[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRJiu-0oHndGstZd5znL8D3wZxxoAaI7c79Pdf1KJUKk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1474,"Jäämeren sankari","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1474-hanninen-kaarlo-jaameren-sankari","1474__Hänninen_Kaarlo__Jäämeren_sankari",null,"romaani",[],[],"fi",1925,31493,206246,true,[],[],[],"Nuorten seikkailuromaani seuraa Lauri-nimisen pojan matkaa kotoaan Koutaniemeltä Jäämerelle ja Huippuvuorille. Tarina sisältää valaanpyyntiä, kamppailuja jääkarhuja vastaan sekä salaperäisen kulta-aarteen etsintää. Kerronta painottuu selviytymiseen ankarissa luonnonoloissa ja nuoren miehen rohkeuteen pohjoisilla vesillä.","Kaarlo Hännisen 'Jäämeren sankari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n1474. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","JÄÄMEREN SANKARI\n\nKirj.\n\nKaarlo Hänninen\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Matkarahoja lainaamassa\n Ristikettu\n Pummangin-miehet\n Pummangin tiellä\n Kalastajana Rikinän veneessä\n Myrskyn kourissa\n Lauri ottaa pestin valaanpyyntilaivaan\n Matka Huippuvuorille\n Itäsaarilla\n Lintuvuorilla\n Yksinäisen peuran kuolema\n Jäämeren vangit\n Pulloposti\n Pummangin-miesten paluu\n Sota naaleja vastaan\n Korpilaki\n Hollantilaisen kulta-aarre\n Kapteeni Grollin tarina\n Kapteeni Grollin hautaus\n Varangin maja\n Keripukki ja 'kuolemanmylly'\n Kullanhimo ja ihmishenki\n Lauri ja jääkarhu peuran kimpussa\n Laurin kosto\n Itäsaarten kevät\n Lauri ajelehtimassa jäälautalla\n Laiva\n Kotiin\n\n\n\n\nMATKARAHOJA LAINAAMASSA\n\n\nNuori mies hiihti järven yli johtavaa viittatietä rannan aukeamalla\nkohoavaa taloa kohti. Karvalakki oli korville käännetty, ja sen\nhuurteinen reunus kaartui valkeana kehyksenä laihahkojen kasvojen\nympäri, joille pakkanen oli nostattanut heikon punan ja joiden\npiirteissä oli varhaista miehekkyyttä. Kuuraisten silmäripsien\nalla välähtivät terävät, tummat silmät, kun hän toisinaan katsahti\nmatkansa päämäärää, harmaata taloa, jonka lumista harjaa ja piipusta\nkumpuavaa savupatsasta nouseva aurinko valaisi. Hänen hiihtonsa oli\ntasaista kuin aikamiehen ainakin, mutta talon lähellä se kiihtyi,\nsuksi sihahti pitempään joka työnnöllä ja sauvojen sommista pölähteli\nlumi kuin valkea untuva.\n\nKoutaniemen väki huomasi hiihtäjän ja asettui pirtin ikkunaan\narvailemaan kuka vieras oli.\n\n-- Taitaa olla Kirkonkylän poromiehiä, virkkoi valkeapartainen isäntä.\n\n-- Muovaaran Janne tulee ehkä kyselemään, milloin täältä lähdetään\nPummankiin. Hän kuuluu tulevan meidän kanssamme Ruijaan asti, arveli\nPetteri, talon vanhin poika, joka juuri valmisteli veljensä Antin\nkanssa lähtöä Jäämerelle.\n\n-- Päiväniemen Laurihan se on, sanoi Hanna, Koutaniemen tytär.\n\n-- Kyllä kai Hanna Laurin tuntee, kiusaili veli.\n\n-- Lauri näkyy olevan, murahti isäntä hiukan pettyneestä sillä\nhän oli luullut kaukaisempia vieraita tulevan. -- Taitaa tulla\nmetsäkanoja myymään ja jauhoja ostamaan.\n\nVäki hajaantui ikkunasta töihinsä. Lauri nousi rantatietä pihaan,\nasetti suksensa nurkkaa vasten pystyyn ja tuli sisälle.\n\nPirtissä oli käynnissä vilkas touhu: isäntä ompeli kiveräkärkisiä\nkallokkaita, pojat pohjasivat saappaitaan, emäntä neuloi sukkaa,\nHanna valmisti lämpimän näköistä villaraanua ja hänen vanhempi\nsisarensa valutti pulloihin jauhettua kahvia. Lauri ihmetteli ensin\nitsekseen, miksi miehetkin olivat näin päivällä pirttitöissä,\nmutta huomasi sitten, että talossa valmisteltiin Pummanginmatkan\nvarusteita. Häntä vähän harmitti miesväen yliolkainen käyttäytyminen;\nhäntä kohdeltiin kuin poikasta. Isäntä itse ei vaivautunut edes\nkuulumisia kysymään, vaan sen teki emäntä, ja toiset jatkoivat\nvälinpitämättömän näköisinä askareitaan.\n\n-- Miten niitä metsäkanoja on tänä talvena ansoihin tarttunut?\nkysäisi viimein Antti vilkaisten työstään Lauriin.\n\n-- Ei ole kehumista. Riista on kadonnut metsistä, ja jos jokin\ntarttuukin pyydykseen, niin ketut ja haaskalinnut vievät, vastasi\nLauri.\n\n-- Lähtisit sinäkin Pummankiin ja sieltä Ruijaan, niin ei tarvitsisi\ntyhjää pyydystää, sanoi Petteri. -- Jäämerestä ei saalis vähene.\nSatoja kruunuja toisit sieltä äidillesi.\n\nPetteri tiesi hyvin, ettei Päiväniemen Laurilta puuttunut halua\nvaan matkarahoja, ja hän ottikin asian puheeksi vain päästäkseen\njuttelemaan Pummangin-retkestä. Koutalaiset kerskuivat aina vieraille\nleveästi Ruijan-matkoistaan.\n\n-- Ja jos vielä paremmille pyyntivesille haluaisit, intoili Antti, --\nniin ottaisit Ruijassa pestin Pispärkin [Spetsberget = Huippuvuoret]\npyyntilaivoihin. Näkisit kerrankin veden ja maan riistaa. Pispärkissä\nei pyydetä metsäkanoja, vaan jääkarhuja ja peuroja ja tämän\nrakennuksen pituisia valaita. Vesilintuja ei siellä viitsitä lainkaan\nampua, haavilla vain kohnitaan säkkiin tai vavalla isketään.\n\n-- Milläpä köyhä lähtee niin pitkälle matkalle. Mutta jos saisin\nmatkarahat, niin lähtisin ja jättäisin riekonpyynnin toisille.\n\n-- Riittäisi se Ruijankin ranta ensikertalaiselle, sanoi Petteri. --\nLantalaisen on ensin rantavesillä totuttava Jäämeren tapoihin.\n\nKoutaniemen isäntä arvasi Laurin puheesta, että poika oli tullut\npyytämään matkarahoja lainaksi. Hän päätti tarttua asiaan, ennen kuin\ntoinen ehtisi esittää pyyntönsä.\n\n-- Ei ole Laurista vielä merimieheksi, hän sanoi työnsä lomasta. --\nLiian kevyt on vielä myrskyssä. Aalto tai tuulenpuuska pyyhkäisee\nlaidan yli holkerien ruoaksi. [Haakjäring (norj.) = akkanen, Jäämeren\nhai.]\n\nLauri punastui harmista.\n\n-- Kyllä kai minä siinä tulisin toimeen missä joku toinenkin\nensikertalainen, hän kivahti loukkaantuneena.\n\n-- Mutta jos turskan onginnassa sattuisi koukkuun jämähtämään niin\niso pallas kuin minulla toissa keväänä, niin meren pohjaan veisi\nmiehen niin että kihot vain jäljeltä nousisivat, naljaili Antti.\n\n-- Sittenpä nähtäisiin, penäsi Lauri. -- Et itsekään ollut minua\nisompi, kun ensi kerran Ruijaan lähdit.\n\nLauri olisi mielellään lopettanut koko Pummanki-keskustelun,\nmutta kuvaukset Jäämeren satumaisesta kala- ja linturikkaudesta\nhoukuttelivat häntä. Koutaniemen miehille taas olivat meriasiat aina\nmieluisinta puheenaihetta, ja nyt he olivat päässeet hyvään vauhtiin.\n\n-- Jäämerellä käy toisenlaiset aallot kuin näillä sisämaan järvillä:\nne vyöryvät kuin vuoret ja paiskelevat pieniä laivoja kuin lastuja,\nkertoi Petteri. -- Kerrankin nousi sellainen rajuilma, että meidän\ntäytyi mastot kaataa, ettei vämpööri [femböring (norj.) = vanha iso\npurjealus, viidellä airoparilla soudettava] mennyt nurin. Vettä tuli\nmolempien laitojen yli niin paljon, että tuskin ehdimme sitä pois\npumputa, vaikka tuuli oli peräntakainen. Sellaisella ilmalla täytyy\nhuonot miehet lähettää kajuuttaan tai sitoa köysillä, ettei meri vie.\nSilloin pitää merimiehen olla kuin kimmoisa teräsjousi ja liikkua\nkuin elohopea.\n\n-- Monta suomalaistakin on jo kerinnyt painua Jäämeren hautaan.\nToissa keväänäkin suuressa myrskyssä meni koko venekunta. Silloin\nupposi kahdeksantoista venäläistä kalastusalusta miehineen. Muuankin\noli vesilastissa ajanut pystysuoraan rantakallioon, jonka alla\naaltojen hyöky kolhi miehet kuoliaiksi kallioita vastaan, lisäsi\nAntti.\n\n-- Pettävä on meri, huokasi Koutaniemen emäntä. Pian siellä mies\nmenee eikä näy jälkeäkään sen koommin. Holkeri pitää hautajaiset ja\nahmaisee hukkuneen vatsaansa. Kahdeksana kesänä olen sydän kurkussa\nodottanut isää Pummangista ja nyt viitenä kesänä poikia. Jokainen\nkevätmyrsky turskan pyynnin aikana on kuin veitsellä viiltänyt\nsydänalaani. Silloin aina ajattelen, että sattuvatkohan aavalle\nrajuilman aikana.\n\n-- Toista on merellä purjehtiminen kuin Saarijärvellä soutaminen,\nkertasi isäntä. -- Paljon pitää lantalaisen oppia, ennen kuin hänestä\ntulee merimies.\n\nPäiväniemen Lauri kuunteli Koutalaisten puheita ja mietti\nalakuloisena, kannattaisiko hänen lainkaan puhua laina-asioistaan.\nMetsäkanoja myydessään hän sai kuitenkin tilaisuuden sanoa isännälle\nkahden kesken, että hän oli todella ajatellut Pummankiin lähtöä ja\nlainaisi mielellään matkarahat. Hän maksaisi ne Ruijassa takaisin\npojille ansioillaan.\n\n-- En voi lainata, vastasi isäntä heti. -- Omat pojatkin taas vievät\nmelkoiset summat. Mistä minulla kaikille? Eilenkin kävi täällä\nmatkarahojen pyytäjiä, mutta ei ollut mistä antaa.\n\nIsäntä räpytteli hermostuneesti silmiään.\n\n-- Käskisipä tässä ruveta koko pitäjän miehiä merille evästämään, hän\npuuskahti sitten vihaisesti. -- Ja johan sen sanoin, ettet sinä vielä\nmerimieheksi kykenekään.\n\nLauri tiesi, että ukko olisi hyvin voinut antaa, mutta tiesi myös,\nettä päätös oli järkkymätön. Allapäin hän lähti talosta. Hänen\nPummangin-tiensä oli noussut pystyyn, sillä kotimökissä ei ollut\nvaraa evästää poikaa niin pitkälle matkalle. Täyttymättä näytti taas\njäävän hänen toiveensa päästä merelle, josta hän oli kuullut niin\npaljon kummia asioita.\n\nKoutaniemen pojat olivat jo lähdössä viidettä kertaa ja toivat\nvarmasti sieltä taas satoja kruunuja mieheen. Sieltä olivat\nKoutalaiset rikkautensa saaneet, siellä luoneet pohjan, johon\nvuosi vuodelta oli lisää karttunut. Raha on kuin magneetti, joka\nvetää puoleensa lisää ja lisää... Vetäköön! Ei hän siitä suuresta\nrikkaudestakaan välitä kun vain olisi tavallinen toimeentulo. Mutta\nkun halla vei Päiväniemestäkin viljan, oli pakko lisätä pettua\nleipään. Pummangissa ei syöty pettua, vielä vähemmän Norjan puolella.\nSiellä oli meri peltona eikä siellä tiedetty hallavuosista.\n\nNäitä ajatteli Lauri suksen mäystintä pienentäessään Koutaniemen\nsolalla.\n\nSitten hän työnsi sukset täyteen vauhtiin ja pellon ahdetta\nlaskiessaan lykki molemmin sauvoin niin että lumi pölisi. Vinhaa\nvauhtia hän kiiti mäen alle törmälle ja sen päältä ilmassa hyvän\nmatkaa, kunnes taas sukset tapasivat kiinteän kamaran. Rivakasti\nliikkuivat jalat ja kädet. Näytti kuin hän olisi tahtonut vauhtiin\nhukuttaa harmin ja turhat Pummangin-haaveet, joille talossa oli\nmelkein naurettu. Hiihdossa näytti olevan hiukan uhmaakin talon väkeä\nja varsinkin isäntää kohtaan, että katsokoon nyt ja arvostelkoon,\nmihin mies kelpaa. Mutta kauempana viittatiellä tahti tasaantui\nrauhalliseksi ja kiihko muuttui hiljaiseksi harkinnaksi.\n\nEntäpä jos löytyisi jokin muu keino. He voisivat myydä lehmänsä\nja saada siitä matkarahat. Mutta silloin äiti jäisi ilman maitoa.\nHe voisivat myydä mökkinsä ja lähteä molemmat Muurmanniin\nsiirtolaisiksi. Mutta siihen ei äiti suostuisi, eikä se tuntunut\nhänestä itsestäänkään viisaalta.\n\nEi, kotimökistä ei Lauri tahtonut luopua. Hänestä tuntui, että ei\nmissään aurinko paistanut niin lämpimästi kuin Päiväniemessä, ei\nmihinkään teeren kuherrus kuulunut kevätaamuna niin hauskasti kuin\nkotipihalle eikä mistään muualta takkavalkea niin iloisesti leiskunut\nkuin kotimökin ikkunasta, kun hän talvi-iltoina saapui eräretkiltään.\n\nPäiväniemessä oli Lauri syntynyt, siellä isän kuoleman jälkeen\nahertanut äidin kanssa hoitaen mökin viljelyksiä ja keräten elon apua\nmetsistä ja järvestä.\n\nSalmen takana, jonka läpi viittatie kulki, avartui toinen aava\njärvenselkä ja sen rannalla, mykevällä niemellä kohosi Laurin koti.\nJärven yli hän näki asuinrakennuksen tuuliviireineen, navetan,\nkaivonvintin ja keskipihalla kuuraisia pihlajia ja haapoja.\nRakennusten ympärillä oli luminen peltoaukea, joka alkoi heti\nrantakivikosta ja päättyi niemen tyvessä olevaan korkeaan männikköön.\n\nLauri kääntyi valtatieltä aamulliselle ladulleen, joka meni\nlinjasuorana kotirantaan. Mutta kun päivää oli vielä jäljellä, päätti\nhän käydä kokemassa ansojaan rantapajukossa lahden ympärillä.\n\nLaurilla oli satoja ansoja Saarijärven rannoilla ja pajukkoisten\npurojen varsilla. Ne oli kaikki tehty samalla tavalla: hän oli\nkaatanut kaksi vesakoivua tai suurta pajua vastakkain, niin että\nlatvojen väliin jäi aukko, siihen hän oli asettanut ansan hoikan\nkoivuhaarukan väliin ja tukkinut sivut \"pystyvieheillä\", lumeen\npistetyillä varvuilla, jotteivät linnut pääsisi muualta kuin haarukan\nläpi toiselle puolelle urpuja syömään. Lauri osasi asettaa myös\nhoukutusvarvut haarukan eteen ja taakse, ettei metsäkana huomaisi\nansaa.\n\nRannan pajukkoon päästyään hän seurasi pyyntilatuaan. Jokaiselle\nansalle hän kyykistyi, kopisteli ensin sauvallaan kuuran pitkistä\nvieheistä, sitten vanttuillaan pystyvarvuista ja vetäisi lopuksi\nansan kämmenensä läpi, että kuura lähti, ja viritti sen uudelleen...\nHauskahan näitä pyydyksiä olisi kokea, jos tulisi saalista, mutta\nhuono oli riekkotalvi. Eivät vanhatkaan sanoneet muistavansa niin\nhuonoa, sillä viime keväänä olivat metsälintujen munat paleltuneet.\nHarvoin oli pakkasaamuina päivän valjetessa kuulunut metsäkanan\nnaurua Saarijärven rannoilta.\n\n-- Ei näkynyt lumen rikkojaa ansoilla. Saapa nähdä, onko käynyt\nMyllypuron suullakaan. Siinä urpuilevat ainoatkin.\n\nLauri hiihti lahden yli puron suuntaa kohti, jonka pajukosta näkyivät\nmustat ansavieheet jo kauas järvelle.\n\n-- Onpahan -- järveltä ovat lentäneet...\n\nLauri katsoi pajukon reunalla hankea. Oli kuin viisi suurta palloa\nolisi pudonnut viistosti pehmeään lumeen. Kuopista alkoivat yhtä\nmonen riekon jäljet; ne olivat ensin harpanneet pitkin askelin\nja siivillään ripsineet lunta kuin koristellakseen tiensä, mutta\npajukossa kierrelleet lyhyemmin askelin.\n\nHyvä toivo hykäytti Lauria.\n\n-- Kun sinne olette menneet, niin ette ole siellä iltiksenne\nkulkeneet. Siellä on vastassa kymmeniä ansoja. Siinä ovat kierrelleet\nja tepastelleet lumella; pajupensaan ympärillä ovat kirjoneet lumen\nkuin parhaatkin koristelijat.\n\nEnsimmäisen ansan olivat liisineet, vetäneet suoraksi tarttumatta\nsiihen. Toisesta oli haarukka kokonaan poissa, pystyvarvut viskelty\nhajalleen ja varvuissa oli metsäkanan höyheniä.\n\n-- Sehän on ollut aika jättiläinen, kun on vienyt koko vehkeen, mutta\nei se kauan ole jaksanut perässään vetää raskasta haarukkaa. Se on\nkai vetäytynyt piiloon varpujen alle, tuumi Lauri.\n\nSamassa hän huomasi haarukan lumella ja ansassa oli vain verinen\nkaula ja pää. Kettu oli taas vienyt saaliin! Viirusilmä oli juosta\nluuhottanut suoraan ansalle, hypännyt ansassa peuhtovan riekon\nkimppuun, puraissut kaulan poikki ja vienyt ruhon mennessään.\n\n-- Riivatun rosvo, velttohäntä! Teki taas minulle suuren vahingon,\nmanaili Lauri.\n\nHän koetteli ansassa roikkuvaa metsäkanan päätä. Se oli vielä sula,\nmelkein lämmin. Lauri pahoitteli, ettei tullut kokeneeksi ansojaan\nKoutaniemeen mennessä.\n\nRepo oli ensin luikkinut suksen latua ja kääntynyt sitten jäniksen\npolulle, jota se oli viiletellyt tiheään koivikkoon. Sama veijari,\nvanha 'palttoutunut' oli häneltä syönyt monta riekkoa. Lauri tunsi\nsen jäljistäkin. Ne eivät olleet aivan tavalliset ketunjäljet, vaan\nsuipommat, aivan kuin rauduskoivun lehdellä lumeen painetut. Se\noli alkanut kokea ansoja hänen kanssaan kilpaa. Joskus hän oli sen\nvilaukselta nähnytkin. Kertaakaan se ei ollut erehtynyt maistamaan\nmyrkkypaloja, vaikka kymmenet ketunpyytäjät olivat koettaneet,\novelasti se oli osannut kiertää haaskoille tai poluille viritetyt ja\nlumella peitetyt jalkaraudat. Se oli haistanut ne lumen alta. \"Ei se\ntaida olla oikea kettu\", oli moni pyytäjä arvellut.\n\nLaurilla oli takin taskussa muutamia jäniksenlankoja. Mitähän,\njos virittäisi ne polulle ja ladulle? Hän hivutteli niitä kuusen\nhavuilla, sitoi sitten koivukeppeihin ja asetti jäniksen poluille ja\nsuksenladulleen sopiviin paikkoihin. Eihän se jäniksenlanka mikään\nketunpyyntikoje ollut, sen hän tiesi, mutta toisinaan kävi viisaskin\nvipuhun. -- Olkootpa siinä pelkona, voihan niihin pakarasilmäinen\njäniskin kuristua.\n\nMieli nyrpeänä Lauri palasi kotimökilleen.\n\n-- Et näy saaneenkaan matkalainaa, sanoi äiti, kun poika astui\npirttiin ja pudisteli oven suussa kuuraa lakistaan.\n\n-- Mistä äiti sen tietää?\n\n-- Näkyyhän se kasvoistasikin. Huomasin sen jo hiihdostasi. Vai ei se\nitara antanut, vaikka takuun olisin asettanut.\n\n-- Kaikki näyttää nyt vastustavan. Ansoillanikin on toinen kokija,\nkettu on asettunut sinne pöntiöksi. Se pistää poskeensa kaiken mikä\nansoihin tarttuu. -- Tämän sain tänä päivänä Myllypuron suulta.\n\nLauri heitti taskustaan metsäkanan pään ja kaulan lattialle.\n\n-- Koutalaiset eivät välitä paljon lähimmäisistään. Ikään kuin olisi\nheiltä ilmaiseksi kerjätty, virkkoi mökin vaimo. -- Mutta yhtä hyvä\nnäinkin. Olen ajatellut täällä itsekseni, että myymme lehmän. Vaaran\nMatti on luvannut Helmikistä kuusikymmentä markkaa käteistä. Pääset\nPummankiin niillä rahoilla.\n\n-- Mutta mistä äiti saa sitten maitoa?\n\n-- Kyllä minä täällä tulen toimeen. Ostamme lehmän, kun palaat\nkesällä matkalta. Syötyäsi saat mennä Vaaralle ilmoittamaan kaupasta.\nSinä olet pyyntihenkinen etkä enää voimiltasikaan heikko. Sellaiset\nkuuluvat Pummangissa menestyvän.\n\nLaurin mieliala muuttui kuin taikaiskusta.\n\nOlipahan yksi, joka luotti hänen miehuuteensa ja myisi lehmänkin ja\nolisi itse maidotta, että poika pääsisi merelle muiden mukaan. Siinä\noli luottamusta ja äidin uskoa. Sitä hän ei milloinkaan pettäisi,\nmietti Lauri itsekseen.\n\nPirtti näytti avartuneen, takkavalkea loisti entistä kirkkaammin.\nÄidin kasvoille levisi ensin hellä ilme, sitten kierteli kyynel hänen\nlaihaa poskeaan. Hän asetti rukkinsa tulen loisteeseen.\n\n-- Tottapa sitten muistat vanhaa äitiäsi etkä jää maailmalle niin\nkuin moni on tehnyt, sanoi hän kehrätessään.\n\n-- Muistan!\n\nSyönnin jälkeen Lauri valmistautui Vaaraan lehmäasiasta sanaa\nviemään. Pakkanen oli kiihtynyt. Porstuan ovi ulvahti kuin valittaen\nhänen ulos mennessään, kaivonvintissä napsahteli, ja Helmikki\nnavetassa kuului ynähtävän pari kertaa. Kehässä kulkeva puolikuu\nvalaisi pihapihlajan kuurakukkasia, mutta pellontakaisessa metsässä\nkohosivat valkoiset puut kuin aaveet.\n\nLauri ihmetteli itsekin, miksi jalka ei tuntunut keveältä hiihtäessä\neikä mieli oikein iloiselta, vaikka hänen hartain toiveensa oli\nnyt toteutumassa. Ei se ollut väsymystä, vaan huolestunutta\nvastuuntuntoa, jonka äidin luottamus ja uhraukset olivat herättäneet.\nVoiko hän täyttää äidin toiveet...? Jos retki ei onnistuisikaan ja\näiti saisi vain surua!\n\nVaaran Matti ei ollut kotona. Lauri jätti hänelle sanan tulla\nseuraavana iltana Päiväniemeen lehmänkauppaa tekemään.\n\nLaurin lähtö näytti varmalta. Seuraavana aamuna aloitettiin\nmatkavalmistelut. Eihän varusteita saatu paljon kokoon, kun ei\nollut kylliksi aineksiakaan, mutta äiti pani niihin huolta ja\ntyötä. Kiirekin jo oli, sillä neljän päivän perästä kuuluttiin jo\nKoutaniemestä lähdettävän ja siihen mennessä oli vielä hevoskyytikin\nsaatava tietoon Valkeallemerelle saakka.\n\n\n\n\nRISTIKETTU\n\n\nPuolen päivän tienoilla huomasi Lauri, että hänen oli haettava\nansat ja jäniksenlangat pois metsästä, jotteivät ne jäisi pyytämään\nriistaa ketun ruoaksi. Hän hiihti ensin järven yli Myllypurolle\nja näki siellä taas neljä aamullista riekon jälkeä. Lauri kulki\nansalta toiselle ja otti pois rihmat, mutta jätti varvut paikoilleen.\nKumartuessaan suuren pajupensaan viereen ottamaan ansaa hän näki\nketun juoksevan metsäkana suussa vastaan.\n\n-- Taasko lurjus olet ansasta varastanut! karjaisi Lauri täyttä\nkurkkua.\n\nKettu kääntyi takaisin, laukkasi häntä suorana suksenlatua ja\npoikkesi siltä jäniksen polulle. Lauri lähti hiihtämään jälkeen\nja karjui minkä jaksoi. Hän oli juuri aikeissa palata ansoilleen\ntakaisin, kun huomasi ketun hyppivän kauempana jäniksen polulla.\nSe oli laukannut eilen viritettyyn lankaan. Lauri huusi ja hiihti\nsinnepäin, sillä hän näki ketun kaikin voimin koettavan purra\nlankaa poikki. Kettu hätääntyi, lähti taas rynnistämään pakoon,\nmutta raskas koivukanki, johon lanka oli kiinnitetty, hidastutti\nmatkaa tiheässä metsässä. Kanki uursi vakoa lumeen niin että viti\npölisi, ja vähän väliä kepertyi pakeneva kettu selälleen hankeen sen\ntakertuessa pensaisiin ja puihin. Lauri rynnisti jäljestä, mutta\ntulisessa kiireessä sukset menivät oksien alle ja hänkin kaatuili.\nVälimatka lyheni kuitenkin lyhenemistään, ja ilokseen Lauri näki\nketun pysähtyneen pajupensaan luo, johon kanki oli tarttunut. Siinä\nse riuhtoili hyppien ilmaan ja pälyen samalla lähenevää miestä.\n\nKestääköhän lanka? Kunhan ei menisi sykkyrälle, silloin se katkeaa...\nOlisi jo hyvällä ampumamatkalla, kun olisi pyssy mukana...\n\nLauri syöksyi pensaalle ja alkoi suksensauvalla lyödä minkä ennätti,\nmutta pensaan sisällä pelmuava peto väisti iskut ja irvisteli, kun\nsauva sattui sitä suojeleviin pajuihin. Ei auttanut muu kuin tarttua\nkankeen ja koettaa vetää eläin pois pensaasta. Kiemurrellen kuin\nahvenheinikosta ongittu säyne tuli repo aukealle, se yritti purra\nLaurin jalkaa, mutta samalla sai kuonoonsa sellaisen iskun, että\nlysähti pyörtyneenä hangelle. Pari lisäiskua teki sen vaelluksista\ntäydellisen lopun.\n\nSiinä hangella huohottavan pyyntimiehen edessä makasi metsien\nviekkain veijari, paikkakunnan kuuluisin kettu kuolleena, häntä\nsuorana, hampaat irvissä. Ja minkälainen kettu...? Vasta nyt kerkisi\nLauri tarkastella sen karvaa. Sillä oli selässä kämmenen levyinen\nmusta juova, joka lapojen kohdalla muodosti ristin, mustat jalat ja\nmusta vatsanalus.\n\n-- Sehän on ristikettu! En ole eläessäni ennen nähnyt. Sen nahka on\nkahden tai kolmen tavallisen ketun arvoinen. Nyt ei tarvitsekaan\nmyydä Helmikkiä!\n\nLauri oli jostakin lukenut, että kettu voi toisinaan heittäytyä\nkuolleeksi ja sopivan tilaisuuden tullen luikkia tiehensä. Siltä\nvaralta hän antoi sille vielä pari iskua, sitoi sitten nuoran sen\njalkoihin, asetti selkäänsä ja lähti iloisena hiihtelemään suoraan\nkotiin.\n\nÄiti ei ollut pirtissä, kun hän saapui sinne saaliineen. Se oli\nLaurille pieni pettymys. Hän oli tullessaan kuvitellut, kuinka\näiti hämmästyneenä huudahtaisi, kun hän paiskaisi pedon selästään\nlattialle.\n\nNavetan ovi oli hiukan auki. Lauri käveli sinne ja kuuli äänekästä\npuhetta:\n\n-- En minä siitä maksa viittäkymmentä enempää. Se on jo kesällä\npoikinut, eikä sillä ole oikein hyvät maitolehmän merkit, kuuli Lauri\nVaaran Matin sanovan.\n\n-- Vai tinkii Mattikin omaa lupaustaan, kun tietää meidän kipeästi\ntarvitsevan matkarahoja.\n\n-- Jättäkää ne kaupat ja tulkaa katsomaan, millainen elävä on\npirtissä, sanoi Lauri ovelta.\n\n-- Ka, Laurihan se on. Päivää! Teemme tässä Helinikin kauppaa, mutta\näitisi on tinkipäällä. Niin, mikä sinulla siellä pirtissä on?\n\n-- Onpahan vain... Mennään katsomaan.\n\nLauri näki taas äidin silmännurkassa kyynelen. Ja Helmikki katsoi\nsurullisesti ja ynisi kuin olisi ymmärtänyt, että siitä hierottiin\nkauppaa.\n\n-- Oletko tuonut taas jäniksen elävänä pirttiin? kysyi äiti.\n\n-- Ei se ole jänis... Tulkaa katsomaan.\n\nHuurun saattamana työntyi kolme ihmistä, Lauri etunenässä, matalasta\novesta tanhuaan ja käveli peräkkäin pirttiin. Matti ja Leena olivat\nuteliaan näköisiä.\n\n-- Kas vain, onpa siinä saalis! On totisesti oikein ristikettu\njäniksenlangassa! huudahti Matti.\n\n-- Nahallaanpa palkitsi tekemänsä vahingot, sanoi äiti iloissaan. --\nOn se tuo Lauri saarnamies, harvoin se metsästä tyhjänä tulee, mutta\nei ole ennen tuonut sellaista saalista kuin nyt. Ristiketun nahka\ntaitaa olla kallis?\n\n-- Vielä kysyt. Mustaselkäketusta oli viime talvena maksettu Oulun\nmarkkinoilla lähes parisataa. Tämä taitaa olla se vanha veijari,\nketunpyytäjien monivuotinen harmi ja toivo.\n\n-- Sama vintiö.\n\nMatti kohotti kettua niskasta.\n\n-- Tuo kuono se on minunkin asettamiani myrkkypaloja monesti\nnuuskinut ja käännellyt, mutta eipä milloinkaan puraissut. Mikä sen\nnyt jäniksenlankaan ajoi?\n\n-- Ahneus pettää viisaankin. Se ei raaskinut pudottaa metsäkanaa\nsuustaan, kun edestäni lähti pakoon. Se ei voinut haistaa eikä\nkai saattanut nähdäkään jäniksen polulle viritettyä paulaa, kun\nmetsäkanan siipi varjosti silmiä.\n\n-- Jos se on oikea ristikettu, niin sen selkäkarvat säkenöivät\npimeässä, kun niitä sivelee, sanoi Matti.\n\n-- Jos oikean tuliketun nahkaa pudistelee kädessä, niin se valaisee\npimeän huoneen, lisäsi Lauri. -- Mutta tulikettu on kokonaan musta.\n\n-- Pianhan siitä selvä saadaan. Mene sinä Lauri kellariin ja\nsilittele siellä ketun selkää, me katselemme luukulta.\n\nLauri avasi lattiaan sahatun luukun ja painui kellariin kettu\nmukanaan. Matti ja Leena laskeutuivat polvilleen luukulle ja\nkumartuivat katselemaan pimeään perunakellariin.\n\n-- Oikea on! Kas kas, kun karvat sähähtelevät, intoili Matti. --\nHankaa vielä lujemmin selkää, -- niin -- niin!\n\nMatti auttoi Lauria illalla ketun nylkemisessä ja nahan\npingottamisessa. Palkakseen hän pyysi nyljetyn ruhon, jolla aikoi\nhoukutella laduillensa toisia kettuja.\n\nSanoma Laurin ristiketusta levisi nopeasti naapurikyliin. Koutaniemen\nisäntä tarjoutui ostamaan sen, mutta Lauri vei kettunsa kirkonkylän\nkauppiaalle ja sai melko summan rahaa.\n\n\n\n\nPUMMANGIN-MIEHET\n\n\nNoin kolme- neljäkymmentä vuotta sitten kulki Kuusamon miehiä\njoukoittain Ruijan ja Muurmannin rannikolla kevätkalastuksessa. Heitä\nsanottiin Pummangin-miehiksi, koska he ensin menivät Pummankiin\nMuurmannille ja sieltä tekivät pyyntiretkiä Vuoreijaan Ruijan\nrannikolle. Keskitalvella he tavallisesti lähtivät suurin joukoin,\najoivat noin kaksisataaviisikymmentä kilometriä Vienan-Karjalan\nhalki hevosilla Valkeanmeren rantaan ja sieltä kolttien poroilla\nKuolan niemimaan poikki kaksisataa kilometriä Jäämeren rannikolle.\nHe palasivat pyyntiretkiltään heinäkuun alussa osaksi kävellen,\nosaksi veneillä kotikonnulleen. Mutta eivät useinkaan kaikki, sillä\njoitakuita jäi aina Pummangin asukkaiksi ja monia oli hukkunut\nmyrskyissä Jäämeren syvyyksiin. Ne olivat reippaiden miesten retkiä,\nne kysyivät kuntoa ja rautaista terveyttä. Pummangin-miesten\npalaamista odotettiin kesällä jännittyneesti, sillä pyyntimiehistä ei\ntavallisesti saatu mitään tietoa ennen kuin ensimmäisiltä palaavilta.\n\nPummangin-miesten kertomukset jännittävistä meriseikkailuista ja\nrunsaista saaliista saivat nuorten poikavesojen mielikuvituksen\nliikkeelle. Ja useat odottivat hartaasti sitä aikaa, jolloin he\nvuorostaan pääsisivät miesten mukaan.\n\nKynttilänpäivänä alkoivat Pummangin-miehet taas kokoontua Koutaniemen\nisoon taloon. Reslareet täyttivät avaran pihan ja uusia mieskuormia\nsaapui yhtä mittaa. Viittatieltä kuului kulkusten kilinää ja\naisakellojen tahdikasta helinää. Siinä joukossa oli vanhoja, karskeja\nmerikarhuja, joiden pintaa Jäämeren vihurit olivat jo parikymmentä\nkevättä parkinneet, oli muutamia matkoja tehneitä, mutta oli myös\nmaitonaamaisia ensikertalaisnuorukaisia, sellaisia 'härkäpoikia',\njoille merielämä oli vallan vierasta. Karsinan puolella istui\nvierasta naisväkeä. Toiset heistä olivat miestensä kanssa matkalla\nMuurmannille uudisasukkaiksi, toiset olivat vain saattelemassa.\nTalon naisväellä oli täysi työ tarjoillessa kahvia ja teetä kylmästä\ntulleille ja viimeistellessä Petterin ja Antin matkavalmistuksia.\n\nKovaäänistä puheensorinaa kuului joukosta: kymmeniä eri keskusteluja\noli yhtaikaa käynnissä, ja jos joku tahtoi saada äänensä kuuluville,\npuhui hän melkein huutaen. Pirtin perällä pöydän ääressä istuivat\nvanhemmat merenkävijät. Siellä muisteli vanha perämies, Alatalon\nAntti, jolla oli oma pyyntialus Pummangin rannassa, Koutaniemen\nisännän kanssa vanhoja meriseikkailuja teelasien ääressä. Kun\nhän ikänsä ja kokemustensa perusteella oli kuin itseoikeutettu\nretkikunnan johtaja, loi hän silloin tällöin tutkivan silmäyksen\nmiesjoukkoon hakien sieltä entisiä tuttavia ja tarkastellen, kuinka\npaljon oli ensikertalaisia. Piti hänen siinä jollakin tavoin saada\njohtajan-asemansa nuorempienkin tietoon, sillä hänen huolenaan\noli sekin, etteivät retkikunnan vallattomimmat ainekset päässeet\nkarjalaiskylissä tai kolttain kodissa ja pirttipahasissa tekemään\npilojaan ja turmelemaan Pummangin-miesten hyvää mainetta. Kun\npuheensorina oli hetkeksi heikentynyt, paukautti hän kämmenellään\npari kertaa pöytään, niin että kahvikupit ja lasit hypähtelivät, ja\nsanoi ääni jykevänä:\n\n-- Vanha hyvä tapa vaatii, että Pummangin-miehet tässä Koutaniemen\npirtissä valitsevat keskuudestaan retken johtajan, joka valvoo\nseurueen järjestystä, auttaa majoittamista karjalais- ja\nkolttakylissä ja puuhaa ajomiehet. Tavallisesti on johtajana toiminut\nkokenein mies. Kuka nyt valitaan vanhimman virkaan?\n\n-- Onkos siinä miettimistä? Sillehän johtajan virka kuuluu, jolla\non parrassaan enimmän hopeaa ja joka tämän taipaleen on useimmin\nkulkenut. Alatalolla se on ennenkin ollut, hänet valitaan nytkin,\nsanoi Kiitämän Taavetti.\n\n-- Onko se kaikkien mielipide?\n\n-- On, kuului kuorossa miesjoukosta.\n\n-- Näen, että kantajoukkona on vanhoja tuttuja, jatkoi Alatalo,\n-- vaikka yksi ja toinen on jo väsynyt ja jäänyt kotiin. Ei näy\nenää joukossamme Salmen Lanteria, sitä koiransilmää, joka piti\nretkeilijäin huvipuolesta huolta. Poissa on Ellalan Sipperi, poissa\nPukarin Iisakki ja monta muuta. -- Keitä 'härkäpoikia' on matkassa?\n\n-- Paljon niitä näkyy olevan tuolla ovenpuolella. Siellä on\nPäiväniemen Laurikin, jonka jäniksenlankaan paholainen ajoi\nalkuviikolla ristiketun, sanoi Koutaniemen isäntä vähän äkeissään,\nkun Lauri ei ollut hänelle ketun nahkaa myynyt.\n\n-- Itsehän minä sen ajoin, puolustelihe Lauri.\n\n-- Auttaahan se Luoja toisinaan köyhääkin, kun ihmiset eivät auta,\npisteli Päiväniemen Leena, joka oli tullut poikaansa saattamaan\nKoutaniemeen asti.\n\n-- Vai sait ristiketun! Taidat olla onnenpoika. Oletko sinä sen\nPäiväniemen Jaakko-vainajan poika?\n\n-- Olen.\n\n-- Kyllä kai Alatalo Jaakko-vainajan hyvin tunsi. Siellä Pummangissa\nhänkin aikoinaan kulki. Siitä on viisitoista vuotta kun hän sieltä\nviimeksi tuli, eikä hänellä sen koommin ollut tervettä päivää, lisäsi\nLeena.\n\n-- Tottahan hänet muistan. Olin Vuoreijassa sairaalaankin viemässä,\nkun hänet pelastettiin kangistuneena veneen pohjalta satamaan. --\nKelpo merimies hän oli ja poika näyttää isältään perineen merihengen,\nkun jo noin nuorena lähtee.\n\n-- Olenhan minä jo kahdeksantoista, sanoi Lauri. Moni on ennenkin\nminun ikäisenäni lähtenyt.\n\nKun hevoset olivat syöneet, valmistautui matkue taipaleelle. Oven\ntäydeltä työntyi pirtistä ulos turkkeihin ja poronkoipikenkiin\npukeutuneita miehiä, naiset ja lapset menivät perässä lähtöä\nkatsomaan. Pian oli pirtti aivan tyhjä, mutta pihalla kävi sen\nsijaan hyörinä ja pauhina. Kulkusten ja tiukujen helinään sekaantui\npuheen sorinaa, josta korva vaivoin erotti yksityisiä sanoja. Tallin\nedustalla peitteli Päiväniemen Leena Lauriaan, joka oli päässyt\nKeijon Aapon rekeen Kantalahteen saakka.\n\n-- Johtaja etunenään, huudettiin joukosta.\n\n-- Alatalo näyttämään tietä! kuului toisaalta.\n\n-- Kyllä vain raito oikenee, mutta älkää te pojat itkekö silmiänne\nkovin vetisiksi, pakkanen kylmää niihin jäätä ettekä näe palata\ntakaisin, huusi Alatalo.\n\n-- Jäämerellä ei itku auta!\n\nSamassa syöksyi Alatalon raudikko-ori täyttä ravia solasta tielle.\nSitä seurasi pitkä hevos- ja rekijono, oikea talvinen karavaani.\n\nSaattelevia omaisia kiikkui rekien laidoilla ja kannoilla, mutta\npellon takana, metsän reunassa, he putoilivat tienviereen ja jäivät\nkuin tienviitat katselemaan matkueen katoamista tien käänteessä.\n\nKun Päiväniemen Leena palasi illalla väsyneenä pirttiinsä, valtasi\nhänet autiuden ja yksinäisyyden tunne. Pirtti oli kuin tyhjä\nlintuhäkki, josta hoidokki on juuri karannut muuttoparven mukana.\nVanha heilurikello naksutteli hiljaa ja Laurin veistelemät puu\nviisarit näyttivät jo neljää. Pankolla hyrräsi talviuninen kissa nenä\nylöspäin, se oli nyt Leenan ainoa asuintoveri.\n\n-- Mitäs mirri siinä nyt niin kiuottaa nenä taivasta kohti?\nLumituiskuako sinä ennustelet? Ei saisi tulla nyt pyryä ennen kuin\npääsevät pitkien taivalten yli. Nousehan pois! Et taida tietääkään,\nettä Lauri on lähtenyt kauas. Kuka minulle nyt jäniksen ja linnun\nlihat antaa? Köyristä vain uni selkärangastasi ja lähde navettaan\nmaitoa saamaan.\n\nLeena otti uunilta kuivia päreitä, kaivoi liedestä tuhan alta tulisen\nhiilen. Palava päre toisessa ja maitokiulu toisessa kädessä hän\nasteli pihan yli navettaan mirrin kipittäessä perässä.\n\nEnsi töikseen hän antoi Helmikille heiniä.\n\n-- Onko se ämmi ikävöinyt, sanoi hän. -- Tästä saat Haukkapuron\nheiniä, kirkkaita kuin rukiin laiho. Kukahan sinulle ensi kesänä\nheinät niittää, jos Lauri ei kerkiä heinäntekoon. Palanneeko koskaan?\n\nYöllä nukkui Päiväniemen emäntä rauhattomasti ja näki pahoja unia.\nHän oli matkustavinaan purressa keskellä merta. Jaakko-vainaja oli\nperäsimessä, Lauri keulamiehenä ja kolme tuntematonta, vierasta\nkieltä puhuvaa miestä istui laidalla keskiveneessä. Ympärillä levisi\nmeren ulappa tyvenenä silmänkantamattomiin, jokin laakea maininki\nvain silloin tällöin häiläytti alusta, jonka höllät purjeet silloin\nhiukan heilahtivat. Silloin kohosi merestä mies vyötäisiään myöten\nveden pinnan yläpuolelle, katsoi heitä lasimaisin silmin hetken ja\npainui taas syvyyksiin. Hetken perästä näyttäytyi toinen ja sitten\nuseampia yhtaikaa joka puolelta.\n\n-- Vetäkää purjeet alas, pojat, nyt tulee rajuilma, kun meriraukat\novat noin rauhattomina!\n\nPurjeet ehdittiin juuri kääriä kokoon, kun puhkesi myrsky. Meri\npauhasi mustana, aallot kohisivat veneen laitoihin ja meriraukat\nhuusivat kauhun ilme kasvoillaan vaahtoharjoilla. Vene kallistui\nmelkein kyljelleen ja suuri holkeri avasi hirvittävän suunsa\nnapatakseen Laurin keulasta. Leena koetti karjaista sille kaikin\nvoimin, että \"syö minut ennen kuin poikani\", mutta ääni takertui\nkurkkuun. Samassa hän heräsi ja kiitti Luojaa siitä, että kaikki oli\nvain unta, paha painajainen, joka oli häntä kiusannut.\n\nMutta siinä unessa oli Leenalle selvittämistä moneksi päiväksi.\n\nÄiti ei kuitenkaan ollut ainoa, joka Lauria muisteli. Koutaniemen\nHanna oli tarkastellut sivusilmällä Pummangin-miehiä ja vertaillut\nheitä mielessään. Ei hän löytänyt siitä joukosta yhtään niin soreaa\nnuorta miestä kuin Lauri eikä kenenkään silmissä näkynyt sellaista\ntarmoa. Hänellä oli rohkeutta yrittää, eikä Hanna lainkaan epäillyt\nhänen onnistumistaan.\n\nPummangin-miesten lähdön jälkeen muistui Lauri usein hänen mieleensä.\nTuntui vähän jännittävältäkin seurata Laurin retkeä, kun tiesi miten\nLauri erikoisen onnen potkauksesta oli päässyt mukaan.\n\n\n\n\nPUMMANGIN TIELLÄ\n\n\nLauri istui hiljaa matkatoverinsa rinnalla tarkastellen\nturkinkauluksen raosta lumista maisemaa, joka matkan jatkuessa\nmuuttui yhä oudommaksi. Edeltä ja jäljestä kuului pauhinaa ja remua,\nkun tiu'ut ja kulkuset helisivät ja miehet laulelivat rekilauluja.\nVäliin huudettiin ja hoilattiin, sillä jotkut olivat keinotekoisesti\nkoettaneet nostattaa mieltä ja haihduttaa koti-ikäväänsä. Laurista\ntuntui oudolta tuo hoilaaminen eikä hän voinut ymmärtää, miten toiset\nsaattoivat mieli niin keveänä lähteä pitkälle matkalle. Vaikka hän\noli tätä retkeä jo kauan hartaasti toivonut, ei alkutaival tuntunut\nsellaiselta kuin hän oli kuvitellut. Ajatukset palasivat aina vain\ntaakse, vuoroin Päiväniemeen, vuoroin Koutaniemeen. Edessäpäin oli\nkaikki outoa ja -- niin hänestä näytti -- vihamielistä, takana kaikki\nse, mikä oli tuttua ja rakasta. Häntä jo melkein kadutti koko matka.\n\n-- Taisipa se Koutaniemen Hanna pistää silmillään pojan pään\npyörälle, kun noin hiljaiseksi vetää. Vai äitiäkö on jo ikävä?\nnaljaili vierustoveri.\n\n-- Ihmekös tuo...?\n\n-- Kun päästään ensimmäiseen karjalaiskylään, niin kirkassilmäinen\ntyttö livertelee korvaasi niin suloisesti, että unohtuvat vanhat\nhaaveet.\n\n-- Varo itseäsi!\n\n-- Kylällä kerrotaan, että sinä katselet sitä Koutaniemen Hannaa,\nmutta tuskinpa ukko suostuu koskaan antamaan tytärtään pienen talon\npojalle. Eihän hän kuulu lainanneen sinulle matkarahojakaan. Oli vain\nkehunut jälkeenpäin, että olisi kai se Lauri ne takaisin maksanut,\nmutta enpähän antanut muiden syiden tähden.\n\n-- Eipä sitä häneltä kysytäkään, jos niikseen tulee. Enkä minä hänen\nrahojaan tarvinnutkaan.\n\nPakkasen kiihtyessä ja illan pimetessä koko retkikunta tuli\nhiljaisemmaksi. Kylmä viima tukahdutti sävelet laulajien kurkkuihin,\npakkanen nipisteli nenää ja varpaita, yksi ja toinen hyppäsi reestä\njuoksemaan lämpimikseen.\n\nPäivällä oli ensin kuljettu lyhyitä kylien välisiä taipaleita, mutta\nillan sarastaessa oli sivuutettu viimeinen Suomen puoleinen talo ja\npainuttu rajavyöhykkeen suurille saloille, koskemattomaan kiveliöön,\njonka poikki kaitainen, tuiskun umpeama talvitie luikerteli milloin\nsynkkien vaarojen lomia, milloin soiden poikki, milloin taas jonkin\npienen järven yli.\n\nMiten juhlallinen olikaan iltapakkasen jäykistämä kiveliö. Huurteiset\npuut, joiden oksat olivat tykyn painosta painuneet alas, seisoivat\ntien molemmin puolin kuin valkoiset marmoripilarit. Hennoimmat puut\nolivat lumen painosta taipuneet tien yli holviksi, jonka katoksen\nläpi yön tähdet iskivät silmää maassa matkustaville. Kaikkialla oli\npuhdasta, valkeata vitiä, jota vain harvoin oli jokin eläin rikkonut.\nKettu oli juosta viipottanut sivulta suoraan tielle, seuraillut sitä\nvähän matkaa tehden pieniä kaarroksia puoleen ja toiseen ja sitten\noikaissut suoraan sivulle; jänis kuukkinut lehdon rinnettä, jyrsinyt\nnuoriin haapoihin valkeita renkaita, tepastellut tiellä kaivellen\nmatkamiehiltä valuneita heinän rippeitä ja ponnaltanut syrjään;\norava oli pudonnut lumeen kuin lennosta, ottanut muutamia laukkoja\nja sitten käpäissyt puuhun. Lauri katseli jälkiä tarkkaan erämiehen\nsilmin, ja ne johtivat hänen ajatuksensa taas kiveliön erämaailmaan.\n\nOli jo puoliyö, kun hevosraito laskeutui metsästä joelle. Jäätä\npitkin ajettiin täyttä ravia tiheään kylärykelmään, joka oli joen\nsuulla suuren järven rannalla. Kylässä ei vielä nukuttu, sinne oli\nedeltäpäin kulkenut tieto miesten tulosta. Matkue hajaantui eri\ntaloihin, sillä koko kylässä ei ollut niin suurta pirttiä, että\nseurue olisi sinne mahtunut. Päresoihtu kädessä tultiin vastaan\npihalle, kun Laurin rekikunta ajoi Alatalon rekikunnan kanssa samaan\ntaloon.\n\n-- Terve taloon.\n\n-- Terve tervehyttäjälle. -- Min hyvän sanot? Rauhako maassa?\n\n-- Rauha, rauha. Paljon terveisiä isännälle Suomesta, sanoi Alatalo.\n\nHilippälän Ontto, talon isäntä, se vieraat näin kohteliaasti otti\nvastaan ja pyysi sisälle.\n\n-- Heposet tallih ja miehet pirttih, komensi isäntä.\n\nTalo oli pienehkö. Asuinhuoneet ja navetta olivat samassa\nrakennuksessa. Se oli pyöreistä hirsistä salvettu ja maalaamaton,\nlukuunottamatta valkeita ikkunanlautoja jotka kehystivät\npieniruutuisia ikkunoita. Korkeat portaat johtivat pihalta\nrakennukseen.\n\nMentiin pirttiin. Siellä pöydän ympärillä istui jo muitakin\nPummangin-miehiä, toisista Karjalan kylistä tulleita. Isäntä kiirehti\nlaskemaan teetä samovaarista, joka seisoi keskellä pöytää.\n\n-- Ka, Alatalo, terveh! huudettiin joka taholta.\n\n-- Vielä sie pyhä vel olet uskaltan Ruijah lähtie ikämies, sanoi\nisäntä. -- Mie jo herkesin, Knäsöih hallehen pyyntöön lähen\nkevöähällä, en Ruijah.\n\n-- Vielähän täytyy koettaa, eikä tässä vielä vanhuus paina.\n\n-- Kenpä on siun seuralaises? kysyi isäntä.\n\n-- Tämä on Jaakko Päiväniemen poika, Lauri.\n\n-- Päivä-Jaako nakoomoi; tämän peälitsi aina mereh kulki, meille\nkohti kävi. Ylen hyvä viskari. Ja poika jo mereh suori?\n\n-- Täytyyhän sitä yrittää, sanoi Lauri.\n\n-- Tämä Lauri onkin onnen poika ja hyvä pyyntimies. Vähän ennen\nlähtöä sai ristiketun jäniksenlangasta, selitti Alatalo.\n\n-- Se ei hyvä. Monih vastuksih ja ristilöih jouvut tällä matkalla,\nennusti Ontto-ukko.\n\nMatkan ja pirtin lämmön uuvuttamina menivät miehet levolle. Reistä\nkannettiin porontaljat lattialle, ja pian makasi miehiä vieri\nvieressä omien raanujensa alla.\n\nMutta Lauria ei nukuttanut. Ontto-ukon taikauskoinen ennustelu\nkiusasi häntä. \"Monih vastuksih ja ristilöih jouvut\", kertaili hän\najatuksissaan ukon sanoja. Hänen mieltään askarrutti myös outo\nympäristö, kun oli yhtäkkiä siirrytty kuin vuosisadan takaiseen\nelämään, toisen uskonnon ja toisenlaisten tapojen piiriin.\n\nAamulla hän heräsi siihen, että sillan alta kuului omituista jyrinää,\nja kun hän katsoi sinne päin, näki hän sillanraoista kiiluvan valoa.\nVähän ajan perästä kohosi lattian luukusta vaimo, joka kantoi\njauhovakkaa käsissään. Hän oli ollut kellarissa jauhamassa viljaa\nkäsikivellä. Kohta oli uuni lämpiämässä ja leipominen täydessä\nkäynnissä. Kun miehet heräsivät, oli emännällä leivät, kalakukot,\nkolatsut, sangit ja piirakat valmiina ja pöytä katettuna. Isäntä\npyysi Alataloa ja Lauria aterialle.\n\nLauria melkein hävetti tämä ylenmääräinen vieraanvaraisuus, joka\ntuli hänenkin, tuntemattoman, osaksi. Syödessään hän sai siihen\nselityksen: isävainajan tähden häntä kestittiin.\n\n-- Kovin oli se Päivä-Jaakko höyli mies. Kerranki Vaidakuban takana\nmeille kalapaikan neuvoi ja myö siitä lastin kiskomma.\n\nAamun sarastaessa olivat hevoset taas lähtövalmiina. Kylän väki\nkokoontui raitille katselemaan merimiehiä. Tien molemmin puolin\nseisoivat miehet lammasnahkaturkkeineen, vaimot ja neitoset\npunaisissa tai kirjavissa kansallispuvuissaan.\n\n-- Matatkoa tervehenä! huudettiin\n\n-- Tuokoa äijin djenkoa! lisättiin toisaalla.\n\n-- Palatkoa Petrunpäivän kisoih! huusivat tytöt.\n\nHevosraito, joka ensin kylän mutkittelevaa raittia\n\njuosten sivuutti matalan Oulangansuun kirkon ja pappilan ja laskeutui\naamun sarastuksessa valkenevalle suurelle Pääjärvelle, oli nyt\npaljon pitempi kuin matkan alussa. Joukkoon oli kylässä yhtynyt\nuseita kojurekiä, jotka olivat täynnä miehiä. Ne tulivat osaksi\nnaapurikylistä, osaksi Oulangasta, ja jokaisella miehellä oli sama\npäämäärä: kalastaa pohjoisella merellä, ansaita Norjan kruunuja ja\nVenäjän ruplia ja sitten kesällä palata kotimaille.\n\nKolme päivää pauhasivat kulkuset ja aisatiu'ut hevosten tahdikkaasti\njuosta raksutellessa syvään uurtautuneella talvitiellä, joka järvillä\nkulki suorana viittatienä, mutta metsissä luikerteli noropaikkoja\nhakien ja mäkiä kierrellen. Se oli kovaksi poljettu ajotie, jota\npitkin ajettiin Vienan-Karjalan pohjoisista kylistä Vienanmerelle.\n\nKolmannen päivän iltana aukeni vihdoin aava Valkeanmeren ulappa,\njoka jään ja lumen peittämänä oli todella nimensä kaltainen. Yötä\nvietettiin Knäsiön kauppalassa ja seuraavana päivänä saavuttiin\nKantalahteen, Valkeanmeren läntisimpään perukkaan, jossa sitten\nhevoset vaihdettiin kolttien pororaitoihin.\n\nKantalahdessa hajaantui joukko pienemmiksi seurueiksi, kun pelättiin,\netteivät kaikki mahdu yhtaikaa lappalaisten pieniin pirtteihin tai\nVenäjän valtion rakentamiin majataloihin, joita oli muutamia matkan\nvarrella.\n\nKuolan niemimaata oli Lauri kuvitellut toisenlaiseksi; hän oli\nluullut sitä kauttaaltaan kaljuksi tunturimaaksi, mutta nyt näki,\nettä olihan siellä metsiäkin, vaikka korkeimmat kohdat olivatkin\npuuttomia. Hän oli lapsena kuullut kertomuksia Imandrajärvestä,\nHiipinätunturista, missä lappalaisten luulon mukaan pahahenki asusti.\nNyt hän näki ne omin silmin ajellessaan porolla Imandraa pitkin\nJäämerta kohti.\n\nLaurista tuntui kummalliselta, että siellä pohjoisessa Kuolan\nniemimaan takana lainehti talvellakin sula meri, jonka riistaa hän\nnyt matkasi verottamaan.\n\n\n\n\nKALASTAJANA RIKINÄN VENEESSÄ\n\n\nRikinän vämpööri oli Pummangin merikelpoisin alus: se oli\nkaunismuotoinen, uusi, kantava, kestävä kovassa ilmassa, nousi hyvin\nhankavastaista eikä ottanut helposti vettä sisään. Ukko Rikinä,\njo melkein harmaapartainen, oli ylpeä veneestään, eikä kenenkään\ntarvinnut lähteä Rikinän kanssa kilpasille, kaikki hän aluksellaan\nsivuutti helposti ja juuri ohi mennessään nauroi hyvillä mielin, että\nkyllä aluksella pääsee. Vain Norjan 'nuurvaarat', pohjankävijät,\nhänet joskus voittivat, mutta siitä hän ei ollut pahoillaan. --\nNe ovat merihulluja, sanoi hän aina silloin, -- ne eivät välitä\nhengestään!\n\nHyvään veneeseen tulee hyvä miehistö. Ja tarkasti Rikinä yleensä\nmiehensä valitsi. Ensikertalaisia hän ei huolinut. Kukaan ei\nosannut selittää, miksi hän Laurin suhteen teki poikkeuksen. Ehkä\nsiihen vaikutti Laurin isän hyvä muisto tai sitten tuo vanha\nmerikarhu huomasi, että pojassa oli hyviä merimiehen ominaisuuksia:\nkestävyyttä, notkeutta, rohkeutta, pyynti-intoa, nopeaa\npäättäväisyyttä ja huomiokykyä. Niin kävi, että kipparin paikkaa\nhakiessaan Lauri joutui Rikinän vämpööriin ja sinne jäi. Toiset\nnuoret miehet olivat siitä hänelle hiukan kateellisia, mutta ei Lauri\nsiitä välittänyt. Olipa hän aluksensa puolesta hiukan ylpeäkin.\n\nPummangin-miehillä oli tapana lähteä ensin Norjan puolelle Vuoreijan\nkaupunkiin turskanpyyntiin ja palata sitten keväämpänä Pummankiin\nkalastamaan turskaa, lohta ja lotaa. Niin sinäkin talvena. Suomesta\nja Karjalasta tulleet kerkisivät tuskin levähtää ja sijoittua\nvenekunniksi, kun Pummangin rannassa jo alkoi vilkas hyörinä. Veneitä\nkorjailtiin, purjeita sijoitettiin paikoilleen ja eväitä kannettiin\nkajuuttoihin. Alkoi kuumeinen pyyntiin valmistautuminen. Vuoreija oli\nmatkan ensimmäisenä päämääränä.\n\nKuulakkaan kevättalven aamuna lähti kalastajakylän haminasta kymmeniä\nveneitä kyntämään Jäämeren ulappaa. Rikinä lähti viimeisenä.\n\"Antaapa heidän mennä, parempi on merellä sivuuttaa, niin saa tehdä\nkiusaa\", tuumaili ukko. Tuuli oli navakka ja meri välkehti kauniisti\ntalviauringossa. Laurilla oli ensin täysi työ pysyä keulassa\nseisoallaan, kun vene aallokossa kohosi ja sitten yhtäkkiä paiskautui\nalas. Ensin hän tapaili nuorista, mutta sitten jalat tottuivat,\nkantapäät iskeytyivät kanteen eivätkä hevin liikkuneet, vaikka vene\nolisi kuinka keikkunut.\n\n-- Eihän tämä sentään miestä niin pahasti nakkele kuin Koutaniemen\npojat kertoivat, sanoi Lauri.\n\n-- Ei tämä ilma vielä kova olekaan, selitti Rikinä.\n\nSivuutettiin jo useita pyyntialuksia. Siinä rinnalla menivät\nKoutaniemen pojatkin. Lauri ei malttanut olla vähän ilkkumatta\nohimennessä.\n\n-- Levittäkää takkinne lisäpurjeeksi, jotta kannoilla pysytte! huusi\nhän heille.\n\n-- Joko Lauri on ahvenia ruokkinut? huudettiin vastaan.\n\nMerellä oli Lauriin valtava vaikutus, kun hänen ympärilleen levisi\nse suolainen, syvänsininen Jäämeri, joka oli ennen isävainajaa\nkeinutellut ja hänelle kala-aarteitaan antanut. Nyt se keinutteli\npoikaa: hailautteli ylös ja alas, niin että mielihyvän tunne\nselkäytimessä väreili. Ei pelottanut, vaikka meri pauhasi rajusti\nlaitoja vasten. Ei ollut pojasta polvi pilaantunut.\n\nTuolla pohjoisessa nousi jo taivaan rannalle Ruijan kallioinen\nranta ja vähän myöhemmin tuli näkyviin Vuoreijan kaupunki mataline\npuutaloineen.\n\nSinne oli tullut jo ennemmin norjalaisia turskan pyytäjiä,\n'nuurvaaroja', joista toiset avoimine veneineen olivat purjehtineet\nKeski-Norjasta asti. He olivat kaikki pelottomia merimiehiä ja\nuskalsivat uhmata rajuilmojakin, vaikka yksi ja toinen venekunta\nsaattoikin jäädä ikuisiksi ajoiksi Jäämereen.\n\nVuoreijassa Lauri Päiväniemi näki ensimmäisen kerran norjalaisia ja\nkuuli puhuttavan norjaa. Hänen mielestään he olivat reipasta väkeä,\neivät turhia kursailleet ja käyttäytyivät toverillisen avoimesti\ntoiskielisiäkin kohtaan. Lauri tunsi voivansa olla heidän kanssaan\nyhteistyössä.\n\nNorjalaiset olivat jo aloittaneet turskan kalastuksen. Tosin kala oli\nvielä aavalla, kaukana rannasta, mutta kun siellä osui parveen, niin\nhelposti veneen lasti nousi. Rikinän saapuessa tulivat jo muutamat\nnorjalaiset turskia myymään, ja se lisäsi hänen kiirettään. Hän ei\nmissään tahtonut olla miestä huonompi. Maksettuaan tavanmukaisen\npyyntiveron, kymmenen kruunua miehestä, ja saatuaan lupakirjat hän\nohjasi veneensä haminasta suoraan ulapalle.\n\nKalamies on kateellinen kaikkialla, Jäämerelläkin, jossa ei luulisi\nkalaveden tyhjentyvän pyytämällä. Hän ei tavallisesti neuvo parhaita\npaikkoja toisille, vaan usein johtaa naapurinsa harhaankin. Sen\nvuoksi Rikinä ei kysynyt keneltäkään, missä on kalaa, vaan laski\nsummassa ulommaksi rannasta ja alkoi koetella entisiin havaintoihinsa\nja kalamiehenvaistoonsa luottaen. Ja Rikinällä jos kenellä tuota\nvaistoa olikin: hän sattui usein aivan ensi yrityksellä kalaparveen\nja sai, vaikka ympärillä pyydettiin tyhjää. Hän oli onkiessaan\nkokenut kaikki rannikon kalamatalikot ja tiesi, minne turska\ntavallisesti ensin tulee ja missä se on viikkoa myöhemmin. Rikinällä\noli myös tarkka silmä huomaamaan merilintujen, varsinkin lokkien\nliikkeistä, missä oli kalaa. Sillä kohdalla ne kiehuivat ilmassa\nvalkoisena pilvenä ja iskivät veteen. Turskaparvet tulivat aavalta\nvillakuoreen eli lodan mukana, seurasivat niitä kutupaikoille saakka\nja söivät niitä minkä kerkisivät.\n\nLauri laitteli myös juksansa eli turskaonkensa kuntoon. Hän oli juuri\nVuoreijasta ostanut sen ja antanut maksuksi viimeiset ristiketusta\nsaamansa rahat. Siihen kuului suuri, kirkas ja kalankuvalla\nvarustettu onki, joka sylen pituisella alasiimalla oli kiinnitetty\nkolmen naulan painoiseen rautapainoon, siihen taas oli sidottu sadan\nsylen mittainen yläsiima.\n\nSiinä kalaa kokiessaan Rikinä opetti Lauria juksaamaan. Hän antoi\nongen painua noin viidenkymmenen sylen syvyyteen, nosti sitten pari\nsyltä ylöspäin ja sitten taas antoi äkkiä laskeutua syvemmälle.\n\n-- Näin sitä turskaa juksataan, neuvoi hän ensikertalaiselle.\n\nLauri alkoi itse juksata. Kolmannella vetäisyllä tarttui koukku\nkiinni kuin kiveen, ja hän tunsi, että syvyydessä jumahti jokin\nonkeen. Se alkoi viedä nuoraa rajusti läpi käsien.\n\n-- Mikä otus siellä on? kysyi Rikinä ja tuli koettelemaan Laurin\nnuorasta.\n\n-- Turska on, vedä vain pois.\n\nLaurilla oli täysi työ hänen vetäessään vastaanhangoittelevaa\nturskaa. Mutta viimein se nousi meren pintaan ja poika keikautti sen\nveneeseen.\n\n-- Pyrstölläänkö täällä kalat syövät? kysyi hän päästäessään onkea\nison turskan pyrstöstä.\n\n-- Ensikertalainenko tänä keväänä pani alun matkaan, ihmetteli Rikinä.\n\nToisetkin kiirehtivät koukkunsa mereen. Neljä miestä eri kohdissa\nveneen laidan luona veteli ja laski siimaa, ja turskia nousi vuoron\nperään ja väliin yhtaikaa ja ne paiskattiin heti veneen lastiruumaan.\nOli alkanut kiivas syönti. Kalat nousivat pohjasta lähemmäksi meren\npintaa, niin että nosto kävi yhä nopeammin. Turskia tarttui koukkuun\nleuoistaan, selästään, vatsastaan ja pyrstöstäänkin. Miehet kiskoivat\nniitä kilvan. Rullat, joiden yli siima kulki, pärisivät yhtenään ja\nkala toisensa perästä mätkähti ruumaan. Siinä ei joutanut vaihtamaan\nsanaakaan keskenään, ei syömään eikä teetäkään keittämään. Silloin\npiti ottaa kun meri antoi. Ei tiennyt vaikka syönti loppuisi; millä\nhetkellä tahansa nousisi rajuilma ja lopettaisi pyynnin, ja juuri\n'kovan' edellähän kala söikin.\n\nLauri veti turskia kuin mies. Rikinä oli syrjäsilmällä katsoen\nhuomannut, että Lauri toisinaan sai enemmän kuin vierustoverinsa.\n\nToista vuorokautta miehet vetelivät turskaa nukkumatta, syömättä ja\njuomatta. Kädet olivat turvonneet, jalat puutuneet ja selkää pakotti,\nmutta viis kivuista, kun kalaa vain tuli. Ja sen näki jo veneestäkin,\nettä sitä oli tullut, sillä parras painui arveluttavan lähelle meren\npintaa.\n\nViimein Rikinä sanoi miehille:\n\n-- Lopetetaan jo lappaminen ja lähdetään kaupunkiin muuttamaan ne\nrahaksi.\n\nVeneen kokka käännettiin Vuoreijaa kohti ja miehet saivat vuoron\nperään käydä kajuutassa syömässä ja levähtämässä, sillä hiljainen\nlaitatuuli kuljetti alusta tasaisesti.\n\n-- Taitaa sinusta tulla isäsi poika, sanoi Rikinä Laurille, kun he\nolivat yhtaikaa kajuutassa. -- Niin minusta näytti käden liike.\n\n-- Hupaista se oli, kun ei tarvinnut tyhjää onkia.\n\nVuoreijassa olivat vielä useat sinne tulleet pyyntialukset, kun\nRikinä laski haminaan. Silmät suurina katselivat miehet ensin hänen\nturskalastiaan, mutta suoriutuivat sitten kiireesti merelle manaillen\nRikinän mainiota pyyntionnea. Satamassa venyi vielä Koutaniemen\npoikainkin alus ja Lauri tarjosi heille tuoretta keittokalaa.\n\nRikinä myi lastinsa hyvään hintaan, sillä ensimmäiset turskat\nolivat aina kalleimmat, ja suoriutui heti takaisin entiselle\npyyntipaikalleen.\n\nNyt saivat jo toisetkin. Kalaa oli tullut tulvimalla rannikon\nedustalle. Parvet olivat niin tiheitä, ettei rautapaino päässyt\npainumaan niiden läpi. Turskalasti toisensa jälkeen tuotiin kaupungin\nsatamaan ja kalan hinta laski nopeasti saaliin parantuessa.\nRikinänkin vämpööri kuljetti niitä yhtenään, mutta rahan saalis jäi\nsittenkin niukan puoleiseksi.\n\n\n\n\nMYRSKYN KOURISSA\n\n\nJäämereen ei ole koskaan luottamista. Se voi olla tyyni kuin peili,\nse voi viattoman näköisenä heijastella kesätaivaan poutapilviä ja\nkeinutella hellä varoen valkeita lokkiparvia, se voi uskotella\ntottumattomalle kalastajalle, että tyyntä säätä kestää kauan,\nmutta sitten puhkeaakin myrsky kuin pyssystä ammuttuna, rajuna ja\nhävittävänä. Näin kävi Laurin kolmannella turskanpyyntimatkallakin.\n\nMerelle mennessä oli niin sievä tuuli, ettei alus tahtonut ollenkaan\nkulkea, purjeet heilahtelivat höllinä.\n\n-- Kynsikääpä pojat mastoa, että alkaisi tuulla, sanoi Rikinä\nleikillään.\n\n-- Viheltäkää, se on parempi keino nostattaa tuulta, lisäsi siihen\nMultas.\n\n-- Puhalla sinä, Lauri, tuohon isoon purjeeseen, että vähänkin\npullistuisi, sanoi Ellala.\n\nRikinä kopisti tuhkat piipustaan veneen laitaan ja alkoi työntää\nsiihen uutta tupakkaa nahkakukkarosta samalla katsellen taivaanrantaa\npuolelle ja toiselle, kauimmin itään.\n\n-- Laskekaa pojat purjeita, kolme luuvaa laitaan, komensi Rikinä.\n\nMiehet katsahtivat ensin ihmeissään perämiestä, mutta tottelivat\nvaistomaisesti, vaikka heistä tuntui hullulta vähentää aivan höllää\npurjetta. Mutta samassa he huomasivat itsekin, että tässä oli tosi\nedessä. Raju tuulenpuuska syöksyi purjeeseen ja kallisti venettä,\nniin että vettä tuli sisään alalaidalta, kun painolastia oli liian\nvähän.\n\n-- Vähentäkää purjetta! huusi Rikinä.\n\nEnsimmäisen sysäyksen jälkeen oli pieni väli ja miehet kerkisivät\nsillä aikaa vähentää vielä purjeita ja Rikinä käänsi veneen haminaa\nkohti. Meri pauhasi jo mustana ympärillä, vihurit puskivat purjeita\nkuin raivottaret koettaen repiä ne riekaleiksi, ja vantit vonkuivat\nvalittaen.\n\n-- Lauri tulkoon pumppuun! huusi perämies.\n\nLauri alkoi pumputa vettä pois, mutta sitä tuli laidan yli niin\npaljon, että Multaksen täytyi ammentaa apuna. Aallot kasvoivat\nkorkeiksi vaahtopäiksi ja heittelivät venettä kuin lastua; väliin\nse oli melkein pystyssä, keula taivasta kohti, väliin taas oli\nperä ylempänä ja alus kuin suistumassa meren syvyyttä kohti. Keula\npäsähteli ylempänä arveluttavasti, kun alus putosi aallon selästä\ntoista aaltoa vastaan. Tottumattomalta olisivat veneen laidat\nhaljenneet, mutta Rikinä osasi taitavasti venettä kääntämällä välttää\npahimpia aaltoja. Vihurit heittivät aaltojen harjalta vettä ilmaan\nhajottaen sen tuulen mukana kulkevaksi usvaksi, jonka takia ei nähnyt\nkauas eteensä.\n\n-- Tätä Herran ilmaa eivät kaikki veneet kestä, mutta meillä ei olisi\nenää pitkä matka niemen suojaan, sanoi Rikinä.\n\nEdessä kulki toinen vene, karjalaisten avonainen 'roihuikka', jonka\npurjeet olivat repeytyneet ja joka pysyi vaivoin oikeassa suunnassa.\nSieltä annettiin merkkejä, että kuljettaisiin yhtä matkaa. Lähellä\nnäkyi vämpööri, jonka laidat olivat arveluttavasti painuneet veden\nalle ja josta miehet syytivät turskia mereen. Mutta se ei näyttänyt\nauttavan. Alus vaipui yhä syvemmälle ja kaatui viimein kumoon.\n\n-- Tuolla kaatui vene, meidän on pelastettava miehet! huusi perämies.\n-- Missä sen miehistö on?\n\nAaltojen harjalla näkyi vain veneen köli. Hetkisen perästä nousi\nsille mies, nousi toinen, mutta muista ei saanut selvää.\n\n-- Ketkä lähtevät jollalla apuun? Minä en voi käskeä ketään, sillä\npelastusyritykset tässä ilmassa voivat viedä pelastajilta hengen.\n\n-- Minä lähden yhdeksi, sanoi Lauri.\n\n-- Kuka toiseksi?\n\n-- Minä koetan, sanoi Multas, -- mutta pitele vämpööriä näillä\nseuduilla, sillä nyt ei soutamalla pitkälle päästä.\n\nLauri ja Multas koettivat laskeutua jollaan, mutta se oli työlästä,\nsillä jolla keikkui kuin korkki aallokossa.\n\n-- Souda minkä jaksat, souda!\n\nLauri koetti kiskoa kaikin voimin, mutta tuuli tahtoi sittenkin viedä\nmennessään. Suurin ponnistuksin he pääsivät kaatuneen veneen lähelle.\nSen kölistä piteli kiinni neljä miestä huutaen apua. Jokainen laine\nkiskaisi miehiä rajusti, mutta heidän veriset kyntensä iskeytyivät\nkuin kuoleman kouristuksessa yhä lujemmin köliin ja veneen saumoihin.\n\n-- Kestäkää vähän aikaa, minä heitän köyden! Yksi kerrallaan\ntarttukoon siihen.\n\nKolme miestä, toinen toisensa perästä vedettiin pelastusveneeseen,\nmutta neljäs ei tarttunut köyteen, vaikka kuinka olisi kehotettu.\nSilloin sitoi Lauri köyden pään vyötäisilleen ja hyppäsi mereen. Hän\nui puoleksi pyörtyneen miehen luo ja sai lopulta hänen vaatteistaan\nkiinni. Toiset vetivät sitten heidät molemmat veneeseen.\n\nLauri oli heti tuntenut veneen pohjalla olijat Koutalaisen pojiksi ja\nheidän kipparikseen. Hänestä oli siis tullut heidän pelastajansa.\n\nKastuneet miehet saivat mennä kajuuttaan lämmittelemään ja toiset\njäivät alusta hoitamaan, kun se taas tämän keskeytyksen jälkeen pääsi\nmatkaan ja vähän myöhemmin onnellisesti Vuoreijan satamaan.\n\n-- Sinä olet sittenkin merimies! tunnusti Koutalaisen Antti Laurille,\nkun he kuivasivat kamiinan edessä vaatteitaan. -- Ilman sinua olisin\nkenties hukkunut.\n\nMyrskyä kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Neljä suomalaista\nvenekuntaa ja kuusi karjalaista joutui silloin perikatoon. Särkyneitä\nveneenlaitoja, mastoja, airoja ja astioita ajelehti aavan puoleisella\nrannikolla kertoen hävityksestä, joka oli kohdannut Vuoreijan\nkalastajia.\n\nSeuraavien viikkojen aikana oppi Lauri Päiväniemi täydellisesti\ntämän kalastustavan. Se ei enää tuntunut huvittavankaan, sillä\nuutuudenviehätys oli kadonnut. Turskan kalastaminen käsiongella oli\nmuuttunut tavalliseksi, jokapäiväiseksi työksi ja alituinen kalan\nhaju alkoi jo tympäistä, mutta merielämä kiehtoi silti pojan mieltä.\nVaihteen vuoksi tarttui toisinaan onkeen isosilmäinen ruijanahven\nja ilkeännäköinen tainari. Kerran puuttui suuri pallaskin, mutta\nmerenpinnassa katkoutui koukusta.\n\nTulos Ruijan kalastuksesta oli siis huononpuoleinen ja venekunta\ntoisensa jälkeen lähti Vuoreijasta Venäjän puolelle. Monet miehet\npäättivät jäädä vielä kesäksi pyyntihommiin.\n\n\n\n\nLAURI OTTAA PESTIN VALAANPYYNTILAIVAAN\n\n\nVuoreijan kalasatamassa oli vilkasta liikettä. Pyyntimiesten aluksia\ntuli mereltä yhtä mittaa turskalastissa, toisia venyi laiturissa,\ntoisia lähti takaisin merelle. Turskia lajiteltiin ja luettiin,\nperattiin ja suolattiin. Kaksi valaanpyyntialusta lojui hiukan\netäämpänä: toinen tyhjä, toisessa traanilasti ja vielä perässä suuri\nvalaan ruho. Tympeä traanin ja mytkähtäneen kalan haju saastutti\nilman, mutta se ei häirinnyt merimiesten iloista mielialaa.\nVeneistä kuului laulua, viulun, harmonikan ja balalaikan soittoa,\nja siihen sekaantui lapintiirojen ja lokkien kirkuna, kun ne kilvan\ntavoittelivat turskan maksan paloja, joita niille veneistä viskeltiin.\n\nRikinän alus oli myös laiturissa, ja siitä purettiin parastaikaa\nlastia. Perämies ja Lauri Päiväniemi olivat lähteneet kaupunkiin\nostoksille, sillä perämies oli päättänyt lähteä heti itään lohen\nja lodan pyyntiin, koska turskan hinta oli kovin alhainen. Norjan\ntuliaiset otettuaan he menivät pieneen merimieskahvilaan tapaamaan\ntuttaviaan ja kuulostelemaan kalastusasioita, varsinkin kalan\nhintoja. Tupa oli täpösen täynnä kalastajia, jotka saatuaan\nlastinsa myydyksi olivat tulleet hetkeksi maihin ja näyttivät\ntuntevan mielihyvää siitä, että heillä taas oli häilyvän merielämän\njälkeen kiinteä pohja jalkainsa alla. Siellä vallitsi kielten\nsekoitus: puhuttiin norjaa, suomea ja venäjää. Puheen porina kuului\nkovaäänisenä. Eräs punatukkainen, reipas norjansuomalainen, jolla\noli kirjava islantilaisvillapaita yllään, kertoi suuriäänisesti\nHuippuvuorten-matkoistaan ja valaanpyyntialusten hyvistä palkoista.\nHän kertoi myös jännittävistä seikkailuista, joita heillä oli\nviime kesänä ollut napaseutujen jäisillä rannikoilla. Hän oli\nvalaanpyyntiyhtiön asiamies, ja saatuaan toiset kuuntelemaan hän\nkysyi:\n\n-- Kuka haluaa lähteä Pispärkin-retkelle? Tarkalle ampujalle ja\nharppuunamiehelle maksetaan hyvä palkka ja osa kaadetusta saaliista.\n\n-- Ei kuulu kukaan haluavan holkerien ja jääkarhujen ruoaksi, sanoi\nhetken äänettömyyden jälkeen muuan vanhanpuoleinen matruusi.\n\n-- Oletteko te kaikki sellaisia naukumaijan poikia ja kamarin\nkasvatteja, ettette uskalla miesten matkaan?\n\n-- Minä lähden, jos perämiehemme sallii ja ehdoista sovitaan, kivahti\nLauri.\n\n-- Se on oikeaa miehen puhetta. Nuorin joukosta näyttää häpeät\nvanhoille merikarhuille. Vaikka taitaisi näille toisillekin kelvata\nsyksyllä neljäsataa kruunua ja vielä lisäksi osinko laivan tuloista,\nmutta housuihin tuulee. Sinä saat tulla kapteenin puheille laivaan.\nMeillä on hyvä kapteeni ja laivalla kunnollinen hoito, kehui värvääjä.\n\n-- Minun puolestani kyllä pääset, mutta eivät sinne ennen ole\nensikertalaiset lähteneet, sanoi Rikinä.\n\nLauri vietiin laivalle kapteenin puheille. Laivan nimi oli\n\"Varanki\", se oli saanut nimensä vuonon mukaan, jonka rannalta\nse oli lähtöisin. Jo ensi silmäyksellä ihmetteli Lauri mahtavaa\nkanuunaa harppuunavehkeineen, katseli suuria rasvankeittimiä ja\ntraanitynnyreitä. Vaikka pyyntialus oli tyhjä ja äsken puhdistettu,\nlöyhkäsi sieltä härskiintyneen rasvan väkevä haju.\n\nKapteeni Jensen, kotoisin Ruijan suomalaiselta seudulta, otti Laurin\nystävällisesti vastaan. Tervehdykseen hän vastasi suomeksi.\n\n-- Päivää, päivää, Suomen poika, sinäkö aiot lähteä meidän kanssamme\nparemmille riistavesille?\n\n-- Jos kelpaan ja muuten sovitaan, niin olen päättänyt koettaa.\n\n-- Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi minun on ilmoitettava, että\nlaiva menee Huippuvuorten Itäsaarille. Pyynti on siellä jonkin\nverran vaarallisempaa kuin Länsisaarilla, mutta riistaa on runsaasti\nja miesten voitto-osinko voi tulla melkoiseksi. Ensin on kuitenkin\nkoeteltava, osaatko ampua.\n\nKapteeni haki kajuutastaan kiväärin, heitti tyhjän pullon mereen ja\nkäski Laurin ampua sen kaulan poikki.\n\n-- Tyvestäkö vai korkin rajasta? kysyi Lauri.\n\n-- Vaikka tyvestä.\n\nPyssy pamahti, pullosta irtaantui samalla kaula ja pullo pulpahti\nveden sisään.\n\nJensen heitti uuden pullon entistä kauemmaksi.\n\n-- Ammu korkin rajaan.\n\n-- Enkö saa tähdätä vain korkin päähän, jottei pullo pilaantuisi?\n\n-- Ammu sitten korkkiin, jos osaat.\n\nKun pyssyn savu hälveni, näkyi korkin palanen pullon luona, luoti oli\nvienyt vain osan korkista.\n\n-- Hyvin ammuttu. Sinä olet meidän miehiämme. Kohta saat ampua\nriistaa tarpeeksesi. Saat kaataa peuroja Huippuvuorilla, kun me\nmuut pyydämme merieläimiä. Missä sinä olet oppinut noin tarkaksi\npyssymieheksi?\n\n-- Kotimetsissä olen ikäni ollut pyyntimies. Meidän puolellamme\nmaksetaan veren tahraamasta metsäkanasta kolmannesta vähemmän kuin\npuhtaasta. Minä harjoittelin ampumaan lintuja päähän, jottei ruumis\nvereytyisi. Niin opin ampumaan, vaikka eihän tuosta vielä kehumista\nole.\n\nLaivan miehistö oli kerääntynyt katsomaan uutta tulokasta ja hänen\nkoeammuntaansa. Vain harppuunamies Jöransson, ruskeapartainen\nmerikarhu, joka katseli hiukan karsaasti Lauria peläten menettävänsä\nedullisen toimensa valaan ampujana, ei yhtynyt muiden laivamiesten\nkehumisiin.\n\n-- Kyllähän niitä paikallaan seisovia pulloja ampuu muutaman\nparinkymmenen kyynärän päästä, mutta toista on osata liikkuvaan\nmaaliin, esimerkiksi vinhasti uivaan valaaseen, selitti hän.\n\n-- Mutta ero on myös maalin koossa, nauroivat toiset.\n\n\"Varangin\" miehistö oli hyvin kansainvälistä. Enemmistönä olivat\nnorjalaiset, mutta lisäksi oli kaksi kolttalappalaista, kaksi\ntakkutukkaista venäläistä ja muuan pitkäpartainen vienankarjalainen.\nMiehistö teki siis sekalaisen vaikutuksen. Kapteeni näytti olevan\nmielissään uudesta tulokkaasta ja puheli hiljaa värvääjän kanssa\nnähtävästi kehuen Laurin hyviä osumia.\n\nKäytyään jättämässä hyvästit kotipuolensa miehille, joita oli monta\nsatamassa, Lauri siirtyi tavaroineen uudelle alukselle.\n\n\n\n\nMATKA HUIPPUVUORILLE\n\n\nMatkavarustukset \"Varanki\"-laivalla kestivät vielä useita\nviikkoja. Valaanpyyntiyhtiön pääosakas kävi monta kertaa laivalla\nneuvottelemassa kapteenin kanssa. Retki näytti kaikkien mielestä\nolevan vaarallisempi kuin tavalliset Huippuvuorten-matkat. Lauri sai\ntietää laivamiehiltä, että se oli tavallaan koematka pahamaineisten\nItäsaarten itärannikolle, jossa ei ollut käyty satoihin vuosiin,\nei sen jälkeen kun eräs hollantilainen valaslaiva oli siellä\nkadonnut jäljettömiin ja myöhemmin hiukan etelämpänä eräs venäläinen\nretkikunta tuhoutunut. Mutta jos olosuhteet näyttäisivät suotuisilta,\nperustaisi yhtiö sinne aseman ja pyyntiä alettaisiin harjoittaa\nsiellä säännöllisesti joka kesä. Tästä uudesta riista-alueesta\nkilpaili kaksi valtakuntaa: Norja ja Englanti. Norjan hallitus oli\nkiertoteitä saanut tietää, että englantilaiset suunnittelivat isohkoa\nretkikuntaa Itäsaarille. Sen tehtävänä olisi näiden runsasriistaisten\nrannikoiden taloudellinen valtaaminen Englannille: oli etsittävä\nparhaat satamat ja pyyntipaikat ja omistettava ne. Oli saatu tietää,\nettä englantilainen retkikunta lähtisi matkalle vasta seuraavana\nkesänä, ja siitä syystä norjalaiset pitivät nyt kiirettä. Norjan\nhallitus tiedusteli, haluaisiko mikään valaanpyyntiyhtiö varustaa\nvaikkapa vain yhden laivan retkikunnan valtaamaan pyyntimaita\nNorjalle. Itärannikolle oli perustettava jonkinlainen maja ja\npystytettävä Norjan lippu; silloin eivät englantilaiset voisi kehua\nlöytäneensä niitä seutuja. Palkkioksi maksaisi valtio puolet kuluista.\n\nKaiken tämän johdosta ei \"Varanki\"-laivalla tarvinnut tinkiä\npalkoista, mutta miehistön pestaus sujui silti hitaasti. Suurin\nosa \"Varangin\" entistä miehistöä oli jäänyt pois; vanhoja\nHuippuvuorten-kävijöitä oli vain kolme, nimittäin kapteeni Jensen,\nharppuunamies Jöransson ja kippari Vangel. Venäläisistä Vasili\nKaninista ja Miihkali Kurenkosta kuiskailtiin, että he olivat\nSiperiasta karanneita vankeja, jotka olivat hakeutuneet näille\npohjoisille seuduille piiloon. Helposti arvaa, miksi he mielellään\nlähtivät Huippuvuorille.\n\nKapteeni ja tykkimies olivat eri mieltä siitä, otettaisiinko koltat\nmukaan.\n\n-- Ei niillä siellä mitään tehdä, väitti tykkimies. Ne ovat niin\nheikkorakenteisiakin, etteivät kestä Jäämeren ankaraa ilmaa.\n\n-- Miksi eivät kestäisi, onhan Uula-Piera ollut Petsamossa\nkalastajana jo monena kesänä ja Mahtvei on asunut ikänsä meren rannan\nlähistöllä. He saavat olla maatöissä: kerätä untuvia, ampua peuroja\nja auttaa rasvankeitossa.\n\nUula-Piera oli pieni laiha ukon kääkkänä, mustatukkainen,\ntihrusilmäinen, mutta ampujana tarkka. Mahtvei oli häntä hiukan\nnuorempi, lihavampi ja vaaleampi. Molemmilla oli kesäisin suomalaiset\nvaatteet, mutta ne olivat melko likaiset ja risaiset. Kapteenin\ntäytyi antaa heille ensi töikseen islantilainen villapaita, jotta\nmiehistö näyttäisi laivan ja yhtiön arvon mukaiselta.\n\nKesäkuun puolivälissä lähti valaanpyyntialus \"Varanki\" vihdoin\nkyntämään Jäämeren aaltoja suunnaten kulkunsa melkein suoraan\npohjoisnapaa kohti. Kapteeni oli varta vasten odottanut kaunista\nilmaa, jotta ainakin lähtö tapahtuisi suotuisissa olosuhteissa ja\nantaisi miehistölle rohkeutta. Pian katosivat näkyvistä Ruijan\nkolkot, kaljut tunturirannikot, ja laiva kulki tasaista vauhtia\nulapalle. Valaanpyyntialuksessa oli Laurista hauskempaa kuin ahtaassa\nvämpöörissä. Hänellä ei ollut matkalla erityistä työtäkään, ja hän\nsai mielensä mukaan tarkastella merta.\n\nSiinä oli aikaa vertailla keskenään entistä ja nykyistä\nriista-aluetta: kiveliöitä ja valtamerta. Kiveliössä oli hämäriä,\nhiljaisia, salamyhkäisiä metsiä ja näköpiiri avara vain tuntureilla;\ntäällä oli valoisaa, aukeata, rajatonta ja vapaata. Siellä yhtyi\ntaivas metsiin tai sinertäviin tunturiselkiin, täällä näkyi\nsilmänkantamattomiin vain vettä, suolaista, viileää, tummansinistä\nvettä, joka loivina, sileäselkäisinä maininkeina vyöryi kuin\nhuvikseen keinuen, niin kuin sen olisi vaikea vakautua täydelliseen\nlepoon. Ensikertalaisesta rannaton valtameri oli suurenmoinen ja sen\nsynnyttämä rajaton vapauden tunne tenhoava.\n\nOltiin juuri siirtymässä ajojäävyöhykkeelle. Edessä kohosi särmikäs,\nsinertävän valkoinen, kuvajaistaan katseleva jäävuori lipuen hiljaa\nmerivirran mukana. Valkeita lokkeja ja tiiroja leijaili sen ympärillä\nsiivet välkähdellen. Kauempana puhalteli valasparvi usvapatsaitaan;\nvälistä pistäytyi merestä hylkeen pyöreä pää. Se muistutti mieleen\näidin kertomusten meriraukat, Jäämeren kummat aaveet, jotka aina\nmyrskyn edellä näyttäytyivät varottaen merenkulkijalle. -- Eivätköhän\nne olleetkin vain hylkeitä?\n\nEnsimmäinen jäävuori sivuutettiin läheltä. Särmikkäänä, uurteisena\nja terävähuippuisena se kohosi parinkymmenen sylen korkeuteen, mutta\nveden alla se ulottui varmaan kuusi, seitsemän kertaa syvemmälle.\nSe oli luokseenpääsemättömien napajäätiköiden ensimmäinen airut,\nlohjennut jostakin maajään kielekkeestä ja ajelehtinut sitten tuulten\nja merivirtain mukana; se oli ensimmäinen noita Jäämeren valkoisia,\npelättäviä aaveita, jotka saavat sumussa koko laivaväen kauhistumaan\nilmestyessään äkkiä suoraan aluksen eteen. Kippari Vangel kertoi\nLaurille, että eräs pyyntilaiva upposi viidessä minuutissa\nmiehistöineen törmätessään yhteen tuollaisen jäähirviön kanssa.\n\nSivuutettiin toisia matalampia jäävuoria ja vihertäviä\nahtojäälauttoja, joilla makaili parvittain monenlaisia hylkeitä.\nLaivan jyskytyksestä ne heräsivät ja nostivat päätään; lähimmät\nsukelsivat jään reunalta mereen. Ne olivat enimmäkseen ahtojäiden\nulkovyöhykkeellä asuvia harmaita, mustalaikkuisia Grönlannin\nhylkeitä, mutta joukossa oli myös jättiläiskokoisia partahylkeitä.\nHupaista oli nähdä, miten hylje-emot rintaevillään hosuen ja päätään\nnyökytellen kiirehtivät poikasiaan veteen. Muuan pieni jäälautta oli\nniin täyteen lastattuna, että se oli painunut vedenpinnan tasalle ja\nnäytti etäämpää katsoen kirjavalta saarelta.\n\nLauri ihmetteli, miksi ei pyyntiä aloitettu, vaan ajettiin\nsellaisten otusparvien sivu. Hänen mielestään siitä olisi pian\nlähtenyt lastillinen. Olisi niitä voinut ampua vaikka laivasta\nkäsin, sillä useat eivät liikahtaneet paikaltaankaan, kohottivat\nvain hiukan päätään ihmetellen mustaa kummitusta, joka puhkuen\nja vettä purskuttaen meni sivu. Lauria olisi haluttanut ampua,\nsillä hänen metsästysintonsa oli herännyt, ja kun kippari Vangel\nsattui kävelemään sivuitse kysyi hän, miksi niin suuret hyljeparvet\njätettiin rauhaan.\n\n-- Etkö tiedä, että ensin täytyy etsiä Huippuvuorten rannikolta\nsopiva satama, johon myrskyn raivotessa voi mennä suojaan, sitten\nvasta voidaan lähteä pyyntiretkille, sanoi Vangel. -- Vai on sinun\nvaikea mennä noiden eläinten sivu. Ole levollinen, kohta saat\npyytää niitä tarpeeksi. Hylkeenpyynti täällä ylhäällä on usein\njoukkoteurastusta, johon kyllästyy kun sitä tekee useita kesiä niin\nkuin minä. Ihminen haluaa noilta viattomilta eläimiltä vain nahan ja\ntraanikerroksen sen alta, kaikki muu jää tänne. Traani sulatetaan\nrasvaksi ja vaihdetaan sitten kaupungissa rahaan, jota me jokainen\nsaamme murusen. Pian kiertelee öljy maailman markkinoilla ja sillä\nsitten rasvataan koneiden laakereita, etteivät ne hankauksesta\nkuumenisi. Näin ihminen käyttää koneistoonsa näitäkin vaarattomia\neläimiä, jotka ajan alusta saakka ovat saaneet täällä kehittyä ja\nlisääntyä täydellisessä vapaudessa. Me ihmiset olemme napaseutujen\npahimpia petoja. Mutta sinussa näkyy olevan seikkailuverta niin kuin\nminussakin oli ennen. Et sinä pelkän kullan tähden täällä kulje.\n\nKippari oli hetken vaiti.\n\n-- Jos minulla olisi talo, pelto ja niitty niin kuin sinulla, niin en\nminä täällä kulkisi, sanoi hän sitten harvakseen. -- Mutta minulla on\nvain pieni mökki Altenvuonon kalliorinteellä ja siinä vaimo ja neljä\nlasta. Siellä odotetaan minua hartaasti, mutta Herra tietää, palaanko\ntältä matkalta.\n\nVangelin puhe vaimensi hiukan Laurin erämiehenintoa. Hänen sanoissaan\noli varmasti jonkin verran perää. Noilla lauhkeilla ja avuttoman\nnäköisillä eläimillä, joiden kotimaa oli valtameren ulappa ja\nlepopaikkana sen keinuvat jäätiköt, oli oikeus elää täällä. Jäämeri\noli villien eläinten valtakuntaa, johon ihminen nyt teki ryöstöretken\nkäyttäen luomakunnan herran omituista oikeutta.\n\nMerellä kellui musta ja pitkulainen möhkäle kuin kumoon kaatunut\nlaiva; tarkemmin katsoen se jakaantui kahdeksi: toinen pienempi\nmakasi suuremman kyljessä. Ne keinuivat hiljaa mainingeilla.\nGrönlannin valas oli noussut pinnalle, asettunut lepäilemään ja\nlämmittelemään selkäänsä keskipäivän auringon paisteessa. Sen\npoikanen, noin kuuden metrin pituinen penikka, oli useita kertoja\nsysännyt päällään emoaan kylkeen. Emo oli käsittänyt heti sen\ntarkoituksen, kääntynyt kyljelleen ja poikanen oli alkanut imeä.\nMutta silloin emo kuuli kummallista tahdikasta jyskytystä ja kolinaa.\nSe ei ollut ennen milloinkaan kuullut sellaista ja tunsi myös\nkyljessään veden tärähdyksistä, että jotakin outoa lähestyi. Valasemo\nlyödä läimäytti rintaevillään veteen ja mörähti, samalla kun se\nkääntyi vatsalleen. Outo hirviö oli jo aivan lähellä. Se oli valkea\nkuin jäävuori, mutta sen selässä oli mustia kohopaikkoja. Ei se ollut\njäävuori, se oli mahtava eläin, isompi kuin isoinkaan valas. Sen\npyrstö porskutti vettä, höyry nousi hengitysaukosta ja suun edessä\nkuohui vesi kuin rantahyrsky.\n\nValas aikoi paeta. Pyöräys vain jättiläispyrstöillä, niin ne\nkiitäisivät syvyyteen, meren suojaavaan helmaan. Mutta vielä ei\ntiennyt varmaan, oliko tulija ystävä vai vihollinen. Kummitus\nläheni, hiljensi vauhtiaan ja seisahtui. Valaan poikanen asettui\nemonsa rinnalle ja emo nosti toisen rintaevänsä sen selälle kuin\nsuojaksi. Kuului pamahdus, savu pölähti hirviön selästä ja samassa\ntuntui kauhea pistos valasemon sisuksissa. Emon evä läiskähti\nepätoivoisesti poikasen selkään, kaksi leveää pyrstöä posahti ja\nverensekaisessa vaahdossa kiehuva silmäke keskellä tyyntä merta\nosoitti paikan mihin jättiläiseläimet katosivat. \"Varangin\" miehet\nkatselivat jännittyneinä harppuunan lentoa, mutta sakea ruudinsavu\nesti näkemästä kohtaa missä valaat olivat. Kun savu hälveni, näkivät\nhe vain poreilevan ja väreilevän meren.\n\n-- Ei tainnut osua, huudahti Lauri.\n\n-- Etkö näe, hölmö, miten harppuunaköyttä vinkuen lappautuu mereen.\nMutta harppuunan kranaatti ei räjähtänyt, ja nyt saadaan vähän aikaa\nilmaista kyytiä, sanoi tykkimies. -- Vai ei muka sattunut!\n\n-- Eteenpäin! komensi kapteeni.\n\nKone pantiin hiljaiseen käyntiin. Harppuunaköyttä meni jo toistasataa\nmetriä, kaksisataa.\n\nValas näytti pyrkivän viistosti pohjaan paetakseen hirviötä,\njonka tavat se jo tunsi nahassaan, se tunsi selkälihaksessaankin\nkiusankappaleen, joka seurasi sitä syvyyteen. Tuntui kuin kummitus\nolisi iskenyt terävät kyntensä selkään ja koettanut nostaa ilmaan.\nPoikanen sukelsi emonsa jäljessä syvyyteen.\n\nUusi harppuuna pantiin tykkiin ja jännittyneinä miehet odottivat,\nmistä valas nousisi: edestäkö, sivulta vai ehkä takaa. Kului\nminuutteja, kului neljännestunti. Yhä katselivat laivan kannelta\njännittyneet silmäparit meren pintaan. Vihdoin kohosi poikasen selkä\nvedestä ja hiukan myöhemmin emon, mutta niin kaukana edessä, ettei\nyltänyt ampumaan. Usvapatsaita nousi ilmaan, sitten katosivat taas\ntummat selät ja samalla tuntui laivassa voimakas nykäys, kun valas\nalkoi vetää laivaa mukanaan.\n\n-- Taaksepäin! komensi kapteeni. Kone jyskytti takaperin täyttä\nhöyryä, mutta valaan valtava lihasmoottori näytti aluksi pysyvän\nvoitolla.\n\n-- Tämä on toista kuin ristikettu jäniksenlangassa, ajatteli Lauri.\nSaapa nähdä, kestääkö meren jättiläinen ihmisen rautakoneiden kanssa\nkilpasilla!\n\nEi kestänyt. Sukellusvälit lyhenivät kymmeneksi, sitten viideksi\nminuutiksi ja veren sekaista usvaa nousi ilmaan eläimen puhaltaessa.\nPoikanen koetti seurata emoaan, mutta väsyi nähtävästi pikemmin.\nPyyntilaivasta laskettiin kaksi venettä. Ne lähestyivät väsynyttä\nvalasta, ja kun sen leveä niska nousi vedenpinnalle, heitettiin\nharppuuna toisesta, seuraavalla nousulla toisesta veneestä, ja\nviimein syöksi Vangel pitkän keihään sen sydämeen. Vielä kerran\nkohosi monta metriä leveä pyrstö ilmaan ja läiskähti veteen, vielä\nkerran koetti eläin sukeltaa, mutta herpautui ja jäi kellumaan veden\npinnalle kuolleena. Poikanen kierteli emonsa ruumista, mutta kaikkosi\nsitten vähän kauemmaksi katsomaan, kun viholliset raastoivat emon\nlaivan luo ja sitoivat sen laivanperään lujin köysin.\n\n-- Se on oivallinen saalis, en malttanut ajaa sivu, kun tielle\nsattui, sanoi kapteeni. -- Mutta työtä meillä on ennen kuin saamme\nsen hinatuksi johonkin Itäsaarten vuonoon. Täällä emme uskalla ruveta\nsitä paloittelemaan, sillä tällaisesta tyynestä syntyy hyvin pian\nrajumyrsky.\n\n-- Sattuipahan, pojat, ensimmäinen latinki! kehui tykkimies Jöransson\nhyvillään. -- Mutta tuon riivatun kranaatin syytä oli, ettei otus\nheti kellistynyt. Se jäi laukeamatta, kun harppuuna upposi valaan\nselkään. Minusta riippuu, pojat, minkälaisen osingon saatte syksyllä.\nTästä valaasta lähtee vähintään kuusikymmentä kruunua mieheen.\n\nLaiva kulki hitaammin kuin ennen, sillä perässä kulkeva valaan\nruho pidätti sitä. Valaan poikanen seurasi vielä kuollutta emoaan\nkierrellen laivaa, mutta huomattuaan, ettei emo enää liikkunut, se\njäi jälkeen ja sukelteli taaksepäin mylvien ja läiskyttäen toisinaan\npyrstöllään veden pintaa. Se oli oppinut tuntemaan oudon kummituksen\ntavat ja halut, mutta oli opistaan saanut maksaa paljon.\n\nVielä kaukaa näkyivät \"Varankiin\" iltapäiväauringon valossa sen sirot\nusvapatsaat, kun se kierteli äskeisellä emonsa surmapaikalla.\n\n\n\n\nITÄSAARILLA\n\n\nSeuraavana aamuna levisi \"Varangin\" kannella ilosanoma miehestä\nmieheen.\n\n-- Maata näkyvissä, Itäsaaret ovat suoraan edessämme, toistettiin\nkapteenin ilmoitusta. Tieto virkisti mieltä. Matkan päätekohta oli\nvihdoinkin ilmaantunut näköpiiriin. Kapteeni oli nähnyt kiikarilla\ntaivaanrannalta nousevan valkoisia huippuja, joista ei aluksi tiennyt\nolivatko ne merellä ajelehtivia jäävuoria vai maata -- todellisia,\nkiinteitä tunturien kupuja. Mutta lähemmäksi tultaessa ne kasvoivat;\nvalkoisten huippujen alla näkyi mustia, sulia laikkuja rinteellä ja\nniiden alapuolella vettä ja jäätä vuorotellen. Pian sen näki koko\nmiehistö.\n\nErämiehelle on kaukainen meren saari salamyhkäinen toivojen maa, jota\njo kauempaa katselee hiukan jännittyneenä ja lähestyy mielenkiinto\nkasvaen, olkoonpa se vaikka pieni kari, josta arvelee löytävänsä\nmerilintujen munia, tai suurempi katajikkoluoto, jonka toivoo\nvilisevän jäniksiä ja kettuja. Mutta monin verroin jännittävämpää\noli Laurin mielestä lähestyä Huippuvuorten Itäsaaria, jääkarhujen,\npeurojen ja miljoonien merilintujen maata, jonka kamaraa vain harvoin\naikaisemmin oli ihmisjalka tallannut. Se oli hänelle salaperäisen\ntenhoava satujen maa.\n\nMutta tie näytti menneen tukkoon. Saarta reunusti leveä rantavyö,\njonka myrsky oli tosin särkenyt yksinäisiksi jäälautoiksi ja\nliikutellut niin, että lomaan oli aukeillut suuria sulalaikkuja ja\nrailoja. Neuvottomana kapteeni pysähdytti aluksen jään reunalle ja\ntarkasti kiikarilla, olisiko rannempana avointa vettä, josta voisi\nehkä pujotella vaarallisen vyöhykkeen läpi johonkin sulaan vuonoon.\nHän ohjasi \"Varangin\" jään reunaa pitkin suoraan länteen, teki suuren\nkaarroksen ja pääsi viimein lähemmäksi korkeaa kalliorantaa, jonka\nedustalta jää oli siirtynyt hiukan merelle päin.\n\nKuta lähemmäksi maata laiva tuli, sitä lukuisammaksi ja\nrunsaslajisemmaksi kävi eläinmaailma. Kömpelöt partahylkeet\nmakailivat laiskoina jään reunoilla ja katselivat ihmeissään\nitsekseen liikkuvaa 'jäävuorta', joksi ne varmaan laivaa luulivat.\nToisia sukelteli sulassa aivan laivan ympärillä. Vedestä kohotessaan\nne muistuttivat elävästi parrakkaita ihmisiä. Eräs nousi pintaan\naivan laivan vieressä.\n\n-- Ovatko ihmiset käyneet kalavesilläsi, kun viiksesi riippuvat noin\nmurheellisesti alaspäin? naljaili Vangel.\n\nRannikon ja merijään välillä oli luokonaan vesilintuja: haahkoja,\nhanhia, alleja, monenlaisia lokkeja, lunneja ja kiisloja. Toiset\nsukeltelivat laivan lähetessä, toiset lähtivät lentää räpistelemään,\ntoiset, varsinkin hanhet, jotka muuttomatkoillaan olivat oppineet\ntuntemaan ihmisen, nousivat lentoon kaakattaen kuin olisivat\nmanailleet, ettei täälläkään saanut olla ihmisiltä rauhassa. Kiislat,\nkuikat ja merimetsot lentää päristelivät, niin että siiven kärjet\nkirjoilivat merenpintaa, mutta lokit, räiskät, Lapin tiirat ja\nmyrskylinnut leijailivat ilmassa kuin haukat ja kerääntyivät laivan\nkohdalle sakeiksi, ilmaa pimittäviksi parviksi, sillä ne olivat\nhaistaneet valaan raadon hajun. Ilmasta kuului alituista siipien\nvihinää, vihellystä, rääkymistä ja kaakatusta. Rantajyrkänteiden\nja meren välillä oli yhtenäistä liikettä: toisia lintuja laskeutui\nmereen, toisia lensi riutoille lepäämään tai viemään evästä\nhautovalle naaraalle tai poikasille.\n\nLaurissa kohosi metsästyskuume. Levottomana hän käveli laivan\nkannella edes takaisin katsellen puolelle ja toiselle tätä lintujen\nvaltakuntaa, jossa oli hänelle niin paljon aivan outoa; se oli kuin\nuusi maailma, jossa oli vain jäitä, kaljuja vuoria ja eläimiä.\n\nJostakin kuului kuin lehmikarjan ammuntaa, toisaalta kuin koiran\nhaukuntaa. Eläimet olivat jossakin niemekkeiden takana; laiva kulki\nlähellä rantaa.\n\n-- Mitä ne ovat? kysyi Lauri. -- En usko kenenkään kuljettaneen tänne\nlehmiään laitumelle.\n\n-- Mursuja. Kohta kuulet vielä kamalampaa, kun lähelle tullaan. Kyllä\ntänä kesänä opit ne tuntemaan, sanoi Jöransson.\n\nÄäni tuli jäälautalta, joka etäämpää näytti mustalta saarelta. Kun\nlaiva kulki sen sivu aivan läheltä, saivat laivamiehet tarkastella\nnoiden jättiläiseläinten lepäämistä. Ne makasivat jonoissa, peräkkäin\nja isot syöksyhampaat toisen selän päälle nostettuina. Ne olivat\nrumia eläimiä, aivan kuin mahdottoman suuria lihakumpareita,\nmutta mulkoilevista silmistä kuvastui kiukku vuosisataisen rauhan\nodottamattomia häiritsijöitä kohtaan. Ne kohottelivat uhkaavasti\nkaarevia syöksyhampaitaan. Isoin koiras nosti niin hurjan mylvinnän,\nettä selkäpiitä karmi, ja kohta yhtyivät siihen melkein kaikki\nlautalla makaavat. Toinen toisensa perästä ne vetäytyivät sitten\nmereen ja kerääntyivät sukeltelemaan laivan perässä laahautuvan\nvalaan ympärille antaen sille aikamoisia iskuja puolelta ja toiselta.\nNämä ärtyneet vanhat herrat -- lautalla oli vain koiraseläimiä --\nluulivat valasta vihollisekseen.\n\n-- Odottakaahan, kohta tulemme teitä tervehtimään, kunhan ensin\nlöydämme sataman, lupaili kapteeni hyväntuulisena.\n\nNiemen takana aukeni pitkä, aivan sula lahti, joka näytti kelpaavan\nsatamaksi. Kapteeni ohjasi laivan lahden suusta sisään ja ajoi\nmelkein vuonon perälle luotaillen vähän väliä syvyyttä.\n\nSillä kohdalla, johon ankkuri lopuksi laskettiin, oli rannalla\nsievää kivikkoa ja hietikkoa. Tasaisen rantavyöhykkeen takana\nkohosi jyrkänlainen, sula kalliorinne, mutta ylempänä, särmikkäillä\nhuipuilla, kimalteli ikuinen jää. Laaksokurua myöten kohisi\nvaahtoinen vuoripuro, josta tulijat saivat vilpoisaa, puhdasta vettä.\nAlemmilla rinteillä ja rantatasangolla näkyi paikoin vihertävää\nruohoa ja matalaa pajukkoa ja jäkäliä, mutta ei yhtään puuta, joka\nolisi tarjonnut millekään eläimelle varjoa tai suojaa sadetta vastaan.\n\n-- Tässä on mainio satamapaikka, sanoi kapteeni. Ainoastaan itämyrsky\nvoi aiheuttaa meille häiriöitä. Tätä vuonoa ei ole vielä merkitty\nkarttaan, eikä sille kai kukaan ole antanut nimeä. Sanotaan tätä\nPoolinlahdeksi urhean merikapteenin Jonas Poolin mukaan, joka\nvuonna 1610 teki tutkimuksia Länsisaaren vuonoissa. Tuo tunturi saa\nolla nimeltään Poolintunturi ja meren ja vuonon välinen niemimaa\nVaranginniemi.\n\nVeneet laskettiin alas ja kapteeni souti ensin maihin tykkimiehen,\nkippari Vangelin ja Laurin kanssa mukanaan tukevaan, tervattuun\ntankoon kiinnitetty Norjan lippu. Hän pystytti sen pienelle\nkunnaalle, kannatti miehillä kiviröykkiön sen ympärille ja julisti\nsaaren Norjan valtiolle kuuluvaksi. Sitten pystytettiin teltat\nkuivalle turvemaalle ja koko miehistö vietti loppupäivän juhlien,\nkoska sattui olemaan sunnuntai. Laivasta haettiin maalle parhaita\neväitä, mm. monenlaisia säilykkeitä.\n\n-- Ei pojat, sanoi kapteeni Jensen, -- säilykkeet ovat hyviä merellä,\nmutta nyt olemme maalla, luultavasti maailman riistaisimmalla\nseudulla. Nyt on hankittava pataan tuoretta lihaa. Tuossa vuonossa\nedessämme on saari -- olisiko liian itserakasta, jos sanoisimme\nsitä Jensenin saareksi? Siellä näyttää olevan suuria lintuja. Lauri\nsaa nyt näyttää, osuuko hän elävään riistaan yhtä hyvin kuin pullon\nkorkkiin. Vasili ja Miihkali saavat tulla soutamaan ja keräämään\nmunia, mutta muistakaa, ettette ota hautuneita.\n\n-- Ei siellä niin erinomaista ampumataitoa kaivata, siellä osaa\nlintuun vaikka ummessa silmin, murahti Jöransson, joka tahtoi olla\nparhaan ampujan kirjoissa.\n\nErämiehet soutivat saareen. Siellä kuului tunnin aikana kuusi pyssyn\npamahdusta, ja joka laukauksen jälkeen pölähti saaresta ilmaan kuin\nkirjava pilvi, joka hajaantui ja harveni ylempänä, mutta sakeni\nsitten taas laskeutuessaan maahan. Ne olivat lintuparvia. Kun miehet\npalasivat, toivat he tullessaan kuusi valkeaposkihankea ja korillisen\nmunia.\n\n-- Olipa hyvä, ettet ampunut vain merimetsoja ja pormestarilokkeja,\nkun en lähtiessä tullut neuvoneeksi, sanoi Jensen. -- Nyt saamme\nlihavat hanhipaistit ja elämme kuin herrat.\n\n-- Kyllä osaan erottaa räähkälinnun oikeasta riistasta, selitti Lauri.\n\nLintuja kyniessään miehet ihmettelivät, että Lauri oli ampunut\njokaista päähän, useimpia silmään.\n\n-- Sinuahan voisi sanoa 'silmäänampujaksi', sanoi Vangel\nkiusoitellakseen itserakasta Jöranssonia.\n\n-- Hautovia lintuja saa vaikka käsin, sanoi tykkimies.\n\n-- Ne ovat kaikki koirashanhia, huomautti Lauri hiukan ylpeästi.\n\n\"Varangin\" miehistö vietti hauskasti tundran sammalikossa kaunista\nkesäistä sunnuntai-iltaa. Vangel kävi noutamassa laivasta viulunsa,\njota hän kaikilla matkoilla kuljetti mukanaan, ja soitteli kappaleen\ntoisensa jälkeen. Karski merimies näytti soittaessaan aivan toiselta;\ntuntui kuin sävelet olisivat siirtäneet hänet jonnekin menneisyyteen.\nHiljaisina kuuntelivat miehet viulun laulua, joka milloin räiskyvän\niloisena, milloin valittavana kantautui lahden tyyntä pintaa kauas\nmerelle. Linnutkin näyttivät ihmetellen kuuntelevan näitä outoja\nsäveliä.\n\nMyöhemmin sai Lauri tietää, ettei Vangel ollut tavallinen merimies.\nHän oli aikoinaan opiskellut yliopistossa, mutta levottoman\nluonteensa tähden lähtenyt seikkailemaan. Kaukainen Ruija, kesäyön\nauringon ja revontulten maa, missä kaljut tunturit ja myrskyinen meri\nhyväilivät toisiaan, veti häntä vastustamattoman voimakkaasti. Ajat\nmuuttuivat tietysti iän mukana, seikkailuista tuli jokapäiväistä\ntyötä ja Pohjolan lumous suli arkisiin askareihin. Mutta vielä\ntoisinaan, kuten tänä kesäisenä sunnuntaina, pohjoinen maisema loihti\nesille vanhat tunteet ja silloin Vangelin viulu soi kauniisti.\n\n\n\n\nLINTUVUORILLA\n\n\nMaanantaina alkoi taas arkinen aherrus. Aikaisin aamulla kapteeni\nilmoitti, että saalis oli laitettava korjuun, jotta päästäisiin uutta\npyytämään. Valaasta oli saatava kalliit hetulat ja rasva puserretuksi\n\"Varangin\" varastosäiliöihin, mutta siinä olikin monen päivän työ.\n\nValas hinattiin laivan sivulle. Vasta nyt Lauri sai käsityksen\nsen todellisesta koosta. Sen kyljelle olisi mahtunut peräkkäin\nkaksitoista keskipituista miestä, suuontelo olisi hyvin vetänyt\ntavallisen soutuveneen miehineen ja ruiskureikään olisi helposti\nvoinut työntää nyrkkinsä; silmät tuolla jättiläisellä sen sijaan\nolivat ihmeen pienet, vain pari tuumaa läpimitaten. Pyrstö oli neljän\nsylen levyinen.\n\nLauri ja Vangel saivat sitten miekanpituisin veitsin viiltää valaan\npinnasta parin korttelin vahvuisia rasvaviipaleita, joita hinattiin\nmaihin juuri pystytettyjen rasvankeittimien luo. Eläimen ympäriltä\nkuorittiin tällä tavalla rasvakerros, huulet ja kieli leikeltiin\nräydytettäviksi ja suulaesta irrotettiin monta sataa hetulaa.\nNiistä saataisiin kallista valaanluuta, suurimmat hetulat olivat\nviiden metrin pituisia. Tämän perkauksen jälkeen jätettiin valaan\nruho haaskalintujen ruoaksi. Mutta rannalla sen sijaan alkoi nyt\nkeittimien ääressä kiireinen työ. Rasva oli räydytettävä juoksevaan\nmuotoon, valutettava tynnyreihin ja niissä siirrettävä laivan isoihin\nsäiliöihin. Kapteeni Jensen määräsi keittopuuhiin venäläiset ja\nkolttalappalaiset, ja norjalaisen Bukken piti johtaa työtä. Lauri\nsai jäädä myöskin maihin Uula-Pieran kanssa metsästämään peuroja ja\nkeräämään saarilta haahkan untuvia. Laivan muu miehistö valmistautui\nmerelle hankkimaan uusia valaita.\n\nKukaan ei tällä hetkellä aavistanut, miten tärkeä osuus Jöranssonin\npyytämällä Grönlannin valaalla oli tulevissa tapahtumissa ja miten\nratkaisevasti se vaikutti Lauri Päiväniemen ja kaikkien maihin\njääneiden elämään. Ilman sitä olisivat heidän vastaiset vaiheensa\nolleet lyhyet ja mutkattomat -- ilman sitä olisivat, kapteeni\nJensenin alkuperäisen suunnitelman mukaan, kaikki miehet olleet\nmukana ensimmäisellä kohtalokkaalla pyyntiretkellä, joka tehtiin\nPoolinlahden asemalta.\n\nKapteeni Jonas Jensen oli täsmällinen järjestyksen mies; hän piti\nlaivallaan hyvän komennon ja suunnitteli kaikki työt tarkoin\nedeltäpäin. Hän kiivastui harvoin, mutta auta armias, jos hänen\nmääräyksiään ei toteltu. Jos huolimattomuudella pilattiin jokin hyvä\nyritys, silloin hän raivostui, silloin hänen ruskea pukinpartansa\ntärisi kuin katajapensas maanjäristyksessä ja sanatulva huuhteli\nsyyllisen korvia. Mutta myrskyä seurasi tavallisesti tyyni tai säyseä\ntuuli. Hänen oikeudenmukaisuutensa tähden häntä kunnioitettiin ja\nhänen merimiehentaitonsa takia oli yhtiö hänet lähettänytkin tälle\nvastuunalaiselle retkelle.\n\nPaljon oli kapteeni Jensenillä järjestelemistä ennen pyyntiretkelle\nlähtöä. Laivaväki piti jakaa kahteen osaan ja määrätä kullekin\nensikertalaiselle sopiva työ. Laivan piti saada kokoon lastinsa\nmahdollisimman lyhyessä ajassa, sillä kapteeni, vaikka ei kenellekään\nsiitä maininnut, ei ensinkään luottanut Itäsaarten kesään ja\njäätilanteeseen.\n\nAntaessaan Laurille metsästyskiväärin kapteeni sanoi:\n\n-- Luotan sinun ampumataitoosi, vaikka tiedän, että näillä rinteillä\nvoit joutua nokatusten jääkarhunkin kanssa. Tässä on belgialainen\nkivääri, sillä voit ampua edelleenkin silmään, jottei karhun valkea\nturkki vereydy. Mutta varo ruostuttamasta kallista asetta. Tässä on\nruutia ainakin kolmeenkymmeneen panokseen, tuossa luoteja ja nalleja.\nPeuranlihat voitte säilyttää lumessa nämä pari kolme päivää, minkä\npyyntimatkamme kestää.\n\nHän antoi myös Uula-Pieralle kiväärin ja yhtä paljon ammuksia. Bukke\nsai tarkat määräykset rasvankeittoa varten. Kun maihin jääneet oli\nvielä varustettu muonalla, lähti \"Varanki\" porhaltamaan Poolinlahden\nsuuta kohti.\n\n-- Koettakaa pojat kiirehtiä, huusi Jensen laivan kannelta maihin\njääneille, -- että kaikki on valmista, kun tuomme uutta saalista.\nKoetamme aluksi pyytää Grönlannin valaita, sillä niistä lähtee lasti\nnopeimmin.\n\nKapteenin määräyksen mukaan lähti Lauri Uula-Pieran kanssa\nPoolinlahden saariin kokoamaan haahkanuntuvia. Heillä oli tarkoitusta\nvarten vene ja läjä säkkejä, joihin kallisarvoiset untuvat oli\nkerättävä. Pehmeitä untuvasäkkejä oli miesten lupa käyttää\nmakuupatjoinaan siihen asti kunnes saataisiin peuran tai jääkarhun\ntaljoja. Lauri suuntasi veneen ensin korkeaa kalliosaarta kohti, joka\noli hiukan kauempana kuin heille ennestään tuttu Jensenin saari.\n\n-- Kuulekko sie, Lari, sanoi soutaessaan Uula Vienan-Karjalan\nmurteella, jota hän oli Petsamossa oppinut, mie näin mennehenä yönä\nmeriraukan.\n\n-- Senkö surman ennustajan?\n\n-- Sen, hospoti auttakkah. Mie pastierailin laivan täkill puoleh yöh\nsoati, kun hambahie borotti. Silloin yleni merestä miehen peä, se\nkatshoi laivah ja siitä katoi eikä merikänä värähtän.\n\n-- Partahylje se oli eikä mikään muu.\n\n-- Kyllä mie hylkehet tunnen -- meriraukka oli, ketä hakemah lie\ntullu.\n\nLauri ei viitsinyt ruveta kinastelemaan taikauskoisen koltan\nkanssa, sillä tämän usko meriaaveisiin ja niiden ennustuksiin oli\njärkähtämätön. Omasta puolestaan Lauri oli kuitenkin vakuuttunut,\nettä Uula-Pieran meriraukka oli partahylje, joka oli sattunut\nnostamaan päätään laivan lähellä.\n\nJos Lauri olisi tuntenut paremmin lintuvuorten elämää, ei hän\nolisi lähtenyt hakemaan haahkanuntuvia Poolinlahden korkeimmasta\nja jyrkkärinteisimmästä saaresta. Lintuvuorilla vallitsee näet\ntarkka aluejako ja 'arvojärjestys': kukin lintulaji asustaa omalla\nkorkeusvyöhykkeellään. Tuolla jylhällä saarella, jota Lauri sanoi\nVangelin saareksi, ei asunut lainkaan haahkoja, vaan pääasiallisesti\nlunneja, räiskiä, lokkeja, kiisloja ja jääkyyhkysiä, kaikkia lajeja\ntuhansittain. Sellaista lintujen paljoutta ei Lauri ollut osannut\nedeltäpäin kuvitellakaan. Näytti siltä kuin kaikki napaseutujen\nsiivekkäät olisivat kerran kokoontuneet ja perustaneet sinne lintujen\nvaltakunnan, jonka jokainen jalansija oli asuttu. Saaren satojen\nmetrien korkuinen seinämä näytti melkein valkoiselta. Tuhannet linnut\nolivat sen maalanneet ulostuksillaan, ja lisäväritystä antoivat sille\npenkereillä ja kallion kielekkeillä istuvat siivekkäät. Jyrkänteeltä\nlensi mereen ja merestä jyrkänteelle lintuja lakkaamattomana virtana.\nNiitä istui vieri vieressä jokaisella kallionulkonemalla, niitä\nlenteli rinnettä pitkin ja vuoren päällä kiehui kuin mehiläisparvi.\n\n-- Ei teällä ou haahkan munia, sanoi Uula, -- reähkälintuloi voan.\n\nMutta Lauri ei sillä hetkellä välittänyt untuvista, hänet oli\nhurmannut riistan sanomaton paljous, ja hänen metsästäjän verensä\nkuohahteli. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt noita kaikkia\nJäämeren asukkaita ja hänen teki kovasti mielensä ampua muutamia,\nettä voisi oikein käsistään katsella. Kun he olivat nousseet maihin,\nampui hän riutan rinteellä komean pormestarilokin. Lintu putosi\nLaurin jalkojen juureen, mutta samalla nousi rinteellä sellainen\nmetakka, että tuntui kuin olisi koko vuoren seinämä kaatunut päälle.\nIlma musteni linnuista, siipien läiskeeseen, havinaan ja vihellykseen\nsekaantuivat tuhannet varotushuudot, sillä siivekkäiden valtakuntaan\noli tullut pahin rauhanhäiritsijä, ihminen, jonka tapoihin moni\nlintu oli talvimuuton aikana etelämpänä tutustunut. Tiirat ja lokit\ntuntuivat kuin kiroilevan, ettei pohjoisnavankaan läheisyydessä\nsaanut elää ihmiseltä rauhassa. Mutta kun Lauri ja Uula istuivat\nrannan kivellä hetken aikaa liikkumatta, palailivat linnut vähitellen\npesilleen ja rauha oli entisellään.\n\nVaikka untuvasäkit eivät näyttäneet saarella täyttyvän, päätti Lauri\nkuitenkin kiivetä pienelle tarkastusmatkalle ja Uula sai jäädä siksi\naikaa veneen luo. Kiipeämistiekseen Lauri valitsi syvän laaksokurun,\njonka pohja oli kauttaaltaan isojen kallionlohkareiden peitossa.\n\nRantavyöhykkeellä kivien koloissa ja turpeen alle johtavissa\nkäytävissä oli kyömynokkaisten lunnien pesiä ja niissä kussakin\nyksi valkea muna. Samoilla seuduilla asustivat myös pahamaineiset\nräiskät, ilkeät ryöstölinnut, jotka anastivat usein lokkien\nsaaliin ja tyhjensivät munapesät. Rinteen keskikohdalla Lauri näki\nkalliopengermällä riveittäin hautovia pormestarilokkeja; hiukan\nylempänä isännöivät riskilät niitä paikkoja, joissa voi löytää pesän\nsijan. Hautovat linnut eivät Lauria pelänneet; ne lähtivät lentoon\nvain hänen yrittäessään tavoittaa niitä kädellään. Heittäytyipä jokin\nylimmällä penkereellä pesivä myrskylintu vastukseksikin puhaltamalla\nsieraimistaan hänen silmilleen ilkeälle haisevaa nestettä. Vuoren\nlakalla asustivat hauskat, tuskin kottaraisen kokoiset jääkyyhkyset;\ntiheinä parvina ne nousivat lentoon nähdessään ihmisen yhtäkkiä\nilmaantuvan omalle aluelleen.\n\nLaurin ja Uulan täytyi jättää Vangelin saaren lintuvaltakunta rauhaan\nja soutaa Jensenin saareen haahkojen ja hanhien luvattuun maahan.\nSaaren keskiosissa oli hautovia naarashaahkoja niin tiheässä, että\noli vaikea sovittaa jalkaansa tallaamatta jonkin linnun tai pesän\npäälle. Kiukusta kähisten ja untuvanhakijain kenkiä nokkien emot\nnousivat pesistään puoleksi ajamalla. Silloin Uula keräsi untuvat\nsäkkiin munien ympäriltä, ja niin kuljettiin pesältä toiselle kuin\nsatoa korjaten.\n\n-- Tämä on minusta tympäisevää työtä. On inhottavaa repiä hautovan\nlinnun alta lämmittävät untuvat, jotka se on varannut pienokaistensa\nsuojaksi.\n\n-- Ka, kyllä se itsestäh untuvaa uuvestah noukkii, arveli Uula.\n\nLauri ampui tällä saarimatkalla useita hanhia ja keräsi korillisen\nhanhen- ja haahkanmunia, joilla heidän oli pakko parantaa\nyksitoikkoisia aterioitaan. Pitihän syödä hanhenpaistia silloin kun\nsitä sai huokealla.\n\nPäivän saaliina he toivat asunnolleen myös kaksi säkkiä untuvia.\n\nKun erämiehet palasivat myöhään illalla, oli rasvankeitto\nvielä täydessä käynnissä. Vasili kantoi juuri ihrakimpaleita\nvuorenkorkuisesta läjästä kattilaan. Hän oli yltä päältä kuin\nrasvalla valeltu; sitä kiilteli hänen naamassaan, johon se noen\nkanssa oli levinnyt ruskeaksi ihomaaliksi, sitä tihkui hänen\nparrastaan ja vaatteistaan. Miihkali vyörytteli pois tieltä täyteen\nvalutettuja tynnyreitä ja koltta Mahtvei kohenteli tulta. Bukke\narvioi ennakolta valaasta lähtevää öljymäärää ja aikaa, mikä heiltä\nkuluisi traanin sulattamiseen.\n\n-- Niin se on, miehet, hän sanoi, -- ettemme me ehdi räydyttää kuin\nosan tämän valaan rasvoista ennen kuin kapteeni tuo jo toisen, ja\nsilloin jyrisee varmasti ukkonen. Muistakaa, että tuo kattilan\nhanasta valuva kirkas pieni virta on samalla kultasuoni, josta\njuoksee hieno säie meidän jokaisen kukkaroon. Me olemme nyt maailman\nrunsasriistaisimmalla seudulla. Nyt on kerättävä, nyt on tehtävä\ntyötä yölläkin.\n\nBukke oli nuori, laihahko, vaaleaverinen mies, kotoisin Bergenin\nkaupungista. Hän oli ennen toiminut siellä kauppa-apulaisena, mutta\njättänyt punnukset ja mittakepit toisille ja lähtenyt Ruijaan.\nHänessäkin oli hyvä annos levotonta seikkailijanverta, mutta hän oli\nitaruuteen saakka säästäväinen, ja hänen tarkoituksenaan oli palata\ntakaisin kotikaupunkiin heti kun hän saisi kokoon pääomaa sen verran,\nettä voisi perustaa oman liikkeen ja oman kodin. Olipa hänellä jo\ntiedossa morsiankin, kaunis tyttö, jonka valokuvaa hän oli joskus\nLaurille näytellyt.\n\nNiin, Frans Bukke keri siinä ohutta kultasäiettään. Hän ajatteli sitä\naikaa, jolloin hänellä olisi kalatavarain tukkukauppa Bergenissä ja\njolloin rihmat kerääntyivät hänen käsiinsä kymmeniltä suunnilta ja\nhän punoisi ne kultaköydeksi, joka lakkaamatta juoksisi hänen avaraan\nkassakaappiinsa. Omasta halustaan Bukke valvoi yöt rasvapatain\nääressä ja innosti toisiakin tekemään työtä melkein vuorokaudet\nläpeensä.\n\nMutta ei keittimien lähellä olisi kukaan voinutkaan nukkua, niin\nkorvia särkevä oli meteli. Valaan raadolle oli kokoontunut tuhansia\npormestarilokkeja, räiskiä ja myrskylintuja. Ne riitelivät rähisten\nkeskenään saaliista, niitä istui luokonaan ruhon päällä kupuaan\ntäyttämässä ja toiset kärkkyivät ilmassa päästäkseen kylläisten\ntilalle. Miehet nukahtivat vuorotellen päivällä auringon paisteessa\nja valvoivat valoisat yöt työnsä ääressä.\n\n\n\n\nYKSINÄISEN PEURAN KUOLEMA\n\n\nYksinäinen peurahirvas söi aukeassa tunturilaaksossa mehevää ruohoa,\nnyhti maasta ja puri, niin että toisia haaroja kasvavat nahkasarvet\nheiluivat, mutta väliin se nosti päätään, levitti sieraimensa ja\nvainusi ilmaa. Tuntui voimakasta tuoreen ruohon tuoksua, meren ja\nhautovien lintujen hajua, mutta ei miltään suunnalta naalin eikä\njääkarhun väkevää löyhkää.\n\nPeura painoi uudestaan päänsä maahan. Ihmeen makealta maistuivatkin\ntuoreet, juuri kukkaan puhjenneet yrtit talvella laihtuneelle\npeuralle. Se ei malttanut nostaa turpaansa maasta kun tiesi, että\njääkarhuilla oli nyt muuta syömistä yllin kyllin: mursuja, hylkeitä,\nrannalle ajautuneita raatoja ja hautovia haahkoja, hanhia ja muita\nvesilintuja. Se ei välittänyt jääkarhusta nyt, sillä se tiesi, että\nkesällä sen kömpelön edestä pääsee helposti pakoon, kunhan ei aivan\nkäpälän ulottuville laske. Mutta kun peura vähän ajan kuluttua taas\nnosti päätään, pisti sen sieraimiin outo haju. Mikä se oli? Mistä se\ntuli? Peura katsoi tarkasti alas laaksoon. Tuolla liikahti jotakin,\nkaksi harmaata selkää vilahti kiven takana. Ne eivät olleet naaleja\neivätkä jääkarhuja, tuskin olivat mitään petoja. Mutta silti ne\nkahlitsivat yksinäisen peuran katseen, pää ei uskaltanut enää painua\nmaahan.\n\n-- Ammu jo, metsehinen, petra lähtöö jo pakoh, kuiskaili Uula, kun he\nLaurin kanssa kyyröttivät kiven takana.\n\n-- On vielä liian kaukana, väliä on ainakin kahdeksankymmentä syltä.\n\n-- Mie pamahutan.\n\n-- Ammutaan yhtaikaa. Minä vihellän kun saan tähtäimeen.\n\n-- Mihin sie sihtoat?\n\n-- Silmään.\n\n-- Mie rintah.\n\nLaurin käsi vapisi vähän, hänellä oli saaliskuume, jonka erämies saa\naina ensimmäistä suurta riistaa ampuessaan. Jopa vakautui. Pum -- ja\nkaiku vastasi laakson seinämistä.\n\nSavun hälvetessä he näkivät komean sarvipään makaavan hengetönnä\nviiden askelen päässä äskeisestä syöntipaikasta. Tunturien arka\njuoksija ei ollut tiennyt, että Itäsaarille oli tullut uusi\nvihollinen, jonka käpälä ylti kahdeksankymmenen sylen päähän.\n\n-- Miun pulikka sen sorti, mie tähtäin seämmeh, kehui Uula.\n\n-- Katsotaan!\n\nPeuraa oli sattunut silmään; muuta kuulanreikää siitä ei löytynytkään.\n\nErämiehet nylkivät ja paloittelivat saaliinsa, hautasivat lihat\nlumeen ja lähtivät uusia otuksia etsimään. Kun he illalla\npalasivat toisten luo, heillä oli kuusi peuran nahkaa, peuran\npaistit keittolihaksi ja kuuden poron sääriluut, jotka Uula oli\nvälttämättömästi tahtonut mukaan saadakseen kaivella niistä\nhimoruokaansa, tuoretta ydintä.\n\n\n\n\nJÄÄMEREN VANGIT\n\n\nTulet olivat sammuneet rasvankeittimien alla, aavemaisina seisoa\ntörröttivät rannalla korkeat kattilat ja niiden takana rasvatynnyrit\nriveihin järjestettyinä. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta sitä\nvilkkaampi oli lintujen ja naalien ilkkuna valaan haaskalla, jonka\näskeinen myrsky oli nostanut ylemmäksi rannalle ja jonka lihaisempi\npuoli oli kääntynyt ylöspäin. Romottavine kylkiluineen se muistutti\nkaatunutta jättiläistä, jonka kimpussa tuhannet kääpiöt hääräilivät\nilkkuen ja ivaten.\n\nTeltasta vähän ylempää törmältä kuului matalaäänistä puhetta.\n\n-- On jo viides päivä eikä \"Varangista\" näy jälkeäkään. Jotakin on\nvarmasti tapahtunut. Kun ei vain laiva olisi uponnut, sanoi Bukke\nhuolissaan.\n\n-- Tai hyö lähti Norjah ja meät jätti tänne, epäili Vasili.\n\n-- Tiedätkö sinä mitä puhut? suutahti Bukke. -- Vai jättäisi Norjan\nmies toverinsa pulaan, nääntymään nälkään ja kylmään autiolle\nsaarelle! Ei, niin hän ei tekisi milloinkaan, ei ainakaan Jensenin\ntapainen rehti kapteeni.\n\n-- Mie mietin, jos olis sattunut jokin pienempi haaveri ja olis ollut\npakko lähtie, puolustihe Vasili.\n\n-- Ei, kyllä heille varmasti on käynyt pahemmin, mietiskeli Bukke\nmasentuneena. -- Eikä miehistä ole jäänyt sanansaattajaakaan.\n\n-- Mutta turhaa meidän on tässä jaaritella, sanoi Lauri. -- Meidän on\nryhdyttävä johonkin. Voimmehan tähystellä merelle joltakin korkealta\npaikalta ja kierrellä läheiset rannikot. Joskus on sattunut, että\nlaivamiehet pelastuvat rantaan niin näännyksissä, etteivät jaksa edes\nkävellä.\n\n-- Enkö mie siula Lari sanon, ettei hyvöä kuulu, kun mie näin meren\nmanalaisen, muistutti Uula.\n\n-- Lähdetään heti. Toiset kulkevat Varanginniemen etelärantaa,\ntoiset soutavat vuonon rantaa. Ei tiedä, vaikka siellä tarvittaisiin\nvenettäkin. Miihkali jääköön teltalle vartioimaan, etteivät\nnaalihurtat pääse varastelemaan.\n\nVarattuaan evästä laukkuihinsa miehet lähtivät kadonneita etsimään.\nLauri ja Uula kävelivät niemen etelärannalle ja alkoivat seurata\nsitä, Bukke ja Uula-Piera soutivat vuonon puolella kierrellen\nrannikon jokaisen mutkan. Varanginniemen kärjessä he tapasivat\ntoisensa, mutta kumpikaan ryhmä ei ollut löytänyt rannalta\nmerkkiäkään laivasta tai sen miehistöstä.\n\nKoillismyrsky oli jo heikennyt, kippurakärkiset aallot olivat\nrauhoittuneet sileäselkäisiksi, mutta vielä pauhasi rantahyrsky\nvoimakkaana valkoisena vaahtovyönä niemen mustien kallioiden\nympärillä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi ajojäälauttoja ja\nniiden lomassa oli vain pieniä sulalaikkuja. Jää oli tukkinut vuonon.\nHyvin kaukaa etelästä näkyi avovesi, mutta ei mitään laivan näköistä.\n\n-- Näettekö, ahtojäät ovat saartaneet koko itärannikon, sanoi Bukke.\n-- Aavalta ei nyt pääsisikään vuonoon. Ja jos laiva olisi pyrkimässä\nrantaan, näkyisi se tuolla jäävyöhykkeen takaa. Pahat aavistukset\novat varmasti toteutuneet. Laiva on joutunut jäiden keskelle ja\npuristunut hajalleen tai sitten se on ajanut sumussa jäävuoreen.\nToissapäivänähän oli merellä sumua?\n\n-- Laiva on voinut ajaa sumussa karillekin, huomautti Lauri. --\nMiehet ovat ehkä laskeutuneet pieneen laivaveneeseen, mutta sekin on\nsaattanut myrskyssä upota.\n\n-- Tämä meri on niin vaarallinen ja arvaamaton, sanoi Bukke. --\nSe nielee laivoja ja veneitä miehineen, mutta on silti aina yhtä\nahnas. Onneton se kapteeni, joka ei sen oikkuja tunne, hän saa\nkalliisti maksaa erehdyksensä. Pelkään, että kapteeni Jensen,\njoka muuten on taitava merimies, ei ole tarpeeksi tuntenut näiden\nseutujen erikoisuuksia. Hän on ehkä tehnyt pienen virheen ja hävinnyt\ntaistelussa.\n\n-- Sääli kapteenia, sääli kippari Vangelia ja muita laivamiehiä,\nhuoahti Lauri.\n\n-- Ei meidänkään kohtalomme ole kadehdittava, sanoi Bukke vakavasti.\n-- Me olemme nyt Jäämeren vankeja.\n\n-- Eikö ole mitänä pelastusta, jos ei kapteini tuu? kysyi Uula.\n\n-- Ei ainakaan heti, vastasi Bukke. -- Valaanpyyntiyhtiö ja Norjan\nvaltio lähettäisivät kyllä laivan meitä pelastamaan, jos saisivat\ntiedon onnettomuudesta. Mutta kukapa sen viestin Vuoreijaan vie. Kun\n\"Varanki\" oli valaanpyyntilaiva, ei meidän odoteta palaavan ennen\nkuin syyskesällä. Silloin voi avun lähettäminen olla liian myöhäistä,\nsillä merijää on voinut jo saartaa Itäsaaren. Silloin meillä on\nedessä synkkä talvi.\n\n-- Voi, kun karkasinkaan Sibirjasta. Oli liebuskoa, vaikkei vapautta,\nvalitteli Vasili.\n\n-- Niin, niin, Vasili, vapautta läksit takaa ajamaan, mutta uudestaan\nvankeuteen jouduit. Jäämeren kahleet voivat olla ankarammat kuin\nvaltion, hymähti Bukke.\n\nMiehet seisoivat jonkin aikaa hiljaisina katsellen eteläistä\ntaivaanrantaa, jossa meri välkkyi vapaana ilta-auringon loisteessa.\nMieli raskaana he palasivat takaisin asuntoonsa, joka oli pystytetty\nvain väliaikaiseksi suojaksi, mutta josta näytti nyt tulevan heidän\npitkäaikainen kotinsa.\n\nMuutamia päiviä he elivät vielä epävarmassa neuvottomuudessa ja\ntähystelivät vuonolle lakkaamatta. Mutta mitään ei tapahtunut.\nViimein miesten oli pakko todeta, että meri oli vaatinut heiltä\nkalliin uhrin ja että heidän piti tulla toimeen niiden niukkojen\ntarvikkeiden turvin, joita heille oli jäänyt. Seikkailun ja\nrikastumisen halusta he olivat tänne tulleet verottamaan\nnapaseutujen eläimistöä; nyt heidän oli ryhdyttävä siihen henkensä\nsäilyttämiseksi, sillä pakkasen maan kirjoittamaton laki kuuluu:\nvoita tai kuole.\n\n\n\n\nPULLOPOSTI\n\n\nHaudattuaan onnettoman laivan miehistöineen meri kantaa usein\npinnallaan tiedon sen kohtalosta, toimii kuin postimiehenä perikatoon\njoutuneiden ja heidän omaistensa välillä. Rannalle ajautunut airo,\nmastonpalanen, veneenlaita tai jokin miehistölle kuuluva esine kertoo\nusein jälkeenjääneille mykällä kielellään murheellisen tapahtuman.\nMutta toisinaan se kuljettaa pitkiäkin tiedonantoja; vainajien\nviimeiset terveiset se kantaa uskollisesti rantaan ja viskaa maalle\nedelleen vietäväksi.\n\nNiin kävi \"Varanki\"-laivankin. Meri vei viestin sen tuhosta\nVuoreijaan ennen kuin Itäsaarille jääneet saivat siitä mitään muuta\ntietoa kuin sen, ettei laiva palaisi enää milloinkaan heidän luokseen.\n\nPyyntilaiva \"Virgo\" ajeli juuri valasparvea Karhusaaren ja\nHuippuvuorten välisellä aavalla, kun eräs kippari huomasi meressä\najelehtivan merkillä varustetun tynnyrin. Kapteeni keskeytti ajon ja\nantoi veneellä noutaa tynnyrin laivaan. Hän huomasi heti, että siinä\noli tärkeä tiedonanto, sillä tapin reikä oli huolellisesti hartsattu,\njottei vesi pääsisi sisään.\n\nKun tynnyrin pohjaan avattiin aukko, löytyi sisältä kymmenen kirjettä\nosoitettuina eri henkilöille Ruijaan ja lisäksi kapulan ympärille\nkääritty ja öljykankaalla peitetty tiedonanto:\n\n    \"Valaanpyyntilaiva 'Varanki', kotoisin Vuoreijasta, on\n    joutunut sumussa ahtojäiden puristukseen ja uponnut Itäsaarten\n    kaakkoispuolella 77 astetta 5 min. pohjoista lev. ja 25 astetta\n    it. pit. Greenw. Kapteeni ja miehistö, kymmenen miestä,\n    pelastuneet veneisiin ja ovat nyt jäälautalla ajelehtimassa.\n    Ankaran merenkäynnin takia pelastuminen epävarma. Osa miehistöä,\n    kuusi miestä, jäänyt Itäsaarten kaakkoisniemelle rasvan keittoon\n    vähin eväin. Sinne pystytimme Norjan lipun. Pelastakaa!\n    Lähettäkää nämä kirjeet perille, ne ovat ehkä viimeiset terveiset\n    rakkaille omaisillemme, retkeä kannattaneelle yhtiölle ja\n    isänmaallemme.\n\n                                     Kesäkuun 28. p:nä 1878.\n                                         Kapteeni John Jensen.\"\n\nLöytö tehtiin syyskuun viidentenätoista.\n\n-- Tiedonanto on kohta kolme kuukautta vanha, totesi kapteeni\njärkyttyneenä. -- Meri on liian kauan kuljettanut mukanaan\nsalaisuutta. Veneisiin joutuneet ovat ehkä aikoja sitten hukkuneet\ntai pelastuneet Itäsaarille, mutta maalle jääneet ovat varmasti\nhengissä. Lähdemme suoraan sinne.\n\nMutta jääesteiden tähden ei \"Virgo\" päässyt lähellekään Itäsaaria.\nTyhjin toimin sen täytyi palata Vuoreijaan mukanansa surullinen\nviesti. Valtion ja valaanpyyntiyhtiön toimesta varustettiin uusi\npelastusretkikunta, joka lähti Itäsaarille \"Larus\"-nimisellä\npyyntilaivalla ja otti mukaansa koiravaljaikon, suksia ja tottuneen\nmiehistön.\n\nKapteeni aikoi kiinteän merijään reunasta lähettää koiravaljaikon\nhakemaan hädässä olevia laivaan. Tämäkin yritys epäonnistui\ntykkänään, sillä epäluotettava ahtojäävyöhe oli tavattoman laaja.\nKerran laiva jo pääsi jäälauttoja kierrellen niin lähelle Itäsaarta,\nettä sen tunturien lakat näkyivät taivaanrannalla, mutta uusien\najelehtivien ahtojäiden puristuksen tähden sen täytyi peräytyä.\nPimeänä syysiltana laskettiin laivasta valoraketteja merkiksi,\nettä apuun pyrittiin ja että haaksirikkoisten hädänalainen tila\ntunnettiin. Tätä eivät Varangin majan miehet huomanneet, sillä näihin\naikoihin oli Lauri löytänyt hollantilaisten kivimajan eikä sinä\npäivänä kukaan sattunut käymään Poolinniemessä. Pelastuslaivan täytyi\npalata tyhjin toimin takaisin Vuoreijaan, jossa pyyntimiesten omaiset\nja koko kaupungin väki surivat tuhoon joutuneiden hirveää kohtaloa.\n\n\n\n\nPUMMANGIN-MIESTEN PALUU\n\n\nPohjolan kesä oli kukkeimmillaan, lehti oli kasvanut täyteen\nkokoonsa, pihan pihlaja kukki ja ohra teki jo hiusta. Useimmat\nlaululinnut olivat vaienneet, sillä niillä oli jo kyllin työtä\npoikasistaan. Koiraskäki oli kahden vaiheilla, kukkuako vai jättääkö\nensi kesään; kukkuessaan se jo \"kakisteli ohran tähkää pois\nkurkustaan\".\n\nPäiväniemen Leena seisoi pihalla ja katseli Saarijärven selkien yli\nKoutaniemeen päin. Hän oli viime aikoina seisoskellut siinä usein ja\ntyön lomassakin käynyt vilkaisemassa järvelle.\n\n-- Pitäisipä niiden Pummangin-miesten jo saapua. Tähän aikaan kesästä\nne aina ennen tulivat. Saa nähdä, onko Lauri ensimmäisten tulijain\njoukossa. Kyllä kai. Poika on tainnut jo maistaa tarpeekseen kirpeää\nJäämeren makua.\n\nEi näkynyt vielä yhtään venettä järvellä. Kukapa näin työn aikana,\nkeskipäivällä... Palopurolta järven takaa nousi savua. -- Ellalan\nniittymiehet siellä päivällispuuroaan keittävät, päätteli Leena.\n\nTällaiseen jännittävään odotukseen oli Leena tottunut. Kun\nPäiväniemen Jaakko oli hänet nuorikkonaan kaksikymmentä vuotta\nsitten tänne tuonut, oli hän sanonut Leenalle: \"Minä olen puoleksi\nmerimies. Minun täytyy kulkea Jäämerellä, sillä Päiväniemen pellot\neivät meitä yksin elätä. Uskallatko jäädä tänne yksin, kun lähden\nPummangin-matkalle?\" -- \"Miksi en uskaltaisi? Tiedänhän, että kesällä\naina tulet sieltä takaisin\", oli Leena vastannut.\n\nOdotus oli tietyllä tavalla hauskaakin, se toi vaihtelua\nyksitoikkoiseen elämään. Pummangin-miehet lähtivät joukoissa kuin\nmuuttolinnut, heistä ei sen koommin mitään kuulunut, ennen kuin he\nkesällä yhtäkkiä ilmaantuivat tuliaisineen kotitanhuville. Näin Leena\noli ennen Jaakkoakin odottanut ja Pummangin-miesten saattoveneen\nlähestyessä juossut rantaan. Kaukaa järveltä oli Jaakko aina\nhattuaan heiluttanut merkiksi, että oli elossa. Se oli tärkein onnen\nsanoma, matkan tulos oli sen rinnalla sivuasia. Nyt Leena odotti jo\npoikaansa, ja jälleen vaihtelivat hänen mielessään toivo ja pelko.\n\nUsein tapahtuu niin, että odotetut vieraat tulevat aavistamatta,\ntulevat kuin varkain. Kun Leena palasi illalla saunavihtoja hakemasta\nläheisestä vesakosta, kuuli hän puheen porinaa rannasta.\n\n-- Pummangin-miehet ovat tulleet! hän ilostui.\n\nLeena riensi vastaan. Rantatietä nousi toistakymmentä miestä laukut\nselässä, mutta Lauria ei näkynyt.\n\nLeena katsoi tutkivasti tulijoihin kuin lukeakseen heidän\nkasvoistaan, oliko mitään ikävää tapahtunut.\n\n-- Hyvää iltaa emäntä ja terveisiä Laurilta.\n\n-- Hän on siis vielä elossa, Jumalan kiitos!\n\n-- Oli vielä kesäkuun alussa, sanoi Alatalo.\n\n-- Mutta miten nyt lie, sitä emme tiedä, sillä hän lähti Pispärkiin,\nlisäsi Ellala.\n\n-- Lauriko Pispärkiin, surman suuhun, pahantekijäin karkotuspaikkaan!\n\n-- Käy siellä oikeitakin ihmisiä, virkkoi Alatalo.\n\n-- Ja aivan vapaaehtoisestiko hän sinne lähti?\n\n-- Pestin otti koko kesäksi valaanpyytäjään, kertoi Raate. --\nNeljäsataa kruunua palkkaa ja laivan hoito.\n\nPäiväniemen emäntä sai kuin piston sydämeensä. Surulliset\nHuippuvuorten-matkat olivat Suomenkin puolella tunnetut. Jaakko\noli niistä usein jutellut ja aina lopettanut puheensa sanoilla:\n\"Holkerin istuntaan ja Pispärkiin eivät lähde muut kuin seikkailijat\nja pahantekijät\". Nyt hänen ainoa poikansa oli sinne lähtenyt. Leenan\nsilmät alkoivat kostua.\n\n-- No, ei se vesitellä kannata, sanoi Alatalo. -- Lauri on kunnon\nmerimies. Hän oli kevätkalastuksen aikana Rikinän kipparina ja hyvin\nmenestyi. Hän se pelasti Koutaniemen Antinkin, kun vene myrskyssä\nkaatui. Hukkumaisillaan jo olivat miehet olleet.\n\n-- Lauriko? ihmetteli Leena. -- No sittenhän siitä ristiketusta oli\nKoutalaisillekin hyötyä.\n\n-- Tässä olisi kaksisataa kruunua ja Norjan huivi tuomisia, sanoi\nRaate.\n\n-- Vai muisti vielä kotiaan ja äitiään.\n\n-- Miksi ei olisi. Muisti hän. vielä Koutaniemen Hannankin, lähetti\nhänellekin huivin. Taitaa siitä Hannasta tulla vielä miniä tähän\ntaloon.\n\n-- Ei niitä rikkaiden tyttöjä köyhille anneta.\n\n-- Mutta Lauri on lujatahtoinen mies, ei se anna myöten, väitti\nEllala.\n\n-- Minä luulen, että se Pispärkin-matkakin on jossakin yhteydessä\nsen asian kanssa. Kuka niistä nuorista tietää, mitä ne haaveilevat.\nLauri oli aikonut näyttää Koutalaisen pojille, että on niitä muitakin\nmerimiehiä kuin he. Ja palkka on hyvä. Syksyllä hän aikoi tulla\nkotiin.\n\n-- Olisi saanut tulla jo nyt. Vaaralliselle retkelle on poika\nlähtenyt. Niin ovat ennustaneet monet unenikin. Jospa saisin hänet\nvielä terveenä takaisin, huokaili Leena.\n\n-- Pettävä on meri ja Jäämeri varsinkin, mutta se karkaisee\nnuorukaisen mieheksi, lohdutteli Alatalo. Ei ole syytä suruun, eihän\npoikaa ole kuolleeksi mainittu.\n\nMiehet lähtivät. Kauan mietti Leena niitä syitä, jotka olivat\nkannustaneet Lauria lähtemään surullisen kuuluisaan Pispärkiin.\n\n\n\n\nSOTA NAALEJA VASTAAN\n\n\nKun Itäsaarille jääneet kuusi miestä olivat jo väsyneet laivan\npaluuta odottaessaan ja huomanneet, että heidän oli omin voimin\ntultava toimeen ainakin syksyyn asti jollei seuraavaan kesään,\ntarkastivat he kaikki yhdessä elintarvikkeet, aseet ja muut tavarat,\njoita heille oli jäänyt. Bukke merkitsi kaikki kirjaan. Kapteeni\noli jättänyt heille laatikollisen leipää, vähäsen vihanneksia, 20\nsäilykerasiaa, 25 naulaa jauhoja, muutamia nauloja suolaa, kaksi\npyssyä ja niihin 60 panosta, joista oli jo ammuttu 25, kaksi telttaa\nja joka miehelle peitevaatteet, samovaarin teen keittoa varten\nsekä vähän teetä ja sokeria. Sitä paitsi oli heidän käytettävänään\nrasvankeittimöt ja parikymmentä tynnyriä valaanrasvaa. Metsästys\noli tuottanut yhdeksän peuraa, joiden lihat olivat lumessa, mutta\nniissä näkyi pilaantumisen oireita, eikä ollut niin paljon suolaa,\nettä olisi voinut sen ehkäistä. Heillä oli myös neljä säkkiä haahkan\nuntuvia, joita he käyttivät alusina samoin kuin peuran nahkojakin.\nVielä on mainittava pari kirvestä sekä tulukset ja veitset joka\nmiehellä.\n\n-- Tavaraa meillä on melko lailla, totesi Bukke. Jos leipää, suolaa\nja ampumatarvikkeita olisi enemmän, niin uskaltaisinpa ravinnon\npuolesta luottaa tulevaisuuteen. Ehkäpä talvenkin yli pääsisi kun\nampuisi riistaa lisäksi. Kesällä on helppo saada tuoretta lihaa.\nMutta talveksi merieläimet ja linnut vetäytyvät etelään pakkasta\npakoon. Sen tähden on niitä pyydystettävä kesällä talven varaksi. Ja\nkesä on täällä lyhyt.\n\n-- Jos joudumme olemaan täällä yli talven, niin on ehdottomasti\nhankittava parempi maja ja lämpimiä turkkeja, lisäsi Lauri. -- Meillä\non edessä ankara talvi, mutta ei toivoton.\n\nHeille ilmaantui kuitenkin uusia vihollisia, joita he eivät laskelmia\ntehdessään arvanneet ottaa huomioon. Pahimmat niistä olivat naalit,\njotka laumoittain alkoivat pyrkiä kuokkavieraiksi.\n\nLihan hajun houkuttelemina oli niitä keräytynyt kymmenittäin\nheidän asuntonsa ympärille, ja ne näppäsivät hampaisiinsa kaiken\nmikä vähänkin suuhun sujui. Naalit lopettivat yhdessä lokkien ja\nmyrskylintujen kanssa valaan raadon, naalit kantoivat ihranjäännökset\nkattilan luota ja varastivat toisinaan keittoon pantavan lihan\nmelkein käsistä. Niitä ei kannattanut ampuakaan, kun panoksia\noli niin vähän ja kun niillä oli kesällä harmaa, harvakarvainen\nja takkuinen turkki. Tarkan vainunsa avulla naalit hakivat\nlumikinoksista peuran lihat, eikä kestänyt kauan, kun lihat oli syöty\nparempiin suihin ja osa kannettu pesiin poikasille. Kun Lauri ja Uula\nmenivät eräänä päivänä hakemaan peuran lihoja suolatakseen niitä,\nlöysivät he useimmista kätköistään vain luurangot.\n\n-- Tämähän on ennen kuulumattoman hävytöntä, että kettua pienemmät\neläimet yhdessä yössä syövät monta peuraa. Eilen olivat kätköt vielä\npaikoillaan.\n\n-- Ne ovat vieneet lihat omih kätkölöih.\n\nJa tarkastellessaan ympäristöä lähemmin he löysivät useita\nliharaajoja sammaliin peitettyinä. Eräs rumannäköinen naali,\nnähtävästi poikasten emo, tavattiin itse teossa: se oli juuri\nkuljettamassa isoa lihankimpaletta tunturiin. Lauri ampui sen muille\nvarotukseksi, mutta ei siitä apua ollut.\n\nKun naalit eivät olleet koskaan ennen nähneet ihmistä, eivät\nne osanneet pelätä. Sen ne vain heti huomasivat, että ihminen\non voimakas ja ovela peto: tappaa paljon suurta riistaa ja\ntekee kätköjä, mutta toisinaan antaa auliisti suurempaa riistaa\npienempienkin petojen syötäväksi. Kun naalit vertailivat näitä uusia\nItäsaarille tulleita petoja entisiin suurimpiin, jääkarhuihin,\nolivat nämä uudet parempia. Ne saivat helpommin riistaa ja söivät\nitse vähän, ei niin kuin jääkarhu melkein peuran kerrallaan. Ja sen\ntähden naalit päättivät lyöttäytyä ihmisen seuraan tasaamaan hänen\nhaaskojaan ja kätköjään.\n\nKun valaan raato loppui ja peuran lihat kannettiin suolaan kivillä\nympäröityihin tynnyreihin, tulivat naalit niin rohkeiksi, että\npistäytyivät teltassa leipälaatikollakin miesten ollessa poissa.\nNe kävivät säännöllisesti syömässä ulos heitetyt ruoan jätteet, ne\nistuivat miesten syödessä heidän ympärillään kuin nälkäiset koirat\nheidän liikkeitään katselemassa. Ja kun joku heitti luunpalasen\ntai lihankimpaleen, karkasivat kaikki sitä tavoittamaan tapellen\nkeskenään. Kerran oli Vasili riisunut kenkänsä ja asettanut ne teltan\nseinustalle kuivamaan. Kun hän vähän ajan perästä meni ulos, näki\nhän naalin täyttä laukkaa karkuuttavan kenkää tunturille päin. Siinä\nsyntyi äkäinen kilpajuoksu, ja naalin täytyi luovuttaa varastamansa\nsaapas oikealle omistajalle. Toisen kerran vei naali Miihkalin\npuukon, jolla hän oli juuri peuraa teurastamassa.\n\nNaalien tunkeileva käytös ei näyttänyt johtuvan niin paljon nälästä\nkuin uteliaisuudesta ja siitä hyvästä käsityksestä, jonka naalit\nolivat aluksi saaneet ihmisestä. Niillä olisi kyllä ollut muutakin\nruokaa yllin kyllin, kun vesilinnut parastaikaa hautoivat. Mutta\nnaalit tiesivät, että pesiään puolustavat linnut olivat pelottomia\ntaistelijoita. Tuhannet siivekkäät olivat heti pesänryöstäjien\nkimpussa. Ne huusivat korvat lukkoon, ne kiskoivat kipeästi joka\nkarvasta, iso pormestarilokki sokaisi silmät siivillään hosuen ja\nilkeä myrskylintu sinkautti sieraimiin pahanhajuista nestettä.\nParempi oli elää ihmisen hankkimien herkkujen ääressä.\n\nJa luottamus ihmisen toverillisuuteen vahvistui vielä sen jälkeen,\nkun pikku pedot huomasivat, että Lauri kantoi eräänä päivänä viisi\nnaalin poikasta majalle, asetti ne laatikkoon ja ruokki niitä\npehmeällä, tuoreella lihalla. Naalit kerääntyivät joukolla laatikon\nympärille katselemaan niitä onnellisia, jotka ihminen otti näin omaan\nhoitoonsa.\n\nMutta nämä hyvät suhteet rikkoutuivat, sillä majan asukkaat\neivät olleet lainkaan halukkaita elämään naalien kanssa kovin\nläheisissä väleissä. Tämä tapahtui silloin kun Lauri ja Uula toivat\nmajalle tiedon, että naalit olivat syöneet peuran lihat vähiksi.\nNeuvotteluissa julistettiin yleinen sota naaleja vastaan, sillä jos\nne jo kesällä ryöstivät vaivalla kerätyt talvivarastot, niin talvella\nmiesten edessä olisi nälkäkuolema ja sitten naalit söisivät heidät.\nNämä loiset olivat saatava hävitetyksi ja vasta sitten käytävä\nkokoamaan talvivarastoja.\n\nPyyntikeinot olivat ensin hyvin yksinkertaiset. Aluksi nakattiin\nvain lihankimpale pedoille, ja kun ne kerääntyivät äriseväksi\nrykelmäksi sen ympärille, niin yksi miehistä, useimmiten Uula, kolkki\nkirveenhamaralla niitä kuoliaaksi. Kun taistelevain rivit näin\nharvenivat, perääntyivät varovaisemmat tantereita saaden samalla\nopetuksen, niin etteivät ne sen jälkeen enää tulleet joukolla kirveen\nulottuville.\n\nSeuraava pyyntitapa oli 'onkiminen'. Lauri sitoi lihanpalan lujasti\nnuoran päähän ja heitti sen naalille. Kohta se tarttui lihaan kiinni\nhampaillaan niin lujasti, että sitä sai vetää nuoralla lähemmäksi,\nja silloin toinen löi sivultapäin eläimen kuoliaaksi. Mutta pian\nnaalit tulivat epäluuloisiksi, ja kun Lauri seuraavan kerran heitti\n'ongen', eivät ne enää tarttuneet siihen, vaan katselivat täkyä\npäätään kallistellen ja himokkain silmin. Täytyi siis miettiä uusia\npyyntitapoja.\n\n-- Ahaa! sanoi Lauri keksiessään vielä uuden keinon. --\nPyydystetäänpä niitä polkimella niin kuin poroja. Lauri asetti raadon\nlähelle suopungin silmukan maahan ja piteli kädessään nuoran toista\npäätä. Kun naali astui jalkansa silmukan sisään, hyppäytti ja vetäisi\nLauri nuoraa, ja silmukka tarttui naalin jalkaan. Täten hän sai\nuseita kymmeniä naaleja. Mutta lopulta naalit oppivat suopunkiakin\nvaromaan, ja Varangin miesten täytyi kaivaa niille sudenkuoppa.\nSiihen niitä meni paljon, mutta uusia tuli aina kuolleiden tilalle ja\ntaistelu naaleja vastaan näytti toivottomalta. Koltat saivat nylkeä\nniitä alinomaa, sillä Lauri ja Bukke olivat määränneet, että niiden\nnahoista oli valmistettava kevyet syysturkit. Eloon jääneet naalit\nsöivät nyljettyjen toveriensa ruumiita minkä jaksoivat ja kantoivat\nniitä penikoilleen. Osa jäi mätänemään. Raadon haju levisi laajalle\nympäristöön ja houkutteli uusia tulokkaita entisten lisäksi.\n\nEräänä aamuna Bukke tuli kiukuissaan telttaan; hän melkein vapisi\nvihasta ja sai änkyttämällä sanotuksi:\n\n-- Nyt ne riivatun rosvot syövät rasvankin tynnyreistä, kalliin\nrasvan, jonka kerran Vuoreijaan päästyämme voimme muuttaa rahaksi.\n\nMentiin miehissä katsomaan tynnyreitä ja huomattiin, että Bukken puhe\noli totta. Monen tynnyrin kanteen olivat naalit nakertaneet pään\nmentävän aukon, josta ne olivat latkineet rasvaa. Pahimmin oli niiden\ntynnyrien laita, joiden kylki oli puhkaistu, niissä ei ollut enää\njäljellä kuin kipene sisällystä uurteissa.\n\n-- Näin meiltä menee maahan ja noiden paholaisen lähettiläiden\nvatsaan kallis polttoaine, hätäili Lauri. Millä lämmitämme ja\nvalaisemme talvella majaa, jos ei ole rasvaa lamppuun!\n\n-- Tämä ei saa jatkua, sanoi Bukke. -- Yhden kerrallaan on aina kivet\nvalmiina taskussa vartioitava varastoja, jottemme menettäisi kaikkea.\n\nVarangin miehet väsyivät naalien teurastamiseen, josta ei näyttänyt\ntulevan loppua. He aikoivat jo muuttaa majaa uuteen paikkaan, mutta\nhuomasivat sitten, että vartioimalla he voivat säilyttää varastonsa.\nBukke arveli, että parasta on tappaa naalit talvella, kun karva on\nhyvä ja valkea. Silloin niistä saatiin rahan arvoista tavaraa, jota\nkannatti viedä Norjaankin.\n\nMiehet eivät voineet oikein ymmärtää, mikä veti naaleja niin suurin\njoukoin heidän asunnolleen. Toiset arvelivat, että alkusyynä oli\nvalaan ruho, toiset taas, että rasvankeittimistä tuulen mukana\nlevinnyt lemu kutitti niin makeasti naalien hajuhermoja, etteivät ne\nvoineet sitä vastustaa.\n\nNaalisodan jälkeen ruvettiin tositeolla kartuttamaan varastoja.\nKun ei vähillä kuulilla kannattanut ampua lintuja, valmistettiin\nverkosta haavi. Varsi tehtiin pitkästä rautatikusta, joka saatiin\nöljynkeittimien varusteista. Bukke oli nähnyt Islannissa käytettävän\nlintuhaavia. Haavi aseenaan väijyskeli Uula-Piera Vangelin saaren\nkalliorinteellä ja sieppaili lintuja kymmenittäin päivässä. Jensenin\nsaarelta hän pyydysti hanhia ja haahkoja. Linnut perattiin ja Bukke\nkeitti niitä entisissä rasvankeittimissä ja suolasi tynnyreihin\nsäilöön talveksi. Lauri kulki milloin yksin, milloin Mahtvein tai\nMiihkalin kanssa metsästämässä peuroja, eikä hän usein tyhjänä\npalannut. Nyt hän ei kätkenytkään lihoja lumeen, vaan kantoi ne\nkotiin vartijan luokse. Työtä riitti kaikille. Ketkä eivät olleet\nnäissä puuhissa, ne kalastivat. Ruokaa siis oli, vaikka vähän\nyksipuolista, ja suolaa keitettiin merivedestä.\n\nNäissä puuhissa kului aika huomaamatta. Miehet eivät kerinneet\nmonesti ajattelemaankaan eristettyä asemaansa.\n\nKesän aikana miehiä elähdytti vielä toivo, että syksyllä heitä\ntultaisiin hakemaan pois. Mutta syyspuolella jo alkoi huomata, että\nheitä vaivasi koti-ikävä. Usein he kesken kiireisiä töitään nousivat\nniemen selänteelle tähystelemään eteläiselle taivaanrannalle toivoen,\nettä näkisivät siellä jonkin norjalaisen laivan purjeet tai savut.\n\nEräänä aamuna Lauri oli Poolinniemen selällä lipun luona\ntähystelemässä ja juoksi sieltä kiireesti telttaan ilmoittamaan\nilosanoman:\n\n-- Merellä näin suuren mustan esineen, sumun yli se näytti laivalta.\n\nKaikki riensivät ylös kunnaalle. Tosiaankin. Harvan sumun läpi\nkangasteli kauempaa musta pitkulainen ryhmä.\n\n-- Se on varmasti meitä hakemaan lähetetty laiva, nyt meidän olisi\nannettava sille merkki. Haetaan tänne rasvatynnyri ja sytytetään\npalamaan, ehdotti Lauri innoissaan.\n\n-- Ei tuo ole laivan näköinen, epäili Bukke.\n\n-- Miä metsehisen laiva se ollah, hylkehet vain pruijuiloo\njäämöhkälehellä, väitti Uula-Piera, joka tunsi ennestään meren\nkangastetut.\n\nKun sumu selkeni, näkivät kaikki koltan olleen oikeassa: pieni\njäälautta oli täynnä hylkeitä.\n\nPelastumisen toiveet näyttivät itse asiassa nyt entistä pienemmiltä,\nsillä Itäsaarten eteläpuolelle oli kantautunut suuria ajojäälauttoja,\njotka ulottuivat silmänkantamattomiin. Seuraavina öinä oli jo niin\npakkanen, että jäiden väliset railot jäätyivät. Päivä päivältä väheni\ntoivo ja viimein oli mukauduttava siihen masentavaan tosiasiaan, että\nheidän oli jäätävä talvehtimaan Itäsaarille.\n\nAlakuloista mielialaa ja koti-ikävää lisäsi sekin, että pulmuset,\njotka Huippuvuorilla pesivät suurin joukoin ja jotka kesäkauden\nolivat iloisella viserryksellään ilahduttaneet mieltä, kerääntyivät\nparviin ja eräänä yönä katosivat kokonaan. Ne olivat lähteneet etelän\nlämpimiin maihin. Samoin lähtivät kahlaajat, hanhet ja haahkat.\nElämä lintuvuorilla hiljeni hiljenemistään, sillä napaseudun ankara\ntalvi oli lähestymässä. Viimeksi jäivät lunnit, lokit, kiislat,\nmyrskylinnut ja jääkyyhkyset. Mutta Poolinlahden jäätymisen jälkeen\nnekin siirtyivät etelämmäksi, ja korkeilla lintukallioilla, joilla\nkesäisin kohisi vilkas elämä, oli taas syvä hiljaisuus. Vain jokin\nkiirunaparvi siellä aamun sarastaessa nauraa väkätti keräillessään\nviimeisiltä sularinteiltä ahkerasti ravintoa, jotta kestäisi paremmin\nankaran talven.\n\n\n\n\nKORPILAKI\n\n\nItäsaarten yhdyskunta eli omaa eristettyä elämäänsä, tavallaan\nomana valtionaan, jolla piti olla oma hallitus ja lainsäädäntö.\nSinne eivät enää ulottuneet Norjan, Suomen tai Venäjän lait eivätkä\nne mutkaisuutensa tähden olisi sopineetkaan tähän yksinkertaiseen\nmiesvaltioon, jossa säädökset piti olla mahdollisimman lyhyet, selvät\nja tepsivät.\n\nEi ole niin pientä yhteiskuntaa, ettei sinne hiipisi rikollisuus\njossakin muodossa myrkyttämään rauhallista elämää. Niin kävi\nItäsaarillakin. Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, molemmat\nsynnynnäisiä rikollisia ja Siperian vankeja, syyllistyivät pahaan\nrikkomukseen, joka syvästi loukkasi yhteiskunnan muiden jäsenten\noikeutta. Tapaus oli seuraava.\n\nPalatessaan eräänä iltana metsästämästä Lauri näki rannalla\nlouhikossa Vasilin ja Miihkalin nostelevan kiviä.\n\nkasaan. Häntä kummastutti miesten salakähmäisyys. Kuin pahantekijät\nhe vilkuilivat ympärilleen ja majalle päin. Miesten huomaamatta\npääsi Lauri telttaan. Kun venäläiset tulivat sisälle, pujahti hän\nulos, meni rantaan kiviröykkiölle ja kaivoi sen alta esille neljä\nleipää. Miehet olivat varastaneet ne leipälaatikosta ja kätkeneet\nitselleen lisäannoksiksi. Rasvankeittäjillehän oli jäänyt vain yksi\nlaatikollinen leipiä. Kun sen nyt oli määrä riittää koko vuodeksi,\nolivat he päättäneet panna toimeen tarkan säännöstelyn: joka miehelle\nannettiin päiväksi vain kämmenen puolikkaan kokoinen leivänpala.\nLauri oli valittu yhteiseksi muonan jakajaksi. Lihaa ja rasvaa sai\nkukin sen sijaan niin paljon kuin halutti.\n\nLauri käski toisetkin katsomaan. Koltat ja Bukke tulivat hyvin\nkiukkuisiksi. Majassa pidettiin yhteinen neuvottelu, jossa Bukke\njohti puhetta:\n\n-- Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, oletteko varastaneet nämä leivät\nyhteisestä varastostamme?\n\nEi vastausta. Syytetyt katsoivat maahan.\n\n-- Kyllä he sen tekivät, todisti Lauri.\n\n-- Mie näin äsken Miihkalin vievän jotain rantah, sanoi Uula.\n\n-- Te rosvot! huusi Bukke. -- Vai tahdoitte te tappaa meidät toiset\nnälkään! Minkä rangaistuksen määräämme heille?\n\n-- Meillä ei ole vielä lakeja, joiden mukaan tuomittaisiin, huomautti\nLauri.\n\n-- Me säädämme ne tässä. Minkälaista rangaistusta ehdotetaan\nvarkaudesta?\n\n-- Varas hirteen, murhamies mestattakoon; se on hyvin tepsivä ennen\nvanhaan käytetty laki, esitti Lauri.\n\n-- Ylen jykie rangaissus, moitti Uula.\n\n-- En nyt tarkoita, että kohta ensimmäisestä varkaudesta\nkiikutettaisiin miehet hirsipuuhun -- eikä se täällä puuttomalla\nsaarella kävisikään -- mutta ainakin toisesta pitäisi säätää\nkuolemanrangaistus tai erottaminen joukostamme. Se olisikin vielä\nkovempi rangaistus, sillä rikoksen tekijä joutuisi yksinään\nkamppailemaan elämästä ja kuolemasta tässä hirvittävässä\nympäristössä. Ensimmäisestä rikkomuksesta pitäisi keksiä lievempi,\nmutta silti tuntuva ojennus. Ehdotan hyväksyttäväksi seuraavan lain:\n\n    \"Joka tekee itsensä syypääksi varkauteen, rangaistakoon\n    ensimmäisellä kerralla vähintään kahdellakymmenelläviidellä,\n    enintään viidelläkymmenellä raipan iskulla paljaaseen selkään.\n    Rikoksen uusiintuessa ajettakoon hänet pois yhteiskunnasta.\"\n\n-- Hyväksytäänkö tämä lakiehdotus? kysyi Bukke.\n\n-- Hyväksytään, sanoivat koltat.\n\n-- Minä hyväksyn sen myös, sanoi Bukke.\n\n-- Monellako raipan iskulla rangaistaan näitä leipävarkaita? hän\nkysyi hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Kahdellakymmenellä viidellä, ehdotti Lauri. -- Joka mies antaa\nmursunnahkaisella hihnalla viisi lyöntiä. Tästä järjestelmästä on se\nhyöty, ettei kuritettu voi kenellekään erityisesti kantaa kaunaa.\n\n-- Hyväksytäänkö?\n\n-- Hyväksytään.\n\n-- Tuomioistuin on päättänyt antaa Vasili Kaninille ja Miihkali\nKurenkolle ensikertaisesta varkaudesta kaksikymmentäviisi raipan\nlyöntiä selkään. Tuomio pannaan heti täytäntöön, julisti Bukke\njuhlallisesti. -- Vasili kärsiköön ensin.\n\nUula-Piera haki hihnankappaleen. Vasili asettui vatsalleen\npeurannahan päälle majan edustalle ja Miihkali oli valmiina\naloittamaan. Kuului viisi peräkkäistä läiskähdystä ja jokaisen\njälkeen Bukken lukusana. Kun kaikki miehet olivat tällä tavoin\nlukeneet korpilakia varkaan selkään, vaihtui rangaistava. Pahasti\nmulkoillen kuritettavat katselivat lyöjiä, mutta kumpikaan ei\npäästänyt valituksen sanaa, puri vain hampaiden välissä sammaltukkoa.\n\nLainkäytön jälkeen vallitsi majassa myrtynyt hiljaisuus, sekä\nkurittajat että kuritettavat olivat pahalla tuulella, mutta kukaan ei\npuhunut mitään. Kun Vasili pääsi sitten Miihkalin lähelle, kysyi hän\nkuiskaten:\n\n-- Kävikö kipeästi?\n\n-- Ei, ne löivät samaan paikkaan kuin kasakat ennen Sahalinilla.\nSiinä on nahka paksumpaa.\n\n-- Niin minullakin, sanoi Miihkali. -- Eivät tienneet, että ylempänä\nolisi nahka ollut ohuempaa.\n\nLeipälaatikko pidettiin edelleenkin lukitsematta nurkassa, mutta enää\nsiitä ei kadonnut mitään muulloin kuin yhteisen muonanjaon aikana. Ja\nelämä pienessä yhteiskunnassa olisi rauhoittunut, ellei kiusaus olisi\ntullut toisessa muodossa järkyttämään mielenrauhaa ja nostattamaan\npahoja intohimoja.\n\n\n\n\nHOLLANTILAISEN KULTA-AARRE\n\n\nMetsästysmatkallaan tunturin liepeillä oli Lauri nähnyt, että\nkaitaisen kallioselänteen takana Poolinlahden pohjoispuolella\npisti merestä vuoristoon toinen vähän lyhyempi vuono. Ollessaan\nkerran myöhemmin niillä tienoilla peuroja metsästämässä hän päätti\nkäydä tuntemattomalla vuonolla saakka. Maasto sen ympärillä oli\nkuitenkin niin jylhää ja rinteet niin jyrkät ja sileät, ettei hän\npäässyt sivultapäin rantaan. Hän kulki sen tähden vuonon pohjukkaan,\njohon ulottui sisämaan lumitunturista pitkä jääkieleke lähelle\nmeren rantaa. Mutta sen pään ja vuonon pohjan välillä levisi pieni\nsorakumpujen täyttämä tasaisempi maa, jonne pääsi kiertelemään\nrinteitä pitkin. Laskeuduttuaan laaksoon Lauri huomasi, että sen\npoikki kulki eläinten tie vuonon ympäri. Äsken sataneessa lumessa\noli peuralauman ja jääkarhujen jälkiä. Näytti siltä, että tätä\ntietä olivat eläimet kesälläkin kulkeneet puoleen ja toiseen, sillä\njäljet kuumottivat vielä ohuen lumen läpi. Siinä oli siis mainio\npyyntipaikka. Jos asettuisi asumaan vuonon perälle, voisi teltasta\nkäsin ampua peuroja ja jääkarhuja, ja yhtä läheltä olisi saatavana\nmeren riistaa, hylkeitä ja lintuja.\n\nLauri nousi muutamalle sorakummulle ja katseli pitkin vuonon rantaa.\nSilloin hän huomasi omituisen näköisen suuren kivikasan lähellä\nmerta. Lähemmin tarkasteltuaan hän tunsi siinä ihmiskäden jälkiä; se\noli vanha kivistä tehty maja. Sen ympärillä oli kerran ollut multa-\nja turvekerroskin, mutta niistä oli enää jäljellä vain lahonneita\nkehyksen palasia. Lauri meni matalasta oviaukosta sisälle, ja häntä\nvastaan löyhähti ummehtuneen hajua. Majan nurkassa oli kerran ollut\nuloslämpiävä kiuas. Perällä, ikkunan alla oli seisonut laakakivestä\ntehty pöytä, mutta se oli särjetty ja levynpuolikas nostettu seinää\nvasten pystyyn. Lattia oli ylt'yleensä jääkarhun karvojen peittämä\nja niiden seassa oli mursun, hylkeen ja peuran luita, varsinkin\npääkalloja. Kuka onneton olikaan asunut tässä majassa? Oliko hän\nvapaaehtoisesti vai pakosta ollut täällä? Oliko hän pelastunut\nihmisten ilmoille vai kuollut tänne? Kysymykset tulvivat Laurin\nmielessä hänen tarkastellessaan tätä ikivanhaa ihmisasuntoa.\n\nSaattoi nähdä, että jääkarhut olivat kauan pitäneet majaa asuntonaan,\nmutta tällä kertaa oli hanki sen ympärillä rikkumaton, ja siitä voi\npäätellä, etteivät karhut olleet viime vuorokautena käyttäneet sitä\nsuojanaan.\n\nLauri siirteli pyssynsä perällä hylkeen kalloja ja luita nähdäkseen,\noliko majassa lattiaa. Silloin siirtyi syrjään pyöreä esine. Kivikö?\nEi, vaan ihmisen pääkallo. Hiukan kammoksuen hän tarkasteli lähemmin\nlöytöään. Se oli isonlainen miehen pääkallo, nähtävästi melkoisen\nvanha. Petoeläimet olivat nakerrelleet otsaluuta.\n\n-- Tässä ovat siis majan rakentajan viimeiset jäännökset, ajatteli\nLauri. -- Tuo mies on nähtävästi ollut samassa asemassa kuin me nyt.\n\nLauri penkoi vielä majan lattiaa, löytyisikö sieltä muita ihmisen\nluita. Luut olisi myöhemmin haudattava ja maja puhdistettava heidän\nomaksi talviasunnokseen, sillä teltta alkoi käydä jo kylmäksi. Kun\nhän kivipöydän lähellä siirsi laakakiveä, paljastui sen alta jotakin\nkiiltävää: kultaraha -- kaksi -- viisi -- kokonainen aarre! Lahonnut\nnahkasäkki oli täynnä rahoja, kaikki kultaa.\n\nSydän löi kiivaasti, nuorukaisen valtasi kultakuume. Nyt hän oli siis\nrikas mies, hyvin rikas. Kotiseudulla ei olisi hänen vertaistaan. Ja\nhänen mieleensä tuli, mitä hän rahoilla tekisi, jos pääsisi kotiin.\nHän ostaisi pitäjän suurimman talon, veisi Koutaniemen Hannan sinne\nemännäksi, ja he eläisivät ihmisten kunnioittamina.\n\nLauri penkoi tarkkaan kuopan pohjan, kaiveli ja haki lattialta ja\nlöysi sieltä luiden seasta vielä muutamia rahoja. Karhut olivat niitä\nnähtävästi levitelleet. Sitten hän istui majan ovelle niitä laskemaan.\n\n-- Viisisataaneljäkymmentäkolme kappaletta. Ei yhtään naapurimaiden\nrahaa, kaikki outoja, mietti hän ammentaessaan rahoja laukkuunsa.\n\nViidessä rahassa oli toinen puoli sileäksi hiottu ja niihin oli\njollakin terävällä kärjellä kaiverrettu kirjoitus. Lauri koetti\nlukea, mutta ei ymmärtänyt vierasta kieltä. Varmaankin tiedonanto,\nehkä koko tämän arvoituksen selitys.\n\n-- Mikä oli tuo mies, joka kuoli kultakasalle täällä kaukana\nnapaseudulla? Miksi hän juuri tänne kätki aarteensa?\n\nLauri aikoi lähteä kantamaan aarrettaan ja sai hädin tuskin\nnostetuksi laukun selkäänsä, niin raskas se oli. Silloin hän oivalsi,\nettei ollut viisasta viedä sitä toisten luo. Nähdessään aarteen\nhe tulisivat kateellisiksi, ahneiksi ja petollisiksi. Kultakuume\ntarttuisi heiliinkin ja silloin olisi yksimielisyys poissa, riita ja\neripuraisuus sijalla. Ja mitäpä he täällä Huippuvuorilla tekisivät\nrahoilla.\n\nLauri kaatoi rahat uudestaan entiseen koloonsa ja asetti laakakiven\npäälle. Ainoastaan ne viisi sileäksi hiottua ja kaksi eheää rahaa hän\notti mukaansa.\n\nLaukku tyhjänä, mutta pää täynnä ajatuksia hän tuli sinä iltana\ntoveriensa luo. Hän näytti hyvin miettiväiseltä ja alakuloiselta ja\nvastaili toisten kysymyksiin yksikantaan.\n\nIllalla kaikkien muiden jo nukkuessa hän herätti Bukken ja näytti\nviisi salaperäistä rahaa.\n\n-- Mistä sinä olet nämä löytänyt?\n\n-- Minä sanon sen myöhemmin, mutta nyt olisi tutkittava tuo kirjoitus.\n\nBukken silmät kiilsivät omituisesti rasvalampun valossa.\n\n-- Oliko siellä näitä enemmän?\n\n-- Myöhemmin selitän sinulle.\n\nBukke, joka osasi vähän englantia ja hollantia, luki rahoista\nseuraavan tiedonannon ja testamentin:\n\n    \"Nimeni on Paul Groll, ja olen valaslaiva 'Venuksen' kapteeni\n    Amsterdamista. Laiva uponnut jäissä, miehistö hukkunut, paitsi\n    kippari Vaal ja minä, jotka pääsimme tänne. Toverini jo kuollut,\n    minä näännyn tänne kylmään ja nälkään, kun jalkani on poikki. Ei\n    ole sukulaisia. Se, joka minut hautaa, periköön aarteeni. Sinä,\n    joka löydät minut, itke.\"\n\n-- Merkillinen testamentti, kuiskasi Lauri.\n\n-- On siis olemassa kokonainen aarre. Löysitkö sen?\n\n-- Löysin, mutta puhutaan siitä huomenna.\n\nBukkea ei yöllä nukuttanut. Hänen silmissään kiertelivät\nhollantilaisen kultarahat. Olikohan se suurikin aarre? -- \"Joka minut\nhautaa, saa periä...\"\n\n-- Lauri kai aikoo hänet yksin haudata ja yksin periä, koska on niin\nsalaperäinen. Ei käy laatuun. Minä tahdon osani, puolet, sillä noille\ntoisille ei kannata ilmaista sitä. Me hautaamme kapteeni Grollin\nyhdessä.\n\nSeuraavana aamuna ei Bukke antanut Laurille hetkeäkään rauhaa, vaan\nkärtti lisätietoja eilisestä löydöstä ja pyysi häntä heti lähtemään\nlöytöpaikalle. Lauria alkoi tympäistä moinen kiihko. Hän tahtoi ensin\nkoetella toveriaan eikä ilmaissut mitään.\n\nKun Lauri meni syötyään tapansa mukaan peuroja ampumaan, ihmettelivät\ntoiset, että Bukkekin lähti mukanaan Uulan kivääri. Molemmat\nkatosivat tunturilaaksoon, Bukke niin paljon myöhemmin, että edellä\nkulkija oli jo noin puolen virstan päässä.\n\nBukke oli päättänyt vakoilemalla ottaa selvän aarteen paikasta ja\npakottaa Laurin jakamaan sen heidän kahden kesken. Sen tähden hän\nkulki väijyen toisen perässä kuin varjo, kyyrysillään kuin olisi\nvaaninut metsän otusta. Hänen jäsenensä vapisivat, silmät tuijottivat\noudosti, hän oli yön valvomisestakin hermostunut.\n\nLauri arvasi, että ahneudestaan tunnettu Bukke vakoili häntä. Laakson\nkäänteessä hän näkikin seuralaisensa, joka hiipi rinnettä pitkin\nhieman alempana.\n\nVaikka heidän kaikkien asema oli niin tavattoman tukala, ettei heidän\nelämässään olisi luullut olevan leikillä mitään sijaa, oli Bukken\nkäytös hänen mielestään niin ala-arvoista, että hän päätti tehdä\ntälle pienen pilan. Hän tiesi ennestään, että vähän ylempänä laakson\nseinämässä oli luolan tapainen syvennys. Sinne päästyään hän odotteli\nhetken, että hänen salainen seuralaisensa voisi jostakin kiven\nsuojasta kurkistella minne hän meni. Sitten hän oli siirtelevinään\nkiviä luolan suulta ja pohjalta ja asetti ne kaksi kultarahaa,\njoissa ei ollut kirjoituksia, litteän kiven alle luolaan. Jonkin\naikaa levähdettyään hän lähti pois, kulki laakson poikki ja nousi\nrinnettä ylös vähän väliä katsoen taakseen. Kalliorinteen takaa hän\nnäki, kuinka Bukke kiirehti luolalle, kuinka hän kuumeisen kiireesti\nkäänteli kiviä ja sitten katseli kauan jotakin kädessään. Sen jälkeen\nhän alkoi entistä kiihkeämmin myllertää luolan kivikossa.\n\nLauri oli nähnyt tarpeeksi. Häntä harmitti toisen ahneus, ja hän\npäätti yllättää toverinsa. Kiireesti hän kulki selänteen yli\nedellisenä päivänä löytämälleen kivimajalle, latoi rahat laukkuunsa\nja asteli asunnolle raskain askelin ja usein vastamäissä levähtäen.\n\n-- Ka, eipä silmäh-ampuja eneä petrah osoakana, kun tyhjänä tulou,\nsanoi Miihkali.\n\n-- En osaa. Silmäni ovat hulenneet kultaa katsellessaan, sanoi\nLauri.\n\nMiehet nauroivat.\n\nIllalla tuli Bukke majalle perin väsyneenä ja katseli Lauria\nepäluuloisesti. Kun hän oli löytänyt vain ne kaksi kultarahaa eikä\nmuuta, oli hän päättänyt, että aarre oli ollut siinä luolassa, mutta\nLauri oli kantanut sen juuri laukullaan pois ja kätkenyt varmempaan\npaikkaan ja että ne kaksi olivat jääneet häneltä huomaamatta.\n\nSilloin Lauri levitti peurannahan teltan lattialle, kantoi\ntäyteläisen laukkunsa sisään ja pudisti helisevän aarteensa taljalle.\nMajassa vallitsi hetkisen mykkä hämmästys.\n\n-- Hospoti auttakkah, mitys kultakasa -- mistä sie sen ugotit? Äijä\ndjenkoa!\n\nVenäläiset ja koltat tulivat kourin haromaan kasaa, kun eivät\nuskoneet silmiään.\n\n-- Hyvät kohtalotoverit, sanoi Lauri. -- Minä löysin eilen tämän\naarteen, jonka on jättänyt jälkeensä eräs hollantilainen merikapteeni\nja testamentannut sille joka hänet hautaa. Me käymme kaikki yhdessä\nhautaamassa hänen puoleksi lahonneet luunsa ja jaamme hänen aarteensa\ntasan. Jos joku kuolee ennen kuin pääsemme täältä ihmisten ilmoille,\nperikööt jäljelle jääneet hänen osansa. Aarretta säilytämme kuitenkin\ntoistaiseksi jakamatta tässä minun laukussani, sillä emme tiedä\npelastuuko meistä kukaan.\n\nMiehet ihmettelivät ja kehuivat Lauria rehelliseksi toveriksi.\n\nMutta Bukke ei yhtynyt toisiin. Kun hän pääsi Laurin kanssa kahden\nkesken, purki hän tälle kiukkuaan:\n\n-- Sinä olet aasi, miksi toit sen heidän näkyvilleen? Olisimme\njakaneet sen kahden, niin meistä olisi tullut hyvin rikkaita. Mitä\nnuo koltat ja venäläiset tekevät näillä rahoilla?\n\n-- Älähän nyt kiivastu! Sinulla ei aarteeseen ole yhtään suurempaa\noikeutta kuin meillä toisillakaan. Minä löysin sen ja olisin voinut\npitää yksin; minulla oli oikeus jakaa se myös toverillisesti kaikkien\nkesken, kun kerran muukin saalis on jaettu. Itsehän jokin aika\nsitten istuit tuomitsemassa Vasilia ja Miihkalia siitä, että olivat\nanastaneet itselleen viisi leipää. He kärsivät siitä rangaistuksensa.\nNyt sinä anastaisit paljon enemmän, monta sataa kultarahaa\ntovereiltasi, joiden kunkin pitäisi kuolemaan saakka puolustaa\njokaista joukkomme jäsentä niin kuin oikea toveruus vaatii.\n\n-- Älä uskokaan heistä niin hyvää. Heistä on jokainen valmis iskemään\nmeidät kuoliaaksi saadakseen yksin aarteen. Olit varomaton. Et näy\ntuntevan vielä kullan tenho voimaa, jonka edessä ei mikään kestä.\nOlisihan testamentti sitä paitsi ollut puolellamme.\n\n-- Sinä et näy kestävän, sen olen nähnyt tänä päivänä. Mutta minä\ntiedän mikä kestää.\n\n-- Minkä luulet voivan vastustaa kullan kimallusta?\n\n-- Tiedän, että rehellisyys kestää. Lain varjollakin anastaminen on\nyhtä lajia varkautta, ja se on rangaistava.\n\n\n\n\nKAPTEENI GROLLIN TARINA\n\n\nMinne ei ulottuisi ihmisen kullanhimo? Siltä eivät jää rauhaan\nasumattomat erämaat, valtamerien syvyydet tai ikuisen jään kattamat\nnapaseudut. Missä ihminen vain luulee olevan tuota keltaista metallia\ntai sen arvoista riistaa, sinne hän rientää valloitusretkelle. Hän\nsanoo olevansa luomakunnan herra ja siksi luulee maapallon kaikkien\naarteiden, kaikkien kasvien ja eläinten olevan vain häntä varten.\n\n16. ja 17. vuosisadan vaihteessa olivat muutamat hollantilaiset\nmerenkulkijat löytäneet Huippuvuoret -- norjalaiset tosin väittivät\nkäyneensä siellä jo ennen -- ja tuoneet kotimaahansa tiedon tuon\nseudun satumaisesta eläinrikkaudesta. Siellä on valaita -- näin\nhe kertoivat -- niin paljon, että laivojen on vaikea purjehtia\nparvien läpi, jäätiköillä ja rannoilla makailee mustanaan mursuja ja\nhylkeitä, vuorten rinteillä kuhisevat miljoonat vesilinnut, vuorten\nlaaksoissa vaeltelee tuhatpäisiä peuralaumoja, joita vain valkea\njääkarhu ahdistelee. Lihaa ja rasvaa on niin paljon kuin viitsii\nottaa.\n\nEi ole ihme, että moiset kertomukset synnyttivät\nHuippuvuori-kuumetta. Hollantilaiset varustivat ja lähettivät\nsinne seuraavina vuosikymmeninä lukuisia laivoja ottamaan noita\nriista-aarteita omakseen. He perustivat Länsisaarille kylänkin,\njota he sanoivat Rasvakyläksi. Siellä keitettiin kesäkaudet rasvaa\nsuurilla kattiloilla valaan ja hylkeen ihrasta. Pian tulivat\nsaaliinjaolle myös englantilaiset, venäläiset ja norjalaiset\nvalaanpyytäjät teurastamaan napaseutujen runsasta riistaa. Mutta\nsitten seurasi taantumus. Rajumyrskyt hävittivät kymmeniä laivoja\nkerrallaan, keripukki tuhosi miehistöjä, ja kun valaatkin vähenivät,\nluopuivat hollantilaiset Huippuvuoren retkistään, mutta norjalaiset\nja venäläiset kävivät siellä silloin tällöin.\n\nHollantilaisten valtakaudella saapui Rasvakylään myös kapteeni Groll\nlujalla aluksellaan. Hän oli voimakas, peloton ja seikkailunhaluinen\nmies, joka samalla oli suuri saituri ja alinomaa huonoissa väleissä\nmiehistönsä kanssa. Hän ei tyytynyt Rasvakylän pyyntivesiin, vaan\npurjehti ylpeästi Itäsaarille, joilla vain joku uskalikko oli ennen\nhäntä käynyt. Siellä olivat koskemattomat metsästysmaat ja vedet.\nMuutamissa viikoissa hän sai laivanlastin riistaa ja kiirehti myymään\nsitä Rasvakylän kauppiaille, jotta kerkiäisi vielä toista lastia\nkeräämään. Hinnan hän otti puhtaana kultana. Toiset hollantilaiset\ntahtoivat tietää, mistä hän sai riistaa niin nopeasti, mutta hän ei\nsanonut, hän tahtoi yksin kaataa riistan ja tulla rikkaaksi. Kun\nmuut syyskesällä veivät Hollantiin ensimmäistä lastiaan, oli Grollin\nlaivassa jo toinen.\n\nSamalla tavalla hän teki toisenakin kesänä. Kultaa karttui\nrunsaasti pussiin, jota hän kuljetti aina laivassa mukanaan. Hän\nrakennutti lahden rannalle majan kivistä ja turpeista ja sen lähelle\nvarastoaitan.\n\nJoka kesä jäiden lähdön aikaan hän saapui ja joka syksy lähti\nHollantiin saaliinensa ennen kuin syysmyrskyt alkoivat ja ajojäät\ntukkivat vuonon.\n\nMutta kerran hän erehtyi, ahneus petti hänet. Se tapahtui neljäntenä\nsyksynä. Olisi ollut jo aika lähteä ihmisten ilmoille ja jättää\npyynti seuraavaan kesään, mutta hyvä saalis houkutteli hänet jäämään\nvielä muutamaksi viikoksi. Miehistö tahtoi pois ja oli vähällä nousta\nkapinaan kapteeniaan vastaan, mutta Groll ei antanut uhkausten eikä\nrukousten taivuttaa itseään. Hän tahtoi olla itsevaltias aluksellaan.\n\nSinä syksynä tulivat ajojäät aikaisemmin kuin ennen. Grollin\nretkikunta oli jo lastannut kaikki tavaransa laivaan lähteäkseen\nkotimatkalle, kun ankara rajuilma nousi ja tukki vuonon ajojäitä\ntäyteen. Laiva joutui hirveään puristukseen, laidat luhistuivat\nja laiva upposi miehistöineen. Ainoastaan kapteenin ja kippari\nVaalin onnistui veneen turvin päästä maihin eväittä ja aseettomina,\nainoastaan kapteenin kultapussi mukanaan.\n\nNämä kaksi eloon jäänyttä saivat kokea monia kärsimyksiä Pohjolan\npimeillä perillä. Ne olivat samantapaisia kuin Lauri Päiväniemen\nelämykset. Kippari Vaal kuoli keripukkiin ja kapteeni Groll\nhaavoittui taistelussa jääkarhun kanssa, kun hänellä oli aseenaan\nvain puukko. Hän kuoli myöhemmin nälkään, kun raajarikkona ei voinut\nsaada saalista. Ennen kuolemaansa hän kaiversi veitsen kärjellä\nviiteen kultarahaan testamenttinsa.\n\nJääkarhut ja naalit pitivät huolen kapteeni Grollin hautaamisesta ja\naarre olisi oikeastaan kuulunut niille. Mutta majasta löytyi vielä\npääkallo, jonka \"Varangin\" eloon jäänyt miehistö hautasi läheiseen\nkivikkoon ja arveli siten täyttäneensä vainajan viimeisen toivomuksen\nja tulleensa lähes parisataa vuotta vanhan aarteen omistajaksi.\n\n\n\n\nKAPTEENI GROLLIN HAUTAUS\n\n\nKapteeni Grollin perintö oli siis omistettu ennen kuin testamentissa\nmäärätty ehtokaan oli täytetty, mutta \"Varangin\" miehet pitivät\nkunnia-asianaan täyttää vainajan viimeisen toivomuksen ja sen tähden\nlähtivät kaikki Uulaa lukuunottamatta hollantilaisen kivimajalle\nhautaamaan kapteenin maallisia jäännöksiä. He ottivat mukaansa\nkirveet ja valaan kylkiluista tehdyt lapiot, joilla oli aikomus\npuhdistaa maja asuttavaan kuntoon.\n\n-- Katsokaa, eikö ole suojainen paikka tämä vuonon perä, sanoi Lauri\ntoisille heidän lähestyessään kivimajaa.\n\n-- Mainio paikka. Kapteeni on ollut viisas mies ja hyvin hän näkyy\nmajankin rakentaneen, koska se vielä satojen vuosien perästä on\npystyssä. Tämän otammekin asunnoksemme ja kodiksemme, kunnes pelastus\ntulee, innostui Bukke.\n\n-- Moasteri on ollut, äijin jykiet kivet seinäh nosti, sanoi Mahtvei.\n\n-- Ei hän sitä yksin tehnyt, oikaisi Lauri. -- Olihan hänellä aluksi\ntoveri, kippari Vaal, mutta ahertaa he ovat saaneet kuin hevoset\nkantaessaan näitä kiviä monen sadan metrin päästä ja muuratessaan ne\nseinään.\n\n-- Me saamme heiltä siis toisenkin perinnön, tämän kivimajan. Mutta\npelkäänpä, että jääkarhut koettavat talvella valloittaa sen meiltä\ntakaisin.\n\nMiehet kömpivät sisälle. Hiljaisina he katselivat vanhaa majaa\nkuin kunnioittaen entisiä ihmiskätten töitä, joita he eivät olleet\nluulleet Itäsaarilta löytävänsäkään. Lauri otti pöydän alta kolosta,\njossa kulta-aarre oli ollut, vainajan pääkallon. Hän näytti sitä ja\nsanoi:\n\n-- Mies, urhea merikapteeni Groll, jonka viimeiset maalliset\njäännökset ovat tässä, rakensi kerran toverinsa kanssa tämän majan\nja keräsi monilla merimatkoillaan sen kulta-aarteen, jonka me\nperimme. Kukaan ei tiedä mikä hänet aikoinaan veti tänne äärimmäiseen\nPohjolaan. Napamaiden kesän kauneusko vai seikkailut vai yksinomaan\nrikastumisen himo? Mutta näyttää siltä, että kulta oli hänelle liian\nkallista. Vasta kuolinhetkellään tämä rikas mies huomasi, ettei\nkulta yksin tuo onnea, sillä rikkaudestaan huolimatta hän kuoli\nkurjempana kuin kukaan hänen kaukaisessa kotimaassaan. Sen tähden hän\nviidenteen kultarahaan merkitsi tuon surullisen lauseen: \"Kun löydät\nminut, itke.\" Tässä kivimajassa hän on ehkä kärsinyt hirveitä tuskia,\non kenties arvioinut omaa entistä elämäänsä ja päätynyt tuohon\nlohduttomaan tulokseen.\n\nLauri koetti tällä puheellaan juurittaa tovereistaan pois\nkullanhimoa, josta hän oli jo nähnyt surullisen esimerkin, ja väri\nvaihteli hänen sanojensa aikana Bukken kasvoilla.\n\n-- Hyvä mies hän oli, meille rahoa keräs, sanoi Mahtvei.\n\n-- Mutta onko siitä meillekään hyötyä? kysyi Lauri.\n\nMiehet hautasivat kapteenin pääkallon peurannahkaan käärittynä ja\nlaittoivat haudalle kivisen korokkeen.\n\nSitten puhdistettiin maja. Eniten vaivaa aiheuttivat ne valtavat\nluuröykkiöt, joita jääkarhut olivat sinne keränneet. Siinä\noli kaikenlaisten meri- ja maaeläinten luita ja nahanpalasia:\npeuran, naalin, hylkeen ja mursun pääkalloja, valaiden luita sekä\nmonenlaisten merilintujen päitä, jalkoja ja siipiä, olipa kalankin\npäitä. Näytti kuin koko Nooakin arkin eläimistö olisi kuollut siihen\nja lahonnut paikoilleen. Kaikkien näiden eläinten lihalla olivat\njääkarhut ruokkineet poikasiaan. Vasili ja Miihkali kantoivat luut\nja muut roskat mereen, kun pelkäsivät naalien taas kerääntyvän\njätekasoille heidän naapureikseen.\n\nMajan lattiana oli paljas maa. Seinän vierellä nurkkauksessa oli\nvielä jäljellä hylkeen- ja peurannahan palasia maassa kiinni. Siitä\npäättäen kapteenivainajalla oli ollut nahkaiset lattiamatot. Toisessa\nnurkkauksessa oli puoleksi lahonneita haahkan untuvia, nähtävästi hän\noli suojellut itseään kylmältä samoin keinoin kuin \"Varangin\" miehet.\nHe kantoivat meren rannalta puhdasta hiekkaa lattialle, asettivat\npöytäkivet ja istuinkivet paikoilleen ja korjasivat takkaa, jonka\njääkarhut olivat hajoittaneet tapellessaan.\n\nKiuasta korjatessaan he löysivät kupinmuotoisen kiven, jota vainaja\noli käyttänyt rasvalamppuna, ja lieden liettyneestä tuhasta\nkivihiilen palasia.\n\n-- Mistähän kapteeni vainaja on saanut tänne kivihiiliä? ihmetteli\nLauri.\n\n-- Ehkä laivastaan. Ehkä tämä maja on ollut hänen asuntonaan jo ennen\nlaivan uppoamista, arveli Bukke.\n\n-- Maja on tehty sen jälkeen kun hän haaksirikosta pelastuneena\ntuli maalle, penäsi Lauri. -- Sitä ennen hän asui laivassaan eikä\nvarmastikaan olisi ruvennut näin suuritöisen majan tekoon, johon\nhäneltä olisi mennyt paljon kallista aikaa. Katsokaa tuota kattoa.\nSehän on kivistä koottu kuin saunan kiukaan laki. Jos hän olisi\nrakentanut tämän majan ennen laivansa tuhoa, olisi hän tuonut\nkattoaineksia tullessaan eikä ryhtynyt noin suureen työhön.\n\nSiihen käsitykseen tulivat lopulta toisetkin. Mutta arvoitukseksi\njäi, mistä kapteeni oli saanut kivihiiliä.\n\nKiukaan takaa löytyi kolmipiikkinen luusta tehty lintukeihään terä,\njosta varsi oli lahonnut, luinen haarukka sekä kultaisia ja kivisiä\nnuolenkärkiä. Kapteenilla oli nähtävästi ollut kiukaassaan pieni\nvarastokomero, jossa hän oli säilyttänyt esineitään.\n\n-- Hän näkyy eläneen täällä loppuikänsä kuin Robinson Crusoe ennen.\nYksinkertaisilla luu- ja kiviaseilla hän pyyteli riistaa. Ei tainnut\nmiehelle jäädä haaksirikosta muuta metallia kuin kultaa.\n\nKiuasta ei saatu valmiiksi sinä päivänä, sillä hautaamisessa ja\npuhdistuspuuhissa kului päivä iltaan saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisten ollessa kivimajalla Uula alkoi miettiä vainajan testamenttia\nja hänen perintöään. Hän otti kultalaukun esille nurkasta ja\nkatseli rahoja. Kuta enemmän hän niitä hypisteli, sitä suuremmaksi\nkasvoi hänessä halu ottaa ja kätkeä niistä osa. Ahneuden paholainen\nsinkautti hänen sydämeensä epäilyksen kyyn, joka tuntui hänelle\nkuiskaavan: \"Uula-Piera, sinä et saakaan osaasi, kun et ole vainajaa\nhautaamassa. Toiset vain jakavat keskenään, sillä hyvä. Ota sinäkin\nosasi\".\n\nUula epäröi hetkisen, mutta kiusaus voitti. Hän valitsi joukosta\nkaksikymmentä kirkkainta rahaa ja ompeli ne kaksinkertaisen\nnahkaliivinsä sisään -- erilleen toisistaan, jotteivät liikkuessa\nkilisisi.\n\nKun hautaussaattue tuli illalla asunnolleen, oli Uula olevinaan\nvartiopuuhissa aivan kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.\n\nSeuraavina päivinä oli miehillä ankara työ, oli majanmuutto. Kaikki\ntavarat kannettiin hollantilaisen kivimajaan. Työläintä oli raskaiden\nrasvatynnyrien kantaminen, mutta kolmen päivän kuluttua maleksivat\nnälkäiset naalit entisen leirin tyhjällä paikalla.\n\n\n\n\nVARANGIN MAJA\n\n\nHollantilaisten rakentama kivimaja oli mukavampi ja kodikkaampi\nasunto kuin entinen hatara teltta. Se oli suojaisessa laaksossa; se\nsaatiin tiiviiksi luomalla lunta päälle, ja silloin se muistutti\neskimojen lumimajaa. Sitä voitiin lämmittää ja ikkunakin siinä\noli; ruuduiksi pingotettiin hylkeen suolien kalvoja. Kivimajan sai\nmyös pienin keinoin sisustukseltaan kodikkaaksi. Bukke levitteli\nlattialle peurannahkoja karvapuoli ylöspäin, vuorasipa niillä osan\nseiniäkin. Lauri laittoi pöydän jälleen kuntoon, hankki kiviä\nistuimiksi ja asetti pienet höyhensäkit niille pehmikkeiksi. Uula löi\nseinälle peuransarvia nauloiksi, joihin liiat vaatteet ja tavarat\nripustettiin. Makuupatjoina oli untuvasäkkejä, jotka päiväksi\nsiirrettiin peränurkkaan.\n\nVähitellen alkoi uusi Varangin maja tuntua yhä kodikkaammalta.\nPimeän tullen sytytettiin kiukaalle Grollin rasvalamppu, jonka\nvihreänkeltainen valo levisi joka soppeen ja joka samalla hohti\nmajaan lämpöä. Sen liekillä miehet keittivät ruokansa. Vaikka naalit\nolivat tyhjentäneet monta rasvatynnyriä, oli sitä vielä riittämiin,\noli vaikka kahdeksi vuodeksi. Tynnyreitä oli tosin edelleen tarkasti\nvartioitava, sillä tarkkavainuiset naalit olivat seuranneet\nmuuttomiesten jälkiä uudelle asunnolle ja kiertelivät sitä nälkäisinä\nhaukkuen ja ulvoen öisin kuin pahaääniset koirat.\n\nKävellessään eräänä aamuna majan ympäristössä Bukke löysi vuonon\nrannalta kivikasan, jonka hän huomasi ihmisten tekemäksi. Hän\nilmoitti löydöstään toisille, ja sitä tutkittiin miehissä. Se näytti\nolleen varastomajana, mutta katto oli myöhemmin sortunut alas. Kun\nkiviröykkiö purettiin, löytyi sen pohjalta kokonainen kasa lahoja\nnahanpalasia ja kivihiilen muruja. Nähtävästi kapteeni oli kerännyt\nsinne turkiksia vankeusvuosinaan siinä toivossa, että kerran voisi\nviedä ne maailman markkinoille ja vaihtaa rahaksi.\n\nKivimaja ladottiin uudestaan käyttökuntoon ja se toimi sitten\nVarangin majan varastoaittana. Sinne vietiin liiat liha- ja\nnahkatavarat ja oviaukko tukittiin kivillä.\n\nVähän myöhemmin Lauri pääsi sattumalta selville siitä, mistä kapteeni\nvainaja oli saanut kivihiiliä. Kun hän kerran metsästämään mennessään\nkulki korkean rantakallion alla, sattui hänen katseensa osumaan\nkallion kyljessä olevaan mustaan vuorikerrokseen. Hän louhi sitä\npuukolla ja huomasi, että se oli kivihiiltä; rannallakin oli aaltojen\nmurentamia kivihiilenpalasia. Lauri keräili niitä ja vei majaan. Ne\npaloivat hyvin takassa ja antoivat huoneelle enemmän lämpöä kuin\nrasvalamppu. Siitä miehet innostuivat vuorityöhön ja pian kuului\nkallion kyljestä jyske ja pauke, kun siellä louhittiin tuota mustaa\npolttoainetta talven varaksi.\n\nLauri ja Uula kulkivat edelleen yhdessä metsästysmatkoilla, milloin\npeuroja ampumassa, milloin kiirunoita pyydystämässä, milloin\nPoolinlahdella ja avoimella merellä hylkeitä vaanimassa. Luoteja oli\nniin vähän, ettei heidän kannattanut hylkeitäkään ampua pyssyllä;\nhe pyytivät niitä harppuunalla kuten eskimot. Nähdessään hylkeen\nmakaavan jäällä he ryömivät varovasti tuulen alta sen lähelle\nja heittivät harppuunan eläimen selkään. Useimmiten hylje pääsi\nsukeltamaan jään alle, mutta kaksi miestä jaksoi kuitenkin pidellä\nnuorasta ettei se päässyt pakoon, ja lopuksi se väsyttyään kohosi\nreiälle, jossa sitä odotti varma kuolema. Miehet käyttivät hylkeen\nlihaa keitettynä ja paistettuna usein ruoakseenkin, kun peuranliha\nalkoi kyllästyttää.\n\nVaikka Lauria oli lähtiessä peloteltu Huippuvuorten jääkarhuilla,\nei hän ollut nähnyt niitä koko kesänä. Mutta talven tullen ne\nalkoivat palailla pohjoisesta etelään. Ensimmäisen jääkarhun Lauri\nnäki omituisissa olosuhteissa, ja hän katui aina jälkeenpäin, ettei\nyrittänyt sitä pyydystää.\n\nLauri oli taas Poolinlahden suulla hylkeitä vaanimassa, sillä kertaa\nyksin. Hän oli päässyt jäällä makaavaa hyljettä niin lähelle, että\noli jo heittämässä siihen harppuunan, kun äkkiä vesi hylkeen reiässä\nposahti. Jään alta ilmaantui näkösälle jääkarhun mahtava pää ja heti\nsen jälkeen koko ruumis.\n\nKarhu tarrasi hylkeen niskaan ja alkoi syödä sitä aivan Laurin\nsilmien edessä. Hän olisi hyvin yltänyt heittää harppuunan karhun\nkylkeen, mutta ei uskaltanut. Hänen täytyi jäällä maaten katsoa,\nkuinka hylje vähin erin katosi karhun vatsaan. Jos olisi ollut pyssy\nmukana, olisi sen varmasti saanut ammutuksi.\n\nLauri pelkäsi, että hänen maatessaan siinä hangella jääkarhu luulisi\nhäntä hylkeeksi ja syöksyisi kimppuun. Sen tähden hän koetti toimia\nmahdollisimman varovasti ja harkitusti. Hän punnitsi kauan, miten\nolisi paras menetellä: lähtisikö pakoon, jäisikö paikoilleen vai\nhyökkäisikö harppuuna aseenaan pedon kimppuun. Lopuksi hänestä oli\nviisainta antaa jääkarhun syödä saaliinsa rauhassa, sillä kaikki\npetoeläimet ovat kärtyisiä kun niiden ruokarauhaa häiritään. Monelta\nmerimieheltä hän oli kuullut, että jääkarhu useimmiten lähtee ihmistä\npakoon, ja siihen luottaen hän päätti säikyttää petoa. Kun karhu\noli syönyt hylkeen, Lauri hyppäsi pystyyn ja karjui täyttä kurkkua\nheilutellen harppuunaa kädessään. Ihmeellisen näköinen kahdella\njalalla kulkeva hahmo, jonka äänikin oli peräti outo, hämmästytti\njääkarhua niin, että se hetken mietittyään lähti karkuun.\n\nLauriin jääkenttien valkoinen majesteetti teki juhlallisen\nvaikutuksen. Sen jokainen liike oli joustava ja hitaan arvokas.\nYlhäisesti se katseli ympärilleen niin kuin ainakin se, jolla on\nvaltaa ja voimaa ja jonka ei tarvitse pelätä mitään.\n\nLauria harmitti, ettei pyssy tullut mukaan ja että ensimmäinen\nkohtaus jääkarhun kanssa oli näin nolo. Hän ei voinut aavistaa, että\nnäistä pedoista koituisi hänelle myöhemmin tavatonta harmia.\n\nVarangin majan asukkaat olivat joutuneet jäämään kaukaiseen pohjolaan\nyllään kevyet kesävaatteet; heillä ei ollut turkkeja eikä pakkasta\neristäviä kenkiäkään. Mutta niistä ei ollut hätää, sillä aineksia oli\nja tekotaitoakin. Turkisnahkoja oli riittävästi. Naalien kesäkarva\noli muuttunut valkoiseksi ja tihentynyt. Niiden nahoista tuli siis\nkeveitä, kauniita ja lämpimiä turkkeja mestarien käsissä. Ja täytyy\ntunnustaa, ettei Varangin miehillä ollut peukalo keskellä kämmentä.\nVasili oli ennen tehnyt räätälin työtä Pietarissa. Mahtvei ja Uula\nosasivat kuten kaikki koltat -- tehdä koipikenkiä ja ommella peskejä.\n\nKukin sai pyytää itselleen turkkinahat. Se ei kestänyt monta päivää,\nsillä nälkäisiä naaleja maleksi runsaasti. Nahat peitottiin ja\npehmitettiin, ja niin alkoi ahkera istuminen rasvalampun ympärillä.\nVasili ompeli neulalla ja langalla, jota oli joka miehellä mukana,\nkoltat taas käyttivät peuranjännesäikeitä. Ompeluaskareissa\npäädyttiin työnjakoon: Uula ompeli yksinomaan kenkiä peurankoivista,\nMahtvei ja venäläiset turkkeja ja Lauri ja Bukke lakkeja, jotka\nolivat padanmuotoisia ja leuan alta solmittavilla sivuviilekkeillä\nvarustettuja aivan kuin samojeedeilla.\n\nParin viikon ahkeran työn jälkeen oli Varangin majan miehistön\nulkoasu muuttunut valkoiseksi. Naaliturkeissaan, joissa karvapuoli\noli ulospäin, he näyttivät aika uhkeilta eikä pakkasesta ollut\npelkoa. Kun miesten koko ulkoasu oli nyt täydellisesti lumisen\nympäristön värinen, oli uusista turkeista sekin hyöty, että\nmetsästyksessä pääsi otuksia aivan lähelle.\n\nMyöhemmin koltat ompelivat peurannahoista peskin joka miehelle ja sen\njälkeen kaksinkertaisissa turkeissa tarkeni vaikka lumihangessa.\n\nAsunto- ja vaatetusolot oli näin ollen saatu tyydyttävään kuntoon,\nmutta toisin oli ravinnon laita. Leipä loppui heti sen jälkeen\nkun he olivat uuteen majaan muuttaneet. Kalaa ei saanut jään alta\nja ainainen liha ja rasva alkoivat varsinkin Bukkea ja Lauria\ntympäistä. Monesti muistuivat silloin Laurin mieleen Päiväniemen\nmaukkaat nauriit ja perunat ja äidin leipoma ohrarieska, jota\nsyötiin sunnuntaisin voin ja maitovellin kanssa. Kovasti kärsivät\nkasvisravinnon puutteesta myös venäläiset, jotka olivat kotioloissaan\ntottuneet syömään vain ruislimppua ja hapankaalikeittoa. Siihen\naikaan he olivat hartaasti toivoneet pääsevänsä lihapatain ääreen,\nnyt heidän toivomuksensa oli toinen. Kun Lauri tätä kasvisravinnon\npuutetta kerran valitteli, virkkoi Uula:\n\n-- Meillä monitsi syyväh petran rapoa, kun liebuska lopahtaa.\n\n-- Mitä peuran rapaa?\n\n-- A, mahalaukun sisältä. Tuo sie petran maha, niin näytän siula.\n\nKun Lauri seuraavana päivänä sai ammutuksi peuran, toi hän sen\npullean mahalaukun majaan.\n\n-- Vot, vot, tästä tulou hyvä ruoka! huudahti Uula.\n\nHän avasi mahalaukun, asetti sen pöydälle, haki lusikat ja käski\ntoisia syömään sen ruskeanvihreää puuromaista sisällystä. Koltat\nalkoivat sitä ahmia hyvällä ruokahalulla. Vastenmielisesti tarttui\nLauri lusikkaan, mutta maistoi kuitenkin.\n\n-- Tämähän on hyvää, myönsi Lauri vaikka ennakkoluulot tappelivat\nkovasti vastaan.\n\n-- Tämä on erinomaista, kehui Bukke, -- kerrassaan herkkua. Miksi ei\nole ennen osattu sitä käyttää!\n\nMahalaukun sisällys katosi tuossa tuokiossa miesten vatsaan, ja\nmyöhemmin käytettiin peurojen mahalaukun sisällys aina ravintona.\nKeittivätpä miehet siitä puuroakin sekoittamalla joukkoon peuran\nverta.\n\nNopeasti lyhenivät päivät, ja pitkät yöt tekivät elämän yhä\ntukalammaksi. Metsästysretkiä voi tehdä vain keskipäivällä.\nViimein sammui kokonaan päivän kajastus, ja edessä oli napamaiden\nyhtämittainen talviyö, jolloin ei juuri tehnyt mieli retkeilylle.\nNäinä pitkinä viikkoina istuivat miehet enimmäkseen majassa valon\nääressä tehden käsitöitä tai kertoillen meriseikkailuja ja tarinoita.\nMutta ylevän kaunis oli toisinaan talviyökin.\n\nKerrankin tähtikirkkaana yönä toisten nukkuessa sikeästi istuivat\nLauri ja Bukke majan edustalla katsellen ylhäisen juhlallista\nnäkymää. Syvän sinisenä kohosi taivaanholvi valkean maiseman yllä.\nTähdet paloivat kirkkaina, meteorit viilsivät taivaan korkeutta\nkuin tuliset veitset, linnunrata kaartui ylitse maidonvalkoisena,\nja punertavan keltaisina lainehtivat revontulet mittaamattomassa\navaruudessa heijastellen hangelle ihmevaloaan.\n\n-- Mitä sinä nyt mietit, Bukke?\n\n-- Ajattelin kotia. Onkohan Ingeborg siellä vielä minulle uskollinen,\nkun en tullutkaan syksyllä niin kuin lupasin! Mutta minä tulen\nsilloin, kun kesä on ihanimmillaan. Omenapuut ja kirsikat kukkivat\nsilloin majan ympärillä, ja vuonon pinnalla välkehtii kesäyön rusko.\nSilloin palaan ja palaan rikkaampana kuin läksin.\n\nMiehet istuivat hajamielisinä miettien kotoisia kaipaajiaan, kunnes\nyltyvä pakkanen pakotti heidät lämpöiseen majaan.\n\n\n\n\nKERIPUKKI JA 'KUOLEMANMYLLY'\n\n\nVarangin majan miehet taistelivat urhoollisesti monia ulkonaisia ja\nsisäisiä vihollisiaan vastaan säilyäkseen olemassaolon taistelussa.\nMutta pitkä talvinen pimeys, yksipuolinen ravinto, ankara ilmasto\nja ikävä valmistivat yhdessä tietä napaseutujen kauhulle,\nkeripukille. Se hiipi heidän keskelleen salaa, näkymättömänä, mutta\nsen vaikutukset ilmenivät pian. Aluksi majan asukkaat olivat aivan\nneuvottomia, sillä heillä ei ollut keinoja taudin torjumiseen. Jos he\nolisivat saaneet yhdellä ainoalla hollantilaisella kultarahalla ostaa\nvihanneksia tai perunoita, olisi se kadonnut kauaksi aikaa heidän\njoukostaan.\n\nKeripukin tuntevat hyvin kaikki Jäämeren laivamiehet ja\ntutkimusmatkailijat ja kauhistuvat sen saapuessa heidän keskuuteensa,\nsillä useimmiten se vaatii uhriltaan hengen. Se on aikojen kuluessa\ntuhonnut useita retkikuntia perin pohjin.\n\nMuutamia vuorokausia sen illan jälkeen, jona Bukke toiveikkaana\npuhui Norjaan palaamisestaan, ilmenivät hänessä tuon kamalan taudin\noireet. Hän kävi uneliaaksi ja oli haluton liikkumaan, hän olisi\nvain nukkunut vuorokaudet läpeensä. Kasvot kävivät harmaan kalpeiksi\nja nivelissä tuntui särkyä. Päivä päivältä hänen tilansa tuli yhä\npahemmaksi, ruokahalu katosi, ikenet turposivat niin ettei hän\nvoinut syödä, ja nenästä vuoti verta eikä sitä mitenkään tahtonut\nsaada asettumaan. Hänen toverinsa tunsivat taudin ja koettivat niitä\nparannuskeinoja, joita oli käytettävissä. Ensin sen huomasi Vasili,\njoka Sahalinilla oli nähnyt paljon keripukkia vankien keskuudessa, ja\nsitten sen tunsivat toisetkin.\n\nHe kaikki tiesivät, että liikkuminen ja uinuvien elinvoimien\nherättäminen oli paras vastustuskeino. Sen tähden he pakottivat\nsairaan liikkumaan. Lauri ja Uula ottivat häntä ensin käsistä\nkiinni, nostivat vuoteelta ja veivät ulos. Bukke sai siellä kahlata\nkinoksissa ja juosta heidän välissään, mutta se oli sangen työlästä\ntaluttajillekin. Sitten Uula haki puukangen, vanhan purjepuun, jonka\nhe olivat löytäneet meren rannalta, ja he sitoivat Bukken kädet\nhihnoilla sen keskelle. Nyt alkoi uudestaan lumessa juoksu. Neljä\nmiestä tarttui kangen päihin, he lähtivät täyttä vauhtia juoksemaan\nkinosten halki ja sairas sai kiirehtiä jalkojaan pysyäkseen pystyssä.\n\n-- Älkää hyvät toverit! Jäseniin käy hirmuisen kipeästi -- älkää\nrääkätkö! Laskekaa majaan lepäämään! Annan teille ku- kultaosuuteni,\njos päästätte -- minä kuolen tuskaan.\n\n-- Koeta kestää, Bukke, sanoi Lauri. Me tahdomme vain, että paranisit\netkä kuolisi. Emme halua kultaasi.\n\n-- Säästäkää, muuten majaan päästyäni kostan. Te kiusaatte minua\nkuin paholainen sielua, te kidutatte minua hirveästi. Onko teillä\nvähääkään ihmistunteita?\n\n-- Juoksehan vain tangossa äläkä laahaudu kuin pulkka.\n\n-- Ampukaa minut, älkää kiduttako!\n\nKeskustelu tapahtui katkonaisesti juoksun aikana. He seisahtuivat\nhetkeksi levähtämään ja miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kohta alkoi\nsairaan 'lääkintä' uudelleen.\n\n-- Voi Ingeborg, jos tietäisit, kuinka minä kärsin. Nämä tuskat ovat\nhelvetilliset, enkä minä tästä enää koskaan parane.\n\nToiset luulivat sairaan hourailevan. Se hellytti Laurin ja hän päätti\nsillä kertaa lopettaa tämän kovakouraisen sairasvoimistelun. Bukke\npääsi hartaasti toivomalleen vuoteelle, ja Lauri lähti pimeästä\nhuolimatta hakemaan metsän riistaa, sillä hän tiesi, että myös tuore\neläimen veri oli hyvää lääkettä. Lauri sai ammutuksi kuun valossa\nkaksi kiirunaa, joiden veren hän valutti tarkoin kuppiin ja juotti\nsairaalle. Neljän tunnin nukkumisen jälkeen aloitettiin juoksu\nuudestaan. Vaihteen vuoksi he kiipesivät nyt laakson sivuseinää ylös\nja antoivat sairaan pudota jyrkimmästä kohdasta alas lumikinokseen\nnoin kymmenen metrin matkan. Putoamisen aiheuttama huimaus pani\nveren Bukken suonissa häilähtelemään, ja se vaikutti virkistävästi.\nTämänkin käsittelyn aikana sairas rukoili, että hänet päästettäisiin\nlepäämään.\n\n-- Antakaa minun nukkua pois tästä kurjuudesta! hän sanoi usein.\n\nMutta viiden ilmamatkan jälkeen hän tunsi olonsa virkeämmäksi ja\nruokahalukin oli palannut. Pienen levon jälkeen alkoi taas juoksutus.\nNäin he elivät viikkoja Kukaan ei uskaltanut nukkua neljää tuntia\nenempää vuorokaudessa, sillä pitkä uni saattoi aiheuttaa keripukin.\nKaikki koettivat aikansa kuluksi tehdä jotakin, jottei vaipuisi\nuneliaisuuteen ja velttouteen. Ne jotka eivät olleet sairasta\njuoksuttamassa tekivät käsityötä, muokkasivat nahkoja, ratkoivat\nturkkejaan ja ompelivat saumat uudellen kiinni. Tehtiin aivan\ntarkoituksetonta työtä. Pääasia oli, että oltiin hereillä jossakin\ntoimessa, joka kiinnitti mieltä ja piti jäseniä liikkeellä.\n\nHuolellisen hoidon vaikutuksesta Bukke välillä vähän tointui, ja\njos hänelle olisi ollut hiukan kasvisruokaa, olisi hän parantunut\ntäydellisesti. Mutta pitkän pimeän aikana ei Lauri saanut ammutuksi\nyhtään peuraa, jotta olisi saanut sairaalle ainoaa kasvisravintoa\nmitä voitiin hankkia. Harvoin hän sai muutakaan riistaa, paitsi\nnaaleja, joiden verta koetettiin juottaa sairaalle. Ponnistuksista\nhuolimatta Bukke tuli äkkiä huonommaksi ja sairas voimistelu jatkui\nentiseen tapaan.\n\nVielä synkemmäksi tuli elämä Varangin majassa, kun Uula ja\nMahtvei sairastuivat samoihin aikoihin. He olivat jo kauan aikaa\nosoittaneet sairauden oireita. Työ ei ollut juuri laisinkaan sujunut,\nvastahakoisesti he olivat lähteneet Bukkea juoksuttamaan, silmät\nolivat painuneet syvälle päähän ja ne olivat alkaneet omituisesti\nkiiltää. Viimein hekin jäivät kokonaan vuoteeseen.\n\nMitä oli nyt tehtävä? Oliko heidän kaikkien vuoron perään painuttava\nvuoteeseen ja kuoltava siihen jääkarhujen ja naalien ruoaksi!\n\nLauri, Vasili ja Miihkali eivät voineet juoksuttaa sairaita niin\npaljon kuin olisi pitänyt; kutakin juoksutettiin vuorollaan, mutta\nsillä aikaa joutuivat toiset olemaan liian kauan liikkumatta. Lauri\nja venäläiset neuvottelivat huolestuneina tilanteesta.\n\nSuurimman hädän aikana työskentelevät ihmisen aivot ihmeellisen\ntarmokkaasti keksiäkseen pelastuksen. Näissä ponnistuksissa\nvoivat ajatusten salaperäiset langat sotkeutuakin ja ihminen jää\nmielipuolena haparoimaan tai tylsänä tuijottamaan. Mutta usein\nvälähtää myös pelastuksen tie avoimena tai valkenee keino, jolla\nhätää lievennetään tuntuvasti.\n\nKun Lauri taas mieli uusia lääkintäkeinoja, muistui hänen mieleensä\nlasten 'karuselli' eli hoijakka. Siinähän oli oivallinen laitos,\njolla voi saada kaikki sairaat yhtaikaa juoksemaan. Hän puhui\nkeksinnöstään Vasilille ja Miihkalille ja he rupesivat heti\nvalmistamaan hoijakkaa. Varangin niemen rannikolta, samalta seudulta\njolta purjepuu oli löytynyt, oli Lauri myöhemmin löytänyt tyvestä\nkatkaistun purjeveneen maston, jonka merivirta ja tuulet olivat\nkuljettaneet sinne. Miehet olivat kantaneet sen kokonaisena majalle.\nTyvestä Lauri katkaisi kirveellä kappaleen, joka sitten upotettiin\nmaahan pystyyn, ja sen päähän iskettiin pyöreä rautapalanen\nkarusellin navaksi. Mastosta hän veisteli selkäpuun ja teki sen\nkeskikohdalle napaa varten reiän. Kun selkäpuu nostettiin kieppumaan,\noli hoijakka valmis.\n\nSen käyttäminen keripukin lääkinnässä oli hyvin yksinkertainen.\nSairaat sidottiin hihnoilla käsistään tangon päihin, ja terveet\npyörittelivät navan läheltä laitetta. Siinä sai sairaiden\njuoksunopeuden minkälaiseksi halusi; vähemmän sairaat asetettiin\ntangon nenään, ja he juoksivat siellä pitkin harppauksin.\nVarangin majan hoijakkaa sanoivat miehet 'könttyrimyllyksi' ja\n'kuolemanmyllyksi', ja sairaat rukoilivat ettei heitä sidottaisi\nsiihen.\n\nTaisi olla joulun aika -- he eivät enää olleet selvillä viikon\neikä kuukauden päivistä, vielä vähemmän juhlista -- kun kuoleman\nviikatemies vieraili ensimmäisen kerran Varangin majassa. Kauan\nsairastanut Bukke pääsi kaipaamaansa lepoon, sisäinen verenvuoto oli\näkkiä lopettanut hänen päivänsä.\n\nSe oli Laurille kova isku, sillä huolimatta heikkoudestaan Bukke oli\nollut hänen paras toverinsa sen jälkeen kun Vangel oli hävinnyt.\nKuten ystävät ainakin he olivat viime aikoina uskoneet toisilleen\nkaikki salaisuudet, kertoneet toiveistaan ja tulevaisuuden\nsuunnitelmistaan. Bukken kuoleman jälkeen ei ollut ketään, jolle\nolisi voinut paljon muusta puhua kuin jokapäiväisistä asioista.\n\nBukken kuolema häiritsi pahasti Itäsaarten yhteiskunnan sisäistä\nelämää. Terveenä ollessaan hän oli valvonut kotitöitä, hoitanut\npieniä varastoja ja pitänyt yllä majassa ja sen ympäristössä\njärjestystä sillä aikaa kun Lauri kulki metsästämässä. Nyt kaikki\ntuo jäi Laurin niskoille. Yhteiskunnan sisäinen tasapaino oli\ntäten pahasti järkkynyt. Venäläiset ja koltat olivat nyt suurena\nenemmistönä määräämässä yhteisistä asioista.\n\nLauri, Vasili ja Miihkali käärivät Bukken ruumiin peurannahkaan ja\nhautasivat hänet kapteeni Groll-vainajan viereen. Haudan kaivaminen\nroutaiseen maahan vaati paljon työtä, eikä se sittenkään ollut\ntarpeeksi syvä. Naalien takia he latoivat haudalle kivisen kummun,\njolle Lauri aikoi myöhemmin pystyttää hautapatsaan.\n\nUula-Piera ja Mahtvei makasivat heikkoina sairaina eivätkä voineet\nottaa osaa Bukken hautaamiseen. Mutta kuoleman majesteetti oli\nvaikuttanut heihin syvästi. Uula-Piera tiesi myöskin päiviensä\npian päättyvän. Hän ei halunnut kuolla valhe povellaan, ja siksi\nhän toisten ollessa ulkona ratkoi nahkaliivistään ne kaksikymmentä\nkultarahaa, jotka hän kapteenin hautauksen aikana oli siihen\nommellut, ja kuljetti ne konttaamalla yhteiseen kultalaukkuun\nvarastolaatikon taakse.\n\nKuukautta myöhemmin tuli Uula-Pieran vuoro ja kolme vuorokautta sen\njälkeen sammui myös Mahtvein elämä, vaikka terveet koettivatkin\nparhaansa mukaan hoitaa heitä. Tunturien kuivaan ilmaan tottuneet\nkoltat eivät kestäneet Huippuvuorten talven kylmää kosteutta\netelätuulten aikana. Lauri ja venäläiset hautasivat heidät toisten\nvainajien viereen.\n\n-- Saa nähdä kenen vuoro nyt tulee, sillä keripukki on alkanut\nniittää Varangin majan miehiä kuin kortteita, sanoi Lauri\nalakuloisena hautajaistilaisuudesta palatessaan.\n\n-- Sie nuori mies, sie kessät, myö Miihkali kanssa myös kessetäh.\nKuin olimme Sahalinilla, propati miestä kui heinöä.\n\n-- Kohta luulen päivän valon palaavan näille kuoleman saarille, se\nvirkistää, se antaa uusia elinvoimia ja tekee mahdolliseksi ampua\nriistaa, josta saamme tuoretta ravintoa. Jos kestämme maaliskuuhun,\nniin silloin elämme ensi kesään ja meidät noudetaan pois tästä hornan\nkuilusta.\n\nVarangin maja tuntui sen jälkeen hyvin autiolta. Vain kolme miestä\nistui nyt rasvalampun vieressä tai takan hiilloksen ympärillä\nnäperrellen käsitöitä.\n\nTänä synkkänä aikana ilmaantui heille vielä uusia vihollisia:\njääkarhuja. Eräänä yönä Lauri heräsi karmeaan murinaan, joka\nunen läpi kuului varastolta päin. Hän nousi istumaan ja kuunteli\ntarkkaan. Ei kuulunut muuta kuin naalien rääkyminen. Siihen Lauri oli\ntottunut, se oli jokaöistä musiikkia, eikä hän enää pelännyt niiden\nvarasteluakaan, sillä Bukke oli kannattanut jokaisen rasvatynnyrin\nympärille kivilohkareita suojaksi ja tukittanut tarkoin kivillä\nvarastoaitan oven. Naalit eivät päässeet murtautumaan varastoihin,\nmutta seisahtuivat makean rasvan ja lihan hajun houkuttelemina\nvarastomajan ympärille nälkäisinä haukkumaan ja rääkymään. Lauri\nluuli heränneensä tähän tavanomaiseen meteliin ja nukkui pian\nuudestaan.\n\nMutta kun Vasili meni sitten hakemaan varastoaitasta peuranlihaa\naamiaiseksi, hän näki siellä käyneen ankaran hävityksen. Kivet\nmajan ovelta oli vieritetty pois ja varastot syöty melkein\nputipuhtaiksi. Ympärillä oli lumi poljettu aivan tantereksi ja\nkaikkialla oli jääkarhujen leveiden käpälien ja suurien kynsien\njälkiä. Lihavat peuranpaistit olivat menneet parempiin suihin,\nmakeat lintusäilykkeet, joita Bukke-vainaja oli valmistanut\nniin huolellisesti, oli syöty ja tynnyrit hajoitettu. Useimpiin\nrasvatynnyreihin olivat karhut pureskelleet suuria aukkoja ja syöneet\nhyytyneen rasvan. Tuskinpa Huippuvuorten jääkarhuilla oli koskaan\nennen ollut sellaista valmiiksi katettua pöytää kuin sinä yönä.\n\n-- Voi kirottuja eläimiä, minkä tekivät! päivitteli Lauri. -- Tämä\noli meidän surmamme, sillä mistä nyt saamme ruokaa?\n\n-- Liha lihasta. Karhu suimi petran lihat, myö karhun lihat. Sie\nampumas karhu, kun tulou, selitti Vasili.\n\n-- Ei ole enää paljon millä ampua. On vain muutama luoti.\n\n-- Liha lihasta, vaativat venäläiset.\n\n\n\n\nKULLANHIMO JA IHMISHENKI\n\n\nNapamaiden yhtämittainen yö ja ankara keripukki olivat pitäneet\nVarangin majan asukkaat kotosalla. Ja olihan puuhaa sisälläkin.\nKärisevän rasvalampun valossa he peittosivat naalin ja peuran nahkoja\nkuin eskimot sekä ompelivat turkkeja, peitteitä ja koipikenkiä.\nRuoanlaitto kuului enimmäkseen Laurin tehtäviin. Hänen huolenaan oli\nsuureksi osaksi sen hankintakin, koska hän oli paras pyssymies ja\npanoksia vähän. Erinomainen ampumataito nosti Laurin arvoa kumppanien\nsilmissä, mutta nuorukainen oli huolissaan, sillä hän oli Bukken ja\nkolttain kuoleman jälkeen huomannut, että toisiin ei voinut lainkaan\nluottaa.\n\nKun kevät oli niin pitkällä, että valoisimpana aikana näki ampua,\nvalmistui Lauri eräänä pakkaspäivänä etsimään tuoreempaa riistaa.\nToiset jäivät kotiin.\n\nLaurin poissaoloa käyttivät majaan jääneet neuvotellakseen\nkulta-aarteesta.\n\nVasili otti raskaan kultalaukun esille, pudisti sen kilisevän\nsisällön peurannahalle ja alkoi laskea rahoja.\n\n-- A, vot vot, mitys kultadjenka, se painamas enembi kui ruplan\nhopieraha. Koeta Miihkali.\n\n-- Äijin jykie, äijin jykie. Myö ollah pohatat. Paljonko siinä\ndjenkoa?\n\n-- Mie laskin satakuusikymmentä, mie ei malta enembi laskea. Ylen\näijä on.\n\n-- Paljonko mieheh tulou? kysyi Miihkali.\n\n-- A buolet siula, buolet miula.\n\n-- Entäpä Lari?\n\n-- Ei mitänä, ei yhtänä kopeikkoa.\n\n-- Lari ei tyytymä siihe, hän ilmoittama polisil Norjas.\n\n-- Heän ei ymmärtämäs kullan peäl. Heän antamas ne meile.\n\n-- Ei anna, osan tahtou.\n\n-- Kuulekka sie Miihkali, sanoi Vasili hiljaa, aivan kuin peläten\njonkun kuulevan. -- Myö lähettämä Lari pois, Lari kuolou, myö kivi\njalkah da paiskoamma mereh, ku laiva näkyy.\n\nMiihkali mietti hetkisen. Näytti siltä kuin ihmisyys ja pahe olisivat\nhänessä vähän aikaa taistelleet ylivallasta, mutta pahe voitti.\n\n-- Ka niin teemmä. Rikkahina Sunkuh baloamma.\n\nSitten tuli hetken kestävä hiljaisuus. Molemmat näyttivät\najattelevan, mitä kaikkea he sillä kullalla hankkisivat, kun\nkotipuoleen pääsisivät. Kuului vain tahdikas metallin kilinä, kun\nrahat heitettiin toiseen läjään.\n\nSitten he jakoivat kasan keskenään tasan ja Vasili erotteli omansa\nvielä pienempiin kasoihin. -- Katso, veli! sanoi hän, -- näillä ossan\ntalon Sunkusta, näillä heposia, näillä lehmiä ja näillä käyn kauppaa.\nMie ossan komiat vaatteet ja kuin mie gulatshin, niin inehmiset sanou\nja pokkuroitsoo: \"Tuossa mänöi kuptsa, ylen pohatta\". Ja kun mie\nPiiterissä uulitsalla käyn, niin tsaari milma ikkunasta vinkkoaloo ja\npoajii: \"Vasili Kanin, tuleka sie minu kera tsaijun juontih, mie oun\naikon siut tehä uratnikaksi\".\n\n-- Älä sie poaji, kakkih kulta pätöö.\n\nLauri kuuli koko keskustelun. Hän ei ollut mennyt suoraan\nmetsästämään, vaan seisoi majan ulkopuolella pyssyään kunnostamassa\nkun tämä häntä läheisesti koskeva neuvottelu alkoi.\n\n-- Vai niin, vai sellaisia tovereita minulla onkin. Ihminen on\nsittenkin pahin peto maailmassa, hän ajatteli alakuloisesti\nlähtiessään majalta.\n\nHän oli kyllä tiennyt, että Vasili oli suuri heittiö, johon ei\nvoinut vähääkään luottaa, mutta Miihkalia hän luuli vähän paremmaksi\nmieheksi. Nyt hän sen kuuli, nyt tiesi, mikä häntä odottaisi\nsiinäkin tapauksessa, että he eläisivät kesään ja laiva tulisi heitä\nhakemaan. Toiset olivat valmiit muutamien satojen kultarahojen tähden\nraivaamaan hänet tieltä. Lauri oli kiitollinen siitä, että oli\nkuullut asuintoveriensa aikomukset ja tiesi pitää varansa. Siitä hän\noli varma, ettei hänellä ennen avovettä ollut hätää, sillä heittiöt\ntahtoivat käyttää hyväkseen hänen metsästystaitoaan. Hän luotti myös\nsiihen, että voisi pitää heidät molemmat kurissa, elleivät he salaa\nhyökkäisi.\n\nLauri sai ammutuksi peuran. Kun hän iltahämärässä peuranpaistit\nselässä ja pyssy kädessä lähestyi tilapäistä kotiaan, olivat hänen\naskelensa raskaat. Maja tuntui hänestä kamalammalta kuin jääkarhun\nluola; ihmisen kullanhimo oli sen saastuttanut. Tästä lähtien\ntäytyisi Laurin alinomaa varoa ihmisshakaalien kavalaa hyökkäystä.\nMiksi ei hollantilainen kapteeni ollut ennen kuolemaansa kaivanut\nkirottua aarrettaan maahan, kun huomasi, että juuri kulta oli hänet\nsaattanut perikatoon!\n\n-- Ka, siinä se meillä pissoalimies, äsen läksi, nyt toi petran\npaissit, kehui Vasili, ja kavala ilme pilkisti hänen kissannaamastaan.\n\nMiihkali ei puhunut mitään, vaan tuijotti leukapartaansa sivellen\nrasvalampun liekkiin.\n\nEnnen oli Lauri kohdellut heitä toverillisesti ja mukautuvaisesti.\nNyt hän päätti muuttaa käytöstapaansa: ruveta käskijäksi ja\nmäärääjäksi. Toisten oli häntä toteltava niin kauan kuin he olivat\nhänen metsästystaidostaan riippuvaisia. Pitkän vankeudessaolon aikana\noli lain koura istuttanut heihin tottelevaisuuden hyveitä, ja sitä\nhän nyt aikoi käyttää apunaan.\n\n-- Ottakaa heti paikalla mursunnahkahihnat olkaukseenne ja lähtekää\nhakemaan peuran lihoja tuolta tunturin laaksosta. Menette sinne\njälkiä myöten.\n\n-- Eihän tässä mitänä kiirehtä.\n\n-- Pieti matkaan, nyt ei siekailla! Vai luuletteko minun jääkarhuja\nja naaleja ruokkivan ampumillani peuroilla. Ei ole enää ruutiakaan.\nMillä te luulette elävänne kesään? Jollen toisi silloin tällöin\npeuraa, niin nälkään kuolisitte kuin rotat tyhjään hinkaloon.\n\nVasili ja Miihkali katselivat ihmeissään tätä kurssinmuutosta, mutta\nlähtivät kuitenkin, vaikka vastaan kyräillen.\n\nIllalla keitettiin peuranlihaa. Näennäinen rauha vallitsi taas\nmajassa, kun miehet kylläisinä asettuivat peuran ja jääkarhun\ntaljojen väliin, mutta todellinen rauha oli kaukana.\n\nVasili ja Miihkali kuiskailivat usein keskenään salaisia asioitaan,\nja se piti Laurissa vireillä epävarmuuden tunnetta. Hän ei uskaltanut\noikein levollisesti nukkuakaan, hän kuuli pienimmänkin liikahduksen\nmajassa ja kavahti heti istumaan. Pyssynsä piti hän aina vieressään.\nHän mietti sitäkin, että luovuttaisi aarteen noille kahdelle\nroistolle, mutta huomasi, ettei se auttaisi; he eivät varmaankaan\nuskoisi sitä todeksi, vaan epäilisivät, että Lauri laivaan päästyään\nvaatisi kuitenkin osansa.\n\nNäin oli aarteesta, jonka löydöstä Lauri oli iloinnut, tullut\nVarangin majan kirous. Se oli sytyttänyt Vasilin ja Miihkalin\nmielessä intohimon, joka kalvaen vaati, että kolmas oli saatava pois\npäiviltä.\n\n-- Metsehisen jääkarhut! päivitteli kerran Vasili. Jos ne ei olis\nsyön meän ruokia, mie pissältäisin Larin heti avantoh jeän alle.\n\n-- Ei heän niin väleh mäne, vastah tappelou. Mutta mie avitan sitte\nkevöähällä, ei nyt.\n\nJääkarhujen yöllinen vierailu Varangin majan varastoaitassa oli\nLaurille oikeastaan onnellinen tapaus, sillä muuten nuo heittiöt\nolisivat heti koettaneet panna pahan aikeensa täytäntöön.\n\nSeuraavana yönä ei Lauria nukuttanut. Yön hiljaisuudessa,\npehmitettyjen naalinnahkavällyjen alla maatessaan hän mietti tukalaa\ntilaansa ja koetti keksiä pelastuskeinoa.\n\n-- Jos hakkaisi avannon vuonoon ja upottaisi aarteen meren pohjaan?\nSilloin tulisivat nuo roistot raivoon ja huutaisivat: sinä varastit\nmeidänkin osamme, sen saat maksaa hengelläsi oman lakisi mukaan.\n\n-- Jos paljastaisi heille heidän pirullisen aikeensa? Silloin he\npanisivat heti toimeen suunnitelmansa omaa henkeään peläten.\n\n-- Voi Bukke, sinä olit oikeassa! Sinä tunsit kullan lumousvoiman\nja ihmisten heikkouden. Minä en sitä tajunnut, sillä harvoin olen\nkultaa ennen edes nähnyt. Olisi pitänyt antaa aarteen olla kätkössä\nsiihen saakka, kun olisimme päässeet ihmisten ilmoille, missä lait ja\njärjestysvalta olisivat hiukan hillinneet noiden ihmispetojen ilkeää\nintohimoa.\n\nMutta kun Lauri tarkkaan mietti kaikkia mahdollisuuksia, hän oivalsi\nkaksi seikkaa, jotka toistaiseksi suojasivat häntä: ruokatarvikkeiden\npuute ja eristetty asema.\n\nKun Lauri aamulla nousi nukuttuaan levottomasti, kysyi Vasili:\n\n-- Ka, mitä sie pakisit unissasi?\n\n-- En kai minä mitään puhunut.\n\n-- Sie hourailit: \"Kulta, kulta... Miihkali viepi-viepi\". Sie pelkäit\njotta Miihkali viepi kullan.\n\n-- En minä sitä pelkää. Eihän kullasta ole täällä mitään hyötyä.\n\n-- A kuin ei olis?\n\n-- Kun emme pääse täältä pois... Meille käy samoin kuin kapteeni\nGroll-vainajalle ja entiselle kullankaivajalle Amerikassa: kuolemme\nkullan ääreen nälkään.\n\n-- Kuin sille kullankaivajalle kävi?\n\n-- Oli kerran Amerikassa köyhä kullankaivaja, jonka edestä onni\naina juoksi pois. Joka kerran kun hän tuli jollekin kultarikkaalle\nerämaan joelle, olivat toiset kerinneet ennen häntä ja vallanneet\nkultapitoiset kerrokset. Viimein hän suuttui huonoon onneensa, pani\nviikon evään laukkuunsa ja painui yksin suureen erämaahan. Hän arveli\nettä yksin on parempi löytää kultasuoni eikä tarvitse antaa osaa\ntoisille. Mitään löytämättä mies kierteli erämaata kaksi viikkoa ja\nkärsi nälkää, sillä hän oli pienentänyt päivä päivältä annoksensa\nensin puoleen, sitten neljänteen osaan. Viimein kolmannella viikolla,\nkun hän oli kulkenut kauas ihmisten ilmoilta, kääntyi onni. Hän\nlöysi vuorenrotkon -- ja katso: siellä kimalteli suuri kultalohkare\nvuoripuron rannalla. Mies huudahti ilosta, hänen kuoppaan painuneet\nsilmänsä kirkastuivat, jäsenet vapisivat mielenliikutuksesta ja hän\nsoperteli katkonaisia sanoja kuin lapsi. Hän pani parin leiviskän\npainoisen kimpaleen laukkuunsa ja lähti kullankaivajien kaupunkia\nkohti. Mutta raskas taakka, pitkäaikainen nälkä ja tietön matka\nväsyttivät hänet, niin että hänen päivämatkansa lyhenemistään\nlyhenivät. Neljäntenä päivänä miehen täytyi jo kulkea konttaamalla\nmäkiä ylös, mutta taakkaansa hän ei heittänyt, koska pelkäsi, että\njoku toinen sen veisi. Viidentenä päivänä hän väsyi kokonaan, ruoka\noli lopussa, ei ollut vettäkään saatavissa ja jäsenet herpaantuivat.\nVuosien perästä vaeltavat intiaanit löysivät hänet kuivuneena\nmuumiona taakkansa vierestä. Onni oli tehnyt hänelle ilkeää pilaa.\n\nVasili iski merkitsevästi silmää Miihkalille. Vaikka hän ei sanonut\nmitään, ymmärsi toinen: Lauri pelotteli heitä. Poika tahtoi yksin\nanastaa aarteen, koska unissaankin siitä puhui!\n\nPäivän valjettua Lauri lähti metsästämään tunturin laaksoihin,\nmutta vahva lumi teki liikkumisen hyvin vaikeaksi. Polviaan myöten\nkahlaten hän kulki kiirunoita vaanien ja saikin ammutuksi muutamia.\nPeuran jälkiä ei näkynyt. Niukka oli illallinen sinä päivänä Varangin\nmajassa. Eikä se seuraavinakaan päivinä parantunut; peurat olivat\npaenneet pois niiltä tienoilta eikä Lauri vahvan lumen takia voinut\nkävellä kauemmaksi kuin Poolintunturin takaisiin laaksoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa myöhemmin oli elämä Varangin majassa muuttunut. Vasili\nja Miihkali makasivat naalinnahkojen välissä majan lattialla.\nRasvalamppu loi vihreänkeltaista valoaan heidän kuihtuneille\nkasvoilleen; syvälle painuneet silmät ja koko ulkomuoto ilmaisivat\nkeripukin taas tulleen tuhojaan tekemään. Miihkali koetti kankeilla\nsormillaan solmeilla köyden päätä ja taas purkaa solmuja auki.\nSitä hän teki yhtenään pitääkseen tajuaan valveilla. Viimein\nretkahtivat kädet nahalle ja hän näytti nukkuneen. Vasilin vierellä\noli aarrelaukku, ja hän luki hitaasti turtuneella kädellään rahoja.\nTasaisin väliajoin kilahti kolikko aina toiseen kasaan hänen\nhuuliensa höpistessä laskusanoja. Hän tahtoi tällä tavalla pysyä\nhereillä.\n\nMetsästämään lähtiessään oli Lauri antanut heille nämä tehtävät ja\nkäskenyt pysyä valveilla, kun ei ollut ketään, joka olisi sairaita\njuoksuttanut 'kuolemanmyllyssä'. Hän oli miettinyt, oliko oikein\nasettaa kuolemansairas mies rahoja laskemaan, mutta hän arveli, että\nVasilin elämän suuri intohimo, rikkauden kokoaminen, pitäisi uinuvat\nhenkiset voimat parhaiten vireillä, ja siinä hän oli oikeassa.\n\nLauri ei suinkaan toivonut sairaiden kuolemaa. Hän uskoi\njalomielisellä kohtelulla voivansa poistaa heistä pahimman\npetomaisuuden. Kamalalta tuntui hänestä sekin ajatus, että hän jäisi\nyksin Itäsaarille.\n\nUlkoa kuului askelia. Ovi ulvahti kimakasti, ja pakkashöyryn mukana\ntyöntyi erämies sisään heittäen käsistään kaksi nahkapussia, joista\ntoisessa oli kiirunan verta ja toisessa lintuja.\n\n-- Täällä on miehet hyvää! Minä sain lintuja. Ammuin nämä viimeisellä\nruudilla.\n\nVasili nousi istumaan ja joi hylkeen pääkallosta tehdystä kupista\nverta. Kontaten hän kulki sitten Miihkalin vuoteen viereen ja\nherätteli häntä:\n\n-- Nouseka sie veliseni syömäh, ylene sie juomah kiirunan verta.\n\nMutta sairas ei liikahtanut, ei enää hengittänytkään ja käsi oli\nkylmä.\n\n-- Kuollutko?\n\n-- Ropatin on minun tavaritshini, minun paras velleni, sanoi Vasili\nja kyynelet vierivät hänen parrakkaille poskilleen. -- Kaksikymmentä\nvuotta moalimoa matkasimma, Sipirjat ja Sahalinit samoalimma ja\ndjenkoa etsimmä. Monitsi lopahti raha, monitsi liebuska, mutta\npyytelemällä sai. Nyt meillä äijän djenkoa, vähä ruokoa. Parempi\nSipirjan vankina kuin Pispärkissä vapahana.\n\nSeuraavana päivänä Lauri hautasi Miihkalin. Vasili ei kyennyt mukaan.\nSairaus ja toverin kuolema olivat järkyttäneet hänenkin paatuneen\nomantuntonsa niin, että illalla, kun he kahden istuivat majassa,\nhän tunnusti pahat aikeensa ja pyysi liikuttuneena anteeksi luvaten\nvastaisuudessa olla rehellinen toveri.\n\nViikon perästä oli Varangin majassa taas hautajaiset. Lauri veti\npeurannahkaan käärittyä Vasilin ruumista majasta viimeiseen\nlepopaikkaansa. Kevättalven aurinko heitti silloin jo kirkkaita\nsäteitään maisemien yli.\n\nYksin jäätyään Lauri alkoi veistellä suksia 'kuolemanmyllyn'\nselkäpuusta. Ne olivat hänelle välttämättömät, sillä jalkaisin pääsi\nvaivoin kulkemaan vahvassa lumessa. Kauhistavalta hänestä jo tuntui\ntaistelu nälkää vastaan, kun hän ei voinut enää käyttää pyssyään.\nSamasta hoijakkapuusta hän vuoleskeli myös jousen kaaren.\n\nNäinä aikoina kävivät jääkarhut taas varastomajalla, mutta eivät\nlöytäneet sieltä mitään. Hiukan levottomana odotteli Varangin\nmajan ainoa asukas, milloin nuo jääkenttien suurimmat ryövärit\ntunkeutuisivat majaan ja hän saisi huonoin asein taistella henkensä\npuolesta.\n\n\n\n\nLAURI JA JÄÄKARHU PEURAN KIMPUSSA\n\n\nSuksien valmistuminen oli merkkitapaus ja käännekohta yksinäisen\nikävässä talvielämässä. Nyt Lauri ei enää ollut napaseutujen\nluminietosten kahleissa, vaan voi vapaasti liukuilla hohtavien\nkeväthankien pintaa minne tahtoi: milloin meren rannattomalle\nulapalle, milloin pitkin rannikkoa, milloin rosoisen Poolintunturin\nrinteille riistaa etsimään tai virkistämään mieltään mahtavilla\nnäköaloilla, joita tunturilta avautui kevään kilossa kimmeltävien\nmaisemien yli. Lauri toivoi myös, että hän voisi suksiensa ja\njousensa avulla pyydystää entistä enemmän riistaa henkensä pitimiksi.\nSukset olivat hänelle urheiluvälineinä, niiden avulla hän luuli\nparemmin voivansa vastustaa keripukkiakin. Eihän häntä, retkikunnan\nviimeistä, ollut kukaan 'könttyrimyllyssä' jauhattamassa niin kuin\nhän oli muita pyöritellyt.\n\nTyön valmistuminen oli herättänyt mielihyvää ja sen tähden harvoin\nnähty hymy karehti hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän kärisevän\nrasvalampun ääressä voiteli suksiaan peurantalilla.\n\nSiinä ne nyt ovat, ensimmäiset omatekoiset, mietti hän hyvillään\nasettaessaan sukset majan seinustalle. -- Kelpaisi niillä hiihdellä\nvaikka Saarijärvellä Päiväniemen ympärillä.\n\nLauri istahti syömään niukkaa aamiaistaan, keitettyä kiirunanlihaa ja\nruisjauhoilla suurustettua lientä, valmistautuakseen sitten etsimään\nriistaa vähän kauempaa, sillä hänen ruokavarastonsa oli vähissä, se\nriitti tuskin kahdeksi päiväksi. Sitä ajatellessa kasvot synkistyivät\nja kauhunkuvat nälkäkuolemasta ilmaantuivat hänen mieleensä. Hänen\ntäytyi uskaltaa ryhtyä taisteluun vaikka jääkarhun kanssa elämästä ja\nkuolemasta, ja sitten voittaja söisi voitetun, vahvempi heikomman.\nSe on korven laki. Jos hän suoriutuisi voittajana, olisi hänellä\nlihaa koko kevääksi siihen saakka, kun lukemattomat lintuparvet\npalaisivat sulille rannoille ja hylkeet ja mursut asuttaisivat jäiset\nrannat. Silloin ei olisi enää hätää ravinnosta, silloin riistaa saisi\nvaikka käsin. Mutta nyt oli toista. Oli vain nälkäisiä jääkarhuja,\njoita vastaan hänellä ei ollut muuta kuin keihäs ja harppuuna sekä\nheikko jousi. Kaikkine varusteineen hän tiesi olevansa jokseenkin\ntasaväkinen vastustajainsa kanssa. Voitto taistelussa voi näin ollen\nkallistua yhtä hyvin petojen kuin hänenkin puolelleen.\n\nSyötyään Lauri kaivoi syvän kuopan lumeen majan seinustalle ja\npeitti paistetun linnun siihen, jotteivät jääkarhut -- jos ne\ntulisivat nuuskimaan majalle sillä aikaa -- söisi hänen viimeisiä\neväitään. Naalinnahkaisen turkisnuttunsa hän kaivoi myös lumeen,\nkun ei hiihtäessään sitä tarvinnut. Näiden valmistelujen jälkeen\nhän teroitti keihäänsä hiomalla sitä pehmeän kiven kylkeen, samoin\nharppuunan terän ja nuolten kärjet. Hän asetti jousen ja harppuunan\nselkäänsä, otti keihään toiseksi sauvakseen ja lähti hiihtämään\nrantamäkeä meren rannalle. Siellä hän kääntyi toissaöisille\njääkarhujen jäljille ja seuraili niitä rantaa pitkin pohjoiseen.\n\n-- Eivät ole heittiöt käyneet viime yönä majan lähellä, koska on\neilen satanutta vitilunta jäljillä, mutisi hän hiihtäessään. --\nMutta ehkä ne vielä palaavat, kun saivat niin vähällä vaivalla hyvät\npaistit.\n\nVaikka Lauri puoleksi vaistomaisesti seurasi jälkiä, ei hän\nkuitenkaan todella halunnut niin heikoin asein otteluun noiden\nlumikenttien jättiläisten kanssa. Mieluimmin hän olisi suonut\nlöytävänsä jonkin yksinäisen peuran kaivamassa jäkälää lumen alta.\nSitä hän voisi tuulen alta vaaratta lähestyä nuolen yltämälle,\njolloin voisi sinkauttaa väkäpiikin sen sydämeen tai parhaassa\ntapauksessa heittää harppuunan tai keihään sen kylkeen.\n\nLauri oli hiihtänyt jo muutamia kilometrejä rantaa myöten, kun hän\nkyllästyneenä kääntyi pois jäljiltä ja alkoi kavuta laaksokurua ylös\ntunturille. Sieltä hän aikoi palata toista kurua myöten majalleen.\nTuskin hän oli kulkenut sataakaan metriä rannasta, kun huomasi aivan\ntuoreita peuranjälkiä lumessa. Niistä päätellen oli eläimiä ollut\nainakin parikymmentä. Ne olivat laskeutuneet laakson sivurinnettä\nkurun pohjalle ja lähteneet sitä myöten nousemaan tunturille.\n\nTuo näky sai Laurin entistä vilkkaammaksi: sydän alkoi sykkiä\ntiheämmin, kasvot punastuivat ja keihäs vapisi hänen kädessään,\nkun hän seisahtui jäljille tarkastelemaan niitä lähemmin. Jossakin\nylempänä hän tiesi olevan kokonaisen karjan komeata riistaa, josta\nyksi ainoa riittäisi hänelle ravinnoksi kevääseen saakka, kun vain\nsaisi kaadetuksi. Hän syöksyi ripeästi lauman jälkeen; hänen täytyi\nvaikka väsyttämällä saada siitä yksi saaliikseen. Mutta jonkin\nmatkaa vinhasti hiihdettyään hän huomasi, että metsästäjän täytyy\naina säilyttää kylmäverisyytensä, sillä viileä harkinta vie paremmin\npäämäärään kuin kuuma verinen kiihko. Niinpä hän laakson käänteessä\nhiljensi vauhtia ja tarkasteli edessään kohoavaa tunturin rinnettä.\nNoin kolmensadan metrin päässä hän huomasi lumella tummia, liikkuvia\ntäpliä. Siellä oli peuralauma jäkälää kaivamassa. Toisista näkyi\nvain takaruumis, toisista vähän selkää, kun ne lumeen kaivamissaan\nkuopissa söivät sinertävän valkeaa peuranjäkälää tietämättä mitään\nlähestyvästä vaarasta.\n\nLauri huomasi, ettei ollut viisasta lähestyä peuroja jälkiä myöten\neikä myötätuuleen. Vihollisen nähtyään tai vainun saatuaan ne\nolisivat lähteneet laukkaamaan tuntureille, jossa lumi oli kovaa,\nja jättäneet heti takaa-ajajan. Sen tähden Lauri kiersi kaukaa\npeuralauman taakse sen yläpuolelle laakson pohjaan ja aikoi ajaa\neläimet entisille jäljilleen, jotta hän myötämäessä paremmin\ntavoittaisi jonkin sarvipään.\n\nPeurat olivat tuskin parinsadan metrin päässä, kun hän vinhaa vauhtia\nharppuuna toisessa ja keihäs toisessa kädessä alkoi liukua eläimiä\nkohti. Se oli huimaa menoa, tuuli vinkui korvissa, takki levisi kuin\npurjeeksi ja nahkapohjaiset sukset sihisivät luistaessaan sileätä\nlaaksoa. Mutta peuroilla oli hyvät aistimet ja joukkoa johtava\nhirvas havaitsi ajajan, antoi merkin muille, ja niin koko lauma\nsyöksyi tiheänä rykelmänä entisiä jälkiään myöten meren rantaa\nkohti. Lumi pölisi kuin rajuilma, kaviot raksahtelivat ja haaraiset\nsarvet kalahtelivat toisiinsa. Viimeiset vilkuilivat taakseen ja\nhuomatessaan tuntemattoman pedon lähenevän nopeasti ne syöksyivät\nsilmät kauhusta pyöreinä ja sieraimet levällään edellään laukkaavien\nselkään, ja se hidastutti lauman pakoa.\n\nKun suurisarvinen johtajahirvas näki piikein varustetun pedon\nkiitävän jo aivan lauman kintereillä, päätti se velvollisuutensa\ntuntien käydä taisteluun koko lauman puolesta, varsinkin kun\npeto ei näyttänyt kovin suurelta. Se kääntyi äkkiä päin, asetti\nsarvensa tanaan ja odotti Laurin kiitävän suoraan niiden haaraisiin\npiikkeihin. Viime tingassa erämies sai suksensa kääntymään kiukkuisen\npeuran sivu ja voimakkaasti pistäen upotti harppuunan eläimen\nselkään. Samassa hän kaatui selälleen, sillä harppuunaköyden toinen\npää oli sidottu tiukasti hänen vyötäisilleen. Sukset luiskahtivat\npois alta ja jatkoivat matkaa myötämäkeen yksi yhtäälle, toinen\ntoisaalle.\n\nHaavoittunut hirvas harppasi ensin vihollisensa yli toisten jälkeen\nja Lauri laahautui perässä kuin pulkka, niin että lumi pölisi ja\nesti näkemästä mitään. Hän oli sillä hetkellä kuin tahdoton kappale,\njonka matkan määrä näytti riippuvan yksinomaan peurasta. Äkkiä hirvas\nkääntyi taas Lauriin päin, nousi takajaloilleen ja hyökkäsi päälle\nalkaen etukavioillaan leipoa avuttomalta näyttävän vihollisensa\nselkää. Lauri hapuili keihästään antaakseen raivostuneelle eläimelle\nkuoleman piston, mutta ase oli pudonnut. Hän tapaili tuppipuukkoaan\nja saikin sen käsiinsä. Puoleksi istumaan kohoten hän työnsi sen\nterän päätä myöten eläimen rintaan. Mutta peura ei vielä siitäkään\nkaatunut, vaikka verta suihkusi selästä ja rinnasta. Kun se ei enää\njaksanut vetää miestä perässään, alkoi se laukata ympäri nuoran mitan\npäässä. Vähitellen hiljenevä vauhti antoi kuitenkin toiveita siitä,\nettä peura tulisi sittenkin pyytäjän saaliiksi.\n\nNiin olisi käynytkin, ellei leikkiin olisi yhtynyt kolmas elävä\nolento, jota kumpikaan taisteleva ei ollut tiennyt ottaa huomioon\n-- jääkarhu. Mistä se tuli, sitä ei kumpikaan huomannut. Lauri\nnäki ensin kuin valkean leimahduksen, sitten se hahmottui suureksi\nvalkeaturkkiseksi pedoksi, jolla oli musta nenä, tummat silmät\nja hirvittävät käpälät. Se syöksyi sivulta peuran selkään, iski\netukäpäliensä kynnet sen lapoihin ja tarttui hampaillaan saaliinsa\nniskaan. Samassa onneton kahden vihollisen vainoama tundran asukas\nlyyhistyi lumeen raskaan painon ja verenvuodon lamauttamana.\nJääkarhun pitkät torahampaat iskeytyivät yhä syvemmälle eläimen\nniskanikamiin, ja kuului vahvojen luiden ratinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri makasi suullaan lumessa katsellen veristä näytelmää. Hän\nmuisti, ettei hänellä ollut enää mitään asetta jolla voisi\npuolustautua, sillä jousikin oli äskeisessä mylläkässä pudonnut\nselästä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään, jottei herättäisi\nkarhun huomiota. Onneksi vaatteet olivat niin lumessa, ettei hän\nvärinsä puolesta poikennut ympäristöstään. Pahinta oli, että\nharppuunanuoran toinen pää oli yhä kiinni peurassa ja toinen\nhänen vyötäisillään. Jos olisi ollut veitsi, olisi hän sen karhun\nhuomaamatta leikannut poikki, katkaissut sen kuin merkiksi siitä,\nettä hän ilman taistelua luovuttaa saaliinsa jääkenttien julmimmalle\nryövärille.\n\nJääkarhu käänsi uhrinsa selälleen, raastoi vahvoilla käpälillään\npeuran eturaajat levälleen, sitten se alkoi hampain repiä rintapäätä\nja syödä pala palalta. Kun eläimen rintaan oli siten tullut aukko,\ntyönsi peto päänsä rintaonteloon ja imi veren. Väliin se nosti\ntahraantuneen turpansa ilmaan ja katseli kieltään lipoen joka\nsuuntaan kuin peläten, että jokin kuokkavieras tulisi saaliinjaolle.\nNiin kuin teurastaja konsanaan se viilsi kynsillään vatsan auki\nja etsi sisälmyksistä syötävät palat. Sitten se asetti vahvat\nkäpälänsä poikittain peuran kyljelle, laskeutui vatsalleen lumeen\nja alkoi jauhaa hampaillaan lapojen seutuja. Syödessään karhu\nkäänsi haaskaa toiseen paikkaan ja silloin liikahti myös Lauri,\njolla oli nuoran pää yhä vyötäistensä ympärillä. Jääkarhu murahti\näkäisesti, nousi seisomaan ja lähestyi hampaat irvissä ja nenä\nrypyssä avutonta erämiestä. Lauri tunsi jo selvään sen kuuman\nhengityksen, näki häneen tähdätyt kiiluvat silmät ja tunsi sitten\nmärän kuonon nuuskivan niskaansa. Seuraavassa tuokiossa vahva käpälä\njokseenkin kovakouraisesti käänsi hänet selälleen. Jääkarhu seisoi\npari minuuttia paikallaan kuin naulattu ja tarkasteli outoa elävää,\njolla oli pyöreä pää, karvaton naama ja lyhyt leuka. Ne olivat\nkauhun hetkiä. Laurista näytti jo varmalta, että peto seuraavassa\nsilmänräpäyksessä repisi hänet kappaleiksi. Yksi ainoa isku tuolia\nleveällä kämmenellä, puraisu pitkillä torahampailla ja sitten olisi\nkaikki lopussa, Varangin retkikunnan viimeinen jäsen kuollut -- ei\navoimessa, tasaväkisessä taistelussa vaan kuin myyrä kolossaan. Se\nhäntä enimmin harmitti ettei ollut mitään asetta, jonka avulla olisi\nvoinut myydä henkensä kalliista hinnasta.\n\nSuurilla petoeläimillä on kummallinen lumousvoima uhriinsa, niin että\npedon kynsiin joutunut tulee jonkinlaiseen huumaustilaan, jolloin\npelko katoaa ja ruumiillinen tunto turtuu. Jotakin samantapaista\nalkoi Laurikin tuntea maatessaan karhun edessä silmä silmää vasten.\nHän oli jo noiden villien silmien hypnotisoima, valmis ottamaan\nvastaan kidutuksen ja kuoleman. Siksi hän odotti armoniskua, mutta\nsitä ei tullut. Jostakin käsittämättömästä syystä karhu jätti\nhänet siihen, kääntyi haaskalle ja alkoi taas selin häneen purra\nrouskutella peuran kylkiä.\n\nVähitellen Lauri selvisi lumouksestaan, tahdonvoima palasi ja\nhän alkoi taas miettiä pelastustaan. Nuora voisi milloin tahansa\nsotkeutua karhun jalkoihin ja silloin hän joutuisi toistamiseen sen\nhuomion kohteeksi. Nuora oli keinolla millä hyvänsä saatava poikki,\nkun jäinen solmu ei tuntunut aukeavan. Hän veti hiljaa nuoran\nhampaisiinsa ja puri. Ei kestänyt kauan kun viimeinenkin säie oli\npoikki. Lauri tunsi helpotuksen huokauksen pääsevän rinnastaan.\n\nEi niin pieniä pitoja ettei kuokkavieraita. Jääkarhukaan ei saanut\nyksin nauttia toiselta anastamastaan saaliista, sillä Huippuvuorilla\non talvella paljon nälkäisiä. Lauri oli juuri aikeissa lähteä\nryömimään lunta pitkin laaksoa ylös, kun hän näki toisen jääkarhun\nlähestyvän haaskaa hiipivin askelin. Saaliin omistaja otti tulijan\nvastaan vihaisesti äristen ja asettui puolustusasentoon. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kohosivat molemmat takajaloilleen ja iskivät kynsin\nja hampain toisiinsa. Hampaiden luske, iskujen läiske ja murina\nsekaantuivat yhdeksi meluksi, joka kajeana kevättalven päivänä\nkantautui kauas ympäristöön.\n\nTätä odottamatonta käännettä vikkelä erämies käytti hyväkseen.\nPäättäen antaa sillä kertaa myöten hän lähti karhujen tapellessa\nkiireesti ryömimään pois ja pääsi huomaamatta kallion suojaan. Vähän\nylempää hän löysi suksensa, keihäänsä ja jousensa, mutta hänellä ei\nollut pienintäkään halua palata takaisin taistelutanterelle. Lauri\npiti yleensä häpeällisenä, että järjellä varustettu voimakas mies\npakenee petoja, mutta tällä kertaa hän lohdutti itseään sillä, että\nolosuhteet olivat perin poikkeukselliset. Enimmän häntä harmitti\nkuitenkin maukas peuranpaisti, jonka ryövärit veivät häneltä aivan\nkäsistä.\n\n-- Kyllä minä niille vielä kostan, vannoi hän hiihtäessään nälkäisenä\nja väsyneenä majaansa.\n\n\n\n\nLAURIN KOSTO\n\n\nAurinko nousi itäisen jääaavikon itäpuolelle, valaisi ensin\nPoolintunturin särmikästä huippua, hyväili sitten sädesuihkullaan\nalempia rinteitä ja koristeli viimein jääkahleissaan uinuvaa\nvaltameren ulappaa, jonka lukemattomat lumikristallit säihkyivät\nkuin jalokivet. Jokin sädekimppu sattui Varangin majan\nhylkeensuoli-ikkunaan, pistäytyi sen läpi ja siveli sitten lattialla\njääkarhun nahkojen välissä nukkuvan erämiehen tumman tukan verhoamaa\notsaa ja kalpeita poskia. Muutamat säteet tunkeutuivat silmiin kuin\nherättääkseen pitkään nukkunutta.\n\n-- Aurinko, anna jäseniini pisara tarmoa, että jaksaisin nousta\nvuoteesta, mutisi Lauri väsyneesti. Hän oli nukkunut yhteen menoon\nneljättä vuorokautta, mutta yhä vielä olivat jäsenet lyijynraskaat\nja päätä pyörrytti. Olisiko se keripukkia? Jos oli, niin silloin oli\nkuoleman uhalla noustava, muutoin unesta tulisi iankaikkinen.\n\nSuuren peuraseikkailun jälkeen oli Varangin majan erämies maannut\nsairaana. Koko hänen tahtonsa oli tapellut jäseniä vastaan, jotka\nolivat tehneet lakon ja tahtoivat vain lepoa.\n\n-- Nyt minun täytyy nousta, muutoin...\n\nLaurin piti käyttää kaikki tahdonvoimansa saadakseen päänsä ylös ja\nnoustakseen jalkeille. Hoippuvin askelin hän kömpi ylös katselemaan\naamuista maisemaa, tarkasteli taivasta, tuntureita ja ulappaa, sitten\nlähintä ympäristöä. Siinä varastomajan edessä hän huomasi tuoreita\njälkiä. Jääkarhut olivat taas käyneet nuuskimassa hänen kätköjään.\nTyhjän ne olivat tavanneet, ei ollut enää riistaa sairaan erämiehen\naitassa. Ne olivat löytäneet sieltä vain vanhan turkin, repineet sen\nkappaleiksi ja syöneet suuhunsa. Samoin oli käynyt nahkahihnan, jolla\nturkki oli ripustettu kattoon.\n\n-- Kumma kun eivät syöneet tuota rautaketjuakin, äkäili Lauri\npidellessään ketjuvyyhteä, jonka karhut olivat seinältä pudottaneet.\n-- Ja vielä suurempi ihme etteivät käyneet minua syömässä! En olisi\nmitenkään kyennyt puolustamaan itseäni, sillä jäsenistäni on kaikki\nvoima vuotanut pois.\n\nMutta rautaketjua tarkastellessaan Lauri keksi jotakin, joka antoi\nhänelle elämänintoa.\n\n-- Sillähän voi saada itse jääkarhunkin kiikkiin, kun vain osaa\npyytää. Minä laitan siitä ansan ja pyydystän petoja kuin ennen\nmetsäkanoja.\n\nLauri oli kuullut lukuisia kertomuksia siitä, miten ansoilla\npyydettiin karhuja. Miksi niillä ei voisi pyytää myös jääkarhuja,\nnehän ovat hiukan tyhmempiäkin kuin mustanhallavat veljensä Pohjolan\nmetsissä.\n\nMaakarhulle tehdään ensin -- niin oli kerrottu -- puista karsina,\njohon asetetaan täkyhaaska: lampaan ruho tai iso pala raavaanlihaa.\nKarsinan seinään tehdään karhun mentävä reikä ja siihen sovitetaan\nansa, jonka toinen pää sidotaan parhaiksi notkeaan puuhun. Karhu\nmenee syömään haaskaa ja tarttuu heti kaulastaan ansaan. Aikansa\nrimpuiltuaan ja koetettuaan riuhtoen nuoran kestävyyttä se istuu\nsitten vuorokausimitalla sen päällä koettaen saada sen katkeamaan\nlahottamalla, ei milloinkaan puremalla.\n\nLaurilla oli valmis karsina, tuo vanha hollantilaisten rakentama\nvarastoaitta, ja siihen johtava oviaukko oli mainio ansapaikka,\nkoskapa karhut kävivät siellä usein varkaissa. Mutta mitä\ntäkylihaksi? Mihin solmisi ansan toisen pään, kun puita ei ollut?\n\nLauri muisti peuranpään, jonka oli syystalvella haudannut lumeen.\nSen hän kaivoi esille ja asetti varastomajan kattoon kiikkumaan.\nAsunnossa oli suuressa astiassa hylkeentraania, jota käytettiin\npoltto- ja valaistusaineena. Lauri otti muutamia aimo kimpaleita\npahalle haisevaa ihraa ja vei ne varastohuoneeseen, toisia paloja\nhän kylvi majan ympärille houkuttelemaan petoja pyydykseen.\nOviaukkoon hän sijoitti ympyräisen ketjuansan silmukan, joka eläimen\nkoskettaessa putosi kaulaan. Majan nurkkauksessa oli hollantilaisten\niskemä iso rautarengas, johon he olivat aina nousuveden varalta\nsitoneet veneensä; siihen hän solmi ketjun toisen pään.\n\nNämä toimet olivat Laurille monestakin syystä mieleisiä, niissä\nkului keväinen päivä hupaisesti, ja hän tunsi ruumiillisestikin\nvirkistyvänsä. Vasta iltapäivällä hän kerkisi syömään palasen\nlinnunlihaa ja leipää, joka oli paistettu lappalaisten tapaan kiven\npäällä. Syödessään hän arveli, että hänen tautinsa ehkä suureksi\nosaksi johtui nälästä, liikajännityksestä ja selkäsaunasta, jonka hän\noli peuralta saanut.\n\nLaurin mieli teki hiihtelemään ja riistaa hakemaan, mutta tarkemmin\nharkittuaan hän piti viisaimpana pysyä majassa ja odottaa, milloin\nkarhut tulisivat uudelleen tutkimusmatkalle ihmisen majaan.\n\n-- Yöllä ne tulevat, päätteli hän, -- puoliksi mädännyt traani\ntuoksuu houkuttelevasti monen kilometrin päähän. Ne eivät ole vielä\noppineet tuntemaan ihmisen temppuja.\n\nKun hän penkoi ruokalaatikkoa, sattui hänen käteensä raskas helisevä\nnahkalaukku -- kultalaukku. Vihaisesti hän viskasi sen takaisin, niin\nettä sen sisällys romahti kilisten. Samassa hän otti laukun uudelleen\nkäteensä ja puisteli sen sisällön karhunnahalle. Hän kumartui rahojen\nyli ja levitteli kasaa herjatakseen niitä kuin ymmärtäviä olentoja.\n\n-- Saastainen kulta, saatanako antoi sinulle lumousvoiman, jolla\nhallitset maailmaa, vai ihminenkö itse on sinusta tehnyt epäjumalan?\nSinun tähtesi käydään sotia ja murhataan miljoonia. Vasili Kanin oli\nmurhannut Siperiassa toverinsa yhden ainoan kultakolikon takia, mutta\nvasta kuolinvuoteellaan hänellä oli sitä paljon ja hänen sormensa\njäykistyivät ainaiseksi näitä kiiltäviä kolikoita lukiessa.\n\n-- Sinun takiasi hän oli valmis murhaamaan minutkin, saadakseen yksin\nperiä kaikki. Mitä hyötyä sinusta oli hollantilaisille, jotka olivat\ntuoneet sinut tänne aarteenaan? Ei mitään. Jääkarhut kantelivat\nseuraavana talvena hampaissaan heidän pääkallojaan. Täällä ei sinulla\nole arvoa eikä enää ainoatakaan ihailijaa. Naula vihanneksia olisi\nminulle mieluisampi kuin koko tuo keltainen kasa. Minä en voi sinua\nkäyttää edes riistan pyytämiseen; en voi valaa luoteja, joilla\npeuroja ampuisin, keihäiksi ja veitsiksi olet liian pehmeätä. Kulta\non täällä multaa, Huippuvuorilla on arvossa vain kunto, voima ja\nviisaus!\n\nLauri keräsi kolikot laukkuun ja heitti sen ruokalaatikon taakse. Hän\ntunsi tämän purkauksen jälkeen sydämensä keventyvän. Hän oli viime\naikoina katkerasti katunut sitä, että oli ajattelemattomuudessaan\nvaihtanut Rikinän vämpöörin Huippuvuorten valaanpyyntialukseen.\n\nSeuraavana yönä ei Lauri uskaltanut nukkua kuin nimeksi. Hän pelkäsi\njoutuvansa sellaiseen tilaan, ettei voisi enää nousta, kun kukaan ei\nollut herättämässä. Väliin hän nukkui koiranunta ja kuuli kaiken mitä\nympärillä tapahtui. Vieressään hän piti harppuunaa ja keihästä, sillä\nsaattoihan sattua, että jääkarhut repisivät oven auki ja työntyisivät\nyöllä sisään.\n\nPuolenyön tienoissa Laurin korviin kantautui heikko murahdus.\nHän hyppäsi heti jalkeille, tempaisi keihään käteensä ja työntyi\nulos. Ei kuulunut mitään. Yö oli tyyni ja taivas tähtikirkas. Kuun\npuolikas paistoi heikosti lumelle ja sen valjussa valossa hän näki\nvarastoaitalla kaiken olevan ennallaan.\n\n-- Taisivat korvat valehdella, mietti hän ja lähti astelemaan\ntakaisin majaan.\n\nMutta äkkiä viilsi hiljaisuutta karjaisu; sitä seurasi kaksi\nkiukkuista mörähdystä, jotka saivat väreet kulkemaan selkäpiissä.\nVarastomajan takaa kuului töminää ja ärinää, se siirtyi lähemmäksi,\nja näkyviin tuli kaksi jääkarhua, jotka tappelivat vihaisesti\nhangelle viskellyistä hylkeenrasvapalasista. Lauri katseli henkeään\npidättäen ärhenteleviä petoja: lopulta täytyi pienemmän peräytyä\nmajan edustalta, mutta isompi jäi hotkimaan ahnaasti rasvakimpaleita\nhangelta. Sitten se huomasi nuorasta riippuvan peuranpään. Se\nkahmaisi sen suuhunsa -- kuului ketjujen kilahdus ja ansa putosi.\nPeto ei välittänyt siitä ensin mitään, pudisteli vain päätään ja\njatkoi ateriaansa. Lauri odotti jännittyneenä; hän ei ollut vielä\naivan varma siitä, oliko silmukka pedon kaulassa.\n\n-- Kiinni on! hän melkein huudahti sillä tuntiessaan kahleen\nkiristyvän tiukemmalle kaulaan jääkarhu nousi kahdelle jalalle,\npudotti peuran pään suustaan ja alkoi vimmatusti reuhtoa ketjua, joka\nhelisi otuksen pudistellessa. Pienempi jääkarhu lähti pahaa aavistaen\nlönkyttämään pakoon ja katosi pimeyteen.\n\n-- Nyt olet kuin koira kahleissa, senkin rosvo! ilkkui Lauri, kun\ntunsi otuksen samaksi, joka häneltä jokin päivä sitten ryösti\nsaaliin. -- Nyt on sinun vuorosi olla kahleissa!\n\nIhmisäänen kuullessaan kontio ryntäsi majalta poispäin, mutta luja\nketju käänsi sen niskan taaksepäin ja ansa kiristi yhä lujemmin\nkurkkua salvaten hengityksen. Jääkarhu näytti kiukustuvan ja laukkoi\nmajan edustalla puoleen ja toiseen niin pitkälle kuin ketju ylti;\ntoisinaan se kiersi majan taaksekin taistelemaan outoa vangitsijaa\nvastaan, joka kilisi ilkeästi kivimajan nurkkauksessa.\n\nLauri ei pitänyt kiirettä. -- Antaapa ensin väsyttää itsensä,\nantaapahan sen nyt maistaa vuorostaan, miltä tuntuu kahleissaolo\nvapauteen tottuneelle.\n\nJääkarhu luuli olevansa yksin näiden lumikenttien valtias, sillä se\nei tuntenut ihmistä. Nyt se sai nähdä, että sairaskin ihminen pystyi\nsen kaatamaan ja oli sitä voimakkaampi.\n\nLauri meni lähemmäksi, ja vasta nyt karhu huomasi uuden vihollisen,\npysähtyi istumaan ja näytti tutkistelevan häntä ihmetellen. Lieneekö\nse aavistanut, että ansalla ja tuolla uudella vihollisella oli\nyhteyttä, koska se äkkiä hyökkäsi Lauria vastaan. Ketju pidätti\nsen niin lähelle rohkeaa miestä, että kynnet raapaisivat turkin\netumusta. Samassa Lauri pisti sitä keihäällään, mutta isku oli niin\nvoimaton, että keihään terä tuskin lävisti rinnan. Jääkarhu tapasi\nhaavaansa, sai keihään käpäliinsä, vetäisi sen pois ja katkoi varren\nkäpälissään kuin hauraan korren. Silloin Lauri sinkautti harppuunan,\nmutta senkään terä ei uponnut kyllin syvälle karhun kylkeen, sillä\nheittäjän kädessä oli liian vähän voimaa. Majassa oli vahvavartinen\nkarhukeihäs, Lauri kävi hakemassa sen aseekseen, ja kun haavoistaan\närtynyt karhu uudestaan hyökkäsi häntä kohti, upotti hän leveän terän\nsen rintaan ja painoi samalla varren pään jäähän, joten ryntäävä\njääkarhu auttoi omalla painollaan keihään tunkeutumista sydämeen.\nKarhu kaatui kuoliaana pyytäjänsä jalkojen juureen.\n\nTuore karhun liha ja veri virkistivät seuraavina päivinä väsynyttä\nerämiestä siinä määrin, että hän muutaman päivän kuluttua karhun\nkaadon jälkeen lähti taas retkelle Poolintunturin laaksoihin. Raitis\nkeväinen ilma, säännöllinen liikunta ja ravinnon vaihtelu tekivät\nhänet vähitellen täysin terveeksi. Hänen asemansa parani vielä,\nkun kiirunat, joita keskitalvella oli näkynyt vähän, palasivat\nrannikkovyöhykkeelle ja Lauri sai jousella ampua niitä joka päivä\npaistikseen.\n\n\n\n\nITÄSAARTEN KEVÄT\n\n\nKevättä oli jo ilmassa, maassa ja meren jäillä. Se saapui Itäsaarille\näkkiä ajaen edellään kylmää talvea, jonka silmäkulmaan kihosi\nkirkkaita kyynelhelmiä. Päivä päivältä piteni auringon kaari,\netelätuulen leppoisa henkäys lämpeni ja laviineina vyöryi lumi\njyrkiltä rinteiltä tai virtasi villeinä vuoripuroina mereen.\nLaaksoissa kohisivat vaahtoisat kosket ja kirkuen kiirehtivät\nlintuparvet sulaville rinteille. Ensin kävi vain jokin yksinäinen\ntutkimassa oliko lumi jo poissa vanhalta pesäpaikalta. Sitten saapui\nyhä suurempia joukkoja etelästä, ne viipyivät maalla hetken ja\npalasivat takaisin odottamaan, että meren sula tulisi lähemmäksi ja\nrinteiden pälvet suuremmiksi.\n\nLauri seurasi toiveikkaana tätä talven ja kevään kamppailua.\nIloisena hän tervehti pulmuparvea, joka kaukaa meren yli liideltyään\nhyppeli siristen pälvissä etsien niukkaa ravintoaan ja tulevia\npesäpaikkojaan. Joka aamu hän kuuli uusia ääniä ja siipien havinaa.\nTiirojen, räiskien, lokkien ja myrskylintujen kirkuna tuntui kuin\nsoitolta, sillä se ilmoitti, että Huippuvuorille oli tullut elämää\nja hänelle itselleen pelastumisen toivoa. Kun hän eräänä kuulakkaan\nkirkkaana aamuna hiihteli Poolinniemelle ja katseli lipputangon luota\netelään, näki hän sulaa vettä kaukana taivaanrannalla. Se oli kuin\nvapauteen pyrkivän meren kädenojennus Itäsaarten erakolle.\n\nPalatessaan Lauri poikkesi Poolinlahden lintusaarille. Siellä oli jo\nkäynnissä kiihkeä taistelu pesän sijoista. Vuorten rinteet näyttivät\nkiehuvan ja lainehtivan, ja kun hän lähestyi, kuului korvia särkevä\nmeteli. Jokaisesta jalansijasta taisteltiin. Vanhat linnut muistivat\nentiset pesänsä. Siivillään iskien ja nokallaan kynien ne ajoivat\npois uusia tunkeilijoita, jotka hävyttöminä pyrkivät niiden alueille.\nHöyhenet pölisivät, kun siinä iskettiin yhteen, ja heikompien täytyi\nväistyä toisille rinteille koettamaan onneaan. Niin huolissaan olivat\nlintuvuorten asukkaat tulevista pesistä ja poikasista, etteivät ne\nlainkaan pelänneet ihmistä. Lauri kävi Varangin majalta noutamassa\nlintuhaavin, jolla hän helposti sai koukituksi tuoretta lihaa.\n\nVoimakkaan etelämyrskyn aikana oli merijäähän tullut suuria railoja.\nNiiden reunoille ilmaantui joukoittain hylkeitä ja sarvivalaita.\n\nViimeisenä tulivat hanhet, viklat ja sirriäiset. Niiden pyytäminen\nei onnistunut pyssyttömältä mieheltä, sillä nämä linnut\nolivat etelänmatkallaan oppineet tuntemaan ihmisen pahimmaksi\nvihollisekseen. Kaakattaen lensivät hanhet tiehensä Laurin yrittäessä\nhiipiä jousen kantamalle.\n\nKesälintujen tultua ei Laurilla ollut murhetta ruoasta. Peuratkin\nalkoivat palailla tuntureilta sulille rannoille, ja joskus hänen\nonnistui kaataa nuolella makealihainen vasikka. Lintuvuorten\nrinteiltä saattoi jo löytää varhaisempien tulokkaiden munia, jotka\ntoivat tervetullutta vaihtelua yksitoikkoiseen ruokalistaan.\n\nJoka päivä Lauri kävi Poolinniemellä tarkastelemassa, kuinka sulan\nreuna läheni ja näkyisikö taivaanrannalla pelastamaan saapuvan\naluksen purjeita tai savuja. Toivo ja epätoivo taistelivat silloin\nkiihkeästi hänen mielessään.\n\n-- Jos \"Varanki\" on uponnut, hän ajatteli, niin valaanpyyntiyhtiö ja\nNorjan valtio lähettävät heti apua, kun vain ajojäiltä pääsevät. Jos\ntaas \"Varanki\" on pelastunut, niin kapteeni ei jätä osaa miehistöstä\nkuolemaan. Pelastus tulee, tulee...!\n\nEräänä päivänä hän pystytti hätämerkin niemen kalliolle. Sinne hän\nkantoi myös rasvaa kiven koloon, asetti siihen sydämeksi vaatetta ja\npeitti tämän suuren rasvalampun kivin ja turpein. Jos laiva olisi\ntullut näkyviin, olisi hän sytyttänyt rasvan ja asettanut turpeita\ntuleen, jotta ne lehmisavun tapaan palaessaan olisivat kehittäneet\nlaajan savupatsaan merkiksi saarella asuvasta ihmisestä. Muihinkin\nvalmistuksiin hän ryhtyi poislähdön varalta. Metsästäessään hän ei\ntuntenut enää erämiehen intoa: Itäsaarten maa tuntui jo polttavan\njalkoja.\n\nJärjestellessään kerran tavaroitaan hän löysi jälleen aarrepussin,\njota ei ollut pitkiin aikoihin muistanutkaan.\n\n-- Mitä minä sille teen, kun laiva tulee? kysyi Lauri itseltään. Nyt\nhänellä olisi ollut valta ja oikeus heittää koko aarre mereen, ettei\nse sen koommin saattaisi ketään ihmistä kiusaukseen. Mutta olisiko se\njärkevää? Rahalla hän saattaisi tehdä paljon hyvää, hän voisi sillä\nmonin tavoin helpottaa ihmisten kärsimyksiä. Toisaalta: miten hän\nsaisi kuljetetuksi aarteen kotiin niin, etteivät ihmiset sitä näkisi\nja alkaisi sitä himoita? Jo laivamiehet voisivat sen huomata, pistää\nhänet salaa laidan yli mereen ja jakaa kullan keskenään.\n\nNäitä mahdollisuuksia hän mietti kauan, kunnes keksi viimein keinon.\nVähän aikaisemmin hän oli saanut nuolella ammutuksi ison peuran, joka\noli vielä verrattain lihava, vaikka peurat yleensä näin keväällä\nolivat laihoja. Hän erotteli rasvat pataan sulamaan. Kun rasva\nsitten jäähtyi ja jähmettyi kovaksi, hän sulatti sen toistamiseen,\nkaatoi kultarahat sekaan ja antoi niiden jäädä jähmettyneeseen\nrasvaan. Padasta irrotettuna aarre näytti suurelta rasvakimpaleelta.\nVarjellakseen kultaansa nälkäisiltä naaleilta ja jääkarhuilta Lauri\npani rasvamöykyn laukkuunsa ja kaivoi sen syvälle maahan. Sitten hän\npeitti paikan mullalla ja suurilla kivillä.\n\n\n\n\nLAURI AJELEHTIMASSA JÄÄLAUTALLA\n\n\nOli tyyni, aurinkoinen kesäkuun ilta. Poolinlahti oli peilikirkas ja\nkuvasteli pinnallaan kelluvia tuhansia jäälohkareita ja lintuparvia.\nKaunis ilma ja äsken vapautunut meri olivat vietelleet Varangin\nerämiehen veneeseen turskia onkimaan. Hän oli juuri ankkuroinut\npienen veneensä karin laitaan ja käsiongellaan alkanut houkutella\nturskia, kun ilmaa värisytti voimakas mylvintä, aivan kuin kymmenen\nsumusireeniä olisi huutanut yhtäaikaa. Tuo ääni olisi saanut\näkkinäisen veret jähmettymään, mutta Lauri oli siihen jo tottunut.\n\n-- Mursuja. Miksi ne noin metelöivät?\n\nÄäni kuului pienen niemekkeen takaa, missä mursuja oli usein\nasustanut edellisenäkin kesänä. Siellä ne karjuivat ja\nmolskahtelivat. Lauri ei voinut käsittää, mikä oli saattanut\nnuo rauhalliset eläimet pois suunniltaan. Hän lähti huvikseen\ntarkastelemaan niitä lähemmin.\n\nNiemen rantamatalikolla sukelteli kymmeniä mursuja yksitellen ja\nryhmissä. Pyöreitä päitä kohoili vedenpinnasta ja painui taas veden\nalle. Muutamat makasivat laiskoina jäälautalla vierekkäin tai\njonoissa lepuuttaen päätään toistensa selässä. Muuan suuri junkkari\nhuvittelihe iskemällä kamalilla käyrillä syöksyhampaillaan toisia\nselkään, ja iskua seurasi aina julma parkuminen, johon kaikki mursut\nyhtyivät.\n\nLauri souteli rohkeasti lauman keskelle. Hän tiesi ennestään,\netteivät mursut pelänneet, sillä niillä ei ollut ketään muuta\nvihollista kuin ihminen, ja häntä ne eivät vielä tunteneet. Uteliaina\nne tulivat veneen lähelle. Eräs nosti päänsä aivan laidan vieressä\nja katseli hetkisen tummilla, lasimaisilla mulkosilmillään outoa\nkulkijaa. Laurilla ei ollut aluksi aikomusta häiritä sitä, mutta\nsitten hän muisti kipeästi tarvitsevansa nahkahihnoja, kun jääkarhut\nolivat talvella syöneet entiset. Siksi hän tempaisi veneen pohjalta\nharppuunan ja paiskasi sen voimakkaasti mursun niskaan. Haavoittunut\neläin parkaisi, kohotti päänsä ja iski syöksyhampaansa veneen laitaan\naikoen kaataa aluksen. Mutta Lauri tiesi ennestään sen tavat.\nKylmäverisesti hän tarttui käsin hampaisiin ja irrotti ne veneen\nlaidasta. Toinen mursu puski päällään veneen pohjaa, ja silloin hän\noli vähällä lentää suin päin mereen. Leveään kuonoon sattuva airon\nsivallus karkotti eläimen loitommalle. Mutta kohta oli kymmenittäin\ntoisia pienen aluksen ympärillä mylvimässä ja uhkaamassa. Lauri hosui\nairolla puolelle ja toiselle torjuakseen raivostuneita jättiläisiä,\njotka olivat tulleet auttamaan haavoittunutta toveriaan. Samalla hän\nselvitteli harppuunansa köyttä, sillä haavoittunut eteni jo huimaa\nvauhtia. Toiset mursut lähtivät sen perään huomattuaan, että outo\neläin oli niitä voimakkaampi.\n\nLauri laski köyttä niin paljon kuin sitä riitti, mutta pidätteli\nsitten ja sitoi pään veneen kokkaan. Mursu veti venettä perässään\nkuin poro pulkkaa, niin että vesi kohisi keulassa ja miehellä oli\ntäysi työ ohjata kulkua sinne, minne vedenalainen hinaaja tahtoi.\nSe oli huimaa menoa selälle päin. Kerran yritti mursu sukeltaa\nsuoraan alas ja painaa veneen veden alle. Silloin oli Laurilla kirves\nvalmiina, hän aikoi katkaista harppuunaköyden, jos vene alkaisi\npainua. Mutta onneksi mursun ilmavarat loppuivat ja sen täytyi nousta\npintaan hengittämään. Päästäkseen kiusallisesta seuralaisestaan mursu\nkoetti toista keinoa: se ui kiivasta vauhtia suoraan jäälauttaa\nkohti, ja ennen kuin veneessä kirves koholla seisova pyyntimies\naavistikaan, se oli sukeltanut jään alle. Lauri iski kirveellä\nnuoraa kohti juuri samalla hetkellä kun vene tärskähti jäähän ja\nhalkesi. Kirveen isku ei sattunut suoraan, ja siksi aluksen toinen\nosa seurasi mursua jään alle. Lauri ei osannut jälkeenpäinkään\nselittää, miten hän joutui kirves kädessään aivan kuivin jaloin\njäätelille; luultavasti vinha vauhti viskasi hänet kokan yli\nveneen töksähtäessä jäähän. Ällistyksestä selvittyään hän huomasi\nkelluvansa keskellä Poolinlahtea jäälautalla kirves ainoana aseenaan.\nPahinta oli, etteivät mursut vieläkään jättäneet häntä rauhaan. Ne\npuskivat altapäin jääteliä päällään, tuntui kuin sitä olisi lyöty\nsuurella moukarilla, ja jää vavahteli arveluttavasti. Lauri pelkäsi\nsen halkeilevan pieniksi paloiksi. Viimein eläimet jättivät hänet\nkuitenkin oman onnensa nojaan.\n\nLauri ei tiennyt aluksi, ihmettelisikö mursun neuvokkuutta, manaisiko\nomaa uteliaisuuttaan ja tyhmyyttään vai surkuttelisiko kovaa\nkohtaloaan. Sen hän vain näki että oli pelissä hävinnyt, jäänyt kuin\nkalamiehen koira rannalle. Mursu viiletteli jo puoleksi vapautuneena\nkaukana lahdella. Veneen puolikas vuoroin nousi, vuoroin vaipui\nsyvyyteen eläimen sukeltaessa lauman mukana. Lauri tuskin uskalsi\najatella kohtaloaan. Kuolisiko hän nälkään ajautuessaan jäälautalla\naavalle ulapalle vai paleltuisiko yöpakkasilla? Vai sulaisiko\njäälautta vähitellen yhä pienemmäksi, kunnes hänen olisi pakko\nhukkua? Hänen miettiessään näitä mahdollisuuksia alkoi maailma pyöriä\nsilmissä ja päätä huimasi. Ainoa pelastus oli tuulen kääntyminen\njoko itään tai etelään. Aallot ajaisivat silloin lautan Poolinlahden\nrannikolle.\n\nMiksi lähdinkään taistelemaan mursujättiläisten kanssa? Tämän\nerehdyksen saanen nyt maksaa hengelläni.\n\nAllapäin, kirveen varteen nojaten Lauri seisoi pienellä jäätelillään,\njota hiljainen merivirta kuljetti. Kauhukseen hän näki sen liikkuvan\nulapalle päin. Jos olisi jäänyt veneestä edes airo, olisi voinut\nyrittää soutaa rantaa kohti. Mutta airot olivat menneet veneen mukana.\n\nUrhoollisinkin ja neuvokkainkin ihminen joutuu toisinaan\ntilanteeseen, jolloin omat keinot eivät riitä, jolloin on avuttomana\nturvauduttava korkeampiin voimiin. Lauri oli nyt sellaisessa\nasemassa: edessä ääretön ulappa, aluksena päivittäin hupeneva jää,\nei suupalaakaan ruokaa, eikä minkäänlaista suojaa myrskyä ja sadetta\nvastaan. Kesäyön auringon kajastuksen päilyessä meren tyynellä\npinnalla Lauri rukoili taivaan ja maan Luojaa auttamaan, että hän\nvielä kerran saisi kiinteän pohjan jalkainsa alle.\n\nTuskin on kukaan milloinkaan jännittyneemmin odottanut tuulta kuin\nLauri sinä yönä jäälautan hiljaa lipuessa Poolinlahden suulta\nulapalle. Hän tarkasteli, minnepäin 'tuulen kynnet' taivaalla\nosoittivat, hän kuunteli, miltä suunnalta merilintujen kirkuna\nkuului, ja jokaista veden viriä hän katsoi saadakseen selville,\nmistäpäin tuuli nousisi. Siitä hän oli varma, ettei Jäämeri kauan\npysyisi tyynenä.\n\nKiduttavan hitaasti kuluivat tunnit. Ajan kuluksi Lauri mittaili\naskelillaan omituista alusta, jolle kohtalo oli hänet asettanut. Se\noli kymmenen askelta pitkä ja kahdeksan leveä teräsjääkappale, joka\nnäkyi hiljan lohjenneen jostakin suuremmasta merijäästä. Sen pinta\noli roukkoinen, mutta ei sohjuinen, sillä kuiva ilma haihdutti veden\nsitä mukaa kuin jää suli.\n\nKun aamuaurinko alkoi paistaa yhä lämpimämmin, rupesi Lauria\nväsyttämään; silmät kuroutuivat väkisin kiinni. Hän asettui telin\nkeskelle pitkälleen nukkuen samassa väsymyksen ja mielen jännityksen\nlamauttamana sikeään uneen.\n\nJäävuode ei ollut mukava: se oli kylmä ja kova, ja lämmin ruumis\nsulatti sen myös märäksi. Tästä huolimatta Lauri olisi nukkunut\nkauan, ellei häntä olisi herättänyt hirvittävä mölinä. Hän hyppäsi\nistumaan ja puoleksi horroksissaan näki taas muutaman askelen päässä\nkaksi mulkoilevaa silmää ja kaarevat syöksyhampaat iskuasennossa.\nMursu oli noussut lautalle Laurin nukkuessa. Varmaan se oli luullut\nmiestä hylkeeksi ja aikonut iskeä saaliin kuoliaaksi viiltääkseen\nsitten hampaillaan sen kappaleiksi ja syödäkseen suuhunsa. Mutta\nviime hetkessä se oli kai huomannut erehtyneensä ja päästänyt\nihmettelynsä kuuluviin. Siekailematta Lauri sieppasi kirveen ja\nrivakasti lyöden upotti sen eläimen kalloon. Mursu kerkisi vain\nkerran iskeä jättiläishampaansa jäähän, sitten se jäi kuolleena\ntelille.\n\nLauri tunsi jo vihaavansa noita kömpelöitä merieläimiä, joiden\ntakia hän oli joutunut hirvittävään asemaan. Hän olisi ollut valmis\nvierittämään valtavan, nelisen metriä pitkän ja lähes tonnin\npainoisen ruhon takaisin mereen, ellei olisi huomannut, että siitä\nvoi olla hyötyäkin hänelle.\n\nMursu oli vanha koiraseläin. Nahka oli paikoin aivan paljas, paikoin\nharvan karvan peittämä; selässä ja niskassa oli pahoja arpia merkkinä\nvimmatuista taisteluista, joissa oli säälimättä käytetty suuria\nsyöksyhampaita.\n\n-- Nyt on ainakin lihaa ja rasvaa! ajatteli Lauri. Olisipa tämä\nsaalis Varangin majalla, niin en panisi mitään hukkaan.\n\nHän nylki saaliinsa selkäpuolen ja viilteli siitä vahvoja liha- ja\nrasvakimpaleita. Rasvat hän asetti toiseen, lihat toiseen läjään.\nSelkänahasta tuli matto, jolla Lauri aikoi nukkua, hoikemmista vatsa-\nja kylkinahoista hän leikkeli pitkiä hihnoja. Hän irrotti kirveellä\npään erilleen muusta ruumiista ja lyötyään siitä syöksyhampaan irti\naikoi viskata sen mereen, mutta huomasi silloin, että pääkallostahan\nvoisi tulla tilapäinen rasvalamppu. Hän hakkasi pääkopan erilleen,\npuhdisti sen sisällön ja täytti sen sitten rasvalla. Takkinsa\nrikkonaisesta vuorista hän teki lampun sydämen, ja kun hänellä sattui\nolemaan tulitikkuja mukana, niin pian palaa tuikutti jäälautalla\npieni rasvalamppu. Sen liekeissä Lauri paistoi mursunlihaa ja söi\nvaatimattoman aamiaisensa.\n\nNäissä riistapuuhissa kului aika hupaisemmin. Haaksirikkoisen asema\noli nyt huomattavasti parantunut, kun oli ruokaa ja polttoaineita.\nMursun nahkaa voi käyttää suojana myrskyä vastaan, ruhoa istuimena,\nvieläpä sisusonteloa tilapäisenä vuoteenakin.\n\nRaadon haju houkutteli Laurille paljon seuraa. Muutamia räiskiä ja\npormestarilokkeja kierteli ensin jäälautan ympärillä. Huvikseen\nLauri heitteli niille lihapaloja mereen. Ne ahmivat niitä kirkuen\nja riidellen. Vähitellen kerääntyi niitä kymmenittäin, sadoittain,\ntuhansittain anteliaan erämiehen ympärille, ja korvia särkevä kirkuna\nkuului joka taholta. Rohkeimmat istuivat lautalla ja varastelivat\nlihaa läjistä, vaikka Lauri koetti häädellä niitä pois. Kokeillakseen\nlintujen ahneutta Lauri meni mursun nahan alle piiloon. Kohta oli\nruho aivan valkeana kirkuvia ja tappelevia lokkeja.\n\nEi ollut siinä metelissä aikomistakaan levolle. Tuhannet lintuvuorten\nryövärit olisivat ehkä kaivaneet ihmisiltäkin silmät päästä. --\nKiusallisia seuralaisia -- miten niistä voisi päästä erilleen, jotta\nkorvat saisivat hiukan levähtää, huokaili pyyntimies.\n\nEläimet ovat muutamissa suhteissa etevämpiä kuin ihmiset. Ne\ntietävät muun muassa myrskyn tulon edeltäpäin. Laurikin uskoi\nlokkien rohkeuden ennustavan myrskyä ja katseli huolestuneena ympäri\ntaivaanrantaa.\n\nMutta tyyntä, aurinkoista ilmaa kesti iltapäivään. Varangin erämiehen\nalus tuli Poolinlahden suusta aavalle, sivuutti Poolinniemen\nkalliokärjen niin läheltä, että Lauri jo ajatteli riisua vaatteitaan\nvähemmäksi ja lähteä uimaan rantaan, mutta huomasi silloin, että\nkylmä merivesi kangistaisi hänet. Hän koetti kirveellä meloa\njäälauttaa niemeen päin, mutta se oli turhaa. Apeana hän näki\nHuippuvuorten särmikkäiden piirteiden pienenevän ja häipyvän yhä\netäämmäksi. Edessä aukeni päivän kilossa välkehtivä, rannaton ulappa,\njossa loivat mainingit hiljaa keinuilivat. Kaksi korkeaa jäävuorta\nnäkyi etelässä ja niiden ympärillä hääräili lukuisia lokkeja.\n\nJäämerellä puhkeaa usein myrsky aivan tyvenestä. Niin kävi nytkin.\nLauri huomasi ensin kaakkoisella taivaanrannalla pienen tumman\npilvenhattaran, joka alkoi kasvaa nopeasti. Pilven alta mustui meri.\nNäkyi selvästi, miten tuulen tumma raja läheni ja meren välke loppui.\nPian tuulenhenkäys kulki lautan yli kuin airuena.\n\n-- Kaakosta! huudahti lautalla purjehtija melkein iloisesti, mutta\nhetken kuluttua hänen katseensa muuttui vakavan jännittyneeksi,\nsillä voimakas tuulenvihuri oli melkein pyyhkäistä hänet mereen.\nKiireesti hän iski kirveellään mursun hampaat jäähän kiinni kuin\nnauloiksi, kiinnitti niihin mursunnahkaiset hihnat ja sitoi toiset\npäät vyötäisilleen. Se olikin tarpeen, sillä hetken kuluttua pauhasi\nmeri ympärillä kuin raju koski ja aallot hyppelivät kuin hädissään\nsekasotkuisina rykelminä, kunnes saivat tasaisemman tahdin. Lautta\nkääntyi äkkiä kulkemaan takaisin Poolinnientä kohti.\n\nLaurin mielessä taistelivat toivo ja epätoivo. Lautta kulki\ntosin hyvään suuntaan, tuntui kuin Luoja olisi kuullut hänen\nyksinäisen avunhuutonsa ja lähettänyt tuulen viemään häntä maihin.\nMutta kestäisikö hauras jää myrskyssä, sattuisiko se rantaan vai\najautuisiko pohjoisia kiintojäitä kohti? Törmäisikö se toisiin\njäälauttoihin murentuakseen niissä heliseviksi puikoiksi tai\npäätyisikö rannan kallioseinämään, joka muutamalla rysäyksellä\nsärkisi sen siruiksi? Hätäiset kysymykset risteilivät erämiehen\naivoissa.\n\nTuskin oli kymmentäkään minuuttia kulunut myrskyn puhkeamisesta,\nkun aallot jo olivat kasvaneet pelottaviksi: ne vyöryivät korkeina\nvaahtopäinä heitellen jäälauttaa kuin lastua. Suuri hyökyaalto\npyyhkäisi kerran kaikki pienet esineet lautalta ja olisi vyöryttänyt\nmursun ruhon veteen, ellei se olisi ollut sidottuna. Työläästi,\nkynsin hampain kiinni pitäen Lauri pysytteli lautalla; tuon tuostakin\naalto kasteli hänet läpimäräksi koettaen temmata hänet mukaansa kuin\nmitättömän rikan.\n\nMyrskyn ulvoessa ja meren pauhatessa puhkesi vielä ukkossade, joka\nesti maata näkymästä; ei voinut seurata, ajelehtiko lautta edelleen\nrantaa kohti. Lauri koetti katseellaan murtaa sumuseinää, mutta ei\nnähnyt muuta kuin aaltoja ja vettä. Kumeasti jyrähtelevä ukkonen\nlisäsi osaltaan avuttomuudentunnetta.\n\nIllalla, kun myrsky oli jo vaimentunut ja taivas selkeni,\npyöräyttelivät maininkien tyrskyt rannalla puoleksi jäykistynyttä\nmiestä: hyrsky heitti kuivalle, palaava vesi vieritti takaisin,\nkunnes muuan suuri maininki paiskasi kuivalle. Mies oli Huippuvuorten\nainoa asukas. Pormestarilokit, napamaiden haaskalinnut, liitelivät\nhänen yläpuolellaan odotellen tilaisuutta iskeäkseen kiinni meren\nantimeen; jokin niistä istuutui jo päälle ja nokkasi korvanlehteä.\nSilloin Lauri heräsi tainnoksista, avasi silmänsä puoleksi\nsekapäisenä ja katseli ympärilleen.\n\n-- Missä minä nyt olen? oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.\n\nHän hieroi kauan kangistuneita jalkojaan ennen kuin pääsi kävelemään\nVarangin majaa kohti.\n\nLautta oli ajautunut Poolinniemen länsirannikolle, noin viisi virstaa\nmajasta länteen. Rantaan tullessaan oli lautta ensin haljennut\nkahtia, sitten survoutunut yhä pienemmäksi. Lauri oli joutunut mereen\nja jäälohkare oli iskenyt hänet tiedottomaksi.\n\nMajalle päästyään Lauri nukkui kaksi vuorokautta yhtä mittaa.\nSeikkailusta jäi hänelle omituinen kammo ja inho mursuja kohtaan.\nKaikkien muiden eläinten ääniä hän sieti, mutta kuullessaan mursun\nmylvivän äänen hän tunsi lievää pahoinvointia. Mursu oli hänelle\ntämän jälkeen kuin veden kummitus, Tursas, jota hän mieluimmin\nkarttoi kuin lähestyi.\n\n\n\n\nLAIVA\n\n\n\"Varangin\" surullinen kohtalo ja \"Larus\"-laivan pelastusyritykset\ntulivat sanomalehdistä tunnetuiksi koko Euroopassa ja Amerikassa.\nYleisesti puhuttiin Itäsaarille jääneiden kauheasta kohtalosta,\nja monet lämminsydämiset ihmiset lähettivät lahjoituksia\nvalaanpyyntiyhtiölle siinä tarkoituksessa, että seuraavana kesänä\nvarustettaisiin uusi pelastusretkikunta. Mutta Norjan valtio oli\njo aikaisemmin ryhtynyt laajoihin valmistelupuuhiin. Oli haettu\nkestävin alus ja valikoitu siihen tottunut miehistö, joka oli monta\nkesää ollut valaanpyynnissä Huippuvuorilla. Laivan varustuksiin\nkuuluivat koiravaljaikot ja ajoporot, joita oli määrä käyttää siinä\ntapauksessa, että jää kesälläkin ulottuisi Itäsaarten eteläpuolelle.\nRetkikuntaan kuului myös lääkäri.\n\nKesäkuun alkupäivinä porhalsi laiva Vuoreijan satamasta suuntanaan\nItäsaaret. Ja jo vähän aikaisemmin oli Englannista Dundeen satamasta\nlähtenyt toinen iso pyyntialus samaa päämäärää kohti.\n\nEnglantilaiset olivat tarkoin selvillä \"Varangin\" haaksirikosta,\nmutta he otaksuivat, ettei laiva ennen tuhoaan ollut lainkaan\nehtinyt Itäsaarten rannikolle. He eivät ensinkään uskoneet, että\nuudelle alueelle oli jo pystytetty Norjan lippu, vaan uskoivat, että\nnorjalaiset olivat tahallaan lisänneet tämän kohdan kapteeni Jensenin\nraporttiin.\n\nAjelehtiessaan jäälautalla Itäsaarten edustalla ei yksinäinen mies\nlainkaan aavistanut, että samaan aikaan kaksi valtakuntaa kilpaili\nhänen pelastamisestaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri eräänä aamuna tuli tavanmukaiselle tarkastusretkelleen\nPoolinniemen lipputangon luo ja suuntasi katseensa etelään, oli hän\nvähällä menettää tasapainonsa hämmästyksestä ja ihastuksesta.\n\n-- Laiva -- laiva... soperteli hän riemastuneena kuin lapsi.\n\nSiellä taivaanrannalla se savusi. Ei saanut vielä selvää, oliko se\nvalaanpyyntipuuhissa vai tulossa suoraan Itäsaarille.\n\n-- Entä jos se ei tulekaan tänne. Jos se vain tuolla näkömatkan\npäässä ajelee valasparvea ja menee takaisin? Jos se ei tiedä mitään\n\"Varangin\" kohtalosta...?\n\nKuin sekapäisenä Lauri juoksi rasvakokolle ja sytytti sen palamaan.\nRasva ja kuivat turpeet tarttuivat heti liekkeihin, ja kohta kohosi\nPoolinniemen kalliolta vahva savupatsas, joka ylhäällä kirkkaassa ja\ntyvenessä ilmassa laajeni pinjapuun muotoiseksi. Kuin uhrisavu se\nnousi korkeuteen.\n\nSavu huomattiin mereltä. Laiva kääntyi heti kulkemaan suoraan sitä\nkohti. Hitaan arvokkaasti se lähestyi rannikkoa pysähtyen vähän väliä\nluotaamaan syvyyttä, sillä merikortit eivät ulottuneet näin kauaksi.\nRannikon lähellä pudotettiin ankkuri ja vesille laskettiin laivavene,\njossa kapteeni ja kolme miestä souti rannalle.\n\nLauri tervehti tulijoita lakkiaan heiluttaen. Kapteeni puhutteli\nhäntä oudolla kielellä, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta\njonka hän arveli olevan englantia. Häntä kummastutti aluksi kapteenin\nkylmän kopea käytös, jonka syytä hän ei voinut aavistaa. Vasta sitten\nkun eräs merimies osoitti kiviröykkiön yllä liehuvaa Norjan lippua,\njota tangon nenässä istuneet lokit ja tiirat olivat vuosien kuluessa\nvärjäilleet omalla tavallaan, hänelle selvisi ynseyden syy: miehet\nolivat vihaisia siitä, että norjalaiset olivat ehtineet tänne ennen\nheitä. Kapteeni kyseli viittaillen, mikä oli laivan nimi, mistä\nse oli kotoisin, kuka oli kapteenina ja montako miestä siinä oli.\nLaurin täytyi käyttää kaikki keinot saadakseen kapteenin ymmärtämään\nselitystä. Vaikeinta oli saada heidät käsittämään, että viisi maalle\njäänyttä oli kuollut ja että hänen asuntonsa oli toisen vuonon\nperällä.\n\nJoku miehistä tarttui lipputankoon ja aikoi kaataa sen, mutta Lauri\nselitti, että kapteeni Jensen oli sen pystyttänyt ja ettei siihen\nsaisi kajota. Jos suomalaispoika olisi ymmärtänyt puoletkaan siitä,\nmitä tulijat puhuivat keskenään, olisi hän kauhistunut.\n\n-- Me hävitämme tuon Norjan lipun ja pystytämme omamme tilalle, sanoi\nse, joka oli yrittänyt kaataa tangon. -- Tuon nuoren miehen, joka on\nainoa todistaja, voimme viedä Englantiin ja lahjoa puolellemme tai\nlähettää villien maahan.\n\n-- Sellaiseen en ryhdy niin kauan kuin olen kunniallinen\nenglantilainen kapteeni. Mutta jos tuo lippu jollakin tavalla häviää\neivätkä norjalaiset ole valtaustaan käyttämässä, niin se on toinen\nasia.\n\n-- Voisihan lipun hävittää jääkarhu tai myrskykin, huomautti toinen\nmerimies.\n\nViittaillen Lauri pyyteli tulijoita mukaansa Varangin majalle,\nmutta kapteeni ei suostunut. Päinvastoin miehet menivät veneeseen\nja kutsuivat hänet mukaansa laivaan. Siellä hän sai perin pohjin\npeseytyä, heittää entiset vaatteensa mereen ja pukea ylleen\nenglantilaisen laivamiehen puvun. Muutamissa minuuteissa hänen\nulkomuotonsa oli muuttunut niin, ettei häntä olisi ensi silmäyksellä\ntuntenut entiseksi Itäsaarten erakoksi. Kapteeni koetti tiedustella\nhänen kansallisuuttaan, ja vasta monien selittelyjen jälkeen hän\nymmärsi, että Lauri oli suomalainen.\n\nLaivassa hän sai pitkistä ajoista syödä tarpeekseen ruisleipää\nja perunoita, jotka hänelle maistuivat paremmilta kuin\nharvinaisimmatkaan herkut. Hänelle tarjottiin teetä ja kahviakin.\nElämä alkoi taas tuntua valoisalta, vaikka hän ei ymmärtänytkään\nenglantilaisten puhetta.\n\nIltapäivällä kapteeni ja joukko laivamiehiä lähti uudestaan maihin ja\nLauri sai tulla oppaaksi. Hän näytti seuralaisilleen Varangin majan\nja toveriensa haudan.\n\nEnglantilaiset ihmettelivät taidokkaasti tehtyä kivimajaa ja\nkysyivät, kuka sen oli rakentanut. Lauri yritti selittää. Ennen\nlaivaan menoa hän kaivoi aarteensa maasta. Kapteeni tahtoi nähdä,\nmitä laukku sisälsi, ja miehetkin keräytyivät uteliaina hänen\nympärilleen.\n\n-- Rasvaa -- hihhihhih! nauroivat merimiehet. -- Eipä kannattaisi\nnoin säilytellä.\n\n-- Mies on yksinäisyydessä ja kurjassa elämässä tullut vähän\nhulluksi, sanoi joku joukosta. -- Saattepa nähdä, niin hän kantaa\ntuon moskan kotiinsa. Pikkuhulluilla on sellaisia päähänpistoja.\n\n-- Mutta selväjärkiseltä hän näyttää, väitti kapteeni. -- Heitä\nmereen koko soppa! kehotti hän Lauria.\n\nSamassa kapteeni huomasi pienen kivihiilikasan majan nurkkauksessa.\n\n-- Mistä nämä ovat? hän kysyi. Lauri ymmärsi viittauksista hänen\ntarkoituksensa ja osoitti sormellaan kallionrinteeseen. He\nlähtivät sinne ja kapteeni merkitsi kirjoihinsa hyvin tarkasti\nkivihiilikerrosten paikan ja vahvuuden. Löydöstä hän tuli niin\niloiseksi, ettei muistanutkaan äskeistä käskyään, vaan salli Laurin\nottaa laukun mukaansa laivaan.\n\nEnglantilainen pyyntilaiva \"Jan Mayen\" oli paljon isompi ja\nuudenaikaisemmin rakennettu kuin \"Varanki\". Pyyntikoneet olivat\nerittäin hyvät, mutta niitä ei vielä käytetty. Kapteeni Kin,\ntyypillinen englantilainen merikarhu, kiinnitti päähuomionsa saariin\nja niiden kivihiileen eikä aluksi näyttänyt välittävän eläimistä. Hän\nantoi miehistön jo aloittaa kivihiilen louhimisen, vaikka hänellä ei\nollut siihen tarvittavia työvälineitä.\n\nSeuraavana päivänä hän meni taas miestensä kanssa tarkastelemaan\nkivihiilikerroksia ja otti Laurin mukaan. Kun he illalla palasivat\ntakaisin Poolinniemelle, he näkivät hämmästyksekseen norjalaisia\nlippunsa ympärillä ja englantilaisen aluksen rinnalla toisen aluksen.\nNorjalaisten joukossa oli kaksi Ruijan suomalaista. Lauri otettiin\nerittäin ystävällisesti vastaan, ja saatuaan tavaransa pois \"Jan\nMayenista\", hän siirtyi norjalaiseen laivaan, jonka nimi oli \"Vardö\".\n\nValoisa, tyyni keskikesän yö, jolloin aurinko ei Huippuvuorilla\nlainkaan laskenut, kului kertoillessa viime kesän ja talven\nvaiheista. Surullisena kuunteli Lauri kapteenin kuvausta \"Varangin\"\nkohtalosta ja kunnon kapteenin ja merimiesten kaameasta kuolemasta.\nNyt vasta hänelle selveni retkikunnan täydellinen tuho.\n\nSeuraavana päivänä norjalaisetkin menivät Laurin saattamina Varangin\nmajalle. Siellä kivihiilikerrosten luona syntyi norjalaisen ja\nenglantilaisen kapteenin kesken ankara riita siitä, kenelle\nkivihiilikerrokset kuuluivat, ja Lauri Päiväniemi todisti\nnorjalaisten puolesta, että Varangin miehet löysivät kerrokset\nja käyttivät kivihiiltä koko talven. He olivat siis aloittaneet\nkaivamisen ja vallanneet alueet. Englantilaiset taas väittivät, että\nvasta heidän valtauksensa oli laillinen ja että haaksirikkoiset\nolivat käyttäneet kivihiiltä vain polttoaineena aikomatta lainkaan\naloittaa louhimistyötä niin kuin he nyt olivat tehneet. Riita\nkehittyi kiukkuiseksi sanasodaksi, johon miehistökin otti osaa\nmolemmin puolin. Rähinästä olisi saattanut syntyä yleinen tappelu,\nellei \"Vardön\" kapteeni Norrman olisi malttanut mieltään alistaakseen\nasian Norjan hallituksen ratkaistavaksi. Hän päättikin palata heti\nVuoreijaan ja luopua suunnittelemastaan valaanpyynnistä. Hänellä\noli hyvä todistaja, joka oli itse löytänyt kivihiilikerrokset\nja käyttänyt niitä. Ja Lauri tahtoi pontevasti puolustaa Norjan\noikeutta muistaen kapteeni Jensen-vainajan neuvon: \"Minkä lipun alla\npurjehdit, sen oikeutta puolusta, vaikka henki menköön\".\n\nNorjalaiset viipyivät Itäsaarilla vielä kaksi päivää. He kartoittivat\nrannikon kivihiilikerrosten paikat, sulkivat sinetillä Varangin majan\noven ja öljynkeittimet, jotka jätettiin Poolinlahden rannalle, ja\nkolmannen päivän aamuna he suoriutuivat paluumatkalle. \"Vardö\"-laivan\nmiehistö oli mielissään asian uudesta käänteestä, sillä Laurin\nkertomukset olivat saaneet heidät kauhistumaan. He kiittivät\nluojaansa, kun selvisivät niin vähällä.\n\n\n\n\nKOTIIN\n\n\nLaiva lähti paluumatkalle. Sen liukuessa Poolinniemen sivu Lauri\nnäki viimeisen kerran korkeimmalla kunnaalla kiviröykkiön ja sen\npäällä tuulessa hulmahtelevan Norjan ristilipun, jonka pystyttäjistä\nhän tiesi olevansa viimeinen. Toiset lepäsivät meren pohjalla tai\nlahden hiekassa. Hän ei tiennyt, että silloin, kun Huippuvuorten\nsärmikkäät piirteet olivat painumassa pohjoisen taivaanrannan\ntaakse, laiva kulki \"Varangin\" miesten viimeisen lepopaikan yli.\nSiellä syvyydessä oli kunnon kapteeni Jensen, siellä herkkätunteinen\nviuluniekka Vangel, siellä karski tykkimies Jöransson, joka ei enää\nollut valaille vaarallinen, ja vielä monta muuta. Jos Lauri olisi sen\ntiennyt, olisi hän ottanut lakin päästään kunnioittaakseen toveriensa\nja merisankarien muistoa. Mutta hän tähtäsi katseensa etelään ja\najatukset lensivät edelleen viileän valtameren taakse Kuolan kaljujen\ntunturien ja Karjalan maan yli Saarijärven rannoille, jossa hän\najatuksissaan näki Päiväniemen viheriät pellot, kukkivan pihlajan\npirtin edessä ja sen alla kaksi ihmistä: äidin ja Hannan.\n\nKuinka nopeasti olosuhteet voivat tässä maailmassa muuttua, sen\nsai Lauri Päiväniemi näinä vuorokausina elävästi kokea. Muutamia\npäiviä aikaisemmin hän oli ollut hauraalla, hupenevalla jäätelillä\npurjehtija, nälkäinen ja avuton, mutta nyt hän ajoi saman Jäämeren\npintaa vahvassa höyrylaivassa sen huomattavimpana matkustajana ja\nsuurten kivihiilikerrosten löytäjänä. Kun he saapuivat Vuoreijaan\nja sanoma sitkeän suomalaisen talvehtimisesta Huippuvuorilla\nlevisi kaupungille, saapui ihmisiä joukoittain häntä katsomaan ja\ntervehtimään. Kalastajain kapakassa ei niinä päivinä paljon muusta\npuhuttukaan. Olihan heidän mielestään jotakin tavatonta, että\nihminen oli ilman eväitä säilynyt Huippuvuorilla hengissä talven\nyli. Lauri tapasi vanhan Rikinänkin satamassa ja sai koko yön istua\nhänen kajuutassaan ja kertoa Huippuvuorten-seikkailuistaan. Mutta\nkulta-aarteesta hän ei puhunut mitään.\n\nHänen täytyi jäädä Vuoreijaan koko kuukaudeksi tekemään kertomusta\n\"Varangin\" matkasta ja kivihiililöydöstä. Siitä ilmoitettiin heti\nNorjan hallituksellekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuutamoisena elokuun iltana lähti yksinäinen soutaja Koutaniemen\nrannasta. Hanna, emäntä ja isäntä olivat tulleet saattelemaan ja\nseisoivat katsellen, kun vene sakean kahisten tunkeutui selvälle\nvedelle ruoiston läpi.\n\n-- Miksi et antanut meidän tulla saattamaan? kysyi Hanna. -- Olethan\nmatkasta väsynyt.\n\n-- Kyllä tytöt olisivat joutaneet, virkkoi emäntä.\n\n-- Pääsenhän yksinkin, kun äiti on tuonut tämän veneen minua varten,\nsanoi Lauri.\n\n-- Kyllä kai Leena nyt saa sydänhalvauksen pelkästä ilosta kun kotiin\ntulet.\n\nVene lähti liukumaan tasaisesti Päivänientä kohti kuun siltaa pitkin.\nKoutaniemen harmaa talo häipyi, ja sen takaa pohjaisella taivaan\nrannalla näkyi illan kajastus mäen tummien ja solakkain kuusten\nlomitse. Salamyhkäinen, kuun kirjoma hämärä levisi maiseman yli.\nKuului vain soudun tasainen loiske, kun mies ponnisteli kotiaan\nkohti. Salmen aukeamalla, jonka takaa avartui suurempi selkä, hän\nsiirtyi airoista perään melomaan. Ei ollut kiirettä, kotijärvellä ei\ntarvinnut pelätä myrskyä, ja ajatukset vaativat aikaa. Edessä näkyi\nkoti, Päiväniemi. Lännen taivasta vasten siinsi jo asuinrakennus,\npihan pihlajat ja kaivon vintti, jonka pään ylitse iltatähti\nkirkkaana vilkutti kuin tervetulleeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin päättyi Lauri Päiväniemen ensimmäinen ja viimeinen\nPummangin-matka, joka oli ristejä ja vastuksia täynnä.\n\nHän eli koko ikänsä Päiväniemessä emäntänsä Hannan kanssa, jonka hän\nmuutama vuosi Pummangin-matkansa jälkeen oli Koutaniemestä kotiinsa\nnoutanut. Hän laajensi paljon kotokontunsa tiluksia raivaten korpia\nvihreiksi viljamaiksi. Naapureiden kanssa hän eli erinomaisessa\nsovussa auttaen heitä neuvoin ja varoin.\n\nKerran talvessa hän kävi kaupungissa ja vaihtoi joskus\nkultasepänliikkeessä joitakin vieraan maan vanhoja kultarahoja Suomen\nrahaksi.\n\n-- Mistä sinä olet saanut näitä vanhoja hollantilaisia kultarahoja?\nkysyi kerran kultaseppä.\n\n-- Se on niin pitkä historia, etten ehdi sitä tässä selittää.\n\nKultaseppä valoi rahat sormuksiksi. Ja sama aine, joka oli tuottanut\nniin paljon onnettomuutta, kimalteli sitten onnesta säteilevien\nmorsianten ja sulhasten nimettömissä ikuisen rakkauden ja\nuskollisuuden vertauskuvana.\n\n\n\n"]