me muut pyydämme merieläimiä. Missä sinä olet oppinut noin tarkaksi pyssymieheksi?

– Kotimetsissä olen ikäni ollut pyyntimies. Meidän puolellamme maksetaan veren tahraamasta metsäkanasta kolmannesta vähemmän kuin puhtaasta. Minä harjoittelin ampumaan lintuja päähän, jottei ruumis vereytyisi. Niin opin ampumaan, vaikka eihän tuosta vielä kehumista ole.

Laivan miehistö oli kerääntynyt katsomaan uutta tulokasta ja hänen koeammuntaansa. Vain harppuunamies Jöransson, ruskeapartainen merikarhu, joka katseli hiukan karsaasti Lauria peläten menettävänsä edullisen toimensa valaan ampujana, ei yhtynyt muiden laivamiesten kehumisiin.

– Kyllähän niitä paikallaan seisovia pulloja ampuu muutaman parinkymmenen kyynärän päästä, mutta toista on osata liikkuvaan maaliin, esimerkiksi vinhasti uivaan valaaseen, selitti hän.

– Mutta ero on myös maalin koossa, nauroivat toiset.

"Varangin" miehistö oli hyvin kansainvälistä. Enemmistönä olivat norjalaiset, mutta lisäksi oli kaksi kolttalappalaista, kaksi takkutukkaista venäläistä ja muuan pitkäpartainen vienankarjalainen. Miehistö teki siis sekalaisen vaikutuksen. Kapteeni näytti olevan mielissään uudesta tulokkaasta ja puheli hiljaa värvääjän kanssa nähtävästi kehuen Laurin hyviä osumia.

Käytyään jättämässä hyvästit kotipuolensa miehille, joita oli monta satamassa, Lauri siirtyi tavaroineen uudelle alukselle.

MATKA HUIPPUVUORILLE

Matkavarustukset "Varanki"-laivalla kestivät vielä useita viikkoja. Valaanpyyntiyhtiön pääosakas kävi monta kertaa laivalla neuvottelemassa kapteenin kanssa. Retki näytti kaikkien mielestä olevan vaarallisempi kuin tavalliset Huippuvuorten-matkat. Lauri sai tietää laivamiehiltä, että se oli tavallaan koematka pahamaineisten Itäsaarten itärannikolle, jossa ei ollut käyty satoihin vuosiin, ei sen jälkeen kun eräs hollantilainen valaslaiva oli siellä kadonnut jäljettömiin ja myöhemmin hiukan etelämpänä eräs venäläinen retkikunta tuhoutunut. Mutta jos olosuhteet näyttäisivät suotuisilta, perustaisi yhtiö sinne aseman ja pyyntiä alettaisiin harjoittaa siellä säännöllisesti joka kesä. Tästä uudesta riista-alueesta kilpaili kaksi valtakuntaa: Norja ja Englanti. Norjan hallitus oli kiertoteitä saanut tietää, että englantilaiset suunnittelivat isohkoa retkikuntaa Itäsaarille. Sen tehtävänä olisi näiden runsasriistaisten rannikoiden taloudellinen valtaaminen Englannille: oli etsittävä parhaat satamat ja pyyntipaikat ja omistettava ne. Oli saatu tietää, että englantilainen retkikunta lähtisi matkalle vasta seuraavana kesänä, ja siitä syystä norjalaiset pitivät nyt kiirettä. Norjan hallitus tiedusteli, haluaisiko mikään valaanpyyntiyhtiö varustaa vaikkapa vain yhden laivan retkikunnan valtaamaan pyyntimaita Norjalle. Itärannikolle oli perustettava jonkinlainen maja ja pystytettävä Norjan lippu; silloin eivät englantilaiset voisi kehua löytäneensä niitä seutuja. Palkkioksi maksaisi valtio puolet kuluista.

Kaiken tämän johdosta ei "Varanki"-laivalla tarvinnut tinkiä palkoista, mutta miehistön pestaus sujui silti hitaasti. Suurin osa "Varangin" entistä miehistöä oli jäänyt pois; vanhoja Huippuvuorten-kävijöitä oli vain kolme, nimittäin kapteeni Jensen, harppuunamies Jöransson ja kippari Vangel. Venäläisistä Vasili Kaninista ja Miihkali Kurenkosta kuiskailtiin, että he olivat Siperiasta karanneita vankeja, jotka olivat hakeutuneet näille pohjoisille seuduille piiloon. Helposti arvaa, miksi he mielellään lähtivät Huippuvuorille.

Kapteeni ja tykkimies olivat eri mieltä siitä, otettaisiinko koltat mukaan.

– Ei niillä siellä mitään tehdä, väitti tykkimies. Ne ovat niin heikkorakenteisiakin, etteivät kestä Jäämeren ankaraa ilmaa.

– Miksi eivät kestäisi, onhan Uula-Piera ollut Petsamossa kalastajana jo monena kesänä ja Mahtvei on asunut ikänsä meren rannan lähistöllä. He saavat olla maatöissä: kerätä untuvia, ampua peuroja ja auttaa rasvankeitossa.

Uula-Piera oli pieni laiha ukon kääkkänä, mustatukkainen, tihrusilmäinen, mutta ampujana tarkka. Mahtvei oli häntä hiukan nuorempi, lihavampi ja vaaleampi. Molemmilla oli kesäisin suomalaiset vaatteet, mutta ne olivat melko likaiset ja risaiset. Kapteenin täytyi antaa heille ensi töikseen islantilainen villapaita, jotta miehistö näyttäisi laivan ja yhtiön arvon mukaiselta.

Kesäkuun puolivälissä lähti valaanpyyntialus "Varanki" vihdoin kyntämään Jäämeren aaltoja suunnaten kulkunsa melkein suoraan pohjoisnapaa kohti. Kapteeni oli varta vasten odottanut kaunista ilmaa, jotta ainakin lähtö tapahtuisi suotuisissa olosuhteissa ja antaisi miehistölle rohkeutta. Pian katosivat näkyvistä Ruijan kolkot, kaljut tunturirannikot, ja laiva kulki tasaista vauhtia ulapalle. Valaanpyyntialuksessa oli Laurista hauskempaa kuin ahtaassa vämpöörissä. Hänellä ei ollut matkalla erityistä työtäkään, ja hän sai mielensä mukaan tarkastella merta.

Siinä oli aikaa vertailla keskenään entistä ja nykyistä riista-aluetta: kiveliöitä ja valtamerta. Kiveliössä oli hämäriä, hiljaisia, salamyhkäisiä metsiä ja näköpiiri avara vain tuntureilla; täällä oli valoisaa, aukeata, rajatonta ja vapaata. Siellä yhtyi taivas metsiin tai sinertäviin tunturiselkiin, täällä näkyi silmänkantamattomiin vain vettä, suolaista, viileää, tummansinistä vettä, joka loivina, sileäselkäisinä maininkeina vyöryi kuin huvikseen keinuen, niin kuin sen olisi vaikea vakautua täydelliseen lepoon. Ensikertalaisesta rannaton valtameri oli suurenmoinen ja sen synnyttämä rajaton vapauden tunne tenhoava.

Oltiin juuri siirtymässä ajojäävyöhykkeelle. Edessä kohosi särmikäs, sinertävän valkoinen, kuvajaistaan katseleva jäävuori lipuen hiljaa merivirran mukana. Valkeita lokkeja ja tiiroja leijaili sen ympärillä siivet välkähdellen. Kauempana puhalteli valasparvi usvapatsaitaan; välistä pistäytyi merestä hylkeen pyöreä pää. Se muistutti mieleen äidin kertomusten meriraukat, Jäämeren kummat aaveet, jotka aina myrskyn edellä näyttäytyivät varottaen merenkulkijalle. – Eivätköhän ne olleetkin vain hylkeitä?

Ensimmäinen jäävuori sivuutettiin läheltä. Särmikkäänä, uurteisena ja terävähuippuisena se kohosi parinkymmenen sylen korkeuteen, mutta veden alla se ulottui varmaan kuusi, seitsemän kertaa syvemmälle. Se oli luokseenpääsemättömien napajäätiköiden ensimmäinen airut, lohjennut jostakin maajään kielekkeestä ja ajelehtinut sitten tuulten ja merivirtain mukana; se oli ensimmäinen noita Jäämeren valkoisia, pelättäviä aaveita, jotka saavat sumussa koko laivaväen kauhistumaan ilmestyessään äkkiä suoraan aluksen eteen. Kippari Vangel kertoi Laurille, että eräs pyyntilaiva upposi viidessä minuutissa miehistöineen törmätessään yhteen tuollaisen jäähirviön kanssa.

Sivuutettiin toisia matalampia jäävuoria ja vihertäviä ahtojäälauttoja, joilla makaili parvittain monenlaisia hylkeitä. Laivan jyskytyksestä ne heräsivät ja nostivat päätään; lähimmät sukelsivat jään reunalta mereen. Ne olivat enimmäkseen ahtojäiden ulkovyöhykkeellä asuvia harmaita, mustalaikkuisia Grönlannin hylkeitä, mutta joukossa oli myös jättiläiskokoisia partahylkeitä. Hupaista oli nähdä, miten hylje-emot rintaevillään hosuen ja päätään nyökytellen kiirehtivät poikasiaan veteen. Muuan pieni jäälautta oli niin täyteen lastattuna, että se oli painunut vedenpinnan tasalle ja näytti etäämpää katsoen kirjavalta saarelta.

Lauri ihmetteli, miksi ei pyyntiä aloitettu, vaan ajettiin sellaisten otusparvien sivu. Hänen mielestään siitä olisi pian lähtenyt lastillinen. Olisi niitä voinut ampua vaikka laivasta käsin, sillä useat eivät liikahtaneet paikaltaankaan, kohottivat vain hiukan päätään ihmetellen mustaa kummitusta, joka puhkuen ja vettä purskuttaen meni sivu. Lauria olisi haluttanut ampua, sillä hänen metsästysintonsa oli herännyt, ja kun kippari Vangel sattui kävelemään sivuitse kysyi hän, miksi niin suuret hyljeparvet jätettiin rauhaan.

– Etkö tiedä, että ensin täytyy etsiä Huippuvuorten rannikolta sopiva satama, johon myrskyn raivotessa voi mennä suojaan, sitten vasta voidaan lähteä pyyntiretkille, sanoi Vangel. – Vai on sinun vaikea mennä noiden eläinten sivu. Ole levollinen, kohta saat pyytää niitä tarpeeksi. Hylkeenpyynti täällä ylhäällä on usein joukkoteurastusta, johon kyllästyy kun sitä tekee useita kesiä niin kuin minä. Ihminen haluaa noilta viattomilta eläimiltä vain nahan ja traanikerroksen sen alta, kaikki muu jää tänne. Traani sulatetaan rasvaksi ja vaihdetaan sitten kaupungissa rahaan, jota me jokainen saamme murusen. Pian kiertelee öljy maailman markkinoilla ja sillä sitten rasvataan koneiden laakereita, etteivät ne hankauksesta kuumenisi. Näin ihminen käyttää koneistoonsa näitäkin vaarattomia eläimiä, jotka ajan alusta saakka ovat saaneet täällä kehittyä ja lisääntyä täydellisessä vapaudessa. Me ihmiset olemme napaseutujen pahimpia petoja. Mutta sinussa näkyy olevan seikkailuverta niin kuin minussakin oli ennen. Et sinä pelkän kullan tähden täällä kulje.

Kippari oli hetken vaiti.

– Jos minulla olisi talo, pelto ja niitty niin kuin sinulla, niin en minä täällä kulkisi, sanoi hän sitten harvakseen. – Mutta minulla on vain pieni mökki Altenvuonon kalliorinteellä ja siinä vaimo ja neljä lasta. Siellä odotetaan minua hartaasti, mutta Herra tietää, palaanko tältä matkalta.

Vangelin puhe vaimensi hiukan Laurin erämiehenintoa. Hänen sanoissaan oli varmasti jonkin verran perää. Noilla lauhkeilla ja avuttoman näköisillä eläimillä, joiden kotimaa oli valtameren ulappa ja lepopaikkana sen keinuvat jäätiköt, oli oikeus elää täällä. Jäämeri oli villien eläinten valtakuntaa, johon ihminen nyt teki ryöstöretken käyttäen luomakunnan herran omituista oikeutta.

Merellä kellui musta ja pitkulainen möhkäle kuin kumoon kaatunut laiva; tarkemmin katsoen se jakaantui kahdeksi: toinen pienempi makasi suuremman kyljessä. Ne keinuivat hiljaa mainingeilla. Grönlannin valas oli noussut pinnalle, asettunut lepäilemään ja lämmittelemään selkäänsä keskipäivän auringon paisteessa. Sen poikanen, noin kuuden metrin pituinen penikka, oli useita kertoja sysännyt päällään emoaan kylkeen. Emo oli käsittänyt heti sen tarkoituksen, kääntynyt kyljelleen ja poikanen oli alkanut imeä. Mutta silloin emo kuuli kummallista tahdikasta jyskytystä ja kolinaa. Se ei ollut ennen milloinkaan kuullut sellaista ja tunsi myös kyljessään veden tärähdyksistä, että jotakin outoa lähestyi. Valasemo lyödä läimäytti rintaevillään veteen ja mörähti, samalla kun se kääntyi vatsalleen. Outo hirviö oli jo aivan lähellä. Se oli valkea kuin jäävuori, mutta sen selässä oli mustia kohopaikkoja. Ei se ollut jäävuori, se oli mahtava eläin, isompi kuin isoinkaan valas. Sen pyrstö porskutti vettä, höyry nousi hengitysaukosta ja suun edessä kuohui vesi kuin rantahyrsky.

Valas aikoi paeta. Pyöräys vain jättiläispyrstöillä, niin ne kiitäisivät syvyyteen, meren suojaavaan helmaan. Mutta vielä ei tiennyt varmaan, oliko tulija ystävä vai vihollinen. Kummitus läheni, hiljensi vauhtiaan ja seisahtui. Valaan poikanen asettui emonsa rinnalle ja emo nosti toisen rintaevänsä sen selälle kuin suojaksi. Kuului pamahdus, savu pölähti hirviön selästä ja samassa tuntui kauhea pistos valasemon sisuksissa. Emon evä läiskähti epätoivoisesti poikasen selkään, kaksi leveää pyrstöä posahti ja verensekaisessa vaahdossa kiehuva silmäke keskellä tyyntä merta osoitti paikan mihin jättiläiseläimet katosivat. "Varangin" miehet katselivat jännittyneinä harppuunan lentoa, mutta sakea ruudinsavu esti näkemästä kohtaa missä valaat olivat. Kun savu hälveni, näkivät he vain poreilevan ja väreilevän meren.

– Ei tainnut osua, huudahti Lauri.

– Etkö näe, hölmö, miten harppuunaköyttä vinkuen lappautuu mereen. Mutta harppuunan kranaatti ei räjähtänyt, ja nyt saadaan vähän aikaa ilmaista kyytiä, sanoi tykkimies. – Vai ei muka sattunut!

– Eteenpäin! komensi kapteeni.

Kone pantiin hiljaiseen käyntiin. Harppuunaköyttä meni jo toistasataa metriä, kaksisataa.

Valas näytti pyrkivän viistosti pohjaan paetakseen hirviötä, jonka tavat se jo tunsi nahassaan, se tunsi selkälihaksessaankin kiusankappaleen, joka seurasi sitä syvyyteen. Tuntui kuin kummitus olisi iskenyt terävät kyntensä selkään ja koettanut nostaa ilmaan. Poikanen sukelsi emonsa jäljessä syvyyteen.

Uusi harppuuna pantiin tykkiin ja jännittyneinä miehet odottivat, mistä valas nousisi: edestäkö, sivulta vai ehkä takaa. Kului minuutteja, kului neljännestunti. Yhä katselivat laivan kannelta jännittyneet silmäparit meren pintaan. Vihdoin kohosi poikasen selkä vedestä ja hiukan myöhemmin emon, mutta niin kaukana edessä, ettei yltänyt ampumaan. Usvapatsaita nousi ilmaan, sitten katosivat taas tummat selät ja samalla tuntui laivassa voimakas nykäys, kun valas alkoi vetää laivaa mukanaan.

– Taaksepäin! komensi kapteeni. Kone jyskytti takaperin täyttä höyryä, mutta valaan valtava lihasmoottori näytti aluksi pysyvän voitolla.

– Tämä on toista kuin ristikettu jäniksenlangassa, ajatteli Lauri. Saapa nähdä, kestääkö meren jättiläinen ihmisen rautakoneiden kanssa kilpasilla!

Ei kestänyt. Sukellusvälit lyhenivät kymmeneksi, sitten viideksi minuutiksi ja veren sekaista usvaa nousi ilmaan eläimen puhaltaessa. Poikanen koetti seurata emoaan, mutta väsyi nähtävästi pikemmin. Pyyntilaivasta laskettiin kaksi venettä. Ne lähestyivät väsynyttä valasta, ja kun sen leveä niska nousi vedenpinnalle, heitettiin harppuuna toisesta, seuraavalla nousulla toisesta veneestä, ja viimein syöksi Vangel pitkän keihään sen sydämeen. Vielä kerran kohosi monta metriä leveä pyrstö ilmaan ja läiskähti veteen, vielä kerran koetti eläin sukeltaa, mutta herpautui ja jäi kellumaan veden pinnalle kuolleena. Poikanen kierteli emonsa ruumista, mutta kaikkosi sitten vähän kauemmaksi katsomaan, kun viholliset raastoivat emon laivan luo ja sitoivat sen laivanperään lujin köysin.

– Se on oivallinen saalis, en malttanut ajaa sivu, kun tielle sattui, sanoi kapteeni. – Mutta työtä meillä on ennen kuin saamme sen hinatuksi johonkin Itäsaarten vuonoon. Täällä emme uskalla ruveta sitä paloittelemaan, sillä tällaisesta tyynestä syntyy hyvin pian rajumyrsky.

– Sattuipahan, pojat, ensimmäinen latinki! kehui tykkimies Jöransson hyvillään. – Mutta tuon riivatun kranaatin syytä oli, ettei otus heti kellistynyt. Se jäi laukeamatta, kun harppuuna upposi valaan selkään. Minusta riippuu, pojat, minkälaisen osingon saatte syksyllä. Tästä valaasta lähtee vähintään kuusikymmentä kruunua mieheen.

Laiva kulki hitaammin kuin ennen, sillä perässä kulkeva valaan ruho pidätti sitä. Valaan poikanen seurasi vielä kuollutta emoaan kierrellen laivaa, mutta huomattuaan, ettei emo enää liikkunut, se jäi jälkeen ja sukelteli taaksepäin mylvien ja läiskyttäen toisinaan pyrstöllään veden pintaa. Se oli oppinut tuntemaan oudon kummituksen tavat ja halut, mutta oli opistaan saanut maksaa paljon.

Vielä kaukaa näkyivät "Varankiin" iltapäiväauringon valossa sen sirot usvapatsaat, kun se kierteli äskeisellä emonsa surmapaikalla.

ITÄSAARILLA

Seuraavana aamuna levisi "Varangin" kannella ilosanoma miehestä mieheen.

– Maata näkyvissä, Itäsaaret ovat suoraan edessämme, toistettiin kapteenin ilmoitusta. Tieto virkisti mieltä. Matkan päätekohta oli vihdoinkin ilmaantunut näköpiiriin. Kapteeni oli nähnyt kiikarilla taivaanrannalta nousevan valkoisia huippuja, joista ei aluksi tiennyt olivatko ne merellä ajelehtivia jäävuoria vai maata – todellisia, kiinteitä tunturien kupuja. Mutta lähemmäksi tultaessa ne kasvoivat; valkoisten huippujen alla näkyi mustia, sulia laikkuja rinteellä ja niiden alapuolella vettä ja jäätä vuorotellen. Pian sen näki koko miehistö.

Erämiehelle on kaukainen meren saari salamyhkäinen toivojen maa, jota jo kauempaa katselee hiukan jännittyneenä ja lähestyy mielenkiinto kasvaen, olkoonpa se vaikka pieni kari, josta arvelee löytävänsä merilintujen munia, tai suurempi katajikkoluoto, jonka toivoo vilisevän jäniksiä ja kettuja. Mutta monin verroin jännittävämpää oli Laurin mielestä lähestyä Huippuvuorten Itäsaaria, jääkarhujen, peurojen ja miljoonien merilintujen maata, jonka kamaraa vain harvoin aikaisemmin oli ihmisjalka tallannut. Se oli hänelle salaperäisen tenhoava satujen maa.

Mutta tie näytti menneen tukkoon. Saarta reunusti leveä rantavyö, jonka myrsky oli tosin särkenyt yksinäisiksi jäälautoiksi ja liikutellut niin, että lomaan oli aukeillut suuria sulalaikkuja ja railoja. Neuvottomana kapteeni pysähdytti aluksen jään reunalle ja tarkasti kiikarilla, olisiko rannempana avointa vettä, josta voisi ehkä pujotella vaarallisen vyöhykkeen läpi johonkin sulaan vuonoon. Hän ohjasi "Varangin" jään reunaa pitkin suoraan länteen, teki suuren kaarroksen ja pääsi viimein lähemmäksi korkeaa kalliorantaa, jonka edustalta jää oli siirtynyt hiukan merelle päin.

Kuta lähemmäksi maata laiva tuli, sitä lukuisammaksi ja runsaslajisemmaksi kävi eläinmaailma. Kömpelöt partahylkeet makailivat laiskoina jään reunoilla ja katselivat ihmeissään itsekseen liikkuvaa 'jäävuorta', joksi ne varmaan laivaa luulivat. Toisia sukelteli sulassa aivan laivan ympärillä. Vedestä kohotessaan ne muistuttivat elävästi parrakkaita ihmisiä. Eräs nousi pintaan aivan laivan vieressä.

– Ovatko ihmiset käyneet kalavesilläsi, kun viiksesi riippuvat noin murheellisesti alaspäin? naljaili Vangel.

Rannikon ja merijään välillä oli luokonaan vesilintuja: haahkoja, hanhia, alleja, monenlaisia lokkeja, lunneja ja kiisloja. Toiset sukeltelivat laivan lähetessä, toiset lähtivät lentää räpistelemään, toiset, varsinkin hanhet, jotka muuttomatkoillaan olivat oppineet tuntemaan ihmisen, nousivat lentoon kaakattaen kuin olisivat manailleet, ettei täälläkään saanut olla ihmisiltä rauhassa. Kiislat, kuikat ja merimetsot lentää päristelivät, niin että siiven kärjet kirjoilivat merenpintaa, mutta lokit, räiskät, Lapin tiirat ja myrskylinnut leijailivat ilmassa kuin haukat ja kerääntyivät laivan kohdalle sakeiksi, ilmaa pimittäviksi parviksi, sillä ne olivat haistaneet valaan raadon hajun. Ilmasta kuului alituista siipien vihinää, vihellystä, rääkymistä ja kaakatusta. Rantajyrkänteiden ja meren välillä oli yhtenäistä liikettä: toisia lintuja laskeutui mereen, toisia lensi riutoille lepäämään tai viemään evästä hautovalle naaraalle tai poikasille.

Laurissa kohosi metsästyskuume. Levottomana hän käveli laivan kannella edes takaisin katsellen puolelle ja toiselle tätä lintujen valtakuntaa, jossa oli hänelle niin paljon aivan outoa; se oli kuin uusi maailma, jossa oli vain jäitä, kaljuja vuoria ja eläimiä.

Jostakin kuului kuin lehmikarjan ammuntaa, toisaalta kuin koiran haukuntaa. Eläimet olivat jossakin niemekkeiden takana; laiva kulki lähellä rantaa.

– Mitä ne ovat? kysyi Lauri. – En usko kenenkään kuljettaneen tänne lehmiään laitumelle.

– Mursuja. Kohta kuulet vielä kamalampaa, kun lähelle tullaan. Kyllä tänä kesänä opit ne tuntemaan, sanoi Jöransson.

Ääni tuli jäälautalta, joka etäämpää näytti mustalta saarelta. Kun laiva kulki sen sivu aivan läheltä, saivat laivamiehet tarkastella noiden jättiläiseläinten lepäämistä. Ne makasivat jonoissa, peräkkäin ja isot syöksyhampaat toisen selän päälle nostettuina. Ne olivat rumia eläimiä, aivan kuin mahdottoman suuria lihakumpareita, mutta mulkoilevista silmistä kuvastui kiukku vuosisataisen rauhan odottamattomia häiritsijöitä kohtaan. Ne kohottelivat uhkaavasti kaarevia syöksyhampaitaan. Isoin koiras nosti niin hurjan mylvinnän, että selkäpiitä karmi, ja kohta yhtyivät siihen melkein kaikki lautalla makaavat. Toinen toisensa perästä ne vetäytyivät sitten mereen ja kerääntyivät sukeltelemaan laivan perässä laahautuvan valaan ympärille antaen sille aikamoisia iskuja puolelta ja toiselta. Nämä ärtyneet vanhat herrat – lautalla oli vain koiraseläimiä – luulivat valasta vihollisekseen.

– Odottakaahan, kohta tulemme teitä tervehtimään, kunhan ensin löydämme sataman, lupaili kapteeni hyväntuulisena.

Niemen takana aukeni pitkä, aivan sula lahti, joka näytti kelpaavan satamaksi. Kapteeni ohjasi laivan lahden suusta sisään ja ajoi melkein vuonon perälle luotaillen vähän väliä syvyyttä.

Sillä kohdalla, johon ankkuri lopuksi laskettiin, oli rannalla sievää kivikkoa ja hietikkoa. Tasaisen rantavyöhykkeen takana kohosi jyrkänlainen, sula kalliorinne, mutta ylempänä, särmikkäillä huipuilla, kimalteli ikuinen jää. Laaksokurua myöten kohisi vaahtoinen vuoripuro, josta tulijat saivat vilpoisaa, puhdasta vettä. Alemmilla rinteillä ja rantatasangolla näkyi paikoin vihertävää ruohoa ja matalaa pajukkoa ja jäkäliä, mutta ei yhtään puuta, joka olisi tarjonnut millekään eläimelle varjoa tai suojaa sadetta vastaan.

– Tässä on mainio satamapaikka, sanoi kapteeni. Ainoastaan itämyrsky voi aiheuttaa meille häiriöitä. Tätä vuonoa ei ole vielä merkitty karttaan, eikä sille kai kukaan ole antanut nimeä. Sanotaan tätä Poolinlahdeksi urhean merikapteenin Jonas Poolin mukaan, joka vuonna 1610 teki tutkimuksia Länsisaaren vuonoissa. Tuo tunturi saa olla nimeltään Poolintunturi ja meren ja vuonon välinen niemimaa Varanginniemi.

Veneet laskettiin alas ja kapteeni souti ensin maihin tykkimiehen, kippari Vangelin ja Laurin kanssa mukanaan tukevaan, tervattuun tankoon kiinnitetty Norjan lippu. Hän pystytti sen pienelle kunnaalle, kannatti miehillä kiviröykkiön sen ympärille ja julisti saaren Norjan valtiolle kuuluvaksi. Sitten pystytettiin teltat kuivalle turvemaalle ja koko miehistö vietti loppupäivän juhlien, koska sattui olemaan sunnuntai. Laivasta haettiin maalle parhaita eväitä, mm. monenlaisia säilykkeitä.

– Ei pojat, sanoi kapteeni Jensen, – säilykkeet ovat hyviä merellä, mutta nyt olemme maalla, luultavasti maailman riistaisimmalla seudulla. Nyt on hankittava pataan tuoretta lihaa. Tuossa vuonossa edessämme on saari – olisiko liian itserakasta, jos sanoisimme sitä Jensenin saareksi? Siellä näyttää olevan suuria lintuja. Lauri saa nyt näyttää, osuuko hän elävään riistaan yhtä hyvin kuin pullon korkkiin. Vasili ja Miihkali saavat tulla soutamaan ja keräämään munia, mutta muistakaa, ettette ota hautuneita.

– Ei siellä niin erinomaista ampumataitoa kaivata, siellä osaa lintuun vaikka ummessa silmin, murahti Jöransson, joka tahtoi olla parhaan ampujan kirjoissa.

Erämiehet soutivat saareen. Siellä kuului tunnin aikana kuusi pyssyn pamahdusta, ja joka laukauksen jälkeen pölähti saaresta ilmaan kuin kirjava pilvi, joka hajaantui ja harveni ylempänä, mutta sakeni sitten taas laskeutuessaan maahan. Ne olivat lintuparvia. Kun miehet palasivat, toivat he tullessaan kuusi valkeaposkihankea ja korillisen munia.

– Olipa hyvä, ettet ampunut vain merimetsoja ja pormestarilokkeja, kun en lähtiessä tullut neuvoneeksi, sanoi Jensen. – Nyt saamme lihavat hanhipaistit ja elämme kuin herrat.

– Kyllä osaan erottaa räähkälinnun oikeasta riistasta, selitti Lauri.

Lintuja kyniessään miehet ihmettelivät, että Lauri oli ampunut jokaista päähän, useimpia silmään.

– Sinuahan voisi sanoa 'silmäänampujaksi', sanoi Vangel kiusoitellakseen itserakasta Jöranssonia.

– Hautovia lintuja saa vaikka käsin, sanoi tykkimies.

– Ne ovat kaikki koirashanhia, huomautti Lauri hiukan ylpeästi.

"Varangin" miehistö vietti hauskasti tundran sammalikossa kaunista kesäistä sunnuntai-iltaa. Vangel kävi noutamassa laivasta viulunsa, jota hän kaikilla matkoilla kuljetti mukanaan, ja soitteli kappaleen toisensa jälkeen. Karski merimies näytti soittaessaan aivan toiselta; tuntui kuin sävelet olisivat siirtäneet hänet jonnekin menneisyyteen. Hiljaisina kuuntelivat miehet viulun laulua, joka milloin räiskyvän iloisena, milloin valittavana kantautui lahden tyyntä pintaa kauas merelle. Linnutkin näyttivät ihmetellen kuuntelevan näitä outoja säveliä.

Myöhemmin sai Lauri tietää, ettei Vangel ollut tavallinen merimies. Hän oli aikoinaan opiskellut yliopistossa, mutta levottoman luonteensa tähden lähtenyt seikkailemaan. Kaukainen Ruija, kesäyön auringon ja revontulten maa, missä kaljut tunturit ja myrskyinen meri hyväilivät toisiaan, veti häntä vastustamattoman voimakkaasti. Ajat muuttuivat tietysti iän mukana, seikkailuista tuli jokapäiväistä työtä ja Pohjolan lumous suli arkisiin askareihin. Mutta vielä toisinaan, kuten tänä kesäisenä sunnuntaina, pohjoinen maisema loihti esille vanhat tunteet ja silloin Vangelin viulu soi kauniisti.

LINTUVUORILLA

Maanantaina alkoi taas arkinen aherrus. Aikaisin aamulla kapteeni ilmoitti, että saalis oli laitettava korjuun, jotta päästäisiin uutta pyytämään. Valaasta oli saatava kalliit hetulat ja rasva puserretuksi "Varangin" varastosäiliöihin, mutta siinä olikin monen päivän työ.

Valas hinattiin laivan sivulle. Vasta nyt Lauri sai käsityksen sen todellisesta koosta. Sen kyljelle olisi mahtunut peräkkäin kaksitoista keskipituista miestä, suuontelo olisi hyvin vetänyt tavallisen soutuveneen miehineen ja ruiskureikään olisi helposti voinut työntää nyrkkinsä; silmät tuolla jättiläisellä sen sijaan olivat ihmeen pienet, vain pari tuumaa läpimitaten. Pyrstö oli neljän sylen levyinen.

Lauri ja Vangel saivat sitten miekanpituisin veitsin viiltää valaan pinnasta parin korttelin vahvuisia rasvaviipaleita, joita hinattiin maihin juuri pystytettyjen rasvankeittimien luo. Eläimen ympäriltä kuorittiin tällä tavalla rasvakerros, huulet ja kieli leikeltiin räydytettäviksi ja suulaesta irrotettiin monta sataa hetulaa. Niistä saataisiin kallista valaanluuta, suurimmat hetulat olivat viiden metrin pituisia. Tämän perkauksen jälkeen jätettiin valaan ruho haaskalintujen ruoaksi. Mutta rannalla sen sijaan alkoi nyt keittimien ääressä kiireinen työ. Rasva oli räydytettävä juoksevaan muotoon, valutettava tynnyreihin ja niissä siirrettävä laivan isoihin säiliöihin. Kapteeni Jensen määräsi keittopuuhiin venäläiset ja kolttalappalaiset, ja norjalaisen Bukken piti johtaa työtä. Lauri sai jäädä myöskin maihin Uula-Pieran kanssa metsästämään peuroja ja keräämään saarilta haahkan untuvia. Laivan muu miehistö valmistautui merelle hankkimaan uusia valaita.

Kukaan ei tällä hetkellä aavistanut, miten tärkeä osuus Jöranssonin pyytämällä Grönlannin valaalla oli tulevissa tapahtumissa ja miten ratkaisevasti se vaikutti Lauri Päiväniemen ja kaikkien maihin jääneiden elämään. Ilman sitä olisivat heidän vastaiset vaiheensa olleet lyhyet ja mutkattomat – ilman sitä olisivat, kapteeni Jensenin alkuperäisen suunnitelman mukaan, kaikki miehet olleet mukana ensimmäisellä kohtalokkaalla pyyntiretkellä, joka tehtiin Poolinlahden asemalta.

Kapteeni Jonas Jensen oli täsmällinen järjestyksen mies; hän piti laivallaan hyvän komennon ja suunnitteli kaikki työt tarkoin edeltäpäin. Hän kiivastui harvoin, mutta auta armias, jos hänen määräyksiään ei toteltu. Jos huolimattomuudella pilattiin jokin hyvä yritys, silloin hän raivostui, silloin hänen ruskea pukinpartansa tärisi kuin katajapensas maanjäristyksessä ja sanatulva huuhteli syyllisen korvia. Mutta myrskyä seurasi tavallisesti tyyni tai säyseä tuuli. Hänen oikeudenmukaisuutensa tähden häntä kunnioitettiin ja hänen merimiehentaitonsa takia oli yhtiö hänet lähettänytkin tälle vastuunalaiselle retkelle.

Paljon oli kapteeni Jensenillä järjestelemistä ennen pyyntiretkelle lähtöä. Laivaväki piti jakaa kahteen osaan ja määrätä kullekin ensikertalaiselle sopiva työ. Laivan piti saada kokoon lastinsa mahdollisimman lyhyessä ajassa, sillä kapteeni, vaikka ei kenellekään siitä maininnut, ei ensinkään luottanut Itäsaarten kesään ja jäätilanteeseen.

Antaessaan Laurille metsästyskiväärin kapteeni sanoi:

– Luotan sinun ampumataitoosi, vaikka tiedän, että näillä rinteillä voit joutua nokatusten jääkarhunkin kanssa. Tässä on belgialainen kivääri, sillä voit ampua edelleenkin silmään, jottei karhun valkea turkki vereydy. Mutta varo ruostuttamasta kallista asetta. Tässä on ruutia ainakin kolmeenkymmeneen panokseen, tuossa luoteja ja nalleja. Peuranlihat voitte säilyttää lumessa nämä pari kolme päivää, minkä pyyntimatkamme kestää.

Hän antoi myös Uula-Pieralle kiväärin ja yhtä paljon ammuksia. Bukke sai tarkat määräykset rasvankeittoa varten. Kun maihin jääneet oli vielä varustettu muonalla, lähti "Varanki" porhaltamaan Poolinlahden suuta kohti.

– Koettakaa pojat kiirehtiä, huusi Jensen laivan kannelta maihin jääneille, – että kaikki on valmista, kun tuomme uutta saalista. Koetamme aluksi pyytää Grönlannin valaita, sillä niistä lähtee lasti nopeimmin.

Kapteenin määräyksen mukaan lähti Lauri Uula-Pieran kanssa Poolinlahden saariin kokoamaan haahkanuntuvia. Heillä oli tarkoitusta varten vene ja läjä säkkejä, joihin kallisarvoiset untuvat oli kerättävä. Pehmeitä untuvasäkkejä oli miesten lupa käyttää makuupatjoinaan siihen asti kunnes saataisiin peuran tai jääkarhun taljoja. Lauri suuntasi veneen ensin korkeaa kalliosaarta kohti, joka oli hiukan kauempana kuin heille ennestään tuttu Jensenin saari.

– Kuulekko sie, Lari, sanoi soutaessaan Uula Vienan-Karjalan murteella, jota hän oli Petsamossa oppinut, mie näin mennehenä yönä meriraukan.

– Senkö surman ennustajan?

– Sen, hospoti auttakkah. Mie pastierailin laivan täkill puoleh yöh soati, kun hambahie borotti. Silloin yleni merestä miehen peä, se katshoi laivah ja siitä katoi eikä merikänä värähtän.

– Partahylje se oli eikä mikään muu.

– Kyllä mie hylkehet tunnen – meriraukka oli, ketä hakemah lie tullu.

Lauri ei viitsinyt ruveta kinastelemaan taikauskoisen koltan kanssa, sillä tämän usko meriaaveisiin ja niiden ennustuksiin oli järkähtämätön. Omasta puolestaan Lauri oli kuitenkin vakuuttunut, että Uula-Pieran meriraukka oli partahylje, joka oli sattunut nostamaan päätään laivan lähellä.

Jos Lauri olisi tuntenut paremmin lintuvuorten elämää, ei hän olisi lähtenyt hakemaan haahkanuntuvia Poolinlahden korkeimmasta ja jyrkkärinteisimmästä saaresta. Lintuvuorilla vallitsee näet tarkka aluejako ja 'arvojärjestys': kukin lintulaji asustaa omalla korkeusvyöhykkeellään. Tuolla jylhällä saarella, jota Lauri sanoi Vangelin saareksi, ei asunut lainkaan haahkoja, vaan pääasiallisesti lunneja, räiskiä, lokkeja, kiisloja ja jääkyyhkysiä, kaikkia lajeja tuhansittain. Sellaista lintujen paljoutta ei Lauri ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Näytti siltä kuin kaikki napaseutujen siivekkäät olisivat kerran kokoontuneet ja perustaneet sinne lintujen valtakunnan, jonka jokainen jalansija oli asuttu. Saaren satojen metrien korkuinen seinämä näytti melkein valkoiselta. Tuhannet linnut olivat sen maalanneet ulostuksillaan, ja lisäväritystä antoivat sille penkereillä ja kallion kielekkeillä istuvat siivekkäät. Jyrkänteeltä lensi mereen ja merestä jyrkänteelle lintuja lakkaamattomana virtana. Niitä istui vieri vieressä jokaisella kallionulkonemalla, niitä lenteli rinnettä pitkin ja vuoren päällä kiehui kuin mehiläisparvi.

– Ei teällä ou haahkan munia, sanoi Uula, – reähkälintuloi voan.

Mutta Lauri ei sillä hetkellä välittänyt untuvista, hänet oli hurmannut riistan sanomaton paljous, ja hänen metsästäjän verensä kuohahteli. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt noita kaikkia Jäämeren asukkaita ja hänen teki kovasti mielensä ampua muutamia, että voisi oikein käsistään katsella. Kun he olivat nousseet maihin, ampui hän riutan rinteellä komean pormestarilokin. Lintu putosi Laurin jalkojen juureen, mutta samalla nousi rinteellä sellainen metakka, että tuntui kuin olisi koko vuoren seinämä kaatunut päälle. Ilma musteni linnuista, siipien läiskeeseen, havinaan ja vihellykseen sekaantuivat tuhannet varotushuudot, sillä siivekkäiden valtakuntaan oli tullut pahin rauhanhäiritsijä, ihminen, jonka tapoihin moni lintu oli talvimuuton aikana etelämpänä tutustunut. Tiirat ja lokit tuntuivat kuin kiroilevan, ettei pohjoisnavankaan läheisyydessä saanut elää ihmiseltä rauhassa. Mutta kun Lauri ja Uula istuivat rannan kivellä hetken aikaa liikkumatta, palailivat linnut vähitellen pesilleen ja rauha oli entisellään.

Vaikka untuvasäkit eivät näyttäneet saarella täyttyvän, päätti Lauri kuitenkin kiivetä pienelle tarkastusmatkalle ja Uula sai jäädä siksi aikaa veneen luo. Kiipeämistiekseen Lauri valitsi syvän laaksokurun, jonka pohja oli kauttaaltaan isojen kallionlohkareiden peitossa.

Rantavyöhykkeellä kivien koloissa ja turpeen alle johtavissa käytävissä oli kyömynokkaisten lunnien pesiä ja niissä kussakin yksi valkea muna. Samoilla seuduilla asustivat myös pahamaineiset räiskät, ilkeät ryöstölinnut, jotka anastivat usein lokkien saaliin ja tyhjensivät munapesät. Rinteen keskikohdalla Lauri näki kalliopengermällä riveittäin hautovia pormestarilokkeja; hiukan ylempänä isännöivät riskilät niitä paikkoja, joissa voi löytää pesän sijan. Hautovat linnut eivät Lauria pelänneet; ne lähtivät lentoon vain hänen yrittäessään tavoittaa niitä kädellään. Heittäytyipä jokin ylimmällä penkereellä pesivä myrskylintu vastukseksikin puhaltamalla sieraimistaan hänen silmilleen ilkeälle haisevaa nestettä. Vuoren lakalla asustivat hauskat, tuskin kottaraisen kokoiset jääkyyhkyset; tiheinä parvina ne nousivat lentoon nähdessään ihmisen yhtäkkiä ilmaantuvan omalle aluelleen.

Laurin ja Uulan täytyi jättää Vangelin saaren lintuvaltakunta rauhaan ja soutaa Jensenin saareen haahkojen ja hanhien luvattuun maahan. Saaren keskiosissa oli hautovia naarashaahkoja niin tiheässä, että oli vaikea sovittaa jalkaansa tallaamatta jonkin linnun tai pesän päälle. Kiukusta kähisten ja untuvanhakijain kenkiä nokkien emot nousivat pesistään puoleksi ajamalla. Silloin Uula keräsi untuvat säkkiin munien ympäriltä, ja niin kuljettiin pesältä toiselle kuin satoa korjaten.

– Tämä on minusta tympäisevää työtä. On inhottavaa repiä hautovan linnun alta lämmittävät untuvat, jotka se on varannut pienokaistensa suojaksi.

– Ka, kyllä se itsestäh untuvaa uuvestah noukkii, arveli Uula.

Lauri ampui tällä saarimatkalla useita hanhia ja keräsi korillisen hanhen- ja haahkanmunia, joilla heidän oli pakko parantaa yksitoikkoisia aterioitaan. Pitihän syödä hanhenpaistia silloin kun sitä sai huokealla.

Päivän saaliina he toivat asunnolleen myös kaksi säkkiä untuvia.

Kun erämiehet palasivat myöhään illalla, oli rasvankeitto vielä täydessä käynnissä. Vasili kantoi juuri ihrakimpaleita vuorenkorkuisesta läjästä kattilaan. Hän oli yltä päältä kuin rasvalla valeltu; sitä kiilteli hänen naamassaan, johon se noen kanssa oli levinnyt ruskeaksi ihomaaliksi, sitä tihkui hänen parrastaan ja vaatteistaan. Miihkali vyörytteli pois tieltä täyteen valutettuja tynnyreitä ja koltta Mahtvei kohenteli tulta. Bukke arvioi ennakolta valaasta lähtevää öljymäärää ja aikaa, mikä heiltä kuluisi traanin sulattamiseen.

– Niin se on, miehet, hän sanoi, – ettemme me ehdi räydyttää kuin osan tämän valaan rasvoista ennen kuin kapteeni tuo jo toisen, ja silloin jyrisee varmasti ukkonen. Muistakaa, että tuo kattilan hanasta valuva kirkas pieni virta on samalla kultasuoni, josta juoksee hieno säie meidän jokaisen kukkaroon. Me olemme nyt maailman runsasriistaisimmalla seudulla. Nyt on kerättävä, nyt on tehtävä työtä yölläkin.

Bukke oli nuori, laihahko, vaaleaverinen mies, kotoisin Bergenin kaupungista. Hän oli ennen toiminut siellä kauppa-apulaisena, mutta jättänyt punnukset ja mittakepit toisille ja lähtenyt Ruijaan. Hänessäkin oli hyvä annos levotonta seikkailijanverta, mutta hän oli itaruuteen saakka säästäväinen, ja hänen tarkoituksenaan oli palata takaisin kotikaupunkiin heti kun hän saisi kokoon pääomaa sen verran, että voisi perustaa oman liikkeen ja oman kodin. Olipa hänellä jo tiedossa morsiankin, kaunis tyttö, jonka valokuvaa hän oli joskus Laurille näytellyt.

Niin, Frans Bukke keri siinä ohutta kultasäiettään. Hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hänellä olisi kalatavarain tukkukauppa Bergenissä ja jolloin rihmat kerääntyivät hänen käsiinsä kymmeniltä suunnilta ja hän punoisi ne kultaköydeksi, joka lakkaamatta juoksisi hänen avaraan kassakaappiinsa. Omasta halustaan Bukke valvoi yöt rasvapatain ääressä ja innosti toisiakin tekemään työtä melkein vuorokaudet läpeensä.

Mutta ei keittimien lähellä olisi kukaan voinutkaan nukkua, niin korvia särkevä oli meteli. Valaan raadolle oli kokoontunut tuhansia pormestarilokkeja, räiskiä ja myrskylintuja. Ne riitelivät rähisten keskenään saaliista, niitä istui luokonaan ruhon päällä kupuaan täyttämässä ja toiset kärkkyivät ilmassa päästäkseen kylläisten tilalle. Miehet nukahtivat vuorotellen päivällä auringon paisteessa ja valvoivat valoisat yöt työnsä ääressä.

YKSINÄISEN PEURAN KUOLEMA

Yksinäinen peurahirvas söi aukeassa tunturilaaksossa mehevää ruohoa, nyhti maasta ja puri, niin että toisia haaroja kasvavat nahkasarvet heiluivat, mutta väliin se nosti päätään, levitti sieraimensa ja vainusi ilmaa. Tuntui voimakasta tuoreen ruohon tuoksua, meren ja hautovien lintujen hajua, mutta ei miltään suunnalta naalin eikä jääkarhun väkevää löyhkää.

Peura painoi uudestaan päänsä maahan. Ihmeen makealta maistuivatkin tuoreet, juuri kukkaan puhjenneet yrtit talvella laihtuneelle peuralle. Se ei malttanut nostaa turpaansa maasta kun tiesi, että jääkarhuilla oli nyt muuta syömistä yllin kyllin: mursuja, hylkeitä, rannalle ajautuneita raatoja ja hautovia haahkoja, hanhia ja muita vesilintuja. Se ei välittänyt jääkarhusta nyt, sillä se tiesi, että kesällä sen kömpelön edestä pääsee helposti pakoon, kunhan ei aivan käpälän ulottuville laske. Mutta kun peura vähän ajan kuluttua taas nosti päätään, pisti sen sieraimiin outo haju. Mikä se oli? Mistä se tuli? Peura katsoi tarkasti alas laaksoon. Tuolla liikahti jotakin, kaksi harmaata selkää vilahti kiven takana. Ne eivät olleet naaleja eivätkä jääkarhuja, tuskin olivat mitään petoja. Mutta silti ne kahlitsivat yksinäisen peuran katseen, pää ei uskaltanut enää painua maahan.

– Ammu jo, metsehinen, petra lähtöö jo pakoh, kuiskaili Uula, kun he Laurin kanssa kyyröttivät kiven takana.

– On vielä liian kaukana, väliä on ainakin kahdeksankymmentä syltä.

– Mie pamahutan.

– Ammutaan yhtaikaa. Minä vihellän kun saan tähtäimeen.

– Mihin sie sihtoat?

– Silmään.

– Mie rintah.

Laurin käsi vapisi vähän, hänellä oli saaliskuume, jonka erämies saa aina ensimmäistä suurta riistaa ampuessaan. Jopa vakautui. Pum – ja kaiku vastasi laakson seinämistä.

Savun hälvetessä he näkivät komean sarvipään makaavan hengetönnä viiden askelen päässä äskeisestä syöntipaikasta. Tunturien arka juoksija ei ollut tiennyt, että Itäsaarille oli tullut uusi vihollinen, jonka käpälä ylti kahdeksankymmenen sylen päähän.

– Miun pulikka sen sorti, mie tähtäin seämmeh, kehui Uula.

– Katsotaan!

Peuraa oli sattunut silmään; muuta kuulanreikää siitä ei löytynytkään.

Erämiehet nylkivät ja paloittelivat saaliinsa, hautasivat lihat lumeen ja lähtivät uusia otuksia etsimään. Kun he illalla palasivat toisten luo, heillä oli kuusi peuran nahkaa, peuran paistit keittolihaksi ja kuuden poron sääriluut, jotka Uula oli välttämättömästi tahtonut mukaan saadakseen kaivella niistä himoruokaansa, tuoretta ydintä.

JÄÄMEREN VANGIT

Tulet olivat sammuneet rasvankeittimien alla, aavemaisina seisoa törröttivät rannalla korkeat kattilat ja niiden takana rasvatynnyrit riveihin järjestettyinä. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta sitä vilkkaampi oli lintujen ja naalien ilkkuna valaan haaskalla, jonka äskeinen myrsky oli nostanut ylemmäksi rannalle ja jonka lihaisempi puoli oli kääntynyt ylöspäin. Romottavine kylkiluineen se muistutti kaatunutta jättiläistä, jonka kimpussa tuhannet kääpiöt hääräilivät ilkkuen ja ivaten.

Teltasta vähän ylempää törmältä kuului matalaäänistä puhetta.

– On jo viides päivä eikä "Varangista" näy jälkeäkään. Jotakin on varmasti tapahtunut. Kun ei vain laiva olisi uponnut, sanoi Bukke huolissaan.

– Tai hyö lähti Norjah ja meät jätti tänne, epäili Vasili.

– Tiedätkö sinä mitä puhut? suutahti Bukke. – Vai jättäisi Norjan mies toverinsa pulaan, nääntymään nälkään ja kylmään autiolle saarelle! Ei, niin hän ei tekisi milloinkaan, ei ainakaan Jensenin tapainen rehti kapteeni.

– Mie mietin, jos olis sattunut jokin pienempi haaveri ja olis ollut pakko lähtie, puolustihe Vasili.

– Ei, kyllä heille varmasti on käynyt pahemmin, mietiskeli Bukke masentuneena. – Eikä miehistä ole jäänyt sanansaattajaakaan.

– Mutta turhaa meidän on tässä jaaritella, sanoi Lauri. – Meidän on ryhdyttävä johonkin. Voimmehan tähystellä merelle joltakin korkealta paikalta ja kierrellä läheiset rannikot. Joskus on sattunut, että laivamiehet pelastuvat rantaan niin näännyksissä, etteivät jaksa edes kävellä.

– Enkö mie siula Lari sanon, ettei hyvöä kuulu, kun mie näin meren manalaisen, muistutti Uula.

– Lähdetään heti. Toiset kulkevat Varanginniemen etelärantaa, toiset soutavat vuonon rantaa. Ei tiedä, vaikka siellä tarvittaisiin venettäkin. Miihkali jääköön teltalle vartioimaan, etteivät naalihurtat pääse varastelemaan.

Varattuaan evästä laukkuihinsa miehet lähtivät kadonneita etsimään. Lauri ja Uula kävelivät niemen etelärannalle ja alkoivat seurata sitä, Bukke ja Uula-Piera soutivat vuonon puolella kierrellen rannikon jokaisen mutkan. Varanginniemen kärjessä he tapasivat toisensa, mutta kumpikaan ryhmä ei ollut löytänyt rannalta merkkiäkään laivasta tai sen miehistöstä.

Koillismyrsky oli jo heikennyt, kippurakärkiset aallot olivat rauhoittuneet sileäselkäisiksi, mutta vielä pauhasi rantahyrsky voimakkaana valkoisena vaahtovyönä niemen mustien kallioiden ympärillä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi ajojäälauttoja ja niiden lomassa oli vain pieniä sulalaikkuja. Jää oli tukkinut vuonon. Hyvin kaukaa etelästä näkyi avovesi, mutta ei mitään laivan näköistä.

– Näettekö, ahtojäät ovat saartaneet koko itärannikon, sanoi Bukke. – Aavalta ei nyt pääsisikään vuonoon. Ja jos laiva olisi pyrkimässä rantaan, näkyisi se tuolla jäävyöhykkeen takaa. Pahat aavistukset ovat varmasti toteutuneet. Laiva on joutunut jäiden keskelle ja puristunut hajalleen tai sitten se on ajanut sumussa jäävuoreen. Toissapäivänähän oli merellä sumua?

– Laiva on voinut ajaa sumussa karillekin, huomautti Lauri. – Miehet ovat ehkä laskeutuneet pieneen laivaveneeseen, mutta sekin on saattanut myrskyssä upota.

– Tämä meri on niin vaarallinen ja arvaamaton, sanoi Bukke. – Se nielee laivoja ja veneitä miehineen, mutta on silti aina yhtä ahnas. Onneton se kapteeni, joka ei sen oikkuja tunne, hän saa kalliisti maksaa erehdyksensä. Pelkään, että kapteeni Jensen, joka muuten on taitava merimies, ei ole tarpeeksi tuntenut näiden seutujen erikoisuuksia. Hän on ehkä tehnyt pienen virheen ja hävinnyt taistelussa.

– Sääli kapteenia, sääli kippari Vangelia ja muita laivamiehiä, huoahti Lauri.

– Ei meidänkään kohtalomme ole kadehdittava, sanoi Bukke vakavasti. – Me olemme nyt Jäämeren vankeja.

– Eikö ole mitänä pelastusta, jos ei kapteini tuu? kysyi Uula.

– Ei ainakaan heti, vastasi Bukke. – Valaanpyyntiyhtiö ja Norjan valtio lähettäisivät kyllä laivan meitä pelastamaan, jos saisivat tiedon onnettomuudesta. Mutta kukapa sen viestin Vuoreijaan vie. Kun "Varanki" oli valaanpyyntilaiva, ei meidän odoteta palaavan ennen kuin syyskesällä. Silloin voi avun lähettäminen olla liian myöhäistä, sillä merijää on voinut jo saartaa Itäsaaren. Silloin meillä on edessä synkkä talvi.

– Voi, kun karkasinkaan Sibirjasta. Oli liebuskoa, vaikkei vapautta, valitteli Vasili.

– Niin, niin, Vasili, vapautta läksit takaa ajamaan, mutta uudestaan vankeuteen jouduit. Jäämeren kahleet voivat olla ankarammat kuin valtion, hymähti Bukke.

Miehet seisoivat jonkin aikaa hiljaisina katsellen eteläistä taivaanrantaa, jossa meri välkkyi vapaana ilta-auringon loisteessa. Mieli raskaana he palasivat takaisin asuntoonsa, joka oli pystytetty vain väliaikaiseksi suojaksi, mutta josta näytti nyt tulevan heidän pitkäaikainen kotinsa.

Muutamia päiviä he elivät vielä epävarmassa neuvottomuudessa ja tähystelivät vuonolle lakkaamatta. Mutta mitään ei tapahtunut. Viimein miesten oli pakko todeta, että meri oli vaatinut heiltä kalliin uhrin ja että heidän piti tulla toimeen niiden niukkojen tarvikkeiden turvin, joita heille oli jäänyt. Seikkailun ja rikastumisen halusta he olivat tänne tulleet verottamaan napaseutujen eläimistöä; nyt heidän oli ryhdyttävä siihen henkensä säilyttämiseksi, sillä pakkasen maan kirjoittamaton laki kuuluu: voita tai kuole.

PULLOPOSTI

Haudattuaan onnettoman laivan miehistöineen meri kantaa usein pinnallaan tiedon sen kohtalosta, toimii kuin postimiehenä perikatoon joutuneiden ja heidän omaistensa välillä. Rannalle ajautunut airo, mastonpalanen, veneenlaita tai jokin miehistölle kuuluva esine kertoo usein jälkeenjääneille mykällä kielellään murheellisen tapahtuman. Mutta toisinaan se kuljettaa pitkiäkin tiedonantoja; vainajien viimeiset terveiset se kantaa uskollisesti rantaan ja viskaa maalle edelleen vietäväksi.

Niin kävi "Varanki"-laivankin. Meri vei viestin sen tuhosta Vuoreijaan ennen kuin Itäsaarille jääneet saivat siitä mitään muuta tietoa kuin sen, ettei laiva palaisi enää milloinkaan heidän luokseen.

Pyyntilaiva "Virgo" ajeli juuri valasparvea Karhusaaren ja Huippuvuorten välisellä aavalla, kun eräs kippari huomasi meressä ajelehtivan merkillä varustetun tynnyrin. Kapteeni keskeytti ajon ja antoi veneellä noutaa tynnyrin laivaan. Hän huomasi heti, että siinä oli tärkeä tiedonanto, sillä tapin reikä oli huolellisesti hartsattu, jottei vesi pääsisi sisään.

Kun tynnyrin pohjaan avattiin aukko, löytyi sisältä kymmenen kirjettä osoitettuina eri henkilöille Ruijaan ja lisäksi kapulan ympärille kääritty ja öljykankaalla peitetty tiedonanto:

    "Valaanpyyntilaiva 'Varanki', kotoisin Vuoreijasta, on
    joutunut sumussa ahtojäiden puristukseen ja uponnut Itäsaarten
    kaakkoispuolella 77 astetta 5 min. pohjoista lev. ja 25 astetta
    it. pit. Greenw. Kapteeni ja miehistö, kymmenen miestä,
    pelastuneet veneisiin ja ovat nyt jäälautalla ajelehtimassa.
    Ankaran merenkäynnin takia pelastuminen epävarma. Osa miehistöä,
    kuusi miestä, jäänyt Itäsaarten kaakkoisniemelle rasvan keittoon
    vähin eväin. Sinne pystytimme Norjan lipun. Pelastakaa!
    Lähettäkää nämä kirjeet perille, ne ovat ehkä viimeiset terveiset
    rakkaille omaisillemme, retkeä kannattaneelle yhtiölle ja
    isänmaallemme.

                                     Kesäkuun 28. p:nä 1878.
                                         Kapteeni John Jensen."

Löytö tehtiin syyskuun viidentenätoista.

– Tiedonanto on kohta kolme kuukautta vanha, totesi kapteeni järkyttyneenä. – Meri on liian kauan kuljettanut mukanaan salaisuutta. Veneisiin joutuneet ovat ehkä aikoja sitten hukkuneet tai pelastuneet Itäsaarille, mutta maalle jääneet ovat varmasti hengissä. Lähdemme suoraan sinne.

Mutta jääesteiden tähden ei "Virgo" päässyt lähellekään Itäsaaria. Tyhjin toimin sen täytyi palata Vuoreijaan mukanansa surullinen viesti. Valtion ja valaanpyyntiyhtiön toimesta varustettiin uusi pelastusretkikunta, joka lähti Itäsaarille "Larus"-nimisellä pyyntilaivalla ja otti mukaansa koiravaljaikon, suksia ja tottuneen miehistön.

Kapteeni aikoi kiinteän merijään reunasta lähettää koiravaljaikon hakemaan hädässä olevia laivaan. Tämäkin yritys epäonnistui tykkänään, sillä epäluotettava ahtojäävyöhe oli tavattoman laaja. Kerran laiva jo pääsi jäälauttoja kierrellen niin lähelle Itäsaarta, että sen tunturien lakat näkyivät taivaanrannalla, mutta uusien ajelehtivien ahtojäiden puristuksen tähden sen täytyi peräytyä. Pimeänä syysiltana laskettiin laivasta valoraketteja merkiksi, että apuun pyrittiin ja että haaksirikkoisten hädänalainen tila tunnettiin. Tätä eivät Varangin majan miehet huomanneet, sillä näihin aikoihin oli Lauri löytänyt hollantilaisten kivimajan eikä sinä päivänä kukaan sattunut käymään Poolinniemessä. Pelastuslaivan täytyi palata tyhjin toimin takaisin Vuoreijaan, jossa pyyntimiesten omaiset ja koko kaupungin väki surivat tuhoon joutuneiden hirveää kohtaloa.

PUMMANGIN-MIESTEN PALUU

Pohjolan kesä oli kukkeimmillaan, lehti oli kasvanut täyteen kokoonsa, pihan pihlaja kukki ja ohra teki jo hiusta. Useimmat laululinnut olivat vaienneet, sillä niillä oli jo kyllin työtä poikasistaan. Koiraskäki oli kahden vaiheilla, kukkuako vai jättääkö ensi kesään; kukkuessaan se jo "kakisteli ohran tähkää pois kurkustaan".

Päiväniemen Leena seisoi pihalla ja katseli Saarijärven selkien yli Koutaniemeen päin. Hän oli viime aikoina seisoskellut siinä usein ja työn lomassakin käynyt vilkaisemassa järvelle.

– Pitäisipä niiden Pummangin-miesten jo saapua. Tähän aikaan kesästä ne aina ennen tulivat. Saa nähdä, onko Lauri ensimmäisten tulijain joukossa. Kyllä kai. Poika on tainnut jo maistaa tarpeekseen kirpeää Jäämeren makua.

Ei näkynyt vielä yhtään venettä järvellä. Kukapa näin työn aikana, keskipäivällä... Palopurolta järven takaa nousi savua. – Ellalan niittymiehet siellä päivällispuuroaan keittävät, päätteli Leena.

Tällaiseen jännittävään odotukseen oli Leena tottunut. Kun Päiväniemen Jaakko oli hänet nuorikkonaan kaksikymmentä vuotta sitten tänne tuonut, oli hän sanonut Leenalle: "Minä olen puoleksi merimies. Minun täytyy kulkea Jäämerellä, sillä Päiväniemen pellot eivät meitä yksin elätä. Uskallatko jäädä tänne yksin, kun lähden Pummangin-matkalle?" – "Miksi en uskaltaisi? Tiedänhän, että kesällä aina tulet sieltä takaisin", oli Leena vastannut.

Odotus oli tietyllä tavalla hauskaakin, se toi vaihtelua yksitoikkoiseen elämään. Pummangin-miehet lähtivät joukoissa kuin muuttolinnut, heistä ei sen koommin mitään kuulunut, ennen kuin he kesällä yhtäkkiä ilmaantuivat tuliaisineen kotitanhuville. Näin Leena oli ennen Jaakkoakin odottanut ja Pummangin-miesten saattoveneen lähestyessä juossut rantaan. Kaukaa järveltä oli Jaakko aina hattuaan heiluttanut merkiksi, että oli elossa. Se oli tärkein onnen sanoma, matkan tulos oli sen rinnalla sivuasia. Nyt Leena odotti jo poikaansa, ja jälleen vaihtelivat hänen mielessään toivo ja pelko.

Usein tapahtuu niin, että odotetut vieraat tulevat aavistamatta, tulevat kuin varkain. Kun Leena palasi illalla saunavihtoja hakemasta läheisestä vesakosta, kuuli hän puheen porinaa rannasta.

– Pummangin-miehet ovat tulleet! hän ilostui.

Leena riensi vastaan. Rantatietä nousi toistakymmentä miestä laukut selässä, mutta Lauria ei näkynyt.

Leena katsoi tutkivasti tulijoihin kuin lukeakseen heidän kasvoistaan, oliko mitään ikävää tapahtunut.

– Hyvää iltaa emäntä ja terveisiä Laurilta.

– Hän on siis vielä elossa, Jumalan kiitos!

– Oli vielä kesäkuun alussa, sanoi Alatalo.

– Mutta miten nyt lie, sitä emme tiedä, sillä hän lähti Pispärkiin, lisäsi Ellala.

– Lauriko Pispärkiin, surman suuhun, pahantekijäin karkotuspaikkaan!

– Käy siellä oikeitakin ihmisiä, virkkoi Alatalo.

– Ja aivan vapaaehtoisestiko hän sinne lähti?

– Pestin otti koko kesäksi valaanpyytäjään, kertoi Raate. – Neljäsataa kruunua palkkaa ja laivan hoito.

Päiväniemen emäntä sai kuin piston sydämeensä. Surulliset Huippuvuorten-matkat olivat Suomenkin puolella tunnetut. Jaakko oli niistä usein jutellut ja aina lopettanut puheensa sanoilla: "Holkerin istuntaan ja Pispärkiin eivät lähde muut kuin seikkailijat ja pahantekijät". Nyt hänen ainoa poikansa oli sinne lähtenyt. Leenan silmät alkoivat kostua.

– No, ei se vesitellä kannata, sanoi Alatalo. – Lauri on kunnon merimies. Hän oli kevätkalastuksen aikana Rikinän kipparina ja hyvin menestyi. Hän se pelasti Koutaniemen Antinkin, kun vene myrskyssä kaatui. Hukkumaisillaan jo olivat miehet olleet.

– Lauriko? ihmetteli Leena. – No sittenhän siitä ristiketusta oli Koutalaisillekin hyötyä.

– Tässä olisi kaksisataa kruunua ja Norjan huivi tuomisia, sanoi Raate.

– Vai muisti vielä kotiaan ja äitiään.

– Miksi ei olisi. Muisti hän. vielä Koutaniemen Hannankin, lähetti hänellekin huivin. Taitaa siitä Hannasta tulla vielä miniä tähän taloon.

– Ei niitä rikkaiden tyttöjä köyhille anneta.

– Mutta Lauri on lujatahtoinen mies, ei se anna myöten, väitti Ellala.

– Minä luulen, että se Pispärkin-matkakin on jossakin yhteydessä sen asian kanssa. Kuka niistä nuorista tietää, mitä ne haaveilevat. Lauri oli aikonut näyttää Koutalaisen pojille, että on niitä muitakin merimiehiä kuin he. Ja palkka on hyvä. Syksyllä hän aikoi tulla kotiin.

– Olisi saanut tulla jo nyt. Vaaralliselle retkelle on poika lähtenyt. Niin ovat ennustaneet monet unenikin. Jospa saisin hänet vielä terveenä takaisin, huokaili Leena.

– Pettävä on meri ja Jäämeri varsinkin, mutta se karkaisee nuorukaisen mieheksi, lohdutteli Alatalo. Ei ole syytä suruun, eihän poikaa ole kuolleeksi mainittu.

Miehet lähtivät. Kauan mietti Leena niitä syitä, jotka olivat kannustaneet Lauria lähtemään surullisen kuuluisaan Pispärkiin.

SOTA NAALEJA VASTAAN

Kun Itäsaarille jääneet kuusi miestä olivat jo väsyneet laivan paluuta odottaessaan ja huomanneet, että heidän oli omin voimin tultava toimeen ainakin syksyyn asti jollei seuraavaan kesään, tarkastivat he kaikki yhdessä elintarvikkeet, aseet ja muut tavarat, joita heille oli jäänyt. Bukke merkitsi kaikki kirjaan. Kapteeni oli jättänyt heille laatikollisen leipää, vähäsen vihanneksia, 20 säilykerasiaa, 25 naulaa jauhoja, muutamia nauloja suolaa, kaksi pyssyä ja niihin 60 panosta, joista oli jo ammuttu 25, kaksi telttaa ja joka miehelle peitevaatteet, samovaarin teen keittoa varten sekä vähän teetä ja sokeria. Sitä paitsi oli heidän käytettävänään rasvankeittimöt ja parikymmentä tynnyriä valaanrasvaa. Metsästys oli tuottanut yhdeksän peuraa, joiden lihat olivat lumessa, mutta niissä näkyi pilaantumisen oireita, eikä ollut niin paljon suolaa, että olisi voinut sen ehkäistä. Heillä oli myös neljä säkkiä haahkan untuvia, joita he käyttivät alusina samoin kuin peuran nahkojakin. Vielä on mainittava pari kirvestä sekä tulukset ja veitset joka miehellä.

– Tavaraa meillä on melko lailla, totesi Bukke. Jos leipää, suolaa ja ampumatarvikkeita olisi enemmän, niin uskaltaisinpa ravinnon puolesta luottaa tulevaisuuteen. Ehkäpä talvenkin yli pääsisi kun ampuisi riistaa lisäksi. Kesällä on helppo saada tuoretta lihaa. Mutta talveksi merieläimet ja linnut vetäytyvät etelään pakkasta pakoon. Sen tähden on niitä pyydystettävä kesällä talven varaksi. Ja kesä on täällä lyhyt.

– Jos joudumme olemaan täällä yli talven, niin on ehdottomasti hankittava parempi maja ja lämpimiä turkkeja, lisäsi Lauri. – Meillä on edessä ankara talvi, mutta ei toivoton.

Heille ilmaantui kuitenkin uusia vihollisia, joita he eivät laskelmia tehdessään arvanneet ottaa huomioon. Pahimmat niistä olivat naalit, jotka laumoittain alkoivat pyrkiä kuokkavieraiksi.

Lihan hajun houkuttelemina oli niitä keräytynyt kymmenittäin heidän asuntonsa ympärille, ja ne näppäsivät hampaisiinsa kaiken mikä vähänkin suuhun sujui. Naalit lopettivat yhdessä lokkien ja myrskylintujen kanssa valaan raadon, naalit kantoivat ihranjäännökset kattilan luota ja varastivat toisinaan keittoon pantavan lihan melkein käsistä. Niitä ei kannattanut ampuakaan, kun panoksia oli niin vähän ja kun niillä oli kesällä harmaa, harvakarvainen ja takkuinen turkki. Tarkan vainunsa avulla naalit hakivat lumikinoksista peuran lihat, eikä kestänyt kauan, kun lihat oli syöty parempiin suihin ja osa kannettu pesiin poikasille. Kun Lauri ja Uula menivät eräänä päivänä hakemaan peuran lihoja suolatakseen niitä, löysivät he useimmista kätköistään vain luurangot.

– Tämähän on ennen kuulumattoman hävytöntä, että kettua pienemmät eläimet yhdessä yössä syövät monta peuraa. Eilen olivat kätköt vielä paikoillaan.

– Ne ovat vieneet lihat omih kätkölöih.

Ja tarkastellessaan ympäristöä lähemmin he löysivät useita liharaajoja sammaliin peitettyinä. Eräs rumannäköinen naali, nähtävästi poikasten emo, tavattiin itse teossa: se oli juuri kuljettamassa isoa lihankimpaletta tunturiin. Lauri ampui sen muille varotukseksi, mutta ei siitä apua ollut.

Kun naalit eivät olleet koskaan ennen nähneet ihmistä, eivät ne osanneet pelätä. Sen ne vain heti huomasivat, että ihminen on voimakas ja ovela peto: tappaa paljon suurta riistaa ja tekee kätköjä, mutta toisinaan antaa auliisti suurempaa riistaa pienempienkin petojen syötäväksi. Kun naalit vertailivat näitä uusia Itäsaarille tulleita petoja entisiin suurimpiin, jääkarhuihin, olivat nämä uudet parempia. Ne saivat helpommin riistaa ja söivät itse vähän, ei niin kuin jääkarhu melkein peuran kerrallaan. Ja sen tähden naalit päättivät lyöttäytyä ihmisen seuraan tasaamaan hänen haaskojaan ja kätköjään.

Kun valaan raato loppui ja peuran lihat kannettiin suolaan kivillä ympäröityihin tynnyreihin, tulivat naalit niin rohkeiksi, että pistäytyivät teltassa leipälaatikollakin miesten ollessa poissa. Ne kävivät säännöllisesti syömässä ulos heitetyt ruoan jätteet, ne istuivat miesten syödessä heidän ympärillään kuin nälkäiset koirat heidän liikkeitään katselemassa. Ja kun joku heitti luunpalasen tai lihankimpaleen, karkasivat kaikki sitä tavoittamaan tapellen keskenään. Kerran oli Vasili riisunut kenkänsä ja asettanut ne teltan seinustalle kuivamaan. Kun hän vähän ajan perästä meni ulos, näki hän naalin täyttä laukkaa karkuuttavan kenkää tunturille päin. Siinä syntyi äkäinen kilpajuoksu, ja naalin täytyi luovuttaa varastamansa saapas oikealle omistajalle. Toisen kerran vei naali Miihkalin puukon, jolla hän oli juuri peuraa teurastamassa.

Naalien tunkeileva käytös ei näyttänyt johtuvan niin paljon nälästä kuin uteliaisuudesta ja siitä hyvästä käsityksestä, jonka naalit olivat aluksi saaneet ihmisestä. Niillä olisi kyllä ollut muutakin ruokaa yllin kyllin, kun vesilinnut parastaikaa hautoivat. Mutta naalit tiesivät, että pesiään puolustavat linnut olivat pelottomia taistelijoita. Tuhannet siivekkäät olivat heti pesänryöstäjien kimpussa. Ne huusivat korvat lukkoon, ne kiskoivat kipeästi joka karvasta, iso pormestarilokki sokaisi silmät siivillään hosuen ja ilkeä myrskylintu sinkautti sieraimiin pahanhajuista nestettä. Parempi oli elää ihmisen hankkimien herkkujen ääressä.

Ja luottamus ihmisen toverillisuuteen vahvistui vielä sen jälkeen, kun pikku pedot huomasivat, että Lauri kantoi eräänä päivänä viisi naalin poikasta majalle, asetti ne laatikkoon ja ruokki niitä pehmeällä, tuoreella lihalla. Naalit kerääntyivät joukolla laatikon ympärille katselemaan niitä onnellisia, jotka ihminen otti näin omaan hoitoonsa.

Mutta nämä hyvät suhteet rikkoutuivat, sillä majan asukkaat eivät olleet lainkaan halukkaita elämään naalien kanssa kovin läheisissä väleissä. Tämä tapahtui silloin kun Lauri ja Uula toivat majalle tiedon, että naalit olivat syöneet peuran lihat vähiksi. Neuvotteluissa julistettiin yleinen sota naaleja vastaan, sillä jos ne jo kesällä ryöstivät vaivalla kerätyt talvivarastot, niin talvella miesten edessä olisi nälkäkuolema ja sitten naalit söisivät heidät. Nämä loiset olivat saatava hävitetyksi ja vasta sitten käytävä kokoamaan talvivarastoja.

Pyyntikeinot olivat ensin hyvin yksinkertaiset. Aluksi nakattiin vain lihankimpale pedoille, ja kun ne kerääntyivät äriseväksi rykelmäksi sen ympärille, niin yksi miehistä, useimmiten Uula, kolkki kirveenhamaralla niitä kuoliaaksi. Kun taistelevain rivit näin harvenivat, perääntyivät varovaisemmat tantereita saaden samalla opetuksen, niin etteivät ne sen jälkeen enää tulleet joukolla kirveen ulottuville.

Seuraava pyyntitapa oli 'onkiminen'. Lauri sitoi lihanpalan lujasti nuoran päähän ja heitti sen naalille. Kohta se tarttui lihaan kiinni hampaillaan niin lujasti, että sitä sai vetää nuoralla lähemmäksi, ja silloin toinen löi sivultapäin eläimen kuoliaaksi. Mutta pian naalit tulivat epäluuloisiksi, ja kun Lauri seuraavan kerran heitti 'ongen', eivät ne enää tarttuneet siihen, vaan katselivat täkyä päätään kallistellen ja himokkain silmin. Täytyi siis miettiä uusia pyyntitapoja.

– Ahaa! sanoi Lauri keksiessään vielä uuden keinon. – Pyydystetäänpä niitä polkimella niin kuin poroja. Lauri asetti raadon lähelle suopungin silmukan maahan ja piteli kädessään nuoran toista päätä. Kun naali astui jalkansa silmukan sisään, hyppäytti ja vetäisi Lauri nuoraa, ja silmukka tarttui naalin jalkaan. Täten hän sai useita kymmeniä naaleja. Mutta lopulta naalit oppivat suopunkiakin varomaan, ja Varangin miesten täytyi kaivaa niille sudenkuoppa. Siihen niitä meni paljon, mutta uusia tuli aina kuolleiden tilalle ja taistelu naaleja vastaan näytti toivottomalta. Koltat saivat nylkeä niitä alinomaa, sillä Lauri ja Bukke olivat määränneet, että niiden nahoista oli valmistettava kevyet syysturkit. Eloon jääneet naalit söivät nyljettyjen toveriensa ruumiita minkä jaksoivat ja kantoivat niitä penikoilleen. Osa jäi mätänemään. Raadon haju levisi laajalle ympäristöön ja houkutteli uusia tulokkaita entisten lisäksi.

Eräänä aamuna Bukke tuli kiukuissaan telttaan; hän melkein vapisi vihasta ja sai änkyttämällä sanotuksi:

– Nyt ne riivatun rosvot syövät rasvankin tynnyreistä, kalliin rasvan, jonka kerran Vuoreijaan päästyämme voimme muuttaa rahaksi.

Mentiin miehissä katsomaan tynnyreitä ja huomattiin, että Bukken puhe oli totta. Monen tynnyrin kanteen olivat naalit nakertaneet pään mentävän aukon, josta ne olivat latkineet rasvaa. Pahimmin oli niiden tynnyrien laita, joiden kylki oli puhkaistu, niissä ei ollut enää jäljellä kuin kipene sisällystä uurteissa.

– Näin meiltä menee maahan ja noiden paholaisen lähettiläiden vatsaan kallis polttoaine, hätäili Lauri. Millä lämmitämme ja valaisemme talvella majaa, jos ei ole rasvaa lamppuun!

– Tämä ei saa jatkua, sanoi Bukke. – Yhden kerrallaan on aina kivet valmiina taskussa vartioitava varastoja, jottemme menettäisi kaikkea.

Varangin miehet väsyivät naalien teurastamiseen, josta ei näyttänyt tulevan loppua. He aikoivat jo muuttaa majaa uuteen paikkaan, mutta huomasivat sitten, että vartioimalla he voivat säilyttää varastonsa. Bukke arveli, että parasta on tappaa naalit talvella, kun karva on hyvä ja valkea. Silloin niistä saatiin rahan arvoista tavaraa, jota kannatti viedä Norjaankin.

Miehet eivät voineet oikein ymmärtää, mikä veti naaleja niin suurin joukoin heidän asunnolleen. Toiset arvelivat, että alkusyynä oli valaan ruho, toiset taas, että rasvankeittimistä tuulen mukana levinnyt lemu kutitti niin makeasti naalien hajuhermoja, etteivät ne voineet sitä vastustaa.

Naalisodan jälkeen ruvettiin tositeolla kartuttamaan varastoja. Kun ei vähillä kuulilla kannattanut ampua lintuja, valmistettiin verkosta haavi. Varsi tehtiin pitkästä rautatikusta, joka saatiin öljynkeittimien varusteista. Bukke oli nähnyt Islannissa käytettävän lintuhaavia. Haavi aseenaan väijyskeli Uula-Piera Vangelin saaren kalliorinteellä ja sieppaili lintuja kymmenittäin päivässä. Jensenin saarelta hän pyydysti hanhia ja haahkoja. Linnut perattiin ja Bukke keitti niitä entisissä rasvankeittimissä ja suolasi tynnyreihin säilöön talveksi. Lauri kulki milloin yksin, milloin Mahtvein tai Miihkalin kanssa metsästämässä peuroja, eikä hän usein tyhjänä palannut. Nyt hän ei kätkenytkään lihoja lumeen, vaan kantoi ne kotiin vartijan luokse. Työtä riitti kaikille. Ketkä eivät olleet näissä puuhissa, ne kalastivat. Ruokaa siis oli, vaikka vähän yksipuolista, ja suolaa keitettiin merivedestä.

Näissä puuhissa kului aika huomaamatta. Miehet eivät kerinneet monesti ajattelemaankaan eristettyä asemaansa.

Kesän aikana miehiä elähdytti vielä toivo, että syksyllä heitä tultaisiin hakemaan pois. Mutta syyspuolella jo alkoi huomata, että heitä vaivasi koti-ikävä. Usein he kesken kiireisiä töitään nousivat niemen selänteelle tähystelemään eteläiselle taivaanrannalle toivoen, että näkisivät siellä jonkin norjalaisen laivan purjeet tai savut.

Eräänä aamuna Lauri oli Poolinniemen selällä lipun luona tähystelemässä ja juoksi sieltä kiireesti telttaan ilmoittamaan ilosanoman:

– Merellä näin suuren mustan esineen, sumun yli se näytti laivalta.

Kaikki riensivät ylös kunnaalle. Tosiaankin. Harvan sumun läpi kangasteli kauempaa musta pitkulainen ryhmä.

– Se on varmasti meitä hakemaan lähetetty laiva, nyt meidän olisi annettava sille merkki. Haetaan tänne rasvatynnyri ja sytytetään palamaan, ehdotti Lauri innoissaan.

– Ei tuo ole laivan näköinen, epäili Bukke.

– Miä metsehisen laiva se ollah, hylkehet vain pruijuiloo jäämöhkälehellä, väitti Uula-Piera, joka tunsi ennestään meren kangastetut.

Kun sumu selkeni, näkivät kaikki koltan olleen oikeassa: pieni jäälautta oli täynnä hylkeitä.

Pelastumisen toiveet näyttivät itse asiassa nyt entistä pienemmiltä, sillä Itäsaarten eteläpuolelle oli kantautunut suuria ajojäälauttoja, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin. Seuraavina öinä oli jo niin pakkanen, että jäiden väliset railot jäätyivät. Päivä päivältä väheni toivo ja viimein oli mukauduttava siihen masentavaan tosiasiaan, että heidän oli jäätävä talvehtimaan Itäsaarille.

Alakuloista mielialaa ja koti-ikävää lisäsi sekin, että pulmuset, jotka Huippuvuorilla pesivät suurin joukoin ja jotka kesäkauden olivat iloisella viserryksellään ilahduttaneet mieltä, kerääntyivät parviin ja eräänä yönä katosivat kokonaan. Ne olivat lähteneet etelän lämpimiin maihin. Samoin lähtivät kahlaajat, hanhet ja haahkat. Elämä lintuvuorilla hiljeni hiljenemistään, sillä napaseudun ankara talvi oli lähestymässä. Viimeksi jäivät lunnit, lokit, kiislat, myrskylinnut ja jääkyyhkyset. Mutta Poolinlahden jäätymisen jälkeen nekin siirtyivät etelämmäksi, ja korkeilla lintukallioilla, joilla kesäisin kohisi vilkas elämä, oli taas syvä hiljaisuus. Vain jokin kiirunaparvi siellä aamun sarastaessa nauraa väkätti keräillessään viimeisiltä sularinteiltä ahkerasti ravintoa, jotta kestäisi paremmin ankaran talven.

KORPILAKI

Itäsaarten yhdyskunta eli omaa eristettyä elämäänsä, tavallaan omana valtionaan, jolla piti olla oma hallitus ja lainsäädäntö. Sinne eivät enää ulottuneet Norjan, Suomen tai Venäjän lait eivätkä ne mutkaisuutensa tähden olisi sopineetkaan tähän yksinkertaiseen miesvaltioon, jossa säädökset piti olla mahdollisimman lyhyet, selvät ja tepsivät.

Ei ole niin pientä yhteiskuntaa, ettei sinne hiipisi rikollisuus jossakin muodossa myrkyttämään rauhallista elämää. Niin kävi Itäsaarillakin. Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, molemmat synnynnäisiä rikollisia ja Siperian vankeja, syyllistyivät pahaan rikkomukseen, joka syvästi loukkasi yhteiskunnan muiden jäsenten oikeutta. Tapaus oli seuraava.

Palatessaan eräänä iltana metsästämästä Lauri näki rannalla louhikossa Vasilin ja Miihkalin nostelevan kiviä.

kasaan. Häntä kummastutti miesten salakähmäisyys. Kuin pahantekijät he vilkuilivat ympärilleen ja majalle päin. Miesten huomaamatta pääsi Lauri telttaan. Kun venäläiset tulivat sisälle, pujahti hän ulos, meni rantaan kiviröykkiölle ja kaivoi sen alta esille neljä leipää. Miehet olivat varastaneet ne leipälaatikosta ja kätkeneet itselleen lisäannoksiksi. Rasvankeittäjillehän oli jäänyt vain yksi laatikollinen leipiä. Kun sen nyt oli määrä riittää koko vuodeksi, olivat he päättäneet panna toimeen tarkan säännöstelyn: joka miehelle annettiin päiväksi vain kämmenen puolikkaan kokoinen leivänpala. Lauri oli valittu yhteiseksi muonan jakajaksi. Lihaa ja rasvaa sai kukin sen sijaan niin paljon kuin halutti.

Lauri käski toisetkin katsomaan. Koltat ja Bukke tulivat hyvin kiukkuisiksi. Majassa pidettiin yhteinen neuvottelu, jossa Bukke johti puhetta:

– Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, oletteko varastaneet nämä leivät yhteisestä varastostamme?

Ei vastausta. Syytetyt katsoivat maahan.

– Kyllä he sen tekivät, todisti Lauri.

– Mie näin äsken Miihkalin vievän jotain rantah, sanoi Uula.

– Te rosvot! huusi Bukke. – Vai tahdoitte te tappaa meidät toiset nälkään! Minkä rangaistuksen määräämme heille?

– Meillä ei ole vielä lakeja, joiden mukaan tuomittaisiin, huomautti Lauri.

– Me säädämme ne tässä. Minkälaista rangaistusta ehdotetaan varkaudesta?

– Varas hirteen, murhamies mestattakoon; se on hyvin tepsivä ennen vanhaan käytetty laki, esitti Lauri.

– Ylen jykie rangaissus, moitti Uula.

– En nyt tarkoita, että kohta ensimmäisestä varkaudesta kiikutettaisiin miehet hirsipuuhun – eikä se täällä puuttomalla saarella kävisikään – mutta ainakin toisesta pitäisi säätää kuolemanrangaistus tai erottaminen joukostamme. Se olisikin vielä kovempi rangaistus, sillä rikoksen tekijä joutuisi yksinään kamppailemaan elämästä ja kuolemasta tässä hirvittävässä ympäristössä. Ensimmäisestä rikkomuksesta pitäisi keksiä lievempi, mutta silti tuntuva ojennus. Ehdotan hyväksyttäväksi seuraavan lain:

    "Joka tekee itsensä syypääksi varkauteen, rangaistakoon
    ensimmäisellä kerralla vähintään kahdellakymmenelläviidellä,
    enintään viidelläkymmenellä raipan iskulla paljaaseen selkään.
    Rikoksen uusiintuessa ajettakoon hänet pois yhteiskunnasta."

– Hyväksytäänkö tämä lakiehdotus? kysyi Bukke.

– Hyväksytään, sanoivat koltat.

– Minä hyväksyn sen myös, sanoi Bukke.

– Monellako raipan iskulla rangaistaan näitä leipävarkaita? hän kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.

– Kahdellakymmenellä viidellä, ehdotti Lauri. – Joka mies antaa mursunnahkaisella hihnalla viisi lyöntiä. Tästä järjestelmästä on se hyöty, ettei kuritettu voi kenellekään erityisesti kantaa kaunaa.

– Hyväksytäänkö?

– Hyväksytään.

– Tuomioistuin on päättänyt antaa Vasili Kaninille ja Miihkali Kurenkolle ensikertaisesta varkaudesta kaksikymmentäviisi raipan lyöntiä selkään. Tuomio pannaan heti täytäntöön, julisti Bukke juhlallisesti. – Vasili kärsiköön ensin.

Uula-Piera haki hihnankappaleen. Vasili asettui vatsalleen peurannahan päälle majan edustalle ja Miihkali oli valmiina aloittamaan. Kuului viisi peräkkäistä läiskähdystä ja jokaisen jälkeen Bukken lukusana. Kun kaikki miehet olivat tällä tavoin lukeneet korpilakia varkaan selkään, vaihtui rangaistava. Pahasti mulkoillen kuritettavat katselivat lyöjiä, mutta kumpikaan ei päästänyt valituksen sanaa, puri vain hampaiden välissä sammaltukkoa.

Lainkäytön jälkeen vallitsi majassa myrtynyt hiljaisuus, sekä kurittajat että kuritettavat olivat pahalla tuulella, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kun Vasili pääsi sitten Miihkalin lähelle, kysyi hän kuiskaten:

– Kävikö kipeästi?

– Ei, ne löivät samaan paikkaan kuin kasakat ennen Sahalinilla. Siinä on nahka paksumpaa.

– Niin minullakin, sanoi Miihkali. – Eivät tienneet, että ylempänä olisi nahka ollut ohuempaa.

Leipälaatikko pidettiin edelleenkin lukitsematta nurkassa, mutta enää siitä ei kadonnut mitään muulloin kuin yhteisen muonanjaon aikana. Ja elämä pienessä yhteiskunnassa olisi rauhoittunut, ellei kiusaus olisi tullut toisessa muodossa järkyttämään mielenrauhaa ja nostattamaan pahoja intohimoja.

HOLLANTILAISEN KULTA-AARRE

Metsästysmatkallaan tunturin liepeillä oli Lauri nähnyt, että kaitaisen kallioselänteen takana Poolinlahden pohjoispuolella pisti merestä vuoristoon toinen vähän lyhyempi vuono. Ollessaan kerran myöhemmin niillä tienoilla peuroja metsästämässä hän päätti käydä tuntemattomalla vuonolla saakka. Maasto sen ympärillä oli kuitenkin niin jylhää ja rinteet niin jyrkät ja sileät, ettei hän päässyt sivultapäin rantaan. Hän kulki sen tähden vuonon pohjukkaan, johon ulottui sisämaan lumitunturista pitkä jääkieleke lähelle meren rantaa. Mutta sen pään ja vuonon pohjan välillä levisi pieni sorakumpujen täyttämä tasaisempi maa, jonne pääsi kiertelemään rinteitä pitkin. Laskeuduttuaan laaksoon Lauri huomasi, että sen poikki kulki eläinten tie vuonon ympäri. Äsken sataneessa lumessa oli peuralauman ja jääkarhujen jälkiä. Näytti siltä, että tätä tietä olivat eläimet kesälläkin kulkeneet puoleen ja toiseen, sillä jäljet kuumottivat vielä ohuen lumen läpi. Siinä oli siis mainio pyyntipaikka. Jos asettuisi asumaan vuonon perälle, voisi teltasta käsin ampua peuroja ja jääkarhuja, ja yhtä läheltä olisi saatavana meren riistaa, hylkeitä ja lintuja.

Lauri nousi muutamalle sorakummulle ja katseli pitkin vuonon rantaa. Silloin hän huomasi omituisen näköisen suuren kivikasan lähellä merta. Lähemmin tarkasteltuaan hän tunsi siinä ihmiskäden jälkiä; se oli vanha kivistä tehty maja. Sen ympärillä oli kerran ollut multa- ja turvekerroskin, mutta niistä oli enää jäljellä vain lahonneita kehyksen palasia. Lauri meni matalasta oviaukosta sisälle, ja häntä vastaan löyhähti ummehtuneen hajua. Majan nurkassa oli kerran ollut uloslämpiävä kiuas. Perällä, ikkunan alla oli seisonut laakakivestä tehty pöytä, mutta se oli särjetty ja levynpuolikas nostettu seinää vasten pystyyn. Lattia oli ylt'yleensä jääkarhun karvojen peittämä ja niiden seassa oli mursun, hylkeen ja peuran luita, varsinkin pääkalloja. Kuka onneton olikaan asunut tässä majassa? Oliko hän vapaaehtoisesti vai pakosta ollut täällä? Oliko hän pelastunut ihmisten ilmoille vai kuollut tänne? Kysymykset tulvivat Laurin mielessä hänen tarkastellessaan tätä ikivanhaa ihmisasuntoa.

Saattoi nähdä, että jääkarhut olivat kauan pitäneet majaa asuntonaan, mutta tällä kertaa oli hanki sen ympärillä rikkumaton, ja siitä voi päätellä, etteivät karhut olleet viime vuorokautena käyttäneet sitä suojanaan.

Lauri siirteli pyssynsä perällä hylkeen kalloja ja luita nähdäkseen, oliko majassa lattiaa. Silloin siirtyi syrjään pyöreä esine. Kivikö? Ei, vaan ihmisen pääkallo. Hiukan kammoksuen hän tarkasteli lähemmin löytöään. Se oli isonlainen miehen pääkallo, nähtävästi melkoisen vanha. Petoeläimet olivat nakerrelleet otsaluuta.

– Tässä ovat siis majan rakentajan viimeiset jäännökset, ajatteli Lauri. – Tuo mies on nähtävästi ollut samassa asemassa kuin me nyt.

Lauri penkoi vielä majan lattiaa, löytyisikö sieltä muita ihmisen luita. Luut olisi myöhemmin haudattava ja maja puhdistettava heidän omaksi talviasunnokseen, sillä teltta alkoi käydä jo kylmäksi. Kun hän kivipöydän lähellä siirsi laakakiveä, paljastui sen alta jotakin kiiltävää: kultaraha – kaksi – viisi – kokonainen aarre! Lahonnut nahkasäkki oli täynnä rahoja, kaikki kultaa.

Sydän löi kiivaasti, nuorukaisen valtasi kultakuume. Nyt hän oli siis rikas mies, hyvin rikas. Kotiseudulla ei olisi hänen vertaistaan. Ja hänen mieleensä tuli, mitä hän rahoilla tekisi, jos pääsisi kotiin. Hän ostaisi pitäjän suurimman talon, veisi Koutaniemen Hannan sinne emännäksi, ja he eläisivät ihmisten kunnioittamina.

Lauri penkoi tarkkaan kuopan pohjan, kaiveli ja haki lattialta ja löysi sieltä luiden seasta vielä muutamia rahoja. Karhut olivat niitä nähtävästi levitelleet. Sitten hän istui majan ovelle niitä laskemaan.

– Viisisataaneljäkymmentäkolme kappaletta. Ei yhtään naapurimaiden rahaa, kaikki outoja, mietti hän ammentaessaan rahoja laukkuunsa.

Viidessä rahassa oli toinen puoli sileäksi hiottu ja niihin oli jollakin terävällä kärjellä kaiverrettu kirjoitus. Lauri koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt vierasta kieltä. Varmaankin tiedonanto, ehkä koko tämän arvoituksen selitys.

– Mikä oli tuo mies, joka kuoli kultakasalle täällä kaukana napaseudulla? Miksi hän juuri tänne kätki aarteensa?

Lauri aikoi lähteä kantamaan aarrettaan ja sai hädin tuskin nostetuksi laukun selkäänsä, niin raskas se oli. Silloin hän oivalsi, ettei ollut viisasta viedä sitä toisten luo. Nähdessään aarteen he tulisivat kateellisiksi, ahneiksi ja petollisiksi. Kultakuume tarttuisi heiliinkin ja silloin olisi yksimielisyys poissa, riita ja eripuraisuus sijalla. Ja mitäpä he täällä Huippuvuorilla tekisivät rahoilla.

Lauri kaatoi rahat uudestaan entiseen koloonsa ja asetti laakakiven päälle. Ainoastaan ne viisi sileäksi hiottua ja kaksi eheää rahaa hän otti mukaansa.

Laukku tyhjänä, mutta pää täynnä ajatuksia hän tuli sinä iltana toveriensa luo. Hän näytti hyvin miettiväiseltä ja alakuloiselta ja vastaili toisten kysymyksiin yksikantaan.

Illalla kaikkien muiden jo nukkuessa hän herätti Bukken ja näytti viisi salaperäistä rahaa.

– Mistä sinä olet nämä löytänyt?

– Minä sanon sen myöhemmin, mutta nyt olisi tutkittava tuo kirjoitus.

Bukken silmät kiilsivät omituisesti rasvalampun valossa.

– Oliko siellä näitä enemmän?

– Myöhemmin selitän sinulle.

Bukke, joka osasi vähän englantia ja hollantia, luki rahoista seuraavan tiedonannon ja testamentin:

    "Nimeni on Paul Groll, ja olen valaslaiva 'Venuksen' kapteeni
    Amsterdamista. Laiva uponnut jäissä, miehistö hukkunut, paitsi
    kippari Vaal ja minä, jotka pääsimme tänne. Toverini jo kuollut,
    minä näännyn tänne kylmään ja nälkään, kun jalkani on poikki. Ei
    ole sukulaisia. Se, joka minut hautaa, periköön aarteeni. Sinä,
    joka löydät minut, itke."

– Merkillinen testamentti, kuiskasi Lauri.

– On siis olemassa kokonainen aarre. Löysitkö sen?

– Löysin, mutta puhutaan siitä huomenna.

Bukkea ei yöllä nukuttanut. Hänen silmissään kiertelivät hollantilaisen kultarahat. Olikohan se suurikin aarre? – "Joka minut hautaa, saa periä..."

– Lauri kai aikoo hänet yksin haudata ja yksin periä, koska on niin salaperäinen. Ei käy laatuun. Minä tahdon osani, puolet, sillä noille toisille ei kannata ilmaista sitä. Me hautaamme kapteeni Grollin yhdessä.

Seuraavana aamuna ei Bukke antanut Laurille hetkeäkään rauhaa, vaan kärtti lisätietoja eilisestä löydöstä ja pyysi häntä heti lähtemään löytöpaikalle. Lauria alkoi tympäistä moinen kiihko. Hän tahtoi ensin koetella toveriaan eikä ilmaissut mitään.

Kun Lauri meni syötyään tapansa mukaan peuroja ampumaan, ihmettelivät toiset, että Bukkekin lähti mukanaan Uulan kivääri. Molemmat katosivat tunturilaaksoon, Bukke niin paljon myöhemmin, että edellä kulkija oli jo noin puolen virstan päässä.

Bukke oli päättänyt vakoilemalla ottaa selvän aarteen paikasta ja pakottaa Laurin jakamaan sen heidän kahden kesken. Sen tähden hän kulki väijyen toisen perässä kuin varjo, kyyrysillään kuin olisi vaaninut metsän otusta. Hänen jäsenensä vapisivat, silmät tuijottivat oudosti, hän oli yön valvomisestakin hermostunut.

Lauri arvasi, että ahneudestaan tunnettu Bukke vakoili häntä. Laakson käänteessä hän näkikin seuralaisensa, joka hiipi rinnettä pitkin hieman alempana.

Vaikka heidän kaikkien asema oli niin tavattoman tukala, ettei heidän elämässään olisi luullut olevan leikillä mitään sijaa, oli Bukken käytös hänen mielestään niin ala-arvoista, että hän päätti tehdä tälle pienen pilan. Hän tiesi ennestään, että vähän ylempänä laakson seinämässä oli luolan tapainen syvennys. Sinne päästyään hän odotteli hetken, että hänen salainen seuralaisensa voisi jostakin kiven suojasta kurkistella minne hän meni. Sitten hän oli siirtelevinään kiviä luolan suulta ja pohjalta ja asetti ne kaksi kultarahaa, joissa ei ollut kirjoituksia, litteän kiven alle luolaan. Jonkin aikaa levähdettyään hän lähti pois, kulki laakson poikki ja nousi rinnettä ylös vähän väliä katsoen taakseen. Kalliorinteen takaa hän näki, kuinka Bukke kiirehti luolalle, kuinka hän kuumeisen kiireesti käänteli kiviä ja sitten katseli kauan jotakin kädessään. Sen jälkeen hän alkoi entistä kiihkeämmin myllertää luolan kivikossa.

Lauri oli nähnyt tarpeeksi. Häntä harmitti toisen ahneus, ja hän päätti yllättää toverinsa. Kiireesti hän kulki selänteen yli edellisenä päivänä löytämälleen kivimajalle, latoi rahat laukkuunsa ja asteli asunnolle raskain askelin ja usein vastamäissä levähtäen.

– Ka, eipä silmäh-ampuja eneä petrah osoakana, kun tyhjänä tulou, sanoi Miihkali.

– En osaa. Silmäni ovat hulenneet kultaa katsellessaan, sanoi Lauri.

Miehet nauroivat.

Illalla tuli Bukke majalle perin väsyneenä ja katseli Lauria epäluuloisesti. Kun hän oli löytänyt vain ne kaksi kultarahaa eikä muuta, oli hän päättänyt, että aarre oli ollut siinä luolassa, mutta Lauri oli kantanut sen juuri laukullaan pois ja kätkenyt varmempaan paikkaan ja että ne kaksi olivat jääneet häneltä huomaamatta.

Silloin Lauri levitti peurannahan teltan lattialle, kantoi täyteläisen laukkunsa sisään ja pudisti helisevän aarteensa taljalle. Majassa vallitsi hetkisen mykkä hämmästys.

– Hospoti auttakkah, mitys kultakasa – mistä sie sen ugotit? Äijä djenkoa!

Venäläiset ja koltat tulivat kourin haromaan kasaa, kun eivät uskoneet silmiään.

– Hyvät kohtalotoverit, sanoi Lauri. – Minä löysin eilen tämän aarteen, jonka on jättänyt jälkeensä eräs hollantilainen merikapteeni ja testamentannut sille joka hänet hautaa. Me käymme kaikki yhdessä hautaamassa hänen puoleksi lahonneet luunsa ja jaamme hänen aarteensa tasan. Jos joku kuolee ennen kuin pääsemme täältä ihmisten ilmoille, perikööt jäljelle jääneet hänen osansa. Aarretta säilytämme kuitenkin toistaiseksi jakamatta tässä minun laukussani, sillä emme tiedä pelastuuko meistä kukaan.

Miehet ihmettelivät ja kehuivat Lauria rehelliseksi toveriksi.

Mutta Bukke ei yhtynyt toisiin. Kun hän pääsi Laurin kanssa kahden kesken, purki hän tälle kiukkuaan:

– Sinä olet aasi, miksi toit sen heidän näkyvilleen? Olisimme jakaneet sen kahden, niin meistä olisi tullut hyvin rikkaita. Mitä nuo koltat ja venäläiset tekevät näillä rahoilla?

– Älähän nyt kiivastu! Sinulla ei aarteeseen ole yhtään suurempaa oikeutta kuin meillä toisillakaan. Minä löysin sen ja olisin voinut pitää yksin; minulla oli oikeus jakaa se myös toverillisesti kaikkien kesken, kun kerran muukin saalis on jaettu. Itsehän jokin aika sitten istuit tuomitsemassa Vasilia ja Miihkalia siitä, että olivat anastaneet itselleen viisi leipää. He kärsivät siitä rangaistuksensa. Nyt sinä anastaisit paljon enemmän, monta sataa kultarahaa tovereiltasi, joiden kunkin pitäisi kuolemaan saakka puolustaa jokaista joukkomme jäsentä niin kuin oikea toveruus vaatii.

– Älä uskokaan heistä niin hyvää. Heistä on jokainen valmis iskemään meidät kuoliaaksi saadakseen yksin aarteen. Olit varomaton. Et näy tuntevan vielä kullan tenho voimaa, jonka edessä ei mikään kestä. Olisihan testamentti sitä paitsi ollut puolellamme.

– Sinä et näy kestävän, sen olen nähnyt tänä päivänä. Mutta minä tiedän mikä kestää.

– Minkä luulet voivan vastustaa kullan kimallusta?

– Tiedän, että rehellisyys kestää. Lain varjollakin anastaminen on yhtä lajia varkautta, ja se on rangaistava.

KAPTEENI GROLLIN TARINA

Minne ei ulottuisi ihmisen kullanhimo? Siltä eivät jää rauhaan asumattomat erämaat, valtamerien syvyydet tai ikuisen jään kattamat napaseudut. Missä ihminen vain luulee olevan tuota keltaista metallia tai sen arvoista riistaa, sinne hän rientää valloitusretkelle. Hän sanoo olevansa luomakunnan herra ja siksi luulee maapallon kaikkien aarteiden, kaikkien kasvien ja eläinten olevan vain häntä varten.

16. ja 17. vuosisadan vaihteessa olivat muutamat hollantilaiset

merenkulkijat löytäneet Huippuvuoret – norjalaiset tosin väittivät käyneensä siellä jo ennen – ja tuoneet kotimaahansa tiedon tuon seudun satumaisesta eläinrikkaudesta. Siellä on valaita – näin he kertoivat – niin paljon, että laivojen on vaikea purjehtia parvien läpi, jäätiköillä ja rannoilla makailee mustanaan mursuja ja hylkeitä, vuorten rinteillä kuhisevat miljoonat vesilinnut, vuorten laaksoissa vaeltelee tuhatpäisiä peuralaumoja, joita vain valkea jääkarhu ahdistelee. Lihaa ja rasvaa on niin paljon kuin viitsii ottaa.

Ei ole ihme, että moiset kertomukset synnyttivät Huippuvuori-kuumetta. Hollantilaiset varustivat ja lähettivät sinne seuraavina vuosikymmeninä lukuisia laivoja ottamaan noita riista-aarteita omakseen. He perustivat Länsisaarille kylänkin, jota he sanoivat Rasvakyläksi. Siellä keitettiin kesäkaudet rasvaa suurilla kattiloilla valaan ja hylkeen ihrasta. Pian tulivat saaliinjaolle myös englantilaiset, venäläiset ja norjalaiset valaanpyytäjät teurastamaan napaseutujen runsasta riistaa. Mutta sitten seurasi taantumus. Rajumyrskyt hävittivät kymmeniä laivoja kerrallaan, keripukki tuhosi miehistöjä, ja kun valaatkin vähenivät, luopuivat hollantilaiset Huippuvuoren retkistään, mutta norjalaiset ja venäläiset kävivät siellä silloin tällöin.

Hollantilaisten valtakaudella saapui Rasvakylään myös kapteeni Groll lujalla aluksellaan. Hän oli voimakas, peloton ja seikkailunhaluinen mies, joka samalla oli suuri saituri ja alinomaa huonoissa väleissä miehistönsä kanssa. Hän ei tyytynyt Rasvakylän pyyntivesiin, vaan purjehti ylpeästi Itäsaarille, joilla vain joku uskalikko oli ennen häntä käynyt. Siellä olivat koskemattomat metsästysmaat ja vedet. Muutamissa viikoissa hän sai laivanlastin riistaa ja kiirehti myymään sitä Rasvakylän kauppiaille, jotta kerkiäisi vielä toista lastia keräämään. Hinnan hän otti puhtaana kultana. Toiset hollantilaiset tahtoivat tietää, mistä hän sai riistaa niin nopeasti, mutta hän ei sanonut, hän tahtoi yksin kaataa riistan ja tulla rikkaaksi. Kun muut syyskesällä veivät Hollantiin ensimmäistä lastiaan, oli Grollin laivassa jo toinen.

Samalla tavalla hän teki toisenakin kesänä. Kultaa karttui runsaasti pussiin, jota hän kuljetti aina laivassa mukanaan. Hän rakennutti lahden rannalle majan kivistä ja turpeista ja sen lähelle varastoaitan.

Joka kesä jäiden lähdön aikaan hän saapui ja joka syksy lähti Hollantiin saaliinensa ennen kuin syysmyrskyt alkoivat ja ajojäät tukkivat vuonon.

Mutta kerran hän erehtyi, ahneus petti hänet. Se tapahtui neljäntenä syksynä. Olisi ollut jo aika lähteä ihmisten ilmoille ja jättää pyynti seuraavaan kesään, mutta hyvä saalis houkutteli hänet jäämään vielä muutamaksi viikoksi. Miehistö tahtoi pois ja oli vähällä nousta kapinaan kapteeniaan vastaan, mutta Groll ei antanut uhkausten eikä rukousten taivuttaa itseään. Hän tahtoi olla itsevaltias aluksellaan.

Sinä syksynä tulivat ajojäät aikaisemmin kuin ennen. Grollin retkikunta oli jo lastannut kaikki tavaransa laivaan lähteäkseen kotimatkalle, kun ankara rajuilma nousi ja tukki vuonon ajojäitä täyteen. Laiva joutui hirveään puristukseen, laidat luhistuivat ja laiva upposi miehistöineen. Ainoastaan kapteenin ja kippari Vaalin onnistui veneen turvin päästä maihin eväittä ja aseettomina, ainoastaan kapteenin kultapussi mukanaan.

Nämä kaksi eloon jäänyttä saivat kokea monia kärsimyksiä Pohjolan pimeillä perillä. Ne olivat samantapaisia kuin Lauri Päiväniemen elämykset. Kippari Vaal kuoli keripukkiin ja kapteeni Groll haavoittui taistelussa jääkarhun kanssa, kun hänellä oli aseenaan vain puukko. Hän kuoli myöhemmin nälkään, kun raajarikkona ei voinut saada saalista. Ennen kuolemaansa hän kaiversi veitsen kärjellä viiteen kultarahaan testamenttinsa.

Jääkarhut ja naalit pitivät huolen kapteeni Grollin hautaamisesta ja aarre olisi oikeastaan kuulunut niille. Mutta majasta löytyi vielä pääkallo, jonka "Varangin" eloon jäänyt miehistö hautasi läheiseen kivikkoon ja arveli siten täyttäneensä vainajan viimeisen toivomuksen ja tulleensa lähes parisataa vuotta vanhan aarteen omistajaksi.

KAPTEENI GROLLIN HAUTAUS

Kapteeni Grollin perintö oli siis omistettu ennen kuin testamentissa määrätty ehtokaan oli täytetty, mutta "Varangin" miehet pitivät kunnia-asianaan täyttää vainajan viimeisen toivomuksen ja sen tähden lähtivät kaikki Uulaa lukuunottamatta hollantilaisen kivimajalle hautaamaan kapteenin maallisia jäännöksiä. He ottivat mukaansa kirveet ja valaan kylkiluista tehdyt lapiot, joilla oli aikomus puhdistaa maja asuttavaan kuntoon.

– Katsokaa, eikö ole suojainen paikka tämä vuonon perä, sanoi Lauri toisille heidän lähestyessään kivimajaa.

– Mainio paikka. Kapteeni on ollut viisas mies ja hyvin hän näkyy majankin rakentaneen, koska se vielä satojen vuosien perästä on pystyssä. Tämän otammekin asunnoksemme ja kodiksemme, kunnes pelastus tulee, innostui Bukke.

– Moasteri on ollut, äijin jykiet kivet seinäh nosti, sanoi Mahtvei.

– Ei hän sitä yksin tehnyt, oikaisi Lauri. – Olihan hänellä aluksi toveri, kippari Vaal, mutta ahertaa he ovat saaneet kuin hevoset kantaessaan näitä kiviä monen sadan metrin päästä ja muuratessaan ne seinään.

– Me saamme heiltä siis toisenkin perinnön, tämän kivimajan. Mutta pelkäänpä, että jääkarhut koettavat talvella valloittaa sen meiltä takaisin.

Miehet kömpivät sisälle. Hiljaisina he katselivat vanhaa majaa kuin kunnioittaen entisiä ihmiskätten töitä, joita he eivät olleet luulleet Itäsaarilta löytävänsäkään. Lauri otti pöydän alta kolosta, jossa kulta-aarre oli ollut, vainajan pääkallon. Hän näytti sitä ja sanoi:

– Mies, urhea merikapteeni Groll, jonka viimeiset maalliset jäännökset ovat tässä, rakensi kerran toverinsa kanssa tämän majan ja keräsi monilla merimatkoillaan sen kulta-aarteen, jonka me perimme. Kukaan ei tiedä mikä hänet aikoinaan veti tänne äärimmäiseen Pohjolaan. Napamaiden kesän kauneusko vai seikkailut vai yksinomaan rikastumisen himo? Mutta näyttää siltä, että kulta oli hänelle liian kallista. Vasta kuolinhetkellään tämä rikas mies huomasi, ettei kulta yksin tuo onnea, sillä rikkaudestaan huolimatta hän kuoli kurjempana kuin kukaan hänen kaukaisessa kotimaassaan. Sen tähden hän viidenteen kultarahaan merkitsi tuon surullisen lauseen: "Kun löydät minut, itke." Tässä kivimajassa hän on ehkä kärsinyt hirveitä tuskia, on kenties arvioinut omaa entistä elämäänsä ja päätynyt tuohon lohduttomaan tulokseen.

Lauri koetti tällä puheellaan juurittaa tovereistaan pois kullanhimoa, josta hän oli jo nähnyt surullisen esimerkin, ja väri vaihteli hänen sanojensa aikana Bukken kasvoilla.

– Hyvä mies hän oli, meille rahoa keräs, sanoi Mahtvei.

– Mutta onko siitä meillekään hyötyä? kysyi Lauri.

Miehet hautasivat kapteenin pääkallon peurannahkaan käärittynä ja laittoivat haudalle kivisen korokkeen.

Sitten puhdistettiin maja. Eniten vaivaa aiheuttivat ne valtavat luuröykkiöt, joita jääkarhut olivat sinne keränneet. Siinä oli kaikenlaisten meri- ja maaeläinten luita ja nahanpalasia: peuran, naalin, hylkeen ja mursun pääkalloja, valaiden luita sekä monenlaisten merilintujen päitä, jalkoja ja siipiä, olipa kalankin päitä. Näytti kuin koko Nooakin arkin eläimistö olisi kuollut siihen ja lahonnut paikoilleen. Kaikkien näiden eläinten lihalla olivat jääkarhut ruokkineet poikasiaan. Vasili ja Miihkali kantoivat luut ja muut roskat mereen, kun pelkäsivät naalien taas kerääntyvän jätekasoille heidän naapureikseen.

Majan lattiana oli paljas maa. Seinän vierellä nurkkauksessa oli vielä jäljellä hylkeen- ja peurannahan palasia maassa kiinni. Siitä päättäen kapteenivainajalla oli ollut nahkaiset lattiamatot. Toisessa nurkkauksessa oli puoleksi lahonneita haahkan untuvia, nähtävästi hän oli suojellut itseään kylmältä samoin keinoin kuin "Varangin" miehet. He kantoivat meren rannalta puhdasta hiekkaa lattialle, asettivat pöytäkivet ja istuinkivet paikoilleen ja korjasivat takkaa, jonka jääkarhut olivat hajoittaneet tapellessaan.

Kiuasta korjatessaan he löysivät kupinmuotoisen kiven, jota vainaja oli käyttänyt rasvalamppuna, ja lieden liettyneestä tuhasta kivihiilen palasia.

– Mistähän kapteeni vainaja on saanut tänne kivihiiliä? ihmetteli Lauri.

– Ehkä laivastaan. Ehkä tämä maja on ollut hänen asuntonaan jo ennen laivan uppoamista, arveli Bukke.

– Maja on tehty sen jälkeen kun hän haaksirikosta pelastuneena tuli maalle, penäsi Lauri. – Sitä ennen hän asui laivassaan eikä varmastikaan olisi ruvennut näin suuritöisen majan tekoon, johon häneltä olisi mennyt paljon kallista aikaa. Katsokaa tuota kattoa. Sehän on kivistä koottu kuin saunan kiukaan laki. Jos hän olisi rakentanut tämän majan ennen laivansa tuhoa, olisi hän tuonut kattoaineksia tullessaan eikä ryhtynyt noin suureen työhön.

Siihen käsitykseen tulivat lopulta toisetkin. Mutta arvoitukseksi jäi, mistä kapteeni oli saanut kivihiiliä.

Kiukaan takaa löytyi kolmipiikkinen luusta tehty lintukeihään terä, josta varsi oli lahonnut, luinen haarukka sekä kultaisia ja kivisiä nuolenkärkiä. Kapteenilla oli nähtävästi ollut kiukaassaan pieni varastokomero, jossa hän oli säilyttänyt esineitään.

– Hän näkyy eläneen täällä loppuikänsä kuin Robinson Crusoe ennen. Yksinkertaisilla luu- ja kiviaseilla hän pyyteli riistaa. Ei tainnut miehelle jäädä haaksirikosta muuta metallia kuin kultaa.

Kiuasta ei saatu valmiiksi sinä päivänä, sillä hautaamisessa ja puhdistuspuuhissa kului päivä iltaan saakka.

Toisten ollessa kivimajalla Uula alkoi miettiä vainajan testamenttia ja hänen perintöään. Hän otti kultalaukun esille nurkasta ja katseli rahoja. Kuta enemmän hän niitä hypisteli, sitä suuremmaksi kasvoi hänessä halu ottaa ja kätkeä niistä osa. Ahneuden paholainen sinkautti hänen sydämeensä epäilyksen kyyn, joka tuntui hänelle kuiskaavan: "Uula-Piera, sinä et saakaan osaasi, kun et ole vainajaa hautaamassa. Toiset vain jakavat keskenään, sillä hyvä. Ota sinäkin osasi".

Uula epäröi hetkisen, mutta kiusaus voitti. Hän valitsi joukosta kaksikymmentä kirkkainta rahaa ja ompeli ne kaksinkertaisen nahkaliivinsä sisään – erilleen toisistaan, jotteivät liikkuessa kilisisi.

Kun hautaussaattue tuli illalla asunnolleen, oli Uula olevinaan vartiopuuhissa aivan kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.

Seuraavina päivinä oli miehillä ankara työ, oli majanmuutto. Kaikki tavarat kannettiin hollantilaisen kivimajaan. Työläintä oli raskaiden rasvatynnyrien kantaminen, mutta kolmen päivän kuluttua maleksivat nälkäiset naalit entisen leirin tyhjällä paikalla.

VARANGIN MAJA

Hollantilaisten rakentama kivimaja oli mukavampi ja kodikkaampi asunto kuin entinen hatara teltta. Se oli suojaisessa laaksossa; se saatiin tiiviiksi luomalla lunta päälle, ja silloin se muistutti eskimojen lumimajaa. Sitä voitiin lämmittää ja ikkunakin siinä oli; ruuduiksi pingotettiin hylkeen suolien kalvoja. Kivimajan sai myös pienin keinoin sisustukseltaan kodikkaaksi. Bukke levitteli lattialle peurannahkoja karvapuoli ylöspäin, vuorasipa niillä osan seiniäkin. Lauri laittoi pöydän jälleen kuntoon, hankki kiviä istuimiksi ja asetti pienet höyhensäkit niille pehmikkeiksi. Uula löi seinälle peuransarvia nauloiksi, joihin liiat vaatteet ja tavarat ripustettiin. Makuupatjoina oli untuvasäkkejä, jotka päiväksi siirrettiin peränurkkaan.

Vähitellen alkoi uusi Varangin maja tuntua yhä kodikkaammalta. Pimeän tullen sytytettiin kiukaalle Grollin rasvalamppu, jonka vihreänkeltainen valo levisi joka soppeen ja joka samalla hohti majaan lämpöä. Sen liekillä miehet keittivät ruokansa. Vaikka naalit olivat tyhjentäneet monta rasvatynnyriä, oli sitä vielä riittämiin, oli vaikka kahdeksi vuodeksi. Tynnyreitä oli tosin edelleen tarkasti vartioitava, sillä tarkkavainuiset naalit olivat seuranneet muuttomiesten jälkiä uudelle asunnolle ja kiertelivät sitä nälkäisinä haukkuen ja ulvoen öisin kuin pahaääniset koirat.

Kävellessään eräänä aamuna majan ympäristössä Bukke löysi vuonon rannalta kivikasan, jonka hän huomasi ihmisten tekemäksi. Hän ilmoitti löydöstään toisille, ja sitä tutkittiin miehissä. Se näytti olleen varastomajana, mutta katto oli myöhemmin sortunut alas. Kun kiviröykkiö purettiin, löytyi sen pohjalta kokonainen kasa lahoja nahanpalasia ja kivihiilen muruja. Nähtävästi kapteeni oli kerännyt sinne turkiksia vankeusvuosinaan siinä toivossa, että kerran voisi viedä ne maailman markkinoille ja vaihtaa rahaksi.

Kivimaja ladottiin uudestaan käyttökuntoon ja se toimi sitten Varangin majan varastoaittana. Sinne vietiin liiat liha- ja nahkatavarat ja oviaukko tukittiin kivillä.

Vähän myöhemmin Lauri pääsi sattumalta selville siitä, mistä kapteeni vainaja oli saanut kivihiiliä. Kun hän kerran metsästämään mennessään kulki korkean rantakallion alla, sattui hänen katseensa osumaan kallion kyljessä olevaan mustaan vuorikerrokseen. Hän louhi sitä puukolla ja huomasi, että se oli kivihiiltä; rannallakin oli aaltojen murentamia kivihiilenpalasia. Lauri keräili niitä ja vei majaan. Ne paloivat hyvin takassa ja antoivat huoneelle enemmän lämpöä kuin rasvalamppu. Siitä miehet innostuivat vuorityöhön ja pian kuului kallion kyljestä jyske ja pauke, kun siellä louhittiin tuota mustaa polttoainetta talven varaksi.

Lauri ja Uula kulkivat edelleen yhdessä metsästysmatkoilla, milloin peuroja ampumassa, milloin kiirunoita pyydystämässä, milloin Poolinlahdella ja avoimella merellä hylkeitä vaanimassa. Luoteja oli niin vähän, ettei heidän kannattanut hylkeitäkään ampua pyssyllä; he pyytivät niitä harppuunalla kuten eskimot. Nähdessään hylkeen makaavan jäällä he ryömivät varovasti tuulen alta sen lähelle ja heittivät harppuunan eläimen selkään. Useimmiten hylje pääsi sukeltamaan jään alle, mutta kaksi miestä jaksoi kuitenkin pidellä nuorasta ettei se päässyt pakoon, ja lopuksi se väsyttyään kohosi reiälle, jossa sitä odotti varma kuolema. Miehet käyttivät hylkeen lihaa keitettynä ja paistettuna usein ruoakseenkin, kun peuranliha alkoi kyllästyttää.

Vaikka Lauria oli lähtiessä peloteltu Huippuvuorten jääkarhuilla, ei hän ollut nähnyt niitä koko kesänä. Mutta talven tullen ne alkoivat palailla pohjoisesta etelään. Ensimmäisen jääkarhun Lauri näki omituisissa olosuhteissa, ja hän katui aina jälkeenpäin, ettei yrittänyt sitä pyydystää.

Lauri oli taas Poolinlahden suulla hylkeitä vaanimassa, sillä kertaa yksin. Hän oli päässyt jäällä makaavaa hyljettä niin lähelle, että oli jo heittämässä siihen harppuunan, kun äkkiä vesi hylkeen reiässä posahti. Jään alta ilmaantui näkösälle jääkarhun mahtava pää ja heti sen jälkeen koko ruumis.

Karhu tarrasi hylkeen niskaan ja alkoi syödä sitä aivan Laurin silmien edessä. Hän olisi hyvin yltänyt heittää harppuunan karhun kylkeen, mutta ei uskaltanut. Hänen täytyi jäällä maaten katsoa, kuinka hylje vähin erin katosi karhun vatsaan. Jos olisi ollut pyssy mukana, olisi sen varmasti saanut ammutuksi.

Lauri pelkäsi, että hänen maatessaan siinä hangella jääkarhu luulisi häntä hylkeeksi ja syöksyisi kimppuun. Sen tähden hän koetti toimia mahdollisimman varovasti ja harkitusti. Hän punnitsi kauan, miten olisi paras menetellä: lähtisikö pakoon, jäisikö paikoilleen vai hyökkäisikö harppuuna aseenaan pedon kimppuun. Lopuksi hänestä oli viisainta antaa jääkarhun syödä saaliinsa rauhassa, sillä kaikki petoeläimet ovat kärtyisiä kun niiden ruokarauhaa häiritään. Monelta merimieheltä hän oli kuullut, että jääkarhu useimmiten lähtee ihmistä pakoon, ja siihen luottaen hän päätti säikyttää petoa. Kun karhu oli syönyt hylkeen, Lauri hyppäsi pystyyn ja karjui täyttä kurkkua heilutellen harppuunaa kädessään. Ihmeellisen näköinen kahdella jalalla kulkeva hahmo, jonka äänikin oli peräti outo, hämmästytti jääkarhua niin, että se hetken mietittyään lähti karkuun.

Lauriin jääkenttien valkoinen majesteetti teki juhlallisen vaikutuksen. Sen jokainen liike oli joustava ja hitaan arvokas. Ylhäisesti se katseli ympärilleen niin kuin ainakin se, jolla on valtaa ja voimaa ja jonka ei tarvitse pelätä mitään.

Lauria harmitti, ettei pyssy tullut mukaan ja että ensimmäinen kohtaus jääkarhun kanssa oli näin nolo. Hän ei voinut aavistaa, että näistä pedoista koituisi hänelle myöhemmin tavatonta harmia.

Varangin majan asukkaat olivat joutuneet jäämään kaukaiseen pohjolaan yllään kevyet kesävaatteet; heillä ei ollut turkkeja eikä pakkasta eristäviä kenkiäkään. Mutta niistä ei ollut hätää, sillä aineksia oli ja tekotaitoakin. Turkisnahkoja oli riittävästi. Naalien kesäkarva oli muuttunut valkoiseksi ja tihentynyt. Niiden nahoista tuli siis keveitä, kauniita ja lämpimiä turkkeja mestarien käsissä. Ja täytyy tunnustaa, ettei Varangin miehillä ollut peukalo keskellä kämmentä. Vasili oli ennen tehnyt räätälin työtä Pietarissa. Mahtvei ja Uula osasivat kuten kaikki koltat – tehdä koipikenkiä ja ommella peskejä.

Kukin sai pyytää itselleen turkkinahat. Se ei kestänyt monta päivää, sillä nälkäisiä naaleja maleksi runsaasti. Nahat peitottiin ja pehmitettiin, ja niin alkoi ahkera istuminen rasvalampun ympärillä. Vasili ompeli neulalla ja langalla, jota oli joka miehellä mukana, koltat taas käyttivät peuranjännesäikeitä. Ompeluaskareissa päädyttiin työnjakoon: Uula ompeli yksinomaan kenkiä peurankoivista, Mahtvei ja venäläiset turkkeja ja Lauri ja Bukke lakkeja, jotka olivat padanmuotoisia ja leuan alta solmittavilla sivuviilekkeillä varustettuja aivan kuin samojeedeilla.

Parin viikon ahkeran työn jälkeen oli Varangin majan miehistön ulkoasu muuttunut valkoiseksi. Naaliturkeissaan, joissa karvapuoli oli ulospäin, he näyttivät aika uhkeilta eikä pakkasesta ollut pelkoa. Kun miesten koko ulkoasu oli nyt täydellisesti lumisen ympäristön värinen, oli uusista turkeista sekin hyöty, että metsästyksessä pääsi otuksia aivan lähelle.

Myöhemmin koltat ompelivat peurannahoista peskin joka miehelle ja sen jälkeen kaksinkertaisissa turkeissa tarkeni vaikka lumihangessa.

Asunto- ja vaatetusolot oli näin ollen saatu tyydyttävään kuntoon, mutta toisin oli ravinnon laita. Leipä loppui heti sen jälkeen kun he olivat uuteen majaan muuttaneet. Kalaa ei saanut jään alta ja ainainen liha ja rasva alkoivat varsinkin Bukkea ja Lauria tympäistä. Monesti muistuivat silloin Laurin mieleen Päiväniemen maukkaat nauriit ja perunat ja äidin leipoma ohrarieska, jota syötiin sunnuntaisin voin ja maitovellin kanssa. Kovasti kärsivät kasvisravinnon puutteesta myös venäläiset, jotka olivat kotioloissaan tottuneet syömään vain ruislimppua ja hapankaalikeittoa. Siihen aikaan he olivat hartaasti toivoneet pääsevänsä lihapatain ääreen, nyt heidän toivomuksensa oli toinen. Kun Lauri tätä kasvisravinnon puutetta kerran valitteli, virkkoi Uula:

– Meillä monitsi syyväh petran rapoa, kun liebuska lopahtaa.

– Mitä peuran rapaa?

– A, mahalaukun sisältä. Tuo sie petran maha, niin näytän siula.

Kun Lauri seuraavana päivänä sai ammutuksi peuran, toi hän sen pullean mahalaukun majaan.

– Vot, vot, tästä tulou hyvä ruoka! huudahti Uula.

Hän avasi mahalaukun, asetti sen pöydälle, haki lusikat ja käski toisia syömään sen ruskeanvihreää puuromaista sisällystä. Koltat alkoivat sitä ahmia hyvällä ruokahalulla. Vastenmielisesti tarttui Lauri lusikkaan, mutta maistoi kuitenkin.

– Tämähän on hyvää, myönsi Lauri vaikka ennakkoluulot tappelivat kovasti vastaan.

– Tämä on erinomaista, kehui Bukke, – kerrassaan herkkua. Miksi ei ole ennen osattu sitä käyttää!

Mahalaukun sisällys katosi tuossa tuokiossa miesten vatsaan, ja myöhemmin käytettiin peurojen mahalaukun sisällys aina ravintona. Keittivätpä miehet siitä puuroakin sekoittamalla joukkoon peuran verta.

Nopeasti lyhenivät päivät, ja pitkät yöt tekivät elämän yhä tukalammaksi. Metsästysretkiä voi tehdä vain keskipäivällä. Viimein sammui kokonaan päivän kajastus, ja edessä oli napamaiden yhtämittainen talviyö, jolloin ei juuri tehnyt mieli retkeilylle. Näinä pitkinä viikkoina istuivat miehet enimmäkseen majassa valon ääressä tehden käsitöitä tai kertoillen meriseikkailuja ja tarinoita. Mutta ylevän kaunis oli toisinaan talviyökin.

Kerrankin tähtikirkkaana yönä toisten nukkuessa sikeästi istuivat Lauri ja Bukke majan edustalla katsellen ylhäisen juhlallista näkymää. Syvän sinisenä kohosi taivaanholvi valkean maiseman yllä. Tähdet paloivat kirkkaina, meteorit viilsivät taivaan korkeutta kuin tuliset veitset, linnunrata kaartui ylitse maidonvalkoisena, ja punertavan keltaisina lainehtivat revontulet mittaamattomassa avaruudessa heijastellen hangelle ihmevaloaan.

– Mitä sinä nyt mietit, Bukke?

– Ajattelin kotia. Onkohan Ingeborg siellä vielä minulle uskollinen, kun en tullutkaan syksyllä niin kuin lupasin! Mutta minä tulen silloin, kun kesä on ihanimmillaan. Omenapuut ja kirsikat kukkivat silloin majan ympärillä, ja vuonon pinnalla välkehtii kesäyön rusko. Silloin palaan ja palaan rikkaampana kuin läksin.

Miehet istuivat hajamielisinä miettien kotoisia kaipaajiaan, kunnes yltyvä pakkanen pakotti heidät lämpöiseen majaan.

KERIPUKKI JA 'KUOLEMANMYLLY'

Varangin majan miehet taistelivat urhoollisesti monia ulkonaisia ja sisäisiä vihollisiaan vastaan säilyäkseen olemassaolon taistelussa. Mutta pitkä talvinen pimeys, yksipuolinen ravinto, ankara ilmasto ja ikävä valmistivat yhdessä tietä napaseutujen kauhulle, keripukille. Se hiipi heidän keskelleen salaa, näkymättömänä, mutta sen vaikutukset ilmenivät pian. Aluksi majan asukkaat olivat aivan neuvottomia, sillä heillä ei ollut keinoja taudin torjumiseen. Jos he olisivat saaneet yhdellä ainoalla hollantilaisella kultarahalla ostaa vihanneksia tai perunoita, olisi se kadonnut kauaksi aikaa heidän joukostaan.

Keripukin tuntevat hyvin kaikki Jäämeren laivamiehet ja tutkimusmatkailijat ja kauhistuvat sen saapuessa heidän keskuuteensa, sillä useimmiten se vaatii uhriltaan hengen. Se on aikojen kuluessa tuhonnut useita retkikuntia perin pohjin.

Muutamia vuorokausia sen illan jälkeen, jona Bukke toiveikkaana puhui Norjaan palaamisestaan, ilmenivät hänessä tuon kamalan taudin oireet. Hän kävi uneliaaksi ja oli haluton liikkumaan, hän olisi vain nukkunut vuorokaudet läpeensä. Kasvot kävivät harmaan kalpeiksi ja nivelissä tuntui särkyä. Päivä päivältä hänen tilansa tuli yhä pahemmaksi, ruokahalu katosi, ikenet turposivat niin ettei hän voinut syödä, ja nenästä vuoti verta eikä sitä mitenkään tahtonut saada asettumaan. Hänen toverinsa tunsivat taudin ja koettivat niitä parannuskeinoja, joita oli käytettävissä. Ensin sen huomasi Vasili, joka Sahalinilla oli nähnyt paljon keripukkia vankien keskuudessa, ja sitten sen tunsivat toisetkin.

He kaikki tiesivät, että liikkuminen ja uinuvien elinvoimien herättäminen oli paras vastustuskeino. Sen tähden he pakottivat sairaan liikkumaan. Lauri ja Uula ottivat häntä ensin käsistä kiinni, nostivat vuoteelta ja veivät ulos. Bukke sai siellä kahlata kinoksissa ja juosta heidän välissään, mutta se oli sangen työlästä taluttajillekin. Sitten Uula haki puukangen, vanhan purjepuun, jonka he olivat löytäneet meren rannalta, ja he sitoivat Bukken kädet hihnoilla sen keskelle. Nyt alkoi uudestaan lumessa juoksu. Neljä miestä tarttui kangen päihin, he lähtivät täyttä vauhtia juoksemaan kinosten halki ja sairas sai kiirehtiä jalkojaan pysyäkseen pystyssä.

– Älkää hyvät toverit! Jäseniin käy hirmuisen kipeästi – älkää rääkätkö! Laskekaa majaan lepäämään! Annan teille ku- kultaosuuteni, jos päästätte – minä kuolen tuskaan.

– Koeta kestää, Bukke, sanoi Lauri. Me tahdomme vain, että paranisit etkä kuolisi. Emme halua kultaasi.

– Säästäkää, muuten majaan päästyäni kostan. Te kiusaatte minua kuin paholainen sielua, te kidutatte minua hirveästi. Onko teillä vähääkään ihmistunteita?

– Juoksehan vain tangossa äläkä laahaudu kuin pulkka.

– Ampukaa minut, älkää kiduttako!

Keskustelu tapahtui katkonaisesti juoksun aikana. He seisahtuivat hetkeksi levähtämään ja miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kohta alkoi sairaan 'lääkintä' uudelleen.

– Voi Ingeborg, jos tietäisit, kuinka minä kärsin. Nämä tuskat ovat helvetilliset, enkä minä tästä enää koskaan parane.

Toiset luulivat sairaan hourailevan. Se hellytti Laurin ja hän päätti sillä kertaa lopettaa tämän kovakouraisen sairasvoimistelun. Bukke pääsi hartaasti toivomalleen vuoteelle, ja Lauri lähti pimeästä huolimatta hakemaan metsän riistaa, sillä hän tiesi, että myös tuore eläimen veri oli hyvää lääkettä. Lauri sai ammutuksi kuun valossa kaksi kiirunaa, joiden veren hän valutti tarkoin kuppiin ja juotti sairaalle. Neljän tunnin nukkumisen jälkeen aloitettiin juoksu uudestaan. Vaihteen vuoksi he kiipesivät nyt laakson sivuseinää ylös ja antoivat sairaan pudota jyrkimmästä kohdasta alas lumikinokseen noin kymmenen metrin matkan. Putoamisen aiheuttama huimaus pani veren Bukken suonissa häilähtelemään, ja se vaikutti virkistävästi. Tämänkin käsittelyn aikana sairas rukoili, että hänet päästettäisiin lepäämään.

– Antakaa minun nukkua pois tästä kurjuudesta! hän sanoi usein.

Mutta viiden ilmamatkan jälkeen hän tunsi olonsa virkeämmäksi ja ruokahalukin oli palannut. Pienen levon jälkeen alkoi taas juoksutus. Näin he elivät viikkoja Kukaan ei uskaltanut nukkua neljää tuntia enempää vuorokaudessa, sillä pitkä uni saattoi aiheuttaa keripukin. Kaikki koettivat aikansa kuluksi tehdä jotakin, jottei vaipuisi uneliaisuuteen ja velttouteen. Ne jotka eivät olleet sairasta juoksuttamassa tekivät käsityötä, muokkasivat nahkoja, ratkoivat turkkejaan ja ompelivat saumat uudellen kiinni. Tehtiin aivan tarkoituksetonta työtä. Pääasia oli, että oltiin hereillä jossakin toimessa, joka kiinnitti mieltä ja piti jäseniä liikkeellä.

Huolellisen hoidon vaikutuksesta Bukke välillä vähän tointui, ja jos hänelle olisi ollut hiukan kasvisruokaa, olisi hän parantunut täydellisesti. Mutta pitkän pimeän aikana ei Lauri saanut ammutuksi yhtään peuraa, jotta olisi saanut sairaalle ainoaa kasvisravintoa mitä voitiin hankkia. Harvoin hän sai muutakaan riistaa, paitsi naaleja, joiden verta koetettiin juottaa sairaalle. Ponnistuksista huolimatta Bukke tuli äkkiä huonommaksi ja sairas voimistelu jatkui entiseen tapaan.

Vielä synkemmäksi tuli elämä Varangin majassa, kun Uula ja Mahtvei sairastuivat samoihin aikoihin. He olivat jo kauan aikaa osoittaneet sairauden oireita. Työ ei ollut juuri laisinkaan sujunut, vastahakoisesti he olivat lähteneet Bukkea juoksuttamaan, silmät olivat painuneet syvälle päähän ja ne olivat alkaneet omituisesti kiiltää. Viimein hekin jäivät kokonaan vuoteeseen.

Mitä oli nyt tehtävä? Oliko heidän kaikkien vuoron perään painuttava vuoteeseen ja kuoltava siihen jääkarhujen ja naalien ruoaksi!

Lauri, Vasili ja Miihkali eivät voineet juoksuttaa sairaita niin paljon kuin olisi pitänyt; kutakin juoksutettiin vuorollaan, mutta sillä aikaa joutuivat toiset olemaan liian kauan liikkumatta. Lauri ja venäläiset neuvottelivat huolestuneina tilanteesta.

Suurimman hädän aikana työskentelevät ihmisen aivot ihmeellisen tarmokkaasti keksiäkseen pelastuksen. Näissä ponnistuksissa voivat ajatusten salaperäiset langat sotkeutuakin ja ihminen jää mielipuolena haparoimaan tai tylsänä tuijottamaan. Mutta usein välähtää myös pelastuksen tie avoimena tai valkenee keino, jolla hätää lievennetään tuntuvasti.

Kun Lauri taas mieli uusia lääkintäkeinoja, muistui hänen mieleensä lasten 'karuselli' eli hoijakka. Siinähän oli oivallinen laitos, jolla voi saada kaikki sairaat yhtaikaa juoksemaan. Hän puhui keksinnöstään Vasilille ja Miihkalille ja he rupesivat heti valmistamaan hoijakkaa. Varangin niemen rannikolta, samalta seudulta jolta purjepuu oli löytynyt, oli Lauri myöhemmin löytänyt tyvestä katkaistun purjeveneen maston, jonka merivirta ja tuulet olivat kuljettaneet sinne. Miehet olivat kantaneet sen kokonaisena majalle. Tyvestä Lauri katkaisi kirveellä kappaleen, joka sitten upotettiin maahan pystyyn, ja sen päähän iskettiin pyöreä rautapalanen karusellin navaksi. Mastosta hän veisteli selkäpuun ja teki sen keskikohdalle napaa varten reiän. Kun selkäpuu nostettiin kieppumaan, oli hoijakka valmis.

Sen käyttäminen keripukin lääkinnässä oli hyvin yksinkertainen. Sairaat sidottiin hihnoilla käsistään tangon päihin, ja terveet pyörittelivät navan läheltä laitetta. Siinä sai sairaiden juoksunopeuden minkälaiseksi halusi; vähemmän sairaat asetettiin tangon nenään, ja he juoksivat siellä pitkin harppauksin. Varangin majan hoijakkaa sanoivat miehet 'könttyrimyllyksi' ja 'kuolemanmyllyksi', ja sairaat rukoilivat ettei heitä sidottaisi siihen.

Taisi olla joulun aika – he eivät enää olleet selvillä viikon eikä kuukauden päivistä, vielä vähemmän juhlista – kun kuoleman viikatemies vieraili ensimmäisen kerran Varangin majassa. Kauan sairastanut Bukke pääsi kaipaamaansa lepoon, sisäinen verenvuoto oli äkkiä lopettanut hänen päivänsä.

Se oli Laurille kova isku, sillä huolimatta heikkoudestaan Bukke oli ollut hänen paras toverinsa sen jälkeen kun Vangel oli hävinnyt. Kuten ystävät ainakin he olivat viime aikoina uskoneet toisilleen kaikki salaisuudet, kertoneet toiveistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Bukken kuoleman jälkeen ei ollut ketään, jolle olisi voinut paljon muusta puhua kuin jokapäiväisistä asioista.

Bukken kuolema häiritsi pahasti Itäsaarten yhteiskunnan sisäistä elämää. Terveenä ollessaan hän oli valvonut kotitöitä, hoitanut pieniä varastoja ja pitänyt yllä majassa ja sen ympäristössä järjestystä sillä aikaa kun Lauri kulki metsästämässä. Nyt kaikki tuo jäi Laurin niskoille. Yhteiskunnan sisäinen tasapaino oli täten pahasti järkkynyt. Venäläiset ja koltat olivat nyt suurena enemmistönä määräämässä yhteisistä asioista.

Lauri, Vasili ja Miihkali käärivät Bukken ruumiin peurannahkaan ja hautasivat hänet kapteeni Groll-vainajan viereen. Haudan kaivaminen routaiseen maahan vaati paljon työtä, eikä se sittenkään ollut tarpeeksi syvä. Naalien takia he latoivat haudalle kivisen kummun, jolle Lauri aikoi myöhemmin pystyttää hautapatsaan.

Uula-Piera ja Mahtvei makasivat heikkoina sairaina eivätkä voineet ottaa osaa Bukken hautaamiseen. Mutta kuoleman majesteetti oli vaikuttanut heihin syvästi. Uula-Piera tiesi myöskin päiviensä pian päättyvän. Hän ei halunnut kuolla valhe povellaan, ja siksi hän toisten ollessa ulkona ratkoi nahkaliivistään ne kaksikymmentä kultarahaa, jotka hän kapteenin hautauksen aikana oli siihen ommellut, ja kuljetti ne konttaamalla yhteiseen kultalaukkuun varastolaatikon taakse.

Kuukautta myöhemmin tuli Uula-Pieran vuoro ja kolme vuorokautta sen jälkeen sammui myös Mahtvein elämä, vaikka terveet koettivatkin parhaansa mukaan hoitaa heitä. Tunturien kuivaan ilmaan tottuneet koltat eivät kestäneet Huippuvuorten talven kylmää kosteutta etelätuulten aikana. Lauri ja venäläiset hautasivat heidät toisten vainajien viereen.

– Saa nähdä kenen vuoro nyt tulee, sillä keripukki on alkanut niittää Varangin majan miehiä kuin kortteita, sanoi Lauri alakuloisena hautajaistilaisuudesta palatessaan.

– Sie nuori mies, sie kessät, myö Miihkali kanssa myös kessetäh. Kuin olimme Sahalinilla, propati miestä kui heinöä.

– Kohta luulen päivän valon palaavan näille kuoleman saarille, se virkistää, se antaa uusia elinvoimia ja tekee mahdolliseksi ampua riistaa, josta saamme tuoretta ravintoa. Jos kestämme maaliskuuhun, niin silloin elämme ensi kesään ja meidät noudetaan pois tästä hornan kuilusta.

Varangin maja tuntui sen jälkeen hyvin autiolta. Vain kolme miestä istui nyt rasvalampun vieressä tai takan hiilloksen ympärillä näperrellen käsitöitä.

Tänä synkkänä aikana ilmaantui heille vielä uusia vihollisia: jääkarhuja. Eräänä yönä Lauri heräsi karmeaan murinaan, joka unen läpi kuului varastolta päin. Hän nousi istumaan ja kuunteli tarkkaan. Ei kuulunut muuta kuin naalien rääkyminen. Siihen Lauri oli tottunut, se oli jokaöistä musiikkia, eikä hän enää pelännyt niiden varasteluakaan, sillä Bukke oli kannattanut jokaisen rasvatynnyrin ympärille kivilohkareita suojaksi ja tukittanut tarkoin kivillä varastoaitan oven. Naalit eivät päässeet murtautumaan varastoihin, mutta seisahtuivat makean rasvan ja lihan hajun houkuttelemina varastomajan ympärille nälkäisinä haukkumaan ja rääkymään. Lauri luuli heränneensä tähän tavanomaiseen meteliin ja nukkui pian uudestaan.

Mutta kun Vasili meni sitten hakemaan varastoaitasta peuranlihaa aamiaiseksi, hän näki siellä käyneen ankaran hävityksen. Kivet majan ovelta oli vieritetty pois ja varastot syöty melkein putipuhtaiksi. Ympärillä oli lumi poljettu aivan tantereksi ja kaikkialla oli jääkarhujen leveiden käpälien ja suurien kynsien jälkiä. Lihavat peuranpaistit olivat menneet parempiin suihin, makeat lintusäilykkeet, joita Bukke-vainaja oli valmistanut niin huolellisesti, oli syöty ja tynnyrit hajoitettu. Useimpiin rasvatynnyreihin olivat karhut pureskelleet suuria aukkoja ja syöneet hyytyneen rasvan. Tuskinpa Huippuvuorten jääkarhuilla oli koskaan ennen ollut sellaista valmiiksi katettua pöytää kuin sinä yönä.

– Voi kirottuja eläimiä, minkä tekivät! päivitteli Lauri. – Tämä oli meidän surmamme, sillä mistä nyt saamme ruokaa?

– Liha lihasta. Karhu suimi petran lihat, myö karhun lihat. Sie ampumas karhu, kun tulou, selitti Vasili.

– Ei ole enää paljon millä ampua. On vain muutama luoti.

– Liha lihasta, vaativat venäläiset.

KULLANHIMO JA IHMISHENKI

Napamaiden yhtämittainen yö ja ankara keripukki olivat pitäneet Varangin majan asukkaat kotosalla. Ja olihan puuhaa sisälläkin. Kärisevän rasvalampun valossa he peittosivat naalin ja peuran nahkoja kuin eskimot sekä ompelivat turkkeja, peitteitä ja koipikenkiä. Ruoanlaitto kuului enimmäkseen Laurin tehtäviin. Hänen huolenaan oli suureksi osaksi sen hankintakin, koska hän oli paras pyssymies ja panoksia vähän. Erinomainen ampumataito nosti Laurin arvoa kumppanien silmissä, mutta nuorukainen oli huolissaan, sillä hän oli Bukken ja kolttain kuoleman jälkeen huomannut, että toisiin ei voinut lainkaan luottaa.

Kun kevät oli niin pitkällä, että valoisimpana aikana näki ampua, valmistui Lauri eräänä pakkaspäivänä etsimään tuoreempaa riistaa. Toiset jäivät kotiin.

Laurin poissaoloa käyttivät majaan jääneet neuvotellakseen kulta-aarteesta.

Vasili otti raskaan kultalaukun esille, pudisti sen kilisevän sisällön peurannahalle ja alkoi laskea rahoja.

– A, vot vot, mitys kultadjenka, se painamas enembi kui ruplan hopieraha. Koeta Miihkali.

– Äijin jykie, äijin jykie. Myö ollah pohatat. Paljonko siinä djenkoa?

– Mie laskin satakuusikymmentä, mie ei malta enembi laskea. Ylen äijä on.

– Paljonko mieheh tulou? kysyi Miihkali.

– A buolet siula, buolet miula.

– Entäpä Lari?

– Ei mitänä, ei yhtänä kopeikkoa.

– Lari ei tyytymä siihe, hän ilmoittama polisil Norjas.

– Heän ei ymmärtämäs kullan peäl. Heän antamas ne meile.

– Ei anna, osan tahtou.

– Kuulekka sie Miihkali, sanoi Vasili hiljaa, aivan kuin peläten jonkun kuulevan. – Myö lähettämä Lari pois, Lari kuolou, myö kivi jalkah da paiskoamma mereh, ku laiva näkyy.

Miihkali mietti hetkisen. Näytti siltä kuin ihmisyys ja pahe olisivat hänessä vähän aikaa taistelleet ylivallasta, mutta pahe voitti.

– Ka niin teemmä. Rikkahina Sunkuh baloamma.

Sitten tuli hetken kestävä hiljaisuus. Molemmat näyttivät ajattelevan, mitä kaikkea he sillä kullalla hankkisivat, kun kotipuoleen pääsisivät. Kuului vain tahdikas metallin kilinä, kun rahat heitettiin toiseen läjään.

Sitten he jakoivat kasan keskenään tasan ja Vasili erotteli omansa vielä pienempiin kasoihin. – Katso, veli! sanoi hän, – näillä ossan talon Sunkusta, näillä heposia, näillä lehmiä ja näillä käyn kauppaa. Mie ossan komiat vaatteet ja kuin mie gulatshin, niin inehmiset sanou ja pokkuroitsoo: "Tuossa mänöi kuptsa, ylen pohatta". Ja kun mie Piiterissä uulitsalla käyn, niin tsaari milma ikkunasta vinkkoaloo ja poajii: "Vasili Kanin, tuleka sie minu kera tsaijun juontih, mie oun aikon siut tehä uratnikaksi".

– Älä sie poaji, kakkih kulta pätöö.

Lauri kuuli koko keskustelun. Hän ei ollut mennyt suoraan metsästämään, vaan seisoi majan ulkopuolella pyssyään kunnostamassa kun tämä häntä läheisesti koskeva neuvottelu alkoi.

– Vai niin, vai sellaisia tovereita minulla onkin. Ihminen on sittenkin pahin peto maailmassa, hän ajatteli alakuloisesti lähtiessään majalta.

Hän oli kyllä tiennyt, että Vasili oli suuri heittiö, johon ei voinut vähääkään luottaa, mutta Miihkalia hän luuli vähän paremmaksi mieheksi. Nyt hän sen kuuli, nyt tiesi, mikä häntä odottaisi siinäkin tapauksessa, että he eläisivät kesään ja laiva tulisi heitä hakemaan. Toiset olivat valmiit muutamien satojen kultarahojen tähden raivaamaan hänet tieltä. Lauri oli kiitollinen siitä, että oli kuullut asuintoveriensa aikomukset ja tiesi pitää varansa. Siitä hän oli varma, ettei hänellä ennen avovettä ollut hätää, sillä heittiöt tahtoivat käyttää hyväkseen hänen metsästystaitoaan. Hän luotti myös siihen, että voisi pitää heidät molemmat kurissa, elleivät he salaa hyökkäisi.

Lauri sai ammutuksi peuran. Kun hän iltahämärässä peuranpaistit selässä ja pyssy kädessä lähestyi tilapäistä kotiaan, olivat hänen askelensa raskaat. Maja tuntui hänestä kamalammalta kuin jääkarhun luola; ihmisen kullanhimo oli sen saastuttanut. Tästä lähtien täytyisi Laurin alinomaa varoa ihmisshakaalien kavalaa hyökkäystä. Miksi ei hollantilainen kapteeni ollut ennen kuolemaansa kaivanut kirottua aarrettaan maahan, kun huomasi, että juuri kulta oli hänet saattanut perikatoon!

– Ka, siinä se meillä pissoalimies, äsen läksi, nyt toi petran paissit, kehui Vasili, ja kavala ilme pilkisti hänen kissannaamastaan.

Miihkali ei puhunut mitään, vaan tuijotti leukapartaansa sivellen rasvalampun liekkiin.

Ennen oli Lauri kohdellut heitä toverillisesti ja mukautuvaisesti. Nyt hän päätti muuttaa käytöstapaansa: ruveta käskijäksi ja määrääjäksi. Toisten oli häntä toteltava niin kauan kuin he olivat hänen metsästystaidostaan riippuvaisia. Pitkän vankeudessaolon aikana oli lain koura istuttanut heihin tottelevaisuuden hyveitä, ja sitä hän nyt aikoi käyttää apunaan.

– Ottakaa heti paikalla mursunnahkahihnat olkaukseenne ja lähtekää hakemaan peuran lihoja tuolta tunturin laaksosta. Menette sinne jälkiä myöten.

– Eihän tässä mitänä kiirehtä.

– Pieti matkaan, nyt ei siekailla! Vai luuletteko minun jääkarhuja ja naaleja ruokkivan ampumillani peuroilla. Ei ole enää ruutiakaan. Millä te luulette elävänne kesään? Jollen toisi silloin tällöin peuraa, niin nälkään kuolisitte kuin rotat tyhjään hinkaloon.

Vasili ja Miihkali katselivat ihmeissään tätä kurssinmuutosta, mutta lähtivät kuitenkin, vaikka vastaan kyräillen.

Illalla keitettiin peuranlihaa. Näennäinen rauha vallitsi taas majassa, kun miehet kylläisinä asettuivat peuran ja jääkarhun taljojen väliin, mutta todellinen rauha oli kaukana.

Vasili ja Miihkali kuiskailivat usein keskenään salaisia asioitaan, ja se piti Laurissa vireillä epävarmuuden tunnetta. Hän ei uskaltanut oikein levollisesti nukkuakaan, hän kuuli pienimmänkin liikahduksen majassa ja kavahti heti istumaan. Pyssynsä piti hän aina vieressään. Hän mietti sitäkin, että luovuttaisi aarteen noille kahdelle roistolle, mutta huomasi, ettei se auttaisi; he eivät varmaankaan uskoisi sitä todeksi, vaan epäilisivät, että Lauri laivaan päästyään vaatisi kuitenkin osansa.

Näin oli aarteesta, jonka löydöstä Lauri oli iloinnut, tullut Varangin majan kirous. Se oli sytyttänyt Vasilin ja Miihkalin mielessä intohimon, joka kalvaen vaati, että kolmas oli saatava pois päiviltä.

– Metsehisen jääkarhut! päivitteli kerran Vasili. Jos ne ei olis syön meän ruokia, mie pissältäisin Larin heti avantoh jeän alle.

– Ei heän niin väleh mäne, vastah tappelou. Mutta mie avitan sitte kevöähällä, ei nyt.

Jääkarhujen yöllinen vierailu Varangin majan varastoaitassa oli Laurille oikeastaan onnellinen tapaus, sillä muuten nuo heittiöt olisivat heti koettaneet panna pahan aikeensa täytäntöön.

Seuraavana yönä ei Lauria nukuttanut. Yön hiljaisuudessa, pehmitettyjen naalinnahkavällyjen alla maatessaan hän mietti tukalaa tilaansa ja koetti keksiä pelastuskeinoa.

– Jos hakkaisi avannon vuonoon ja upottaisi aarteen meren pohjaan? Silloin tulisivat nuo roistot raivoon ja huutaisivat: sinä varastit meidänkin osamme, sen saat maksaa hengelläsi oman lakisi mukaan.

– Jos paljastaisi heille heidän pirullisen aikeensa? Silloin he panisivat heti toimeen suunnitelmansa omaa henkeään peläten.

– Voi Bukke, sinä olit oikeassa! Sinä tunsit kullan lumousvoiman ja ihmisten heikkouden. Minä en sitä tajunnut, sillä harvoin olen kultaa ennen edes nähnyt. Olisi pitänyt antaa aarteen olla kätkössä siihen saakka, kun olisimme päässeet ihmisten ilmoille, missä lait ja järjestysvalta olisivat hiukan hillinneet noiden ihmispetojen ilkeää intohimoa.

Mutta kun Lauri tarkkaan mietti kaikkia mahdollisuuksia, hän oivalsi kaksi seikkaa, jotka toistaiseksi suojasivat häntä: ruokatarvikkeiden puute ja eristetty asema.

Kun Lauri aamulla nousi nukuttuaan levottomasti, kysyi Vasili:

– Ka, mitä sie pakisit unissasi?

– En kai minä mitään puhunut.

– Sie hourailit: "Kulta, kulta... Miihkali viepi-viepi". Sie pelkäit jotta Miihkali viepi kullan.

– En minä sitä pelkää. Eihän kullasta ole täällä mitään hyötyä.

– A kuin ei olis?

– Kun emme pääse täältä pois... Meille käy samoin kuin kapteeni Groll-vainajalle ja entiselle kullankaivajalle Amerikassa: kuolemme kullan ääreen nälkään.

– Kuin sille kullankaivajalle kävi?

– Oli kerran Amerikassa köyhä kullankaivaja, jonka edestä onni aina juoksi pois. Joka kerran kun hän tuli jollekin kultarikkaalle erämaan joelle, olivat toiset kerinneet ennen häntä ja vallanneet kultapitoiset kerrokset. Viimein hän suuttui huonoon onneensa, pani viikon evään laukkuunsa ja painui yksin suureen erämaahan. Hän arveli että yksin on parempi löytää kultasuoni eikä tarvitse antaa osaa toisille. Mitään löytämättä mies kierteli erämaata kaksi viikkoa ja kärsi nälkää, sillä hän oli pienentänyt päivä päivältä annoksensa ensin puoleen, sitten neljänteen osaan. Viimein kolmannella viikolla, kun hän oli kulkenut kauas ihmisten ilmoilta, kääntyi onni. Hän löysi vuorenrotkon – ja katso: siellä kimalteli suuri kultalohkare vuoripuron rannalla. Mies huudahti ilosta, hänen kuoppaan painuneet silmänsä kirkastuivat, jäsenet vapisivat mielenliikutuksesta ja hän soperteli katkonaisia sanoja kuin lapsi. Hän pani parin leiviskän painoisen kimpaleen laukkuunsa ja lähti kullankaivajien kaupunkia kohti. Mutta raskas taakka, pitkäaikainen nälkä ja tietön matka väsyttivät hänet, niin että hänen päivämatkansa lyhenemistään lyhenivät. Neljäntenä päivänä miehen täytyi jo kulkea konttaamalla mäkiä ylös, mutta taakkaansa hän ei heittänyt, koska pelkäsi, että joku toinen sen veisi. Viidentenä päivänä hän väsyi kokonaan, ruoka oli lopussa, ei ollut vettäkään saatavissa ja jäsenet herpaantuivat. Vuosien perästä vaeltavat intiaanit löysivät hänet kuivuneena muumiona taakkansa vierestä. Onni oli tehnyt hänelle ilkeää pilaa.

Vasili iski merkitsevästi silmää Miihkalille. Vaikka hän ei sanonut mitään, ymmärsi toinen: Lauri pelotteli heitä. Poika tahtoi yksin anastaa aarteen, koska unissaankin siitä puhui!

Päivän valjettua Lauri lähti metsästämään tunturin laaksoihin, mutta vahva lumi teki liikkumisen hyvin vaikeaksi. Polviaan myöten kahlaten hän kulki kiirunoita vaanien ja saikin ammutuksi muutamia. Peuran jälkiä ei näkynyt. Niukka oli illallinen sinä päivänä Varangin majassa. Eikä se seuraavinakaan päivinä parantunut; peurat olivat paenneet pois niiltä tienoilta eikä Lauri vahvan lumen takia voinut kävellä kauemmaksi kuin Poolintunturin takaisiin laaksoihin.

Kaksi viikkoa myöhemmin oli elämä Varangin majassa muuttunut. Vasili ja Miihkali makasivat naalinnahkojen välissä majan lattialla. Rasvalamppu loi vihreänkeltaista valoaan heidän kuihtuneille kasvoilleen; syvälle painuneet silmät ja koko ulkomuoto ilmaisivat keripukin taas tulleen tuhojaan tekemään. Miihkali koetti kankeilla sormillaan solmeilla köyden päätä ja taas purkaa solmuja auki. Sitä hän teki yhtenään pitääkseen tajuaan valveilla. Viimein retkahtivat kädet nahalle ja hän näytti nukkuneen. Vasilin vierellä oli aarrelaukku, ja hän luki hitaasti turtuneella kädellään rahoja. Tasaisin väliajoin kilahti kolikko aina toiseen kasaan hänen huuliensa höpistessä laskusanoja. Hän tahtoi tällä tavalla pysyä hereillä.

Metsästämään lähtiessään oli Lauri antanut heille nämä tehtävät ja käskenyt pysyä valveilla, kun ei ollut ketään, joka olisi sairaita juoksuttanut 'kuolemanmyllyssä'. Hän oli miettinyt, oliko oikein asettaa kuolemansairas mies rahoja laskemaan, mutta hän arveli, että Vasilin elämän suuri intohimo, rikkauden kokoaminen, pitäisi uinuvat henkiset voimat parhaiten vireillä, ja siinä hän oli oikeassa.

Lauri ei suinkaan toivonut sairaiden kuolemaa. Hän uskoi jalomielisellä kohtelulla voivansa poistaa heistä pahimman petomaisuuden. Kamalalta tuntui hänestä sekin ajatus, että hän jäisi yksin Itäsaarille.

Ulkoa kuului askelia. Ovi ulvahti kimakasti, ja pakkashöyryn mukana työntyi erämies sisään heittäen käsistään kaksi nahkapussia, joista toisessa oli kiirunan verta ja toisessa lintuja.

– Täällä on miehet hyvää! Minä sain lintuja. Ammuin nämä viimeisellä ruudilla.

Vasili nousi istumaan ja joi hylkeen pääkallosta tehdystä kupista verta. Kontaten hän kulki sitten Miihkalin vuoteen viereen ja herätteli häntä:

– Nouseka sie veliseni syömäh, ylene sie juomah kiirunan verta.

Mutta sairas ei liikahtanut, ei enää hengittänytkään ja käsi oli kylmä.

– Kuollutko?

– Ropatin on minun tavaritshini, minun paras velleni, sanoi Vasili ja kyynelet vierivät hänen parrakkaille poskilleen. – Kaksikymmentä vuotta moalimoa matkasimma, Sipirjat ja Sahalinit samoalimma ja djenkoa etsimmä. Monitsi lopahti raha, monitsi liebuska, mutta pyytelemällä sai. Nyt meillä äijän djenkoa, vähä ruokoa. Parempi Sipirjan vankina kuin Pispärkissä vapahana.

Seuraavana päivänä Lauri hautasi Miihkalin. Vasili ei kyennyt mukaan. Sairaus ja toverin kuolema olivat järkyttäneet hänenkin paatuneen omantuntonsa niin, että illalla, kun he kahden istuivat majassa, hän tunnusti pahat aikeensa ja pyysi liikuttuneena anteeksi luvaten vastaisuudessa olla rehellinen toveri.

Viikon perästä oli Varangin majassa taas hautajaiset. Lauri veti peurannahkaan käärittyä Vasilin ruumista majasta viimeiseen lepopaikkaansa. Kevättalven aurinko heitti silloin jo kirkkaita säteitään maisemien yli.

Yksin jäätyään Lauri alkoi veistellä suksia 'kuolemanmyllyn' selkäpuusta. Ne olivat hänelle välttämättömät, sillä jalkaisin pääsi vaivoin kulkemaan vahvassa lumessa. Kauhistavalta hänestä jo tuntui taistelu nälkää vastaan, kun hän ei voinut enää käyttää pyssyään. Samasta hoijakkapuusta hän vuoleskeli myös jousen kaaren.

Näinä aikoina kävivät jääkarhut taas varastomajalla, mutta eivät löytäneet sieltä mitään. Hiukan levottomana odotteli Varangin majan ainoa asukas, milloin nuo jääkenttien suurimmat ryövärit tunkeutuisivat majaan ja hän saisi huonoin asein taistella henkensä puolesta.

LAURI JA JÄÄKARHU PEURAN KIMPUSSA

Suksien valmistuminen oli merkkitapaus ja käännekohta yksinäisen ikävässä talvielämässä. Nyt Lauri ei enää ollut napaseutujen luminietosten kahleissa, vaan voi vapaasti liukuilla hohtavien keväthankien pintaa minne tahtoi: milloin meren rannattomalle ulapalle, milloin pitkin rannikkoa, milloin rosoisen Poolintunturin rinteille riistaa etsimään tai virkistämään mieltään mahtavilla näköaloilla, joita tunturilta avautui kevään kilossa kimmeltävien maisemien yli. Lauri toivoi myös, että hän voisi suksiensa ja jousensa avulla pyydystää entistä enemmän riistaa henkensä pitimiksi. Sukset olivat hänelle urheiluvälineinä, niiden avulla hän luuli paremmin voivansa vastustaa keripukkiakin. Eihän häntä, retkikunnan viimeistä, ollut kukaan 'könttyrimyllyssä' jauhattamassa niin kuin hän oli muita pyöritellyt.

Työn valmistuminen oli herättänyt mielihyvää ja sen tähden harvoin nähty hymy karehti hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän kärisevän rasvalampun ääressä voiteli suksiaan peurantalilla.

Siinä ne nyt ovat, ensimmäiset omatekoiset, mietti hän hyvillään asettaessaan sukset majan seinustalle. – Kelpaisi niillä hiihdellä vaikka Saarijärvellä Päiväniemen ympärillä.

Lauri istahti syömään niukkaa aamiaistaan, keitettyä kiirunanlihaa ja ruisjauhoilla suurustettua lientä, valmistautuakseen sitten etsimään riistaa vähän kauempaa, sillä hänen ruokavarastonsa oli vähissä, se riitti tuskin kahdeksi päiväksi. Sitä ajatellessa kasvot synkistyivät ja kauhunkuvat nälkäkuolemasta ilmaantuivat hänen mieleensä. Hänen täytyi uskaltaa ryhtyä taisteluun vaikka jääkarhun kanssa elämästä ja kuolemasta, ja sitten voittaja söisi voitetun, vahvempi heikomman. Se on korven laki. Jos hän suoriutuisi voittajana, olisi hänellä lihaa koko kevääksi siihen saakka, kun lukemattomat lintuparvet palaisivat sulille rannoille ja hylkeet ja mursut asuttaisivat jäiset rannat. Silloin ei olisi enää hätää ravinnosta, silloin riistaa saisi vaikka käsin. Mutta nyt oli toista. Oli vain nälkäisiä jääkarhuja, joita vastaan hänellä ei ollut muuta kuin keihäs ja harppuuna sekä heikko jousi. Kaikkine varusteineen hän tiesi olevansa jokseenkin tasaväkinen vastustajainsa kanssa. Voitto taistelussa voi näin ollen kallistua yhtä hyvin petojen kuin hänenkin puolelleen.

Syötyään Lauri kaivoi syvän kuopan lumeen majan seinustalle ja peitti paistetun linnun siihen, jotteivät jääkarhut – jos ne tulisivat nuuskimaan majalle sillä aikaa – söisi hänen viimeisiä eväitään. Naalinnahkaisen turkisnuttunsa hän kaivoi myös lumeen, kun ei hiihtäessään sitä tarvinnut. Näiden valmistelujen jälkeen hän teroitti keihäänsä hiomalla sitä pehmeän kiven kylkeen, samoin harppuunan terän ja nuolten kärjet. Hän asetti jousen ja harppuunan selkäänsä, otti keihään toiseksi sauvakseen ja lähti hiihtämään rantamäkeä meren rannalle. Siellä hän kääntyi toissaöisille jääkarhujen jäljille ja seuraili niitä rantaa pitkin pohjoiseen.

– Eivät ole heittiöt käyneet viime yönä majan lähellä, koska on eilen satanutta vitilunta jäljillä, mutisi hän hiihtäessään. – Mutta ehkä ne vielä palaavat, kun saivat niin vähällä vaivalla hyvät paistit.

Vaikka Lauri puoleksi vaistomaisesti seurasi jälkiä, ei hän kuitenkaan todella halunnut niin heikoin asein otteluun noiden lumikenttien jättiläisten kanssa. Mieluimmin hän olisi suonut löytävänsä jonkin yksinäisen peuran kaivamassa jäkälää lumen alta. Sitä hän voisi tuulen alta vaaratta lähestyä nuolen yltämälle, jolloin voisi sinkauttaa väkäpiikin sen sydämeen tai parhaassa tapauksessa heittää harppuunan tai keihään sen kylkeen.

Lauri oli hiihtänyt jo muutamia kilometrejä rantaa myöten, kun hän kyllästyneenä kääntyi pois jäljiltä ja alkoi kavuta laaksokurua ylös tunturille. Sieltä hän aikoi palata toista kurua myöten majalleen. Tuskin hän oli kulkenut sataakaan metriä rannasta, kun huomasi aivan tuoreita peuranjälkiä lumessa. Niistä päätellen oli eläimiä ollut ainakin parikymmentä. Ne olivat laskeutuneet laakson sivurinnettä kurun pohjalle ja lähteneet sitä myöten nousemaan tunturille.

Tuo näky sai Laurin entistä vilkkaammaksi: sydän alkoi sykkiä tiheämmin, kasvot punastuivat ja keihäs vapisi hänen kädessään, kun hän seisahtui jäljille tarkastelemaan niitä lähemmin. Jossakin ylempänä hän tiesi olevan kokonaisen karjan komeata riistaa, josta yksi ainoa riittäisi hänelle ravinnoksi kevääseen saakka, kun vain saisi kaadetuksi. Hän syöksyi ripeästi lauman jälkeen; hänen täytyi vaikka väsyttämällä saada siitä yksi saaliikseen. Mutta jonkin matkaa vinhasti hiihdettyään hän huomasi, että metsästäjän täytyy aina säilyttää kylmäverisyytensä, sillä viileä harkinta vie paremmin päämäärään kuin kuuma verinen kiihko. Niinpä hän laakson käänteessä hiljensi vauhtia ja tarkasteli edessään kohoavaa tunturin rinnettä. Noin kolmensadan metrin päässä hän huomasi lumella tummia, liikkuvia täpliä. Siellä oli peuralauma jäkälää kaivamassa. Toisista näkyi vain takaruumis, toisista vähän selkää, kun ne lumeen kaivamissaan kuopissa söivät sinertävän valkeaa peuranjäkälää tietämättä mitään lähestyvästä vaarasta.

Lauri huomasi, ettei ollut viisasta lähestyä peuroja jälkiä myöten eikä myötätuuleen. Vihollisen nähtyään tai vainun saatuaan ne olisivat lähteneet laukkaamaan tuntureille, jossa lumi oli kovaa, ja jättäneet heti takaa-ajajan. Sen tähden Lauri kiersi kaukaa peuralauman taakse sen yläpuolelle laakson pohjaan ja aikoi ajaa eläimet entisille jäljilleen, jotta hän myötämäessä paremmin tavoittaisi jonkin sarvipään.

Peurat olivat tuskin parinsadan metrin päässä, kun hän vinhaa vauhtia harppuuna toisessa ja keihäs toisessa kädessä alkoi liukua eläimiä kohti. Se oli huimaa menoa, tuuli vinkui korvissa, takki levisi kuin purjeeksi ja nahkapohjaiset sukset sihisivät luistaessaan sileätä laaksoa. Mutta peuroilla oli hyvät aistimet ja joukkoa johtava hirvas havaitsi ajajan, antoi merkin muille, ja niin koko lauma syöksyi tiheänä rykelmänä entisiä jälkiään myöten meren rantaa kohti. Lumi pölisi kuin rajuilma, kaviot raksahtelivat ja haaraiset sarvet kalahtelivat toisiinsa. Viimeiset vilkuilivat taakseen ja huomatessaan tuntemattoman pedon lähenevän nopeasti ne syöksyivät silmät kauhusta pyöreinä ja sieraimet levällään edellään laukkaavien selkään, ja se hidastutti lauman pakoa.

Kun suurisarvinen johtajahirvas näki piikein varustetun pedon kiitävän jo aivan lauman kintereillä, päätti se velvollisuutensa tuntien käydä taisteluun koko lauman puolesta, varsinkin kun peto ei näyttänyt kovin suurelta. Se kääntyi äkkiä päin, asetti sarvensa tanaan ja odotti Laurin kiitävän suoraan niiden haaraisiin piikkeihin. Viime tingassa erämies sai suksensa kääntymään kiukkuisen peuran sivu ja voimakkaasti pistäen upotti harppuunan eläimen selkään. Samassa hän kaatui selälleen, sillä harppuunaköyden toinen pää oli sidottu tiukasti hänen vyötäisilleen. Sukset luiskahtivat pois alta ja jatkoivat matkaa myötämäkeen yksi yhtäälle, toinen toisaalle.

Haavoittunut hirvas harppasi ensin vihollisensa yli toisten jälkeen ja Lauri laahautui perässä kuin pulkka, niin että lumi pölisi ja esti näkemästä mitään. Hän oli sillä hetkellä kuin tahdoton kappale, jonka matkan määrä näytti riippuvan yksinomaan peurasta. Äkkiä hirvas kääntyi taas Lauriin päin, nousi takajaloilleen ja hyökkäsi päälle alkaen etukavioillaan leipoa avuttomalta näyttävän vihollisensa selkää. Lauri hapuili keihästään antaakseen raivostuneelle eläimelle kuoleman piston, mutta ase oli pudonnut. Hän tapaili tuppipuukkoaan ja saikin sen käsiinsä. Puoleksi istumaan kohoten hän työnsi sen terän päätä myöten eläimen rintaan. Mutta peura ei vielä siitäkään kaatunut, vaikka verta suihkusi selästä ja rinnasta. Kun se ei enää jaksanut vetää miestä perässään, alkoi se laukata ympäri nuoran mitan päässä. Vähitellen hiljenevä vauhti antoi kuitenkin toiveita siitä, että peura tulisi sittenkin pyytäjän saaliiksi.

Niin olisi käynytkin, ellei leikkiin olisi yhtynyt kolmas elävä olento, jota kumpikaan taisteleva ei ollut tiennyt ottaa huomioon – jääkarhu. Mistä se tuli, sitä ei kumpikaan huomannut. Lauri näki ensin kuin valkean leimahduksen, sitten se hahmottui suureksi valkeaturkkiseksi pedoksi, jolla oli musta nenä, tummat silmät ja hirvittävät käpälät. Se syöksyi sivulta peuran selkään, iski etukäpäliensä kynnet sen lapoihin ja tarttui hampaillaan saaliinsa niskaan. Samassa onneton kahden vihollisen vainoama tundran asukas lyyhistyi lumeen raskaan painon ja verenvuodon lamauttamana. Jääkarhun pitkät torahampaat iskeytyivät yhä syvemmälle eläimen niskanikamiin, ja kuului vahvojen luiden ratinaa.

Lauri makasi suullaan lumessa katsellen veristä näytelmää. Hän muisti, ettei hänellä ollut enää mitään asetta jolla voisi puolustautua, sillä jousikin oli äskeisessä mylläkässä pudonnut selästä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään, jottei herättäisi karhun huomiota. Onneksi vaatteet olivat niin lumessa, ettei hän värinsä puolesta poikennut ympäristöstään. Pahinta oli, että harppuunanuoran toinen pää oli yhä kiinni peurassa ja toinen hänen vyötäisillään. Jos olisi ollut veitsi, olisi hän sen karhun huomaamatta leikannut poikki, katkaissut sen kuin merkiksi siitä, että hän ilman taistelua luovuttaa saaliinsa jääkenttien julmimmalle ryövärille.

Jääkarhu käänsi uhrinsa selälleen, raastoi vahvoilla käpälillään peuran eturaajat levälleen, sitten se alkoi hampain repiä rintapäätä ja syödä pala palalta. Kun eläimen rintaan oli siten tullut aukko, työnsi peto päänsä rintaonteloon ja imi veren. Väliin se nosti tahraantuneen turpansa ilmaan ja katseli kieltään lipoen joka suuntaan kuin peläten, että jokin kuokkavieras tulisi saaliinjaolle. Niin kuin teurastaja konsanaan se viilsi kynsillään vatsan auki ja etsi sisälmyksistä syötävät palat. Sitten se asetti vahvat käpälänsä poikittain peuran kyljelle, laskeutui vatsalleen lumeen ja alkoi jauhaa hampaillaan lapojen seutuja. Syödessään karhu käänsi haaskaa toiseen paikkaan ja silloin liikahti myös Lauri, jolla oli nuoran pää yhä vyötäistensä ympärillä. Jääkarhu murahti äkäisesti, nousi seisomaan ja lähestyi hampaat irvissä ja nenä rypyssä avutonta erämiestä. Lauri tunsi jo selvään sen kuuman hengityksen, näki häneen tähdätyt kiiluvat silmät ja tunsi sitten märän kuonon nuuskivan niskaansa. Seuraavassa tuokiossa vahva käpälä jokseenkin kovakouraisesti käänsi hänet selälleen. Jääkarhu seisoi pari minuuttia paikallaan kuin naulattu ja tarkasteli outoa elävää, jolla oli pyöreä pää, karvaton naama ja lyhyt leuka. Ne olivat kauhun hetkiä. Laurista näytti jo varmalta, että peto seuraavassa silmänräpäyksessä repisi hänet kappaleiksi. Yksi ainoa isku tuolia leveällä kämmenellä, puraisu pitkillä torahampailla ja sitten olisi kaikki lopussa, Varangin retkikunnan viimeinen jäsen kuollut – ei avoimessa, tasaväkisessä taistelussa vaan kuin myyrä kolossaan. Se häntä enimmin harmitti ettei ollut mitään asetta, jonka avulla olisi voinut myydä henkensä kalliista hinnasta.

Suurilla petoeläimillä on kummallinen lumousvoima uhriinsa, niin että pedon kynsiin joutunut tulee jonkinlaiseen huumaustilaan, jolloin pelko katoaa ja ruumiillinen tunto turtuu. Jotakin samantapaista alkoi Laurikin tuntea maatessaan karhun edessä silmä silmää vasten. Hän oli jo noiden villien silmien hypnotisoima, valmis ottamaan vastaan kidutuksen ja kuoleman. Siksi hän odotti armoniskua, mutta sitä ei tullut. Jostakin käsittämättömästä syystä karhu jätti hänet siihen, kääntyi haaskalle ja alkoi taas selin häneen purra rouskutella peuran kylkiä.

Vähitellen Lauri selvisi lumouksestaan, tahdonvoima palasi ja hän alkoi taas miettiä pelastustaan. Nuora voisi milloin tahansa sotkeutua karhun jalkoihin ja silloin hän joutuisi toistamiseen sen huomion kohteeksi. Nuora oli keinolla millä hyvänsä saatava poikki, kun jäinen solmu ei tuntunut aukeavan. Hän veti hiljaa nuoran hampaisiinsa ja puri. Ei kestänyt kauan kun viimeinenkin säie oli poikki. Lauri tunsi helpotuksen huokauksen pääsevän rinnastaan.

Ei niin pieniä pitoja ettei kuokkavieraita. Jääkarhukaan ei saanut yksin nauttia toiselta anastamastaan saaliista, sillä Huippuvuorilla on talvella paljon nälkäisiä. Lauri oli juuri aikeissa lähteä ryömimään lunta pitkin laaksoa ylös, kun hän näki toisen jääkarhun lähestyvän haaskaa hiipivin askelin. Saaliin omistaja otti tulijan vastaan vihaisesti äristen ja asettui puolustusasentoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosivat molemmat takajaloilleen ja iskivät kynsin ja hampain toisiinsa. Hampaiden luske, iskujen läiske ja murina sekaantuivat yhdeksi meluksi, joka kajeana kevättalven päivänä kantautui kauas ympäristöön.

Tätä odottamatonta käännettä vikkelä erämies käytti hyväkseen. Päättäen antaa sillä kertaa myöten hän lähti karhujen tapellessa kiireesti ryömimään pois ja pääsi huomaamatta kallion suojaan. Vähän ylempää hän löysi suksensa, keihäänsä ja jousensa, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua palata takaisin taistelutanterelle. Lauri piti yleensä häpeällisenä, että järjellä varustettu voimakas mies pakenee petoja, mutta tällä kertaa hän lohdutti itseään sillä, että olosuhteet olivat perin poikkeukselliset. Enimmän häntä harmitti kuitenkin maukas peuranpaisti, jonka ryövärit veivät häneltä aivan käsistä.

– Kyllä minä niille vielä kostan, vannoi hän hiihtäessään nälkäisenä ja väsyneenä majaansa.

LAURIN KOSTO

Aurinko nousi itäisen jääaavikon itäpuolelle, valaisi ensin Poolintunturin särmikästä huippua, hyväili sitten sädesuihkullaan alempia rinteitä ja koristeli viimein jääkahleissaan uinuvaa valtameren ulappaa, jonka lukemattomat lumikristallit säihkyivät kuin jalokivet. Jokin sädekimppu sattui Varangin majan hylkeensuoli-ikkunaan, pistäytyi sen läpi ja siveli sitten lattialla jääkarhun nahkojen välissä nukkuvan erämiehen tumman tukan verhoamaa otsaa ja kalpeita poskia. Muutamat säteet tunkeutuivat silmiin kuin herättääkseen pitkään nukkunutta.

– Aurinko, anna jäseniini pisara tarmoa, että jaksaisin nousta vuoteesta, mutisi Lauri väsyneesti. Hän oli nukkunut yhteen menoon neljättä vuorokautta, mutta yhä vielä olivat jäsenet lyijynraskaat ja päätä pyörrytti. Olisiko se keripukkia? Jos oli, niin silloin oli kuoleman uhalla noustava, muutoin unesta tulisi iankaikkinen.

Suuren peuraseikkailun jälkeen oli Varangin majan erämies maannut sairaana. Koko hänen tahtonsa oli tapellut jäseniä vastaan, jotka olivat tehneet lakon ja tahtoivat vain lepoa.

– Nyt minun täytyy nousta, muutoin...

Laurin piti käyttää kaikki tahdonvoimansa saadakseen päänsä ylös ja noustakseen jalkeille. Hoippuvin askelin hän kömpi ylös katselemaan aamuista maisemaa, tarkasteli taivasta, tuntureita ja ulappaa, sitten lähintä ympäristöä. Siinä varastomajan edessä hän huomasi tuoreita jälkiä. Jääkarhut olivat taas käyneet nuuskimassa hänen kätköjään. Tyhjän ne olivat tavanneet, ei ollut enää riistaa sairaan erämiehen aitassa. Ne olivat löytäneet sieltä vain vanhan turkin, repineet sen kappaleiksi ja syöneet suuhunsa. Samoin oli käynyt nahkahihnan, jolla turkki oli ripustettu kattoon.

– Kumma kun eivät syöneet tuota rautaketjuakin, äkäili Lauri pidellessään ketjuvyyhteä, jonka karhut olivat seinältä pudottaneet. – Ja vielä suurempi ihme etteivät käyneet minua syömässä! En olisi mitenkään kyennyt puolustamaan itseäni, sillä jäsenistäni on kaikki voima vuotanut pois.

Mutta rautaketjua tarkastellessaan Lauri keksi jotakin, joka antoi hänelle elämänintoa.

– Sillähän voi saada itse jääkarhunkin kiikkiin, kun vain osaa pyytää. Minä laitan siitä ansan ja pyydystän petoja kuin ennen metsäkanoja.

Lauri oli kuullut lukuisia kertomuksia siitä, miten ansoilla pyydettiin karhuja. Miksi niillä ei voisi pyytää myös jääkarhuja, nehän ovat hiukan tyhmempiäkin kuin mustanhallavat veljensä Pohjolan metsissä.

Maakarhulle tehdään ensin – niin oli kerrottu – puista karsina, johon asetetaan täkyhaaska: lampaan ruho tai iso pala raavaanlihaa. Karsinan seinään tehdään karhun mentävä reikä ja siihen sovitetaan ansa, jonka toinen pää sidotaan parhaiksi notkeaan puuhun. Karhu menee syömään haaskaa ja tarttuu heti kaulastaan ansaan. Aikansa rimpuiltuaan ja koetettuaan riuhtoen nuoran kestävyyttä se istuu sitten vuorokausimitalla sen päällä koettaen saada sen katkeamaan lahottamalla, ei milloinkaan puremalla.

Laurilla oli valmis karsina, tuo vanha hollantilaisten rakentama varastoaitta, ja siihen johtava oviaukko oli mainio ansapaikka, koskapa karhut kävivät siellä usein varkaissa. Mutta mitä täkylihaksi? Mihin solmisi ansan toisen pään, kun puita ei ollut?

Lauri muisti peuranpään, jonka oli syystalvella haudannut lumeen. Sen hän kaivoi esille ja asetti varastomajan kattoon kiikkumaan. Asunnossa oli suuressa astiassa hylkeentraania, jota käytettiin poltto- ja valaistusaineena. Lauri otti muutamia aimo kimpaleita pahalle haisevaa ihraa ja vei ne varastohuoneeseen, toisia paloja hän kylvi majan ympärille houkuttelemaan petoja pyydykseen. Oviaukkoon hän sijoitti ympyräisen ketjuansan silmukan, joka eläimen koskettaessa putosi kaulaan. Majan nurkkauksessa oli hollantilaisten iskemä iso rautarengas, johon he olivat aina nousuveden varalta sitoneet veneensä; siihen hän solmi ketjun toisen pään.

Nämä toimet olivat Laurille monestakin syystä mieleisiä, niissä kului keväinen päivä hupaisesti, ja hän tunsi ruumiillisestikin virkistyvänsä. Vasta iltapäivällä hän kerkisi syömään palasen linnunlihaa ja leipää, joka oli paistettu lappalaisten tapaan kiven päällä. Syödessään hän arveli, että hänen tautinsa ehkä suureksi osaksi johtui nälästä, liikajännityksestä ja selkäsaunasta, jonka hän oli peuralta saanut.

Laurin mieli teki hiihtelemään ja riistaa hakemaan, mutta tarkemmin harkittuaan hän piti viisaimpana pysyä majassa ja odottaa, milloin karhut tulisivat uudelleen tutkimusmatkalle ihmisen majaan.

– Yöllä ne tulevat, päätteli hän, – puoliksi mädännyt traani tuoksuu houkuttelevasti monen kilometrin päähän. Ne eivät ole vielä oppineet tuntemaan ihmisen temppuja.

Kun hän penkoi ruokalaatikkoa, sattui hänen käteensä raskas helisevä nahkalaukku – kultalaukku. Vihaisesti hän viskasi sen takaisin, niin että sen sisällys romahti kilisten. Samassa hän otti laukun uudelleen käteensä ja puisteli sen sisällön karhunnahalle. Hän kumartui rahojen yli ja levitteli kasaa herjatakseen niitä kuin ymmärtäviä olentoja.

– Saastainen kulta, saatanako antoi sinulle lumousvoiman, jolla hallitset maailmaa, vai ihminenkö itse on sinusta tehnyt epäjumalan? Sinun tähtesi käydään sotia ja murhataan miljoonia. Vasili Kanin oli murhannut Siperiassa toverinsa yhden ainoan kultakolikon takia, mutta vasta kuolinvuoteellaan hänellä oli sitä paljon ja hänen sormensa jäykistyivät ainaiseksi näitä kiiltäviä kolikoita lukiessa.

– Sinun takiasi hän oli valmis murhaamaan minutkin, saadakseen yksin periä kaikki. Mitä hyötyä sinusta oli hollantilaisille, jotka olivat tuoneet sinut tänne aarteenaan? Ei mitään. Jääkarhut kantelivat seuraavana talvena hampaissaan heidän pääkallojaan. Täällä ei sinulla ole arvoa eikä enää ainoatakaan ihailijaa. Naula vihanneksia olisi minulle mieluisampi kuin koko tuo keltainen kasa. Minä en voi sinua käyttää edes riistan pyytämiseen; en voi valaa luoteja, joilla peuroja ampuisin, keihäiksi ja veitsiksi olet liian pehmeätä. Kulta on täällä multaa, Huippuvuorilla on arvossa vain kunto, voima ja viisaus!

Lauri keräsi kolikot laukkuun ja heitti sen ruokalaatikon taakse. Hän tunsi tämän purkauksen jälkeen sydämensä keventyvän. Hän oli viime aikoina katkerasti katunut sitä, että oli ajattelemattomuudessaan vaihtanut Rikinän vämpöörin Huippuvuorten valaanpyyntialukseen.

Seuraavana yönä ei Lauri uskaltanut nukkua kuin nimeksi. Hän pelkäsi joutuvansa sellaiseen tilaan, ettei voisi enää nousta, kun kukaan ei ollut herättämässä. Väliin hän nukkui koiranunta ja kuuli kaiken mitä ympärillä tapahtui. Vieressään hän piti harppuunaa ja keihästä, sillä saattoihan sattua, että jääkarhut repisivät oven auki ja työntyisivät yöllä sisään.

Puolenyön tienoissa Laurin korviin kantautui heikko murahdus. Hän hyppäsi heti jalkeille, tempaisi keihään käteensä ja työntyi ulos. Ei kuulunut mitään. Yö oli tyyni ja taivas tähtikirkas. Kuun puolikas paistoi heikosti lumelle ja sen valjussa valossa hän näki varastoaitalla kaiken olevan ennallaan.

– Taisivat korvat valehdella, mietti hän ja lähti astelemaan takaisin majaan.

Mutta äkkiä viilsi hiljaisuutta karjaisu; sitä seurasi kaksi kiukkuista mörähdystä, jotka saivat väreet kulkemaan selkäpiissä. Varastomajan takaa kuului töminää ja ärinää, se siirtyi lähemmäksi, ja näkyviin tuli kaksi jääkarhua, jotka tappelivat vihaisesti hangelle viskellyistä hylkeenrasvapalasista. Lauri katseli henkeään pidättäen ärhenteleviä petoja: lopulta täytyi pienemmän peräytyä majan edustalta, mutta isompi jäi hotkimaan ahnaasti rasvakimpaleita hangelta. Sitten se huomasi nuorasta riippuvan peuranpään. Se kahmaisi sen suuhunsa – kuului ketjujen kilahdus ja ansa putosi. Peto ei välittänyt siitä ensin mitään, pudisteli vain päätään ja jatkoi ateriaansa. Lauri odotti jännittyneenä; hän ei ollut vielä aivan varma siitä, oliko silmukka pedon kaulassa.

– Kiinni on! hän melkein huudahti sillä tuntiessaan kahleen kiristyvän tiukemmalle kaulaan jääkarhu nousi kahdelle jalalle, pudotti peuran pään suustaan ja alkoi vimmatusti reuhtoa ketjua, joka helisi otuksen pudistellessa. Pienempi jääkarhu lähti pahaa aavistaen lönkyttämään pakoon ja katosi pimeyteen.

– Nyt olet kuin koira kahleissa, senkin rosvo! ilkkui Lauri, kun tunsi otuksen samaksi, joka häneltä jokin päivä sitten ryösti saaliin. – Nyt on sinun vuorosi olla kahleissa!

Ihmisäänen kuullessaan kontio ryntäsi majalta poispäin, mutta luja ketju käänsi sen niskan taaksepäin ja ansa kiristi yhä lujemmin kurkkua salvaten hengityksen. Jääkarhu näytti kiukustuvan ja laukkoi majan edustalla puoleen ja toiseen niin pitkälle kuin ketju ylti; toisinaan se kiersi majan taaksekin taistelemaan outoa vangitsijaa vastaan, joka kilisi ilkeästi kivimajan nurkkauksessa.

Lauri ei pitänyt kiirettä. – Antaapa ensin väsyttää itsensä, antaapahan sen nyt maistaa vuorostaan, miltä tuntuu kahleissaolo vapauteen tottuneelle.

Jääkarhu luuli olevansa yksin näiden lumikenttien valtias, sillä se ei tuntenut ihmistä. Nyt se sai nähdä, että sairaskin ihminen pystyi sen kaatamaan ja oli sitä voimakkaampi.

Lauri meni lähemmäksi, ja vasta nyt karhu huomasi uuden vihollisen, pysähtyi istumaan ja näytti tutkistelevan häntä ihmetellen. Lieneekö se aavistanut, että ansalla ja tuolla uudella vihollisella oli yhteyttä, koska se äkkiä hyökkäsi Lauria vastaan. Ketju pidätti sen niin lähelle rohkeaa miestä, että kynnet raapaisivat turkin etumusta. Samassa Lauri pisti sitä keihäällään, mutta isku oli niin voimaton, että keihään terä tuskin lävisti rinnan. Jääkarhu tapasi haavaansa, sai keihään käpäliinsä, vetäisi sen pois ja katkoi varren käpälissään kuin hauraan korren. Silloin Lauri sinkautti harppuunan, mutta senkään terä ei uponnut kyllin syvälle karhun kylkeen, sillä heittäjän kädessä oli liian vähän voimaa. Majassa oli vahvavartinen karhukeihäs, Lauri kävi hakemassa sen aseekseen, ja kun haavoistaan ärtynyt karhu uudestaan hyökkäsi häntä kohti, upotti hän leveän terän sen rintaan ja painoi samalla varren pään jäähän, joten ryntäävä jääkarhu auttoi omalla painollaan keihään tunkeutumista sydämeen. Karhu kaatui kuoliaana pyytäjänsä jalkojen juureen.

Tuore karhun liha ja veri virkistivät seuraavina päivinä väsynyttä erämiestä siinä määrin, että hän muutaman päivän kuluttua karhun kaadon jälkeen lähti taas retkelle Poolintunturin laaksoihin. Raitis keväinen ilma, säännöllinen liikunta ja ravinnon vaihtelu tekivät hänet vähitellen täysin terveeksi. Hänen asemansa parani vielä, kun kiirunat, joita keskitalvella oli näkynyt vähän, palasivat rannikkovyöhykkeelle ja Lauri sai jousella ampua niitä joka päivä paistikseen.

ITÄSAARTEN KEVÄT

Kevättä oli jo ilmassa, maassa ja meren jäillä. Se saapui Itäsaarille äkkiä ajaen edellään kylmää talvea, jonka silmäkulmaan kihosi kirkkaita kyynelhelmiä. Päivä päivältä piteni auringon kaari, etelätuulen leppoisa henkäys lämpeni ja laviineina vyöryi lumi jyrkiltä rinteiltä tai virtasi villeinä vuoripuroina mereen. Laaksoissa kohisivat vaahtoisat kosket ja kirkuen kiirehtivät lintuparvet sulaville rinteille. Ensin kävi vain jokin yksinäinen tutkimassa oliko lumi jo poissa vanhalta pesäpaikalta. Sitten saapui yhä suurempia joukkoja etelästä, ne viipyivät maalla hetken ja palasivat takaisin odottamaan, että meren sula tulisi lähemmäksi ja rinteiden pälvet suuremmiksi.

Lauri seurasi toiveikkaana tätä talven ja kevään kamppailua. Iloisena hän tervehti pulmuparvea, joka kaukaa meren yli liideltyään hyppeli siristen pälvissä etsien niukkaa ravintoaan ja tulevia pesäpaikkojaan. Joka aamu hän kuuli uusia ääniä ja siipien havinaa. Tiirojen, räiskien, lokkien ja myrskylintujen kirkuna tuntui kuin soitolta, sillä se ilmoitti, että Huippuvuorille oli tullut elämää ja hänelle itselleen pelastumisen toivoa. Kun hän eräänä kuulakkaan kirkkaana aamuna hiihteli Poolinniemelle ja katseli lipputangon luota etelään, näki hän sulaa vettä kaukana taivaanrannalla. Se oli kuin vapauteen pyrkivän meren kädenojennus Itäsaarten erakolle.

Palatessaan Lauri poikkesi Poolinlahden lintusaarille. Siellä oli jo käynnissä kiihkeä taistelu pesän sijoista. Vuorten rinteet näyttivät kiehuvan ja lainehtivan, ja kun hän lähestyi, kuului korvia särkevä meteli. Jokaisesta jalansijasta taisteltiin. Vanhat linnut muistivat entiset pesänsä. Siivillään iskien ja nokallaan kynien ne ajoivat pois uusia tunkeilijoita, jotka hävyttöminä pyrkivät niiden alueille. Höyhenet pölisivät, kun siinä iskettiin yhteen, ja heikompien täytyi väistyä toisille rinteille koettamaan onneaan. Niin huolissaan olivat lintuvuorten asukkaat tulevista pesistä ja poikasista, etteivät ne lainkaan pelänneet ihmistä. Lauri kävi Varangin majalta noutamassa lintuhaavin, jolla hän helposti sai koukituksi tuoretta lihaa.

Voimakkaan etelämyrskyn aikana oli merijäähän tullut suuria railoja. Niiden reunoille ilmaantui joukoittain hylkeitä ja sarvivalaita.

Viimeisenä tulivat hanhet, viklat ja sirriäiset. Niiden pyytäminen ei onnistunut pyssyttömältä mieheltä, sillä nämä linnut olivat etelänmatkallaan oppineet tuntemaan ihmisen pahimmaksi vihollisekseen. Kaakattaen lensivät hanhet tiehensä Laurin yrittäessä hiipiä jousen kantamalle.

Kesälintujen tultua ei Laurilla ollut murhetta ruoasta. Peuratkin alkoivat palailla tuntureilta sulille rannoille, ja joskus hänen onnistui kaataa nuolella makealihainen vasikka. Lintuvuorten rinteiltä saattoi jo löytää varhaisempien tulokkaiden munia, jotka toivat tervetullutta vaihtelua yksitoikkoiseen ruokalistaan.

Joka päivä Lauri kävi Poolinniemellä tarkastelemassa, kuinka sulan reuna läheni ja näkyisikö taivaanrannalla pelastamaan saapuvan aluksen purjeita tai savuja. Toivo ja epätoivo taistelivat silloin kiihkeästi hänen mielessään.

– Jos "Varanki" on uponnut, hän ajatteli, niin valaanpyyntiyhtiö ja Norjan valtio lähettävät heti apua, kun vain ajojäiltä pääsevät. Jos taas "Varanki" on pelastunut, niin kapteeni ei jätä osaa miehistöstä kuolemaan. Pelastus tulee, tulee...!

Eräänä päivänä hän pystytti hätämerkin niemen kalliolle. Sinne hän kantoi myös rasvaa kiven koloon, asetti siihen sydämeksi vaatetta ja peitti tämän suuren rasvalampun kivin ja turpein. Jos laiva olisi tullut näkyviin, olisi hän sytyttänyt rasvan ja asettanut turpeita tuleen, jotta ne lehmisavun tapaan palaessaan olisivat kehittäneet laajan savupatsaan merkiksi saarella asuvasta ihmisestä. Muihinkin valmistuksiin hän ryhtyi poislähdön varalta. Metsästäessään hän ei tuntenut enää erämiehen intoa: Itäsaarten maa tuntui jo polttavan jalkoja.

Järjestellessään kerran tavaroitaan hän löysi jälleen aarrepussin, jota ei ollut pitkiin aikoihin muistanutkaan.

– Mitä minä sille teen, kun laiva tulee? kysyi Lauri itseltään. Nyt hänellä olisi ollut valta ja oikeus heittää koko aarre mereen, ettei se sen koommin saattaisi ketään ihmistä kiusaukseen. Mutta olisiko se järkevää? Rahalla hän saattaisi tehdä paljon hyvää, hän voisi sillä monin tavoin helpottaa ihmisten kärsimyksiä. Toisaalta: miten hän saisi kuljetetuksi aarteen kotiin niin, etteivät ihmiset sitä näkisi ja alkaisi sitä himoita? Jo laivamiehet voisivat sen huomata, pistää hänet salaa laidan yli mereen ja jakaa kullan keskenään.

Näitä mahdollisuuksia hän mietti kauan, kunnes keksi viimein keinon. Vähän aikaisemmin hän oli saanut nuolella ammutuksi ison peuran, joka oli vielä verrattain lihava, vaikka peurat yleensä näin keväällä olivat laihoja. Hän erotteli rasvat pataan sulamaan. Kun rasva sitten jäähtyi ja jähmettyi kovaksi, hän sulatti sen toistamiseen, kaatoi kultarahat sekaan ja antoi niiden jäädä jähmettyneeseen rasvaan. Padasta irrotettuna aarre näytti suurelta rasvakimpaleelta. Varjellakseen kultaansa nälkäisiltä naaleilta ja jääkarhuilta Lauri pani rasvamöykyn laukkuunsa ja kaivoi sen syvälle maahan. Sitten hän peitti paikan mullalla ja suurilla kivillä.

LAURI AJELEHTIMASSA JÄÄLAUTALLA

Oli tyyni, aurinkoinen kesäkuun ilta. Poolinlahti oli peilikirkas ja kuvasteli pinnallaan kelluvia tuhansia jäälohkareita ja lintuparvia. Kaunis ilma ja äsken vapautunut meri olivat vietelleet Varangin erämiehen veneeseen turskia onkimaan. Hän oli juuri ankkuroinut pienen veneensä karin laitaan ja käsiongellaan alkanut houkutella turskia, kun ilmaa värisytti voimakas mylvintä, aivan kuin kymmenen sumusireeniä olisi huutanut yhtäaikaa. Tuo ääni olisi saanut äkkinäisen veret jähmettymään, mutta Lauri oli siihen jo tottunut.

– Mursuja. Miksi ne noin metelöivät?

Ääni kuului pienen niemekkeen takaa, missä mursuja oli usein asustanut edellisenäkin kesänä. Siellä ne karjuivat ja molskahtelivat. Lauri ei voinut käsittää, mikä oli saattanut nuo rauhalliset eläimet pois suunniltaan. Hän lähti huvikseen tarkastelemaan niitä lähemmin.

Niemen rantamatalikolla sukelteli kymmeniä mursuja yksitellen ja ryhmissä. Pyöreitä päitä kohoili vedenpinnasta ja painui taas veden alle. Muutamat makasivat laiskoina jäälautalla vierekkäin tai jonoissa lepuuttaen päätään toistensa selässä. Muuan suuri junkkari huvittelihe iskemällä kamalilla käyrillä syöksyhampaillaan toisia selkään, ja iskua seurasi aina julma parkuminen, johon kaikki mursut yhtyivät.

Lauri souteli rohkeasti lauman keskelle. Hän tiesi ennestään, etteivät mursut pelänneet, sillä niillä ei ollut ketään muuta vihollista kuin ihminen, ja häntä ne eivät vielä tunteneet. Uteliaina ne tulivat veneen lähelle. Eräs nosti päänsä aivan laidan vieressä ja katseli hetkisen tummilla, lasimaisilla mulkosilmillään outoa kulkijaa. Laurilla ei ollut aluksi aikomusta häiritä sitä, mutta sitten hän muisti kipeästi tarvitsevansa nahkahihnoja, kun jääkarhut olivat talvella syöneet entiset. Siksi hän tempaisi veneen pohjalta harppuunan ja paiskasi sen voimakkaasti mursun niskaan. Haavoittunut eläin parkaisi, kohotti päänsä ja iski syöksyhampaansa veneen laitaan aikoen kaataa aluksen. Mutta Lauri tiesi ennestään sen tavat. Kylmäverisesti hän tarttui käsin hampaisiin ja irrotti ne veneen laidasta. Toinen mursu puski päällään veneen pohjaa, ja silloin hän oli vähällä lentää suin päin mereen. Leveään kuonoon sattuva airon sivallus karkotti eläimen loitommalle. Mutta kohta oli kymmenittäin toisia pienen aluksen ympärillä mylvimässä ja uhkaamassa. Lauri hosui airolla puolelle ja toiselle torjuakseen raivostuneita jättiläisiä, jotka olivat tulleet auttamaan haavoittunutta toveriaan. Samalla hän selvitteli harppuunansa köyttä, sillä haavoittunut eteni jo huimaa vauhtia. Toiset mursut lähtivät sen perään huomattuaan, että outo eläin oli niitä voimakkaampi.

Lauri laski köyttä niin paljon kuin sitä riitti, mutta pidätteli sitten ja sitoi pään veneen kokkaan. Mursu veti venettä perässään kuin poro pulkkaa, niin että vesi kohisi keulassa ja miehellä oli täysi työ ohjata kulkua sinne, minne vedenalainen hinaaja tahtoi. Se oli huimaa menoa selälle päin. Kerran yritti mursu sukeltaa suoraan alas ja painaa veneen veden alle. Silloin oli Laurilla kirves valmiina, hän aikoi katkaista harppuunaköyden, jos vene alkaisi painua. Mutta onneksi mursun ilmavarat loppuivat ja sen täytyi nousta pintaan hengittämään. Päästäkseen kiusallisesta seuralaisestaan mursu koetti toista keinoa: se ui kiivasta vauhtia suoraan jäälauttaa kohti, ja ennen kuin veneessä kirves koholla seisova pyyntimies aavistikaan, se oli sukeltanut jään alle. Lauri iski kirveellä nuoraa kohti juuri samalla hetkellä kun vene tärskähti jäähän ja halkesi. Kirveen isku ei sattunut suoraan, ja siksi aluksen toinen osa seurasi mursua jään alle. Lauri ei osannut jälkeenpäinkään selittää, miten hän joutui kirves kädessään aivan kuivin jaloin jäätelille; luultavasti vinha vauhti viskasi hänet kokan yli veneen töksähtäessä jäähän. Ällistyksestä selvittyään hän huomasi kelluvansa keskellä Poolinlahtea jäälautalla kirves ainoana aseenaan. Pahinta oli, etteivät mursut vieläkään jättäneet häntä rauhaan. Ne puskivat altapäin jääteliä päällään, tuntui kuin sitä olisi lyöty suurella moukarilla, ja jää vavahteli arveluttavasti. Lauri pelkäsi sen halkeilevan pieniksi paloiksi. Viimein eläimet jättivät hänet kuitenkin oman onnensa nojaan.

Lauri ei tiennyt aluksi, ihmettelisikö mursun neuvokkuutta, manaisiko omaa uteliaisuuttaan ja tyhmyyttään vai surkuttelisiko kovaa kohtaloaan. Sen hän vain näki että oli pelissä hävinnyt, jäänyt kuin kalamiehen koira rannalle. Mursu viiletteli jo puoleksi vapautuneena kaukana lahdella. Veneen puolikas vuoroin nousi, vuoroin vaipui syvyyteen eläimen sukeltaessa lauman mukana. Lauri tuskin uskalsi ajatella kohtaloaan. Kuolisiko hän nälkään ajautuessaan jäälautalla aavalle ulapalle vai paleltuisiko yöpakkasilla? Vai sulaisiko jäälautta vähitellen yhä pienemmäksi, kunnes hänen olisi pakko hukkua? Hänen miettiessään näitä mahdollisuuksia alkoi maailma pyöriä silmissä ja päätä huimasi. Ainoa pelastus oli tuulen kääntyminen joko itään tai etelään. Aallot ajaisivat silloin lautan Poolinlahden rannikolle.

Miksi lähdinkään taistelemaan mursujättiläisten kanssa? Tämän erehdyksen saanen nyt maksaa hengelläni.

Allapäin, kirveen varteen nojaten Lauri seisoi pienellä jäätelillään, jota hiljainen merivirta kuljetti. Kauhukseen hän näki sen liikkuvan ulapalle päin. Jos olisi jäänyt veneestä edes airo, olisi voinut yrittää soutaa rantaa kohti. Mutta airot olivat menneet veneen mukana.

Urhoollisinkin ja neuvokkainkin ihminen joutuu toisinaan tilanteeseen, jolloin omat keinot eivät riitä, jolloin on avuttomana turvauduttava korkeampiin voimiin. Lauri oli nyt sellaisessa asemassa: edessä ääretön ulappa, aluksena päivittäin hupeneva jää, ei suupalaakaan ruokaa, eikä minkäänlaista suojaa myrskyä ja sadetta vastaan. Kesäyön auringon kajastuksen päilyessä meren tyynellä pinnalla Lauri rukoili taivaan ja maan Luojaa auttamaan, että hän vielä kerran saisi kiinteän pohjan jalkainsa alle.

Tuskin on kukaan milloinkaan jännittyneemmin odottanut tuulta kuin Lauri sinä yönä jäälautan hiljaa lipuessa Poolinlahden suulta ulapalle. Hän tarkasteli, minnepäin 'tuulen kynnet' taivaalla osoittivat, hän kuunteli, miltä suunnalta merilintujen kirkuna kuului, ja jokaista veden viriä hän katsoi saadakseen selville, mistäpäin tuuli nousisi. Siitä hän oli varma, ettei Jäämeri kauan pysyisi tyynenä.

Kiduttavan hitaasti kuluivat tunnit. Ajan kuluksi Lauri mittaili askelillaan omituista alusta, jolle kohtalo oli hänet asettanut. Se oli kymmenen askelta pitkä ja kahdeksan leveä teräsjääkappale, joka näkyi hiljan lohjenneen jostakin suuremmasta merijäästä. Sen pinta oli roukkoinen, mutta ei sohjuinen, sillä kuiva ilma haihdutti veden sitä mukaa kuin jää suli.

Kun aamuaurinko alkoi paistaa yhä lämpimämmin, rupesi Lauria väsyttämään; silmät kuroutuivat väkisin kiinni. Hän asettui telin keskelle pitkälleen nukkuen samassa väsymyksen ja mielen jännityksen lamauttamana sikeään uneen.

Jäävuode ei ollut mukava: se oli kylmä ja kova, ja lämmin ruumis sulatti sen myös märäksi. Tästä huolimatta Lauri olisi nukkunut kauan, ellei häntä olisi herättänyt hirvittävä mölinä. Hän hyppäsi istumaan ja puoleksi horroksissaan näki taas muutaman askelen päässä kaksi mulkoilevaa silmää ja kaarevat syöksyhampaat iskuasennossa. Mursu oli noussut lautalle Laurin nukkuessa. Varmaan se oli luullut miestä hylkeeksi ja aikonut iskeä saaliin kuoliaaksi viiltääkseen sitten hampaillaan sen kappaleiksi ja syödäkseen suuhunsa. Mutta viime hetkessä se oli kai huomannut erehtyneensä ja päästänyt ihmettelynsä kuuluviin. Siekailematta Lauri sieppasi kirveen ja rivakasti lyöden upotti sen eläimen kalloon. Mursu kerkisi vain kerran iskeä jättiläishampaansa jäähän, sitten se jäi kuolleena telille.

Lauri tunsi jo vihaavansa noita kömpelöitä merieläimiä, joiden takia hän oli joutunut hirvittävään asemaan. Hän olisi ollut valmis vierittämään valtavan, nelisen metriä pitkän ja lähes tonnin painoisen ruhon takaisin mereen, ellei olisi huomannut, että siitä voi olla hyötyäkin hänelle.

Mursu oli vanha koiraseläin. Nahka oli paikoin aivan paljas, paikoin harvan karvan peittämä; selässä ja niskassa oli pahoja arpia merkkinä vimmatuista taisteluista, joissa oli säälimättä käytetty suuria syöksyhampaita.

– Nyt on ainakin lihaa ja rasvaa! ajatteli Lauri. Olisipa tämä saalis Varangin majalla, niin en panisi mitään hukkaan.

Hän nylki saaliinsa selkäpuolen ja viilteli siitä vahvoja liha- ja rasvakimpaleita. Rasvat hän asetti toiseen, lihat toiseen läjään. Selkänahasta tuli matto, jolla Lauri aikoi nukkua, hoikemmista vatsa- ja kylkinahoista hän leikkeli pitkiä hihnoja. Hän irrotti kirveellä pään erilleen muusta ruumiista ja lyötyään siitä syöksyhampaan irti aikoi viskata sen mereen, mutta huomasi silloin, että pääkallostahan voisi tulla tilapäinen rasvalamppu. Hän hakkasi pääkopan erilleen, puhdisti sen sisällön ja täytti sen sitten rasvalla. Takkinsa rikkonaisesta vuorista hän teki lampun sydämen, ja kun hänellä sattui olemaan tulitikkuja mukana, niin pian palaa tuikutti jäälautalla pieni rasvalamppu. Sen liekeissä Lauri paistoi mursunlihaa ja söi vaatimattoman aamiaisensa.

Näissä riistapuuhissa kului aika hupaisemmin. Haaksirikkoisen asema oli nyt huomattavasti parantunut, kun oli ruokaa ja polttoaineita. Mursun nahkaa voi käyttää suojana myrskyä vastaan, ruhoa istuimena, vieläpä sisusonteloa tilapäisenä vuoteenakin.

Raadon haju houkutteli Laurille paljon seuraa. Muutamia räiskiä ja pormestarilokkeja kierteli ensin jäälautan ympärillä. Huvikseen Lauri heitteli niille lihapaloja mereen. Ne ahmivat niitä kirkuen ja riidellen. Vähitellen kerääntyi niitä kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain anteliaan erämiehen ympärille, ja korvia särkevä kirkuna kuului joka taholta. Rohkeimmat istuivat lautalla ja varastelivat lihaa läjistä, vaikka Lauri koetti häädellä niitä pois. Kokeillakseen lintujen ahneutta Lauri meni mursun nahan alle piiloon. Kohta oli ruho aivan valkeana kirkuvia ja tappelevia lokkeja.

Ei ollut siinä metelissä aikomistakaan levolle. Tuhannet lintuvuorten ryövärit olisivat ehkä kaivaneet ihmisiltäkin silmät päästä. – Kiusallisia seuralaisia – miten niistä voisi päästä erilleen, jotta korvat saisivat hiukan levähtää, huokaili pyyntimies.

Eläimet ovat muutamissa suhteissa etevämpiä kuin ihmiset. Ne tietävät muun muassa myrskyn tulon edeltäpäin. Laurikin uskoi lokkien rohkeuden ennustavan myrskyä ja katseli huolestuneena ympäri taivaanrantaa.

Mutta tyyntä, aurinkoista ilmaa kesti iltapäivään. Varangin erämiehen alus tuli Poolinlahden suusta aavalle, sivuutti Poolinniemen kalliokärjen niin läheltä, että Lauri jo ajatteli riisua vaatteitaan vähemmäksi ja lähteä uimaan rantaan, mutta huomasi silloin, että kylmä merivesi kangistaisi hänet. Hän koetti kirveellä meloa jäälauttaa niemeen päin, mutta se oli turhaa. Apeana hän näki Huippuvuorten särmikkäiden piirteiden pienenevän ja häipyvän yhä etäämmäksi. Edessä aukeni päivän kilossa välkehtivä, rannaton ulappa, jossa loivat mainingit hiljaa keinuilivat. Kaksi korkeaa jäävuorta näkyi etelässä ja niiden ympärillä hääräili lukuisia lokkeja.

Jäämerellä puhkeaa usein myrsky aivan tyvenestä. Niin kävi nytkin. Lauri huomasi ensin kaakkoisella taivaanrannalla pienen tumman pilvenhattaran, joka alkoi kasvaa nopeasti. Pilven alta mustui meri. Näkyi selvästi, miten tuulen tumma raja läheni ja meren välke loppui. Pian tuulenhenkäys kulki lautan yli kuin airuena.

– Kaakosta! huudahti lautalla purjehtija melkein iloisesti, mutta hetken kuluttua hänen katseensa muuttui vakavan jännittyneeksi, sillä voimakas tuulenvihuri oli melkein pyyhkäistä hänet mereen. Kiireesti hän iski kirveellään mursun hampaat jäähän kiinni kuin nauloiksi, kiinnitti niihin mursunnahkaiset hihnat ja sitoi toiset päät vyötäisilleen. Se olikin tarpeen, sillä hetken kuluttua pauhasi meri ympärillä kuin raju koski ja aallot hyppelivät kuin hädissään sekasotkuisina rykelminä, kunnes saivat tasaisemman tahdin. Lautta kääntyi äkkiä kulkemaan takaisin Poolinnientä kohti.

Laurin mielessä taistelivat toivo ja epätoivo. Lautta kulki tosin hyvään suuntaan, tuntui kuin Luoja olisi kuullut hänen yksinäisen avunhuutonsa ja lähettänyt tuulen viemään häntä maihin. Mutta kestäisikö hauras jää myrskyssä, sattuisiko se rantaan vai ajautuisiko pohjoisia kiintojäitä kohti? Törmäisikö se toisiin jäälauttoihin murentuakseen niissä heliseviksi puikoiksi tai päätyisikö rannan kallioseinämään, joka muutamalla rysäyksellä särkisi sen siruiksi? Hätäiset kysymykset risteilivät erämiehen aivoissa.

Tuskin oli kymmentäkään minuuttia kulunut myrskyn puhkeamisesta, kun aallot jo olivat kasvaneet pelottaviksi: ne vyöryivät korkeina vaahtopäinä heitellen jäälauttaa kuin lastua. Suuri hyökyaalto pyyhkäisi kerran kaikki pienet esineet lautalta ja olisi vyöryttänyt mursun ruhon veteen, ellei se olisi ollut sidottuna. Työläästi, kynsin hampain kiinni pitäen Lauri pysytteli lautalla; tuon tuostakin aalto kasteli hänet läpimäräksi koettaen temmata hänet mukaansa kuin mitättömän rikan.

Myrskyn ulvoessa ja meren pauhatessa puhkesi vielä ukkossade, joka esti maata näkymästä; ei voinut seurata, ajelehtiko lautta edelleen rantaa kohti. Lauri koetti katseellaan murtaa sumuseinää, mutta ei nähnyt muuta kuin aaltoja ja vettä. Kumeasti jyrähtelevä ukkonen lisäsi osaltaan avuttomuudentunnetta.

Illalla, kun myrsky oli jo vaimentunut ja taivas selkeni, pyöräyttelivät maininkien tyrskyt rannalla puoleksi jäykistynyttä miestä: hyrsky heitti kuivalle, palaava vesi vieritti takaisin, kunnes muuan suuri maininki paiskasi kuivalle. Mies oli Huippuvuorten ainoa asukas. Pormestarilokit, napamaiden haaskalinnut, liitelivät hänen yläpuolellaan odotellen tilaisuutta iskeäkseen kiinni meren antimeen; jokin niistä istuutui jo päälle ja nokkasi korvanlehteä. Silloin Lauri heräsi tainnoksista, avasi silmänsä puoleksi sekapäisenä ja katseli ympärilleen.

– Missä minä nyt olen? oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.

Hän hieroi kauan kangistuneita jalkojaan ennen kuin pääsi kävelemään Varangin majaa kohti.

Lautta oli ajautunut Poolinniemen länsirannikolle, noin viisi virstaa majasta länteen. Rantaan tullessaan oli lautta ensin haljennut kahtia, sitten survoutunut yhä pienemmäksi. Lauri oli joutunut mereen ja jäälohkare oli iskenyt hänet tiedottomaksi.

Majalle päästyään Lauri nukkui kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Seikkailusta jäi hänelle omituinen kammo ja inho mursuja kohtaan. Kaikkien muiden eläinten ääniä hän sieti, mutta kuullessaan mursun mylvivän äänen hän tunsi lievää pahoinvointia. Mursu oli hänelle tämän jälkeen kuin veden kummitus, Tursas, jota hän mieluimmin karttoi kuin lähestyi.

LAIVA

"Varangin" surullinen kohtalo ja "Larus"-laivan pelastusyritykset tulivat sanomalehdistä tunnetuiksi koko Euroopassa ja Amerikassa. Yleisesti puhuttiin Itäsaarille jääneiden kauheasta kohtalosta, ja monet lämminsydämiset ihmiset lähettivät lahjoituksia valaanpyyntiyhtiölle siinä tarkoituksessa, että seuraavana kesänä varustettaisiin uusi pelastusretkikunta. Mutta Norjan valtio oli jo aikaisemmin ryhtynyt laajoihin valmistelupuuhiin. Oli haettu kestävin alus ja valikoitu siihen tottunut miehistö, joka oli monta kesää ollut valaanpyynnissä Huippuvuorilla. Laivan varustuksiin kuuluivat koiravaljaikot ja ajoporot, joita oli määrä käyttää siinä tapauksessa, että jää kesälläkin ulottuisi Itäsaarten eteläpuolelle. Retkikuntaan kuului myös lääkäri.

Kesäkuun alkupäivinä porhalsi laiva Vuoreijan satamasta suuntanaan Itäsaaret. Ja jo vähän aikaisemmin oli Englannista Dundeen satamasta lähtenyt toinen iso pyyntialus samaa päämäärää kohti.

Englantilaiset olivat tarkoin selvillä "Varangin" haaksirikosta, mutta he otaksuivat, ettei laiva ennen tuhoaan ollut lainkaan ehtinyt Itäsaarten rannikolle. He eivät ensinkään uskoneet, että uudelle alueelle oli jo pystytetty Norjan lippu, vaan uskoivat, että norjalaiset olivat tahallaan lisänneet tämän kohdan kapteeni Jensenin raporttiin.

Ajelehtiessaan jäälautalla Itäsaarten edustalla ei yksinäinen mies lainkaan aavistanut, että samaan aikaan kaksi valtakuntaa kilpaili hänen pelastamisestaan...

Kun Lauri eräänä aamuna tuli tavanmukaiselle tarkastusretkelleen Poolinniemen lipputangon luo ja suuntasi katseensa etelään, oli hän vähällä menettää tasapainonsa hämmästyksestä ja ihastuksesta.

– Laiva – laiva... soperteli hän riemastuneena kuin lapsi.

Siellä taivaanrannalla se savusi. Ei saanut vielä selvää, oliko se valaanpyyntipuuhissa vai tulossa suoraan Itäsaarille.

– Entä jos se ei tulekaan tänne. Jos se vain tuolla näkömatkan päässä ajelee valasparvea ja menee takaisin? Jos se ei tiedä mitään "Varangin" kohtalosta...?

Kuin sekapäisenä Lauri juoksi rasvakokolle ja sytytti sen palamaan. Rasva ja kuivat turpeet tarttuivat heti liekkeihin, ja kohta kohosi Poolinniemen kalliolta vahva savupatsas, joka ylhäällä kirkkaassa ja tyvenessä ilmassa laajeni pinjapuun muotoiseksi. Kuin uhrisavu se nousi korkeuteen.

Savu huomattiin mereltä. Laiva kääntyi heti kulkemaan suoraan sitä kohti. Hitaan arvokkaasti se lähestyi rannikkoa pysähtyen vähän väliä luotaamaan syvyyttä, sillä merikortit eivät ulottuneet näin kauaksi. Rannikon lähellä pudotettiin ankkuri ja vesille laskettiin laivavene, jossa kapteeni ja kolme miestä souti rannalle.

Lauri tervehti tulijoita lakkiaan heiluttaen. Kapteeni puhutteli häntä oudolla kielellä, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta jonka hän arveli olevan englantia. Häntä kummastutti aluksi kapteenin kylmän kopea käytös, jonka syytä hän ei voinut aavistaa. Vasta sitten kun eräs merimies osoitti kiviröykkiön yllä liehuvaa Norjan lippua, jota tangon nenässä istuneet lokit ja tiirat olivat vuosien kuluessa värjäilleet omalla tavallaan, hänelle selvisi ynseyden syy: miehet olivat vihaisia siitä, että norjalaiset olivat ehtineet tänne ennen heitä. Kapteeni kyseli viittaillen, mikä oli laivan nimi, mistä se oli kotoisin, kuka oli kapteenina ja montako miestä siinä oli. Laurin täytyi käyttää kaikki keinot saadakseen kapteenin ymmärtämään selitystä. Vaikeinta oli saada heidät käsittämään, että viisi maalle jäänyttä oli kuollut ja että hänen asuntonsa oli toisen vuonon perällä.

Joku miehistä tarttui lipputankoon ja aikoi kaataa sen, mutta Lauri selitti, että kapteeni Jensen oli sen pystyttänyt ja ettei siihen saisi kajota. Jos suomalaispoika olisi ymmärtänyt puoletkaan siitä, mitä tulijat puhuivat keskenään, olisi hän kauhistunut.

– Me hävitämme tuon Norjan lipun ja pystytämme omamme tilalle, sanoi se, joka oli yrittänyt kaataa tangon. – Tuon nuoren miehen, joka on ainoa todistaja, voimme viedä Englantiin ja lahjoa puolellemme tai lähettää villien maahan.

– Sellaiseen en ryhdy niin kauan kuin olen kunniallinen englantilainen kapteeni. Mutta jos tuo lippu jollakin tavalla häviää eivätkä norjalaiset ole valtaustaan käyttämässä, niin se on toinen asia.

– Voisihan lipun hävittää jääkarhu tai myrskykin, huomautti toinen merimies.

Viittaillen Lauri pyyteli tulijoita mukaansa Varangin majalle, mutta kapteeni ei suostunut. Päinvastoin miehet menivät veneeseen ja kutsuivat hänet mukaansa laivaan. Siellä hän sai perin pohjin peseytyä, heittää entiset vaatteensa mereen ja pukea ylleen englantilaisen laivamiehen puvun. Muutamissa minuuteissa hänen ulkomuotonsa oli muuttunut niin, ettei häntä olisi ensi silmäyksellä tuntenut entiseksi Itäsaarten erakoksi. Kapteeni koetti tiedustella hänen kansallisuuttaan, ja vasta monien selittelyjen jälkeen hän ymmärsi, että Lauri oli suomalainen.

Laivassa hän sai pitkistä ajoista syödä tarpeekseen ruisleipää ja perunoita, jotka hänelle maistuivat paremmilta kuin harvinaisimmatkaan herkut. Hänelle tarjottiin teetä ja kahviakin. Elämä alkoi taas tuntua valoisalta, vaikka hän ei ymmärtänytkään englantilaisten puhetta.

Iltapäivällä kapteeni ja joukko laivamiehiä lähti uudestaan maihin ja Lauri sai tulla oppaaksi. Hän näytti seuralaisilleen Varangin majan ja toveriensa haudan.

Englantilaiset ihmettelivät taidokkaasti tehtyä kivimajaa ja kysyivät, kuka sen oli rakentanut. Lauri yritti selittää. Ennen laivaan menoa hän kaivoi aarteensa maasta. Kapteeni tahtoi nähdä, mitä laukku sisälsi, ja miehetkin keräytyivät uteliaina hänen ympärilleen.

– Rasvaa – hihhihhih! nauroivat merimiehet. – Eipä kannattaisi noin säilytellä.

– Mies on yksinäisyydessä ja kurjassa elämässä tullut vähän hulluksi, sanoi joku joukosta. – Saattepa nähdä, niin hän kantaa tuon moskan kotiinsa. Pikkuhulluilla on sellaisia päähänpistoja.

– Mutta selväjärkiseltä hän näyttää, väitti kapteeni. – Heitä mereen koko soppa! kehotti hän Lauria.

Samassa kapteeni huomasi pienen kivihiilikasan majan nurkkauksessa.

– Mistä nämä ovat? hän kysyi. Lauri ymmärsi viittauksista hänen tarkoituksensa ja osoitti sormellaan kallionrinteeseen. He lähtivät sinne ja kapteeni merkitsi kirjoihinsa hyvin tarkasti kivihiilikerrosten paikan ja vahvuuden. Löydöstä hän tuli niin iloiseksi, ettei muistanutkaan äskeistä käskyään, vaan salli Laurin ottaa laukun mukaansa laivaan.

Englantilainen pyyntilaiva "Jan Mayen" oli paljon isompi ja uudenaikaisemmin rakennettu kuin "Varanki". Pyyntikoneet olivat erittäin hyvät, mutta niitä ei vielä käytetty. Kapteeni Kin, tyypillinen englantilainen merikarhu, kiinnitti päähuomionsa saariin ja niiden kivihiileen eikä aluksi näyttänyt välittävän eläimistä. Hän antoi miehistön jo aloittaa kivihiilen louhimisen, vaikka hänellä ei ollut siihen tarvittavia työvälineitä.

Seuraavana päivänä hän meni taas miestensä kanssa tarkastelemaan kivihiilikerroksia ja otti Laurin mukaan. Kun he illalla palasivat takaisin Poolinniemelle, he näkivät hämmästyksekseen norjalaisia lippunsa ympärillä ja englantilaisen aluksen rinnalla toisen aluksen. Norjalaisten joukossa oli kaksi Ruijan suomalaista. Lauri otettiin erittäin ystävällisesti vastaan, ja saatuaan tavaransa pois "Jan Mayenista", hän siirtyi norjalaiseen laivaan, jonka nimi oli "Vardö".

Valoisa, tyyni keskikesän yö, jolloin aurinko ei Huippuvuorilla lainkaan laskenut, kului kertoillessa viime kesän ja talven vaiheista. Surullisena kuunteli Lauri kapteenin kuvausta "Varangin" kohtalosta ja kunnon kapteenin ja merimiesten kaameasta kuolemasta. Nyt vasta hänelle selveni retkikunnan täydellinen tuho.

Seuraavana päivänä norjalaisetkin menivät Laurin saattamina Varangin majalle. Siellä kivihiilikerrosten luona syntyi norjalaisen ja englantilaisen kapteenin kesken ankara riita siitä, kenelle kivihiilikerrokset kuuluivat, ja Lauri Päiväniemi todisti norjalaisten puolesta, että Varangin miehet löysivät kerrokset ja käyttivät kivihiiltä koko talven. He olivat siis aloittaneet kaivamisen ja vallanneet alueet. Englantilaiset taas väittivät, että vasta heidän valtauksensa oli laillinen ja että haaksirikkoiset olivat käyttäneet kivihiiltä vain polttoaineena aikomatta lainkaan aloittaa louhimistyötä niin kuin he nyt olivat tehneet. Riita kehittyi kiukkuiseksi sanasodaksi, johon miehistökin otti osaa molemmin puolin. Rähinästä olisi saattanut syntyä yleinen tappelu, ellei "Vardön" kapteeni Norrman olisi malttanut mieltään alistaakseen asian Norjan hallituksen ratkaistavaksi. Hän päättikin palata heti Vuoreijaan ja luopua suunnittelemastaan valaanpyynnistä. Hänellä oli hyvä todistaja, joka oli itse löytänyt kivihiilikerrokset ja käyttänyt niitä. Ja Lauri tahtoi pontevasti puolustaa Norjan oikeutta muistaen kapteeni Jensen-vainajan neuvon: "Minkä lipun alla purjehdit, sen oikeutta puolusta, vaikka henki menköön".

Norjalaiset viipyivät Itäsaarilla vielä kaksi päivää. He kartoittivat rannikon kivihiilikerrosten paikat, sulkivat sinetillä Varangin majan oven ja öljynkeittimet, jotka jätettiin Poolinlahden rannalle, ja kolmannen päivän aamuna he suoriutuivat paluumatkalle. "Vardö"-laivan miehistö oli mielissään asian uudesta käänteestä, sillä Laurin kertomukset olivat saaneet heidät kauhistumaan. He kiittivät luojaansa, kun selvisivät niin vähällä.

KOTIIN

Laiva lähti paluumatkalle. Sen liukuessa Poolinniemen sivu Lauri näki viimeisen kerran korkeimmalla kunnaalla kiviröykkiön ja sen päällä tuulessa hulmahtelevan Norjan ristilipun, jonka pystyttäjistä hän tiesi olevansa viimeinen. Toiset lepäsivät meren pohjalla tai lahden hiekassa. Hän ei tiennyt, että silloin, kun Huippuvuorten särmikkäät piirteet olivat painumassa pohjoisen taivaanrannan taakse, laiva kulki "Varangin" miesten viimeisen lepopaikan yli. Siellä syvyydessä oli kunnon kapteeni Jensen, siellä herkkätunteinen viuluniekka Vangel, siellä karski tykkimies Jöransson, joka ei enää ollut valaille vaarallinen, ja vielä monta muuta. Jos Lauri olisi sen tiennyt, olisi hän ottanut lakin päästään kunnioittaakseen toveriensa ja merisankarien muistoa. Mutta hän tähtäsi katseensa etelään ja ajatukset lensivät edelleen viileän valtameren taakse Kuolan kaljujen tunturien ja Karjalan maan yli Saarijärven rannoille, jossa hän ajatuksissaan näki Päiväniemen viheriät pellot, kukkivan pihlajan pirtin edessä ja sen alla kaksi ihmistä: äidin ja Hannan.

Kuinka nopeasti olosuhteet voivat tässä maailmassa muuttua, sen sai Lauri Päiväniemi näinä vuorokausina elävästi kokea. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli ollut hauraalla, hupenevalla jäätelillä purjehtija, nälkäinen ja avuton, mutta nyt hän ajoi saman Jäämeren pintaa vahvassa höyrylaivassa sen huomattavimpana matkustajana ja suurten kivihiilikerrosten löytäjänä. Kun he saapuivat Vuoreijaan ja sanoma sitkeän suomalaisen talvehtimisesta Huippuvuorilla levisi kaupungille, saapui ihmisiä joukoittain häntä katsomaan ja tervehtimään. Kalastajain kapakassa ei niinä päivinä paljon muusta puhuttukaan. Olihan heidän mielestään jotakin tavatonta, että ihminen oli ilman eväitä säilynyt Huippuvuorilla hengissä talven yli. Lauri tapasi vanhan Rikinänkin satamassa ja sai koko yön istua hänen kajuutassaan ja kertoa Huippuvuorten-seikkailuistaan. Mutta kulta-aarteesta hän ei puhunut mitään.

Hänen täytyi jäädä Vuoreijaan koko kuukaudeksi tekemään kertomusta "Varangin" matkasta ja kivihiililöydöstä. Siitä ilmoitettiin heti Norjan hallituksellekin.

Kuutamoisena elokuun iltana lähti yksinäinen soutaja Koutaniemen rannasta. Hanna, emäntä ja isäntä olivat tulleet saattelemaan ja seisoivat katsellen, kun vene sakean kahisten tunkeutui selvälle vedelle ruoiston läpi.

– Miksi et antanut meidän tulla saattamaan? kysyi Hanna. – Olethan matkasta väsynyt.

– Kyllä tytöt olisivat joutaneet, virkkoi emäntä.

– Pääsenhän yksinkin, kun äiti on tuonut tämän veneen minua varten, sanoi Lauri.

– Kyllä kai Leena nyt saa sydänhalvauksen pelkästä ilosta kun kotiin tulet.

Vene lähti liukumaan tasaisesti Päivänientä kohti kuun siltaa pitkin. Koutaniemen harmaa talo häipyi, ja sen takaa pohjaisella taivaan rannalla näkyi illan kajastus mäen tummien ja solakkain kuusten lomitse. Salamyhkäinen, kuun kirjoma hämärä levisi maiseman yli. Kuului vain soudun tasainen loiske, kun mies ponnisteli kotiaan kohti. Salmen aukeamalla, jonka takaa avartui suurempi selkä, hän siirtyi airoista perään melomaan. Ei ollut kiirettä, kotijärvellä ei tarvinnut pelätä myrskyä, ja ajatukset vaativat aikaa. Edessä näkyi koti, Päiväniemi. Lännen taivasta vasten siinsi jo asuinrakennus, pihan pihlajat ja kaivon vintti, jonka pään ylitse iltatähti kirkkaana vilkutti kuin tervetulleeksi.

Näin päättyi Lauri Päiväniemen ensimmäinen ja viimeinen Pummangin-matka, joka oli ristejä ja vastuksia täynnä.

Hän eli koko ikänsä Päiväniemessä emäntänsä Hannan kanssa, jonka hän muutama vuosi Pummangin-matkansa jälkeen oli Koutaniemestä kotiinsa noutanut. Hän laajensi paljon kotokontunsa tiluksia raivaten korpia vihreiksi viljamaiksi. Naapureiden kanssa hän eli erinomaisessa sovussa auttaen heitä neuvoin ja varoin.

Kerran talvessa hän kävi kaupungissa ja vaihtoi joskus kultasepänliikkeessä joitakin vieraan maan vanhoja kultarahoja Suomen rahaksi.

– Mistä sinä olet saanut näitä vanhoja hollantilaisia kultarahoja? kysyi kerran kultaseppä.

– Se on niin pitkä historia, etten ehdi sitä tässä selittää.

Kultaseppä valoi rahat sormuksiksi. Ja sama aine, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta, kimalteli sitten onnesta säteilevien morsianten ja sulhasten nimettömissä ikuisen rakkauden ja uskollisuuden vertauskuvana.